”Cassianus natione Scytha” on Gennadiuksen antama kuvaus kirjailijasta, jonka teokset on nyt ensimmäistä kertaa käännetty englanniksi. Tämän lausuman tarkkuudesta huolimatta Kasiansin kansallisuuteen liittyy kuitenkin huomattavia epäilyjä, ja on vaikea uskoa, että hän olisi todellisuudessa ollut skyytti. Paitsi että hänen kielessään ja tyylissään ei ole mitään barbaarisuuden jälkiä, hän sai poikasena varmasti myös vapaamielisen kasvatuksen, sillä hän valittaa konferensseissaan, että hänen opettajansa ponnistelut ja hänen oma huomionsa jatkuvaan opiskeluun olivat niin heikentäneet häntä, että hänen mielensä oli niin täynnä runoilijoiden lauluja, että jopa rukouksen hetkellä se ajatteli niitä vähäpätöisiä satuja ja tarinoita taisteluista, joita se oli varhaisimmasta lapsuudesta lähtien saanut; ”ja”, hän lisää, ”kun laulan psalmeja tai pyydän syntien anteeksiantamusta, tunkeutuu silmiini jokin mieletön muistikuva runoista tai kuva taistelevista sankareista; ja tällaisten haamujen mielikuvitus vainoaa minua aina. ” Lisänäyttöä hänen koulutuksensa luonteesta antaa myös se seikka, että hänen Nestoriusta vastaan kirjoittamassaan teoksessa inkarnaatiosta hän osoittaa olevansa perehtynyt paitsi aikaisempien kristittyjen isien teoksiin myös sellaisten kirjailijoiden kuin Ciceron ja Persiuksen teoksiin, Nämä seikat saavat meidät epäröimään, ennen kuin hyväksymme Gennadiuksen lausuman siinä merkityksessä, joka sillä ensi silmäyksellä olisi luonnollinen; vaikka hänen yhteytensä Marseilleen, jossa Kessiaan vietti suuren osan elämästään, sekä hänen varhaisen kirjoitusaikansa (A. A.) perusteella hänellä on ollut paljon yhteyksiä Marseilleen, jossa Kessiaanin elämä kului. D. 495), on vaarallista hylätä hänen auktoriteettinsa kokonaan. On kuitenkin mahdollista, että termi ”Scytha” ei todellisuudessa tarkoita skyyttalaista, vaan viittaa Egyptissä sijaitsevaan Skeetan tai Skitiksen autiomaahan, jossa Kassian vietti monia vuosia elämästään ja johon hänen maineensa liittyi läheisesti; ja näin ollen, ilman että menisimme siihen pisteeseen, että hylkäämme kokonaan Gennadiuksen auktoriteetin, voimme vapaasti etsiä kirjailijamme syntymäpaikaksi jotakin muuta maata. Muiden kirjoittajien lausunnot valaisevat tätä aihetta kuitenkin vain vähän. Fotius (800 jKr.) kutsuu häntä nimellä roomaios, minkä ei tarvitse tarkoittaa muuta kuin että hän on syntynyt Rooman valtakunnan alueella; kun taas Honorius Autunilainen (1130 jKr.) puhuu hänestä Aferina. Viimeksi mainittu kirjoittaja on kuitenkin liian myöhäiseltä ajalta ollakseen arvovaltainen, ja on hyvin mahdollista, että nimitys ”Afer”, kuten Gennadiuksen ”Scytha”, johtuu hänen pitkästä oleskelustaan Egyptissä. Kassianuksen itsensä kirjoituksista ei löydy mitään sellaista, jonka perusteella voisimme varmuudella tunnistaa hänen synnyinmaansa; mutta kuvaillessaan esi-isiensä kotipaikan sijaintia hän puhuu lähiympäristön ihastuttavasta miellyttävyydestä ja metsän syvyyksistä, jotka paitsi ilahduttaisivat munkin sydäntä, myös tarjoaisivat hänelle runsaasti ravintoa; eräässä myöhemmässä kohdassa hän sanoo, että hänen omassa kotimaassaan oli mahdotonta löytää ketään, joka olisi omaksunut luostarielämän. Kun näitä huomautuksia verrataan Institutioiden esipuheessa olevaan kohtaan, jossa puhutaan Gallia Narbonensiksessa sijaitsevan Apta Julian hiippakunnan olevan edelleen vailla luostareita, saadaan jonkin verran aihetta olettaa, että Kassianus oli todella kotoisin Galliasta, jonne hän palasi kypsässä iässä vaellustensa päätyttyä ja jonne suurin osa hänen ystävistään, joista meillä on tietoa, oli asettunut. Kaiken kaikkiaan tämä kirjoittaja pitää siis todennäköisimpänä näkemystä, jonka mukaan Kassian oli länsimaista alkuperää ja ehkä kotoisin Provencesta, vaikka on myönnettävä, että tästä asiasta on mahdotonta puhua varmuudella. Vielä kerran: paitsi että hänen kansallisuudestaan on epäilyksiä, myös hänen alkuperäisestä nimestään on esitetty kysymyksiä. Gennadius ja Kassiodorus puhuvat hänestä yksinkertaisesti nimellä Kassianus. Omissa kirjoituksissaan hän esittää, että Egyptin munkit puhuttelevat häntä useammin kuin kerran nimellä Johannes. Prosper Akvitanialainen (hänen aikalaisensa ja vastustajansa) yhdistää molemmat nimet ja puhuu hänestä nimellä ”Joannes cognomento Cassianus”(Johannes, jota kutsutaan Cassianukseksi). Useimpien hänen omien kirjoitustensa otsikoissa hän on pelkkä ”Cassianus”, vaikka yhdessä tapauksessa teoksen nimi on ”Beatissimi Joannis quiet Cassiani”(Kaikkein autuaimman Johanneksen, joka tunnetaan myös Cassianuksena). Pitääkö meidän siis olettaa viimeksi mainitun tekstin kirjoittajan tavoin, että nimet Johannes ja Cassian ovat vaihtoehtoisia; vai pitääkö meidän Prosperin tavoin olettaa, että Johannes oli hänen nimensä ja Cassianus hänen lisänimensä, tai tarkemmin sanottuna agnomeninsa (kunnianimi)? Ensin mainittu näkemys on ehkä 385 todennäköisempi, sillä hän on saattanut hyvinkin ottaa Johanneksen nimen kasteessaan tai ottaessaan vastaan luostarielämän. Joskus kannatettu teoria – jonka mukaan hän sai sen vihkimyksensä yhteydessä pyhän Johannes Krysostomoksen toimesta – kaatuu pohjaan, kun huomaamme, että hän esittää itseään Johannes-nimisenä asuessaan Egyptissä useita vuosia ennen vihkimystään ja kanssakäymistään pyhän Johannes Krysostomoksen kanssa. Siirrymme nyt hänen nimeään ja kansallisuuttaan koskevasta kysymyksestä Kassianuksen elämäntarinaan. Useat seikat viittaavat siihen, että hän syntyi noin vuonna 360. Hänen perheestään emme tiedä mitään, paitsi että eräässä kohdassa hänen kirjoituksissaan hän mainitsee satunnaisesti sisarensa, ja hänen vanhemmistaan käyttämänsä kielenkäyttö viittaa siihen, että he olivat varakkaita ja hurskaita. Kuten olemme jo nähneet, hän sai poikasena vapaamielisen koulutuksen, mutta jo nuorena hän hylkäsi maailman ja otettiin ystävänsä Germanuksen kanssa Betlehemin luostariin, jossa hän vietti useita vuosia ja tutustui perusteellisesti Syyrian luostareiden tapoihin ja perinteisiin. Koska ystävykset kuitenkin halusivat innokkaasti edetä täydellisessä elämässä, he päättivät lopulta matkustaa Egyptiin, jossa oli luostarielämän alkulähteenä tunnetuimpia luostareita ja maineikkaimpia ankkurilaisia, koska se oli maa, jossa luostarielämä oli saanut alkunsa. Heidän esimiehiltään pyydettiin ja saatiin lupa lähteä matkalle, ja heiltä vaadittiin lupaus pikaisesta paluusta, kun vierailun kohde oli saavutettu. Ystävät purjehtivat jostakin Syyrian satamasta, ehkä Joppesta, ja saapuivat Thennesokseen, kaupunkiin, joka sijaitsi Niilin Tanitin haaran suulla lähellä Menzaleh-järveä. Täällä he törmäsivät kuuluisaan ankkurilaismieheen nimeltä Arkebios, joka oli naapurikaupungin Panefysiksen piispa ja joka oli tullut Thennesokseen asioissa, jotka liittyivät piispan valintaan. Kuultuaan heidän Egyptin-vierailunsa tarkoituksen hän tarjosi heille heti esittelyä eräille kuuluisille ankkurilaisille, jotka asuivat hänen naapurustossaan. Tarjous otettiin mielellään vastaan, ja hänen johdollaan he kulkivat läpi ankean suolaisten soiden alueen, jossa monet kylät olivat raunioina ja asukkaat autioina tulvien vuoksi, jotka olivat tulvineet maan ja muuttaneet kohoavat alueet saariksi, ”ja tarjosivat näin toivottuja yksinäisyyksiä pyhille ankoriiteille, joiden joukossa oli kolme vanhaa miestä – Kairon, Nesteros ja Joosef -, jotka olivat kuuluisia pisimpään toimineina ankarilaisina.” Arkebios toi heidät ensin Chaeremonille, joka 386 oli jo ylittänyt sadannen ikävuotensa ja oli iän ja jatkuvan rukouksen vuoksi niin pahasti taipunut, ettei hän enää pystynyt kävelemään pystyssä vaan ryömi käsillään ja polvillaan. Pyhimyksen epäröinti antaa vieraiden haastatella itseään tällä tavoin voitettiin pian, ja lopulta hän tyydytti heidän uteliaisuutensa pitämällä kolme puhetta täydellisyydestä, siveydestä ja Jumalan suojeluksesta. Kaeremonin keljastä Kassianus ja hänen seuralaisensa jatkoivat abbedissa Nesterosin keljain, joka kunnioitti heitä kahdella puheella, jotka käsittelivät hengellistä tietoa ja jumalallisia lahjoja; ja häneltä he palasivat Joosefin luo, joka kuului aatelissukuun ja joka ennen maailmasta luopumistaan oli ollut kotikaupunkinsa Thmuis’n ”primarius”. Hän oli luonnollisesti muita koulutetumpi, ja hän pystyi keskustelemaan heidän kanssaan kreikaksi sen sijaan, että hänen olisi tarvinnut turvautua tulkin apuun, kuten oli käynyt Kaeremonille ja Nesterokselle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski Kassianin ja Germanuksen suhdetta: olivatko he veljeksiä? Ja heidän vastauksensa – että veljeys oli hengellinen eikä lihallinen – antoi vanhalle miehelle tekstin hänen ensimmäiseen puheeseensa, joka käsitteli ystävyyttä ja jota seurasi seuraavana päivänä lupausten velvoittavuutta käsittelevä puhe, jonka aiheena oli se hämmennys, johon matkalaiset joutuivat, koska he olivat luvanneet palata Betlehemiin – lupaus, jonka he molemmat aikoivat rikkoa ja jota he eivät kuitenkaan voineet täyttää menettämättä suurta tilaisuutta edetä hengellisessä elämässä. Vaikeuksissaan he kysyivät neuvoa Joosefilta, ja hänen auktoriteettinsa ja neuvojensa vahvistamina he päättivät rikkoa lupauksensa ja viipyä Egyptissä pidempään, ja siellä he jäivätkin seitsemäksi vuodeksi huolimatta Betlehemin veljistään, joiden tyytymättömyyttä heidän käytökseensä ei Kassianuksen mukaan poistanut heidän usein toistuvat kirjeenvaihtonsa kotiin. Juuri kun Kassianus ja hänen matkakumppaninsa olivat vielä Panefysiksen lähistöllä, nämä nykyaikaisten ”haastattelijoiden” tarmokkaat edeltäjät vierailivat abbedissa Pinufiuksen luona, pappina, joka johti suurta luostaria. Tämä mies oli heidän vanha ystävänsä, johon he olivat tutustuneet aiemmin Betlehemissä, jonne hän oli paennut (yritettyään tuloksetta piiloutua Tabennan saarella sijaitsevaan luostariin) paetakseen virkaansa liittyviä velvollisuuksia. Siellä hänet oli otettu vastaan noviisina, ja abba oli määrännyt hänet Kassianuksen keljaan, kunnes eräs egyptiläinen vierailija tunnisti hänet ja toi hänet voitokkaana takaisin omaan luostariinsa. Hänen luokseen Kassianus ja Germanus siis suuntasivat tiensä, ja hän toivotti heidät lämpimästi tervetulleiksi; vanhus maksoi heille takaisin entisen vieraanvaraisuuden antamalla heille majoituksen omassa keljassään. Tässä luostarissa ollessaan he olivat niin onnekkaita, että he olivat läsnä noviisin sisäänpääsyn yhteydessä, ja he kuulivat syytöksen, jonka Pinufius esitti uudelle tulokkaalle tässä tilaisuudessa; ja sen jälkeen abba suosi heitä puheella ”katumuksen lopusta ja tyytyväisyyden merkeistä”. Tämän jälkeen he vastustivat hänen painostavaa kutsuaan jäädä hänen luostariinsa ja jatkoivat jälleen kerran matkaansa ja saapuivat joen yli Diolcosiin, joka oli kaupunki tiukasti Niilin Sebennytin suulla. Täällä oli joen ja meren välissä karu maa-alue, jonka maaperän suolaisuus ja hiekan kuivuus tekivät viljelyyn kelpaamattomaksi. Sen vuoksi munkit tarttuivat siihen innokkaasti ja kerääntyivät tänne sankoin joukoin veden puutteesta huolimatta; joki, josta vesi oli haettava, oli noin kolmen mailin päässä. Tässä lähistöllä he tutustuivat abba Piamuniin, kuuluisimpaan ankoriittiin, joka selitti heille hyvin huolellisesti kolmenlaisten munkkien, nimittäin kenobiittien, ankoriittien ja sarabaittien, ominaispiirteet. Tämä puhe sai heidät kiihottumaan entistä kiihkeämmin ankoriittien elämän puoleen verrattuna kinobiittien elämään, – halu, joka vahvistui myöhemmin sen jälkeen, mitä he näkivät ja kuulivat Skeetan autiomaassa. Seuraavaksi he vierailivat samassa naapurustossa sijaitsevassa suuressa luostarissa, jota johti abba Paavali ja johon tavallisesti mahtui kaksisataa munkkia, mutta joka oli sillä hetkellä täynnä paljon suurempaa joukkoa, jotka olivat tulleet ympäröivistä luostareista viettämään edesmenneen apotin ”depositio”-juhlaa. Täällä he tapasivat erään abtti Johanneksen, jonka nöyryys oli saanut hänet luopumaan ankkurilaisen elämästä ja vaihtamaan sen kinobiitin elämään, jotta hänellä olisi tilaisuus harjoittaa kuuliaisuuden ja alistumisen hyveitä, jotka tuntuivat olevan yksinäisten ulottumattomissa. Näin ollen hän oli hyvin pätevä puhumaan aiheesta, jonka hän valitsi puheekseen, eli ankoriitin ja kenobiitin elämän tavoitteista. Toinen tunnettu abba, johon he nyt tutustuivat, oli Theonus, jonka vanhemmat olivat melko nuorena miehenä avioliittoon vieneet, ja myöhemmin, kun hän ei saanut vaimonsa suostumusta eroon, jotta he voisivat omistautua luostarielämälle, hän oli hylännyt vaimonsa ja paennut luostariin, jossa hänet oli jonkin ajan kuluttua ylennetty 388 almanelin (almujen jakaja?) virkaan. Häneltä he kuulivat puheen paaston hellittämisestä pääsiäisen ja helluntain aikana ja myöhemmin puheen yöllisistä harhoista ja toisen synnittömyydestä. Näiden erilaisten puheiden ansiosta ystävykset alkoivat entistä enemmän haluta omaksua ankkurilaisen elämän ja vähemmän kuin aiemmin palata Betlehemin luostarin alamaisuuteen. Heistä tuntui paljon paremmalta palata omaan kotiinsa, luultavasti (kuten olemme nähneet) Galliaan, jossa he olisivat voineet vapaasti harjoittaa haluamiaan karkeuksia ilman lupaa tai esteitä. Hämmennyksissään he kääntyivät abbedissa Abrahamin puoleen, joka heitti kylmää vettä heidän suunnitelmalleen siveysopista pitämässään puheessa, joka onnistui täysin vakuuttamaan heidät luopumaan puolivillaisesta aikeestaan. He jäivät siis vielä muutamaksi vuodeksi Egyptiin, ja heidän ja abba Arkhebiuksen tapaaminen ajoittuu siihen aikaan, jolloin he oleskelivat Diolkosin lähistöllä. Tämä mies, kuten Kassianus kertoo meille, havaittuaan heidän halunsa viipyä siellä jonkin aikaa, tarjosi heille keljansä käyttöä ja esitti, että hän oli lähdössä matkalle. He ottivat hänen tarjouksensa mielellään vastaan. Hän lähti pois muutamaksi päiväksi, keräsi materiaalia, palasi sitten takaisin ja ryhtyi rakentamaan itselleen uutta keljaä. Pian sen jälkeen tuli lisää veljiä. Hän luovutti heti heille vastarakennetun keljansä ja ryhtyi jälleen rakentamaan itselleen uutta. On vaikea päätellä, sisältyikö Skeeten autiomaassa oleskelu niihin seitsemään vuoteen, jotka ystävät nyt viettivät Egyptissä, vai kävivätkö he siellä ensimmäisen kerran toisen kiertomatkansa aikana Betlehemistä palattuaan. Toisaalta konferenssin XVIII. cc. i. ja xvi. kohdissa käytetty kieli viittaisi melkeinpä siihen, että he tekivät tiensä tälle syrjäiselle alueelle ensimmäisen Egyptissä oleskelunsa aikana, ja toisaalta konferenssin I. c. i. kohdissa käytetty kieli saattaisi viitata siihen, että he olivat matkustaneet Egyptiin nimenomaisesti käydäkseen kyseisellä alueella; ja keskustelun XVII. xxx. xxx. Kassianus väittää selvästi, että he kävivät Betlehemiin palattuaan lupauksensa mukaisesti Skeetassa. Kaiken kaikkiaan näyttää luonnollisemmalta olettaa, että heidän ensimmäinen matkansa ei ulottunut suistoalueen ulkopuolelle, vaan kauemmas suuntautuvat retket oli varattu myöhempää ajankohtaa varten. Jos siis omaksumme tämän näkemyksen, seuraamme matkalaisia seitsemän vuoden poissaolon jälkeen takaisin Betlehemin luostariin, jossa he onnistuivat rauhoittamaan kiukkuiset veljet ja saivat kummallista kyllä luvan palata toisen kerran Egyptiin 389. Tällä kertaa he tunkeutuivat syvemmälle maahan kuin aikaisemmin. Alue, jolla he nyt vierailivat, oli Skeeten tai Scitisin autiomaa, eli kuuluisan Nitrian laakson eteläosa, jonka nimen kaikki opiskelijat tuntevat hyvin siitä runsaasta syyrialaisen kirjallisuuden aarteesta, jonka kunniapappi Robert Curzon ja arkkidiakoni Tattam toivat sieltä kotiin nyt yli neljäkymmentä vuotta sitten. Alue sijaitsee ”Kairon luoteispuolella, kolmen päivän matkan päässä Libyan autiomaassa”, ja se on saanut nimensä Nitria suolajärvistä, jotka yhä tuottavat runsaasti nitraattia, jota on käsitelty jo kahden tuhannen vuoden ajan. Laaksoa voidaan pitää luostarikunnan alkuperäisenä kotipaikkana. Jotkut ovat ajatelleet, että tänne asettui varhaisimpina aikoina terapeuttikolonia, ja pyhän Frontoniuksen sanotaan vetäytyneen tänne seitsemänkymmenen veljensä kanssa viettämään askeettista elämää toisen vuosisadan puolivälin tienoilla. Vähemmän kyseenalaista on se tosiasia, että pyhä Ammon, pyhän Antoniuksen aikalainen ja ystävä, organisoi luostarijärjestelmän täällä neljännellä vuosisadalla ja ”täytti saman paikan Ala-Egyptissä kuin Antonius Thebaissa”. Neljännen vuosisadan loppupuolella laakso oli täynnä soluja ja luostareita. Rufinus, joka vieraili siellä noin vuonna 372, mainitsee viisikymmentä luostaria, ja saman lukumäärän ilmoittaa Sozomen, joka sanoo, että ”joissakin asui munkkeja, jotka elivät yhdessä seurassa, ja toisissa munkkeja, jotka olivat omaksuneet yksinäisen elämäntavan”. Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Palladius vietti täällä huomattavan pitkän ajan, ja hän laskee munkkien ja askeettien kokonaismääräksi viisi tuhatta. Samoihin aikoihin siellä vieraili myös pyhä Hieronymus, ja hän kertoo kirjeissään useita yksityiskohtia munkkien elämästä. Muutamat munkit ovat vielä nykyäänkin jäljellä pitämässä yllä lähes kahdeksantoista vuosisadan ajan jatkuneita perinteitä. Heidän luostareissaan vieraili (muun muassa) kunniajäsen Robert Curzon vuonna 1833, ja hän antaa mielenkiintoisen kuvauksen heistä teoksessaan ”Levantin luostarit”, mutta viimeisimmän ja parhaan kuvauksen heistä antaa A. J. Butler, joka onnistui saamaan luvan vierailla siellä vuonna 1883 ja joka on kuvannut matkaansa erinomaisessa teoksessaan ”Egyptin muinaiset koptikirkot”. Vain neljä luostaria on jäljellä; ne tunnetaan nimillä Dair Abu Makar, Dair Anba Bishoi, Dair es Suriani ja Dair al Baramus; mutta monien muiden luostareiden rauniot ovat yhä nähtävissä Natron-järvien länsipuolella sijaitsevilla aavikkoalueilla ja sen vedettömän joen laaksossa, jonka oletetaan jossakin hyvin kaukaisessa ajassa muodostaneen erään Niilin haaran pohjan.” Kaikki 390 luostaria on rakennettu saman yleiskaavan mukaan, joten, kuten herra Butler kertoo, yhden luostarin kuvaus kuvaa enemmän tai vähemmän tarkasti muita. Dair Abu Makar (pyhän Makariuksen luostari), ensimmäinen, jossa hän vieraili ja joka sijaitsee tiukasti Sketen autiomaassa, on ”todellinen linnoitus, joka on noin sadanviidenkymmenen neliömetrin kokoinen ja jonka sokeat, korkeat muurit kohoavat jyrkästi hiekasta”. ”Jokaisessa luostarissa on myös, joko erillään tai ei, suuri linnoitus tai torni, joka on nelikulmainen ja johon pääsee vain nostosillan kautta. Tornissa on kirjasto, varastotiloja pukuja ja pyhiä astioita varten, kellareita öljyä ja viljaa varten sekä monia outoja koloja ja piilopaikkoja, joihin munkit voivat piiloutua viimeistä keinoa varten, jos vihollinen valtaisi heidän linnakkeensa. Luostarin sisällä on yksi pääpiha ja yksi tai kaksi pienempää sisäpihaa, joiden ympärillä ovat munkkien keljat, talousrakennukset, kuten myllyhuone, uuni, ruokasali ja muut vastaavat, sekä kirkot.” Ulkoinen ilme on voinut muuttua vain vähän neljännen vuosisadan jälkeen. Rakennukset ovat ehkä vahvempia ja paremmin vihamielisiä hyökkäyksiä kestäviä, mutta yleissuunnitelma on luultavasti sama kuin varhaisimmissa luostareissa, jotka rakennettiin tälle syrjäiselle alueelle. Tällainen oli siis se alue, jonne Kassianus ja Germanus nyt suuntasivat tiensä. Täällä he ensin etsivät ja saivat tavata abbedissa Mooseksen, joka oli aiemmin asunut Thebaidissa lähellä Pyhää Antoniusta ja joka nyt asui paikassa, joka tunnettiin Skeetan autiomaassa nimellä Calamus, ja joka oli kuuluisa paitsi käytännön hyvyydestään myös mietiskelevästä erinomaisuudestaan. Pitkän suostuttelun jälkeen hän taipui heidän pyyntöihinsä ja puhui heille ”munkin päämäärästä tai päämäärästä” ja seuraavana päivänä harkintakyvystä. Seuraavaksi he kävivät abba Pafnutiuksen eli ”Puhvelin” luona, kuten häntä nimitettiin hänen yksinäisyyden rakkautensa vuoksi. Hän oli iäkäs pappi, joka oli elänyt vuosia ankkurilaisen elämää, ja hän poistui keljastään vain käydäkseen lauantaisin ja sunnuntaisin kirkossa, joka oli viiden mailin päässä, ja palatakseen sieltä suuri ämpäri vettä harteillaan, joka riitti hänelle viikoksi. Häneltä he kuulivat ”kolmenlaisesta luopumisesta”, joka oli välttämätöntä munkille. He kävivät myös hänen oppilaansa Danielin luona, joka oli Pafnutiuksen välityksellä vihitty papiksi, mutta oli niin nöyrä, ettei hän koskaan suostunut suorittamaan papin tehtäviä mestarinsa läsnä ollessa. Hänen puheensa aiheena vastauksena kahden ystävän kyselyyn oli ”lihan ja hengen himo”. Seuraava haastateltu askeetti oli Serapion, joka puhui ”kahdeksasta päävirheestä”, joille munkki oli alttiina; nimittäin ahmimisesta, 391 haureudesta, ahneudesta, vihasta, lannistumisesta, ”acediasta”, turhasta kerskailusta ja ylpeydestä. Tämän jälkeen he lähtivät noin kahdeksankymmenen mailin matkalle Cellaeen, joka sijaitsi Skeeten autiomaan (oikealta nimeltään) ja Nitrian laakson välissä, neuvotellakseen abbedissa Theodoruksen kanssa vaikeudesta, jonka saraseenien äskettäin Palestiinassa suorittama useiden munkkien verilöyly oli tuonut heidän eteensä; nimittäin siitä, miksi rosvot surmasivat niin ansioituneita ja hyveiltään niin suuria miehiä ja miksi Jumala sallii niin suuren rikoksen? Abba Teodore ratkaisi vaikeuden ”pyhien kuolemasta” pitämässään puheessa, eikä matka siis ollut turha. Ystävät vierailivat myös kahden muun kuuluisan munkin luona, joiden puheet Kassianus kirjasi muistiin: nimittäin abbedissa Serenuksen, joka puhui ”mielen pysymättömyydestä ja hengellisestä pahuudesta” n sekä pahojen henkien luonteesta konferenssissa ”ruhtinaallisuuksista”, ja abbedissa Iisakin, joka piti kaksi puhetta rukouksesta. Muutama päivä sen jälkeen, kun ensimmäinen näistä oli pidetty, saapuivat erämaahan Aleksandrian piispa Teofiluksen ”juhlakirjeet”, joissa hän tuomitsi antropomorfistien harhaopin. Tämä aiheutti suurta levottomuutta Skeeten munkkien keskuudessa, ja abbedissa Pafnutius, joka johti luostaria, jossa Kassianus oleskeli, oli ainoa, joka salli kirjeiden lukemisen julkisesti seurakunnassa. Lopulta Pafnutiuksen sovittelevan jämäkkyyden ansiosta suuri osa munkeista saatiin kuitenkin vakuuttuneeksi vakaammasta ja vähemmän materialistisesta näkemyksestä jumaluuden luonteesta kuin heidän keskuudessaan oli tähän asti vallinnut. Nämä ovat kaikki yksityiskohdat, jotka voidaan poimia Kassianuksen kirjoituksista hänen oleskelustaan Skeetassa, jota pidemmälle hän ei näytä päässeen, sillä kun hän puhuu Thebaista ja siellä sijaitsevista luostareista, hän puhuu vain kuulopuheista eikä henkilökohtaisista tiedoistaan, vaikka hänen alkuperäisenä aikomuksenaan oli varmasti ollut vierailla muun muassa tällä alueella. Kun tarkastelemme Kasianuksen Egyptin-vierailun ajankohtaa, voimme saada useita viitteitä. Konferenssissa XVIII. c. xiv. abbedissa Piamun puhuu Pyhästä Athanasiuksesta ”siunatun muiston omaavana”, ja keisari Valensista c. vii. käytetyn kielenkäytön perusteella voidaan olettaa, että hän oli jo kuollut. Edellinen kuoli vuonna 373 ja jälkimmäinen vuonna 378. Myös konferenssissa XXIV. c. xxvi. abbedissa Abraham puhuu Johannes Lykopolislaisesta niin kuuluisana, että itse vuoden 392 luomistyön herrat kysyivät häneltä neuvoa ja uskoivat hänen rukoustensa ja ansioidensa varaan valtakuntansa kruunun ja sodan onnen. Nämä ilmaisut viittaavat ilmeisesti Johanneksen ilmoitukseen Theodosiukselle hänen voitostaan Maxentiuksesta vuonna 388 ja hänen menestyksestään Eugeniusta vastaan vuonna 395. Jos ne olisivat yksinään, voisimme tuskin luottaa näihin päivämäärää koskeviin merkintöihin kovinkaan luottavaisesti, koska konferenssit kirjoitettiin vasta monta vuotta myöhemmin, ja on mahdotonta määrittää varmuudella, missä määrin ne todella edustavat egyptiläisten isien todellisuudessa pitämiä puheita vai missä määrin ne ovat Kassianuksen itsensä ideaalisia sävellyksiä. Mutta kuten olemme nähneet, on varmaa, että Kassian oli todella Egyptissä Theofiluksen kirjeiden vuonna 399 herättämän antropomorfiittisen kiistan aikaan; ja koska muut aiemmin mainitut tapahtumailmoitukset ovat hyvin samansuuntaisia tämän kanssa, emme voi erehtyä suuresti sijoittaessamme nämä kaksi Egyptin-vierailua vuosien 380 ja 400 välille. Viimeksi mainitun ajankohdan tienoilla Kassianuksen on täytynyt lopullisesti lähteä maasta, ja kuulemme hänestä seuraavan kerran Konstantinopolissa, jossa Pyhä Krysostomos vihki hänet diakoniksi ja jossa hän yhdessä ystävänsä Germanuksen kanssa hoiti kassahuonetta, joka oli katedraalin ainoa osa, joka välttyi liekeiltä vuoden 404 hirvittävässä tulipalossa. Näin Kassianus oli silminnäkijä kaikissa niissä levottomuuksissa, jotka seurasivat Krysostomoksen vainoa, jonka puolelle hän asettui lämpimästi kiistassa, joka repi idän kahtia. Ja kun pyhimys syöstiin väkivaltaisesti vallasta ja siirrettiin pois Konstantinopolista, kaksi ystävää – Germanus, joka oli tuolloin jo noussut papiksi, ja Kassianus, joka oli vielä diakoniassa – valittiin lähettämään paavi Innocentius I:lle Krysostomosta kannattaneiden papiston edustajien kirje, jossa kerrottiin yksityiskohtaisesti tapahtuneista skandaalimaisista kohtauksista ja koettelemuksista, joille he olivat joutuneet alttiiksi. Meillä ei ole tietoa siitä, kuinka kauan Kassianus oleskeli Roomassa, mutta on todennäköistä, että se kesti huomattavan kauan, ja on mahdollista, että Innocentius vihki hänet pappisvihkimykseen juuri tuolloin. Mahdollisesti hän myös tutustui juuri nyt erääseen, joka oli tuolloin vielä melko nuori, mutta jonka kohtalona oli myöhemmin tulla kuuluisaksi paavi Leo Suurena; sillä joitakin vuosia myöhemmin (430 jKr.) Kassianus kirjoitti Rooman silloisen arkkidiakonin Leon pyynnöstä teoksensa inkarnaatiosta Nestoriusta vastaan. Roomasta lähdettyään Kassianus löytyy seuraavaksi Galliasta, josta hänen on täytynyt lähteä tuskin lapsena (jos oletamme oikein, että se oli hänen syntymäpaikkansa). Kun hän lähti sieltä, luostarielämä oli siellä lähes tuntematonta, ellei jopa täysin tuntematonta, mutta hänen poissa ollessaan idässä vuonna 393 Loiren alueelle oli perustettu muutamia luostareita, jotka olivat perustaneet Pyhä Martin ja Pyhä Hilary of Poictiers. Liguge perustettiin pian vuoden 360 jälkeen ja Marmoutier melko paljon myöhemmin, vuoden 371 jälkeen, ja hänen paluunsa aikoihin samanlaisia laitoksia oli alkanut syntyä Provenceen. Vuonna 410 S. Honoratus perusti Lerinsin saarelle luostarin, joka ikuisesti liitetään hänen nimeensä, ja lännen munkkien historioitsijan kaunopuheisten sanojen mukaan ”avasi rakkautensa sylin kaikkien maiden pojille, jotka halusivat rakastaa Kristusta”. Hänen seuraansa liittyi suuri joukko opetuslapsia kaikista kansoista. Länsimaat eivät enää voineet kadehtia itää, ja pian tuosta luostarista, jonka perustajansa aikomusten mukaan oli määrä uudistaa Provencen rannikolla Thebaidin ankaruus, tuli kuuluisa teologian ja kristillisen filosofian koulu, barbaarien hyökkäysten aalloille saavuttamaton linnoitus, turvapaikka kirjallisuudelle ja tieteelle, jotka olivat paenneet goottien valloittamasta Italiasta; – Lyhyesti sanottuna piispojen ja pyhimysten kasvattamoksi, joiden kohtalona oli levittää evankeliumin tuntemusta ja Lerinsin kunniaa koko Galliaan. ” Samoihin aikoihin – hieman aikaisemmin tai hieman myöhemmin – on täytynyt olla, että Kassianus asettui Marseilleen; Ja siellä, ”keskellä niitä suuria metsiä, jotka olivat varustaneet foinikialaisen laivaston, joka Caesarin aikana ulottui meren rannikolle asti ja joiden salaperäinen hämäryys oli niin pelottanut roomalaisia sotilaita, että valloittaja oli itse ottanut kirveen ja kaatanut vanhan tammen rohkaistakseen heitä”, oli nyt perustettu kaksi luostaria, – toinen miehille, joka oli kuulemma rakennettu S. Viktorin, Diocletianuksen vainon marttyyrin, hautaan, ja toinen naisille. Kasianuksenpitkä oleskelu idässä ja hänen läheinen tuntemuksensa Egyptissä muodissa olleesta luostarijärjestelmästä tekivät hänestä heti arvovaltaisen henkilön ja käytännössä sen liikkeen johtajan, joka juurtui niin nopeasti Provenceen. Benedictus Nursia, hänen ansionsa on kuitenkin se, että hän ei tosin ollut länsimaisen munkkikunnan varsinainen perustaja, mutta ensimmäinen organisoija ja systematisoija: ja toivotaan, että instituuttien neljän ensimmäisen kirjan huomautuksissa annetut runsaat benediktiinisäännön havainnollistukset osoittavat, kuinka paljon lännen suurimman munkkijärjestön perustaja oli todellisuudessa velkaa vähemmän tunnetulle edeltäjälleen. ”Hän käytti gallialaisten luostareiden organisaatioon idästä saatuja oppeja. Vaikka S. 394 Martin ja muut olivatkin ennen häntä, hänen elämäänsä on kuitenkin pidettävä maan luostarillisuuden uutena lähtökohtana. Pyhän Martinin ja pyhän Victriciuksen uskonnolliset yhteisöt Ranskan keskiosissa olivat epäilemättä alkeellisia ja kurinalaisuudeltaan puoliksi kehittyneitä verrattuna siihen, jonka Kassianus perusti Marseillesiin, ja moniin muihin, jotka nopeasti syntyivät hänen tarkkojen sääntöjensä pohjalta.” Hänen teoksensa korkeaa arvostusta koko keskiajalla osoittaa paitsi se, että Euroopan kirjastoissa on edelleen hajallaan valtava määrä instituuttien ja konferenssien monisteita, myös se, että Cassiodorus suosittelee niitä ja että pyhä Benedictus itse määrää, että hänen sääntökuntansa munkkien tulisi lukea konferensseja päivittäin. Kasianus asettui siis Marseilleen, ja täällä hän kirjoitti kolme suurta teosta: Säännöt, Keskustelut ja Nestoriuksen vastaiset teokset Inkarnaatiosta; kaksi ensin mainittua teosta oli kirjoitettu nimenomaan luostarielämän rohkaisemiseksi ja kehittämiseksi. Näistä teoksista Instituutit oli varhaisin, sillä se koostui ”kahdestatoista kirjasta, jotka käsittelivät luostarien instituutteja ja kahdeksan päävirheen korjaustoimenpiteitä”, ja se oli laadittu noin neljäkymmentä mailia Marseillesta pohjoiseen sijaitsevan Apta Julian piispan Castorin pyynnöstä, joka halusi tuoda luostarielämän hiippakuntaansa, jossa se oli vielä tuntematon asia. Koska Castor kuoli vuonna 426 ja teos on omistettu hänelle, se on kirjoitettu joskus vuosien 419 ja 426 välillä. Kun Kasianuksen suunnitelma oli jo sitä aloittaessaan seurata sitä toisella, isien konferensseja sisältävällä tutkielmalla, johon hän viittaa useita kertoja Instituuteissa tulevana teoksena ja joka, kuten myös tämäkin teos, tehtiin Castorin aloitteesta. Mutta ennen kuin edes sen ensimmäinen osa oli valmis julkaistavaksi, Aptan piispa oli kuollut, eikä Kasiansin suruksi voinut omistaa sitä hänelle, kuten hän oli toivonut tekevänsä. Siksi hän omisti konferenssit I-X. (teoksen ensimmäinen osa) Leontiukselle, joka oli (todennäköisesti) Frejusin piispa, ja Helladiukselle, jota teoksen esipuheessa kutsutaan ”frateriksi”, vaikka, kuten esipuheesta 19 Konferenssi XVIII. käy ilmi, hänet nostettiin sittemmin piispaksi. Tämä osa Kassianuksen teoksesta on täytynyt valmistua pian Kastorin kuoleman jälkeen vuonna 426. Sitä seurasi pian osa II, joka sisältää konferenssit XI-XVII. Se on omistettu Honoratukselle ja Eucheriukselle, 395, joita kutsutaan ”fratres”. Eucheriuksesta tuli Lyonin piispa vasta vuonna 434, mutta koska Honoratus nostettiin Arlesin tuomiokapituliin vuonna 426, teos on täytynyt julkaista viimeistään samana vuonna, tai häntä olisi kutsuttu ”episcopukseksi”, kuten konferenssin XVIII esipuheessa, eikä ”frateriksi”. Teoksen kolmas ja viimeinen osa, joka sisältää konferenssit XVIII. – XXIV., on omistettu Jovinianukselle, Minerviukselle, Leontiukselle ja Teodoorelle, joita kutsutaan yhteisesti ”fratres”. Leontiuksen on siis oltava eri henkilö kuin se piispa, jolle konferenssit I-X oli omistettu, eikä hänestä eikä Minerviuksesta ja Jovinianuksesta tiedetä enempää. Teodore nousi myöhemmin piispanvirkaan ja seurasi Leontiusta Frejusin istuimella vuonna 432. Tämä Kassianuksen teoksen kolmas osa oli valmis ennen Arlesin piispa Honoratuksen kuolemaa, josta puhutaan esipuheessa ikään kuin hän olisi vielä elossa, ja siksi sen julkaiseminen ei voi tapahtua vuotta 428 myöhemmin, sillä Honoratus kuoli tammikuussa 429. Näin ollen koko teos valmistui vuosien 426 ja 428 välisenä aikana, ja nyt vanheneva Kassianus halusi levätä ja tunsi, että hänen elämäntyönsä oli melkein ohi. Hänen kaipaamaansa lepoa ei kuitenkaan suotu hänelle, sillä hänen loppuelämänsä loppuvuodet olivat kahden kiistan – nestoriaanisen ja pelagiaanisen – tai pikemminkin sen sivuhaaran,semipelagianusmin – vaivaamia. Ensin mainitun historiaan ei ole tarpeen puuttua tässä yksityiskohtaisesti. Se puhkesi Konstantinopolissa, jossa Nestoriuksesta oli tullut piispa Sisinniuksen seuraajaksi vuonna 428. Välittömänä syynä kiistaan oli piispan kappalaisen Anastasiuksen saarna, jossa hän kiisti Neitsyt Marialle annettua arvonimeä Theotokos. Tämä aiheutti heti suuren kohun, sillä Nestorius tuki lämpimästi kappalaista ja jatkoi hänen nimeensä liittyvän harhaopin kehittämistä saarnoissaan. Kiistasta kantautui uutisia Egyptiin, ja Aleksandrialainen Kyrillos astui heti mukaan taisteluun. Näiden kahden piispan välisen kirjeenvaihdon jälkeen kumpikin osapuoli pyrki saamaan Rooman kirkon puolelleen vuoden 430 alussa, ja nyt Kassianus sekaantui kiistaan. Kreikan kielen oppineisuus oli ilmeisesti tuohon aikaan Rooman kirkossa alamaissa, ja ehkä osittain siksi, että Kassianus tunsi tämän kielen hyvin, ja myös siksi, että hänellä oli yhteyksiä Konstantinopoliin, jossa ongelmat olivat nyt syntyneet,396 Celestinuksen arkkidiakoni Leo kääntyi tässä kriisissä hänen puoleensa apua pyytäen. Oli syy mikä tahansa, hän sai Roomasta vakavan vetoomuksen, jossa häntä pyydettiin kirjoittamaan uuden harhaopin kumoaminen. Jonkinlaisen epäröinnin jälkeen hän suostui, ja hänen työnsä tulos näkyy seitsemässä Nestoriuksen vastaisessa inkarnaatiota käsittelevässä kirjassa. Teos tehtiin ilmeisesti kiireessä ja julkaistiin vuonna 430, ennen Efesoksen konsiilia (sillä Kassianus puhuu Nestoriuksesta koko ajan Konstantinopolin piispana), ja päätellen tavasta, jolla Augustinuksesta puhutaan VII. xxvii:ssä, ennen kyseisen isän kuolemaa, joka tapahtui elokuussa 430. Suuri osa teoksesta käsittelee Raamatun todisteita Herramme jumaluudesta ja persoonan ykseydestä, mutta kokonaisuutena tarkasteltuna tutkielma on selvästi vähemmän arvokas kuin Kassianuksen aiemmat kirjoitukset, ja sen laatimisen kiireestä kertoo se, että siinä käytetään toisinaan epätäsmällistä kieltä inkarnaatiosta sekä termejä ja ilmaisuja, jotka kirkon kypsä arvostelukyky on hylännyt. Kirjoittajan terävästä oivaltavuudesta kertoo kuitenkin se, miten nopeasti hän yhdistää uuden harhaoppisuuden Pelagiuksen opetukseen, ja näiden kahden välinen yhteys löytyy Trevesin Leporiuksen virheistä, joka levittäessään pelagiolaisia näkemyksiä ihmisen riittävyydestä ja voimasta, oli soveltanut niitä Herramme tapaukseen, eikä kaihtanut johtopäätöstä, jonka mukaan hän oli pelkkä ihminen, joka oli käyttänyt vapaata tahtoaan niin hyvin, että hän oli elänyt ilman syntiä, ja että hänestä oli tullut Kristus vasta kasteessa, jossa jumalallinen ja inhimillinen yhdistyivät siten, että käytännössä oli kaksi Kristusta. Myöhemmät kirjoittajat ovat usein kiinnittäneet huomiota nestorialaisuuden ja pelagianismin väliseen yhteyteen, mutta Kassianukselle kuuluu kunnia siitä, että hän on ensimmäisenä tuonut sen esiin. Hänen kirjansa aiheuttamasta vaikutuksesta meillä ei ole tietoja. Hän ei ilmeisesti osallistunut enempää kiistaan, jonka on täytynyt olla hänelle vain episodi, joka sijoittui keskelle sitä toista kiistaa, johon hänen nimensä liittyy erottamattomasti, nimittäin semipelagianismia koskevaa kiistaa, josta on nyt sanottava jotakin. Kiista syntyi seuraavalla tavalla. Vuosien 410-420 välisenä aikana käydyn taistelun aikana pelagianismia vastaan Augustinuksen näkemykset armon ehdottomasta tarpeellisuudesta olivat vähitellen kovettumassa teoriaksi, jonka mukaan armo oli vastustamaton ja siksi peruuttamaton. ”Pyrkiessään ennen kaikkea suurentamaan jumalallista suvereniteettia hän käytännössä unohti käsillä olevan ongelman monimutkaisuuden eikä kyennyt tekemään oikeutta inhimilliselle elementille ihmisen 397 salaperäisessä pelastumisprosessissa.” Näkemyksen absoluuttisesta, ennakoidusta luonteesta riippumattomasta predestinaatiosta ja armon vastustamattomasta ja peruuttamattomasta luonteesta hän esitti kirjeessä roomalaiselle papille Sixtukselle vuonna 418. Joitakin vuosia myöhemmin tämä kirje joutui Adrumetumin munkkien käsiin, joista osa oli ymmällään sen opetuksesta, ja heidän keskinäisten kiistojensa lieventämiseksi asia annettiin Augustinuksen itsensä käsiteltäväksi. Koska Augustinus ajatteli, että munkit olivat ymmärtäneet hänen opetuksensa väärin, hän ei ainoastaan selittänyt kirjettä vaan myös kirjoitti uuden tutkielman: ”De Gratia et Libero Arbitrio” (426); ja kun tämä ei tyydyttänyt tyytymättömiä, hän jatkoi sitä teoksella ”De Correptione et Gratia” (426), joka Adrumetumin munkkien osalta näyttää päättäneen kiistan. Muualla kuitenkin epäröitiin mennä Augustinuksen opetuksen loppuun asti, ja erityisesti Etelä-Galliassa monet olivat vakavasti järkyttyneitä siitä käänteestä, jonka kiista oli viime aikoina ottanut, ja he olivat valmiita hylkäämään Augustinuksen opetuksen paitsi uutena myös käytännössä vaarallisena. ”He sanoivat”, lainatakseni Canon Brightin selkeää yhteenvetoa heidän kannastaan, ‘että jos predestinaatiota pidetään ennakoidusta käyttäytymisestä riippumattomana ja jos jumalallinen hyväntahtoisuus rajoitetaan tiettyyn määrään näin valittuja henkilöitä, jotka sellaisenaan ovat varmoja pysyvyydestä, se ei merkitse ainoastaan sitä, että poiketaan vanhemmasta teologiasta ja Hippon piispan aikaisemmasta opetuksesta, vaan myös sitä, että leikataan uskonnollisten ponnistelujen juuret pois ja rohkaistaan joko huolimattomuuteen tai epätoivoon.’ Tämä on siis totta. He vaativat, että mitä tahansa teorioita tästä mysteeristä, joka ei sopinut kansan keskustelun aiheeksi, voitaisiinkin keksiä, pelastuksen ovea olisi pidettävä kaikille avoimena, koska Vapahtaja ”kuoli kaikkien puolesta”. He väittivät, että raamatullisen vakuutuksen selittäminen pois merkitsi jumalallisen lupauksen väärentämistä ja ihmisen vastuun mitätöimistä. He uskoivat syntiinlankeemusta koskevaan oppiin; he tunnustivat todellisen armon välttämättömyyden ihmisen ennalleen saattamiseksi; he jopa myönsivät, että tämän armon on oltava ”ennaltaehkäisevä” sellaisille tahdon teoille, jotka johtavat kristillisiin hyviin tekoihin: mutta jotkut heistä ajattelivat – ja tässä oli kyse erehdyksestä, jota kutsutaan semipelagilaiseksi – että luonto voisi ilman apua ottaa ensimmäisen askeleen kohti parantumistaan haluamalla parantua uskon kautta Kristukseen. Jos se ei voinut, – jos kaiken hyvän alku oli ehdottomasti jumalallinen teko, – niin kehotukset tuntuivat heidän mielestään tyhjänpäiväisiltä ja moitteet epäoikeudenmukaisilta niiden osalta, joille ei ollut tehty tällaista tekoa, ja jotka siksi, kunnes se tehtäisiin, olivat avuttomia ja 398 toistaiseksi syyttömiä tässä asiassa.”” Tämän kannan omaksuneen puolueen tunnustettu johtaja oli Kassianus. On totta, että hän ei itse suoraan osallistunut kiistaan eikä hän ole minkään asiaa käsittelevän poleemisen teoksen kirjoittaja; mutta on mahdotonta epäillä, että kolmastoista konferenssi, joka sisälsi abbedissa Chaeremonin opetuksen Jumalan suojelemisesta, oli tarkoitettu vastaamaan siihen, mitä hän ilmeisesti piti vakavana erehdyksenä, nimittäin siihen, että augustinolaiset kiistivät implisiittisesti ihmisen ponnistelujen tarpeellisuuden. Augustinus sai tiedon Marseillen koulun, kuten sitä kutsuttiin, opetuksesta eräältä Hilariukselta (joka oli maallikko, jota ei pidä sekoittaa hänen nimiveljensä, Arlesin piispan, kanssa), joka kirjoitti hänelle kaksi kirjettä, joista ensimmäinen on kadonnut. Jälkimmäinen on edelleen olemassa, ja se sisältää huolellisen selvityksen siitä, mitä Marseillessa pidettiin yllä. Sen loppupuolella Hilary sanoo, että koska hänellä oli kiire, hän oli taivutellut ystävänsä kirjoittamaan samoin ja liittämään tämän kirjeen omaan kirjeeseensä. Tämä ystävä oli Prosper Akvitanialainen, joka oli myös maallikko ja innokas augustinolainen ja jonka kirje on säilynyt yhtä hyvin kuin Hilaryn kirje. Näistä kirjeistä ja teoksista, jotka Augustinus kirjoitti vastaukseksi, saamme tietää, että ”massilaisia” olivat ensin häirinneet eräät Augustinuksen aikaisemmat kirjoitukset, kuten kirje Paulinukselle, ja että heidän epäluulonsa hänen armoa, predestinaatiota ja vapaata tahtoa koskevaa opetustaan kohtaan oli kasvanut, kun he olivat saaneet hänen teoksensa ”De Correptione et Gratia”, vaikka muissa asioissa he olivat täysin samaa mieltä hänen kanssaan ja olivat hänen suuria ihailijoitaan. Henkilökohtaisesti heistä puhutaan suurella kunnioituksella miehinä, joilla ei ole tavallista hyveellisyyttä ja joilla on laaja vaikutusvalta; ja vaikka kirjeenvaihdossa ei koskaan mainita Kassianuksen nimeä, on kuitenkin helppo lukea rivien välistä ja nähdä, että häneen viitataan. Augustinus vastasi kirjeenvaihtajilleen kirjoittamalla lähes viimeisimmiksi teoksikseen osoittautuneet tutkielmat ”De Praedestinatione Sanctorum” ja ”De dono Perseverantiae”. Näissä niteissä Augustinus, vaikka hän tunnusti vapaasti suuren eron vastustajiensa ja pelagialaisten välillä, piti kuitenkin yhtä vahvasti kiinni omasta kannastaan kuin aina ennenkin, eikä ”vähentänyt kirjaintakaan väitteestään, jonka mukaan valinta ja hylkääminen olivat mielivaltaisia ja että pelastus ei oikeastaan ollut kaikkien kristittyjen saavutettavissa”. Niinpä kirjat eivät luonnollisesti kyenneet tyydyttämään vastahakoista puoluetta tai vakuuttamaan niitä, joiden mielestä tahdonvapauden kieltäminen oli omiaan tuhoamaan ihmisen vastuun. Prosper oli kuitenkin ilahtunut näistä traktaateista, ja hän jatkoi niitä teoksella 399, tuhannen rivin runolla ”De Ingratis”, jolla hän nimittää pelagialaisia ja puolipelagialaisia, joiden mielipiteiden hän puhuu leviävän hälyttävän nopeasti. Julkaisun ajankohta oli todennäköisesti vuoden 430 alkupuolella. Se on varmasti kirjoitettu ennen Augustinuksen kuolemaa, joka tapahtui saman vuoden elokuun 28. päivänä. Suuren armon puolustajan poistuminen tästä elämästä ei lopettanut kiistaa, jonka hänen kirjoituksensa olivat synnyttäneet. Marseillen koulukunta jatkoi näkemystensä levittämistä hellittämättömän tarmokkaasti Prosperin ja Hilaryn vastalauseista huolimatta, ja lopulta he ryhtyivät tärkeään toimeen ja vetosivat paavi Celestinukseen, jolta he saivat kirjeen, joka oli osoitettu gallialaisille piispoille, Marseillen Veneriukselle, Frejusin Leontiukselle, Marinukselle, Auxoniukselle, Arcadiukselle, Filtaniukselle ja muille. Celestinus puhuu jyrkästi heidän huolimattomuudestaan, koska he eivät olleet tukahduttaneet sitä, mitä hän piti julkisena skandaalina, ja sanoo, että ”pappien ei pitäisi opettaa niin, että he loukkaavat piispan etuoikeutta”, ilmaus, jossa voimme hyvinkin nähdä viittauksen Kassianukseen, Marseillen hiippakunnan johtavaan presbyteeriin, jonka piispa mainitaan ensimmäisenä alkutervehdyksessä; ja kirje päättyy muutamiin ylistyssanoihin Augustinuksesta, ”pyhästä muistosta”. Gallialaisten itsenäisyys ei ehkä koskaan ole näkynyt niin räikeästi kuin siinä, miten sitkeästi massilaiset pitivät kiinni näkemyksistään huolimatta paavin auktoriteetista, joka nyt kohdistui heihin. Palattuaan Prosper ja Hilary huomasivat vastenmielisen opetuksen leviävän päivittäin, niin että ensin mainittu heistä päätti lopulta mahdollisuuksien mukaan kukistaa vastenmielisten oppien kannattajat arvostelemalla suoraan Kasiansin konferensseja. Tästä syntyi Prosperin teos ”Contra Collatorem”, joka kohdistui Konferenssien tekijään ja joka on huomattavan voimakas ja voimakas, vaikkakaan ei täysin oikeudenmukainen, tutkielma. Kasianuksen arvostusta osoittaa silmiinpistävästi se, että hänen vastustajansa ei koskaan nimeä häntä suoraan, vaan puhuu hänestä vain pappisarvossa olevana miehenä, joka ylitti väittelykyvyltään kaikki toverinsa. Teos koostuu kolmastoista konferenssin, abbedissa Chaeremonin Jumalan suojelusta pitämän konferenssin tutkimuksesta, josta Prosper poimii kaksitoista väitettä, joista ensimmäisen hän sanoo olevan ortodoksinen, kun taas kaikki muut ovat virheellisiä. Lopuksi hän varoittaa vastapuoltaan pelagianismin vaarasta ja toivoo, että paavi Sixtus tuomitsisi hänen oppinsa, kuten Celestinus ja hänen 400 edeltäjäänsä olivat tehneet. Viimeinen lausunto määrittää kirjan päivämääräksi aikaisintaan vuoden 432, sillä Celestine kuoli vasta huhtikuussa samana vuonna. Kassianus oli ilmeisesti vielä elossa, kun tämä häntä vastaan suunnattu hyökkäys tehtiin, mutta tietojemme mukaan hän ei vastannut siihen. Sen julkaiseminen on hänen elämänsä viimeinen tapahtuma, josta meillä on tietoa. Hän luultavasti kuoli pian sen jälkeen, sillä Gennadiuksen käyttämä ilmaisu hänen Nestoriusta vastaan kirjoittamastaan teoksesta näyttäisi viittaavan siihen, että se ei edeltänyt hänen kuolemaansa pitkällä aikavälillä, sillä hän sanoo, että tähän hän päätti kirjallisen työnsä ja elämänsä Theodosiuksen ja Valentinianuksen valtakaudella. Kiista armosta ja vapaasta tahdosta jatkui vielä lähes vuosisadan ajan, ja se saatiin lopullisesti ratkaistua vasta Oinas Caesariuksen ja hänen kanssaan toimineiden henkilöiden viisaan maltillisuuden ansiosta Oranian (Arausion) kirkolliskokouksessa vuonna 529. Vaikka ei voida kiistää, että Kassianuksen ja hänen koulukuntansa opetus, jossa kielletään alku- ja ennaltaehkäisevän armon välttämättömyys, on virheellinen ja avaa oven, josta pelagianismi voi helposti hiipiä sisään, se oli kuitenkin rehellinen yritys puolustaa ihmisen vastuuta; ja on myönnettävä suoraan, että Augustinuksen opetus oli yksipuolista ja vaati tasapainottamista: Kysymys ei olisi myöskään koskaan noussut esiin, ellei olisi opetettu kovaa ja ankaraa predestinaatio-oppia ja kielletty sitä, että pelastuksen mahdollisuus oli kaikkien ihmisten ulottuvilla. Vaikka siis myönnetäänkin, että Kassianus tapauksessa on annettava syyllinen tuomio puolipelagianismista, olemme varmasti oikeutettuja vaatimaan, että siihen liitetään armahdussuositus lieventävien seikkojen perusteella. Kuolemansa jälkeen Kassianus on aina ollut kirkon mielissä hieman epäselvässä asemassa. Häntä ei ole koskaan virallisesti kanonisoitu, eikä hänen nimeään löydy lännen kalentereista, eikä häntä ole kunnioitettu ”pyhimyksen” arvonimellä. Hänestä puhutaan kuitenkin yleisesti ”autuaana Kassianuksena”, ja hänellä on tässä suhteessa sama asema kuin Theodoretilla, josta tohtori Newman sanoo, että vaikka hän ”on vastuussa teoista, jotka ovat menettäneet häneltä tämän ekumeenisen arvon”, hän ei kuitenkaan ”ole vailla kunniatitteliä kirkon hagiologiassa; sillä hänet on aina tunnettu nimellä ‘siunattu Theodoret’”. Idässä Kassianuksen asema on jonkin verran parempi. Siellä häntä pidetään pyhänä, ja hänellä saatetaan mahdollisesti tarkoittaa sitä Kassianusta, jota muistetaan helmikuun 29. päivänä. Tämä ero on luonnollista, sillä itäinen kirkko on aina suhtautunut syntiinlankeemuksen vaikutukseen lievemmin kuin lännessä Augustinuksen ajoista lähtien vallinnut näkemys; ja itse asiassa Kassianukseen, kun hän esitti vastalauseensa augustinolaisuuden nousevaa virtaa vastaan, hän toi pääosin vain eteenpäin opetuksen, jonka hän oli saanut itäisiltä opettajiltaan.

LUKU 2. KASSIANUKSEN KIRJOJEN, KÄSIKIRJOITUSTEN JA EDITIOIDEN HISTORIA

KASSIANIN TEOSTOJEN kirjallisuushistoria ei ole vailla omaa mielenkiintoaan. Olemme jo nähneet, miten arvostettuja ne olivat puolipelagilaisista opeista huolimatta. Niitä pidettiin luonnollisesti kauneusvirheinä, eikä ole yllättävää, että ne, jotka eniten ihailivat niiden erinomaisuuksia, halusivat välttää niiden virheiden levittämistä. Siksi niitä usein ”puhdistettiin”, ja monissa kirjakokoelmissa teksti on kärsinyt huomattavasti muutoksista, joita kopistit ovat tehneet ortodoksisuuden nimissä. Jo viidennellä vuosisadalla on olemassa kaksi tarkistettua versiota osista hänen teoksistaan. Hänen ystävänsä, Lyonin piispa Eucherius laati instituuteista epitomeenin, joka on yhä olemassa; ja vaikka tämä on laadittu pikemminkin mukavuussyistä alkuperäisen teoksen pituuden vuoksi kuin siksi, että hänen opetustaan olisi epäilty, tilanne on toinen Martyriteksen piispa Viktorin Afrikassa käytettäväksi tekemän uusintaversion kohdalla. Sitä ei ole enää säilynyt, mutta Cassiodorus kertoo meille selvästi, että se tehtiin ortodoksisuuden nimissä sekä poistamalla että lisäämällä puuttuvia osia. Vielä toinenkin epitomi kolmesta konferenssista (I., II., VII.) tehtiin joskus ennen kymmenettä vuosisataa. Se käännettiin kreikaksi, ja sen tunsi Fotius, joka puhuu kolmesta kreikaksi käännetystä Kassianuksen teoksesta: nimittäin Epitome of the Institutes, kirjat I.-IV.; Epitome of the Institutes, kirjat V.-XII.; ja yksi konferensseista I., II., VII. Näin ollen jo hyvin varhain otettiin muotiin puhdistaa ja muokata Kasianuksen kirjoituksia; ja Leuwis de Ryckel, joka tunnetaan paremmin nimellä Dionysius Carthusianus, olisi voinut lainata useita ennakkotapauksia tekstin käsittelytapaansa varten. Tämä kuuluisa jumalainen – 1400-luvun doctor exstaticus – järkyttyneenä, kuten muutkin ennen häntä, Konferenssien puolikelagianismista ja tietäen niiden todellisen arvon lukuisista puutteista huolimatta, ryhtyi korjaamaan niitä ja antoi maailmalle vapaan parafraasin sekä Instituuteista että Konferensseista hieman yksinkertaisella tyylillä ja alkuperäistä helpommin ymmärrettävällä tavalla. Suurimmat muutokset näkyvät, kuten oli odotettavissa, kolmastoista konferenssissa, sillä Dionysios, joka pyrki tekemään Kassianuksesta ortodoksisen, jätti pois kaiken semipelagianismiin viittaavan, ja tekstissä on c. viii:stä lähtien suuria poisjättöjä ja erilaisia vihjailevia muutoksia. Sivuhuomautuksena on jo mainittu, että pyhä Benedictus ja Cassiodorus arvostivat instituutteja ja konferensseja. Ensimmäisen sääntökirjassa (c. xlii.) määrätään, että illallisen jälkeen veljien on kokoonnuttava yhteen, ja yhden heistä on luettava Konferensseja tai isien elämästä tai jokin muu kirja, joka on omiaan rakentamaan. Ja taas saman säännön loppuluvussa suositellaan niiden opiskelua niille, jotka haluavat täydellisyyttä; sillä ”mitä ovat isien konferenssit, instituutit ja heidän elämänsä; mitä myös pyhän isämme, pyhän Basileiosin sääntö, muuta kuin esimerkkejä hyveellisistä ja kuuliaisista munkeista ja apuvälineitä hyveellisyyden saavuttamisessa?”. Yhtä vahva on Cassiodoruksen suositus: ”Sedulo legite, frequenter audite”(Lukekaa ahkerasti, kuunnelkaa usein ); mutta samalla hän muistuttaa lukijoitaan siitä, että Prosper on hyvin asianmukaisesti moittinut Kassianusta hänen vapaata tahtoa koskevasta opetuksestaan ja että häntä on siksi luettava varoen aina, kun hän koskettaa tätä aihetta. Tällaisten todistusten ollessa osoituksena niiden arvosta ei ole ihme, että kopiot lisääntyivät nopeasti niin, että tuskin yksikään luostari oli vailla kopiota jostakin niiden osasta; ja olemassa olevia MSS:iä instituuteista ja konferensseista on hyvin paljon. Mikään vanhimmista tekstikokoelmista ei kuitenkaan sisällä koko teosta. Instituuttien katsottiin usein koostuvan kahdesta erillisestä tutkielmasta, – Coenobian instituutit, joka sisältää kirjat I-IV, ja Kahdeksasta päävirheestä, joka käsittää kirjat V-XII. Sama pätee myös konferensseihin ja niiden kolmeen osastoon: ne löytyvät usein erillisinä eri MSS:issä. MSS:ien määrä on niin suuri, että niitä oli mahdotonta koota yhteen Kassianin teosten viimeisintä painosta varten, joka on Petschenigin Wienin Corpus Scriptorum Ecclesiasticorum Latinorum -julkaisua varten toimittama. Toimittaja rajoitti sen vuoksi huomionsa rajattuun määrään, joista seuraavassa on luettelo:

LAITOKSET 404
Codex Casinensis Rescriptus, 295. Palimpsesti, jossa on Kasianssin työn päälle kirjoitetut Pyhän Hieronymuksen kirjeet. Tämän MS:n ajoitus on seitsemäs tai kahdeksas vuosisata, ja se sisältää vain osia Institutioista, eikä kirjoista I-IV tai VIII ja IX ole jäljellä mitään.
Codex Majoris Seminarii CEduensis (Autun), 24. Seitsemäs vuosisata, sisältää osia kirjoista V-XII.
Caroliruhensis, 87. Kahdeksas vuosisata, sisältää kaikki kaksitoista kirjaa.
Sangallensis, 183. Yhdeksäs vuosisata.
Parisinus, 12292. Kymmenes vuosisata.
Laudunensis (Laon), 328 bis. Yhdeksäs vuosisata.
Caroliruhensis, 164. Yhdeksäs vuosisata.

KESKUSTELUT 1-10
Vaticanus, 5766. Kahdeksas vuosisata.
Parisinus, Bibl. Nat., 13384. Yhdeksäs vuosisata.
Vercellensis (Chapter Library), 187, 44. Cent. 8-10.
Parisinus. Bibl. Nat. nouv. fonds, 2170. Yhdeksäs vuosisata. Tämä sisältää (muutamia puutteita lukuun ottamatta) kaikki konferenssit, ja se on ainoa Petschenigin MSS:stä, josta tämä voidaan sanoa.
Vaticanus, Bibl. Palat., 560. Kymmenes vuosisata.
Sangallensis, 574. Cent. 9-10. Näistä kahdessa viimeisessä on monia virheitä ja interpolointeja, joista joitakin on noudatettu Baselin vuosina 1485-1495 julkaistuissa Kassianin painoksissa.

III. KESKUSTELUT 11-17

Sessorianus (Rooma), 55. Cent. 7-8.
Petropolitanus, Bibl. Imp. O. 1, 4. Seitsemäs tai kahdeksas vuosisata. 3.Sangallensis, 576. Yhdeksäs vuosisata.

4.Parisinus, Bibl. Nat. nouv. fonds., 2170 (kuten edellä).

5.Vindobonensis, 397. Kymmenes vuosisata. Tämä Wienin MS. sisältää Prosperin teoksen Contra Collatorem, jonka marginaaliin on kirjoitettu Cassianin kohdat.

KESKUSTELUT 18-24.
Monacensis, 4549. Cent. 8-9.
Monacensis, 6343 9. vuosisata.
Parisinus, Bibl. Nat. nouv. fonds., 2170 (kuten edellä).
Vaticanus, Bibl. Reginae Sueciae, 140.Cent. 9-10.
Caroliruhensis, 92. Yhdeksäs vuosisata.
Sangallensis, 575. Yhdeksäs vuosisata.

Siirryttäessä nyt instituuteista ja keskusteluista teokseen ”Inkarnaatiosta Nestoriusta vastaan” meitä ei enää rasita monisteiden määrä. Sen kopioiden lisääntymiseen ei ollut samanlaista syytä kuin niiden kirjoitusten kohdalla, jotka koskivat luostarielämää. Se ei näytä koskaan saavuttaneen erityistä suosiota, ja tiettävästi siitä on jäljellä vain seitsemän käännöstä, joista Petschenig käytti painoksessaan seuraavia: –

Codex Bibl. Armentarii Parisiensis (Bibl. de l’Arsenal), 483.Cent. 10-11.
British Museum addl., 16414. Cent. 11-12.
Parisinus, Bibl. Nat., 14860. Kolmetoista vuosisata.
Bibl. Coloniensium Augustinianorum. Cuyck käytti sitä Cassianin painoksessaan, ja Petschenig pystyy antamaan siitä valikoituja lukutapoja. Jäljellä olevat tunnetut, mutta Petschenigin käyttämättömät muistikirjat ovat seuraavat:

Matritensis, Bibl. Nat., Q. 106. Kahdestoista vuosisata.

Laurentianus (Firenzen Laurentian kirjasto), XXVI., 13. Viidestoista vuosisata. Bibl. Leop. Medici Foesulanae (myös Firenzessä), 48. Viidestoista vuosisata. Parisinus, 2143. Neljästoista vuosisata.

Jäljelle jää vain selvitys painetun tekstin eri painoksista. Yleisesti on todettu, että Sääntöjen varhaisin painos oli Venetsiassa vuonna 1481 painettu painos, josta tiedetään olevan olemassa vain yksi kappale, nimittäin Firenzen Laurentiuksen kirjastossa, ja että ensimmäinen konferenssit sisältävä painos oli Amerbachin Baselissa vuonna 1485 julkaisema painos. Tämä väite vaikuttaa kuitenkin virheelliseltä, sillä British Museumissa on edelleen olemassa yksi ainoa kappale hyvin varhaisesta konferenssien mustakantisesta painoksesta. Nimiölehti on kadonnut, eikä kolofoniaa ole, joten päivämäärää ei voida antaa varmuudella, mutta museon viranomaiset ajoittavat teoksen vuodelle 1476, ja sen uskotaan valmistuneen Brysselin Yhteisen elämän veljesten painosta. Teoksen ensimmäinen sivu alkaa seuraavasti: ”Ut Valeas cor in opere isto citius invenire qd requiris haec tibi concapitulatio breviter demostrabit quis unde in singulis collationibus disputaverit.” (”Jotta voisit nopeammin löytää tästä teoksesta sen, mitä etsit, tämä lyhyt yhteenveto näyttää sinulle, kuka mistäkin aiheesta kussakin keskustelussa väitteli.”)

Sitten seuraa luettelo kahdestakymmenestäneljästä keskustelusta ja niiden kirjoittajista, ja sivu päättyy näihin sanoihin: ”Prologus cassiani sup. collationes patru ad leontiu et elladiu epos. In nomine Domini ihu cristi dei nostri feliciter.”(”Cassianuksen esipuhe Isien keskusteluihin, osoitettu piispoille Leontiukselle ja Helladiukselle. Herramme Jeesuksen Kristuksen, meidän Jumalamme, nimessä onnellisesti”).

Tämä oli siis mitä todennäköisimmin ensimmäinen painos konferenssien latinankielisestä tekstistä. On kuitenkin erikoinen tosiasia, että vielä aikaisempana ajankohtana niistä oli jo julkaistu vapaa saksankielinen käännös tai parafraasi. Tämä, kuten äsken mainittu teos, on jäänyt kaikkien Cassianin toimittajien huomiotta, mutta British Museumissa on edelleen kaksi kappaletta, jotka alkavat seuraavasti: ”Hic liber a quodam egregio sacrarum literarum professore magistro Johane Nide ordis pdicatorum fratre de latino in vulgarem Nuremberge translatus est.” (”Tämän kirjan on kääntänyt latinasta kansankielelle Nürnbergissä eräs erinomainen pyhien kirjoitusten opettaja, maisteri Johannes Nider, saarnaajien veljeskunnasta.”)

Yhden kappaleen kolofonissa on ilmoitettu vuodeksi 1472 ja painopaikaksi Augsberg. Toisessa kappaleessa ei ole päivämäärää, mutta museoviranomaiset ajoittavat sen vielä aikaisemmaksi vuodeksi, nimittäin vuodeksi 1470. Baselin painos vuodelta 1485 painettiin uudelleen Amerbachin kirjapainossa vuonna 1497, ja Venetsiassa julkaistiin vuonna 1491 toinen laitospainos, johon lisättiin konferenssit. Seuraavat varhaiset painokset ilmestyivät Lyonissa vuosina 1516 ja 1525 ja Bolognassa vuonna 1521. Mutta vasta vuonna 1534 julkaistiin seitsemän Nestoriuksen vastaista kirjaa inkarnaatiosta. Ne ilmestyvät ensimmäisen kerran painoksessa, joka ilmestyi tänä vuonna Cratanderin painosta Baselissa. Kaikkia näitä varhaisia, hyvin puutteellisia painoksia huomattavasti parempi oli Christopher Plantinin Antwerpenissä vuonna 1578 julkaisema ja Louvainin professorin ja sittemmin Ruremonden piispan H. Cuyckin toimittama painos. Se tehtiin kardinaali Carafan ehdotuksesta, ja sen koko nimi on seuraava: ”D. Ioannis Cassiani Eremitae Monasticarum Institutionum libri IIII. De Capitalibus vitiis libri VIII. Collationes SS. Patrum XXIIII. De Verbi Incar-natione libri VII. Nunc demure post varias editiones ad complurium MS. fidem a non pancis mendarum milibus incredibili labore expurgati: id quod ex subiectis ad calcem castigationibus facile cognosci poterit: additis etiam ad quaedam loca censoriis notationibus, et obscurarum vocum ac sententiarun elucidatione, un a cum duobus Indicibus locupletissimis. Accesserunt quoque Regulae SS. Patrum ex antiquissimo Affliginiensis monasterii MS. codice desumptae. Opera et studio Henrici Cuyckii Sacrae Theologiae Licentiati. (”Erakko D. Johannes Cassianuksen teokset: Luostarilaitoksen perusteet, neljä kirjaa. Pääpaheista, kahdeksan kirjaa. Pyhien Isien keskusteluja, kaksikymmentäneljä. Sanan lihaksitulemisesta, seitsemän kirjaa. Nyt viimein useiden painosten jälkeen monien käsikirjoitusten perusteella puhdistettu uskomattomalla vaivalla tuhansista virheistä: tämän voi helposti havaita teoksen lopussa olevista korjauksista. Lisäksi on lisätty joihinkin kohtiin kriittisiä huomautuksia sekä hämärien sanojen ja lauseiden selvennyksiä, yhdessä kahden erittäin kattavan hakemiston kanssa. Mukaan on liitetty myös Pyhien Isien säännöt, jotka on otettu Affligem’in luostarin hyvin vanhasta käsikirjoituksesta. Työn on tehnyt ja toimittanut Henricus Cuyckius, pyhän teologian lisensiaatti.”)

Cuyckin teosta täydensi, niin ikään Carafan toivomuksesta, Toledon pappi Petrus Ciacconius, joka kuoli vuonna 1581, ennen kuin se oli valmis painoon. Roomassa julkaistiin kuitenkin vuonna 1588 uusi painos ”ex Edibus Dominicae Basae”, johon Ciacconiuksen muistiinpanot ja korjaukset sisällytettiin. Valitettavasti tämä painos ei sisällä inkarnaatiota käsitteleviä kirjoja.

Sen koko nimi on seuraava: ”Ioannis Cassiani Eremitae de institutis renuntiantium Libri XII. Collationes Sanctorum Patrum XXIIII. Adiectae sunt quarundam obscurarum dictionum interpretationes ordine alphabeti dispositae: et observationes in loca ambigua et minus tuta. Praeterea Indices duo testimoniorum sacrae Scripturae, quae a Cassiano vel explicantur, vel aliter quam vulgata editio habet, citantur: ac postremo verum memorabilium Index copiosissimus. Accedit Regula S. Pachomii, quae a S. Hieronymo in Latinum sermonem conversa est: Omnia multo quam antehac, auxilio vetustissimorum codicum, emendatiora, et ad suam integritatem restituta.” (”Johannes Cassianus Erakon kaksitoista kirjaa luopujien säännöistä. Kaksikymmentäneljä pyhien isien keskustelua. Lisätty on joidenkin hämärien ilmaisujen tulkintoja aakkosjärjestyksessä järjestettynä: ja huomioita epäselviin ja vähemmän varmoihin kohtiin. Lisäksi kaksi hakemistoa Pyhän Raamatun todistuksista, jotka Cassianus joko selittää tai siteeraa toisin kuin yleinen painos: ja lopuksi erittäin kattava muistettavien asioiden hakemisto. Mukana on myös Pyhän Pachomiuksen sääntö, jonka Pyhä Hieronymus on kääntänyt latinan kielelle: Kaikki on paljon aiempaa parempaa, vanhojen käsikirjoitusten avulla korjattua ja alkuperäiseen muotoonsa palautettua.”)

Tämä samoin kuin edellinenkin painos sisälsi väitöskirjan useista (yhteensä noin kolmestakymmenestä) epäilyttävän ortodoksisista kohdista, jotta lukija olisi varuillaan seuraamasta Kassianusta hänen virheissään. Vuonna 1616 Douayssä julkaistiin kahdessa niteessä se, mikä on pysynyt tähän päivään asti Cassianin teosten standardipainoksena, jonka Arrasissa sijaitsevan Pyhän Vaastin luostarin benediktiinimunkki Gazet on laatinut rakastavalla huolella. Tätä painosta on rikastettu kauttaaltaan runsailla huomautuksilla, jotka sisältävät valtavasti havainnollistavaa aineistoa, ja Kassianuksen teosten tekstin lisäksi se sisältää useita muita asiakirjoja, jotka ovat tärkeitä teosten oikean ymmärtämisen kannalta. Koko nimi on tämä: ”Ioannis Cassiani presbyteri, quem alii eremitam, alii abbatem nuncupant, opera omnia. Novissime recognita, repurgata et notis amplissimis illustrata. Quibus accessere alia ejusdem argumenti opuscula, quorum elenchum sequens pagina exhibebit. Studio et opera D. Alardi Gazaei coenobitae Vedastini ord. Benedicti.” (Johannes Cassianuksen, papin, jota toiset kutsuvat erakoksi, toiset apotiksi, kaikki teokset. Viimeksi tarkistettu, puhdistettu ja erittäin laajoilla huomautuksilla valaistu. Joihin on lisätty muita saman aiheen pieniä teoksia, joiden luettelon seuraava sivu esittää. Benediktiiniläisjärjestön Vedastuksen luostarin munkin D. Alardus Gazaeuksen tutkimuksen ja työn tuloksena.)

Sääntöjen, keskustelujen ja Nestoriuksen vastaisen inkarnaatiota käsittelevän teoksen lisäksi nämä niteet sisälsivät muun muassa seuraavaa aineistoa: ó Pyhän Pachomiuksen sääntö. Katolinen oppi, jonka Dionysius Carthusianus korvasi konferenssin XIII loppuosalla. Prosper ”Contra Collatorem”. Tätä painosta on painettu usein uudelleen, ja jotkin myöhemmistä uusintapainoksista sisältävät vielä enemmän havainnollistavaa aineistoa. Se on edelleen välttämätön Kassianuksen teosten tutkijalle niiden arvokkaiden kommenttien vuoksi, joilla se on kauttaaltaan rikastettu. Pelkän tekstin osalta sen on nyt kuitenkin syrjäyttänyt Petschenigin laatima hieno kaksiniminen painos Wienin Corpus Scriptorum Ecclesiasticorum Latinorum -julkaisua varten. Vol. I. – Ioannis Cassiani De Institutis Coenobiorum et de octo Principalium Vitiorum Remediis Libri XII. De Incarnatione Domini Contra Nestorium Libri VII. recensuit et commentario critico instruxit Michael Petschenig. Accedunt Prolegomena et Indices (Vindobonae, 1888). Vol. II. – Ioannis Cassiani Conlationes XXIIII. (Vindobonae, 1886). Petschenigin työ on tehty ihailtavasti, ja tämän painoksen teksti on huomattavasti parempi kuin kaikkien edeltäjiensä. Tässä käännöksessä sitä on käytetty kaikissa konferensseissa. Instituutit ja inkarnaatiota käsittelevän teoksen sisältävä nide ilmestyi valitettavasti liian myöhään, jotta käännös olisi voitu tehdä siitä. Sitä on kuitenkin huolellisesti verrattu Ciacconiuksen tekstiin, jota Gazet vain toistaa, ja huomautuksissa on kiinnitetty huomiota tärkeimpiin muutoksiin. Jo aiemmin on mainittu varhainen saksankielinen parafraasi tai käännös, joka on peräisin vuodelta 1470 tai 1472, ja Kassianuksen teosten suosiosta kertoo se, että niistä on tehty lukuisia muitakin varhaisia käännöksiä Euroopan eri kielille. Näistä aikajärjestyksessä seuraavana on yksi flaaminkielinen. British Museumissa olevasta kopiosta puuttuu otsikko, ja kirja alkaa seuraavasti: ”Hier beghint der ouder vader collacie. Hi hyetede Ioannes Cassianus die dese vieretwintich navolgende vad, collacien ghemaect hevet.”. Kolofoni on tämä: ”Hier eyndet een seer goede en profitelike leeringhe. En is ghenoemt der ouder vaders collacien. Michiel hiller van Hoochstraten. Tantwerpen 1506. fol.”(”Tästä alkaa vanhojen isien keskustelut. Häntä kutsuttiin Johannes Cassianukseksi, joka on tehnyt nämä seuraavat kaksikymmentäneljä isien keskustelua.”Kolofoni:”Tähän päättyy erittäin hyvä ja hyödyllinen opetus. Ja sitä kutsutaan vanhojen isien keskusteluiksi. Michiel Hillen van Hoochstraten. Antwerpenissä”)

Hyvin vähän myöhemmin ilmestyy ensimmäinen useista ranskankielisistä käännöksistä, ja sen nimi on seuraava: ”…”: ”Les Collacions des sains Peres anciens translateez de Grec en latin. Par Cassiodorus tres sainct docteur en theologie et translateez de latin en francoys par maistre ieha gosein aussy docteur en theologie de l’ordre des freres de la Montaigne du carme et imprimees nouvellement a paris.”(”Pyhien muinaisten isien keskustelut, käännetty kreikasta latinaksi Cassiodoruksen, erittäin pyhän teologian tohtorin toimesta, ja käännetty latinasta ranskaksi maisteri Jean Goseinin toimesta, joka on myös teologian tohtori Karmelivuoren veljeskunnasta, ja vastikään painettu Pariisissa.”).

Päivämäärää ei ole ilmoitettu, mutta museoviranomaiset ajoittavat teoksen vuodelle 1510. Myöhempiä ranskalaisia käännöksiä ovat seuraavat: – Paris. Chez Charles Savreux. 8∞ les Conferences de Cassien traduites en francois par De Saligny. 1663. (Tästä painoksesta puuttuu kokonaan kolmastoista konferenssi.) Paris Chez Charles Savreux. 8∞ les Institutions de Cassien traduites en francois par De Saligny. 1667. Institutions de Cassien traduites par E. Cartier. Pariisi, Tours, 1872. On myös kaksi italialaista käännöstä, toinen jo vuodelta 1563 (Opera. Tradotta per B. Buffi. Venetia. 1563. 4∞) ja toinen nykyiseltä vuosisadalta, – Volgarizzamento delle collazioni dei SS. Padri del venerabile G. C. [By Bartolommeo da San Concordio?] Testo di lingua in edito [toimittanut T. Bini]. Lucca. 1854. 8∞. On merkillepantavaa, että Englanti on tähän asti ollut lähes ainoa, jolla ei ole ollut käännöstä, sillä Cassianin teoksia ei ole vielä koskaan ilmestynyt englantilaisessa lehdistössä. On toivottavaa, että nyt lukijalle tarjottu versio voi tehdä jotain tämän mielenkiintoisen ja erittäin opettavaisen kirjailijan teosten tunnetuksi tekemiseksi laajemmin kuin ne näyttävät tällä hetkellä olevan.

ESIPUHE

Vanhan testamentin historia kertoo meille, että viisain Salomo sai taivaasta ”viisautta ja ymmärrystä ylenpalttisesti ja sydämen laajuutta niin kuin hiekkaa meren rannalla, jota ei voi laskea”, niin että Herran todistuksen mukaan voimme sanoa, että kukaan ei ole noussut aikojen kuluessa hänen veroisensa eikä nouse hänen jälkeensä; ja myöhemmin, kun hän halusi pystyttää tuon suurenmoisen temppelin Herralle, meille kerrotaan, että hän pyysi apua muukalaiselta, Tyyron kuninkaalta. Ja kun hänen luokseen lähetettiin eräs Hiram, leskirouvan poika, hänen avullaan toteutettiin kaikki ne loistokkaat asiat, jotka hän suunnitteli jumalallisen viisauden ehdotuksesta joko Herran temppeliä tai pyhiä astioita varten. Jos siis se voima, joka oli kaikkia maan valtakuntia korkeampi, ja tuo Israelin suvun jalo ja maineikas jälkeläinen ja se jumalallisesti inspiroitunut viisaus, joka ylitti kaikkien itämaisten ja egyptiläisten koulutuksen ja tavat, ei suinkaan halveksinut köyhän miehen ja muukalaisen neuvoja, niin aivan oikein myös te, autuas paavi Castor, näiden esimerkkien opettamana, suvaitsette kutsua minut, arvottoman luodun, vaikka olenkin ja kaikin puolin mahdollisimman köyhä, osalliseksi niin suureen työhön. Kun te aiotte rakentaa Jumalalle todellisen ja kohtuullisen temppelin, ei elottomista kivistä, vaan pyhien seurakunnasta, eikä mitään ajallista tai turmeltuvaa rakennusta, vaan ikuisen ja järkkymättömän; ja haluten myös pyhittää Herralle kallisarvoisia astioita, joita ei ole taottu tyhmästä metallista, kullasta tai hopeasta, jonka babylonialainen hallitsija voi myöhemmin ottaa ja omistaa jalkavaimojensa ja ruhtinaidensa nautinnoille, vaan jotka on muotoiltu pyhistä sieluista, jotka loistavat viattomuuden, vanhurskauden ja puhtauden suoruutta ja kantavat ympärillään Kristusta, joka pysyy itsessään kuninkaana; – Koska siis olet huolissasi siitä, että idän ja erityisesti Egyptin laitokset vakiinnutettaisiin maakunnassasi, jossa ei tällä hetkellä ole luostareita, vaikka sinä itse olet täydellinen kaikissa hyveissä ja tiedoissa ja niin täynnä kaikkia hengellisiä rikkauksia, että paitsi puheesi, myös pelkkä elämäsi riittää esimerkkinä niille, jotka etsivät täydellisyyttä, – pyydät kuitenkin minua, joka en tiedä, mitä sanoisin, ja joka olen heikko puheissa ja tiedoissa, antamaan jotakin ajatusteni niukasta tarjonnasta toiveittesi täyttämiseksi; ja pyydätte minua julistamaan, vaikkakin taitamattomalla kynällä, luostareiden tapoja, joita olemme nähneet noudatettavan kaikkialla Egyptissä ja Palestiinassa, sellaisina kuin isät ovat ne meille siellä välittäneet; te ette etsi siroa puhetta, jossa te itse olette erityisen taitava, vaan haluatte, että pyhien miesten yksinkertainen elämä kerrotaan yksinkertaisella kielellä veljille uudessa luostarissanne. Ensinnäkin siksi, että ansioni eivät ole niin oikeassa suhteessa ikääni nähden, että voisin luottaa voivani ymmärtää mielelläni ja sydämelläni arvokkaasti niin vaikeita, niin hämäräperäisiä ja niin pyhiä asioita. Toiseksi siksi, että se, mitä joko yritimme tehdä tai opimme tai näimme, kun varhaisimmasta nuoruudestamme lähtien elimme heidän keskuudessaan ja mitä heidän päivittäiset kehotuksensa ja esimerkkinsä kannustivat meitä, – se tuskin voi säilyä kokonaisuudessaan, kun olemme olleet niin monta vuotta erossa heidän kanssakäymisestään ja heidän elämäntapansa noudattamisesta; varsinkin kun näiden asioiden tapaa ei voi mitenkään opettaa tai ymmärtää tai säilyttää muistissa tyhjänpäiväisellä mietiskelyllä ja sanallisella opetuksella, sillä se riippuu täysin kokemuksesta ja käytännöstä. Ja niin kuin näitä asioita ei voi opettaa muutoin kuin se, jolla on ollut niistä kokemusta, niin niitä ei voi edes oppia tai ymmärtää muutoin kuin se, joka on yrittänyt yhtä huolella ja vaivalla ymmärtää niitä; ja ellei niistä usein keskustella ja niitä käytetä hyvin läpi usein hengellisten miesten kanssa käytävissä keskusteluissa, ne haihtuvat nopeasti mielen huolimattomuuden vuoksi. Kolmanneksi siksi, että taidoiltaan puutteellinen puhe ei voi oikein selittää niitä asioita, jotka voimme palauttaa mieleemme, ei niin kuin asiat itsessään ansaitsevat, vaan selittää niitä asioita, jotka voimme palauttaa mieleemme, ei niin kuin asiat itsessään ansaitsevat, vaan niin kuin tilamme sallii. Tähän on vielä lisättävä, että juuri tästä aiheesta ovat jo useat elämässään jalot ja puheessaan ja tiedoissaan huomattavat miehet julkaisseet useita pieniä kirjoja, tarkoitan Basileiosta ja Hieronymusta sekä eräitä muita, joista ensimmäinen, kun veljet kysyivät erinäisistä säännöistä ja kysymyksistä, vastasi kielellä, joka ei ollut ainoastaan kaunopuheista vaan myös runsaasti todistuksia Pyhästä Kirjoituksesta; kun taas jälkimmäinen ei ainoastaan julkaissut teoksia, jotka olivat hänen oman neroutensa alkulähde, vaan käänsi latinaksi kreikankielisiä teoksia, jotka oli kirjoitettu kreikaksi. Ja tällaisten runsaiden kaunopuheisuuden virtojen jälkeen minua ei ehkä epäoikeudenmukaisesti syytettäisi röyhkeydestä, kun yritin tuottaa tätä heikkoa puroa, ellei teidän pyhyytenne luottamus rohkaisisi minua ja varmuus siitä, että nämä vähäpätöiset kirjoitukset kelpaisivat teille, olivatpa ne minkä ikäisiä tahansa, ja varmuus siitä, että nämä vähäpätöiset kirjoitukset kelpaisivat teille, olivatpa ne minkä ikäisiä tahansa, ja että lähettäisitte ne vastaperustetussa luostarissanne asuvien veljien 412 seurakuntaan. Ja jos olen sattumalta sanonut jotakin ilman riittävää huolellisuutta, olkoot he ystävällisesti huomaamatta sitä ja sietäkööt sen hieman suopealla anteeksiannolla, pyytäen pikemminkin luottamusta – puheiden arvokkuutta kuin tyylin armoa minun puoleltani. Sen vuoksi, autuas paavi, merkittävä uskonnon ja nöyryyden esimerkki, rukoustenne rohkaisemana, lähestyn parhaan kykyni mukaan sitä työtä, jonka te käskette; ja ne asiat, jotka meitä edeltäneet jättivät kokonaan käsittelemättä, koska he pyrkivät kuvailemaan pikemminkin sitä, mitä olivat kuulleet, kuin sitä, mitä olivat kokeneet, nämä asiat kerron kuin kokemattomalle luostarille ja miehille, jotka ovat todellakin janoisia. En myöskään todellakaan yritä punoa tarinaa Jumalan ihmeistä ja merkeistä, vaikka me emme ole ainoastaan kuulleet monista sellaisista vanhimmiltamme ja uskovaisuuttaan menneiltä, vaan olemme myös nähneet niiden toteutuvan silmiemme edessä; Mutta kun jätän pois kaikki nämä asiat, jotka eivät palvele lukijaa kuin hämmästystä eivätkä opeta täydellistä elämää, yritän Jumalan avulla niin pitkälle kuin voin uskollisesti selittää vain heidän laitoksensa ja luostariensa säännöt ja erityisesti tärkeimpien vikojen alkuperän ja syyt, joita heillä on kahdeksan, sekä niiden parannuskeinot heidän perinteidensä mukaan, – koska tarkoitukseni ei ole sanoa muutama sana Jumalan ihmeistä, vaan siitä, miten voimme parantaa luonnettamme ja saavuttaa täydellisen elämän sen mukaisesti, mitä olemme saaneet vanhimmiltamme. Tässäkin pyrin noudattamaan ohjeitanne, niin että jos satun huomaamaan, että niissä maissa on joko poistettu tai lisätty jotakin, mikä ei ole vanhinten muinaisen tavan vahvistaman esimerkin mukaista, vaan jonkun luostarin perustaneen mielikuvituksen mukaista, lisään tai jätän sen uskollisesti pois, sen säännön mukaisesti, jota olen nähnyt noudatettavan Egyptissä ja Palestiinassa muinoin perustetuissa luostareissa, sillä en usko, että länteen, Gallian alueille, perustettava uusi laitos voisi löytää mitään järkevämpää tai täydellisempää kuin kaikki ne tavat, joiden noudattamisessa pyhien ja hengellisesti ajattelevien isien perustamat luostarit apostolisen saarnan alkamisesta lähtien ovat säilyneet jopa meidän aikoihimme asti. Uskallan kuitenkin käyttää työssäni tätä harkintaa, – että jos löydän egyptiläisten säännöissä jotakin sellaista, mikä joko ilmaston ankaruuden vuoksi tai jonkin vaikeuden tai tapojen erilaisuuden vuoksi on näissä maissa mahdotonta tai vaikeaa ja raskasta, tasapainotan sitä jossain määrin niiden luostareiden tavoilla, joita löytyy 413 eri puolilla Pontusta ja Mespotamiaa; sillä jos otetaan asianmukaisesti huomioon se, mikä on mahdollista, noudatetaan samaa täydellisyyttä, vaikka voimat voivat olla eriarvoiset.

”JOHANNES CASSIANUKSEN KAKSITOISTA KIRJAA

KOSKIEN

LUOSTARILAITOKSEN PERUSTEITA

PARANNUSKEINOJA KAHDEKSAAN PÄÄPAHEESEEN”

KIRJA I

MUNKKIEN PUKEUTUMISESTA.

LUKU 1. Munkkien vyötäröstä

Koska aiomme puhua luostareiden tavoista ja säännöistä, miten voisimme Jumalan armosta aloittaa paremmin kuin munkkien todellisesta pukeutumisesta, sillä sitten voimme aikanaan selittää heidän sisäistä elämäänsä, kun olemme asettaneet heidän ulkoisen olemuksensa silmienne eteen. Niinpä munkin, Kristuksen sotilaana, joka on aina valmis taisteluun, tulee aina kulkea lanteet vyötettynä. Sillä tällä tavoin myös Pyhän Kirjoituksen auktoriteetti osoittaa, että ne kävelivät, jotka Vanhassa testamentissa aloittivat tämän elämän alkuperäisen, – tarkoitan Eliaa ja Elisaa; ja lisäksi tiedämme, että Uuden testamentin johtajat ja kirjoittajat, nimittäin Johannes, Pietari ja Paavali, ja muut samassa asemassa olevat, kävelivät samalla tavalla. Ja näistä ensiksi mainittu, joka jo Vanhassa testamentissa näytti neitseellisen elämän kukkia ja esimerkkiä siveydestä ja raittiudesta, kun Herra oli lähettänyt hänet nuhtelemaan Israelin pahan kuninkaan Ahasjan sanansaattajia, koska hän oli sairauden vallassa aikonut neuvotella Beelsebubin kanssa, Ekronin jumalaa hänen terveydentilastaan, ja sen jälkeen mainittu profeetta oli tullut heitä vastaan ja sanonut, ettei hän saisi nousta vuoteelta, jolla makasi, – tämä mies tuli vuoteeseen sidotulle kuninkaalle tutuksi hänen vaatteidensa luonteen kuvauksen perusteella. Kun nimittäin sanansaattajat palasivat hänen luokseen ja toivat profeetan sanoman, hän kysyi, millainen oli se mies, joka oli tavannut heidät ja sanonut tuollaiset sanat, ja miten hän oli pukeutunut. ”Karvainen mies”, he vastasivat, ‘ja hänen kupeillaan oli nahkavyö.’ Ja tästä pukeutumisesta kuningas näki heti, että kyseessä oli Jumalan mies, ja sanoi: ”Toisin sanoen, vyön ja karvaisen ja hoitamattoman ruumiin ulkonäön perusteella hän tunnisti ilman pienintäkään epäilystä Jumalan miehen, koska tämä oli aina kiinnittynyt häneen hänen asuessaan niin monien tuhansien israelilaisten joukossa, ikään kuin se olisi painautunut hänen erityiseksi tunnusmerkikseen, joka osoitti hänen omaa erityistä tyyliään. Myös Johanneksesta, joka tuli eräänlaiseksi pyhäksi rajapyykiksi Vanhan ja Uuden testamentin välille ja joka oli sekä alku että loppu, tiedämme evankelistan todistuksen perusteella, että ”sillä samalla Johanneksella oli kamelin karvasta tehty vaatetus ja nahkavyö hänen kupeillaan”. Kun myös Pietari oli ollut Herodeksen vankina ja hänet oli määrä viedä ulos tapettavaksi seuraavana päivänä, enkelin seisoessa hänen luonaan häntä syytettiin: ”Vyötä itsesi ja pue kenkäsi jalkaasi.” Eikä Herran enkeli olisi varmasti käskenyt häntä tekemään näin, ellei hän olisi nähnyt, että hän oli yölevon vuoksi vapauttanut väsyneet raajansa hetkeksi tavallisesti niiden ympärille sidotusta vyöstä. Myös Paavalia, joka oli matkalla Jerusalemiin ja jonka juutalaiset aikoivat pian panna kahleisiin, kohtasi Kesareassa profeetta Agabus, joka otti hänen vyönsä ja sitoi hänen kätensä ja jalkansa osoittaakseen ruumiillisilla teoillaan ne vammat, jotka hän joutuisi kärsimään, ja sanoi: Niin juutalaiset Jerusalemissa sitovat sen miehen, jonka vyö tämä on, ja antavat hänet pakanoiden käsiin.” Hän sanoi: ”Niin juutalaiset Jerusalemissa sitovat sen miehen, jonka vyö tämä on, ja antavat hänet pakanoiden käsiin.” Ja profeetta ei varmasti olisi koskaan tuonut tätä esille eikä olisi sanonut ”mies, jonka vyö tämä on”, ellei Paavalilla olisi aina ollut tapana sitoa vyötä lanteidensa ympärille.

LUKU 2. Munkkien kaavusta

Anna myös munkin puvun olla sellainen, joka vain peittää ruumiin ja estää alastomuuden häpeän ja pitää kylmyyden aiheuttamat haitat loitolla, ei sellainen, joka voi edistää turhamaisuuden ja ylpeyden siemeniä; sillä sama apostoli sanoo meille: ”Kun meillä on ruoka ja peitto, niin tyytykäämme niihin.” ”Peitto”, hän sanoo, ei ‘vaatteet’, kuten joissakin latinankielisissä jäljennöksissä virheellisesti esiintyy: eli se, mikä voi vain peittää ruumiin, ei se, mikä voi miellyttää mielikuvitusta vaatetuksen loistokkuudella; tavallinen, niin että sitä ei pidetä värin tai muodin uutuuden vuoksi huomattavana muiden saman ammatin harjoittajien joukossa; ja täysin vapaa huolestuttavasta huolellisuudesta, mutta ei kuitenkaan laiminlyönnin kautta syntyneiden tahrojen värjäämänä. Ja lopuksi, ne olkoot niin kaukana tämän maailman muodista, että ne pysyvät täysin Jumalan palvelijoiden yhteisessä käytössä. Sillä kaikki se, mitä yksi tai muutama Jumalan palvelijoista vaatii itselleen ja mikä ei ole koko veljeskunnan yhteistä omaisuutta, on joko tarpeetonta tai turhaa, ja siksi sitä on pidettävä vahingollisena ja pikemminkin turhamaisuuden kuin hyveellisyyden vaikutelmaa antavana. Ja sen vuoksi kaikki mallit, joita emme näe opetetun sen enempää muinaisilta pyhiltä, jotka loivat luostarielämän perustan, kuin oman aikamme isiltä, jotka vuorostaan säilyttävät nykyäänkin tapojaan, meidän on myös hylättävä turhina ja hyödyttöminä: Sen vuoksi he paheksuivat ehdottomasti säkkipukua, koska se on kaikille näkyvä ja silmiinpistävä ja koska se ei juuri tästä syystä ainoastaan hyödytä sielua, vaan pikemminkin edistää turhamaisuutta ja ylpeyttä, ja koska se on epämukava ja sopimaton välttämättömien töiden suorittamiseen, joihin munkin pitäisi aina valmistautua ja joita hän voi tehdä esteettömästi. Mutta vaikka kuulemme joistakin kunnioitettavista henkilöistä, jotka ovat pukeutuneet tällaiseen vaatetukseen, meidän ei siis pidä antaa luostareita koskevaa sääntöä eikä myöskään horjuttaa pyhien isien muinaisia säädöksiä, koska emme usko, että muutamaa miestä, jotka olettavat omaavansa muita hyveitä, on syytä syyttää edes niistä asioista, joita he ovat harjoittaneet muulla tavoin kuin katolisen säännön mukaisesti. Sillä muutamien harvojen mielipidettä ei pidä suosia kaikkia koskevan yleisen säännön kustannuksella eikä se saa puuttua siihen. Meidän tulisi nimittäin osoittaa horjumatonta uskollisuutta ja kiistatonta kuuliaisuutta, ei niille tavoille ja säännöille, jotka muutamien tahto on ottanut käyttöön, vaan niille, jotka pitkäaikainen muinaismuisto ja lukuisat pyhät isät ovat yksimielisellä päätöksellä siirtäneet tuleville. Eikä myöskään sen pitäisi vaikuttaa meihin jokapäiväisen elämämme ennakkotapauksena, että Israelin paha kuningas Joram repi vaatteensa, kun vihollisjoukot piirittivät hänet, ja hänen sanotaan pitäneen säkkikangasta vaatteidensa sisällä; tai että niiniveläiset pukeutuivat karkeaan säkkikangasliinaan lieventääkseen Jumalan tuomiota, jonka profeetta oli lausunut heitä vastaan, ja että he olivat pukeutuneet karkeaan säkkikangasliinaan. Ensin mainittujen osoitetaan pukeutuneen säkkiin salaa altapäin, niin että ellei päällysvaate olisi revennyt, kukaan ei olisi voinut tietää siitä, ja jälkimmäiset sietivät säkkiin pukeutumista aikana, jolloin ketään ei voitu syyttää pröystäilystä, koska kaikki surivat kaupungin lähestyvää tuhoa ja olivat pukeutuneet samoihin vaatteisiin. Sillä kun ei ole mitään erityistä eroa ja kaikki ovat samanlaisia, ei siitä ole haittaa.

3 LUKU Egyptiläisten hupuista

Egyptiläisten pukeutumisessa on lisäksi joitakin asioita, jotka eivät liity niinkään ruumiinhoitoon kuin luonteen säätelyyn, jotta vaatteiden luonne säilyttäisi yksinkertaisuuden ja viattomuuden noudattamisen. He käyttävät nimittäin jatkuvasti sekä päivällä että yöllä hyvin pieniä, kaulan ja hartioiden päähän ulottuvia huppuja, jotka peittävät vain pään, jotta he voisivat jatkuvasti pyrkiä säilyttämään pienten lasten yksinkertaisuuden ja viattomuuden jäljittelemällä heidän varsinaista pukeutumistaan. Ja nämä miehet ovat palanneet lapsuuteen Kristuksessa ja laulavat kaikkina aikoina sydämestä ja sielusta: ”Herra, minun sydämeni ei ole ylenpalttinen eikä minun silmäni ole ylväs. En ole vaeltanut suurissa asioissa enkä ihmeellisissä asioissa, jotka ovat ylhäällä minusta. Jos en olisi nöyrä, vaan korottaisi sieluani, niin kuin vieroitettu lapsi on äitiinsä päin.”

LUKU 4 Egyptiläisten tunikoista

He käyttävät myös pellavaisia tunikoita, jotka ulottuvat tuskin kyynärpäihin asti, ja jättävät muuten kädet paljaiksi, jotta hihojen katkaisu viittaisi siihen, että he ovat katkaisseet kaikki tämän maailman teot ja työt, ja että pellavavaate opettaisi, että he ovat kuolleet kaikelle maalliselle keskustelulle, ja että he täten kuulisivat Apostolin sanovan heille päivä päivältä: ”Kuolettakaa jäsenenne, jotka ovat maan päällä”; myös heidän pukeutumisensa julistaa tätä: ”Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätketty Kristuksen kanssa Jumalaan”; ja taas: ‘Te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätketty Kristuksen kanssa Jumalaan’: ”Ja minä elän, mutta nyt en enää minä, vaan Kristus elää minussa. Minulle tosiaankin on maailma ristiinnaulittu, ja minä maailmalle”.”

LUKU 5. Heidän nyöreistään

Heillä on myös kaksinkertaiset villalangasta kudotut huivit, joita kreikkalaiset kutsuvat analaboiksi, mutta joita meidän pitäisi kutsua vyötäröiksi tai nauhoiksi, tai oikeammin nyöreiksi. Nämä kaulan päälle laskeutuvat ja jakautuvat kaulan molemmin puolin ja kiertävät (kaavun) poimut kainaloiden kohdalta ja keräävät ne ylös molemmin puolin, niin että he voivat vetää ylös ja kietoa puvun leveät poimut lähelle vartaloa, ja näin kädet vyötettyinä heistä tulee aktiivisia ja valmiita kaikenlaisiin töihin, ja he pyrkivät kaikin voimin täyttämään apostolin käskyn: ”Sillä nämä kädet eivät ole palvelleet ainoastaan minua, vaan myös niitä, jotka ovat minun kanssani”, ‘emmekä ole syöneet kenenkään leipää turhaan, vaan olemme raataneet ja työskennelleet yötä päivää, ettemme olisi kenellekään teistä rasitteeksi.’ ‘Nämä kädet ovat palvelleet paitsi minua myös niitä, jotka ovat minun kanssani’. Ja: ”Jos joku ei halua tehdä työtä, älköönkä syökö.”

6 LUKU Heidän viitoistansa.

NÄIN he peittävät kaulansa ja hartiansa kapealla viitalla, pyrkien vaatimattomaan pukeutumiseen sekä halpuuteen ja säästäväisyyteen; ja tätä kutsutaan meidän kielessämme samoin kuin heidän kielessään maforiksi (vrt. ὠμοφόριον, ōmophórion=olkapäinnä kannettava); ja näin he välttävät sekä kustannuksia että viittojen ja suurten takkien näyttävyyttä.

7 LUKU Lampaan- ja vuohennahasta.

VIIMEINEN esine heidän pukeutumisessaan on vuohennahka, jota kutsutaan melotesiksi (μηλωτής =lampaan tai vuohen nahka, mēlōtḗs) eli peraksi (=laukku tai pussi), ja sauva, jota he kantavat matkien niitä, jotka ennakoivat luostarielämän linjoja Vanhassa testamentissa, ja joista apostoli sanoo: ”He vaelsivat lampaan- ja vuohennahoissa, puutteessa, ahdistettuina, kärsineinä, joiden arvoinen maailma ei ollut; he vaelsivat erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maan luolissa.” Tämä on heidän viimeinen vaatekappaleensa. Ja tämä vuohennahkavaate merkitsee sitä, että kun he ovat hävittäneet kaiken lihallisten intohimojen mielettömyyden, heidän tulisi jatkaa mahdollisimman raittiissa hyveessä, eikä heidän ruumiiseensa saisi jäädä mitään nuoruuden mielettömyydestä tai kuumuudesta tai vanhasta kevytmielisyydestä.

8 LUKU Egyptiläisten sauvasta

Elisa, joka itse oli yksi heistä, opettaa, että samoilla miehillä oli tapana kantaa sauvaa; niin kuin hän sanoo palvelijalleen Gehazille, kun hän lähetti hänet herättämään naisen pojan henkiin: ”Ota sauvani ja juokse ja mene ja aseta se pojan kasvoille, että hän jäisi henkiin”. Eikä profeetta olisi varmasti antanut sitä hänelle otettavaksi, ellei hänellä olisi ollut tapana kantaa sitä jatkuvasti kädessään. Ja sauvan kantaminen hengellisesti opettaa, että heidän ei pitäisi koskaan kulkea aseettomina niin monien vikojen haukkuvien koirien ja hengellisen pahuuden näkymättömien petojen keskellä (joista siunattu Daavid, kaipaillessaan vapautumista, sanoo: ” Älä luovuta, oi Herra, petojen käsiin sielua, joka luottaa Sinuun”), vaan kun ne hyökkäävät heidän kimppuunsa, heidän tulisi lyödä ne pois ristin merkillä ja ajaa ne kauas pois; ja kun ne raivoavat raivokkaasti heitä vastaan, heidän tulisi tuhota ne jatkuvalla Herran kärsimyksen muistamisella ja seuraamalla hänen synnintuntoisen elämänsä esimerkkiä.

9 LUKU Heidän kengistään

MUTTA kieltäytyvät kengistä, jotka evankeliumin käsky kieltää, jos ruumiillinen heikkous tai talvella aamupakkanen tai keskipäivän paahtava kuumuus pakottaa heidät, he vain suojaavat jalkojaan sandaaleilla selittäen, että niiden käytöstä ja Herran luvasta seuraa, että jos, vielä tässä maailmassa ollessamme emme voi täysin vapautua lihasta huolehtimisesta ja huolenpidosta emmekä myöskään kokonaan siitä, meidän tulisi ainakin huolehtia ruumiin tarpeista mahdollisimman vähällä vaivalla ja mahdollisimman vähäisellä sotkeutumisella: Ja mitä tulee sielumme jalkoihin, joiden pitäisi olla valmiina hengelliseen juoksuumme ja aina valmiina evankeliumin rauhan julistamiseen (joilla me juoksemme Kristuksen salvojen tuoksun perässä ja joista Daavid sanoo: ”Minä juoksin janossa”, ja Jeremia: ”Minä juoksin janossa”: ”Mutta minä en ole levoton, kun seuraan sinua”), meidän ei pitäisi sallia, että ne sotkeutuvat tämän maailman tappaviin huoliin ja täyttävät ajatuksemme sellaisilla asioilla, jotka eivät koske luonnon tarpeiden tyydyttämistä, vaan tarpeettomia ja haitallisia nautintoja. Ja tämän me siis täytämme, jos, kuten apostoli neuvoo, ”emme anna lihalle ja sen himoille elintilaa”. Mutta vaikka he laillisesti käyttävätkin näitä sandaaleja, kuten Herran käsky sallii, he eivät kuitenkaan koskaan anna niiden pysyä jalassaan, kun he lähestyvät juhlia tai vastaanottaa pyhiä salaisuuksia, koska he luulevat, että heidän pitäisi noudattaa kirjaimellisesti sitä, mitä Moosekselle ja Joosualle, Nuunin pojalle, sanottiin: ”Irrota kenkäsi salpa, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa.”

LUKU Siitä, että noudatettavia sääntöjä voidaan muuttaa

ilmaston luonteen tai alueen tapojen mukaan, voidaan sanoa niin paljon, ettemme näyttäisi jättäneen mitään egyptiläisten pukeutumiseen kuuluvaa esinettä pois. Meidän on kuitenkin pidettävä kiinni vain niistä, jotka paikan sijainti ja alueen tavat sallivat. Talven ankaruus ei nimittäin salli meidän tyytyä tossuihin, tunikoihin tai yhteen ainoaan pukuun, ja pienten huppujen peittäminen tai lampaannahkojen käyttäminen aiheuttaisi pilkkaa sen sijaan, että se kasvattaisi katsojia. Sen vuoksi katsomme, että meidän tulisi ottaa käyttöön vain ne asiat, jotka olemme edellä kuvailleet ja jotka sopivat ammatin vaatimattomaan luonteeseen ja ilmaston luonteeseen, että tärkeintä pukeutumisessamme ei ehkä ole vaatetuksen uutuus, joka saattaisi herättää jonkinlaista pahennusta maailmanmiehissä, vaan sen kunniallinen yksinkertaisuus.

11 LUKU Hengellisestä vyöstä ja sen mystisestä merkityksestä.

Näihin vaatteisiin pukeutuneen Kristuksen sotilaan tulee siis tietää ennen kaikkea, että häntä suojelee hänen ympärilleen sidottu vyö, ei ainoastaan siksi, että hän olisi mieleltään valmis kaikkeen luostarin työhön ja asioihin, vaan myös siksi, että hän voisi aina kulkea ilman, että hänen pukeutumisensa estää häntä. Sillä hän osoittautuu sitä kiihkeämmäksi sydämen puhtaudessa hengelliseen edistymiseen ja jumalallisten asioiden tuntemiseen, mitä vakavammin hän on innokkaampi kuuliaisuuteen ja työhön. Toiseksi hänen tulisi ymmärtää, että vyön kantamisessa ei ole pieni mysteeri, joka julistaa, mitä häneltä vaaditaan. Sillä kupeiden vyöttäminen ja niiden sitominen ympärille kuolleella nahalla merkitsee, että hän kantaa huolta niiden jäsenten kuolettamisesta, joissa on himon ja irstauden siemeniä, aina tietäen, että evankeliumin käskyä, jossa sanotaan: ”vyöttäkää kupeenne”, sovelletaan häneen apostolin tulkinnan mukaan, nimittäin: ”Kuolettakaa jäsenenne, jotka ovat maan päällä: haureus, saastaisuus, himo, paha mielihyvä. ” Ja niinpä me löydämme Pyhästä Kirjoituksesta, että vain ne vyötettiin vyöllä, joissa lihallisen himon siemenet havaitaan tuhoutuneiksi, ja jotka laulavat voimallisesti ja painokkaasti tätä autuaan Daavidin lausumaa: ”Sillä minä olen tullut kuin pullo pakkasessa”, koska kun syntinen liha on tuhottu sisimmässä, ne voivat hengen voimalla paisuttaa ulkoisen ihmisen kuollutta nahkaa. Ja siksi hän lisää merkitsevästi ”pakkasessa”, koska he eivät koskaan tyydy pelkästään sydämen siveyden kuolettamiseen, vaan saavat myös ulkoisen ihmisen liikkeet ja itse luonnon virikkeet jäädytettyä lähestyvän siveyden pakkasen ulkoapäin, jos vain, kuten apostoli sanoo, he eivät enää salli synnin hallitsevan kuolevaista ruumistaan eivätkä käytä lihaa, joka vastustaa henkeä.

KIRJA II

YÖLLISIÄ RUKOUKSIA JA PSALMEJA KOSKEVASTA KANONISESTA JÄRJESTELMÄSTÄ.

LUKU 1. Yöajan rukousten ja psalmien kanoninen järjestelmä

Kanonista järjestelmää VARTEN, siis tämän kaksitahoisen vyön kanssa, josta olemme puhuneet, Kristuksen sotilaan tulisi seuraavaksi opetella kanonisten rukousten ja psalmien järjestelmä, jonka pyhät isät idässä olivat jo kauan sitten järjestäneet. Niiden luonteesta ja tavasta, jolla voimme rukoilla, kuten apostoli kehottaa, ”lakkaamatta”, käsittelemme kuitenkin, niin kuin Herra sallii, sopivassa paikassa, kun ryhdymme kertomaan vanhimpien konferensseista.

LUKU 2. Erosta psalmien määrässä, joka on määrätty laulettavaksi kaikissa maakunnissa

Olemme havainneet, että monet eri maissa ovat mielensä mukaan (joilla tosin on, kuten Apostoli sanoo, ”kiivaus, Jumalan puolesta, mutta ei tiedon mukaan”) tehneet itselleen erilaisia sääntöjä ja järjestelyjä tässä asiassa. Jotkut ovat nimittäin määränneet, että joka ilta lausutaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä psalmia, ja että niitä pidennetään antifonisen laulun musiikilla ja lisäämällä siihen myös joitakin modulaatioita. Toiset ovat jopa yrittäneet ylittää tämän määrän. Jotkut käyttävät kahdeksaatoista. Ja tällä tavoin olemme havainneet eri paikoissa asetettuja erilaisia sääntöjä, ja järjestelmiä ja sääntöjä, joita olemme nähneet, on melkein yhtä monta kuin luostareita ja soluja, joissa olemme vierailleet. On myös joitakin, joille on tuntunut hyvältä, että päivärukouspalveluksissa, eli kolmas-, kuudes- ja yhdeksäs- hetkipalveluksissa, psalmien ja rukousten lukumäärä olisi saatava täsmälleen vastaamaan niiden tuntien lukumäärää, jolloin jumalanpalvelukset uhrataan Herralle. Jotkut ovat pitäneet sopivana, että kuhunkin päivän jumalanpalvelukseen osoitetaan kuusi psalmia. Niinpä katson parhaaksi esittää isien vanhimman järjestelmän, jota Jumalan palvelijat noudattavat edelleen koko Egyptissä, jotta uusi luostarinne, joka on vielä kouluttamattomana lapsena Kristuksessa, saisi opastusta varhaisimpien isien muinaisimmista laitoksista.

LUKU 3. Yhden yhtenäisen säännön noudattamisesta koko Egyptissä ja niiden valinnasta, jotka asetetaan veljien yläpuolelle

JA niin koko Egyptissä ja Thebassa, joissa luostareita ei pyöritetä jokaisen maailmasta luopuneen mielijohteesta, vaan isien peräkkäin ja heidän perinteidensä kautta, jotka kestävät jopa nykypäivään asti, tai pyöritetään niin viimeiseen asti, näissä olemme huomanneet, että niiden iltakokouksissa ja yöllisissä valvomisissa noudatetaan määrättyä rukousjärjestelmää. Sillä kukaan ei saa toimia veljien kokouksen tai edes itsensä puheenjohtajana, ennen kuin hän on paitsi riistänyt itseltään kaiken omaisuutensa myös oppinut sen tosiasian, että hän ei ole oma luojansa eikä hänellä ole valtaa omiin tekoihinsa. Sillä sen, joka luopuu maailmasta, mitä omaisuutta tai rikkauksia hänellä onkaan, on hakeuduttava yhteiseen kinobian asuntoon, jotta hän ei millään tavoin imartelisi itseään sillä, mistä hän on luopunut tai mitä hän on tuonut luostariin. Hänen on myös oltava kuuliainen kaikkia kohtaan, jotta hän oppisi, että hänen on, kuten Herra sanoo, tultava jälleen pieneksi lapseksi, eikä hän saa mitään ylentää itselleen ikänsä ja niiden vuosien lukumäärän perusteella, jotka hän nyt laskee menetetyiksi, koska ne ovat kuluneet turhaan maailmassa, ja koska hän on vasta aloittelija ja koska oppipoikana oleminen on uutta ja koska hän tietää palvelevansa Kristuksen palveluksessa, hänen ei pidä epäröidä alistua jopa nuoremmilleen. Lisäksi hänen on totutettava itseään työhön ja vaivannäköön, jotta hän valmistaisi omin käsin, apostolin käskyn mukaisesti, päivittäisen ravinnon joko omaan käyttöönsä tai vieraan tarpeisiin; ja jotta hän myös unohtaisi aiemman elämänsä ylpeyden ja ylellisyyden ja saisi hiomalla vaivannäköä sydämen nöyryyden. Niinpä ketään ei myöskään valita asettumaan veljien seurakunnan johtoon ennen kuin se, joka on määrä asettaa johtoon, on kuuliaisuuden kautta oppinut, mitä hänen on määrättävä niille, joiden on alistuttava hänelle, ja saanut selville vanhimpien säännöistä, mitä hänen on opetettava nuoremmilleen. He sanovat nimittäin, että hyvin hallitseminen tai hallittavaksi tuleminen edellyttää viisasta ihmistä, ja he kutsuvat sitä Pyhän Hengen suurimmaksi lahjaksi ja armoksi, sillä kukaan muu ei voi antaa hänelle alistuville pelastavia määräyksiä kuin sellainen, joka on aiemmin saanut koulutusta kaikissa hyveellisyyden säännöissä; eikä kukaan muu voi totella vanhimpia kuin sellainen, joka on täyttynyt Jumalan rakkaudella ja täydellistynyt nöyryyden hyveessä. Niinpä näemme, että eri alueilla on käytössä monenlaisia sääntöjä ja määräyksiä, koska meillä on usein rohkeutta toimia luostarin johdossa ilman, että olemme edes oppineet vanhimpien järjestelmää, ja nimitämme itsemme apoteiksi, ennen kuin olemme, kuten meidän pitäisi, tunnustautuneet opetuslapsiksi, ja olemme valmiimpia vaatimaan omien keksintömme noudattamista kuin säilyttämään edeltäjiemme hyväksi havaitun opetuksen. Mutta vaikka tarkoituksenamme oli selittää, mikä on paras noudatettava rukousjärjestelmä, olemme innokkaina isien instituutioita kohtaan ennakoineet hätäisellä eksymisellä selostuksen, jonka olimme pitäneet oikeassa paikassa. Palatkaamme siis nyt käsiteltävänä olevaan aiheeseen.

LUKU 4. Miten koko Egyptissä ja Thebassa psalmien lukumäärä on vahvistettu kahteentoista

kuten sanoimme, koko Egyptissä ja Thebassa psalmien lukumäärä on vahvistettu kahteentoista sekä ehtoollisella että yöunien vihkitoimituksessa siten, että sen päätteeksi seuraa kaksi oppituntia, toinen Vanhasta ja toinen Uudesta testamentista. Ja tämä järjestely, joka on vahvistettu jo kauan sitten, on säilynyt katkeamattomana tähän päivään asti niin monien aikojen ajan kaikissa näiden alueiden luostareissa, koska sanotaan, että se ei ole ihmisen keksimä, vaan se on tuotu alas taivaasta isille enkelin toimesta.

LUKU 5. Kuinka se, että psalmien lukumäärän tuli olla kaksitoista, saatiin enkelin opetuksesta

Uskon alkuaikoina, jolloin vain muutamat, ja ne olivat parhaita miehiä, tunnettiin munkkien nimellä, jotka, koska he saivat tuon elämäntavan evankelista Markukselta, autuaaksi muistetulta, joka ensimmäisenä johti Aleksandrian kirkkoa piispana, eivät ainoastaan säilyttäneet niitä suurenmoisia ominaisuuksia, joista luemme Apostolien teoissa, että kirkko ja uskovien joukko alkuaikoina oli kuuluisa (”Uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan heistä ei myöskään sanonut, että mikään niistä tavaroista, joita hänellä oli, olisi hänen omaansa, vaan heillä oli kaikki yhteistä; sillä kaikki, joilla oli maata tai taloja, myivät ne ja toivat myytyjen tavaroidensa hinnan ja laskivat sen apostolien jalkojen juureen, ja jokaiselle jaettiin sen mukaan kuin hän tarvitsi.”), vaan he lisäsivät näihin ominaisuuksiin muita, vielä ylevämpiä. He nimittäin vetäytyivät kaupunkien ulkopuolella oleviin syrjäisempiin paikkoihin ja viettivät elämää, jolle oli ominaista niin tiukka pidättyväisyys, että heidän elämänsä ylevä luonne oli jopa niille, jotka eivät kuuluneet toiseen uskontokuntaan, pysyvä ihme. He antautuivat nimittäin Pyhän Kirjoituksen lukemiseen, rukouksiin ja ruumiilliseen työhön yötä päivää niin innokkaasti, ettei heillä ollut mitään ruokahalua eikä ajatuksia ruoasta – paitsi jos toisena tai kolmantena päivänä ruumiillinen nälkä muistutti heitä, ja he ottivat ruokansa ja juomansa ei niinkään siksi, että he sitä halusivat, vaan siksi, että se oli elämälle välttämätöntä; Ja silloinkin he eivät ottaneet sitä ennen auringonlaskua, jotta he voisivat yhdistää päivänvalon tunnit hengellisten mietiskelyjen harjoittamiseen ja ruumiin hoidon yöhön ja jotta he voisivat suorittaa muita, näitä paljon ylevämpiä asioita. Ja näistä asioista voi se, joka ei ole koskaan kuullut mitään sellaiselta, joka on tällaisissa asioissa kotonaan, oppia kirkkohistoriasta. Siihen aikaan siis, kun alkukirkon täydellisyys säilyi rikkoutumattomana ja kun heidän seuraajansa ja seuraajansa säilyttivät sen vielä tuoreena muistissaan ja kun harvojen kiihkeä usko ei ollut vielä haalistunut hajaantumalla monien joukkoon, kunnianarvoiset isät huolehtivat valppaan huolenpidon vallitessa heidän jälkeensä tulevista ja kokoontuivat keskustelemaan siitä, millainen suunnitelma olisi hyväksyttävä päivittäistä jumalanpalvelusta varten koko veljeskunnassa; jotta he voisivat jättää heidän seuraajilleen perinnöksi hurskauden ja rauhan, joka oli vapaa kaikesta riidasta ja erimielisyydestä, sillä he pelkäsivät, että päivittäisistä jumalanpalveluksista saattaisi syntyä erimielisyyksiä tai riitoja niiden keskuudessa, jotka liittyivät samaan jumalanpalvelukseen, ja että se saattaisi joskus lähettää myrkyllisen erehdyksen, kateuden tai skisman juuren niiden keskuudessa, jotka tulevat heidän jälkeensä. Ja kun kukin oman kiihkonsa mukaan – ja välittämättä toisten heikkoudesta – ajatteli, että olisi määrättävä se, minkä hän oman uskonsa ja voimansa huomioon ottaen arvioi olevan varsin helppoa, ja otti liian vähän huomioon sen, mikä olisi mahdollista veljien suurelle joukolle yleensä (josta löytyy varmasti hyvin suuri osa heikkoja); ja kun he eriasteisesti pyrkivät, kukin voimiensa mukaan, määrittelemään valtavan määrän psalmeja, ja toiset halusivat viisikymmentä, toiset kuusikymmentä, ja jotkut, jotka eivät tyytyneet tähän määrään, ajattelivat, että heidän olisi itse asiassa ylitettävä se, – heidän hurskaassa keskustelussaan uskontonsa säännöstä syntyi niin pyhä mielipide-ero, että heidän ehtoollisvirkailunsa aika koitti, ennen kuin pyhä kysymys oli ratkaistu; ja kun he olivat menossa viettämään päivittäisiä riittejään ja rukouksiaan, eräs nousi keskeltä laulamaan psalmeja Herralle. Ja kun he kaikki istuivat (kuten Egyptissä on yhä tapana) ja kiinnittivät mielensä tiiviisti laulajan sanoihin, hän lauloi yksitoista psalmia, jotka oli erotettu toisistaan niiden välissä esitetyillä rukouksilla, ja säkeistö säkeistön jälkeen lausuttiin tasaisesti, ja päätti kahdentoista psalmin Halleluja-vastaukseen ja katosi sitten äkillisesti kaikkien silmistä, mikä lopetti heidän keskustelunsa ja jumalanpalveluksensa.

LUKU 6. Kahdentoista rukouksen noudattamisen tavasta

TÄMÄN JÄLKEEN kunnioitettava isien kokous ymmärsi, että jumalallinen kaitselmus oli enkelin johdolla vahvistanut veljien seurakunnille yleisen säännön, ja määräsi, että tämä määrä oli säilytettävä sekä ilta- että yöpalveluksissa; ja kun he lisäsivät näihin kaksi oppituntia, yhden Vanhasta ja yhden Uudesta testamentista, he lisäsivät ne vain lisänä ja omasta tahdostaan, vain niille, jotka halusivat ja jotka halusivat saada jatkuvalla opiskelulla mielen hyvin varustetuksi Pyhillä Kirjoituksilla. Mutta lauantaina ja sunnuntaina he lukivat ne molemmat Uudesta testamentista, eli toisen apostolien kirjeistä tai Apostolien teoista ja toisen evankeliumista. Ja näin tekevät myös ne, joiden huolena on pyhien kirjoitusten lukeminen ja muisteleminen pääsiäisestä helluntaihin.

LUKU 7.Heidän rukoustapansa

Nämä edellä mainitut rukoukset he aloittavat ja lopettavat siten, että kun psalmi on päättynyt, he eivät kiirehdi heti polvistumaan, niin kuin jotkut meistä tässä maassa tekevät, jotka ennen kuin psalmi on kunnolla päättynyt, kiirehtivät kumartumaan rukoilemaan, koska heillä on kiire saada jumalanpalvelus päätökseen mahdollisimman nopeasti. Sillä vaikka olemme päättäneet ylittää sen rajan, jonka edeltäjämme olivat muinoin asettaneet, ja toimittaneet jäljellä olevien psalmien määrän, me pyrimme innokkaasti pääsemään jumalanpalveluksen loppuun ja ajattelemme pikemminkin väsyneen ruumiin virkistymistä kuin sitä, että rukouksesta olisi hyötyä ja hyötyä. Heidän keskuudessaan ei siis ole näin, vaan he rukoilevat hetken ennen polvilleen kumartumista ja viettävät seisomaan noustuaan suurimman osan ajasta rukouksessa. Ja niinpä he tämän jälkeen lyhyeksi ajaksi kumartuvat maahan, ikään kuin vain jumalallista laupeutta palvoen, ja nousevat mahdollisimman pian ylös ja pysyvät taas pystyssä kädet levällään -aivan kuten he olivat ennenkin seisseet rukoillessaan – ja pysyvät ajatuksineen rukoukseensa keskittyneinä. Kun nimittäin makaa maahan kumartuneena pidemmän aikaa, on kuulemma alttiimpi paitsi harhailevien ajatusten myös unen hyökkäykselle. Ja jospa mekin tietäisimme tämän totuuden kokemuksesta ja päivittäisestä käytännöstä – me, jotka maahan kumartuessamme toivomme liian usein, että tämä asento jatkuisi jonkin aikaa, ei niinkään rukouksemme kuin lepäämisemme vuoksi. Mutta kun se, jonka tehtävänä on ”kerätä” rukous, nousee maasta, he kaikki nousevat kerralla ylös, niin ettei kukaan uskalla taivuttaa polvea ennen kuin hän kumartuu, eikä viivytellä, kun hän on noussut maasta, jottei luultaisi, että hän on tarjonnut oman rukouksensa itsenäisesti sen sijaan, että olisi seurannut johtajaa loppuun asti.

LUKU 8. Psalmia seuraavasta rukouksesta

TÄTÄ käytäntöä myös, jonka olemme havainneet tässä maassa – nimittäin sitä, että samalla kun yksi laulaa. psalmin loppuun, kaikki seisovat yhdessä seisoen ja äänekkäästi: ”Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” – emme ole koskaan kuulleet missään ” idässä, vaan siellä, kun kaikki pysyvät hiljaa, kun psalmi on lopetettu, laulaja lausuu sitä seuraavan rukouksen. Mutta vain tähän Kolminaisuuden kunniaksi veisattuun virteen päättyy tavallisesti koko psalmivirsi.

LUKU 9.Rukouksen ominaispiirteistä,

joiden tarkempi käsittely on varattu Vanhinten konferensseille JA koska näiden instituuttien suunnitelma johtaa meidät kanonisten rukousten järjestelmään, jonka tarkemman käsittelyn me kuitenkin varaamme Vanhinten konferensseille (joissa puhumme niistä laajemmin, kun olemme alkaneet kertoa heidän omilla sanoillaan heidän rukoustensa luonteesta, ja kuinka jatkuvia ne ovat), pidän silti hyvänä, sikäli kuin paikka ja kertomukseni sallivat, tilaisuuden tarjoutuessa, vilkaista toistaiseksi lyhyesti muutamia kohtia, jotta kuvailemalla tällä välin ulkoisen ihmisen liikkeitä ja luomalla nyt ikään kuin rukouksen perustan, voimme myöhemmin, kun tulemme puhumaan sisäisestä ihmisestä, vähemmällä vaivalla rakentaa hänen rukoustensa täydellisen rakennuksen; huolehtien ennen kaikkea siitä, että jos elämän loppu yllättää meidät ja estää meitä saattamasta loppuun kertomusta, jota olemme ahdistuneet (D. V. ) (= Deo volente, jos Jumala suo) sopivasti muotoilemaan, voimme ainakin jättää tässä teoksessa teille, joille kaikki näyttää viivästyvän, niin välttämättömän asian alun, koska teillä on niin kiihkeä halu: jotta, jos meille suodaan vielä muutama elinvuosi, voisimme ainakin hahmotella teille joitakin pääpiirteitä niiden rukouksista, jotta ennen kaikkea ne, jotka elävät luostareissa, saisivat niistä jonkinlaista tietoa; ja samalla huolehdimme myös siitä, että ne, jotka ehkä kohtaavat vain tämän kirjan eivätkä pysty hankkimaan toista, voivat huomata, että he saavat jonkinlaista tietoa rukoustensa luonteesta; ja niin kuin heitä opastetaan ulkoisen ihmisen pukeutumisesta ja vaatetuksesta, niin he eivät myöskään voi olla tietämättömiä siitä, miten heidän tulee käyttäytyä tarjotessaan hengellisiä uhreja. Sillä vaikka nämä kirjat, joita nyt Herran avulla järjestämme kirjoittamaan, käsittelevätkin pääasiassa sitä, mikä kuuluu ulkoiseen ihmiseen ja kinobiaan kuuluviin tapoihin, ne tulevat kuitenkin käsittelemään pikemminkin sisäisen ihmisen kouluttamista ja sydämen täydellistämistä sekä ankkurien elämää ja oppeja.

LUKU 10.Siitä hiljaisuudesta ja tiiviydestä, jolla egyptiläiset keräävät kolehtia

KUN he siis kokoontuvat yhteen viettämään edellä mainittuja riittejä, joita he kutsuvat synaksiksi, he ovat kaikki niin täydellisen hiljaa, että vaikka niin suuri joukko veljiä on kokoontunut yhteen, ei luulisi, että paikalla olisi yhtään ihmistä lukuun ottamatta sitä, joka nousee seisomaan ja veisaa psalmia keskellä; ja näin on erityisesti silloin, kun rukous esitetään, sillä silloin ei syljeskellä, ei nieleskellä, ei raivata kurkkua, ei yskäistä, ei haukotella uneliaasti suu auki, ei ammottaa aukkoja, eikä lausuta huokauksia tai huokauksia, jotka olisivat omiaan häiritsemään lähellä seisovia. Rukouksen päättävän papin ääntä lukuun ottamatta ei kuulla mitään muuta ääntä kuin se, joka ehkä pääsee huulilta pois mielen harhailun vuoksi ja yllättää tajuttomasti sydämen, joka on syttynyt hallitsemattomasta ja hillitsemättömästä hengen kiihkosta, kun taas se, mitä hehkuva mieli ei pysty pitämään itsellään, pyrkii eräänlaisen sanoin kuvaamattoman huokauksen kautta pakenemaan rinnan sisimmistä kammioista. Mutta jos joku, joka on saanut tartunnan mielen kylmyydestä, rukoilee kovaan ääneen tai päästää jotakin mainitsemistamme äänistä tai joutuu haukottelukohtauksen valtaan, he julistavat, että hän on syyllistynyt kaksinkertaiseen virheeseen. Hän on syyllinen ensinnäkin omaan rukoukseensa, koska hän esittää sen Jumalalle huolimattomasti, ja toiseksi siksi, että hän häiritsee sopimattomalla metelillään toisen ajatuksia, joka muutoin olisi ehkä voinut rukoilla suuremmalla tarkkaavaisuudella. Ja niinpä heidän sääntönsä on,että rukous on saatettava nopeasti päätökseen, jottei jokin ylimääräinen sylki tai lima häiritsisi rukouksemme päättymistä, kun viivyttelemme sen äärellä. Ja siksi, kun rukous vielä hehkuu, se on napattava mahdollisimman nopeasti pois vihollisen leuasta, joka, vaikka hän onkin aina vihamielinen meitä kohtaan, ei kuitenkaan koskaan ole vihamielisempi kuin silloin, kun hän näkee, että olemme innokkaita esittämään rukouksia Jumalalle hänen hyökkäyksiään vastaan; ja herättämällä harhailevia ajatuksia ja kaikenlaista reumaa hän pyrkii harhauttamaan mieltämme siitä, että emme enää osallistuisi rukoukseemme, ja tällä tavoin hän pyrkii saamaan rukouksen jäähtymään, vaikka se olisi aloitettu kiihkeästi. Siksi he pitävät parhaimpana, että rukoukset ovat lyhyitä ja että niitä lausutaan hyvin usein: yhtäältä siksi, että rukoilemalla niin usein Herraa voimme jatkuvasti kiinnittyä häneen; toisaalta siksi, että kun paholainen väijyy meitä, voimme niiden lyhyydellä välttää nuolia, joilla hän pyrkii haavoittamaan meitä erityisesti silloin, kun lausumme rukouksiamme,

LUKU 11. Siitä järjestelmästä, jonka mukaan psalmit lausutaan egyptiläisten keskuudessa.

JA siksi he eivät edes yritä lopettaa psalmeja, joita he laulavat jumalanpalveluksessa, yhtäjaksoisella ja jatkuvalla lausumisella. Vaan he toistavat niitä erikseen ja pala palalta, jaettuna kahteen tai kolmeen jaksoon säkeiden lukumäärän mukaan, ja niiden välissä on rukouksia. Sillä he eivät välitä säkeistöjen määrästä, vaan mielen älykkyydestä; he pyrkivät siihen kaikin voimin: ”Minä laulan hengessä: Minä laulan myös ymmärryksellä.” Ja niinpä he pitävät parempana, että kymmenen säkeistöä lauletaan ymmärryksellä ja ajatuksella kuin että kokonainen psalmi vuodatetaan hämmentyneellä mielellä. Ja tämä johtuu toisinaan puhujan kiireestä, kun hän ajattelee jäljellä olevien laulettavien psalmien luonnetta ja lukumäärää, eikä vaivaudu selventämään kuulijoilleen niiden merkitystä, vaan kiirehtii eteenpäin päästäkseen jumalanpalveluksen loppuun. Lopuksi, jos joku nuoremmista munkeista joko kiihkeästä hengestä tai siksi, että häntä ei ole vielä opetettu kunnolla, ylittää laulettavan psalmin oikean rajan, vanhempi 432 pysäyttää psalmin laulajan taputtamalla käsiään siellä, missä hän istuu karsinassaan, ja saa kaikki nousemaan rukoilemaan. Näin he huolehtivat kaikin tavoin siitä, ettei heidän keskuuteensa pääse hiipimään väsymys, kun he istuvat pitkiä psalmeja, sillä siten ei ainoastaan laulaja itse menettäisi ymmärryksen hedelmiä, vaan menetys koituisi myös niille, jotka hän saisi tuntemaan jumalanpalveluksen väsymyksenä jatkamalla sitä niin kauan. He noudattavat myös tätä mitä suurimmalla huolellisuudella, nimittäin sitä, että yhtäkään psalmia ei lausuta Halleluja-vastauksen kanssa, paitsi niitä, joiden otsikkoon on merkitty Halleluja-kirjoitus. Mutta edellä mainitun kahdentoista psalmin määrän he jakavat siten, että. jos veljiä on kaksi, he laulavat kumpikin kuusi, jos kolme, niin neljä, ja jos neljä, niin kukin kolme. Tätä pienempää määrää he eivät koskaan laula seurakunnassa, ja näin ollen, vaikka kuinka suuri seurakunta olisi koolla, jumalanpalveluksessa laulaa korkeintaan neljä veljeä.

LUKU 12. Siitä syystä, että kun yksi laulaa psalmeja, muut istuvat jumalanpalveluksen aikana; ja siitä innosta, jolla he sen jälkeen jatkavat valvomista selleissään aamunkoittoon asti

TÄMÄN kahdentoista psalmin kanonisen järjestelmän, josta olemme puhuneet, he tekevät helpommaksi sellaisella ruumiillisella levolla, että kun he tapansa mukaan viettävät näitä jumalanpalveluksia, he kaikki, lukuun ottamatta sitä yhtä, joka nousee seisomaan keskellä lausuakseen psalmeja, istuvat hyvin matalissa karsinoissa ja seuraavat laulajan ääntä sydämensä suurimmalla mahdollisella tarkkuudella. He ovat nimittäin niin uupuneita paastosta ja työstä koko päivän ja yön, että elleivät he saisi apua jostakin sellaisesta hemmottelusta, he eivät mitenkään pystyisi seisomaan tätä lukua. Sillä he eivät anna minkään ajan kulua jouten ilman jonkin työn suorittamista, sillä he eivät ainoastaan pyri kaikella vakavuudella tekemään käsillään niitä asioita, jotka voidaan tehdä päivänvalossa, vaan myöskin tutkivat ahdistunein mielin sellaisia töitä, joita edes yön pimeys ei voi pysäyttää, sillä he ovat sitä mieltä, että he pääsevät sitä syvemmälle hengellisen mietiskelyn aiheisiin Sydämen puhtaudella, mitä vakavammin he omistautuvat työhön ja uurastukseen. Ja siksi he katsovat, että kanonisten rukousten kohtuullinen määrä oli jumalallisesti järjestetty, jotta niille, jotka ovat uskossaan hyvin kiihkeitä, jätettäisiin tilaa, jossa heidän väsymätön hyveiden virtansa voisi kuluttaa itseään, eikä heidän väsyneessä ja heikossa ruumiissaan syntyisi vastenmielisyyttä liian suuresta määrästä huolimatta. Ja kun kanoniset rukoukset on asianmukaisesti suoritettu, kukin palaa omaan keljainsä (jota hän asuu yksin tai jonka hän saa jakaa vain yhden toisen kanssa, jonka kumppanuus työssä tai opetuslapseuden ja oppineisuuden harjoittelu on yhdistänyt hänen kanssaan tai jonka luonteen samankaltaisuus on ehkä tehnyt hänen toverikseen), ja he tarjoavat jälleen entistä suuremmalla vakavuudella saman rukouspalveluksen ikään kuin erityisenä yksityisenä uhrinaan; Kukaan heistä ei myöskään enää antaudu lepäämään ja nukkumaan, ennen kuin päivän kirkkauden koittaessa päivän uurastus seuraa yön uurastusta ja mietiskelyä.

LUKU 13. Syy siihen, miksi he eivät saa mennä nukkumaan yöpalveluksen jälkeen.

JA näitä töitä he pitävät yllä kahdesta muusta syystä kuin tästä syystä: He uskovat, että kun he ahkerasti ponnistelevat, he uhraavat Jumalalle uhrin, joka on heidän käsiensä hedelmä. Ja jos me pyrimme täydellisyyteen, meidänkin pitäisi noudattaa tätä samalla ahkeruudella. Ensinnäkin, jottei kateellinen vastustajamme, joka on kateellinen puhtaudestamme, jota vastaan hän aina juonittelee ja joka on lakkaamatta vihamielinen meitä kohtaan, saastuttaisi jollain unen harhakuvitelmalla sitä puhtautta, joka on saavutettu yön psalmeilla ja rukouksilla: Sillä sen jälkeen, kun olemme antaneet hyvityksen huolimattomuudestamme ja tietämättömyydestämme ja kun olemme anoneet synninpäästöä syvästi huokaisten ripittäytyessämme, hän yrittää ahkerasti saastuttaa meidät, jos hän löytää lepoaikaa; ennen kaikkea hän pyrkii horjuttamaan ja heikentämään luottamustamme Jumalaan, kun hän näkee rukouksiemme puhtaudesta, että ponnistelemme kiivaimmin Jumalaa kohti; niin että joskus, kun hän ei ole pystynyt vahingoittamaan jotakuta koko yönä, hän tekee kaikkensa häpäistäkseen hänet tuona lyhyenä hetkenä. Toiseksi siksi, että vaikka tällaista paholaisen pelättyä harhaa ei syntyisikään, jopa puhdas uni väliajalla tuottaa laiskuutta munkissa, jonka pitäisi pian herätä; ja koska se saa aikaan velttouden mielen horroksessa, se himmentää hänen elinvoimansa koko päiväksi ja tylsistää sen havaintokyvyn ja uuvuttaa sen sydämen voiman, joka kykenisi pitämään meidät koko päivän valppaampina kaikkia vihollisten ansoja vastaan ja vahvempina. Sen vuoksi kanonisiin vigilioihin lisätään nämä yksityiset valvomiset, ja niihin alistutaan sitä suuremmalla huolellisuudella, sekä siksi, ettei psalmien ja rukousten kautta saavutettu puhtaus menetettäisi, että myös siksi, että yön mietiskelyllä turvattaisiin etukäteen voimakkaampi varovaisuus, joka vartioi meitä ahkerasti koko päivän.

LUKU 14.Siitä, miten he omistautuvat selleissään yhtä lailla ruumiilliselle työlle ja rukoukselle

JA siksi he täydentävät rukoustaan työnteon lisäksi, jottei uneliaisuus varastaisi heitä kuin joutilaita. Sillä koska heillä on tuskin yhtään vapaa-aikaa, ei heidän hengellisille mietiskelyilleen ole asetettu mitään rajaa. Sillä he harjoittavat yhtä lailla ruumiin ja sielun hyveitä ja tasapainottavat sen, mikä kuuluu ulkoiselle ihmiselle, sillä, mikä on hyödyllistä sisäiselle ihmiselle, vakauttaen sydämen liukkaat liikkeet ja ajatusten ailahtelevat vaihtelut työn painolla, kuin jollain vahvalla ja liikkumattomalla ankkurilla, jonka avulla sydämen vaihtelevuus ja harhailu, jotka on kiinnitetty keljaen esteiden sisään, voidaan sulkea johonkin täysin turvalliseen satamaan, ja näin ollen, keskittyen vain hengelliseen mietiskelyyn ja ajatusten valvomiseen, voidaan paitsi estää valvovaa mieltä antamasta hätiköityä suostumusta millekään pahoille ehdotuksille, myös pitää se turvassa kaikilta tarpeettomilta ja tyhjänpäiväisiltä ajatuksilta: niin että ei ole helppo sanoa, kumpi riippuu toisesta – tarkoitan, harjoittavatko he lakkaamatonta ruumiillista työtään hengellisen mietiskelyn vuoksi vai saavuttavatko he jatkuvan työnsä vuoksi niin huomattavan hengellisen pätevyyden ja tiedon valon.

LUKU 15. Siitä hienotunteisesta säännöstä, jonka mukaan jokaisen on vetäydyttävä keljaansa rukousten päätyttyä, ja siitä nuhteesta, jota jokainen, joka tekee toisin, joutuu kokemaan.

JA niinpä, kun psalmit ovat loppuneet ja päivittäinen kokoontuminen, kuten edellä sanoimme, on päättynyt, kukaan heistä ei uskalla viipyä niin vähänkään tai juoruilla toistensa kanssa: Eikä hän uskalla edes poistua keljastään koko päiväksi tai jättää työtä, jota hänellä on tapana tehdä siinä, paitsi silloin, kun heidät sattuu kutsumaan ulos suorittamaan jotakin välttämätöntä velvollisuutta, jonka he täyttävät menemällä ulos ovesta, jotta heidän keskuudessaan ei esiintyisi minkäänlaista juoruilua. Mutta jokainen tekee hänelle osoitetun työn siten, että toistamalla ulkoa jotakin psalmia tai raamatunkohtaa hän ei anna tilaisuutta tai aikaa vaarallisille juonille tai pahoille suunnitelmille eikä edes tyhjänpäiväisille puheille, sillä sekä suu että sydän ovat lakkaamatta hengellisen pohdinnan vallassa. He noudattavat nimittäin mitä tarkimmin tätä sääntöä, ettei ketään heistä, varsinkaan nuorempia, saa tavata pysähtymästä hetkeksikään tai menemästä minnekään yhdessä toisen kanssa tai pitämästä tämän käsiä käsissään. Mutta jos he huomaavat jonkun, joka tämän säännön kuria uhmaten on syyllistynyt johonkin näistä kielletyistä teoista, he julistavat hänet syylliseksi ei vähäiseen virheeseen, koska hän on röyhkeä ja tottelematon sääntöjä kohtaan; eivätkä he ole vapaita epäilyistä juonittelusta ja häijyistä suunnitelmista. Elleivät he hyvitä virhettään julkisella katumuksella kaikkien veljien kokoontuessa yhteen, kukaan heistä ei saa olla läsnä veljien rukouksissa.

LUKU 16. Kuinka kukaan ei saa rukoilla sellaisen kanssa, joka on erotettu rukouksesta

JATKOSSA, jos joku heistä on erotettu rukouksesta jonkin tekemänsä virheen vuoksi, kukaan ei saa rukoilla hänen kanssaan ennen kuin hän on suorittanut katumuksensa maassa ja abba on julkisesti, kaikkien veljien edessä, myöntänyt hänelle sovinnon ja anteeksiannon hänen rikkomuksestaan. Sillä tämänkaltaisella suunnitelmalla he erottavat ja katkaisevat itsensä yhteydestä hänen kanssaan rukouksessa tästä syystä – koska he uskovat, että se, joka on erotettu rukouksesta, on, kuten apostoli sanoo, ”luovutettu saatanan haltuun”; ja jos joku harkitsemattoman kiintymyksen liikuttamana uskaltaa pitää yhteyttä hänen kanssaan rukouksessa, ennen kuin vanhin on ottanut hänet vastaan, hän tekee itsensä osalliseksi hänen kadotuksestaan ja luovuttaa itsensä omasta vapaasta tahdostaan saatanan haltuun, jonka haltuun toinen oli luovutettu syyllisyytensä oikaisemista varten. Ja tässä hän lankeaa vielä raskaampaan rikkomukseen, koska yhdistymällä hänen kanssaan yhteyteen joko puheessa tai rukouksessa hän antaa tälle aihetta vielä suurempaan ylimielisyyteen ja vain rohkaisee ja pahentaa rikoksentekijän itsepäisyyttä. Sillä antamalla hänelle lohdutusta, joka on vain vahingollista, hän tekee hänen sydämensä vielä pahemmaksi eikä anna hänen nöyrtyä sen virheen tähden, jonka vuoksi hänet erotettiin; ja tämän kautta hän saa hänet pitämään vanhimman nuhteita merkityksettöminä ja hautomaan petollisia ajatuksia tyydytyksestä ja synninpäästöstä.

LUKU 17.Kuinka hänen, joka herättää heidät rukoukseen, tulee kutsua heidät tavalliseen aikaan.

MUTTA sen, jolle on uskottu uskonnollisen kokouksen koolle kutsumisen ja jumalanpalveluksen hoitamisen virka, ei pidä olettaa herättävänsä veljiä päivittäisiin valvomisiinsa epäsäännöllisesti, miten hän haluaa tai miten hän yöllä herää tai miten hänen oman unensa tai unettomuutensa sattuma häntä kallistaa. Mutta vaikka päivittäinen tapa saattaa pakottaa hänet heräämään tavanomaiseen aikaan, hänen tulisi kuitenkin usein ja huolella tähtien kulun perusteella varmistaa oikea hetki jumalanpalvelusta varten ja kutsua heidät rukoukseen, jottei häntä pidettäisi huolimattomana jommallakummalla tavalla: joko jos hän unen valtaan joutuneena antaa oikean yön tunnin mennä ohi tai jos hän, haluten mennä nukkumaan ja odottaen malttamattomana unta, ennakoi sitä ja hänen voidaan ajatella varmistaneen oman leponsa sen sijaan, että hän huolehtisi hengellisestä virasta ja kaikkien muiden levosta.

LUKU 18. Kuinka he eivät polvistu lauantai-illasta sunnuntai-iltaan

TÄMÄ meidän pitäisi myös tietää, – että sunnuntaita edeltävän lauantain illasta aina seuraavaan iltaan asti egyptiläisten keskuudessa ei koskaan polvistuta, eikä pääsiäisestä helluntaihin; eivätkä he näinä aikoina noudata paastosääntöä, jonka syy selitetään oikeassa paikassaan vanhimpien konferensseissa, jos Herra sallii. Tällä hetkellä aiomme käydä syyt läpi vain hyvin lyhyesti, jottei kirjamme ylittäisi sille kuuluvia rajoja ja osoittautuisi lukijalle väsyttäväksi tai rasittavaksi.

KIRJA III

PÄIVÄRUKOUKSEN JA PSALMIEN KANONINEN JÄRJESTELMÄ

LUKU1. Kolmannen, kuudennen ja yhdeksännen tunnin jumalanpalveluksista

Kolmannen, kuudennen ja yhdeksännen tunnin jumalanpalveluksista, joita noudatetaan Syyrian alueilla Yöllinen rukous- ja psalmijärjestelmä, jota noudatetaan kaikkialla Egyptissä, on uskoakseni Jumalan avulla selitetty niin pitkälle kuin vähäiset kykymme ovat kyenneet; ja nyt meidän on puhuttava kolmannen-, kuudennen- ja yhdeksännen -hetken palveluksista Palestiinan ja Mesopotamian luostareiden säännön mukaisesti, kuten esipuheessa sanoimme, ja meidän on lievennettävä näiden luostareiden tapoja egyptiläisten kurin täydellisyydellä ja jäljittelemättömällä ankaruudella.

LUKU 2. Kuinka egyptiläisten keskuudessa he omistautuvat koko päivän ajan rukoukseen ja psalmiin jatkuvasti,

ja lisäksi tekevät työtä, ilman tuntijakoa Heidän (eli egyptiläisten) keskuudessa näitä toimituksia, joita meidät on opetettu toimittamaan Herralle erillisinä tunteina ja aikavälein, muuntajan muistutuksella, vietetään yhtäjaksoisesti koko päivän ajan, ja lisäksi tekevät työtä, ja vieläpä omasta vapaasta tahdostaan. He nimittäin harjoittavat käsityötä lakkaamatta selleissään siten, että psalmien ja muiden pyhien kirjoitusten mietiskelyä ei koskaan jätetä kokonaan pois. Ja koska he sekoittavat siihen joka hetki rukouksia ja rukouksia, he viettävät koko päivän niissä toimituksissa, joita me vietämme 439 määrättyinä aikoina. Sen vuoksi heillä ei ole päivällä muita julkisia jumalanpalveluksia kuin vesper ja yöunet, paitsi lauantaina ja sunnuntaina, jolloin he kokoontuvat yhteen kolmantena tuntina (tai ehtoollisen yhteydessä. Sillä se, mitä jatkuvasti uhrataan, on enemmän kuin se, mitä suoritetaan aikavälein; ja se on vapaana lahjana miellyttävämpi kuin ne velvollisuudet, jotka suoritetaan sääntöjen pakosta: niin kuin Daavid tästä iloitsee hieman riemuiten, kun hän sanoo: ”Vapaasti minä uhraan sinulle” ja ”Suuni vapaat uhrit olkoot sinulle mieluisia, oi Herra”.

LUKU 3. Kuinka kaikkialla idässä kolmannen-, kuudennen- ja yhdeksännen -hetken palvelukset päättyvät kussakin vain kolmeen psalmiin ja rukoukseen; ja miksi nämä hengelliset toimitukset on osoitettu erityisesti näille tunneille

JA niin Palestiinan ja Mesopotamian ja koko idän luostareissa edellä mainittujen tuntien jumalanpalvelukset päättyvät joka päivä kolmeen psalmiin kumpikin, jotta Jumalalle voidaan esittää määrättyinä aikoina jatkuvia rukouksia ja jotta hengelliset toimitukset voidaan kuitenkin suorittaa maltillisesti, jolloin välttämättömät työtehtävät eivät häiriinny millään tavoin: Tiedämme nimittäin, että myös profeetta Daniel lausui rukouksiaan Jumalalle päivä päivältä kammiossaan ikkunat auki. Ei ole myöskään perusteetonta, että nämä ajat on osoitettu erityisesti uskonnollisille viroille, koska silloin toteutui se, mikä täytti lupaukset ja tiivisti pelastuksemme. Voimme nimittäin osoittaa, että kolmantena hetkenä Pyhä Henki, jonka profeetat olivat aikoinaan luvanneet, laskeutui ensimmäisen kerran rukoilemaan kokoontuneisiin apostoleihin. Sillä kun epäuskoinen juutalaisväestö hämmästyneenä kielillä puhumisesta, joka heistä lähti Pyhän Hengen vuodattamisen kautta heihin, pilkkasi heitä ja sanoi, että he olivat täynnä uutta viiniä, niin Pietari nousi seisomaan heidän keskellään ja sanoi: ”Miehet Israelista ja kaikki te, jotka asutte Jerusalemissa, tehkää tämä teille tiettäväksi ja miettikää minun sanojani. Sillä nämä miehet eivät ole juovuksissa, niin kuin te luulette, koska on 440 päivän kolmas tunti; vaan tämä on se, mitä profeetta Joel on puhunut: ”Ja viimeisinä päivinä, sanoo Herra, minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja teidän nuorukaisenne näkevät näkyjä, ja teidän vanhuksenne näkevät unia.” Tämä on se, mitä profeetta Jooel on puhunut: ”Ja viimeisinä päivinä minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle. Ja tosiaankin palvelijoilleni ja palvelijattarilleni minä niinä päivinä vuodatan Henkeni, ja he ennustavat.” Ja kaikki tämä toteutui kolmannella hetkellä, kun Pyhä Henki, jonka profeetat olivat jo aiemmin ilmoittaneet, tuli sillä hetkellä ja asettui apostolien päälle. Mutta kuudennella tunnilla tahraton uhri, Herramme ja Vapahtajamme, uhrattiin Isälle, ja noustuaan ristille koko maailman pelastukseksi hän suoritti sovituksen ihmiskunnan synneistä ja, riistettyään ruhtinaskunnat ja voimat, vei ne avoimesti pois; ja meidät kaikki, jotka olimme kuoleman alaisia ja sidottuja käsikirjoituksen velkaan, jota ei voitu maksaa, hän vapautti ottamalla sen pois keskeltä ja kiinnittämällä sen ristilleen palkinnoksi, Samana hetkenä myös Pietarille, joka oli mielen hurmoksessa, ilmoitettiin jumalallisesti sekä pakanoiden kutsuminen evankeliumin astian taivaasta alas laskemisen kautta että myös kaikkien siihen sisältyvien elävien olentojen puhdistaminen, kun ääni tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: ”Nouse, Pietari, tapa ja syö”, minkä astian, joka on laskettu alas taivaasta neljän kulman kautta, ei selvästikään voida katsoa merkitsevän mitään muuta kuin evankeliumia. Sillä vaikka evankelistojen neljänkertaisen kertomuksen jakamana sillä näyttää olevan ”neljä kulmaa” (tai alkua), evankeliumin runko on kuitenkin vain yksi; se käsittää sekä syntymän että jumaluuden, sekä yhden ja saman Kristuksen ihmeet, että kärsimyksen. Erinomaisesti sanotaan myös, että ei ”pellavasta” vaan ”kuin pellavasta”. Sillä pellava merkitsee kuolemaa. Koska Herramme kuolema ja kärsimys eivät siis tapahtuneet ihmisluonnon lain mukaan, vaan hänen omasta vapaasta tahdostaan, siinä sanotaan ”ikään kuin pellavasta”. Sillä kun hän oli kuollut lihan mukaan, hän ei ollut kuollut hengen mukaan, koska ”hänen sielunsa ei jäänyt helvettiin eikä hänen lihansa nähnyt turmelusta”. Ja taas Hän sanoo: ”Kukaan ei ota minulta elämääni, vaan minä itse annan sen itsestäni. Minulla on valta antaa se pois, ja minulla on valta ottaa se takaisin.”” Ja niinpä tässä taivaasta alas lasketussa evankeliumien astiassa, jonka Pyhä Henki on kirjoittanut, kaikki kansat, jotka ennen olivat lain noudattamisen ulkopuolella ja jotka luettiin epäpuhtaiksi, virtaavat nyt uskon kautta yhteen uskossa, jotta ne pelastuksekseen kääntyisivät pois epäjumalien palvonnasta ja olisivat käyttökelpoisia terveyttä antavaan ruokaan, ja heidät tuodaan Pietarin luo ja puhdistetaan Herran äänen kautta. Mutta yhdeksännellä hetkellä hän tunkeutui tuonelaan, sammutti siellä loistonsa kirkkaudella helvetin sanoin kuvaamattoman pimeyden ja, murtamalla sen vaskiportit ja rikkomalla rautakiskot, vei mukanaan taivaaseen pyhien vangitun joukon, joka oli siellä suljettuna ja pidätettynä armottoman helvetin pimeydessä, ja ottamalla pois tulisen miekan palautti hurskaan tunnustuksensa kautta paratiisiin sen alkuperäiset asukkaat. Samalla hetkellä myös sadanpäämies Kornelius, joka jatkoi tavanomaista hartauttaan rukouksissaan, saa enkelin keskustelun kautta tietää, että hänen rukouksensa ja almujaan muistetaan Herran edessä, ja yhdeksännellä tunnilla hänelle näytetään selvästi pakanoiden kutsumisen salaisuus, joka oli paljastettu Pietarille hänen mielensä hurmoksessa kuudennella tunnilla. Myös toisessa kohdassa Apostolien teoissa kerrotaan samasta ajankohdasta seuraavaa: ”Mutta Pietari ja Johannes menivät temppeliin rukouksen hetkellä, yhdeksäntenä tuntina.” Ja nämä merkinnät osoittavat selvästi, että pyhät ja apostoliset miehet eivät ilman hyvää syytä pyhittäneet näitä tunteja uskonnollisille toimituksille, ja että niitä pitäisi noudattaa samalla tavalla myös meidän, jotka, ellei meitä ikään kuin pakota jokin sääntö suorittamaan näitä hurskaita toimituksia ainakin määrättyinä aikoina, joko laiskuuden tai unohduksen vuoksi tai koska olemme uppoutuneet työasioihin, vietämme koko päivän osallistumatta rukoukseen. Mutta mitä on sanottava iltauhreista, koska jo Vanhassa testamentissa Mooseksen laissa määrätään, että niitä on uhraaminen jatkuvaa? Sillä että aamun kokoviljauhreja ja iltauhreja uhrattiin temppelissä joka päivä jatkuvasti, vaikkakin vertauskuvallisilla uhreilla, voimme osoittaa siitä, mitä Daavid laulaa: ”Anna minun rukoukseni olla sinun edessäsi kuin suitsutus, ja käteni kohottaminen olkoon iltauhri”, jolloin voimme ymmärtää sen vielä korkeammassa merkityksessä siitä todellisesta iltauhrista, jonka Herra, meidän Vapahtajamme, antoi illalla apostoleille ehtoollisella, kun hän pani alulle kirkon pyhät salaisuudet, ja siitä iltauhrista, jonka hän itse seuraavana päivänä, aikojen lopussa, uhrasi Isälle kätensä kohottamalla koko maailman pelastukseksi; Hänen kätensä levittämistä ristillä kutsutaan aivan oikein ”ylösnostamiseksi”. ” Sillä kun me kaikki makasimme tuonelassa, Hän nosti meidät taivaaseen, oman lupauksensa sanan mukaisesti, kun Hän sanoo: ”Kun minut nostetaan maan päältä, minä vedän kaikki ihmiset luokseni.” Mutta mitä tulee aamupalvelukseen, niin sekin opettaa meille, jota on tapana joka päivä laulaa sen ääressä: ”Oi Jumala, minun Jumalani, sinun tykösi minä valvon aamun sarastaessa” ja ‘Minä mietiskelen sinua aamulla’ ja ‘Minä estin päivän sarastuksen ja huusin’ ja taas: ‘Minun silmäni sinun tykösi ovat estäneet aamun, että minä mietiskelisin sinun sanojasi’.” Näihin aikoihin myös tuo evankeliumissa esiintyvä talonomistaja palkkasi työmiehiä viinitarhaansa. Sillä näin myös kuvataan hänen palkanneen heidät varhain aamulla, mikä aika merkitsee ensimmäisen hetken palvelusta; sitten kolmannella tunnilla; sitten kuudennella tunnilla; tämän jälkeen yhdeksännellä tunnilla; ja viimeiseksi yhdellätoista tunnilla, jolla merkitään lamppujen tuntia.

LUKU4. Kuinka 1.hetken palvelusta ei ole määrätty muinaisen perimätiedon mukaan, vaan se on aloitettu meidän aikanamme tietystä syystä.

MUTTA teidän on tiedettävä, että tämä aamupalvelus, jota nyt länsimaissa hyvin yleisesti noudatetaan, määrättiin kanoniseksi palvelukseksi omana aikanamme ja myös omassa luostarissamme, jossa Herramme Jeesus Kristus syntyi Neitsyestä ja suostui alistumaan lapsena kasvamiseen ihmisenä, ja jossa Hän armostaan tuki meidän omaa, uskonnossa vielä hentoa ja ikään kuin maidolla ruokittua lapsuuttamme. Siihen asti on nimittäin havaittu, että kun tämä 1.hetken palvelus (jota Gallian luostareissa vietetään yleensä lyhyen tauon jälkeen psalmien ja yöunien rukousten jälkeen) oli päättynyt yhdessä päivittäisten vigilioiden kanssa, vanhimmat osoittivat jäljellä olevat tunnit ruumiilliseen virkistäytymiseen. Mutta kun jotkut käyttivät melko huolimattomasti väärin tätä suopeutta ja pitkittivät nukkumaanmenoaikaa liian pitkäksi, sillä minkään jumalanpalveluksen vaatimukset eivät velvoittaneet heitä poistumaan selleistään tai nousemaan vuoteistaan ennen kolmatta tuntia; ja kun he paitsi menettivät työpanoksensa, olivat myös uneliaita liiallisesta unesta päiväsaikaan, jolloin heidän olisi pitänyt paneutua joihinkin tehtäviin, (varsinkin niinä päivinä, jolloin heidän vahtivuoronsa illasta aamun tuloon asti aiheutti epätavallisen painostavaa väsymystä), eräät veljet, jotka olivat innokkaita hengeltään ja joita tämä huolimattomuus ei suinkaan vähäisessä määrin häirinnyt, toivat valituksen vanhimmille, ja he päättivät pitkällisen keskustelun ja huolellisen harkinnan jälkeen, että auringonnousuun asti, jolloin he voisivat ilman haittaa olla valmiita lukemaan tai ryhtymään ruumiilliseen työhön, heidän väsyneille ruumiilleen olisi annettava aikaa levätä, ja tämän jälkeen heidät kaikki olisi kutsuttava tämän jumalanpalveluksen viettoon ja heidän olisi noustava vuoteistaan ja lausumalla kolme psalmia ja rukousta (sen järjestyksen mukaan, joka oli muinoin vahvistettu kolmannen- ja kuudennen-hetkien viettoa varten Kolminaisuuden tunnustamisen merkiksi) samalla yhtenäisellä järjestelyllä lopetettava unensa ja aloitettava työnsä. Ja vaikka tämä muoto näyttääkin syntyneen sattumalta ja olevan edellä mainitusta syystä vasta hiljattain määritetty, se kuitenkin selvästi muodostaa kirjaimen mukaan sen luvun, jonka siunattu Daavid osoittaa (vaikka se voidaankin ottaa hengellisesti): ”Seitsemän kertaa päivässä minä ylistän sinua vanhurskaiden tuomioidesi tähden.” Sillä tämän jumalanpalveluksen lisäyksen kautta me varmasti pidämme näitä hengellisiä kokoontumisia seitsemän kertaa päivässä, ja meidän osoitetaan siinä laulavan Jumalalle ylistystä seitsemän kertaa. Lopuksi, vaikka tämä sama muoto on idästä alkaen levinnyt mitä suotuisimmin tänne päin, sitä ei näytä silti koskaan otetun käyttöön joissakin idän pitkäaikaisissa luostareissa, jotka eivät siedä pienintäkään isien vanhojen sääntöjen rikkomista.

LUKU 5. Kuinka heidän ei pitäisi palata nukkumaan 1.hetken jälkeen.

MUTTA jotkut tässä maakunnassa, tietämättä syytä, miksi tämä virka määrättiin ja otettiin käyttöön, menevät jälleen nukkumaan sen jälkeen, kun heidän 1.hetkensä on päättynyt, ja siitä huolimatta lankeavat juuri siihen tapaan, jonka estämiseksi vanhimpamme ottivat käyttöön tämän palveluksen. He nimittäin haluavat innokkaasti lopettaa sen siihen aikaan, jotta niille, jotka ovat taipuvaisia olemaan välinpitämättömiä eivätkä tarpeeksi varovaisia, annettaisiin tilaisuus palata jälleen nukkumaan, mitä ei todellakaan saisi tehdä (kuten osoitimme tarkemmin edellisessä kirjassa kuvatessamme egyptiläisten palvelusta), sillä pelkäämme, että luonnollisten intohimojemme voima herää ja tahraa sen puhtautemme, joka on saavutettu nöyrällä tunnustuksella ja rukouksilla ennen aamunkoittoa, tai että jokin vihollisen harha saastuttaa meidät, tai että jopa puhtaan ja luonnollisen unen tuoma lepo häiritsee henkemme kiihkeyttä ja tekee meistä laiskoja ja laiskiaisia koko päivän ajan, sillä unen aiheuttama velttous kylmää meidät. Tämän välttämiseksi egyptiläiset, varsinkin kun heillä on tapana nousta ylös tiettyyn aikaan jo ennen kukonlaulun alkua, kun kanoninen jumalanpalvelus on vietetty, pidentävät sen jälkeen valvomisiaan jopa päivänvaloon asti, jotta aamun valo, kun se tulee heidän päälleen, löytäisi heidät vakiintuneina kiihkeään henkeen ja pitäisi heidät vielä huolellisempina ja kiihkeämpinä koko päivän ajan, koska se on löytänyt heidät valmistautuneina taisteluun ja vahvistuneina päivittäiseen kamppailuunsa perkeleen kanssa yöllisten valvomisten ja hengellisen mietiskelyn harjoittamisen ansiosta.

LUKU 6. Kuinka vanhimmat eivät tehneet mitään muutosta muinaiseen psalmien järjestelyyn, kun 1.hetken palvelus otettiin käyttöön

MUTTA tämäkin meidän pitäisi tietää, nimittäin se, että vanhimmat, jotka päättivät, että tämä 1. hetken -palvelus oli lisättävä, eivät tehneet mitään muutosta muinaiseen psalmien järjestelyyn, vaan tämä virka vietettiin aina heidän yöllisissä kokouksissaan samassa järjestyksessä kuin ennenkin. Ne virret, joita he tässä maassa käyttivät Mattin-palveluksessa yöllisen valvomisen päätteeksi, jonka he ovat tottuneet lopettamaan kukonlaulun jälkeen ja ennen aamunkoittoa, ne he laulavat edelleen samalla tavalla; nimittäin Ps. 148, joka alkaa ”Ylistäkää Herraa taivaasta”, ja loput, jotka seuraavat; mutta 50. psalmi ja 62. ja 89. psalmi on, kuten tiedämme, liitetty tähän uuteen palvelukseen. Lopuksi totean, että koko Italiassa lauletaan tänä päivänä kaikissa kirkoissa, kun 1. hetken virret ovat päättyneet, 50. psalmi, joka on epäilemättä peräisin vain tästä lähteestä.

LUKU 7. Kuinka se, joka ei tule päivittäiseen rukoukseen ennen ensimmäisen psalmin loppua, ei saa astua oratorioon; mutta yöunien aikaan myöhästyminen toisen psalmin loppuun asti voidaan jättää huomiotta

MUTTA se, joka kolmannella-, kuudennella- tai yhdeksännellä-hetkellä ei ole tullut rukoukseen ennen psalmin alkua ja loppua, ei uskalla enää astua oratorioon eikä liittyä psalmeja laulavien joukkoon; vaan hän seisoo ulkona 445 odottamassa seurakunnan hajoamista, ja kun he kaikki tulevat ulos, hän tekee katumuksen maassa maaten ja saa synninpäästön huolimattomuudestaan ja myöhästymisestään tietäen, ettei hän voi millään muulla tavoin hyvittää laiskuutensa syytä eikä häntä voida koskaan päästää kolme tuntia myöhemmin seuraavaan jumalanpalvelukseen, ellei hän ole ollut nopea ja tehnyt heti hyvitystä tämänhetkisestä laiminlyönnistään todellisen nöyryyden avulla. Mutta yöllisissä kokoontumisissa myöhästyminen toiseen psalmiin asti on sallittua, edellyttäen, että ennen kuin psalmi on päättynyt ja veljet kumartuvat rukoukseen, hän kiirehtii ottamaan paikkansa seurakunnassa ja liittymään seurakuntaan; mutta hän joutuu aivan varmasti saman moitteen ja katumuksen kohteeksi, jonka mainitsimme edellä, jos hän on viivytellyt vähänkin yli myöhästymisen sallitun tunnin.

LUKU 8. – Vigilia-palveluksesta, jota vietetään sapattia edeltävänä iltana; sen kestosta ja tavasta, jolla sitä vietetään.

Talviaikaan, kun yöt ovat pidempiä, luostareissa olevat vanhimmat järjestävät vigilioita, joita vietetään joka viikko sapatin alkuillasta, kestämään neljänteen kukonlauluun asti tästä syystä, nimittäin, että koko yön kestäneen vahtivuoron jälkeen he voivat, lepäämällä ruumiinsa jäljellä olevan lähes kahden tunnin ajan, välttää uneliaisuuden aiheuttaman väsymyksen koko päiväksi ja tyytyä lepäämään tämän lyhyen ajan sen sijaan, että he lepäisivät koko yön. Ja meidänkin on syytä noudattaa tätä mitä suurimmalla huolellisuudella, jotta voimme tyytyä siihen uneen, joka meille sallitaan valvomisen jälkeen aamunkoittoon asti, – ts. hetkien psalmeihin asti, – ja sen jälkeen viettää koko päivän työssä ja välttämättömissä velvollisuuksissa, jottei meidän tarvitsisi valvomisen aiheuttaman väsymyksen ja voimattomuuden vuoksi ottaa päivällä unta, jonka yöltä katkaisimme, ja ettei meidän näin katsottaisi lyhentäneen ruumiillista lepoa niin paljon kuin että olemme vaihtaneet lepoaikaa ja yölepoaikaa. Sillä meidän heikko lihamme ei voi mitenkään olla vailla koko yölepoa ja silti säilyttää voimansa horjumatta koko seuraavan päivän ilman mielen uneliaisuutta ja hengen raskautta, sillä se pikemminkin estää kuin auttaa sitä, ellei se vigilioiden jälkeen nauti 446 lyhyestä unesta. Ja jos siis, kuten olemme ehdottaneet, vähintään tunti unta napataan ennen aamunkoittoa, säästämme kaikki yöunien tunnit, jotka olemme viettäneet koko yön rukoukseen, ja annamme luonnolle sen, mikä sille kuuluu, eikä meidän tarvitse ottaa päivällä takaisin sitä, minkä olemme yöllä katkaisseet. Sillä ihminen joutuu varmasti luopumaan kaikesta tälle lihalle, jos hän ei yritä järkevällä tavalla pidättää vain osaa, vaan kieltäytyy kokonaan, ja (rehellisesti sanottuna) pyrkii katkaisemaan tarpeettoman sijasta sen, mikä on tarpeellista. Sen vuoksi valvojaiset on korvattava suuremmalla mielenkiinnolla, jos niitä jatketaan harkitsemattomasti ja kohtuuttoman pitkään aamunkoittoon asti. Niinpä ne jaetaan kolmeen osaan, jotta ponnistelu jakautuisi ja jotta kehon uupumusta lievitettäisiin miellyttävällä rentoutumisella. Sillä kun he ovat seisten laulaneet kolme psalmia antifonisesti, sen jälkeen istuessaan maassa tai hyvin matalissa karsinoissa yksi heistä toistaa kolme psalmia, kun muut vastaavat, kukin psalmi osoitetaan yhdelle veljistä, jotka seuraavat toisiaan vuorotellen; ja näihin he lisäävät kolme oppituntia edelleen hiljaa istuen. Vähentämällä ruumiillista rasitusta he onnistuvat näin viettämään valvojaisiaan tarkkaavaisemmin.

LUKU 9. Syy siihen, miksi valvojaiset määrätään sapatin koittaessa ja miksi sapattina nautitaan vapautusta paastosta koko idässä

JA koko idässä on ollut vakiintunut käytäntö apostolien julistuksen ajoista lähtien, jolloin kristillinen usko ja uskonto oli pyöristynyt, että näitä valvojaisia vietetään sapatin koittaessa tästä syystä, – koska kun Herramme ja Vapahtajamme oli ristiinnaulittu viikon kuudentena päivänä, opetuslapset, jotka olivat hänen kärsimystensä tuoreuden vallassa, valvoivat koko yön eivätkä antaneet silmilleen lepoa tai unta. Sen vuoksi tuosta ajasta lähtien tälle yölle on asetettu valvojaisten jumalanpalvelus, jota noudatetaan samalla tavalla kaikkialla idässä aina tähän päivään asti. Ja niinpä vigilian ponnistelun jälkeen on kaikissa idän kirkoissa syyttä määrätty paastosta vapauttaminen, jonka apostoliset miehet ovat samalla tavalla määränneet sapatille, ja se ei ole syyttä määrätty kaikissa idän kirkoissa sen Saarnaajain sanan mukaisesti, jolla, vaikka sillä on toinen ja mystinen merkitys, sitä ei ole väärin sovellettu tähän, ja jonka mukaan meitä kehotetaan antamaan molemmille päiville – toisin sanoen seitsemännelle ja kahdeksannelle yhtä paljon – sama osuus jumalanpalveluksesta, kuten siinä sanotaan: ”Antakaa osa näille seitsemälle ja myös näille kahdeksalle. ” Sillä tätä paastosta vapauttamista ei pidä ymmärtää niin, että ennen kaikkea ne, jotka ovat osoittautuneet vapaiksi kaikesta juutalaisesta taikauskosta, osallistuisivat juutalaiseen juhlaan, vaan niin, että se myötävaikuttaa tuohon uupuneen ruumiin lepoon, josta olemme puhuneet; koska se paastoaa jatkuvasti viisi päivää viikossa koko vuoden ajan, se helposti uupuisi ja luhistuisi, ellei sitä elvytettäisi vähintään kahden päivän väliajalla.

LUKU 10. Miten tapahtui, että kaupungissa paastottiin sapattina.

MUTTA eräät ihmiset joissakin länsimaissa ja varsinkin kaupungissa, jotka eivät tiedä tämän lykkäyksen syytä, ajattelevat, että paastosta ei todellakaan pitäisi myöntää vapautusta sapattina, koska he sanovat, että apostoli Pietari paastosi sinä päivänä ennen kohtaamistaan Simonin kanssa. Mutta tästä käy aivan selvästi ilmi, että hän ei tehnyt näin kanonisen säännön mukaisesti, vaan pikemminkin lähestyvän kamppailun tarpeista johtuen. Koska Pietari näyttää siinäkin samasta syystä määränneen opetuslapsilleen ei yleistä vaan erityistä paastoa, jota hän ei varmasti olisi tehnyt, jos hän olisi tiennyt, että sitä oli tapana noudattaa kanonisen säännön mukaan; samoin kuin hän olisi varmasti ollut valmis määräämään paaston myös sunnuntaiksi, jos hänen kamppailunsa tilaisuus olisi osunut siihen; mutta mitään kanonista paastosääntöä ei tästä olisi tehty yleiseksi, koska siihen ei johtanut mikään yleinen paaston noudattaminen, vaan välttämättömyys, joka pakotti noudattamaan paastoa yhdessä ainoassa tilaisuudessa.

LUKU 11. Niistä seikoista, joissa sunnuntaina pidetty jumalanpalvelus poikkeaa muina päivinä tavanomaisesta

MUTTA meidän pitäisi tietää myös tämä, että sunnuntaina vietetään vain yksi virka ennen päivällistä, jossa varsinaista jumalanpalvelusta ja Herran ehtoollisen viettoa silmällä pitäen käytetään juhlallisempaa ja pidempää psalmipalvelusta, rukouksia ja oppitunteja, ja siten katsotaan, että kolmas ja kuuden hetki sisältyvät siihen. Tästä seuraa, että oppituntien lisäämisen vuoksi heidän hartautensa määrä ei vähene, mutta silti tehdään jonkinlainen ero, ja veljet näyttävät saavan armahduksen muihin aikoihin nähden Herran ylösnousemuksen kunnioittamisesta; Tämä näyttää keventävän hartautta koko viikon ajan, ja tämän eron vuoksi päivää odotetaan juhlallisemmin juhlapäivänä, ja sen odotuksen vuoksi tulevan viikon paastot tuntuvat vähemmän tuntuvilta. Väsymys siedetään nimittäin aina rauhallisemmin ja työ tehdään ilman vastenmielisyyttä, jos väliin tulee jokin vaihtelu tai työn vaihtuminen.

LUKU 12. Niistä päivistä, jolloin veljille tarjotaan illallinen, ei lausuta psalmia, kun he kokoontuvat aterioimaan, niin kuin on tapana päivällisellä

LOPUKSI, myös niinä päivinä, – ts. lauantaina ja sunnuntaina, – ja pyhinä päivinä, jolloin on tavallista, että veljille järjestetään sekä päivällinen että illallinen, psalmia ei sanota illalla, kun he tulevat illalliselle tai kun he nousevat siitä, kuten on tavallista heidän tavallisella päivällisellään ja paastopäivien kanonisella virvokkeella, joita tavanomaiset psalmit yleensä edeltävät ja seuraavat. Vaan he tekevät vain yksinkertaisen rukouksen ja tulevat illalliselle, ja taas siitä noustessaan he päättävät sen pelkkään rukoukseen; sillä tämä ateria on munkkien keskuudessa jotakin erityistä; eikä heidän kaikkien ole myöskään pakko tulla siihen, vaan se on tarkoitettu vain vieraille, jotka ovat tulleet tapaamaan veljiä, ja niille, joita ruumiillinen heikkous tai oma taipumus kutsuu siihen.

KIRJA IV

KIELTÄYTYJIEN PERUSSÄÄNNÖISTÄ

LUKU 1. Tästä maailmasta luopuvien koulutuksesta ja siitä, miten Tabennan ja egyptiläisten munkkien keskuudessa opetetaan niitä, jotka otetaan luostareihin.

Tästä maailmasta luopuvien koulutuksesta ja tavasta, jolla Tabennan ja egyptiläisten munkkien keskuudessa opetetaan niitä, jotka otetaan luostareihin, siitä psalmien ja rukousten kanonisesta järjestelmästä, jota tulisi noudattaa päivittäisissä jumalanpalveluksissa kaikkialla luostareissa, siirrymme kertomuksemme asianmukaisessa järjestyksessä koulutukseen. tästä maailmasta luopuvan pyrimme ensin, niin hyvin kuin voimme, lyhyesti kuvaamaan niitä ehtoja, joilla ne, jotka haluavat kääntyä Herran puoleen, voidaan ottaa vastaan luostareihin; lisäämällä joitakin asioita egyptiläisten säännöstä, joitakin Tabennan munkkien säännöstä, joiden luostari Thebaissa on lukumääräisesti paremmin täytetty, koska se on järjestelmässään ankarampi kuin kaikki muut, sillä siellä on yli viisituhatta veljeä yhden apotin alaisuudessa; ja se kuuliaisuus, jolla koko joukko munkkeja on aina yhden vanhimman alainen, on sellaista, mitä kukaan meistä ei tekisi toiselle edes lyhyeksi aikaa tai vaatisi häneltä.

LUKU 2. Siitä, miten heidän keskuudessaan miehet pysyvät luostareissa jopa äärimmäiseen vanhuuteen asti

JA mielestäni meidän pitäisi ennen kaikkea käsitellä heidän väsymätöntä sinnikkyyttään, nöyryyttään ja alamaisuuttaan, – miten se kestää niin kauan ja millaisen järjestelmän avulla se on muodostunut, jonka avulla he pysyvät luostareissa, kunnes he ovat vanhuuden takia kaksin kappalein taipuneet; sillä se on niin suurta, ettemme muista kenenkään, joka on liittynyt luostareihimme, pitäneen sitä yhtäjaksoisesti yllä edes vuoden ajan: niin että kun olemme nähneet heidän maailmasta luopumisensa alun, ymmärrämme, miten on mahdollista, että he ovat päässeet tällaisesta alusta alkaen niin korkealle täydellisyyteen.

LUKU 3.Koetuksista, joilla luostariin otettavaksi tuleva koetellaan

SITÄ, joka siis pyrkii pääsemään luostarin kuriin, ei koskaan oteta vastaan, ennen kuin hän antaa kymmenen päivää tai vielä pidempäänkin ovien ulkopuolella makoilemalla todistuksen sinnikkyydestään ja halustaan sekä nöyryydestään ja kärsivällisyydestään. Ja kun hän kumartuu kaikkien ohi kulkevien veljien jalkojen juureen, ja kaikki torjuvat ja halveksivat häntä määrätietoisesti, ikään kuin hän ei haluaisi astua luostariin uskonnon vuoksi vaan pakon edessä; ja kun hän on myös monien loukkausten ja loukkausten peitossa antanut konkreettisen todisteen kestävyydestään ja osoittanut, millainen hän on kiusauksissa, sillä miten hän on kestänyt häpeän; ja kun hänet näin todettuaan sielunsa kiihkeyden päästetään sisään, niin he tutkivat äärimmäisen huolellisesti, onko hänessä kiinni yhtään kolikkoa entisestä omaisuudestaan. Sillä he tietävät, että hän ei voi pysyä pitkään luostarin kurissa eikä koskaan oppia nöyryyden ja kuuliaisuuden hyveellisyyttä eikä tyytyä luostarin köyhyyteen ja vaikeaan elämään, jos hän tietää, että niinkin pientä rahasummaa on pidetty kätkettynä; vaan heti, kun jostakin syystä tai toisesta syntyy häiriöitä, hän syöksyy heti pois luostarista kuin kivi lingosta, koska hän luottaa tuohon rahasummaan ja on pakotettu siihen.

LUKU 4. Syy siihen, miksi luostariin otetut eivät saa tuoda mitään mukanaan

JA näistä syistä he eivät suostu ottamaan häneltä rahaa, jota käytetään edes luostarin hyväksi: Ensinnäkin, siltä varalta, että hän tämän lahjoituksen vuoksi paisuu ylimielisyydestä eikä siten suostu asettumaan samalle tasolle köyhempien veljien kanssa; ja toiseksi, jottei hän tämän ylpeytensä vuoksi jättäisi alentumatta Kristuksen nöyryyteen ja siten, kun hän ei enää kestä luostarin kuria, jättäisi luostarin ja myöhemmin, kun hän on viilentynyt, haluaisi huonossa hengessä ottaa vastaan ja saada takaisin – ei kuitenkaan luostarille tappiotta – sen, mitä hän oli antanut luopumisensa alkuaikoina, jolloin hän hehkui hengellisestä kiihkosta. Ja että tätä sääntöä olisi aina noudatettava, heille on usein opetettu monien esimerkkien avulla. Sillä joissakin luostareissa, joissa ei olla niin varovaisia, jotkut, jotka on otettu varauksetta vastaan, ovat jälkeenpäin yrittäneet mitä pyhäinhäväistykkeljasimmin vaatia takaisin sen, mitä he olivat lahjoittaneet ja mitä oli käytetty Jumalan työhön.

LUKU 5. Syy siihen, miksi niiden, jotka luopuvat maailmasta, on luostareihin vastaanotettaessa jätettävä omat vaatteensa pois ja abba pukee heidät toisiin vaatteisiin

SEN vuoksi jokaiselta otetaan vastaanoton yhteydessä pois kaikki entinen omaisuutensa, niin että hän ei saa enää pitää edes vaatteita, jotka hänellä on selässään: Mutta veljien neuvostossa hänet viedään eteenpäin keskelle ja riisutaan omista vaatteistaan ja puetaan apotin käsissä luostarin vaatteisiin, jotta hän tästä tietäisi, ettei hän ole ainoastaan riistänyt kaikkea vanhaa omaisuuttaan, vaan että hän on myös luopunut kaikesta maallisesta ylpeydestä, ja tullut alas Kristuksen puutteeseen ja köyhyyteen, ja että häntä ei nyt elätetä rikkauksilla, joita hän on etsinyt maailman taidoilla, eikä millään, mitä hän on varannut entisestä epäuskon tilastaan, vaan että hän saa luostarin pyhistä ja pyhistä varoista ruokansa palvelustaan varten; ja koska hän tietää, että hänet sieltä puetaan ja ruokitaan ja että hänellä ei ole mitään omaa, hän oppii kuitenkin evankeliumin sanan mukaan olemaan murehtimatta huomisesta ja ettei hän häpeä olla samalla viivalla köyhien kanssa, toisin sanoen veljien ruumiin kanssa, joiden joukkoon Kristus ei häpeillyt lukeutua ja kutsua itseään heidän veljeksensä, vaan että hän pikemminkin kerskailee siitä, että hänet on asetettu jakamaan omien palvelijoidensa kohtalo.

LUKU 6. Syy siihen, miksi luopujien vaatteet, joilla he liittyivät luostariin, säilyvät taloudenhoitajan hallussa

MUTTA ne vaatteet, jotka hän jätti pois, annetaan taloudenhoitajan huostaan ja säilytetään niin kauan, kunnes he erilaisten kiusausten ja koettelemusten kautta voivat tunnistaa hänen edistymisensä, elämänsä ja kestävyytensä erinomaisuuden. Ja jos he näkevät, että hän pystyy jatkamaan siinä ajan kuluessa ja pysymään siinä kiihkeydessä, jolla hän aloitti, he antavat ne köyhille. Mutta jos he huomaavat, että hän on syyllistynyt murehtimiseen tai pienimpäänkin tottelemattomuuteen, niin he riisuvat häneltä luostarin vaatteet, joihin hän oli pukeutunut, ja pukevat hänet uudelleen vanhoihin vaatteisiinsa, jotka oli takavarikoitu, ja lähettävät hänet pois. Sillä ei ole oikein, että hän lähtee pois niissä, jotka hän oli saanut, eivätkä he salli kenenkään enää pukeutua niihin, jos he ovat nähneet hänen kerran kylmenevän heidän laitoksensa sääntöä kohtaan. Sen vuoksi kenellekään ei myöskään anneta tilaisuutta lähteä avoimesti ulos, ellei hän pakene kuin karannut orja hyödyntäen yön sakeimpia hämäräpiirejä tai ellei häntä pidetä tämän järjestön ja ammatin arvottomana ja hän luovu luostarin vaatteista ja hänet karkotetaan häpeällisesti ja häpeällisesti kaikkien veljien edessä.

LUKU 7. Syy siihen, miksi luostariin otetut eivät saa heti sekaantua veljien seuraan, vaan heidät pannaan ensin vierastaloon

KUN sitten joku on otettu vastaan ja todistettu sillä pysyvyydellä, josta olemme puhuneet, ja, riisumalla pois omat vaatteensa, on pukeutunut luostarin vaatteisiin, hänen ei sallita heti sekaantua veljien seurakuntaan, vaan hänet annetaan erään vanhimman huostaan, joka majoittuu erillään, ei kaukana luostarin sisäänkäynnistä, ja hänelle annetaan tehtäväksi huolehtia vieraista ja vieraana olevista ihmisistä ja hän käyttää kaiken ahkeruutensa heidän ystävälliseen vastaanottamiseensa. Ja kun hän on palvellut siellä kokonaisen vuoden ilman mitään valituksia ja antanut todisteita palvelusta vieraita kohtaan, hänet on näin perehdytetty nöyryyden ja kärsivällisyyden ensimmäisiin alkeisiin, ja pitkän harjoittelun kautta se on tunnustettu, kun hänet otetaan tästä veljien seurakuntaan, hänet luovutetaan toiselle vanhimmalle, joka asetetaan kymmenen nuoremman yläpuolelle, jotka abba on hänelle uskonut, ja joita hän sekä opettaa että johtaa sen järjestelyn mukaisesti, josta luemme Mooseksen tekemästä järjestelystä.

LUKU 8. Harjoituksista, joissa junioreita ensin harjoitellaan, jotta heistä tulisi taitavia voittamaan kaikki halunsa

JA hänen huolensa ja hänen opetuksensa pääosa – jonka avulla hänen luokseen tuodut juniorit voivat aikanaan nousta täydellisyyden suurimpiin korkeuksiin – on opettaa häntä ensin voittamaan omat halunsa; ja harjoitellessaan häntä tässä ahkerasti ja ahkerasti hän aikoo määrätietoisesti antaa hänelle sellaisia käskyjä, joiden hän tietää olevan hänen mieltymystensä vastaisia; sillä monien esimerkkien opettamana sanotaan, että munkki, ja varsinkin nuoremmat, eivät voi hillitä mielihalunsa haluja, ellei hän ole ensin oppinut kuuliaisuuden kautta sietämään omia halujaan. Ja niinpä he sanovat, että mies, joka ei ole ensin oppinut voittamaan halujaan, ei voi mitenkään kitkeä vihaa tai murjottelua tai haureuden henkeä; hän ei voi myöskään säilyttää sydämensä aitoa nöyryyttä, pysyvää yhteyttä veljien kanssa tai vakaata ja jatkuvaa yhteisymmärrystä eikä pysyä luostarissa yhtään kauemmin.

LUKU 9. Syy siihen, miksi nuorempia kehotetaan olemaan salaamatta mitään ajatuksiaan vanhemmilta.

Näiden käytäntöjen avulla he siis kiirehtivät tekemään vaikutuksen ja opastamaan niitä, joita he kouluttavat, ikään kuin aakkosilla ja ensimmäisillä tavuilla täydellisyyden suuntaan, koska he näkevät niistä selvästi, ovatko he perustuneet väärään ja kuvitteelliseen vai todelliseen nöyryyteen. Ja jotta he pääsisivät helposti tähän, heitä opetetaan seuraavaksi olemaan peittelemättä valheellisella häpeällä mitään kutkuttavia ajatuksia sydämessään, vaan heti kun sellaisia ilmenee, paljastamaan ne vanhemmalle, ja muodostamalla niistä tuomion, olemaan luottamatta mitään oman harkintansa varaan, vaan luottamaan siihen, että se on hyvä tai huono, mitä vanhemman tutkimuksessa pidetään ja julistetaan sellaiseksi. Tästä seuraa, että ovela vastustajamme ei voi millään tavoin kiertää nuorta ja kokematonta munkkia tai käyttää hyväkseen hänen tietämättömyyttään eikä millään oveluudella pettää sellaista, jonka hän näkee olevan suojassa ei oman harkintakykynsä vaan vanhemman harkinnan varassa ja jota ei voi suostutella salaamaan vanhemmalta niitä ajatuksiaan, jotka hän on ampunut kuin tuliset nuolet tämän sydämeen; sillä paholainen, ovela kuin hän onkin, ei voi pilata tai tuhota nuorempaa, ellei hän ole houkutellut häntä joko ylpeydellä tai häpeällä salaamaan ajatuksiaan. He nimittäin pitävät yleisenä ja selvänä todisteena siitä, että ajatus on paholaisesta, jos häpeämme paljastaa sen vanhemmalle.

LUKU 10. Kuinka perusteellista on junioreiden kuuliaisuus jopa niissä asioissa, jotka ovat yleisiä välttämättömyysasioita

Seuraavaksi sääntöä noudatetaan niin tiukalla kuuliaisuudella, että ilman esimiehensä tietoa ja lupaa juniorit eivät ainoastaan uskalla poistua keljastään, vaan eivät myöskään uskalla omasta aloitteestaan tyydyttää yleisiä ja luonnollisia tarpeitaan. Niinpä he täyttävät nopeasti ja ilman mitään keskustelua kaikki ne asiat, jotka hän on käskenyt, ikään kuin Jumala olisi käskenyt niitä taivaasta; niin että joskus, kun heille käsketään mahdottomia asioita, he ryhtyvät niihin sellaisella uskolla ja antaumuksella, että pyrkivät kaikin voimin ja ilman pienintäkään epäröintiä täyttämään ja toteuttamaan ne; ja kunnioituksesta esimiestään kohtaan he eivät edes harkitse, onko käsky mahdoton. Mutta heidän tottelevaisuudestaan jätän tällä hetkellä puhumatta tarkemmin, sillä aiomme puhua siitä sopivassa paikassa hieman myöhemmin esimerkkien kera, jos Herra teidän rukoustenne kautta vie meidät turvallisesti läpi. Siirrymme nyt muihin säädöksiin ja ohitamme kaikki kertomukset niistä, joita ei voida määrätä tai pitää tämän maan luostareissa, kuten lupasimme tehdä esipuheessamme; esimerkiksi siitä, etteivät he koskaan käytä villavaatteita, vaan ainoastaan puuvillavaatteita, eivätkä nämäkään kaksinkertaisia, ja kukin esimies antaa vaihtovaatteet kymmenelle hänen hoidossaan olevalle munkille, kun hän näkee, että heidän yllään olevat vaatteet ovat likaiset.

LUKU11.Ruoka, jota he pitävät suurimpana herkkuna

Ohitan myös sen vaikean ja ylevän itsehillinnän lajin, jonka kautta pidetään suurimpana ylellisyytenä sitä, että veljien aterialle pannaan pöytään suolalla valmistettua ja veteen liotettua charlock-nimistä kasvia (”charlock” on peltosinappi Sinapis arvensis L.); ja monia muita vastaavia asioita, joita tässä maassa ei ilmasto eikä sääntöjemme heikkous sallisi. Ja minä seuraan vain niitä asioita, joihin ei voi puuttua mikään lihan heikkous tai paikallinen tilanne, jos vain mikään mielen heikkous tai hengen kylmyys ei pääse niistä eroon.

LUKU 12. Kuinka he jättävät kaikenlaisen työn tekemättä, kun joku koputtaa oveen, innokkaina vastaamaan heti

JA niin, istuen keljassaan ja omistaen voimansa yhtä lailla työhön kuin mietiskelyyn, kun he kuulevat jonkun koputuksen äänen, joka kolkuttaa oveen ja iskee jokaisen keljain ja kutsuu heitä rukoukseen tai johonkin työhön, jokainen ryntää innokkaasti ulos keljainsä, niin että joku, joka harjoittaa kirjailijan taitoa, vaikka hän on juuri aloittanut kirjeen muotoilun, ei uskalla lopettaa sitä, vaan juoksee ulos mitä suurimmalla vauhdilla juuri sillä hetkellä, kun koputuksen ääni saavuttaa hänen korvansa, odottamatta edes aloittamansa kirjeen loppuun saattamista; mutta jättäessään kirjeen rivit keskeneräisiksi hän ei pyri lyhentämään ja säästämään työtään, vaan kiirehtii pikemminkin mitä suurimmalla vakavuudella ja innolla saavuttamaan kuuliaisuuden hyveen, jota he eivät aseta ainoastaan ruumiillisen työn ja lukemisen ja hiljaisuuden ja hiljaisuuden edelle keljassä, vaan jopa kaikkien hyveiden edelle, niin että he katsovat, että kaikkea on lykättävä sen edelle, ja he tyytyvät kärsimään mitä tahansa haittaa, jos vain voidaan nähdä, etteivät he ole millään tavoin laiminlyöneet tätä hyveen.

LUKU 13. Kuinka vääränä pidetään sitä, että joku sanoo, että jokin asia, olkoon se kuinka vähäpätöinen tahansa, on hänen omaansa.

MUIDEN heidän muiden tapojensa joukossa kuvittelen, että on tarpeetonta edes mainita tätä hyveellisyyttä, nimittäin, että kenenkään ei sallita omistaa laatikkoa tai koria erityisenä omaisuutenaan eikä mitään sellaista, jota hän voisi pitää omana ja turvata omalla sinetillään, sillä tiedämme hyvin, että heidät riisutaan kaikin puolin niin paljaiksi, ettei heillä ole muuta kuin paita, viitta, kengät, lampaannahka ja räsymatto; sillä myös muissa luostareissa, joissa myönnetään jonkin verran armoa ja lievennyksiä, näemme, että tätä sääntöä noudatetaan edelleen mitä tiukimmin, niin ettei kukaan uskalla edes sanoin sanoa, että mikään on hänen omaansa: ja on suuri rikkomus, jos munkin suusta putoaa sellainen ilmaus kuin ”minun kirjani”, ”minun tauluni”, ”minun kynäni”, ”minun takkini” tai ”minun kenkäni”; ja siitä hänen on hyvitettävä asiaankuuluvalla katumuksella, jos hänen huuliltaan sattumalta huomaamattomuudesta tai tietämättömyydestä karkaa jokin tällainen ilmaus.

LUKU 14. Kuinka, vaikka jokaisen työllä kertyisi suuri rahasumma, kukaan ei silti saa uskaltaa ylittää riittäväksi määrättyä kohtuullista rajaa

JA vaikka jokainen heistä voi tuoda päivittäin työllään ja työllään luostarille niin suuren tuoton, että hän voisi sillä paitsi tyydyttää omat kohtuulliset tarpeensa myös tyydyttää runsaasti monien tarpeita, hän ei kuitenkaan missään nimessä paisuttele itseään eikä imartele itseään vaivannäöstään ja tästä suuresta työstään saamastaan tulosta, vaan lukuun ottamatta kahta keksiä, joita siellä myydään tuskin kolmella pennillä, kukaan ei ajattele, että hänellä olisi oikeutta mihinkään muuhun. Eikä heidän keskuudessaan ole mitään (ja häpeän sanoa tämän ja toivon sydämestäni, että se olisi tuntematonta omissa luostareissamme), mitä kukaan heistä vaatisi, en sanoisi, että tekoina, mutta edes ajatuksina, omaksi erityisomaisuudekseen. Ja vaikka hän uskoo, että koko luostarin viljamakasiini on hänen omaisuutensa, ja vaikka hän kaiken herrana omistaa koko huolenpitonsa ja energiansa sille kaikelle, hän kuitenkin, säilyttääkseen sen erinomaisen puutteen ja köyhyyden tilan, jonka hän on varmistanut ja jonka hän pyrkii säilyttämään viimeiseen asti katkeamattomassa täydellisyydessä, hän pitää itseään vieraana ja muukalaisena heille kaikille, niin että hän käyttäytyy kuin muukalainen ja vieras tässä maailmassa ja pitää itseään luostarin oppilaana ja palvelijana sen sijaan, että kuvittelisi olevansa minkään herra ja herra.

LUKU 15. Meidän liiallisesta omistamisen halusta

Tähän mitä sanomme me kurjat luodut, jotka, vaikka asumme kinobiassa ja olemme asettuneet apotin hallinnon ja huolenpidon alaisuuteen, kannamme kuitenkin mukanamme omia avaimiamme ja poljemme jalkoihin kaiken häpeän ja häpeän tunteen, joka pitäisi johtua ammatistamme, emmekä häpeä itse asiassa kantaa sormissamme avoimesti sormuksia, joilla sinetöimme sen, mitä olemme varastoineet itsellemme; ja joiden kohdalla eivät riitä pelkät laatikot ja korit, mutta eivät edes arkut ja kaapit niille tavaroille, joita keräämme tai joita varasimme, kun hylkäsimme maailman; ja jotka joskus suuttuvat niin paljon pikkuseikoista ja mitättömyyksistä (joita kuitenkin vaadimme kuin omiksemme), että jos joku uskaltaa koskea niihin, olemme niin täynnä vihaa häntä kohtaan, ettemme voi estää sydämemme vihaa ilmaisemasta sitä huulillamme ja ruumiillisessa kiihkossa. Mutta kun ohitamme vikamme ja käsittelemme vaikenemalla niitä asioita, joista on häpeä edes puhua, tämän sanonnan mukaan: ”Minun suuni ei puhu ihmisten tekoja”, niin siirtykäämme aloittamamme kertomustavan mukaisesti niihin hyveisiin, joita heidän keskuudessaan harjoitetaan ja joihin meidän tulisi kaikella vakavuudella pyrkiä; ja kirjatkaamme lyhyesti ja hätäisesti ylös varsinaiset säännöt ja järjestelmät, jotta sen jälkeen, kun tulemme eräisiin vanhimpien tekoihin ja tekoihin, jotka aiomme huolellisesti säilyttää muistettavaksi, voimme tukea mitä vahvimmin todistein sitä, mitä olemme esittäneet tutkielmassamme, ja vielä enemmän vahvistaa kaiken sanomamme elämästä saaduilla esimerkeillä ja esimerkkitapauksilla.

LUKU 16. Erilaisista nuhteita koskevista säännöistä

Jos sitten joku vahingossa rikkoo saviastian (jota he kutsuvat ”baucalis”= βαύκαλις, baukalis=kapeakaulainen astia, jolla oli pyöreähkö pohja; lasista, metallista tai keramiikasta), hän voi hyvittää huolimattomuutensa vain julkisella katumuksella; ja kun kaikki veljet ovat kokoontuneet jumalanpalvelukseen, hänen on makaa maassa ja pyydettävä synninpäästöä siihen asti, kunnes rukouspalvelus on päättynyt; ja hän saa sen, kun abbedissa kehottaa häntä nousemaan maasta. Saman tyydytyksen saa myös se, joka kutsuttaessa johonkin työhön tai tavanomaiseen jumalanpalvelukseen tulee melko myöhään tai joka psalmia laulaessaan epäröi vähän väliä. Samoin, jos hän vastaa tarpeettomasti tai karkeasti tai röyhkeästi, jos hän on huolimaton suorittamaan hänelle määrättyjä palveluksia, jos hän tekee pienen valituksen, jos hän lukeminen on hänelle tärkeämpää kuin työ tai kuuliaisuus, jos hän on hidas suorittamaan hänelle määrättyjä velvollisuuksia, jos hän ei palveluksen päätyttyä kiirehdi palaamaan heti takaisin keljainsä, jos hän pysähtyy hetkeksi jonkun toisen kanssa, jos hän menee hetkeksikään muualle, jos hän ottaa ketään toista kädestä kiinni, jos hän uskaltaa keskustella jostakin pienestä asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole hänen keljansä asukas, jos hän rukoilee jonkun sellaisen kanssa, joka on keskeytetty rukouksesta, jos hän näkee jonkun sukulaisensa tai ystävänsä maailmalla ja keskustelee heidän kanssaan ilman hänen esimiestään, jos hän yrittää ottaa vastaan kirjeen joltakulta tai kirjoittaa hänelle takaisin ilman abbedissa luvan antamista. Tällaisessa laajuudessa hengellinen sensuuri etenee ja tällaisissa asioissa ja virheissä kuin nämä. Mutta mitä tulee muihin asioihin, joita, kun niitä tehdään valikoimattomasti meidän keskuudessamme, myös me pidämme moitittavina, nimittäin: avoin riitely, ilmeinen halveksunta, ylimieliset ristiriidat, luostarista vapaasti ja valvomatta poistuminen, naisten kanssa lähentely, viha, riitely, mustasukkaisuus, riitely, jonkin asian vaatiminen omaksi omaisuudeksi, ahneuden tartuttaminen, tarpeettomien asioiden, joita muilla veljillä ei ole hallussaan, haluaminen ja hankkiminen, ruoan ottaminen aterioiden välissä ja salaa, ja muut sellaiset – niihin ei puututa sillä hengellisellä nuhtelulla, josta puhuimme, vaan raipoilla; tai ne sovitetaan karkottamalla.

LUKU 17. Niistä, jotka ottivat käyttöön suunnitelman, jonka mukaan pyhät opetukset luetaan kinobiassa veljien syödessä, ja siitä tiukasta hiljaisuudesta, jota egyptiläisten keskuudessa noudatetaan

MUTTA meille on kerrottu, että suunnitelma, jonka mukaan pyhät oppitunnit luetaan kinobiassa veljien syödessä, ei ole peräisin egyptiläisestä järjestelmästä vaan kappadokialaisesta. Eikä ole epäilystäkään siitä, etteivät he aikoneet ottaa sitä käyttöön niinkään hengellisen harjoituksen vuoksi kuin siksi, että he halusivat tehdä lopun tarpeettomasta ja joutavasta keskustelusta ja erityisesti keskusteluista, joita niin usein syntyy aterioiden aikana; sillä he näkivät, ettei niitä voitu estää heidän keskuudessaan millään muulla tavalla. Sillä egyptiläisten ja erityisesti tabennalaisten keskuudessa noudatetaan niin tiukkaa hiljaisuutta, että kun niin suuri joukko veljiä on istunut yhdessä aterioimaan, kukaan ei uskalla puhua edes hiljaisella äänellä paitsi dekaani, joka kuitenkin, jos hän näkee, että jotain halutaan laittaa pöytään tai ottaa pois pöydästä, ilmaisee sen pikemminkin merkillä kuin sanalla. Ja ruokailun aikana tätä hiljaisuuden sääntöä noudatetaan niin tiukasti, että kun he vetävät huput silmäluomiensa päälle (jotta heidän harhailevat katseensa eivät pääsisi vaeltamaan uteliaina), he eivät näe mitään muuta kuin pöydän ja ruoan, joka siihen asetetaan ja jonka he siitä ottavat, joten kukaan ei huomaa, mitä toinen syö.

LUKU 18. Miten on vastoin sääntöä, että kukaan ei saa ottaa mitään syötävää tai juotavaa kuin yhteisestä pöydästä.

Säännöllisten yhteisten aterioiden välissä he ovat erityisen varovaisia, ettei kukaan rohkene tyydyttää suuta millä tahansa ruoalla: niin että kun he kulkevat satunnaisesti puutarhojen tai hedelmätarhojen halki, kun puissa houkuttelevasti roikkuvat hedelmät eivät ainoastaan kolahda heidän rintaansa heidän kulkiessaan, vaan myös lojuvat maassa ja tarjoutuvat tallattaviksi, ja (koska ne ovat kaikki valmiina poimittaviksi) houkuttelisivat helposti ne, jotka näkevät ne, tyydyttämään ruokahalunsa ja saisivat heille tarjotun tilaisuuden 461 ja hedelmien määrän vuoksi jopa kaikkein ankarimmat ja pidättyväisimmätkin himoitsemaan niitä; Silti he pitävät vääränä ei ainoastaan maistaa yksittäistä hedelmää, vaan jopa koskettaa sellaista kädellä, paitsi sitä, joka on asetettu pöydälle avoimesti kaikkien yhteiseksi ateriaksi ja jota taloudenhoitajan tarjoilu julkisesti toimittaa veljien palveluksen kautta heidän nautittavakseen.

LUKU 19. Kuinka kaikkialla Palestiinassa ja Mesopotamiassa veljet suorittavat päivittäisen palvelun.

Jotta emme näyttäisi jättävän yhtään kinobian sääntöä pois, on mielestäni syytä mainita lyhyesti, että myös muissa maissa veljet suorittavat päivittäistä jumalanpalvelusta. Sillä koko Mesopotamiassa, Palestiinassa ja Kappadokiassa sekä koko idässä veljet seuraavat toisiaan vuorotellen joka viikko tiettyjen tehtävien suorittamisessa, niin että palvelevien määrä kerrotaan Kinobiumin koko munkkimäärän mukaan. Ja he kiirehtivät täyttämään nämä tehtävät sellaisella innolla ja nöyryydellä, jollaista yksikään orja ei anna palveluksessaan edes kaikkein ankarimmalle ja voimakkaimmalle isännälle; niin että he eivät tyydy vain näihin kanonisen säännön mukaan suoritettaviin palveluksiin, vaan nousevat itse asiassa yöllä kiihkeydessään ja vapauttavat niitä, joiden erityinen velvollisuus tämä on, ja pyrkivät heitä salaa ennakoiden suorittamaan ne tehtävät, jotka näiden toisten olisi täytettävä. Mutta jokainen, joka näihin viikkoihin ryhtyy, on palveluksessa ja joutuu palvelemaan sunnuntain päivälliseen asti, ja kun tämä on tehty, hänen velvollisuutensa koko viikoksi on suoritettu, niin että kun kaikki veljet kokoontuvat yhteen veisaamaan psalmeja (joita he tavan mukaan laulavat ennen nukkumaanmenoa), ne, joiden vuoro on ohi, pesevät vuorotellen kaikkien jalat ja pyytävät heiltä uskollisesti palkkioksi tämän siunauksen heidän koko viikon aikana tekemästään työstä, jotta kaikkien veljien yhdessä uhraamat rukoukset saattaisivat heitä heidän mukanaan, kun he täyttävät Kristuksen käskyä. rukous, nimittäin rukous, joka rukoilee heidän tietämättömyytensä ja inhimillisen heikkouden kautta tehtyjen syntiensä puolesta ja joka voi suositella Jumalalle heidän hartautensa täydellistä palvelusta kuin jotakin rikasta uhria. Niinpä maanantaina Martin virsien jälkeen he luovuttavat toisille, jotka tulevat heidän tilalleen, astiat ja välineet, joilla he ovat palvelleet, ja nämä ottavat ne vastaan ja säilyttävät niitä äärimmäisen huolellisesti ja huolella, jottei yksikään niistä vahingoittuisi tai tuhoutuisi, sillä he uskovat, että pienimmistäkin astioista heidän on pyhinä tavaroina annettava tili, ei ainoastaan nykyiselle taloudenhoitajalle vaan myös Herralle, jos joku niistä sattumalta vahingoittuu heidän huolimattomuutensa vuoksi. Ja millainen raja tällä kurinalaisuudella on ja miten uskollisesti ja huolellisesti sitä noudatetaan, voitte nähdä yhdestä esimerkkitapauksesta, jonka annan esimerkkinä. Sillä vaikka haluammekin mielellämme tyydyttää sen kiihkonne, jonka kautta vaaditte täydellistä selostusta kaikesta ja haluatte, että jopa se, minkä tiedätte täysin hyvin, toistetaan teille tässä tutkielmassa, pelkäämme myös ylittää lyhyyden rajat.

LUKU 20. Niistä kolmesta linssipavusta, jotka taloudenhoitaja löysi

Viikon aikana erään veljen ohi kulkeva taloudenhoitaja näki maassa lojumassa kolme linssipapua, jotka olivat lipsahtaneet viikon työvuorossa olleen munkin kädestä, kun hän oli kiireesti valmistelemassa niitä ruoanlaittoa varten, yhdessä veden kanssa, jolla hän oli pesemässä niitä; ja hän kysyi asiasta heti neuvoa apotilta, joka tuomitsi munkin varkaaksi ja huolimattomaksi pyhästä omaisuudestaan, ja hänet erotettiin näin ollen rukouksesta. Ja hänen huolimattomuusrikoksensa armahdettiin vasta, kun hän oli sovittanut sen julkisella katumuksella. Sillä he uskovat, etteivät ainoastaan he itse ole omaisuuttaan, vaan myös, että kaikki, mitä heillä on, on omistettu Herralle. Sen vuoksi he katsovat, että jos luostariin on kerran tuotu mitä tahansa, sitä on kohdeltava äärimmäisellä kunnioituksella pyhänä asiana. Ja he huolehtivat ja järjestävät kaiken suurella uskollisuudella, jopa sellaisten asioiden osalta, joita pidetään merkityksettöminä tai tavallisina ja mitättöminä, niin että jos he muuttavat niiden paikkaa ja asettavat ne parempaan paikkaan, tai jos he täyttävät pullon vedellä tai antavat jollekulle juotavaa siitä, tai jos he poistavat vähänkin pölyä oratoriosta tai keljastään, he uskovat epäsuorasti uskossaan, että he saavat Herralta palkkion.

LUKU 21. Joidenkin veljien oma-aloitteisesta palveluksesta

MEILLE on kerrottu veljistä, joiden viikolla oli niin vähän puuta, ettei heillä ollut tarpeeksi valmistaa veljille tavanomaista ruokaa; ja kun abbedissa oli käsketty, että siihen asti, kunnes sitä voitaisiin tuoda ja hakea lisää, heidän tulisi tyytyä kuivattuun ruokaan, vaikka kaikki olivat tähän suostuneet eikä kukaan voinut odottaa mitään keitettyä ruokaa; silti nämä miehet, ikään kuin he olisivat huijanneet työnsä ja palveluksensa hedelmää ja palkkaa, jos he eivät valmistaneet veljilleen ruokaa tavan mukaan vuorojärjestyksessä – vaativat itselleen sellaista tarpeetonta työtä ja huolenpitoa, että noilla kuivilla ja hedelmättömillä seuduilla, joilla puuta ei voi mitenkään saada, ellei sitä leikata hedelmäpuista (sillä siellä ei ole luonnonvaraisia pensaita kuten meillä), he vaeltavat laajojen erämaiden halki ja kulkevat Kuolleenmeren suuntaan ulottuvan erämaan halki, keräävät syliinsä ja vaatteidensa poimuihin niukan oljenkorren ja pensaat, joita tuuli kuljettaa edestakaisin, ja valmistavat näin vapaaehtoisella palvelullaan veljille kaiken tavanomaisen ruoan niin, etteivät he kärsi mitään tavanomaisen ruoan vähenemistä; täyttävät nämä velvollisuutensa veljiään kohtaan niin uskollisesti, että vaikka puun niukkuus ja abbedissain määräys olisivat heille hyvä tekosyy, he eivät silti hyötyään ja palkkaansa ajatellen käytä tätä vapautta hyväkseen.

LUKU 22. Egyptiläisten järjestelmä, joka on määrätty veljien päivittäistä palvelua varten

Nämä asiat on kerrottu koko idän järjestelmän mukaisesti, kuten aiemmin totesimme, jota myös meidän maassamme tulisi mielestämme noudattaa itsestäänselvyytenä. Mutta niiden egyptiläisten keskuudessa, joiden pääasiallinen huolenaihe on työ, ei ole keskinäistä viikoittaista jumalanpalveluksen vaihtamista, koska pelätään, etteivät viran vaatimusten vuoksi he kaikki estyisi pitämästä kiinni työnteon säännöstä. Mutta yhdelle kaikkein hyväksytyimmistä veljistä on annettu tehtäväksi huolehtia ruokakomerosta ja keittiöstä, ja hän hoitaa tätä tehtävää niin kauan kuin hänen voimansa ja ikänsä sen sallivat. Hän ei nimittäin uuvu suuresta ruumiillisesta työstä, koska heidän keskuudessaan ei käytetä suurta huolellisuutta ruoan valmistukseen tai ruoanlaittoon, sillä he käyttävät niin paljon kuivattuja ja keittämättömiä ruokia, ja heidän keskuudessaan suurimman herkun muodostavat joka kuukausi leikatut purjon lehdet, kirsikka, ruokasuola, oliivit ja pienet suolakalat, joita he kutsuvat sardiineiksi.

LUKU 23. Abba Johanneksen kuuliaisuus, jonka kautta hänelle suotiin jopa profetoimisen armo

JA koska tässä kirjassa on kyse tästä maailmasta luopuvan ihmisen koulutuksesta, jonka avulla hän, tehden alun todellisesta nöyryydestä ja täydellisestä kuuliaisuudesta, voi nousta myös muiden hyveiden korkeuksiin, katson hyväksi esittää sen vain esimerkinomaisesti, kuten lupasimme, joitakin vanhimpien tekoja, joissa he ovat kunnostautuneet tässä hyveessä, valitsemalla vain muutamia monista esimerkkitapauksista, jotta, jos joku haluaa pyrkiä vielä suurempiin korkeuksiin, hän voi saada näistä paitsi kannustusta täydelliseen elämään myös mallin siitä, mihin hän pyrkii. Siksi, jotta tämä kirja olisi mahdollisimman lyhyt, esittelemme ja kirjoitamme kaksi tai kolme isää koko isien joukosta; ja ensinnäkin abba Johannes, joka asui lähellä Lykonia, joka on kaupunki Thebaissa, ja joka ihailtavan kuuliaisuutensa vuoksi korotettiin jopa profetoimisen armoon ja joka oli niin kuuluisa kaikkialla maailmassa, että hänen ansionsa tekivät hänet kuuluisaksi jopa tämän maailman kuninkaiden keskuudessa. Sillä vaikka hän, kuten sanoimme, asui Thebain kaukaisimmissa osissa, keisari Theodosius ei silti uskaltanut julistaa sotaa mahtavimpia tyranneja vastaan, ennen kuin hän oli saanut rohkaisua hänen puheistaan ja vastauksistaan, joihin luottaen hän saavutti voittoja vihollisistaan taisteluissa, jotka näyttivät toivottomilta.

LUKU 24. Kuivasta kepistä, jota abba Johannes kävi vanhemman käskystä kastelemassa ikään kuin se kasvaisi

JA niin tämä autuas Johannes nuoruudestaan alkaen aina täyteen ja kypsään miehuusikään asti oli alistunut vanhukselleen niin kauan kuin hän eli tässä maailmassa ja toteutti tämän käskyjä sellaisella nöyryydellä, että vanhempi itse oli täysin hämmästynyt hänen kuuliaisuudestaan; ja koska hän halusi varmistua siitä, oliko tämä hyve lähtöisin aidosta uskosta ja sydämen syvästä yksinkertaisuudesta vai oliko se päälle puettua ja ikään kuin pakotettua ja ilmeni vain tarjoajan läsnä ollessa, hän antoi hänelle usein monia turhia ja lähes tarpeettomia tai jopa mahdottomia käskyjä. Niistä valitsen kolme osoittaakseni niille, jotka haluavat tietää, kuinka täydellinen hänen mielensä ja alistumisensa oli. Vanhus otti nimittäin puupinostaan tikun, joka oli jo aiemmin leikattu ja laitettu valmiiksi nuotion tekoa varten ja joka, koska ei ollut tullut tilaisuutta kokkaamiseen, makasi paitsi kuivana, myös homeisena ajan kulumisen vuoksi. Ja kun hän oli pistänyt sen maahan silmiensä edessä, hän käski hänen hakea vettä ja kastella sen kahdesti päivässä, jotta se päivittäisen kastelun avulla saisi juurtua ja elävöityä puuksi, kuten se oli ennenkin, ja levittäisi oksiaan ja tarjoaisi miellyttävän näyn silmille sekä varjoa niille, jotka istuvat sen alla kesän helteessä. Poika otti tämän käskyn vastaan tavanomaisella kunnioituksella, eikä koskaan ajatellut sen mahdottomuutta, ja hän toteutti sen päivä päivältä niin, että hän kantoi jatkuvasti vettä lähes kahden kilometrin matkan ajan eikä koskaan lakannut kastelemasta puuta. Koko vuoden aikana mikään ruumiillinen sairaus, mikään juhlapalvelus, mikään välttämätön työ (joka olisi voinut oikeastaan vapauttaa hänet käskyn toteuttamisesta) eikä viimeiseksi mikään talven ankaruus voinut estää häntä noudattamasta tätä käskyä. Ja kun vanhus oli useiden päivien ajan salaa ja sanomatta mitään seurannut tätä hänen innostustaan ja nähnyt, että hän noudatti tätä käskyään yksinkertaisella sydämen halukkuudella, ikään kuin se olisi tullut taivaasta, ilman, että hänen ilmeensä olisi muuttunut tai että hän olisi pohtinut sen järkevyyttä – hän hyväksyi hänen nöyryytensä vilpittömän tottelevaisuuden ja sääli samalla hänen vaivalloista työtään, jota hän oli hartautensa kiihkossa jatkanut kokonaisen vuoden ajan -, hän tuli kuivan tikun luo ja sanoi: ”Johannes”, sanoi hän, ”onko tämä puu saanut juuria vai ei?”. Ja kun toinen vastasi, ettei hän tiennyt, niin vanha mies ikään kuin etsi totuutta asiasta ja kokeili, riippuiko puu vielä juuristaan, veti kepin eteensä hieman multaa sekoittaen ja heittäen sen pois kertoi hänelle, että hän voisi vastaisuudessa lakata kastelemasta sitä.

LUKU 25. Ainutlaatuisesta öljymaljakosta, jonka abba Johannes heitti pois seniorinsa käskystä.

Siten nuorukainen, jota tämänkaltaiset harjoitukset olivat kasvattaneet, lisääntyi päivä päivältä tässä kuuliaisuuden hyveessä ja loisti yhä enemmän nöyryyden armossa; ja kun hänen kuuliaisuutensa suloinen tuoksu levisi kaikkiin luostareihin, eräät veljet, jotka tulivat vanhemman luokse koetellakseen häntä tai pikemminkin saadakseen häneltä rakennusta, ihmettelivät hänen kuuliaisuuttaan, josta he olivat kuulleet; Niinpä vanhempi kutsui hänet yhtäkkiä ja sanoi: ”Mene ylös ja ota tämä öljysäiliö” (joka oli ainoa erämaassa ja josta saatiin hyvin niukasti tätä runsasta nestettä sekä heidän omaan että vieraiden käyttöön) ”ja heitä se alas ikkunasta. ” Ja hän kiipesi ylös portaita, kun häntä kehotettiin, ja heitti sen ikkunasta ulos ja heitti sen maahan ja rikkoi sen palasiksi ajattelematta tai ottamatta huomioon käskyn typeryyttä tai heidän jokapäiväisiä tarpeitaan ja ruumiillista heikkouttaan tai heidän köyhyyttään ja surkean autiomaan koettelemuksia ja vaikeuksia, sillä vaikka heillä olisi ollut rahaa siihen, kerran kadonnutta öljyä ei voitu hankkia tai korvata.

LUKU 26. Kuinka abba Johannes totteli esimiestään yrittämällä vierittää valtavaa kiveä, jota suuri joukko miehiä ei kyennyt liikuttamaan

JÄLLEEN, kun muutamat muut halusivat innokkaasti rakentua hänen kuuliaisuutensa esimerkistä, vanhus kutsui hänet ja sanoi: ”Johannes, juokse ja vieritä tuo kivi tänne niin nopeasti kuin mahdollista.” Ja hän yritti heti, nyt kaulaansa ja nyt koko kehoaan käyttäen, kaikin voimin ja päämäärin vierittää valtavaa kiveä, jota suuri joukko miehiä ei olisi kyennyt liikuttamaan, niin että hänen vaatteensa eivät ainoastaan tulleet märiksi hänen raajojensa hikeen, vaan myös itse kivi kastui hänen kaulastaan; hän ei tässäkään koskaan punninnut käskyn ja teon mahdottomuutta kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan ja hänen palveluksensa vilpittömästä yksinkertaisuudesta, sillä hän uskoi varauksetta, että vanha mies ei voinut käskeä häntä tekemään mitään turhaa tai perusteetonta.

LUKU 27. Abba Patermukiuksen nöyryydestä ja kuuliaisuudesta, jonka hän ei epäröinyt osoittaa täydelliseksi heittämällä pikkupoikansa jokeen vanhuksen käskystä

Pitkälle riittää, että olen kertonut muutamia asioita monista abba Johannesta koskevista asioista; nyt kerron erään muistettavan teon abba Patermukiuksesta. Sillä kun hän halusi kovasti luopua maailmasta, hän makasi pitkään luostarin ovien edessä, kunnes hän sitkeällä sinnikkyydellään sai luostarin – vastoin kaikkia kinobian sääntöjä – ottamaan hänet vastaan yhdessä pienen, noin kahdeksanvuotiaan poikansa kanssa. Ja kun heidät vihdoin otettiin vastaan, heitä ei vain annettu heti eri esimiesten hoiviin, vaan heidät myös sijoitettiin asumaan erillisiin selleihin, jotta isä ei saisi pienen pojan jatkuvasta näkemisestä muistutusta siitä, että kaikesta omaisuudestaan ja lihallisista aarteistaan, joista hän oli luopunut ja jotka hän oli heittänyt pois, hänelle oli jäänyt ainakin hänen poikansa; ja että niin kuin hänelle oli jo opetettu, ettei hän ollut enää rikas mies, niin hän saattaisi unohtaa myös sen tosiasian, että hän oli isä. Ja jotta voitaisiin perusteellisemmin koetella, pitäisikö hän kiintymystä ja rakkautta omaan lihaansa ja vertaan kohtaan tärkeämpänä kuin tottelevaisuutta ja kristillistä siveyssyrjintää (jota kaikkien, jotka luopuvat maailmasta, pitäisi rakkaudesta Kristukseen suosia), lapsi jätettiin tarkoituksella laiminlyödyksi ja puettiin ryysyihin kunnon vaatteiden sijasta, ja hänet peitettiin ja runneltiin lialla niin, että hän pikemminkin inhotti kuin ilahdutti isänsä silmiä aina, kun tämä näki hänet. Lisäksi hän oli alttiina eri ihmisten iskuille ja läimäyksille, joita isä usein näki ilman pienintäkään syytä kohdistuvan viattomaan lapseensa hänen silmiensä alla, niin että hän ei koskaan nähnyt hänen poskiaan ilman, että ne olisivat olleet kyynelten likaisten jälkien tahraamia. Ja vaikka lasta kohdeltiin näin päivästä toiseen hänen silmiensä edessä, isän sydän pysyi silti Kristusta kohtaan tuntemastaan rakkaudesta ja kuuliaisuuden hyveestä lujana ja muuttumattomana. Sillä hän ei enää pitänyt häntä omana poikanaan, sillä hän oli tarjonnut hänet Kristukselle yhtä lailla kuin itsensä; eikä hän ollut huolissaan tämän nykyisistä loukkauksista, vaan iloitsi pikemminkin siitä, että hän näki, että ne oli kestetty, ei suotta; hän ei ajatellut juurikaan poikansa kyyneleitä, vaan oli huolissaan omasta nöyryydestään ja täydellisyydestään. Ja kun kinobian esimies näki hänen mielensä järkkymättömyyden ja järkähtämättömän taipumattomuuden, osoittaakseen perusteellisesti aikomuksensa pysyvyyden, hän eräänä päivänä, kun oli nähnyt lapsen itkevän, teeskenteli, että häntä harmittaa, ja käski isää heittämään hänet jokeen. Sitten hän, ikään kuin Herra olisi käskenyt häntä näin tekemään, nappasi lapsen heti niin nopeasti kuin mahdollista ja kantoi hänet sylissään joen rantaan heittääkseen hänet jokeen. Ja heti hänen uskonsa ja kuuliaisuutensa kiihkeydessä tämä olisi toteutunut, ellei jotkut veljistä olisi tarkoituksella asetettu vartioimaan joen rantaa hyvin tarkkaan, ja kun lapsi oli heitetty jokeen, he olisivat jotenkin napanneet hänet virran uomasta ja estäneet käskyä, jonka isän kuuliaisuus ja antaumukkeljasuus todella täytti, toteutumasta teossa ja tuloksessa.

LUKU 28. Kuinka Patermukiuksesta ilmoitettiin apotille, että hän oli tehnyt Aabrahamin teon, ja kuinka saman apotin kuoltua Patermukius siirtyi luostarin johtoon

JA tämän miehen usko ja antaumus oli niin Jumalalle otollinen, että se hyväksyttiin välittömästi jumalallisella todistuksella. Nimittäin esimiehelle paljastui välittömästi, että hän oli tällä kuuliaisuudellaan kopioinut patriarkka Aabrahamin teon. Ja kun pian sen jälkeen samainen luostarin abba poistui tästä elämästä Kristuksen luo, hän suosi häntä kaikkien veljien edelle ja jätti hänet seuraajakseen ja luostarin johtajaksi.

LUKU 29. Erään veljen kuuliaisuudesta, joka apotin käskystä kantoi julkisesti kymmenen koria ja myi niitä vähittäismyynnissä

ME emme myöskään vaikene eräästä tuntemastamme veljestä, joka kuului tämän maailman arvon mukaan korkeaan sukuun, sillä hän oli lähtöisin isästä, joka oli kreivi ja erittäin varakas, ja hänet oli kasvatettu hyvin ja saanut vapaamielisen koulutuksen. Kun tämä mies oli jättänyt vanhempansa ja paennut luostariin, esimiehensä käski häntä heti osoittamaan nöyryyttään ja uskonsa kiihkoa, osoittaakseen nöyryyttä ja kiihkeyttä, että hänen oli kuormattava harteilleen kymmenen koria (joita ei tarvinnut myydä julkisesti) ja kuljettava niitä kaduilla myyntiin; jotta hänet pidettäisiin pidempään työssä, häneen oli liitetty seuraava ehto: jos joku sattuisi haluamaan ostaa kaikki korit yhdessä, hän ei saisi sallia sitä, vaan hänen oli myytävä ne ostajille erikseen. Ja tämän hän toteutti mitä suurimmalla innolla ja polki kaiken häpeän ja hämmennyksen jalkoihinsa, rakkaudesta Kristukseen ja hänen nimensä tähden, hän pani korit harteilleen ja myi ne vähittäismyynnissä sovittuun hintaan ja toi rahat takaisin luostariin; Hän ei ollut lainkaan järkyttynyt niin alhaisen ja epätavallisen velvollisuuden uutuudesta eikä kiinnittänyt huomiota asian nöyryyttävyyteen ja syntyperänsä loistokkuuteen eikä myynnin häpeään, sillä hän pyrki kuuliaisuuden armon kautta saavuttamaan sen Kristuksen nöyryyden, joka on todellista jaloutta.

LUKU 30. Abba Pinufiuksen nöyryydestä, joka jätti hyvin kuuluisan kinobian, jonka puheenjohtajana hän toimi presbyteerinä, ja etsi alistumisen rakkaudesta kaukaisen luostarin, jossa hänet voitiin ottaa vastaan noviisiksi

KIRJAN RAJAT pakottavat meidät vetämään sen loppuun; mutta kuuliaisuuden hyve, joka on ensimmäisellä sijalla muiden hyvien ominaisuuksien joukossa, ei salli meidän kokonaan ohittaa vaikenemalla niiden tekojen ohi, jotka ovat kunnostautuneet sen avulla. Sen vuoksi yhdistämällä nämä kaksi sopivasti yhteen, tarkoitan, lyhyyden sekä vakavissaan olevien toiveiden ja hyödyn huomioon ottamiseksi, lisäämme vain yhden esimerkin nöyryydestä, joka, koska sitä ei ole osoittanut kukaan noviisi, vaan yksi jo täydellinen ja abbedissa, voi paitsi opettaa nuorempia myös yllyttää vanhempia täydelliseen nöyryyden hyveeseen, kun he lukevat sitä. Näin näimme abbedissa Pinufiuksen, joka ollessaan erään valtavan Kinobiumin presbyteeri, joka sijaitsee Egyptissä, ei kaukana Panefysiksen kaupungista, oli kaikkien ihmisten kunnioituksen ja kunnioituksen kohteena joko elämänsä, ikänsä tai pappeutensa kunnioituksesta; Ja kun hän huomasi, ettei hän tästä syystä voinut harjoittaa sitä nöyryyttä, jota hän kaipasi kaikella kiihkeydellään, eikä hänellä ollut tilaisuutta harjoittaa haluamaansa alistumisen hyveellisyyttä, hän pakeni salaa kinobiasta ja vetäytyi yksinään Thebaidin kaukaisimpiin osiin, Siellä hän riisui munkkien habituksen ja pukeutui maalliseen asuun ja etsi näin Tabennan kinobiaa, jonka hän tiesi olevan kaikista tiukin ja jossa hän kuvitteli, ettei häntä tunnistettaisi paikan etäisyyden vuoksi tai että hän voisi helposti piiloutua sinne luostarin koon ja veljien lukumäärän vuoksi. Siellä hän pysytteli pitkään sisäänkäynnin luona ja rukoili veljien polvilla anojana, että hän pääsisi sisään mitä vilpittömimmin rukouksin. Ja kun hänet vihdoin suurella halveksunnalla otettiin sisään heikkokuntoisena vanhuksena, joka oli elänyt koko elämänsä maailmassa ja joka oli vanhoilla päivillään pyytänyt päästä Kinobiumiin, kun hän ei enää kyennyt tyydyttämään intohimojaan, – kun he sanoivat, että hän ei pyrkinyt siihen uskonnon tähden vaan nälän ja puutteen pakottamana, he antoivat hänelle puutarhan hoidon ja hoidon, koska hän näytti olevan vanha mies eikä erityisen sopiva mihinkään erityiseen työhön. Ja tätä hän suoritti toisen ja nuoremman veljen alaisuudessa, joka piti häntä luottomiehenä, ja hän oli hänelle niin alisteinen ja viljeli toivottua nöyryyden hyveellisyyttä niin kuuliaisesti, että hän suoritti päivittäin – äärimmäisellä ahkeruudella – paitsi kaiken, mikä liittyi puutarhan hoitoon ja hoitamiseen, myös kaikki ne tehtävät, joita toinen piti kovina ja alentavina ja epämiellyttävinä. Hän nousi myös öisin ja teki monia asioita salaa, kenenkään katsomatta tai tietämättä sitä, kun pimeys peitti hänet niin, ettei kukaan voinut havaita teon tekijää. Ja kun hän oli piiloutunut sinne kolmeksi vuodeksi ja kun veljet olivat etsineet häntä ylhäältä ja alhaalta kautta koko Egyptin, näki hänet viimein eräs, joka oli tullut Egyptin eri puolilta, mutta jota tuskin voitiin tunnistaa, koska hänen vaatteensa oli niin halpamainen ja hänen suorittamansa velvollisuus niin nöyrä. Hän nimittäin kumartui ja haravoi maata vihanneksia varten ja toi lantaa harteillaan ja levitti sitä niiden juurien ympärille. Tämän nähdessään veli epäröi pitkään tunnistaa hänet, mutta viimein hän tuli lähemmäksi ja pani tarkoin merkille paitsi hänen ulkonäkönsä myös hänen äänensävynsä ja lankesi heti hänen jalkojensa juureen; ja aluksi kaikki, jotka sen näkivät, hämmästyivät suuresti, miksi hän teki näin jollekin, johon katsottiin ylöspäin. He pitivät häntä kaikkein alhaisimpana, koska hän oli noviisi ja oli vasta hiljattain hylännyt maailman; mutta sen jälkeen he hämmästyivät vielä enemmän, kun hän ilmoitti heti nimensä, joka oli heidän keskuudessaan hyvin tunnettu myös maineesta. Ja kaikki veljet pyysivät häneltä anteeksi aiempaa tietämättömyyttään siitä, että he olivat niin kauan luokitelleet hänet junioreiden ja lasten joukkoon, ja veivät hänet takaisin omaan Kinobiumiinsa, vastoin hänen tahtoaan ja itkien, koska paholaisen kateus oli huijannut hänet arvokkaasta elämäntavasta ja nöyryydestä, jonka hän iloitsi löytäneensä pitkien etsintöjen jälkeen, sekä siitä, että hän ei ollut onnistunut päättämään elämäänsä siinä alistuneisuuden tilassa, jonka hän oli varmistanut. Niinpä he vartioivat häntä mitä suurimmalla huolellisuudella, jottei hän taas lipsahtaisi samalla tavalla ja pääsisi pakoon myös heiltä.

LUKU 31. Kuinka abba Pinufius, kun hänet oli tuotu takaisin luostariinsa, viipyi siellä vähän aikaa ja pakeni sitten jälleen Syyrian Palestiinan alueille

JA kun hän oli pysähtynyt sinne vähäksi aikaa, hänet valtasi jälleen kaipaus ja halu nöyryyteen, ja yön hiljaisuutta hyväksikäyttäen hän pakeni siten, että tällä kertaa hän ei etsinyt mitään naapuripiiriä vaan tuntemattomia ja vieraita alueita, joita erotti toisistaan suuri etäisyys. Laivaan noustuaan hän onnistui matkustamaan Palestiinaan uskoen, että hän olisi varmemmin piilossa, jos hän hakeutuisi niihin paikkoihin, joissa hänen nimeään ei ollut koskaan kuultu. Ja sinne päästyään hän etsi heti oman luostarimme, joka ei ollut kovinkaan kaukana siitä luolasta, jossa Herramme lupasi syntyä neitsyestä. Ja vaikka hän kätkeytyi tänne joksikin aikaa, hän ei kuitenkaan voinut kauan olla piilossa kuin ”kukkulalla sijaitseva kaupunki” (Herramme ilmaisua käyttäen). Sillä pian eräät veljistä, jotka olivat tulleet Egyptistä pyhiin paikkoihin rukoilemaan siellä, tunnistivat hänet ja kutsuivat hänet kiihkeimmin rukouksin takaisin omaan Kinobiumiinsa.

LUKU 32. Kehotus, jonka samainen abba Pinufius antoi eräälle veljelle, jonka hän otti luostariinsa meidän läsnä ollessamme

Tämän vanhan miehen me sitten myöhemmin ahkerasti etsimme Egyptistä, koska olimme olleet läheisiä hänen kanssaan omassa luostarissamme; ja ehdotan, että lisään tähän teokseeni kehotuksen, jonka hän antoi meidän läsnä ollessamme eräälle veljelle, jonka hän otti luostariinsa, koska uskon, että siitä voi olla hyötyä. Tiedät, sanoi hän, että kun olet niin monta päivää maannut sisäänkäynnin luona, sinut on tänään tarkoitus ottaa sisään. Ja aluksi sinun pitäisi tietää syy siihen, miksi tiellesi on asetettu vaikeuksia. Sillä siitä voi olla teille suurta hyötyä tällä tiellä, jolle haluatte astua, jos ymmärrätte sen tavan ja lähestytte Kristuksen palvelua sen mukaisesti ja niin kuin teidän pitäisi.

LUKU 33. Kuinka on niin, että aivan kuten suuri palkkio kuuluu sille munkille, joka työskentelee isien sääntöjen mukaan, niin samalla tavoin joutuu joutilas saamaan rangaistuksen; ja siksi ketään ei pidä ottaa luostariin liian helposti

ENNEN kuin rajaton kunnia on luvattu tämän jälkeen niille, jotka uskollisesti palvelevat Jumalaa ja kiintyvät häneen tämän järjestelmän sääntöjen mukaan; niin ankarimmat rangaistukset odottavat niitä, jotka ovat toteuttaneet sitä huolimattomasti ja kylmästi eivätkä ole osoittaneet Hänelle pyhyyden hedelmiä, jotka vastaavat sitä, mitä he ovat tunnustaneet tai mitä ihmiset uskovat heidän olevan. Sillä ”on parempi”, kuten Raamattu sanoo, ”että ihminen ei vanno, kuin että hän vannoo eikä maksa”; ja ”Kirottu on se, joka tekee Herran työtä huolimattomasti”. Sen vuoksi me olemme pitkään kieltäytyneet teistä, ei niin, ettemme haluaisi koko sydämestämme varmistaa teidän ja kaikkien pelastustanne, emmekä niin, ettemme välittäisi lähteä tapaamaan edes kaukaa niitä, jotka kaipaavat kääntymistä Kristuksen puoleen; vaan pelosta, ettemme, jos ottaisimme teidät vastaan hätiköidysti, tekisi itseämme Jumalan edessä syyllisiksi kevytmielisyyteen ja saisi teitä kärsimään vielä raskaampaa rangaistusta, jos olisitte, kun olimme liian helposti ottaneet teidät vastaan tajuamatta tämän tunnustuksen vastuuta, myöhemmin osoittautuneet karkureiksi tai haaleiksi. Siksi teidän pitäisi ensinnäkin oppia maailman hylkäämisen varsinainen syy, ja kun olette sen nähneet, teille voidaan sen syyn perusteella opettaa selvemmin, mitä teidän pitäisi tehdä.

LUKU 34. Siitä, miksi luopumisemme ei ole muuta kuin siveyssyrjäytymistä ja Ristiinnaulitun kuvaa.

LUOPUMINEN ei ole mitään muuta kuin ristin ja kuolettamisen todistus. Niinpä teidän on tiedettävä, että olette tänään kuolleet tälle maailmalle ja sen teoille ja haluille ja että, kuten apostoli sanoo, olette ristiinnaulittu tälle maailmalle ja tämä maailma teille. Miettikää siis ristin vaatimuksia, joiden merkeissä teidän pitäisi vastedes elää tässä elämässä; sillä te ette enää elä, vaan hän elää teissä, joka on ristiinnaulittu teidän puolestanne. Meidän on siis vietettävä aikamme tässä elämässä sillä tavalla ja siinä muodossa, jossa Hänet ristiinnaulittiin puolestamme ristillä, jotta (kuten Daavid sanoo) lävistäen lihamme Herran pelolla, kaikki halumme ja halumme eivät olisi omien himojemme alaisia, vaan kiinnittyisivät Hänen kuolettamiseensa. Sillä näin me täytämme Herran käskyn, joka sanoo: ”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minun arvoinen.” Mutta ehkäpä te sanotte: ”En ole kelvollinen: Tai miten kukaan elävä voi olla ristiinnaulittu? Kuunnelkaa lyhyesti, miten tämä on.

LUKU 35. Kuinka Herran pelko on ristimme.

Niin kuin siis ristiinnaulitulla ei ole enää voimaa liikuttaa tai kääntää raajojaan mihin suuntaan tahansa haluamallaan tavalla, niin myös meidän tulee kiinnittää toiveemme ja halumme – ei sen mukaan, mikä meille nyt on miellyttävää ja ihanaa, vaan Herran lain mukaan, missä se meitä pakottaa. Ja niin kuin se, joka on kiinnitetty ristin puuhun, ei enää ajattele nykyisiä asioita, ei mieti mieltymyksiään, ei ole hämmentynyt huomisesta huolehtimisesta ja ahdistuksesta, ei häiriinny mistään omistamisen halusta, ei syty mistään ylpeydestä, riidasta tai kilpailusta, ei sure nykyisiä vammoja, ei muista menneitä, ja niin kauan kuin hän vielä hengittää ruumiissa, pitää häntä kuolleena kaikelle maalliselle, lähettää sydämensä ajatukset jo ennen sitä paikkaan, jonne ei epäile, etteikö hän pian tulisi: Niin myös meidän, kun meidät on ristiinnaulittu Herran pelon kautta, pitäisi olla todellakin kuolleita kaikille näille asioille, ts. ei ainoastaan lihallisille paheille, vaan myöskin kaikille maallisille asioille, pitäen mielemme silmät kiinnitettynä sinne, minne toivomme joka hetki, että olemme pian siirtymässä. Sillä tällä tavoin voimme saada kaikki halumme ja lihalliset mieltymyksemme kuolettumaan.

LUKU 36. Kuinka maailmasta luopumisesta ei ole mitään hyötyä, jos olemme jälleen kietoutuneet niihin asioihin, joista olemme luopuneet

VAROITUS Varokaa siis, ettette milloinkaan ota jälleen käyttöönne jotakin niistä asioista, joista olette luopuneet ja jotka olette hylänneet, ja vastoin Herran käskyä palaa evankelioimistyön kentältä ja joudutte huomaamaan, että olette jälleen pukeneet päällenne takkinne, jonka olitte riisuneet; älkääkä vajotko takaisin tämän maailman alhaisiin ja maallisiin himoihin ja haluihin, älkääkä Kristuksen sanaa uhmaten laskeutuko alas täydellisyyden sauvasta ja älkää uskaltautuko ottamaan uudelleen vastaan mitään niistä asioista, joista olette luopuneet ja jotka olette hylänneet. Varokaa, ettette muista mitään sukulaisistanne tai entisistä kiintymyksistänne ja ettette joudu takaisin tämän maailman huolien ja murheiden pariin, ja (kuten Herramme sanoo) laittaen kätenne kyntöön ja katsoen taaksepäin, joudutte kelvottomiksi taivasten valtakuntaan. Varokaa, ettette milloin tahansa, kun olette alkaneet uppoutua psalmien ja tämän elämän tuntemiseen, vähitellen paisu ja ajattele elvyttää sitä ylpeyttä, jonka nyt alussa olette polkeneet jalkoihinne uskon kiihkossa ja täydellisessä nöyryydessä; ja näin (kuten apostoli sanoo) rakentamalla uudelleen sen, minkä olitte tuhonneet, teette itsestänne luopujan. Vaan varokaa mieluummin, että pysytte loppuun asti siinä alastomuuden tilassa, jonka te tunnustitte Jumalan ja hänen enkeliensä edessä. Myös tässä nöyryydessä ja kärsivällisyydessä, jolla sinnittelit kymmenen päivää ovien edessä ja anoit monin kyyneloin päästä luostariin, sinun ei pidä ainoastaan jatkaa vaan myös lisääntyä ja mennä eteenpäin. Sillä on liian paha, että kun teidän pitäisi päästä eteenpäin alkeista ja alkuaskelista ja edetä kohti täydellisyyttä, alkaisitte niistä pudota huonompiin asioihin. Sillä ei se, joka näitä asioita aloittaa, vaan se, joka niissä loppuun asti pysyy, pelastuu.

LUKU 37. Kuinka paholainen aina vaanii loppuamme ja kuinka meidän tulee jatkuvasti varoa hänen päätään.

Sillä ovela käärme ”vartioi aina kantapäämme”, toisin sanoen se vaanii loppua, ja pyrkii asettamaan meidät kompastuskiveksi aina elämämme loppuun asti. Ja siksi ei auta mitään, jos olet tehnyt hyvän alun ja ottanut innokkaasti ensimmäisen askeleen kohti kaikella kiihkolla tapahtuvaa maailmasta luopumista, jos vastaava loppu ei samalla tavoin laukaise sitä ja päätä sitä, ja jos Kristuksen nöyryys ja köyhyys, joita olet nyt tunnustanut hänen edessään, eivät säily sinulta jopa elämäsi loppuun asti, niin kuin ne ensin varmistuivat. Ja jotta onnistuisit tässä, niin ”vahdi aina hänen päätään”, ts. ajatusten ensimmäistä nousua, tuomalla ne heti esimiehesi eteen. Sillä näin opit ”murskaamaan” hänen vaaralliset alkunsa, jos et häpeä paljastaa niistä mitään esimiehellesi.

LUKU 38. Luopujan valmistautumisesta kiusausta vastaan ja niistä harvoista, jotka ovat jäljittelyn arvoisia.

Siten, kuten Raamattu sanoo, ”kun lähdet palvelemaan Herraa, seiso Herran pelossa ja valmistaudu mielesi”, ei lepoon tai huolettomuuteen tai nautintoihin, vaan kiusauksiin ja vaikeuksiin. Sillä ”suuren ahdistuksen kautta meidän on päästävä Jumalan valtakuntaan”. Sillä ”ahdas on se portti ja kapea se tie, joka johtaa elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät”.” Miettikää siis, että kuulutte harvoihin ja valittuihin, älkääkä kylmetkö monien haaleuden esimerkkien mukaan, vaan eläkää niin kuin harvat, jotta olisitte harvojen kanssa arvokkaita saamaan paikan Jumalan valtakunnassa, sillä ”monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut, ja se on ‘pieni lauma, jolle Isä tahtoo antaa’ perinnön. Teidän pitäisi siis ymmärtää, että ei ole mikään kevyt synti, jos joku, joka on tunnustanut täydellisyyden, seuraa sitä, mikä on epätäydellistä. Ja tähän täydellisyyden tilaan voitte päästä seuraavin askelin ja seuraavalla tavalla.

LUKU 39. Siitä tiestä, jota pitkin nousemme kohti täydellisyyttä, jolloin voimme sen jälkeen nousta Jumalan pelosta rakkauteen

”Pelastuksemme alku” ja sen turva on, kuten sanoin, ”Herran pelko”. Sillä sen kautta ne, jotka on koulutettu täydellisyyden tielle, voivat saada alkusysäyksen, kääntymyksen sekä puhdistumisen paheista ja turvan hyveissä. Ja kun tämä on päässyt ihmisen sydämeen, se synnyttää halveksuntaa kaikkea kohtaan ja synnyttää sukulaisten unohtamisen ja kauhistumisen itse maailmaa kohtaan. Mutta halveksimalla kaiken omaisuuden menettämistä saavutetaan nöyryys. Ja nöyryyttä todistavat nämä merkit: Ensinnäkin, jos ihminen on nöyryyttänyt kaikki halunsa; toiseksi, jos hän ei salaa mitään tekojaan eikä edes ajatuksiaan esimieheltään; kolmanneksi, jos hän ei luota omaan mielipiteeseensä, vaan täysin esimiehensä tuomioon, ja kuuntelee innokkaasti ja mielellään tämän ohjeita; neljänneksi, jos hän noudattaa kaikessa kuuliaisuutta ja lempeyttä ja jatkuvaa kärsivällisyyttä; viidenneksi, jos hän ei ainoastaan satuta ketään muuta, vaan ei myöskään suutu tai ärsyynny itseään kohdanneista vääryyksistä; kuudenneksi, jos hän ei tee mitään eikä uskalla mitään sellaista, mihin häntä ei Yhteinen sääntö tai vanhimpien esimerkki kehota; seitsemänneksi, jos hän tyytyy alimpaan mahdolliseen asemaan ja pitää itseään huonona työläisenä ja kelvottomana kaikessa, mitä hänelle on määrätty; kahdeksanneksi, jos hän ei vain ulkoisesti tunnusta huulillaan olevansa kaikkia huonompi, vaan todella uskoo sen sydämensä sisimmissä ajatuksissa; yhdeksänneksi, jos hän hallitsee kielensä eikä ole liian puhelias; kymmenenneksi, jos hän ei ole helposti liikuttuva tai liian valmis nauramaan. Sillä tällaisista ja muista vastaavista merkeistä tunnistaa todellisen nöyryyden. Ja kun tämä on kerran aidosti varmistettu, niin se johtaa teidät heti vielä korkeammalla askeleella rakkauteen, joka ei tunne pelkoa; ja sen kautta alatte ilman ponnisteluja ja ikään kuin luonnostaan pitää kiinni kaikesta siitä, mitä ette aiemmin noudattaneet ilman rangaistuksen pelkoa; nyt ei enää rangaistuksen huomioon ottamisesta tai sen pelosta, vaan rakkaudesta itse hyvyyteen ja ilosta hyveeseen.

LUKU 40. Munkki etsi esimerkkejä täydellisyydestä ei monista tapauksista vaan yhdestä tai hyvin harvoista.

JA jotta pääsisitte siihen sitä helpommin, seurakunnassa asuvan täydellisen elämän esimerkkejä, joita voitte matkia, tulisi etsiä hyvin harvoista tai todellakin vain yhdestä tai kahdesta eikä liian monesta. Sillä sen lisäksi, että koeteltua, hienostunutta ja puhdistunutta elämää löytyy vain muutamilta, on myös tämä saavutettavissa, nimittäin se, että ihminen saa perusteellisempaa opetusta ja muotoutumista jonkun esimerkin kautta kohti sitä täydellisyyttä, jonka hän asettaa eteensä, nimittäin: kenobiittisen elämän täydellisyyttä.

LUKU 41. Minkälaiset heikkoudet jonkun, joka elää kinobiassa, tulisi osoittaa

JA jotta voisitte saavuttaa kaiken tämän ja pysyä jatkuvasti tämän hengellisen säännön alaisina, teidän on seurakunnassa noudatettava seuraavia kolmea asiaa: nimittäin : että kuten psalmisti sanoo: ”Olin kuin kuuro, joka ei kuullut, ja kuin mykkä, joka ei avaa suutaan; ja minusta tuli kuin ihminen, joka ei kuule ja jonka suussa ei ole nuhteita”, niin teidänkin tulee vaeltaa kuin kuuro, mykkä ja sokea, niin että – jättäen sivuun sen katselemisen, jonka olette oikeutetusti valinneet täydellisyyden esikuvaksenne – teidän tulee olla kuin sokea, ettekä näe mitään niistä asioista, jotka ovat mielestänne epämiellyttäviä, ettekä anna niiden, jotka näitä asioita tekevät, auktoriteetin tai muodin vaikuttaa ja antaudutte sille, mikä on pahempaa ja minkä olette aiemmin tuominneet. Jos kuulet jonkun olevan tottelematon tai tottelematon tai väheksyvän toista tai tekevän jotakin muuta kuin mitä sinulle on opetettu, sinun ei pitäisi mennä harhaan ja joutua sellaisen esimerkin johdattamana jäljittelemään häntä; vaan ”kuuron tavoin”, ikään kuin et olisi koskaan kuullutkaan, sinun pitäisi ohittaa kaikki se. Jos sinua tai jotakuta muuta loukataan tai sinulle tai jollekin muulle tehdään vääryyttä, ole järkähtämätön, ja mitä tulee vastaukseen kostoksi, ole hiljaa ”kuin mykkä” ja veisaa aina sydämessäsi tätä psalmistin jaetta: ”Minä sanoin, että varon tapojani, etten loukkaa kielelläni”. Minä asetin vartijan suulleni, kun syntinen seisoi edessäni. Minä olin mykkä ja nöyrtynyt ja vaikenin hyvistä asioista.”” Mutta viljele ennen kaikkea tätä neljättä asiaa, joka koristaa ja armahtaa niitä kolmea, joista olemme edellä puhuneet; nimittäin: tee itsestäsi, kuten apostoli kehottaa, tyhmä tässä maailmassa, jotta sinusta tulisi viisas, älä tee mitään omaa erottelua ja arvostelukykyä missään niistä asioista, joita sinulle on käsketty, vaan osoita aina kuuliaisuutta kaikessa yksinkertaisuudessa ja uskossa, tuomitsemalla pyhäksi, hyödylliseksi ja viisaaksi vain sen, minkä Jumalan laki tai esimiehesi päätös julistaa sinulle sellaiseksi. Sillä tällaisen opetusjärjestelmän varaan rakentuneena voitte pysyä ikuisesti tämän kurin alaisina ettekä putoa pois luostarista minkään kiusauksen tai vihollisen vehkeilyn seurauksena.

LUKU 42. Kuinka munkin ei pidä odottaa kärsivällisyyden siunausta omassa tapauksessaan toisten hyveiden tuloksena, vaan pikemminkin oman pitkämielisyytensä seurauksena

SINUN ei siis pidä etsiä kärsivällisyyttä omassa tapauksessasi toisten hyveistä ajatellen, että voit varmistaa sen vain silloin, kun kukaan ei ärsytä sinua (sillä ei ole omassa vallassasi estää sitä), vaan sinun on pikemminkin etsittävä sitä oman nöyryytesi ja pitkämielisyytensä seurauksena, jotka ovat riippuvaisia omasta tahdostasi.

LUKU 43.Yhteenveto siitä selityksestä, miten munkki voi nousta kohti täydellisyyttä.

JA jotta kaikki nämä asiat, jotka on esitetty jokseenkin pitkässä puheessa, iskostuisivat helpommin sydämeesi ja jäisivät ajatuksiisi kaikella sitkeydellä, teen niistä yhteenvedon, jotta voit lyhyyden ja ytimekkyyden ansiosta oppia kaikki muutokset ulkoa. Kuule siis muutamalla sanalla, miten voit nousta täydellisyyden korkeuksiin ilman vaivaa tai vaikeuksia ”Pelastuksemme ja viisautemme alku” on Raamatun mukaan ”Herran pelko”.” Herran pelosta syntyy tervehdyttävä katumus. Sydämen myötätunnosta kumpuaa luopuminen eli alastomuus ja kaiken omaisuuden halveksunta. Alastomuudesta syntyy nöyryys; nöyryydestä halujen kuolettaminen. Halujen kuolettamisen kautta kaikki viat häviävät ja rappeutuvat. Virheitä karkottamalla hyveet versovat ja lisääntyvät. Hyveiden orastumisen kautta saavutetaan sydämen puhtaus. Sydämen puhtauden kautta saavutetaan apostolisen rakkauden täydellisyys.

KIRJA V

AHMIMISEN HENGESTÄ

LUKU 1. Siirtyminen munkkien säännöistä taisteluun kahdeksaa päävirhettä vastaan

TÄMÄ viides kirjamme on nyt Jumalan avulla valmistumassa. Sillä niiden neljän kirjan jälkeen, jotka on laadittu luostareiden tavoista, aiomme nyt, Jumalan vahvistamina teidän rukouksistanne, lähestyä taistelua kahdeksaa päävirhettä vastaan, ts. ensinnäkin ahneutta eli mielihyvän nautintoja, toiseksi haureutta, kolmanneksi ahmimista eli ahneutta tai, kuten sitä voidaan oikeammin kutsua, rahan rakastamista, neljänneksi vihaa, viidenneksi masennusta, kuudenneksi ”acediaa” eli sydämen raskautta tai väsymystä, seitsemänneksi kenodoksiaa eli typerää tai turhaa kunniaa, kahdeksanneksi ylpeyttä. Ja ryhtyessämme tähän vaikeaan tehtävään tarvitsemme teidän rukouksianne, oi autuas paavi Castor, enemmän kuin koskaan, jotta voimme ensinnäkin arvokkaasti tutkia näiden luonnetta kaikissa kohdissa, olivatpa ne kuinka vähäpätöisiä tai piilossa tai hämärässä, ja toiseksi selittää riittävän selvästi niiden syyt ja kolmanneksi esittää sopivasti parannuskeinoja ja parannuskeinoja niihin.

LUKU 2. Kuinka näiden vikojen syyt, jotka löytyvät jokaisesta, ovat kaikkien huomaamatta; ja kuinka tarvitsemme Herran apua niiden selväksi tekemiseen

JA näistä intohimoista, niin kuin kaikki tunnistavat syyt heti, kun ne tulevat julki vanhimpien opetuksen kautta, niin ennen kuin ne tulevat julki, vaikka ne vallitsevat meitä kaikkia, ja vaikka ne ovat jokaisessa olemassa, kukaan ei kuitenkaan tiedä niistä. Mutta me luotamme siihen, että voimme jossain määrin selittää niitä, jos teidän rukouksillanne tuo Herran sana, jonka Jesaja ilmoitti, voi koskea myös meitä – ”Minä menen sinun edellesi ja kukistan maan mahtavat, minä murran vaskiset portit ja katkaisen rautaiset kalterit ja avaan sinulle kätketyt aarteet ja kätketyt salaisuudet” – niin että Herran sana voi kulkea myös meidän edellämme ja ensin kukistaa maamme mahtavat, ts. nämä samat pahat intohimot, jotka haluamme voittaa ja jotka vaativat itselleen valtaa ja mitä kauheinta tyranniaa kuolevaisessa ruumiissamme; ja saa ne alistumaan tutkimukseemme ja selitykseemme, ja näin murtaa tietämättömyytemme portit ja katkaista paheiden kalterit, jotka sulkevat meidät pois oikealta tiedolta, voi johtaa salaisuuksiemme kätkettyihin asioihin ja paljastaa meille, jotka olemme valaistuneet, apostolin sanan mukaan ”pimeyden kätketyt asiat ja tehdä ilmeisiksi sydämen neuvot”, että näin tunkeutumalla puhtailla mielen silmillä paheiden saastaisen pimeyteen voimme paljastaa ne ja vetää ne esiin valoon; ja onnistumme selittämään niiden syyt ja luonteen niille, jotka joko ovat niistä vapaita tai jotka ovat vielä niiden sitomia ja sidottuja, ja näin kulkemalla, kuten profeetta sanoo, paheiden tulen läpi, joka kauhistuttavasti sytyttää mielemme, kykenemme välittömästi kulkemaan myös hyveiden veden läpi, joka sammuttaa ne vahingoittumattomina, ja kun meitä kastellaan (ikään kuin) hengellisillä lääkkeillä, voimme tulla arvokkaiksi, jotta meidät voidaan sydämen puhtaudessa viedä täydellisyyden lohdutuksiin.

LUKU 3. Miten meidän on ensin taisteltava ahmimisen henkeä eli mielihyvän nautintoja vastaan.

JA niinpä ensimmäinen taistelu, johon meidän on ryhdyttävä, on se ahmimishenkeä vastaan, jonka olemme selittäneet makuhermojen nautinnoiksi; ja koska aiomme ensinnäkin puhua paastojärjestelmästä ja ruoan laadusta, meidän on jälleen palattava egyptiläisten perinteisiin ja tapoihin, sillä kaikki tietävät, että niissä on kehittyneempi kuri itsehillinnän alalla ja täydellinen erottelumenetelmä.

LUKU 4. Abba Antoniuksen todistus, jossa hän opettaa, että jokainen hyve on etsittävä siltä, joka tunnustaa sitä erityisessä määrin

Siunattua Antoniusta koskeva vanha ja erinomainen sanonta on, että kun munkki pyrkii luostarielämän suunnitelman mukaan saavuttamaan edistyneemmän täydellisyyden korkeuksia, ja kun hän on oppinut harkintakyvyn ja kykenee nyt seisomaan omassa harkinnassaan ja saavuttamaan ankkurielämän huipun, hänen ei missään nimessä pidä etsiä kaikenlaisia hyveitä yhdeltä ihmiseltä, vaikka hän olisi kuinka erinomainen. Sillä yhtä koristavat tiedon kukat, toista vahvistavat voimakkaammin harkintakyvyn keinot, toinen on vakiintunut kärsivällisyyden arvokkuuteen, toinen loistaa nöyryyden hyveessä, toinen pidättyväisyyden hyveessä, kolmas on koristeltu yksinkertaisuuden armolla. Tämä ylittää kaikki muut suurisydämisyydessä, tuo toinen säälissä, toinen valvomisessa, toinen hiljaisuudessa, kolmas työn vakavuudessa. Ja siksi munkin, joka tahtoo kerätä hengellistä hunajaa, pitäisi huolellisen mehiläisen tavoin imeskellä hyveellisyyttä niiltä, joilla se erityisesti on, ja varastoida sitä ahkerasti oman rintansa astiaan; hänen ei pitäisi myöskään tutkia, mitä keneltäkään puuttuu, vaan ainoastaan katsoa ja kerätä sitä, mitä hyveellisyyttä hänellä on. Sillä jos haluamme saada kaikki hyveet joltakin yhdeltä ihmiseltä, löydämme vain suurella vaikeudella tai ehkä emme koskaan löydä sopivia esikuvia, joita voisimme matkia. Sillä vaikka emme vielä näe, että Kristuskin on tullut ”kaikessa kaikeksi”, kuten apostoli sanoo, voimme kuitenkin tällä tavoin löytää hänet vähitellen kaikesta. Sillä hänestä sanotaan: ”joka on tehty teille Jumalasta viisaudeksi ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi”. Kun siis yhdessä löytyy viisaus, toisessa vanhurskaus, toisessa pyhitys, toisessa ystävällisyys, toisessa siveys, toisessa nöyryys, toisessa kärsivällisyys, niin Kristus on tällä hetkellä jakautunut jäsen kerrallaan kaikkien pyhien kesken. Mutta kun kaikki tulevat yhteen uskon ja hyveen ykseyteen, Hänestä muodostuu ”täydellinen ihminen”, joka täydentää Hänen ruumiinsa täyteyden kaikkien Hänen jäsentensä nivelissä ja ominaisuuksissa. Siihen asti saapuu se aika, jolloin Jumala on ”kaikki kaikessa”, sillä nykyinen Jumala voi sillä tavalla, josta olemme puhuneet, olla ”kaikessa”, tiettyjen hyveiden kautta, vaikkei hän vielä olekaan ”kaikki kaikessa” niiden täyteyden kautta. Sillä vaikka uskonnollamme on vain yksi päämäärä ja päämäärä, on kuitenkin olemassa erilaisia tapoja, joilla lähestymme Jumalaa, kuten Vanhinten konferensseissa tullaan tarkemmin osoittamaan. Ja niinpä meidän on etsittävä mallia hienotunteisuudessa ja pidättyväisyydessä erityisesti niiltä, joilta näemme, että nuo hyveet virtaavat runsaammin Pyhän Hengen armon kautta; ei siksi, että joku yksin voisi hankkia ne asiat, jotka ovat jakautuneet monien kesken, vaan jotta niissä hyvissä ominaisuuksissa, joihin kykenemme, voisimme edetä kohti niiden jäljittelyä, jotka ovat ne erityisesti hankkineet.

LUKU 5. Että yhtä ja samaa paastosääntöä eivät kaikki voi noudattaa

JA niin myös paaston tavassa ei voida helposti noudattaa yhtä ainoaa sääntöä, koska kaikilla ei ole samanlaista voimaa; eikä se ole muiden hyveiden tavoin hankittu pelkästään mielen kestävyydellä. Ja siksi, koska se ei riipu ainoastaan henkisestä lujuudesta, koska se liittyy ruumiin mahdollisuuksiin, olemme saaneet siitä tämän meille periytyneen selityksen, nimittäin, että virvokkeiden ajankohdassa, tavassa ja laadussa on eroja suhteessa ruumiin kunnon, iän ja sukupuolen eroihin, mutta että kaikille on olemassa yksi ja sama pidättäytymissääntö mielen pidättyvyyden ja hengen hyveiden osalta. Sillä jokaisen on mahdotonta pidentää paastoaan viikoksi tai lykätä virvokkeiden nauttimista kahden tai kolmen päivän pidättäytymisen ajaksi. Monet ihmiset, jotka ovat sairauden ja erityisesti vanhuuden uuvuttamia, eivät voi kestää paastoa edes auringonlaskuun asti ilman kärsimystä. Sairaalloinen kostutettujen papujen ruoka ei sovi kaikille, eikä tuoreiden vihannesten säästeliäs ruokavalio sovi kaikille, eikä niukka ateria kuivaa leipää sovi kaikille yhtä lailla. Joku ei ole tyytyväinen kahteen kiloon, toiselle taas yhden kilon tai kuuden unssin ateria on liikaa; mutta kaikilla näillä on yksi tavoite ja maltillisuuden päämäärä, nimittäin se, ettei kukaan joutuisi ahmimisen vuoksi yli ruokahalunsa rajojen kuormittumaan. Sillä ei ainoastaan nautitun ruoan laatu, vaan myös sen määrä himmentää mielen terävyyttä, ja kun sekä sielu että liha ovat ylenpalttinen, se sytyttää paheellisen ja kiihkeän yllykkeen paheisiin.

LUKU 6. Että mieli ei huumaannu pelkästään viinistä

Vatsan täyttyessä kaikenlaisista ruoka-aineista se synnyttää mielettömyyden siemeniä, eikä mieli voi ruoan painon tukahduttamana säilyttää ajatusten ohjausta ja hallintaa. Sillä ei ainoastaan viinin juominen ole omiaan päihdyttämään mieltä, vaan kaikenlaisen ruoan ylenpalttinen nauttiminen tekee sen heikoksi ja epävarmaksi ja riistää siltä kaiken voiman puhtaaseen ja selkeään mietiskelyyn. Sodoman kukistumisen ja irstailun syynä ei ollut viinijuopumus, vaan leivän yltäkylläisyys. Kuule, kuinka Herra nuhtelee Jerusalemia profeetan kautta. ”Sillä miten sisaresi Sodoma teki syntiä, ellei siinä, että hän söi leipänsä yltäkylläisesti ja runsaasti?” Ja koska he leivän yltäkylläisyyden kautta syttyivät hallitsemattomasta lihan himosta, heidät poltettiin Jumalan tuomiossa tulella ja tulikivellä taivaasta. Mutta jos pelkästään leivän ylenpalttinen nauttiminen ajoi heidät niin kauas syntiin kylläisyyden paheen kautta, mitä meidän pitäisi ajatella niistä, jotka elinvoimaisen ruumiinsa kanssa uskaltavat nauttia lihaa ja viiniä rajattomasti, eivätkä ota vain sitä, mitä heidän ruumiillinen heikkoutensa vaatii, vaan myös sitä, mitä mielen kiihkeä himo ehdottaa.

LUKU 7. Kuinka ruumiillisen heikkouden ei tarvitse haitata sydämen puhtautta

Ruumiillinen heikkous ei ole este sydämen puhtaudelle, jos vain otetaan niin paljon ruokaa kuin ruumiillinen heikkous vaatii eikä sitä, mitä mielihyvä vaatii. On helpompi löytää ihmisiä, jotka pidättäytyvät kokonaan lihottavista ruoka-aineista kuin ihmisiä, jotka käyttävät kohtuudella sitä, mikä on sallittua tarpeisiimme; ja ihmisiä, jotka kieltävät itseltään kaiken raittiuden rakkaudesta, kuin ihmisiä, jotka ottavat ruokaa heikkouteen vedoten ja säilyttävät sen, mikä on riittävää. Sillä ruumiillisella heikkoudella on itsehillinnän kunnia, kun vaikka ruoka sallitaan heikkenevälle ruumiille, ihminen riistää itseltään virvokkeen. vaikka hän sitä tarvitsee, ja nauttii vain juuri niin paljon ruokaa, kuin maltillisuuden tiukka harkinta päättää riittäväksi elämän tarpeisiin, eikä sitä, mitä himokas ruokahalu pyytää 485. Herkullisempien ruokien, niin kuin ne edistävät ruumiillista terveyttä, ei niiden tarvitse tuhota siveyden puhtautta, jos niitä nautitaan kohtuudella. Sillä mitä voimaa niitä nauttimalla saadaan, se kuluu vaivannäköön ja auton tuhlaamiseen. Siksi, niin kuin yhdeltäkään elämäntilanteelta ei voi riistää pidättäytymisen hyveellisyyttä, ei keneltäkään voida kieltää täydellisyyden kruunua.

LUKU 8. Miten ruokaa tulisi nauttia, kun tavoitteena on täydellinen pidättyväisyys.

JA niinpä on isien hyvin totta ja mitä mainioin sanonta, että paaston ja pidättäytymisen oikea tapa on kohtuullisuuden ja ruumiillisen kurittomuuden mitta; ja että tämä on täydellisen hyveellisyyden päämäärä kaikille yhtä lailla, nimittäin se, että vaikka meidän on silti pakko haluta sitä, meidän tulisi kuitenkin harjoittaa itsehillintää sen ruoan suhteen, jota meidän on pakko ottaa ruumiin elättämisen välttämättömyyden vuoksi. Sillä vaikka joku olisi ruumiillisesti heikko, hän voi saavuttaa täydellisen hyveellisyyden, joka vastaa niiden hyveellisyyttä, jotka ovat läpikotaisin vahvoja ja terveitä, jos hän mielen lujuudella pitää kurissa ne halut ja himot, jotka eivät johdu lihan heikkoudesta. Sillä apostoli sanoo: ”Älkääkä huolehtiko lihasta sen himoissa.” Hän ei kiellä huolehtimasta siitä kaikessa suhteessa: mutta sanoo, että sen himojen ja himojen suhteen ei pidä huolehtia. Hän leikkaa pois ylellisen mieltymyksen lihaan: hän ei sulje pois elämälle välttämätöntä valvontaa: hän tekee ensin mainitun, ettemme lihaa hemmotellessamme joutuisi himojen vaarallisiin sotkuihin; jälkimmäisen, ettemme vahingoittaisi ruumista virheemme vuoksi ja ettei se kykenisi täyttämään hengellisiä ja välttämättömiä tehtäviään.

LUKU 9.- Suoritettavan kurituksen mittasuhteista ja paastoamisen keinoista.

Pidättäytymisen täydellisyyttä ei siis pidä päätellä pelkästään ajan laskemisesta eikä pelkästään ruoan laadusta, vaan ennen kaikkea omantunnon tuomiosta. Sillä jokaisen tulisi 486 määrätä itselleen sellainen säästäväinen ruokavalio, jota hänen ruumiillisen taistelunsa taistelu saattaa vaatia. Paastojen kanoninen noudattaminen on tosiaan arvokasta ja kaikin keinoin noudatettavaa. Mutta ellei sitä seuraa maltillinen ruoan nauttiminen, ei ihminen pysty saavuttamaan täydellisyyden päämäärää. Sillä pitkäkestoisten paastojen pidättäytyminen – jolloin seuraa ruumiin kyllästyminen – tuottaa jonkin aikaa pikemminkin väsymystä kuin puhtautta ja siveyttä. Mielen täydellisyys riippuu todellakin vatsan pidättäytymisestä. Sillä ei ole pysyvää puhtautta ja siveyttä, joka ei tyydy aina noudattamaan tasapainoista ja maltillista ruokavaliota. Paastoaminen, vaikka se onkin ankaraa, on hyödytöntä, jos siitä seuraa tarpeetonta rentoutumista, ja se johtaa pian ahmimisen paheeseen. Kohtuullinen määrä ruokaa, joka nautitaan päivittäin maltillisesti, on parempi kuin ankara ja pitkä paastoaminen välillä. Liiallisen paaston tiedetään heikentävän mielen pysyvyyttä ja heikentävän myös rukousten voimaa pelkän ruumiin väsymyksen vuoksi.

LUKU 10. Että pidättäytyminen ruoasta ei yksinään riitä ruumiillisen ja henkisen puhtauden säilyttämiseen

Jotta mieli ja ruumis pysyisivät täydellisessä kunnossa, pidättäytyminen ruoasta ei yksin riitä, ellei siihen liity myös muita mielen hyveellisyyksiä. Niinpä nöyryys on ensin opittava kuuliaisuuden hyveen ja raatamisen ja ruumiillisen uupumuksen kautta. Rahan hallussapitoa ei pidä ainoastaan välttää, vaan sen himo on kitkettävä kokonaan pois. Sillä ei riitä, että sitä ei saa pitää hallussaan, mikä monille tulee välttämättömyytenä, vaan jos sitä sattumalta tarjotaan, ei pidä edes myöntää halua saada sitä. Vihan hulluutta pitäisi hillitä, alakuloisuuden alakuloinen katse pitäisi voittaa, kerskakulutusta pitäisi halveksia, ylpeyden halveksuntaa pitäisi polkea jalkoihinsa ja mielen muuttuvia ja harhailevia ajatuksia pitäisi hillitä jatkuvalla Jumalan muistamisella. Ja sydämemme liukkaat vaellukset olisi palautettava takaisin Jumalan tarkasteluun niin usein kuin ovela vihollisemme pyrkii johdattamaan mielen vangiksi tästä ajatuksesta ja hiipii sydämen sisimpiin syvyyksiin.

LUKU 11. Että ruumiilliset himot eivät sammu muuten kuin paheiden täydellisellä kitkemisellä

Sillä on mahdottomuus, että ruumiin tuliset liikkeet voidaan sammuttaa, ennen kuin muiden tärkeimpien paheiden kannustimet on kokonaan kitketty; niistä puhumme niiden oikeassa paikassa, jos Jumala sallii, erikseen eri kirjoissa. Mutta nyt meidän on käsiteltävä ahmimista, eli makuhalua, jota vastaan ensimmäinen taistelumme on. Se ei sitten koskaan pysty hillitsemään polttavan himon liikkeitä, joka ei pysty hillitsemään ruokahalun haluja. Sisäisen ihmisen siveys näkyy tämän hyveen täydellisyydessä. Sillä et koskaan ole varma, että hän voi ponnistella vahvemman vihollisen vastustusta vastaan, jonka olet nähnyt heikompien voittavan korkeammassa taistelussa. Sillä kaikkien hyveiden luonne on vain yksi ja sama, vaikka ne näyttävät jakautuvan moniin eri lajeihin ja nimiin: aivan kuten kullan aine on vain yksi, vaikka se näyttää jakautuvan moniin eri korulajeihin kultasepän taidon mukaan. Ja niin todistetaan, ettei hänellä ole täydellisesti mitään hyveellisyyttä, jonka tiedetään hajonneen johonkin osaan niistä. Sillä kuinka voimme uskoa, että se ihminen on sammuttanut himon palavat kuumuudet (jotka eivät syty ainoastaan ruumiillisesta yllykkeestä, vaan myös mielen paheista), joka ei ole kyennyt lievittämään vihan jyrkkiä pistoja, jotka puhkeavat pelkästään sydämen kohtuuttomuudesta? Tai miten voimme ajatella, että hän on tukahduttanut lihan ja hengen himot, joka ei ole kyennyt voittamaan yksinkertaista ylpeyden vikaa? Tai miten voimme uskoa, että se on tallannut jalkoihinsa lihaan juurtuneen mielettömyyden, joka ei ole kyennyt kieltämään rakkautta rahaan, joka on jotakin ulkoista ja oman substanssimme ulkopuolista? Millä tavalla se voi voittaa lihan ja hengen sodassa, joka ei ole ollut tarpeeksi mies parantamaan masennuksen tautia? Vaikka kaupunki olisi kuinka suuri tahansa, sen muurien korkeus ja suljettujen porttien vahvuus suojaavat sitä, se tuhoutuu, jos se luopuu yhdestä pienestäkin portista.Sillä mitä väliä sillä on, pääseekö vaarallinen vihollinen kaupungin sydämeen korkeiden muurien yli ja porttien laajojen väylien kautta vai salaisia ja kapeita käytäviä pitkin?

LUKU 12. Että hengellisessä kilvoittelussamme meidän tulisi ottaa mallia lihallisista kilpailuista:

”YHTÄÄN, joka kamppailee. kisoissa, ei kruunata, ellei hän ole kamppaillut laillisesti”. Sen, joka tahtoo sammuttaa lihan luonnolliset halut, tulisi ensin kiirehtiä voittamaan ne paheet, joiden kotipaikka on luontomme ulkopuolella. Sillä jos me tahdomme koetella apostolin sanan voimaa, meidän pitäisi ensin oppia, mitkä ovat maailman kilpailun lait ja mikä on kuri, niin että lopulta niihin vertaamalla voisimme tietää, mitä siunattu apostoli tarkoitti opettaa meille, jotka ponnistelemme hengellisessä kilpailussa, tällä kuvituksella. Sillä näissä kamppailuissa, jotka, kuten sama apostoli sanoo, antavat voittajille ”turmeltuvan kruunun”, noudatetaan tätä sääntöä, että sen, joka pyrkii valmistautumaan kunnian kruunuun, jota koristaa vapautuksen etuoikeus, ja joka haluaa päästä kilpailussa korkeimpaan kamppailuun, tulee ensin olympialaisissa ja pythalaisissa kisoissa antaa todistuksen kyvyistään nuorena ja voimistaan sen ensimmäisissä alkuvaiheissa; sillä näissä kisoissa testataan sekä kisojen puheenjohtajan että koko kansan tuomion perusteella, ansaitsevatko nuoremmat miehet, jotka haluavat harjoitella tätä koulutusta, vai pitäisikö heidät hyväksyä siihen. Ja kun joku on läpikäynyt huolellisen testin ja kun ensin on osoitettu, ettei häntä ole tahrannut mikään elämän häpeä, ja kun sitten on todettu, ettei hän ole orjuuden ikeen vuoksi häpeämätön ja tästä syystä kelvoton pääsemään tähän koulutukseen ja sitä harjoittavien joukkoon, ja kun hän kolmanneksi esittää riittävät todisteet kyvyistään ja taidoistaan ja on taistelemalla nuorempien miesten ja omien toveriensa kanssa osoittanut sekä taitonsa että urheutensa nuorena, ja kun hän on poikien kilpailuista eteenpäin mentyään saanut puheenjohtajan valvonnassa luvan sekaantua täysikasvuisiin ja kokeneisiin miehiin, ja kun hän on paitsi osoittanut olevansa heidän veroisensa urheudessa taistelemalla jatkuvasti heidän kanssaan, myös monta kertaa vienyt voiton heidän joukostaan, niin viimein hän saa luvan lähestyä leikkien maineikkainta kamppailua, jossa lupaa kilpailla saavat vain voittajat ja ne, jotka on koristeltu monilla kruunuilla ja palkinnoilla. Jos ymmärrämme tämän kuvauksen lihallisesta kilpailusta, meidän pitäisi sitä vertaamalla tietää, mikä on myös hengellisen kamppailumme järjestelmä ja menetelmä.

LUKU 13. Että emme voi ryhtyä sisäisen ihmisen taisteluun, ellemme ole vapautuneet ahmimisen paheesta

MEIDÄN pitäisi myös ensin antaa todisteita vapaudestamme lihan alamaisuudesta. Sillä ”jonka ihminen on voittanut, sen orja hän on”. Ja ”jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.” Ja kun kilpailun puheenjohtajan tarkastuksessa havaitaan, ettei meitä ole tahriintunut häpeällisen himon häpeäpilkku, ja kun hän tuomitsee meidät niin, ettemme ole lihan orjia ja arvottomia ja kelvottomia olympialaiseen kamppailuun paheitamme vastaan, silloin voimme astua luetteloihin vertaisiamme, eli lihan himoja ja sielun liikkeitä ja häiriöitä vastaan. Sillä täysi vatsa on mahdoton koettelemaan sisäisen ihmisen taistelua; eikä se ole kelvollinen tulemaan koetelluksi kovemmissa taisteluissa, joka voidaan voittaa vähäisessä kahakassa.

LUKU 14. Miten ahmimishalut voidaan voittaa

ENSIMMÄISENÄ silloin on poljettava ahmimishalut jalkoihin, ja sitä varten mieli on saatava alistumaan paitsi paastolla myös valvomisella, lukemisella ja sydämen usein toistuvalla katumuksella niistä asioista, joissa se kenties muistaa tulleensa petetyksi tai voitetuksi, huokaillen milloin kauhistuneena syntiä kohtaan, milloin tulehtuneena täydellisyyden ja pyhyyden halusta: kunnes se on täysin tällaisten huolien ja mietiskelyjen vallassa, ja se tunnistaa, että ruoan nauttiminen ei ole niinkään myönnytys nautinnolle kuin sille asetettu taakka; ja se pitää sitä pikemminkin välttämättömyytenä ruumiille kuin jotakin sielun kannalta toivottavaa. Ja tämän mielen kiihkeyden ja jatkuvan katumuksen säilyttäminä me kukistamme lihan himon (joka tulee ylpeämmäksi ja korskeammaksi, kun sitä ruokaa lietsotaan) ja sen vaarallisen yllyttämisen, ja niin me onnistumme runsailla kyyneleillämme ja sydämemme itkulla sammuttamaan ruumiimme tulisen uunin, jonka sytyttää Babylonian kuningas, joka jatkuvasti tarjoaa meille tilaisuuksia syntiin ja paheita, joilla poltamme yhä kiivaammin, naftan ja pitsin sijasta – kunnes Jumalan armon kautta, jonka Hänen Henkensä kastelee kuin kasteen sydämiimme, lihallisten himojen kuumuus voidaan kokonaan sammuttaa. Tämä on siis ensimmäinen kilpailumme, tämä on ikään kuin ensimmäinen koettelemuksemme olympialaisissa, sammuttaa makuaistin ja vatsan halut täydellisyyden kaipuulla. Sen vuoksi meidän on paitsi poljettava alas kaikki tarpeeton ruoan himo hyveiden mietiskelyllä, myös otettava se, mikä on välttämätöntä luonnon ylläpitämiseksi, ei kuitenkaan ilman sydämen ahdistusta, ikään kuin se olisi siveyden vastaista. Ja niin voimme vihdoinkin ryhtyä elämämme kulkuun, niin että ei ole hetkeä, jolloin tuntisimme, että meidät muistutetaan hengellisistä opinnoistamme, muuta kuin silloin, kun ruumiin heikkous pakottaa meidät laskeutumaan alas sen tarpeellista hoitoa varten. Ja kun joudumme tämän välttämättömyyden kohteeksi – huolehtimaan pikemminkin elämän tarpeista kuin sielun toiveista – meidän tulisi kiirehtiä vetäytymään siitä mahdollisimman nopeasti, ikään kuin se estäisi meitä todella terveyttä edistävistä opinnoista. Emme nimittäin voi mitenkään halveksia meille tarjotun ruoan nautintoa, ellei mieli ole kiinnittynyt jumalallisten asioiden tarkasteluun ja ellei se ole pikemminkin lumoutunut hyveen rakkaudesta ja taivaallisten asioiden ihastuksesta. Ja niin ihminen halveksii kaikkia nykyisiä asioita ohimenevinä, kun hän on kiinnittänyt mielensä katseensa varmasti niihin asioihin, jotka ovat liikkumattomia ja ikuisia, ja hän jo nyt sydämessään – vaikka hän on vielä lihassa – tarkastelee tulevan elämänsä autuutta.

LUKU 15. Kuinka munkin on aina pyrittävä säilyttämään sydämensä puhtaus

Se on kuin silloin, kun joku pyrkii lyömään jonkin mahtavan hyveen palkinnon korkealla. johon jokin hyvin pieni merkki osoittaa; hän tähtää tikkansa päämäärän mitä tarkimmalla silmällä tietäen, että hänen osumisestaan siihen riippuvat suuret kunniapalkinnot ja palkinnot; ja hän kääntää katseensa pois kaikesta muusta huomiosta ja hänen on suunnattava se sinne, missä hän näkee palkkion ja palkinnon olevan, sillä hän menettäisi varmasti taitonsa palkinnon ja urheutensa palkinnon, jos hänen katseensa terävyys harhautuisi vähänkään.

LUKU 16. Kuinka olympiakisojen tapaan munkin ei pidä yrittää hengellisiä kamppailuja, ellei hän ole voittanut taisteluita lihasta

JA niin, kun vatsan ja suupielien halut on näillä huomioilla voitettu ja kun meidät on olympiakisojen tapaan julistettu, ettemme ole lihan orjia emmekä synnin leiman kautta pahamaineisia, meidät tuomitaan kelvollisiksi kilpailemaan myös korkeammissa kamppailuissa, ja jättäen jälkeemme tämänkaltaisia opetuksia, meidän voidaan uskoa kykenevän astumaan hengellisiä pahuuksia vastaan käytäviin luetteloihin, joita vastaan vain voittajat ja ne, jotka saavat taistella hengellisessä kamppailussa, katsotaan kelvollisiksi kamppailemaan. Sillä tämä on niin sanoakseni kaikkien ristiriitojen vankin perusta, nimittäin se, että ensinnäkin lihallisten halujen impulssit on tuhottava. Sillä kukaan ei voi laillisesti taistella, ellei hänen omaa lihaansa ole voitettu. Ja se, joka ei ponnistele laillisesti, ei todellakaan voi ottaa osaa kilpailuun eikä voittaa kunnian kruunua ja voiton armoa. Mutta jos meidät on voitettu tässä taistelussa, kun olemme ikään kuin osoittautuneet lihallisten himojen orjiksi ja näin osoittaneet, ettemme ole vapauden emmekä voiman merkkejä, meidät torjutaan heti henkisten sotajoukkojen kanssa käytävistä taisteluista kelvottomina ja orjina kaikkine hämmennyksen merkkeineen. Sillä ”jokainen, joka tekee syntiä, on synnin palvelija”. Ja tämän puhuttelee meitä siunattu apostoli yhdessä niiden kanssa, joiden joukossa huoruus mainitaan. ”Kiusaus ei saavuta teitä, paitsi sellainen, joka on inhimillinen”. Sillä jos emme pyri mielen lujuuteen, emme ansaitse koettelemusta ankarampaan kamppailuun ylhäällä olevaa pahuutta vastaan, jos emme ole kyenneet kukistamaan heikkoa lihaamme, joka vastustaa henkeä. Ja jotkut, jotka eivät ymmärrä tätä apostolin todistusta, ovat lukeneet indikatiivin sijasta konjunktiivin, toisin sanoen: ”Älköön mikään kiusaus voittako teitä, paitsi sellainen, joka on inhimillinen.” Mutta on selvää, että hän on sanonut sen pikemminkin merkityksessä, joka ei ole toivomus, vaan ilmoitus tai nuhde.

LUKU 17. Että hengellisen taistelun perusta ja pohja on luotava ahmimisen vastaisessa taistelussa

TAHDOTKO kuulla todellisen Kristuksen urheilijan ponnistelevan taistelun sääntöjen ja lakien mukaan? ”Minä”, sanoi hän, ‘juoksen niin, en niin kuin epävarmasti; minä taistelen niin, en niin kuin se, joka hakkaa ilmaa, vaan kuritan ruumistani ja alistan sen, etten millään tavalla, kun olen saarnannut muille, itse joutuisi hylkiöksi.’ Tämä ei ole totta. Näette, kuinka hän asetti taistelun pääosan riippumaan itsestään, toisin sanoen lihastaan, ikään kuin varmimmalle perustalle, ja asetti taistelun tuloksen yksinkertaisesti lihan kurittamiseen ja ruumiinsa alistamiseen. ”Minä en siis juokse niin kuin epävarmasti.” Hän ei juokse epävarmasti, koska hänellä on taivaalliseen Jerusalemiin katsoen asetettu merkki, jota kohti hänen sydämensä on nopeasti suunnattu väistämättä. Hän ei juokse epävarmasti, koska ”unohtaen sen, mikä on takana, hän tavoittelee sitä, mikä on edessä, ja painaa kohti sitä merkkiä, joka on Jumalan korkean kutsumuksen palkinto Kristuksessa Jeesuksessa”, jonne hän aina suuntaa henkisen katseensa, ja kiiruhtaen sitä kohti kaikella sydämen nopeudella hän julistaa luottavaisesti: ”Minä olen käynyt hyvän taistelun, minä olen saattanut loppuun kurssini, minä olen säilyttänyt uskon.” Ja koska hän tietää, että hän on väsymättä juossut ”voiteen tuoksun” a Kristuksen perässä sydämen valmiilla antaumuksella ja voittanut hengellisen taistelun lihan kurituksen kautta, hän päättää rohkeasti ja sanoo: ”Tästä lähtien minulle on pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, antaa minulle sinä päivänä.” Hän sanoo: ”Tästä lähtien minulle on pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, antaa minulle sinä päivänä.” Ja jotta e avaisi meillekin samanlaisen palkinnon toivon, jos haluamme jäljitellä häntä hänen taistelussaan, hän lisää: ”Mutta ei ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka rakastavat hänen tulemistaan.” Hän julistaa, että me saamme osallisiksi hänen kruunustaan tuomiopäivänä, jos rakastamme Kristuksen tulemista – ei ainoastaan sitä, joka ilmenee ihmisille jopa vastoin heidän tahtoaan, vaan myös tätä, joka päivittäin toteutuu pyhissä sieluissa – ja jos saamme voiton taistelussa ruumistamme kurittamalla. Ja tästä tulemisesta Herra puhuu evankeliumissa. ”Minä”, sanoo Hän, ‘ja minun Isäni tulemme hänen luokseen ja asumme hänen luonaan’. Ja jälleen: ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa portin, niin minä menen hänen luokseen ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.”

LUKU 18. Erilaisten taistelujen ja voittojen määrästä, joiden kautta autuaat apostolit ylsivät korkeimman taistelun kruunuun

MUTTA hän ei tarkoita, että hän olisi vain saattanut päätökseen jonkin juoksukilpailun, kun hän sanoo: ”Minä juoksen niin, en niin kuin epävarmasti” (ilmaus, joka liittyy erityisesti hänen mielensä aikomukseen ja hänen henkensä kiihkeyteen, jossa hän seurasi Kristusta kaikella innolla huutaen morsiamen kanssa: ”Me juoksemme perässäsi voiteittesi tuoksun tähden; ” ja taas: ”Sieluni on sinuun kiintynyt: ”, mutta hän todistaa myös voittaneensa toisenlaisessa kilpailussa sanoen: ”Niin minä taistelen, en niin kuin joku, joka hakkaa ilmaa, vaan kuritan ruumistani ja alistan sen alamaisuuteen. ” Ja tämä liittyy oikeastaan pidättäytymisen tuskiin ja ruumiilliseen paastoon ja lihan ahdistukseen: sillä hän tarkoittaa tällä, että hän on oman lihansa voimallinen murskaaja, ja huomauttaa, ettei hän ole turhaan kohdistanut pidättyväisyyden iskujaan sitä vastaan, vaan että hän on saavuttanut taisteluvoiton kuolettamalla oman ruumiinsa; sillä kun sitä on kuritettu pidättyväisyyden iskuilla ja lyöty alas paaston nyrkkeilyhanskoilla, hän on varmistanut voittajahengelleen kuolemattomuuden kruunun ja katoamattomuuden palkinnon. Näette oikeauskoisen kilpailumenetelmän, ja katsokaa hengellisen taistelun lopputulosta: kuinka Kristuksen urheilija, joka on saavuttanut voiton kapinallisesta lihasta, heitettyään sen ikään kuin jalkojensa alle, viedään eteenpäin voittajana korkeuksissa. Ja siksi ”hän ei juokse epävarmasti”, koska hän luottaa siihen, että hän pääsee kohta pyhään kaupunkiin, taivaalliseen Jerusalemiin. Hän ”taistelee niin”, eli paastoilla ja lihan nöyryytyksellä, ”ei niin kuin se, joka hakkaa ilmaa”, eli lyömällä avaruuteen raittiuden iskuja, joiden kautta hän ei lyö tyhjää ilmaa, vaan niitä henkiä, jotka sitä asuttavat, ruumiinsa kurituksella. Sillä se, joka sanoo ”ei niin kuin se, joka hakkaa ilmaa”, osoittaa, että hän lyö – ei tyhjää ja tyhjää ilmaa, vaan tiettyjä ilmassa olevia olentoja. Ja koska hän oli voittanut tämänkaltaisessa kilpailussa ja marssinut eteenpäin monien kruunujen palkinnoilla rikastuneena, hän ei suotta ala astua luetteloihin vielä mahtavampia vihollisia vastaan, ja voitettuaan entiset kilpailijansa hän julistaa rohkeasti ja sanoo: ”Nyt meidän taistelumme ei ole lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa paikoissa”.

LUKU 19. Että Kristuksen atleetti, niin kauan kuin hän on ruumiissa, ei ole koskaan vailla taistelua Kristuksen urheilija

Niin kauan kuin hän on ruumiissa, ei ole koskaan vailla voittoa, jonka hän voi saavuttaa kilpailuissa; mutta siinä määrin kuin hän kasvaa voittoisilla menestyksillä, häntä kohtaa myös ankarampi taistelu. Sillä kun liha on kukistettu ja voitettu, mitkä vihollisten parvet, mitkä vihollisjoukot hänen voittonsa yllyttävät ja nousevat voittoisaa Kristuksen sotilasta vastaan! sillä pelätään, ettei Kristuksen sotilas rauhan rauhassa hellittäisi ponnistelujaan ja alkaisi unohtaa kilpailujensa kunniakkaita kamppailuja, ja että hänestä tulisi löysä sen joutilaisuuden vuoksi, jonka vaarattomuus aiheuttaa, ja että häneltä huijattaisiin palkintojensa palkinto ja voittojensa palkinto. Ja niinpä, jos me haluamme nousta alati kasvavalla hyveellä näihin voiton vaiheisiin, meidän pitäisi myös samalla tavalla astua taistelujen listoille ja aloittaa sanomalla apostolin kanssa: ”Minä siis taistelen, en niin kuin se, joka hakkaa ilmaa, vaan kuritan ruumistani ja alistan sen”, jotta tämän taistelun päätyttyä voisimme jälleen kerran sanoa hänen kanssaan: ‘Minä taistelen niin kuin se, joka hakkaa ilmaa, vaan minä kuritan ruumistani ja alistan sen’: ”emme paini lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa.” Sillä muuten emme voi mitenkään liittyä taisteluun heidän kanssaan emmekä ansaita hengellisen taistelun koettelemista, jos meidät on lyöty lihallisessa kilpailussa ja lyöty maahan kamppailussa vatsan kanssa; ja ansaitusti apostoli sanoo meistä moitekielellä: ”Kiusaus ei saavuta teitä, paitsi se, mikä on ihmiselle tavallista”.

LUKU 20. Kuinka munkin ei pidä ylittää sopivia aikoja ruoan ottamiselle, jos hän haluaa edetä sisäisten ristiriitojen kamppailussa

Munkin, joka haluaa edetä sisäisten ristiriitojen kamppailuun, tulee siis aluksi asettaa itselleen varotoimenpiteeksi tämä: nimittäin. : että hän ei missään tapauksessa salli itsensä sortua mihinkään herkkuihin tai ottaa mitään syötävää tai juotavaa ennen kuin paasto on päättynyt ja oikea hetki virvoitukselle on tullut, ateria-aikojen ulkopuolella; eikä hän aterian päätyttyä salli itselleen pienintäkään palaa, vaikka se olisi kuinka pieni; ja samoin, että hän noudattaa unen kanonisia aikoja ja mittoja. Sillä tuo itsehillintä on katkaistava samalla tavalla kuin siveettömyyden synti on kitkettävä. Sillä jos ihminen ei kykene hillitsemään ruokahalun tarpeettomia haluja, miten hän voi sammuttaa lihallisen himon tulen? Ja jos ihminen ei kykene hillitsemään intohimoja, jotka näkyvät avoimesti ja ovat vain pieniä, miten hän kykenee maltillisella harkinnalla taistelemaan niitä intohimoja vastaan, jotka ovat salaisia ja kiihottavat häntä, kun kukaan ei ole paikalla näkemässä? Ja siksi mielen voimaa koetellaan erillisissä impulsseissa ja kaikenlaisissa intohimoissa; ja jos se voittaa hyvin pienet ja ilmeiset halut, miten se kestää ne, jotka ovat todella suuria ja voimakkaita ja salaisia, jokaisen ihmisen omantunnon on todistettava.

LUKU 21. Munkkien sisäisestä rauhasta ja hengellisestä pidättyväisyydestä

ESIMERKKI Meidän ei tarvitse pelätä ulkoista vihollista. Vihollisemme on suljettu sisällemme: me käymme päivittäin sisäistä sotaa; ja jos olemme siinä voitokkaita, kaikki ulkoiset asiat heikkenevät, ja kaikki muuttuu rauhalliseksi ja alistetuksi Kristuksen sotilaan hyväksi. Meillä ei ole ulkoista vihollista pelättävissä, jos se, mikä on sisällä, on voitettu ja alistettu hengelle. Älkäämme myöskään uskoko, että ulkoinen paasto näkyvästä ruoasta yksinään voi mitenkään riittää sydämen täydellisyyteen ja ruumiin puhtauteen, ellei siihen ole yhdistetty myös sielun paastoa. Sillä sielulla on myös haitallisia ruokia, joista lihottuna se joutuu ilman lihan ylenpalttistakin turhuuden lankeemukseen. Herjaus on sen ruoka, ja tosiaankin sellainen, joka on sille hyvin rakas. Myös vihanpurkaus on sen ravintoa, vaikka se olisikin hyvin vähäistä; se antaa sille kuitenkin surkeaa ravintoa tunniksi ja tuhoaa sen myös tappavalla maullaan. Kateus on mielen ravintoa, se turmelee sen myrkyllisillä mehuillaan ja tekee sen aina surkeaksi ja kurjaksi toisen hyvinvoinnin ja menestyksen vuoksi. Kenodoksia eli kateus on sen ravintoa, joka tyydyttää sitä herkullisella aterialla jonkin aikaa, mutta sen jälkeen riisuu sen puhtaaksi ja paljaaksi kaikesta hyveestä ja hylkää sen karuina ja tyhjinä kaikesta hengellisestä hedelmästä, niin että se saa sen paitsi menettämään valtavien ponnistelujen palkinnot myös kärsimään raskaampia rangaistuksia. Kaikki himo ja sydämen häilyvä vaeltelu ovat eräänlaista ravintoa sielulle, sillä ne ravitsevat sitä haitallisella lihalla, mutta jättävät sen jälkeenpäin ilman osuutta taivaallisesta leivästä ja todella kiinteästä ruoasta. Jos siis kaikin voimin pidättäydymme niistä pyhimmässä paastossa, ruumiillisen paaston noudattaminen on sekä hyödyllistä että tuottoisaa. Sillä lihan työ, kun se yhdistyy hengen katumukseen, tuottaa uhrin, joka on Jumalalle mitä otollisin, ja pyhyyden arvoisen pyhäkön sydämen puhtaisiin ja tahrattomiin sisimpiin kammioihin. Mutta jos paastotessamme ruumiin osalta olemme sotkeutuneet sielun vaarallisimpiin paheisiin, ei lihan nöyryytyksestämme ole meille mitään hyötyä, kun kaikkein kallein osa meistä on saastunut: sillä me menemme väärään suuntaan sen aineen kautta, jonka avulla meistä tehdään Pyhän Hengen pyhäkkö. Sillä ei niinkään turmeltuva liha kuin puhdas sydän, josta tehdään Jumalan pyhäkkö ja Pyhän Hengen temppeli. Meidän tulee siis aina, kun ulkoinen ihminen paastoaa, pidättää myös sisäistä ihmistä sellaisesta ruoasta, joka on hänelle pahaksi: siitä sisäisestä ihmisestä nimittäin, jonka siunattu apostoli ennen kaikkea kehottaa meitä esittämään puhtaana Jumalan edessä, jotta se todettaisiin kelvolliseksi ottamaan Kristuksen vastaan vieraana sisimmässään, sanoen: ”että Kristus asuisi sisimmässänne teidän sydämissänne uskon kautta”.

LUKU 22. Että meidän tästä syystä tulisi harjoittaa ruumiillista pidättäytymistä, jotta voisimme sen kautta saavuttaa sydämen puhtauden

JA Niinpä me tiedämme, että meidän tulisi siksi antaa huomiota ruumiilliseen pidättäytymiseen, jotta voisimme tämän paaston kautta saavuttaa sydämen puhtauden. Muuten vaivannäkömme menevät turhaan, jos kestämme tämän väsymättä, loppua ajatellen, mutta emme pääse päämäärään, jonka vuoksi olemme kestäneet tällaisia koettelemuksia; ja olisi ollut parempi pidättäytyä sielun kielletyistä ruoista kuin paastota ruumiin kanssa yhdentekevistä ja vaarattomista asioista, sillä näiden jälkimmäisten kohdalla on kyse yksinkertaisesta ja harmittomasta Jumalan luomakunnan vastaanottamisesta, jossa ei sinänsä ole mitään väärää. Mutta ensiksi mainittujen kohdalla on heti aluksi vaarallinen taipumus niellä veljiä, mistä sanotaan: ”Älä rakasta haukkumista, ettet joutuisi juurineen pois. ” Ja vihasta ja kateudesta siunattu Job sanoo: ”Sillä viha tappaa tyhmän, ja kateus tappaa lapsen.” Ja samalla on huomattava, että se, joka vihastuu, asetetaan tyhmäksi ja se, joka on kateellinen, lapseksi. Sillä edellistä ei ansiotta pidetä tyhmänä, sillä hän aiheuttaa itselleen kuoleman omasta tahdostaan, koska häntä kiukuttelevat vihan piikit; ja jälkimmäinen, kun hän on kateellinen, osoittaa olevansa lapsi ja alaikäinen, sillä kun hän kadehtii toista, hän osoittaa, että se, jonka hyvinvoinnista hän suuttuu, on suurempi kuin hän.

LUKU 23. Minkälainen munkin ruoan tulisi olla

MEIDÄN tulisi siis valita ruoaksemme ei ainoastaan sitä, mikä hillitsee palavan himon kuumuutta ja välttää sen sytyttämistä, vaan myös sitä, mikä on helposti saatavissa valmiiksi ja mikä on halpuutensa vuoksi suositeltavaa ja mikä sopii veljien elämään ja heidän yhteiseen käyttöönsä. Sillä ahminta on luonteeltaan kolmiosaista: ensinnäkin se, joka pakottaa meidät ennakoimaan sopivaa aterianhetkeä, toiseksi se, joka nauttii vatsan täyttämisestä ja kaikenlaisten ruokien ahmimisesta, ja kolmanneksi se, joka nauttii hienostuneemmista ja herkullisemmista herkutteluista. Ja niinpä munkin tulisi sitä vastaan noudattaa kolminkertaista vartiointia: ensinnäkin hänen tulisi odottaa paaston katkaisemista oikeaan aikaan, toiseksi hänen ei tulisi antaa periksi ahmimiselle, kolmanneksi hänen tulisi tyytyä mihin tahansa tavallisempaan ruokalajiin. Sillä kaikki se, mitä otetaan tavanomaisen ja kaikkien yhteisen käytön lisäksi, on isien muinaisen perinteen mukaan turhamaisuuden, kerskailun ja mahtailun synnin saastuttamaa. Niistä, joiden olemme nähneet olevan ansaitusti merkittäviä oppineisuuden ja harkintakyvyn vuoksi tai jotka Kristuksen armo on erottanut loistaviksi valopilkuiksi, joita kaikkien tulisi jäljitellä, emme ole tunteneet ketään, joka olisi pidättäytynyt syömästä leipää, jota heidän keskuudessaan pidetään halpana ja helposti saatavana; emme myöskään ole nähneet, että kukaan, joka olisi hylännyt tämän säännön ja luopunut leivän käytöstä ja ryhtynyt syömään papuja tai yrttejä tai hedelmiä, olisi luettu arvostetuimpien joukkoon tai edes saanut 498 tiedon ja harkintakyvyn armon. He eivät nimittäin ainoastaan määrää, ettei munkki saisi pyytää ruokaa, joka ei ole tavallista muille, jottei hänen elämäntapansa paljastuisi julkisesti kaikille ja tekisi siitä turhamaista ja joutavaa ja joutuisi siten turhamaisuuden taudin tuhoamaksi; vaan he vaativat myös, ettei paastojen yleistä kurittomuuskuria saisi kevyesti paljastaa kenellekään, vaan että se tulisi mahdollisuuksien mukaan kätkeä ja pitää salassa. Mutta kun joku veljistä saapuu paikalle, he määräävät, että meidän tulisi osoittaa ystävällisyyden ja rakkauden hyveet sen sijaan, että noudatamme ankaraa pidättäytymistä ja tiukkaa päivittäistä sääntöämme; meidän ei myöskään tulisi ottaa huomioon, mitä omat toiveemme ja hyötymme tai himojemme kiihko vaativat, vaan asettaa eteemme ja täyttää mielellään se, mitä vieraan virkistyminen tai hänen heikkoutensa meiltä vaatii.

LUKU 24. Kuinka Egyptissä näimme, että päivittäinen paasto rikottiin epäröimättä saapuessamme

KUN olimme tulleet Syyrian seudulta ja hakeutuneet Egyptin maakuntaan halutessamme oppia eidereiden (liittyvät Egyptin munkkilaisuuteen, nämä munkit elivät eristyksissä ja omistautuivat hengelliselle elämälle, usein erämaassa tai luostareissa)sääntöjä, hämmästyimme sitä sydämen auliutta, jolla meidät siellä otettiin vastaan niin, ettei noudatettu mitään sääntöä, joka kielsi virkistäytymisen ennen kuin paaston sovittu hetki oli ohi, sellaista sääntöä, jota meidät oli kasvatettu noudattamaan palestiinalaisissa luostareissa; Mutta lukuun ottamatta säännöllisiä päiviä, keskiviikkoja ja perjantaita, päivittäinen paasto rikottiin kaikkialla, minne menimme: Ja kun kysyimme, miksi he eivät piittailleet päivittäisestä paastosta, yksi haahkoista vastasi: ”Paastoamiseen on aina tilaisuus. Mutta koska aion johdattaa teitä matkallanne, en voi pitää teitä aina mukanani. Ja paasto, vaikka se onkin hyödyllistä ja suositeltavaa, on kuitenkin vapaasta tahdosta annettavaa uhria. Mutta käskyn asettamat vaatimukset edellyttävät hyväntekeväisyystyön suorittamista. Ja niinpä, kun otan Kristuksen teissä vastaan, minun pitäisi virkistää Häntä, mutta kun olen lähettänyt teidät tiellenne, voin tasapainottaa Hänen tähtensä tarjotun vieraanvaraisuuden tiukemmalla paastolla omasta puolestani. Sillä ’sulhasen lapset eivät voi paastota niin kauan kuin sulhanen on heidän kanssaan’, mutta kun hän on lähtenyt, silloin he paastoavat oikein.”

LUKU 25. Erään vanhuksen pidättäytymisestä, joka otti ruokaa kuusi kertaa niin niukasti, että hänellä oli yhä nälkä

Kun eräs vanhuksista painosti minua syömään hieman enemmän, kun olin ottamassa virvokkeita, ja sanoin, etten voinut, hän vastasi ”Olen jo kuusi kertaa kattanut pöytäni eri veljille, jotka olivat saapuneet paikalle, ja painostamalla kutakin heistä olen ottanut ruokaa hänen kanssaan, ja olen yhä nälkäinen, ja sinä, joka nyt otat virvokkeen ensimmäistä kertaa, sanotko, ettet voi enää syödä?” Hän vastasi: ”En.”

LUKU 26.Eräästä toisesta vanhuksesta, joka ei koskaan nauttinut ruokaa yksin keljassaan

Olemme nähneet erään toisen, joka asui yksin ja joka ilmoitti, ettei hän koskaan nauttinut ruokaa yksinään, vaan että vaikka viisi päivää peräkkäin kukaan veljistä ei olisi tullut hänen keljainsä, hän jatkuvasti lykkäsi ruoan nauttimista, kunnes lauantaina tai sunnuntaina hän meni kirkkoon jumalanpalvelukseen ja löysi jonkun muukalaisen, jonka hän toi heti kotiinsa keljainsä ja nautti hänen kanssaan yhdessä ruumiinsa virvokkeen, ei niinkään omien tarpeidensa vuoksi kuin ystävällisyyden vuoksi ja veljiensä puolesta. Ja koska he siis tietävät, että päivittäinen paasto rikotaan häikäilemättömästi veljien saapuessa, niin heidän lähtiessään he hyvittävät heidän puolestaan nautitun virvokkeen suuremmalla pidättäytymisellä ja hyvittävät ankarasti vähäisenkin ruoan vastaanottamisen ankarammalla kurituksella paitsi leivän osalta myös vähentämällä tavanomaista unen määrää.

LUKU 27. Mitä kaksi abbaa, Paesius ja Johannes, kertoivat innokkuutensa hedelmistä

KUN iäkäs Johannes, joka oli suuren luostarin ja suuren veljeskunnan esimies, oli tullut tapaamaan iäkästä Paesiusta, joka asui suuressa erämaassa, ja häneltä oli kysytty kuin hyvin vanhalta ystävältä, mitä hän oli tehnyt kaikkina niinä neljäkymmenenä vuotena, jonka hän oli ollut erossa hänestä ja jota veljet eivät juuri koskaan olleet häirinneet hänen yksinäisyydessään: ”Ei koskaan”, sanoi hän, ‘aurinko ole nähnyt minua syömässä’, ‘eikä minua vihaisena’, sanoi toinen.

LUKU 28. Oppitunti ja esimerkki, jonka abba Johannes jätti kuollessaan opetuslapsilleen

KUN sama vanha mies, joka oli valmis lähtemään omilleen, makasi viimeisillä hengenvedoillaan, ja veljet seisoivat ympärillä, he rukoilivat ja rukoilivat, että hän jättäisi heille eräänlaisena perintönä jonkin erityisen tehtävän, jonka avulla he voisivat saavuttaa täydellisyyden korkeuden, mikä olisi helpompaa tehtävän lyhyyden vuoksi: Hän huokaisi ja sanoi: ”En ole koskaan tehnyt omaa tahtoani enkä opettanut kenellekään sellaista, mitä en olisi ensin tehnyt itse. ”

LUKU 29. Abba Machetesista, joka ei koskaan nukkunut hengellisten konferenssien aikana, mutta nukkui aina maallisten kertomusten aikana

ME tunsimme erään vanhan miehen, nimeltä Machetes, joka asui kaukana veljien väkijoukoista ja sai päivittäisillä rukouksillaan. Herralta tämän armon, että niin usein kuin hengellinen kokous pidettiin, olipa se päivällä tai yöllä, hän ei koskaan joutunut unen valtaan; mutta jos joku yritti tuoda esiin pilkkasanoja tai tyhjänpäiväisiä puheita, hän vaipui heti uneen, ikään kuin herjauksen myrkky ei voisi mitenkään tunkeutua saastuttamaan hänen korviaan.

LUKU 30. Saman vanhuksen sanonta siitä, ettei ketään saa tuomita

Sama vanha mies, kun hän opetti meille, ettei kenenkään pidä tuomita toista, huomautti, että oli kolme asiaa, joista hän oli syyttänyt 501:ää ja nuhdellut veljiä, nimittäin siitä, että jotkut antoivat leikata uvulansa (”uvula palatina”, on pieni, riippuva lihaskudos, joka sijaitsee suun takaosassa kitalaen keskellä) irti, pitivät keljassään viittaa tai siunasivat öljyä ja antoivat sitä niille, jotka asuivat maailmassa ja pyysivät sitä; ja hän sanoi, että hän oli itse tehnyt kaikkia näitä asioita. Koska olin sairastunut johonkin uvula-sairauteen, minä kuihduin, sanoi hän, niin kauan sen heikkouden vuoksi, että viimein kipu ja kaikkien vanhimpien suostuttelu pakottivat minut leikkauttamaan sen pois. Tämän sairauden vuoksi minun oli myös pakko pitää viitta. Ja minun oli myös pakko siunata öljyä ja antaa sitä niille, jotka sitä rukoilivat – asia, jota inhosin yli kaiken, koska ajattelin sen johtuvan suuresta sydämen röyhkeydestä -, kun yhtäkkiä monet maailmassa elävät ympäröivät minut, niin etten olisi voinut mitenkään muuten paeta heitä, elleivät he olisi kiristäneet minulta ei vähäisellä väkivallalla ja anomuksilla, että panisin käteni heidän tarjoamalleen astialle ja merkitsisin sen ristinmerkillä: Ja niin he uskoivat, että he olivat saaneet siunattua öljyä, ja lopulta he päästivät minut menemään. Ja näistä asioista sain selvästi selville, että eräs munkki oli samassa tilanteessa ja sotkeutunut samoihin virheisiin, joista hän oli uskaltanut tuomita muita. Jokaisen tulisi siis tuomita vain itsensä ja olla varuillaan, kaikessa huolella ja varovaisuudella olla tuomitsematta toisten elämää ja käytöstä apostolin kehotuksen mukaisesti: ”Mutta sinä, miksi tuomitset veljesi?” ”Omalle herralleen hän seisoo tai kaatuu”. Ja tämä: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan.” Sillä sen syyn lisäksi, josta olemme puhuneet, on myös tästä syystä vaarallista tuomita toisista, koska niissä asioissa, joissa olemme loukkaantuneet – koska emme tiedä, mitä tarvetta tai syytä on, jonka vuoksi he todella toimivat joko oikein Jumalan silmissä tai joka tapauksessa anteeksiannettavalla tavalla – meidän havaitaan tuominneen heidät hätiköidysti, emmekä tässä syyllisty kevyeen syntiin muodostamalla veljistämme toisenlaisen mielipiteen kuin meidän pitäisi.

LUKU 31. Saman vanhuksen moitteet, kun hän näki, kuinka veljet nukahtivat hengellisten konferenssien aikana ja heräsivät, kun kerrottiin jokin joutava tarina

Sama vanha mies teki tällä todisteella selväksi, että se oli paholainen, joka rohkaisi joutavia tarinoita ja osoitti aina olevansa hengellisten konferenssien vihollinen. Sillä kun hän puhui joillekin veljille välttämättömistä asioista ja hengellisistä asioista ja näki, että heitä painoi vankka univelka eivätkä he pystyneet karkottamaan unen painoa silmistään, hän yhtäkkiä esitteli tyhjänpäiväisen tarinan. Ja kun hän näki, että he heti heräsivät, ihastuivat siihen ja pistivät korvansa pystyyn, hän huokaili ja sanoi: ”Tähän asti olimme puhuneet taivaallisista asioista, ja teidän kaikkien silmät olivat terveen unen vallassa; mutta heti kun esitettiin tyhjänpäiväinen tarina, me kaikki heräsimme ja karistimme meidät vallanneen unen uneliaisuuden. Ja pohtikaa siis tästä, kuka on tuon hengellisen konferenssin vihollinen ja kuka on osoittanut olevansa tuon hyödyttömän ja lihallisen puheen ehdottelija. Sillä mitä ilmeisimmin on osoitettu, että se on se, joka iloiten pahasta ei lakkaa koskaan rohkaisemasta jälkimmäistä ja vastustamasta edellistä.”

LUKU 32. Kirjeistä, jotka poltettiin lukematta

En myöskään pidä vähemmän tarpeellisena kertoa tätä erään sellaisen veljen tekoa, joka pyrki sydämen puhtauteen ja oli erittäin huolissaan jumalallisten asioiden tarkastelemisesta. Kun hänelle oli viidentoista vuoden tauon jälkeen tuotu suuri määrä kirjeitä isältään ja äidiltään sekä monilta ystäviltään Pontuksen maakunnasta, hän otti vastaan valtavan kirjepaketin ja pyöritteli asiaa jonkin aikaa mielessään: ”Mitä ajatuksia”, sanoi hän, ”mitä ajatuksia näiden lukeminen herättää minussa, jotka yllyttävät minua joko järjettömään iloon tai hyödyttömään suruun! sillä kuinka monta päivää ne vievät sydämeni huomion pois siitä mietiskelystä, jonka olen asettanut eteeni muistelemalla niitä, jotka ne kirjoittivat! Kuinka kauan kestää, ennen kuin näin syntynyt mielen levottomuus rauhoittuu, ja kuinka paljon ponnistuksia maksaa entisen rauhallisuuden palauttaminen, jos mieli kerran liikuttuu kirjeiden myötätunnosta ja muistelemalla niiden sanoja ja katseita, jotka se on jättänyt niin pitkäksi aikaa, alkaa ajatuksissaan ja hengessään jälleen kerran vierailla heidän luonaan, asua heidän keskellään ja olla heidän kanssaan. Eikä ole mitään hyötyä siitä, että on hylännyt heidät ruumiillisesti, jos alkaa katsoa heitä sydämellä ja ottaa takaisin ja herättää henkiin sen muiston, josta jokainen luopuessaan tästä maailmasta luopui ikään kuin olisi kuollut. Tätä asiaa mielessään pohdiskellessaan hän päätti, ettei hän ainoastaan lukisi yhtäkään kirjettä, vaan ei edes avaisi pakettia, sillä hän pelkäsi, että kirjoittajien nimet nähtyään tai heidän ulkonäkönsä muistettuaan hänen henkensä voisi antaa periksi. Niinpä hän heitti sen tuleen poltettavaksi, kaikki sidottuna juuri niin kuin hän oli sen vastaanottanut, huutaen: ”Pois, te kotini ajatukset, palakaa, älkääkä enää yrittäkö palauttaa minua niihin asioihin, joita olen paennut.”

LUKU 33. Erään kysymyksen ratkaisusta, jonka abba Theodoros sai rukoilemalla

ME tunsimme myös abba Theodoroksen, miehen, joka oli lahjakas mitä suurimmalla pyhyydellä ja täydellisellä tietämyksellä, ei ainoastaan käytännön elämässä, vaan myös pyhien kirjoitusten ymmärtämisessä, jota hän ei ollut hankkinut niinkään opiskelemalla ja lukemalla tai maallisella kasvatuksella kuin pelkästään sydämen puhtaudella; sillä hän pystyi vaikeuksin ymmärtämään ja puhumaan vain muutamia sanoja kreikan kieltä. Kun tämä mies etsi selitystä johonkin hyvin vaikeaan kysymykseen, hän rukoili lakkaamatta seitsemän päivää ja yötä, kunnes hän sai Herralta ilmestyksen kautta ratkaisun esitettyyn kysymykseen.

LUKU 34. Saman vanhuksen sanonnasta, jolla hän opetti, millä ponnistuksilla munkki voi hankkia Raamatun tuntemuksen

Tämä mies siis, kun jotkut veljet ihmettelivät hänen tietämyksensä loistavaa valoa ja kysyivät häneltä eräitä Raamatun merkityksiä, sanoi, että munkin, joka tahtoo hankkia Raamatun tuntemuksen, ei pitäisi käyttää vaivaansa selittäjien teoksiin, vaan pitää mieluummin kaikki mielensä ponnistelut ja sydämensä aikomukset kohdistettuina itsensä puhdistamiseen lihallisista paheista: Sillä kun ne on karkotettu, sydämen silmät alkavat heti ikään kuin intohimojen verho poistettuna ikään kuin luonnostaan katsella Raamatun salaisuuksia: sillä niitä ei ole meille Pyhän Hengen armosta ilmoitettu, jotta ne jäisivät tuntemattomiksi ja hämäriksi, vaan ne ovat jääneet hämäriksi meidän virheidemme vuoksi, koska syntiemme verho peittää sydämen silmät, ja kun ne on palautettu luonnolliseen terveydentilaansa, pelkkä Pyhän Kirjoituksen lukeminen riittää jo itsessään katsomaan todellista tietoa, eivätkä ne tarvitse kommentaattoreiden apua, aivan niin kuin nämä lihan silmät eivät tarvitse kenenkään opettamista näkemään, edellyttäen, että ne ovat vapaat hämäryydestä tai sokeuden aiheuttamasta pimeydestä. Tästä syystä kommentaattoreiden välille on syntynyt niin suuria erimielisyyksiä ja virheitä, koska useimmat heistä, jotka eivät kiinnitä minkäänlaista huomiota mielen puhdistamiseen, ryntäävät työhön, jossa he tulkitsevat Raamattua, ja sydämensä tiheyden tai epäpuhtauden mukaisesti muodostavat mielipiteitä, jotka ovat ristiriidassa ja vastoin toistensa ja uskon kanssa, eivätkä siten kykene ottamaan vastaan totuuden valoa.

LUKU. 35 Saman vanhuksen moitteet, kun hän oli tullut keljaani keskellä yötä

SAMA TEODOROS tuli yllättäen keljaani keskellä yötä isällisellä uteliaisuudella kysellen, mitä minä – muotoutumaton ankkuri, jollainen olin – saatoin tehdä yksinäni; ja kun hän löysi minut sieltä jo, kun olin lopettanut illalliseni, aloin virkistää väsyneen ruumiini ja makasin matolla, hän huokasi sydämensä pohjasta ja kutsui minut nimeltä sanoen: ”Kuinka monet, oi Johannes, ovatkaan tällä hetkellä yhteydessä Jumalaan, syleilevät Häntä ja pitävät Häntä mukanaan, kun sinä olet vailla niin suurta valoa, laiskan unen heikentämänä!”. ” Ja koska isien hyveet ja heille annettu armo ovat houkutelleet meitä kääntymään sivuun tämänkaltaisen kertomuksen puoleen, katson hyväksi kirjata tähän teokseen erään huomionarvoisen hyväntekeväisyystapahtuman, jonka saimme kokea tuon erinomaisen miehen, Arkebiuksen, ystävällisyydestä, jotta hyväntekeväisyystyöhön oksastettu raittiuden puhtaus loistaisi helpommin esiin kaunistettuna miellyttävällä monipuolisuudella. Sillä paastovelvollisuus on silloin Jumalalle otollinen, kun se on täydellistetty hyväntekeväisyyden hedelmillä.

LUKU 36. Kuvaus Diolkosin autiomaasta, jossa erakot asuvat

JA kun olimme siis tulleet, vielä aloittelijoina, Palestiinan luostareista erääseen Egyptin kaupunkiin, jonka nimi on Diolkos, ja katselimme suurta joukkoa munkkeja, joita sitoi kinobian kuri ja jotka oli koulutettu tuossa erinomaisessa luostarijärjestelmässä, joka on myös varhaisin, niin halusimme myös kaikella sydämen viisaudella nähdä myös toisen järjestelmän, joka on vielä parempi, nimittäin ankkurien luostaria, sillä kaikki kehuivat sitä, mikä meitä siihen yllytti. Sillä nämä miehet, jotka ovat ensin eläneet hyvin pitkän aikaa Kenobiassa ja jotka ovat ahkerasti oppineet kaikki kärsivällisyyden ja harkinnan säännöt ja hankkineet nöyryyden ja luopumisen hyveet ja jotka ovat täydellisesti voittaneet kaikki vikansa ryhtyäkseen mitä pelottavimpiin taisteluihin paholaisten kanssa, tunkeutuvat autiomaan syvimpiin syvyyksiin. Kun sitten huomasimme, että tällaisia miehiä asui Niilin joen lähellä paikassa, jota ympäröi toiselta puolelta sama joki ja toiselta merialue ja joka muodostaa saaren, jossa ei voi asua muut kuin munkit, jotka etsivät tällaisia syvyyksiä, koska maaperän suolaisuus ja hiekan kuivuus tekevät sen sopimattomaksi kaikkeen viljelyyn – sanonpa vain, että me kiiruhdimme innokkaasti näiden miesten luokse ja hämmästyimme suunnattomasti heidän vaivannäöstään, jota he kestävät hyveiden mietiskelyssä ja yksinäisyyden rakkaudessa. Sillä heitä haittaa jopa veden niukkuus, ja se huolellisuus ja tarkkuus, jolla he sitä jakavat, on sellaista, jota yksikään kurja ei antaisi säilyttääkseen ja hamstratakseen kalleinta viiniä. He nimittäin kuljettavat sitä kolme mailia tai vielä kauemmas edellä mainitun joen uomasta, ja kaikki tarpeelliset tarkoitukset täyttyvät; ja tämä etäisyys, joka on suuri, kun välissä on hiekkavuoret, kaksinkertaistuu tehtävän erittäin suuren vaikeuden vuoksi.

LUKU 37. Niistä keljoista, jotka abba Arkebius luovutti meille kalusteineen

Heti kun olimme nähneet tämän, ja kun meitä sytytti halu jäljitellä heitä, edellä mainittu Arkebius, joka oli tunnetuin heidän joukossaan ystävällisyydestään, veti meidät keljaansa, ja saatuaan tietää halustamme hän teeskenteli haluavansa lähteä pois ja tarjota keljaansa meille ikään kuin lähtiessään pois, ja ilmoitti, että hän olisi tehnyt sen, vaikka emme olisi tulleetkaan paikalle. Ja me, jotka olimme syttyneet halusta jäädä sinne ja jotka uskoimme vakaasti niin suuren miehen väitteisiin, suostuimme siihen ja otimme hänen keljansa haltuumme kaikkine huonekaluineen ja tavaroineen. Näin hän onnistui hurskaassa petoksessaan ja poistui paikalta muutamaksi päiväksi hankkiakseen keljan rakentamiseen tarvittavat välineet, minkä jälkeen hän palasi takaisin ja rakensi itselleen uuden keljan suurella vaivalla. Ja jonkin ajan kuluttua, kun muutamat muut veljet tulivat syttyneinä samasta halusta jäädä sinne, hän huijasi heitä samanlaisella hyväntahtoisella valheella ja luopui tästä keljasta kaikkine siihen kuuluvine asioineen. Mutta hän pysyi sitkeästi ja sinnikkäästi hyväntekeväisyydessään ja rakensi itselleen kolmannen keljan, jossa hän asui.

LUKU 38. Samainen Arkebios maksoi äitinsä velan omilla käsillään tekemällään työllä

Minusta tuntuu aiheelliselta kirjoittaa muistiin saman miehen toinenkin hyväntekeväisyysteko, jotta maamme munkit oppisivat yhden ja saman miehen esimerkin avulla ylläpitämään paitsi ankaraa pidättyvyyttä myös vilpittömintä rakkauden kiintymystä. Sillä hän, joka ei ollut kelvottomasta suvusta kotoisin, pakeni jo lapsena tämän maailman ja sukulaistensa rakkautta halveksuen luostariin, joka sijaitsee lähes neljän mailin päässä edellä mainitusta kaupungista, ja vietti siellä koko elämänsä niin, ettei hän viidenkymmenen vuoden aikana kertaakaan mennyt tai nähnyt sitä kylää, josta oli tullut, eikä edes katsonut kenenkään naisen kasvoja, ei edes oman äitinsä. Sillä välin hänen isänsä kuoli ja jätti jälkeensä sadan solidin velan. Ja vaikka hän itse oli täysin vapaa kaikesta harmista, koska hän oli menettänyt kaiken isänsä omaisuuden, hän huomasi kuitenkin, että velkojat ärsyttivät hänen äitiään liikaa. Silloin hän velvollisuusharkinnan vuoksi lievensi jonkin verran sitä evankeliumin mukaista ankaruutta, jonka vuoksi hän aiemmin, kun hänen vanhempansa olivat hyvinvoivia, ei tunnustanut, että hänellä oli isä tai äiti maan päällä; ja hän tunnusti, että hänellä oli äiti, ja kiirehti auttamaan tätä tämän hädässä, höllentämättä kuitenkaan yhtään mitään asettamastaan ankaruudesta. Luostarin luostarissa pysyäkseen hän pyysi, että hänen tavanomaisen työnsä tehtävä kolminkertaistettaisiin. Ja siellä hän maksoi koko vuoden ajan yötä päivää raatamalla velkojille velan, jonka hän oli saanut vaivalla ja työllä maksettua, ja vapautti äitinsä kaikesta harmista ja ahdistuksesta; hän vapautti hänet velkataakasta niin, ettei hän joutunut kärsimään mitään siitä ankaruudesta, jonka hän oli asettanut itselleen, jotta sitä olisi voitu vähentää hurskaan välttämättömyyden vuoksi. Näin hän säilytti totutun säästäväisyytensä kieltämättä koskaan äitinsä sydämeltä sitä työtä, jota velvollisuus vaati, sillä vaikka hän oli aiemmin jättänyt äidin huomiotta Kristuksen rakkauden tähden, hän tunnusti hänet nyt uudelleen velvollisuudesta.

LUKU 39. erään vanhuksen kikkailusta, jonka avulla abba Simeonille löytyi työtä, vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä

KUN eräs meille hyvin rakas veli, nimeltä Simeon, kreikkaa täysin tietämätön mies, oli tullut Italian seudulta, eräs vanhimmista, halusi ahkerasti näyttää hänelle, koska hän oli vieras, hyväntekeväisyystyön, jossa esitettiin, että hyöty olisi molemminpuolista, ja kysyi häneltä, miksi hän istui tekemättä mitään keljassään, ja arveli tästä, ettei hän pystyisi pysymään siellä enää kauan sekä joutilaisuuden aiheuttamien harhailevien ajatusten vuoksi että siksi, että hänellä ei ollut mitään elintarpeita; Hän tiesi hyvin, ettei kukaan kestä hyökkäystä: yksinäisyydessä, paitsi se, joka tyytyy hankkimaan itselleen ravintoa käsillään. Ja kun toinen vastasi, että hän ei osannut tehdä tai hoitaa mitään niistä asioista, joita veljet siellä tavallisesti tekivät, paitsi kirjoittaa hyvällä kädellä, jos joku Egyptissä halusi latinankielisen kirjan käyttöönsä, niin hän tarttui vihdoin tilaisuuteen ja varmisti kauan toivotun hyväntekeväisyystyön, sen varjolla, että se oli molemminpuolista hyötyä; ja sanoi: ”Jumalalta tämä tilaisuus tulee, sillä olin juuri etsimässä jotakuta, joka voisi kirjoittaa minulle latinankieliset kirjeet; sillä minulla on eräs veli, joka on sidottu sotilaspalveluksen kahleisiin ja joka on hyvä latinankielentaitoinen, ja haluan lähettää hänelle jotakin Raamatusta luettavaksi hänen rakentumisensa vuoksi.” Hän sanoi: ”Tämä tilaisuus tulee Jumalalta. ” Ja kun Simeon siis kiitollisena otti tämän Jumalan hänelle tarjoamana tilaisuutena, tarttui myös vanhus mielellään tekosyyhyn, jonka varjolla hän saattoi vapaasti toteuttaa hyväntekeväisyystyötään, ja toi hänelle heti paitsi liikeasiana kaiken, mitä hän saattoi tarvita koko vuodeksi, myös välitti hänelle pergamentin ja kaiken kirjoitustyöhön tarvittavan, ja vastaanotti sen jälkeen käsikirjoituksen, josta ei ollut mitään hyötyä (koska tuolla päin kaikki olivat täysin tietämättömiä tästä kielestä), eikä siitä ollut kenellekään muuta hyötyä kuin se, mikä oli seurausta tästä keinosta ja suuresta menosta, sillä toinen hankki ilman häpeää tai hämmennystä tarpeellisen ravintonsa ja elantonsa työnsä ja vaivannäkönsä palkkiolla, ja toinen toteutti ystävällisyytensä ja lahjoituksensa ikään kuin velan pakottamana: Hän varmisti itselleen runsaamman palkkion suhteessa siihen innokkuuteen, jolla hän hankki vieraalle veljelleen paitsi välttämättömän ravinnon myös kirjoitusmateriaalia ja mahdollisuuden työhön.

LUKU 40. Pojista, jotka toivat sairaalle miehelle viikunoita ja kuolivat erämaassa nälkään maistamatta niitä

MUTTA koska siinä jaksossa, jossa aiomme sanoa jotakin paaston ja pidättäytymisen ankaruudesta, ystävälliset teot ja hyväntekeväisyystoimet näyttävät sekoittuneen toisiinsa, palaamme jälleen suunnitelmiimme ja lisäämme 509 tähän pieneen kirjaan erään huomattavan teon, jonka tekivät eräät henkilöt, jotka olivat poikalapsia iältään, mutta eivät tunteiltaan. Kun nimittäin heidän suureksi yllätyksekseen joku oli tuonut abba Johannekselle, joka oli Skeeten autiomaan hoitajana, viikunoita Libya Mareotista, koska niitä ei ollut koskaan ennen nähty noilla seuduilla, – (Johannes), joka oli hoitanut kirkkoa siunatun presbyteeri Pafnutiuksen aikana, jonka toimeksiannosta se oli hänelle uskottu, lähetti ne heti kahden pojan käsissä eräälle vanhukselle, joka oli sairaana makaamassa autiomaan syrjäisemmissä osissa ja asui noin kahdeksantoista kilometrin etäisyydellä kirkosta. Ja kun he olivat saaneet hedelmät ja lähteneet edellä mainitun vanhuksen keljain, he eksyivät kokonaan oikealta tieltä – mikä tapahtuu helposti vanhimmillekin – kun sakea sumu tuli yhtäkkiä päälle. Ja kun he olivat koko päivän ja yön vaeltaneet autiomaassa, jossa ei ollut jälkiä, eivätkä he mitenkään voineet löytää sairaan miehen keljaä, ja kun he lopulta olivat väsyneitä sekä matkan väsymyksestä että nälästä ja janosta, he kumartuivat polvilleen ja luovuttivat sielunsa Jumalalle rukouksen hetkellä. Ja myöhemmin, kun heitä oli pitkään etsitty heidän askeleidensa jälkien perusteella, jotka näillä hiekkaseuduilla painuvat kuin lumeen, kunnes pienen tuulen puhaltama ohut hiekkakerros peittää ne jälleen, huomattiin, että he olivat säilyttäneet viikunat koskemattomina, juuri sellaisina kuin olivat ne saaneet; he olivat valinneet mieluummin luopua hengestään kuin uskollisuudestaan huostaansa kohtaan, ja he olivat mieluummin menettäneet elämänsä maan päällä kuin rikkoneet esimiehensä käskyjä.

LUKU 41. Abba Makariuksen sanonta munkin käyttäytymisestä sellaisena, jonka oli määrä elää pitkään, ja sellaisena, joka oli päivittäin kuoleman partaalla

ON vielä yksi arvokas autuaan Makariuksen määräys, jonka me tuomme esiin, jotta niin suuren miehen sanonta päättäisi tämän paastoja ja pidättäytymistä käsittelevän kirjan. Hän sanoi silloin, että munkin tulisi kiinnittää huomiota paastoihinsa aivan kuin hän pysyisi lihassa sata vuotta; ja hillitä sielun liikkeitä, unohtaa vammat, inhota surua ja halveksia suruja ja menetyksiä aivan kuin hän olisi päivittäin kuoleman partaalla. Sillä edellisessä tapauksessa harkinta on hyödyllistä ja sopivaa, sillä se saa munkin kulkemaan aina tasapainoisen varovaisesti eikä salli hänen heikentyneen ruumiinsa vuoksi pudota korkeuksista vaarallisimpien jyrkänteiden yli: Toisessa tapauksessa korkealentoisuus on arvokkainta, sillä se auttaa häntä paitsi halveksimaan tämän maailman näennäistä vaurautta myös olemaan murtumatta vastoinkäymisistä ja suruista ja halveksimaan niitä vähäpätöisinä ja mitättöminä asioina, koska hänen mielensä katse on jatkuvasti kiinnittynyt sinne, minne hän päivittäin joka hetki uskoo tulevansa pian kutsutuksi.

KIRJA VI

HAUREUDEN HENGESTÄ

Olemme katsoneet parhaaksi jättää tämän kirjan käännöksen kokonaan pois.

KIRJA VII

AHNEUDEN HENGESTÄ

LUKU 1. Kuinka sodankäyntimme ahneutta vastaan on vierasta ja kuinka tämä vika ei ole ihmisessä luonnollinen, kuten muut viat ovat

Kolmas konfliktimme on ahneutta vastaan, jota voimme kuvata rakkaudeksi rahaan; vieras ja luontomme ulkopuolinen taistelu, joka munkin tapauksessa saa alkunsa ainoastaan turmeltuneesta ja velttoutuneesta mielentilasta, ja usein siitä, että hänen luopumisensa on alussa epätyydyttävä ja hänen rakkautensa Jumalaa kohtaan on perustaltaan haaleaa. Muut ihmisluontoon istutetut yllykkeet syntiin näyttävät ikään kuin saavan alkunsa synnynnäisesti, ja jotenkin syvälle lihaan juurtuneina ja melkein yhtä aikaa syntymämme kanssa ennakoivat hyvän ja pahan erottelukykyämme, ja vaikka ne hyökkäävätkin ihmisen kimppuun jo hyvin varhain, ne kuitenkin voitetaan pitkän taistelun tuloksena.

LUKU 2. Kuinka vaarallinen on ahneuden tauti

MUTTA tämä tauti tulee meihin myöhemmin ja lähestyy sielua ulkopuolelta, ja koska sitä vastaan voi sitä helpommin varautua ja sitä vastaan voi vastustaa, niin, jos sitä ei oteta huomioon ja jos sen kerran sallitaan päästä sydämeen, se on sitä vaarallisempi jokaiselle, ja sitä vaikeammin se voidaan karkottaa. Sillä siitä tulee ”kaikkien paheiden juuri”, ja se synnyttää lukuisia yllykkeitä syntiin.

LUKU 3.Mitä hyötyä on niistä paheista, jotka ovat luonnollisia

ESIMERKKI Emmekö näe näitä lihan luonnollisia impulsseja paitsi pojissa, joissa viattomuus vielä ennakoi hyvän ja pahan erottamista, myös jopa pienissä lapsissa ja imeväisikäisissä, jotka, vaikkei heissä olekaan pienintäkään lähentymistä himoon sisällään, osoittavat kuitenkin, että lihan impulssit ovat heissä olemassa ja että ne ovat luonnostaan kiihottuneita? Emmekö myös näe, että vihan kuolettavat piikit ovat jo täydessä voimassa myös pienissä lapsissa; ja ennen kuin he ovat oppineet kärsivällisyyden hyveen, näemme, että he häiriintyvät vääryyksistä ja tuntevat loukkaukset, joita heille tarjotaan jopa vitsinä; ja joskus, vaikka voimaa heiltä puuttuukin, ei kostonhalu puutu, kun viha kiihottaa heitä. En sano tätä myöskään syyttääkseni heidän luonnollista tilaansa, vaan osoittaakseni, että näistä meistä lähtevistä impulsseista osa on istutettu meihin hyödyllistä tarkoitusta varten, kun taas osa on tullut ulkopuolelta, huolimattomuuden ja pahan tahdon aiheuttaman halun vuoksi. Sillä nämä lihalliset impulssit, joista edellä puhuimme, on Luojan kaitselmuksen toimesta istutettu ruumiiseen hyödyllisessä tarkoituksessa, nimittäin: suvun jatkamiseksi ja lasten kasvattamiseksi jälkeläisiä varten, eikä aviorikosten ja irstailujen tekemistä varten, jotka myös lain auktoriteetti tuomitsee. Emmekö näe, että myös vihan piikit on annettu meille mitä viisaimmin, jotta vihastuessamme synneistämme ja virheistämme, voisimme sitäkin enemmän omistautua hyveille ja hengellisille harjoituksille, osoittaaksemme kaiken rakkauden Jumalaa kohtaan ja kärsivällisyyden veljiämme kohtaan?”. Tiedämme myös, kuinka suuri hyöty on surusta, joka luetaan muiden paheiden joukkoon, kun se käännetään päinvastaiseen käyttöön. Sillä toisaalta, kun se on Jumalan pelon mukainen, se on mitä tarpeellisinta, ja toisaalta, kun se on maailman mukainen, mitä vahingollisinta; niin kuin apostoli opettaa meille sanoessaan, että ”Jumalan mukainen murhe tekee parannuksen, joka on vakaa pelastukseen, mutta maailman murhe tekee kuoleman”.

LUKU 4. Että me voimme sanoa, että meissä on joitakin luonnollisia vikoja ilman, että teemme vääryyttä Luojaa kohtaan

Jos sitten sanomme, että Luoja on istuttanut meihin nämä impulssit, ei hän sen vuoksi vaikuta nuhteettomalta, jos me päätämme väärin käyttää niitä väärin ja vääristää ne vahingollisiin tarkoituksiin ja olemme valmiita katumaan tämän maailman hyödyttömillä kainoilla, emmekä osoittamalla katumusta ja korjaamalla vikamme: tai ainakin jos emme ole vihaisia itsellemme (mikä olisi hyödyllistä) vaan veljillemme, jotka uhmaavat Jumalan käskyä. Sillä kun on kyse raudasta, joka on annettu meille hyvään ja hyödylliseen tarkoitukseen, ja jos joku käyttäisi sitä väärin viattomien murhaamiseen, ei siis syytettäisi metallin tekijää siitä, että ihminen on käyttänyt toisten vahingoittamiseen sitä, minkä hän on antanut hyvään ja hyödylliseen tarkoitukseen elää onnellisesti.

LUKU 5. Virheistä, jotka syntyvät omasta syystämme, ilman luonnollisia impulsseja

MUTTA väitämme, että jotkin virheet kasvavat ilman mitään luonnollista syytä, joka synnyttäisi ne, vaan yksinkertaisesti turmeltuneen ja pahan tahdon vapaasta valinnasta, kuten kateus ja juuri tämä ahneuden synti; ne tarttuvat (niin sanoakseni) ulkopuolelta, eivätkä ne ole saaneet meissä alkunsa luonnollisista vaistoista. Mutta siinä määrin kuin niitä on helppo varoa ja helposti välttää, juuri siinä määrin ne tekevät surkeaksi sen mielen, jonka ne ovat saaneet haltuunsa ja johon ne ovat tarttuneet, ja tuskin sallivat sen päästä käsiksi lääkkeisiin, jotka parantaisivat sen: joko siksi, että ne, jotka ovat haavoittuneet henkilöistä, joita he olisivat voineet joko jättää huomiotta tai välttää tai helposti voittaa, eivät ansaitse nopeaa parannusta, tai siksi, että he ovat huonosti perustan laskeneet ja siksi kelvottomia rakentamaan hyveen rakennusta ja saavuttamaan täydellisyyden huipun.

LUKU 6.Kuinka vaikea ahneuden paha on karkottaa, kun siihen kerran on myönnytty

ÄLKÄÄ siis tunteko tätä pahaa kenellekään merkityksettömäksi tai vähäpätöiseksi; sillä niin kuin se on helposti vältettävissä, niin jos se on kerran saanut jonkun valtaansa, se tuskin sallii hänen päästä käsiksi lääkkeisiin, joilla se parannetaan. Sillä se on varsinainen syntien pesä ja ”kaikenlaisen pahan juuri”, ja siitä tulee toivoton yllyke pahuuteen, niin kuin apostoli sanoo: ”Ahneus” eli rahan rakastaminen ”on kaikenlaisen pahan juuri”.

LUKU 7. Lähteestä, josta ahneus kumpuaa, ja niistä pahoista, joiden äiti se itse on

KUN tämä pahe on saanut jonkun munkin velttoon ja laimeaan sieluun otteen, se alkaa houkutella häntä pienen rahasumman suhteen, antaen hänelle erinomaisia ja melkeinpä kohtuullisia tekosyitä, miksi hänen pitäisi pidättää itselleen rahaa. Hän nimittäin valittaa, että se, mitä luostarissa on tarjolla, ei riitä ja että terve ja vankka ruumis tuskin kestää sitä. Mitä hän voi tehdä, jos hän sairastuu, eikä hänellä ole mitään erityistä varallisuutta, joka tukisi häntä heikkoudessaan? Hän sanoo, että luostarin avustukset ovat vain niukat ja että sairaita kohtaan vallitsee suurin huolimattomuus; ja jos hänellä ei ole jotain omaa, jolla hän voisi huolehtia ruumiinsa tarpeista, hän menehtyy kurjasti. Hänelle annettu vaatetus ei riitä, ellei hän ole hankkinut jotakin, jolla hän voi hankkia uuden. Lopuksi hän sanoo, että hän ei voi pysyä samassa paikassa ja luostarissa pitkään ja että ellei hän ole hankkinut rahaa matkaansa varten ja muuttokustannuksiaan merta pitkin, hän ei voi liikkua, kun hän haluaa, ja että puutteen pakottamana hän vetää vastedes kurjaa ja rasittavaa elämää tekemättä pienintäkään edistystä: hän ei voi ilman nöyryytystä saada elantoa toisen varoista, koska hän on köyhä ja puutteessa oleva. Ja kun hän on huijannut itseään tällaisilla ajatuksilla, hän miettii aivoillaan, miten hän voisi hankkia edes yhden pennin. Sitten hän etsii ahdistuneena jotakin erityistä työtä, jonka hän voi tehdä ilman, että abba tietää siitä mitään. Ja kun hän myy sen salaa ja saa näin himoitun kolikon, hän piinaa itseään yhä pahemmin miettimällä, miten hän voisi tuplata sen: hän miettii, minne tallettaa sen tai kenelle uskoa se. Sitten häntä ahdistaa vielä painavampi huoli siitä, mitä ostaa sillä tai millä kaupalla hän voi sen kaksinkertaistaa. Ja kun tämä on sujunut toivotulla tavalla, syntyy vielä ahneempi kullanhimo, joka kiihtyy yhä kiihkeämmin, kun hänen rahavarastonsa kasvaa ja kasvaa. Sillä rikkauden lisääntyessä ahneuden mania kasvaa. Sitten seuraavaksi hänellä on aavistuksia pitkästä elämästä ja heikosta vanhuudesta ja kaikenlaisista ja pitkäksi venähtäneistä vaivoista, jotka ovat kestämättömiä vanhuudessa, ellei nuoruudessa ole kerätty suurta rahavarastoa. Ja niin kurja sielu on levoton ja ikään kuin käärmeen kahleissa kiinni, kun se pyrkii lisäämään sitä kasaa, jonka se on laittomasti varmistanut, vielä laittomammalla huolenpidolla, ja synnyttää itse vitsauksia, jotka kiihdyttävät sitä vielä enemmän, ja koska se on täysin uppoutunut voiton tavoitteluun, se ei kiinnitä huomiota mihinkään muuhun kuin siihen, miten saada rahaa, jolla se voisi mahdollisimman nopeasti paeta luostarin kurista, eikä koskaan pysy uskossa siellä, missä on rahan saamisen toivon häivähdyskin. Tämän vuoksi se ei kaihda valehtelua, väärää valaa ja varkautta, lupauksen rikkomista, vahingollisten intohimonpurkausten sallimista. Jos ihminen on lainkaan pudonnut pois voiton toivosta, hänellä ei ole mitään pelkoa ylittää nöyryyden rajoja, ja kaiken sen kautta kullasta ja voiton rakkaudesta tulee hänelle hänen Jumalansa, niin kuin vatsa on muille. Sen vuoksi siunattu apostoli, joka katsoo tämän tuholaisen tappavaa myrkkyä, ei ainoastaan sano, että se on kaikenlaisen pahan juuri, vaan kutsuu sitä myös epäjumalanpalvonnaksi, sanoen: ”Ja ahneus (jota kreikaksi sanotaan filarguriaksi), joka on epäjumalanpalvontaa”. Näette siis, mihin syöksykierteeseen tämä hulluus askel askeleelta johtaa, niin että apostolin äänellä se itse asiassa julistetaan epäjumalien ja väärien jumalien palvonnaksi, koska se ohittaen Jumalan kuvan ja kaltaisuuden (jonka Jumalaa hartaasti palvelevan tulisi säilyttää tahrattomana itsessään), se valitsee Jumalan sijasta rakkauden ja huolenpidon kultaan leimattuja kuvia kohtaan.

LUKU 8.Kuinka ahneus on este kaikille hyveille

SELLAISILLA askeleilla hän sitten kulkee alaspäin huonommasta huonompaan, ja viimein hän ei välitä säilyttää en sano hyveen, mutta edes nöyryyden, rakkauden ja kuuliaisuuden varjoakaan; hän on tyytymätön kaikkeen ja nurisee ja huokaa jokaisen työn vuoksi; ja nyt heitettyään pois kaiken kunnioituksen hän syöksyy kuin huonotuulinen hevonen pää edellä ja hillittömästi: ja tyytymätön jokapäiväiseen ruokaansa ja tavalliseen vaatetukseensa, ilmoittaa, ettei hän enää siedä sitä. Hän julistaa, ettei Jumala ole vain siellä eikä hänen pelastuksensa rajoitu siihen paikkaan, josta hän, ellei hän aika pian lähde pois, valittaa syvästi, että hän pian kuolee.

LUKU 9. Kuinka munkki, jolla on rahaa, ei voi jäädä luostariin

JA niinpä hänellä on rahaa, jolla hän voi hankkia varoja vaelluksiaan varten, joiden avulla hän on ikään kuin varustanut itsensä siivillä, ja nyt kun hän on aivan valmis muuttamaan, hän vastaa röyhkeästi kaikkiin käskyihin ja käyttäytyy kuin muukalainen ja vieras, ja mitä tahansa hän näkee parannusta vaativan, sitä hän halveksii ja kohtelee halveksivasti. Ja vaikka hänellä on salaa piilotettuna rahaa, hän valittaa, ettei hänellä ole kenkiä eikä vaatteita, ja on närkästynyt siitä, että ne annetaan hänelle niin hitaasti. Ja jos sattuu niin, että esimiehen johdolla osa niistä annetaan ensin jollekin, jolla ei tunnetusti ole mitään, hän syttyy vielä enemmän palavasta raivosta ja ajattelee, että häntä halveksitaan kuin muukalaista; hän ei myöskään tyydy kääntämään kättään mihinkään työhön, vaan moittii kaikkea, mitä luostarin tarpeet vaativat tehtäväksi. Silloin hän etsii määrätietoisesti tilaisuuksia loukkaantua ja suuttua, jottei näyttäisi siltä, että hän olisi lähtenyt pois luostarin kurista vähäpätöisestä syystä. Eikä hän tyydy lähtemään yksin, jottei luultaisi hänen lähteneen ikään kuin omasta syystään, vaan hän ei lakkaa koskaan turmelemasta niin monia kuin voi salakokouksissa. Mutta jos sään ankaruus haittaa hänen matkaansa ja matkojaan, hän pysyy koko ajan jännityksessä ja sydämen ahdistuksessa eikä lakkaa kylvämästä ja lietsomasta tyytymättömyyttä, sillä hän luulee löytävänsä lohtua lähtöönsä ja tekosyyn hairahdukselleen vain luostarin huonosta luonteesta ja puutteista.

LUKU 10. Niistä vaivoista, joita luostarista karanneen on ahneuden vuoksi läpikäytävä, vaikka hänellä oli ennen tapana nurista pienimmistäkin tehtävistä

JA niin häntä ajetaan ympäriinsä, ja yhä enemmän ja enemmän häntä sytyttää rakkaus rahaansa, joka hankittuna ei koskaan salli munkin pysyä luostarissa eikä elää sääntökirjan kurin alaisena. Ja kun se on erottanut hänet kuin jonkun villipedon muusta laumasta ja tehnyt hänestä toverien puutteessa saaliseläimen, ja kun se on aiheuttanut sen, että hänet helposti syödään, koska häneltä on riistetty asuintoverit, se pakottaa hänet, joka kerran piti vähäisten luostarin tehtävien suorittamista alentavana, tekemään työtä taukoamatta yötä päivää voiton toivossa; se sallii hänen olla pitämättä mitään rukouspalveluksia, paastoa tai valvomista; se ei salli hänen täyttää näennäisen esirukouksen velvollisuuksia, jos hän vain voi tyydyttää ahneuden hulluutta ja tyydyttää päivittäiset tarpeensa; se sytyttää ahneuden tulen entistä enemmän, kun hän uskoo, että se sammuu hankkimalla.

LUKU 11. Että kukkaron säilyttämisen varjolla on etsittävä naisia asumaan heidän luokseen

SITTEN monet ajautuvat jyrkän jyrkänteen yli ja peruuttamattoman putoamisen kautta kuolemaan, eivätkä tyydy omistamaan itse sitä rahaa, jota heillä ei joko koskaan ollut tai jonka he huonon alun vuoksi pitivät itsellään, vaan etsivät naisia asumaan heidän luokseen säilyttääkseen sen, mitä he ovat perusteettomasti keränneet tai säilyttäneet. Ja he sotkevat itsensä niin 519 moniin haitallisiin ja vaarallisiin ammatteihin, että he joutuvat jopa helvetin syvyyksiin, kun he kieltäytyvät hyväksymästä apostolin sanaa, jonka mukaan ”kun heillä on ruokaa ja vaatteita, heidän tulee tyytyä” siihen, mitä luostarin säästäväisyys antaa, mutta ”halutessaan rikastua he lankeavat kiusaukseen ja perkeleen pauloihin sekä moniin hyödyttömiin ja vahingollisiin haluihin, jotka hukuttavat ihmiset tuhoon ja kadotukseen. Sillä rahan rakkaus” eli ahneus ‘on kaikenlaisen pahan juuri, jota himoiten jotkut ovat eksyneet uskosta ja sotkeutuneet moniin murheisiin’.”

LUKU 12. Esimerkki haaleasta munkista, joka on joutunut ahneuden pauloihin

TIEDÄN erään, joka luulee itseään munkiksi ja mikä pahempaa, imartelee itseään täydellisyydellään, joka oli otettu luostariin ja jota abba kehotti, ettei hän kääntäisi ajatuksiaan takaisin niihin asioihin, joista hän oli luopunut, vaan vapautuisi ahneudesta, kaikenlaisen pahan juuresta, ja maallisista pauloista; ja kun hänelle sanottiin, että jos hän haluaisi puhdistua entisistä intohimoistaan, joiden hän näki ajoittain ahdistavan häntä raskaasti, hänen pitäisi lakata huolehtimasta niistä asioista, jotka eivät edes ennen olleet hänen omiaan ja joiden kahleisiin kietoutuneena hän ei varmasti voisi edetä puhdistautumisessa virheistään: vihaisella ilmeellä hän ei epäröinyt vastata: ”Jos teillä on se, millä voitte elättää muita, miksi kiellätte minua saamasta sitä myös?”. ”

LUKU 13. Mitä eiderit kertovat junioreille syntien riisumisesta

MUTTA älköön tämä tuntuko kenestäkään tarpeettomalta tai vastenmieliseltä. Sillä jollei ensin selitetä erilaisia syntejä ja jäljitetä sairauksien alkuperää ja syitä, ei sairaalle voida antaa oikeita parannuskeinoja eikä vahvoilla voida turvata täydellisen terveyden säilymistä. Sillä nämä molemmat asiat ja monet muutkin asiat esitetään yleensä nuorempien veljien opastukseksi vanhimpien konferensseissa, koska heillä on kokemusta lukemattomista lankeemuksista ja kaikenlaisten ihmisten turmeltumisesta. Ja kun vanhimmat selittivät ja osoittivat meille usein monia näistä asioista, kun tunnistimme ne itsessämme, miehinä, jotka itse olivat samojen intohimojen ahdistamia, meidät parannettiin ilman minkäänlaista häpeää tai hämmennystä omalta osaltamme, sillä mitään sanomatta opimme sekä parannuskeinot että syyn meitä ahdistaviin synteihin, jotka olemme ohittaneet emmekä ole sanoneet niistä mitään, emme veljien pelosta, vaan siksi, ettei kirjamme sattuisi joutumaan sellaisten käsiin, jotka eivät ole saaneet opetusta tässä elämäntavassa, ja että se saattaisi paljastaa kokemattomille henkilöille sellaista, mikä pitäisi tietää vain niille, jotka ponnistelevat ja ponnistelevat saavuttaakseen täydellisyyden korkeudet.

LUKU 14. Esimerkkejä osoittamaan, että ahneuden sairaus on kolminkertainen

JA niin myös tämä sairaus ja epäterve tila on kolminkertainen, ja kaikki isät tuomitsevat sen yhtä inhottavasti. Yksi piirre on tämä, jonka tautia kuvailimme edellä, joka pettämällä kurjia ihmisiä saa heidät taivuttelemaan heitä hamstraamaan, vaikka heillä ei koskaan ollut mitään omaa, kun he elivät maailmassa. Toinen on se, joka pakottaa ihmiset jälkeenpäin ottamaan uudelleen käyttöön ja himoitsemaan jälleen kerran niitä asioita, joista he luopuivat maailmasta luopumisensa alkuaikoina. Kolmas, joka lähtee liikkeelle virheellisestä ja vahingollisesta alusta ja tekee huonon alun, ei salli niiden, jotka se on kerran tartuttanut tähän mielen haaleuteen, riisua itseltään kaikkia maallisia tavaroitaan köyhyyden pelossa ja uskon puutteessa; ja niiden, jotka pitävät itsellään rahaa ja omaisuutta, joista heidän olisi varmasti pitänyt luopua ja joista heidän olisi pitänyt luopua, se ei koskaan salli evankeliumin täydellisyyteen pääsyä. Ja me löydämme Pyhästä Kirjoituksesta esimerkkejä näistä kolmesta katastrofista, joita ei kohdannut mikään kevyt rangaistus. Kun Gehasi nimittäin halusi hankkia itselleen sen, mitä hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut, hän ei ainoastaan epäonnistunut saamaan profetian lahjaa, jonka hän olisi saanut isännältään perinnöllisen perimän kautta, vaan päinvastoin pyhän Elisan kirous peitti hänet ikuisella spitaalilla: kun taas Juudas, joka halusi saada takaisin omaisuutensa, jonka hän oli aiemmin heittänyt pois seuratessaan Kristusta, ei ainoastaan sortunut pettämään Herraa ja menetti apostolinsa arvon, vaan hän ei myöskään saanut päättää elämäänsä kaikkien yhteiseen kohtaloon, vaan lopetti sen väkivaltaiseen kuolemaan. Mutta Ananiasta ja Sapfiraa, jotka pitivät itsellään osan siitä, mikä oli aiemmin ollut heidän omaansa, rangaistiin apostolin sanasta kuolemalla.

LUKU 15.Erosta sen välillä, joka luopuu maailmasta huonosti ja sen välillä, joka ei lainkaan luovu siitä

Niitä, jotka sitten sanovat luopuneensa tästä maailmasta ja jotka sen jälkeen uskon puutteen vallassa pelkäävät menettävänsä maalliset tavaransa, syytetään mystisesti 5. Mooseksen kirjassa. ”Jos joku pelkää ja on pelokkaan sydämen omaava, älköön lähtekö sotaan, vaan palatkoon takaisin ja palatkoon kotiin, ettei hän saisi veljiensä sydämiä pelkäämään, niin kuin hän itse on arka ja pelokas.” Mitä voi toivoa selkeämpää kuin tätä todistusta? Eikö Raamattu selvästi suosi, etteivät he ottaisi edes tämän ammatin ja sen nimen varhaisimpia vaiheita päälleen sen sijaan, että he suostuttelullaan ja huonolla esimerkillään kääntäisivät muita pois evankeliumin täydellisyydestä ja heikentäisivät heitä uskottomalla kauhullaan. Niinpä heitä kehotetaan vetäytymään taistelusta ja palaamaan koteihinsa, koska ihminen ei voi taistella Herran taistelussa kaksimielisellä sydämellä. Sillä ”kaksimielinen ihminen on epävakaa kaikilla teillään”. Ja kun he ajattelevat evankeliumin vertauksen mukaan, että se, joka lähtee kymmenentuhannen miehen kanssa kaksikymmentätuhannen miehen kanssa tulevaa kuningasta vastaan, ei voi mitenkään taistella, heidän tulisi, kun hän on vielä kaukana, pyytää rauhaa; toisin sanoen heidän on parempi olla ottamatta ensimmäistäkään askelta kohti luopumista kuin sen jälkeen kylmästi sitä seuraten sotkea itsensä vielä suurempiin vaaroihin. Sillä ”on parempi olla vannomatta, kuin vannoa ja olla maksamatta”. Mutta hienosti on kuvattu, että toinen tulee kymmenen tuhannen kanssa ja toinen kahdenkymmenen tuhannen kanssa. Sillä meitä vastaan hyökkäävien syntien määrä on paljon suurempi kuin niiden hyveiden määrä, jotka taistelevat puolestamme. Mutta ”kukaan ei voi palvella Jumalaa ja mammonaa”. Eikä ”kukaan, joka laittaa kätensä auraan ja katsoo taakseen, ole kelvollinen Jumalan valtakuntaan”.

LUKU 16.Auktoriteetista, jonka alle suojautuvat ne, jotka vastustavat tavaroistaan riisumista

NÄIN nämä sitten yrittävät perustella alkuperäistä ahneuttaan jollakin Pyhän Kirjoituksen auktoriteetilla, jota he tulkitsevat alhaisella kekseliäisyydellä halutessaan vääntää ja vääristää omiin tarkoituksiinsa apostolin tai pikemminkin Herran itsensä sanonnan: Ja kun he eivät sovita omaa elämäänsä tai ymmärrystään Raamatun merkitykseen, vaan saavat Raamatun merkityksen taipumaan omien himojensa mukaan, he yrittävät saada sen vastaamaan omia käsityksiään ja sanovat, että on kirjoitettu: ”On autuaampaa antaa kuin ottaa. ” Ja täysin väärällä tulkinnalla he luulevat voivansa heikentää sen Herran sanan voimaa, jossa hän sanoo: ”Jos tahdot olla täydellinen, mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua.” Ja he luulevat, että tämän varjolla heidän ei tarvitse riistää itseltään rikkauksiaan: he julistavat todellakin olevansa siunattuja, jos he tukeutuvat siihen, mikä alun perin kuului heille, ja antavat ylenpalttisesta runsaudestaan myös muille. Ja vaikka he ujostelevat apostolin kanssa sen kunniakkaan luopumisen tilan omaksumista Kristuksen tähden, he eivät tyydy sen enempää ruumiilliseen työhön kuin luostarin säästäväiseen ruokavalioonkaan. Ja ainoa asia on se, että näiden on joko tiedettävä, että he huijaavat itseään eivätkä ole todella luopuneet maailmasta takertuessaan entisiin rikkauksiinsa; tai, jos he todella ja aidosti haluavat koetella luostarielämää, heidän on luovuttava ja hylättävä kaikki nämä asiat ja pidätettävä itsellään mitään siitä, mistä he ovat luopuneet, ja apostolin kanssa kerskuttava ”nälässä ja janossa, kylmyydessä ja alastomuudessa”.

LUKU 17. Apostolit ja alkukirkko luopumisesta

Ikään kuin, jos hän (joka väittämällä, että hänellä oli syntymästään lähtien Rooman kansalaisen etuoikeudet, todistaa, että hän ei ollut tämän maailman arvon mukaan mitätön ihminen) ei olisi voinut myös elättää itseään sillä omaisuudella, joka aiemmin kuului hänelle! Ja aivan kuin ne miehet, joilla oli maata ja taloja Jerusalemissa ja jotka myivät kaiken eivätkä pitäneet mitään itsellään ja jotka toivat niiden hinnan ja laskivat sen apostolien jalkojen juureen, eivät olisi voineet elättää ruumiillisia tarpeitaan omasta omaisuudestaan, jos apostolit olisivat pitäneet sitä parhaana suunnitelmana tai jos he itse olisivat pitäneet sitä parempana! Mutta he luopuivat kerralla kaikesta omaisuudestaan ja elättivät itsensä mieluummin omalla työllään ja pakanoiden lahjoituksilla, joiden keräyksestä pyhä apostoli puhuu kirjoittaessaan roomalaisille ja ilmoittaessaan heille oman virkansa tässä asiassa sekä kehottaessaan heitä myös tekemään tämän keräyksen: ”Mutta nyt minä menen Jerusalemiin palvelemaan pyhiä. Sillä Makedonian ja Akaian asukkaat ovat halunneet tehdä lahjoituksen Jerusalemissa olevien köyhien pyhien hyväksi; se on todellakin miellyttänyt heitä, ja he ovat heidän velallisiansa. Sillä jos pakanat ovat saaneet osallisiksi heidän hengellisistä asioista, niin heidän tulee palvella heitä myös lihallisissa asioissa.” Myös korinttilaisille hän osoittaa samaa huolta tästä asiasta ja kehottaa heitä sitäkin ahkerammin valmistelemaan ennen hänen saapumistaan kolehdin, jonka hän aikoi lähettää heidän tarpeisiinsa. ”Mutta mitä tulee keräykseen pyhien hyväksi, niin kuin minä määräsin Galatian seurakunnille, niin tehkää tekin. Kukin teistä tehköön viikon ensimmäisenä päivänä itsekseen erilleen sen, mitä hänelle sopii, jottei minun tullessani kolehti olisi silloin tekemättä. Mutta kun minä tulen, kenet tahansa te kirjeittenne perusteella hyväksytte, ne minä lähetän viemään teidän armonne Jerusalemiin.” Ja kannustaakseen heitä tekemään suuremman kolehdin hän lisää: ”Mutta jos on soveliasta, että minäkin menen, niin he menkööt minun kanssani.” Tarkoittaen, että jos uhrilahjasi on luonteeltaan sellainen, että se ansaitsee tulla viedyksi sinne minun palveluksessani. Myös galatalaisille hän todistaa, että kun hän oli päättämässä saarnatehtävän jakamisesta apostolien kanssa, hän oli sopinut Jaakobin, Pietarin ja Johanneksen kanssa seuraavaa: että hän ryhtyisi saarnaamaan pakanoille, mutta ei koskaan hylkäisi huolenpitoa ja huolestunutta ajatusta niistä köyhistä, jotka olivat Jerusalemissa, jotka Kristuksen tähden luopuivat kaikesta omaisuudestaan ja alistuivat vapaaehtoiseen köyhyyteen. ”Ja kun he näkivät”, sanoi hän, ”sen Jumalan armon, joka minulle annettiin, Jaakob ja Keefa ja Johannes, jotka näyttivät olevan pylväitä, antoivat minulle ja Barnabakselle oikean käden: yhteyden, että me saarnaisimme: pakanoille, mutta he niille, jotka kuuluvat ympärileikkaukseen; ainoastaan he halusivat, että me pitäisimme huolta köyhistä.”” Asia, josta hän todistaa huolehtineensa mitä huolellisimmin, sanoen: ”minkä myös minä itsestäni olin huolissani siitä, että se tehtäisiin. Ketkä siis ovat autuaampia, ne, jotka vasta äskettäin koottiin pakanoiden joukosta ja jotka eivät kyenneet kiipeämään evankeliumin täydellisyyden korkeuksiin, vaan takertuivat omaisuuteensa, joiden kohdalla apostoli piti suurena asiana sitä, että he ainakin pidättäytyivät epäjumalanpalvonnasta, huoruudesta, kuristetuista asioista ja verestä ja olivat omaksuneet Kristuksen uskon, tavaroineen kaikkineen: tai ne, jotka elävät evankeliumin vaatimusten mukaisesti ja kantavat Herran ristiä päivittäin eivätkä halua omaisuudestaan mitään jäävän omaan käyttöönsä?”. Ja jos siunattu apostoli itse, joka oli sidottu kahleisiin ja kahleisiin tai jota matkustusvaikeudet haittasivat ja joka ei näistä syistä voinut huolehtia käsillään, kuten hän yleensä teki, ruokansa hankkimisesta, julistaa, että hän sai sen, mikä tyydytti hänen tarpeensa, veljiltä, jotka tulivat Makedoniasta: ”Sillä sen, mikä minulta puuttui”, hän sanoo, ”veljet, jotka tulivat Makedoniasta, hankkivat sen”, ja filippiläisille hän sanoo: ”Sillä te filippiläiset tiedätte myös, että evankeliumin alussa, kun minä tulin Makedoniasta, mikään seurakunta ei ollut kanssani yhteydessä antamisen ja vastaanottamisen suhteen, paitsi te yksin; sillä jopa Thessalonikissa te lähetitte kerran ja toisen kerran täyttämään minun tarpeeni.” (Jos näin oli), niin ovatko nämä miehet sitten todella näiden ihmisten käsityksen mukaan, jonka he ovat muodostaneet sydämensä kylmyydessä, siunatuimpia kuin apostoli, koska on havaittu, että he ovat palvelleet häntä omasta omaisuudestaan? Mutta tätä ei kukaan uskalla väittää, vaikka olisi kuinka suuri hölmö.

LUKU 18. Että jos me tahdomme jäljitellä apostoleja, meidän ei pidä elää omien määräyksiemme mukaan, vaan seurata heidän esimerkkiään

SITTEN, jos me tahdomme noudattaa evankeliumin määräystä ja osoittaa itsemme apostolin ja koko alkuseurakunnan tai niiden isien seuraajiksi, jotka omana aikanamme onnistuivat hyveissään ja täydellisyydessään, meidän ei pidä tyytyä omiin määräyksiimme ja luvata itsellemme täydellisyyttä tästä kurjasta ja haaleasta tilastamme: vaan heidän jalanjälkiään seuraten meidän ei missään nimessä pitäisi pyrkiä huolehtimaan omista eduistamme, vaan meidän pitäisi etsiä luostarin kuria ja järjestelmää, jotta voisimme totisesti luopua tästä maailmasta; meidän ei pitäisi säilyttää mitään niistä asioista, joita olemme halveksineet uskon puutteen aiheuttaman kiusauksen vuoksi; ja meidän pitäisi etsiä jokapäiväistä ravintoa, ei mistään omasta rahavarastostamme, vaan omasta työstämme.

LUKU 19. Piispa Basileios Suuren sanonta, joka oli suunnattu Synkletiusta vastaan.

On olemassa eräs sanonta, jonka Basileios Suuri, Kesarean piispa, joka oli suunnattu erästä Synkletiusta vastaan, joka oli kasvamassa välinpitämättömäksi sellaisella haaleudella, josta olemme puhuneet; joka, vaikka hän tunnusti luopuneensa tästä maailmasta, oli kuitenkin pidättänyt itselleen osan omaisuudestaan, koska hän ei halunnut tulla elätetyksi omien käsiensä työllä ja hankkia todellista nöyryyttä riisumalla itseään ja hiomalla vaivaa ja alistumalla luostariin: ”Sinä olet”, sanoi hän, ”pilannut Synkletiuksen etkä ole tehnyt hänestä munkkia”.

LUKU 20. Kuinka halveksittavaa onkaan joutua ahneuden valtaan

JA niinpä, jos tahdomme ponnistella laillisesti hengellisessä taistelussamme, karkottakoon myös tämä vaarallinen vihollinen sydämestämme. Sillä hänen voittamisensa ei niinkään osoita suurta hyveellisyyttä, vaan hänen lyömänsä on häpeällistä ja häpeällistä. Sillä kun joku vahva mies voittaa sinut, vaikka kukistuminen on surullista ja voiton menettäminen ahdistavaa, voittaja voi kuitenkin saada jonkinlaista lohtua vastustajansa voimasta. Mutta jos vihollinen on köyhä olento ja kamppailu on heikko, tappion aiheuttaman surun lisäksi syntyy häpeällisempää hämmennystä ja häpeää, joka on tappiota pahempi.

LUKU 21.Miten ahneus voidaan voittaa

JA tässä tapauksessa se on suurin voitto ja kestävä riemuvoitto, jos, kuten sanotaan, munkin omaatuntoa ei saastuta pienimmänkin kolikon hallussapito. Sillä on mahdotonta, että se, joka pienen omaisuuden voitettuaan on kerran päästänyt sydämeensä pahan halun juuren, ei syttyisi kohta vielä suuremman halun kuumuudesta. Sillä Kristuksen sotilas on voitokas ja turvassa ja vapaa kaikista himojen hyökkäyksistä niin kauan kuin tämä pahin henki ei istuta hänen sydämeensä tämän himon siementä. Sen tähden, vaikka kaikenlaisten syntien suhteen meidän pitäisi tavallisesti varoa käärmeen päätä, niin tässä ennen kaikkea meidän pitäisi kuitenkin olla vielä tarkemmin varuillamme. Sillä jos se on päässyt sisään, se kasvaa ruokkimalla itseään ja sytyttää itselleen pahemman tulen. Niinpä meidän ei pidä ainoastaan varoa rahan hallussapitoa, vaan meidän on myös karkotettava sielustamme sen himo. Meidän ei nimittäin pidä niinkään välttää ahneuden seurauksia kuin katkaista juurineen kaikki taipumukset siihen. Sillä ei auta olla omistamatta rahaa, jos meissä on halu saada sitä.

LUKU 22. Että sitä, jolla ei todellisuudessa ole rahaa, voidaan silti pitää ahneena

Sillä on mahdollista, että jopa se, jolla ei ole rahaa, ei ole suinkaan vapaa ahneuden sairaudesta ja että köyhyyden siunaus ei tee hänelle mitään hyvää, koska hän ei ole kyennyt kitkemään ahneuden syntiä: iloitsee köyhyyden eduista, ei hyveen ansioista, ja tyytyy välttämättömyyden taakkaan, mutta ei ilman sydämen kylmyyttä. Sillä aivan kuten evankeliumin sana julistaa niistä, jotka eivät ole ruumiillisesti saastuneita, että he ovat avionrikkojia sydämessään, niin on mahdollista, että ne, joita rahan taakka ei millään tavoin paina, voidaan tuomita ahneuden kanssa mieleltään ja tarkoitukseltaan. Sillä heidän tapauksessaan puuttui omistamisen mahdollisuus, ei tahto siihen; jälkimmäisen kruunaa aina Jumala, ei niinkään pakko. Ja niinpä meidän on käytettävä kaikkea huolellisuutta, etteivät työmme hedelmät tuhoutuisi turhaan. Sillä on kurja asia kestää köyhyyden ja puutteen seuraukset, mutta menettää niiden hedelmät murtuneen tahdon vuoksi.

LUKU 23. Esimerkki Juudaksen tapauksesta

Tahdotteko tietää, kuinka vaarallisesti ja vahingollisesti tuo yllyke, ellei sitä ole huolellisesti kitketty, versoo omistajansa tuhoksi ja versoo kaikenlaisia erilaisten syntien haaroja? Katsokaa Juudasta, joka luettiin apostolien joukkoon, ja katsokaa, kuinka se tuhosi hänet myrkyllään, koska hän ei halunnut murskata tämän käärmeen kuolettavaa päätä, ja kuinka se, kun hän joutui himon pauloihin, ajoi hänet syntiin ja syöksyi pää edellä alaspäin, niin että hänet suostuteltiin myymään maailman Lunastaja ja ihmisen pelastuksen tekijä kolmestakymmenestä hopearahasta. Eikä hän olisi koskaan voinut ajautua tähän katalaan petossyntiin, ellei häntä olisi saastuttanut ahneuden synti; eikä hän olisi tehnyt itseään jumalattomasti syylliseksi Herran pettämiseen, ellei hän olisi ensin tottunut ryöstämään hänelle uskottua pussia.

LUKU 24 Se, että ahneutta ei voi voittaa muuten kuin riisumalla itsensä kaikesta

TÄSTÄ, on riittävän kauhistuttava ja selvä esimerkki tästä tyranniasta, joka, kun mieli on kerran joutunut sen vangiksi, ei salli sen noudattaa mitään rehellisyyden sääntöjä eikä tyytyä mihinkään lisäyksiin saamiinsa voittoihin. Meidän on nimittäin pyrittävä lopettamaan tämä hulluus, ei rikkauksien avulla, vaan riisumalla itsemme niistä. Lopuksi, kun hän (nimittäin Juudas) oli saanut pussin, joka oli varattu köyhille jaettavaksi ja uskottu hänen huostaansa tätä tarkoitusta varten, jotta hän voisi ainakin tyydyttää itsensä runsaalla rahalla ja asettaa ahneudelleen rajan, mutta hänen runsas tarjonta vain kiihotti himoa vielä ahneemmaksi, niin että hän ei ollut enää valmis salaa ryöstämään pussia, vaan suorastaan myymään itse Herran. Sillä tämän ahneuden hulluus ei tyydy mihinkään rikkauksiin.

LUKU 25. Ananiaksen ja Sapfiran sekä Juudaksen kuolemasta, jonka he kokivat ahneuden yllyttämänä

VIIMEISTÄÄN apostolien päämies, joka oli saanut opetuksen näistä esimerkeistä ja tiesi, että sitä, jolla on ahneutta, ei voi hillitä eikä sitä voi lopettaa suurella tai pienellä rahasummalla, vaan ainoastaan kaikesta luopumisen hyveellä, rankaisivat kuolemalla Ananiasta ja Sapfiraa, jotka mainittiin edellä, koska he olivat salanneet jotakin omaisuudestaan, jotta se kuolema, jonka Juudas oli vapaaehtoisesti kärsinyt Herran pettämisen synnistä, kohdattaisiin myös heidän valheellisen ahneutensa vuoksi. Kuinka läheisesti synti ja rangaistus vastaavatkaan toisiaan kummassakin tapauksessa! Toisessa tapauksessa petos, toisessa valheellisuus oli ahneuden seurausta. Toisessa tapauksessa on petetty totuus, toisessa on tehty valehtelun synti. Sillä vaikka heidän tekojensa seuraukset voivat näyttää erilaisilta, niillä on kuitenkin sama päämäärä. Sillä välttääkseen köyhyyttä toinen halusi ottaa takaisin sen, minkä oli hylännyt; toiset taas pyrkivät köyhyyden pelossaan pitämään omaisuudestaan jotakin, minkä heidän olisi pitänyt joko vilpittömästi tarjota apostolille tai antaa kokonaan veljille. Ja niinpä jokaisessa tapauksessa seuraa kuolemantuomio, koska jokainen synti kumpusi ahneuden juuresta. Ja jos siis niitä vastaan, jotka eivät himoinneet toisten omaisuutta, vaan pyrkivät säästämään omaa omaisuuttaan ja joilla ei ollut halua hankkia, vaan ainoastaan halu säilyttää, langetettiin niin ankara tuomio, mitä meidän pitäisi ajatella niistä, jotka haluavat kerätä rikkauksia ilman, että heillä on koskaan ollut yhtään omaa, ja jotka näyttelevät köyhyyttä ihmisten edessä, mutta tuomitaan Jumalan edessä ahneuden intohimon vuoksi rikkaiksi?

LUKU 26. Että ahneus aiheuttaa sieluun hengellisen spitaalin

JA tällaiset nähdään hengeltään ja sydämeltään spitaalisiksi Gehasin kaltaisiksi, joka tämän maailman epävarmaa rikkautta halutessaan oli pahan spitaalin tahraama, minkä kautta hän jätti meille selvän esimerkin siitä, että jokainen ahneuden tahraama sielu peittyy synnin hengelliseen spitaaliin, ja se luetaan Jumalan edessä saastaiseksi ikuisen kirouksen alaiseksi.

LUKU 27. Raamatun todistukset, joiden avulla täydellisyyteen pyrkivää opetetaan olemaan ottamatta takaisin sitä, mistä hän on luopunut

JOS sitten täydellisyyden halusta olet hylännyt kaiken ja seurannut Kristusta, joka sanoo sinulle: ”Mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa, ja tule seuraamaan minua”, miksi, kun olet laittanut kätesi kyntöön, katsot takaisin, niin että saman Herran ääni julistaa sinut kelvottomaksi taivasten valtakuntaan? Kun olette turvassa evankeliumin katon päällä, miksi laskeudutte alas viemään jotakin pois talosta, nimittäin niistä asioista, joita ennen halveksitte? Kun olet ulkona pellolla ja työskentelet hyveiden parissa, miksi juokset takaisin ja yrität taas pukea itsesi siihen, mikä kuuluu tähän maailmaan, jonka riisuit pois, kun hylkäsit sen? Mutta jos köyhyys esti sinua luopumasta mistään, vielä vähemmän sinun pitäisi kerätä sellaista, mitä sinulla ei koskaan ennen ollut. Sillä Herran armosta teidät on tätä varten tehty valmiiksi, jotta voisitte kiirehtiä hänen luokseen sitä helpommin, eivätkä rikkauden ansat estäisi teitä. Mutta älköön kukaan, jolla on tässä puutetta, pettykö; sillä ei ole ketään, jolla ei olisi jotain, mistä luopua. Se, joka on luopunut kaikesta tämän maailman omaisuudesta, on hävittänyt perusteellisesti halun omistaa sitä.

LUKU 28. Että voiton ahneudesta voi saada vain riisumalla itsensä kaikesta

TÄMÄ on sitten täydellinen voitto ahneudesta: olla antamatta pienimmänkään pilkahduksen siitä jäädä sydämeemme, sillä me tiedämme, että meillä ei ole enää mitään voimaa sammuttaa sitä, jos vaalimme pienintäkään kipinää siitä itsessämme.

LUKU 29. Miten munkki voi säilyttää köyhyytensä

JA me voimme säilyttää tämän hyveen koskemattomana vain, jos pysymme luostarissa ja, kuten apostoli sanoo, saamme ruokaa ja vaatteita ja olemme siihen tyytyväisiä.

LUKU30. Lääkkeet ahneuden tautia vastaan.

PITÄMME siis mielessämme Ananiaksen ja Sapfiran tuomion, pelätkäämme siis pitämästä itsellämme mitään niistä asioista, joista olemme luopuneet ja joista olemme vannoneet luopuvamme kokonaan. Pelätkäämme myös Gehasin esimerkkiä, jota ahneuden synnistä rangaistiin ikuisella spitaalilla. Varokaamme tästä syystä hankkimasta sellaista omaisuutta, jota meillä ei koskaan aiemmin ollutkaan. Lisäksi pelätkäämme myös sekä Juudaksen virhettä että kuolemaa, ja välttäkäämme kaikin voimin, mitä meillä on, ottamasta takaisin mitään siitä rikkaudesta, jonka kerran meiltä kerran veimme pois. Ennen kaikkea, ottaen huomioon heikon ja häilyväisen luontomme tilan, varokaa meitä, ettei Herran päivä tule meidän päällemme kuin varas yöllä ja löydä omantuntomme saastuneeksi edes yhdestä pennistä; sillä se tekisi mitättömäksi kaikki maailmasta luopumisemme hedelmät ja aiheuttaisi sen, mitä evankeliumissa sanottiin rikkaalle miehelle, että Herran ääni kohdistuisi myös meihin: ”Sinä hölmö, tänä yönä sielusi on sinulta vaadittava; kenen on sitten oltava ne, jotka olet valmistanut?” ”Sinä hölmö, tänä yönä sielusi on sinulta vaadittava.” Emmekä ajattele huomista, älkäämme koskaan antako houkutella itseämme pois kinobian säännöstä.

LUKU 31. Että kukaan ei voi voittaa ahneutta, ellei hän pysy kinobiassa: ja miten siellä voi pysyä

MUTTA emme varmasti saa tehdä sitä, emmekä edes pysyä jonkin järjestelmän säännön alaisina, ellei kärsivällisyyden hyve, joka voi kumpuaa vain nöyryydestä sen lähteenä, ole ensin lujasti kiinnittynyt ja vakiintunut meihin. Sillä toinen opettaa meitä olemaan vaivaamatta ketään muuta, toinen kestämään suurpiirteisesti meille tarjotut vääryydet.

KIRJA VIII

VIHAN HENGESTÄ

LUKU 1. Kuinka neljäs taistelumme on vihan syntiä vastaan ja kuinka paljon pahaa tämä intohimo tuottaa

Neljännessä taistelussamme vihan tappava myrkky on kitkettävä kokonaan pois sielumme sisimmästä. Sillä niin kauan kuin se pysyy sydämessämme ja sokaisee vahingollisella pimeydellään sielun silmän, emme voi hankkia oikeaa arvostelukykyä ja harkintakykyä emmekä saada näkemystä, joka kumpuaa rehellisestä katseesta, emmekä kypsää neuvonantoa, emmekä voi olla osallisia elämästä emmekä säilyttää vanhurskautta emmekä edes kykene hengelliseen ja todelliseen valoon: ”Sillä”, sanoo eräs, ”minun silmäni on häiriintynyt vihan vuoksi.” Tämä on siis vihaa.” Meistä ei myöskään voi tulla viisauden osallisia, vaikka meitä pidetäänkin yleisen yksimielisyyden mukaan viisaina, sillä ”viha lepää tyhmien sylissä”. Emme voi myöskään saavuttaa edes kuolematonta elämää, vaikka meitä pidetään kaikkien mielestä järkevinä, sillä ”viha tuhoaa myös järkevät”. Emme myöskään pysty selkeällä sydämen tuomiolla turvaamaan vanhurskauden ohjaavaa voimaa, vaikka meidät kaikkien ihmisten arvostuksessa luetaan täydellisiksi ja pyhiksi, sillä ”ihmisen viha ei tee Jumalan vanhurskautta”. Emme myöskään voi millään keinolla saavuttaa sitä arvostusta ja kunniaa, jota niin usein näkee jopa maailmankansalaisissa, vaikka meitä pidettäisiinkin jaloina ja kunniallisina syntyperän etuoikeuksien ansiosta, sillä ”vihainen ihminen on häpäisty”. Emme voi myöskään varmistaa mitään neuvojen kypsyyttä, vaikka näyttäisimmekin olevan painavia ja varustettuja mitä suurimmalla tietämyksellä, sillä ”vihainen mies toimii ilman neuvoa”. Emme myöskään voi olla vapaita vaarallisista häiriöistä emmekä synnittömiä, vaikka muut eivät aiheuttaisikaan meille minkäänlaisia häiriöitä; sillä ”intohimoinen mies synnyttää riitoja, mutta vihainen mies kaivaa syntejä.”

LUKU 2. Niistä, jotka sanovat, että viha ei ole vahingollista, jos olemme vihaisia niille, jotka tekevät väärin, koska Jumalan itsensä sanotaan olevan vihainen

ME olemme kuulleet joidenkin ihmisten yrittävän puolustella tätä sielun pahinta sairautta siten, että he pyrkivät lieventämään sitä melko järkyttävällä tavalla tulkitsemalla Raamattua: He sanovat, että ei ole vahingollista, jos olemme vihaisia veljillemme, jotka tekevät väärin, koska, sanovat he, Jumalan itsensä sanotaan raivoavan ja olevan vihainen niille, jotka joko eivät halua tuntea Häntä tai, kun he tuntevat Hänet, hylkäävät Häntä, kuten tässä: ”Ja Herran viha syttyi hänen kansaansa vastaan; ” tai missä profeetta rukoilee ja sanoo: ”Herra, älä nuhtele minua vihassasi äläkä kurita minua vihassasi”; he eivät ymmärrä, että samalla kun he haluavat avata ihmisille tekosyyn kaikkein pahimmalle synnille, he liittävät jumalalliseen äärettömyyteen ja kaiken puhtauden lähteeseen inhimillisen intohimon häivähdyksen.

LUKU 3. Niistä asioista, joita Jumalasta puhutaan antropomorfisesti

Sillä jos nämä asiat, kun ne sanotaan Jumalasta, on ymmärrettävä kirjaimellisesti aineellisessa karkeassa merkityksessä, niin silloin Hän myös nukkuu, kuten sanotaan: ”Nouse, miksi nukut, Herra?”, vaikka muualla hänestä sanotaan: ”Katso, hän, joka varjelee Israelia, ei nuku eikä nuku.” Ja Hän seisoo ja istuu, sillä Hän sanoo: ”Taivas on minun istuimeni ja maa jalkojeni astinlauta”, vaikka Hän ”mittaa kädellään taivaan ja pitää maata nyrkissään”. Ja Hän on ”viinistä juovuksissa”, koska sanotaan: ”Herra heräsi kuin nukkuva, mahtava mies, viinistä juovuksissa”; Hän, ”jolla yksin on kuolemattomuus ja joka asuu valkeudessa, jota kukaan ei voi lähestyä”, puhumattakaan ”tietämättömyydestä” ja ”unohduksesta”, joista löydämme usein maininnan Pyhässä Kirjoituksessa; eikä lopuksi Hänen raajojensa ääriviivoista, joista puhutaan järjestettyinä ja järjestettyinä kuin ihmisen raajat; esim. hiukset, pää, sieraimet, silmät, kasvot, kädet, käsivarret, sormet, vatsa ja jalat: jos olemme valmiit ottamaan kaiken tämän kirjaimellisesti, meidän on ajateltava Jumalaa niin, että hänellä on raajojen ääriviivat ja ruumiinmuoto, mistä puhuminenkin on järkyttävää, ja sen on oltava kaukana ajatuksistamme.

LUKU 4.Missä mielessä meidän tulisi ymmärtää ne intohimot ja inhimilliset taidot, jotka liitetään muuttumattomaan ja ruumiittomaan Jumalaan

JA niin kuin näitä asioita ei ilman kauheaa rienausta voi ymmärtää kirjaimellisesti Hänestä, jonka Pyhän Kirjoituksen auktoriteetin mukaan julistetaan olevan näkymätön, sanomaton, käsittämätön, mittaamaton, yksinkertainen ja rajoittamaton, niin ei myöskään vihan ja vihan intohimoa voi liittää tuohon muuttumattomaan luontoon ilman kauheaa jumalanpilkkaa. Sillä meidän pitäisi nähdä, että raajat merkitsevät Jumalan jumalallisia voimia ja rajattomia toimintoja, joita meille voidaan esittää vain tuttujen raajojen ilmaisulla; suulla meidän pitäisi ymmärtää, että tarkoitetaan Hänen lausumiaan, jotka ovat Hänen armostaan, joka jatkuvasti vuodatetaan sielun salaisiin aisteihin, tai joita Hän puhui isiemme ja profeettojemme keskuudessa; silmillä voimme ymmärtää Hänen näkönsä rajattoman luonteen, jolla Hän näkee ja katselee kaiken läpi, eikä Häneltä näin ollen ole mitään salassa siitä, mitä on tehty tai mitä voimme tehdä, tai edes ajatella. Ilmaisulla ”kädet” ymmärrämme Hänen kaitselmuksensa ja työnsä, jonka avulla Hän on kaiken luoja ja tekijä; kädet ovat Hänen voimansa ja hallituksensa tunnusmerkkejä, joilla Hän pitää yllä, hallitsee ja valvoo kaikkea. Ja puhumattakaan muista asioista, mitä muuta Hänen päässään olevat karvaiset hiukset merkitsevät kuin Jumaluuden ikuisuutta ja ikuisuutta, jonka kautta Hän on ilman mitään alkua ja ennen kaikkia aikoja ja joka ylittää kaikki luodut? Niinpä siis myöskin, kun luemme Herran vihasta tai raivosta, meidän ei pitäisi käsittää sitä anthropopathos, ts. inhimillisen intohimon kelvottoman merkityksen mukaan, vaan Jumalalle, joka on vapaa kaikesta intohimosta, sopivassa merkityksessä; niin että meidän pitäisi ymmärtää sen kautta, että Hän on tuomari ja kostaja kaikille vääryyksille, joita tässä maailmassa tehdään; ja näiden termien ja niiden merkityksen vuoksi meidän pitäisi pelätä Häntä tekojemme kauheana palkitsijana ja pelätä tehdä mitään Hänen tahtonsa vastaisesti. Sillä ihmisluonnolla on tapana pelätä niitä, joiden se tietää olevan närkästyneitä, ja se pelkää loukkaavansa heitä; kuten joidenkin kaikkein oikeudenmukaisimpien tuomareiden kohdalla, kostavaa vihaa tavallisesti pelkäävät ne, joita jokin omantuntonsa syyte piinaa; ei tosin niin, että tämä intohimo olisi olemassa niiden mielessä, jotka menevät tuomitsemaan täydellisellä oikeudenmukaisuudella, vaan niin, että kun he näin pelkäävät, tuomarin suhtautuminen heihin on sellaista, joka on oikeudenmukaisen ja puolueettoman lain toimeenpanon esiaste. Ja tätä, millä tahansa ystävällisyydellä ja lempeydellä sitä voidaankin johtaa, pitävät ne, joita oikeudenmukaisesti rangaistaan, mitä raaimpana vihana ja kiivaimpana vihana. Olisi työlästä ja tämän työn ulkopuolelle menevää, jos selittäisimme kaikki ne asiat, joita Pyhässä Kirjoituksessa puhutaan Jumalasta metaforisesti, inhimillisten kuvioiden avulla. Riittäköön tämänhetkiseen tarkoitukseemme, joka on suunnattu vihan syntiä vastaan, että olemme sanoneet tämän, jotta kukaan ei tietämättömyyttään vetäisi itseensä tämän pahan ja iankaikkisen kuoleman syytä niistä kirjoituksista, joista hänen pitäisi etsiä pyhyyttä ja kuolemattomuutta elämän ja pelastuksen tuovina lääkkeinä.

LUKU 5.Kuinka munkin tulisi olla rauhallinen

JA niin munkin, joka pyrkii täydellisyyteen ja haluaa ponnistella laillisesti hengellisessä taistelussaan, tulisi olla vapaa kaikesta vihan ja raivon synneistä ja kuunnella sitä syytettä, jonka ”valittu astia” hänelle antaa. ”Poistukoon keskuudestanne kaikki viha”, sanoo hän, ”ja viha, kiukku, huuto ja pahansuopa puhe, kaikkine pahansuopaisuuksineen.” Kun hän sanoo: ”Poistukoon teistä kaikki viha”, hän ei hyväksy mitään sellaista, joka olisi meille tarpeellista tai hyödyllistä. Ja tarvittaessa hänen tulisi heti kohdella erehtyvää veljeä siten, että samalla kun hän onnistuu käyttämään lääkettä ehkä lievän kuumeen vaivaamaan ihmiseen, hän ei vihallaan sotkeudu vaarallisempaan sairauteen, sokeuteen. Sillä hänen, joka tahtoo parantaa toisen haavan, tulee itse olla terveenä ja vapaana kaikesta heikkoudesta, jottei häneen käytettäisi sitä evankeliumin sanontaa: ”Lääkäri, paranna ensin itsesi!”, ja jottei hän, nähdessään sirpaleen veljensä silmässä, näkisi sädettä omassa silmässään, sillä kuinka hän näkisi karkottaa sirpaleen veljensä silmästä, kun hänellä on vihan säde omassa silmässään.

LUKU 6. Oikeamielisestä ja väärämielisestä vihan intohimosta

Lähes jokaisesta syystä vihan tunne kiehuu yli ja sokaisee sielun silmät ja, tuoden pahemman taudin tappavan säteen näkymämme terävyyden päälle, estää meitä näkemästä vanhurskauden aurinkoa. Sillä ei ole mitään merkitystä, asetetaanko silmäluomiemme päälle kultalevyjä, lyijyä tai mitä metallia tahansa, metallin arvolla ei ole mitään merkitystä sokeutumisemme kannalta.

LUKU 7. Ainoa tapaus, jossa viha on meille hyödyllinen

MEILLÄ on, se on myönnettävä, vihalle erinomaisesti meihin istutettu käyttötarkoitus, jota varten yksin meidän on hyödyllistä ja kannattavaa tunnustaa se, nimittäin, kun olemme närkästyneitä ja raivostumme sydämemme himokkaita tunteita vastaan ja meitä harmittaa se, että sydämemme kätköistä on noussut esiin asioita, joita häpeämme tehdä tai sanoa ihmisten edessä, kun me vapisemme enkelien ja itse Jumalan läsnäolosta, joka läpäisee kaiken kaikkialla, ja pelkäämme mitä suurimmalla kauhulla sen silmää, jolta sydämemme salaisuuksia ei voi mitenkään piilottaa.

LUKU 8. Tapauksia autuaan Daavidin elämästä, joissa viha oikeutetusti koettiin

JA joka tapauksessa (näin on) silloin, kun olemme kiihtyneitä juuri tätä vihaa vastaan, koska se on varastanut meidät veljeämme vastaan, ja kun vihassa karkotamme sen tappavat yllykkeet, emmekä salli sen vaarallista lymyilyä sydämemme syvyyksissä. Vihastumista tällä tavoin opettaa meille jopa se profeetta, joka oli niin täydellisesti karkottanut sen omista tunteistaan, ettei hän kostanut edes vihollisilleen ja niille, jotka Jumala oli luovuttanut hänen käsiinsä: kun hän sanoo: ”Olkaa vihaiset älkääkä tehkö syntiä”. Sillä hän, kun hän oli kaivannut vettä Betlehemin kaivosta, ja kun hänen väkevät miehensä olivat antaneet sen hänelle, jotka olivat tuoneet sen vihollisen joukkojen keskeltä, kaatoi sen heti maahan; ja näin hän vihassaan sammutti himonsa herkullisen tunteen ja vuodatti sen Herralle, tyydyttämättä ilmaisemaansa kaipausta, sanoen: ”Vettä! ”Se on kaukana minusta, että minä tekisin näin! Pitääkö minun juoda niiden miesten verta, jotka lähtivät liikkeelle sielunsa uhalla?” Ja kun Siimei heitti kiviä kuningas Daavidia ja kirosi häntä hänen kuullensa kaikkien edessä, ja Abisai, sotajoukon päällikön Serujan poika, halusi katkaista hänen päänsä ja kostaa kuninkaan loukkauksen (2. Sam.16: 5-9), liikuttui autuas Daavid hurskaalla vihalla tätä hänen kauhistuttavaa ehdotustaan vastaan, ja pitäytyen nöyryyden ja ankaran kärsivällisyyden sopivassa mitassa hän sanoi järkkymättömän lempeästi: ”Mitä minulla on tekemistä teidän kanssanne, te Serujan pojat? Antakaa hänen olla, että hän voi kirota. Sillä Herra on käskenyt hänen kirota Daavidin. Ja kuka on se, joka uskaltaa sanoa: ”Miksi olet tehnyt tämän?”? Katso, minun poikani, joka on syntynyt minun kupeistani, etsii minun henkeäni, ja kuinka paljon enemmän tämä Benjaminin poika!”. Antakaa hänen olla, että hän kiroaisi, niin kuin Herra on käskenyt. Voi olla, että Herra katsoo minun ahdinkoani ja palauttaa minulle tämän tämänpäiväisen kirouksen hyvällä tavalla.”

LUKU 9. Vihasta, joka tulisi kohdistaa itseämme vastaan

JA joitakin käsketään ”vihastumaan” terveellä tavalla, mutta omaan itseemme ja pahoille ajatuksille, jotka syntyvät, ja ”olemaan tekemättä syntiä”, nimittäin saattamalla ne huonoon lopputulokseen. Lopuksi seuraava jae selittää tämän merkityksen selvemmin: ”Mitä sydämessänne sanotte, sitä katukaa vuoteessanne”: ts. mitä ikinä ajattelette sydämessänne, kun äkilliset ja hermostuneet kiihtymykset ryntäävät päällenne, korjatkaa ja korjatkaa sitä terveellä murheella, makaamalla ikään kuin lepovuoteella ja poistamalla neuvon maltillisella vaikutuksella kaiken vihan kohinan ja häiriön. Lopuksi, kun siunattu apostoli käytti tämän jakeen todistusta ja sanoi: ”Olkaa vihaiset älkääkä tehkö syntiä”, hän lisäsi vielä: ”Älkää antako auringon laskea vihanne päälle älkääkä antako perkeleelle sijaa.” Jos on vaarallista, että vanhurskauden aurinko laskee vihamme ylle, ja jos suuttuessamme annamme heti perkeleelle tilaa sydämessämme, miten on mahdollista, että hän kehottaa meitä edellä olemaan vihaisia sanomalla: ”Olkaa vihaisia älkääkä tehkö syntiä”? Eikö hän ilmeisesti tarkoita tätä: olkaa vihaisia vioillenne ja kiukkuisillenne, jottei Kristus, vanhurskauden aurinko, alkaisi vihanne vuoksi laskeutua pimennettyyn mieleenne, ja kun hän lähtee, te antaisitte paholaiselle paikan sydämessänne?

LUKU 10. Auringosta, josta sanotaan, että se ei saa laskea alas vihanne päältä

JA tästä auringosta Jumala selvästi mainitsee profeetan kautta, kun hän sanoo: ”Mutta niille, jotka pelkäävät minun nimeäni, vanhurskauden aurinko nousee, parantuminen siivissään.” Tämä aurinko on myös Jumalan aurinko. Ja tämän taas sanotaan ”laskevan” keskipäivällä syntisten ja väärien profeettojen ja vihaisten päälle, kun profeetta sanoo: ”Heidän aurinkonsa on laskenut keskipäivällä”. Ja joka tapauksessa ”trooppisesti” mielen, eli nous: in eli järjen, jota oikeutetusti kutsutaan auringoksi, koska se katselee kaikkia sydämen ajatuksia ja havaintoja, ei pitäisi sammua vihan synnillä: jottei sen ”laskeutuessa” häiriön varjot yhdessä paholaisen kanssa, joka on niiden aiheuttaja, täytä kaikkia sydämemme tunteita, ja vihan varjojen hukuttamina, kuin hämärässä yössä, emme tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Tässä mielessä olemme tuoneet esiin tämän apostolin kohdan, joka on meille periytynyt vanhimpien opetuksen kautta, koska oli tarpeen, jopa hieman pitkällisen puheen uhalla, osoittaa, miten he suhtautuivat vihaan, sillä he eivät anna sen edes hetkeksi päästä sydämeemme: noudattamalla äärimmäisen huolellisesti sitä evankeliumin sanontaa: ”Joka vihastuu veljelleen, on vaarassa joutua tuomiolle.” Mutta jos on laillista olla vihainen auringonlaskuun asti, vihamme ylitsevuotava määrä ja vihamme kosto pääsevät antamaan täyden leikin intohimolle ja vaaralliselle kiihkolle ennen kuin tuo aurinko kallistuu kohti laskua.

LUKU 11. Niistä, joiden vihalle ei edes auringon lasku aseta mitään rajaa

MUTTA mitä sanon niistä (enkä voi sanoa sitä ilman häpeää omalta osaltani), joiden armottomuudelle ei edes auringon lasku aseta mitään rajaa: vaan pitkittämällä sitä useiksi päiviksi ja ruokkimalla vihaisia tunteita niitä kohtaan, joita vastaan he ovat kiihottuneet, he sanovat sanoin, etteivät he ole vihaisia, mutta tosiasiassa ja teoissa he osoittavat olevansa äärimmäisen järkyttyneitä? Sillä he eivät puhu heille ystävällisesti eivätkä puhuttele heitä tavanomaisella kohteliaisuudella, ja he luulevat, etteivät he tee väärin, koska he eivät pyri kostamaan pahaa oloaan. Mutta koska he eivät joko uskalla tai eivät ainakaan kykene näyttämään vihaansa avoimesti ja antamaan sille sijaa, he ajavat omaksi vahingokseen vihamyrkkyä sisäänsä ja vaalivat sitä salaa sydämessään ja ruokkivat sitä hiljaa itsessään, ravitsematta mielen ponnistuksin murjottelevaa mielialaansa, vaan sulattelevat sitä päivien kuluessa ja lieventävät sitä jonkin aikaa.

LUKU 12. Kuinka on kiukun ja vihan loppu, jos ihminen toteuttaa sitä niin pitkälle kuin pystyy

MUTTA näyttää siltä, että tämäkään ei ole kaikille koston loppu, vaan jotkut voivat tyydyttää vihansa tai murjottelunsa kokonaan vain, jos he toteuttavat vihan impulssia niin pitkälle kuin kykenevät; ja tämän tiedämme koskevan niitä, jotka hillitsevät tunteensa, ei siitä halusta, että he haluaisivat rauhoittaa niitä, vaan yksinkertaisesti siksi, että heillä ei ole tilaisuutta kostaa. Sillä he eivät voi tehdä mitään muuta niille, joille he ovat vihaisia, kuin puhua heille ilman tavallista kohteliaisuutta; tai näyttää siltä, että vihaa on hillittävä vain teoissa, eikä sitä ole kokonaan kitkettävä pois piilopaikastaan rinnoissamme, niin että sen varjojen vallassa emme kykene paitsi ottamaan vastaan terveellisen neuvon ja tiedon valoa, myös olemaan Pyhän Hengen temppeli niin kauan kuin vihan henki asuu meissä. Sillä vaikka sydämessä elävä viha ei ehkä vahingoittaisikaan ihmisiä, jotka seisovat vieressä, se sulkee pois Pyhän Hengen säteilyn loiston yhtä lailla kuin avoimesti ilmenevä viha.

LUKU 13. Että meidän ei pitäisi säilyttää vihaamme edes hetken aikaa

TAI kuinka voimme ajatella, että Herra haluaisi sen säilyvän edes hetken aikaa, koska Hän ei salli meidän uhrata rukouksiemme hengellisiä uhreja, jos tiedämme, että toisella on katkeruutta meitä vastaan: ”Jos siis tuot lahjasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, jätä lahjasi alttarille ja mene pois; sovita ensin veljesi kanssa ja tule sitten uhraamaan lahjasi. ” Kuinka siis voimme säilyttää vihamme veljeämme kohtaan, en sano useiden päivien ajan, vaan jopa auringonlaskuun asti, jos emme saa esittää rukouksiamme Jumalalle, kun hänellä on jotain meitä vastaan? Ja kuitenkin apostoli käskee meitä: ”Rukoilkaa lakkaamatta” ja ‘joka paikassa nostakaa pyhät kädet ylös ilman vihaa ja riitaa’. Jää siis jäljelle joko se, ettemme koskaan rukoile ollenkaan, säilyttäen tämän myrkyn sydämessämme, ja tulemme syyllisiksi tämän apostolisen tai evankeliumin käskyn suhteen, jossa meitä kehotetaan rukoilemaan kaikkialla ja lakkaamatta; tai sitten, jos itseämme huijaten uskallamme vuodattaa rukouksiamme vastoin hänen käskyään, meidän on tiedettävä, ettemme tarjoa Jumalalle mitään rukousta, vaan itsepäisen mielen ja kapinallisen hengen.

LUKU 14. Sovinnosta veljemme kanssa

JA koska me usein halveksimme loukkaantuneita ja surullisia veljiämme, halveksimme heitä ja sanomme, ettei heitä ole loukattu mistään meidän virheestämme, sielujen parantaja, joka tuntee kaikki salaisuudet, ja joka haluaa kokonaan poistaa sydämistämme kaikki mahdollisuudet vihaan, ei ainoastaan käske meitä antamaan anteeksi, jos meitä on loukattu, ja olla sovinnollisia veljiemme kanssa, emmekä muistamaan mitään vääryyttä tai loukkausta heitä kohtaan, vaan Hän antaa myös samanlaisen käskyn, että jos tiedämme, että heillä on jotakin meitä vastaan, olipa se sitten oikeutettua tai epäoikeudenmukaista, meidän on jätettävä lahjamme, toisin sanoen lykättävä rukouksiamme, ja kiirehdittävä ensin tarjoamaan heille hyvitystä; ja niin, kun veljemme parannus on ensin tapahtunut, voimme tuoda rukouksemme uhrin virheettömänä. Sillä kaikkien yhteinen Herra ei välitä niin paljon meidän kunnioituksestamme, että hän menettäisi yhdessä sen, mitä hän toisessa voittaa, koska hän antaa tyytymättömyyden vallita meissä. Sillä kenenkään menetyksessä Hän kärsii jonkinlaista menetystä, sillä Hän haluaa ja etsii kaikkien palvelijoidensa pelastusta yhdellä ja samalla tavalla. Ja siksi rukouksemme menettää vaikutuksensa, jos veljellämme on jotakin meitä vastaan, aivan yhtä paljon kuin jos vaalisimme katkeruuden tunteita häntä vastaan paisuvassa ja vihaisessa hengessä.

LUKU 15. Kuinka vanha laki kitkisi vihan paitsi teoista myös ajatuksista

MUTTA miksi meidän pitäisi enää kuluttaa aikaa evankeliumin ja apostolien määräyksiin, kun jopa vanha laki, jota pidetään jokseenkin löyhänä, varoittaa samasta asiasta, kun se sanoo: ”Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi”, ja taas: ”Älä ajattele kansalaistesi loukkausta”, ja taas: ”Niiden tiet, jotka säilyttävät vääryyksien muistamisen, ovat kuolemaa kohti”. Siitäkin näette, että pahuutta ei hillitä ainoastaan teoissa, vaan myös salaisissa ajatuksissa, sillä käsketään, että viha on kitkettävä kokonaan sydämestä, eikä pelkästään kosto, vaan itse vääryyden muistaminen.

LUKU 16. Kuinka hyödytöntä on niiden vetäytyminen, jotka eivät luovu huonoista tavoistaan

Joskus, kun ylpeys tai kärsimättömyys on vallannut meidät ja haluamme parantaa karkeaa ja karkeaa käytöstämme, valitamme tarvitsevamme yksinäisyyttä, ikään kuin löytäisimme kärsivällisyyden hyveen sieltä, missä kukaan ei ärsytä meitä; ja pyydämme anteeksi huolimattomuuttamme ja sanomme, että häiriömme syy ei johdu omasta kärsimättömyydestämme, vaan veljiemme virheestä. Ja niin kauan kuin sysäämme syyn omasta virheestämme muille, emme koskaan pysty saavuttamaan kärsivällisyyden ja täydellisyyden päämäärää.

LUKU 17. Että sydämemme rauha ei ole riippuvainen toisen tahdosta, vaan se on omassa hallinnassamme

Pääosa parannuksestamme ja mielenrauhastamme ei siis saa olla riippuvainen toisen tahdosta, joka ei mitenkään voi olla meidän auktoriteettimme alainen, vaan se on pikemminkin omassa hallinnassamme. Ja niinpä se, että emme ole vihaisia, ei saisi johtua toisen täydellisyydestä vaan omasta hyveellisyydestämme, joka ei ole hankittu jonkun toisen kärsivällisyydellä vaan omalla pitkämielisyydellämme.

LUKU 18. Siitä, millä innolla meidän tulisi pyrkiä autiomaahan, ja siitä, missä asioissa edistymme siellä

JATKOSSA juuri niiden, jotka ovat täydellisiä ja puhdistuneet kaikista virheistä, tulisi pyrkiä autiomaahan, ja kun he ovat perusteellisesti hävittäneet kaikki virheensä veljien seurakunnan keskellä, heidän ei tulisi astua sinne pelkurimaisesti paetakseen, vaan jumalallista mietiskelyä varten ja halutessaan syvempää ymmärrystä taivaallisiin asioihin, joita vain täydelliset voivat saavuttaa yksinäisyydessä. Sillä mitä tahansa vikoja tuommekin parantumattomina mukanamme autiomaahan, ne jäävät meihin kätkettyinä eikä niistä pääse eroon. Sillä aivan kuten luonteen parantuessa yksinäisyys voi avata sille puhtainta mietiskelyä ja paljastaa sen kirkkaalle katseelle hengellisten salaisuuksien tuntemuksen, niin se ei yleensä ainoastaan säilytä korjaamattomien vikoja, vaan myös voimistaa niitä. Sillä ihminen näyttää itsestään kärsivälliseltä ja nöyrältä niin kauan kuin hän ei kohtaa ketään kanssakäymisessä; mutta hän palaa pian entiseen luontoonsa, aina kun tulee tilaisuus minkäänlaiseen intohimoon: Tarkoitan, että ne viat, jotka olivat piilossa, tulevat heti pintaan, ja kuin hillitsemättömät hevoset, joita on ahkerasti ruokittu liian pitkän joutilaisuuden aikana, ryntäävät esteistä sitä innokkaammin ja kiivaammin vaunujensa ajajan tuhoon. Sillä kun tilaisuus harjoittaa niitä ihmisten keskuudessa poistuu, virheemme lisääntyvät meissä yhä enemmän, ellemme ole ensin puhdistuneet niistä. Ja sen pelkän kärsivällisyyden varjon, jonka me veljiemme kanssa sekaantuessamme näytimme mielikuvitukkeljasesti omaavan, ainakin kunnioituksesta heitä ja julkisuutta kohtaan, menetämme kokonaan laiskuuden ja huolimattomuuden vuoksi.

LUKU 19. Mielikuva, joka auttaa muodostamaan mielipiteen niistä, jotka ovat kärsivällisiä vain silloin, kun kukaan ei koettele heitä

MUTTA se on kuin kaikki myrkylliset käärmelajit tai villipedot, jotka, kun ne pysyttelevät yksinäisyydessä ja omissa pesissään, eivät silti ole vaarattomia; sillä niitä ei voi oikeastaan sanoa harmittomiksi, koska ne eivät varsinaisesti vahingoita ketään. Tämä ei nimittäin johdu niiden kohdalla mistään hyvyyden tunteesta, vaan yksinäisyyden vaatimuksista, ja kun ne ovat saaneet tilaisuuden vahingoittaa jotakuta, ne heti tuottavat niihin varastoitunutta myrkkyä ja osoittavat luontonsa julmuuden. Niinpä täydellisyyttä tavoittelevien ihmisten kohdalla ei riitä, että he eivät ole vihaisia ihmisille. Muistamme nimittäin, että yksinäisyydessä asuessamme meihin hiipi ärtymyksen tunne kynäämme vastaan, koska se oli liian suuri tai liian pieni; kynäveistämme vastaan, kun se leikkasi huonosti ja tylpällä terällä sen, minkä halusimme leikata; ja piikiveä vastaan, jos sattumalta, kun olimme melko myöhässä ja kiirehdimme lukemaan, leimahti tulenkipinä, niin ettemme voineet poistua ja päästä eroon mielen kiihtymyksestämme muutoin kuin kiroilemalla järjetöntä ainetta, tai ainakin pirua. Täydellistymismenetelmän kannalta ei siis ole mitään hyötyä siitä, että on pulaa ihmisistä, joita vastaan vihamme voisi kiihtyä; sillä jos kärsivällisyyttä ei ole jo hankittu, sydämessämme vielä asuvat intohimon tunteet voivat yhtä hyvin kuluttaa itsensä tyhmiin asioihin ja mitättömiin esineisiin, eivätkä anna meidän saavuttaa jatkuvaa rauhallisuuden tilaa tai vapautua jäljellä olevista virheistämme: Ellemme sitten ajattele, että intohimomme voi saada jonkinlaista etua ja parannusta siitä, että elottomat ja sanattomat esineet eivät voi vastata kiroiluihimme ja raivoihimme eivätkä yllyttää hallitsematonta temperamenttiamme purkautumaan vielä pahempaan intohimohulluuteen.

LUKU 20. Siitä, miten viha tulisi evankeliumin mukaan karkottaa

Jos siis haluamme päästä osallisiksi siitä jumalallisesta palkkiosta, josta sanotaan: ”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”, meidän ei pitäisi vain karkottaa se teoistamme vaan kitkeä se kokonaan pois sisimmästämme. Sillä ei ole mitään hyötyä siitä, että olemme hillinneet vihaa sanoilla emmekä ole osoittaneet sitä teoilla, jos Jumala, jolta sydämen salaisuudet eivät ole kätkettävissä, näkee, että se on jäänyt sielumme salaisiin syvyyksiin. Sillä evankeliumin sana kehottaa meitä tuhoamaan pikemminkin vikojemme juuret kuin niiden hedelmät; sillä kun kaikki yllykkeet on poistettu, ne eivät varmastikaan enää tuota versoja; ja niin mieli pystyy jatkamaan kaikessa kärsivällisyydessä ja pyhyydessä, kun tämä viha on poistettu, ei tekojen ja tekojen pinnalta, vaan aivan sisimmistä ajatuksista. Ja siksi murhan tekemisen välttämiseksi viha ja viha leikataan pois, ilman niitä ei murhaa voi mitenkään tehdä. Sillä ”joka vihastuu veljeään vastaan, on tuomion vaarassa”, ja ”joka vihaa veljeään, on murhaaja”, ts. koska hän sydämessään haluaa tappaa hänet, jonka verta hän ei varmastikaan ole ihmisten keskuudessa vuodattanut omalla kädellään tai aseella; silti Jumala julistaa hänet vihansa purkautumisen vuoksi murhaajaksi, sillä Hän antaa jokaiselle ihmiselle, ei ainoastaan tekojensa tuloksen, vaan hänen tarkoituksensa, halunsa ja toiveensa mukaan, joko palkkion tai rangaistuksen; sen mukaan, mitä Hän itse sanoo profeetan kautta: ”Mutta minä tulen kokoamaan heidät yhteen kaikkien kansojen ja kielten kanssa”; ja taas: ‘Minä tulen kokoamaan heidät yhteen kaikkien kansojen ja kielten kanssa’: ”Heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat toisiaan sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet.””

LUKU 21. Pitäisikö meidän hyväksyä ”ilman syytä” lisääminen siihen, mikä on kirjoitettu evankeliumissa: ”joka vihastuu veljeään vastaan” jne.

MUTTA teidän pitäisi tietää, että tässä, mikä on monissa jäljennöksissä: ”joka vihastuu veljeään vastaan ilman syytä, on tuomion vaarassa”, sanat ”ilman syytä” ovat tarpeettomia, ja ne ovat lisänneet ne, jotka eivät ajatelleet, että viha oikeutetuista syistä oli kiellettävä: sillä varmasti kukaan ei, vaikka kuinka kohtuuttomasti hän suuttuisikin, sanoisi olevansa vihainen ilman syytä. Sen vuoksi näyttää siltä, että sen ovat lisänneet ne, jotka eivät ymmärtäneet Raamatun ajatusta, jonka tarkoituksena oli kokonaan kieltää vihaan yllyttäminen ja varata minkäänlaista tilaisuutta suuttumukseen; sillä samalla kun meitä käskettiin olemaan vihaisia syystä, meille saattoi tarjoutua tilaisuus olla vihaisia ilman syytä. Kärsivällisyyden päämäärä ja tavoite ei nimittäin ole suuttuminen hyvällä syyllä, vaan se, ettei suututa lainkaan. Tosin tiedän, että jotkut ymmärtävät juuri tämän ilmaisun ”ilman syytä” tarkoittavan sitä, että ilman syytä on vihainen se, joka suuttuessaan ei saa hakea kostoa. Mutta on parempi ottaa asia niin, kuten se on kirjoitettu monissa nykyaikaisissa ja kaikissa muinaisissa kopioissa.

LUKU 22. Keinot, joilla voimme kitkeä vihan sydämestämme

SEN vuoksi Kristuksessa kilvoittelijan, joka pyrkii laillisesti, pitäisi perusteellisesti kitkeä vihan tunne pois. Ja se on varma lääke tähän tautiin, jos ensinnäkin teemme itsellemme selväksi, että meidän ei pitäisi koskaan olla lainkaan vihaisia, ei hyvistä eikä huonoista syistä; sillä me tiedämme, että menetämme heti arvostelukyvyn valon ja hyvien neuvojen varmuuden ja itse suoraselkäisyytemme ja vanhurskauden maltillisen luonteen, jos sydämemme päävalo on pimentynyt sen varjoista: että sielumme puhtaus sumentuu pian, ja että sitä ei voi mitenkään tehdä Pyhän Hengen temppeliksi niin kauan kuin vihan henki asuu meissä; ja lopuksi että meidän pitäisi ajatella, että meidän ei pitäisi koskaan rukoilla eikä vuodattaa rukouksiamme Jumalalle niin kauan kuin olemme vihaisia. Ja ennen kaikkea, kun meillä on silmiemme edessä ihmiskunnan epävarma tila, meidän tulisi päivittäin ymmärtää, että pian lähdemme pois ruumiista ja että pidättyväisyytemme ja siveytemme, luopumisemme kaikesta omaisuudestamme, rikkauksien halveksuntamme, ponnistuksemme paastoissa ja valvomisissa eivät auta meitä lainkaan, jos pelkästään vihan ja vihan vuoksi maailman tuomari langettaa meille ikuisia rangaistuksia.

KIRJA IX

MASENNUKSEN HENGESTÄ

LUKU 1. Miten viidennessä taistelussamme torjutaan masennuksen henkeä ja mitä vahinkoa se aiheuttaa sielulle

Viidennessä taistelussamme meidän on vastustettava kalvavan masennuksen tuskaa: Sillä jos tämä on satunnaisesti tehtyjen erillisten hyökkäysten ja sattumanvaraisten ja satunnaisten muutosten kautta saanut tilaisuuden vallata mielemme, se pitää meidät aina kaukana kaikesta jumalallisen mietiskelyn oivalluksesta ja tuhoaa ja masentaa täysin mielen, joka on pudonnut pois täydellisestä puhtauden tilastaan. Se ei salli sen lausua rukouksiaan tavanomaisella iloisella sydämellä, ei salli sen luottaa pyhien kirjoitusten lukemisen lohdutukseen eikä salli sen olla hiljainen ja lempeä veljien kanssa; se tekee siitä kärsimättömän ja karkean kaikissa työn ja hartauden velvollisuuksissa; ja kun kaikki terveellinen neuvo on kadonnut ja sydämen lujuus tuhoutunut, se tekee tunteet melkeinpä hulluiksi ja juopuneiksi ja murskaa ja musertaa ne ja hukuttaa ne rangaistavaan epätoivoon.

LUKU 2. Siitä, miten huolella masennuksen sairaus on parannettava

Jos siis haluamme ponnistella laillisesti hengellisessä taistelussamme, meidän pitäisi yhtä huolella ryhtyä parantamaan myös tätä sairautta. Sillä ”niin kuin koi vahingoittaa vaatetta ja mato puuta, niin masennus vahingoittaa ihmisen sydäntä.” Riittävän selvästi ja osuvasti on jumalallinen Henki ilmaissut tämän vaarallisen ja vahingollisimman vian voiman.

LUKU 3. Siitä, mihin voidaan verrata sielua, joka joutuu masennuksen hyökkäysten saaliiksi

Sillä vaatteella, joka on koi syönyt, ei ole enää mitään kaupallista arvoa tai hyvää käyttöä, johon sitä voitaisiin käyttää; ja samalla tavalla puu, joka on madon syömä, ei ole enää minkään arvoinen koristamaan edes tavallista rakennusta, vaan sen kohtalona on palaa tulessa. Niinpä siis myös sielu, joka on nakertavan masennuksen hyökkäysten saalis, on hyödytön sille pappisvaatteelle, jonka pyhän Daavidin profetian mukaan taivaasta laskeutuvan Pyhän Hengen voide, ensin Aaronin partaan, sitten hänen viittoihinsa, on tapana omaksua: kuten sanotaan: ”Se on kuin pään päällä oleva voide, joka valui Aaronin partaan, joka valui hänen viittansa liepeisiin. Sillä ei myöskään voi olla mitään tekemistä sen hengellisen temppelin rakentamisen tai koristamisen kanssa, jonka perustukset Paavali viisaana rakennusmestarina loi sanomalla: ”Te olette Jumalan temppeli, ja Jumalan Henki asuu teissä.” Ja millaisia tämän palkit ovat, sen kertoo meille morsian Laulujen laulussa: ”Meidän kattopalkkimme ovat sypressiä, meidän talomme palkit ovat setripuuta.” Ja siksi Jumalan temppeliin valitaan sellaisia puulajeja, jotka ovat tuoksuvia ja jotka eivät ole alttiita lahoamiselle ja jotka eivät ole alttiita iän aiheuttamalle rappeutumiselle eivätkä madonsyönnille.

LUKU 4.Mistä ja millä tavoin alakuloisuus syntyy

MUTTA Joskus sen havaitaan johtuvan aikaisemman vihan virheestä tai kumpuavan jostakin toteutumatta jääneestä voiton toivosta, kun ihminen on huomannut, että hänen toiveensa saada aikaan ne asiat, joita hän oli suunnitellut, on epäonnistunut. Mutta toisinaan ilman mitään ilmeistä syytä, jonka vuoksi ajaudumme tällaiseen onnettomuuteen, olemme ovelan vihollisemme yllyttämänä yhtäkkiä niin suuren synkkyyden vallassa, ettemme voi ottaa tavanomaisella kohteliaisuudella vastaan niiden vierailuja, jotka ovat meille läheisiä ja rakkaita; ja minkä tahansa keskustelunaiheen he aloittavatkin, pidämme sitä huonosti ajoitettuna ja sopimattomana, emmekä voi antaa heille mitään kohteliaita vastauksia, koska katkeruuden sappi on vallannut sydämemme jokaisen nurkan.

LUKU 5. Että häiriöt eivät aiheudu meissä toisten ihmisten vioista, vaan omistamme

KUN on selvästi todistettu, että häiriöiden tuskat eivät aina aiheudu meissä toisten ihmisten vioista, vaan pikemminkin omista vioistamme, koska olemme varastaneet itseemme loukkaantumisen syitä ja vikojen siemeniä, jotka heti, kun kiusauksen suihku kastelee sielumme, puhkeavat heti versoiksi ja hedelmiksi.

LUKU 6. Että kukaan ei tule surulliseksi äkillisestä lankeemuksesta, vaan tuhoutuu lankeamalla pitkän huolimattomuuden seurauksena.

EIKÄ kukaan koskaan ajaudu syntiin, kun häntä yllytetään toisen syyllisyydestä, ellei hänellä ole pahuuden polttoainetta varastoituna omaan sydämeensä. Meidän ei myöskään pidä kuvitella, että mies on tullut yhtäkkiä petetyksi, kun hän on katsonut naista ja pudonnut häpeällisen himon kuiluun, vaan pikemminkin, että hänen sielussaan piilevät ja kätketyt sairauden oireet ovat nousseet pintaan sen ansiosta, että hän on saanut tilaisuuden katsella naista.

LUKU 7. Että meidän ei pidä luopua kanssakäymisestä veljiemme kanssa pyrkiessämme täydellisyyteen, vaan meidän on pikemminkin jatkuvasti viljeltävä kärsivällisyyden hyveellisyyttä

JA niin Jumala, kaiken luoja, kun hän ennen kaikkea ottaa huomioon oman työnsä korjaamisen, ja koska lankeemuksemme juuret ja syyt eivät löydy muista, vaan meissä itsessämme, hän käskee, ettemme saa luopua kanssakäymisestä veljiemme kanssa emmekä välttää niitä, joiden luulemme loukanneen meitä tai jotka ovat loukanneet meitä, vaan kehottaa meitä rauhoittamaan heidät tietäen, että sydämen täydellisyyttä ei saavuteta erottautumalla ihmisistä niin paljon kuin kärsivällisyyden hyveellä. Kun se on turvallisesti hallussamme, niin kuin se voi pitää meidät rauhassa jopa niiden kanssa, jotka vihaavat rauhaa, niin jos sitä ei ole hankittu, se saa meidät jatkuvasti eroamaan niistä, jotka ovat täydellisiä ja parempia kuin me; sillä tilaisuudet häiriöihin, joiden vuoksi haluamme innokkaasti päästä eroon niistä, joiden kanssa olemme yhteydessä, eivät puutu niin kauan kuin elämme ihmisten keskellä; ja siksi emme pääse kokonaan pakoon, vaan muutamme vain niitä masennuksen syitä, joiden vuoksi erosimme entisistä ystävistämme.

LUKU 8.Että jos olemme parantaneet luonnettamme, meidän on mahdollista tulla toimeen kaikkien kanssa

MEIDÄN on silloin tehtävä parhaamme pyrkiessämme korjaamaan virheemme ja korjaamaan tapamme. Ja jos onnistumme korjaamaan ne, olemme varmasti rauhassa, en sano ihmisten kanssa, vaan jopa eläinten ja raakalaisten luomakunnan kanssa, sen mukaan, mitä sanotaan siunatun Jobin kirjassa: ”Sillä kedon eläimet ovat rauhassa sinun kanssasi.” Sillä emme pelkää ulkopuolelta tulevia loukkauksia emmekä mitään kaatumisen tilaisuutta, joka tulee ulkopuolelta, jos niiden juuria ei ole hyväksytty ja istutettu sisimpäämme, sillä ‘niillä on suuri rauha, jotka rakastavat lakiasi, Jumala, eikä heillä ole mitään syytä kaatua’.

LUKU 9. Toisenlaisesta masennuksesta, joka tuottaa epätoivoa pelastuksesta

ON myös toinen, vielä paheksuttavampi masennuksen laji, joka ei saa aikaan syyllisessä sielussa mitään elämänmuutosta tai virheiden korjaamista, vaan mitä tuhoisimman epätoivon: se ei saanut Kainia tekemään parannusta veljensä murhan jälkeen eikä Juudasta petturuuden jälkeen kiirehtimään helpotusta tekemällä hyvitystä, vaan ajoi hänet hirttämään itsensä epätoivossaan.

LUKU 10. Ainoasta asiasta, jossa masennus on meille hyödyksi

JA niin meidän on nähtävä, että masennus on meille hyödyksi vain yhdessä tapauksessa, kun me antaudumme sille joko katumuksesta syntien tähden tai siitä, että meidät sytyttää täydellisyyden halu tai tulevan autuuden katseleminen. Ja tästä siunattu apostoli sanoo: ”Jumalan mukainen murhe tekee parannuksen, joka on vakaa ja johtaa pelastukseen; mutta maailman murhe tekee kuoleman.”

LUKU 11. Miten voimme päätellä, mikä on hyödyllistä ja Jumalan mukaista murhetta ja mikä pirullista ja tappavaa

MUTTA se alakuloisuus ja murhe, joka ”vaikuttaa katumuksen lujasti pelastukseen”, on kuuliainen, sivistynyt, nöyrä, lempeä, lempeä ja kärsivällinen, koska se kumpuaa Jumalan rakkaudesta ja ulottuu väsymättä täydellisyyden kaipuusta kaikkeen ruumiilliseen murheeseen ja henkiseen murheeseen; ja tavalla tai toisella iloiten ja toivosta omasta hyödystään ravittuna säilyttää kaiken kohteliaisuuden ja suvaitsevaisuuden lempeyden, koska sillä on itsessään kaikki ne Pyhän Hengen hedelmät, joista sama apostoli antaa luettelon: ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, hyvyys, hyväntahtoisuus, lempeys, usko, lempeys, vaatimattomuus.” Mutta se toinen on karkea, kärsimätön, kova, täynnä kaunaa ja hyödytöntä surua ja rangaistavaa epätoivoa, ja se murtaa sen ihmisen, johon se on kiinnittynyt, ja estää häntä tarmokkaalta ja terveelliseltä murheelta, koska se on kohtuutonta, eikä ainoastaan estä hänen rukoustensa tehoa, vaan itse asiassa tuhoaa kaikki ne Hengen hedelmät, joista puhuimme ja joita tuo toinen murhe osaa tuottaa.

LUKU 12.Että lukuun ottamatta sitä tervettä surua, joka syntyy kolmella tavalla, kaikkea surua ja masennusta on vastustettava vahingollisina

SEN vuoksi, paitsi sitä surua, jota siedetään joko pelastavan katumuksen tähden tai täydellisyyden tavoittelun tähden tai tulevaisuuden kaipuun tähden, kaikkea surua ja masennusta on yhtä lailla vastustettava, koska ne kuuluvat tähän maailmaan ja ovat sitä, mikä ”tekee kuolemaa”, ja ne on kokonaan karkotettava sydämestämme, niin kuin huoruuden, ahneuden ja vihan henki.

LUKU 13.Keinot, joilla voimme kitkeä alakuloisuuden sydämestämme

MEIDÄN pitäisi silloin pystyä karkottamaan tämä kaikkein vahingollisin intohimo sydämestämme, niin että hengellisen mietiskelyn avulla voimme pitää mielemme jatkuvasti tulevaisuuden toivossa ja luvattujen autuaiden asioiden mietiskelyssä. Sillä tällä tavoin pystymme pääsemään eroon kaikista niistä masennuksen lajeista, olivatpa ne sitten peräisin aiemmasta vihasta, tai niistä, jotka tulevat meille voittopettymyksestä tai jostakin menetyksestä, tai niistä, jotka johtuvat meille tehdystä vääryydestä, tai niistä, jotka johtuvat mielen kohtuuttomasta levottomuudesta, tai ne, jotka aiheuttavat meille kuolettavan epätoivon, jos me, jotka olemme aina iloisia, koska näemme ikuiset ja tulevat asiat ja pysymme järkkymättöminä, emme masennu tämänhetkisistä onnettomuuksista emmekä innostu liikaa vauraudesta, vaan pidämme jokaista tilannetta epävarmana ja todennäköisesti pian ohi menevänä.

KIRJA X

APATIAN HENKI

LUKU 1. Miten kuudes taistelumme on apatian henkeä vastaan ja mikä on sen luonne

Kuudes taistelumme on sitä vastaan, mitä kreikkalaiset kutsuvat apatiaksi, jota me voimme kutsua väsymykseksi tai sydämen ahdistukseksi. Se on sukua masennukselle, ja se koettelee erityisesti yksinäisiä, ja se on vaarallinen ja yleinen vihollinen erämaassa asuville; ja se häiritsee munkkia erityisesti kuudennen tunnin tienoilla, kuten jokin kuume, joka tarttuu häneen tiettyinä aikoina ja tuo sairaan päälle polttavan kuumuuden tavanomaisina ja säännöllisinä aikoina. Lopuksi eräät vanhimmat väittävät, että tämä on se ”keskipäivän demoni”, josta puhutaan yhdeksännessäkymmenennessä psalmissa.

LUKU 2.Kuvaus acediasta ja tavasta, jolla se hiipii munkin sydämeen, sekä vahingosta, jonka se aiheuttaa sielulle

JA kun se on ottanut jonkun onnettoman sielun valtaansa, se saa aikaan vastenmielisyyttä paikkaa kohtaan, inhoa keljaä kohtaan ja halveksuntaa ja halveksuntaa veljiä kohtaan, jotka asuvat hänen kanssaan tai vähän matkan päässä, ikään kuin he olisivat huolimattomia tai hengettömiä. Se myös tekee ihmisestä laiskan ja vetelän kaikenlaiseen työhön, joka on tehtävä hänen asuntolassaan. Se ei salli hänen pysyä keljassään eikä nähdä vaivaa lukemisen kanssa, ja hän usein huokaisee, koska ei voi tehdä mitään hyvää siellä ollessaan, ja valittaa ja huokaa, koska ei voi kantaa hengellistä hedelmää niin kauan kuin hän on liittynyt tuohon seuraan; ja hän valittaa, että hän on eristetty hengellisestä hyödystä eikä hänestä ole mitään hyötyä siellä, ikään kuin hän olisi sellainen, joka, vaikka hän voisi hallita muita ja olla hyödyksi suurelle joukolle ihmisiä, ei kuitenkaan rakentaisi ketään eikä profiloisi ketään opetuksellaan ja opillansa. Hän ylistää kaukaisia ja kaukana olevia luostareita ja kuvailee sellaisia paikkoja hyödyllisempinä ja pelastukseen paremmin soveltuvina; ja lisäksi hän maalailee kanssakäymistä siellä olevien veljien kanssa suloiseksi ja hengellisen elämän täyteiseksi. Toisaalta hän sanoo, että kaikki hänen ympärillään on karua, eikä siellä pysähtyneiden veljien keskuudessa ole ainoastaan mitään rakentavaa, vaan että edes ruokaa ruumiille ei voi hankkia ilman suuria vaikeuksia. Lopuksi hän luulee, ettei hän koskaan voi hyvin niin kauan kuin hän viipyy tuossa paikassa, ellei hän jätä keljaään (jossa häntä houkutellaan kuolemaan, jos hän pysähtyy sinne pidemmäksi aikaa) ja lähde sieltä pois niin nopeasti kuin mahdollista. Viides tai kuudes tunti tuo hänelle sellaisen ruumiillisen väsymyksen ja ruoan kaipuun, että hän vaikuttaa itsestään uupuneelta ja väsyneeltä kuin pitkän matkan tai jonkin hyvin raskaan työn jäljiltä tai kuin hän olisi jättänyt syömättä kahden tai kolmen päivän paaston aikana. Tämän lisäksi hän katselee huolestuneena sinne ja tänne ja huokaa, ettei kukaan veljistä tule tapaamaan häntä, ja hän käy usein keljassään sisään ja ulos ja katselee usein aurinkoa, ikään kuin se laskisi liian hitaasti, ja niin eräänlainen järjetön mielen hämmennys valtaa hänet kuin jokin paha pimeys ja tekee hänestä joutilaan ja hyödyttömän kaikkeen hengelliseen työhön, niin että hän kuvittelee, ettei niin kauheaan kohtaukseen löydy parannusta mistään muusta kuin jonkun veljien luona käymisestä tai yksin nukkumisen lohdutuksesta. Silloin sairaus ehdottaa, että hänen pitäisi osoittaa kohteliaisuutta ja ystävällistä vieraanvaraisuutta veljiä kohtaan ja vierailla sairaiden luona, olivatpa he lähellä tai kaukana. Hän puhuu myös joistakin velvollisuudentuntoisista ja uskonnollisista tehtävistä; että hänen pitäisi huolehtia sukulaisistaan ja että hänen pitäisi käydä katsomassa heitä useammin; että olisi todellinen hurskauden teko käydä useammin katsomassa sitä Jumalan palvelukseen omistautunutta uskovaista naista, joka on vailla kaikkea sukulaisten tukea; ja että olisi mitä mainiointa hankkia tarpeellista hänelle, jonka omat sukulaiset ovat laiminlyöneet ja halveksineet; ja että hänen pitäisi hurskaasti käyttää aikansa näihin asioihin sen sijaan, että hän jäisi turhaan ja hyödyttömästi keljainsä.

LUKU 3. Erilaisista tavoista, joilla acedia voittaa munkin

JA niin myös vihollisen tällaisten juonittelujen hämmentämä kurja sielu häiriintyy, kunnes se, acedian hengen uuvuttamana kuin jonkun voimakkaan moukarin, joko oppii vajoamaan uneen tai, ulos keljansä ahtaudesta ajettuna, tottuu etsimään lohtua näiden hyökkäysten alla jonkun veljen luona käymällä, vain heikentyäkseen sen jälkeen entistä enemmän tästä parannuskeinosta, jota se etsii tällä hetkellä. Sillä yhä useammin ja ankarammin vihollinen hyökkää sellaisen kimppuun, joka taistelun alkaessa kääntää heti selkänsä, kuten hän hyvin tietää, ja jonka hän näkee etsivän turvaa ei voitosta eikä taistelusta vaan pakenemisesta: kunnes hän vähitellen vetäytyy pois keljastä ja alkaa unohtaa ammattinsa päämäärän, joka ei ole mitään muuta kuin mietiskely ja sen jumalallisen puhtauden mietiskely, joka ylittää kaiken ja jonka voi saavuttaa vain hiljaisuudella ja jatkuvalla keljain jäämisellä ja mietiskelyllä, ja niin Kristuksen sotilaasta tulee hänen palveluksestaan karkuri ja karkuri, ja hän ”sotkeutuu maallisiin asioihin” miellyttämättä lainkaan häntä, jonka palvelukseen hän sitoutui.

LUKU 4. Kuinka acedia estää mieltä kaikelta hyveiden pohdinnalta

KAIKKI tämän sairauden haitat ilmaisee ihailtavasti Daavid yhdessä ainoassa jakeessa, jossa hän sanoo: ”Sieluni nukkui väsymyksestä”, toisin sanoen acediasta. Aivan oikein hän sanoo, ettei hänen ruumiinsa vaan hänen sielunsa nukkui. Sillä todellisuudessa sielu, jota tämän intohimon keihäs haavoittaa, nukkuu, mitä tulee kaikkeen hyveiden tarkasteluun ja hengellisten aistien oivaltamiseen.

LUKU 5. Kuinka acedian hyökkäys on kaksitahoinen

JA niinpä todellisen kristityn urheilijan, joka haluaa ponnistella laillisesti täydellisyyden listoilla, tulisi kiirehtiä karkottamaan myös tämä tauti sielunsa syvyyksistä; ja hänen tulisi ponnistella tätä pahinta acedian henkeä vastaan molempiin suuntiin, jottei hän joutuisi unen akselin lävitse lyömäksi eikä joutuisi karkotetuksi luostariluostarista, vaikkakin jonkin hurskaan tekosyyn tai verukkeen varjolla, ja lähtisi karkurina.

LUKU 6. Kuinka vahingollisia ovat acedian vaikutukset

JA aina kun se alkaa jossakin määrin vallata jotakuta, se joko saa hänet jäämään keljainsä joutilaana ja laiskana, tekemättä mitään hengellistä edistystä, tai se ajaa hänet sieltä pois ja tekee hänet levottomaksi ja vaeltajaksi ja laiskaksi kaikenlaisten töiden suhteen, ja se saa hänet jatkuvasti kiertelemään veljien keljaä ja luostareita silmällä pitäen vain sitä, nimittäin sitä, missä tai millä tekosyyllä hän voi pian hankkia virvokkeita. Sillä joutilasten mieli ei voi ajatella mitään muuta kuin ruokaa ja vatsaa, ennen kuin se on saanut jonkin yhtä kylmän ja välinpitämättömän miehen tai naisen seuran, ja se hukkuu heidän asioihinsa ja liiketoimiinsa ja joutuu näin vähitellen vaarallisten puuhien pauloihin, niin että aivan kuin se olisi käärmeen kierteisiin kietoutuneena, se ei voi koskaan enää irrottautua ja palata entisen ammattinsa täydellisyyteen.

LUKU 7.Apostolin todistukset acedian hengestä

Siunattu apostoli, todellisen ja hengellisen lääkärin tavoin, joko nähdessään tämän taudin, joka johtuu acedia-hengestä, jo hiipivän sisään tai ennakoidessaan Pyhän Hengen ilmoituksen kautta, että se syntyisi munkkien keskuudessa, on nopea ennakoimaan sitä ohjeidensa parantavien lääkkeiden avulla. Kirjoittaessaan nimittäin tessalonikalaisille ja soveltaessaan aluksi taitavan ja erinomaisen lääkärin tavoin potilaidensa heikkouteen sanojensa rauhoittavaa ja lempeää lääkettä ja aloittaen rakkaudesta ja kehuen heitä siinä kohdassa, jotta tämä tappava haava, kun sitä on hoidettu lievemmällä lääkkeellä, menettäisi vihaisen kiihkonsa ja kestäisi helpommin ankarampaa hoitoa, hän sanoo: ”Mutta veljellisestä rakkaudesta teillä ei ole mitään tarvetta, että minä kirjoittaisin teille, sillä te itse olette saaneet Jumalalta opetuksen rakastaa toisianne. Sillä näin teette kaikkia veljiä kohtaan koko Makedoniassa.”” Hän aloitti ensin ylistyksen rauhoittavalla sovelluksella ja teki heidän korvansa alistuviksi ja valmiiksi parantavien sanojen lääkkeeksi. Sitten hän jatkaa: ”Mutta me pyydämme teitä, veljet, että teillä olisi vielä enemmän yltäkylläisyyttä.” Tähän asti hän rauhoittelee heitä ystävällisillä ja lempeillä sanoilla; sillä hän pelkäsi, etteivät he olisi vielä valmiita vastaanottamaan täydellistä parannusta. Miksi sinä, oi apostoli, pyydät, että he voisivat lisääntyä enemmän rakkaudessa, josta olit edellä sanonut: ”Mutta veljellisestä rakkaudesta meillä ei ole tarvetta kirjoittaa sinulle”? Ja miksi on tarpeen, että sanot heille: ”Mutta me pyydämme, että teillä olisi enemmän yltäkylläisyyttä”, kun heille ei ole tarvinnut lainkaan kirjoittaa tästä asiasta, varsinkin kun lisäät vielä syyn, miksi he eivät tarvitse sitä, sanoen: ‘Sillä te itse olette saaneet Jumalalta sen, että te rakastatte toisianne.’” Ja lisäät vielä kolmannen, vielä tärkeämmän asian: ettei heitä ole ainoastaan opetettu Jumalalta, vaan että he myös käytännössä toteuttavat sen, mitä heille on opetettu. ”Sillä tätä teette”, hän sanoo, ei yhdelle tai kahdelle, vaan ‘kaikille veljille’, eikä vain omille kansalaisillenne ja ystävillenne, vaan ‘koko Makedoniassa’. Kertokaa meille sitten, pyydän, miksi te aloitatte niin erityisesti tästä. Jälleen hän jatkaa: ”Mutta me pyydämme teitä, veljet, että teillä olisi vielä enemmän yltäkylläisyyttä.” Ja vaikeuksin hän lopulta puhkeaa siihen, mihin hän aiemmin ajoi: ”ja että te vaivaudutte olemaan hiljaa.” Hän antoi ensimmäisen tavoitteen. Sitten hän lisää toisen: ”ja hoitakaa omat asianne”, ja vielä kolmannen: ”ja tehkää työtä omilla käsillänne, niin kuin olemme käskeneet teitä tekemään”; neljäs: ‘ja kulkekaa rehellisesti niitä kohtaan, jotka ovat ulkopuolella’; viides: ”älkääkä himoitko kenenkään omaisuutta.” Katso, voimme nähdä sen epäröinnin läpi, joka sai hänet näillä alkusanoilla lykkäämään sen lausumista, mitä hänen mielensä oli täynnä: ”Ja että te pidätte huolen siitä, että olette hiljaa”, toisin sanoen, että pysähdytte keljassänne ettekä häiriinny huhuista, jotka yleensä kumpuavat joutavien ihmisten toiveista ja juoruilusta ja siten itse häiritsette muita. Ja ”tehdä omia asioitanne”: teidän ei pidä haluta uteliaasti vaatia maailman tekoja tai toisten elämää tutkiessanne haluta käyttää voimianne, ei itsensä parantamiseen ja hyveellisyyteen pyrkimiseen vaan veljienne väheksymiseen. ”Ja tehkää työtä omilla käsillänne, niin kuin olemme teitä käskeneet.” Varmistaakseen sen, mistä hän oli edellä varoittanut heitä, eli etteivät he saisi olla levottomia ja huolestuneita toisten ihmisten asioista, eivät saisi toimia epärehellisesti ulkopuolisia kohtaan eivätkä himoita toisen tavaroita, hän lisää nyt ja sanoo: ‘Ja tehkää työtä omilla käsillänne, niin kuin olemme teitä käskeneet.’ Tämä on hänen sanansa. Sillä hän on selvästi osoittanut, että vapaa-aika on syy siihen, miksi ne asiat tehtiin, joita hän edellä moitti. Sillä ei kukaan muu voi olla levoton tai ahdistua toisten asioista kuin se, joka ei tyydy paneutumaan omien käsiensä työhön. Hän lisää myös neljännen pahan, joka myöskin johtuu tästä vapaa-ajasta, nimittäin sen, etteivät he saisi vaeltaa epärehellisesti: kun hän sanoo: ”Ja että te vaellatte rehellisesti niitä kohtaan, jotka ovat ulkopuolella.” Se ei voi mitenkään kulkea rehellisesti edes niiden keskuudessa, jotka ovat tämän maailman miehiä, joka ei tyydy solunsa eristäytyneisyyteen ja omien käsiensä työhön, vaan hän on varmasti epärehellinen etsiessään tarvitsemaansa ravintoa, ja hän vaivautuu imartelemaan, seuraamaan uutisia ja juoruja, etsimään tilaisuuksia höpöttelyyn ja tarinoihin, joiden avulla hän voi saada jalansijaa ja päästä sisään toisten taloihin. ”Ja ettette himoitsisi toisen tavaroita.” Se, joka ei huolehdi siitä, että hänen päivittäinen ruokansa riittää hänen käsiensä velvollisuudentuntoisella ja rauhallisella työllä, katselee varmasti kateellisella silmällä toisen lahjoja ja lahjoja. Näette, millaiset olosuhteet, ja kuinka vakavat ja häpeälliset, kumpuavat yksinomaan vapaa-ajan sairaudesta. Lopuksi, juuri niitä ihmisiä, joita hän ensimmäisessä kirjeessään oli hoitanut sanojensa lempeällä käytöllä, hän pyrkii toisessa kirjeessään parantamaan ankarammilla ja ankarammilla lääkkeillä, kuin niitä, jotka eivät olleet hyötyneet lempeämmästä hoidosta; eikä hän enää sovella hoitoa lempeillä sanoilla, ei lempeillä ja ystävällisillä ilmaisuilla, kuten näillä: ”Mutta me pyydämme teiltä, veljet”, vaan ”Me vannomme teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te vetäydytte pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa epäsäännöllisesti”. Siinä hän pyytää, tässä hän vannoo. Siinä on suostuttelevan ystävällisyys; tässä protestoivan ja uhkaavan ankaruus. ”Me vannomme teitä, veljet”, koska kun ensin pyysimme teitä, te kieltäydyitte kuuntelemasta; nyt ainakin tottelette uhkauksiamme. Ja tämän kehotuksen hän tekee kauhistuttavaksi, ei pelkällä sanallaan, vaan Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen kiroamisella; sillä hän pelkää, etteivät he taas halveksisi sitä pelkkänä ihmisen sanana ja ajattelisi, ettei sillä ole suurta merkitystä. Ja heti tämän jälkeen hän yrittää parantaa kuin taitava lääkäri, jolla on märkiviä raajoja, joihin hän ei voinut soveltaa lievää hoitoa, vaan hän yrittää parantaa viiltämällä hengellisellä veitsellä sanoen: ”että te vetäydytte pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa epäjärjestyksessä eikä sen perinteen mukaan, jonka te olette meiltä saaneet.” Ja näin hän kehottaa heitä vetäytymään niistä, jotka eivät halua löytää aikaa työhön, ja leikkaamaan heidät pois kuin raajat, jotka ovat vapaa-ajan märkivien haavojen saastuttamia: testatkaa, että joutilaisuuden sairaus voisi jonkun tappavan tartunnan tavoin tartuttaa jopa terveen osan heidän raajoistaan asteittain etenevän tartunnan kautta. Ja kun hän aikoo puhua niistä, jotka eivät suostu tekemään työtä omin käsin ja syömään leipäänsä rauhassa, joista hän kehottaa heitä vetäytymään, kuulkaa, millaisilla moitteilla hän leimaa heidät heti alussa. Ensin hän kutsuu heitä ”epäsiisteiksi” ja ”jotka eivät vaella perinteen mukaan”. Toisin sanoen hän leimaa heidät itsepäisiksi, koska he eivät vaella hänen määräyksensä mukaan, ja ”epärehellisiksi”, eli he eivät noudata oikeita ja sopivia aikoja ulosmenossa, vierailuissa ja keskusteluissa. Sillä epäsiisti ihminen on varmasti altis kaikille näille virheille. ”Eivätkä sen perinteen mukaan, jonka he ovat saaneet meiltä.” Ja tässä hän leimaa heidät tavallaan kapinallisiksi ja halveksiviksi, jotka eivät halunneet noudattaa sitä perinnettä, jonka he olivat saaneet häneltä, eivätkä halunneet noudattaa sitä, mitä he eivät ainoastaan muistaneet, että mestari oli opettanut sanoin, vaan minkä he tiesivät hänen myös toteuttaneen teoin. ”Sillä te itse tiedätte, miten teidän pitäisi olla meidän seuraajamme.” Hän kasaa valtavan kasan moitteita väittäessään, että he eivät noudattaneet sitä, mikä oli yhä heidän muistissaan ja minkä he olivat oppineet paitsi suullisen opetuksen kautta myös saaneet hänen esimerkkinsä kannustamana toiminnassa.

LUKU 8.Että se on varmasti levoton, joka ei tyydy omien käsiensä työhön

”SIITÄ SYYSTÄ, ettemme olleet levottomia teidän keskuudessanne”. Kun hän tahtoo työnteon harjoittamisella osoittaa, ettei hän ollut heidän keskuudessaan levoton, hän osoittaa täysin, että ne, jotka eivät tahdo tehdä työtä, ovat aina levottomia, mikä johtuu joutilaisuuden viasta. ”Emmekä me syöneet kenenkään leipää turhaan.” Jokaisella ilmaisulla pakanoiden opettaja etenee askeleen eteenpäin moitteessaan. Evankeliumin saarnaaja sanoo, ettei hän ole syönyt kenenkään leipää turhaan, sillä hän tietää, että Herra on käskenyt, että ”niiden, jotka julistavat evankeliumia, on elettävä evankeliumista”: taas: ”Työn tekijä on ruokansa arvoinen”. Ja jos siis hän, joka saarnasi evankeliumia ja suoritti niin ylevää ja hengellistä työtä, ei uskaltautunut Herran käskyyn luottaen syömään leipäänsä ilmaiseksi, niin mitä me teemme, joille ei ole uskottu ainoastaan sanan julistamista, vaan myös sielujen parantamista, paitsi meidän omiin velvollisuuksiimme sitoutuneina? millä luottamuksella uskallamme tyhjin käsin syödä leipämme ilmaiseksi, kun ”valittu astia”, jota pakotti hänen huolensa evankeliumista ja hänen saarnatyöstään, ei uskaltanut syödä ilman, että olisi tehnyt työtä omilla käsillään? ”Mutta vaivalla”, hän sanoo, ‘ja väsymyksellä, yötä päivää työskennellen, ettemme olisi kenellekään teistä rasitukseksi’.” Tähän asti hän vahvistaa ja lisää moitteitaan. Sillä hän ei vain sanonut: ”Me emme syöneet leipää turhaan keneltäkään ja sitten lopeta lyhyesti. Sillä olisi voitu ajatella, että hän elätti itsensä omilla yksityisillä varoillaan ja säästämillään rahoilla tai toisten ihmisten rahoilla, joskaan ei heidän keräyksillään ja lahjoillaan. ”Mutta työtä”, hän sanoo, ”ja väsymystä, yötä päivää työskentely on, kun sitä erityisesti tuetaan omalla työllämme. Ja tätä, hän sanoo, emme tehneet omasta tahdostamme ja omaksi iloksemme, kuten lepo ja ruumiillinen liikunta edellyttäisivät, vaan niin kuin tarpeemme ja ruoan puute pakottivat meidät tekemään, ja se ei ilman suurta ruumiillista väsymystä. Sillä en ainoastaan koko päivän ajan, vaan myös yöllä, joka näyttää olevan varattu ruumiilliselle levolle, tein jatkuvasti käsilläni töitä, koska olin huolissani ruoasta.

LUKU 9. Että ei ainoastaan apostoli, vaan ne kaksi, jotka olivat hänen kanssaan, tekivät työtä omin käsin

JA hän todistaa, ettei hän yksin elänyt näin heidän keskuudessaan, jottei tämä menetelmä ehkä vaikuttaisi tärkeältä tai yleispätevältä, jos hän turvautuisi vain omaan esimerkkiinsä. Vaan hän ilmoittaa, että kaikki ne, jotka olivat hänen kanssaan nimitetyt evankeliumin palvelukseen, eli Silvanus ja Timoteus, jotka kirjoittivat tämän hänen kanssaan, työskentelivät samalla tavalla. Sillä sanomalla, ettemme olisi kenellekään teistä rasitteeksi, hän peittää heidät suurella häpeällä. Sillä jos hän, joka julisti evankeliumia ja kehui sitä merkeillä ja voimallisilla teoilla, ei uskaltanut syödä leipää ilmaiseksi, jottei hän olisi kenellekään rasitteeksi, miten ne miehet voivat olla ajattelematta, että he ovat rasitteeksi, jotka ottavat sitä joka päivä jouten ja vapaa-ajallaan?

LUKU 10.Että apostoli tästä syystä teki työtä omilla käsillään, jotta hän antaisi meille esimerkin työstä

”EI niin kuin meillä ei olisi voimaa, vaan jotta me itse antaisimme teille esikuvan, jotta te meitä jäljittelisitte”. Hän paljastaa syyn, miksi hän asetti itselleen tällaisen työn: ”Jotta”, sanoo hän, ”voisimme itse antaa teille esimerkin, jotta voitte jäljitellä meitä, jotta, jos sattumalta unohdatte sanojemme opetuksen, joka niin usein kulkee korvissanne, voisitte ainakin pitää muistissanne silmämääräisen näytön antaman esimerkin elämäntavastani. Tässä ei myöskään ole vähäistä moittimista heitä kohtaan, kun hän sanoo, että hän on käynyt läpi tätä työtä ja väsymystä yötä päivää vain näyttääkseen esimerkkiä, ja että he eivät kuitenkaan halunneet saada opetusta, vaikka hän ei ollutkaan velvollinen tekemään sitä, mutta hän kuitenkin aiheutti itselleen tällaista vaivaa. ”Ja tosiaankin”, hän sanoo, ”vaikka meillä oli valta ja mahdollisuudet käyttää kaikkea omaisuuttanne ja varallisuuttanne ja vaikka tiesin, että minulla oli Herramme lupa käyttää niitä, en silti käyttänyt tätä valtaa, jottei se, mitä oikein ja laillisesti tein, olisi antanut muille vaarallisen joutilaisuuden esimerkkiä. Ja siksi evankeliumia saarnatessani pidin parempana tulla elätetyksi omilla käsilläni ja omalla työlläni, jotta voisin avata teille, jotka haluatte kulkea hyveen tiellä, täydellisyyden tien ja jotta voisin työni kautta näyttää esimerkkiä hyvästä elämästä.””

LUKU 11. Että hän saarnasi ja opetti ihmisiä työskentelemään paitsi esimerkillään myös sanoillaan

MUTTA, jottei kenties ajateltaisi, että kun hän työskenteli hiljaisuudessa ja yritti opettaa heitä esimerkillään, hän ei ollut opettanut heitä käskyillä ja varoituksilla, hän jatkaa sanomalla: ”Sillä kun me olimme teidän kanssanne, tämän me julistimme teille, että jos ihminen ei tee työtä, ei hänen pidä myöskään syödä.” Vielä suuremmaksi hän tekee heidän joutilaisuutensa, sillä vaikka he tiesivät, että hän hyvän mestarin tavoin teki käsillään töitä opetuksensa tähden ja heitä opastaakseen, he kuitenkin häpesivät jäljitellä häntä; ja hän korostaa meidän ahkeruuttamme ja huolellisuuttamme sanomalla, että hän ei ainoastaan antanut heille tätä esimerkkinä silloin, kun hän oli läsnä, vaan että hän myös jatkuvasti julisti sitä sanoin sanoen, että jos joku ei tahdo tehdä työtä, niin ei myöskään hänen pidä syödä.

LUKU 12.Hänen sanomastaan: ”Jos joku ei tahdo tehdä työtä, ei hänen tule myöskään syödä.”

JA nyt hän ei enää puhu heille opettajan tai lääkärin neuvoja, vaan etenee tuomion ankaruudella ja, apostolisen auktoriteettinsa jatkaessa, julistaa tuomion halveksujilleen ikään kuin tuomarinistuimelta: Tarkoitan sillä vallalla, jonka hän, kirjoittaessaan uhkaavasti korinttilaisille, ilmoitti saaneensa Herralta, kun hän kehotti synnissä kiinni olevia kiirehtimään ja korjaamaan elämänsä ennen hänen tuloaan; näin hän kehotti heitä: ”Minä pyydän teitä, etten minä läsnä ollessani uskaltaudu joitakin vastaan sillä vallalla, joka minulle on annettu teitä vastaan. ” Ja jälleen: ”Sillä jos minäkin hieman kerskailen sillä vallalla, jonka Herra on antanut minulle rakentamiseksi, enkä teidän tuhoksenne, niin en häpeä sitä.” Sillä vallalla, sanon minä, hän julistaa: ”Jos joku ei tahdo tehdä työtä, älköönkä syökö.” Hän ei rankaise heitä lihallisella miekalla, vaan Pyhän Hengen voimalla kieltää heiltä tämän elämän hyödykkeet, niin että jos he sattumalta, ajattelematta tulevan kuoleman tuomaa rangaistusta, jäisivätkin mukavuudenhalun vuoksi itsepäisiksi, niin luonnon vaatimukset ja välittömän kuoleman pelko pakottaisivat heidät viimein tottelemaan hänen tervehdyttävää käskyään.

LUKU 13.Hänen sanomastaan: ”Olemme kuulleet, että jotkut teistä vaeltavat epäjärjestyksessä.”

SITTEN kaiken tämän evankeliumin ankaran ankaruuden jälkeen hän paljastaa nyt syyn, miksi hän esitti kaikki nämä asiat. ”Sillä me olemme kuulleet, että jotkut teistä vaeltavat epäjärjestyksessä, eivät tee työtä lainkaan, vaan uteliaasti sekaantuvat.” Hän ei tyydy missään vaiheessa puhumaan niistä, jotka eivät suostu antautumaan työhön, ikään kuin he olisivat vain yhden sairauden uhreja. Ensimmäisessä kirjeessään hän nimittäin puhuu heistä ”epäjärjestyksessä”, jotka eivät vaeltaneet niiden traditioiden mukaan, jotka he olivat saaneet häneltä; ja hän väittää myös, että he olivat levottomia ja söivät leipänsä turhaan. Jälleen hän sanoo tässä: ”Me olemme kuulleet, että teidän keskuudessanne on joitakin, jotka vaeltavat epäjärjestyksessä.” Ja heti hän lisää toisen heikkouden, joka on tämän levottomuuden perusta, ja sanoo: ”eivät työskentele lainkaan.” Hän lisää myös kolmannen sairauden, joka versoo tästä jälkimmäisestä kuin jokin verso: ”mutta uteliaasti sekaantuen”.

LUKU 14.Kuinka ruumiillinen työ ehkäisee monia vikoja

JA niinpä hän ei hukkaa aikaa siinä, että hän soveltaa heti sopivaa lääkettä niin monien vikojen kannusteeksi, ja jättäessään syrjään sen apostolisen voimansa, jota hän oli käyttänyt vähän aikaisemmin, hän ottaa jälleen kerran hyvän isän tai hyvän lääkärin hellän luonteen ja, ikään kuin he olisivat hänen lapsiaan tai potilaitaan, soveltaa parantavilla neuvoillaan parannuskeinoja heidän parantamisekseen, sanomalla: ”Nyt me kehotamme niitä, jotka ovat sellaisia, ja pyydämme heitä Herran Jeesuksen kautta, että he hiljaisuudessa työskentelemällä söisivät oman leipänsä.” Kaikkien näiden haavaumien syyn, jotka kumpuavat joutilaisuuden juuresta, hän parantaa kuin joku taitava lääkäri yhdellä ainoalla tervehdyttävällä kehotuksella tehdä työtä; sillä hän tietää, että kaikki muut huonot oireet, jotka ikään kuin kumpuavat samasta rykelmästä, häviävät heti, kun päävaivan syy on poistettu.

LUKU 15. Kuinka ystävällisyyttä tulisi osoittaa myös laiskoille ja huolimattomille

Siitä huolimatta kaukokatseisen ja huolellisen lääkärin tavoin hän ei ole ainoastaan huolissaan sairaiden haavojen parantamisesta, vaan antaa sopivia ohjeita myös kokonaisuudelle, jotta heidän terveytensä säilyisi jatkuvasti, ja sanoo: ”Mutta älkää väsykö hyvissä teoissa.” Te, jotka seuraatte meitä eli meidän tapojamme, kopioikaa teille annettua esimerkkiä jäljittelemällä m m työtä älkääkä seuratko heidän laiskuuttaan ja laiskuuttaan: ”Älkää väsykö hyvään tekoon”, ts. osoittakaa myös te ystävällisyyttä heitä kohtaan, jos he eivät sattumalta ole noudattaneet sitä, mitä me sanoimme. Niin kuin hän silloin oli ankara heikkokuntoisia kohtaan peläten, etteivät he laiskuuden uuvuttamina antautuisi levottomuuteen ja uteliaisuuteen, niin hän nyt kehottaa niitä, jotka ovat terveitä, olemaan pidättelemättä sitä ystävällisyyttä, jota Herran käsky kehottaa meitä osoittamaan hyville ja pahoille, vaikka jotkut pahat ihmiset eivät kääntyisikään terveeseen oppiin; eikä myöskään pidättäytymään tekemästä hyvää ja rohkaisemasta heitä sekä lohdutuksen sanoilla että moitteilla ja tavallisella ystävällisyydellä ja kohteliaisuudella.

LUKU 16. Kuinka meidän tulisi varoittaa niitä, jotka tekevät väärin, ei vihasta vaan rakkaudesta

MUTTA taas siltä varalta, että jotkut saattaisivat rohkaistua tästä lempeydestä ja halveksia totella hänen käskyjään, hän jatkaa apostolin ankaruudella: ”Mutta jos joku ei tottele meidän sanojamme tämän kirjeen kautta, niin ottakaa se ihminen huomioon älkääkä seurustelko hänen kanssaan, niin että hän joutuisi häpeään.” Ja varoittaessaan heitä siitä, mitä heidän tulisi noudattaa häntä ja kaikkien hyvää ajatellen, ja siitä, kuinka huolellisesti heidän tulisi noudattaa apostolien käskyjä, hän liittää varoitukseensa samalla kertaa mitä lempeimmän isän ystävällisyyden ja opettaa heille, ikään kuin he olisivat hänen lapsiaan, millaista veljellistä asennetta heidän tulisi rakkaudesta viljellä edellä mainittuja kohtaan. ”Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan varoittakaa häntä kuin veljeä.” Tuomarin ankaruuteen hän yhdistää isän kiintymyksen ja lieventää ystävällisyydellä ja lempeydellä tuomiota, joka on annettu apostolisen ankarasti. Sillä hän käskee heitä panemaan merkille sen miehen, joka halveksuu hänen käskyjensä noudattamista, ja olemaan pitämättä hänen seuraansa; mutta hän ei kuitenkaan kehota heitä tekemään tätä vääränlaisesta vastenmielisyyden tunteesta, vaan veljellisestä kiintymyksestä ja huomaavaisuudesta hänen muuttumisensa suhteen. ”Älkää seurustelko”, hän sanoo, ‘hänen kanssaan, jotta hän häpeäisi’; niin että, vaikkei minun lempeät syytökseni parantaisikaan häntä, hän saattaa viimein joutua häpeään, kun hänet erotetaan julkisesti teistä kaikista, ja näin hän voi jonain päivänä alkaa palautua pelastuksen tielle.

LUKU 17.Erilaiset kohdat, joissa apostoli julistaa, että meidän pitäisi tehdä työtä,

tai joissa osoitetaan, että hän itse teki työtä Efesolaiskirjeessä hän myös antaa näin ollen syytöksen tästä työnteon aiheesta, sanoen: ”Joka on varastanut, älköön nyt enää varastako, vaan tehköön työtä, tehköön käsillään työtä, joka on hyvää, jotta hänellä olisi jotain annettavaa sille, joka kärsii puutetta.”” Ja myös Apostolien teoista huomaamme, että hän ei ainoastaan opettanut tätä, vaan myös itse harjoitti sitä. Kun hän nimittäin oli tullut Korinttiin, hän ei sallinut majoittua mihinkään muualle kuin Akvilan ja Priskillan luokse, koska he harjoittivat samaa ammattia, jota hän itse oli tottunut harjoittamaan. Sillä me luemme näin: ”Ja kun Paavali tämän jälkeen lähti Ateenasta ja tuli Korinttiin, löysi hän erään juutalaisen, Akvila-nimisen, Pontuksessa syntyneen, ja Priskillan, hänen vaimonsa, ja hän tuli heidän luokseen, koska he olivat samaa ammattia, ja hän asui heidän luonaan ja teki työtä, sillä he olivat ammatiltaan telttasepäntyöntekijöitä.”

LUKU18. Apostoli teki sen, minkä hän katsoi riittäväksi hänelle ja muille, jotka olivat hänen kanssaan

SITTEN hän meni Miletoon ja lähetti sieltä Efesoon ja kutsui luokseen Efeson seurakunnan vanhimmat ja antoi heille käskyn, kuinka heidän tuli hallita Jumalan seurakuntaa hänen poissa ollessaan, ja sanoi: ”Hän on Jumalan seurakunta: ”Te itse tiedätte, kuinka nämä kädet ovat palvelleet sellaisten asioiden puolesta, jotka ovat olleet välttämättömiä minulle ja niille, jotka ovat kanssani. Minä olen osoittanut teille kaiken, kuinka teidän pitäisi näin työtä tehden tukea heikkoja ja muistaa Herran Jeesuksen sanat, kuinka hän sanoi: ”On autuaampaa antaa kuin ottaa.” Hän jätti meille painavan esimerkin elintavoistaan, sillä hän todistaa, että hän ei tehnyt ainoastaan sitä, mikä tyydyttäisi pelkästään hänen omat ruumiilliset tarpeensa, vaan myös sen, mikä riittäisi niiden tarpeisiin, jotka olivat hänen kanssaan: tarkoitan niitä, jotka, koska he olivat kiireisiä velvollisuuksiensa vuoksi, eivät voineet hankkia itselleen ruokaa omin käsin. Ja niin kuin hän kertoo tessalonikalaisille, että hän oli työskennellyt antaakseen heille esimerkin, jotta he voisivat jäljitellä häntä, niin myös tässä hän antaa ymmärtää jotakin samankaltaista, kun hän sanoo: ”Minä olen näyttänyt teille kaiken, kuinka teidän niin työtä tehden pitäisi tukea heikkoja”, eli niin henkisesti kuin ruumiillisesti; toisin sanoen, että meidän pitäisi olla ahkeria heidän tarpeidensa tyydyttämisessä, ei runsaudestamme tai varatuista rahoista tai jonkun toisen anteliaisuudesta ja varallisuudesta, vaan pikemminkin hankkimalla tarvittava summa omalla työllämme ja vaivannäöllä.

LUKU 19.Miten meidän tulisi ymmärtää nämä sanat: ”On autuaampaa antaa kuin ottaa.”

JA hän sanoo, että tämä on Herran käsky: ”Sillä hän itse”, nimittäin Herra Jeesus, sanoi hän, ”sanoi, että on autuaampaa antaa kuin ottaa.” Se tarkoittaa, että antajan anteliaisuus on siunatumpaa kuin vastaanottajan tarve, kun lahjaa ei anneta rahasta, joka on pidättäytynyt epäuskon tai uskottomuuden vuoksi, eikä ahneuden varastamista aarteista, vaan se tuotetaan oman työmme ja rehellisen uurastuksemme hedelmistä. Ja niinpä ”on autuaampaa antaa kuin ottaa”, koska vaikka antaja jakaa vastaanottajan köyhyyden, hän kuitenkin ahkerasti ja hurskaalla huolenpidolla omalla työllään huolehtii siitä, että ei riitä vain omiin tarpeisiinsa, vaan myös siitä, mitä hän voi antaa jollekin puutteessa olevalle; ja niin häntä koristaa kaksinkertainen armo, koska antamalla pois kaiken omaisuutensa hän turvaa Kristuksen täydellisen luopumisen ja osoittaa kuitenkin työllään ja ajatuksillaan rikkaan anteliaisuutta; kunnioittaen näin Jumalaa rehellisellä työllään ja poimimalla hänelle hänen vanhurskautensa hedelmiä, kun taas toinen, joka on laiskuudesta ja velttoudesta uupunut, osoittaa itsensä apostolin sanan mukaan ruoan kelvottomaksi, koska hän käskyä uhmaten ottaa sitä joutilaisuudessa, ei ilman synnin ja itsepäisyyden syyllisyyttä.

LUKU 20. Eräästä laiskasta veljestä, joka yritti taivutella muita lähtemään luostarista

ME tunnemme erään veljen, jonka nimen antaisimme, jos siitä olisi jotain hyötyä, joka, vaikka hän oli jäänyt luostariin ja vaikka hänen oli pakko luovuttaa vahtimestarille päivittäin kiinteä tehtävänsä, kuitenkin peläten, ettei häntä saattaisi johdattaa johonkin suurempaan työosuuteen tai että joku innokkaammin työtä tekevä joutuisi häpeään, kun hän oli nähnyt jonkun luostariin hyväksytyn veljen, joka uskonsa kiihkeydessä halusi tehdä suuremman työosuuden myynnin, ja jos hän huomasi, ettei hän salaisella suostuttelulla voinut estää tätä toteuttamasta aikomustaan, hän suostutteli häntä huonoilla neuvoilla ja kuiskauksilla lähtemään sieltä. Ja päästäkseen helpommin eroon hän teeskenteli, että hänkin oli jo monesta syystä loukkaantunut ja halusi lähteä, jos vain löytäisi matkaseuraa ja tukea matkalle. Ja kun hän oli salaa luostariin juoksemalla saanut hänet suostumaan ja sopinut hänen kanssaan luostarista lähdön ajankohdan ja paikan, jonne hänen oli mentävä sitä ennen ja jossa hänen oli odotettava häntä, hän itse pysähtyi paikalleen teeskennellen, että hän seuraisi häntä, ja pysähtyi sinne, missä hän oli. Ja kun toinen ei häpeissään pakomatkastaan uskaltanut palata takaisin luostariin, josta oli paennut, pysähtyi hänen pakomatkansa surkea tekijä luostariin. Riittää, että olemme antaneet tämän ainoan esimerkin tämänkaltaisista ihmisistä, jotta aloittelijat olisivat varuillaan ja jotta osoittaisimme selvästi, mitä pahaa joutilaisuus, kuten Raamattu sanoo, voi saada aikaan munkin mielessä ja miten ”paha tiedonvälitys turmelee hyvät tavat”.

LUKU 21. Erilaisia kohtia Salomon kirjoituksista apatiaa vastaan

JA Salomo, viisain ihmisistä, osoittaa selvästi monissa kohdissa tätä joutilaisuuden vikaa, kuten hän sanoo: ”Joka seuraa joutilaisuutta, se täyttyy köyhyydestä”, joko näkyvästä tai näkymättömästä köyhyydestä, johon joutilas ja erilaisiin vikoihin sotkeutunut ihminen varmasti joutuu, ja hän on aina vieras Jumalan katselemiselle ja hengelliselle rikkaudelle, josta siunattu apostoli sanoo: ”Sillä kaikessa te olette rikastuneet hänessä, kaikessa puhuttelussa ja kaikessa tuntemisessa. ” Mutta tästä joutilaan köyhyydestä hän toisaalla kirjoittaa myös näin: ”Jokainen laiskuri puetaan revittyihin vaatteisiin ja ryysyihin.” Sillä varmasti hän ei ansaitse tulla koristelluksi tuolla katoamattomuuden vaatteella (josta apostoli sanoo: ”Pukeutukaa Herraan Jeesukseen Kristukseen”, ja taas ”Pukeutukaa vanhurskauden ja rakkauden rintapanssariin”), josta Herra itse puhuu myös Jerusalemille profeetan kautta: ”Nouse, nouse, Jerusalem, pue yllesi kirkkautesi vaatteet)”, joka laiskan uneliaisuuden tai onnettomuuden vallassa mieluummin pukeutuu, ei työllä ja ahkeruudella, vaan joutilaisuuden ryysyihin, jotka hän repii irti Raamatun kiinteästä kappaleesta ja ruumiista, ja pukee laiskuuteensa ei mitään kunnian ja kirkkauden vaatetta, vaan häpeällisen viitan ja tekosyyn. Sillä niillä, joita tämä laiskuus vaivaa, eivätkä he halua elättää itseään omien käsiensä työllä, niin kuin apostoli jatkuvasti teki ja kehotti meitä tekemään, on tapana käyttää hyväksi eräitä Raamatun todisteita, joilla he yrittävät verhota joutilaisuuttaan, sanoen, että kirjoitettu on: ”Älkää ponnistako sen lihan eteen, joka katoaa, vaan sen, joka jää iankaikkiseen elämään”, ja ”Minun lihani on tehdä Isäni tahto”. Mutta nämä todisteet ovat (ikään kuin) evankeliumin kiinteästä kappaleesta riepuja, jotka on omaksuttu tätä tarkoitusta varten, nimittäin peittämään joutilaisuutemme ja häpeämme häpeää sen sijaan, että ne pitäisivät meidät lämpimänä ja kaunistaisivat meidät sillä kalliilla ja loistavalla hyveen vaatteella, jonka sananlaskujen viisas nainen, joka oli pukeutunut voimalla ja kauneudella, sanotaan valmistaneen joko itselleen tai miehelleen, josta sanotaan kohta: ”Voima ja kauneus ovat hänen vaatteensa, ja hän iloitsee viimeisinä päivinä.” Tästä joutilaisuuden pahasta Salomo mainitsee näin uudelleen: ”Tyhjäntoimittajien tiet ovat täynnä orjantappuroita”, toisin sanoen näitä ja muita vastaavia vikoja, joiden apostoli edellä julisti johtuvan joutenolosta. Ja taas: ”Ja taas: ”Jokainen laiskuri on aina puutteessa.” Ja näistä Apostoli mainitsee sanoessaan: ”Ja että te ette kaipaa mitään keneltäkään”. Ja lopuksi: ”Jos teillä on jotain, mitä ette tarvitse, niin se ei saa olla mitään, mitä ette tarvitse: ”Sillä joutilaisuus on ollut monien paheiden opettaja”, jotka Apostoli on selvästi luetellut edellä selostamassaan kohdassa: ”Työtä ei tehdä ollenkaan, vaan uteliaasti puuhastellaan.” Tähän virheeseen hän liittää myös toisen: ”Ja että te opettelisitte olemaan hiljaa”, ja sitten: ”että te tekisitte omat asianne ja vaeltaisitte rehellisesti niitä kohtaan, jotka ovat ulkopuolella, ettekä haluaisi mitään keneltäkään.” Niitä myös, jotka hän toteaa epäjärjestykkeljasiksi ja kapinallisiksi, hän kehottaa niitä, jotka ovat tosissaan, erottautumaan heistä: ”Että te vetäydytte”, hän sanoo, ‘jokaisesta veljestä, joka vaeltaa epäjärjestyksessä ja ei sen perinteen mukaan, jonka he ovat meiltä saaneet.’”

LUKU 22. Kuinka veljet Egyptissä tekevät käsillään työtä, ei ainoastaan omien tarpeidensa tyydyttämiseksi vaan myös vankilassa olevien palvelemiseksi

JA näiden esimerkkien opettamina isät Egyptissä eivät koskaan anna munkkien, etenkään nuorempien, olla toimettomina, vaan arvioivat heidän sydämensä tarkoituksen ja heidän kasvunsa kärsivällisyydessä ja nöyryydessä ahkeran työnteon kautta; eivätkä he ainoastaan salli heidän ottaa vastaan mitään muilta omien tarpeidensa tyydyttämiseksi, vaan lisäksi he eivät ainoastaan virkistä pyhiinvaeltajia ja veljiä, jotka tulevat heidän luonaan käymään, vaan he itse asiassa keräävät valtavan määrän elintarvikkeita ja ruokaa ja jakavat sitä Libyan nälänhädästä ja hedelmättömyydestä kärsiville alueille ja myös kaupunkeihin niille, jotka murehtivat vankiloiden kurjuudessa; sillä he uskovat, että tällaisella käden hedelmien uhraamisella he tuovat kohtuullisen ja oikean uhrin Herralle.

LUKU 23. Että joutilaisuus on syy siihen, miksi lännessä ei ole luostareita munkkeja varten

SYY on se, että näissä maissa emme näe löytyvän luostareita, joissa olisi niin paljon veljiä; sillä heitä ei elätetä oman työnsä voimavaroilla niin, että he voisivat pysyä niissä jatkuvasti; ja jos jollakin tapaa, jonkun toisen vapaamielisyyden kautta, olisi riittävästi varoja heidän elättämisekseen, niin kuitenkin rakkaus helppouteen ja sydämen levottomuus eivät salli heidän pysyä siellä pitkään. Siitä on periytynyt Egyptin vanhoilta isiltä tämä sanonta, jonka mukaan munkkia, joka tekee työtä, vaivaa vain yksi paholainen, mutta joutilasta piinaavat lukemattomat henget.

LUKU 24. Abba Paavalista, joka poltti joka vuosi tulella kaikki kättensä työt

LOPUKSI Abba Paavali, yksi suurimmista isistä, asui valtavassa autiomaassa, jota kutsutaan Porfyrian autiomaaksi, ja koska hänellä oli taatelipalmut ja pieni puutarha, jotka lievittivät ahdistusta, hänellä oli runsaasti elätettävää, ja runsaasti ruokaa, eikä hän voinut löytää mitään muuta työtä, joka olisi elättänyt hänet, koska hänen asuntoaan erotti kaupungeista ja asutuista seuduista seitsemän päivän tai jopa useamman päivän matka autiomaan halki, ja tavaran kuljettamisesta olisi pyydetty enemmän kuin työn hinta olisi ollut arvokas; Hän keräsi palmujen lehtiä ja vaati itseltään säännöllisesti päivittäistä työtä, ikään kuin hän olisi saanut siitä elantonsa. Ja kun hänen luolansa oli täyttynyt koko vuoden työstä, hän poltti joka vuosi tulella sen, minkä parissa hän oli niin ahkerasti työskennellyt; näin hän osoitti, että ilman ruumiillista työtä munkki ei voi pysähtyä paikalleen eikä nousta täydellisyyden korkeuksiin; niin että vaikka ravinnon tarve ei vaatinut tämän tekemistä, niin hän teki sen kuitenkin yksinkertaisesti siksi, että hän puhdisti sydämensä ja vahvisti ajatuksiaan, pysyi keljassään ja sai voiton onnettomuudesta ja karkotti sen.

LUKU 25. Abba Mooseksen sanat, jotka hän sanoi minulle acedian parantamisesta

Kun olin aloittamassa oleskeluani erämaassa ja olin sanonut abba Moosekselle, kaikkien pyhien päämiehelle, että minua oli eilen vaivannut hirvittävästi acedian kohtaus ja että voisin vapautua siitä vain juoksemalla heti abba Paavalin luo, hän sanoi: ”Sinä et ole vapauttanut itseäsi acediasta, vaan olet pikemminkin antautunut sen orjaksi ja alamaiseksi. Sillä vihollinen hyökkää vastedes voimakkaammin kimppuusi karkurina, koska se on nähnyt, että pakenit heti, kun sinut voitettiin riidassa: ellet toisella kerralla, kun liityt taisteluun sitä vastaan, päätä hälventää sen hyökkäyksiä ja kuumuutta hetkeksi hylkäämällä keljaäsi tai nukkumalla toimettomana, vaan opi pikemminkin voittamaan sitä kestävyydellä ja riidalla.”” Mistä kokemus on osoittanut, että acedia-kohtausta ei pidä väistää pakenemalla sitä, vaan voittaa vastustamalla sitä

KIRJA XI

TURHAMAISUUDEN HENGESTÄ

LUKU 1. Miten seitsemäs taistelumme on turhamaisuuden henkeä vastaan ja mikä on sen luonne

Seitsemäs taistelumme on kenodoksian henkeä vastaan, jota voimme kutsua turhaksi tai tyhjänpäiväiseksi kunniaksi: henki, joka ottaa monia muotoja ja on muuttuva ja hienovarainen, niin että sitä on vaikea, en sano, että sitä vastaan on vaikea suojautua, mutta se on vaikeampi nähdä läpi ja havaita, jopa kaikkein tarkimmilla silmillä.

LUKU 2. Kuinka turhamaisuus hyökkää munkin kimppuun paitsi hänen lihalliselta myös hänen hengellisellä puoleltaan

Sillä se ei hyökkää munkin kimppuun muiden vikojen tavoin ainoastaan lihallisella puolella, vaan myös hengellisellä puolella, vaan se soluttautuu oveluudella ja viekkaudella hänen mieleensä: niin että ne, joita lihalliset paheet eivät voi pettää, haavoittuvat vielä pahemmin hengellisen pätevyytensä kautta; ja sitä vastaan on sitä pahempi taistella, koska sitä on vaikeampi varoa. Sillä kaikkien muiden paheiden hyökkäys on avoimempi ja suoraviivaisempi, ja jokaisen niistä kohdalla, kun se, joka niitä lietsoo, saa vastaansa päättäväisen torjunnan, hän lähtee siitä heikompana pois, ja lyödyksi tullut vastustaja hyökkää seuraavalla kerralla uhrinsa kimppuun vähemmän tarmokkaasti. Mutta kun tämä sairaus on hyökännyt mielen kimppuun lihallisen ylpeyden avulla ja kun se on torjuttu vastauksen kilvellä, se taas, kuten jokin pahuus, joka ottaa monia muotoja, muuttaa entistä asuaan ja luonnettaan ja yrittää hyveiden varjolla lyödä ja tuhota valloittajansa.

LUKU 3. Kuinka monessa muodossa turhamaisuus esiintyy

Muiden vikojemme ja intohimojemme voidaan sanoa olevan yksinkertaisempia ja vain yhdenmuotoisia; mutta tämä ottaa monta, muuttaa muotoaan ja hyökkää sitä vastaan, joka sitä vastaan asettuu, joka puolelta, ja hyökkää valloittajansa kimppuun joka puolelta. Sillä se yrittää vahingoittaa Kristuksen sotilasta hänen pukeutumisessaan, tavassaan, kävelyssään, äänessään, työssään, valvomisessaan, paastossaan, rukouksessaan, vetäytymisessään, lukemisessaan, tiedossaan, vaikenemisessaan, kuuliaisuudessaan, nöyryydessään, kärsivällisyydessään; ja kuin jokin vaarallisin kallio, joka on kätketty aaltojen vyöryessä, se aiheuttaa ennakoimattoman ja kurjan haaksirikon niille, jotka purjehtivat kauniissa tuulessa, kun he eivät ole sitä varuillaan tai varuillaan sitä vastaan.

LUKU 4. Kuinka turhamaisuus hyökkää munkin kimppuun oikealta ja vasemmalta

JA niinpä sen, joka haluaa kulkea kuninkaan valtatietä pitkin ”vanhurskauden käsivarsien avulla, jotka ovat oikealla kädellä ja vasemmalla”, pitäisi apostolin opetuksen mukaan kulkea ”kunnian ja häpeän, pahan ja hyvän kertomuksen” läpi, ” ja ohjata hyveellistä kulkuaan kiusauksen aaltojen keskellä, harkintakykyisenä ruorissa ja Herran Hengen hengittäessä meitä, sillä tiedämme, että jos poikkeamme vähänkin oikealle tai vasemmalle, törmäämme pian vaarallisimpiin kallioihin. Näin meitä varoittaa Salomo, viisain kaikista ihmisistä: ”Älkää kääntykö oikealle tai vasemmalle”, toisin sanoen älkää imarrelko itseänne hyveillänne ja paisutelko hengellisillä saavutuksillanne oikealla kädellä; älkääkä vasemmalla kädellä paheiden tielle väistymällä etsikö niistä itsellenne (apostolin sanoja käyttäen) ‘kunniaa häpeästänne’. Sillä siinä missä paholainen ei voi luoda ihmisessä kerskailua hänen hyvin istuvan ja siistin pukeutumisensa avulla, hän yrittää tuoda sen esiin likaisen, halvan ja hoitamattoman tyylin avulla. Jos hän ei voi vetää ihmistä alas kunnialla, hän kaataa hänet nöyryydellä. Jos hän ei voi saada häntä paisumaan tiedon ja kaunopuheisuuden armolla, hän vetää hänet alas hiljaisuuden painolla. Jos ihminen paastoaa avoimesti, turhamaisuuden ylpeys hyökkää hänen kimppuunsa. Jos hän salaa sen halveksuakseen sen kunniaa, häntä vastaan hyökkää sama ylpeyden synti. Välttääkseen turhamaisuuden tahroja hän välttää pitkiä rukouksia veljien nähden; mutta koska hän kuitenkin tarjoaa niitä salaa eikä hänellä ole ketään, joka tietäisi siitä, hän ei välty turhamaisuuden ylpeydeltä.

5 LUKU Vertailu, joka osoittaa turhamaisuuden luonteen

MEIDÄN vanhimmat kuvaavat ihailtavasti tämän sairauden luonnetta sipulin kaltaiseksi, ja niiden sipulien kaltaiseksi, jotka kun riisut yhdestä päällyksestä, huomaatte olevan päällystetty toisella; ja niin usein kuin riisutte ne, huomaatte ne edelleen suojassa.

LUKU 6. Että turhasta kunniasta ei päästä kokonaan eroon yksinäisyyden eduilla.

Yksinäisyydessäkään se ei lakkaa jahtaamasta sitä, joka kunnian tähden on paennut kanssakäymistä kaikkien ihmisten kanssa. Ja mitä perusteellisemmin ihminen on karttanut koko maailmaa, sitä kiivaammin se jahtaa häntä. Se pyrkii ylpeydellä nostamaan yhden miehen korkealle, koska hän kestää paljon työtä ja vaivannäköä, toisen miehen, koska hän on äärimmäisen valmis tottelemaan, toisen miehen, koska hän päihittää muut ihmiset nöyryydessä. Yhtä ihmistä kiusataan hänen tietämyksensä laajuudella, toista hänen lukemisensa laajuudella, toista hänen valvomisensa pituudella. Tämä sairaus ei myöskään pyri haavoittamaan ihmistä muutoin kuin hänen hyveidensä kautta; se luo esteitä, jotka johtavat kuolemaan juuri niiden asioiden kautta, joiden kautta elämän antimia haetaan. Sillä kun ihminen haluaa vaeltaa pyhyyden ja täydellisyyden tiellä, viholliset eivät aseta ansojaan pettääkseen häntä minnekään muualle kuin sille tielle, jota pitkin hän vaeltaa, kuten autuas Daavid on sanonut: ”Sillä tiellä, jota minä vaelsin, he asettivat minulle ansan”; että juuri tällä hyveen tiellä, jota pitkin me vaellamme, kun painamme eteenpäin ‘korkean kutsumuksemme palkintoa’ kohti, saatamme riemuita menestyksestämme ja niin vajota alas ja pudota sielumme jalat kietoutuneina ja joutuneina turhamaisuuden ansoihin. Ja niin käy niin, että ne meistä, jotka eivät voisi olla voitettuja taistelussa vihollisen kanssa, joutuvat voittomme suuruuden valloittamiksi, tai sitten (mikä on toisenlainen petos), että ylikorostettuamme sen itsehillinnän rajat, joka meille on mahdollista, epäonnistumme pysyvyydessä kurssissamme ruumiillisen heikkouden vuoksi.

LUKU 7. Kuinka kunnianhimo, kun se on voitettu, nousee jälleen kiihkeämmin kuin koskaan taisteluun

KAIKKI paheet, kun ne on voitettu, heikkenevät, ja kun ne on lyöty, ne heikkenevät päivä päivältä, ja sekä paikan että ajan suhteen vähenevät ja laantuvat, tai ainakin, koska ne ovat vastakkaisten hyveiden vastakohtia, niitä on helpompi karttaa ja välttää; mutta tämä, kun se on lyöty, nousee jälleen kiihkeämmin kuin koskaan taisteluun; ja kun luulemme, että se on tuhottu, se elpyy jälleen, ja on sitä vahvempi kuolemansa tähden. Muut paheet hyökkäävät yleensä vain niiden kimppuun, jotka ne ovat voittaneet taistelussa; mutta tämä pahe jahtaa voittajiaan sitä kiivaammin; ja mitä perusteellisemmin sitä on vastustettu, sitä kiivaammin se hyökkää sen kimppuun, joka on riemuissaan voitostaan sitä vastaan. Ja tässä piilee vastustajamme ovela oveluus, nimittäin siinä, että kun hän ei voi voittaa Kristuksen sotilasta vihollisen aseilla, hän lyö hänet matalaksi omalla keihäällään.

LUKU 8. Kuinka kopeus ei hellitä autiomaassa eikä ikääntymisen myötä

MUUT paheet, kuten sanoimme, hellittävät joskus aseman tuomien etujen vuoksi, ja kun synnin aihe ja tilaisuus ja tilaisuus siihen poistetaan, ne löystyvät ja vähenevät; mutta tämä tunkeutuu autiomaahan sen kanssa, joka sitä pakenee, eikä sitä voi sulkea mistään paikasta, eikä se lakkaa, kun sen ulkoinen aihe poistetaan. Sillä se yksinkertaisesti rohkaistuu sen miehen hyveiden saavutuksista, jota vastaan se hyökkää. Sillä kaikki muut paheet, kuten edellä sanoimme, vähenevät joskus ajan kuluessa ja katoavat; tälle yksi elämän pituus, ellei sitä tueta taitavalla ahkeruudella ja harkitsevalla harkinnalla, ei ole este, vaan se itse asiassa antaa sille uutta polttoainetta turhamaisuudelle.

LUKU 9. Että turhamaisuus on sitä vaarallisempaa, että se on sekoittunut hyveisiin

LOPUKSI muut intohimot, jotka ovat täysin erilaisia kuin hyveet, jotka ovat niiden vastakohtia, ja jotka hyökkäävät meitä vastaan avoimesti ja ikään kuin päivänvalossa, ovat helpommin voitettavissa ja niitä vastaan on helpompi suojautua; mutta tämä, joka on sekoittunut hyveisiimme ja sotkeutunut taisteluun, taistelee ikään kuin yön pimeyden suojassa, pettää sitä vaarallisemmin niitä, jotka eivät ole varuillaan eivätkä ole valppaana.

LUKU 10. Esimerkki, joka osoittaa, kuinka Hiskia kukistui kateuden nuolella

Niinpä me luemme, että Juudan kuningas Hiskia, joka oli kaikin puolin täydellisen oikeamielinen ja Pyhän Kirjoituksen todistuksen mukaan hyväksytty mies, kukistui lukemattomien hyveistään annettujen kiitosten jälkeen yhdestä kateuden nuolesta. Ja hänet, joka yhdellä ainoalla rukouksellaan kykeni varmistamaan sadan kahdeksankymmentäviiden tuhannen assyrialaisen sotilaan kuoleman, jotka enkeli tuhosi yhdessä yössä, voitti kerskailu ja turhamaisuus. Hänestä – ohittaakseni hänen hyveidensä pitkän luettelon, jonka avaaminen veisi kauan aikaa – sanon vain tämän yhden asian. Hän oli mies, joka sen jälkeen, kun hänen elämänsä loppu oli määrätty ja hänen kuolemansa päivä Herran tuomiolla määrätty, sai yhdellä ainoalla rukouksella pidennettyä hänen elämälleen asetettuja rajoja viidellätoista vuodella, kun aurinko palasi kymmenen askelta takaisin, jonka se oli jo loistanut kulkiessaan kohti laskua, ja palatessaan hälvensi niitä viivoja, jotka sen kulkua seurannut varjo oli jo merkinnyt, ja antoi näin koko maailmalle kaksi päivää yhdessä, luonnon pysyvien lakien vastaisella huikealla ihmeellä. Kuitenkin näin suurten ja uskomattomien merkkien, näin suunnattomien todistusten jälkeen hänen hyvyydestään, kuulkaa, kuinka Raamattu kertoo, kuinka hän tuhoutui juuri menestyksensä vuoksi. ”Niinä päivinä”, kerrotaan meille, ‘Hiskia oli kuolemansairas, ja hän rukoili Herraa, ja hän kuuli häntä ja antoi hänelle merkin.’ Sen nimittäin, josta me luemme neljännessä valtakuntien kirjassa, antoi profeetta Jesaja auringon kääntymisen kautta. ”Mutta”, sanotaan, ”hän ei antanut takaisin niiden etujen mukaan, jotka hän oli saanut, sillä hänen sydämensä oli kohonnut, ja viha syttyi häntä vastaan ja Juudaa ja Jerusalemia vastaan; ja hän nöyrtyi sen jälkeen, koska hänen sydämensä oli kohonnut, sekä hän että Jerusalemin asukkaat, ja sen tähden Herran viha ei tullut heidän päälleen Hiskian aikana.” Kuinka vaarallinen, kuinka kauhea onkaan turhamaisuuden sairaus! Niin paljon hyvyyttä, niin monia hyveitä, uskoa ja antaumusta, jotka ovat niin suuria, että ne voivat voittaa ja muuttaa itse luonnon ja koko maailman lait, menehtyvät yhden ainoan ylpeyden teon vuoksi! Niin että kaikki hänen hyvät tekonsa olisivat unohtuneet kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan, ja hän olisi joutunut heti Herran vihan kohteeksi, ellei hän olisi lepyttänyt Häntä palauttamalla nöyryytensä: niin että hän, joka ylpeyden ehdotuksesta oli pudonnut niin suurelta huippuosaamisen korkeudelta, voisi nousta takaisin menetetylle korkeudelle vain nöyryyden samoilla askelilla. Haluatteko nähdä toisen esimerkin samanlaisesta putoamisesta?

LUKU 11.Kuningas Ussian tapaus, joka joutui saman sairauden valtaan

Saman sairauden taudin saastuttama Ussian, sen kuninkaan esi-isä, josta olemme puhuneet, jota itseäänkin ylistetään kaikessa Raamatun todistuksen mukaan, kun hän oli saanut suurta kiitosta hyveellisyydestään, kun hän oli saavuttanut lukemattomia voittoja antaumuksellaan ja uskonsa ansioista, opi, kuinka ylpeyden ylpeys kaatoi hänet. ”Ja”, meille kerrotaan, ‘Ussian nimi nousi esiin, sillä Herra auttoi häntä ja vahvisti häntä’. Mutta kun hän oli vahvistunut, hänen sydämensä kohosi tuhoonsa, ja hän laiminlöi Herran, Jumalansa.” Näette toisen esimerkin mitä kauheimmasta tuhosta ja näette, kuinka kaksi niin suoraselkäistä ja erinomaista miestä tuhoutui juuri heidän voittojensa ja voittojensa vuoksi. Siitä näette, kuinka vaarallisia vaurauden tuomat menestykset yleensä ovat, niin että ne, joita vastoinkäymiset eivät voisi vahingoittaa, tuhoutuvat, elleivät he ole varovaisia, vaurauden vuoksi; ja ne, jotka taistelussa ovat välttyneet kuolemanvaaralta, lankeavat omien voittojensa ja riemuvoittojensa edessä.

LUKU 12. Useita todisteita kerskailua vastaan

JA niin apostoli varoittaa meitä: ”Älkää himoitko kerskailua.” Ja Herra, nuhtelemalla fariseuksia, sanoo: ”Kuinka te voitte uskoa, jotka otatte toisiltanne kunniaa vastaan ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yksin Jumalalta?”.” Näistäkin siunattu Daavid puhuu uhkaavasti: ”Sillä Jumala on hajottanut niiden luut, jotka miellyttävät ihmisiä.”

LUKU 13. Tavoista, joilla turhamaisuus hyökkää munkin kimppuun

ON myös aloittelijoiden ja niiden kohdalla, jotka ovat vielä edistyneet vain vähän joko mielenvoimissa tai tiedoissa, se yleensä paisuttaa heidän mieltään, joko äänensä laadun vuoksi, koska he osaavat laulaa hyvin, tai koska heidän ruumiinsa on laihtunut, tai koska he ovat hyväkroppaisia, tai koska heillä on rikkaita ja jaloja sukulaisia, tai koska he ovat halveksineet sotilaselämää ja kunnianosoituksia. Joskus se myös vakuuttaa ihmiselle, että jos hän olisi jäänyt maailmaan, hän olisi helposti saanut kunnian ja rikkaudet, joita ei ehkä olisi voinut saada, ja paisuttaa häntä turhalla toivolla epävarmoista asioista; ja kun on kyse niistä asioista, joita hänellä ei koskaan ollut, se paisuttaa häntä ylpeydellä ja turhamaisuudella, ikään kuin hän olisi ollut sellainen, joka olisi halveksinut niitä.

LUKU 14.Miten se vihjaa siihen, että ihminen voi pyrkiä pyhiin pappeusasteisiin

MUTTA joskus se synnyttää halun päästä pyhiin pappeusasteisiin ja halun pappeuteen tai diakoniaan. Ja se edustaa sitä, että jos ihminen on jopa vastoin tahtoaan saanut tämän viran, hän täyttää sen niin pyhästi ja ankarasti, että hän pystyy näyttämään esimerkkiä pyhyydestä jopa muille papeille; ja että hän voittaa monet ihmiset puolelleen, ei ainoastaan elämäntavallaan, vaan myös opetuksellaan ja saarnallaan. Se saa ihmisen, vaikka hän istuisi yksin keljassään, kiertelemään mielessään ja mielikuvituksessaan toisten asunnoissa ja luostareissa ja tekemään monia käännytyksiä kuvitteellisen riemun houkuttelemana

LUKU 15. Kuinka turhamainen mielihyvä huumaa mielen

JA niin kurja sielu on sellaisen turhamaisuuden vaikutuksen alaisena – ikään kuin se olisi syvän unen huumaama – että se usein joutuu tällaisten ajatusten mielihyvän vietäväksi, ja täyttyy sellaisista mielikuvituksista, niin ettei se voi edes katsoa nykyisiä asioita tai veljiä, kun se nauttii näiden asioiden pyörittämisestä, joista se harhailevien ajatustensa kanssa näkee valveunia, ikään kuin ne olisivat totta.

LUKU 16. Siitä, jonka esimies tapasi ja löysi keljasta joutavan turhanpäiväisen kunnianhimon harhaanjohtamana

MUISTAN erään vanhimman, kun olin oleskelemassa Skeeten erämaassa, joka meni erään veljen keljain käymään tämän luona, ja kun hän oli päässyt ovelle, kuuli tämän mutisevan sisältä ja seisoi hetken aikaa paikoillaan haluten tietää, mitä se oli, mitä tämä luki Raamatusta tai toisteli ulkoa (kuten on tapana), kun hän oli töissä. Ja kun tämä mitä mainioin salakuuntelija sovelsi ahkerasti korvaansa ja kuunteli uteliaana, hän huomasi, että mies oli saanut tämän henkikohtauksen vaikutuksesta kuvitella pitävänsä kansalle kiihottavaa saarnaa. Ja kun vanhus kuuli paikoillaan seistessään miehen lopettavan puheensa ja palaavan takaisin virkaansa ja toimittavan katekumeenien erottamisen, kuten diakoni tekee, niin viimein hän koputti oveen, ja mies tuli ulos ja kohtasi vanhimman tavanomaisella kunnioituksella, toi hänet sisään ja (koska tieto siitä, mitä hän oli ajatellut, sai hänet levottomaksi) kysyi häneltä, milloin hän oli saapunut, koska pelkäsi, ettei hän olisi saanut jotakin pahaa siitä, että seisoi liian kauan ovella: Vanhus vastasi ystävällisesti vitsaillen: ”Tulin tänne vasta, kun te olitte antamassa katekumeenien irtisanomista. ”

LUKU 17. Kuinka vikoja ei voi parantaa, ellei niiden juuria ja syitä ole löydetty

KATSON, että oli hyvä lisätä nämä asiat tähän pieneen teokseeni, jotta voisimme oppia paitsi järjen, myös esimerkkien avulla kiusausten voimasta ja niiden syntien järjestyksestä, jotka vahingoittavat onnetonta sielua, ja jotta voisimme siten olla varovaisempia välttämään vihollisen ansoja ja moninaisia petoksia. Sillä nämä asiat tuovat egyptiläiset isät erottelematta esiin, jotta he kertomalla niistä, niin kuin ne, jotka niitä vielä kestävät, paljastaisivat ja paljastaisivat taistelut kaikkien paheiden kanssa, joita he todella kärsivät ja joita nuoremmat varmasti joutuvat kärsimään; niin että selittäessään kaikista intohimoista johtuvia harhoja ne, jotka ovat vasta aloittelevia ja innokkaita hengessä, tietäisivät kamppailujensa salaisuuden ja näkisivät ne kuin lasista, oppisivat sekä niiden syntien syyt, jotka heitä vaivaavat, että niiden parannuskeinot, ja että heitä opastettaisiin etukäteen tulevien kamppailujen lähestymisestä, ja heille opetettaisiin, miten heidän tulisi varautua niitä vastaan tai kohdata ne ja taistella niitä vastaan. Niin kuin taitavilla lääkäreillä on tapana paitsi parantaa jo olemassa olevia sairauksia, myös viisaalla taidolla pyrkiä välttämään tulevia sairauksia ja ehkäisemään niitä resepteillään ja parantavilla juomilla, niin myös näillä todellisilla sielunlääkäreillä on tapana hengellisten konferenssien avulla, kuin jokin taivaallinen vastalääke, tuhoavat etukäteen ne sielun sairaudet, jotka voisivat syntyä, eivätkä anna niiden saada jalansijaa nuorempien mielissä, kun he paljastavat heille heitä uhkaavien intohimojen syyt ja lääkkeet, jotka parantavat ne.

LUKU 18.Kuinka munkin tulee välttää naisia ja piispoja

TÄMÄ on vanha isien sanonta, joka on yhä voimassa, – vaikken voi esittää sitä ilman häpeää omalta osaltani, koska en voinut välttää omaa sisartani enkä paeta piispan käsiä, – nimittäin, että munkin tulee kaikin keinoin paeta naisia ja piispoja. Sillä kumpikaan heistä ei salli sen, joka kerran on ollut läheisessä kanssakäymisessä, enää huolehtia keljansa hiljaisuudesta tai jatkaa puhtain silmin jumalallista mietiskelyä pyhien asioiden oivaltamisen kautta.

LUKU 19. Lääkkeet, joilla voimme voittaa turhamaisuuden

JA niinpä Kristuksen urheilijan, joka tahtoo ponnistella laillisesti tässä oikeassa ja hengellisessä taistelussa, tulisi kaikin keinoin pyrkiä voittamaan tämä muuttuvainen ja monenkirjava hirviö, joka, koska se hyökkää meitä vastaan joka puolelta kuin jokin moninainen pahuus, voimme välttyä sellaisella lääkkeellä kuin tämä, nimittäin ajattelemalla Daavidin sanontaa: ”Herra on hajottanut niiden luut, jotka miellyttävät ihmisiä.” Tämä on ainoa keino voittaa turhamaisuus. Aluksi meidän ei pitäisi sallia itsemme tehdä mitään turhamaisuuden vaikutuksesta ja kerskakulutuksen saamiseksi. Seuraavaksi, kun olemme aloittaneet jonkin asian hyvin, meidän pitäisi pyrkiä ylläpitämään sitä yhtä huolellisesti, sillä pelkäämme, ettei myöhemmin turhamaisuuden sairaus hiipisi sisään ja tekisi tyhjäksi kaikkia työmme hedelmiä. Kaikkea sellaista, jolla on hyvin vähän hyötyä tai arvoa veljien yhteisessä elämässä, meidän tulisi välttää, koska se johtaa kerskailuun; ja kaikkea sellaista, mikä tekisi meistä huomattavia muiden joukossa ja josta saisimme kunniaa ihmisten keskuudessa, ikään kuin olisimme ainoat ihmiset, jotka osaavat sen tehdä, meidän tulisi välttää. Sillä näiden merkkien avulla osoitetaan, että kerskailun tappava taakka tarttuu meihin: Josta pääsemme helpoimmin eroon, jos ajattelemme, että emme ainoastaan menetä niiden työmme hedelmiä, jotka olemme suorittaneet kerskakulutuksen kehotuksesta, vaan että olemme myös syyllistyneet suureen syntiin, ja jumalattomina kärsimme iankaikkisen rangaistuksen, koska olemme tehneet Jumalalle vääryyttä tekemällä ihmisten suosioksi sen, mitä meidän olisi pitänyt tehdä hänen tähtensä, ja Hän, joka tuntee kaikki salaisuudet, on tuominnut meidät siitä, että olemme asettaneet ihmiset Jumalan edelle ja maailman ylistyksen Herran ylistyksen edelle.

KIRJA XII

YLPEYDEN HENGESTÄ

LUKU 1. Miten kahdeksas taistelumme on ylpeyden henkeä vastaan ja sen luonne

Kahdeksas ja viimeinen taistelumme on ylpeyden henkeä vastaan, joka, vaikka se on viimeisin taistelussamme vikojemme kanssa ja on viimeisenä luettelossa, on kuitenkin alkuaan ja ajallisessa järjestyksessä ensimmäinen: se on paha peto, joka on kaikkein raakalaismaisempi ja kauhistuttavampi kuin kaikki aikaisemmat, joka koettelee pääasiassa niitä, jotka ovat täydellisiä, ja ahmii kauhealla puraisullaan niitä, jotka ovat jo melkein saavuttaneet hyveellisyyden täydellisyyden.

LUKU 2.Kuinka ylpeyttä on kahdenlaista

JA tätä ylpeyttä on kahdenlaista: toinen, se, jonka sanoimme ahdistavan parhaita ihmisiä ja hengellisesti ajattelevia; toinen, se, joka hyökkää jopa aloittelevien ja lihallisten ihmisten kimppuun. Ja vaikka kumpikin ylpeyden laji herättää sekä Jumalaan että ihmiseen nähden vaarallisen haltioitumisen, niin kuitenkin tuo ensimmäinen laji liittyy erityisesti Jumalaan; toinen viittaa erityisesti ihmisiin. Tämän jälkimmäisen alkuperästä ja sen parannuskeinoista tulemme Jumalan avulla käsittelemään niin pitkälle kuin mahdollista tämän kirjan loppuosassa. Nyt aiomme sanoa muutamia asioita tuosta ensin mainitusta lajista, joka, kuten aiemmin mainitsin, koettelee erityisesti niitä, jotka ovat täydellisiä.

LUKU 3.Kuinka ylpeys on tuhoisaa kaikille hyveille

EI siis ole mitään muuta vikaa, joka on niin tuhoava kaikille hyveille ja joka ryöstää ja riistää ihmiseltä kaiken vanhurskauden ja pyhyyden, kuin tämä ylpeyden paha, joka jonkun ruttotaudin tavoin hyökkää koko ihmiseen, eikä tyydy vahingoittamaan vain yhtä osaa tai yhtä raajaa, vaan vahingoittaa tappavalla vaikutuksellaan koko ruumista ja pyrkii kaatamaan ja tuhoamaan ne, jotka olivat jo hyveiden puun huipulla. Sillä jokainen muu vika tyytyy omiin rajoihinsa ja rajoihinsa, ja vaikka se sumentaa myös muita hyveitä, se on kuitenkin pääasiassa suunnattu vain yhtä vastaan, ja se hyökkää ja hyökkää erityisesti sitä vastaan. Ja niinpä (tehdäkseni tarkoitukseni selvemmäksi) ahmiminen, ts, vatsan mielihalut ja suupielien nautinnot, tuhoaa tiukan maltillisuuden: himo tahraa puhtauden, viha tuhoaa kärsivällisyyden: niin että joskus ihminen, joka on jonkin synnin orjuudessa, ei ole täysin vailla muita hyveitä, vaan häneltä on yksinkertaisesti riistetty se yksi hyve, joka taistelussa antaa periksi paheelle, joka on sen kilpailija ja vastustaja, ja hän voi jossain määrin säilyttää muut hyveensä: Mutta kun tämä yksi hyve on kerran vallannut jonkun onnettoman sielun, se tuhoaa ja hävittää koko kaupungin, niin kuin raakalaismainen tyranni, kun hyveiden korkea linnoitus on vallattu, ja kun se tasoittaa paheiden maahan kerran korkeat pyhyyden muurit ja sekoittaa ne toisiinsa, se ei anna sen alaisessa sielussa enää yhtään vapauden varjoakaan säilyä tästä lähtien. Ja siinä suhteessa kuin se alun perin oli sitä rikkaampi, niin nyt orjuuden ikeestä tulee sitä ankarampi, jonka julmilla raiskauksilla se riistää alistamaltaan sielulta kaikki sen hyveellisyyden voimat.

LUKU 4. Kuinka ylpeyden vuoksi Lucifer muuttui arkkienkelistä paholaiseksi

JA jotta ymmärtäisimme sen hirvittävän tyrannian voiman, näemme, että se enkeli, jota loistonsa ja kauneutensa suuruuden vuoksi kutsuttiin Luciferiksi, karkotettiin taivaasta vain tämän synnin vuoksi, ja ylpeyden tikun lävistämänä hänet syöstiin alas suurenmoisesta ja ylevästä enkeliasemastaan helvettiin. Jos siis jo pelkästään sydämen ylpeys riitti syöksemään taivaasta maan päälle niin suuren ja niin mahtavilla ominaisuuksilla koristellun voiman, niin juuri hänen lankeemuksensa suuruus osoittaa meille, miten varovaisesti meidän, joita lihan heikkous ympäröi, pitäisi olla varuillamme. Mutta voimme oppia välttämään tämän pahan tappavinta myrkkyä, jos jäljitämme hänen lankeemuksensa alkuperän ja syyt. Sillä heikkoutta ei voida koskaan parantaa eikä huonojen terveydentilojen parannuskeinoja paljastaa, ellei ensin tutkita niiden alkuperää ja syitä viisaalla tutkimuksella. Sillä koska hän (nimittäin Lucifer) oli varustettu jumalallisella loistolla ja loisti muiden korkeampien voimien joukossa Luojansa lahjan ansiosta, hän uskoi hankkineensa tuon viisauden loiston ja niiden voimien kauneuden, joilla hänet oli siunattu Luojan lahjana, oman luontonsa voimalla eikä Hänen anteliaisuutensa hyvyydellä. Ja tästä syystä hän paisutteli itseään ikään kuin hän ei tarvitsisi jumalallista apua pysyäkseen tässä puhtauden tilassa, ja hän piti itseään Jumalan kaltaisena, ikään kuin hän ei tarvitsisi Jumalan tavoin ketään, ja luottaen oman tahtonsa voimaan hän kuvitteli, että hän voisi sen avulla hankkia itselleen runsaasti kaikkea sitä, mikä oli tarpeen hyveellisyyden täyttymykseen tai täydellisen autuuden pysyvyyteen. Yksin tämä ajatus oli syynä hänen ensimmäiseen lankeemukseensa. Koska Jumala, jota hän kuvitteli, ettei enää tarvinnut, hylkäsi hänet, hänestä tuli yhtäkkiä epävakaa ja horjuva, ja hän huomasi oman luontonsa heikkouden ja menetti sen autuuden, josta hän oli nauttinut Jumalan lahjan ansiosta. Ja koska hän ”rakasti turmion sanoja”, joilla hän oli sanonut: ”Aion nousta taivaaseen”, ja ”petollista kieltä”, jolla hän oli sanonut itsestään: ”Minä olen oleva niin kuin Korkein”, ja Aadamista ja Eevasta: ”Te tulette olemaan niin kuin jumalat”, siksi ”Jumala hävittää hänet ikuisesti ja repii hänet pois ja poistaa hänet asuinpaikastaan ja juurineen elävien maasta”. Silloin vanhurskaat, kun he näkevät hänen tuhonsa, pelkäävät ja nauravat hänelle ja sanovat” (mikä voi olla myös mitä oikeutetuimmin suunnattu niitä kohtaan, jotka luottavat siihen, että he voivat saavuttaa korkeimman hyvän ilman Jumalan suojelusta ja apua): ”Katsokaa miestä, joka ei tehnyt Jumalaa apulaisekseen, vaan luotti rikkautensa runsauteen ja voitti turhuutensa.”

LUKU 5. Että ylpeydestä kumpuaa kannustimet kaikkiin synteihin

TÄMÄ on ensimmäisen syntiinlankeemuksen syy ja sen alkuperäisen sairauden lähtökohta, joka taas soluttautumalla ensimmäiseen ihmiseen hänen kauttaan, jonka se oli jo tuhonnut, tuotti kaikkien vikojen heikkoudet ja ainekset. Sillä samalla kun hän uskoi, että hän voisi tahtonsa vapauden ja omien ponnistelujensa avulla saavuttaa Jumaluuden kunnian, hän itse asiassa menetti sen kunnian, joka hänellä jo oli Luojan vapaan lahjan ansiosta.

LUKU 6. Että ylpeyden synti on taistelun varsinaisessa järjestyksessä viimeinen, mutta ajallisesti ja alkuperältään ensimmäinen

JA niin myös Raamatusta saatujen esimerkkien ja todistusten avulla on mitä selvimmin osoitettu, että ylpeyden pahuus, vaikka se tulee taistelun järjestyksessä myöhemmin, on kuitenkin alkuperältään aikaisempi ja on kaikkien syntien ja vikojen alku: eikä se (kuten muutkaan paheet) ole pelkästään kohtalokas sille vastakkaiselle hyveelle (tässä tapauksessa nöyryydelle), vaan se on samalla tuhoisa kaikille hyveille; eikä se kiusaa vain tavallisia ja pieniä ihmisiä, vaan ennen kaikkea niitä, jotka jo seisovat urheuden korkeuksissa. Sillä näin profeetta puhuu tästä hengestä: ”Hänen ruokansa on valittua”. Ja niin myös autuas Daavid, vaikka hän varjeli sydämensä syvyyksiä mitä suurimmalla huolellisuudella, niin että hän uskalsi sanoa Hänelle, jolta hänen omatuntonsa salaisuudet eivät olleet kätkettynä: ”Herra, minun sydämeni ei ole kohonnut, eivätkä minun silmäni ole ylhäiset, enkä ole vaeltanut suurissa asioissa enkä ihmeellisissä asioissa, jotka ovat minun yläpuolellani”. Jos en olisi nöyrä”, ja taas: ‘Joka ylpeyttä tekee, ei saa asua minun huoneeni keskellä.’ Mutta koska hän tiesi, kuinka vaikeaa tuo valvominen on täydellisillekin, hän ei niinkään olettanut omien ponnistustensa varaan, vaan rukoili Jumalaa ja anoi Hänen apuaan, että hän pääsisi haavoittumatta tämän vihollisen nuolilta, sanoen: ‘Älköön ylpeyden jalka tulko minun päälleni’, sillä hän pelkäsi ja kammoksui lankeamista siihen, mitä ylpeistä sanotaan, nimittäin, ”Jumala vastustaa ylpeitä”, ja taas: ”Jokainen, joka ylentää sydämensä, on saastainen Herran edessä.” ‘Jokainen, joka ylentää sydämensä, on saastainen Herran edessä’.

LUKU 7. Että ylpeyden paha on niin suuri, että sillä on oikeutetusti jopa Jumala itse vastustajanaan

Kuinka suuri on ylpeyden paha, että sillä ei ole oikeutetusti mitään enkeliä eikä muitakaan hyveellisyyksiä sitä vastaan, vaan Jumala itse vastustajanaan! Koska on syytä huomata, että niistä, jotka ovat sotkeutuneet muihin synteihin, ei koskaan sanota, että heillä on Jumala vastassaan; tarkoitan, että ei sanota, että Jumala vastustaa ”ahmijoita, huorintekijöitä, intohimoisia tai ahneita”, vaan ainoastaan ”ylpeitä”. Sillä nuo synnit vaikuttavat vain niihin, jotka niitä tekevät, tai näyttävät kohdistuvan niihin, jotka niihin osallistuvat, eli toisiin ihmisiin; mutta tämä synti liittyy oikeammin Jumalaan, ja siksi on erityisen oikein, että Hän vastustaa sitä.

LUKU 8. Kuinka Jumala on tuhonnut paholaisen ylpeyden nöyryyden hyveellä, ja eri kohdat todisteena tästä

JA niin Jumala, kaikkien Luoja ja Parantaja, tietäen, että ylpeys on pahuuden syy ja lähde, on varonut parantamasta vastakohtia vastakohdilla, jotta ne asiat, jotka ylpeys on pilannut, voitaisiin palauttaa nöyryydellä. Sillä toinen sanoo: ”Minä nousen taivaaseen”, toinen: ”Minun sieluni alennettiin maahan asti”. Toinen sanoo: ”Ja minä tahdon olla Korkeimman kaltainen”; toinen: ”Vaikka hän oli Jumalan muotoinen, hän kuitenkin tyhjensi itsensä ja otti palvelijan muodon, nöyryytti itsensä ja tuli kuuliaiseksi kuolemaan asti.”” Toinen sanoo: ”Minä kohotan valtaistuimeni Jumalan tähtien yläpuolelle”; toinen: ”Oppikaa minusta, sillä minä olen nöyrä ja nöyräsydäminen.” Toinen sanoo: ”Minä en tunne Herraa enkä päästä Israelia menemään”; toinen: ”Jos minä sanon, etten tunne häntä, olen valehtelija niin kuin tekin; mutta minä tunnen hänet ja pidän hänen käskynsä.”” Toinen sanoo: ”Minun jokeni ovat minun, ja minä olen ne tehnyt.” Toinen sanoo: ”Minun jokeni ovat minun, ja minä olen ne tehnyt.” Toinen sanoo: ”Minä en voi tehdä mitään itsestäni, vaan minun Isäni, joka pysyy minussa, hän tekee teot.”” Toinen sanoo: ”Kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnia ovat minun, ja kenelle minä tahdon, sille minä annan ne.” Toinen: ”Vaikka hän oli rikas, hän tuli kuitenkin köyhäksi, jotta me hänen köyhyytensä kautta tulisimme rikkaiksi.”” Toinen sanoo: ”Niin kuin munat kootaan yhteen, jotka ovat jääneet, niin minä olen koonnut koko maan, eikä ollut ketään, joka olisi liikuttanut siipeään tai avannut suunsa tai pitänyt pienintäkään ääntä;” toinen: ”Minusta on tullut kuin yksinäinen pelikaani; minä katselin ja tulin kuin varpunen yksin katolla.”” Toinen sanoo: ”Minä olen kuivattanut jalkapohjallani kaikki penkereisiin suljetut joet;” toinen: ”Enkö voi pyytää Isältäni, ja hän antaa minulle kohta enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä?” Toinen sanoo: ”Minä olen kuivattanut kaikki penkereisiin suljetut joet.” Jos tarkastelemme alkuperäisen lankeemuksemme syytä ja pelastuksemme perusteita ja pohdimme, kenen toimesta ja millä tavalla jälkimmäinen on luotu ja edellinen saanut alkunsa, voimme oppia joko paholaisen lankeemuksen tai Kristuksen esimerkin kautta, miten voimme välttää niin kauhean kuoleman ylpeyden vuoksi.

LUKU 9.Miten mekin voimme voittaa ylpeyden

JA niin voimme välttyä tämän pahimman hengen paulasta, jos jokaisen hyveen kohdalla, jossa tunnemme edistyvämme, sanomme nämä apostolin sanat: ”En minä, vaan Jumalan armo minun kanssani”, ja ‘Jumalan armosta minä olen se, mikä minä olen’, ja ‘Jumala on se, joka vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen hänen hyvän tahtonsa mukaan’.” Kuten pelastuksemme tekijä itse myös sanoo: ”Jos joku pysyy minussa ja minä hänessä, niin se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.” Ja ”Ellei Herra rakenna taloa, niin turhaan tekevät työtä ne, jotka sitä rakentavat. Ellei Herra varjele kaupunkia, niin vartija herää turhaan.”” Ja ”Turha on teidän nousta valon eteen.” Sillä ”ei se ole tahdosta eikä juoksemisesta, vaan Jumalasta, joka on armollinen.”

LUKU 10. Kuinka kukaan ei voi saavuttaa täydellistä hyveellisyyttä ja luvattua autuutta yksin omin voimin

Kenenkään tahto ja kulku ei ole, vaikka hän olisi kuinka innokas ja ahkera, riittävän valmis siihen, että hän, ollessaan vielä sulkeutuneena lihaan, joka sotii henkeä vastaan, voi saavuttaa niin suuren täydellisyyden palkinnon ja suoraselkäisyyden ja puhtauden palmun, ellei häntä suojele jumalallinen laupeus, niin että hän on etuoikeutettu saavuttamaan sitä, mitä hän suuresti haluaa ja mihin hän juoksee. Sillä ”jokainen hyvä lahja ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä ja laskeutuu alas valkeuksien Isältä”. ”Sillä mitä sinulla on, mitä et ole saanut? Mutta jos olet sen saanut, miksi kerskailet, ikään kuin et olisi sitä saanut?”

LUKU 11.Varkaan ja Daavidin tapaus ja meidän kutsumuksemme Jumalan armon havainnollistamiseksi

ESIMERKKI

Jos muistelemme tuota varasta, joka yhden ainoan tunnustuksen johdosta pääsi paratiisiin, tunnemme, ettei hän saanut tällaista autuutta elämänsä ansioilla, vaan hän sai sen armollisen Jumalan lahjaksi. Tai jos pidämme mielessä ne kuningas Daavidin kaksi raskasta ja hirvittävää syntiä, jotka pyyhittiin pois yhdellä katumuksen sanalla, huomaamme, että hänen tekojensa ansiot eivät tässäkään tapauksessa riittäneet saamaan armahdusta niin suuresta synnistä, vaan että Jumalan armo oli ylenpalttinen, sillä kun tilaisuus todelliseen katumukseen oli käytetty, Hän poisti koko syntien painon yhdellä ainoalla täydellisellä tunnustuksella. Jos ajattelemme myös ihmiskunnan kutsun ja pelastuksen alkua, jossa, kuten apostoli sanoo, emme pelastu itsestämme emmekä teoistamme, vaan Jumalan lahjasta ja armosta, voimme selvästi nähdä, kuinka koko täydellisyys on ”ei tahdosta eikä juoksusta”, vaan laupiaasta Jumalasta”, joka tekee meidät voittajiksi vioistamme, ilman, että meidän tekojemme ja elämämme ansiot olisivat niitä suuremmat tai että mikään tahtomme ponnistus auttaisi nousemaan täydellisyyden vaikeille korkeuksille tai alistamaan lihan, jota meidän on käytettävä: koska mikään tämän ruumiin kidutus eikä mikään sydämen katumus voi riittää sisäisen ihmisen todellisen siveyden hankkimiseen, jotta voisimme saavuttaa puhtauden suuren hyveen (joka on synnynnäinen vain enkeleille ja ikään kuin taivaassa kotoperäinen) pelkästään inhimillisin ponnistuksin, ts. ilman Jumalan apua; sillä kaiken hyvän suorittaminen kumpuaa Hänen armostaan, joka antimiaan moninkertaistamalla on suonut niin pysyvän autuuden ja valtavan kunnian meidän heikolle tahdollemme ja lyhyelle ja mitättömälle elämänkulullemme.

LUKU 12.Että mikään työ ei ole sen arvoista, että sitä verrattaisiin luvattuun autuuteen

Sillä kaikki tämän nykyisen elämän pitkät vuodet katoavat, kun otetaan huomioon tulevan kirkkauden ikuisuus; ja kaikki murheemme katoavat tuon valtavan autuuden katselemisessa, sulavat savun lailla pois ja muuttuvat olemattomiksi, ja tuhkan lailla niitä ei enää nähdä.

LUKU13.Vanhusten opetus puhtauden hankkimistavasta

SEN vuoksi on nyt aika tuoda esiin juuri niillä sanoilla, joilla he sen kertovat, isien mielipide, nimittäin niiden, jotka eivät ole maalanneet täydellisyyden tietä ja sen luonnetta korkealentoisin sanoin, vaan jotka ovat sen itse käytännössä ja totuudessa ja henkensä hyveessä hallussaan pitäneet ja välittäneet sitä eteenpäin oman kokemuksensa ja varman esimerkkinsä kautta. Niinpä he sanovat, ettei kukaan voi täysin puhdistua lihallisista synneistä, ellei hän ole ymmärtänyt, että kaikki hänen ponnistelunsa ja ponnistelunsa ovat riittämättömiä niin suureen ja täydelliseen päämäärään; ja ellei hän, opettamalla, ei periytyvän järjestelmän, vaan tunteidensa ja hyveidensä ja oman kokemuksensa perusteella, tunnusta, että se voidaan saavuttaa vain Jumalan armosta ja avulla. Sillä näin suurenmoisen ja ylevän puhtauden ja täydellisyyden palkinnon saavuttamiseksi, olivatpa siihen kohdistetut paastot ja valvomiset, lukeminen, yksinäisyys ja vetäytyminen kuinka suuria tahansa, ne eivät riitä turvaamaan sitä varsinaisten ponnistelujen ja vaivannäön ansioilla Sillä ihmisen omat ponnistelut ja inhimilliset ponnistelut eivät koskaan korvaa jumalallisen lahjan puutetta, ellei sitä myönnetä jumalallisesta laupeudesta vastauksena hänen rukoukseensa.

LUKU 14.Että Jumalan apu annetaan niille, jotka ponnistelevat.

En sano tätä väheksyäkseni inhimillisiä ponnisteluja enkä pyrkiäkseni lannistamaan ketään hänen tarkoituksestaan työskennellä ja tehdä parhaansa. Vaan 591 selvästi ja mitä vakavimmin totean, en antaen omaa mielipidettäni, vaan vanhimpien mielipiteen, että täydellisyyttä ei voi mitenkään saavuttaa ilman näitä, vaan että pelkästään näiden avulla ilman Jumalan armoa kukaan ei voi sitä koskaan saavuttaa. Sillä kun me sanomme, että ihmisen ponnistelut eivät voi itsestään turvata sitä ilman Jumalan apua, me näin ollen korostamme, että Jumalan armo ja armo annetaan vain niille, jotka ponnistelevat ja ponnistelevat, ja ne annetaan (apostolin ilmaisua käyttäen) niille, jotka ”tahtovat” ja ”juoksevat”, sen mukaan, mitä kahdeksannessakymmenennessä kahdeksanneksi psalmissa lauletaan Jumalan persoonassa: ”Minä olen asettanut avun väkevän varaan ja korottanut yhden valitun kansastani.” Sillä me sanomme Vapahtajamme sanojen mukaisesti, että annetaan niille, jotka pyytävät, ja avataan niille, jotka kolkuttavat, ja löydetään niille, jotka etsivät; mutta että pyytäminen, etsiminen ja kolkuttelu meidän osaltamme on riittämätöntä, ellei Jumalan armo anna sitä, mitä pyydämme, ja avaa sitä, mihin kolkutamme, ja anna meidän löytää sitä, mitä etsimme. Sillä Hän on lähellä antaakseen kaiken tämän, jos vain meidän hyvä tahtomme antaa hänelle tilaisuuden. Sillä Hän haluaa ja etsii meidän täydellisyyttämme ja pelastustamme paljon enemmän kuin me itse. Ja siunattu Daavid tiesi niin hyvin, että omilla ponnistuksillaan hän ei voinut turvata työnsä ja työnsä lisääntymistä, että hän rukoili uusin rukouksin, että hän saisi Herralta työnsä ”johdatuksen”, sanoen: ”Suuntaa sinä meidän kätemme työtä meidän yllämme; kyllä, meidän kätemme työtä sinä johdatat”, ja taas: ”Vahvista, Jumala, mitä olet meissä tehnyt”.”

LUKU 15.Keneltä voimme oppia täydellisyyden tien

JA niinpä, jos me tahdomme ihan oikeasti ja totisesti saavuttaa hyveiden kruunun, meidän on kuunneltava niitä opettajia ja oppaita, jotka eivät haaveile mahtipontisilla julistuksilla, vaan oppimalla tekojen ja kokemuksen kautta, kykenevät opettamaan myös meitä ja ohjaamaan meitä samoin ja näyttämään meille tien, jota pitkin voimme päästä siihen mitä varmimmin; ja jotka myös todistavat, että he itse ovat päässeet siihen ennemminkin uskon kuin minkään ponnistelujensa ansioiden kautta. Ja lisäksi se sydämen puhtaus, jonka he ovat saavuttaneet, on opettanut heille ennen kaikkea tämän, nimittäin sen, että he tunnistavat yhä enemmän ja enemmän olevansa synnin rasittamia (sillä heidän myötätuntonsa vikojensa vuoksi lisääntyy päivä päivältä sitä mukaa kuin heidän sielunpuhtautensa edistyy) ja huokaavat jatkuvasti sydämensä pohjasta, koska he näkevät, etteivät he voi mitenkään välttää niiden vikojen tahroja ja häpeäpilkkuja, jotka ovat juurtuneet heihin lukemattomien ajatusten vähäpätöisyyden kautta. Ja siksi he julistivat odottavansa tulevan elämän palkkiota, ei tekojensa ansioista vaan Herran armosta, eivätkä ottaneet itselleen mitään kunniaa siitä, että he ovat olleet suuressa harkitsevaisuudessa muihin verrattuna, sillä he eivät katsoneet sen johtuvan omista ponnisteluistaan vaan jumalallisesta armosta; ja imartelematta itseään niiden huolimattomuuden vuoksi, jotka ovat kylmiä ja huonompia kuin he itse, he pyrkivät pikemminkin pysyvään nöyryyteen kiinnittämällä katseensa niihin, joiden he tiesivät olevan todella vapaita synnistä ja jo nauttivan iankaikkista autuutta taivasten valtakunnassa, ja niin he tämän harkinnan avulla välttivät ylpeyden lankeemuksen ja samalla näkivät aina sekä sen, mihin he pyrkivät, että sen, mitä heidän oli murheellista murehtia: sillä he tiesivät, etteivät he voisi saavuttaa sitä sydämen puhtautta, jota he kaipasivat, kun heitä painoi lihan taakka.

LUKU 16.Että emme voi edes ponnistella täydellisyyden saavuttamiseksi ilman Jumalan armoa ja innoitusta

MEIDÄN pitäisi siksi heidän opetuksensa ja ohjeensa mukaisesti pyrkiä siihen ja olla ahkeria paastoissa, valvomisissa, rukouksissa sekä sydämen ja ruumiin katumuksessa, koska pelkäämme, ettei tämän sairauden hyökkäys tekisi kaikkea tätä hyödyttömäksi. Meidän on nimittäin uskottava, ettemme voi saavuttaa tätä varsinaista täydellisyyttä ainoastaan omilla ponnisteluillamme ja ponnisteluillamme, vaan että emme voi myöskään toteuttaa niitä asioita, joita harjoitamme sen vuoksi, eli ponnistelujamme, ponnistelujamme ja halujamme, ilman jumalallisen suojeluksen apua ja hänen innoituksensa, kurituksensa ja kehotuksensa armoa, jota hän tavallisesti vuodattaa sydämeemme joko jonkun toisen välityksellä tai siten, että hän itse tulee käymään luonamme.

LUKU 17.Erilaisia kohtia, jotka osoittavat selvästi, ettemme voi tehdä mitään pelastukseemme kuuluvaa ilman Jumalan apua

VIIMEISTÄÄN pelastuksemme tekijä opettaa meille, mitä meidän ei pitäisi vain ajatella, vaan myös tunnustaa kaikessa, mitä teemme. ”Minä en voi”, hän sanoo, ”itsestäni mitään tehdä, vaan Isä, joka minussa pysyy, hän tekee teot.” Hän sanoo puhuessaan ihmisluonnossa, jonka hän oli ottanut, ettei hän voinut tehdä mitään itsestään; ja me, jotka olemme tomua ja tuhkaa, ajattelemmeko, ettemme tarvitse Jumalan apua siinä, mikä koskee pelastustamme? Ja niinpä opettakaamme kaikessa, kun tunnemme oman heikkoutemme ja samalla Hänen apunsa, julistamaan pyhien kanssa: ”Minä kaaduin, että minä kaatuisin, mutta Herra tuki minua. Herra on minun väkevyyteni ja ylistykseni, ja hänestä on tullut minun pelastukseni.”” Ja ”Ellei Herra olisi auttanut minua, sieluni olisi melkein asunut helvetissä. Jos minä sanoisin: ”Jalkani on liikahtanut: Sinun armosi, Herra, auttoi minua. Sydämessäni olevien murheideni paljouden mukaan Sinun lohdutuksesi ovat antaneet sielulleni iloa.” Koska myös meidän sydämemme vahvistuu Herran pelossa ja kärsivällisyydessä, sanokaamme ”Ja Herra tuli minun suojelijakseni, ja hän vei minut ulos suureen paikkaan.”” Ja kun tiedämme, että tieto lisääntyy työssä edistymisen myötä, sanokaamme: ”Sillä sinä, Herra, sytytät minun lamppuni: Jumalani, valaise pimeyteni, sillä Sinun kauttasi minä pelastun kiusauksesta, ja Jumalani kautta minä kuljen muurin yli.”” Sitten, kun tunnemme, että olemme itse etsineet rohkeutta ja kestävyyttä ja että meitä ohjataan yhä helpommin ja vaivattomammin hyveiden tielle, sanokaamme: ”Jumala on se, joka on vyöttänyt minut voimalla ja tehnyt tieni täydelliseksi, joka on tehnyt jalkani peuran jalkojen kaltaisiksi ja asettanut minut korkeuksiin, joka opettaa käteni sotimaan.”” Ja kun olemme myös varmistaneet itsellemme harkintakyvyn, jolla vahvistettuina voimme murskata vihollisemme, huutakaamme ääneen Jumalalle: ”Sinun kurittomuutesi on vahvistanut minut loppuun asti, ja sinun kurittomuutesi opettaa minua. Sinä olet laajentanut minun askeleeni alaani, eivätkä jalkani ole heikentyneet.” Ja koska olen näin vahvistunut Sinun tietämykselläsi ja voimallasi, otan rohkeasti vastaan seuraavat sanat ja sanon: ”Minä ahdistan viholliseni takaa ja saavutan heidät, enkä käänny takaisin, ennen kuin he ovat hävitetyt.” ”Ja koska olen näin vahvistunut Sinun tietämykselläsi ja voimallasi, otan rohkeasti vastaan seuraavat sanat ja sanon: Minä murskaan heidät, eivätkä he voi pysyä pystyssä; he kaatuvat jalkojeni alle.”” Jälleen, pitäen mielessä oman heikkoutemme ja sen tosiasian, että vielä heikon lihan taakkana emme voi ilman Hänen apuaan voittaa niin katkeria vihollisia kuin syntimme ovat, sanokaamme: ”Sinun kauttasi me hajotamme vihollisemme, ja sinun nimesi kautta me halveksimme ne, jotka nousevat meitä vastaan. Sillä minä en luota jousiini, eikä miekkani pelasta minua. Sillä Sinä olet pelastanut meidät niistä, jotka meitä ahdistavat, ja häpäissyt ne, jotka meitä vihaavat.”” Mutta edelleen: ”Sinä olet johdattanut minut voimalla taisteluun ja alistanut minun alaisuuteeni ne, jotka nousivat minua vastaan. Ja Sinä olet saanut viholliseni kääntämään selkänsä minua vastaan ja hävittänyt ne, jotka minua vihasivat.”” Ja kun ajattelemme, ettemme voi voittaa yksin omilla aseillamme, sanokaamme: ”Ottakaa aseet ja kilpi käteenne ja nouskaa auttamaan minua. Ottakaa miekka esiin ja pysäyttäkää tie niitä vastaan, jotka minua vainoavat; sanokaa sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi.”” Ja Sinä olet tehnyt minun käsivarteni kuin vaskijousen. Ja Sinä olet antanut minulle pelastuksesi suojan, ja Sinun oikea kätesi on pitänyt minut pystyssä.”” ”Sillä meidän isämme eivät saaneet maata haltuunsa omalla miekallaan, eikä heidän oma käsivartensa pelastanut heitä, vaan Sinun oikea kätesi ja käsivartesi ja kasvosi valo, koska Sinä olit mielistynyt heihin.” Lopuksi, kun me ahdistuneella mielellä katselemme kaikkia Hänen hyvityksiään kiitollisina, huutakaamme Häntä sydämemme sisimmässä olevin tuntein kaikesta tästä, koska olemme taistelleet ja saaneet Häneltä tiedon valon, itsehillinnän ja harkintakyvyn, ja koska Hän on varustanut meidät omilla käsivarsillaan ja vahvistanut meitä hyveen vyötäröllä, ja koska Hän on saanut vihamiehemme kääntämään selkänsä ja antanut meille voiman hajottaa heidät kuin tomun tuulen edessä: ”Minä rakastan sinua, Herra, minun voimani; Herra on minun linnani, minun turvapaikkani ja vapahtajani”. Minun Jumalani on minun auttajani, ja häneen minä luotan”. Minun suojelijani ja pelastukseni sarvi ja tukeni. Ylistäen minä huudan Herran nimeä, ja minä pelastun vihollisistani.”

LUKU 18. Kuinka Jumalan armo suojelee meitä paitsi luonnollisessa tilassamme, myös Hänen päivittäisessä kaitselmuksessaan

EI yksin kiitä Häntä siitä, että Hän on luonut meidät kohtuullisiksi olennoiksi ja varustanut meidät vapaan tahdon voimalla, siunannut meitä kasteen armolla ja antanut meille lain tuntemisen ja avun, vaan myös näistä asioista, joita Hänen päivittäinen kaitselmuksensa lahjoittaa meille, nimittäin, että hän pelastaa meidät vihollistemme oveluudesta; että hän työskentelee kanssamme, jotta voimme voittaa lihan synnit, että hän jopa tietämättämme suojelee meitä vaaroilta; että hän suojelee meitä lankeamasta syntiin; että hän auttaa meitä ja valistaa meitä, jotta voimme ymmärtää ja tunnistaa sen todellisen avun, jonka hän meille antaa (mitä jotkut haluavat, että laki tarkoittaa); että kun hänen vaikutuksestaan meitä vaivaa salaa katumus synneistämme ja laiminlyönneistämme, hän vierailee luonamme huomiollaan ja kurittaa meitä sielumme terveeksi; että jopa vastoin tahtoamme hän toisinaan vetää meidät pelastukseen; ja lopuksi, että hän kääntää juuri tämän vapaan tahtomme, joka on helpommin taipuvainen syntiin, parempaan suuntaan ja hänen kehotuksestaan ja kehotuksestaan taipuu hyveen tielle.

LUKU 19. Miten tämä Jumalan armoa koskeva usko on meille muinaisisiltä isiltä välittynyt

TÄMÄ on siis sitä nöyryyttä Jumalaa kohtaan, tämä on sitä muinaisten isien aitoa uskoa, joka on edelleen säilynyt koskemattomana heidän seuraajiensa keskuudessa, Ja tästä uskosta apostoliset hyveet, joita he niin usein osoittivat, todistavat kiistattomasti, ei ainoastaan meidän keskuudessamme, vaan myös vääräuskoisten ja epäuskoisten keskuudessa: sillä pitäytyessään sydämensä yksinkertaisuudessa kalastajien yksinkertaisessa uskossa he eivät saaneet sitä maallisessa hengessä dialektisten syllogismien tai Ciceron kaunopuheisuuden kautta, vaan oppivat puhtaan elämän ja tahrattomien tekojen kokemuksen kautta, virheitä korjaamalla ja (todeksi sanottuna) näkyvien todisteiden kautta, että täydellisyyden luonne löytyy siitä uskosta, jota ilman ei voida turvata hurskautta Jumalaan nähden, synnistä puhdistumista, elämänmuutosta eikä hyveiden täydellisyyttä.

LUKU 20.Eräästä, joka jumalanpilkan vuoksi annettiin mitä epäpuhtaimman hengen valtaan

TUNNISTIN yhden veljien joukosta, jota toivon sydämestäni, etten olisi koskaan tuntenut; sillä jälkeenpäin hän antoi satuloida itsensä veljeskuntani velvollisuuksiin: joka tunnusti eräälle ihailtavimmalle vanhimmalle, että häntä vaivasi hirvittävä lihan synti; sillä hän oli syttynyt sietämättömästä himosta, luonnottomasta halusta kärsiä mieluummin kuin: tehdä häpeällinen teko; silloin toinen, kuin todellinen hengellinen lääkäri, näki heti tämän pahan sisäisen syyn ja alkuperän. Ja huokaisi syvään ja sanoi: ”Herra ei olisi koskaan sallinut sinun joutua niin pahan hengen valtaan, ellet olisi pilkannut Häntä.” ”Herra ei olisi koskaan sallinut sinun joutua niin pahan hengen valtaan, ellet olisi pilkannut Häntä.” Ja kun tämä huomattiin, hän lankesi heti jalkojensa juureen maahan ja tunnusti äärimmäisen hämmästyneenä, ikään kuin hän olisi nähnyt Jumalan paljastavan sydämensä salaisuudet, että hän oli pilkannut pahoilla ajatuksilla Jumalan Poikaa. Siitä käy selväksi, että se, joka on ylpeyden hengen vallassa tai joka on syyllistynyt Jumalan pilkkaamiseen, – niin kuin se, joka tarjoaa vääryyttä Hänelle, jolta puhtauden lahjaa on odotettava – on menettänyt suoraselkäisyytensä ja täydellisyytensä eikä ansaitse siveyden pyhittävää armoa.

LUKU 21.Juudan kuninkaan Jooaksen tapaus, joka osoittaa, mikä oli hänen ylpeytensä seuraus

Jostakin tällaisesta tapauksesta me luemme Aikakirjoista. Sillä Juudan kuningas Jooas kutsuttiin seitsemänvuotiaana pappi Joojadan toimesta kuninkaaksi, ja Raamatun todistuksen mukaan häntä kiitetään kaikista hänen teoistaan niin kauan kuin edellä mainittu pappi eli. Mutta kuulkaa, mitä Raamattu kertoo hänestä Joojadan kuoleman jälkeen, ja kuinka hän ylpeydestä paisui ja joutui mitä häpeällisimpään tilaan. ”Mutta Joojadan kuoleman jälkeen ruhtinaat menivät sisään ja kumarsivat kuningasta; ja hän rauhoittui heidän palveluksistaan ja kuunteli heitä. Mutta he hylkäsivät Herran, isiensä Jumalan, temppelin ja palvelivat lehtikuusia ja epäjumalia, ja suuri viha tuli Juudan ja Jerusalemin päälle tämän synnin tähden.” Ja vähän ajan kuluttua: ”Kun vuosi oli kulunut, nousi Syyrian sotajoukko häntä vastaan, ja he tulivat Juudaan ja Jerusalemiin ja tappoivat kaikki kansan päämiehet ja lähettivät kaiken saaliin kuninkaalle Damaskoon. Ja vaikka syyrialaisia oli tullut hyvin vähän, Herra antoi heidän käsiinsä äärettömän suuren joukon, koska he olivat hyljänneet Herran, isiensä Jumalan, ja he suorittivat Jooakselle häpeällisiä tuomioita. Ja lähtiessään he jättivät hänet suuriin sairauksiin.” Näette, miten ylpeyden seurauksena hän joutui järkyttävien ja likaisten intohimojen valtaan. Sillä se, joka on ylpeyden paisuttama ja joka on sallinut palvoa itseään Jumalana, on (kuten apostoli sanoo) ”annettu häpeällisten intohimojen valtaan ja turmeltuneelle mielelle tekemään sitä, mikä ei ole sopivaa”. Ja koska, kuten Raamattu sanoo, ”jokainen, joka korottaa sydäntään, on saastainen Jumalan edessä”, hän, joka on paisunut sydämen turvonneesta ylpeydestä, on annettu häpeällisimmän hämmennyksen valtaan, jotta hän sen pettämänä näin nöyrtyneenä tietäisi olevansa saastainen lihan epäpuhtauden ja epäpuhtaiden himojen tuntemisen kautta, – asian, jota hän oli kieltäytynyt tunnustamasta sydämensä ylpeydessä; ja myös siksi, että lihan häpeällinen tulehdus paljastaisi sydämen salatun epäpuhtauden, jonka hän sai ylpeyden synnistä, ja että hänen ruumiinsa ilmeisen saastumisen kautta hän voisi osoittautua epäpuhtaaksi, vaikka hän ei aiemmin nähnyt, että hänestä oli tullut saastainen henkensä ylpeyden vuoksi.

LUKU 22. Että jokainen ylpeä sielu on altis hengelliselle pahuudelle tullakseen sen pettämäksi

JA tämä osoittaa selvästi, että jokainen sielu, jonka ylpeyden paisuminen on ottanut valtaansa, on annettu sielun syyrialaisten haltuun, ts, hengelliselle pahuudelle, ja että se on kietoutunut lihan himoihin, niin että sielu, joka viimein on nöyrtynyt maallisten vikojen vuoksi ja lihallisesti saastunut, voi tunnistaa saastaisuutensa, vaikka se seisoi pystyssä sydämensä kylmyydessä, mutta ei voinut ymmärtää, että sydämen ylpeyden vuoksi se oli tullut saastaiseksi Jumalan silmissä; ja tällä tavoin nöyrtyneenä ihminen voi päästä eroon entisestä kylmyydestään, ja kun hänet on lyöty maahan ja hän on hämmentynyt lihallisten himojensa häpeästä, hän voi sieltä käsin kiirehtiä entistä innokkaammin kohti kiihkeää ja lämmintä henkeä.

LUKU 23.Kuinka täydellisyys voidaan saavuttaa vain nöyryyden hyveen kautta

MUUTEN osoitetaan selvästi, että kukaan ei voi saavuttaa täydellisyyden ja puhtauden päämäärää muuten kuin aidon nöyryyden kautta, jota hän osoittaa ensinnäkin veljille ja osoittaa myös Jumalalle sisimmässään uskoen, että ilman Hänen suojelustaan ja apuaan, joka ulottuu hänen ympärilleen joka hetki, hän ei voi mitenkään saavuttaa sitä täydellisyyttä, jota hän toivoo ja jota kohti hän niin innokkaasti pyrkii.

LUKU 24. Keitä vastaan hyökkää hengellinen ja keitä vastaan lihallinen ylpeys

TÄSSÄ riittäköön, että olemme puhuneet, sikäli kuin Jumalan avulla kykenimme vähäisillä kyvyillämme, hengellisestä ylpeydestä, josta olemme sanoneet, että se hyökkää edistyneiden kristittyjen kimppuun. Eikä tämä ylpeyden laji ole useimmille ihmisille tuttu eikä sitä koeta, koska enemmistö ei pyri saavuttamaan täydellistä sydämen puhtautta, jotta he pääsisivät näiden ristiriitojen vaiheeseen; eivätkä he ole myöskään varmistaneet mitään puhdistumista edellisistä vioista, joiden luonnetta ja parannuskeinoja olemme tässä selittäneet erillisissä kirjoissa. Mutta se hyökkää yleensä vain niitä vastaan, jotka ovat voittaneet edelliset viat ja jotka ovat jo melkein saavuttaneet puun huipun hyveiden suhteen. Ja koska kaikkein ovelin vihollisemme ei ole kyennyt tuhoamaan heitä lihallisen lankeemuksen kautta, hän pyrkii heittämään heidät alas ja kukistamaan heidät hengellisen katastrofin kautta, yrittäen tällä tavoin riistää heiltä heidän muinaiset palkintonsa, jotka he olivat saaneet aikaan suurella vaivalla. Mutta mitä tulee meihin, jotka olemme vielä kietoutuneet maallisiin intohimoihin, hän ei koskaan suvaitse kiusata meitä tällä tavoin, vaan kaataa meidät kurimuksella ja sillä, mitä kutsuin lihalliseksi ylpeydeksi. Ja sen vuoksi pidän hyvänä, kuten lupasin, sanoa muutamia asioita tästä ylpeyden lajista, joka tavallisesti vaikuttaa meihin ja meidän leimassamme oleviin miehiin ja vaarantaa varsinkin nuorempien ja aloittelevien miesten mielen.

LUKU 25. Kuvaus lihallisesta ylpeydestä ja siitä pahasta, jota se aiheuttaa munkin sielussa

TÄMÄ lihallinen ylpeys siis, josta puhuimme, kun se on päässyt sisälle munkin sydämeen, joka on vain haalea ja joka on tehnyt huonon alun maailmasta luopumisessa, ei salli hänen alentua entisestä maallisen ylpeyden tilastaan todelliseen Kristuksen nöyryyteen, vaan tekee hänet ennen kaikkea tottelemattomaksi ja karkeaksi; sitten se ei anna hänen olla lempeä ja ystävällinen, eikä salli hänen olla veljiensä kanssa samalla tasolla ja heidän kaltaisensa: eikä se salli hänen riisua ja riistää maallisia tavaroitaan, niin kuin Jumala ja Vapahtajamme käskee; ja vaikka maailmasta luopuminen ei ole mitään muuta kuin siveyden ja ristin merkki, eikä se voi alkaa tai nousta mistään muusta perustasta kuin näistä, nimittäin, että ihmisen tulisi tunnustaa, ettei hän ole pelkästään hengellisesti kuollut tämän maailman teoille, vaan että hänen tulisi myös päivittäin ymmärtää, että hänen täytyy kuolla ruumiissa – se saa hänet päinvastoin toivomaan pitkää elämää ja asettaa hänen eteensä monia pitkällisiä vaivoja ja peittää hänet häpeällä ja hämmennyksellä. Jos hän kaikesta riistettynä on alkanut elättää itseään muiden omaisuudella eikä omallaan, se saa hänet vakuuttuneeksi siitä, että on paljon parempi, että hän saa ruokaa ja vaatteita mieluummin omilla kuin toisen varoilla tuon tekstin mukaan (jota, kuten edellä sanottiin, ne, jotka ovat niin tylsän ja kylmän sydämen vuoksi tulleet tiheiksi, eivät voi mitenkään ymmärtää). ”On autuaampaa antaa kuin ottaa.”

LUKU 26. Että ihminen, jonka perusta on huono, vajoaa päivittäin huonommasta huonompaan

Ne siis, joita tällainen mielen epäluottamus riivaa ja jotka paholaisen oman uskonpuutteen vuoksi putoavat pois siitä uskon kipinästä, josta he kääntymyksensä alkuaikoina näyttivät syttyvän, alkavat 600 ahkerammin vahtia rahojaan, joita he ennen olivat alkaneet antaa pois, ja kätkevät niitä entistä ahneemmin kuin miehet, jotka eivät voi saada takaisin sitä, mitä ovat kerran tuhlanneet: tai – mikä on vielä pahempaa – ottavat takaisin sen, minkä he olivat aiemmin heittäneet pois; tai sitten (mikä on kolmas ja kaikkein inhottavimmanlaatuinen synti) keräävät sen, mitä heillä ei koskaan ennen ollut, ja näin heidät tuomitaan siitä, että he eivät ole menneet maailmasta luopuessaan pidemmälle kuin vain ottaneet munkin nimen ja tyylin. Tästä alusta lähtien ja tälle huonolle ja mädälle perustalle on siis itsestään selvää, että koko vikojen päällysrakenteen on noustava, eikä tällaiselle roistomaiselle perustalle voi rakentaa mitään muuta kuin sitä, mikä tuo kurjan sielun maahan toivottomaan romahdukseen.

LUKU 27. Kuvaus niistä vioista, jotka kumpuavat ylpeyden pahuudesta

Sellainen mieli sitten, joka on kovettunut tällaisista tunteista ja joka alkaa tästä surkeasta kylmyydestä, kulkee varmasti päivittäin pahasta pahempaan ja päättää elämänsä vielä hirvittävämpään loppuun: ja samalla kun se iloitsee entisistä himoistaan ja kun sen voittaa, kuten apostoli sanoo, jumalaton ahneus (kuten hän sanoo siitä ”ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta eli epäjumalan palvontaa”, ja taas ”rahan rakkaus”, sanoo hän, ”on kaiken pahan juuri”) ei voi koskaan päästää sydämeensä Kristuksen todellista ja vilpitöntä nöyryyttä, kun ihminen kerskailee korkealla syntyperällään tai paisuttelee asemaansa maailmassa (jonka hän on hylännyt ruumiillisesti, mutta ei mieleltään) tai on ylpeä varallisuudestaan, jota hän pitää itsellään omaksi tuhokseen; Ja tämän vuoksi hän ei enää tyydy kestämään luostarin iestä eikä tule opastetuksi kenenkään vanhimman opetuksesta, eikä ainoastaan vastusta minkään alistumis- tai kuuliaisuussäännön noudattamista, vaan ei edes kuuntele opetusta täydellisyydestä; ja hänen sydämeensä kasvaa sellainen vastenmielisyys hengellistä puhetta kohtaan, että jos sellainen keskustelu sattuu syntymään, hän ei pysty pitämään silmiään kiinnittyneinä yhteen pisteeseen vaan hänen katseensa harhailee tyhjin silmin sinne tänne ja hänen katseensa siirtyy edestakaisin, kuten on tapana. Terveellisen yskimisen sijasta hän sylkee kuivasta kurkusta: hän yskii tahallaan ilman mitään tarvetta, hän rummuttaa sormillaan, pyörittelee niitä ja raapustaa kuin mies kirjoittaisi: ja kaikki hänen raajansa hötkyilevät niin, että hengellisen keskustelun edetessä voisi luulla hänen istuvan piikkien päällä, ja vieläpä hyvin terävien piikkien päällä, tai matomassan keskellä; ja jos keskustelu kääntyy kaikessa yksinkertaisuudessaan johonkin, mikä on kuulijoiden parhaaksi, hän luulee, että se on tuotu esiin hänen erityiseksi hyödykseen. Ja koko sen ajan, kun hengellisen elämän tarkastelu etenee, hän on omien epäluuloisten ajatustensa vallassa, eikä hän ole varuillaan etsimässä jotakin, jonka hän voisi ottaa mukaansa omaksi hyödykseen, vaan hän etsii ahdistuneena syytä, miksi jotakin sanotaan, tai pyörittelee hiljaa mielessään, miten hän voisi esittää vastaväitteitä sitä vastaan, niin ettei hän voi lainkaan ottaa vastaan mitään niistä asioista, joita niin ihailtavasti tuodaan esiin, eikä saada niistä mitään hyötyä. Ja niinpä tuloksena on, että hengellisestä konferenssista ei ole hänelle pelkästään mitään hyötyä, vaan se on suorastaan vahingollinen ja tulee hänelle tilaisuus suurempaan syntiin. Sillä samalla kun hän on omantunnon vaivaama ja kuvittelee, että kaikki kohdistuu häneen, hän paaduttaa itseään itsepäisemmäksi sydämensä jääräpäisyydessä, ja hänen vihansa pistot iskevät häneen kiivaammin: Sitten hänen äänensä on kova, hänen puheensa karkea, hänen vastauksensa katkeria ja äänekkäitä, hänen kävelynsä herrasmiesmäinen ja oikukas; hänen kielensä on liian valmis, hän on innokas puhumaan eikä ole hiljaisuuden ystävä, paitsi silloin, kun hän vaalii sydämessään katkeruutta veljeä kohtaan, eikä hänen hiljaisuutensa merkitse katumusta tai nöyryyttä, vaan ylpeyttä ja vihaa; niin että tuskin voi sanoa, kumpi hänessä on paheksuttavampaa, tuo hillitön ja riehakas iloisuus vai tämä kauhea ja tappava juhlallisuus. Sillä edellisessä näemme sopimatonta höpöttelyä, kevyttä ja kevytmielistä naurua, hillitöntä ja kurittomuutta. Jälkimmäisessä hiljaisuutta, joka on täynnä vihaa ja tappavaa ja joka johtuu yksinkertaisesti halusta pitkittää mahdollisimman pitkään niitä vihaisia tunteita, joita hiljaisuudessa ruokitaan jotakin veljeä kohtaan, eikä halusta saada siitä nöyryyden ja kärsivällisyyden hyveet. Ja niin kuin intohimon uhriksi joutunut ihminen tekee mielellään kaikki muutkin onnettomiksi ja häpeää pyytää anteeksi veljeltä, jota on loukannut, niin kun veli tarjoaa sitä hänelle, hän torjuu sen halveksuen. Eivätkä hänen veljensä lähentelyt häntä kosketa tai pehmittele, vaan pikemminkin suututtavat häntä vielä enemmän, koska hänen veljensä ennakoi häntä nöyrästi. Ja siitä terveellisestä nöyryydestä ja anteeksipyynnöstä, joka yleensä tekee lopun paholaisen kiusauksesta, tulee hänelle tilaisuus pahempaankin kiusaukseen.

LUKU 28. Erään veljen ylpeydestä

OLEN kuullut ollessani tässä piirissä asian, jonka muisteleminen minua kauhistuttaa ja hävettää minua, nimittäin, että eräs nuoremmista – kun abbedissa moitti häntä siitä, että hän oli osoittanut merkkejä siitä, että hän oli hylännyt nöyryyden, jota hän oli kokeillut lyhyen aikaa luopuessaan maailmasta, ja että häntä oli paisuttanut pirullinen ylpeys – vastasi mitä röyhkeimmin: ”Nöyryytinkö minä itseni joksikin ajaksi tarkoituksenani olla aina alistettuna?”. Ja tästä hänen julkeasta ja ilkeästä vastauksestaan vanhin oli täysin kauhuissaan eikä voinut sanoa mitään, ikään kuin hän olisi saanut tämän vastauksen vanhalta Luciferilta itseltään eikä ihmiseltä; niin että hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan sellaista röyhkeyttä vastaan, vaan ainoastaan päästi sydämestään huokauksia ja huokauksia; hän pyöritteli hiljaa mielessään sitä, mitä Vapahtajastamme sanotaan: ”Joka Jumalan muodossa ollessaan nöyryytti itsensä ja tuli kuuliaiseksi” – ei, kuten pirullisen ylpeyden hengen vallassa oleva mies sanoi, ‘hetkeksi’, vaan ‘jopa kuolemaan asti’.

LUKU 29.Merkit, joista voi tunnistaa lihallisen ylpeyden läsnäolon sielussa

JA koota lyhyesti yhteen, mitä tästä ylpeyden lajista on sanottu, keräämällä, niin hyvin kuin pystymme, joitakin sen merkkejä, jotta voisimme jotenkin välittää niille, jotka janoavat opetusta täydellisyyteen, käsityksen sen ominaispiirteistä ulkoisen ihmisen liikkeistä: Mielestäni on hyvä avata ne muutamalla sanalla, jotta voisimme kätevästi tunnistaa merkit, joista voimme erottaa ja havaita sen, jotta kun tämän intohimon juuret paljastetaan ja tuodaan pintaan ja nähdään ja jäljitetään silmämääräisesti, ne voidaan sitä helpommin kitkeä pois ja välttää. Sillä vain silloin voidaan kokonaan välttyä tältä pahalta, joka on pahin ruton aiheuttaja, ja jos emme ala liian myöhään, kun se on jo saanut meidät valtaansa, olla varuillamme sen vaarallista kuumuutta ja haitallista vaikutusta vastaan, vaan jos tunnistamme sen oireet (niin sanoakseni) etukäteen ja ryhdymme varotoimiin sitä vastaan viisaasti ja huolella ennakoiden. Sillä, kuten sanoimme aiemmin, ihmisen sisäisen tilan voi päätellä hänen ulkoisesta kävelystään. Näissä merkeissä siis ilmenee se lihallinen ylpeys, josta [aiemmin puhuimme]. Aluksi, keskustelussa miehen ääni on kovaääninen: hänen hiljaisuudessaan on katkeruutta; hänen ilossaan hänen naurunsa on äänekästä ja ylenpalttista; kun hän on vakava, hän on kohtuuttoman synkkä; hänen vastauksissaan on katkeruutta: hän on liian vapaa kielensä kanssa, hänen sanansa putoavat ulos sattumanvaraisesti punnitsematta. Häneltä puuttuu täysin kärsivällisyys ja rakkaudettomuus: hän on röyhkeä tarjotessaan loukkauksia muille ja heikkohermoinen sietäessään niitä itse: hän on hankala kuuliaisuuden suhteen, paitsi silloin kun hänen omat toiveensa ja mieltymyksensä vastaavat hänen velvollisuuttaan: hän ei anna anteeksi ottaessaan vastaan kehotuksia: heikko luopumaan omista toiveistaan: hyvin itsepäinen toisten toiveiden noudattamisessa: pyrkii aina saavuttamaan omia päämääriään, eikä koskaan ole valmis luopumaan niistä muiden hyväksi: ja näin ollen tuloksena on, että vaikka hän on kyvytön antamaan järkeviä neuvoja, hän kuitenkin kaikessa suosii omaa mielipidettään vanhimpien mielipiteisiin nähden.

LUKU 30. Kuinka ihminen, kun hän on ylpeyden vuoksi kylmennyt, haluaa tulla muiden ihmisten herraksi.

JA kun ihminen, jonka ylpeys on vallannut, on pudonnut näiden laskeutumisvaiheiden läpi, hän kauhistuu Kinobiumin kuria, ja – ikään kuin veljien seura estäisi hänen täydellistymistään ja muiden synnit estäisivät ja häiritsisivät hänen edistymistään kärsivällisyydessä ja nöyryydessä – hän kaipaa asumaan yksinäiseen keljain; tai sitten hän haluaa innokkaasti rakentaa luostarin ja koota yhteen muita opettamaan ja opastamaan, ikään kuin hän tekisi hyvää vielä useammalle ihmiselle ja tekisi itsestään huonosta oppilaasta vielä huonomman mestarin. Sillä kun ihminen tämän sydämen ylpeyden kautta on langennut tähän mitä vaarallisimpaan ja vahingollisimpaan kylmyyteen, hän ei voi olla oikea munkki eikä maailman ihminen, ja mikä pahempaa, hän lupaa itselleen saavuttavansa täydellisyyden tämän kurjan tilansa ja elämäntapansa avulla.

LUKU 31.Miten voimme voittaa ylpeyden ja saavuttaa täydellisyyden

SITTEN, jos haluamme, että rakennuksemme huippu on täydellinen ja nousee Jumalaa miellyttäväksi, meidän on pyrittävä perustamaan se, ei omien himojemme halujen mukaisesti, vaan evankelisen tiukkuuden sääntöjen mukaan: näitä voivat olla vain Jumalan pelko ja nöyryys, jotka lähtevät kiltteydestä ja sydämen yksinkertaisuudesta. Mutta nöyryyttä ei voi mitenkään hankkia luopumatta kaikesta: ja niin kauan kuin ihmiselle tämä on vierasta, hän ei voi mitenkään saavuttaa kuuliaisuuden hyveellisyyttä, kärsivällisyyden voimaa, ystävällisyyden tyyneyttä tai rakkauden täydellisyyttä; ilman näitä asioita sydämemme ei voi mitenkään olla asuinpaikka Pyhälle Hengelle, kuten Herra sanoo profeetan kautta: ”Kenen päällä minun henkeni lepää, ellei sen, joka on nöyrä ja hiljainen ja kuulee minun sanojani”, tai niiden kopioiden mukaan, jotka ilmaisevat heprean kielen tarkasti: ”Ketä minä kunnioitan, ellei sitä, joka on köyhä ja vähäinen ja nöyrän mielen omaava ja joka vapisee minun sanoistani?”.”

LUKU 32. Miten ylpeys, joka on niin tuhoava kaikille hyveille, voidaan itse tuhota aidolla nöyryydellä

SEN vuoksi kristityn urheilijan, joka ponnistelee laillisesti hengellisessä taistelussa ja haluaa tulla Herran kruunaamaksi, tulisi kaikin keinoin pyrkiä tuhoamaan tämä kaikkein hurjin peto, joka on tuhoava kaikille hyveille, tietäen, että niin kauan kuin se pysyy hänen rinnassaan, hän ei ainoastaan ole koskaan vapaa kaikenlaisista pahoista, vaan vaikka hänellä näyttäisikin olevan hyviä ominaisuuksia, hän menettää ne sen pahanlaatuisen vaikutuksen vuoksi. Sillä mitään hyveiden rakennelmaa (niin sanoakseni) ei voi mitenkään kohota sieluumme, ellei ensin lasketa sydämeemme todellisen nöyryyden perustuksia, jotka, kun ne on turvallisesti laskettu, kykenevät kantamaan täydellisyyden ja rakkauden painon niiden päällä siten, että, kuten olemme sanoneet, osoitamme ensin veljillemme todellista nöyryyttä sydämemme syvimmästä sisimmästä pohjasta, emmekä missään tapauksessa suostu siihen, että teemme heidät surullisiksi tai vahingoitamme heitä: Ja tämä ei onnistu, ellei Kristuksen rakkaus istuta meihin todellista itsensä kieltämistä, joka koostuu siitä, että riisumme ja riistämme itseltämme kaiken omaisuutemme. Seuraavaksi kuuliaisuuden ja alistumisen ikeeseen on tartuttava sydämen yksinkertaisuudessa ilman minkäänlaista teeskentelyä, niin että abbedissan käskyjä lukuun ottamatta mikään oma tahto ei ole meissä elossa. Mutta tämä voidaan taata vain sellaiselle, joka pitää itseään paitsi kuolleena tälle maailmalle myös vailla viisautta olevana ja tyhmänä; ja joka suorittaa ilman mitään keskustelua kaiken sen, mitä hänen vanhimpansa hänelle määräävät, uskoen sen olevan jumalallista ja taivaasta käskettyä.

LUKU 33. Korjauskeinoja ylpeyden pahuutta vastaan

JA kun ihmiset pysyvät tässä tilassa, ei ole epäilystäkään siitä, että tästä seuraa tämä rauhallinen ja turvallinen nöyryyden tila, niin että pitäen itseämme alempiarvoisempina kuin kaikki muut, kestämme kaiken meille tarjotun, vaikka se olisi loukkaavaa, surullista ja vahingollista – äärimmäisellä kärsivällisyydellä, ikään kuin se olisi tullut niiltä, jotka ovat ylempiämme. Ja näitä asioita emme ainoastaan kestä suurimmalla vaivalla, vaan pidämme niitä mitättöminä ja mitättömyyksinä, jos pidämme jatkuvasti mielessämme Herramme ja kaikkien Hänen pyhiensä intohimoa: kun ajattelemme, että ne vammat, jotka meitä koettelevat, ovat niin paljon pienempiä kuin heidän vammansa, koska olemme niin kaukana jäljessä heidän ansioistaan ja elämästään: kun muistamme myös, että lähdemme pian tästä maailmasta ja tulemme pian täällä elämämme nopean lopun kautta osallisiksi heidän kohtalostaan. Sillä tällaiset seikat ovat varma loppu paitsi ylpeydelle myös kaikenlaisille synneille. Sitten, seuraavaksi tämän jälkeen, meidän on pidettävä lujasti kiinni tästä samasta nöyryydestä Jumalaa kohtaan: meidän on turvattava se niin, että emme ainoastaan tunnusta, ettemme voi mitenkään suoriutua mistään, mikä liittyy täydellisen hyveen saavuttamiseen, ilman hänen apuaan ja armoaan, vaan myös todella uskomme, että juuri se, että voimme ymmärtää tämän, on hänen oma lahjansa.

JOHANNES KASSIANUS

KESKUSTELUT

OSA I

KESKUSTELUT I-X

ESIPUHE

Velvoite, joka oli luvattu siunatulle paavi Castorille niiden niteiden esipuheessa, jotka Jumalan avulla laadin kahdessatoista kirjassa Kinobian säännöistä ja kahdeksan tärkeimmän virheen parannuskeinoista, on nyt täytetty, sikäli kuin heikot kykyni sen sallivat. Haluaisin toki nähdä, mikä on hänen ja teidän oikeudenmukainen mielipiteenne tästä teoksesta, onko näin syvällisestä ja ylevästä asiasta, josta ei ole vielä koskaan tehty tutkielmaa, saatu aikaan mitään, mikä ansaitsee teidän huomionne ja kaikkien pyhien veljien innokkaan toiveen. Mutta nyt, kun edellä mainittu piispa on jättänyt meidät ja lähtenyt Kristuksen tykö, sillä välin nämä kymmenen isistä suurimman, nimittäin, Skeeten autiomaassa asuneen ankkurilaisen, jotka hän vertaansa vailla olevasta pyhyyden kaipuusta syttyneenä oli käskenyt minun kirjoittaa hänen puolestaan samaan tyyliin (ottamatta huomioon hänen kiintymyksensä suuruudessa sitä, millaisen taakan hän asetti harteille, jotka ovat heikot kantamaan sitä) – nämä konferenssit olen katsonut hyväksi omistaa erityisesti teille, oi autuas paavi, Leontius ja pyhä veli Helladius. Sillä yhtä teistä yhdisti mainitsemaani veljeyden siteet ja pappeuden arvo sekä (mikä tärkeintä) innokkuus pyhässä tutkimuksessa, ja siksi hänellä on perinnöllinen oikeus vaatia veljelleen kuuluvaa velkaa: kun taas toinen on uskaltautunut seuraamaan ankkurien yleviä tapoja, ei niin kuin jotkut muut, omasta aloitteestaan, vaan tarttumalla Pyhän Hengen innoittamana opin oikealle tielle melkein ennen kuin häntä oli opetettu, ja päättänyt oppia ei niinkään omista ajatuksistaan kuin heidän perinteistään. Juuri kun olin ankkuroitunut Hiljaisuuden satamaan, avautuu edessäni laaja meri, niin että minun on uskallettava antaa jälkipolville joitakin näiden suurmiesten instituutteja ja opetusta. Sillä hauraiden kykyjeni haara joutuu alttiiksi pidemmän matkan vaaroille syvänteessä, siinä määrin kuin ankkurilaisen elämä on hienompaa kuin kinobialaisten elämä ja Jumalan mietiskely, jolle nuo korvaamattomat miehet ovat aina omistautuneet, ylevämpää kuin tavallinen käytännöllinen elämä. Teidän on siis autettava ponnistelujamme hurskailla rukouksillanne, sillä pelkäätte, ettemme vaarantaisi niin pyhää aihetta, jota on tarkoitus käsitellä kokeilemattomalla mutta uskollisella tavalla, tai ettemme 608 yksinkertaisuutemme häviäisi aiheen syvyyksiin. Siirtykäämme siis siitä, mikä on silmin nähtävissä, ja munkkien ulkoisesta elämäntavasta, jota käsittelimme aiemmissa kirjoissa, sisäisen ihmisen elämään, joka on piilossa katseilta; ja muodostaen kanonisten rukousten järjestelmän, nouskoon puheemme siihen lakkaamattomassa rukouksessa pysymiseen, jota apostoli kehottaa, jotta se, joka on jo edellisen teoksemme lukemisen kautta saavuttanut hengellisesti Jaakobin nimen syrjäyttämällä lihalliset vikansa, voisi nyt vastaanottamalla instituutit, jotka eivät ole minun vaan isien, nousta puhtaan oivalluksen kautta Israelin ansioihin ja (niin sanoakseni) arvokkuuteen ja saada samalla tavalla opetuksen siitä, mitä hänen tulisi noudattaa näillä korkeilla täydellisyyden korkeuksilla. Ja niin saakoon rukouksenne Häneltä, joka on katsonut meidät arvokkaiksi sekä näkemään heidät että oppimaan heiltä ja asumaan heidän kanssaan, että Hän suo meille täydellisen muistin heidän opetuksistaan ja valmiin kielen niiden kertomiseen, jotta voimme selittää ne yhtä kauniisti ja täsmällisesti kuin olemme ne heiltä saaneet ja jotta voimme onnistua asettamaan teidän eteenne itse miehet, jotka ovat ikään kuin sisällytettyinä omiin instituutioihinsa, ja mikä tärkeintä, puhuen latinan kielellä. Tästä haluamme kuitenkin ennen kaikkea mainostaa, että puhumme latinan kielellä. Tästä haluamme kuitenkin ennen kaikkea mainostaa näiden konferenssien sekä aikaisempien teoksiemme lukijalle, että jos tässä saattaa olla jotakin sellaista, mikä hänen tilansa ja ammattinsa luonteen vuoksi tai tavan ja yleisen elämäntavan vuoksi tuntuu hänelle joko mahdottomalta tai hyvin vaikealta, hänen ei tulisi mitata sitä omien voimiensa rajoilla, vaan puhujien arvokkuuden ja täydellisyyden mukaan, joiden innokkuutta ja tarkoitusta hänen tulisi ensiksi tarkastella, koska he olivat todella kuolleet tälle maalliselle elämälle ja koska heitä ei siten haitannut mikään lihan mukainen tunne sukulaisiaan kohtaan eikä mikään maallisten elinkeinojen side. Seuraavaksi hänen on pidettävä mielessä sen maan luonne, jossa he asuivat, kuinka he elivät suuressa autiomaassa ja olivat eristyksissä yhteyksistä kaikkien kanssaihmistensä kanssa ja pystyivät näin ollen valistamaan mielensä ja pohtimaan ja lausumaan asioita, jotka ehkä tuntuvat mahdottomilta asiaan vihkiytymättömille ja kouluttamattomille heidän elämäntapansa ja tapojensa arkipäiväisyyden vuoksi. Mutta jos joku haluaa antaa tästä asiasta totuudenmukaisen mielipiteen ja haluaa kokeilla, voidaanko tällainen täydellisyys saavuttaa, niin yrittäköön hän ensin tehdä heidän tarkoituksensa omakseen samalla innolla ja samalla elämäntavalla, ja silloin hän lopulta huomaa, että ne asiat, jotka ennen näyttivät olevan ihmisten voimien ulottumattomissa, eivät ole ainoastaan mahdollisia, vaan todella ihastuttavia. Mutta siirtykäämme nyt heti heidän konferensseihinsa ja instituutioihinsa.

KASSIANUKSEN KESKUSTELUT

Ensimmäinen keskustelu abba Mooseksen kanssa

MUNKIN PÄÄMÄÄRÄSTÄ

LUKU 1. Oleskelustamme Skeetessä ja siitä, mitä ehdotimme abba Moosekselle.

KUN olin Skeeten autiomaassa, jossa on mitä erinomaisimpia luostari-isiä ja jossa kaikki täydellisyys kukoistaa, yhdessä pyhän isä Germanuksen kanssa (joka oli ollut hengellisen palveluksemme varhaisimmista päivistä ja alusta lähtien läheisin toverini sekä kinobiassa että autiomaassa, niin että ystävyytemme ja tavoitteidemme sopusoinnun osoittamiseksi kaikki sanoisivat, että molemmissa ruumiissamme oli yksi sydän ja sielu), etsin abba Mooseksen, joka oli noiden loistavien kukkien joukossa huomattava paitsi käytännöllisessä myös mietiskelevässä erinomaisuudessaan, koska halusin innokkaasti saada pohjaa hänen opetuksestaan: ja yhdessä rukoilimme häntä antamaan meille opetuksen rakentamisemme hyväksi; emme kuitenkaan ilman kyyneleitä, sillä tiesimme hyvin, että hän oli vakaasti päättänyt, ettei suostuisi koskaan avaamaan täydellisyyden porttia muille kuin niille, jotka sitä kaikella uskollisuudella toivovat ja etsivät sitä kaikella sydämen murheella; sillä hän pelkäsi, että jos hän avaisi sen sattumanvaraisesti niille, jotka eivät siitä välitä tai jotka sitä vain puolisydämisesti toivovat, avaamalla sen, mikä on välttämätöntä ja mikä pitäisi paljastaa vain niille, jotka etsivät täydellisyyttä, kelvottomille henkilöille ja sellaisille, jotka ottavat sen vastaan halveksuen, hän näyttäisi altistuvan joko kerskailun syytteelle tai synnille, että hän on pettänyt luottamuksensa; ja lopulta rukouksiemme voittamana hän aloitti niin.

LUKU 2. Abba Mooseksen kysymyksestä, joka kysyi, mikä on munkin päämäärä ja mikä on hänen loppunsa

KAIKILLA taiteilla ja tieteillä, sanoi hän, on jokin päämäärä tai merkki; ja oma päämäärä tai päämäärä, johon kunkin taiteen ahkera harjoittaja pitää silmänsä suunnattuna ja kestää siten kaikenlaisia vaivoja, vaaroja ja menetyksiä iloisesti ja tyynenä, esim. maanviljelijä, joka ei kaihda auringon paahtavaa kuumuutta eikä pakkasta ja kylmyyttä, raivaa maata väsymättä ja alistaa yhä uudelleen ja uudelleen peltonsa möhkäleitä kyntöohjuksensa alle, pitäen päämääränsä edessään, nimittäin, ahkeralla työllä murskata se pieneksi kuin hieno hiekka, puhdistaa se kaikista ohdakkeista ja vapauttaa se kaikista rikkaruohoista, sillä hän uskoo, ettei hän voi millään muulla tavalla saavuttaa lopullista päämääräänsä, joka on hyvän sadon ja suuren sadon saaminen, jonka varassa hän voi joko elää huolettomasti tai lisätä omaisuuttaan. Kun hänen latonsa on hyvin täynnä, hän on myös valmis tyhjentämään sen ja levittämään siemenen murenevaan uurteeseen, eikä ajattele mitään siitä, että hänen varastonsa pienenisivät nyt tulevaa satoa silmällä pitäen. Myöskään ne miehet, jotka harjoittavat kaupallista toimintaa, eivät pelkää valtameren epävarmuuksia ja mahdollisuuksia eivätkä pelkää riskejä, kun innokas toivo ajaa heitä eteenpäin kohti päämääräänsä eli voittoa. Lisäksi ne, jotka ovat sotilaallisen elämän kunnianhimon lietsomia ja jotka odottavat kunnian ja vallan tavoitettaan, eivät vaelluksillaan huomaa vaaroja ja tuhoa eivätkä murskaannu nykyisistä tappioista ja sodista, vaikka he ovat innokkaita saavuttamaan jonkin heille osoitetun kunnian päämäärän. Ja myös meidän ammatillamme on oma päämääränsä ja päämääränsä, jonka vuoksi me kärsimme kaikenlaista vaivaa, emme pelkästään väsymättä vaan suorastaan ilolla; sen vuoksi paaston aikainen ruoan puute ei ole meille koettelemus, valvomisen väsymys muuttuu iloksi, Raamatun lukeminen ja jatkuva mietiskely ei paina meitä; ja lisäksi lakkaamaton ponnistelu, itsensä kieltäminen ja kaiken puute sekä tämän valtavan erämaan kauhut eivät ole meille kauhistus. Ja epäilemättä juuri tämän vuoksi te itse halveksitte sukulaisrakkautta ja halveksitte isänmaata ja tämän maailman nautintoja ja kuljitte läpi niin monien maiden, jotta voisitte tulla meidän luoksemme, yksinkertaisten ja yksinkertaisten ihmisten luokse, jotka elämme tässä kurjassa olotilassa erämaassa. Siksi, sanoi hän, vastatkaa ja kertokaa minulle, mikä on se päämäärä ja päämäärä, joka saa teidät kestämään kaiken tämän niin iloisesti.

LUKU 3.Vastauksestamme

Ja kun hän vaati saada meiltä mielipiteen tästä kysymyksestä, vastasimme, että kestämme kaiken tämän taivasten valtakunnan tähden.

LUKU 4. Abba kysymyksestä edellä mainittuun lausuntoon.

Hyvä, olette puhuneet taitavasti (lopullisesta) lopusta. Mutta mikä olisi (välitön) päämäärämme tai tavoitteemme, jota jatkuvasti lähestymällä voimme saavuttaa päämäärämme, sinun pitäisi ensin tietää. Ja kun tunnustimme suoraan tietämättömyytemme, hän jatkoi: Sillä ellei ihminen pidä sitä edessään kaikella ahkeruudella ja sinnikkyydellä, hän ei koskaan onnistu saavuttamaan lopullista päämäärää ja haluamaansa voittoa. Sillä, kuten sanoin, maanviljelijällä, jonka päämääränä on elää huolettomasti ja yltäkylläisesti sadon kukoistellessa, on tämä välittömänä päämääränään ja päämääränään, nimittäin pitää peltonsa puhtaana kaikista karikkeista ja rikkaruohoista, eikä hän kuvittele voivansa muutoin taata rikkauden ja rauhallisen lopun, ellei hän ensin jollain työ- ja toivesuunnitelmalla turvaa sitä, mitä hän haluaa saavuttaa. Myöskään liikemies ei hylkää halua hankkia tavaroita, joiden avulla hän voi kannattavammin kerätä rikkauksia, koska hän ei turhaan haluaisi voittoa, ellei hän valitsisi tietä, joka johtaa siihen; ja ne miehet, jotka haluavat päästä koristelluiksi tämän maailman kunniamaininnoilla, päättävät ensin, millaisille velvollisuuksille ja edellytyksille heidän on omistauduttava, jotta he onnistuvat toivon säännönmukaisessa kulussa hankkimaan haluamansa kunniamaininnat. Ja niinpä elämäntapamme päämäärä on todellakin Jumalan valtakunta. Mutta mikä on (välitön) päämäärä, sitä teidän on kysyttävä vakavasti, sillä jos emme löydä sitä samalla tavalla, ponnistelemme ja uuvutamme itsemme turhaan, sillä ihminen, joka kulkee väärään suuntaan, joutuu kärsimään kaikki vaivat eikä saa mitään hyvää matkastaan. Ja kun me seisoimme hämmästyneinä tästä huomautuksesta, vanha mies jatkoi: Mutta välittömänä päämääränä tai päämääränä on sydämen puhtaus, jota ilman kukaan ei voi saavuttaa tätä päämäärää: Kiinnittäen katseemme siis vakaasti tähän päämäärään, ikään kuin tiettyyn merkkiin, suunnatkaamme kurssimme mahdollisimman suoraan sitä kohti, ja jos ajatuksemme harhailevat jonkin verran siitä, palatkaamme takaisin siihen ja tarkistakaamme ne tarkasti kuin varmasta mittatikusta, joka aina palauttaa kaikki ponnistuksemme tähän yhteen merkkiin ja osoittaa heti, jos ajatuksemme on vähänkin harhautunut sille merkityn suunnan ulkopuolelle.

LUKU 5 Vertaus mieheen, joka yrittää osua maaliin

Kuten ne, joiden tehtävänä on käyttää sota-aseita, yrittävät aina taitoaan esitellessään maalliselle kuninkaalle ampua nuolensa tai keihäänsä pieniin maalitauluihin, joihin palkinnot on maalattu; sillä he tietävät, etteivät he voi muulla tavoin kuin tähtäyksensä linjalla varmistaa toivomaansa lopputulosta ja palkintoa, jonka he saavat vasta kun ovat osuneet heille asetettuun maaliin. Mutta jos käy niin, että maali katoaa heidän näkyvistään, vaikka heidän taitamattomuutensa vuoksi heidän tähtäyksensä saattaa turhaan poiketa suoralta polulta, he eivät voi havaita poikenneensa aiotulta suoralta linjalta, koska heillä ei ole selkeää merkkiä, joka todistaisi heidän tähtäyksensä taitavuuden tai paljastaisi sen huonouden. Siksi ampuessaan aseensa turhaan ilmaan he eivät voi nähdä, missä ovat menneet vikaan tai kuinka täysin väärässä ovat, sillä mikään merkki ei syytä heitä osoittaen, kuinka kauas he ovat harhautuneet oikeasta suunnasta; eikä epävakaa katse voi auttaa heitä korjaamaan ja palauttamaan heille määrättyä suoraa linjaa.

Niinpä päämäärä, jonka olemme asettaneet eteemme, on, kuten Apostoli sanoo, iankaikkinen elämä, kuten hän julistaa: ”saaden todella hedelmänne pyhitykseen ja päämääränä iankaikkisen elämän”. Mutta välitön tavoite on sydämen puhtaus, jota hän oikeutetusti kutsuu ”pyhitykseksi”, jota ilman edellä mainittua päämäärää ei voida saavuttaa; ikään kuin hän olisi sanonut toisin sanoin: välittömänä tavoitteenanne on sydämen puhtaus, mutta päämääränä iankaikkinen elämä. Tästä tavoitteesta sama siunattu Apostoli opettaa meille ja käyttää merkitsevästi juuri termiä σκοπός sanoen seuraavasti: ”Unohtaen sen, mikä on takana ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessä, minä riennän kohti päämäärää, Jumalan taivaallisen kutsumuksen voittopalkintoa kohti.” Tämä on selkeämmin ilmaistu kreikaksi κατὰ σκοπὸν διώκω, eli ”Riennän kohti päämäärää”, ikään kuin hän sanoisi: ”Tällä tavoitteella, jolla unohdan sen, mikä on takana, eli aikaisemman elämän virheet, pyrin saavuttamaan päämääränä taivaallisen palkinnon.”

Mitä tahansa siis, mikä voi auttaa meitä ohjautumaan tähän tavoitteeseen, nimittäin sydämen puhtauteen, meidän on seurattava kaikin voimin, mutta mitä tahansa, mikä estää meitä siitä, meidän on vältettävä vaarallisena ja vahingollisena. Sillä tämän vuoksi me teemme ja kestämme kaiken, tämän vuoksi luovumme sukulaisistamme, maastamme, kunniasta, rikkaudesta, tämän maailman nautinnoista ja kaikenlaisista mielihyvistä, nimittäin säilyttääksemme kestävän sydämen puhtauden. Ja niin, kun tämä tavoite on asetettu eteemme, me ohjaamme aina toimintamme ja ajatuksemme suoraan sen saavuttamiseksi; sillä jos sitä ei jatkuvasti pidetä silmiemme edessä, se ei ainoastaan tee kaikkia ponnistelujamme turhiksi ja hyödyttömiksi ja pakota niitä kestettäviksi ilman tarkoitusta ja palkkiota, vaan se myös herättää kaikenlaisia keskenään ristiriitaisia ajatuksia. Sillä mieli, jolla ei ole kiinteää pistettä, johon palata ja johon se voisi pääasiassa kiinnittyä, harhautuu varmasti tunnista ja minuutista toiseen kaikenlaisiin vaelteleviin ajatuksiin ja muuttuu jatkuvasti ulkopuolelta tulevien asioiden vaikutuksesta siihen tilaan, joka ensimmäisenä tarjoutuu sille.

LUKU 6. Niistä, jotka maailmasta luopuessaan tavoittelevat täydellisyyttä ilman rakkautta

Tästä johtuu, että joidenkin kohdalla, jotka ovat halveksineet tämän maailman suurimpia omaisuuksia ja luopuneet paitsi suurista kulta- ja hopeamääristä, myös laajoista kiinteistöistä, olemme nähneet heidän myöhemmin häiriintyvän ja kiihtyvän veitsestä, kynästä, neulasta tai kynänterästä. Jos he pitäisivät katseensa vakaasti kiinnitettynä puhtaasta sydämestä, he eivät varmasti koskaan sallisi tällaista tapahtuvan mitättömyyksien vuoksi, kun he suurten ja arvokkaiden rikkauksien kohdalla päättivät mieluummin luopua niistä kokonaan välttääkseen tämän. Sillä usein jotkut vartioivat kirjojaan niin mustasukkaisesti, etteivät he salli kenenkään muun edes hieman liikuttaa tai koskea niihin, ja tästä he kohtaavat kärsimättömyyden ja kuoleman tilaisuuksia, jotka varoittavat heitä tarvittavan kärsivällisyyden ja rakkauden hankkimisen tarpeesta. Ja vaikka he ovat luopuneet kaikesta rikkaudestaan Kristuksen rakkauden tähden, he kuitenkin säilyttävät entisen asenteensa mitättömyyksien suhteen ja joskus järkyttyvät nopeasti niistä, ja tulevat kaikissa suhteissa hedelmättömiksi ja tuottamattomiksi, kuten ne, joilta puuttuu se rakkaus, josta Apostoli puhuu. Ja tämän siunattu Apostoli näki hengessä ennalta ja sanoo: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni köyhien ravinnoksi ja antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en siitä mitään hyötyisi.”

Ja tästä seuraa selvästi, että täydellisyyttä ei saavuteta yksinkertaisesti itsensä kieltämisellä ja kaikkien tavaroidemme luovuttamisella ja kunnioituksen hylkäämisellä, ellei ole sitä rakkautta, jonka yksityiskohdat Apostoli kuvaa, ja joka koostuu yksin sydämen puhtaudesta. Sillä ”ei olla kateellinen”, ”ei pöyhkeillä”, ”ei vihastua”, ”ei tehdä vääryyttä”, ”ei etsiä omaansa”, ”ei iloita vääryydestä”, ”ei ajatella pahaa” jne. – mitä tämä kaikki on muuta kuin alati tarjota Jumalalle täydellinen ja puhdas sydän, ja pitää sen vapaana kaikista häiriöistä?

LUKU 7. Miten mielenrauhaa tulisi tavoitella

KAIKKI tulisi tehdä ja tavoitella tämän vuoksi. Tämän takia meidän tulee etsiä yksinäisyyttä, tämän takia tiedämme, että meidän tulee alistua paastoihin, valvomisiin, työhön, ruumiilliseen [alastomuuteen], lukemiseen ja kaikkiin muihin hyveisiin, jotta niiden kautta voisimme valmistaa sydämemme ja pitää sen vahingoittumattomana kaikilta pahoilta intohimoilta, ja näiden askelten kautta nousta rakkauden täydellisyyteen. Ja näiden käytäntöjen suhteen, jos olemme sattumalta olleet jonkin hyvän ja hyödyllisen tehtävän parissa emmekä ole voineet toteuttaa tavanomaista kuria, emme saisi antaa ärtymyksen, vihan tai intohimon voittaa itseämme, sillä niiden voittamiseksi aioimme tehdä sen, minkä olemme laiminlyöneet. Sillä paaston hyöty ei tasapainota vihan aiheuttamaa menetystä, eikä lukemisen tuoma hyöty ole niin suuri kuin veljien halveksimisesta aiheutuva vahinko. Niitä asioita, jotka ovat toissijaisia, kuten paastot, valvomiset, vetäytyminen maailmasta ja Raamatun mietiskely, meidän tulisi harjoittaa päätavoitettamme silmällä pitäen, eli sydämen puhtautta, joka on rakkautta. Emme saisi niiden vuoksi ajaa pois tätä päähyvettä, sillä niin kauan kuin se on meissä koskemattomana ja vahingoittumattomana, emme vahingoitu, vaikka joitakin toissijaisia asioita jouduttaisiin välttämättä laiminlyömään. Sillä ei ole vähäisintäkään hyötyä tehdä kaikkea, jos tämä pääsyy, josta olemme puhuneet, poistetaan, sillä kaiken on tarkoitus tapahtua sen vuoksi.

Tästä syystä ihminen on innokas hankkimaan ja varaamaan itselleen välineet minkä tahansa työn haaraan, ei vain omistaakseen niitä turhaan, eikä ikään kuin hän tekisi voiton ja hyödyn, jota niistä odotetaan, pelkästä omistamisen tosiasiasta, vaan että käyttämällä niitä hän voisi tehokkaasti varmistaa käytännön tiedon ja sen tietyn taidon päämäärän, jonka apuvälineitä ne ovat. Siksi paastot, valvomiset, Raamatun mietiskely, itsensä kieltäminen ja kaikkien omistusten hylkääminen eivät ole täydellisyys, vaan apuvälineitä täydellisyyteen: koska tämän tieteen päämäärä ei ole näissä, vaan näiden kautta saavutamme päämäärän. Hän siis harjoittaa näitä harjoituksia turhaan, joka tyytyy niihin kuin ne olisivat korkein hyvä, ja on kiinnittänyt sydämensä tarkoituksen yksinkertaisesti niihin, eikä laajenna ponnistelujaan saavuttaakseen päämäärän, jonka vuoksi näitä tulisi tavoitella: sillä hän omistaa kyllä taiteensa välineet, mutta on tietämätön päämäärästä, jossa kaikki arvokas sijaitsee. Mitä tahansa siis, mikä voi häiritä tuota mielen puhtautta ja rauhaa – vaikka se saattaisi vaikuttaa hyödylliseltä ja arvokkaalta – tulisi välttää todella haitallisena, sillä tällä säännöllä onnistumme välttämään vahinkoa virheistä ja harhaluuloista, ja kuljemme suoraan kohti haluttua päämäärää ja saavutamme sen.

LUKU 8. Pääponnistelusta asioiden mietiskelyyn ja esimerkki Martan ja Marian tapauksesta

TÄMÄN tulisi siis olla pääponnistelumme: ja tähän vakaaseen sydämen tarkoitukseen meidän tulisi jatkuvasti pyrkiä; nimittäin, että sielu alati tarttuisi Jumalaan ja taivaallisiin asioihin. Mikä tahansa, mikä on vierasta tälle, vaikka se olisi kuinka suurta, tulisi asettaa toiselle sijalle, tai jopa pitää merkityksettömänä, tai ehkä haitallisena. Meillä on erinomainen esimerkki tästä mielentilasta ja olosuhteesta evankeliumissa Martan ja Marian tapauksessa: sillä kun Martta suoritti palvelusta, joka oli varmasti pyhä, koska hän palveli Herraa ja Hänen opetuslapsiaan, ja Maria keskittyi vain hengelliseen opetukseen ja pysytteli lähellä Jeesuksen jalkoja, joita hän suuteli ja voiteli hyvän tunnustuksen voiteella, Herra osoittaa hänen valinneen paremman osan, jota ei otettaisi häneltä pois. Sillä kun Martta ahkeroi hurskaalla huolenpidolla ja oli kuormittunut palveluksestaan, nähden että hän yksin oli riittämätön sellaiseen palvelukseen, hän pyytää sisarensa apua Herralta sanoen: ”Herra, etkö välitä siitä, että sisareni on jättänyt minut yksin palvelemaan? Sano siis hänelle, että hän auttaisi minua” – varmasti ei mihinkään arvottomaan työhön, vaan kiitettävään palvelukseen hän kutsui häntä: ja kuitenkin mitä hän kuulee Herralta? ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet paljosta, mutta vain muutama asia on tarpeen tai yksi ainoa. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei oteta häneltä pois.” Näet siis, että Herra asettaa korkeimman hyvän mietiskelyyn, eli jumalalliseen kontemplaatioon: mistä näemme, että kaikki muut hyveet tulisi asettaa toiselle sijalle, vaikka myönnämmekin niiden olevan tarpeellisia, hyödyllisiä ja erinomaisia, koska ne kaikki suoritetaan tämän yhden asian vuoksi.

Sillä kun Herra sanoo: ”Sinä huolehdit ja hätäilet paljosta, mutta vain muutama asia on tarpeen tai yksi ainoa,” Hän ei aseta korkeinta hyvää käytännön työhön, vaikka se olisi kuinka kiitettävää ja hedelmällistä, vaan Hänen kontemplaatioonsa, joka todella on yksinkertainen ja ”vain yksi”. Hän julistaa, että ”muutama asia” on tarpeen täydelliseen autuuteen, eli se kontemplaatio, joka ensin varmistetaan pohtimalla muutamia pyhimyksiä: heidän kontemplaatiostaan se, joka on edistynyt, nousee ja saavuttaa Jumalan avulla sen, mitä kutsutaan ”yhdeksi asiaksi”, eli yksin Jumalan tarkastelun, niin että hän pääsee pyhimysten tekojen ja palvelusten tuolle puolen ja ravitsee itseään yksin Jumalan kauneudella ja tiedolla.

”Maria” siis ”valitsi hyvän osan, jota ei oteta häneltä pois.” Ja tätä on tarkasteltava huolellisemmin. Sillä kun Hän sanoo, että Maria valitsi hyvän osan, vaikka Hän ei sano mitään Martasta eikä varmastikaan näytä moittivan häntä, kuitenkin yhtä ylistäessään Hän antaa ymmärtää, että toinen on alempi. Jälleen kun Hän sanoo ”jota ei oteta häneltä pois”, Hän osoittaa, että toiselta hänen osansa voidaan ottaa pois (sillä ruumiillinen palvelus ei voi kestää ikuisesti ihmisen kanssa), mutta opettaa, että tämän yhden halu ei voi koskaan päättyä.

LUKU 9. Kysymys siitä, mitä on tuo hyveen harjoittaminen ihmisellä

Johon me, syvästi liikuttuneina, vastasimme: mitä sitten? Otetaanko paaston ponnistelu, lukemisen ahkeruus, laupeuden teot, oikeudenmukaisuus, hurskaus ja ystävällisyys meiltä pois, eivätkä ne jatku niiden tekijöiden kanssa, varsinkin kun Herra itse lupaa taivasten valtakunnan palkinnon näille teoille, kun Hän sanoo: ”Tulkaa, minun Isäni siunatut, perikää se valtakunta, joka on ollut valmistettuna teille maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda:” jne. Kuinka siis nämä teot otetaan pois, jotka päästävät tekijänsä taivasten valtakuntaan?

LUKU 10.Vastaus, että ei palkkio, vaan niiden tekeminen tulee päättymään

MOOSES. En sanonut, että palkinto hyvästä teosta otettaisiin pois, kuten Herra itse sanoo: ”Joka antaa yhdelle näistä vähäisimmistä kupin kylmää vettä vain opetuslapsen nimessä, totisesti minä sanon teille, hän ei menetä palkkaansa.” Mutta väitän, että sellaisen asian tekeminen, jonka joko ruumiillinen välttämättömyys tai lihan hyökkäys tai tämän maailman epätasa-arvo pakottavat tekemään, otetaan pois. Sillä ahkeruus lukemisessa ja itsensä kieltäminen paastoamisessa ovat hyödyllisiä harjoituksia sydämen puhdistamiseksi ja lihan kurittamiseksi vain tässä elämässä, niin kauan kuin ”liha himoitsee henkeä vastaan”, ja joskus näemme, että jopa tässä elämässä ne otetaan pois niiltä ihmisiltä, joita liiallinen työ tai ruumiillinen heikkous tai vanhuus uuvuttaa, eivätkä he voi niitä harjoittaa. Kuinka paljon enemmän ne sitten loppuvat tuonpuoleisessa, kun ”tämä turmeltuva on pukeutunut katoamattomuuteen” ja ruumis, joka nyt on ”luonnollinen ruumis”, on noussut ”hengelliseksi ruumiiksi” ja liha on alkanut olla sellainen, ettei se enää himoitse henkeä vastaan? Ja tästä puhuu myös siunattu apostoli selvästi, kun hän sanoo, että ”ruumiillinen liikunta on hyödyllistä vähään; mutta jumalisuus (jolla hän varmasti tarkoittaa rakkautta) ‘on hyödyllistä kaikkeen, sillä siinä on lupaus siitä elämästä, joka nyt on, ja siitä, joka on tuleva’.” Tämä on myös siunattu apostoli. Tämä osoittaa selvästi, että se, minkä sanotaan olevan hyödyllistä vähän aikaa, ei ole harjoitettavaa koko ajan, eikä se voi mahdollisesti yksinään antaa korkeinta täydellisyyden tilaa ihmiselle, joka sitä orjallisesti harjoittaa. Sillä termi ”vähän aikaa” voi tarkoittaa jompaakumpaa, ts, se voi viitata ajan lyhyyteen, koska ruumiillinen harjoittelu ei voi mitenkään kestää ihmisen mukana sekä tässä että tulevassa elämässä; tai se voi viitata sen hyödyn vähäisyyteen, joka syntyy lihan harjoittamisesta, koska ruumiilliset säästötoimet tuottavat jonkinlaisia edistyksen alkuja, mutta eivät varsinaista rakkauden täydellisyyttä, jolla on lupaus siitä elämästä, joka nyt on, ja siitä, joka on tuleva; ja sen vuoksi katsomme, että edellä mainittujen töiden harrastaminen on välttämätöntä, koska ilman niitä emme voi kiivetä rakkauden korkeuksiin. Sillä se, mitä te kutsutte uskonnon ja laupeuden teoiksi, on tarpeellista tässä elämässä niin kauan kuin nämä eriarvoisuudet ja erilaiset olosuhteet vielä vallitsevat; mutta täälläkään emme saisi odottaa niiden suorittamista, ellei köyhiä, tarvitsevia ja sairaita ihmisiä olisi niin paljon, mikä johtuu ihmisten pahuudesta, nimittäin niiden pahuudesta, jotka ovat tarttuneet ja pitäneet omiin tarpeisiinsa (käyttämättä niitä kuitenkaan) niitä asioita, jotka kaikkien Luoja on antanut kaikille yhtä lailla. Niin kauan kuin tämä eriarvoisuus siis kestää tässä maailmassa, tämänkaltainen työ on tarpeellinen ja hyödyllinen sille, joka sitä harjoittaa, sillä se tuo hyvälle tarkoitukselle ja hurskaalle tahdolle palkkioksi iankaikkisen perinnön; mutta se loppuu tulevassa elämässä, jossa vallitsee tasa-arvo, jolloin ei enää ole eriarvoisuutta, jonka vuoksi näitä asioita on tehtävä, vaan kaikki ihmiset siirtyvät näistä moninaisista käytännön töistä Jumalan rakkauteen ja taivaallisten asioiden tarkasteluun jatkuvassa sydämen puhtaudessa: johon ne ihmiset, jotka kiireesti omistautuvat tietämykselle ja sydämen puhdistamiselle, ovat päättäneet antautua kaikin voimin ja päämäärin, omistautuen vielä lihassa ollessaan tuolle velvollisuudelle, jossa heidän on määrä pysyä, kun he ovat hylänneet turmeluksen ja kun he pääsevät siihen Herran Vapahtajan lupaukseen, joka sanoo: ”Autuaita ovat ne, jotka ovat puhtaat sydämeltään, sillä he saavat nähdä Jumalan.” Tämä lupaus ei ole ainoa, jonka he voivat tehdä. ”

LUKU 11. Rakkauden pysyvyydestä

JA miksi ihmettelette, että nuo edellä luetellut velvollisuudet lakkaavat, kun pyhä apostoli kertoo meille, että jopa Pyhän Hengen korkeammat lahjat katoavat; ja huomauttaa, että yksin rakkauden on pysyttävä loputtomasti, sanoen: ”Olipa profetioita, ne katoavat, olipa kieliä, ne katoavat, olipa tietämystä, se loppuu”, mutta tästä hän sanoo: ”Rakkaus ei koskaan katoa”. Sillä kaikki lahjat annetaan siksi ajaksi, jota käyttö ja tarve vaativat, mutta kun ajanlasku on päättynyt, ne epäilemättä pian katoavat; mutta rakkaus ei koskaan tuhoudu. Sillä se ei ainoastaan toimi hyödyllisesti meissä tässä maailmassa, vaan myös tulevassa maailmassa, kun ruumiillisten tarpeiden taakka on heitetty pois, se jatkuu paljon voimakkaampana ja erinomaisempana, eikä se koskaan heikkene mistään puutteesta, vaan ikuisen katoamattomuutensa ansiosta se takertuu Jumalaan entistä tiiviimmin ja vakavammin.

LUKU 12 Kysymys pysyvyydestä hengellisessä mietiskelyssä

GERMANUS. Kuka sitten, kun häntä rasittaa meidän hauras lihamme, voi olla aina niin keskittynyt tähän mietiskelyyn, ettei koskaan ajattele veljen saapumista, sairaiden luona käyntiä, ruumiillista työtä tai ainakaan ystävällisyyden osoittamista vieraille ja vierailijoille? Ja lopuksi, ketä ei keskeytä ruumiin huoltaminen ja siitä huolehtiminen? Vai miten ja millä tavoin mieli voi takertua näkymättömään ja käsittämättömään Jumalaan, tämän haluaisimme oppia.

LUKU 13. Sydämen suuntaamista koskeva vastaus.

MOSES. Jatkuva kiinnittyminen Jumalaan ja, kuten sanotte, erottamattomasti kiinni pitäminen Häntä koskevasta mietiskelystä on ihmiselle mahdotonta, kun hän on vielä tässä meidän heikossa lihassamme. Mutta meidän pitäisi olla tietoisia siitä, mihin meidän pitäisi kiinnittää mielemme päämäärä, ja mihin päämäärään meidän pitäisi aina palauttaa sielumme katse; ja kun mieli voi varmistaa tämän, se voi iloita; ja surra ja huokaista, kun se on vetäytynyt tästä, ja niin usein kuin se huomaa pudonneensa pois Häneen katselemisesta, sen pitäisi tunnustaa, että se on luopunut korkeimmasta hyvästä, kun se katsoo, että jo hetkellinenkin irtautuminen Kristuksen katselemisesta on haureutta. Ja kun katseemme on joskus vähänkin harhautunut pois Hänestä, kääntäkäämme sielun silmät takaisin Häneen ja muistuttakaamme mielen katseemme kuin täysin suorasta suunnasta. Sillä kaikki riippuu sisäisestä mielentilasta, ja kun paholainen on karkotettu. siitä, eivätkä synnit enää hallitse siinä, seuraa siitä, että Jumalan valtakunta on perustettu meihin, kuten evankelista sanoo: ”Jumalan valtakunta ei tule havaitsemalla, eikä ihmiset sano: ‘Katso, täällä, katso, siellä; sillä totisesti minä sanon teille, että Jumalan valtakunta on teidän sisällänne.’”. Mutta mikään muu ei voi olla ”sisällänne” kuin totuuden tunteminen tai tietämättömyys ja ilo joko paheeseen tai hyveeseen, jonka kautta valmistamme sydämessämme valtakunnan perkeleelle tai Kristukselle; ja tämän valtakunnan luonnetta apostoli kuvaa sanoessaan: ”Sillä Jumalan valtakunta ei ole ruokaa ja juomaa, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä”. Ja jos siis Jumalan valtakunta on sisällämme ja Jumalan varsinainen valtakunta on vanhurskaus ja rauha ja ilo, niin ihminen, joka pysyy näissä, on mitä varmimmin Jumalan valtakunnassa, ja päinvastoin ne, jotka elävät vääryydessä ja eripurassa ja kuoleman tekevässä murheessa, ovat perkeleen valtakunnassa, helvetissä ja kuolemassa. Sillä näillä merkeillä Jumalan valtakunta ja perkeleen valtakunta erotetaan toisistaan; ja totisesti, jos nostamme mielemme katseemme korkeuksiin ja tarkastelemme sitä tilaa, jossa taivaalliset voimat elävät korkeuksissa, jotka todella ovat Jumalan valtakunnassa, mitä muuta kuin ikuista ja pysyvää iloa meidän pitäisi kuvitella sen olevan? Sillä mikä on niin erityisen ominaista ja sopivaa todelliselle autuudelle kuin jatkuva tyyneys ja ikuinen ilo? Ja jotta voisitte olla aivan varmoja siitä, että tämä, mitä me sanomme, on todella niin, ei minun, vaan Herran auktoriteetilla, kuulkaa, kuinka hyvin selvästi Hän kuvaa tuon maailman luonnetta ja tilaa: ”Katso”, sanoo Hän, ”minä luon uudet majavat ja uuden maan, eikä entisiä enää muisteta eikä tule mieleen”. Mutta te tulette iloitsemaan ja riemuitsemaan ikuisesti siitä, minkä minä luon.”” Ja taas ”ilo ja riemu on löydettävä siitä, kiitos ja ylistyksen ääni, ja siellä on oltava kuukausi toisensa jälkeen ja sapatti toisensa jälkeen.” Ja taas: ”he saavat ilon ja riemun, ja murhe ja huokaus pakenevat.” Ja jos haluatte tietää varmemmin tuosta elämästä ja pyhien kaupungista, kuulkaa, mitä Herran ääni julistaa itse taivaalliselle Jerusalemille: ”Minä teen”, sanoo Hän, ”sinun virkamiehistäsi rauhan ja sinun valvojistasi vanhurskauden. Väkivaltaa ei enää kuulla sinun maassasi, hävitystä eikä tuhoa sinun rajojesi sisällä. Ja pelastus valtaa muurisi ja ylistys porttisi. Aurinko ei enää ole sinun valkeutesi päivällä, eikä kuun kirkkaus enää valista sinua, vaan Herra on oleva sinun ikuinen valkeutesi ja Jumalasi sinun kirkkautesi. Sinun aurinkosi ei enää laske, eikä kuusi vetäydy pois, vaan Herra on oleva sinun ikuinen valkeutesi, ja sinun surupäiväsi ovat päättyneet.” Ja siksi pyhä apostoli ei sano yleisesti tai varauksetta, että kaikki ilo on Jumalan valtakuntaa, vaan nimenomaan ja painokkaasti sitä iloa yksin, joka on ‘Pyhässä Hengessä’. Sillä hän oli täysin tietoinen toisesta vastenmielisestä ilosta, josta kuulemme: ”maailma saa iloita” ja ”voi teitä, jotka nauratte, sillä te saatte surra”. Itse asiassa taivasten valtakunta on ymmärrettävä kolmessa merkityksessä, joko niin, että taivaat tulevat hallitsemaan, ts. pyhät muiden asioiden yli alistettuina, tämän tekstin mukaan: ”Ole sinä viiden kaupungin yli ja sinä kymmenen kaupungin yli”, ja tämä, joka on sanottu opetuslapsille: ”Te istutte kahdellatoista valtaistuimella ja tuomitsette Israelin kahtatoista sukukuntaa”; tai että Kristus alkaa hallita itse taivaita, kun ‘kaikki alistetaan hänelle’ ja Jumala alkaa olla ‘kaikki kaikessa’; tai että pyhät hallitsevat taivaassa Herran kanssa.

LUKU 14. Sielun pysyvyydestä

SEN KAUTTA jokaisen tulisi jo tässä ruumiissa ollessaan olla tietoinen siitä, että hänen on jouduttava siihen tilaan ja virkaan, jonka osakkaaksi ja kannattajaksi hän tässä elämässä ollessaan teki itsensä, eikä hänen tulisi epäillä, että hän on siinä iankaikkisessa maailmassa sen kumppanina, jonka palvelijaksi ja palvelijaksi hän valitsi itsensä täällä: sen Herramme sanonnan mukaan, joka sanoo: ”Jos joku minua palvelee, niin seuratkoon minua, ja missä minä olen, siellä on myös minun palvelijani oleva.” Tämä on myöskin Herran sanonta. Sillä niin kuin paholaisen valtakunta saavutetaan suostumalla syntiin, niin Jumalan valtakunta saavutetaan harjoittamalla hyveellisyyttä sydämen puhtaudessa ja hengellisessä tiedossa. Mutta missä Jumalan valtakunta on, siellä nautitaan aivan varmasti iankaikkisesta elämästä, ja missä paholaisen valtakunta on, siellä on epäilemättä kuolema ja hauta. Ja ihminen, joka on tässä tilassa, ei voi ylistää Herraa, kuten profeetan sanonta kertoo: ”Kuolleet eivät voi ylistää Sinua, Herra, eivätkä kaikki ne, jotka menevät hautaan (epäilemättä synnistä). Mutta me”, sanoo hän, ‘jotka elämme (emme tosin synnille enkä minä tälle maailmalle, vaan Jumalalle), me kiitämme Herraa, tästä ajasta lähtien aina ja iankaikkisesti; sillä kuolemassa ei kukaan muista Jumalaa, mutta haudassa (synnistä) kuka tunnustaa Herraa?’ Siis ei kukaan. Sillä kukaan ihminen, vaikka hän kutsuisi itseään tuhat kertaa kristityksi tai munkiksi, ei tunnusta Jumalaa, kun hän tekee syntiä; kukaan ihminen, joka sallii ne asiat, joita Herra vihaa, ei muista Jumalaa eikä kutsu itseään totuudenmukaisesti Hänen palvelijakseen, jonka käskyjä hän itsepäisellä röyhkeydellä halveksii; ja tähän kuolemaan siunattu apostoli julistaa lesken olevan osallisena, joka antautuu mielihyville, sanomalla: ”Leski, joka antautuu mielihyville, on kuollut, kun vielä elää”. On siis monia, jotka vielä eläessään tässä ruumiissa ovat kuolleita eivätkä haudassa makaamalla voi ylistää Jumalaa; ja päinvastoin on monia, jotka vaikka ovat kuolleet ruumiissa, siunaavat kuitenkin Jumalaa hengessä ja ylistävät häntä, tämän mukaan: ”Oi te vanhurskaiden henget ja sielut, siunatkaa Herraa”, ja ‘jokainen henki ylistää Herraa’. Ja ilmestyskirjassa tapettujen sielujen ei sanota ainoastaan ylistävän Jumalaa vaan myös puhuttelevan Häntä. Myös evankeliumissa Herra sanoo vielä selvemmin saddukeuksille: ”Ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on puhunut, kun hän sanoi teille: Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Hän ei ole kuolleiden vaan elävien Jumala, sillä kaikki elävät hänelle.”” Joista myös apostoli sanoo: ”Siksi Jumala ei häpeä tulla kutsutuksi heidän Jumalakseen, sillä hän on valmistanut heille kaupungin.” Että he eivät ole joutilaita tästä ruumiista erottuaan eivätkä kykenemättömiä tuntemaan, osoittaa evankeliumin vertaus, jossa kerrotaan kerjäläisestä Lasaruksesta ja purppuraan puetusta Divesistä, joista toinen sai autuuden aseman, ts. Aabrahamin sylin, toinen taas joutuu iankaikkisen tulen kauhean kuumuuden uhriksi. Mutta jos myös te haluatte ymmärtää varkaalle lausutut sanat ”Tänään sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa”, mitä muuta ne selvästi osoittavat kuin sen, että sielujen entinen älykkyys ei ainoastaan jatku, vaan että ne myös muuttuneessa tilassaan saavat osansa jostakin tilasta, joka vastaa heidän tekojaan ja ansioitaan? Sillä Herra ei varmasti olisi koskaan luvannut hänelle tätä, jos hän olisi tiennyt, että hänen sielunsa olisi lihasta erottuaan joko menettänyt havaintokykynsä tai hajonnut olemattomiin. Sillä eihän hänen lihansa, vaan hänen sielunsa oli määrä päästä paratiisiin Kristuksen kanssa. Ainakin meidän on vältettävä ja vältettävä mitä suurimmalla kauhulla sitä harhaoppisten pahaa välimerkkiä, jotka, koska he eivät usko, että Kristus voisi olla paratiisissa samana päivänä, jona hän laskeutui helvettiin, näin ollen katkovat ”Totisesti, minä sanon teille tänään”, ja lopun tekemällä soveltavat ”sinä olet oleva kanssasi”. Minua paratiisissa”, niin että he kuvittelevat, ettei tämä lupaus täyttynyt heti hänen lähdettyään tästä elämästä, vaan että se täyttyy vasta ylösnousemuksen jälkeen, niin kuin he eivät ymmärrä sitä, mitä hän ennen ylösnousemustaan julisti juutalaisille, jotka kuvittelivat, että inhimilliset vaikeudet ja lihan heikkous haittasivat häntä, niin kuin heitäkin: ”Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on tullut alas taivaasta, ihmisen Poika, joka on taivaassa: ”, millä Hän osoittaa selvästi, että poisnukkuneiden sielut eivät ole ainoastaan järkeään vailla, vaan että he eivät ole edes vailla sellaisia tunteita kuin toivo ja suru, ilo ja pelko, ja että he alkavat jo etukäteen maistaa jotakin siitä, mitä heille on varattu viimeisellä tuomiolla, ja että he eivät ole niin kuin eräät epäuskoiset, jotka pitävät sitä tyhjiin hajonneena sen jälkeen, kun he ovat lähteneet tästä elämästä, vaan että he elävät todellisempaa elämää ja odottavat vielä vakavammin Jumalan ylistystä. Ja todellakin, jos jätämme hetkeksi syrjään Raamatun todistukset ja keskustelemme, niin pitkälle kuin kykymme sallii, hieman itse sielun luonteesta, eikö ole, en sanoisi, hulluuden, mutta kaiken tyhmyyden hulluuden rajojen ulkopuolella, edes pienintäkään epäilyä siitä, että ihmisen 625 jalompi osa, jossa, kuten siunattu apostoli osoittaa, on Jumalan kuva ja kaltaisuus, tulee, kun ruumiin taakka, joka sitä tässä maailmassa painaa, jätetään syrjään, tuntemattomaksi, kun se, koska se sisältää itsessään kaiken järjen voiman, tekee mykän ja järjettömän aineellisen lihan tuntemattomaksi osallistumalla siihen: varsinkin kun siitä seuraa, ja järjen järjestys itse vaatii, että kun mieli on riisunut pois sen lihan karkeuden, jolla se nyt on painostettu, se palauttaa älylliset voimansa entistä paremmin ja ottaa ne vastaan puhtaammassa ja hienommassa kunnossa kuin se ne menetti. Mutta siunattu apostoli tunnusti sen, että se, mitä me sanomme, on totta, niin pitkälle, että hän itse asiassa halusi erota tästä lihasta, jotta hän erottautumalla siitä voisi liittyä vakavammin Herraan; hän sanoi: ”Ja siksi ”me olemme rohkeita ja meillä on halu aina olla poissa ruumiista ja läsnä Herran luona”. Sen tähden me myös pyrimme, olimmepa poissa tai läsnä, olemaan hänelle mieluisia.” Ja hän todellakin julistaa, että sielun, joka on lihassa, pysyminen on etäisyyttä Herrasta ja poissaoloa Kristuksesta, ja luottaa täydellä uskolla siihen, että sen eroaminen ja lähteminen tästä lihasta merkitsee läsnäoloa Kristuksen kanssa. Ja vielä selkeämmin sama apostoli puhuu tästä sielujen tilasta hyvin täyteisenä: ”Mutta te olette tulleet Siionin vuorelle ja elävän Jumalan kaupunkiin, taivaalliseen Jerusalemiin, ja lukemattoman enkelijoukon ja esikoisten seurakunnan luokse, jotka ovat kirjoitetut taivaassa, ja vanhurskaiden täydelliseksi tulleiden ihmisten henkien luokse”. Näistä hengistä hän puhuu toisessa kohdassa: ”Lisäksi meillä on ollut lihamme ohjaajia, ja me kunnioitimme heitä: eikö meidän pitäisi vielä paljon enemmän olla alistettuja henkien Isälle ja elää?”

LUKU 15. Kuinka meidän on mietiskeltävä Jumalaa

MUTTA Jumalan mietiskelyä saavutetaan monin eri tavoin. Sillä me emme löydä Jumalaa ainoastaan ihailemalla hänen käsittämätöntä olemustaan, joka on vielä kätkettynä lupauksen toivossa, vaan me näemme hänet myös hänen luomistyönsä suuruuden, hänen oikeudenmukaisuutensa pohdinnan ja hänen päivittäisen kaitselmuksensa avun kautta: kun puhtaalla mielellä katselemme sitä, mitä Hän on tehnyt pyhillensä jokaisessa sukupolvessa, kun vapisevin sydämin ihailemme Hänen voimaansa, jolla Hän hallitsee, ohjaa ja säätelee kaikkea, tai Hänen tietämyksensä laajuutta ja sitä Hänen silmäänsä, jolta mikään sydämen salaisuus ei voi olla kätkettynä, kun katselemme meren hiekkaa ja aaltojen lukumäärää, jotka Hän on mitannut ja jotka Hän tuntee, kun ihmetellessämme ajattelemme, että sadepisarat, aikakausien päivät ja tunnit ja kaikki menneet ja tulevat asiat ovat Hänen tietämyksensä edessä; kun katselemme rajattomassa ihailussa sitä Hänen sanomatonta armoaan, joka väsymättömällä kärsivällisyydellä kestää lukemattomia syntejä, joita joka hetki tehdään Hänen silmiensä edessä, tai kutsua, jolla Hän ottaa meidät vastaan ilman edeltäviä ansioitamme, vaan armonsa vapaasta armosta; tai taas ne lukemattomat pelastuksen mahdollisuudet, jotka Hän myöntää niille, jotka Hän aikoo ottaa omakseen – että Hän antoi meidän syntyä siten, että jo kehdostamme lähtien meille annettaisiin Hänen armonsa ja Hänen lakinsa tuntemus, että Hän itse, voittaen meissä olevan vihollisemme yksinkertaisesti hyvän tahtonsa mielihyvän vuoksi, palkitsee meidät iankaikkisella autuudella ja iankaikkisilla palkinnoilla, kun Hän viimeksi ryhtyi pelastuksemme vuoksi jakamaan ruumiillistumistaan ja ulotti sakramenttiensa ihmeet kaikkiin kansoihin. Mutta on lukemattomia muitakin tämänkaltaisia näkökohtia, jotka nousevat mielessämme esiin elämämme luonteen ja sydämemme puhtauden mukaan, joiden kautta Jumala joko nähdään puhtailla silmillä tai syleillään: näitä näkökohtia ei varmasti kukaan säilytä pysyvästi, jos hänessä on vielä jäljellä jotakin lihallisista kiintymyksistä, sillä ”sinä et voi”, sanoo Herra, ”nähdä kasvojani, sillä kukaan ei saa nähdä minua ja elää”, nimittäin tälle maailmalle ja maallisille kiintymyksille.

LUKU16. Kysymys ajatusten muuttuvasta luonteesta

GERMANUS. Kuinka sitten on mahdollista, että jopa vastoin tahtoamme, kyllä ja tietämättämme joutavat ajatukset varastavat meitä niin hienovaraisesti ja salaa, että on pelottavan vaikeaa ei ainoastaan karkottaa niitä pois, vaan jopa tarttua niihin ja tarttua niihin? Voiko mieli sitten joskus olla niistä vapaa, eivätkä tällaiset harhakuvat koskaan hyökkää?

LUKU 17. Vastaus siihen, mitä mieli voi ja mitä se ei voi tehdä ajatustensa tilan suhteen

MOSES. On mahdotonta, etteivät ajatukset lähestyisi mieltä, mutta jokaisen vakavasti otettavan ihmisen vallassa on joko hyväksyä ne tai torjua ne. Kuten silloin niiden nouseminen esiin ei ole täysin meistä itsestämme riippuvainen, niin myös niiden hylkääminen tai hyväksyminen on omassa vallassamme. Mutta koska sanoimme, että on mahdotonta, etteivät ajatukset lähestyisi mieltä, ei pidä panna kaikkea hyökkäyksen tai niiden henkien syyksi, jotka pyrkivät istuttamaan niitä meihin, sillä muuten ihmisessä ei olisi jäljellä vapaata tahtoa eikä ponnistelut parantamisemme hyväksi olisi meidän vallassamme; vaan sanon, että on suurelta osin meidän vallassamme parantaa ajatustemme luonnetta ja antaa joko pyhien ja hengellisten ajatusten tai maallisten ajatusten nousta sydämeemme. Tätä tarkoitusta varten käytetään usein Raamatun lukemista ja jatkuvaa mietiskelyä, jotta saisimme siitä tilaisuuden hengelliseen muisteluun, siksi käytetään usein psalmien laulamista, jotta saisimme siitä jatkuvan katumuksen tunteen, ja vakavia valvomisia, paastoja ja rukouksia, jotta mieli saataisiin alentumaan eikä se ajattelisi maallisia asioita, vaan katselisi taivaallisia asioita, sillä jos nämä asiat jätetään pois ja huolimattomuus hiipii meihin, synnin likaisuuden kovettama mieli kallistuu varmasti lihalliseen suuntaan ja lankeaa pois.

LUKU 18. Sielun ja myllynkiven vertailu

JA tätä sydämen liikettä ei ole sopimaton havainnollistaa vertaamalla sitä myllynpyörään, jota päänsisäinen vesivyöry pyörittää ympäriinsä pyörivällä vauhdilla ja joka ei voi koskaan lopettaa työtään niin kauan kuin vesi pyörittää sitä; mutta on sen ihmisen vallassa, joka sitä ohjaa, päättää, haluaako hän jauhattaa sillä vehnää vai ohraa vai ohran tai ohdaketta. Sen on varmasti murskattava se, jonka se mies, joka on vastuussa tästä toiminnasta, on siihen laittanut. Niinpä myös mieli tämän elämän koettelemusten kautta joutuu kaikkialta sen päälle virtaavien kiusausten vyöryjen ajamaksi, eikä se voi olla vapaa ajatusten virrasta; mutta niiden ajatusten luonteen, jotka sen pitäisi joko heittää pois tai sallia itselleen, se antaa sen oman vakavuutensa ja ahkeruutensa ponnisteluilla: Sillä jos, kuten sanoimme, palaamme jatkuvasti Pyhien Kirjoitusten mietiskelyyn ja kohotamme muistimme kohti hengellisten asioiden muistelemista ja täydellisyyden kaipuuta ja tulevan autuuden toivoa, hengelliset ajatukset nousevat varmasti tästä ja saavat mielen pysähtymään niihin asioihin, joita olemme mietiskelleet. Mutta jos laiskuus tai huolimattomuus valtaa meidät ja käytämme aikamme joutavaan juoruiluun tai olemme kietoutuneet tämän maailman huoliin ja tarpeettomiin murheisiin, tuloksena on, että eräänlainen laji rikkaruohoja nousee ja tarjoaa sydämellemme vahingollista puuhaa, ja kuten Herramme ja Vapahtajamme sanoo, missä tahansa tekojemme tai tarkoituksemme aarre onkaan, siellä myös sydämemme varmasti pysyy.

LUKU 19. Ajatustemme kolmesta alkuperästä

Ennen kaikkea meidän pitäisi ainakin tietää, että ajatuksillamme on kolme alkuperää, nimittäin Jumalasta, paholaisesta ja itsestämme. Ne tulevat Jumalalta, kun Hän suo vierailla luonamme Pyhän Hengen valaistuksella ja nostaa meidät korkeampaan kehitystasoon, ja siellä, missä olemme edistyneet vain vähän tai missä olemme laiskan toiminnan vuoksi joutuneet voittoon, Hän kurittaa meitä mitä autuaallisimmalla myötätunnolla, tai kun Hän paljastaa meille taivaallisia salaisuuksia, tai kääntää aikomuksemme ja tahtomme parempiin tekoihin, kuten siinä tapauksessa, että kuningas Ahasveros, jota Herra oli kurittanut, sai pyytämään aikakirjoja, joiden avulla hän sai muistutuksen Mordokain hyvistä teoista, ja hän korotti hänet korkeimpaan kunniatehtävään ja perui heti julmimman tuomionsa juutalaisten teurastamisesta. Tai kun profeetta sanoo: ”…kuulee, mitä Herra Jumala minussa sanoo”. Toinenkin kertoo meille: ” Ja enkeli puhui ja sanoi minussa”, tai kun Jumalan Poika lupasi, että hän tulisi Isänsä kanssa ja asettuisi asumaan meihin, ja ” ette te ole ne, jotka puhuvat, vaan teidän Isänne Henki, joka puhuu teissä”. Ja valittu astia: Te etsitte todistusta Kristuksesta, joka puhuu minussa.” Mutta koko ajatusten kirjo kumpuaa paholaisesta, kun hän pyrkii tuhoamaan meidät joko synnin nautinnoilla tai salaisilla hyökkäyksillä, ovelilla juonillaan vilpillisesti näyttämällä meille pahaa hyvänä ja muuttumalla meille valon enkeliksi: kuten evankelista kertoo meille: ”Ja kun illallinen oli päättynyt, kun perkele oli jo pannut Juudas Iskariotin, Simonin pojan, sydämeen, että hän kavalsi” Herran: ja taas myös ‘sopan jälkeen’, hän sanoo, ‘saatana meni hänen sisimpäänsä’.” Pietari sanoo myös Ananiakselle: ”Miksi saatana on kiusannut sinun sydäntäsi valehtelemaan Pyhälle Hengelle?” ”Miksi saatana on kiusannut sinun sydäntäsi valehtelemaan Pyhälle Hengelle?” Ja se, mitä luemme evankeliumissa paljon aikaisemmin Saarnaaja ennustaa: ”Jos hallitsijan henki nousee sinua vastaan, älä jätä paikkaasi.” Sekin, mikä sanotaan Jumalalle Ahabia vastaan Kuninkaiden kolmannessa kirjassa, saastaisen hengen hahmossa: ”Minä lähden ja olen valheellinen henki kaikkien hänen profeettojensa suussa.” Mutta ne syntyvät meistä itsestämme, kun luonnon kulussa muistelemme, mitä olemme tekemässä tai tehneet tai kuulleet. Siitä puhuu siunattu Daavid: ”Minä ajattelin muinaisia päiviä ja pidin mielessäni vuodet muinaisista ajoista, ja minä mietiskelin, öisin minä harjoittelin sydämelläni ja tutkin henkeäni.” Ja taas: ”Minä olen tehnyt sen, mitä minä olen tehnyt: ”Herra tuntee ihmisen ajatukset, että ne ovat turhia”, ja ‘vanhurskaan ajatukset ovat tuomioita’.” Myös evankeliumissa Herra sanoo fariseuksille: ”Miksi te ajattelette pahaa sydämessänne?”

LUKU 20. Ajatusten erottelemisesta, kuvaus hyvästä rahanvaihtajasta

MEIDÄN pitäisi siis huolellisesti huomioida tämä kolminkertainen järjestys ja viisaalla harkinnalla analysoida sydämessämme heräävät ajatukset, jäljittää niiden alkuperä, syy ja tekijä ensi kädessä, jotta voisimme harkita, miten meidän tulisi antautua niille niiden esittäjien mukaisesti, jotta meistä tulisi, kuten Herran käsky kehottaa meitä, autuaasti hyviä rahanvaihtajia, joiden korkein taito ja koulutus on testata, mikä on täysin puhdasta kultaa ja mitä yleisesti kutsutaan koetelluksi tai mikä ei ole riittävästi puhdistettu tulessa; ja myös erehtymättömällä taidolla olla lankeamatta tavalliseen messinkiseen denaariin, jos se kirkkaalla kullalla värjättynä näyttää joltain arvokkaalta kolikolta; ja ei ainoastaan ovelasti tunnistaa kolikot, jotka on leimattu vallananastajien päähän, vaan vielä ovelammalla taidolla havaita ne, joissa on oikean kuninkaan kuva, mutta jotka eivät ole kunnolla tehtyjä, ja viimeiseksi varoa vaa’an koetuksella, etteivät ne ole alle oikean painon. Kaikki nämä asiat evankeliumin sanonta, joka käyttää tätä kuvaa, osoittaa meille, että meidän pitäisi myös hengellisesti tarkkailla; ensinnäkin, että kaikki, mikä on löytänyt pääsyn sydämeemme, ja kaikki oppi, jonka olemme ottaneet vastaan, olisi tutkittava mitä huolellisimmin, onko se puhdistettu Pyhän Hengen jumalallisella ja taivaallisella tulella, vai kuuluuko se juutalaiseen taikauskoon, tai onko se peräisin maallisen filosofian ylpeydestä ja vain ulkoisesti näyttelee uskontoa. Ja tämän voimme tehdä, jos noudatamme apostolin neuvoa: ”Älkää uskoko jokaista henkeä, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta.” Mutta tällä tavoin petetään myös ne ihmiset, jotka munkiksi tunnustautumisensa jälkeen joutuvat tyylin armon ja eräiden filosofien oppien houkuttelemiksi, jotka ensi silmäyksellä, joidenkin hurskaiden, uskonnon kanssa sopusoinnussa olevien merkitysten ansiosta, eksyttävät kuin kullan kimalteella kuulijansa, joita ne ovat pintapuolisesti houkutelleet, mutta tekevät heidät köyhiksi ja kurjiksi ikuisiksi ajoiksi, niin kuin kuparista tehdyllä valheellisella rahalla petetyt ihmiset: Heidät joko palautetaan takaisin tämän maailman vilskeeseen tai houkutellaan harhaoppisten erehdyksiin ja pomminomaisiin luuloihin: niin kuin luemme tapahtuneen Akanille Joosuan, Nuunin pojan, kirjassa, kun hän himoitsi kultaista painoa filistealaisten leiristä ja varasti sen, jolloin häntä lyötiin kirouksella ja hänet tuomittiin iankaikkiseen kuolemaan. Toiseksi meidän on varottava, ettei mikään Raamatun puhtaaseen kultaan kiinnitetty väärä tulkinta petä meitä metallin arvosta: tällä tavoin paholainen yritti oveluudellaan asettaa Herramme ja Vapahtajamme ikään kuin hän olisi ollut pelkkä ihminen, kun hän pahansuovalla tulkinnallaan vääristi sen, mikä pitäisi yleisesti ottaen ymmärtää kaikkien hyvien ihmisten kohdalla, ja yritti kiinnittää sen erityisesti häneen, joka ei tarvinnut enkelien huolenpitoa: Hän sanoi: ”Sillä hän antaa enkeleilleen tehtäväksi huolehtia sinusta kaikilla sinun teilläsi, ja heidän käsissään he kantavat sinua, ettet milloinkaan löisi jalkaasi kiveen.” Hänen taitavalla olettamuksellaan hän antoi käänteen Raamatun arvokkaille sanonnoille ja väänsi ne vaaralliseen tarkoitukseen, aivan päinvastaiseen kuin niiden todellinen merkitys, tarjotakseen meille kultaisen värin peitossa anastajan kuvan ja kasvot, jotka voivat pettää meidät. Tai 631 yrittääkö hän huijata meitä väärennöksillä, esimerkiksi kehottamalla ryhtymään johonkin hurskauden työhön, joka, vaikka se onkin lähtöisin isien oikeasta mielestä, johtaa hyveen varjolla paheeseen; ja pettämällä meidät joko kohtuuttomilla tai mahdottomilla paastoilla, liian pitkillä valvomisilla, kohtuuttomilla rukouksilla tai sopimattomalla lukemisella hän vie meidät huonoon loppuun. Tai kun hän suostuttelee meidät antautumaan toisten asioihin sekaantumiseen ja hurskaisiin vierailuihin, millä hän voi karkottaa meidät pois luostarin hengellisestä luostarista ja sen ystävällisen rauhallisuuden salaisuudesta, ja ehdottaa, että ottaisimme harteillemme puutteessa olevien uskovaisten naisten huolet ja murheet, että kun munkki on erottamattomasti kietoutunut tämänkaltaisiin pauloihin, hän voi harhauttaa häntä mitä vahingollisimmilla puuhilla ja huolilla.Tai sitten kun hän yllyttää ihmistä tavoittelemaan papiston pyhää virkaa sillä verukkeella, että hän rakentaisi monia ihmisiä, ja rakkaudella hengelliseen voittoon, millä hän vetää meidät pois elämämme nöyryydestä ja ankaruudesta. Kaikki nämä asiat, vaikka ne ovatkin vastoin pelastustamme ja ammattiamme, peittyvät kuitenkin eräänlaisella myötätunnon ja uskonnon verholla ja huijaavat helposti niitä, joilta puuttuu taitoa ja huolellisuutta. Sillä ne jäljittelevät oikean kuninkaan kolikoita, koska ne näyttävät aluksi olevan täynnä hurskautta, mutta eivät ole niiden leimaamia, joilla on oikeus kolikoihin, toisin sanoen hyväksyttyjen katolilaisten isien, eivätkä ne lähde niiden vastaanottamiseen tarkoitetusta julkisesta päävirastosta, vaan ne on tehty salaa ja paholaisen petoksella, ja ne lankeavat taitamattomien ja tietämättömien niskaan, ei kuitenkaan ilman vakavaa vahinkoa. Ja vaikka ne aluksi näyttävätkin hyödyllisiltä ja tarpeellisilta, mutta jos ne sen jälkeen alkavat häiritä ammattimme terveellisyyttä ja ikään kuin heikentävät jossakin mielessä koko tarkoituksemme runkoa, on hyvä, että ne leikataan pois ja heitetään meistä pois niin kuin jäsen, joka saattaa olla välttämätön, mutta joka kuitenkin loukkaa meitä ja joka näyttää suorittavan oikean käden tai jalan virkaa. Sillä parempi on ilman käskyn yhtä jäsentä, ts. sen toimintaa tai tulosta, jatkaa turvallisesti ja terveenä muissa osissa ja astua heikkona taivasten valtakuntaan kuin koko käskymassan kanssa langeta johonkin erehdykseen, joka pahan tavan kautta erottaa meidät tiukasta säännöstämme ja suunnitellusta ja aloitetusta järjestelmästä ja johtaa sellaiseen häviöön, joka ei koskaan korvaa sitä vahinkoa, joka siitä seuraa, vaan aiheuttaa sen, että kaikki aikaisemmat hedelmämme ja koko työmme runko poltetaan helvetin tulessa. Minkälaisista harhakuvitelmista sanotaan hyvin Sananlaskuissa: ”On teitä, jotka näyttävät ihmisestä oikeilta, mutta niiden myöhempi loppu tulee helvetin syvyyksiin”, ja taas: ‘Paha ihminen on vahingollinen liittyessään hyvään ihmiseen’, ts. paholainen pettää, kun hänet peitetään pyhyyden näennäisyydellä: ”mutta hän vihaa vartijan ääntä”, ts. harkintakykyä, joka tulee isien sanoista ja varoituksista.

LUKU 21. Abba Johanneksen harhasta

Tällä tavoin olemme kuulleet, että Lykonissa asunut abba Johannes joutui hiljattain petetyksi. Sillä kun hänen ruumiinsa oli uupunut ja heikkenemässä, koska hän oli kahden päivän paaston aikana lykännyt ruoan nauttimista, kolmantena päivänä, kun hän oli menossa ottamaan virvokkeita, paholainen tuli likaisen etiopialaisen muodossa ja kaatui hänen jalkojensa juureen ja huusi: ”Suo anteeksi, koska olen määrännyt tämän työn sinulle.” Hän sanoi: ”Anna anteeksi, koska olen määrännyt tämän työn sinulle.” Tämä on totta. Niinpä tuo suuri mies, joka oli niin täydellinen harkintakyvyn suhteen, ymmärsi, että pidättäytymisen varjolla! jota hän harjoitti sopimattomasti, häntä oli petetty paholaisen oveluudella ja hän oli sitoutunut paastoon, joka oli luonteeltaan sellainen, että se vaikutti hänen uupuneeseen ruumiiseensa tarpeettomalla väsymyksellä, joka oli jopa vahingollista hengelle; aivan kuten häntä oli petetty väärennetyllä kolikolla, ja vaikka hän kunnioitti siinä olevaa oikean kuninkaan kuvaa, hän ei ollut riittävän valppaana siihen, oliko kolikko leikattu ja leimattu oikein. Mutta tämän ”hyvän rahanvaihtajan” viimeinen velvollisuus, joka, kuten edellä mainitsimme, koskee painon tutkimista, tulee täytetyksi, jos aina kun ajatuksemme antavat ymmärtää, että jotakin on tehtävä, harkitsemme sitä tunnollisesti ja, kun panemme sen rintamme vaakakuppiin, punnitsemme sen mitä tarkimmalla vaa’alla, onko se täynnä hyvää kaikille vai raskas Jumalan pelon vuoksi: vai onko se tarkoitukseltaan ehjä ja järkevä, vai onko se kevyt inhimillisestä näytöksestä tai jostakin uutuuden kerskakulttuurista, vai eikö typerän turhanpäiväisen kunnian ylpeys ole vähentänyt tai vähentänyt sen ansioiden painoa. Ja niinpä punnitsemalla ne heti julkisessa vaa’assa, ts. koettelemalla niitä apostolien ja profeettojen teoilla ja todisteilla, pitäkäämme niitä ikään kuin täydellisinä ja täydellisinä ja täydellä painollaan, tai muuten hylkäämme ne kaikella huolellisuudella ja ahkeruudella epätäydellisinä ja väärennettyinä ja painoltaan riittämättöminä.

LUKU 22. Nelinkertaisesta erottelumenetelmästä

TÄTÄ erottelukykyä tarvitaan sitten meille sillä nelinkertaisella tavalla, josta olemme puhuneet; nimittäin, ensinnäkin, että materiaali ei jää huomaamatta, olipa se aitoa tai maalattua kultaa: toiseksi, että hylkäämme ne ajatukset, jotka valheellisesti lupaavat uskonnon tekoja, kuten väärennetyt ja väärennetyt kolikot, koska ne ovat sellaisia, joita ei ole oikein leimattu ja joissa on kuninkaan epätosi kuva; ja että voimme samalla tavalla havaita ne, jotka Raamatun kallisarvoisesta kullasta väärän ja harhaoppisen merkityksen avulla osoittavat kuvan, joka ei ole oikean kuninkaan vaan anastajan kuva; ja että hylkäämme ne, joiden painon ja arvon turhamaisuuden ruoste on alentanut ja joiden ei ole sallittu kulkea isien vaakakupissa, kuin liian kevyet kolikot, jotka ovat vääriä ja painavat liian vähän; ettemme joutuisi siihen, mitä Herran käsky varoittaa meitä kaikin voimin välttämään, ja menettäisimme kaiken työmme arvon ja palkkion. ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, jossa ruoste ja koi turmelevat ja jossa varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.” Sillä aina kun teemme jotakin inhimillistä kunniaa silmällä pitäen, tiedämme, että olemme, kuten Herra sanoo, keräämässä itsellemme aarteita maan päälle, ja että näin ollen, kun se on ikään kuin kätketty maahan ja haudattu maahan, sen täytyy joutua erinäisten demonien tuhoamaksi tai joutua turhan kunnian purevan ruosteen kuluttamaksi tai ylpeyden koiperhosten syömäksi niin, ettei se enää edistä mitään kätkijän käyttöä ja hyötyä. Meidän tulisi siis jatkuvasti tutkia kaikki sydämemme sisäiset kammiot ja jäljittää tarkimmin sen jäljet, mikä sinne tunkeutuu, jottei kenties joku ymmärrykseen liittyvä peto, jos saan sanoa niin, joko leijona tai lohikäärme, joka kulkee läpi, ole salaa jättänyt vaarallisia jälkiä, jotka osoittavat muille tien, jolla pääsemme sydämen salaisiin syvyyksiin, koska olemme huolettomia ajatuksissamme. Ja niinpä onnistumme päivittäin ja tunneittain kääntämällä sydämemme maaperää evankeliumin auralla, toisin sanoen jatkuvalla Herran ristin muistamisella, taltuttamaan tai hävittämään sydämestämme haitallisten petojen pesät ja myrkyllisten käärmeiden lymypaikat.

LUKU 23. Opettajan puheesta kuulijoidensa ansioista

Tämän vanhan miehen nähdessään, että olimme hämmästyneitä ja syttyneet hänen puheensa sanoista kyltymättömän halun vallassa, hän pysäytti puheensa hetkeksi ihailumme ja vakavuutemme vuoksi ja lisäsi pian: Koska teidän innokkuutenne, poikani, on johtanut niin pitkään keskusteluun, ja eräänlainen palo antaa kiihkeämpää intoa konferenssiimme suhteessa teidän vakavuuteenne, koska juuri tästä asiasta näen selvästi, että te todella janoatte opetusta täydellisyydestä, tahdon vielä sanoa teille jotakin erottelukyvyn ja armon erinomaisuudesta, joka hallitsee ja hallitsee kenttää kaikkien hyveiden joukossa, enkä ainoastaan todistaa sen arvoa ja hyödyllisyyttä päivittäisillä esimerkkitapauksilla, vaan myös isien aikaisemmista pohdiskeluista ja mielipiteistä. Muistan nimittäin, että usein, kun miehet huokaillen ja itkien pyysivät minulta tämänkaltaista puhetta ja kun itse halusin kovasti antaa heille opetusta, en mitenkään pystynyt siihen, enkä ainoastaan ajatukseni, vaan jopa puhekykynikin petti niin, etten keksinyt, miten lähettää heidät pois edes vähäisen lohdutuksen kera. Ja näistä merkeistä näemme selvästi, että Herran armo inspiroi puhujia sanoilla kuulijoiden ansioiden ja innon mukaan. Ja koska edessämme oleva hyvin lyhyt yö ei salli minun lopettaa puhetta, antakaamme se mieluummin ruumiilliselle levolle, johon koko se on käytettävä, jos kohtuullisesta osasta kieltäydytään, ja varattakoon puheen koko suunnitelma katkeamattomaan tarkasteluun jonakin tulevana päivänä tai yönä. Sillä parhaiden harkintakyvyn neuvonantajien on oikein osoittaa mielensä ahkeruus ensinnäkin tässä asiassa ja todistaa, ovatko he sen haltijoita tai voivatko he olla sen haltijoita tämän todisteen ja kärsivällisyyden avulla, jotta he käsitellessään tuota hyveellisyyttä, joka on maltillisuuden äiti, eivät missään nimessä lankeaisi siihen paheeseen, joka on sen vastakohta, nimittäin kohtuuttoman pitkäveteisyyteen, sillä he tuhoavat teoillaan ja toimillaan sen systeemin ja luonteen voiman, jota he suosittelevat sanoissaan. Mitä siis tulee tähän mitä erinomaisimpaan harkintakykyyn, jota aiomme vielä tutkia, sikäli kuin Herra antaa meille siihen voimaa, voi ensinnäkin olla hyvä asia, että kun kiistelemme sen erinomaisuudesta ja maltillisuudesta, jonka tiesimme siinä olevan hyveistä ensimmäisenä, emme salli itsemme ylittää keskustelun ja aikamme sopivaa rajaa.Ja näin autuas Mooses lopetti keskustelumme ja kehotti meitä, vaikka olimme innokkaita ja roikuimme hänen huulillaan, menemään hetkeksi nukkumaan ja neuvoi meitä menemään makuulle samoille matoille, joilla istuimme, ja laittamaan niput päämme alle tyynyjen sijasta, koska nämä on sidottu tasaisesti paksumpiin papyruksen lehtiin, jotka on kerätty pitkiksi ja ohuiksi nipuiksi, kuuden jalan välein, ja ne tarjoavat veljille, kun he istuvat jumalanpalveluksessa, hyvin matalan istuimen jakkaran sijasta, ja kun ne pannaan heidän kaulansa alle, kun he menevät nukkumaan, ne tarjoavat heidän päänsä tueksi, joka ei ole liian kova, vaan mukava ja juuri oikea. Munkkien käyttötarkoituksiin näitä tavaroita pidetään erityisen sopivina ja sopivina, ei ainoastaan siksi, että ne ovat jokseenkin pehmeitä ja valmistetaan pienin raha- ja työkustannuksin, koska papyrus kasvaa kaikkialla Niilin rannoilla, vaan myös siksi, että ne ovat kätevää materiaalia ja riittävän kevyitä, jotta niitä voidaan siirtää tai hakea tarpeen mukaan. Ja niin me vihdoin vanhuksen käskystä asetuimme nukkumaan syvään hiljaisuuteen, sekä ilosta innostuneina pitämästämme konferenssista että myös toivosta vahvistuneina luvatusta keskustelusta.

TOINEN KESKUSTELU ABBA MOOSEKSEN KANSSA

HARKINTAKYVYSTÄ

LUKU 1. Abba Mooseksen johdanto harkintakyvyn armosta

JA niin kun olimme nauttineet aamu-unestamme, kun iloksemme valkeuden aamunkoitto jälleen loisti yllemme ja olimme alkaneet jälleen kerran kysellä hänen lupaamaansa keskustelua, siunattu Mooses aloitti näin: Kun näen teidän syttyvän niin innokkaasta halusta, etten usko, että siitä hyvin lyhyestä hiljaisesta ajasta, jonka halusin vähentää hengellisestä kokouksestamme ja omistaa ruumiilliselle levolle, on ollut mitään hyötyä ruumiinne levon kannalta, myös minua painaa suurempi huoli, kun otan huomioon teidän innokkuutenne. Minun on nimittäin annettava sitä suurempaa huolellisuutta ja antaumusta velkani maksamiseen, sitä suuremmalla osuudella, mitä enemmän näen teidän sitä pyytävän, tuon sanonnan mukaan: ”Kun istut syömään hallitsijan kanssa, harkitse ahkerasti, mitä sinun eteesi pannaan, ja ojenna kätesi, tietäen, että sinun kuuluu valmistaa sellaista.”” Koska siis aiomme puhua harkintakyvyn erinomaisesta ominaisuudesta ja hyveestä, johon eilisiltainen puheemme oli päässyt keskustelun päätteeksi, pidämme suotavana, että ensin vahvistamme sen erinomaisuuden isien mielipiteillä, että kun on osoitettu, mitä edeltäjämme siitä ajattelivat ja sanoivat, niin sitten voisimme tuoda esiin joitakin muinaisia ja nykyaikaisia haaksirikkoja ja erilaisten ihmisten onnettomuuksia, jotka tuhoutuivat ja menivät toivottomasti pilalle sen vuoksi, että he kiinnittivät siihen vain vähän huomiota, ja sen jälkeen meidän on käsiteltävä niin hyvin kuin mahdollista sen etuja ja käyttötarkoituksia: Sen jälkeen, kun olemme keskustelleet siitä, tiedämme paremmin, miten meidän pitäisi etsiä sitä ja harjoittaa sitä, kun tarkastelemme sen arvon ja armon tärkeyttä. Se ei nimittäin ole mikään tavallinen hyve eikä sellainen, jonka voi vapaasti saavuttaa pelkillä inhimillisillä ponnisteluilla, ellei niitä auta jumalallinen siunaus, sillä luemme, että myös apostoli lukee sen Hengen jaloimpien lahjojen joukkoon: ”Yhdelle on Henki antanut viisauden sanan, toiselle tiedon sanan saman Hengen kautta, toiselle uskon saman Hengen kautta, toiselle parantamisen lahjan saman Hengen kautta”, ja vähän myöhemmin ‘toiselle henkien erottamisen’.” Sitten täydellisen hengellisten lahjojen luettelon jälkeen hän lisää:”Mutta kaikki nämä vaikuttaa yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin ihmiselle erikseen, niin kuin hän tahtoo.” Näette siis, että harkintakyvyn lahja ei ole mikään maallinen asia eikä mikään vähäpätöinen asia, vaan jumalallisen armon suurin palkinto. Ja ellei munkki ole pyrkinyt siihen kaikella innolla ja varmistanut voimaa erottaa erehtymättömällä arvostelukyvyllä hänessä heräävät henget, hän menee varmasti harhaan kuin yön pimeydessä ja tiheässä pimeydessä, eikä ainoastaan putoa vaarallisiin kuoppiin ja jyrkänteisiin, vaan tekee myös usein virheitä asioissa, jotka ovat selviä ja suoraviivaisia.

LUKU 2. Mitä harkintakyky yksin voi antaa munkille; ja autuaan Antoniuksen puhe tästä aiheesta

JA niin muistan, että ollessani vielä poikanen Thebaidin alueella, jossa autuas Antonius asui, vanhimmat tulivat hänen luokseen kyselemään täydellisyydestä; ja vaikka kokous kesti illasta aamuun, suurin osa yöstä kului tämän kysymyksen parissa. Pitkään keskusteltiin nimittäin siitä, mikä hyve tai noudattaminen voisi säilyttää munkin aina vahingoittumattomana paholaisen ansoista ja petoksista ja viedä hänet eteenpäin varmalla ja oikealla tiellä ja lujalla askeleella kohti täydellisyyden korkeuksia. Ja kun kukin esitti mielipiteensä oman mielensä taipumuksen mukaan, ja toiset esittivät sen koostuvan innokkuudesta paastossa ja valvomisessa, koska sielu, joka on niiden kautta alentunut ja näin saanut sydämen ja ruumiin puhtauden, liittyy sitä helpommin Jumalaan, toiset taas kaikkien asioiden halveksimisesta, koska jos mieli olisi niistä täysin riistetty, se pääsisi sitä vapaammin Jumalan luokse, ikään kuin ei olisi vastedes mitään ansoja, jotka voisivat sitä kietoa: toiset taas toiset katsoivat, että maailmasta vetäytyminen oli se, mikä oli tarpeen,ts. yksinäisyys ja erakkoelämän salaisuus; eläminen, jossa ihminen voi helpommin olla yhteydessä Jumalaan ja takertua häneen erityisemmin; toiset taas asettivat, että rakkauden, ts. ystävällisyyden, velvollisuuksia tulisi harjoittaa, koska Herra evankeliumissa lupasi antaa valtakunnan erityisesti näille, kun hän sanoi: ”Tulkaa, te minun Isäni siunatut, perimään valtakunta, joka on valmistettu teille maailman perustamisesta asti. Sillä minä olin nälkäinen, ja te annoitte minulle syötävää, minä olin janoinen, ja te annoitte minulle juotavaa jne.”, ja kun he tällä tavoin julistivat, että erilaisten hyveiden 638 avulla voitaisiin turvata varmempi pääsy Jumalan luo, ja suurin osa illasta oli kulunut tähän keskusteluun, niin vihdoin puhui siunattu Antonius ja sanoi: ”Minä olen Jumalan poika: Kaikki nämä asiat, jotka olette maininneet, ovat todellakin tarpeellisia ja hyödyllisiä niille, jotka janoavat Jumalaa ja haluavat lähestyä häntä. Mutta lukemattomat sattumukset ja monien ihmisten kokemus eivät salli meidän tehdä tärkeintä lahjaa niistä koostuvaksi. Sillä usein, kun ihmiset ovat mitä ankarimmin paastoamassa tai valvomassa, vetäytyvät jalosti yksinäisyyteen ja pyrkivät riistämään itseltään kaikki omaisuutensa niin ehdottomasti, etteivät salli edes päivän ruokarahaa tai ainoatakaan penniä jäävän heille, ja kun he täyttävät kaikki hyväntekeväisyysvelvoitteet mitä suurimmalla antaumuksella, olemme silti nähneet heidän yllättäen pettyvän, niin etteivät he kyenneet saattamaan aloittamaansa työtä sopivaan päätökseen, vaan heidän ylevä kiihkonsa ja ylistettävä elämäntapansa sai hirvittävän lopun. Sen vuoksi voimme selvästi tunnistaa, mikä on se, mikä pääasiassa johtaa Jumalan luo, jos jäljitämme huolellisemmin heidän lankeemuksensa ja eksytyksensä syyn. Sillä kun edellä mainittujen hyveiden teot olivat heissä runsaat, yksin harkintakyky puuttui, eikä se sallinut heidän pysyä edes loppuun asti. Eikä heidän putoamiselleen voida löytää mitään muuta syytä kuin se, että koska he eivät olleet saaneet riittävästi opetusta vanhimmilta, he eivät voineet hankkia arvostelukykyä ja harkintakykyä, jotka kulkevat liiallisuuden ohi molemmin puolin ja jotka opettavat munkkia kulkemaan aina kuninkaallista tietä eikä salli hänen paisua hyveen oikealle puolelle, ts, yltiöpäisestä innokkuudesta ylittämään asianmukaisen kohtuuden rajat typerässä röyhkeydessä, eikä salli hänen ihastua velttouteen ja kääntyä vasemmalla puolella oleviin paheisiin, ts. ruumiin hallinnan varjolla velttoilemaan vastakkaisessa laiskuuden hengessä. Sillä tämä on harkintakykyä, jota evankeliumissa kutsutaan ”silmäksi” ja ”ruumiin valoksi”, Vapahtajan sanan mukaan: ”Ruumiisi valo on silmäsi; mutta jos silmäsi on puhdas, koko ruumiisi on täynnä valoa, mutta jos silmäsi on paha, koko ruumiisi on täynnä pimeyttä.” Sillä koska se erottaa kaikki ihmisten ajatukset ja teot, se näkee ja ohittaa kaiken, mitä pitäisi tehdä. Mutta jos se jossakin ihmisessä on ”paha”, ts. jos se ei ole vahvistunut terveellä arvostelukyvyllä ja tietämyksellä, tai jos se on jonkin erehdyksen ja olettamuksen pettämä, niin se mikä on koko ruumiimme, on ”täynnä pimeyttä”, ts. se pimentää koko mielen näkemyksemme ja toimintamme, koska ne ovat mukana paheiden pimeydessä ja häiriöiden synkkyydessä. Sillä, sanoo Hän, ”jos valo, joka sinussa on, on pimeys, kuinka suuri se pimeys onkaan!”. Sillä kukaan ei voi epäillä, että kun sydämemme arvostelukyky menee pieleen ja joutuu tietämättömyyden yön valtaan, ajatuksemme ja tekomme, jotka ovat harkinnan ja harkinnan tulosta, joutuvat vielä suurempien syntien pimeyteen.

LUKU 3. Saulin ja Ahabin erehdyksestä, jonka vuoksi he joutuivat harkintakyvyn puutteen vuoksi harhaan

LOPUKSI mies, joka Jumalan tuomion mukaan oli ensimmäisenä ansainnut Hänen kansansa Israelin valtakunnan, koska häneltä puuttui tämä harkintakyvyn ”silmä”, oli ikään kuin koko hänen ruumiinsa olisi täynnä pimeyttä, itse asiassa syöstiin pois valtakunnasta, kun hän tämän ”valon” pimeyden pettämänä ja erehtyneenä kuvitteli, että hänen omat uhrinsa olivat Jumalalle mieluisampia kuin kuuliaisuus Samuelin käskyä kohtaan, ja joutui lankeamaan juuri siinä asiassa, jolla hän oli toivonut lepyttävänsä jumalallista majesteettia. Ja tämän harkinnan tietämättömyys johti, sanon minä, siihen, että Israelin kuningas Ahab kuvitteli hänelle Jumalan suosiosta myönnetyn voiton ja loistavan voiton jälkeen, että hänen armonsa oli parempi kuin jumalallisen käskyn ja, kuten hänestä tuntui, julman säännön varhainen toteuttaminen; ja tämän harkinnan liikuttamana, vaikka hän halusi lieventää veristä voittoa armolla, hän joutui erittelemättömän lempeytensä vuoksi koko kehossaan täyteen pimeyttä, ja hänet tuomittiin peruuttamattomasti kuolemaan.

LUKU 4. Mitä Pyhässä Raamatussa sanotaan harkintakyvyn arvosta

SELLAINEN on harkintakyky, joka ei ole ainoastaan ”ruumiin valo”, vaan jota apostoli kutsuu myös auringoksi, kun hän sanoo: ”Älköön aurinko laskeko vihasi päälle.” Sitä kutsutaan myös elämämme johdatukseksi: kuten sanotaan: ”Ne, joilla ei ole johdatusta, putoavat kuin lehdet.” Sitä kutsutaan totisimmin neuvoksi, jota ilman Raamatun auktoriteetti ei salli meidän tehdä mitään, niin että emme saa edes ottaa sitä hengellistä ”viiniä, joka ilahduttaa ihmisen 640 sydäntä” ilman sen säätelevää ohjausta: kuten sanotaan: ”Tehkää kaikki neuvon kanssa, juokaa viininne neuvon kanssa”, ja taas ”kuin kaupunki, jonka muurit on tuhottu eikä sitä ole aidattu, niin on ihminen, joka tekee mitä tahansa ilman neuvoa”. Ja kuinka vahingollista tämän puuttuminen on munkille, osoittaa lainatussa kohdassa oleva havainnollistus ja kuva vertaamalla sitä kaupunkiin, joka on tuhottu ja jolla ei ole muureja. Siinä piilee viisaus, siinä piilee älykkyys ja ymmärrys, joita ilman sisäistä taloamme ei voida rakentaa eikä hengellisiä rikkauksia koota, kuten sanotaan: ”Talo rakennetaan viisaudella, ja taas se pystytetään älyllä. Ymmärryksellä varastot täytetään kaikella kallisarvoisella rikkaudella ja hyvällä.” Tämä, sanon minä, on ”kiinteää ruokaa”, jota voivat ottaa vain ne, jotka ovat täysikasvuisia ja vahvoja, kuten sanotaan: ”Mutta kiinteä ruoka on tarkoitettu täysikasvuisille miehille, joilla on aistit harjoitettu käytön kautta erottamaan hyvää ja pahaa.” Ja sen osoitetaan olevan meille hyödyllistä ja tarpeellista vain sikäli kuin se on sopusoinnussa Jumalan sanan ja sen voimien kanssa, kuten sanotaan: ”Sillä Jumalan sana on nopea ja väkevä ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja ulottuu jopa sielun ja hengen, sekä nivelten että luuytimen erottamiseen ja on sydämen ajatusten ja aikomusten erottaja.” Ja tästä käy selvästi ilmi, että mitään hyveellisyyttä ei voida täydellisesti hankkia tai säilyttää ilman harkintakyvyn armoa. Ja niinpä autuaan Antoniuksen sekä kaikkien muidenkin tuomiolla on vahvistettu, että juuri harkintakyky on se, joka johdattaa pelottoman munkin kiinteitä portaita pitkin Jumalan luo ja säilyttää jatkuvasti koskemattomina edellä mainitut hyveet, joiden avulla voi vähemmällä väsymyksellä nousta täydellisyyden äärimmäiselle huipulle, ja joita ilman eivät edes ne, jotka ponnistelevat ahkerimmin, voi saavuttaa täydellisyyden korkeuksia. Sillä harkintakyky on kaikkien hyveiden äiti sekä niiden vartija ja säätelijä.

LUKU 5. Vanhus Heronin kuolemasta

JA tukeaksemme tätä autuaan Antoniuksen ja muiden isien muinoin antamaa tuomiota nykyaikaisella esimerkillä, kuten lupasimme tehdä, muistakaa, mitä näitte hiljattain tapahtuvan silmienne edessä, tarkoitan, miten vanhus Heron, vain muutama päivä sitten 641 paholaisen harha heitti korkeuksista syvyyksiin, miehen, jonka muistamme eläneen viisikymmentä vuotta tässä autiomaassa ja säilyttäneen erityisen ankarasti tiukan pidättyvyyden ja pyrkineen yksinäisyyden salaisuuteen ihmeellisellä kiihkolla, joka oli suurempi kuin kaikilla täällä asuvilla. Millä keinolla tai millä menetelmällä petkuttaja sitten eksytti hänet niin monien ponnistelujen jälkeen, ja hänen putoamisensa mitä raskaimman kaadon kautta aiheutti syvän surun kaikille niille, jotka asuvat tässä autiomaassa? Eikö se johtunut siitä, että koska hänellä oli liian vähän harkintakyvyn hyveellisyyttä, hän halusi mieluummin ohjautua oman harkintakykynsä mukaan kuin noudattaa veljien neuvoja ja neuvotteluja ja vanhimpien määräyksiä? Koska hän harjoitti aina niin ankarasti lakkaamatonta pidättäytymistä ja paastoa ja pysytteli yksinäisyydessä ja luostarikellossa niin jatkuvasti, ettei edes pääsiäisjuhlan noudattaminen saanut häntä koskaan suostuteltua osallistumaan juhlaan veljien kanssa: kun vuotuisen juhlan mukaisesti kaikki veljet jäivät kirkkoon, eikä hän yksin suostunut liittymään heihin, koska pelkäsi, ettei hän näyttäisi jossain määrin höllentävän aikomustaan ottamalla vain vähän pulssia. Ja tämän röyhkeyden pettämänä hän otti suurimmalla kunnioituksella vastaan Saatanan enkelin valon enkelinä ja sokeasti ja orjallisesti totteli hänen käskyjään ja heittäytyi kaivoon, joka oli niin syvä, ettei silmä voinut tunkeutua sen syvyyksiin, epäilemättä lainkaan enkelin lupausta, joka oli vakuuttanut hänelle, että hänen hyveensä ja työnsä ansiot olivat sellaiset, ettei hän voinut mitenkään vaarantua. Ja jotta hän voisi todistaa tämän totuuden varmimmin kokeilemalla omaa turvallisuuttaan, hän oli yön pimeydessä niin harhaanjohtava, että heittäytyi edellä mainittuun kaivoon todistaakseen todellakin hyveidensä suuren arvon, jos hän pääsisi sieltä vahingoittumattomana pois. Ja kun hänet oli veljien suurilla ponnisteluilla saatu sieltä ulos jo melkein kuolleena, kolmantena päivänä sen jälkeen hän menehtyi, ja mikä vielä pahempaa, hän pysyi itsepintaisessa harhassaan niin, ettei edes kuoleman kokemus saanut häntä vakuuttuneeksi siitä, että häntä oli petetty paholaisen oveluudella. Näin ollen huolimatta hänen suurista ansioistaan ja niistä vuosista, jotka hän oli viettänyt erämaassa, ne, jotka säälivät hänen loppuaan säälien ja suurimmalla ystävällisyydellä, eivät voineet saada abba Pafnutiukselta juuri ja juuri aikaan sitä, että häntä ei luettaisi itsemurhaajien joukkoon ja että häntä ei pidettäisi lepäävien muistomerkin ja uhrilahjan arvottomana.

LUKU 6. Kahden veljeksen tuhosta harkintakyvyn puutteen vuoksi

Mitä sanon niistä kahdesta veljeksestä, jotka asuivat Thebaidin autiomaan tuolla puolen, jossa kerran asui autuas Antonius, ja jotka, koska he eivät olleet riittävän huolellisen harkintakyvyn vaikutuksen alaisia, päättivät kulkiessaan läpi laajan ja laajalle ulottuvan erämaan olla ottamatta mukaansa mitään muuta ruokaa kuin sellaista, jonka Herra itse voisi antaa heille. Ja kun he vaeltaessaan aavikoilla ja jo nälästä pyörtyessään joutuivat kaukaa mazikien (rotu, joka on vielä raaempi ja julmempi kuin melkein kaikki villiheimot, sillä heitä ei ajeta verenvuodatukseen, kuten muita heimoja, saaliinhimosta vaan pelkästä mielen raivosta) vakoiltaviksi, ja kun nämä toimivat vastoin luonnollista raivokkuuttaan, kohtasivat heidät leivän kanssa, toinen niistä kahdesta tuli harkinnanvaraisesti apuun, otti sen vastaan ilolla ja kiitollisuudella kuin Herra olisi tarjonnut sen hänelle, ajatellen, että ruoka oli jumalallisesti annettu hänelle ja että oli Jumalan teko, että ne, jotka aina iloitsivat verenvuodatuksesta, olivat tarjonneet elämän sauvan miehille, jotka olivat jo pyörtymässä ja kuolemaisillaan; mutta toinen kieltäytyi ruoasta, koska ihmiset olivat tarjonneet sitä hänelle, ja kuoli nälkään. Ja vaikka tämä johtui ensinnäkin moitittavasta vakaumuksesta, toinen heistä sai kuitenkin harkintakyvyn avulla paremman käsityksen siitä ajatuksesta, jonka hän oli hätäisesti ja huolimattomasti omaksunut, mutta toinen pysyi itsepintaisessa hulluudessaan ja koska häneltä puuttui täysin harkintakyky, hän aiheutti itselleen sen kuoleman, jonka Herra olisi halunnut estää, koska hän ei halunnut uskoa, että oli jumalallisen sysäyksen ansiota, että raivokkaat barbaarit unohtivat luontaisen julmuutensa ja tarjosivat heille leipää miekan sijasta.

LUKU 7.Harhasta, johon eräs toinen joutui harkintakyvyn puutteen vuoksi

Minkä vuoksi minun pitäisi myös puhua eräästä (jonka nimeä emme mieluummin mainitse, koska hän on yhä elossa), joka pitkän aikaa otti vastaan paholaisen enkelimäisen kirkkaassa hahmossa ja joka usein harhautui hänen antamiensa lukemattomien ilmestysten avulla ja uskoi olevansa vanhurskauden sanansaattaja; sillä kun nämä myönnettiin, hän huolehti joka yö valosta keljassään tarvitsematta lamppua lainkaan. Lopulta paholainen käski häntä uhraamaan Jumalalle oman poikansa, joka asui hänen luostarissa hänen kanssaan, jotta hänen ansionsa tulisivat tällä uhrilla patriarkka Aabrahamin ansioiden tasolle. Ja hän oli niin pitkälle vakuuttuneena, että hän olisi todella tehnyt murhan, ellei hänen poikansa olisi nähnyt hänen valmistelevan veistä ja teroittavan sitä epätavallisen huolellisesti sekä etsivän kahleita, joilla hän aikoi sitoa hänet uhria varten, kun hän aikoi uhrata hänet, ja hän oli paennut kauhuissaan pois aavistaen tulevan rikoksen.

LUKU 8. Mesopotamialaisen munkin lankeemuksesta ja petoksesta

On liian pitkä asia kertoa tarina Mesopotamialaisen munkin petoksesta, joka noudatti pidättäytymistä, jota vain harvat tuossa maassa pystyivät jäljittelemään, ja jota hän oli harjoittanut monta vuotta keljassään piilossa, ja joka lopulta joutui paholaiselta tulleiden ilmestysten ja unien huijaamaksi niin, että niin monen työn ja hyvän teon jälkeen, joissa hän oli ylittänyt kaikki samoilla seuduilla asuvat, hän itse asiassa sortui surkeasti juutalaisuuteen ja lihan ympärileikkaukseen. Sillä kun paholainen totuttamalla hänet näkyihin halutessaan houkutella hänet lopulta uskomaan valheeseen, hän oli totuuden sanansaattajan tavoin paljastanut hänelle pitkän aikaa sen, mikä oli täysin totta, niin lopulta hän näytti hänelle kristittyjen kansan yhdessä uskontomme ja uskontunnustuksemme johtajien kanssa; nimittäin. apostolit ja marttyyrit, pimeydessä ja saastassa ja riettaina ja kaiken kurjuuden rumentamina, ja toisaalta juutalaiskansan Mooseksen, patriarkkojen ja profeettojen kanssa tanssimassa kaikessa riemussa ja loistamassa häikäisevässä valossa; ja vakuutti hänet niin, että jos hän halusi jakaa heidän palkkansa ja autuutensa, hänen oli heti suostuttava ympärileikkaukseen. Eikä kukaan heistä olisi siis joutunut niin surkeasti petetyksi, jos he olisivat pyrkineet hankkimaan harkintakyvyn. Näin monien onnettomuudet ja koettelemukset osoittavat, kuinka vaarallista on olla ilman harkintakyvyn armoa.

LUKU 9. Kysymys todellisen harkintakyvyn hankkimisesta

Tälle Germanukselle: Sekä viimeaikaiset esimerkit että muinaisten päätökset ovat osoittaneet täydellisesti ja täydellisesti, kuinka harkintakyky on tietyssä mielessä kaikkien hyveiden lähteenä ja juurena. Haluamme siis oppia, miten se tulisi hankkia tai miten voimme erottaa, onko se aitoa ja Jumalasta peräisin vai väärennettyä ja paholaisesta peräisin: jotta (käyttääkseni sen evankeliumin vertauksen kuvaa, josta keskustelitte eräässä aiemmassa yhteydessä ja jossa meitä kehotetaan tulemaan hyviksi rahanvaihtajiksi) voisimme nähdä kolikkoon leimatun todellisen kuninkaan hahmon ja havaita sen, mitä ei ole leimattu nykyiseen kolikkoon, ja että, kuten sanoitte eilisessä puheessanne käyttäen tavallista ilmaisua, voimme hylätä sen väärennöksenä sen taidon opetuksen mukaisesti, jota käsittelitte riittävän täydellisesti ja yksityiskohtaisesti ja jonka osoititte kuuluvan miehelle, joka on hengellisesti hyvä evankeliumin rahanvaihtaja. Sillä mitä hyötyä on siitä, että olemme tunnistaneet tuon hyveen ja armon arvon, jos emme tiedä, miten sitä pitää etsiä ja saavuttaa?

LUKU 10. Vastaus siihen, miten todellinen harkintakyky voidaan hankkia

TÄNÄÄN MOSES: Todellinen harkintakyky, sanoi hän, voidaan turvata vain todellisella nöyryydellä. Ja tämän nöyryyden ensimmäinen todiste on se, että pidät kaiken (et ainoastaan sen, mitä teet, vaan myös sen, mitä ajattelet) vanhimpien tarkastelun varassa, niin ettet luota lainkaan omaan arvostelukykyysi vaan suostut heidän päätökseensä kaikissa asioissa ja tunnustat sen, mitä heidän perinteidensä mukaan on pidettävä hyvänä tai huonona. Ja tämä tapa ei ainoastaan opeta nuorta miestä kulkemaan oikealla tiellä oikean harkinnan kautta, vaan se myös pitää hänet vahingoittumattomana kaikista vihollisen kavaluuksista ja petoksista. Sillä sellaista ihmistä ei voi mitenkään pettää, joka ei elä oman harkintakykynsä vaan vanhimpien esimerkin mukaan, eikä ovela vihollisemme pysty käyttämään hyväkseen sellaisen ihmisen tietämättömyyttä, joka ei ole valheellisesta vaatimattomuudesta tottunut kätkemään kaikkia sydämessään herääviä ajatuksia, vaan joko hillitsee niitä tai antaa niiden jäädä vanhimpien kypsyneen harkinnan mukaan. Sillä väärä ajatus heikkenee sillä hetkellä, kun se paljastuu; ja jo ennen kuin harkintatuomio on annettu, paha käärme on tunnustuksen voimalla niin sanoakseni vedetty esiin pimeästä maanalaisesta luolastostaan ja tavallaan näytetty. ja lähetetty pois häpeällisesti. Sillä pahat ajatukset hallitsevat meitä juuri niin kauan kuin ne ovat kätkettyinä sydämeen; ja jotta voisitte vielä tehokkaammin ymmärtää tämän tuomion voiman, kerron teille, mitä abba Serapion teki, ja mitä hänellä oli tapana usein kertoa nuoremmille veljille heidän rakentamisekseen.

LUKU 11. Abba Serapionin sanat muille alttiiksi joutuvien ajatusten vähenemisestä ja myös itsevarmuuden vaarallisuudesta

KUN, sanoi hän, olin vielä poikanen ja pysähdyin abba Theonaksen luona, vihollisen hyökkäykset pakottivat minut tähän tapaan: kun olin syönyt illallista vanhan miehen kanssa yhdeksännellä tunnilla, minulla oli tapana joka päivä piilottaa salaa keksi pukuni sisään, jonka söin myöhemmin salaa hänen tietämättään. Ja vaikka syyllistyin jatkuvasti varkauteen tahtoni suostumuksella ja sen hillitsemättömyyden puutteella, joka johtuu paatuneeksi kasvaneesta halusta, niin silti, kun laiton haluni oli tyydytetty, tulin luokseni ja kiusasin itseäni tehdystä varkaudesta tavalla, joka tasapainotti syömisestä saamani nautinnon. Ja kun jouduin, ei suinkaan ilman sydämen surua, päivästä toiseen täyttämään tätä mitä raskainta tehtävää, jota faraon työnjohtajat niin sanoakseni vaativat minulta tiilien sijasta, enkä päässyt pakoon tätä julmaa tyranniaa ja häpesin kuitenkin paljastaa salaisen varkauden vanhukselle, sattui Jumalan tahdosta, että minut vapautettiin tämän vapaaehtoisen vankeuden ikeestä, kun eräät veljet olivat hakeutuneet vanhuksen keljain saadakseen häneltä opetusta. Ja kun illallisen jälkeen oli alkanut hengellinen kokous, ja vanhus vastauksena heidän esittämiinsä kysymyksiin puhui ahmimisen synnistä ja salattujen ajatusten vallasta ja osoitti niiden luonteen ja sen hirvittävän voiman, joka niillä on niin kauan kuin ne pidetään salassa, minä olin puheen voimasta vallassa ja olin omantunnon lamaantunut ja kauhuissani, kun ajattelin, ettähän mainitsi nämä asiat siksi, että Herra oli paljastanut vanhalle miehelle minun povisalaisuuteni; ja ensin liikutuin salaisiin huokauksiin, ja sitten sydämeni myötätunto kasvoi, ja minä purskahdin avoimesti nyyhkytykseen ja kyyneliin ja nostin vaatteeni poimusta, joka jakoi varkauteni ja otti sen vastaan, keksin, jonka olin pahasta tottumuksestani vienyt mukanani syödäkseni sitä salaa; ja minä panin sen keskelle ja makasin maassa ja rukoilin anteeksiantoa ja tunnustin, kuinka minulla oli tapana syödä yksi keksi joka päivä salaa, ja runsain kyynelein rukoilin heitä rukoilemaan Herraa vapauttamaan minut tästä hirvittävään orjuuteen joutumisesta. Silloin vanha mies: ”Usko, lapseni”, sanoi hän, ”ilman minun sanojani, tunnustuksesi vapauttaa sinut tästä orjuudesta. Sillä sinä olet tänään voittanut voitokkaan vastustajasi, kun olet tunnustuksellasi kukistanut hänet tavalla, joka enemmän kuin korvaa sen, miten hän oli sinut kukistanut entisen hiljaisuutesi vuoksi, kun et koskaan kiistänyt häntä omalla tai toisen vastauksella, vaan annoit hänen hallita itseäsi Salomon sananlaskun mukaan: ”Koska tuomiota ei julisteta nopeasti pahaa vastaan, on ihmislasten sydän täynnä heidän sisällään tekemään pahaa.” Ja siksi tämän hänen paljastamisensa jälkeen tuo paha henki ei enää voi kiusata teitä, eikä tuo paha käärme enää vastedes saa lymyilypaikkaa teissä, kun hänet on eläväksi tekevä tunnustuksenne raahannut pimeydestä valoon.” Ukko ei ollut lopettanut puhettaan, kun katso! palava lamppu, joka lähti pukuni poimusta, täytti keljan rikkipitoisen hajun, niin että hajun pistävyys tuskin salli meidän jäädä sinne; ja ukko jatkoi kehotustaan sanoen: Katso! Herra on näkyvästi vahvistanut teille sanojeni totuuden, niin että voitte nähdä silmillänne, kuinka hän, joka oli Hänen kärsimyksensä tekijä, on karkotettu sydämestänne elämänmyönteisen tunnustuksenne ansiosta, ja tiedätte, että paljastunut vihollinen ei varmasti enää löydä kotia teistä, kun hänen karkotuksensa on tullut ilmeiseksi. Ja niin, kuten vanhus totesi, sanoi hän, tuon pirullisen tyrannian valta minuun on tuhottu tämän tunnustuksen voimalla ja tyrehdytetty ikuisiksi ajoiksi niin, ettei vihollinen ole enää koskaan edes yrittänyt pakottaa minua muistamaan tätä halua, enkä ole koskaan tuntenut, että tuon salakavalan kaipuun intohimo olisi vallannut minua. Ja tämän merkityksen näemme ilmaistavan siististi eräässä saarnamiehen luvussa. ”Jos”, sanoo hän, ‘käärme puree ilman sihisevää ääntään, ei loitsijalle riitä’, osoittaen, että käärmeen purema hiljaisuudessa on vaarallinen, ts.jos paholaisesta lähtevää suggestiota tai ajatusta ei tunnustuksen avulla näytetä jollekin loitsijalle, tarkoitan jotakin hengellisesti ajattelevaa henkilöä, joka osaa parantaa haavan heti Raamatun loitsuilla ja poistaa käärmeen tappavan myrkyn sydämestä, on mahdotonta auttaa kärsivää, joka on jo vaarassa ja jonka on pian kuoltava. Tällä tavoin siis pääsemme helposti todellisen harkintakyvyn tuntemukseen, niin että seuraamalla vanhimpien askelia emme koskaan tee mitään uutta emmekä päätä mitään omalla vastuullamme tai omalla vastuullisuudellamme, vaan vaellamme kaikessa niin kuin heidän perinteensä ja suoraselkäinen elämänsä meitä opettaa. Ja ihminen, joka vahvistuu tämän järjestelmän avulla, ei ainoastaan saavuta täydellistä harkintakyvyn menetelmää, vaan myös pysyy täysin turvassa kaikilta vihollisen juonilta; sillä millään muulla virheellä paholainen ei vedä munkkia niin äkkiä alas ja vie häntä kuolemaan kuin silloin, kun hän saa hänet halveksimaan vanhimpien neuvoja ja luottamaan omaan mielipiteeseen ja harkintaan: Sillä jos kaikki ihmisen kekseliäisyyden keksimät taidot ja keksinnöt ja ne, jotka ovat hyödyllisiä vain tämän tilapäisen elämän mukavuuksien kannalta, vaikka ne voidaan tuntea käsin ja nähdä silmin, eivät ole kenenkään ymmärrettävissä ilman opettajan opetusta, kuinka typerää onkaan kuvitella, ettei opettajaa tarvita tässä ainoassa, joka on näkymätön ja salainen ja jonka voi nähdä vain puhtain sydän, ja jonka erehdys ei aiheuta pelkkää tilapäistä tai helposti korjattavaa menetystä, vaan sielun tuhon ja iankaikkisen kuoleman: Sillä kyse on päivittäisestä ja öisestä taistelusta, jossa ei ole näkyviä vihollisia vastaan, vaan näkymättömiä ja julmia vihollisia vastaan, ja hengellisestä taistelusta, ei vain yhtä tai kahta, vaan lukemattomia joukkoja vastaan, ja epäonnistuminen siinä on sitä vaarallisempaa kaikille, mitä kiivaampi vihollinen on ja mitä salaisempi hyökkäys. Ja siksi meidän tulisi aina seurata Vanhimpien jalanjälkiä äärimmäisen huolellisesti ja tuoda heille kaikki, mikä nousee sydämessämme, poistamalla häpeän verhon.

LUKU 12. Tunnustus vaatimattomuudesta, joka sai meidät häpeämään ajatustemme paljastamista vanhuksille

GERMANUS: Tuon vahingollisen vaatimattomuuden, jonka avulla pyrimme kätkemään pahat ajatukset, perusteena on erityisesti tämä syy, nimittäin se, että 648 olemme kuulleet eräästä vanhimpien esimiehestä Syyrian alueella, kuten uskottiin, joka, kun joku veljistä oli paljastanut hänelle ajatuksensa aidossa tunnustuksessa, oli sen jälkeen erittäin närkästynyt ja nuhteli häntä ankarasti niiden vuoksi. Siitä seuraa, että niin kauan kuin painostamme niitä itseämme kohtaan ja häpeämme tuoda ne esiin vanhimmille, emme voi saada lääkkeitä, jotka parantaisivat ne.

LUKU 13. Vastaus häpeään polkemisesta ja ilman katumusta olevan vaarasta

Mooses: Aivan kuten kaikki nuoret miehet eivät ole yhtä innokkaita hengessä eivätkä yhtä oppineita oppineisuudessa ja hyvässä moraalissa, emme myöskään voi todeta, että kaikki vanhukset olisivat yhtä täydellisiä ja erinomaisia. Sillä vanhojen miesten todellista rikkautta ei mitata harmailla hiuksilla vaan heidän nuoruuden ahkeruudellaan ja menneiden töidensä palkinnoilla. ”Sillä”, sanoo eräs, ‘mitä et ole nuoruudessasi kerännyt, miten löydät sen vanhana?’. ”Sillä kunnioitettava vanhuus ei ole pitkäaikainen eikä sitä lasketa vuosien lukumäärän mukaan, vaan miehen ymmärrys on harmaita hiuksia, ja tahraton elämä on vanhuutta.” Ja siksi meidän ei pidä seurata jokaisen sellaisen vanhuksen askelia tai omaksua jokaisen sellaisen vanhuksen perinteitä ja neuvoja, jonka pää on harmaiden hiusten peitossa ja jonka ikä on hänen ainoa vaatimuksensa kunnioitukseen, vaan ainoastaan niiden, joiden havaitsemme kunnostautuneen nuoruudessa hyväksytyllä ja kiitettävällä tavalla ja jotka eivät ole saaneet kasvatusta itsevarmuuden vaan vanhimpien perinteiden perusteella. On nimittäin joitakin, ja valitettavasti he muodostavat enemmistön, jotka viettävät vanhuuttaan nuoruudessa hankkimassaan laiskuudessa ja laiskuudessa, ja näin he eivät saa auktoriteettia luonteensa kypsyydestä vaan pelkästään vuosiensa määrästä. Heitä vastaan profeetta kohdistaa Herran nuhtelun erityisesti: ”Muukalaiset ovat syöneet hänen voimansa, eikä hän tiennyt sitä; kyllä, harmaatkin hiukset ovat levinneet hänen päällensä, eikä hän ole siitä tietoinen.” Sanon, että näitä miehiä ei osoiteta esimerkkeinä nuorisolle heidän elämänsä rehellisyyden eikä heidän ammattinsa ankaruuden vuoksi, mikä olisi kiitoksen ja jäljittelyn arvoista, vaan yksinkertaisesti heidän ikänsä määrän vuoksi; ja niinpä ovela vihollinen käyttää heidän harmaita hiuksiaan nuorempien miesten pettämiseen vetoamalla 649 väärin perustein heidän arvovaltaansa ja pyrkii ovelalla oveluudellaan järkyttämään ja pettämään heidän esimerkillään niitä, jotka olisivat voineet heidän tai toisten neuvojensa avulla rohkaistua täydellisyyden tielle, ja vetää heidät opetuksensa ja käytäntönsä avulla joko tuhoisaan välinpitämättömyyteen tai tappavaan epätoivoon. Ja koska haluan antaa teille tästä esimerkin, kerron teille erään tosiasian, joka saattaa antaa meille jonkinlaisen terveellisen opetuksen, mutta en kerro toimijan nimeä, ettemme syyllistyisi johonkin samankaltaiseen kuin se mies, joka julkisti veljensä synnit, jotka hänelle oli paljastettu. Kun tämä, joka ei ollut nuorista miehistä laiskin, oli mennyt erään hyvin tuntemamme vanhan miehen luo sielunsa hyödyn ja terveyden tähden ja tunnustanut rehellisesti, että häntä vaivaa lihallinen himo ja haureuden henki, luullessaan saavansa vanhan miehen sanoista lohdutusta ponnisteluihinsa ja parannusta häneen kohdistuneisiin haavoihinsa, vanhus hyökkäsi häntä vastaan mitä katkerimmin moittein ja kutsui häntä surkeaksi ja häpeälliseksi olennoksi ja munkin nimen arvottomaksi, kun häneen saattoi vaikuttaa tällainen synti ja himo, ja sen sijaan, että olisi auttanut häntä, hän loukkasi häntä moitteillaan niin, että erotti hänet keljastaan toivottomaan epätoivoon ja kuolettavaan epätoivoon vaipuneena. Ja kun hän tällaisen murheen ahdistamana oli uppoutunut syvään miettimään, ei enää sitä, miten parantaa intohimonsa, vaan miten tyydyttää himonsa, tapasi abba Apollos, taitavin vanhimmista, hänet ja näki hänen katseestaan ja synkkyydestään hänen ahdistuksensa ja sen väkivaltaisen hyökkäyksen, jota hän salaa pyöritti sydämessään, ja kysyi häneltä tämän järkyttyneisyyden syytä; ja kun hän ei mitenkään pystynyt vastaamaan vanhuksen lempeään tiedusteluun, tämä ymmärsi yhä selvemmin, ettei hän syyttä halunnut salata hiljaisuudessa syyn niin syvään synkkyyteen, jota hän ei pystynyt katseellaan peittämään, ja alkoi siksi kysyä häneltä vielä vakavammin syitä salattuun suruunsa. Ja näin hänen oli pakko tunnustaa, että hän oli matkalla erääseen kylään ottaakseen vaimon ja jättäessään luostarin ja palatakseen maailmaan, sillä kuten vanha mies oli hänelle sanonut, hän ei voinut olla munkki, jos hän ei kyennyt hillitsemään lihan halujaan ja parantamaan intohimojaan. Sitten vanhus rauhoitti häntä ystävällisellä lohdutuksella ja kertoi, että häntä itseään koettelevat päivittäin samat himojen ja himojen piikit, ja että hänen ei siis pitäisi antaa periksi epätoivolle eikä yllättyä hyökkäyksen voimakkuudesta, josta hän pääsisi yli, ei niinkään innokkailla ponnisteluilla kuin Herran armon ja laupeuden avulla; ja hän pyysi häntä lykkäämään aikomustaan vain yhdeksi päiväksi, ja pyydettyään häntä palaamaan keljaansa hän meni niin nopeasti kuin pystyi edellä mainitun vanhan miehen luostariin – ja lähestyttyään häntä hän ojensi kätensä ja rukoili kyyneleet silmissä ja sanoi: ”Oi Herra, joka yksin olet oikeudenmukainen tuomari ja salaisen voiman ja inhimillisen heikkouden näkymätön lääkäri, käännä nuoren miehen hyökkäys vanhaa kohtaan, jotta hän oppisi alentumaan kärsivien heikkouteen ja suhtautumaan vanhuuden iässäkin myötätuntoisesti nuoruuden heikkouksiin.” ”Käännä nuoren miehen hyökkäys vanhaa miestä vastaan, jotta hän oppisi alentumaan kärsivien heikkouteen ja ymmärtämään vanhuuden heikkoutta. ” Ja kun hän oli lopettanut rukouksensa itkien, hän näkee likaisen etiopialaisen seisovan hänen keljansa vastapäätä ja tähtäävän häntä tulisilla nuolilla, joilla hän heti haavoittui, ja hän tuli ulos keljastaan ja juoksi edestakaisin kuin mielisairas tai juoppo, eikä sisään- ja ulosmenossaan enää kyennyt pidättelemään itseään siinä, vaan alkoi kiiruhtaa samaan suuntaan, johon nuori mies oli mennyt. Ja kun abba Apollos näki hänet kuin raivon villitsemän hullun, hän tiesi, että paholaisen tulinen nuoli, jonka hän oli nähnyt, oli kiinnittynyt hänen sydämeensä ja oli sietämättömällä kuumuudellaan saanut hänessä aikaan tämän mielen harhaisuuden ja ymmärryksen sekasorron; ja niinpä hän astui hänen luokseen ja kysyi: ”Minne sinä kiirehdit, vai mikä on saanut sinut unohtamaan vuosien vakavuuden ja saanut sinut häiriintymään tällä lapsekkaalla tavalla ja saamaan sinut ryntäämään niin nopeasti?”. Ja kun hän huonon omantuntonsa vuoksi ja tämän häpeällisen kiihtymyksen hämmentämänä kuvitteli, että hänen sydämensä himo oli paljastunut, ja koska hänen sydämensä salaisuudet olivat vanhan miehen tiedossa, hän ei uskaltanut vastata hänen tiedusteluihinsa mitään, ”palaa”, sanoi hän, ”takaisin keljaasi ja tunnusta vihdoinkin se tosiasia, että paholainen on tähän asti jättänyt sinut huomiotta tai halveksinut sinua, eikä sinua ole laskettu niiden joukkoon, joiden kanssa hän päivittäin herää taistelemaan ja kamppailemaan heidän ponnistuksiaan ja vakavuuttaan vastaan, – sinua, joka et pystynyt – en sanoisi torjumaan, mutta et edes lykkäämään päivääkään hänen sinua vastaan suunnattua ainoatakaan nuolta niin monien tässä ammatissasi vietettyjen vuosien jälkeen. Ja tällä tavoin Herra on antanut teidän haavoittua, jotta voisitte ainakin oppia vanhoilla päivillänne myötätuntoa sellaisia heikkouksia kohtaan, jotka ovat teille vieraita, ja jotta voisitte omasta tapauksestanne ja kokemuksestanne tietää, miten suhtautua alentuvasti nuorten heikkouteen, vaikka kun otitte vastaan nuoren miehen, jota vaivasi paholaisen hyökkäys, ette rohkaissut häntä millään lohdutuksella, vaan annoitte hänet masentuneena ja tuhoisassa epätoivossa vihollisen käsiin, jotta hän teidän mielestänne tuhoutuisi kurjasti. Mutta vihollinen ei olisi 651 varmastikaan koskaan hyökännyt hänen kimppuunsa niin kiivaasti, kuin hän on tähän asti karttanut hyökätä teidän kimppuunne, ellei hän olisi kateellisena siitä, miten hän oli edistymässä, pyrkinyt saamaan yliotetta siitä hyveellisyydestä, jonka hän näki olevan hänen taipumuksessaan, ja tuhoamaan sitä tulisilla nuolillaan, koska hän tiesi ilman epäilyksen häivääkään, että hän oli vahvempi, koska hän katsoi, että kannatti hyökätä hänen kimppuunsa niin kiivaasti. Opettele siis omasta kokemuksestasi tuntemaan myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat hädässä, äläkä koskaan kauhistele tuhoisalla epätoivolla niitä, jotka ovat vaarassa, äläkä koveta heitä ankarilla puheilla, vaan ennemminkin palauta heidät lempeillä ja ystävällisillä lohdutuksilla, ja niin kuin viisas Salomo sanoo, ”Älkää säästäkö pelastamasta niitä, jotka viedään kuolemaan, ja lunastamasta niitä, jotka tapettaviksi joutuvat”, ja Vapahtajamme esimerkin mukaan älkää murtako murskattua ruokoanne älkääkä sammuttako savuavaa pellavaa, ja pyytäkää Herralta sitä armoa, jonka avulla te itse uskollisesti opitte sekä teoissa että voimassa laulamaan: ”Herra on antanut minulle oppineen kielen, että osaisin sanalla tukea sitä, joka on väsynyt.” Sillä kukaan ei voisi kestää vihollisen juonia eikä sammuttaa tai tukahduttaa niitä lihallisia liekkejä, jotka palavat ikään kuin luonnollisella liekillä, ellei Jumalan armo auttaisi heikkouttamme tai suojelisi ja tukisi sitä. Ja siksi, kun syy tähän pelastavaan tapahtumaan on ohi, jolla Herra tarkoitti vapauttaa tuon nuoren miehen vaarallisista himoista ja opettaa teille jotakin niiden hyökkäyksen väkivaltaisuudesta ja myötätunnon tunteesta, rukoilkaamme yhdessä Häntä rukouksessa, että Hänellä olisi mieltymys poistaa tuo vitsaus, jonka Herra katsoi hyväksi panna teidän päällenne teidän hyväksenne (sillä ”Hän pahoittaa pahaa ja parantaa; hän lyö ja hänen kätensä parantavat. Hän nöyryyttää ja korottaa, hän tappaa ja tekee eläväksi, hän laskee alas hautaan ja nostaa ylös”), ja sammuttakoon Hänen Henkensä runsaalla kasteella paholaisen tuliset nuolet, jotka Hän minun tahdostani antoi haavoittaa teitä. Ja vaikka Herra poisti tämän kiusauksen vanhan miehen yhdestä ainoasta rukouksesta yhtä nopeasti kuin hän oli antanut sen tulla hänen päälleen, hän osoitti kuitenkin selvällä todisteella, että ihmisen vikoja ei pidä paljastaessaan pelkästään haukkua, vaan että hädässä olevan ihmisen surua ei pidä kevyesti halveksia. Älkää siis koskaan antako yhden tai muutaman vanhuksen kömpelyyden tai pinnallisuuden pelotella teitä ja estää teitä lähtemästä pois siltä elämää antavalta tieltä, josta puhuimme aiemmin, tai vanhusten perinteestä, jos ovela vihollisemme käyttää väärin heidän harmaita hiuksiaan nuorempien ihmisten pettämiseksi: mutta ilman mitään häpeän verhoa on kaikki paljastettava Vanhuksille, ja heiltä on uskollisesti otettava vastaan parannuskeinot haavoihin yhdessä elämän- ja keskusteluesimerkkien kanssa: joista me löydämme samanlaista apua ja samanlaisen tuloksen, jos yritämme omalla vastuullisuudellamme ja harkintakyvyllämme olla tekemättä yhtään mitään.

LUKU 14. Samuelin kutsumisesta

VIIMEISTÄÄN niin pitkälle, että tämä mielipide on osoitettu Jumalalle mieluisaksi, että näemme, että tämä järjestelmä ei ilman syytä löydä paikkansa pyhistä kirjoituksista, niin että Herra ei itsestään opettanut jumalallisen keskustelun menetelmällä Samuelin poikalasta, kun hänet valittiin tuomittavaksi, vaan antoi hänen juosta kerran tai kahdesti vanhan miehen luo, ja tahtoi, että sitä, jonka Hän kutsui keskustelemaan Hänen kanssaan, opettaisi jopa sellainen, joka oli loukannut Jumalaa, koska tämä oli vanha mies, ja piti parempana, että vanhus opettaa sitä, jonka Hän oli katsonut arvolliseksi tulla kutsutuksi Hänen luoksensa, koetellakseen sen nöyryyttä, joka oli kutsuttu jumalalliseen virkaan, ja antaakseen nuoremmille miehille esimerkin alistumisensa tavalla.

LUKU 15. Apostoli Paavalin kutsumisesta

JA kun Kristus omassa persoonassaan kutsui ja puhutteli Paavalia, vaikka hän olisi voinut avata hänelle heti täydellisyyden tien, hän päätti kuitenkin mieluummin ohjata hänet Ananiaksen luo ja käski häntä opettelemaan häneltä totuuden tietä sanoen: ”Nouse ja mene kaupunkiin, ja siellä sinulle kerrotaan, mitä sinun tulee tehdä.” Hän sanoi: ”Nouse ja mene kaupunkiin, ja siellä sinulle kerrotaan, mitä sinun tulee tehdä.” Niinpä hän lähettää hänet vanhemman miehen luo ja pitää hyvänä, että häntä opetetaan mieluummin hänen opetuksellaan kuin hänen omallaan, jottei se, mitä Paavalin kohdalla olisi oikein tehty, antaisi huonoa esimerkkiä itseriittoisuudesta, jos kukin saisi itsensä uskoteltua, että myös häntä pitäisi samalla tavalla kouluttaa yksin Jumalan hallituksen ja opetuksen avulla eikä vanhimpien opetuksen avulla. Ja tätä 653 itseriittoisuutta, jota apostoli itse opettaa, ei ainoastaan kirjeissään vaan myös teoillaan ja toimillaan, olisi vältettävä kaikin mahdollisin tavoin, sillä hän sanoo menneensä Jerusalemiin ainoastaan tästä syystä, nimittäin, kertoakseen yksityisessä ja epävirallisessa keskustelussa kanssapostoleilleen ja niille, jotka olivat hänen edellään, sen evankeliumin, jota hän julisti pakanoille, Pyhän Hengen armon saattelemana voimakkaiden merkkien ja ihmeiden avulla: kuten hän sanoo: ”Ja minä kerroin heille evankeliumin, jota saarnaan pakanoille, etten kenties olisi juossut tai joutuisi juoksemaan turhaan.”” Kuka sitten on niin itseriittoinen ja sokea, että uskaltaa luottaa omaan arvostelukykyynsä ja harkintakykyynsä, kun valittu astia tunnustaa, että hänellä oli tarve neuvotella apostolitovereidensa kanssa. Siitä näemme selvästi, että Herra ei itse näytä täydellisyyden tietä kenellekään, joka tilaisuuden oppimiseen saatuaan halveksii vanhimpien opetusta ja kasvatusta, eikä kiinnitä huomiota siihen sanontaan, jota olisi noudatettava kaikkein tarkimmin: ”Kysy isältäsi, niin hän näyttää sen sinulle; vanhimmiltasi, niin he kertovat sinulle”. ”

LUKU 16. Kuinka pyrkiä harkintakykyyn

Meidän tulisi siis kaikin voimin pyrkiä harkintakyvyn hyveeseen nöyryyden voimalla, sillä se pitää meidät vahingoittumattomina kummastakaan ääripäästä, sillä on olemassa vanha sanonta akrotetes isotetes, ts. ääripäät kohtaavat. Sillä liiallinen paastoaminen ja ahmiminen johtavat samaan asiaan, ja valvomisen rajoittamaton jatkuminen on munkille yhtä vahingollista kuin syvän unen aiheuttama horros; sillä kun ihminen heikkenee liiallisen pidättäytymisen vuoksi, hän palaa varmasti siihen tilaan, jossa ihminen pysyy huolimattomuuden ja laiminlyönnin vuoksi, niin että olemme usein nähneet niiden, joita ahmiminen ei voinut pettää, tuhoutuvan liiallisesta paastoamisesta ja heikkouden vuoksi alttiiksi sille intohimolle, jonka he olivat aiemmin voittaneet. Myös kohtuuttomat valvomiset ja yölliset valvomiset ovat olleet joidenkin turmioksi, joita uni ei ole voinut voittaa; sen tähden, kuten apostoli sanoo, ”vanhurskauden käsivarret oikealla ja vasemmalla kädellä”, kuljemme kohtuullisesti ja kuljemme näiden kahden ääripään välissä harkinnan johdolla, ettemme suostuisi harhautumaan pois 654 meille viitoitetulta raittiuden tieltä emmekä aiheettomasta huolimattomuudesta lankeaisi suupielien ja vatsan nautintoihin.

LUKU17. Liiallisista paastoista ja valvomisista

Muistan, että olin niin usein vastustanut ruokahalua, että kun olin pidättäytynyt syömästä kahteen tai kolmeen päivään, mieleni ei vaivannut edes muisto mistään syötävästä, ja myös uni oli paholaisen hyökkäysten vuoksi niin kaukana silmistäni, että useiden päivien ja öiden ajan minulla oli tapana rukoilla Herraa, että hän antaisi silmilleni vähän unta; ja silloin tunsin, että olin suuremmassa vaarassa ruoan ja unen puutteen vuoksi kuin taistellessani laiskuutta ja ahmimista vastaan. Ja niin kuin meidän pitäisi varoa sortumasta vaaralliseen naismaisuuteen ruumiillisen tyydytyksen himon vuoksi, emmekä hemmottelisi itseämme syömällä ennen oikeaa aikaa emmekä ottaisi liikaa, niin meidän pitäisi myös virkistää itseämme ruoalla ja nukkumalla oikeaan aikaan, vaikka emme sitä haluaisikaan. Sillä kamppailu kussakin tapauksessa johtuu vihollisen juonista; ja liiallinen pidättäytyminen on meille vielä vahingollisempaa kuin huolimaton kylläisyys: sillä jälkimmäisestä terveen myötätunnon väliintulo nostaa meidät oikeaan tiukkuuden mittaan, ei edellisestä.

LUKU 18. Kysymys pidättäytymisen ja virkistäytymisen oikeasta määrästä

GERMANUS: Mikä on sitten se pidättäytymisen mitta, jota noudattamalla onnistumme tasapainoisesti kulkemaan vahingoittumattomina näiden kahden ääripään välillä?

LUKU 19. Päivittäisen ruokamme parhaasta suunnitelmasta

MOSES: Olemme tietoisia siitä, että tästä asiasta on keskusteltu usein vanhimpien keskuudessa. Keskustellessaan nimittäin joidenkin, jotka elättivät itsensä jatkuvasti pelkillä pavuilla tai pelkillä vihanneksilla ja hedelmillä, pidättäytymisestä he ehdottivat kaikille, että he söisivät vain leipää, jonka oikeaksi mitaksi he määrittivät kaksi keksiä, niin pieniä, että ne varmasti tuskin painoivat kiloa.

LUKU 20.Vastalause, joka koski sen pidättäytymisen helppoutta, jossa ihminen elättää itsensä kahdella keksillä

JA tämän me otimme mielellämme vastaan ja vastasimme, että tuskin pitäisimme tätä rajaa pidättäytymisenä, koska emme mitenkään voisi saavuttaa sitä kokonaan.

LUKU 21.Vastaus hyvin todistetun pidättäytymisen arvosta ja mitasta

MOOSES: Jos haluatte testata tämän säännön voiman, pitäytykää jatkuvasti tässä rajassa, älkääkä koskaan poiketko siitä ottamalla mitään keitettyä ruokaa edes sunnuntaina tai lauantaina tai silloin, kun joku veljistä saapuu paikalle; Sillä liha, joka on virkistynyt näistä poikkeuksista, ei ainoastaan kykene elättämään itseään koko loppuviikon ajan pienemmällä määrällä, vaan se voi myös vaikeuksitta lykätä kaikkea virkistystä, koska se saa elantonsa sen ruoan lisäyksestä, jonka se on ottanut rajan ylittävältä osalta; kun taas ihminen, joka on aina tyytynyt koko edellä mainittuun määrään, ei koskaan pysty tähän eikä lykkää paastonsa katkaisemista seuraavaan päivään asti. Muistan nimittäin, että vanhimmillamme (ja muistan, että myös meillä itsellämme oli usein sama kokemus) oli niin vaikeaa ja raskasta harjoittaa tätä pidättäytymistä, ja he noudattivat säädettyä sääntöä niin tuskallisesti ja nälkäisesti, että he asettivat tämän rajan aterioilleen melkein vastoin tahtoaan ja itkien ja valittaen.

LUKU 22.Mikä on tavanomainen raja sekä pidättäytymiselle että ruoan nauttimiselle

MUTTA tämä on tavanomainen raja pidättäytymiselle; nimittäin se, että jokainen sallii itselleen ruokaa voimiensa tai ruumiinrakenteensa tai ikänsä vaatimusten mukaan, siinä määrin kuin se on tarpeen lihan elättämiseksi eikä tyydyttävän kylläisyyden tunteen saamiseksi. Sillä molemmin puolin ihminen kärsii suurinta vahinkoa, jos hän ilman kiinteää sääntöä yhtäältä puristaa vatsaansa niukalla ruoalla ja paastoaa ja toisaalta tukkii sitä syömällä itsensä liikaa; sillä niin kuin mieli, joka on heikentynyt ruoan puutteen vuoksi, menettää voimansa rukoilemiseen, kun se on uupunut lihan liiallisesta heikkoudesta ja joutuu torkkumaan, niin myös ylisyönnin rasittamana se ei voi vuodattaa Jumalalle puhtaita ja vapaita rukouksia: Se ei myöskään onnistu säilyttämään keskeytyksettä siveytensä puhtautta, sillä jopa niinä päivinä, jolloin se näyttää rankaisevan lihaa ankarammalla pidättäytymisellä, se ruokkii lihallisen himon tulta jo nauttimansa ruoan polttoaineella.

LUKU 23. Quemadmodum abundantia umorum genitalium castigetur.

NAM quod semel per escarum abundantian concretus fuerit in medullis, necesse est egeri atque ab ipsa naturae lege propelli, quae exuberantiam cujuslibet umoris superflui velut noxiam sibi atque contrariam in semet ipsa residere non patitur ideoque rationabili semper et aequali est corpus nostrum parsimonia castigandum, ut si naturali hac necessitate commorantes in came omnimodis carere non possumus, saltim rarius nos et non amplius quamtrina vice ista conluvione respersos totius anni cursus inveniat, quod tureen sine ullo pruritu quietus egerat sopor, non fallax imago index occultae voluptatis eliciat.

(”Miten sukupuolielinten nesteiden liiallisuutta rajoitetaan”.)

(”Sillä se, mikä kerran on ruoan runsauden vuoksi tiivistynyt ytimiin, on välttämättä poistettava ja ajettava ulos itse luonnon lain toimesta, joka ei salli minkään ylimääräisen nesteen liiallisuuden pysyä itsessään, ikään kuin se olisi vahingollista ja vastakkaista itselleen. Siksi ruumistamme on aina kuritettava järkevällä ja tasaisella pidättyväisyydellä, jotta jos emme voi kokonaan välttää tätä luonnollista tarvetta lihassa eläessämme, ainakin vuoden kuluessa löytäisimme itsemme tämän saastutuksen tahraamina harvemmin ja korkeintaan kolme kertaa. Tämän rauhallinen uni poistaisi ilman mitään kutinaa, eikä pettävä mielikuva houkuttelisi esiin kätketyn nautinnon merkkejä.”)

Tämä on siis se maltillinen ja tasainen salliminen ja pidättäytymisen mitta, josta puhuimme ja joka on saanut myös isien tuomion hyväksynnän, nimittäin se, että päivittäinen nälkä kulkee käsi kädessä päivittäisten aterioidemme kanssa, niin että sekä ruumis että sielu säilyvät samassa tilassa, eikä mieli saa heiketä paaston aiheuttaman väsymyksen vuoksi eikä joutua liiallisen syönnin ahdistamaksi, sillä se loppuu niin säästeliääseen ruokailuun, että ihminen ei joskus illalla huomaa eikä muista rikkoneensa paastoaan.

LUKU 24. Tasaisen syömisen vaikeudesta ja veli Benjaminin ahmimisesta

JA niin pitkälle tämä ei onnistu ilman vaikeuksia, että ne, jotka eivät tiedä mitään täydellisestä harkinnasta, mieluummin pidentävät paastoaan kahdella päivällä ja varaavat huomiseksi sen, mitä heidän olisi pitänyt syödä tänään, jotta he voisivat ruokaa nauttiessaan nauttia niin paljon kuin voivat haluta. Ja te tiedätte, että viimeksi kansalaistoverinne Benjamin pysyi itsepäisimmin tässä: hän ei halunnut joka päivä nauttia kahta keksiään eikä ottaa jatkuvasti niukkaa ruokaansa tasaisen itsekurin vallitessa, vaan jatkoi mieluummin aina paastoaan kaksi päivää, jotta hän voisi syödessään täyttää ahneen vatsansa kaksinkertaisella annoksella ja nauttisi neljää keksiä syömällä miellyttävästä kylläisyydentunteesta ja onnistuisi täyttämään vatsansa kahden päivän paastollaan. Ja te epäilemättä muistatte, millainen loppu tämän miehen elämälle tuli, kun hän itsepäisesti ja sinnikkäästi luotti omaan arvostelukykynsä eikä vanhimpien perinteisiin, sillä hän hylkäsi autiomaan ja palasi takaisin tämän maailman turhan filosofian ja maallisten turhuuksien pariin, ja vahvisti siten edellä mainitun vanhimpien mielipiteen esimerkillään hänen kaatumisensa kautta ja antoi tuhonsa kautta opetuksen siitä, että kukaan, joka luottaa omaan mielipiteeseensä ja arvostelukykyynsä, ei voi mitenkään nousta täydellisyyden korkeuksiin eikä joutua paholaisen vaarallisten juonien pettämäksi.

LUKU 25. Kysymys siitä, miten on mahdollista noudattaa aina yhtä ja samaa määrää

GERMANUS: Miten sitten voimme noudattaa tätä mittaa rikkomatta sitä koskaan? sillä joskus yhdeksäntenä tuntina, kun asemapaasto on ohi, veljet tulevat tapaamaan meitä, ja silloin meidän on joko heidän vuokseen lisättävä jotain kiinteään ja tavanomaiseen annokseen tai sitten meidän on varmasti jätettävä noudattamatta sitä kohteliaisuutta, jota meidän on käsketty osoittaa kaikkia kohtaan.

LUKU 26. Vastaus siihen, kuinka meidän ei pidä ylittää oikeaa ruoka-annosta

MOOSES: Meidän on nimittäin pidättäytymisemme vuoksi noudatettava tarkoin asianmukaista ruoka-annosta ja samalla tavoin osoitettava hyväntahtoisuudesta kohteliaisuutta ja rohkaisua kenelle tahansa saapuvalle veljelle; sillä on täysin naurettavaa, kun tarjoat ruokaa veljelle, jopa Kristukselle itselleen, etkä ota siitä osaa hänen kanssaan, vaan teet itsestäsi vieraan hänen ateriassaan. Ja niin me pysymme erossa syyllisyydestä molemmin puolin, jos noudatamme tätä suunnitelmaa; nimittäin, Yhdeksännellä tunnilla nautimme toisen niistä kahdesta keksistä, jotka muodostavat varsinaisen kanonisen ruokarahamme, ja pidämme toisen illalla odottamassa jotakin tämän kaltaista, jotta jos joku veljistä tulee tapaamaan meitä, voisimme nauttia sen hänen kanssaan, emmekä näin lisäisi mitään omaan tavanomaiseen ruokarahaan: Ja tällä järjestelyllä veljemme saapuminen, jonka pitäisi olla meille ilo, ei aiheuta meille mitään haittaa, koska osoitamme hänelle kohteliaisuuden edellyttämiä kohteliaisuuksia siten, että emme hellitä mitään pidättäytymisemme tiukkuudesta. Mutta jos ketään ei tule, voimme vapaasti ottaa tämän viimeisen keksin, joka kuuluu meille kanonisen sääntömme mukaan, ja tämän säästäväisyytemme ansiosta, koska yksi keksi otettiin yhdeksäntenä hetkenä, vatsamme ei kuormitu iltapäivällä, kuten usein käy niille, jotka ajatellen noudattavansa tiukempaa pidättäytymistä lykkäävät kaikki ateriansa iltaan; sillä se, että olemme vasta äskettäin ottaneet ruokaa , estää älyämme olemasta kirkas ja innokas sekä ilta- että yöllisissä rukouksissamme, ja niinpä yhdeksännellä tunnilla on varattu sopiva ja sopiva aika ruokailulle, jolloin munkki voi virkistää itseään ja huomata, että hän ei ole ainoastaan raikas ja kirkas yöllisen valvomisensa aikana, vaan myös täysin valmis iltahartauksiinsa, koska hänen ruokansa on jo sulatettu. Tällaisella kahden ruokalajin juhlaillallisella pyhä Mooses ikään kuin herkutteli meille ja osoitti meille paitsi harkintakyvyn armon ja voiman tämänhetkisellä oppineella puheellaan myös luopumisen menetelmän ja luostarielämän päämäärän ja tavoitteen aiemmin käydyn keskustelun avulla; niin että se teki päivänvaloa kirkkaammaksi sen, mitä olimme tähän asti harjoittaneet vain hengen kiihkeydellä ja kiihkeästi Jumalaa kohtaan, mutta silmät kiinni, ja sai meidät tuntemaan, kuinka kauas olimme siihen asti eksyneet sydämen puhtaudesta ja suorasta linjasta, sillä kaikkien tähän elämään kuuluvien näkyvien taitojen harjoittaminen ei voi mitenkään kestää ilman, että ymmärtää niiden päämäärän, eikä sitä voi ottaa käsiin ilman selkeää näkemystä määrätystä päämäärästä.

III ABBA PAFNUTIUKSEN KESKUSTELU KOLMENLAISESTA LUOPUMISESTA

LUKU 1. ABBA PAFNUTIUKSEN ELÄMÄSTÄ JA KÄYTÄNNÖSTÄ

Tuossa pyhimysten kuorossa, joka loistaa kuin loistavat tähdet tämän maailman yössä, olemme nähneet pyhän. Pafnutiuksen, kuin jonkun suuren valopilven, joka loistaa tiedon kirkkaudella. Hän oli nimittäin meidän seurueemme presbyteeri, tarkoitan niiden joukossa, joiden asuinpaikka oli Skeeten erämaassa, jossa hän eli korkeaan vanhuuteen asti siirtymättä koskaan pois keljastaan, jonka hän oli ottanut haltuunsa nuorena ja joka sijaitsi viiden mailin päässä kirkosta, jopa läheisempiin seutuihin; eikä etäisyys estänyt häntä, kun hän oli vuosien kuluttama, menemästä kirkkoon lauantaina tai sunnuntaina. Hän ei kuitenkaan halunnut palata sieltä tyhjin käsin, vaan pani harteilleen ämpärillisen vettä, joka riitti hänelle koko viikoksi, ja kantoi sen takaisin keljaansa, eikä hän edes yli yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä sallinut, että nuoremmat miehet hakisivat sitä. Hän heittäytyi sitten varhaisimmasta nuoruudestaan lähtien luostarikuriin sellaisella innolla, että kun hän oli viettänyt siinä vain lyhyen aikaa, hän oli saanut alistumisen hyveen sekä kaikkien hyvien ominaisuuksien tuntemuksen. Nöyryyden ja kuuliaisuuden harjoittamisella hän nimittäin moralisoi kaikki halunsa, ja tällä tavoin hän poisti kaikki virheensä ja saavutti kaikki hyveet, joita luostarijärjestelmä ja muinaisten isien opetus synnyttävät, ja halusta vielä pidemmälle edetä syttyneenä hän halusi innokkaasti tunkeutua autiomaan syvyyksiin, jotta hän, vaikkei yksikään inhimillinen seuralainen häiritsisi häntä, voisi helpommin yhdistyä Herraan, johon hän kaipasi olla erottamattomasti yhteydessä, vaikka hän vielä asuikin veljien seurassa. Ja siellä hän jälleen kerran ylenpalttisessa kiihkeydessään päihitti ankkurien hyveet ja vältteli ankarassa halussaan jatkuvaan jumalalliseen mietiskelyyn heidän näkemistään: ja hän syöksyi vielä erämaisempiin ja saavuttamattomampiin yksinäisiin paikkoihin ja piiloutui sinne pitkäksi aikaa, niin että, koska ankkurit itse vain suurella vaivalla saivat hänet silloin tällöin vilaukselta 661 näkyviin, uskottiin, että hän nautti ja iloitsi enkelien päivittäisestä seurasta, ja tämän huomattavan ominaisuutensa vuoksi he antoivat hänelle sukunimen Puhveli.

LUKU 2. Saman vanhuksen puheesta ja meidän vastauksestamme siihen

Koska tuolloin halusimme innokkaasti oppia hänen opetuksestaan, tulimme iltaa kohti hänen keljaansa melko kiihtyneinä. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän alkoi kehua yritystämme, koska olimme lähteneet kodeistamme ja käyneet niin monissa maissa rakkaudesta Herraa kohtaan ja pyrkineet kaikin voimin kestämään puutetta ja erämaan koettelemuksia ja jäljittelemään heidän ankaraa elämäänsä, jota tuskin jaksoivat sietää edes ne, jotka olivat syntyneet ja kasvaneet samassa puutteen ja kurjuuden tilassa; Ja me vastasimme, että olimme tulleet hänen opetuksensa ja opastuksensa vuoksi, jotta meidät voitaisiin jossain määrin perehdyttää niin suuren miehen tapoihin ja siihen täydellisyyteen, jonka olimme monien todisteiden perusteella tienneet hänessä olevan, emmekä siksi, että saisimme kunnianosoituksia, joihin meillä ei olisi oikeutta, tai että hänen sanojensa johdosta paisuisi mielemme riemu (jollaisia vihollisemme kehotuksesta toisinaan omissa selleissämme harrastimme). Siksi pyysimme häntä pikemminkin esittämään meille sen, mikä tekisi meidät nöyriksi ja katuvaisiksi, eikä sen, mikä imartelisi meitä ja paisuttaisi meitä.

LUKU 3. Abba Pafnutiuksen lausunto kolmenlaisesta kutsumuksesta ja kolmenlaisesta luopumisesta

AUTUAASTA PAFNUTIUKSESTA: On olemassa, sanoi hän, kolmenlaisia kutsumuksia. Ja me tiedämme, että on myös kolmenlaisia luopumuksia, jotka ovat välttämättömiä munkille, olipa hänen kutsumuksensa mikä tahansa. Ja meidän pitäisi ensin tutkia ahkerasti sitä syytä, jonka vuoksi sanoimme, että on olemassa kolmenlaisia kutsumuksia, jotta kun olemme varmoja siitä, että meidät on kutsuttu Jumalan palvelukseen kutsumuksemme ensimmäisessä vaiheessa, voisimme huolehtia siitä, että elämämme on sopusoinnussa sen ylevän korkeuden kanssa, johon meidät on kutsuttu, sillä ei auta, että olemme tehneet hyvän alun, jos emme osoita sitä vastaavaa loppua. Mutta jos tunnemme, että vasta viime kädessä meidät on vedetty pois maallisesta elämästä, niin koska näyttää siltä, että lepäämme uskonnon kannalta vähemmän tyydyttävällä alulla, niin meidän on sitäkin vakavammin pyrittävä hengellisellä kiihkolla herättämään itsemme paremman lopun saavuttamiseksi. Meidän on myös kaikin puolin hyvä tietää toiseksi kolminkertaisen luopumisen tapa, koska emme koskaan pysty saavuttamaan täydellisyyttä, jos emme tiedä sitä tai jos tiedämme sen, mutta emme yritä toteuttaa sitä käytännössä.

LUKU 4. Kolmen kutsumuksen selitys

Jotta siis nämä kolmen kutsumuksen pääasialliset erot tulisivat selviksi, ensimmäinen kutsumus on Jumalalta, toinen tulee ihmisen kautta, kolmas on pakosta. Ja kutsu on Jumalalta aina silloin, kun jokin innoitus on vallannut sydämemme ja jopa nukkuessamme herättää meissä iankaikkisen elämän ja pelastuksen kaipuun ja kehottaa meitä seuraamaan Jumalaa ja pitäytymään hänen käskyihinsä eläväksi tekevällä katumuksella: niin kuin luemme Pyhästä Kirjoituksesta, että Aabraham kutsuttiin Herran äänellä kotimaastaan ja kaikista rakkaista sukulaisistaan ja isänsä kodista, kun Herra sanoi: ”Mene pois maastasi ja sukulaisistasi ja isäsi kodista”. Ja tällä tavoin olemme kuulleet, että myös autuas Antonius kutsuttiin, jonka kääntymyksen tilaisuus saatiin yksin Jumalalta. Sillä astuessaan erääseen kirkkoon hän kuuli siellä evankeliumissa Herran sanovan: ”Joka ei vihaa isää ja äitiä ja lapsia ja vaimoa ja maata, ei myöskään omaa sieluaan, ei voi olla minun opetuslapseni.” Ja ‘Jos tahdot tulla täydelliseksi, mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua.’ Ja sydämellisen katumuksen vallassa hän otti tämän Herran kehotuksen vastaan ikään kuin se olisi ollut erityisesti hänelle suunnattu, ja hän luopui kerralla kaikesta ja seurasi Kristusta, ilman mitään ihmisten neuvojen ja opetuksen antamaa yllykettä siihen. Toisenlainen kutsumus on se, jonka sanoimme tapahtuneen ihmisen kautta; nimittäin, kun meidät herätetään joidenkin pyhien esimerkistä ja heidän neuvoistaan, ja siten sytymme pelastuksen halusta; emmekä näin koskaan unohda, että Herran armosta meidät itse kutsuttiin, niin kuin meidät herätti edellä mainitun pyhän neuvo ja hyvä esimerkki, antamaan itsemme tälle päämäärälle ja kutsumukselle; ja tällä tavoin myös löydämme Pyhästä Kirjoituksesta, että Mooseksen kautta israelilaiset vapautuivat egyptiläisestä orjuudesta. Kolmas kutsumuksen laji on kuitenkin se, joka tulee pakosta, kun olemme olleet mukana tämän elämän rikkauksissa ja nautinnoissa, ja kiusaukset tulevat yhtäkkiä päällemme ja joko uhkaavat meitä kuolemanvaaralla tai lyövät meitä omaisuutemme menettämisellä ja takavarikoimisella tai lyövät meitä alas meille rakkaiden ihmisten kuolemalla, ja näin lopulta jopa vastoin tahtoamme meidät ajetaan kääntymään Jumalan puoleen, jota emme rikkautemme päivinä halunneet seurata. Ja tästä pakollisesta kutsusta löydämme usein esimerkkejä Raamatusta, kun luemme, että Herra antoi israelilaiset syntiensä tähden vihollisilleen, ja että he kääntyivät heidän tyranniansa ja raakalaismaisen julmuutensa vuoksi uudelleen ja huusivat Herran puoleen. Ja sanotaan: ”Ja Herra lähetti heille Vapahtajan, jonka nimi oli Ehud, Geran poika, Jeminin poika, joka käytti vasenta kättä yhtä hyvin kuin oikeaa.” Ja taas kerrotaan, että ”he huusivat Herran puoleen, joka herätti heille Vapahtajan ja vapautti heidät, nimittäin Othnielin, Kenaan pojan, Kalebin nuoremman veljen.”” Psalmissa puhutaan juuri tällaisista: ”Kun hän surmasi heidät, silloin he etsivät häntä, ja he palasivat ja tulivat varhain aamulla hänen luokseen; ja he muistivat, että Jumala oli heidän auttajansa ja korkein Jumala heidän lunastajansa.” Ja taas: ”Heidän Jumalansa oli heidän korkeutensa, heidän Jumalansa oli heidän korkeutensa: ”Ja he huusivat Herraa, kun he olivat ahdistuksissa, ja hän pelasti heidät ahdistuksestaan.”

LUKU 5. Kuinka ensimmäinen näistä kutsuista ei hyödytä laiskuria, eikä viimeinen ole mikään este sille, joka on tosissaan näistä kolmesta kutsusta

Vaikka kaksi edellistä näyttävätkin lepäävän paremmilla periaatteilla, niin joskus kuitenkin huomaamme, että jopa kolmannen asteen, joka näyttää alhaisimmalta ja kylmimmältä, kautta ihmiset ovat tulleet täydellisiksi ja hengeltään vakavimmiksi ja tulleet niiden kaltaisiksi, jotka tekivät ihailtavan alun lähestyessään Herran palvelusta ja kulkivat myös loppuelämänsä mitä kiitettävimmän kiihkeässä hengessä: ja taas huomaamme, että korkeammalta asteelta hyvin monet ovat kylmenneet ja usein joutuneet kurjaan loppuun. Ja aivan samoin kuin edelliselle luokalle ei ollut esteenä se, että he eivät näyttäneet kääntyneen omasta vapaasta tahdostaan, vaan väkisin ja pakolla, sikäli kuin Herran rakastava laupeus turvasi heille tilaisuuden parannuksen tekemiseen, niin myös jälkimmäiselle luokalle ei ollut mitään hyötyä siitä, että heidän kääntymyksensä alkupäivät olivat niin kirkkaita, koska he eivät olleet varovaisia saattamaan loppuelämäänsä sopivaan päätökseen. Sillä abbedissa Mooseksen tapauksessa, joka asui eräässä erämaassa sijaitsevassa paikassa nimeltä Kalamus, ei hänen ansioilleen ja täydelliselle autuudelle puuttunut mitään sen johdosta, että hän joutui pakenemaan luostariin kuolemanpelosta, joka häntä uhkasi erään murhan vuoksi; sillä hän käytti pakkokäännyttämistään niin hyväksi, että hän valmiilla innolla muutti sen vapaaehtoiseksi kääntymyksekseen ja kiipesi täydellisyyden huipulle. Kuten myös toisaalta; hyvin monille, joiden nimiä minun ei pitäisi mainita, ei ole ollut mitään hyötyä siitä, että he astuivat Herran palvelukseen tätä paremmalla alulla, sillä sen jälkeen laiskuus ja sydämen kovuus hiipivät heidän ylleen ja he joutuivat vaaralliseen horrostilaan ja kuoleman pohjattomaan kuiluun, josta näemme selvän esimerkin apostolien kutsussa. Sillä mitä hyötyä oli Juudakselle siitä, että hän oli omasta vapaasta tahdostaan ottanut vastaan apostoliviran korkeimman asteen samalla tavalla kuin Pietari ja muut apostolit oli kutsuttu, kun hän antoi kutsumuksensa loistavan alun päättyä ahneuden ja ahneuden tuhoisaan loppuun, ja julmana murhaajana hän jopa ryntäsi Herran pettämiseen? Vai mikä este oli Paavalille se, että hänet yhtäkkiä sokeutettiin ja näytti siltä, että hänet vedettiin vastoin tahtoaan pelastuksen tielle, kun hän sittemmin seurasi Herraa täydellä sielun kiihkolla ja, aloitettuaan pakosta, päätti sen vapaalla ja vapaaehtoisella antaumuksella ja päätti upealla lopulla elämänsä, jonka niin suuret teot tekivät kunniakkaaksi? Kaikki riippuu siis lopputuloksesta, jossa se, joka alussa vihkiytyi jalolla kääntymyksellä, voi huolimattomuuden vuoksi epäonnistua, ja se, jonka oli pakko ottaa luostarielämä vastaan, voi Jumalanpelon ja vilpittömyyden ansiosta tulla täydelliseksi.

LUKU 6. Selvitys kolmenlaisesta luopumisesta

MEIDÄN on nyt puhuttava luopumisista, joita perimätieto ja Pyhän Kirjoituksen auktoriteetti osoittavat meille kolme, ja jotka jokaisen meistä pitäisi suurimmalla innolla saattaa päätökseen. Ensimmäinen on se, jolla me ruumiin osalta vähättelemme kaikkia tämän maailman rikkauksia ja tavaroita; toinen on se, jolla me hylkäämme sielun ja lihan muodit ja paheet ja entiset mieltymykset; kolmas on se, jolla me irrotamme sielumme kaikesta nykyisestä ja näkyvästä ja katselemme vain tulevaa ja kiinnitämme sydämemme siihen, mikä on näkymätöntä. Ja me luemme, että Herra käski Aabrahamia tekemään kaikki nämä. kolme kerralla, kun Hän sanoi hänelle: ”Lähde pois maastasi ja sukusi ja isäsi kodista.” Ensin Hän sanoi ”pois maastasi” eli tämän maailman tavaroista ja maallisista rikkauksista; toiseksi ”pois sukulaisistasi” eli tästä entisestä elämästä ja tavoista ja synneistä, jotka tarttuvat meihin jo syntymästä lähtien ja ovat ikään kuin sukulaisuussiteiden ja sukulaisuussuhteiden kautta sidottuja meihin; kolmanneksi ”pois isäsi talosta” eli kaikesta tämän maailman muistamisesta, jonka silmien näkeminen voi antaa. Sillä kahdesta isästä, toisin sanoen siitä, joka on hylättävä, ja siitä, jota on etsittävä, Daavid puhuu näin Jumalan persoonassa: ”Kuule, tytär, ja harkitse ja kallista korvasi; unohda myös oma kansasi ja isäsi talo.” Sillä henkilö, joka sanoo ‘Kuule, tytär’, on varmasti Isä; ja kuitenkin hän todistaa, että se, jonka talon ja kansan hän kehottaa unohtamaan, ei ole yhtään vähemmän tyttärensä isä. Ja tämä tapahtuu silloin, kun me, jotka olemme Kristuksen kanssa kuolleet tämän maailman alkeellisuuksille, emme enää, kuten apostoli sanoo, ota huomioon ”sitä, mikä on nähty, vaan sitä, mitä ei ole nähty, sillä se, mitä ei ole nähty, on iankaikkista”, ja kun me lähdemme sydämessämme tästä ajallisesta ja näkyvästä kodista ja käännämme katseemme ja sydämemme kohti sitä, jossa meidän on määrä pysyä ikuisesti. Ja tässä me onnistumme, kun emme enää lihassa vaeltaessamme sodi Herran kanssa lihan mukaan, vaan julistamme teoissa ja toimissa sen totuuden, jonka autuas apostoli sanoo: ”Meidän keskustelumme on taivaassa.” Tämä on meidän asiamme.” Näihin kolmenlaisiin luopumisiin Salomon kolme kirjaa vastaavat sopivasti. Sillä Sananlaskut vastaa ensimmäistä luopumista, koska siinä tukahdutetaan lihallisten asioiden ja maallisten syntien himot; toista vastaa Saarnaaja 666, koska siinä kaikki, mitä auringon alla tehdään, julistetaan turhuudeksi; kolmatta vastaa Laulujen laulu, jossa sielu kohoaa kaiken näkyvän yläpuolelle ja tosiasiassa yhdistyy Jumalan sanaan taivaan asioiden katselemisen kautta.

LUKU 7. Miten voimme saavuttaa täydellisyyden jokaisessa näistä luopumisten lajeista

SEN vuoksi ei ole meille paljon hyötyä siitä, että olemme tehneet ensimmäisen luopumisemme äärimmäisellä antaumuksella ja uskolla, jos emme suorita toista yhtä innokkaasti ja kiihkeästi. Ja kun siis olemme onnistuneet tässä, voimme päästä myös kolmanteen, jossa lähdemme pois entisen vanhempamme talosta (joka, kuten hyvin tiedämme, oli isämme aivan syntymästä lähtien, vanhan ihmisen jälkeen, kun olimme ”luonnostamme vihan lapsia, niin kuin muutkin”) ja kiinnitämme koko henkisen katseemme taivaallisiin asioihin. Ja tästä isästä Raamattu sanoo Jerusalemille, joka oli halveksinut Jumalaa, todellista Isää: ”Sinun isäsi oli amorilainen ja äitisi heettiläinen.” Ja evankeliumissa me luemme: ”Te olette isästänne, perkeleestä, ja teidän isänne himoja te rakastatte tehdä.” Ja kun olemme jättäneet hänet, kun siirrymme näkyvästä näkymättömään, voimme sanoa apostolin kanssa: ”Mutta me tiedämme, että jos meidän maallinen huoneemme, tämä maja, hajoaa, meillä on asumus Jumalalta, huone, joka ei ole käsillä tehty, ikuinen taivaassa.” Ja myös tämä, jota lainasimme vähän aikaa sitten: ”Mutta meidän keskustelumme on taivaassa, josta me myös odotamme Vapahtajaa, Herraa Jeesusta, joka uudistaa meidän alhaisen asumuksemme ruumiin hänen kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi”, ja tämä siunatun Daavidin: ‘Sillä minä olen maan päällä vieras’ ja ‘muukalainen, niin kuin kaikki minun isäni olivat’, jotta me Herran sanan mukaisesti voisimme tulla samanlaisiksi kuin ne, joista Herra puhuu Isälleen evankeliumissa seuraavasti: ”He eivät ole maailmasta, niin kuin minäkään en ole maailmasta”, ja taas apostoleille itselleen: ”Jos te olisitte tästä maailmasta, niin maailma rakastaisi omiaan; mutta koska te ette ole tästä maailmasta, siksi maailma vihaa teitä.” Tästä kolmannesta luopumisesta me sitten onnistumme saavuttamaan täydellisyyden, kun sieluamme ei ole tahrannut mikään lihallisen karkeuden tahra, vaan kun kaikki sellainen on huolellisesti poistettu, se on vapautettu kaikesta maallisesta ominaisuudesta ja 667 halusta ja se on jatkuvalla mietiskelyllä jumalallisista asioista ja hengellisellä mietiskelyllä siirtynyt toistaiseksi näkymättömiin asioihin, että etsiessään tosissaan tuonpuoleisia ja hengellisiä asioita se ei enää tunne olevansa vangittuna tähän hauraaseen lihaan ja ruumiilliseen muotoon, vaan se on joutunut sellaiseen hurmioon, että se ei ainoastaan kuule mitään sanoja ulkoisella korvalla tai paneudu tuijottamaan läsnä olevien asioiden muotoja, vaan ei edes näe asioita, jotka ovat lähellä, tai suuria esineitä suoraan silmiensä edessä. Eikä kukaan voi ymmärtää tämän totuutta ja voimaa, paitsi sellainen, joka on tehnyt koetuksen sanotusta kokemuksen opetuksen alla, nimittäin sellainen, jonka sielun silmät Herra on kääntänyt pois kaikesta nykyisestä niin, ettei hän enää pidä niitä asioina, jotka pian menevät ohi, vaan asioina, jotka ovat jo ohi, ja näkee niiden katoavan olemattomiin kuin sumuinen savu; ja Henokin tavoin ”vaeltaa Jumalan kanssa” ja ”kääntyy” pois ihmiselämästä ja muodista, eikä ”löydy” tämän elämän turhuuksien keskeltä: Ja että tämä todella tapahtui ruumiillisesti Henokin kohdalla, siitä kertoo meille 1. Mooseksen kirja. ”Ja Henok vaelsi Jumalan kanssa, eikä häntä löydetty, sillä Jumala käännytti hänet.” Ja apostoli sanoo myös: ”Uskon kautta Henok käännettiin, ettei hän näkisi kuolemaa”, sitä kuolemaa nimittäin, josta Herra sanoo evankeliumissa: ”Joka elää ja uskoo minuun, se ei kuole iankaikkisesti.” Sen tähden, jos me pyrimme innokkaasti saavuttamaan todellisen täydellisyyden, meidän tulisi huolehtia siitä, että niin kuin olemme ulkoisesti ruumiillamme tehneet valoa vanhemmille, kodille, maailman rikkauksille ja nautinnoille, niin myös sisäisesti sydämellämme hylkäämme kaikki nämä asiat emmekä koskaan joudu minkään halun vetämänä takaisin niihin asioihin, jotka olemme hylänneet, niin kuin niiden, jotka Mooses johdatti, vaikka he eivät kirjaimellisesti palanneetkaan takaisin, sanotaan kuitenkin palanneen sydämeltään takaisin Egyptiin, nimittäin:, hylkäämällä Jumalan, joka oli johdattanut heidät pois niin mahtavilla merkeillä, ja palvomalla Egyptin epäjumalia, joita he olivat pitäneet pilkkanaan, kuten Raamattu sanoo: ”Ja he palasivat sydämessään takaisin Egyptiin ja sanoivat Aaronille: Sillä me joutuisimme samanlaiseen tuomioon kuin ne, jotka erämaassa asuessaan, sen jälkeen kun he olivat maistaneet mannaa taivaasta, himoitsivat synnin ja alhaisen alhaisuuden likaista ruokaa, ja näyttäisi siltä, että me yhdessä heidän kanssaan nurisisimme samalla tavalla: ”Meille kävi hyvin Egyptissä, kun istuimme lihapatojen ääressä ja söimme sipulia, valkosipulia, kurkkua ja melonia.” Puhemuoto, joka, vaikka se viittasikin ensisijaisesti tuohon kansaan, näemme kuitenkin tänä päivänä toteutuvan omassa tapauksessamme ja elämäntavassamme: Sillä jokainen, joka tästä maailmasta luopumisen jälkeen kääntyy takaisin vanhojen himojensa puoleen ja palaa entisiin mieltymyksiinsä, vakuuttaa sydämessään ja teoissaan juuri samaa, mitä he tekivät, ja sanoo: ”Minulle kävi hyvin Egyptissä.” Pelkäänpä, että näiden määrä tulee olemaan yhtä suuri kuin niiden luopujien joukkojen, joista luemme Mooseksen mukaan, sillä vaikka heidän lukumääräkseen laskettiin kuusisataa kolme tuhatta aseistautunutta miestä, jotka lähtivät Egyptistä, tästä joukosta vain kaksi ei päässyt lupausmaahan. Siksi meidän tulisi varoa ottamasta esimerkkejä hyvyydestä niiltä, joita on vain vähän, sillä sen kuvion mukaan, josta olemme puhuneet evankeliumissa, ”monet ovat kutsutut, mutta harvat” sanotaan olevan ”valitut”. Pelkkä ruumiillinen luopuminen ja pelkkä paikan vaihtaminen Egyptistä ei siis auta meitä, jos emme onnistu saavuttamaan sitä luopumista sydämessä, joka on paljon korkeampi ja arvokkaampi. Sillä tuosta pelkästä ruumiillisesta luopumisesta, josta olemme puhuneet, apostoli julistaa seuraavasti: ”Vaikka minä antaisin kaiken omaisuuteni köyhien ruokkimiseksi ja antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, se ei hyödyttäisi minua.” Ja siunattu apostoli ei olisi koskaan sanonut näin, ellei hän olisi hengessä nähnyt, että jotkut, jotka olivat antaneet kaiken omaisuutensa köyhien ruokkimiseksi, eivät kykenisi saavuttamaan evankelista täydellisyyttä ja rakkauden yleviä korkeuksia, koska heidän sydämessään vallitsi ylpeys tai kärsimättömyys, eivätkä he olleet varovaisia puhdistautuakseen entisistä synneistään, ja hillittömistä tavoistaan, eivätkä he sen vuoksi koskaan voisi saavuttaa sitä Jumalan rakkautta, joka ei koskaan lakkaa, ja nämä, koska he jäävät vajaiksi tässä luopumisen toisessa vaiheessa, voivat vielä vähemmän saavuttaa sitä kolmatta vaihetta, joka on varmasti paljon korkeampi. Mutta miettikää mielessänne hyvin tarkkaan myös sitä, että hän ei yksinkertaisesti sanonut: ”Jos minä lahjoitan omaisuuteni”. Sillä saattaisi ehkä ajatella, että hän puhui sellaisesta, joka ei ollut täyttänyt evankeliumin käskyä, vaan oli pidättänyt jotakin itselleen, kuten jotkut puolittaiset henkilöt tekevät. Mutta hän sanoo: ”Vaikka antaisin kaiken omaisuuteni köyhien ruokkimiseksi”, toisin sanoen, vaikka luopumiseni näistä maallisista rikkauksista olisi täydellinen. Ja tähän luopumiseen hän lisää vielä jotain vielä suurempaa: ”Ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään.” Ikään kuin hän olisi toisin sanoen sanonut: ”Vaikka antaisin kaiken omaisuuteni köyhien ruokkimiseksi sen evankeliumin käskyn mukaisesti, jossa meille sanotaan: ‘Jos tahdot olla täydellinen, mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa’, luopuen niistä niin, etten pidätä itselleni yhtään mitään. ja vaikka tähän (omaisuuteni) jakamiseen liittyisi vielä marttyyrikuolema niin, että antaisin ruumiini Kristuksen puolesta, ja silti olisin kärsimätön tai 669 intohimoinen tai kateellinen tai ylpeä tai kiihtyisin toisten tekemistä vääryyksistä tai etsisin sitä, mikä minulle kuuluu, tai antautuisin pahoille ajatuksille tai en olisi valmis ja kärsivällinen kestämään kaikkea sitä, mitä minulle voidaan aiheuttaa, tämä luopuminen ja ulkoisen ihmisen polttaminen ei hyödytä minua yhtään, kun sisäinen ihminen on yhä mukana entisissä synneissä, sillä kun minä käännyn ensimmäisten päivieni kiihkeydessä vähättelin pelkkää maallista ainesta, jonka ei sanota olevan itsessään hyvä tai paha vaan välinpitämätön, en huolehtinut siitä, että karkottaisin samalla tavalla huonon sydämen vahingolliset voimat, tai saavuttamaan sitä Herran rakkautta, joka on kärsivällinen, joka on ”kiltti, joka ei kadehdi, joka ei paisu, joka ei pian suutu, joka ei tee vääryyttä, joka ei etsi omiaan, joka ei ajattele pahaa”, joka ”kestää kaiken, joka kestää kaiken”, ja joka ei lopuksi koskaan salli sen, joka sitä seuraa, lankeavan synnin petollisuudesta.

LUKU 8. Omasta omaisuudestamme, jossa näkyy sielun kauneus tai sen saastaisuus

MEIDÄN tulisi siis pitää mitä suurinta huolta siitä, että myös sisäinen ihmisemme voisi heittää pois ja tehdä tyhjäksi kaikki ne synnin omaisuutensa, jotka se on hankkinut edellisessä elämässään: jotka, koska ne jatkuvasti takertuvat ruumiiseen ja sieluun, ovat meidän omaa omaisuuttamme, ja elleivät me hylkäämme niitä ja katkaise niitä, kun olemme vielä lihassa, ne eivät lakkaa kulkemasta mukanamme kuoleman jälkeen. Sillä niin kuin hyvät ominaisuudet tai itse hyväntekeväisyys, joka on niiden lähde, voidaan hankkia tässä maailmassa, ja tämän elämän päätyttyä ne tekevät sitä rakastavasta ihmisestä ihanan ja kunniakkaan, niin virheemme siirtävät tuohon ikuiseen muistoon mielen, joka on pimentynyt ja tahriintunut pahoilla väreillä. Sillä sielun kauneus tai rumuus on sen hyveiden tai paheiden tuote, sen värin, jonka se ottaa, tekee siitä joko niin loistavan, että se voi hyvinkin kuulla profeetalta: ”Ja kuningas saa mielihyvää kauneudestasi”, tai niin mustan ja ruman, että sen täytyy totisesti tunnustaa häpeänsä löyhkä ja sanoa: ”Haavani haisevat ja ovat turmeltuneet tyhmyyteni tähden”, ja Herra itse sanoo sille: ”Miksi ei ole suljettu kansani tyttären haavaa?”. Ja siksi nämä ovat meidän ikiomaa omaisuuttamme, joka pysyy jatkuvasti sielun mukana, jota yksikään kuningas eikä yksikään vihollinen voi antaa tai ottaa meiltä pois. Nämä ovat meidän ikiomaa omaisuuttamme, jota ei edes itse kuolema voi erottaa sielusta, vaan luopumalla niistä voimme saavuttaa täydellisyyden, ja tarttumalla niihin kärsimme ikuisen kuoleman rangaistuksen.

LUKU9. Kolmenlaisesta omaisuudesta

RIKKAUS ja omaisuus käsitetään Pyhässä Kirjoituksessa kolmella eri tavalla, nimittäin hyvänä, pahana ja välinpitämättömänä. Pahoja ovat ne, joista sanotaan: ”Rikkaat ovat kaivanneet ja kärsineet nälkää” ja ‘Voi teitä rikkaita, sillä te olette saaneet lohtunne’; ja näistä rikkauksista luopuminen on täydellisyyden korkeus; ja erotus, joka kuuluu niille köyhille, joita evankeliumissa kehutaan Herran sanoin: ”Autuaita ovat hengessä köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta”, ja psalmissa: ‘Autuaita ovat hengessä köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta’: ”Tämä köyhä huusi, ja Herra kuuli häntä”, ja taas: ”Köyhät ja köyhät ylistävät sinun nimeäsi.” Nuo rikkaudet ovat hyviä, niiden hankkiminen on suuren hyveen ja ansioiden teko, ja niiden vanhurskaan omistajan ylistää Daavid, joka sanoo: ”Vanhurskaan sukupolvi on siunattu; kunnia ja rikkaudet ovat hänen huoneessaan, ja hänen vanhurskautensa pysyy iankaikkisesti”, ja taas: ”Ihmisen elämän lunnaat ovat hänen rikkautensa”. Ja näistä rikkauksista sanotaan ilmestyskirjassa sille, jolla niitä ei ole ja joka häpeäkseen on köyhä ja alaston: ”Minä alan”, sanoo hän, ”oksentaa sinut suustani. Koska sinä sanot, että minä olen rikas ja rikkaus, enkä tarvitse mitään, etkä tiedä, että sinä olet kurja ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston, niin minä neuvon sinua ostamaan minulta tulessa valettua kultaa, jotta sinä rikastuisit ja pukeutuisit valkoisiin vaatteisiin ja ettei alastomuutesi häpeä näkyisi.”” On myös joitakin, jotka ovat välinpitämättömiä, ts. jotka voidaan tehdä joko hyviksi tai huonoiksi; sillä ne tehdään joko yhdeksi tai toiseksi niiden tahdon ja luonteen mukaan, jotka niitä käyttävät; joista siunattu, apostoli sanoo: ”Kehota tämän maailman rikkaita olemaan ylimielisiä eivätkä luottamaan rikkauksien epävarmuuteen, vaan Jumalaan (joka antaa meille ylenpalttisesti kaiken nautittavaksi), tekemään hyvää, antamaan kevyesti, välittämään toisille, kerryttämään itselleen hyvän perustan, jotta he voisivat pitää kiinni todellisesta elämästä.” Näitä evankeliumissa oleva rikas mies säilytti eikä koskaan jakanut köyhille, – kun kerjäläinen Lasarus makasi hänen portillaan ja halusi tulla ruokituksi hänen muruillaan; ja niin hänet tuomittiin helvetin tulen sietämättömään liekkiin ja ikuiseen kuumuuteen.

LUKU 10. Että kukaan ei voi tulla täydelliseksi pelkästään luopumisen ensimmäisen asteen kautta

JÄTTÄMÄLLÄ siis näitä maailman näkyviä tavaroita emme hylkää omaa rikkauttamme, vaan sen, mikä ei ole meidän, vaikka kerskaamme sillä, että se on joko omilla ponnisteluillamme hankittua tai esi-isiltämme perittyä. Sillä kuten sanoin, mikään ei ole meidän omaamme, paitsi vain se, jonka omistamme sydämestämme ja joka kiinnittyy sieluumme, eikä sitä siis kukaan voi ottaa meiltä pois. Mutta Kristus puhuu paheksuen noita näkyviä rikkauksia niille, jotka tarttuvat niihin kuin omiinsa ja kieltäytyvät jakamasta niitä puutteessa olevien kanssa. ”Jos te ette ole olleet uskollisia siinä, mikä on toisen oma, kuka antaa teille sen, mikä on teidän omaanne?” On siis selvää, ettei ainoastaan jokapäiväinen kokemus opeta meille, etteivät nämä rikkaudet ole meidän omiamme, vaan myös tämä Herramme sanonta, juuri sen otsikon perusteella, jonka se niille antaa. Mutta näkyvistä ja arvottomista rikkauksista Pietari sanoo Herralle: ”Katso, me olemme jättäneet kaiken ja seuranneet sinua. Mitä meillä siis on?”, vaikka on selvää, etteivät he olleet jättäneet mitään muuta kuin surkeat rikkinäiset verkkonsa. Ja ellei tätä ilmaisua ”kaikki” ymmärretä niin, että sillä viitataan siihen synneistä luopumiseen, joka on todella suuri ja tärkeä, emme löydä, että apostolit olisivat jättäneet mitään arvokasta tai että Herralla olisi ollut mitään syytä antaa heille niin suuren kirkkauden siunaus, että he saivat kuulla Häneltä, että ”uudestisyntymisessä, kun Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimella, tekin istutte kahdellatoista valtaistuimella tuomitsemassa Israelin kahtatoista sukukuntaa”. Jos siis ne, jotka ovat kokonaan luopuneet maallisista ja näkyvistä hyödykkeistään, eivät voi riittävällä syyllä saavuttaa apostolista rakkautta eivätkä kiivetä valmiudella ja tarmokkaasti sille kolmannelle luopumisvaiheelle, joka on vielä korkeampi ja joka kuuluu vain harvoille, mitä pitäisi ajatella itsestään niiden, jotka eivät tee edes tuota ensimmäistä askelta (joka on hyvin helppo) perusteelliseksi vaan pitävät yhdessä vanhan uskonpuutteensa, entisen kurjan rikkautensa ja kuvittelevat voivansa kerskua pelkällä munkkien nimellä? Ensimmäinen luopuminen, josta puhuimme, koskee siis sitä, mikä ei ole meidän omaamme, eikä siksi riitä itsessään antamaan luopujalle täydellisyyttä, ellei hän etene toiseen, joka on todella ja aidosti luopumista siitä, mikä kuuluu meille. Ja kun olemme varmistaneet tämän karkottamalla kaikki virheemme, nousemme myös kolmannen luopumisen korkeuksiin, jolloin emme nouse pelkästään kaikkien niiden asioiden yläpuolelle, joita tässä maailmassa tehdään tai jotka erityisesti kuuluvat ihmisille, vaan jopa koko sen maailmankaikkeuden yläpuolelle, jota ympärillämme pidetään niin loistavana, ja katsomme sydämestämme ja sielustamme alaspäin, koska se on turhuuden alainen ja sen kohtalona on pian mennä ohi; sillä me katsomme, kuten apostoli sanoo, ”emme niitä asioita, jotka ovat näkyvissä, vaan niitä, joita ei nähdä.”: Sillä mitä nähdään, se on ajallista, mutta mitä ei nähdä, se on ikuista.” Näin me voimme tulla arvollisiksi kuulemaan sen korkeimman sanan, joka puhuttiin Aabrahamille: ”ja tule maahan, jonka minä sinulle näytän”, mikä osoittaa selvästi, että ellei ihminen ole tehnyt noita kolmea edellistä luopumista kaikella vakavuudella, hän ei voi päästä tähän neljänteen, joka myönnetään palkintona ja etuoikeutena sille, jonka luopuminen on täydellistä, jotta hänet voidaan todeta arvokkaaksi astumaan lupauksen maahan, joka ei enää kanna hänen edessään syntien orjantappuroita ja ohdakkeita; joka kaikkien intohimojen karkottamisen jälkeen saavutetaan sydämen puhtaudella myös ruumiissa, ja jota ei voida saavuttaa millään hyvillä teoilla tai ihmisen ponnisteluilla, vaan jonka Herra itse lupaa näyttää sanomalla: ”Ja tule siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan: ”, mikä osoittaa selvästi, että pelastuksemme alku on seurausta Herran kutsusta, joka sanoo: ”Mene pois maastasi”, ja että täydellisyyden ja puhtauden loppuunsaattaminen on Hänen lahjansa samalla tavalla, kun Hän sanoo: ”Ja tule siihen maahan, jonka minä sinulle näytän”, i. e., ei sellaista, jonka sinä itse voit tuntea tai löytää omilla ponnisteluillasi, vaan sellaista, jonka Minä näytän, en ainoastaan sellaiselle, joka on siitä tietämätön, vaan jopa sellaiselle, joka ei sitä etsi. Ja tästä voimme selvästi päätellä, että samalla tavoin kuin me kiiruhdamme pelastuksen tielle Herran innoituksen herättämänä, niin myös Hänen ohjauksensa ja valaistuksensa ansiosta saavutamme korkeimman autuuden täydellisyyden.

LUKU 11. Kysymys ihmisen vapaasta tahdosta ja Jumalan armosta

GERMANUS: Missä sitten on tilaa vapaalle tahdolle, ja miten meidän ponnistelujemme ansioksi luetaan se, että olemme ylistyksen arvoisia, jos Jumala sekä aloittaa että lopettaa meissä kaiken, mikä koskee pelastustamme?

LUKU 12. Vastaus jumalallisen armon taloudesta niin, että vapaa tahto on edelleen jäljellä meissä

PAFNUTIUS: Tämä vaikuttaisi meihin melkoisesti, jos jokaisessa teossa ja toiminnassa alku ja loppu olisivat kaikki, eikä välissä olisi mitään keskikohtaa. Ja koska siis tiedämme, että Jumala luo mahdollisuuksia pelastukseen eri tavoin, on meidän vallassamme käyttää taivaan meille antamia mahdollisuuksia enemmän tai vähemmän vakavasti. Sillä aivan kuten tarjous tuli Jumalalta, joka kutsui häntä ”lähde maastasi”, niin tottelevaisuus oli Aabrahamin puolelta, joka lähti; ja aivan kuten se, että sanonta ”tule maahan” toteutui, oli sen teko, joka totteli, niin sanojen ”jonka minä sinulle näytän” lisääminen tuli Jumalan armosta, joka käski tai lupasi sen. Meidän on kuitenkin hyvä olla varmoja siitä, että vaikka harjoitamme kaikkia hyveitä lakkaamatta, emme kaikesta ponnistuksestamme ja innostuksestamme huolimatta voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä, eikä pelkkä inhimillinen ahkeruus ja ponnistelu itsessään riitä ansaitsemaan upeaa autuuden palkintoa, ellemme ole saaneet sitä aikaan Herran myötävaikutuksella ja Hänen ohjaamalla sydämemme siihen, mikä on oikein. Niinpä meidän pitäisi joka hetki rukoilla ja sanoa Daavidin kanssa: ”Järjestä minun askeleeni sinun poluillesi, etteivät minun askeleeni liukastuisi” ja ”Hän on asettanut jalkani kalliolle ja määrännyt minun kulkuni”, jotta Hän, joka on ihmissydämen näkymätön hallitsija, antaisi meille luvan kääntää hyveen haluun sen tahdon, joka on helpommin taipuvainen paheeseen joko sen vuoksi, että emme tunne, mikä on hyvää, tai sen vuoksi, että intohimojen nautinnot saavat hänet haluamaan hyveen. Ja me luemme tämän jakeesta, jossa profeetta laulaa hyvin selvästi: ”Tönäistynä minut kaadettiin, että minä kaatuisin”, jossa osoitetaan vapaan tahtomme heikkous. Ja ”Herra tuki minua”: tämä taas osoittaa, että Herran apu on aina liitetty siihen, ja tämän kautta, ettemme kokonaan tuhoutuisi vapaan tahtomme vuoksi, kun Hän näkee, että olemme kompastuneet, Hän tukee ja tukee meitä ikään kuin ojentamalla kätensä. Ja taas: ”Jos minä sanoin, että jalkani oli horjunut”, eli tahdon liukkaudesta johtuen, ‘sinun armosi, Herra, auttoi minua’. Vielä kerran hän liittää Jumalan avun omaan heikkouteensa, kun hän tunnustaa, ettei hänen uskonsa jalka liikahtanut omien ponnistelujensa vaan Jumalan armon ansiosta. Ja jälleen: ”Niiden murheiden paljouden mukaan, joita minulla oli sydämessäni”, jotka varmimmin kumpusivat vapaasta tahdostani, ‘sinun lohdutuksesi ovat virkistäneet minun sieluani’, eli tulemalla inspiraatiosi kautta sydämeeni ja avaamalla näkymän tuleviin siunauksiin, jotka olet valmistanut niille, jotka työskentelevät sinun nimessäsi, ne eivät ainoastaan poistaneet sydämestäni kaikkea ahdistusta, vaan itse asiassa antoivat sille mitä suurimman ilon. Ja taas: ”Jos Herra ei olisi auttanut minua, sieluni olisi melkein asunut helvetissä.” ”Jos Herra ei olisi auttanut minua, sieluni olisi melkein asunut helvetissä.” Hän osoittaa varmasti, että vapaan tahdon turmeltuneisuuden vuoksi hän olisi asunut helvetissä, ellei häntä olisi pelastanut Herran apu ja suojelus. Sillä ”Herran kautta”, eikä vapaan tahdon kautta, ”ohjautuvat ihmisen askeleet”, ja ”vaikka vanhurskas oikeudenmukainen” ainakin vapaan tahdon kautta, ”ei häntä itäisinä häädetä”. Ja miksi? koska ”Herra tukee häntä kädellään”, ja tämä on sanottava mitä selvimmin: Kukaan vanhurskaista ei riitä itsestään hankkimaan vanhurskautta, ellei jumalallinen armo joka hetki, kun he kompastuvat ja kaatuvat, tue heitä käsillään, etteivät he täysin romahda ja häviä, kun he ovat vapaan tahdon heikkouden vuoksi kaatuneet.

LUKU 13. Että tiemme ohjaaminen tulee Jumalalta

JA totisesti pyhät eivät ole koskaan sanoneet, että he omilla ponnistuksillaan varmistivat sen tien ohjaamisen, jota he kulkivat kulkiessaan kohti etenemistä ja hyveen täydellisyyttä, vaan he rukoilivat sitä Herralta sanoen: ”Suuntaa minut totuudessasi” ja ”ohjaa tieni Sinun näkemyksesi mukaan”. Mutta joku toinen ilmoittaa, että hän havaitsi juuri tämän tosiasian paitsi uskon kautta myös kokemuksen kautta ja ikään kuin asioiden luonnosta: ”Minä tiedän, Herra, että ihmisen tie ei ole hänen, eikä ihmisessä ole sitä, että hän vaeltaa ja ohjaa askeleitaan.” Ja Herra itse sanoo Israelille: ”Minä johdatan häntä kuin vihreää kuusta; minulta löytyy sinun hedelmäsi.”

LUKU 14. Että lain tuntemus saadaan Herran johdatuksesta ja valaistuksesta

TUNNETTAVUUS myös itse laista he pyrkivät päivittäin hankkimaan, eivät ahkeralla lukemisella, vaan Jumalan johdatuksella ja valaistuksella, kun he sanovat Hänelle: ”Näytä minulle, Herra, sinun tiesi ja opeta minulle polkusi” ja ‘avaa minun silmäni, niin minä näen lakisi ihmeelliset asiat’ ja ‘opeta minut tekemään tahtosi, sillä sinä olet minun Jumalani’, ja vielä kerran ”joka opettaa ihmiselle tietoa.”

LUKU 15. Että ymmärrys, jonka avulla voimme tunnistaa Jumalan käskyt, ja hyvän tahdon toteuttaminen ovat molemmat Herran lahjoja

JATKOSSA siunattu Daavid pyytää Herralta, että hän saisi juuri sen ymmärryksen, jonka avulla hän voi tunnistaa Jumalan yhdistelmät, jotka, kuten hän hyvin tiesi, oli kirjoitettu lain kirjaan, ja hän sanoo: ”Minä olen sinun palvelijasi: Anna minulle ymmärrystä, että oppisin Sinun käskysi.”” Varmasti hänellä oli hallussaan ymmärrys, joka oli hänelle luonnostaan suotu, ja hänellä oli myös sormiensa ulottuvilla tieto Jumalan käskyistä, jotka oli säilytetty kirjoitettuna laissa; ja silti hän rukoili Herraa, että hän voisi oppia tämän perusteellisemmin, koska hän tiesi, että se, mikä hänelle oli tullut luonnostaan, ei koskaan riittäisi hänelle, ellei hänen ymmärrystään valaistaisi Herra Häneltä tulevan päivittäisen valaistuksen kautta, jotta hän voisi hengellisesti ymmärtää lakia ja tunnistaa Hänen käskynsä selkeämmin, niin kuin ”valittu astia” julistaa hyvin selvästi myös tämän, jota me vaadimme. ”Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahdon että hyvän tahdon mukaisen toiminnan”. Mikä voisi olla selkeämpää kuin väite, että sekä hyvä tahtomme että työmme loppuunsaattaminen ovat täysin Herran meissä aikaansaamia? Ja taas: ”Sillä teille on Kristuksen tähden suotu, ei ainoastaan uskoa häneen, vaan myös kärsiä hänen puolestaan.” Tässäkin hän julistaa, että kääntymyksemme ja uskomme alku ja kärsimyksen kestäminen on lahja meille Herralta. Ja myös Daavid, koska hän tietää tämän, rukoilee samalla tavoin, että sama asia suotaisiin hänelle Jumalan armosta. ”Vahvista, Jumala, sitä, minkä olet meissä tehnyt”, osoittaen, että ei riitä, että pelastuksemme alku on saatu Jumalan lahjan ja armon kautta, ellei sitä ole jatkettu ja lopetettu samalla armolla ja jatkuvalla avulla häneltä. Sillä ei vapaa tahto, vaan Herra ”vapauttaa ne, jotka ovat sidottuja”. Ei meidän voimamme, vaan Herra ”herättää ne, jotka ovat langenneet”; ei ahkeruus lukemisessa, vaan ”Herra valaisee sokeat”, missä kreikkalaisilla on: ”Herra tekee sokean viisaaksi”; ei meidän huolenpitomme, vaan ”Herra huolehtii muukalaisesta”; ei meidän rohkeutemme, vaan ”Herra auttaa (tai tukee) kaikkia niitä, jotka ovat alhaalla”. Mutta tämän sanomme, emme vähätelläkseni innokkuuttamme, ponnistelujamme ja ahkeruuttamme, ikään kuin niitä käytettäisiin tarpeettomasti ja typerästi, vaan jotta tietäisimme, että emme voi ponnistella ilman Jumalan apua, eikä ponnisteluistamme voi olla mitään hyötyä puhtauden suuren palkkion turvaamisessa, ellei sitä ole meille suotu Herran avusta ja laupeudesta; sillä ”hevonen on valmis taistelun päivään, mutta apu tulee Herralta”, ”sillä voimalla ei kukaan voi voittaa”. Meidän pitäisi siis aina laulaa siunatun Daavidin kanssa: ”Minun voimani ja ylistykseni on” ei ole minun vapaa tahtoni, vaan ”Herra, ja hänestä on tullut minun pelastukseni”. Eikä pakanoiden opettaja ollut tietämätön tästä, kun hän ilmoitti, että hänet oli tehty kykeneväksi Uuden testamentin virkaan ei omien ansioidensa tai ponnistelujensa ansiosta vaan Jumalan armosta. ”Ei”, sanoo hän, ‘että me kykenisimme ajattelemaan mitään itsestämme kuin itsestämme, vaan meidän riittävyytemme on Jumalasta’, mikä voidaan sanoa vähemmän hyvällä latinalla mutta voimakkaammin: ‘meidän kykenemisemme on Jumalasta’, ja sitten seuraa: ”joka myös teki meidät kyvykkäiksi Uuden testamentin palvelijoiksi”.

LUKU 16. Että usko itsessään tulee meille Herralta

MUTTA niin perusteellisesti apostolit ymmärsivät, että kaikki, mikä koskee pelastusta, oli annettu heille Herralta, että he jopa pyysivät, että usko itsessään annettaisiin Herralta, sanomalla: ”Lisää meille uskoa”, sillä he eivät kuvitelleet, että se voitaisiin hankkia vapaalla tahdolla, vaan uskoivat, että se annettaisiin Jumalan ilmaisena lahjana. Lopuksi ihmisen pelastuksen tekijä opettaa meille, kuinka heikko ja heikko ja riittämätön meidän uskomme olisi, ellei sitä vahvistettaisi Herran avulla, kun hän sanoo Pietarille: ”Simon, Simon, katso, saatana on halunnut saada sinut, että hän voisi seuloa sinut kuin vehnän. Mutta minä olen rukoillut Isääni, ettei sinun uskosi raukeaisi.”” Ja kun toinen huomasi, että näin tapahtui hänen kohdallaan, ja näki, että epäuskon aallot ajoivat hänen uskonsa kallioille, jotka aiheuttaisivat pelottavan haaksirikon, hän pyytää samalta Herralta apua uskolleen sanoen: ”Herra, auta minun epäuskoani.” Hän sanoo: ”Herra, auta minun epäuskoni.” Niin perusteellisesti nuo apostolit ja evankeliumin miehet siis ymmärsivät, että kaikki, mikä on hyvää, saadaan täydelliseksi Herran avulla, eivätkä kuvitelleet voivansa säilyttää uskonsa vahingoittumattomana omilla voimillaan tai vapaalla tahdollaan, että he rukoilivat, että Herra auttaisi tai antaisi sen heille. Ja jos Pietarin tapauksessa tarvittiin Herran apua, jottei usko olisi pettänyt, kuka olisi niin ylimielinen ja sokea, että kuvittelisi, ettei hän tarvitsisi päivittäin Herran apua säilyttääkseen sen? Varsinkin kun Herra itse on tehnyt tämän selväksi evankeliumissa sanomalla: ”Niin kuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette myöskään te voi, ellette pysy minussa.” Ja taas: ”Jos joku on minun kanssani, niin minä olen minun kanssani: ”sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.” Kuinka typerää ja pahaa on siis katsoa minkä tahansa hyvän teon johtuvan omasta ahkeruudestamme eikä Jumalan armosta ja avusta, käy selvästi ilmi Herran sanonnasta, jossa todetaan, että kukaan ei voi osoittaa Hengen hedelmiä ilman hänen innoitustaan ja myötävaikutustaan. Sillä ”jokainen hyvä lahja ja jokainen täydellinen siunaus tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä.” Ja myös Sakarja sanoo: ”Sillä kaikki, mikä on hyvää, on hänen, ja mikä on erinomaista, on hänestä.” Ja niin myös siunattu apostoli sanoo johdonmukaisesti: ”Mitä sinulla on, mitä et ole saanut?”. Mutta jos olet sen saanut, miksi kerskailet, ikään kuin et olisi sitä saanut?”.

LUKU 17. Että maltillisuus ja kiusausten kestäminen tulee meille Herralta

JA että kaikki se kestävyys, jolla voimme kestää meille tuotuja kiusauksia, ei riipu niinkään omasta voimastamme kuin Jumalan armosta ja johdatuksesta, siunattu apostoli julistaa näin: ”Teidän päällenne ei ole tullut muuta kiusausta kuin sellainen, joka on ihmiselle tavallinen. Mutta Jumala on uskollinen, joka ei salli teidän joutua kiusaukseen yli voimienne, vaan tekee kiusauksen mukana myös pakotien, että te voitte sen kestää.”” Ja että Jumala varustaa ja vahvistaa sieluamme jokaiseen hyvään työhön ja tekee meissä kaiken sen, mikä on hänelle mieluista, opettaa sama apostoli: ”Rauhan Jumala, joka on tuonut pimeydestä esiin lampaiden suuren paimenen, Jeesuksen Kristuksen, iankaikkisen testamentin verellä, sovittakoon teidät kaikkeen hyvään ja tehköön teissä sen, mikä on hänelle otollista.”” Ja että sama tapahtuisi tessalonikalaisille, hän rukoilee seuraavasti sanoen: ”Nyt meidän Herramme Jeesus Kristus itse ja Jumala, meidän Isämme, joka on rakastanut meitä ja antanut meille iankaikkisen lohdutuksen ja hyvän toivon armossa, kehottakoon teidän sydämiänne ja vahvistakoon teitä kaikissa hyvissä sanoissa ja teoissa.”

LUKU 18. Että jatkuva Jumalan pelko tulee meille Herralta

JA lopuksi profeetta Jeremia, joka puhuu Jumalan persoonassa, todistaa selvästi, että jopa Jumalan pelko, jonka avulla me voimme pitää kiinni Hänestä, vuodatetaan meille Herralta: hän sanoo seuraavasti: ”Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, että he pelkäisivät minua kaikkina päivinä, ja että heille ja heidän lapsilleen heidän jälkeensä kävisi hyvin. Ja minä teen heidän kanssaan ikuisen liiton enkä lakkaa tekemästä heille hyvää, ja minä annan pelkoni heidän sydämiinsä, etteivät he kapinoisi minusta.” Hesekiel sanoo myös: ”Ja minä annan heille yhden sydämen ja panen uuden hengen heidän sisimpäänsä; ja minä otan pois kivisen sydämen heidän lihastaan ja annan heille lihallisen sydämen, että he vaeltaisivat minun 679 käskyjäni ja pitäisivät minun oikeuteni ja tekisivät ne, ja että he olisivat minun kansani ja minä heidän Jumalansa.”

LUKU 19. Että hyvän tahtomme alku ja sen täyttymys tulee Jumalalta

JA tämä opettaa meille selvästi, että hyvän tahtomme alku annetaan meille Herran innoittamana, kun Hän vetää meitä kohti pelastuksen tietä joko omalla toiminnallaan tai jonkun ihmisen kehotuksilla tai pakottamalla; ja että hyvien tekojemme täyttymys annetaan Hänen toimestaan samalla tavalla: mutta että on meidän omassa vallassamme seurata Jumalan rohkaisua ja apua enemmän tai vähemmän innokkaasti, ja että sen mukaisesti meitä oikeutetusti joko palkitaan tai rangaistaan, koska olemme olleet joko huolimattomia tai varovaisia vastataksemme hänen suunnitelmaansa ja kaitselmukselliseen järjestelyynsä, joka on tehty meitä varten niin ystävällisesti. Ja tämä on selvästi ja selvästi kuvattu Mooseksen kirjassa. ”Kun Herra, sinun Jumalasi, on tuonut sinut siihen maahan, jonka aiot ottaa haltuusi, ja kun hän on hävittänyt monta kansaa ennen sinua, heettiläisen, gergesiläisen, amorilaisen, kanaanilaisen, perissiläisen, heviläisen ja jebusilaisen, seitsemän kansaa, jotka ovat paljon lukuisampia kuin sinä ja vahvempia kuin sinä, ja Herra, sinun Jumalasi, on luovuttanut ne sinulle, niin hävitä ne kokonaan. Älä tee mitään liittoa heidän kanssaan. Älä myöskään solmi avioliittoa heidän kanssaan.” Raamattu siis julistaa, että on Jumalan ilmaista lahjaa, että heidät viedään lupauksen maahan, että monet kansat tuhotaan heidän edestään, että Israelin kansaa lukuisammat ja voimakkaammat kansat annetaan heidän käsiinsä. Mutta se, tuhoako Israel ne kokonaan vai säilyttääkö se ne elossa ja säästääkö se ne, ja se, solmiiko se liiton niiden kanssa ja solmiiko se avioliittoja niiden kanssa vai ei, julistetaan olevan heidän omassa vallassaan. Ja tämän todistuksen perusteella voimme selvästi nähdä, mikä meidän tulee liittää vapaaseen tahtoon ja mikä Herran suunnitelmaan ja päivittäiseen apuun, ja että jumalalliselle armolle kuuluu antaa meille tilaisuuksia pelastukseen ja menestyksekkäisiin yrityksiin ja voittoon, mutta että on meidän asiamme seurata niitä siunauksia, jotka Jumala meille antaa, vakavasti tai välinpitämättömästi. Ja tämän 680 saman tosiasian näemme selvästi opetettavan sokeiden parantamisessa. Sillä se, että Jeesus kulki heidän ohitseen, oli jumalallisen kaitselmuksen ja alentuvuuden ilmainen lahja. Mutta se, että he huusivat ja sanoivat: ”Armahda meitä, Herra, Daavidin poika”, oli heidän oman uskonsa ja vakaumuksensa teko. Se, että he saivat näön silmiinsä, oli jumalallisen säälin lahja. Mutta että minkä tahansa siunauksen vastaanottamisen jälkeen sekä Jumalan armo että vapaan tahdon käyttö jäävät jäljelle, osoittaa meille kymmenen spitaalisen tapaus, jotka kaikki paranivat samalla tavalla. Sillä kun yksi heistä hyvän tahdon kautta kiitti takaisin, Herra etsi yhdeksän ja ylisti yhtä, osoittaen, että Hän oli aina halukas auttamaan myös niitä, jotka eivät olleet huomaavinaan Hänen hyvyyttään. Sillä tämäkin on Hänen vierailunsa lahja, nimittäin se, että Hän ottaa vastaan ja ylistää kiitollista ja etsii ja moittii niitä, jotka ovat kiittämättömiä.

LUKU 20. Että tässä maailmassa ei voida tehdä mitään ilman Jumalaa

MUTTA meidän on oikein pitää järkkymättömässä uskossa kiinni siitä, että tässä maailmassa ei voida tehdä mitään ilman Jumalaa. Sillä meidän on tunnustettava, että kaikki tehdään joko Hänen tahdostaan tai Hänen luvallaan, ts. meidän on uskottava, että kaikki, mikä on hyvää, toteutetaan Jumalan tahdosta ja Hänen avustuksellaan, ja kaikki, mikä on päinvastaista, tehdään Hänen luvallaan, kun jumalallinen suojelus on vetäytynyt meiltä syntiemme ja sydämemme kovuuden tähden ja sallii paholaisen ja ruumiin häpeällisten intohimojen hallita meitä. Ja apostolin sanat opettavat meille tämän mitä varmimmin, kun hän sanoo: ”Sen tähden Jumala antoi heidät häpeällisten intohimojen valtaan”, ja taas: ”Koska he eivät halunneet pitää Jumalaa tuntemuksenaan, Jumala luovutti heidät turmeltuneeseen järkeen, jotta he tekisivät sitä, mikä ei ole sopivaa”.” Ja Herra itse sanoo profeetan kautta: ”Mutta minun kansani ei kuullut minun ääntäni, eikä Israel totellut minua: Sen tähden minä annoin heidät oman sydämensä himoille. He vaeltavat omien keksintöjensä mukaan.”

LUKU 21. Vastalause vapaan tahdon voimasta

GERMANUS: Tämä kohta osoittaa hyvin selvästi tahdon vapauden, kun sanotaan: ”Jos kansani olisi kuunnellut minua”, ja toisaalla: ”Mutta kansani ei kuullut ääntäni”. Sillä kun Hän sanoo ”Jos he olisivat kuulleet”, Hän osoittaa, että päätös taipua tai olla taipumatta oli heidän omassa vallassaan. Miten sitten on totta, että pelastuksemme ei riipu meistä itsestämme, jos Jumala itse on antanut meille vallan joko kuunnella tai olla kuulematta?

LUKU 22. Vastaus: nimittäin se, että vapaa tahtomme tarvitsee aina Herran apua

PAFNUTIUS: Olette tarpeeksi ovelasti huomanneet, miten sanotaan: ”Jos he olisivat kuunnelleet minua”, mutta ette ole riittävästi pohtineet, kuka on se, joka puhuu sille, joka kuuntelee tai ei kuuntele, tai mitä siitä seuraa: ”Minä olisin pian kukistanut heidän vihollisensa ja kohdistanut käteni niihin, jotka heitä ahdistavat.” Älköön siis kukaan yrittäkö väärällä tulkinnalla vääristää sitä, minkä esitimme todistaaksemme, että mitään ei voi tehdä ilman Herraa, älköönkä myöskään ottako sitä vapaan tahdon tueksi siten, että yrittäisi ottaa ihmiseltä pois Jumalan armon ja Hänen päivittäisen valvontansa tämän kokeen kautta: ”Mutta minun kansani ei kuullut minun ääntäni”, ja uudelleen: ”Jos minun kansani olisi kuunnellut minua ja jos Israel olisi vaeltanut minun teitäni jne.”, vaan ajatelkoon hän, että aivan kuten vapaan tahdon voimaa osoittaa kansan tottelemattomuus, niin osoittaa myös Jumalan päivittäinen valvonta, joka julistaa ja varoittaa ihmistä. Sillä siellä, missä Hän sanoo: ”Jos kansani olisi kuunnellut minua”, Hän viittaa selvästi siihen, että Hän oli puhunut heille jo aiemmin. Ja tätä Herralla oli tapana tehdä paitsi kirjoitetun lain avulla, myös päivittäisillä kehotuksilla, kuten tämä, jonka Jesaja antaa: ”Koko päivän minä olen ojentanut käteni tottelemattomalle ja voittoa tavoittelevalle kansalle.” Molempia kohtia voidaan sitten tukea tästä kohdasta, jossa sanotaan: ”Jos kansani olisi kuunnellut ja jos Israel olisi vaeltanut minun teitäni, olisin pian kukistanut heidän vihollisensa ja laskenut käteni niiden päälle, jotka ahdistavat heitä.” Sillä aivan kuten kansan tottelemattomuus osoittaa vapaan tahdon, niin Jumalan hallitus ja hänen apunsa käy ilmi jakeen alusta ja lopusta, jossa hän antaa ymmärtää, että hän oli puhunut heille jo aiemmin ja että hän sen jälkeen kukistaisi heidän vihollisensa, jos he olisivat kuunnelleet häntä. Sillä sanomallamme emme halua mitenkään poistaa ihmisen vapaata tahtoa, vaan ainoastaan vahvistaa sen tosiasian, että Jumalan apu ja armo ovat sille välttämättömiä joka päivä ja joka hetki. Kun abbedissa Pafnutius oli opettanut meitä tällä puheella, hän päästi meidät keljastaan ennen puolta yötä pikemminkin katumuksen kuin vilkkauden tilassa; hän vaati tätä puheensa tärkeimpänä opetuksena, nimittäin, että kun kuvittelimme, että tekemällä ensimmäisen luopumisen täydelliseksi (mihin pyrimme kaikin voimin) voisimme kiivetä täydellisyyden korkeuksiin, meidän tulisi havaita, ettemme olleet vielä edes alkaneet uneksia niistä korkeuksista, joihin munkki voi nousta, sillä sen jälkeen kun olimme oppineet muutamia asioita toisesta luopumisesta, meidän tulisi huomata, ettemme olleet sitä ennen kuulleet sanaakaan kolmannesta vaiheesta, johon kaikki täydellisyys sisältyy ja joka monin tavoin ylittää nämä alemmat vaiheet huomattavasti.

IV ABBA DANIELIN KESKUSTELU

LIHAN JA HENGEN HALUSTA

LUKU 1. Abba Danielin elämästä

Muiden kristillisen filosofian sankareiden joukossa tunsimme myös abba Danielin, joka ei ollut vain kaikessa hyveellisyydessä yhtä hyvä kuin ne, jotka asuivat Skeeten autiomaassa, vaan jota leimasi erityisesti nöyryyden armo. Puhtautensa ja lempeytensä vuoksi autuas Pafnutius, saman erämaan presbyteeri, valitsi tämän miehen diakonian virkaan, vaikka hän oli iältään nuorempi kuin useimmat, sillä autuas Pafnutius oli niin ihastunut hänen erinomaisiin ominaisuuksiinsa, että koska hän tiesi, että hän oli hänelle verrattavissa hyveellisyydessä ja elämän armossa, hän halusi tehdä hänestä vertaisensa myös pappisvirkaan. Ja koska hän ei voinut sietää sitä, että tämä jäisi enää pidemmäksi aikaa alempaan virkaan, ja koska hän myös halusi elinaikanaan hankkia itselleen arvokkaan seuraajan, hän korotti hänet pappeuden arvoon. Hän ei kuitenkaan luopunut mistään entisestä tavanomaisesta nöyryydestään, eikä toisen ollessa läsnä koskaan ottanut itselleen mitään korkeampaan pappisvirkaan nousemisesta, vaan kun abba Pafnutius uhraa hengellisiä uhreja, hän jatkoi aina diakonian virassaan entisen virkansa hoitamista. Kuitenkin, vaikka autuas Pafnutius oli niin suuri pyhimys, että hänellä oli monissa asioissa ennakkotiedon armo, hän kuitenkin tässä tapauksessa pettyi toivossaan seuraajaksi ja tekemässään valinnassa, sillä hän itse siirtyi Jumalan tykö ei kauan aikaa sen jälkeen, jonka hän oli valmistanut seuraajakseen.

LUKU2.Tutkimus siitä, mistä johtuu äkillinen tunteenmuutos sanomattomasta ilosta äärimmäiseen mielen masennukseen

Niinpä sitten kysyimme tältä autuaalta Danielilta, mistä johtuu, että istuessamme selleissä meitä täytti toisinaan sydämen äärimmäinen ilo, yhdessä sanoinkuvaamattoman ilon ja pyhimpien tunteiden runsauden kanssa, niin että en sano puhe, mutta tunne ei voinut seurata sitä, ja puhtaat rukoukset hengitettiin helposti, ja mieli, joka oli täynnä hengellisiä hedelmiä, rukoili Jumalaa jopa unessa, saattoi tuntea, että sen anomukset nousivat kevyesti ja voimallisesti Jumalan luo: ja taas, miksi ilman mitään syytä meidät yhtäkkiä täytti äärimmäinen suru ja painoi meitä kohtuuton masennus, niin että emme ainoastaan tunteneet, kuin olisimme itse olleet tällaisten tunteiden vallassa, vaan myös solumme muuttuivat kauhistuttaviksi, lukeminen kalpeni meissä, ja kyllä, ja itse rukouksemme lausuttiin epävakaasti ja epämääräisesti ja melkein kuin olisimme olleet päihtyneitä: niin että samalla kun me huokasimme ja yritimme palauttaa itsemme entiseen asentoon, mielemme ei siihen kyennyt, ja mitä hartaammin se yritti kiinnittää katseensa jälleen Jumalaan, sitä kiivaammin se joutui harhailemaan ajatuksissaan, jotka olivat muuttuvia harhoja, ja se oli niin täysin vailla kaikkia hengellisiä hedelmiä, ettei sitä kyennyt herättämään tästä kuolettavasta horroksesta edes taivaan valtakunnan kaipuu tai helvetin pelko, jota sille esitettiin. Tähän hän vastasi.

LUKU 3.Hänen vastauksensa esitettyyn kysymykseen

VANHEMMAT ovat antaneet KOLMENLAISEN selonteon tästä henkisestä kuivuudesta, josta puhutte. Sillä se johtuu joko meidän huolimattomuudestamme, paholaisen hyökkäyksistä tai Herran luvasta ja sallimuksesta. Omasta huolimattomuudestamme, kun omien vikojemme vuoksi kylmyys on tullut meidän päällemme, ja olemme käyttäytyneet huolimattomasti ja hätäisesti ja laiskan joutilaisuuden vuoksi ruokkineet huonoja ajatuksia, ja näin saamme sydämemme maaperän tuottamaan orjantappuroita ja ohdakkeita, jotka versovat siinä ja tekevät meidät näin ollen hedelmättömiksi ja voimattomiksi kaiken hengellisen 685 hedelmän ja mietiskelyn suhteen. Paholaisen hyökkäyksistä, kun joskus, kun olemme itse asiassa aikeissa toteuttaa hyviä haluja, vihollisemme viekkaalla oveluudella tekee tiensä sydämeemme, ja tietämättämme ja vastoin tahtoamme meidät vedetään pois parhaista aikomuksistamme.

LUKU 4. Kuinka Jumalan luvalla ja sallimisella on kaksinkertainen syy

MUTTA Jumalan luvalla ja sallimisella on kaksinkertainen syy. Ensinnäkin siksi, että kun olemme hetken aikaa Herran hylkäämät ja havaitsemme kaikella nöyryydellä oman sydämemme heikkouden, emme saa paisutella itseämme aikaisemman sydämen puhtauden vuoksi. ja että todistamalla, että kun olemme Hänen hylkäämiään, emme voi millään omilla huokauksillamme ja ponnisteluillamme palauttaa aikaisempaa puhtauden ja ilon tilaa, voimme myös oppia, että aikaisempi sydämen ilo ei johtunut omasta vakavuudestamme vaan Hänen lahjastaan, ja että sitä on tällä kertaa etsittävä jälleen kerran Hänen armostaan ja valistuksestaan. Mutta toinen syy tälle luvalle on se, että se todistaa kestävyytemme, mielemme lujuuden ja todelliset halumme ja osoittaa meissä, millä sydämen tarkoituksella tai rukouksen vilpittömyydellä me etsimme Pyhän Hengen paluuta, kun Hän jättää meidät, ja myös siksi, että kun huomaamme, millä ponnisteluilla meidän on etsittävä tuota hengellistä iloa – kun se kerran on kadonnut – ja puhtauden riemua, niin opimme säilyttämään sen huolellisemmin, kun se kerran on varmistunut, ja pitelemään siitä lujemmin kiinni. Sillä ihmiset ovat yleensä huolimattomampia säilyttämään sitä, minkä he luulevat olevan helposti korvattavissa.

LUKU 5. Kuinka ponnistuksistamme ja ponnisteluistamme ei ole mitään hyötyä ilman Jumalan apua

JA tämän kautta osoitetaan selvästi, että Jumalan armo ja laupeus vaikuttaa meissä aina sitä, mikä on hyvää, ja että kun se hylkää meidät, työntekijän ponnistelut ovat hyödyttömiä, ja että vaikka ihminen kuinka vakavasti ponnistelisi, hän ei voi palauttaa entistä tilaansa ilman Hänen apuaan, ja että tämä sanonta toteutuu jatkuvasti meidän tapauksessamme: ”ei ole sen, joka tahtoo tai juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen”. Ja toisaalta tämä armo ei toisinaan kieltäydy vierailemasta sillä pyhällä innoituksella, josta puhuit, ja runsailla hengellisillä ajatuksilla jopa välinpitämättömiä ja välinpitämättömiä; vaan se innoittaa kelvottomia, herättää laiskottelijoita ja valaisee niitä, jotka tietämättömyys on sokaissut, ja armollisesti nuhtelee ja kurittaa meitä, vuodattaen itseään sydämiimme, että näin meidät liikutetaan Hänen herättämästään katumuksesta ja pakotetaan nousemaan laiskuuden unesta. Lopuksi, Hänen äkillinen vierailunsa täyttää meidät usein suloisilla tuoksuilla, jotka ylittävät inhimillisen voiman – niin että sielu hurmioituu näistä nautinnoista ja joutuu ikään kuin hengen hurmioon ja unohtaa, että se on yhä lihassa.

LUKU 6. Kuinka joskus on eduksi, että Jumala jättää meidät

MUTTA siunattu Daavid tunnustaa, että joskus tämä poistuminen, josta olemme puhuneet, ja (ikään kuin) Jumalan hylkääminen voi olla jossain määrin eduksemme, niin että hän oli haluton rukoilemaan, ei siksi, ettei Jumala olisi täysin hylännyt häntä missään asiassa (sillä hän oli tietoinen siitä, että se olisi ollut epäedullista sekä hänelle itselleen että ihmisluonnolle sen kulkiessa kohti täydellisyyttä), vaan hän pikemminkin rukoili, että se tapahtuisi mittasuhteissaan ja asteittain, sanoen: ”Älä hylkää minua kokonaan”, ikään kuin sanoakseen toisin sanoen: Tiedän, että sinä hylkäät pyhimyksesi heidän edukseen, koetellaksesi heitä, sillä eivät he muuten voisi joutua paholaisen kiusaukseen, elleivät he olisi hetken aikaa sinun hylkäämiäsi.” ”Minä tiedän, että sinä hylkäät pyhimyksesi heidän edukseen, koetellaksesi heitä. Ja siksi en pyydä, ettet koskaan hylkäisi minua, sillä ei olisi hyvä, jos en tuntisi heikkouttani ja sanoisi: ”On hyvä minulle, että olet saattanut minut alas”, eikä minulla olisi tilaisuutta taistella. Ja sitä minulla ei todellakaan olisi, jos jumalallinen suojelus suojaisi minua lakkaamatta ja katkeamatta. Sillä paholainen ei uskalla hyökätä kimppuuni, kun Sinun puolustuksesi tukee minua, sillä hän tuo sekä minua että Sinua vastaan tämän vastaväitteen ja valituksen, jonka hän aina herjaavasti tuo Sinun mestareitasi vastaan: ”Palveleeko Job Jumalaa turhaan?”. Etkö Sinä ole tehnyt hänelle aitaa ja hänen talonsa ja kaiken hänen omaisuutensa ympärillä?” Mutta minä pikemminkin rukoilen, ettet hylkäisi minua kokonaan (kreikkalaiset sanovat, – ”liikaa”). Sillä ensinnäkin, niin kuin minulle on eduksi, että Sinä hylkäät minut vähän, jotta rakkauteni kestävyys koeteltaisiin, niin on vaarallista, jos Sinä sallit minun tulla hylätyksi liiaksi suhteessa vikoihini ja siihen, mitä olen ansainnut, sillä ei ole ihmisen voimaa, jos se kiusauksessa hylätään liian pitkäksi ajaksi Sinun avullasi, voi kestää omalla kestävyydellään eikä heti antaudu vihollisen puolelle, ellet Sinä itse, koska Sinä tunnet ihmisen voiman ja kohtuullistat hänen kamppailunsa: ”Älä anna meidän tulla kiusatuiksi yli sen, mihin me kykenemme, vaan tee kiusauksen kanssa pakotie, että me kykenemme sen kestämään.” ”Älä anna meidän tulla kiusatuiksi yli sen, mihin me kykenemme, vaan tee kiusauksen kanssa pakotie, että me kykenemme sen kestämään. ” Ja jotakin tämänkaltaista luemme Tuomarien kirjasta, että jotakin tällaista oli mystisesti suunniteltu Israelin vastassa olleiden hengellisten kansojen hävittämiseen: ”Nämä ovat ne kansat, jotka Herra jätti, jotta hän niiden kautta opettaisi Israelia, jotta he oppisivat taistelemaan vihollisiaan vastaan”, ja taas pian sen jälkeen: ”Ja Herra jätti ne, että hän niiden kautta koettelisi Israelia, kuuntelisivatko he Herran käskyjä, jotka hän oli käskenyt heidän isilleen Mooseksen kautta, vai eivät.” Ja tämän taistelun Jumala varasi Israelille, ei kateudesta heidän rauhaansa kohtaan tai halusta vahingoittaa heitä, vaan siksi, että Hän tiesi, että heille olisi hyväksi, että samalla kun he olivat jatkuvasti noiden kansojen hyökkäysten ahdistamia, he eivät lakkaisi tuntemasta, että he tarvitsisivat Herran apua, ja tästä syystä he voisivat aina jatkaa Hänen mietiskelyään ja vedota Hänen apuunsa, eivätkä laiskan helppouden vuoksi muuttuisi huolimattomiksi ja menettäisi tapaa vastustaa ja harjoittaa hyveellisyyttä. Sillä kerta toisensa jälkeen miehet, joita vastoinkäymiset eivät ole voineet voittaa, ovat joutuneet huolettomuuden ja vaurauden vuoksi itään.

LUKU 7. Sen ristiriidan arvosta, jonka apostoli esittää koostuvan lihan ja hengen välisestä riidasta

TÄSTÄ ristiriidasta me luemme myös apostoleilta, joka on meidän parhaaksemme sijoitettu jäseniimme: ”Sillä liha himoitsee henkeä vastaan, ja henki lihaa vastaan. Mutta nämä kaksi ovat vastakkain, niin että te ette 688 tekisi sitä, mitä haluaisitte.”” Tässäkin teillä on ikään kuin kehoihimme istutettu kilpailu Herran toiminnan ja järjestelyn kautta. Sillä kun jokin asia on olemassa kaikissa ihmisissä yleisesti ja ilman pienintäkään poikkeusta, mitä muuta siitä voi ajatella kuin että se kuuluu ihmisluonnon olemukseen ensimmäisen ihmisen lankeemuksesta lähtien ikään kuin luonnostaan; ja kun jonkin asian havaitaan olevan synnynnäinen kaikille ja kasvavan heidän kasvunsa mukana, kuinka voisimme olla uskomatta, että se on istutettu Herran tahdosta, ei vahingoittaakseen vaan auttaakseen heitä? Mutta tämän ristiriidan, nimittäin lihan ja hengen ristiriidan, syyn hän kertoo meille olevan tämä: ”ettette tekisi sitä, mitä haluaisitte.” Ja jos siis toteutamme sen, mitä Jumala on määrännyt, että emme toteuta, eli että emme tee sitä, mitä haluamme, miten voimme olla uskomatta, että se on pahaksi meille? Ja tämä ristiriita, jonka Luojan järjestely on istuttanut meihin, on tavallaan hyödyllinen meille, ja se kutsuu ja kannustaa meitä korkeampaan tilaan; ja jos se loppuisi, siitä seuraisi mitä varmimmin toisaalta vaaroja täynnä oleva rauha.

LUKU 8. Kysymys siitä, miten on mahdollista, että apostolin luvussa, sen jälkeen, kun hän on puhunut lihan ja hengen haluista, jotka ovat vastakkain, hän lisää vielä kolmannen asian, nimittäin ihmisen tahdon

GERMANUS: Vaikka jokin häivähdys merkityksestä uteliaisuus näyttääkin meille selvältä, niin koska emme kuitenkaan voi täysin ymmärtää apostolin tarkoitusta, haluamme, että selitätte tämän meille selvemmin. Sillä kolmen asian olemassaoloon näyttää tässä viitattavan: ensinnäkin lihan taistelu henkeä vastaan, toiseksi hengen halu lihaa vastaan ja kolmanneksi oma vapaa tahtomme, joka näyttää sijoittuvan näiden kahden välille ja josta sanotaan: ”Älkää tehkö, mitä tahdotte.” Ja vaikka tästä aiheesta voimme, kuten sanoin, kerätä joitakin vihjeitä siitä, mitä olette selittäneet sen merkityksestä, niin silti – koska tämä konferenssi antaa siihen tilaisuuden – olemme innokkaasti halukkaita saamaan sen tarkemman selityksen meille.

LUKU 9. Vastaus oikein kysyvän ymmärryksestä

DANIEL: Ymmärrykseen kuuluu erottaa kysymysten erot ja ajatusmaailma; ja tietoon kuuluu olennaisena osana se, että ymmärtää, kuinka tietämätön on. Siksi sanotaan, että ”jos tyhmä kysyy kysymyksiä, se luetaan viisaudeksi”, koska vaikka se, joka kysyy kysymyksiä, on tietämätön vastauksesta esitettyyn kysymykseen, mutta kun hän kuitenkin viisaasti kysyy ja oppii sen, mitä ei tiedä, juuri tämä seikka luetaan hänessä viisaudeksi, koska hän viisaasti löytää sen, mistä hän oli tietämätön. Tämän teidän jaottelunne mukaan näyttää siis siltä, että apostoli mainitsee tässä kohdassa kolme asiaa, lihan himon henkeä vastaan ja hengen himon lihaa vastaan, joiden keskinäisellä kamppailulla toisiaan vastaan näyttää olevan tämä syy ja syy, nimittäin se, ”ettemme tekisi sitä, mitä haluaisimme”, kuten hän sanoo. Jäljelle jää siis vielä neljäs tapaus, jonka olet jättänyt huomiotta; nimittäin se, että meidän pitäisi tehdä sitä, mitä emme haluaisi. Nyt meidän on siis ensin selvitettävä noiden kahden halun, ts. lihan ja hengen, merkitys, ja näin ollen seuraavaksi opittava keskustelemaan vapaasta tahdostamme, joka sijoittuu näiden kahden välille, ja sitten viimeiseksi samalla tavalla voimme nähdä, mikä ei voi kuulua vapaaseen tahtoon.

LUKU 10. Että sanaa liha ei käytetä vain yhdessä ainoassa merkityksessä

ME huomaamme, että sanaa liha käytetään pyhässä kirjoituksessa monessa eri merkityksessä: sillä joskus se tarkoittaa koko ihmistä, ts. sitä, mikä koostuu ruumiista ja sielusta, kuten tässä ”Ja Sana tuli lihaksi” ja ”Kaikki liha saa nähdä meidän Jumalamme pelastuksen”. Joskus se tarkoittaa syntistä ja lihallista ihmistä, kuten tässä: ”Minun henkeni ei saa jäädä noihin ihmisiin, koska he ovat lihaa.” Joskus sitä käytetään itse synneistä, kuten tässä: ”Mutta te ette ole lihassa, vaan hengessä”, ja taas: ‘Liha ja veri eivät saa periä Jumalan valtakuntaa.’ Lopuksi seuraa: ”Eikä turmelus saa periä katoamattomuutta.” Joskus se tarkoittaa sukulaisuutta ja sukulaisuussuhdetta, kuten tässä: ”Katso, me olemme sinun luusi ja lihasi”, ja apostoli sanoo: ‘Jos minä jollakin tavalla herätän niitä, jotka ovat minun lihaani, kiusaukseen ja pelastan joitakin heistä.’” Meidän on siis kysyttävä, missä näistä neljästä merkityksestä meidän pitäisi ottaa sana liha tässä kohdassa, sillä on selvää, ettei se voi mitenkään olla niin kuin kohdassa, jossa sanotaan: ”Sana tuli lihaksi” ja ”Kaikki liha saa nähdä Jumalan pelastuksen”. Sillä ei myöskään voi olla samaa merkitystä kuin siellä, missä sanotaan: ”Minun Henkeni ei saa jäädä niihin ihmisiin, koska he ovat lihaa”, koska sanaa liha ei käytetä tässä niin kuin siellä, missä se tarkoittaa yksinkertaisesti syntistä ihmistä – kun sanotaan: ”Liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan”.” Hän ei myöskään puhu aineellisista asioista, vaan todellisuuksista, jotka yhdessä ja samassa ihmisessä kamppailevat joko samaan aikaan tai erikseen, ajan siirtyessä ja muuttuessa.

LUKU 11.Mitä apostoli tarkoittaa tässä kohdassa lihalla ja mitä lihan halu on

SEN vuoksi meidän on tässä kohdassa katsottava, että ”liha” ei tarkoita ihmistä eli hänen aineellista olemustaan, vaan lihallista tahtoa ja pahoja haluja, aivan kuten ”henki” ei tarkoita mitään aineellista, vaan sielun hyviä ja hengellisiä haluja: tämän merkityksen on siunattu apostoli selvästi antanut juuri edellä, missä hän aloittaa: ”Mutta minä sanon: vaeltakaa hengessä, niin ette täytä lihan haluja; sillä liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan; mutta nämä ovat vastakkaisia toinen toiselle, ettette tekisi sitä, mitä tahdotte.”” Ja koska nämä kaksi, nimittäin lihan ja hengen halut, elävät rinnakkain samassa ihmisessä, syntyy sisäinen sota, jota käydään meissä päivittäin, kun lihan himo, joka syöksyy sokeasti kohti syntiä, nauttii niistä nautinnoista, jotka liittyvät nykyiseen helppouteen. Ja toisaalta hengen himo on näitä vastaan ja haluaa olla kokonaan uppoutuneena hengellisiin ponnisteluihin, niin että se itse asiassa haluaa päästä eroon jopa lihan välttämättömistä käyttötarkoituksista, sillä se kaipaa olla niin jatkuvasti näiden asioiden parissa, että se haluaa, ettei sillä ole mitään osuutta lihan heikkoudesta johtuvaan huoleen. Liha nauttii mielihalusta ja himosta: henki ei siedä edes luonnollisia haluja. Toinen haluaa nukkua paljon ja kyllästyä ruoalla: toinen 691 ravitsee itseään valvomisella ja paastoamisella niin, ettei halua edes sallia unta ja ruokaa elämän välttämättömiä tarkoituksia varten. Toinen kaipaa rikastumista runsaalla kaikella, toinen on tyytyväinen jopa ilman päivittäistä niukkaa ravintoa. Toinen pyrkii näyttämään tyylikkäältä kylpyjen avulla ja olemaan joka päivä imartelijoiden joukon ympäröimänä, toinen taas nauttii liasta ja saastasta ja saavuttamattoman autiomaan yksinäisyydestä ja pelkää kaikkien kuolevaisten ihmisten lähestymistä. Toinen elää ihmisten arvostuksesta ja suosionosoituksista, toinen iloitsee sille tarjotuista loukkauksista ja vainoista.

LUKU 12. Mikä on vapaa tahtomme, joka on lihan ja hengen halujen välissä

Näiden kahden halun välissä sielun vapaa tahto seisoo siis jonkin verran moitittavassa väliasemassa, eikä iloitse synnin ylilyönneistä eikä hyväksy hyveen murheita. Pyrkii hillitsemään itseään lihallisista intohimoista niin, ettei kuitenkaan halua joutua kärsimään tarvittavia kärsimyksiä, ja haluaa turvata ruumiillisen siveyden rankaisematta lihaa, hankkia sydämen puhtauden ilman valvomisen ponnistuksia ja yltäkylläisyyttä hengellisissä hyveissä yhdessä lihallisen helppouden kanssa, ja saavuttaa kärsivällisyyden armon ilman ristiriitojen ärsyttävyyttä, ja harjoittaa Kristuksen nöyryyttä menettämättä maallista kunniaa, pyrkiä uskonnon yksinkertaisuuteen yhdessä maallisen kunnianhimon kanssa, palvella Kristusta ei ilman ihmisten kiitosta ja suosiota, tunnustaa totuuden vaatimaa tiukkuutta aiheuttamatta pienintäkään loukkausta kenellekään: Sanalla sanoen, se pyrkii tavoittelemaan tulevia siunauksia siten, ettei nykyisiä menetetä. Ja tämä vapaa tahto ei koskaan johtaisi meitä saavuttamaan todellista täydellisyyttä, vaan syöstäisi meidät mitä surkeimpaan laimeuden tilaan ja tekisi meistä samanlaisia kuin ne, joita Herra nuhtelee Ilmestyskirjassa: ”Minä tiedän sinun tekosi, että sinä et ole kuuma etkä kylmä. Minä tahtoisin, että olisit kuuma tai kylmä. Mutta nyt sinä olet haalea, ja minä oksennan sinut heti suustani ulos.” Elleivät nämä molemmin puolin nousevat kiistat häiritsisi ja tuhoaisi tätä haaleuden tilaa. Sillä kun me annamme periksi tälle vapaalle tahdollemme ja tahdomme päästää itsemme tämän laiskuuden suuntaan, niin heti käynnistyvät lihan halut ja vahingoittavat meitä syntisillä intohimoillaan, eivätkä salli meidän pysyä siinä puhtauden tilassa, josta me iloitsemme, vaan houkuttelevat meidät sille kylmälle ja ohdakkeelliselle nautinnon tielle, jota meidän täytyy pelätä. Jos taas hengen kiihkeydestä syttyneinä haluamme kitkeä pois lihan teot ja inhimillisestä heikkoudesta piittaamatta yritämme nostaa itsemme kokonaan liiallisiin ponnisteluihin hyveen perään, lihan hauraus astuu kuvaan ja muistuttaa meitä ja hillitsee meitä siitä liiallisesta hengen ylilyönnistä, joka on pahaksi meille: Ja näin ollen, kun nämä kaksi halua ovat ristiriidassa keskenään tämänkaltaisessa kamppailussa, sielun vapaa tahto, joka ei halua antautua kokonaan lihallisille haluille eikä heittäytyä ponnisteluihin, joita hyveellisyys vaatii, saa ikään kuin oikeudenmukaisen tasapainon, kun taas tämä näiden kahden välinen kamppailu estää sielun vaarallisemman vapaan tahdon ja luo eräänlaisen oikeudenmukaisen tasapainon ruumiimme vaakakupissa, joka määrittelee lihan ja hengen rajat mitä tarkimmin, eikä salli hengen kiihkeydestä syttyneen mielen heilahtaa oikealle eikä lihan kallistua synnin piikkien kautta vasemmalle. Ja samalla kun tämä taistelu jatkuu meissä päivä toisensa jälkeen hyödyksemme, meidät ajetaan mitä hyödyllisimmin siihen neljänteen vaiheeseen, josta emme pidä, jotta saisimme sydämen puhtauden, emme helpolla ja huolettomuudella vaan jatkuvilla ponnisteluilla ja hengen katumuksella; jotta voisimme säilyttää siveellisyytemme, lihan siveellisyyden, pitkittyneillä paastoilla, nälällä, janolla ja valvomisella; hankkimaan sydämen tarkoituksenmukaisuutta lukemalla, valvomalla, jatkuvalla rukouksella ja yksinäisyyden kurjuudella; säilyttämään kärsivällisyyttä ahdistusten kestämisellä; palvelemaan Luojaamme pilkkausten ja ylenpalttisten loukkausten keskellä; seuraamaan totuutta, jos on tarpeen, keskellä maailman vihaa ja sen vihamielisyyttä; ja kun tällaisessa ruumiissamme käydyssä kamppailussa meidät on suojattu laiskalta huolimattomuudelta ja meitä on yllytetty ponnistelemaan voittoa vastaan ja tavoittelemaan hyveellisyyttä, oikea tasapainomme on erinomaisesti turvattu, ja toisaalta vapaan tahdon vaisua valintaa lievittää hengen kiihkeys ja toisaalta lihan kylmyyttä lieventää lempeä lämpö, ja vaikka hengen halu ei salli mielen ajautua hillittömään vapaamielisyyteen, lihan heikkous ei myöskään salli hengen ajautua kohtuuttomiin pyhyyden tavoitteluun, jottei toisessa tapauksessa syntyisi yllykkeitä kaikenlaisiin synteihin tai toisessa tapauksessa kaikista synneistä varhaisin nostaisi päätään ja haavoittaisi meitä vielä kohtalokkaammalla ylpeyden nuolella: Mutta tästä kamppailusta syntyy sopiva tasapaino, joka avaa meille turvallisen ja varman hyveen tien näiden kahden välille ja opettaa Kristuksen sotilasta kulkemaan aina kuninkaan tiellä. Ja näin ollen tuloksena on, että kun mieli on tästä veltostuneesta tahdosta, josta olemme puhuneet, johtuvan veltostuneisuuden seurauksena joutunut helpommin lihallisiin haluihin kietoutumaan, sitä hillitsee hengen halu, joka ei suinkaan hyväksy maallisia syntejä; ja jos taas liiallisen tunteen vuoksi henkemme on ajautunut rajattomaan kiihkoon ja kohti harkitsemattomia ja mahdottomia korkeuksia, lihan heikkous palauttaa sen terveempiin ajatuksiin, ja se nousee vapaan tahtomme haalean tilan yläpuolelle sopivassa suhteessa ja tasaisesti etenee täydellisyyden tiellä. Jotain tämänkaltaista kuulemme Herran määränneen Genesiksen kirjassa olevan tornin rakentamisen tapauksessa, jossa kielten sekasorto yhtäkkiä syntyi ja pysäytti ihmisten pilkkaavat ja pahat yritykset. Sillä sinne olisi jäänyt Jumalaa vastaan ja niiden etujen vastaisesti, jotka olivat alkaneet hyökätä Hänen jumalallista Majesteettiaan vastaan, sopimus, joka ei olisi tuonut mitään hyvää, ellei Jumalan kaitselmuksen kautta kielten erilaisuus olisi aiheuttanut levottomuutta heidän keskuudessaan, oli pakottanut heidät sanojensa vaihtelun vuoksi siirtymään parempaan tilaan, ja onnellinen ja arvokas erimielisyys oli palauttanut pelastukseen ne, jotka turmiollinen liitto oli ajanut tuhoon, sillä erimielisyyksien syntyessä he alkoivat kokea inhimillistä heikkoutta, josta he eivät olleet tähän asti tienneet mitään, kun he olivat paisuneet pahojen juoniensa tähden.

LUKU 13. Lihan ja hengen välisestä taistelusta johtuvan viivytyksen hyödystä

MUTTA erimielisyyksistä, joita tämä ristiriita aiheuttaa, syntyy meille toistaiseksi edullinen viivytys ja tästä taistelusta meille hyväksi oleva lykkäys, niin että vaikka aineellisen ruumiin vastarinta estää meitä toteuttamasta niitä asioita, joita olemme mielessämme pahasti ajatelleet, meidät toisinaan palautetaan parempaan mieleen joko syntyvän katumuksen tai joidenkin parempien ajatusten kautta, jotka tavallisesti tulevat mieleemme, kun viivytys asioiden toteuttamisessa ja aikaa pohdiskeluun tulee väliin. Lopuksi, niitä, joita, kuten tiedämme, ei mikään lihan este ei estä 694 toteuttamasta vapaan tahtonsa haluja, tarkoitan paholaisia ja hengellisiä pahoja, nämä, koska he ovat pudonneet korkeammasta ja enkelimäisestä tilasta, näemme olevan pahemmassa tilanteessa kuin ihmiset, sikäli, että (sen vuoksi, että heidän halujensa tyydyttämiseen on aina tilaisuus) heitä ei viivytetä toteuttamasta peruuttamattomasti mitä tahansa pahaa, jonka he ovat kuvitelleet, koska niin kuin heidän mielensä on nopea käsittämään sen, niin heidän aineensa on valmis ja vapaa toteuttamaan sen; ja kun heille on annettu lyhyt ja helppo tapa tehdä haluamansa, ei heidän pahaa aikomustaan muuteta millään autuaaksi tekevällä toisella ajatuksella.

LUKU 14. Hengellisen pahuuden parantumattomasta turmeltuneisuudesta

Sillä hengellisellä substanssilla ja sellaisella, joka ei ole sidottu mihinkään aineelliseen lihaan, ei ole mitään tekosyytä pahalle ajatukselle, joka nousee sisimmässään, ja se myös sulkee pois syntiensä anteeksiantamisen, koska sitä ei ahdista, kuten meitä, ulkopuolisen lihan yllykkeet tehdä syntiä, vaan se on yksinkertaisesti tulehtunut vääristyneen tahdon viasta. Ja siksi sen synti on vailla anteeksiantoa ja sen heikkous vailla parannusta. Sillä niin kuin se ei lankea minkään maallisen asian houkutusten läpi, niin se ei löydä anteeksiantoa eikä paikkaa katumukselle. Ja tästä voimme selvästi päätellä, että tämä taistelu, joka meissä syntyy lihan ja hengen keskenään käymästä taistelusta, ei ole pelkästään vaaratonta, vaan itse asiassa erittäin hyödyllistä meille.

LUKU 15. Lihan himon arvosta henkeä vastaan meidän tapauksessamme

Aluksi siksi, että se on välitön moitteemme laiskuudestamme ja huolimattomuudestamme, ja kuin joku tarmokas koulumestari, joka ei koskaan salli meidän poiketa tiukan kurin linjalta, ja jos huolimattomuutemme on joskus vähänkin ylittänyt sille kuuluvan asianmukaisen vakavuuden rajat, se kiihottaa meitä välittömästi halun ärsykkeellä, nuhtelee meitä ja muistuttaa meitä asianmukaiseen kohtuullisuuteen. Toiseksi, koska siveyden ja täydellisen puhtauden alalla, kun Jumalan armosta näemme, että meidät on pidetty jonkin aikaa erossa lihallisesta saastumisesta, jotta emme kuvittelisi, että lihan liikkeet eivät enää voi häiritä meitä ja siten riemuita ja paisua salaisessa sydämessämme ikään kuin emme enää kantaisi lihan turmelusta, se nöyryyttää ja hillitsee meitä ja muistuttaa meitä pistoksillaan siitä, että olemme vain ihmisiä. Sillä niin kuin me tavallisesti lankeamme ilman suurempaa harkintaa muunlaisiin synteihin ja vielä pahempiin ja haitallisempiin synteihin, emmekä niin helposti häpeä niiden tekemistä, niin tässä nimenomaisessa synnissä omatunto nöyrtyy erityisesti, ja tämän harhan avulla sitä pistää muistutus laiminlyötyjen intohimojen muistamisesta, kun se näkee selvästi, että se on tullut saastaiseksi luonnollisten tunteiden vuoksi, joista se ei tiennyt mitään, kun se oli vielä saastaisempi hengellisten syntien vuoksi; ja näin se palaa heti takaisin entisen velttoutensa parantamiseen, ja sitä varoitetaan sekä siitä, että sen ei pidä luottaa menneisyyden puhtauden saavuttamiseen, jonka se näkee menettäneen aina vain pienen luopumisen vuoksi Herralta, että myös siitä, että se ei voi saavuttaa tämän puhtauden lahjaa muuten kuin yksin Jumalan armosta, sillä todellinen kokemus tavalla tai toisella opettaa meille, että jos haluamme saavuttaa sydämen pysyvän täydellisyyden, meidän on jatkuvasti pyrittävä hankkimaan nöyryyden hyve.

LUKU 16. Lihan kiihottumisesta, johon ilman nöyrtymistä meidän pitäisi langeta raskaammin

Siihen, että sitten tästä puhtaudesta johtuva ylpeys olisi vaarallisempi kuin kaikki synnit ja pahuudet, ja että sen vuoksi emme saisi mitään palkkiota mistään täydellisen siveyden korkeudesta, voimme kutsua todistajiksi niitä voimia, joista puhuimme aiemmin, jotka, koska uskotaan, että he eivät koe tällaisia lihallisia himoja, syöstiin alas korkeasta ja taivaallisesta asemastaan iankaikkiseen tuhoon yksinkertaisesti sydämen ylpeydestä. Ja niinpä meidän pitäisi olla täysin toivottoman laiskoja, koska meidän ruumiiseen tai mieleemme ei ole istutettu minkäänlaista varoitusta meidän huolimattomuudestamme, emmekä koskaan pyrkisi saavuttamaan täydellisyyden hehkua, emmekä edes pitäisi kiinni tiukasta säästäväisyydestä ja pidättyväisyydestä, ellei tämä lihan kiihko nousisi esiin ja nöyryyttäisi meitä ja hämmentäisi meitä ja saisi meitä kiihkeiksi ja ahdistuneiksi puhdistamaan itseämme hengellisistä synneistä.

LUKU 17. Eunukkien laiskuudesta

VIIMEISTÄÄN tästä syystä eunukkeja olevissa havaitsemme usein tämän laiskuuden olemassaolon, sillä koska he ovat niin sanoakseni vapaita lihan tarpeista, he kuvittelevat, että heillä ei ole tarvetta sen enempää ruumiilliseen pidättäytymiseen kuin sydämen katumukseenkaan liittyviin vaivoihin; ja koska tämä huolettomuus tekee heidät löysiksi, he eivät tee mitään ponnisteluja etsiäkseen tai hankkiakseen sydämen täydellisyyttä tai edes puhtautta hengellisistä virheistä. Ja tästä tilasta, joka on seurausta heidän lihallisesta tilastaan, tulee luonnollinen, joka on kokonaan huonompi tila. Sillä se, joka siirtyy kylmyyden tilasta haaleuden tilaan, leimataan Herran sanoissa vielä vihaisemmaksi.

LUKU 18. Kysymys siitä, mikä ero on lihallisen ja luonnollisen ihmisen välillä

GERMANUS: Olette mielestämme hyvin selvästi osoittanut sen taistelun arvon, joka nousee esiin lihan ja hengen välillä, niin että voimme uskoa, että se on tavallaan meidänkin ymmärrettävissä; ja siksi haluamme, että meille selitetään myös tämä samalla tavalla, nimittäin se, mikä ero on lihallisen ja luonnollisen ihmisen välillä, tai miten luonnollinen ihminen voi olla lihallista pahempi.

LUKU 19. Vastaus sielujen kolmesta tilasta

DANIEL: Raamatun lausuntojen mukaan sieluja on kolmea lajia; ensimmäinen on lihallinen, toinen luonnollinen ja kolmas hengellinen; me näemme, että apostoli kuvaa niitä näin. Sillä lihallisista hän sanoo: ”Minä annoin teille maitoa juotavaksi, en lihaa, sillä te ette vielä olleet kykeneviä. Mutta ette tosiaankin ole nytkään kykeneviä, sillä te olette vielä lihallisia.”” Ja jälleen: ”Sillä kun teidän keskuudessanne on kateutta ja riitaa, ettekö te ole lihallisia?” Luonnollisesta hän puhuu myös seuraavasti: ”Mutta luonnollinen ihminen ei ymmärrä sitä, mikä on Jumalan Hengestä, sillä se on hänelle hulluutta.” Mutta hengellisestä: ”Mutta hengellinen ihminen tuomitsee kaiken, eikä kukaan tuomitse häntä itseään.” Ja taas: ”Te, jotka olette hengellisiä, opastatte sellaisia lempeyden hengessä.” Ja niinpä, vaikka luopumisemme myötä lakkasimme olemasta lihallisia, ts. aloimme erottautua kanssakäymisestä maailman ihmisten kanssa, eikä meillä ollut mitään tekemistä lihan avoimen saastuttamisen kanssa, meidän on silti varottava ponnistelemasta kaikin voimin saavuttaaksemme välittömästi hengellisen tilan, ettemme kenties imartelisi itseämme sillä, että näytämme ulkoisen ihmisen osalta olevan luopuneet tästä maailmasta ja päässeet eroon lihallisen haureuden saastuttamisesta, ikään kuin olisimme tällä tavoin saavuttaneet täydellisyyden korkeudet; ja tulemme siitä välinpitämättömiksi ja välinpitämättömiksi puhdistamaan itsemme muista kiintymyksistä, ja näin ollen jäämme näiden kahden välille, jolloin emme kykene saavuttamaan hengellisen edistyksen tasoa; joko siksi, että ajattelemme, että täydellisyytemme kannalta riittää täysin, jos näennäisesti erotamme itsemme ulkoisen ihmisen osalta tämän maailman kanssa kanssakäymisestä ja sen nautinnoista, tai siksi, että olemme vapaita turmeluksesta ja lihallisesta kanssakäymisestä, ja näin löydämme itsemme siitä haaleasta tilasta, jota pidetään kaikista pahimpana, ja huomaamme, että meidät on syljetty ulos Herran suusta, näiden Hänen sanojensa mukaisesti: ”Minä tahtoisin, että olisit kuuma tai kylmä. Mutta nyt olet haalea, ja minä alan sylkeä sinua ulos suustani.”” Eikä Herra syyttä suotta julista, että ne, jotka hän on aiemmin ottanut vastaan rakkautensa uumeniin ja joista on tullut häpeällisen haaleita, oksentuvat ulos ja hylätään hänen syliinsä: sikäli kuin, vaikka he olisivat voineet antaa hänelle jotakin terveyttä edistävää ravintoa, he mieluummin repivät itsensä pois hänen sydämestään: heistä tulee siten paljon pahempia kuin niistä, jotka eivät koskaan olleet löytäneet tiensä Herran suuhun ravinnoksi, aivan niin kuin me käännymme vastenmielisesti pois siitä, mitä pahoinvointi pakottaa meidät tuomaan esiin. Sillä mikä on kylmää, se lämpiää suuhun otettuna ja otetaan vastaan tyytyväisenä ja hyvällä tuloksella. Mutta sitä, mikä on kerran hylätty sen kurjan haaleuden vuoksi, emme voi – en sano, että koskettaa huulilla – vaan jopa katsella kaukaa ilman suurinta inhoa. Aivan oikein sanotaan siis, että hän on huonompi, koska lihallinen ihminen, toisin sanoen maallinen ihminen ja pakana, saadaan helpommin pelastavaan kääntymykseen ja 698 täydellisyyden korkeuksiin kuin se, joka on tunnustautunut munkiksi, mutta ei ole sääntökuntansa ohjeiden mukaisesti tarttunut täydellisyyden tielle ja on siten vetäytynyt lopullisesti pois tuosta hengellisen kiihkon tulesta. Sillä edellinen murtuu vihdoin lihan synneistä ja tunnustaa saastaisuutensa ja kiiruhtaa katumuksessaan lihallisesta saastaisuudesta todellisen puhdistuksen lähteelle ja täydellisyyden korkeuksiin, ja kauhuissaan siitä uskottomuuden kylmästä tilasta, jossa hän on, hän syttyy hengen tulella ja lentää sitä helpommin täydellisyyteen.Sillä se, joka, kuten sanoimme, on kerran aloittanut haaleasti ja alkanut väärinkäyttää munkin nimeä eikä ole tarttunut tämän ammatin tielle sillä nöyryydellä ja innolla, jolla hänen pitäisi, kun hän kerran on saanut tartunnan tästä surkeasta vitsauksesta ja on ikään kuin irrottautunut siitä, ei voi enää itsestään erottaa, mikä on täydellistä, eikä voi enää ottaa oppia toisten kehotuksista. Sillä hän sanoo sydämessään sen, minkä Herra meille sanoo: ”Koska minä olen rikas ja varakas enkä mitään kaipaa”, ja niinpä tämä, mikä seuraa, on heti sovellettu häneen: ‘Koska minä olen rikas ja varakas enkä mitään kaipaa’: ”Mutta sinä olet kurja ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston: ”, ja hän on niin paljon huonommassa tilassa kuin maallinen ihminen, koska hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että hän on kurja tai sokea tai alaston tai että hän tarvitsee puhdistusta tai että hän tarvitsee kenenkään ohjausta ja opetusta; ja tästä syystä hän ei saa mitään järkeviä neuvoja, koska hän ei ymmärrä, että häntä painaa munkin nimi ja että hän on alentunut kaikkien tuomiossa, kun taas, vaikka kaikki pitävät häntä pyhimyksenä ja pitävät häntä Jumalan palvelijana, hänen on vastaisuudessa jouduttava tiukemman tuomion ja rangaistuksen alaiseksi. Lopuksi, miksi meidän pitäisi enää viivytellä niiden asioiden parissa, jotka olemme riittävästi havainneet ja todistaneet kokemuksella? Olemme usein nähneet kylmien ja lihallisten, toisin sanoen maallisten ihmisten ja pakanoiden, saavuttavan hengellisen lämmön; mutta haaleat ja ”luonnolliset” ihmiset eivät koskaan. Ja näitäkin me luemme profeetasta, että Herra vihaa heitä, niin että hengellisiä ja oppineita miehiä kehotetaan olemaan varoittamatta ja opettamatta heitä ja olemaan kylvämättä eläväksi tekevän sanan siementä hedelmättömään ja hedelmättömään maahan, jonka myrkylliset orjantappurat tukahduttavat, vaan että he halveksivat tätä ja viljelevät pikemminkin kesantoa maata, toisin sanoen siirtävät kaiken huolenpitonsa ja opettamisensa ja innostuksensa eläväksi tekevää sanaa kohtaan pakanoille ja maallisille miehille, kuten näin luemme: ”Näin sanoo Herra Juudan miehille ja Jerusalemin asukkaille: murskatkaa kesanto, älkääkä kylväkö orjantappuroihin.”

LUKU 20. Niistä, jotka luopuvat maailmasta, mutta huonosti

Viimeiseksi minun on häpeissäni sanottava, kuinka me huomaamme, että suuri osa on tehnyt luopumisensa niin, että me huomaamme, etteivät he ole muuttaneet mitään entisistä synneistään ja tavoistaan, vaan ainoastaan elämäntilanteensa ja maalliset vaatteensa. Sillä he ovat innokkaita keräämään varallisuutta, jota heillä ei koskaan ennen ollut, tai sitten he eivät luovu siitä, mitä heillä oli, tai mikä vielä surullisempaa, he todella pyrkivät lisäämään sitä tällä tekosyyllä, nimittäin väittäen, että on oikein, että he aina tukevat sillä sukulaisiaan tai veljiään, tai he hamstraavat sitä sillä verukkeella, että he perustavat kongregaatioita, joita he kuvittelevat voivansa johtaa apotteina. Mutta jos he vain vilpittömästi etsisivät täydellisyyden tietä, he pikemminkin pyrkisivät kaikin voimin ja päämäärin saavuttamaan tämän: nimittäin sen, että he riisuisivat itseltään paitsi rikkautensa myös kaikki entiset mieltymyksensä ja harrastuksensa ja asettaisivat itsensä varauksetta ja kokonaan Vanhimpien johdatuksen alaisiksi niin, ettei heillä olisi mitään huolta ei ainoastaan muista, vaan edes itsestään. Mutta päinvastoin huomaamme, että vaikka he ovat innokkaita asettumaan veljiensä yläpuolelle, he eivät koskaan itse alistu vanhintensa alaisuuteen, ja ylpeyden lähtökohtana he ovat varsin valmiita opettamaan muita, mutta eivät vaivaudu lainkaan oppimaan itse tai harjoittamaan sitä, mitä heidän on määrä opettaa: ja niin se päättyy varmasti siihen, että heistä tulee, kuten Vapahtaja sanoi,” sokeiden sokeita johtajia”, niin että ”molemmat putoavat ojaan”. Ja tämä ylpeys, vaikka sitä on vain yhdenlaista, saa kuitenkin kaksi eri muotoa. Toinen muoto antaa jatkuvasti vakavuuden ja vakavuuden vaikutelman, toinen taas puhkeaa hillittömällä vapaudella typeräksi kikatukseksi ja nauruksi. Edellinen nauttii siitä, että ei puhu: jälkimmäinen pitää vaikeana, että häntä pidettäisiin vaitiolovelvollisuudessa, eikä hänellä ole mitään pelkoa puhua vapaasti asioista, jotka ovat sopimattomia ja typeriä, kun hän häpeää sitä, että häntä pidetään muita huonommin tai vähemmän perillä asioista kuin muita. Toinen tavoittelee ylpeydestään kirkollista virkaa, toinen katsoo sitä alaspäin, koska se kuvittelee olevansa sopimaton tai alempiarvoinen kuin entinen arvokkuutensa ja elämänsä ja syntymänsä ansiot. Ja kumpaa näistä kahdesta on pidettävä huonompana, on jokaisen ihmisen harkittava ja päätettävä itse. Joka tapauksessa tottelemattomuuden laji on yksi ja sama, jos ihminen rikkoo vanhimman käskyjä, johtuipa se sitten työinnosta tai mukavuudenhalusta; ja on yhtä vahingollista rikkoa luostarin sääntöä unen vuoksi kuin valppautensa vuoksi, ja on aivan yhtä vahingollista rikkoa apotin käskyjä lukemisen vuoksi kuin väheksyä niitä nukkumisen vuoksi: Eikä ole mitään eroa ylpeyden kannustimessa, jos laiminlyö jonkun veljensä, olipa kyse paastosta tai aamiaisesta: paitsi että ne viat, jotka näyttävät ilmenevän hyveiden varjolla ja hengellisyyden muodossa, ovat pahempia ja vähemmän parannettavissa kuin ne, jotka syntyvät avoimesti ja lihallisista nautinnoista. Sillä nämä jälkimmäiset, kuten sairaudet, jotka ovat täysin selviä ja näkyviä, torjutaan ja parannetaan, kun taas edelliset, koska ne peittyvät hyveiden verhoon, jäävät parantumatta ja saavat uhrinsa vaipumaan vaarallisempaan ja tappavampaan terveydentilaan.

LUKU 21. Niistä, jotka suuria asioita vähätellen askartelevat mitättömyyksien parissa

Kuinka voimme osoittaa, kuinka järjetöntä on, että nähdessämme, että jotkut miehet sen jälkeen, kun he olivat ensimmäisen kerran innostuneet luopumaan, jolloin he hylkäsivät kartanonsa ja valtavan omaisuutensa ja maailman palvelemisen ja antautuivat luostareihin, omistautuvat edelleen vakavasti niille asioille, joita ei voi kokonaan poistaa ja joita emme voi tässä elämäntilanteessa jättää pois, vaikka ne ovatkin pieniä ja vähäpätöisiä asioita; niin että heidän kohdallaan huoli näistä vähäpätöisistä asioista on suurempi kuin heidän rakkautensa kaikkeen omaisuuteensa. Eikä heille todellakaan ole paljon hyötyä siitä, että he ovat jättäneet huomiotta suuremmat rikkaudet ja omaisuudet, jos he ovat vain siirtäneet kiintymyksensä (jonka vuoksi heidän oli tarkoitus keventää niitä) pieniin ja vähäpätöisiin asioihin. Sillä ahneuden ja ahneuden synti, johon he eivät voi syyllistyä todella arvokkaiden asioiden kohdalla, säilyy heillä tavallisempien asioiden kohdalla, ja näin he osoittavat, etteivät he ole päässeet eroon entisestä ahneudestaan, vaan ainoastaan muuttaneet sen kohdetta. Sillä jos he ovat liian huolellisia mattojensa, koriensa, huopiensa, kirjojensa ja muiden tällaisten pikkutavaroiden suhteen, sama intohimo pitää heitä vankeina kuin ennenkin. Ja he itse asiassa vartioivat ja puolustavat oikeuksiaan niihin niin mustasukkaisesti, että suuttuvat veljilleen niistä, ja mikä pahinta, he eivät häpeä riidellä niistä. Ja koska heitä yhä vaivaa entisen ahneuden pahat vaikutukset, he eivät tyydy omistamaan niitä asioita, joita ruumiin tarpeet ja vaatimukset pakottavat munkin omistamaan, yleisen määrän ja mitan mukaan, vaan tässäkin he osoittavat sydämensä ahneuden, kun he pyrkivät saamaan ne asiat, joita heidän on pakko käyttää, paremmin varustettuna kuin muut; tai ylittäen kaikki asianmukaiset rajat he pitävät omana erityisenä ja erityisenä omaisuutenaan ja varjelevat toisten kosketukselta sitä, minkä pitäisi kuulua kaikille veljille yhtä lailla. Ikään kuin olisikin kyse metallien erilaisuudesta eikä ahneuden intohimosta; ja ikään kuin olisi väärin olla vihainen suurista asioista, kun taas voisi viattomasti olla viaton vähäpätöisistä asioista; ja ikään kuin emme olisi luopuneet kaikista arvokkaista tavaroistamme juuri siksi, että oppisimme helpommin ajattelemaan mitättömyyksiä! Sillä mitä väliä sillä on, antaako ihminen periksi ahneudelle suurissa ja loistavissa asioissa vai mitättömissä asioissa, paitsi että meidän pitäisi pitää ihmistä niin paljon huonompana, jos hän on jättänyt suuret asiat huomiotta ja on sitten pienten asioiden orja? Ja niinpä tuollainen maailmasta luopuminen ei saavuta sydämen täydellisyyttä, sillä vaikka se lukeutuu köyhyyteen, se säilyttää silti rikkauden mielen.

V ABBA SERAPIONIN KESKUSTELU

KAHDEKSASTA PÄÄVIRHEESTÄ

LUKU 1. Saavuttuamme abba Serapionin keljaan tiedustelustamme erilaisten vikojen lajeista ja tavasta voittaa ne

Tuossa muinaisten ja vanhimpien kokouksessa oli eräs Serapion-niminen mies, joka oli erityisen hyvin varustettu harkintakyvyn armolla, jonka konferenssin katson aiheelliseksi kirjoittaa ylös. Kun nimittäin pyysimme häntä puhumaan tavasta, jolla voimme voittaa virheemme, jotta niiden alkuperä ja syyt tulisivat meille selvemmiksi, hän aloitti näin.

LUKU 2. Abba Serapionin luettelo kahdeksasta pääviasta

ON olemassa kahdeksan päävikaa, jotka hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun; nimittäin ensinnäkin gastrimargia, joka tarkoittaa ahmimista, toiseksi haureus, kolmanneksi filargyria, ts. ahneus eli rahan rakkaus, neljänneksi viha, viidenneksi masennus, kuudenneksi acedia eli velttous eli alakuloisuus, seitsemänneksi kenodoxia eli kerskailu eli turha kunnia ja kahdeksanneksi ylpeys.

LUKU 3. Vikojen kahdesta luokasta ja niiden nelinkertaisesta tavasta vaikuttaa meihin

Näistä virheistä on siis kaksi luokkaa. Sillä ne ovat joko luonnostaan meille luontaisia, kuten ahmiminen, tai ne syntyvät luonnon ulkopuolelta, kuten ahneus. Mutta niiden tapa vaikuttaa meihin on nelinkertainen. Sillä jotkin niistä eivät voi toteutua ilman lihan toimintaa, kuten ahmiminen ja haureus, kun taas jotkin voivat toteutua ilman mitään ruumiillista toimintaa, kuten ylpeys ja kerskakulutus. Joidenkin, kuten ahneuden ja vihan, syy niiden heräämiseen on meidän ulkopuolellamme; toiset heräävät sisäisistä tunteista, kuten onnettomuus ja masennus.

LUKU 4. Katsaus ahmimisen ja haureuden himoihin ja niiden parannuskeinoihin

JA tehdäkseni tämän selvemmäksi paitsi lyhyen ja parhaani mukaan käydyn keskustelun avulla myös Raamatun todistusten avulla, ahmiminen ja haureus, vaikka ne ovat meissä luonnostaan olemassa (sillä joskus ne syntyvät ilman mitään mielen yllyttämää, vaan yksinkertaisesti lihan liikkeestä ja houkuttelusta), niiden on kuitenkin, jos ne halutaan toteuttaa, löydettävä ulkoinen kohde, ja näin ollen niiden on tultava voimaan vain ruumiillisten tekojen kautta. Sillä ”jokainen ihminen joutuu kiusaukseen omasta himostaan. Silloin himo, kun se on hedelmöittynyt, synnyttää synnin, ja synti, kun se on täyttynyt, synnyttää kuoleman.” Sillä ensimmäinen Aadam ei olisi voinut joutua ahmimisen uhriksi, ellei hänellä olisi ollut aineellista ravintoa käsillä ja ellei hän olisi käyttänyt sitä väärin, eikä toinen Aadam olisi voinut joutua kiusatuksi ilman jonkin esineen houkutusta, kun hänelle sanottiin: ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin käske, että nämä kivet tehdään leiväksi.” ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin käske, että nämä kivet tehdään leiväksi.” Ja kaikille on selvää, että myös haureus päättyy vain ruumiilliseen tekoon, kuten Jumala sanoo tästä hengestä autuaalle Jobille: ”Ja hänen voimansa on hänen kupeissaan ja hänen voimansa hänen vatsansa navassa.” Ja niinpä erityisesti nämä kaksi vikaa, jotka toteutetaan lihan avulla, vaativat erityisesti ruumiillista pidättäytymistä sekä sielun hengellistä huolenpitoa; sillä mielen päättäväisyys ei itsessään riitä vastustamaan niiden hyökkäyksiä (kuten joskus käy vihan, synkkyyden tai muiden intohimojen kohdalla, jotka mielen ponnistelu yksinään voi voittaa ilman lihan siveyden nöyryyttämistä); vaan myös ruumiillista kuritusta on käytettävä, ja se on suoritettava paaston, valvomisen ja katumuksen tekojen avulla; ja tähän on lisättävä vielä paikan vaihtaminen, sillä koska nämä synnit ovat sekä mielen että ruumiin vikojen seurauksia, ne voidaan voittaa vain molempien yhteisin ponnistuksin. Ja vaikka siunattu apostoli sanoo yleisesti, että kaikki viat ovat lihallisia, koska hän luettelee vihamielisyydet, vihan ja harhaopin muiden lihan tekojen joukossa, teemme kuitenkin niiden parantamiseksi ja niiden luonteen selvittämiseksi tarkemmin kaksijakoisen jaottelun: sillä me kutsumme osaa niistä lihallisiksi ja osaa hengellisiksi. Niitä kutsumme lihallisiksi, jotka liittyvät erityisesti lihan mielihalujen hemmotteluun ja joista se on niin hurmaantunut ja tyydyttynyt, että se joskus kiihottaa mielen levossa ollessaan ja jopa vetää sen vastoin tahtoaan suostumaan sen haluun. Siitä siunattu apostoli sanoo: ”Jossa mekin kaikki aikoinaan vaelsimme lihan himoissa, lihan ja ajatustemme tahtoa toteuttaen, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niin kuin muutkin.” Mutta me kutsumme hengelliseksi niitä, jotka kumpuavat vain mielen impulssista ja jotka eivät ainoastaan edistä mitään mielihyvää lihalle, vaan itse asiassa aiheuttavat sille heikkoutta, joka on sille vahingollinen, ja ruokkivat vain sairasta mieltä mitä surkeimman mielihyvän ravinnolla. Ja siksi nämä tarvitsevat sydämelle vain yhden lääkkeen; mutta ne, jotka ovat lihallisia, voidaan parantaa, kuten sanoimme, vain kaksinkertaisella lääkkeellä. Siksi on erittäin hyödyllistä, että ne, jotka pyrkivät puhtauteen, aloittavat vetämällä itsestään pois sen aineksen, joka ruokkii näitä lihallisia intohimoja, minkä kautta tilaisuus tai muistutus näistä samoista haluista voi syntyä sielussa, johon paha vielä vaikuttaa. Sillä monimutkainen sairaus tarvitsee monimutkaisen lääkkeen. Ruumiista on nimittäin vedettävä pois esine ja aine, joka houkuttelisi sitä, sillä pelätään, ettei himo pyrkisi puhkeamaan tekoihin; ja mielen eteen on yhtä huolellisesti asetettava ahkera mietiskely Raamatun parissa ja valpas ahdistus sekä vetäytyminen yksinäisyyteen, jottei se synnyttäisi himoa edes ajatuksissa. Mutta mitä tulee muihin vikoihin, ei kanssakäyminen toveriemme kanssa ole esteenä, tai pikemminkin siitä on suurin mahdollinen hyöty niille, jotka todella haluavat päästä niistä eroon, sillä toisten kanssa seurustellessaan he kohtaavat useammin moitteita, ja kun heitä useammin ärsytetään, tulee vikojen olemassaolo ilmeiseksi, ja niin ne paranevat nopeilla parannuskeinoilla.

LUKU 5. Kuinka ainoastaan meidän Herramme joutui kiusatuksi ilman syntiä

JA niinpä meidän Herramme Jeesus Kristus, vaikka apostolin sanan mukaan hänen ilmoitetaan joutuneen kiusatuksi kaikessa niin kuin mekin, sanotaan kuitenkin olleen ”ilman syntiä”, ts. ilman tämän himon tartuntaa, koska hän ei tiennyt mitään lihallisen himon yllykkeistä, joiden kanssa meitä varmasti vaivataan jopa vastoin tahtoamme ja tietämättämme; sillä arkkienkeli kuvaa näin hänen syntymänsä tapaa: Siksi sitä, joka sinusta syntyy, kutsutaan pyhäksi, Jumalan Pojaksi.” (1. Mooseksen kirja).

LUKU 6.Kiusauksen tavasta, jolla paholainen hyökkäsi Herramme kimppuun

Sillä oli oikein, että Häntä, jolla oli Jumalan täydellinen kuva ja kaltaisuus, kiusattiin itse niiden intohimojen kautta, joiden kautta myös Aadam joutui kiusaukseen, kun hän vielä säilytti Jumalan kuvan ehjänä, toisin sanoen ahneuden, kerskailun ja ylpeyden kautta, eikä niiden intohimojen kautta, joihin hän omasta syystään sotkeutui ja joihin hän joutui sen jälkeen, kun hän rikkoi käskyn, jolloin Jumalan kuva ja kaltaisuus oli turmeltunut. Sillä ahmiminen oli se, jonka kautta hän otti kielletyn puun hedelmän, ylpeys, jonka kautta sanottiin: ”Silmänne avataan”, ja ylpeys, jonka kautta sanottiin: ”Teistä tulee niin kuin jumalat, jotka tuntevat hyvän ja pahan.” Näillä kolmella synnillä sitten luemme, että myös Herraa, Vapahtajaamme, kiusattiin; ahneudella, kun paholainen sanoi hänelle: ”Käskekää näitä kiviä, että niistä tehtäisiin leipää”; kerskailulla: Ylpeydellä, kun hän näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas!”: ”jotta hän esimerkillään opettaisi meille, miten meidän tulisi voittaa kiusaaja, kun meitä vastaan hyökätään samojen kiusausten kautta kuin häntä vastaan. Ja niinpä sekä edellisestä että jälkimmäisestä puhutaan Aadamina; toinen on ensimmäinen tuhoon ja kuolemaan ja toinen ensimmäinen ylösnousemukseen ja elämään. Toisen kautta koko ihmiskunnan suku joutuu tuomioon, toisen kautta koko ihmiskunnan suku vapautuu. Toinen luotiin raa’asta ja muodottomasta maasta, toinen syntyi Neitsyt Mariasta. Vaikka hänen tapauksessaan olikin sopivaa, että hän koki kiusauksen, ei kuitenkaan ollut välttämätöntä, että hän olisi epäonnistunut sen alla. Häntä, joka oli voittanut ahmimisen, ei myöskään voinut kiusata haureus, joka syntyy ylenpalttisuudesta ja jonka juurena on ahmiminen ja jonka kanssa edes ensimmäinen Aatami ei olisi tuhoutunut, ellei hän olisi ennen syntymäänsä joutunut paholaisen juonittelun pettämäksi ja joutunut intohimon uhriksi. Ja siksi Jumalan Pojan ei sanota ehdottomasti tulleen ”synnin lihassa”, vaan ”synnin lihan kaltaisena”, sillä vaikka hänen lihansa oli todellista lihaa ja vaikka hän söi ja joi ja nukkui ja todella otti vastaan naulanjäljet, hänessä ei ollut syntiinlankeemuksesta periytyvää todellista syntiä, vaan ainoastaan jotain sen kaltaista. Sillä Hänellä ei ollut kokemusta lihallisen himon tulisista tikoista, jotka meidän tapauksessamme syntyvät jopa vastoin tahtoamme, luontomme rakenteesta johtuen, mutta Hän otti päälleen jotakin sen kaltaista jakamalla meidän luontomme. Sillä koska hän todella täytti kaikki meille kuuluvat tehtävät ja kantoi kaikki inhimilliset heikkoudet, hänen on näin ollen katsottu joutuneen myös tämän tunteen alaiseksi, jotta hän näyttäytyisi näiden heikkouksien kautta kantavan omassa lihassaan jopa tämän vian ja synnin tilan. Lopuksi paholainen kiusasi Häntä vain niihin synteihin, joilla hän oli pettänyt ensimmäisen Aatamin, päättäen, että Hänet ihmisenä petettäisiin samalla tavoin muissakin asioissa, jos hän huomaisi, että Hänet voitetaan niillä kiusauksilla, joilla hän oli kukistanut edeltäjänsä. Mutta koska hänet oli ensimmäisessä kohtaamisessa kukistettu, hän ei voinut tuoda Hänen päälleen toista heikkoutta, joka oli versonut kuin ensimmäisen vian juurista. Sillä hän näki, ettei hän ollut edes myöntänyt mitään, mistä tämä heikkous olisi voinut saada alkunsa, ja oli turha toivoa häneltä synnin hedelmää, koska hän näki, ettei hän millään tavalla ottanut itseensä sen siemeniä tai juuria. Kuitenkin Luukkaan mukaan, joka asettaa viimeiseksi sen kiusauksen, jossa hän käyttää sanoja ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas”, voimme ymmärtää tämän ylpeyden tunteesta, niin että se aikaisempi kiusaaminen, jonka Matteus asettaa kolmanneksi, jossa, kuten evankelista Luukas sanoo, perkele näytti Hänelle hetkessä kaikki maailman valtakunnat ja lupasi ne Hänelle, voidaan ymmärtää ahneuden tunteeksi, koska sen jälkeen, kun hän oli voittanut ahmimisen, hän ei uskaltanut houkutella häntä haureuteen, vaan siirtyi ahneuteen, jonka hän tiesi olevan kaikkien paheiden juuri, ja kun hän oli jälleen voittanut sen, hän ei uskaltanut hyökätä hänen kimppuunsa millään niistä synnistä, jotka seuraavat häntä, ja jotka, kuten hän hyvin tiesi, juontavat juurenaan ja lähteenään tästä; Ja niin hän siirtyi viimeiseen intohimoon, nimittäin. , ylpeys, josta hän tiesi, että ne, jotka ovat täydellisiä ja ovat voittaneet kaikki muut synnit, voivat kärsiä, ja jonka vuoksi hän muisti, että hän itse Luciferin hahmossaan ja monet muutkin olivat pudonneet taivaallisesta asemastaan ilman, että mikään edeltävistä intohimoista olisi heitä kiusannut. Tässä mainitsemassamme järjestyksessä, joka on evankelista Luukkaan antama järjestys, on siis tarkkaa yhteneväisyyttä niiden kiusausten houkutusten ja muotojen välillä, joilla tuo kaikkein ovelin vihollinen hyökkäsi sekä ensimmäisen että toisen Aadamin kimppuun. Sillä ensimmäiselle hän sanoi: ”Sinun silmäsi avataan”; toiselle ”hän näytti kaikki maailman valtakunnat ja niiden kirkkauden”. Toisessa tapauksessa hän sanoi: ”Te tulette olemaan kuin jumalat”, toisessa: ”Jos sinä olet Jumalan Poika”.

LUKU 7. Kuinka turhamaisuus- kunnianhimo ja ylpeys- voivat toteutua ilman ruumiin apua

JA jatkaaksemme ehdotetussa järjestyksessä kertomustamme muiden intohimojen toimintatavasta (jonka analysointi oli pakko keskeyttää tämän ahmimista ja Herran kiusausta koskevan kertomuksen vuoksi) korskeus ja ylpeys voivat täyttyä jopa ilman ruumiin vähäisintäkään apua. Sillä millä tavoin nuo intohimot tarvitsevat mitään lihan toimintaa, jotka tuovat runsaasti tuhoa sielulle, jonka ne ottavat vangiksi pelkästään sen suostumuksella ja halulla saada ihmisiltä kiitosta ja kunniaa? Tai mikä ruumiin toiminta oli tuossa muinaisessa ylpeydessä edellä mainitun Luciferin tapauksessa; sillä hän vain kuvitteli sen sydämessään ja mielessään, kuten profeetta meille kertoo: ”Sinä, joka sanoit sydämessäsi: Minä nousen taivaaseen, minä asetan valtaistuimeni Jumalan tähtien yläpuolelle”. Minä nousen pilvien korkeuksien yläpuolelle, minä olen kuin Korkein”.” Ja aivan kuten hänellä ei ollut ketään, joka olisi yllyttänyt häntä tähän ylpeyteen, niin hänen ajatuksensa yksin olivat täydellisenä syntinsä ja ikuisen lankeemuksensa aiheuttajia; varsinkin kun hänen tavoittelemansa valta-aseman käyttämistä ei seurannut.

LUKU 8.Ahneudesta, joka on jotakin meidän luontomme ulkopuolista, ja erosta sen ja niiden vikojen välillä, jotka ovat meille luonnollisia

Ahneus ja viha, vaikka ne eivät ole luonteeltaan samanlaisia (sillä edellinen on jotakin luontomme ulkopuolista, kun taas jälkimmäisen siemen näyttää ikään kuin juonivan siemenensä sisällämme), ne syntyvät kuitenkin samalla tavalla, sillä useimmissa tapauksissa ne löytävät syyn herättämiseensä jostakin ulkopuolisesta. Sillä usein ihmiset, jotka ovat vielä melko heikkoja, valittavat, että he ovat joutuneet näihin synteihin ärsytyksen ja toisten yllyttämisen kautta, ja he ovat syöksyneet pää edellä vihaan ja ahneuteen toisten ihmisten yllyttämänä. Mutta sen, että ahneus on jotakin luontomme ulkopuolista, voimme selvästi nähdä tästä; nimittäin siitä, että sillä ei todistetusti ole ensimmäistäkään lähtökohtaa sisällämme eikä se saa alkunsa siitä, mikä edistää ruumiin ja sielun yhdessä pysymistä ja elämän olemassaoloa. On nimittäin selvää, että mikään muu ei kuulu yhteisen elämämme varsinaisiin tarpeisiin ja välttämättömyyksiin kuin päivittäinen ruokamme ja juomamme; mutta kaikki muu, minkälaisella innolla ja huolellisuudella sitä säilytämmekään, osoitetaan itse elämän tarpeiden kautta joksikin ihmisen tarpeista erilliseksi. Ja niinpä tämä kiusaus, koska se on jotakin luontomme ulkopuolista, hyökkää vain niiden munkkien kimppuun, jotka ovat vain laiskoja ja huonolle perustalle rakennettuja, kun taas ne, jotka ovat meille luonnollisia, eivät lakkaa vaivaamasta parhaitakaan munkkeja ja yksinäisyydessä asuvia. Ja niin pitkälle tämä on osoittautunut todeksi, että huomaamme, että on olemassa kansoja, jotka ovat täysin vapaita tästä himon intohimosta, koska ne eivät ole koskaan tavan ja tottumuksen kautta saaneet itseensä tätä vikaa ja heikkoutta. Ja uskomme, että vanha maailma ennen vedenpaisumusta oli pitkään tietämätön tämän himon hulluudesta. Ja jokaisen meistä, joka tekee perusteellisen luopumisensa maailmasta, tiedämme, että se häviää ilman vaikeuksia, jos ihminen luopuu kaikesta omaisuudestaan ja pyrkii luostarikuriin siten, ettei hän anna itselleen pitää ainoatakaan penninkiä. Ja voimme löytää tuhansia miehiä todistamaan tästä, jotka ovat yhdessä ainoassa hetkessä luopuneet kaikesta omaisuudestaan ja hävittäneet tämän intohimon niin perusteellisesti, ettei se enää sen jälkeen vaivaa heitä vähääkään, vaikka he joutuvat koko elämänsä ajan taistelemaan ahmimista vastaan eivätkä voi olla siltä turvassa ponnistelematta sydämen äärimmäisellä valppaudella ja ruumiillisella pidättyväisyydellä.

LUKU 9. Kuinka alakuloisuus ja acedia yleensä syntyvät ilman mitään ulkoista yllykettä, kuten muidenkin vikojen kohdalla.

DEJEKTIOT ja acedia syntyvät yleensä ilman ulkoista yllykettä, kuten muutkin, joista olemme puhuneet; sillä tiedämme hyvin, että ne ahdistavat usein yksinäisiä ihmisiä ja niitä, jotka ovat asettuneet autiomaahan ilman minkäänlaista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa, ja vieläpä mitä ahdistavimmalla tavalla. Ja tämän totuuden voi jokainen, joka on elänyt autiomaassa ja joutunut koetukselle sisäisen ihmisen ristiriidoissa, helposti todistaa kokemuksen kautta.

LUKU 10. Kuinka kuusi näistä vioista liittyy toisiinsa, ja kaksi niistä poikkeavaa ovat sukua toisilleen

Näistä kahdeksasta viasta siis, vaikka ne ovat erilaisia alkuperältään ja vaikutustavaltaan, kuusi ensimmäistä, nimittäin ahneus, haureus, ahneus, viha, masennus, onnettomuus, ovat tavallaan yhteydessä toisiinsa ja niin sanotusti ketjussa toisiinsa, niin että mikä tahansa ylenpalttinen esiintyminen yhdessä muodostaa lähtökohdan seuraavalle. Sillä ahmimisen ylenpalttisuudesta lähtee varmasti haureus, haureudesta ahneus, ahneudesta viha, vihasta masennus ja masennuksesta onnettomuus. Niinpä meidän on taisteltava niitä vastaan samalla tavalla ja samoilla menetelmillä; ja kun olemme voittaneet yhden, meidän on aina ryhdyttävä luetteloihin seuraavaa vastaan. Sillä korkea ja leviävä haitallinen puu saadaan sitä helpommin kuihtumaan, jos sen juuret, joista se on riippuvainen, on ensin paljaaksi jätetty tai leikattu; ja vaarallinen vesilammikko kuivuu heti, jos lähde ja virtaava kanava, josta se saa alkunsa, tukitaan huolellisesti. Jotta siis voittaisit acedian, sinun on ensin voitettava masennus; jotta pääsisit eroon masennuksesta, viha on ensin karkotettava; jotta voit tukahduttaa vihan, ahneus on poljettava jalkoihin; jotta voit kitkeä ahneuden, on hillittävä haureutta; ja jotta voit tuhota haureuden, sinun on kuritettava ahmimisen syntiä. Mutta kaksi jäljelle jäävää virhettä, nimittäin kateus ja ylpeys, liittyvät toisiinsa jokseenkin samalla tavalla kuin muutkin, joista olemme puhuneet, niin että toisen kasvaminen muodostaa lähtökohdan toiselle (sillä kateuden ylenpalttisuus kannustaa ylpeyteen); mutta ne eroavat täysin kuudesta aikaisemmasta viasta, eikä niitä liitetä niiden kanssa samaan luokkaan, koska niille ei ainoastaan anneta tilaisuutta syntyä näistä, vaan ne itse asiassa herätetään aivan eri tavalla ja tavalla. Sillä kun nämä muut on hävitetty, nämä jälkimmäiset kukoistavat sitä voimakkaammin, ja toisten kuolemasta ne versovat ja kasvavat sitä voimakkaammin: ja siksi nämä kaksi virhettä hyökkäävät kimppuumme aivan eri tavalla. Sillä me lankeamme kuhunkin noista kuudesta viasta sillä hetkellä, kun niitä edeltäneet viat ovat voittaneet meidät; mutta näihin kahteen olemme vaarassa langeta, kun olemme osoittautuneet voittaviksi, ja ennen kaikkea jonkin loistavan riemuvoiton jälkeen.Kaikkien vikojen kohdalla on siis niin, että aivan kuten ne syntyvät niitä edeltävien vikojen kasvusta, niin ne hävitetään pääsemällä eroon aikaisemmista vioista. Ja tällä tavoin, jotta ylpeys voidaan karkottaa, on kerskakulutus tukahdutettava, ja jos siis aina voitamme aikaisemmat, myöhemmät hillitään; ja kun hävitämme ne, jotka johtavat tietä, loputkin intohimomme kuolevat vaivatta. Ja vaikka nämä kahdeksan virhettä, joista olemme puhuneet, liittyvät toisiinsa ja yhdistyvät toisiinsa osoittamallamme tavalla, ne voidaan kuitenkin jakaa tarkemmin neljään ryhmään ja alaryhmään. Sillä ahmimiseen liittyy haureus erityisellä siteellä, ahneuteen viha, masennukseen onnettomuus ja kerskakulutukseen ylpeys on läheisessä yhteydessä.

LUKU 11. Kunkin näiden vikojen alkuperästä ja luonteesta.

JA nyt puhutaan jokaisesta vikamuodosta erikseen: Ahmimista on kolmea lajia: (I) sitä, joka ajaa munkin syömään ennen oikeita ja ilmoitettuja aikoja; sitä, joka huolehtii vatsan täyttämisestä ja sen ahmimisesta kaikenlaisilla ruoka-aineilla, ja sitä, joka on herkkujen ja herkkujen perässä. Ja nämä kolme lajia aiheuttavat munkille paljon vaivaa, ellei hän yritä vapauttaa itseään niistä kaikista samalla huolellisuudella ja tunnollisuudella. Sillä aivan kuten ei koskaan pidä uskaltaa rikkoa paastoaan ennen oikeaa aikaa, niin meidän on ehdottomasti vältettävä kaikkea ahneutta syömisessä ja ruoan valikoivaa ja herkullista valmistusta: sillä näistä kolmesta syystä syntyy sielulle erilaisia, mutta erittäin vaarallisia tiloja. Sillä ensimmäisestä syntyy vastenmielisyys luostaria kohtaan, ja siitä kasvaa inho ja suvaitsemattomuus luostarielämää kohtaan, ja tätä seuraa varmasti pian vetäytyminen ja pikainen lähtö luostarista. Toisesta syttyvät ylellisyyden ja irstailun tuliset tikat. Kolmas kutoo myös ahneuden kietoutuvat verkot vangeilleen, ja se estää munkkeja aina vain seuraamasta Kristuksen täydellistä itsensä hylkäämistä. Ja kun meissä on tämän intohimon jälkiä, voimme tunnistaa ne tästä; nimittäin, jos joku veljistä pitää meidät illallisella, emme tyydy syömään ruokaa sillä herkulla, jonka hän on valmistanut ja tarjoaa meille, vaan otamme anteeksiantamattoman vapauden pyytää, että siihen kaadetaan tai lisätään jotain muuta, mitä meidän ei pitäisi koskaan tehdä kolmesta syystä: (I) koska luostarimielen pitäisi aina tottua harjoittelemaan kestävyyttä ja pidättyväisyyttä ja apostolin tavoin oppia olemaan tyytyväinen missä tilassa tahansa hän on. Sillä se, joka järkyttyy ottamalla kerran ja tavallaan epämiellyttävän suupalan ja joka ei pysty edes lyhyeksi ajaksi voittamaan ruokahalunsa herkkyyttä, ei koskaan onnistu hillitsemään ruumiin salaisia ja tärkeämpiä haluja; koska joskus käy niin, että isännältämme on juuri sillä hetkellä loppu se tietty asia, jota pyydämme, ja saamme hänet häpeämään pöytänsä puutetta ja karuutta paljastamalla hänen köyhyytensä, jonka hän haluaisi mieluummin olevan vain Jumalan tiedossa; koska joskus muut ihmiset eivät välitä siitä herkusta, jota pyydämme, ja niin käy niin, että ärsytämme suurinta osaa heistä samalla, kun tarkoituksellisesti tyydytämme oman suupielemme mielihaluja.Ja tästä syystä meidän on kaikin keinoin vältettävä tällaista vapautta. Haureutta on kolmenlaista: (I) se, joka tapahtuu sukupuoliyhteydessä; se, joka tapahtuu koskematta naiseen, jonka vuoksi luemme, että Herra löi Onanin, patriarkka Juudan pojan, ja jota Raamattu kutsuu saastaisuudeksi: siitä apostoli sanoo: ”Mutta naimattomille ja leskille minä sanon, että heille on hyvä, jos he pysyvät niin kuin minä. Mutta jos he eivät pysy, menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin polttaa.” Se, mikä on sydämessä ja mielessä siitetty, josta Herra sanoo evankeliumissa: ”Joka katsoo naista himoiten häntä, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään.” Ja nämä kolme lajia siunattu apostoli kertoo meille, että ne on kitkettävä pois yhdellä ja samalla tavalla. ”Kuolettakaa”, sanoo hän, ‘jäsenenne, jotka ovat maan päällä, haureus, saastaisuus, himo jne.’.” Ja taas kahdesta niistä hän sanoo efesolaisille: ”Älköön huoruus ja saastaisuus olko teidän keskuudessanne edes nimeltä mainittuja.” Ja vielä kerran: ”Mutta tietäkää tämä, että kenelläkään huorintekijällä tai saastaisella tai himoitsevalla, joka on epäjumalanpalvelija, ei ole perintöosaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnassa.” Ja aivan samoin kuin näitä kolmea meidän on vältettävä yhtä huolellisesti, menevät ne yksi yhteen ja sulkevat meidät pois ja sulkevat meidät yhtä lailla pois Kristuksen valtakunnasta. Ahneutta on kolmenlaista: (I) Se, joka estää luopujia antamasta itselleen lupaa riistää tavaransa ja omaisuutensa; se, joka saa meidät liiallisella innolla palaamaan niiden tavaroiden hallintaan, jotka olemme antaneet pois ja jakaneet köyhille; se, joka saa ihmisen himoitsemaan ja hankkimaan sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Vihaa on kolmenlaista: yksi, joka raivoaa sisimmässään, jota kreikaksi kutsutaan thymos (θυμός= himo, kiihko); toinen, joka purkautuu sanoissa, teoissa ja teoissa, jota he kutsuvat ”orgē ksi” (ὀργή= viha, suuttumus, raivo), josta apostoli puhuu sanoen: ”Mutta nyt pankaa syrjään kaikki viha ja suuttumus.” Kolmas, joka ei ole samanlainen kuin nuo, koska se ei kiehu ja lopu tunnissa, vaan kestää päiviä ja pitkiä aikoja, jota kutsutaan menis’ ksi (μῆνις = viha, raivo). Ja kaikki nämä kolme meidän on tuomittava yhtä kauhulla. Harhautumista on kahdenlaista: toinen on se, joka syntyy, kun viha on laantunut, tai joka on seurausta jostakin tappiosta, jonka olemme kärsineet, tai jostakin tarkoituksesta, jota on estetty ja johon on puututtu; toinen on se, joka syntyy mielen kohtuuttomasta levottomuudesta tai epätoivosta. Acedia on kahdenlaista: toinen niistä saa sen kohteeksi joutuneen nukahtamaan, kun taas toinen saa hänet hylkäämään solunsa ja pakenemaan. Vaikka kerskailulla on erilaisia muotoja ja muotoja ja vaikka se jakautuu eri luokkiin, on kuitenkin kaksi pääasiallista lajia: (I) kun me paisuttelemme lihallisia ja näkyviä asioita ja kun me sytymme turhan ylistyksen halusta hengellisiä ja näkymättömiä asioita kohtaan.

LUKU 12. Kuinka turhamaisuus- kunnianhimo- voivat olla meille hyödyksi

MUTTA yhdessä asiassa hurskastelun on todettu olevan hyödyllinen asia aloittelijoille. Tarkoitan niitä, joita lihalliset synnit vielä vaivaavat, kuten esimerkiksi jos he huoruuden hengen vaivaamina muodostavat käsityksen pappeuden arvokkuudesta tai maineesta kaikkien ihmisten keskuudessa, jonka perusteella heitä ehkä pidetään pyhinä ja tahrattomina: ja niin he näillä ajatuksilla torjuvat himon saastaiset viettelykset pitäen niitä alhaisina ja ainakin arvonsa ja maineensa vastaisina; ja niin he pienemmän pahan avulla voittavat suuremman pahan. On nimittäin parempi, että ihmistä vaivaa kerskailun synti kuin että hän lankeaa haureuden himoon, josta hän joko ei voi toipua lainkaan tai vain suurella vaivalla lankeamisensa jälkeen. Ja tämän ajatuksen ilmaisee erinomaisesti eräs profeetta, joka puhuu Jumalan nimessä ja sanoo: ”Minun nimeni tähden minä poistan vihani kaukaa, ja ylistykselläni minä pidän sinut kurissa, ettet hukkuisi.” Toisin sanoen, niin kauan kuin olet kahlittuna ylpeyden ylistykseen, et voi mitenkään rynnätä helvetin syvyyksiin tai syöksyä peruuttamattomasti kuolemansyntien tekemiseen. Meidän ei myöskään tarvitse ihmetellä, että tällä intohimolla on valta estää ketään ryntäämästä haureuden syntiin, sillä monilla esimerkeillä on kerta toisensa jälkeen todistettu, että kun ihminen on kerran joutunut sen myrkyn ja vitsauksen vaikutuksen alaiseksi, se tekee hänestä täysin väsymättömän, niin että hän tuskin tuntee edes kahden tai kolmen päivän paastoa. Ja me olemme usein tunteneet joitakin, jotka elävät tässä autiomaassa ja tunnustavat, että kun heidän kotinsa oli Syyrian luostareissa, he pystyivät vaikeuksitta olemaan viisi päivää ilman ruokaa, kun taas nyt nälkä valtaa heidät niin pahasti jo kolmannella tunnilla, että he tuskin pystyvät pitämään päivittäistä paastoaan yhdeksänteen tuntiin asti. Ja tästä aiheesta on hyvin näppärä vastaus, jonka abba Makarius antoi eräälle, joka kysyi häneltä, miksi häntä vaivasi nälkä jo kolmannella tunnilla erämaassa, kun hän luostarissa oli usein halveksinut ruokaa koko viikon ajan tuntematta nälkää. ”Koska”, sanoi hän, ”täällä ei ole ketään, joka näkisi paastosi ja ruokkisi ja tukisi sinua ylistyksellään sinusta; mutta siellä lihoit muiden huomiosta ja kerskailun ruuasta.” Ja siitä tavasta, jolla, kuten sanoimme, huoruuden synti estetään kerskailun hyökkäyksellä, on erinomainen ja merkittävä kuva Kuninkaiden kirjassa, jossa, kun israelilaiset olivat joutuneet Egyptin kuninkaan Nechon vangiksi, Assyrian kuningas Nebukadnessar, tuli ja toi heidät Egyptin rajoilta takaisin omaan maahansa, ei tosiaankaan tarkoituksenaan palauttaa heitä entiseen vapauteensa ja kotimaahansa, vaan tarkoituksenaan viedä heidät omaan maahansa ja kuljettaa heidät vielä kaukaisempaan maahan kuin Egyptin maahan, jossa he olivat olleet vankeina. Ja tämä kuva soveltuu täsmälleen käsiteltävänä olevaan tapaukseen. Sillä vaikka on vähemmän haitallista antaa periksi hurskauden synnille kuin haureudelle, on kuitenkin vaikeampaa paeta hurskauden vallasta. Sillä tavalla tai toisella vangin, joka on viety kauemmas, on vaikeampi palata kotimaahansa ja isiensä vapauteen, ja profeetan nuhtelu kohdistuu häneen ansaitusti: ”Miksi olet vanhentunut vieraalla maalla?” Sillä miehen sanotaan oikeutetusti vanhentuneen vieraalla maalla, jos hän ei ole rikkonut vikojensa perustamista. Ylpeyttä on kahdenlaista: (I) lihallista ja hengellistä, joka on pahempi. Sillä se hyökkää erityisesti niiden kimppuun, joiden nähdään edistyneen joissakin hyvissä ominaisuuksissa.

LUKU 13.Erilaisista tavoista, joilla kaikki nämä viat hyökkäävät kimppuumme

Vaikka nämä kahdeksan virhettä siis vaivaavat kaikenlaisia ihmisiä, ne eivät kuitenkaan hyökkää kaikkien kimppuun samalla tavalla. Sillä yhdessä ihmisessä haureuden henki on pääasiallista, toisessa viha ratsastaa toista, toisessa kerskakulttuuri vaatii itselleen valtaa, toisessa ylpeys hallitsee kenttää, ja vaikka on selvää, että kaikki nämä viat hyökkäävät meitä kaikkia vastaan, vaikeudet tulevat kuitenkin jokaiseen meistä hyvin eri tavoin ja eri tavalla.

LUKU 14. Taistelusta, johon meidän on ryhdyttävä vikojamme vastaan, kun ne hyökkäävät kimppuumme

TÄMÄN vuoksi meidän on ryhdyttävä luetteloihin näitä vikoja vastaan siten, että jokaisen on löydettävä itseään painostava synti ja suunnattava päähyökkäyksensä sitä vastaan, suunnaten kaiken huolenpitonsa ja valppautensa varomaan sen hyökkäystä vastaan, suunnata sitä vastaan päivittäin paaston aseet ja heittää sitä vastaan aina sydämen huokausten ja huokausten jatkuvat nuolet ja käyttää sitä vastaan valvomisia ja sydämen mietiskelyä, ja lisäksi vuodattaa Jumalalle jatkuvia kyyneleitä ja rukouksia ja jatkuvasti ja nimenomaisesti rukoilla, että vapautuisi sen hyökkäyksestä. Sillä ihmisen on mahdotonta voittaa voittoa minkäänlaisesta intohimosta, ellei hän ole ensin selvästi ymmärtänyt, ettei hän voi mitenkään voittaa taistelua sitä vastaan omin voimin ja ponnistuksin, vaikka hänen on puhdistautuakseen yötä päivää jatkettava äärimmäistä huolenpitoa ja valppautta. Ja silloinkin, kun hän tuntee päässeensä eroon tästä viasta, hänen tulisi vielä tutkia sydämensä syvimpiä syvyyksiä samalla tarkoituksella ja erottaa pahin vika, jonka hän näkee vielä siellä olevien vikojen joukosta, ja kohdistaa kaikki Hengen voimat nimenomaan sitä vastaan, ja näin voittaen aina vahvemmat intohimot hän saa nopean ja helpon voiton lopuista, sillä voittojen kautta sielu vahvistuu, ja se, että seuraava taistelu käydään heikompien intohimojen kanssa, takaa hänelle helpomman menestyksen taistelussa: kuten yleensä on asianlaita niiden kohdalla, joilla on tapana kohdata kaikenlaisia villejä petoja tämän maailman kuninkaiden läsnä ollessa, palkkiot huomioon ottaen – eräänlainen spektaakkeli, jota kutsutaan yleisesti ”pancarpusiksi” (Pancarpus” mainitaan uskonnollisessa yhteydessä, erityisesti liittyen Magna Materin (suuren äitijumalattaren) pyhäkköön Ostiassa; käänt. huom.). Tällaiset miehet, sanon minä, suuntaavat ensimmäisen hyökkäyksensä niitä petoja vastaan, jotka he näkevät kaikkein vahvimmiksi ja hurjimmiksi, ja kun he ovat saaneet ne kukistettua, he voivat helpommin panna matalaksi loputkin, jotka eivät ole niin kauheita ja voimakkaita. Niin myös voittamalla aina vahvemmat intohimot, kun heikommat ottavat niiden paikan, saamme täydellisen voiton ilman minkäänlaista riskiä. Meidän ei myöskään tarvitse kuvitella, että jos joku kamppailee erityisesti yhden vian kanssa ja vaikuttaa liian huolimattomalta varautuessaan muiden hyökkäyksiltä, hän haavoittuu helposti äkillisestä hyökkäyksestä, sillä näin ei voi mitenkään käydä. Sillä jos ihminen on halukas puhdistamaan sydämensä ja on terästäytynyt jonkin yhden vian hyökkäystä vastaan, on mahdotonta, ettei hän yleisesti ottaen pelkäisi kaikkia muitakin vikoja ja varoisi niitä samalla tavoin. Sillä jos ihminen tekee itsensä epäarvoiseksi puhtauden palkinnon saamiseksi saastuttamalla itsensä muilla vioilla, miten hän voi mitenkään onnistua saamaan voiton siitä yhdestä intohimosta, josta hän kaipaa vapautumista? Mutta kun sydämemme päätavoite on valinnut yhden intohimon hyökkäyksensä erityiseksi kohteeksi, rukoilemme siitä vakavammin ja rukoilemme erityisellä huolimattomuudella ja kiihkeydellä, että olisimme erityisen varuillamme sitä vastaan ja onnistuisimme näin saamaan nopean voiton. Sillä lain antaja itse opettaa meille, että meidän tulee noudattaa tätä suunnitelmaa taisteluissamme eikä luottaa omaan voimaamme, sillä hän sanoo: ”Älä pelkää heitä, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, Jumala, joka on väkevä ja kauhea: Hän hävittää nämä kansat sinun silmiesi edessä pikkuhiljaa ja vähitellen. Et voi hävittää niitä kokonaan, jotteivät maan pedot ehkä lisääntyisi sinun päällesi. Mutta Herra, sinun Jumalasi, vapauttaa heidät sinun silmiesi edessä ja tappaa heidät, kunnes he ovat kokonaan tuhoutuneet.”

LUKU 15. Kuinka emme voi tehdä mitään vikojamme vastaan ilman Jumalan apua ja kuinka meidän ei pidä paisua voitoista niitä vastaan

JA kuinka meidän ei pidä paisua voitoista niitä vastaan, hän samoin kehottaa meitä; sanoen: ”Jospa, kun olet syönyt ja tullut kylläiseksi, kun olet rakentanut komeat talot ja asunut niissä ja sinulla on härkälaumoja ja lammaslaumoja ja runsaasti kultaa ja hopeaa ja kaikkea, sydämesi kohoaa ja et muista Herraa, sinun Jumalaasi, joka vei sinut pois Egyptin maasta, orjuuden huoneesta, ja joka oli sinun johtajasi suuressa ja kauheassa erämaassa. ” Salomo sanoo myös Sananlaskuissa: ”Kun vihollisesi kaatuu, älä iloitse, äläkä hänen turmiossaan kohoa, jottei Herra näkisi ja se suututtaisi häntä ja hän kääntäisi vihansa pois hänestä.” Toisin sanoen, jottei hän näkisi sydämesi ylpeyttä ja lakkaisi hyökkäämästä hänen kimppuunsa ja sinä alkaisit joutua hänen hylkäämäkseen ja siten jälleen kerran sen kiihkon ahdistamaksi, jonka olit Jumalan armon kautta aiemmin voittanut. Sillä profeetta ei olisi rukoillut näillä sanoilla: ”Älä luovuta, Herra, petojen käsiin sielua, joka tunnustaa Sinulle”, ellei hän olisi tiennyt, että sydämen ylpeytensä tähden jotkut joutuvat jälleen niiden vikojen valtaan, jotka he olivat voittaneet, jotta he nöyrtyisivät. Siksi meidän on hyvä sekä todellisen kokemuksen kautta saada varmuus siitä, että myös lukemattomien raamatunkohtien kautta saada opetusta siitä, että emme voi mitenkään voittaa niin mahtavia vihollisia omilla voimillamme ja ilman Jumalan yksinomaista apua; ja että meidän tulee aina viitata koko voitostamme joka päivä Jumalalle itselleen, kuten Herra itse myös antaa meille Mooseksen kautta opetuksen juuri tästä asiasta: ”Älä sano sydämessäsi, kun Herra, sinun Jumalasi, on hävittänyt heidät sinun silmiesi edessä: Sillä minun vanhurskauteni kautta Herra on tuonut minut tämän maan omaisuuteen, kun taas nämä kansat tuhotaan heidän pahuutensa tähden. Sillä ei ole sinun vanhurskautesi ja sydämesi rehellisyyden tähden, että sinä menet valtaamaan heidän maataan, vaan koska he ovat tehneet pahaa, he tuhoutuvat sinun tullessasi sinne.”” Kysyn, mitä voitaisiin sanoa selvemmin vastakohtana sille jumalattomalle käsityksellemme ja julkeudellemme, jossa haluamme liittää kaiken tekemämme oman vapaan tahtomme ja omien ponnistelujemme ansioksi? ”Älä sano”, hän sanoo meille, ”sydämessäsi, kun Herra, sinun Jumalasi, on hävittänyt heidät silmiesi edessä: Minun vanhurskauteni tähden Herra on vienyt minut tämän maan omaksi.”” Niille, joiden silmät on avattu ja korvat valmiina kuuntelemaan, eikö tämä sano selvästi: Kun kamppailusi lihallisia vikoja vastaan on sujunut sinulle hyvin ja näet, että olet vapaa niiden saastasta ja tämän maailman muodista, älä paisuttele itseäsi taistelun onnistumisesta ja voitosta ja kirjoita sitä omalle voimallesi ja viisaudellesi äläkä kuvittele, että olet saavuttanut voiton hengellisestä pahuudesta ja lihallisista synneistä omilla ponnisteluillasi ja tarmollasi ja vapaalla tahdollasi? Sillä ei ole epäilystäkään siitä, ettette olisi mitenkään voineet onnistua kaikessa tässä, ellei teitä olisi vahvistettu ja suojeltu Herran avulla.

LUKU 16. Niiden seitsemän kansakunnan merkityksestä, joiden maat Israel otti haltuunsa, ja siitä, miksi heistä puhutaan joskus ”seitsemänä” ja joskus ”monena”

NÄMÄ ovat ne seitsemän kansakuntaa, joiden maat Herra lupasi antaa israelilaisille, kun he lähtivät Egyptistä. Ja kaikki se, mikä, kuten apostoli sanoo, tapahtui heille ”kuvaannollisesti”, meidän pitäisi ottaa kirjoitettuna meidän korjaukseksemme. Sillä niin me luemme: ”Kun Herra, sinun Jumalasi, on vienyt sinut siihen maahan, jota olet menossa valtaamaan, ja hävittänyt monta kansaa ennen sinua: heettiläiset, girgassialaiset, amorilaiset, kanaanilaiset, perissiläiset, heviläiset ja jebusilaiset, seitsemän kansaa, jotka ovat paljon sinua lukuisampia ja paljon sinua vahvempia, ja Herra, sinun Jumalasi, on antanut heidät sinun haltuusi, niin sinä hävität heidät kokonaan.” Ja syy siihen, että heidän sanotaan olevan paljon lukuisampia, on se, että vikoja on paljon enemmän kuin hyveitä, ja niinpä luettelossa kansat lasketaan seitsemäksi, mutta kun puhutaan hyökkäyksestä niitä vastaan, ne luetellaan ilman, että niiden lukumäärää ilmoitetaan, sillä näin me luemme: ”Ja on tuhonnut monta kansaa sinun edestäsi.” Sillä lihallisten intohimojen rotu, joka kumpuaa tästä seitsenkertaisesta synnin kannustimesta ja juuresta, on lukuisampi kuin Israelin rotu. Sillä sieltä kumpuavat murhat, riidat, harhaopit, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkka, ylensyönti, juopottelu, selkään taputtelu, pelleily, saastainen keskustelu, valhe, väärä vala, tyhmä puhe, kiukkuisuus, levottomuus, ahneus, katkeruus, kiukuttelu, viha, halveksunta, nurina, kiusaaminen, epätoivo ja monet muut viat, joiden kuvaaminen kestäisi liian kauan. Ja jos olemme taipuvaisia ajattelemaan näitä pieniä asioita, niin kuunnelkaamme, mitä apostoli ajatteli niistä ja mikä oli hänen mielipiteensä niistä: ”Älkääkä nurisko”, sanoo hän, ‘niin kuin muutamat heistä nurisivat ja joutuivat tuhon omaksi’, ja kiusauksesta: ”Älkäämme myöskään kiusatko Kristusta, niin kuin jotkut heistä kiusasivat ja menehtyivät käärmeisiin.” Ilkeilystä: ”Älkää rakastako haukkumista, jottei teitä kitkettäisi.” Ja epätoivosta: ”Jotka epätoivoissaan ovat antautuneet haureuteen, kaiken eksytyksen tekoon, saastaisuuteen.” Ja sen, että huutelu on tuomittava samoin kuin viha, suuttumus ja pilkkaaminen, opettavat meille saman apostolin sanat mahdollisimman selvästi, kun hän näin moittii meitä: ”Pois teistä kaikki katkeruus ja viha ja suuttumus ja kiivaus ja huuto ja pilkka ja kaikki pahansuopa herjaus”, ja monet muutkin tällaiset asiat. Ja vaikka näitä on paljon enemmän kuin hyveitä, niin jos kuitenkin ensin voitetaan nuo kahdeksan pääsyntiä, joista tiedämme niiden luonnostaan lähtevän, niin kaikki nämä kerralla vajoavat alas ja tuhoutuvat yhdessä niiden kanssa pysyvällä tuholla. Sillä ahmimisesta lähtevät ylellisyys ja juopottelu. Haureudesta likainen keskustelu, törkeys, pelleily ja typerät puheet. Ahneudesta valehtelu, petos, varkaus, väärän valan vannominen, likaisen voiton tavoittelu, väärä todistus, väkivalta, epäinhimillisyys ja ahneus. Vihasta, murhista, huutamisesta ja närkästyksestä. Masennuksesta, vihasta, pelkuruudesta, katkeruudesta ja epätoivosta. Acediasta, laiskuudesta, uneliaisuudesta, töykeydestä, levottomuudesta, vaeltelusta, mielen ja ruumiin epävakaudesta, höpöttelystä, uteliaisuudesta. Ylimielisyydestä, riitelystä, harhaopista, kerskailusta ja luottamuksesta uutuuksiin. Ylpeydestä, halveksunnasta, kateudesta, tottelemattomuudesta, jumalanpilkasta, murinasta, haukkumisesta. Ja sen, että kaikki nämä vitsaukset ovat meitä voimakkaampia, voimme todeta hyvin selvästi siitä tavasta, jolla ne hyökkäävät meitä vastaan. Sillä lihallisten intohimojen nautinto sotii voimakkaammin jäsenissämme kuin halu hyveellisyyteen, joka saavutetaan vain sydämen ja ruumiin suurimmalla katumuksella. Mutta jos vain katsot hengen silmin niitä lukemattomia vihollisjoukkojamme, jotka apostoli luettelee, kun hän sanoo: ”Sillä me emme paini lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa paikoissa”, ja tämän, minkä me löydämme vanhurskaasta miehestä yhdeksännessätoista psalmissa: ”Tuhat kaatuu sinun rinnallasi ja kymmenen tuhatta sinun oikealla puolellasi”, niin näet selvästi, että he ovat paljon lukuisampia ja voimakkaampia kuin me, lihalliset ja maalliset olennot, niin kuin me olemme, vaikka heille on annettu aine, joka on hengellistä ja aineetonta.

LUKU 17. Kysymys, joka koskee vertailua seitsemästä kansasta ja kahdeksasta viasta

GERMANUS: Miten sitten on mahdollista, että meitä vastaan hyökkääviä vikoja on kahdeksan, kun Mooses laskee Israelin kansaa vastustavat kansat seitsemäksi, ja miten meidän on hyvä ottaa haltuun vikamme alue?

LUKU 18. Vastaus siihen, miten kahdeksan kansakunnan lukumäärä muodostuu kahdeksan vian mukaisesti

SERAPION: Kaikki ovat täysin samaa mieltä siitä, että on olemassa kahdeksan päävirhettä, jotka vaikuttavat munkkiin. Ja kaikkia niitä ei ole sisällytetty kansojen lukuun tästä syystä, koska Mooses, tai pikemminkin Herra hänen kauttaan, puhui Mooseksen 5. Mooseksen kirjassa niille, jotka olivat jo lähteneet Egyptistä ja vapautuneet yhdestä mahtavimmasta kansasta, tarkoitan egyptiläisten kansasta. Ja huomaamme, että tämä kuva pätee myös meidän tapauksessamme, sillä kun olemme päässeet irti tämän maailman ansoista, meidät todetaan vapaiksi ahmimisesta eli vatsan ja suupielien synnistä; ja heidän laillaan meillä on taistelu näitä seitsemää jäljellä olevaa kansakuntaa vastaan, ottamatta lainkaan huomioon sitä yhtä, joka on jo voitettu. Eikä tämän kansan maata annettu Israelille omaisuudeksi, vaan Herran käsky määräsi, että heidän oli heti jätettävä se ja lähdettävä sieltä pois. Ja tästä syystä paastomme on tehtävä kohtuullisiksi, jotta meidän ei tarvitsisi liiallisen pidättäytymisen vuoksi, joka johtuu lihan heikkoudesta ja sairaudesta, palata takaisin Egyptin maahan, toisin sanoen entiseen ahneuteemme ja lihalliseen himoon, jonka hylkäsimme luopuessamme tästä maailmasta. Ja tämä on tapahtunut kuvaannollisesti niissä, jotka lähdettyään ulos hyveen autiomaahan himoitsevat jälleen niitä lihan ruukkuja, joiden päällä he Egyptissä istuivat.

LUKU 19. Syy siihen, miksi yksi kansa on hylättävä, kun taas seitsemän on käsketty tuhota

MUTTA syy siihen, miksi sitä kansaa, jossa Israelin lapset syntyivät, ei käsketty tuhota kokonaan, vaan vain sen maa oli hylättävä, kun taas käskettiin, että nämä seitsemän kansaa oli tuhottava kokonaan, on tämä: Sillä vaikka kuinka suuri olisikin hengen kiihko, jonka innoittamana olemme astuneet hyveiden autiomaahan, emme kuitenkaan voi mitenkään täysin vapautua mässäilyn naapurustosta tai sen palvelemisesta ja niin sanoakseni päivittäisestä kanssakäymisestä sen kanssa. Sillä mieltymys herkkuihin ja herkutteluun elää meissä luonnollisena ja synnynnäisenä asiana, vaikka pyrkisimmekin karsimaan kaikki turhat mielihalut ja halut, joita, koska niitä ei voi kokonaan tuhota, pitäisi karttaa ja välttää. Sillä näistä me luemme: ”Älkää välittäkö lihasta ja sen himoista”. Niin kauan kuin me siis vielä säilytämme tunteen tätä huolenpitoa kohtaan, jota ei kehotetaan kokonaan katkaisemaan, mutta pitämään ilman sen haluja, on selvää, että emme tuhoa egyptiläistä kansaa, vaan erottaudumme siitä tavallaan, emme ajattele mitään ylellisyyksiä ja herkullisia juhlia, vaan, kuten apostoli sanoo, ”tyydymme jokapäiväiseen ravintoon ja vaatteisiin”. Ja tämä on käsketty lain kuvassa näin: ”Älä inhoa egyptiläistä, koska olit muukalainen hänen maassaan.” Sillä tarpeellista ruokaa ei evätä ruumiilta ilman, että se on vaarassa ruumiille ja sielussa syntistä. Mutta noista seitsemästä hankalasta viasta meidän on kaikin mahdollisin tavoin kitkettävä kiintymyssuhteet sielumme syvimmistä syvyyksistä. Sillä niistä me luemme: ”Kaikki katkeruus ja viha ja suuttumus ja kiukku ja huuto ja herjaus kaikkine pahansuopaisuuksineen olkoon teistä pois”, ja vielä kerran: ”Kaikki katkeruus ja viha ja suuttumus ja kiukku ja kiukku ja herjaus ja kaikki pahansuopaisuus olkoon teistä pois: ”Mutta haureutta ja kaikkea saastaisuutta ja ahneutta älköön teidän keskuudessanne edes nimeltä mainittako, tai säädyttömyyttä tai typerää puhetta tai rivouksia.”” Voimme siis leikata juurineen pois nämä luonnostamme ulkopuolelta luontoomme varttuneet viat, kun taas ahneuden tilaisuuksia emme voi mitenkään leikata pois. Sillä vaikka olisimme kuinka pitkälle edenneet, emme voi olla olematta sellaisia kuin synnyimme. Ja sen, että näin on, voimme osoittaa paitsi kaltaistemme pienten ihmisten elämästä, myös kaikkien niiden täydellisyyden saavuttaneiden elämästä ja tavoista, jotka, vaikka he ovat päässeet eroon kaikkien muiden intohimojen kannustimista ja vetäytyvät autiomaahan täydellisellä henkisellä kiihkolla ja ruumiillisesta luopumalla, eivät silti voi olla ajattelematta jokapäiväistä ateriaansa ja ruoan valmistusta vuodesta toiseen.

LUKU 20. Ahmimisen luonteesta, jota voidaan havainnollistaa kotka- vertauksella

Kotkan vertauksesta löytyy ihailtava kuvaus tästä intohimosta, jonka kanssa munkki, olkoon hän kuinka hengellinen ja erinomainen tahansa, varmasti joutuu tekemisiin. Sillä kun tämä lintu on korkeuksissa lentäessään kohonnut korkeimpien pilvien yläpuolelle ja vetäytynyt kaikkien kuolevaisten silmistä ja koko maan kasvojen edestä, vatsan tarpeet pakottavat sen kuitenkin laskeutumaan alas ja laskeutumaan maan päälle ja syömään raatoja ja ruumiita. Ja tämä osoittaa selvästi, että ahmimisen henkeä ei voida kokonaan hävittää kuten kaikkia muitakaan vikoja eikä kokonaan tuhota kuten niitä, vaan että voimme vain mielen voimalla hillitä ja hillitä kaikkia siihen kannustavia tekijöitä ja kaikkia turhia mielihaluja.

LUKU 21 Ahmimisen pysyvästä luonteesta, sellaisena kuin sitä kuvaavat eräät filosofit

TÄMÄN VIRHEEN LUONNE ilmaistiin ihailtavasti seuraavan arvoituksen varjolla, jonka eräs vanhimmista esitti keskustelussa eräiden filosofien kanssa, jotka ajattelivat, että he voisivat hänen kristillisen yksinkertaisuutensa vuoksi pilkata häntä kuin maalaisjuntti: ”Isäni”, sanoi hän, ”jätti minut monien velkojien kynsiin. Kaikille muille olen maksanut kaiken, ja olen vapautunut kaikista heidän painostavista vaatimuksistaan; mutta yhtä en pysty tyydyttämään edes päivittäisellä maksulla.”” Ja kun he eivät ymmärtäneet arvoituksen merkitystä ja pyysivät häntä kipeästi selittämään sen: ”Olin”, sanoi hän, ”luonnollisessa tilassani monien vikojen ympäröimänä. Mutta kun Jumala innoitti minut kaipaamaan vapautta, minä, hylkäsin tämän maailman ja samalla luovuin kaikesta omaisuudestani, jonka olin perinyt isältäni, ja näin tyydytin heidät kaikki kuin painostavat velkojat ja vapautin itseni kokonaan heistä. Mutta en koskaan kyennyt kokonaan pääsemään eroon mässäilyn yllykkeistä. Sillä vaikka vähennän nauttimani ruuan määrän mahdollisimman pieneksi, en voi kuitenkaan välttyä sen päivittäisten kehotusten voimalta, vaan minun on jatkuvasti ”tainnutettava” sitä ja suoritettava ikään kuin loputtomia maksuja tyydyttämällä sitä jatkuvasti ja maksettava loputtomia tiemaksuja sen vaatimuksesta.” Sitten he julistivat, että tämä mies, jota he olivat tähän asti halveksineet hölmöläisenä ja maalaisjunttina, oli ymmärtänyt perusteellisesti filosofian ensimmäiset periaatteet eli eettisen koulutuksen, ja he ihmettelivät, että hän oli luonnon valossa voinut oppia sen, mitä mikään koulu tässä maailmassa ei olisi voinut hänelle opettaa, kun taas he itse eivät kaikesta vaivannäöstään ja pitkästä koulutuksestaan huolimatta olleet oppineet sitä. Tämä riittää erityisesti ahmimisesta. Palatkaamme nyt siihen keskusteluun, jossa olimme alkaneet pohtia vikojemme yleistä suhdetta toisiinsa.

LUKU 22.Miten Jumala ennusti Aabrahamille, että Israelin täytyisi ajaa pois kymmenen kansaa

KUN Herra puhui Aabrahamin kanssa tulevaisuudesta (asia, josta ette kysyneet), huomaamme, että Hän ei luetellut seitsemää kansaa vaan kymmenen, joiden maan Hän lupasi antaa hänen jälkeläiselleen. Ja tämä luku on selvästi muodostettu lisäämällä siihen epäjumalanpalvelus ja jumalanpilkka, joiden vallassa sekä pakanoiden uskonnottomat joukot että juutalaisten jumalanpilkka olivat ennen Jumalan tuntemista ja kasteen armoa, kun he asuivat hengellisessä Egyptissä. Mutta kun ihminen on tehnyt luopumisensa ja lähtenyt sieltä pois, ja kun hän on Jumalan armon avulla voittanut ahmimisen ja tullut hengelliseen erämaahan, silloin hän on vapaa näiden kolmen hyökkäyksistä ja joutuu käymään sotaa vain niitä seitsemää vastaan, jotka Mooses luettelee.

LUKU 23. Miten meidän on hyödyllistä ottaa haltuumme heidän maansa

MUTTA se, että meitä kehotetaan omaksi parhaaksemme ottamaan haltuumme noiden kaikkein pahimpien kansojen maat, voidaan ymmärtää tällä tavalla. Jokaisella vialla on sydämessä oma erityinen nurkkauksensa, jonka se vaatii itselleen sielun syvyyksiin ja ajaa Israelin, ts. pyhien ja taivaallisten asioiden tarkastelun, pois eikä lakkaa koskaan vastustamasta niitä. Sillä hyveet eivät voi mitenkään elää rinnakkain vikojen kanssa. ”Sillä mitä osallisuutta on vanhurskaudella vääryyden kanssa? Tai mikä yhteys on valolla pimeyden kanssa?” Mutta heti kun Israelin kansa on voittanut nämä viat, ts. ne hyveet, jotka sotivat niitä vastaan, niin heti siveys täyttää sydämessämme sen paikan, jonka mielisiveellisyyden ja haureuden henki oli miehittänyt. Kärsivällisyys ottaa haltuunsa sen, mitä viha oli pitänyt hallussaan. Sen, mitä kuoleman tuottava suru oli vallannut, ottaa haltuunsa jumalallinen ja iloa täynnä oleva suru. Sen, minkä onnettomuus oli tuhonnut, viljelee heti rohkeus. Ylpeys, jonka ylpeys oli polkenut maahan, jalostuu nöyryydellä; ja kun kukin näistä vioista on karkotettu, niiden paikat (eli taipumus niihin) täyttyvät vastakkaisilla hyveillä, joita kutsutaan osuvasti Israelin lapsiksi, eli sieluksi, joka näkee Jumalan; ja kun nämä ovat karkottaneet kaikki intohimot sydämestä, voimme uskoa, että he ovat pikemminkin saaneet takaisin oman omaisuutensa kuin vallanneet muiden omaisuuden.

LUKU 24. Miten maat, joista kanaanilaiset karkotettiin, oli annettu Seemin jälkeläisille

FOR Kuten vanha perimätieto kertoo, nämä samat kanaanilaisten maat, joihin israelilaiset tuotiin, oli aiemmin jaettu Seemin jälkeläisille maailman jakautuessa, ja sen jälkeen Hamin jälkeläiset valloittivat ne ilkeästi ja väkivalloin ja ottivat ne haltuunsa. Ja tässä näkyy Jumalan vanhurskas tuomio, kun hän karkotti toisten maasta ne, jotka olivat väärässä mielessä ottaneet ne haltuunsa, ja palautti näille muille heidän isiensä muinaisen omaisuuden, joka oli annettu heidän esi-isilleen maailmanjaon yhteydessä. Ja voimme täysin hyvin nähdä, että tämä kuva pätee meidän tapauksessamme. Sillä Jumalan tahto on luonnostaan osoittanut sydämemme omistusoikeuden ei paheille vaan hyveille, jotka Aadamin lankeemuksen jälkeen karkotettiin omasta maastaan syntien kasvattamina, ts. kanaanilaisten toimesta; ja kun ne siis Jumalan armosta meidän ponnistelujemme ja työmme kautta palautetaan takaisin sinne, voimme katsoa, että ne eivät ole vallanneet toisen aluetta, vaan pikemminkin saaneet takaisin oman maansa.

LUKU 25. Eri raamatunkohdat kahdeksan vian merkityksestä

JA näihin kahdeksaan vikaan liittyen meillä on evankeliumissa myös seuraavaa: ”Mutta kun saastainen henki on lähtenyt ihmisestä, hän vaeltaa kuivilla paikoilla etsien lepoa eikä löydä sitä. Silloin hän sanoo: ”Minä palaan kotiini, josta lähdin; ja tullessaan hän löytää sen tyhjänä, lakaistuna ja koristeltuna; silloin hän menee ja ottaa seitsemän muuta henkeä, jotka ovat pahempia kuin hän itse, ja ne menevät sisään ja asuvat siellä; ja sen ihmisen viimeinen tila on tullut pahemmaksi kuin ensimmäinen.”” Katso, aivan kuten edellisissä kohdissa luemme seitsemästä kansasta sen egyptiläisten kansan lisäksi, josta israelilaiset olivat lähteneet, niin myös tässä sanotaan seitsemän saastaisen hengen palaavan sen yhden hengen lisäksi, jonka kuulemme ensin lähtevän ihmisestä. Ja tästä syntien seitsenkertaisesta kannustimesta Salomo antaa Sananlaskuissa seuraavan kuvauksen: ”Jos vihollisesi puhuu sinulle kovaan ääneen, älä suostu häneen, sillä hänen sydämessään on seitsemän pahuutta”, ts. jos ahmimisen henki on voitettu ja alkaa imarrella sinua sillä, että olet nöyryyttänyt sitä, pyytämällä tavallaan, että hellittäisit jotakin siitä kiihkosta, jolla aloitit, ja antaisit sille jotakin enemmän kuin mitä pidättäytymisen oikeat rajat ja ankaran ankaruuden mitta sallivat, älä anna sen alistua, äläkä palaa kuvitellussa turvassa sen hyökkäyksiltä, kun näytät vapautuneen hetkeksi lihallisista himoista, entiseen huolettomuuden tilaan tai entiseen mieltymykseen hyviin asioihin. Sillä tämän kautta se henki, jonka olet voittanut, sanoo: ”Minä palaan kotiini, josta tulin ulos”, ja välittömästi siitä lähtevät synnin seitsemän henkeä osoittautuvat sinulle vahingollisemmiksi kuin se intohimo, jonka aluksi voitit, ja vetävät sinut pian alas pahempiin synteihin.

LUKU Kuinka meidän on, kun olemme voittaneet ahmimisen himon, meidän on pyrittävä hankkimaan kaikki muut hyveet

SEN vuoksi meidän on paastoa ja pidättäytymistä harjoittaessamme varottava, kun olemme voittaneet ahmimisen intohimon, ettemme koskaan anna mielemme jäädä tyhjäksi niistä hyveistä, joita tarvitsemme; vaan meidän on sitäkin hartaammin täytettävä niillä sydämemme sisimmät syvennykset, koska pelkäämme, ettei himon henki palaisi ja löytäisi meidät tyhjinä ja tyhjinä niistä, eikä tyytyisi turvaamaan sisäänpääsyä sinne yksin itselleen, vaan toisi mukanaan sydämeemme tämän seitsenkertaisen syntien kannustimen ja tekisi viimeisestä tilastamme ensimmäistä pahemman. Sillä sielu, joka kerskuu luopuneensa tästä maailmasta ja sen vallassa olevista kahdeksasta viasta, on sen jälkeen likaisempi ja saastaisempi ja joutuu ankarampien rangaistusten kohteeksi kuin silloin, kun se aiemmin oli kotona maailmassa, kun se ei ollut ottanut itselleen sääntöjä eikä munkin nimeä. Sillä näiden seitsemän hengen sanotaan olevan pahempia kuin ensimmäiset, jotka lähtivät liikkeelle, tästä syystä; sillä hyvän rakastaminen, toisin sanoen ahmiminen, ei sinänsä olisi vahingollista, ellei se avaisi ovea muille intohimoille, nimittäin haureudelle, ahneudelle, vihalle, alakuloisuudelle ja ylpeydelle, jotka ovat itsessään selvästi vahingollisia sielulle ja hallitsevat sitä. Ja sen vuoksi ihminen ei koskaan voi saavuttaa täydellistä puhtautta, jos hän toivoo saavansa sen pelkästään pidättäytymisen eli ruumiillisen paaston avulla, ellei hän tiedä, että hänen pitäisi harjoittaa sitä siitä syystä, että kun liha on paaston avulla alennettu, hän voi helpommin astua luetteloihin muita paheita vastaan, koska liha ei ole tottunut ahmimiseen ja ylensyöntiin.

LUKU 27. Että taistelujamme ei käydä vikojamme vastaan samassa järjestyksessä kuin missä ne ovat luettelossa

MUTTA teidän on tiedettävä, että taistelujamme ei käydä kaikkia samassa järjestyksessä, sillä koska mainitsimme, että hyökkäykset eivät aina kohdistu meihin samalla tavalla, niin jokaisen meistä on myös aloitettava taistelu ottaen huomioon erityisesti häneen kohdistuvan hyökkäyksen luonteen, niin että yhden on käytävä ensimmäinen taistelu sitä vikaa vastaan, joka on luettelossa kolmantena, ja toisen sitä vastaan, joka on neljäntenä tai viidentenä. Ja siinä suhteessa kuin viat pitävät meissä valtaa ja niiden hyökkäyksen luonne voi vaatia, niin meidänkin tulisi säädellä taistelujemme järjestystä siten, että voiton ja riemuvoiton onnistumisen onnellinen lopputulos voi varmistaa sydämemme puhtauden ja täydellisen täydellisyyden saavuttamisen. Näin pitkälle abbedissa Serapion puhui meille kahdeksan päävirheen luonteesta, ja hän selitti niin selvästi erilaisia intohimoja, jotka piilevät sisällämme – joiden alkuperää ja yhteyttä, vaikka ne piinasivat meitä päivittäin, emme voineet koskaan aikaisemmin perusteellisesti ymmärtää ja hahmottaa – että tuntui melkein siltä, että näimme ne levittäytyneinä silmiemme eteen kuin peiliin.

VI ABBA TEODORUKSEN KESKUSTELU.

PYHIEN KUOLEMASTA

LUKU 1. Erämaan kuvaus ja kysymys pyhien kuolemasta

Palestiinan alueella lähellä Tekoan kylää, jolla oli kunnia synnyttää profeetta Aamos, on laaja erämaa, joka ulottuu kauas ja laajalle Arabiaan ja Kuolleeseen mereen asti, johon Jordanin purot laskevat ja johon ne hukkuvat ja jossa on Sodoman tuhkat. Tällä alueella asui pitkään täydellisimmän elämän ja pyhyyden omaavia munkkeja, jotka yhtäkkiä tuhoutuivat saraseenien ryöstäjien hyökkäyksen seurauksena: Tiedämme, että sekä lähiseudun piispat että koko Arabian väestö tarttui heidän ruumiisiinsa suurimmalla kunnioituksella, ja heidät talletettiin marttyyrien jäännösten joukkoon, niin että kahden kaupungin ihmisparvet kohtasivat ja kävivät hirvittävää sotaa toisiaan vastaan, ja kamppailussaan he todella ottivat yhteen pyhän saaliin hallussapidosta, samalla kun he kiistelivät keskenään hurskaalla kiihkolla siitä, kummalla heistä oli parempi oikeus haudata heidät ja säilyttää heidän jäännöksiään – toinen osapuoli kerskui sillä, että he olivat lähellä heidän asuinpaikkaansa, toinen sillä, että he olivat lähellä heidän syntymäpaikkaansa. Mutta me olimme tästä järkyttyneitä, ja koska olimme järkyttyneitä joko omasta puolestamme tai joidenkin veljien takia, jotka olivat siitä varsin suuresti pöyristyneet, kysyimme, miksi niin maineikkaat ja hyveelliset miehet joutuivat näin rosvojen surmaamiksi ja miksi Herra salli tällaisen rikoksen palvelijoitaan vastaan, jotta hän antaisi pahojen ihmisten käsiin ne, jotka olivat kaikkien ihailun kohteena; ja niin tulimme surussamme pyhän Theodorin luo, joka oli mies, joka kunnostautui käytännön maalaisjärjellä. Hän nimittäin asui Sellassa, paikassa, joka sijaitsee Nitrian ja Skeetan välissä, viiden mailin päässä Nitrian luostareista ja kahdeksankymmenen mailin pituisen autiomaan erottamana Skeetan erämaasta, jossa me asuimme. Ja kun olimme esittäneet hänelle valituksemme edellä mainittujen miesten kuolemasta ja ilmaisseet hämmästyksemme Jumalan suuresta kärsivällisyydestä, koska Hän sallii niin arvokkaiden miesten tulla tapetuiksi tällä tavoin, niin että ne, joiden pitäisi pyhyytensä painolla pystyä pelastamaan muita tämänkaltaisista koettelemuksista, eivät voineet pelastaa itseään pahojen ihmisten käsistä (ja kysyimme), miksi Jumala sallii niin suuren rikoksen palvelijoitaan vastaan, niin siunattu Teodori vastasi.

LUKU 2. Abba Theodorin vastaus hänelle esitettyyn kysymykseen

TÄMÄ kysymys askarruttaa usein niiden mieltä, joilla ei ole paljon uskoa tai tietoa ja jotka kuvittelevat, että pyhien palkinnot ja palkkiot (joita ei anneta tässä maailmassa, vaan jotka on varattu tulevaa varten) annetaan lyhyen tämän kuolevaisen elämän aikana. Mutta meidän, joiden toivo Kristukseen ei ole vain tässä elämässä, ei pidä, kuten apostoli sanoo, peläten, ettemme olisi ”kaikista ihmisistä kaikkein kurjimpia” (koska emme saa mitään lupauksia tässä maailmassa, menettäisimme ne epäuskomme tähden myös tulevassa maailmassa), virheellisesti seurata heidän käsityksiään, ettemme tietämättömyyttämme todellisesta selityksestä epäröisi ja vapisisi ja epäonnistuisi kiusauksessa, jos huomaamme antautuvamme tällaisille ihmisille; ja pitäisimme Jumalaa epäoikeudenmukaisena tai välinpitämättömänä ihmiskunnan asioiden suhteen – asia, jonka mainitseminen on melkein synti – koska Hän ei suojele kiusauksissaan ihmisiä, jotka elävät oikeamielistä ja pyhää elämää, eikä palkitse hyviä ihmisiä hyvällä ja pahoja ihmisiä pahalla tässä maailmassa; ja siten ansaitsisimme joutua niiden tuomion alle, joita profeetta Sefanja nuhtelee sanoen: ”jotka sanovat sydämissään, ettei Herra tee hyvää eikä tee pahaa”: ” tai ainakin joutua niiden joukkoon, joista meille kerrotaan, että he pilkkaavat Jumalaa tällaisilla valituksilla: ”Jokainen, joka tekee pahaa, on hyvä Herran silmissä, ja sellaiset miellyttävät häntä; sillä missä on totisesti tuomion Jumala?” Lisätään vielä se pilkka, jota kuvataan samalla tavalla seuraavassa: ”Turhaan tekee työtä se, joka palvelee Jumalaa, ja mitä hyötyä on siitä, että me olemme pitäneet hänen säädöksensä ja vaeltaneet murheellisina Herran edessä?”. Sen tähden me nyt kutsumme ylpeitä onnellisiksi, sillä ne, jotka tekevät pahaa, ovat rikastuneet, ja he ovat kiusanneet Jumalaa ja ovat säilyneet.”” Jotta voisimme välttää tämän tietämättömyyden, joka on tämän kaikkein tappavimman erehdyksen juuri ja syy, meidän pitäisi ensinnäkin tietää, mikä on todella hyvää ja mikä pahaa, ja niinpä lopulta, jos ymmärrämme näiden sanojen todellisen raamatullisen merkityksen, eikä väärää suosittua, vältymme uskottomien erehdysten pettämiseltä.

3 LUKU Kolmenlaisista asioista, joita maailmassa on, nimittäin hyvistä, pahoista ja yhdentekevistä

YHTEENSÄ maailmassa on kolmenlaisia asioita, nimittäin hyviä, pahoja ja yhdentekeviä. Ja niinpä meidän tulee tietää, mikä on oikein hyvää ja mikä pahaa ja mikä välinpitämätöntä, jotta uskomme saisi tukea oikeasta tiedosta ja pysyisi lujana kaikissa kiusauksissa. Silloin meidän on uskottava, että pelkästään inhimillisissä asioissa ei ole muuta todellista hyvää kuin ainoastaan sielun hyve, joka johtaa meidät vilpittömällä uskolla jumalallisiin asioihin ja saa meidät jatkuvasti pitäytymään tuossa muuttumattomassa hyvässä. Ja toisaalta meidän ei pitäisi kutsua mitään muuta pahaksi kuin yksinomaan syntiä, joka erottaa meidät hyvästä Jumalasta ja yhdistää meidät pahaan paholaiseen. Mutta välinpitämättömiä ovat ne asiat, jotka voidaan omistajansa mielikuvituksen tai toiveen mukaan liittää jommallekummalle puolelle, kuten esimerkiksi rikkaudet, valta, kunnia, ruumiillinen voima, hyvä terveys, kauneus, itse elämä, ja kuolema, köyhyys, ruumiilliset heikkoudet, vammat ja muut samantapaiset asiat, jotka voivat edistää joko hyvää tai pahaa omistajansa luonteen ja mielikuvituksen mukaan. Sillä rikkaudet ovat usein käyttökelpoisia hyväksemme, kuten apostoli sanoo, joka kehottaa ”tämän maailman rikkaita olemaan valmiita antamaan, jakamaan tarvitseville, kerryttämään itselleen hyvän perustan tulevaa aikaa varten, jotta” tällä tavoin ”he voisivat pitää kiinni todellisesta elämästä”.” Ja evankeliumin mukaan ne ovat hyvä asia niille, jotka ”tekevät itselleen ystäviä epäoikeudenmukaisesta mammonasta”. Ja taas ne voivat vetää huonon suuntaan, kun niitä kerätään vain niiden hamstraamista tai ylellistä elämää varten, eikä niitä käytetä köyhien tarpeiden tyydyttämiseen. Ja että myös valta ja kunnia ja ruumiillinen voima ja hyvä terveys ovat välinpitämättömiä ja käytettävissä jompaan kumpaan (hyvään tai pahaan), voidaan helposti osoittaa siitä, että monet Vanhan testamentin pyhistä nauttivat kaikista näistä asioista ja olivat suuressa varallisuudessa ja korkeimmassa kunnia-asemassa ja siunattuina ruumiillisella voimalla, ja silti tiedetään, että he olivat olleet Jumalalle mitä otollisimpia. Ja päinvastoin niitä, jotka ovat väärin käyttäneet näitä asioita väärin ja vääristäneet niitä omiin tarkoituksiinsa, ei ilman hyvää syytä rangaista tai tuhota, kuten Kuninkaiden kirja osoittaa meille, että näin on usein tapahtunut. Ja että jopa elämä ja kuolema ovat sinänsä yhdentekeviä, sen todistavat Pyhän Johanneksen ja Juudaksen syntymä. Sillä toisen kohdalla hänen elämänsä oli hänelle itselleen niin hyödyllinen, että hänen syntymänsä kerrottiin tuovan iloa myös muille, kuten luemme: ”Ja monet iloitsevat hänen syntymisestään”; mutta toisen elämästä sanotaan: ”Tuolle miehelle olisi ollut hyvä, jos hän ei olisi koskaan syntynytkään.” Edelleen sanotaan Johanneksen ja kaikkien pyhien kuolemasta: ”Oikein kallis on Herran silmissä hänen pyhiensä kuolema.” Mutta Juudaksen ja hänen kaltaistensa kuolemasta sanotaan: ”Jumalattoman kuolema on hyvin paha.” Ja kuinka hyödyllistä ruumiillinen sairaus voi joskus olla, osoittaa meille haavoja täynnä olleen kerjäläisen Lasaruksen siunaus. Sillä Raamattu ei mainitse mitään muita hänen hyviä ominaisuuksiaan tai ansioitaan, vaan ainoastaan tämän tosiasian vuoksi, nimittäin sen, että hän kesti puutteen ja ruumiillisen sairauden äärimmäisellä kärsivällisyydellä, hänet katsottiin arvokkaaksi saamaan siunattu paikka Aabrahamin helmassa. Ja mitä tulee puutteeseen ja vainoon ja vammoihin, joita kaikki pitävät pahoina, niin kuinka hyödyllisiä ja tarpeellisia ne ovat, sen todistaa selvästi tämä tosiasia; nimittäin se, että pyhät eivät ainoastaan koskaan yrittäneet välttää niitä, vaan itse asiassa joko tavoittelivat niitä kaikin voimin tai kestivät ne urheasti ja tulivat siten Jumalan ystäviksi ja saivat palkinnoksi iankaikkisen elämän, kuten siunattu apostoli veisaa: ”Sen tähden minä iloitsen heikkouksistani, häpeästä, tarpeista, vainoista ja ahdistuksista Kristuksen tähden. Sillä kun minä olen heikko, silloin minä olen vahva, sillä voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.”” Ja sen vuoksi niiden, jotka ovat kohonneet tämän maailman suurimmilla rikkauksilla, kunnianosoituksilla ja valtuuksilla, ei pidä katsoa saaneen niistä päähyvää (sillä sen osoitetaan koostuvan ainoastaan hyveestä), vaan ainoastaan jotakin yhdentekevää, sillä aivan kuten hyville ihmisille, jotka käyttävät niitä hyvin ja oikein, ne osoittautuvat hyödyllisiksi ja mukaviksi (sillä ne tarjoavat heille tilaisuuksia hyviin tekoihin ja hedelmiä, jotka kestävät iankaikkiseen elämään), niin niille, jotka väärinkäyttävät rikkauksiaan väärin, ne ovat hyödyttömiä ja sopimattomia, ja ne tarjoavat tilaisuuksia synnille ja kuolemalle.

LUKU 4. Kuinka toinen ei voi pakottaa ketään pahaan vastoin hänen tahtoaan

PIDETÄÄN siis nämä erot selvinä ja kiinteinä ja tiedetään, että ei ole mitään muuta hyvää kuin pelkkä hyve, eikä mitään pahaa kuin pelkkä synti ja erkaantuminen Jumalasta, niin pohtikaamme nyt tarkoin, salliiko Jumala koskaan pahaa pakottaa pyhimyksiään joko itsensä tai jonkun muun toimesta. Ja huomaatte varmasti, että näin ei koskaan tapahdu. Sillä eihän joku muu voi koskaan pakottaa synnin pahaa kenellekään, joka ei suostu ja joka vastustaa, vaan ainoastaan sellaiselle, joka sallii sen itseensä laiskuuden ja sydämensä turmeltuneen halun kautta. Lopulta, kun paholainen oli kaikki pahat keinonsa käytettyään yrittänyt pakottaa siunattua Jobia tähän synnin pahuuteen ja oli paitsi riistänyt häneltä kaikki maalliset hyödykkeet, myös tuon hirvittävän ja täysin odottamattoman onnettomuuden jälkeen menettänyt seitsemän lastaan kuoleman kautta, oli kasannut hänelle hirvittäviä haavoja ja sietämättömiä kidutuksia hänen päänsä latvasta jalkapohjaan, hän yritti turhaan kiinnittää häneen synnin tahran, koska hän pysyi järkähtämättömän lujana kaiken tämän läpi, eikä koskaan saanut itseään suostumaan jumalanpilkkaan.

5 LUKU Vastalause, miten Jumalan voidaan sanoa itse luoneen pahan

GERMANUS: Me luemme usein pyhistä kirjoituksista, että Jumala on luonut pahan tai tuonut sen ihmisten päälle, kuten tässä kohdassa: ”Ei ole ketään minun lisäkseni. Minä olen Herra, eikä ole ketään muuta; minä muodostan valon ja luon pimeyden, minä teen rauhan ja luon pahan.” Ja taas: ”Jos joku on tehnyt jotain, mitä ei voi tehdä, niin se ei ole totta. ”Voiko kaupungissa olla pahaa, jota Herra ei ole tehnyt?”

LUKU Vastaus kysymykseen, jota THEODOROS ehdotti

Joskus pyhässä kirjoituksessa on tapana käyttää epäasianmukaisen termien käytön vuoksi ”pahuutta” ”kärsimyksestä”; ei siksi, että nämä olisivat varsinaisesti ja luonteeltaan pahuutta, vaan siksi, että ne, joiden päälle ne on tuotu heidän hyväkseen, kuvittelevat niiden olevan pahuutta. Sillä kun jumalallinen tuomio järkeilee ihmisten kanssa, sen on puhuttava ihmisten kielellä ja tunteilla. Sillä kun lääkäri terveyden vuoksi hyvällä syyllä joko viiltää tai polttaa haavaumatulehduksesta kärsiviä, sitä pitävät pahana ne, jotka joutuvat sen kestämään. Myöskään kannus ja ruoska eivät ole miellyttäviä levottomalle hevoselle. Lisäksi kaikki kuritus näyttää tällä hetkellä olevan katkera asia niille, joita kuritetaan, kuten apostoli sanoo: ”Nyt kaikki kuritus ei tosin tällä hetkellä näytä tuovan mukanaan iloa, vaan surua; mutta sen jälkeen se tuottaa niille, joita se harjoittaa, mitä rauhallisimpia vanhurskauden hedelmiä”, ja ”joita Herra rakastaa, niitä hän kurittaa, ja ruoskii jokaista poikaa, jonka hän ottaa vastaan; sillä mikä poika on sellainen, jota isä ei oikaisisi”. Ja niinpä pahoja asioita on toisinaan tapana esittää kärsimyksinä, kuten luemme seuraavasta kohdasta: ”Ja Jumala katui sitä pahaa, jonka hän oli sanonut tekevänsä heille, eikä tehnyt sitä.” Ja taas: ”Sillä Sinä, Herra, olet armollinen ja laupias, kärsivällinen ja hyvin laupias ja valmis katumaan pahaa”, ts. kärsimyksiä ja menetyksiä, jotka Sinun on pakko tuoda meille syntiemme palkaksi. Ja eräs toinen profeetta, joka tietää, että nämä ovat joillekin ihmisille hyödyllisiä, eikä todellakaan mistään kateudesta heidän turvallisuudestaan, vaan heidän hyväänsä silmällä pitäen, rukoilee näin: ”Lisää heille pahuutta, Herra, lisää pahuutta maan ylpistyneille.” Ja Herra itse sanoo: ‘Katso, minä tuon heille pahuutta’, toisin sanoen murheita ja menetyksiä, joilla heitä toistaiseksi kuritetaan heidän sielunsa terveyden vuoksi, ja niin he joutuvat lopulta palaamaan ja kiiruhtamaan takaisin Minun luokseni, jota he vaurautensa aikana halveksivat. Emmekä siis voi mitenkään väittää, että nämä ovat alun perin pahoja; sillä monille ne edistävät heidän hyvyyttään ja tarjoavat tilaisuuksia iankaikkiseen autuuteen, ja siksi (palatakseni esitettyyn kysymykseen) kaikkia niitä asioita, joita vihollisemme tai muut ihmiset luulevat meidän päällemme pahoina aiheuttavan, ei pitäisi laskea pahoiksi, vaan välinpitämättömiksi asioiksi. Sillä lopulta ne eivät ole sitä, mitä se ajattelee, joka ne raivossaan ja kiukussaan on tuonut meidän päällemme, vaan sitä, mitä se tekee niistä, joka ne kestää. Ja niinpä kun kuolema on tuotu pyhimyksen päälle, meidän ei pidä ajatella, että hänelle on tapahtunut paha, vaan välinpitämätön asia, joka on pahalle paha, kun taas hyvälle se on lepoa ja vapautta pahoista. ”Sillä kuolema on lepoa ihmiselle, jonka tie on kätketty.” Ja niinpä hyvä ihminen ei kärsi siitä mitään menetystä, koska hän ei kärsi mitään outoa, vaan vihollisen rikoksen kautta hän vain saa (eikä ilman iankaikkisen elämän palkkiota) sen, mikä hänelle olisi tapahtunut luonnon kulussa, ja maksaa ihmisen kuoleman velan, joka on väistämättömän lain mukaan maksettava, kaikkein hedelmällisimmän intohimon korolla ja suuren palkkion palkkiolla.

LUKU Kysymys siitä, onko hyvän ihmisen kuoleman aiheuttaja syyllinen, jos hyvä ihminen hyötyy hänen kuolemastaan

GERMANUS: No niin, jos hyvä ihminen ei vain kärsi mitään pahaa tulemalla tapetuksi, vaan hän itse asiassa saa kärsimyksestään palkkion, miten voimme syyttää ihmistä, joka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa vaan hyvää tappamalla hänet?

8 LUKU Vastaus edelliseen kysymykseen

TEODOROS Me puhumme asioiden todellisista ominaisuuksista, jotka ovat hyviä ja pahoja ja joita kutsumme välinpitämättömiksi, emmekä niiden ihmisten luonteista, jotka näitä asioita tekevät. Kenenkään pahan tai ilkeän miehen ei myöskään pitäisi jäädä rankaisematta siksi, että hänen paha tekonsa ei kyennyt vahingoittamaan hyvää ihmistä. Sillä oikeamielisen miehen kestävyydestä ja hyvyydestä ei ole hyötyä sille, joka on hänen kuolemansa tai kärsimyksensä aiheuttaja, vaan ainoastaan sille, joka kärsivällisesti kestää sen, mitä hänelle on aiheutettu. Ja niinpä toista rangaistaan oikeutetusti raa’asta julmuudesta, koska hän tarkoitti vahingoittaa häntä, kun taas toinen ei kuitenkaan kärsi mitään pahaa, koska hän sydämensä hyvyydessä kestää kärsivällisesti kiusauksensa ja kärsimyksensä ja saa siten aikaan sen, että kaikki ne asiat, jotka hänelle aiheutettiin pahassa tarkoituksessa, kääntyvät hänen edukseen ja johtavat iankaikkisen elämän autuuteen.

LUKU 9.- Jobin tapaus, kun Job joutui paholaisen kiusaamaksi, ja Herran tapaus, jossa Juudas petti, ja kuinka hyvälle ihmiselle on eduksi niin vauraus kuin vastoinkäymisetkin.

Sillä Jobin kärsivällisyys ei tuottanut mitään hyötyä paholaiselle, koska se teki hänestä paremman ihmisen kiusaustensa kautta, vaan ainoastaan Jobille itselleen, joka kesti ne urheasti; eikä Juudakselle myönnetty vapautusta ikuisesta rangaistuksesta, koska hänen petoksensa edisti ihmiskunnan pelastusta. Sillä meidän ei pidä tarkastella teon tulosta vaan tekijän tarkoitusta. Siksi meidän tulisi aina pitää kiinni tästä väitteestä, nimittäin siitä, että toinen ei voi aiheuttaa pahaa ihmiselle, ellei ihminen ole laiskuudellaan tai sydämen heikkoudellaan myöntänyt sitä; kuten siunattu apostoli vahvistaa tämän mielipiteemme eräässä Raamatun jakeessa: ”Mutta me tiedämme, että kaikki toimii yhdessä niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” Mutta sanomalla: ”Kaikki vaikuttaa yhdessä hyväksi”, hän sisällyttää kaiken yhtä lailla, ei ainoastaan onnekkaat asiat, vaan myös ne, jotka näyttävät olevan onnettomuuksia: joiden läpi Apostoli kertoo meille toisessa paikassa, että hän itse on kulkenut, kun hän sanoo: ”Oikeudenmukaisuuden armourin kautta oikealla ja vasemmalla puolella”, ts.: ”Kunnian ja häpeän kautta, pahan kuulutuksen ja hyvän kuulutuksen kautta, petollisina ja kuitenkin totuudenmukaisina, murheellisina, mutta aina iloitsevina, tarvitsevina ja kuitenkin monia rikastuttavina.” Kaikki ne asiat siis, joita pidetään onnekkaina ja joita kutsutaan ”oikealla kädellä oleviksi”, joita pyhä apostoli nimittää termeillä kunnia ja hyvä kertomus; ja myös ne, jotka luetaan onnettomuuksiksi, joita hän selvästi tarkoittaa häpeällä ja pahalla kertomuksella ja joita hän kuvaa ”vasemmalla kädellä oleviksi”, tulevat täydelliselle ihmiselle ”vanhurskauden haarniska”, jos hän, kun ne tulevat hänen päälleen, kantaa ne urheasti: sillä kun hän taistelee niiden kanssa ja käyttää juuri niitä aseita, joilla häntä vastaan näyttää hyökättävän, ja häntä suojellaan niiden avulla kuin jousella ja miekalla ja tukevalla kilvellä niitä vastaan, jotka tuovat nämä asiat hänen kimppuunsa, hän turvaa kärsivällisyytensä ja hyvyytensä edun ja saavuttaa suuren voiton kestävyydestään juuri niiden vihollistensa aseiden avulla, jotka häntä vastaan heitetään tappaakseen hänet; ja jos vain hän ei riemuitse menestyksestä eikä lannistu epäonnistumisesta, vaan marssii aina suoraan kuninkaan tiellä, eikä väisty tuosta rauhallisuuden tilasta ikään kuin oikealle puolelle, kun ilo voittaa hänet, eikä anna itsensä niin sanotusti ajautua vasemmalle puolelle, kun epäonni valtaa hänet ja suru hallitsee. Sillä ”paljon rauhaa on niillä, jotka rakastavat sinun lakiasi, eikä heille ole kompastuskiveä”. Mutta niistä, jotka liikkuvat sen mukaan, miten erilaiset mahdollisuudet, jotka heille sattuvat, muuttuvat, me luemme: ”Mutta hullu muuttuu kuin kuu.” Sillä aivan kuten sanotaan ihmisistä, jotka ovat täydellisiä ja viisaita: ”Niille, jotka rakastavat Jumalaa, kaikki toimii yhdessä hyväksi”, niin heikoista ja tyhmistä sanotaan, että ‘kaikki on tyhmää ihmistä vastaan’, sillä hän ei saa mitään hyötyä vauraudesta eikä vastoinkäymiset tee häntä paremmaksi. Sillä yhtä paljon hyvyyttä vaatii surujen rohkea kantaminen kuin maltillisuus vauraudessa; ja on aivan varmaa, että se, joka epäonnistuu yhdessä näistä, ei kestä toista. Mutta ihmisen voi helpommin voittaa hyvinvointi kuin onnettomuudet; sillä ne toisinaan hillitsevät ihmistä vastoin hänen tahtoaan ja tekevät hänet nöyräksi ja saavat hänet kaikkein autuaallisimman surun kautta tekemään vähemmän syntiä ja tekevät hänestä paremman; kun taas hyvinvointi paisuttaa mieltä rauhoittavilla mutta mitä vahingollisimmilla imarteluilla ja kun ihminen on varma onnellisuutensa näkymistä, hän syöksyy maahan vielä suuremmalla tuholla.

LUKU 10 Täydellisen miehen erinomaisuudesta, josta kuvaannollisesti puhutaan kaksikätisenä

NÄIN ne ovat sitten ne, joista pyhässä kirjoituksessa kuvaannollisesti puhutaan αμφιδέξιος (amfidéxios), eli kaksikätisenä, kuten Ehudia kuvataan Tuomarien kirjassa, ”joka käytti kumpaakin kättä kuin oikeaa kättä”. Ja tämän voiman voimme myös hengellisesti hankkia, jos käyttämällä oikein ja asianmukaisesti niitä asioita, jotka ovat onnekkaita ja jotka näyttävät olevan ”oikealla kädellä”, sekä niitä, jotka ovat epäonnisia ja kuten sanomme ”vasemmalla kädellä”, saamme ne molemmat kuulumaan oikealle puolelle, niin että se, mikä ikinä ilmaantuukin, osoittautuu meidän tapauksessamme, apostolin sanoja käyttääkseni, ”vanhurskauden aseeksi”. Sillä me näemme, että sisäinen ihminen koostuu kahdesta osasta, ja jos minulle sallitaan tämä ilmaisu, kahdesta kädestä, eikä kukaan pyhistä voi pärjätä ilman sitä, mitä me kutsumme vasemmaksi kädeksi; mutta sen avulla osoitetaan hyveen täydellisyys, jossa ihminen taitavalla käytöllä voi muuttaa molemmat kädet oikeiksi käsiksi. Ja jotta tarkoituksemme kävisi selvemmäksi, pyhimyksellä on oikeana kätenään hengelliset saavutukset, joissa hän on silloin, kun hän kiihkeällä hengellä voittaa halunsa ja intohimonsa, kun hän on vapaa kaikista perkeleen hyökkäyksistä ja kun hän ilman ponnistuksia ja vaikeuksia hylkää ja katkaisee kaikki lihalliset synnit, kun hän on kohonnut maan yläpuolelle ja pitää kaikkea nykyistä ja maallista kevyenä savuna tai turhina varjoina ja halveksii niitä kuin sitä, mikä on katoamassa, kun hän yltäkylläisellä sydämellä ei ainoastaan kaipaa kiihkeimmin tulevaisuutta, vaan näkee sen itse asiassa sitä selvemmin, kun hän saa tehokkaammin ravintoa hengellisistä mietteistä, kun hän näkee taivaalliset salaisuudet kirkkaammin avautuneina hänelle, kun hän vuodattaa rukouksensa Jumalalle puhtaammin ja valmiimmin, kun hän on niin tulehtunut kiihkeästä hengestä, että hän siirtyy sielunsa suurimmalla mahdollisella valmiudella näkymättömiin ja ikuisiin asioihin niin, että hän hädin tuskin uskoo pysyvänsä enää lihassa. Hänellä on myös vasen käsi, kun hän on kietoutunut kiusauksen koettelemuksiin, kun hän on lihallisten himojen kiihkon liekissä, kun hänet sytyttää raivon ja vihan tunne, kun hänet voittaa ylpeyden tai kerskakulutuksen paisuttelu, kun häntä painaa suru, joka vaikuttaa kuolemaan, kun onnettomuuksien juonet ja hyökkäykset ravistelevat häntä kappaleiksi, ja kun hän on menettänyt kaiken hengellisen lämmön ja muuttuu välinpitämättömäksi eräänlaisen haaleuden ja järjettömän surun vallassa, niin että hän ei ainoastaan hylkää hyviä ja sytyttäviä ajatuksia, vaan itse asiassa psalmit, rukous, lukeminen ja vetäytyminen keljaansa käyvät hänen päällensä, ja kaikki hyveelliset harjoitukset tuntuvat sietämättömän ja kauhistuttavan vastenmielisyyden vuoksi menettäneen pelastajansa. Ja kun munkki on tällä tavoin ahdistunut, silloin hän tietää, että hänen kimppuunsa on hyökätty ”vasemmalla kädellä”. Jokainen siis, joka ei suinkaan paisu kerskakulutuksen avulla mistään niistä oikealla kädellä olevista asioista, jotka olemme maininneet, ja joka taistelee miehekkäästi niitä vastaan, jotka ovat vasemmalla kädellä, eikä antaudu epätoivoon ja anna periksi, vaan tarttuu toisaalta kärsivällisyyden haarniskaan harjoittaakseen itseään hyveessä – tämä ihminen voi käyttää molempia käsiä taistelukäsinä, ja jokaisessa teossaan hän osoittautuu voitokkaaksi ja vie voitonpalkinnon sekä siitä vasemman käden olotilasta että taistelukäsistä. Tällaisen palkinnon, luemme, sai siunattu Job, joka varmasti kruunattiin (voitosta) oikealla kädellä, kun hän oli seitsemän pojan isä ja vaelsi rikkaana ja varakkaana miehenä, mutta kuitenkin uhrasi Herralle päivittäin uhreja heidän puhdistamisekseen, koska hän oli huolissaan siitä, että he osoittautuisivat mieluisiksi ja rakkaiksi Jumalalle eikä itselleen, kun hänen porttinsa olivat avoinna jokaiselle muukalaiselle, kun hän oli ”jalkoja rammoille ja silmiä 738 sokealle”, kun hänen lampaidensa villa lämmitti kärsivien hartioita, kun hän oli isä orvoille ja aviomies leskille, kun hän ei edes sydämessään iloinnut vihollisensa kaatumisesta. Ja taas sama mies oli se, joka vielä suuremmalla hyveellä voitti vastoinkäymiset vasemmalla kädellä, kun häneltä riistettiin yhtenä hetkenä seitsemän poikaansa, eikä hän isänä joutunut katkeran surun valtaan, vaan todellisena Jumalan palvelijana iloitsi Luojansa tahdosta. Kun hänestä tuli rikkaan miehen sijasta köyhä, rikkaan sijasta alaston, vahvan sijasta kurja, kuuluisan ja kunniakkaan sijasta halveksittu ja halveksittava, mutta silti hän säilytti järkkymättömän mielenlujuutensa, kun hän lopulta, kaiken varallisuutensa ja omaisuutensa menettäneenä, asettui lantakalliolle asumaan ja kuin joku oman ruumiinsa ankara pyöveli raaputti ruukkusilpulla esiin puhjenneita aineksia, ja kun hän syvälle haavoihinsa sormiaan upottaen kiskoi joka puolelta matoja hänen raajoistaan. Ja kaikessa tässä hän ei koskaan vaipunut epätoivoon ja pilkkaan eikä murahtanut lainkaan Luojaansa vastaan. Lisäksi hän myös niin vähän joutui niin katkerien kiusausten painon alle, että sen viitan, joka kaikesta hänen entisestä omaisuudestaan oli jäljellä peittämään hänen ruumistaan ja joka yksin saattoi pelastua paholaisen tuholta, koska hän oli siihen puettu, hän repi ja heitti pois ja peitti sillä vapaaehtoisesti kestämänsä alastomuuden, jonka kauhea ryöstäjä oli tuonut hänen päälleen. Myös päänsä hiukset, jotka olivat ainoat, jotka olivat jääneet koskemattomiksi kaikista hänen entisen loistonsa jäänteistä, hän ajeli ja heitti kiduttajalleen, ja leikkaamalla pois myös sen, minkä hänen raakalaismainen vihollisensa oli jättänyt hänelle, hän riemuitsi hänen ylleen ja pilkkasi häntä tuolla taivaallisella huudollaan: ”Jos me olemme saaneet Herran kädestä hyvää, eikö meidän pitäisi saada myös pahaa? Alastomana minä lähdin äitini kohdusta, ja alastomana minä palaan sinne. Herra on antanut ja Herra on ottanut pois; niin kuin Herra on tahtonut, niin on tapahtunut; siunattu olkoon Herran nimi.”” Minun pitäisi myös hyvällä syyllä kutsua Joosefia kaksikätiseksi, sillä hyvinvoinnissa hän oli hyvin rakas isälleen, hellä veljilleen, Jumalalle otollinen; ja vastoinkäymisissä hän oli siveä ja uskollinen Herralle, vankilassa hän oli hyvin ystävällinen vangeille, unohteli vääryyksiä, oli antelias vihollisilleen; ja veljilleen, jotka olivat kateellisia hänelle ja sikäli kuin se oli heidän vallassaan, hänen murhaajilleen, hän osoittautui paitsi herttaiseksi, myös tosiasiassa armolliseksi. Näitä miehiä ja heidän kaltaisiaan kutsutaan siis oikeutetusti αμφιδέξιος (amfidéxios), eli kaksikätisiksi. Sillä he voivat käyttää kumpaakin kättä kuin oikeaa kättä, ja käydessään läpi ne asiat, jotka apostoli luettelee voivat oikeudenmukaisesti sanoa: ”Oikeudenmukaisuuden aseistuksen läpi oikealla ja vasemmalla kädellä, kunnian ja häpeän läpi, pahan ja hyvän kertomuksen läpi jne.”. Ja tästä oikeasta ja vasemmasta kädestä Salomo puhuu Laulujen laulussa morsiamen persoonassa seuraavasti: ”Hänen vasen kätensä on pääni alla, ja hänen oikea kätensä syleilee minua.” Ja vaikka tämä kohta osoittaa, että molemmat ovat hyödyllisiä, se asettaa kuitenkin toisen pään alle, koska onnettomuuksien pitäisi olla sydämen hallinnan alaisia, koska ne ovat hyödyllisiä vain tähän; nimittäin kouluttamaan meitä joksikin aikaa ja kurittamaan meitä pelastuksemme vuoksi ja tekemään meidät täydellisiksi kärsivällisyyden asiassa. Mutta oikea käsi, jonka hän toivoo aina takertuvan häneen, vaaliakseen häntä ja pitääkseen hänet kiinni sulhasen siunatussa syleilyssä ja liittääkseen hänet erottamattomasti häneen. Silloin me olemme kaksikätisiä, kun ei yltäkylläisyys eikä puute vaikuta meihin, ja kun ensimmäinen ei houkuttele meitä vaarallisen huolimattomuuden ylellisyyteen, kun taas jälkimmäinen ei vedä meitä epätoivoon ja valitukseen, vaan kun, kiittäen Jumalaa kummassakin tapauksessa yhtä lailla, saamme yhtä ja samaa hyötyä hyvästä ja huonosta onnesta. Ja sellainen tuo aidosti kaksimielinen mies, pakanoiden opettaja, todistaa olleensa itsekin, kun hän sanoo: ”Sillä minä olen oppinut, missä tilassa tahansa olenkin, tyytymään siihen”. Minä tiedän sekä miten tulla nöyrtyneeksi että miten olla yltäkylläinen: kaikkialla ja kaikessa minua on opetettu sekä olemaan kylläinen että nälkäinen, sekä olemaan yltäkylläinen että kärsimään puutetta. Minä voin tehdä kaiken Hänessä, joka minua vahvistaa.”

LUKU Kahdenlaisista koettelemuksista, jotka kohtaavat meidät kolmella tavalla

KATSOKAA siis, että vaikka sanomme, että koettelemukset ovat kaksijakoisia, eli vauraudessa ja vastoinkäymisissä, teidän on kuitenkin tiedettävä, että kaikkia ihmisiä koetellaan kolmella eri tavalla. Usein heidän koettelemuksensa vuoksi, joskus heidän parantumisensa vuoksi, ja m joissakin tapauksissa siksi, että heidän syntinsä ansaitsevat sen. Heidän koettelemuksekseen, kuten luemme, että siunattu Aabraham ja Job ja monet pyhät kestivät lukemattomia koettelemuksia, tai kuten Mooses sanoo kansalle Mooseksen 5. Mooseksen kirjassa: ”Ja muista kaikki se tie, jonka Herra, sinun Jumalasi, on vienyt sinut neljänkymmenen vuoden ajan erämaan läpi ahdistellakseen sinua ja koetellakseen sinua ja saadakseen selville, mitä sydämessäsi oli, tahdotko pitää hänen käskynsä vai et”, ja tämä, jonka löydämme Psalmeista: ”Minä koettelin sinut riidan vesillä.” Myös Jobille: ”Luuletko, että olen puhunut jostain muusta syystä kuin siksi, että sinut nähtäisiin vanhurskaaksi?” ”Luuletko, että olen puhunut jostain muusta syystä kuin siksi, että sinut nähtäisiin vanhurskaaksi?” Mutta parannuksen vuoksi, kun Jumala kurittaa vanhurskaitaan joidenkin pienten ja vähäpätöisten syntien tähden tai kohottaakseen heidät korkeampaan puhtauden tilaan, ja antaa heidät erilaisten koettelemusten alaisiksi, jotta Hän voisi puhdistaa pois kaikki heidän saastaiset ajatuksensa ja, profeetan sanaa käyttäen, ”kuonan”, ”, jotka hän näkee heidän salaisiin osiinsa kertyneen, ja voi näin siirtää heidät kuin puhtaan kullan tulevalle tuomiolle, sillä hän ei salli mitään sellaista, mitä tuomion tuli ei voisi heissä enää havaita, kun se tämän sanonnan mukaisesti tutkii heidät sen jälkeen rangaistuksellisilla kärsimyksillä: ”Monet ovat vanhurskaiden ahdistukset.” ”Monet ovat vanhurskaiden ahdistukset.” Ja: ”Poikani, älä laiminlyö Herran kuritusta äläkä väsy, kun Hän nuhtelee sinua. Sillä ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, ja ruoskii jokaista poikaa, jonka hän ottaa vastaan. Sillä mikä poika on sellainen, jota isä ei oikaisisi? Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisia, niin te olette äpäröitä ettekä poikia.” Ja ilmestyskirjassa: ”Niitä, joita minä rakastan, minä nuhtelen ja kuritan.” Heille Jeremia on puhunut seuraavat sanat Jumalan persoonassa Jerusalemin hahmon alla: ”Sillä minä hävitän kokonaan kaikki kansat, joiden sekaan olen sinut hajottanut, mutta sinua en hävitä kokonaan, vaan rankaisen sinua tuomiolla, ettet näyttäisi itsellesi viattomalta.”” Ja tämän elämää antavan puhdistumisen puolesta Daavid rukoilee sanoessaan: ”Koettele minua, Herra, ja koettele minua; käännä minun ohjakseni ja sydämeni.” Myös Jesaja, joka tuntee hyvin tämän koetuksen arvon, sanoo: ”Herra, korjaa meidät, mutta tuomiolla, älä vihassasi”. Ja taas: ”Ja jälleen: ”Minä kiitän sinua, Herra, sillä sinä suututit minut: Sinun vihasi on kääntynyt pois, ja sinä olet lohduttanut minua.”” Mutta rangaistukseksi synneistä annetaan koettelemuksen iskuja, kuten siinä, missä Herra uhkaa lähettää vitsauksia Israelin kansan päälle: ”Minä lähetän heidän päälleen petojen hampaat ja maan päällä kulkevien otusten raivon” ja ‘Turhaan minä olen lyönyt teidän lapsianne, he eivät ole ottaneet vastaan kuritusta’.” Psalmeissa myös: ”Monet ovat syntisten vitsaukset.” Ja evankeliumissa: ”Katso, sinä olet terve; älä nyt enää tee syntiä, ettei sinulle tapahtuisi pahempaa.” Löydämme tosin myös neljännen tavan, jolla tiedämme Raamatun auktoriteetin perusteella, että jotkin kärsimykset on tuotu meidän päällemme yksinkertaisesti Jumalan kirkkauden ja hänen tekojensa ilmentämiseksi, näiden evankeliumin sanojen mukaan: ”Eikä tämä ihminen tehnyt syntiä eikä hänen vanhempansa, vaan että Jumalan teot tulisivat hänessä ilmi”, ja taas: ”Ei tämä ihminen eikä hänen vanhempansa tehneet syntiä, vaan että Jumalan teot tulisivat hänessä ilmi: ”Tämä sairaus ei ole kuolemaksi, vaan Jumalan kirkkaudeksi, että Jumalan Poika kirkastuisi sen kautta.”” On myös muunlaisia kostoja, joilla jotkut, jotka ovat ylittäneet jumalattomuuden rajat, lyötyjä tässä elämässä, kuten luemme, että Daatania ja Abiramia tai Korahia rangaistiin, tai ennen kaikkea niitä, joista apostoli puhuu: ”Sen tähden Jumala antoi heidät paheellisiin intohimoihin ja turmeltuneeseen mieleen”, ja tätä on pidettävä pahempana kuin kaikkia muita rangaistuksia. Sillä näistä psalmisti sanoo: ”He eivät ole ihmisten töissä, eikä heitä ruoskitaan niin kuin muita ihmisiä.” Sillä he eivät ole sen arvoisia, että heidät parannetaan Herran käynnillä, joka antaa elämän, ja vitsauksilla tässä maailmassa, koska ”epätoivossaan he ovat antaneet itsensä irstailulle, kaiken eksytyksen tekemiselle, saastaisuudelle”, ja koska kovettamalla sydämensä ja tottumalla ja tottumalla syntiin he ovat päässeet yli puhdistuksesta tässä lyhyessä elämässä ja rangaistuksesta nykyisessä maailmassa: miehet, joita profeetan pyhä sana näin moittii: ”Minä tuhosin osan teistä, niin kuin Jumala tuhosi Sodoman ja Gomorran, ja te olitte kuin tulisoihtu, joka oli revitty pois tulelta; mutta te ette palanneet minun luokseni, sanoo Herra”, ja Jeremia: ”Minä olen tappanut ja tuhonnut sinun kansasi, mutta he eivät ole vielä palanneet teiltään.” Ja taas: ”Ja Jeremiah, sinä et ole enää tehnyt sitä, koska et ole tehnyt sitä: ”Sinä olet lyönyt heitä, mutta he eivät ole murheissaan: Sinä olet ruhjonut heitä, mutta he eivät ole suostuneet ottamaan vastaan kuritusta; he ovat tehneet kasvonsa kovemmiksi kuin kallio, he eivät ole suostuneet palaamaan.”” Ja kun profeetta näkee, että kaikki tämän elämän parannuskeinot ovat olleet turhia heidän parantamisekseen ja että he ovat jo ikään kuin epätoivoissaan heidän elämänsä suhteen, hän julistaa: ”Palkeet ovat epäonnistuneet tulessa, löyly on turhaan sulanut, sillä heidän pahat tekonsa eivät ole hävinneet. Kutsukaa heitä kadotushopeaksi, sillä Herra on hyljännyt heidät.” Ja näin Herra valittaa, ettei Hän ole turhaan soveltanut tätä tervehdyttävää puhdistusta tulen avulla niihin, jotka ovat paatuneet synneissään, Jerusalemin persoonassa, joka on kauttaaltaan kuoriutunut syntiensä ruosteen peittämäksi, kun Hän sanoo: ”Asettakaa se tyhjänä palavien hiilien päälle, että se kuumenisi ja sen vaski sulaisi, ja sen saastat sulaisivat sen keskellä. Suurta vaivaa on tehty, eikä sen suuri ruoste ole lähtenyt pois, ei edes tulella. Sinun saastaisuutesi on kauhistuttava, sillä minä halusin puhdistaa sinut, etkä sinä ole puhdistunut saastaisuudestasi.” Niinpä kuin taitava lääkäri, joka on kokeillut kaikki pelastavat parannuskeinot ja näkee, ettei ole enää mitään lääkettä jäljellä, jota voisi soveltaa heidän tauteihinsa, Herra on tavallaan voitettu heidän vääryyksistään ja joutuu luopumaan tuosta ystävällisestä kurituksestaan, ja niinpä hän tuomitsee heidät sanomalla: ”Minä en enää suutu sinulle, ja sinun kiivautesi on poistunut sinusta.” ”Minä en enää suutu sinulle, ja sinun kiivautesi on poistunut sinusta.” Mutta toisista, joiden sydän ei ole kovettunut synnissä pysymisen vuoksi ja jotka eivät tarvitse tuota ankarinta ja (jos niin saan sanoa) syövyttävintä lääkettä, vaan joiden pelastukseksi riittää elämää antavan sanan opetus – heistä sanotaan: ”Minä parannan heitä kuulemalla heidän kärsimyksensä.” Tiedämme hyvin, että on muitakin syitä sille rangaistukselle ja kostolle, joka langetetaan niille, jotka ovat raskaasti syntiä tehneet – ei siksi, että heidän rikoksensa sovitettaisiin tai että heidän syntiensä jäljet pyyhittäisiin pois, vaan siksi, että elävät saataisiin pelkäämään ja että he muuttaisivat elämäänsä. Ja me näemme selvästi, että nämä rangaistukset langetettiin Jerobeamille, Nebatin pojalle, ja Baasalle, Aijan pojalle, sekä Ahabille ja Iisebelille, kun jumalallinen nuhde julistaa näin: ”Katso, minä tuotan sinulle pahaa ja hävitän jälkeläisesi ja tapan Ahabista jokaisen miespuolisen ja sen, joka on sulkeutunut ja viimeinen Israelissa. Ja minä teen sinun huoneesi Jerobeamin, Nebatin pojan, huoneen kaltaiseksi ja Baasan, Aijan pojan, huoneen kaltaiseksi sen tähden, mitä olet tehnyt minun vihastuttamisekseni ja Israelin synnintekoon saattamiseksi. Koirat syövät Iisebelin Jisreelin pellolla. Jos Ahab kuolee kaupungissa, koirat syövät hänet, mutta jos hän kuolee kedolla, taivaan linnut syövät hänet.” Ja tämä, joka uhataan kaikkein suurimpana uhkana: ‘Sinun kuollutta ruumistasi ei saa viedä isiesi haudalle.’ Tämä uhkaus on myös kaikkein suurin: ”Sinun kuollutta ruumistasi ei saa viedä isiesi haudalle.” Kyse ei ollut siitä, että tämä lyhyt ja hetkellinen rangaistus riittäisi puhdistamaan pois sen, joka ensimmäisenä teki kultaiset vasikat ja johti kansan pysyvään syntiin ja pahaan eroon Herrasta, – tai noiden muiden lukemattomat ja häpeälliset rienaukset, vaan siitä, että heidän esimerkkinsä kautta pelko noista rangaistuksista, joita he pelkäsivät, saattaisi lankeaa myös muihin, jotka, koska he ajattelivat vähän tulevaisuutta tai jopa eivät uskoneet siihen lainkaan, liikuttuisivat vain nykyisten asioiden huomioon ottamisesta; ja että tämän Hänen ankaruutensa osoituksen ansiosta he tunnustaisivat, että Jumalan majesteetilla korkeuksissa ei ole puutetta ihmisten asioista ja heidän jokapäiväisistä tekemisistään huolehtimisesta, ja että he näin sen kautta, mitä he suuresti pelkäsivät, näkisivät sitä selvemmin Jumalassa kaikkien tekojensa palkitsijan. Me huomaamme tosin, että kevyemmistäkin virheistä jotkut miehet ovat saaneet tässä maailmassa saman kuolemantuomion kuin se, jolla niitä miehiä rangaistiin, jotka, kuten edellä sanoimme, olivat jumalanpilkan irti päästön tekijöitä: kuten kävi sille miehelle, joka keräsi keppejä sapattina, sekä Ananiakselle ja Sapfiralle, jotka epäuskon synnistä johtuen pidättelivät osan tavaroistaan: ei siksi, että heidän syntiensä syyllisyys olisi ollut yhtä suuri, vaan siksi, että he olivat ensimmäiset, jotka havaittiin uudenlaisessa rikkomuksessa, ja siksi oli oikein, että niin kuin he olivat antaneet muille esimerkin synnistä, niin myös heidän oli annettava heille esimerkki rangaistuksesta ja pelosta, jotta jokainen, joka yrittäisi jäljitellä heitä, tietäisi, että (vaikka hänen rangaistuksensa lykkääntyisikin tässä elämässä) häntä rangaistaisiin samalla tavalla kuin heitä tuonpuoleisessa tuomiopäivän aikana. Ja koska halutessamme käydä läpi erilaisia koettelemuksia ja rangaistuksia näytämme hieman harhautuneen pois aiheestamme, josta sanoimme, että täydellinen ihminen pysyy aina järkkymättömänä kummassakin koettelemuksessa, palatkaamme nyt siihen vielä kerran.

LUKU Kuinka suoraselkäisen ihmisen pitäisi olla kuin leimattava, ei vahaa vaan kovaa terästä

JA niin suoraselkäisen ihmisen mieli ei saisi olla kuin vaha tai mikään muu pehmeä aine, joka aina mukautuu sen muotoon, mikä sitä painaa, ja johon leimataan sen muoto ja painauma ja joka säilyttää sen, kunnes se ottaa toisen muodon saamalla toisen leiman siihen; ja niin käy, ettei se koskaan säilytä omaa muotoaan vaan kääntyy ja vääntyy sen mukaan, mitä siihen painetaan. Mutta hänen pitäisi pikemminkin olla kuin jokin leima kovasta teräksestä, jotta mieli voisi aina säilyttää oikean muotonsa ja muotonsa koskemattomana ja jotta se voisi leimata ja painaa kaikkeen, mitä sille tapahtuu, oman tilansa merkit, kun taas siihen itseensä ei mikään tapahtuva voi jättää y-merkkiä.

13 LUKU Kysymys siitä, voiko mieli pysyä jatkuvasti yhdessä ja samassa tilassa

GERMANUS: Mutta voiko mielemme jatkuvasti säilyttää tilansa muuttumattomana ja pysyä aina samassa tilassa?

LUKU 14. Vastaus kysyjän esittämään seikkoihin

TEODOROS: Joko, kuten apostoli sanoo, ”uudistua mielen hengessä” ja edetä päivittäin ”painamalla eteenpäin sitä, mikä on ennen”, tai jos laiminlyö tämän, varma seuraus on, että palaa taaksepäin ja muuttuu yhä huonommaksi ja huonommaksi. Ja siksi mieli ei voi mitenkään pysyä samassa tilassa. Aivan kuten silloin, kun ihminen yrittää kovalla vedolla pakottaa venettä voimakkaan virran virtaa vastaan, hänen on joko pysäytettävä virran syöksy kätensä voimalla ja noustava näin korkeammalle tai päästämällä kätensä löysälle hänen on pyörähdettävä pää edellä virtaa alaspäin. Sen vuoksi on selvä todiste epäonnistumisestamme, jos huomaamme, ettemme ole saavuttaneet mitään lisää, eikä meidän pitäisi epäillä, ettemme ole menneet kokonaan taaksepäin, aina kun huomaamme, ettemme ole edenneet ylöspäin, koska, kuten sanoin, ihmisen mieli ei voi mitenkään pysyä samassa tilassa, eikä niin kauan kuin hän on lihassa, yksikään pyhistä koskaan saavuta kaikkien hyveiden korkeutta, niin että ne pysyvät muuttumattomina. Sillä jotakin on joko lisättävä niihin tai otettava niistä pois, eikä missään luodussa voi olla sellaista täydellisyyttä, joka ei olisi altis muutoksen tunteelle, kuten luemme Jobin kirjasta: ”Mikä on ihminen, että hän olisi ilman tahraa, ja naisesta syntynyt, että hän näyttäytyisi vanhurskaana?”. Katso, hänen pyhiensä joukossa ei ole ketään muuttumatonta, eikä taivas ole puhdas hänen silmissään.”” Sillä me tunnustamme, että vain Jumala on muuttumaton, jota yksinään puhuttelee näin pyhän profeetan rukous: ”Mutta Sinä olet sama”, ja joka sanoo itsestään: ”Minä olen Jumala, enkä minä muutu”, koska vain Hän on luonnostaan aina hyvä, aina täysi ja täydellinen ja sellainen, johon ei koskaan voida lisätä mitään eikä häneltä voida ottaa mitään pois. Ja niinpä meidän pitäisi aina lakkaamatta ja huolella antautua hyveen hankkimiseen ja harjoittaa sitä jatkuvasti, jottei, jos lakkaamme menemästä eteenpäin, tuloksena olisi välittömästi paluu taaksepäin. Sillä, kuten sanoimme, mieli ei voi pysyä samassa tilassa, tarkoitan ilman, että sen hyvät ominaisuudet lisääntyvät tai vähenevät. Sillä jos emme saa uusia ominaisuuksia, menetämme ne, sillä kun halu edistyä lakkaa, on olemassa vaara, että palaamme takaisin.

LUKU 15. Mitä ihminen menettää lähtemällä pois keljastaan

JA niinpä meidän pitäisi aina pysyä sulkeutuneena keljaamme. Sillä aina, kun ihminen on harhautunut siitä ja palaa tuoreeltaan sinne ja alkaa taas elää siellä, hän järkyttyy ja häiriintyy. Sillä jos hän on päästänyt itsensä irti, hän ei voi ilman vaikeuksia ja tuskia saada takaisin sitä mielen kiinteää tarkoitusta, jonka hän oli saavuttanut jäädessään keljansa; ja koska hän sen kautta on palannut takaisin, hän ei ajattele mitään siitä edistyksestä, jonka hän on menettänyt ja jonka hän olisi varmistanut, jos hän ei olisi sallinut itsensä lähteä keljastaan, vaan pikemminkin onnittelee itseään, jos huomaa saavuttaneensa takaisin sen tilan, josta hän oli pudonnut pois. Sillä aivan kuten kerran menetettyä ja kadonnutta aikaa ei voi enää saada takaisin, niin ei myöskään menetettyjä etuja voi palauttaa: sillä mitä tahansa vakavia mielen aikomuksia jälkikäteen onkaan, ne ovat senhetkisen päivän voittoa ja senhetkiseen aikaan kuuluvaa voittoa, eivätkä korvaa sitä voittoa, joka on kerran ja lopullisesti menetetty.

LUKU 16. Kuinka jopa taivaalliset voimat ylhäällä kykenevät muuttumaan

MUTTA että jopa voimat ylhäällä ovat, kuten sanoimme, alttiita muutokselle, sen osoittavat ne, jotka putosivat niiden joukosta turmeltuneen tahdon vuoksi. Siksi meidän ei pidä ajatella, että niiden luonto on muuttumaton, jotka pysyvät siinä autuaassa tilassa, johon heidät luotiin, vain siksi, että heitä ei ole samalla tavalla johdettu harhaan valitsemaan huonompaa osaa. Sillä on eri asia, että luonto on muuttumattomana, ja eri asia, että ihminen pysyy muuttumattomana hyveellisyyden ponnistelujen avulla ja varjelemalla sitä, mikä on hyvää, muuttumattoman Jumalan armon avulla. Sillä kaikki, mikä on turvattu tai säilytetty huolellisuudella, voidaan myös menettää huolimattomuudella. Ja niin me luemme: ”Älkää kutsuko ketään autuaaksi ennen kuolemaansa”, koska niin kauan kuin ihminen on vielä mukana taistelussa ja, jos saan käyttää ilmaisua, vielä painii – vaikka hän yleensä voittaa ja vie monia voittopalkintoja – hän ei voi koskaan olla vapaa pelosta ja epäilystä epävarmasta lopputuloksesta. Ja siksi ainoastaan Jumalaa kutsutaan muuttumattomaksi ja hyväksi, koska hänen hyvyytensä ei ole ponnistelujen tulos, vaan luonnollista omaisuutta, ja siksi hän ei voi olla muuta kuin hyvä. Ihminen ei siis voi hankkia mitään hyveellisyyttä ilman muutoksen mahdollisuutta, mutta jotta kerran olemassa oleva hyve säilyisi jatkuvasti, sitä on valvottava samalla huolellisuudella ja ahkeruudella, jolla se on hankittu.

LUKU17. Että kukaan ei lankea äkillisellä lankeemuksella

MUTTA emme saa kuvitella, että joku liukastuu ja joutuu onnettomuuteen äkillisen putoamisen kautta, vaan että hän kaatuu toivottoman romahduksen kautta joko siitä, että häntä on petetty aloittamalla harjoittelunsa huonosti, tai siitä, että hänen sielunsa hyvät ominaisuudet ovat pettäneet pitkän mielen huolimattomuuden vuoksi, ja näin hänen virheensä saavat vähitellen jalansijaa hänen päällään. Sillä ”menetys käy ennen tuhoa ja paha ajatus ennen lankeemusta”, aivan kuten ei mikään talo koskaan kaadu maahan äkillisestä romahduksesta, vaan ainoastaan silloin, kun perustuksessa on jokin pitkään jatkunut vika tai kun sen asukkaiden pitkään jatkuneen laiminlyönnin vuoksi se, mikä aluksi oli vain pieni pisara, löytää tiensä läpi, ja niin suojaavat kourut ovat vähitellen raunioituneet, ja pitkään jatkuneen laiminlyönnin seurauksena rako kasvaa suuremmaksi ja murtuu pois, ja aikanaan läpimärkä myrsky ja sade tulvii sisään kuin joki: sillä ”laiskuudesta rakennus sortuu, ja käsien heikkoudesta talo putoaa läpi.” Ja että sama asia tapahtuu hengellisesti sielulle, sen sama Salomo kertoo meille näin toisin sanoin, kun hän sanoo: ”vesi, joka tippuu, ajaa ihmisen ulos talosta”. myrskyisenä päivänä.” Tyylikkäästi hän siis vertaa mielen huolimattomuutta kattoon ja kattotiiliin, joista ei ole huolehdittu, ja joiden kautta ensin vain hyvin vähäiset (niin sanoakseni) intohimojen pisarat tekevät tiensä sieluun; mutta jos niihin ei kiinnitetä huomiota, koska ne ovat vain pieniä ja vähäpätöisiä, niin hyveiden palkit rappeutuvat ja joutuvat synnin suuren myrskyn vietäviksi, jonka kautta ”myrskyisenä päivänä”, ts, kiusauksen aikana, paholaisen hyökkäys hyökkää kimppuumme, ja sielu ajetaan pois hyveiden asuinsijasta, jossa se oli pysynyt niin kauan kuin se säilytti kaiken valppaan huolellisuuden, kuin sille kuuluvassa talossa. Ja niinpä tämän kuultuamme iloitsimme niin suunnattomasti hengellisestä ateriastamme, että se henkinen mielihyvä, jolla tämä kokous meidät täytti, ylitti sen surun, jota olimme aiemmin kokeneet pyhien kuolemasta. Sillä emme ainoastaan saaneet opetusta asioissa, joista olimme olleet ymmällämme, vaan opimme myös tuon kysymyksen esittämisen kautta joitakin asioita, joiden kysymiseen ymmärryksemme oli ollut liian vähäinen.

VII ABBA SERENUKSEN ENSIMMÄINEN KESKUSTELU

MIELEN HORJUMATTOMUUDESTA JA HENGELLISESTÄ PAHUUDESTA

LUKU 1. Abba Serenuksen siveydestä.

Koska haluamme esitellä vakaville mielille abbedissa Serenuksen, suurimman pyhyyden ja raittiuden miehen, joka vastaa kuin peili nimeään ja jota ihailimme ennen kaikkia muita erityisellä kunnioituksella, ajattelemme, että toteutamme toiveemme vain yrittämällä sisällyttää hänen konferenssinsa kirjaamme. Tälle miehelle oli kaikkien muiden hyveiden lisäksi, jotka eivät loistaneet ainoastaan hänen teoissaan ja tavoissaan, vaan Jumalan armosta myös hänen ulkonäössään, annettu erityisellä siunauksella pidättyväisyyden lahja, niin että hän ei koskaan tuntenut itseään häiriintyvän edes luonnollisista yllykkeistä edes nukkuessaan. Ja miten hän Jumalan armon avulla saavutti niin ihmeellisen lihan puhtauden, että se näyttää ylittävän ihmisluonnon edellytykset, minun pitäisi mielestäni ensiksi selittää.

LUKU 2. Edellä mainitun vanhan miehen kysymys ajatustemme tilasta

TÄMÄ mies rukoili silloin yötä päivää rukouksissaan ja paastoissaan ja valvomisissaan väsymättä sydämen ja sielun sisäistä siveyttä, ja kun hän näki, että hän oli saanut sen, mitä oli toivonut ja rukoillut, ja että kaikki lihallisen mielihyvän intohimot hänen sydämessään olivat kuollut, hänet ikään kuin herätti puhtauden suloisin maku, ja syttyi siveyden kiihkosta vielä kiihkeämpään haluun, ja hän alkoi ryhtyä tiukempiin paastoihin ja rukouksiin, jotta tämän himon kuolettaminen, joka Jumalan armosta oli suotu hänen sisäiselle ihmiselleen, ulottuisi myös ulkoiseen puhtauteen, niin että mikään yksinkertainen ja luonnollinen liike, jollainen herättää kiihkoa jopa lapsissa ja pikkulapsissa, ei enää vaikuttaisi häneen. Ja kokemuksen kautta siitä lahjasta, jonka hän oli saanut ja jonka hän tiesi saaneensa ei millään omilla ansioillaan, vaan Jumalan armosta, hän oli sitä kiihkeämmin innostunut hankkimaan myös tämän samalla tavalla, koska hän uskoi, että Jumala voisi paljon helpommin repiä juurineen pois tämän lihan kiihotuksen, (jonka jopa ihmisen taito ja taitavuus joskus tuhoaa juomilla ja lääkkeillä tai veitsen käytöllä), koska hän oli omasta vapaasta lahjastaan antanut sen hengen puhtauden, joka on vielä suurempi asia ja jota ei voi hankkia inhimillisillä ponnisteluilla ja ponnisteluilla. Ja kun hän lakkaamatta rukoillen ja kyynelehtien väsymättä paneutui aloittamaansa anomukseen, tuli hänen luokseen yöllisessä näyssä enkeli, joka näytti avaavan hänen vatsansa ja poistavan hänen suolistostaan eräänlaisen tulisen lihallisen huumorin, heitti sen pois ja palautti kaiken entiselle paikalleen; ja ”katso”, hän sanoi, ”lihasi yllykkeet ovat poistuneet, ja voit olla varma siitä, että olet tänä päivänä saanut sen kestävän ruumiinpuhtauden, jota uskollisesti pyysit”. Riittää, että olemme näin lyhyesti kertoneet tästä Jumalan armosta, joka myönnettiin tälle kuuluisalle miehelle erityisellä tavalla. Mutta katson tarpeettomaksi sanoa mitään niistä hyveistä, joita hänellä oli yhteisesti muiden hyvien ihmisten kanssa, sillä pelkään, ettei tämä erityinen kertomus tämän miehen nimestä näyttäisi riistävän muilta sen, mikä hänestä erityisesti mainitaan. Häntä siis, koska olimme syttyneet mitä suurimmasta halusta keskustella hänen kanssaan ja saada häneltä opetusta, sovimme vierailusta paastonaikana; ja kun hän oli hyvin hiljaa tiedustellut meiltä ajatustemme luonnetta ja sisäisen ihmisemme tilaa ja sitä, mitä apua olimme saaneet sen puhdistamiseen pitkästä erämaassa oleskelustamme, lähestyimme häntä näillä valituksilla:

LUKU 3. Vastauksemme ajatustemme ailahtelevasta luonteesta

Täällä vietetty aika, yksinäisyydessä asuminen ja mietiskely, jonka kautta teidän mielestänne meidän olisi pitänyt saavuttaa sisäisen ihmisen täydellisyys, on tehnyt meille vain tämän, nimittäin opettanut meille sen, mitä emme kykene olemaan, tekemättä meistä sitä, mitä yritämme olla. Emme myöskään tunne, että tämän tiedon avulla olisimme saavuttaneet minkäänlaista kaipaamamme puhtauden kiinteää lujuutta tai voimaa ja lujuutta, vaan ainoastaan hämmennyksen ja häpeän lisääntymistä: Sillä vaikka mietiskelymme kaikessa kurinalaisuudessamme pyrkii tähän päivittäisissä opinnoissamme ja pyrkii vapisevista alkuaskelista saavuttamaan varman ja järkkymättömän taidon ja alkamaan tietää jotakin siitä, minkä se alun perin tiesi vain epämääräisesti tai oli siitä kokonaan tietämätön, ja etenemällä varmoin askelin (niin sanoakseni) kohti tuon kurinalaisuuden edellytyksiä tottuu siihen täydellisesti ilman vaikeuksia, huomaan päinvastoin, että samalla kun kamppailen tässä puhtauden kaipuussani, olen päässyt vain tarpeeksi pitkälle tietääkseni, mitä en voi olla. Ja siksi tunnen, että kaikesta tästä sydämen katumuksesta ei seuraa minulle muuta kuin vaivaa, niin että kyynelten aihetta ei koskaan puutu, enkä kuitenkaan lakkaa olemasta sitä, mitä minun ei pitäisi olla. Ja mitä hyötyä on siis siitä, että olemme oppineet, mikä on parasta, jos sitä ei voi saavuttaa edes silloin, kun se tiedetään; sillä kun olemme tunteneet, että sydämemme päämäärä on suunnattu siihen, mitä olemme aikoneet, mieli palaa huomaamattaan entisiin harhaileviin ajatuksiinsa ja luisuu takaisin entistä kiivaammin, ja sitä vievät pois päivittäiset häiriötekijät ja sitä vetävät lakkaamatta pois lukemattomat asiat, jotka vievät sen vangeiksi, niin että me melkeinpä epätoivoisina odotamme kaipaamaamme parannusta, ja kaikki nämä tarkkailut tuntuvat turhilta. Koska mieli, joka joka hetki harhailee epämääräisesti, kun se palautetaan takaisin Jumalan pelon tai hengellisen mietiskelyn pariin, ennen kuin se on vakiintunut siihen, syöksyy pois ja harhailee; ja kun olemme heränneet ja huomanneet, että se on harhautunut sille asetetusta päämäärästä, ja haluamme palauttaa sen takaisin mietiskelyyn, josta se on harhautunut, ja sitoa sen sydämen lujimmalla tahdolla ikään kuin kahleilla, niin samalla kun yritämme, se liukuu sydämen sisimmästä syvyydestä käärmettäkin nopeammin pois. Siksi me, jotka olemme tämänkaltaisista päivittäisistä harjoituksista tulehtuneet, mutta emme kuitenkaan näe saavamme niistä mitään voimaa ja vakautta sydämeen, olemme voitettuja ja epätoivoisina ajaudumme tähän mielipiteeseen, nimittäin uskomaan, että nämä mielen harhailut eivät johdu mistään omasta virheestämme, vaan luonnostamme johtuvasta viasta, joka ihmisillä on.

LUKU 4. Vanhan miehen puhe sielun tilasta ja sen erinomaisuudesta

SERENUS: On vaarallista tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä ja asettaa hätäisesti laki jonkin asian luonteesta, ennen kuin on keskustellut aiheesta kunnolla ja pohtinut sen todellista luonnetta. Sinun ei myöskään pitäisi, katsoen vain omaa heikkouttasi, uskaltaa esittää arvauksia sen sijaan, että lausuisit tuomion, joka perustuu itse harjoituksen luonteeseen ja arvoon sekä muiden siitä saamiin kokemuksiin. Sillä jos joku, joka ei osannut uida, mutta tiesi, että hänen ruumiinsa paino ei voi tukeutua veteen, haluaisi kokemattomuutensa tarjoaman todisteen perusteella väittää, ettei kukaan kiinteästä lihasta koostuva ihminen voisi mitenkään tukeutua nestemäiseen elementtiin, meidän ei siis pitäisi pitää hänen mielipidettään oikeana, jonka hän näytti esittävän oman kokemuksensa mukaisesti, koska tämä voidaan osoittaa, että se ei ole pelkästään mahdotonta, vaan se on itse asiassa erittäin helppoa, ja muut voivat osoittaa sen mitä selvimmin todistein ja silmämääräisin osoituksin. Ja niinpä nous (νοῦς), ts.mieli, määritellään aeikinitos” (ἀεικίνητος) kai polykinitos” (πολυκίνητος), ts. alati muuttuvaksi ja hyvin muuttuvaksi: niin kuin se on näin kuvattu niin sanotussa Salomon viisaudessa toisilla sanoilla: (καί γεώδης σκῆνος βρίθει νοῦν πολυφρόντιδ), ts. ”Ja maallinen ruumis painaa alas monista asioista huolehtivaa mieltä.”. Tämä ei siis luontonsa mukaisesti voi koskaan pysyä toimettomana, vaan ellei huolehdita siitä, että se voi harjoittaa liikkeitään ja että sillä on jotain, mikä jatkuvasti työllistää sitä, sen on omasta oikullisuudestaan johtuen vaelteleva ja harhaileva kaikenlaisten asioiden parissa, kunnes se pitkän harjoittelun ja päivittäisen käytön – jossa sanotte vaivanneen ne itseänne tuloksetta – tottuneena kokeilee ja oppii, mitä ruokaa muistille sen tulisi valmistaa, jota kohti se voi palauttaa väsymättömän lentonsa ja hankkia voimaa pysymistä varten, ja näin se voi onnistua karkottamaan pois vihollisen vihamielisen vihjauksen, joka sitä häiritsee, ja pysymään siinä tilassa ja tilassa, jota se kaipaa. Meidän ei siis pitäisi lukea tätä sydämemme vaeltelevaa taipumusta ihmisluonnon tai sen Luojan Jumalan syyksi. Sillä onhan se Raamatun totuudenmukainen toteamus, että ”Jumala teki ihmisen suoraselkäiseksi, mutta he itse keksivät monia ajatuksia.” Näiden luonne riippuu sitten meistä itsestämme, sillä sanotaan, että ”hyvä ajatus tulee lähelle niitä, jotka sen tuntevat, mutta viisas ihminen löytää sen”. Sillä missä jokin asia on meidän varovaisuutemme ja ahkeruutemme alainen niin, että se voidaan löytää, siellä, jos sitä ei löydetä, meidän pitäisi totisesti panna se meidän oman laiskuutemme tai huolimattomuutemme syyksi eikä luonnostamme johtuvan vian syyksi. Ja tämän merkityksen kanssa on samaa mieltä myös psalmisti, kun hän sanoo: ”Autuas se mies, jonka apu on sinusta; sydämessään hän on järjestänyt nousunsa.” Näette siis, että on meidän vallassamme asettaa sydämessämme joko ylösnousemukset, eli ajatukset, jotka kuuluvat Jumalalle, tai laskeutumiset, eli ne, jotka vajoavat lihallisiin ja maallisiin asioihin. Ja jos tämä ei olisi meidän vallassamme, Herra ei olisi nuhdellut fariseuksia sanoen: ”Miksi te ajattelette pahaa sydämessänne?” eikä voittanut. Hän on antanut tämän syytöksen profeetan kautta sanoen: ”Ottakaa pois pahat ajatuksenne minun silmistäni” ja ‘Kuinka kauan pahat ajatukset pysyvät teissä?’. Eikä niiden kuin tekojemme luonnetta otettaisi huomioon tuomiopäivänä meidän tapauksessamme, kuten Herra uhkaa Jesajan kautta: ”Katso, minä tulen kokoamaan heidän tekonsa ja ajatuksensa yhteen kaikkien kansojen ja kielten kanssa.” Eikä olisi oikein, että meidät tuomittaisiin tai puolustettaisiin heidän todistuksellaan siinä kauheassa ja hirvittävässä tutkimuksessa, kuten siunattu apostoli sanoo: ‘Heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat toisiaan sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet minun evankeliumini mukaan.’”

LUKU 5. Sielun täydellisyydestä evankeliumin sadanpäämiehen perusteella.

Tästä täydellisestä mielestä on sitten piirretty erinomainen kuva evankeliumin sadanpäämiehen tapauksesta, jonka hyveellisyyttä ja johdonmukaisuutta, jonka ansiosta häntä ei ajatusten ryntäys vienyt harhaan, vaan hän oman harkintakykynsä mukaisesti joko hyväksyi sellaiset, jotka olivat hyviä, tai ajoi helposti pois sellaiset, jotka olivat luonteeltaan vastakkaisia, kuvataan tässä trooppisessa muodossa: ” Sillä minäkin olen mies, joka on auktoriteetin alainen, ja minulla on sotilaita alaisuudessani; ja minä sanon tälle miehelle: mene, ja hän menee; ja toiselle: tule, ja hän tulee; ja palvelijalleni: tee näin, ja hän tekee sen.”” Jos siis mekin ponnistelemme miehekkäästi häiriöitä ja syntejä vastaan ja pystymme saattamaan ne oman hallintamme ja harkintakykymme alaisuuteen, taistelemme lihamme intohimoja vastaan ja tuhoamme ne ja saatamme järjen valtaan ajatuksiemme parven ja karkotamme rintamme edestä meitä vastustaneiden voimien kauheat sotajoukot Herran ristin elävöittävällä viirillä, meidät ylennetään palkkioksi tällaisista voitoista sen hengellisesti ymmärretyn sadanpäämiehen arvoon, johon Mooses mystisesti viittasi, niin kuin luemme 2. Mooseksen kirjasta: ”Aseta itsellesi tuhansien, satojen, viisikymmenien ja kymmenien päämiehet.” ”Aseta itsellesi tuhansien, satojen, viisikymmenien ja kymmenien päämiehet.” Ja niin myös meillä, kun meidät on nostettu tämän arvokkuuden korkeuteen, on sama oikeus ja valta käskeä, niin ettemme joudu ajatusten vietäviksi vastoin tahtoamme, vaan pystymme pysymään niissä, jotka meitä hengellisesti ilahduttavat, ja tarttumaan niihin, käskemällä pahoja ajatuksia poistumaan, ja ne poistuvat, kun taas hyville sanomme: ”Tulkaa”, ja ne tulevat; ja myös palvelijallemme, ts, ruumiille, meidän on samalla tavoin määrättävä, mitä siveyteen ja puhtauteen kuuluu, ja se palvelee meitä ilman mitään vastaväitteitä, eikä enää herätä meissä himon vihamielisiä yllykkeitä, vaan osoittaa kaiken alistuvuutensa hengelle. Ja mikä on tämän sadanpäämiehen aseiden luonne ja mihin tarkoitukseen niitä käytetään taistelussa, kuulkaa, mitä siunattu apostoli julistaa: ”Sotamme aseet”, hän sanoo, ‘eivät ole lihalliset, vaan Jumalan voimat.” Hän kertoo meille niiden luonteen; nimittäin sen, että ne eivät ole lihallisia tai heikkoja, vaan hengellisiä ja Jumalan edessä voimakkaita. Sitten hän ehdottaa seuraavaksi, missä taisteluissa niitä on käytettävä: ”Linnoitusten kukistamiseen, ajatusten puhdistamiseen ja jokaisen korkeuden, joka kohoaa Jumalan tuntemusta vastaan, ja kaiken ymmärryksen vankeuteen saattamiseen Kristuksen kuuliaisuuteen, ja valmiina kostamaan kaiken tottelemattomuuden, kun teidän kuuliaisuutenne on ensin täytetty.” Ja koska, vaikka se onkin hyödyllistä, kuuluu kuitenkin toiselle kerralle käydä nämä yksi kerrallaan läpi, haluan vain, että näette näiden aseiden eri lajit ja niiden ominaispiirteet, koska meidänkin pitäisi aina kulkea ne vyötettynä päällemme, jos aiomme taistella Herran taisteluissa ja palvella evankeliumin sadanpäälliköiden joukossa. ”Ottakaa”, hän sanoo, ”uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan tuliset nuolet.” Usko on siis se, joka pysäyttää himon liekehtivät nuolet ja tuhoaa ne tulevan tuomion pelolla ja uskolla taivaalliseen valtakuntaan. ”Ja rintapanssari”, hän sanoo, ‘rakkauden’. Tämä on todellakin se, joka kiertää rinnan elintärkeät osat ja suojelee sitä, mikä on alttiina turpoavien ajatusten tappaville haavoille, torjuu sitä vastustavat iskut, eikä anna paholaisen nuolien tunkeutua sisäiseen mieheemme. Sillä se ”kestää kaiken, kärsii kaiken, kestää kaiken”. ”Ja kypäräksi pelastuksen toivo”. Kypärä on se, mikä suojaa päätä. Koska siis Kristus on meidän päämme, meidän pitäisi aina kaikissa kiusauksissa ja vainoissa suojella sitä tulevien hyvien asioiden toivossa ja erityisesti säilyttää usko Häneen ehjänä ja tahrattomana. Sillä on mahdollista, että joku, joka on menettänyt muita ruumiinosia, niin heikko kuin hän onkin, voi vielä selvitä hengissä; mutta lyhytkään elinaika ei ulotu kenellekään, jolla ei ole päätä. ”Ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.” Sillä se on ”terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja lävistää sielun ja hengen, nivelten ja luuytimen, ja se on sydämen ajatusten ja aikomusten tuntija”, sillä se jakaa ja katkaisee kaiken lihallisen ja maallisen, mitä se meissä löytää. Ja se, jota nämä aseet suojelevat, on aina suojattu vihollistensa aseilta ja riivaajilta, eikä häntä viedä ryöstäjiensä kahleissa sidottuna, vangittuna ja vangittuna turhien ajatusten vihamieliseen maahan eikä hän kuule profeetan sanoja: ”Miksi olet vanhentunut vieraalla maalla?” Vaan hän seisoo kuin voitokas voittaja siinä ajatusten maassa, jonka hän on valinnut. Ymmärtäisittekö tekin tämän sadanpäämiehen voiman ja rohkeuden, jolla hän kantaa näitä aseita, joista puhuimme aiemmin, ei lihallisena vaan Jumalan voimana? Kuunnelkaa sitä valintaa, jolla kuningas itse merkitsee ja hyväksyy urheat miehet kutsuessaan heidät hengelliseen taisteluun. ”Heikot sanokoot”, sanoo Hän, ‘että minä olen vahva’, ja: ”Se, joka on kärsinyt, tulkoon soturiksi.” Näette siis, että kukaan muu kuin kärsivät ja heikot ihmiset eivät voi taistella Herran taisteluissa, heikkoina tosiaankin sillä heikkoudella, jonka päälle pyöristettynä tuo sadanpäämiehemme evankeliumissa sanoi luottavaisin mielin: ”Sillä kun minä olen heikko, silloin minä olen vahva”, ja taas: ‘sillä voima on tullut täydelliseksi heikkoudessa’.” Josta heikkoudesta yksi profeetoista sanoo: ”Ja se, joka on heikko heidän joukossaan, on oleva kuin Daavidin huone. Sillä kärsivällinen kärsijä taistelee näitä sotia sillä kärsivällisyydellä, josta sanotaan: ”Kärsivällisyys on tarpeellinen teille, että Jumalan tahdon tekemällä saatte palkkion.”

LUKU 6. Sinnikkyydestä ajatusten hoitamisen suhteen

MUTTA saamme omasta kokemuksestamme selville, että voimme ja meidän tulee takertua Herraan, jos olemme saaneet tahtomme sorretuksi ja tämän 755 maailman halut katkaistua, ja meitä opettaa niiden auktoriteetti, jotka keskustellessaan Herran kanssa sanovat kaikessa luottamuksessa: ”Minun sieluni on tarttunut sinuun”, ja: ‘Minun sieluni on tarttunut sinuun’, ja: ‘Minun sieluni on tarttunut sinuun’: ”Minä olen pysynyt kiinni Sinun todistuksissasi, Herra”, ja: ‘Minä olen pysynyt kiinni Sinun todistuksissasi, Herra’: ”Minun on hyvä pysyä tiukasti kiinni Jumalassa”; ja: ”Joka on kiinni Herrassa, on yksi henki.” ”Se, joka on kiinni Herrassa, on yksi henki.” Meidän ei siis pidä uupua näistä mielen harhailuista eikä hellittää kiihkostamme, sillä ”joka viljelee maansa, saa leipää, mutta joka seuraa joutilaisuutta, saa köyhyyttä”. Meidän ei myöskään pidä vaarallisen epätoivon kautta vetäytyä pois tämän valvomisen tarkoituksellisuudesta, sillä ”jokaisessa, joka on huolissaan, on yltäkylläisyyttä, sillä joka on miellyttävä ja vapaa murheesta, se tulee puutteeseen”; ja taas: ”ihminen surussaan tekee työtä itselleen ja saa väkisin aikaan oman tuhonsa.” Lisäksi myös: ”taivasten valtakunta kärsii väkivaltaa, ja väkivaltaiset ottavat sen väkisin”, sillä mitään hyveellisyyttä ei saavuteta ilman ponnistelua, eikä kukaan voi saavuttaa sitä henkistä vakautta, jota hän haluaa, ilman suurta sydämen murhetta, sillä ‘ihminen on syntynyt vaivaan’, ja jotta hän voisi saavuttaa ‘täydellisen ihmisen, Kristuksen täyteyden mitan’, hänen on aina vain oltava valppaana entistäkin suuremmalla ahkeruudella ja ponnisteltava lakkaamattomalla huolellisuudella. Mutta tämän mitan täyteyteen ei kukaan koskaan saavuta, vaan ainoastaan se, joka on sitä etukäteen harkinnut ja jota on nyt koulutettu siihen ja joka on saanut siitä jonkinlaisen esimakua ollessaan vielä tässä maailmassa, ja joka on merkitty Kristuksen kalleimmaksi jäseneksi ja jolla on lihassaan ollut sen ”liitoksen” vakuus, jonka kautta hän voi olla yhdistettynä Hänen ruumiiseensa: joka haluaa vain yhtä asiaa, joka janoaa vain yhtä asiaa, joka ei aina vain tekojaan, vaan jopa ajatuksiaan kohdistaa ainoastaan yhteen asiaan; nimittäin, että hän voisi jo nyt pitää vakuudeksi sen, mitä sanotaan pyhien autuaasta elämästä tuonpuoleisessa; nimittäin sen, että ”Jumala olisi” hänelle ”kaikki kaikessa”.

LUKU Kysymys mielen vaeltelevasta taipumuksesta ja hengellisen pahuuden hyökkäyksistä

GERMANUS: Ehkäpä tätä mielen taipumusta vaelteluun voitaisiin jossakin määrin hillitä, ellei sitä ympäröisi niin suuri vihollisten uoma, joka lakkaamatta ajaa sitä kohti sitä, mitä se ei halua, tai pikemminkin minne sen oman luonteen vaelteleva luonne sitä ajaa. Ja koska sitä ympäröivät niin lukemattomat viholliset, jotka ovat niin voimakkaita ja kauhistuttavia, emme uskoisi, että erityisesti tämä meidän heikko lihamme voisi niitä vastustaa, elleivät teidän sananne rohkaisisi meitä tähän näkemykseen kuin taivaasta tulleet oraakkelit.

8 LUKU Vastaus Jumalan avusta ja vapaan tahdon voimasta

SERENUS: Kukaan, joka on kokenut sisäisen ihmisen ristiriidat, ei voi epäillä, etteivätkö vihollisemme jatkuvasti väijy meitä. Mutta me tarkoitamme, että ne vastustavat edistymistämme siten, että voimme ajatella niiden vain yllyttävän pahoihin asioihin eikä pakottavan. Mutta kukaan ei voisi kokonaan välttää sitä syntiä, jonka he ovat taipuvaisia painamaan sydämeemme, jos voimakas impulssi on läsnä pakottaa meidät (pahaan), aivan kuten se on ehdottaa sitä. Sen vuoksi, niin kuin heissä on runsaasti voimaa yllyttää, niin meissä on runsaasti voimaa torjua ja vapautta hyväksyä. Mutta jos pelkäämme heidän valtaansa ja hyökkäyksiään, voimme myös vaatia Jumalan suojelusta ja apua heitä vastaan, josta luemme: ”Sillä suurempi on Hän, joka on meissä, kuin se, joka on tässä maailmassa.” Ja Hänen apunsa taistelee meidän puolellamme paljon suuremmalla voimalla kuin heidän joukkonsa taistelevat meitä vastaan; sillä Jumala ei ole ainoastaan hyvän ehdottelija, vaan myös sen ylläpitäjä ja vaatija, niin että Hän toisinaan vetää meitä kohti pelastusta jopa vastoin tahtoamme ja tietämättämme. Tästä seuraa, että paholainen ei voi pettää ketään muuta kuin sitä, joka on päättänyt antaa hänelle oman tahtonsa suostumuksen: kuten Saarnaaja selvästi ilmaisee näillä sanoilla: ”Sillä koska ne, jotka nopeasti tekevät pahaa, eivät voi kiistää, niin siksi ihmislasten sydän täyttyy heissä pahaa tekemään.” On siis selvää, että jokainen ihminen menee tästä väärin, nimittäin siitä, että kun pahat ajatukset hyökkäävät hänen kimppuunsa, hän ei heti kohtaa niitä torjumalla ja vastustamalla, sillä sanotaanhan: ”vastusta häntä, niin hän pakenee sinua”.

LUKU Kysymys sielun liitosta paholaisten kanssa

GERMANUS: Mikä, pyydän teitä, on se sielun erittelemätön ja yhteinen liitto noiden pahojen henkien kanssa, jonka avulla ne voivat olla (en sano liittyä vaan) yhdistyneet siihen niin, että ne voivat huomaamattaan puhua sen kanssa ja löytää tiensä sen sisälle ja ehdottaa sille, mitä haluavat, ja yllyttää sitä, mihin haluavat, ja katsoa ja nähdä sen ajatukset ja liikkeet; Ja tuloksena on niin läheinen yhteys heidän ja sielun välillä, että ilman Jumalan armoa on lähes mahdotonta erottaa, mikä johtuu heidän yllyttämisestään ja mikä vapaasta tahdostamme.

LUKU Vastaus siihen, miten saastaiset henget yhdistyvät ihmissieluihin

SERENUS: Ei ole mikään ihme, että henki voi huomaamattomasti yhdistyä henkeen ja käyttää näkymätöntä suostutteluvoimaa siihen, mikä sille sallitaan. Sillä niiden välillä (aivan kuten ihmisten välillä) on jonkinlaista samankaltaisuutta ja sukulaisuutta substanssissa, sillä kuvaus, joka on annettu sielun luonteesta, pätee yhtä hyvin niiden substanssiin. Mutta ei ole mahdollista, että henget istutettaisiin henkiin sisäisesti tai että ne yhdistyisivät niihin siten, että toinen voisi pitää kiinni toisesta; sillä tämä on yksin Jumaluuden todellinen etuoikeus, joka on ainoa yksinkertainen ja aineeton luonto.

LUKU Vastalause, voivatko saastaiset henget olla läsnä niiden sieluissa, jotka ne ovat täyttäneet, tai liittyä niihin

GERMANUS: Tätä ajatusta vastaan on mielestämme riittävästi se, mitä näemme tapahtuvan riivattujen kohdalla, kun he sanovat ja tekevät sellaista, mitä he eivät henkien vaikutuksesta tiedä. Miten sitten voimme kieltäytyä uskomasta, että heidän sielunsa eivät ole yhdistyneet noihin henkiolentoihin, kun näemme, että heistä on tehty niiden välineitä ja että he (hylkäämällä luonnollisen tilansa) antavat periksi niiden liikkeille ja mielialoille siten, että he eivät enää ilmaise omia sanojaan, tekojaan ja toiveitaan vaan riivaajien sanoja, tekoja ja toiveita?

LUKU Vastaus siihen, miten on mahdollista, että saastaiset henget voivat hallita riivattuja

SERENUS: Se, mitä puhutte tapahtuvan demonisten kohdalla, ei ole vastoin väitteitämme; nimittäin, että saastaisen hengen riivaamat sanovat ja tekevät sitä, mitä he eivät halua, ja joutuvat lausumaan sitä, mitä he eivät tiedä; sillä on täysin selvää, että he eivät kaikki ole samalla tavalla henkien vaikutuksen alaisia; sillä joihinkin ne vaikuttavat niin, etteivät he saa pienintäkään käsitystä siitä, mitä he tekevät ja sanovat, kun taas toiset tietävät ja muistavat sen jälkeenpäin. Mutta meidän ei pidä kuvitella, että tämä tapahtuu hengen tunkeutumisen kautta siten, että se tunkeutuu sielun varsinaiseen substanssiin ja ikään kuin yhdistyneenä siihen ja jotenkin siihen pukeutuneena lausuu sanoja ja sanontoja kärsivän suun kautta. Meidän ei nimittäin pitäisi uskoa, että ne voisivat mahdollisesti tehdä näin. Voimme nimittäin selvästi nähdä, että tämä ei johdu sielun menetyksestä, vaan ruumiin heikkoudesta, kun saastainen henki tarttuu niihin jäseniin, joissa sielun voima asuu, ja laskee niiden päälle valtavan ja sietämättömän painon, valtaa sen pahimmalla pimeydellä ja häiritsee sen älyllisiä voimia: kuten näemme joskus tapahtuvan myös viinin, kuumeen tai liiallisen kylmyyden ja muiden ulkopuolelta vaikuttavien sairauksien vuoksi; ja juuri tätä paholaista kiellettiin yrittämästä aiheuttaa autuaalle Jobille, vaikka hän oli saanut vallan lihaansa, kun Herra käski häntä sanoen: ”Katso, minä annan hänet sinun käsiisi; varjele vain hänen sieluaan”, ts. älä heikennä hänen sielunsa istuinta ja tee häntä hulluksi, ja älä nujerra jäljelle jäävää ymmärrystä ja viisautta tukahduttamalla painollasi hänen sydämessään vallitsevaa voimaa.

LUKU 13. Kuinka henki ei voi tunkeutua henkeen ja kuinka Jumala yksin on aineeton

Sillä vaikka henki sekoittuisi tähän raakaan ja kiinteään aineeseen; nimittäin, lihaan (kuten hyvin helposti tapahtuu), pitäisikö meidän siis uskoa, että se voi yhdistyä sieluun, joka on samalla tavalla henki, niin, että se myös samalla tavalla ottaa vastaan oman luontonsa: asia, joka on mahdollinen ainoastaan Kolminaisuudelle, joka on niin kykenevä läpäisemään jokaisen älyllisen luonnon, että se ei voi ainoastaan syleillä ja ympäröidä sitä, vaan jopa tunkeutua siihen ja, vaikka se onkin ruumiitonta, tunkeutua ruumiiseen? Sillä vaikka väitämmekin, että joitakin henkisiä luontoja on olemassa, kuten enkelit, arkkienkelit ja muut voimat, ja toki myös oma sielumme ja ohut ilma, meidän ei kuitenkaan todellakaan pitäisi pitää niitä ruumiittomina. Sillä niillä on omalla tavallaan ruumis, jossa ne ovat olemassa, vaikkakin se on paljon hienompi kuin meidän ruumiimme, apostolin sanojen mukaisesti, kun hän sanoo: ”Ja on olemassa ruumiita taivaallisia ja ruumiita maanpäällisiä”, ja taas: ”Kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään hengellinen ruumis”, mistä käy selvästi ilmi, että ei ole mitään ruumiitonta muuta kuin Jumala yksin, ja sen vuoksi vain Hän voi läpäistä kaikki hengelliset ja älylliset aineet, koska Hän yksin on kokonainen ja kaikkialla ja kaikessa, niin että Hän voi katsella ja nähdä ihmisten ajatukset ja heidän sisäiset liikkeensä ja kaikki sielun syvyydet; sillä vain Hänestä yksin puhui siunattu apostoli sanoessaan: ”Sillä Jumalan sana on nopea ja väkevä ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja lävistävä, jopa sielun ja hengen ja nivelten ja luuytimen erottamiseen asti, ja se on sydämen ajatusten ja aikomusten tuntija; eikä mikään luotu ole näkymätön hänen silmiensä edessä, vaan kaikki on alastonta ja avointa hänen silmilleen.”” Ja siunattu Daavid sanoo: ”Joka muokkaa heidän sydämensä yksi kerrallaan”, ja taas: ”Sillä hän tuntee sydämen salaisuudet”, ja Job myös: ”Sinä, joka yksin tunnet ihmisten sydämet.”

LUKU 14 Vastalause siitä, miten meidän pitäisi uskoa, että paholaiset näkevät ihmisten ajatuksiin

GERMANUS: Tällä tavalla, jonka kuvailet, nuo henget eivät voi mitenkään nähdä meidän ajatuksiimme. Mutta meidän mielestämme on täysin järjetöntä pitää sellaista mieltä, kun Raamattu sanoo: ”Jos sen henki, jolla on voima, nousee sinun päällesi”, ja taas kerran: ”Kun perkele oli pannut Simon Iskariotin sydämeen, että hän pettäisi Herran.” Kuinka voimme sitten uskoa, etteivät ajatuksemme ole niille avoimia, kun tunnemme, että ne useimmiten syntyvät ja niitä vaalitaan niiden ehdotusten ja yllyttämisen avulla?

LUKU 15. Vastaus siihen, mitä paholaiset voivat ja mitä ne eivät voi tehdä ihmisten ajatusten suhteen

SERENUS: Kukaan ei epäile, etteivätkö saastaiset henget voisi vaikuttaa ajatustemme luonteeseen, mutta tämä tapahtuu vaikuttamalla niihin ulkopuolelta käsin tuntuvilla vaikutteilla eli joko taipumuksistamme tai sanoistamme ja niistä mielleyhtymistä, joihin ne näkevät meidän olevan erityisen taipuvaisia. Mutta ne eivät voi mitenkään päästä lähellekään niitä, jotka eivät ole vielä tulleet esiin sielun syvimmistä syvyyksistä. Ja myöskin ajatukset, joita he vihjaavat, olivatpa ne sitten todella tai tavallaan omaksuttuja, he eivät löydä niitä itse sielun luonteesta, ts. siitä sisäisestä taipumuksesta, joka on niin sanoakseni kätkettynä aivan luuytimessä, vaan ulkoisen ihmisen antamista liikkeistä ja merkeistä, kuten esimerkiksi ahneutta vihjatessaan he tietävät, jos he ovat nähneet jonkun munkin kohottavan katseensa huolestuneena ikkunaan tai aurinkoon tai kyselevän innokkaasti, mitä kello on, että hän on myöntänyt ahneuden tunteen. Jos he huoruutta ehdottaessaan näkevät munkin alistuvan rauhallisesti himon hyökkäykseen tai näkevät hänen ruumiinsa olevan levoton tai joka tapauksessa hän ei huokaile niin kuin hänen kuuluisi epäpuhtaan ehdotuksen mielettömyyden alla, he tietävät, että himon tikka on jo kiinnittynyt hänen sieluunsa. Jos he lietsovat yllykkeitä suruun, vihaan tai raivoon, he voivat havaita, ovatko ne juurtuneet sydämeen, ruumiin liikkeistä ja näkyvistä häiriöistä, kun he esimerkiksi huomaavat hänen joko huokailevan hiljaa tai huohottavan närkästyneenä tai vaihtavan väriä; ja näin he ovelasti löytävät vian, johon hän on antautunut. Sillä he tietävät, että jokaista meistä houkuttelee säännönmukaisesti se, jonka yllyttämiseen he näkevät ruumiin eräänlaisesta suostuvasta liikkeestä, että hän on antanut suostumuksensa ja suostumuksensa. Eikä ole mikään ihme, että nuo ilmavoimat havaitsevat tämän, kun näemme, että jopa älykkäätkin ihmiset voivat usein havaita sisäisen ihmisen tilan hänen ilmeestään ja ulkoisesta olemuksestaan ja käytöksestään. Kuinka paljon varmemmin tämän voivat sitten havaita ne, jotka hengellisenä olemuksena ovat varmasti paljon hienovaraisempia ja älykkäämpiä kuin ihmiset.

LUKU 16. Kuva, joka osoittaa, kuinka meille opetetaan, että saastaiset henget tuntevat ihmisten ajatukset

SILLÄ aivan kuten joillakin varkailla on tapana tutkia ihmisten kätkemiä aarteita niissä taloissa, jotka he aikovat ryöstää, ja yön pimeissä hämärissä ripottelevat varovaisin käsin pieniä hiekanjyviä ja löytävät kätketyt aarteet, joita he eivät voi nähdä, siitä helisevästä äänestä, jolla ne vastaavat hiekan putoamiseen, ja pääsevät näin varmoihin tietoihin jokaisesta esineestä ja metallista, joka tavallaan paljastaa itsensä siitä irti saadun äänen avulla; niin myös nämä, tutkiakseen sydämemme aarteita, hajottavat päällemme tiettyjen pahojen vaikutelmien hiekkaa, ja kun he näkevät jonkin niiden luonnetta vastaavan ruumiillisen kiintymyksen syntyvän, he ikään kuin eräänlaisesta helisevästä äänestä, joka lähtee sisimmästä syvennyksestä, tunnistavat, mitä se on, mikä on varastoituna sisäisen ihmisen salaiseen kammioon.

LUKU17. Siitä, että kaikilla paholaisilla ei ole voimaa istuttaa ihmisiin kaikkia himoja

MUTTA meidän pitäisi tietää tämä, että kaikki paholaiset eivät voi istuttaa ihmisiin kaikkia himoja, vaan että tietyt henget hautovat jokaista syntiä, ja että toiset iloitsevat saastaisuudesta ja likaisista himoista, toiset jumalanpilkasta, toiset omistautuvat erityisemmin vihalle ja raivolle, toiset viihtyvät synkkyyden parissa, toiset rauhoittuvat kerskakulttuurilla ja ylpeydellä; ja kukin istuttaa ihmisten sydämeen sen synnin, jossa hän itse nauttii, eivätkä ne voi istuttaa erityisiä paheitaan kaikki kerralla, vaan vuorotellen, sen mukaan kuin ajan tai paikan tilaisuus tai ihminen, joka on avoin niiden vaikutuksille, niitä herättää.

LUKU 18. Kysymys siitä, onko paholaisten keskuudessa havaittavissa hyökkäyksessä järjestystä tai sen muutoksissa järjestelmällisyyttä

GERMANUS: Onko meidän siis uskottava, että pahuus on järjestetty ja niin sanoakseni systematisoitu heidän keskuudessaan siten, että heidän havaitsemissaan muutoksissa on jonkinlainen järjestys ja toteutettu säännönmukainen hyökkäyssuunnitelma, vaikka on selvää, että menetelmää ja järjestelmällisyyttä voi olla vain hyvien ja suoraselkäisten ihmisten keskuudessa, kuten Raamattu sanoo: ”Etsitkö viisautta jumalattomien joukosta etkä löydä sitä; ja: ”Vihollisemme ovat järjettömiä”; ja tämä: ”Jumalattomien keskuudessa ei ole viisautta, rohkeutta eikä neuvoa.”

LUKU 19.Vastaus siihen, missä määrin paholaisten keskuudessa vallitsee yksimielisyys hyökkäyksestä ja sen muutoksista

SERENUS: On totta, että pahojen ihmisten keskuudessa ei ole pysyvää yksimielisyyttä ja että täydellistä sopusointua ei voi vallita edes niiden erityisten vikojen suhteen, jotka vetävät heitä kaikkia puoleensa yhteisesti. Sillä, kuten sanoit, ei voi koskaan olla niin, että järjestelmä ja kuri säilyisivät kurittomien asioiden keskuudessa. Mutta joissakin asioissa, joissa etujen yhteisyys ja välttämättömyys pakottaa siihen tai osallistuminen johonkin hyötyyn suosittelee sitä, heidän on järjestettävä jonkinlainen yhteisymmärrys toistaiseksi. Ja me näemme hyvin selvästi, että näin on tämän hengellisen pahuuden sodan kohdalla; niin että ne eivät ainoastaan noudata aikoja ja muutoksia keskenään, vaan niiden tiedetään itse asiassa erityisesti miehittävän joitakin tiettyjä paikkoja ja vainoavan niitä sitkeästi: Sillä koska niiden täytyy tehdä hyökkäyksensä tiettyjen kiinteiden kiusausten ja tarkoin määriteltyjen syntien kautta ja tiettyinä aikoina, niin me selvästi päätämme tästä, ettei kukaan voi samaan aikaan ja samaan aikaan olla ylpeyden tyhjyyden harhauttama ja haureuden himon lietsoma, eikä samaan aikaan ja samaan aikaan paisua hengellisen ylpeyden törkeän ylimielisyyden paisuttamana ja alistua lihallisen ahneuden nöyryytyksen alaiseksi. Kukaan ei myöskään voi joutua typerän kikatuksen ja naurun valtaan ja samaan aikaan kiihottua vihan pistoista tai ainakaan täyttyä jyrisevän surun tuskista; vaan kaikkien henkien on yksi toisensa jälkeen edettävä sielun kimppuun niin, että kun yksi on voitettu ja vetäytynyt, sen on tehtävä tilaa toiselle hengelle, joka hyökkää sitä vastaan vielä kiivaammin, tai jos se on päässyt voittajana ulos, se kuitenkin luovuttaa sen toisen huijattavaksi.

LUKU 20. Siitä, että vastakkaiset voimat eivät ole yhtä rohkeita ja että kiusauksen tilaisuudet eivät ole niiden hallinnassa

MEIDÄN ei myöskään pitäisi olla tietämättömiä siitä, että niillä kaikilla ei ole samaa kiihkeyttä ja tarmokkuutta eikä tosiaankaan samaa rohkeutta ja pahuutta, ja että aloittelijoiden ja heikkojen ihmisten kanssa taisteluun liittyvät vain heikommat henget, ja kun nämä hengelliset pahuudet on lyöty, niin vähitellen voimakkaampien hyökkäykset kohdistuvat Kristuksen urheilijaan. Sillä ihmisen voiman ja edistymisen mukaan suhteutettuna taistelun vaikeus kasvaa; sillä yksikään pyhistä ei voisi mitenkään kestää niin monien ja niin suurten vihollisten pahuutta, ei voisi vastata heidän hyökkäyksiinsä eikä edes sietää heidän julmuuttaan ja raakuuttaan, ellei meidän kilpailumme armollinen tuomari ja kisojen puheenjohtaja, Kristus itse, tasoittaisi taistelijoiden voimaa ja torjuisi ja hillitsisi heidän ylenmääräisiä hyökkäyksiään ja tekisi kiusauksen ohella myös pakotietä, jotta me voisimme sen kestää.

LUKU 21. Siitä, että paholaiset kamppailevat ihmisten kanssa itse ponnistellen

MUTTA uskomme, että he ryhtyvät tähän kamppailuun ei ilman omaa ponnisteluaan. Sillä heidän kamppailussaan heillä itsellään on jonkinlaista ahdistusta ja masennusta, ja varsinkin silloin, kun he joutuvat vastakkain vahvempien kilpailijoiden, ts. pyhimysten ja täydellisten ihmisten kanssa. Muuten heille ei osoitettaisi mitään kilpailua tai kamppailua, vaan vain pelkkä ihmisten harhauttaminen, ja sellainen, jossa ei ole heidän puoleltaan ahdistusta. Ja kuinka sitten seisoisivat apostolin sanat, joissa hän sanoo: ”Me emme paini lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa paikoissa”, ja tämäkin: ”Niin minä taistelen, en niin kuin joku, joka hakkaa ilmaa”; ja taas ”Minä olen käynyt hyvän taistelun”? Sillä siellä, missä puhutaan taistelusta, yhteenotosta ja taistelusta, täytyy molemmin puolin olla ponnistelua ja ponnistelua ja ahdistusta, ja yhtä lailla täytyy molemmilla olla joko pettymys ja hämmennys heidän epäonnistumisensa vuoksi tai ilo heidän voittonsa seurauksena. Mutta kun joku taistelee helposti ja turvallisesti toista vastaan, joka kamppailee suurella vaivalla, ja kukistaakseen vastustajansa käyttää voimana ainoastaan tahtoaan, sitä ei pitäisi kutsua taisteluksi, kamppailuksi tai riidaksi, vaan eräänlaiseksi epäoikeudenmukaiseksi ja kohtuuttomaksi hyökkäykseksi ja hyökkäykseksi. Mutta he joutuvat totisesti ponnistelemaan, ja kun he hyökkäävät ihmisten kimppuun, he ponnistelevat yhtään vähemmässä määrin varmistaakseen jokaisesta sen voiton, jonka he haluavat saada, ja silloin heihin heitetään takaisin sama sekasorto, joka odotti meitä, jos he olisivat meitä pahimmin voittaneet; niin kuin sanotaan: ”Heidän päänsä, kun he piirittävät minut, heidän omien huultensa työ on heidät valtaava”, ja: ‘Heidän päänsä, kun he piirittävät minut, heidän omien huultensa työ on heidät valtaava’: ”Hänen murheensa kääntyy hänen omaa päätään vastaan”, ja taas: ‘Hänen murheensa kääntyy hänen omaa päätään vastaan’: ”Ansa, jota hän ei tunne, tulkoot hänen kimppuunsa, ja verkko, jonka hän on kätkenyt, saakoon hänet kiinni, ja juuri siihen ansaan hän pudotkoon”, nimittäin siihen, jonka hän on keksinyt ihmisten huijaamiseksi. Silloin he joutuvat myös itse kärsimään, ja niin kuin he vahingoittavat meitä, niin myös me vahingoitamme heitä samalla tavalla, eivätkä he, kun heitä on pahimmillaan, lähde pois ilman hämmennystä; ja kun joku, jolla oli hyvät silmät sisimmässään, näki nämä heidän tappionsa ja kamppailunsa, ja kun hän näki myös, että he vahingoniloisesti iloitsivat yksittäisten ihmisten kaatumisesta ja onnettomuuksista, ja koska hän pelkäsi, ettei hänen oma tapauksensa voisi tuottaa heille tällaista iloa, hän rukoili Herraa sanoen: ”Herra, minä rukoilen:”Valaiskaa minun silmiäni, etten nukkuisi kuolemassa, jottei viholliseni sanoisi: ‘Minä olen voittanut hänet’. Ne, jotka minua ahdistavat, iloitsevat, jos minä liikahdan;” ja: ”Jumalani, älä anna heidän iloita minusta, älä anna heidän sanoa sydämissään: ”Aha, aha, meidän varsinainen toiveemme”, äläkä anna heidän sanoa: ”Me olemme syöneet vihjeen”.” ja: ”He kiristivät hampaitaan minulle. Herra, kuinka kauan Sinä katsot tätä?” sillä: ”Hän väijyy salaa kuin leijona luolassaan; hän väijyy raiskatakseen köyhiä.” ja: ”Hän etsii Jumalalta ruokaa.” Ja jälleen, kun kaikki heidän ponnistelunsa on käytetty loppuun ja kun he eivät ole onnistuneet turvaamaan petoksemme, heidän on ”hämmennyttävä ja punastuttava” ponnistelujensa epäonnistumisesta, ”jotka etsivät sielujamme tuhotakseen ne; ja peittäkää heidät häpeällä ja hämmennyksellä, jotka kuvittelevat pahaa meitä vastaan.”” Jeremia sanoo myös: ”Hämmästykööt he, älköönkä minä hämmentykö; pelätkööt he, älköönkä minä pelästykö; tuo heidän päälleen vihasi raivo ja tuhoa heidät kaksinkertaisella tuholla.” Sillä kukaan ei voi epäillä, että kun me heidät kukistamme, heidät tuhotaan kaksinkertaisella tuholla: ensinnäkin siksi, että kun ihmiset etsivät pyhyyttä, he, vaikka heillä oli se hallussaan, menettivät sen ja tulivat ihmisen turmion syyksi; toiseksi siksi, että koska he ovat hengellisiä olentoja, lihalliset ja maalliset ovat heidät kukistaneet. Jokainen pyhistä siis, kun hän katsoo vihollistensa tuhoutumista ja omia voittojaan, huudahtaa iloiten: ”Minä seuraan vihollisiani ja saavutan heidät, enkä käänny, ennen kuin he ovat tuhoutuneet.” ”Minä seuraan vihollisiani ja saavutan heidät, enkä käänny, ennen kuin he ovat tuhoutuneet. Minä murskaan heidät, eivätkä he voi pysyä pystyssä, he kaatuvat jalkojeni alle.” Ja rukouksessaan heitä vastaan sama profeetta sanoo: ”Tuomitse, Herra, ne, jotka minua vastaan tekevät vääryyttä, ja kukista ne, jotka minua vastaan taistelevat. Tartu aseisiin ja kilpeen ja nouse auttamaan minua. Ota esiin miekka ja sulje tie niitä vastaan, jotka minua vainoavat; sano sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi.”” Ja kun olemme kukistaneet kaikki intohimomme alistamalla ja tuhoamalla ne, saamme silloin kuulla nuo siunauksen sanat: ”Sinun kätesi kohoaa vihollistesi yli, ja kaikki vihollisesi hukkuvat.” Ja niinpä kun luemme tai laulamme kaikkia näitä ja muita vastaavia pyhistä kirjoituksista löytyviä kohtia, ellemme pidä niitä kirjoitettuina niitä hengellisiä pahuuksia vastaan, jotka väijyvät meitä yötä päivää, emme ainoastaan pysty saamaan niistä mitään rakentavaa tietoa, joka tekisi meistä lempeitä ja kärsivällisiä, vaan saamme itse asiassa aikaan jonkin kauhean seurauksen, joka on täysin vastoin evankelista täydellisyyttä. Sillä meitä ei ainoastaan opeteta rukoilemaan vihollistemme puolesta tai rakastamaan heitä, vaan meidät itse asiassa yllytetään vihaamaan heitä leppymättömällä vihalla, kiroamaan heitä ja 766 lakkaamatta vuodattamaan rukouksia heitä vastaan. Ja on hirvittävän väärin ja herjaavaa ajatella, että nämä sanat lausuivat tällaisessa hengessä pyhät miehet ja Jumalan ystävät, joille ei ennen Kristuksen tuloa asetettu lakia juuri siitä syystä, että he ylittivät sen käskyt ja päättivät mieluummin noudattaa evankeliumin käskyjä ja pyrkiä apostoliseen täydellisyyteen, vaikka he elivätkin ennen sen ajan dispensationia.

22 LUKU Siitä, että valta vahingoittaa ei riipu paholaisten tahdosta

MUTTA siitä, että heillä ei ole valtaa vahingoittaa ketään, on hyvin selvä osoitus autuaallisen Jobin tapaus, jossa vihollinen ei uskaltanut koetella häntä enempää kuin mitä hänelle oli sallittu jumalallisella luvalla; ja siitä on todisteena samojen henkien tunnustus, joka sisältyy evankeliumin pöytäkirjoihin, joissa he sanovat: ”Jos Sinä meidät karkotat, anna meidän mennä sikalaumaan.” ”Jos Sinä meidät karkotat, anna meidän mennä sikalaumaan.” Ja vielä enemmän meidän on pidettävä kiinni siitä, etteivät ne voi omasta vapaasta tahdostaan mennä kenenkään Jumalan kuvaksi luodun ihmisen sisälle, jos niillä ei ole valtaa mennä mykkiin ja saastaisiin eläimiin ilman Jumalan lupaa. Mutta kukaan – en sano nyt nuoremmista ihmisistä, joiden näemme elävän tässä autiomaassa kaikkein vakaimmin, vaan jopa niistä, jotka ovat täydellisiä – ei voisi elää yksin autiomaassa, jota ympäröi tällainen parvi tämänkaltaisia vihollisia, jos niillä olisi rajoittamaton valta ja vapaus vahingoittaa ja kiusata meitä; ja vielä selvemmin tätä tukevat Herramme ja Vapahtajamme sanat, jotka hän omaksumansa ihmisyyden alhaisuudessa lausui Pilatukselle sanoessaan: ”Sinulla ei voisi olla mitään valtaa minua vastaan, ellei se olisi annettu sinulle ylhäältä.” Hän sanoi Pilatukselle: ”Sinulla ei voisi olla mitään valtaa minua vastaan, ellei se olisi annettu sinulle ylhäältä.”

LUKU 23. Paholaisten vähentyneestä vallasta

MUTTA olemme perusteellisesti havainneet sekä oman kokemuksemme että vanhimpien todistuksen perusteella, että paholaisilla ei ole nykyään enää samanlaista valtaa kuin heillä oli aiemmin ankarien alkuaikoina, jolloin erämaassa asui vielä vain muutamia munkkeja. Niiden raivokkuus oli nimittäin niin suuri, että vain muutamat hyvin lujatahtoiset ja iältään pitkälle ehtineet miehet kykenivät vaikeuksin kestämään yksinäistä elämää. Koska varsinaisissa luostareissa, joissa asui kahdeksan tai kymmenen miestä, heidän väkivaltaisuutensa hyökkäsi heidän kimppuunsa niin usein ja niin näkyvästi, että he eivät uskaltaneet kaikki mennä yöllä kerralla nukkumaan, vaan vuorottelivat, ja kun toiset nappasivat vähän unta, toiset pitivät vahtia ja omistautuivat psalmeille, rukoukselle ja lukemiselle. Ja kun luonnon tarpeet pakottivat heidät nukkumaan, he herättivät muut ja antoivat heille samalla tavoin tehtäväksi vahtia niitä, jotka olivat menossa nukkumaan. Emme siis voi epäillä, etteikö jompikumpi kahdesta asiasta olisi johtanut tähän tulokseen paitsi meidän kohdallamme, jotka ikämme antaman kokemuksen perusteella näytämme olevan melko vahvoja, myös nuorempien miesten kohdalla. Sillä joko paholaisten pahuus on lyöty takaisin ristin voimalla, joka tunkeutuu jopa autiomaahan asti, ja sen armolla, joka loistaa kaikkialla, tai sitten meidän huolimattomuutemme saa ne hieman hellittämään ensimmäisestä hyökkäyksestään, koska ne eivät uskalla hyökätä kimppuumme samalla tarmolla, jolla ne ennen raivostuivat Kristuksen ihailtavimpia sotilaita vastaan; ja tällä petoksella ja avoimista hyökkäyksistä pidättäytymisellä ne tekevät meille vielä enemmän vahinkoa. Sillä me näemme, että jotkut ovat joutuneet niin velttoon tilaan, että heitä on suostuteltava liian lempeillä kehotuksilla, koska pelätään, etteivät he hylkää solujaan ja joudu vaarallisempiin ongelmiin, vaeltavat ja harhailevat ympäriinsä ja sotkeutuvat siihen, mitä minä kutsuisin törkeämmiksi synneiksi; ja ajatellaan, että heiltä saadaan suuri asia, jos he voivat edes jonkinlaisella velttoudella pysyä autiomaassa, ja vanhimmat sanovat heille usein suurena helpotuksena: Jos vain pysytte aina keljassanne, voitte syödä ja juoda ja nukkua niin paljon kuin haluatte.

LUKU 24 Tapa, jolla paholaiset valmistelevat itselleen pääsyn niiden ruumiiseen, jotka ne aikovat vallata

On siis selvää, että saastaiset henget eivät voi päästä niiden ruumiiseen, jonka ne aikovat vallata, millään muulla tavalla kuin ottamalla ensin haltuun heidän mielensä ja ajatuksensa. Ja kun ne ovat riistäneet heiltä pelon, Jumalan muistamisen ja hengellisen mietiskelyn, ne etenevät rohkeasti heidän kimppuunsa, ikään kuin he olisivat vailla kaikkea suojaa ja jumalallista turvaa, ja heidät voitaisiin helposti sitoa, ja asettuu sitten asumaan heihin ikään kuin heille luovutettuun omaisuuteen.

LUKU 25.Siitä, että ne ihmiset ovat kurjempia, jotka ovat syntien riivaamia, kuin ne, jotka ovat paholaisten riivaamia

TODELLA on totta, että niitä ihmisiä vaivaa enemmän ja ankarammin, jotka, vaikka ne näyttävät olevan ruumiillisesti hyvin vähän niiden vaikutuksen alaisia, ovat kuitenkin hengellisesti paljon pahemmin riivattuja, koska he ovat sotkeutuneet synteihinsä ja himoihinsa. Sillä kuten apostoli sanoo: ”Josta ihminen on voitettu, sen palvelija hän myös on”. Vain että tässä suhteessa he ovat vaarallisemmin sairaita, sillä vaikka he ovat niiden orjia, he eivät kuitenkaan tiedä, että he ovat niiden hyökkäyksen kohteena ja niiden vallan alla. Mutta me tiedämme, että pyhätkin ihmiset on annettu lihassa Saatanan haltuun ja suuriin kärsimyksiin joidenkin hyvin vähäisten vikojen tähden, koska jumalallinen armo ei salli, että heissä tuomiopäivänä löydettäisiin pienintäkään tahraa tai tahraa, ja puhdistaa tässä maailmassa jokaisen tahraisen saastan, kuten profeetta, tai pikemminkin Jumala itse sanoo, voidakseen luovuttaa heidät iankaikkisuuteen niin kuin kullan tai hopean, joka on puhdistettu ja joka ei tarvitse mitään rangaistavaa puhdistusta. ”Ja”, sanoo Hän, ”minä puhdistan sinun kuonasi ja otan pois kaiken tinasi, ja sen jälkeen sinua kutsutaan vanhurskaiden kaupungiksi, uskolliseksi kaupungiksi.” Ja jälleen: Ja taas: ”Niin kuin hopea ja kulta koetellaan uunissa, niin Herra valitsee sydämet.” Ja taas: ”Tuli koettelee kultaa ja hopeaa, mutta ihmistä koetellaan nöyryytyksen uunissa.” Ja myös tämä: ”Sillä ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, ja ruoskii jokaista poikaa, jonka hän ottaa vastaan.” ”Sillä ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, ja jokaista poikaa, jonka hän ottaa vastaan, hän kurittaa.”

LUKU 26. Harhaanjohdetun profeetan kuolemasta ja abba Paavalin sairaudesta, jonka hän sai puhdistautumisensa tähden

JA me näemme tästä selvän esimerkin Kuninkaiden kolmannessa kirjassa mainitun profeetan ja Jumalan miehen tapauksesta, jonka leijona tuhosi välittömästi yhden ainoan tottelemattomuusvirheen vuoksi, johon hän ei ollut sekaantunut määrätietoisesti eikä omasta tahdostaan, vaan jonkun toisen houkuttelemana, kuten Raamattu hänestä näin puhuu: ”Se on Jumalan mies, joka oli tottelematon Herran suulle, ja Herra antoi hänet leijonan käsiin, ja se raateli häntä Herran sanan mukaan, jonka hän puhui.”” Jolloin rangaistus tämänhetkisestä loukkauksesta ja huolimattomuudesta yhdessä hänen vanhurskautensa palkkion kanssa, jonka vuoksi Herra luovutti profeettansa tässä maailmassa hävittäjälle, näkyy petoeläimen maltillisuudessa ja pidättyväisyydessä, sillä tuo raakalaismaisin olento ei uskaltanut edes maistaa ruhoa, joka sille luovutettiin. Ja samasta asiasta on annettu hyvin selvä ja selkeä todiste omana aikanamme apotit Paavalin ja Mooseksen tapauksessa, jotka asuivat eräässä paikassa tässä erämaassa nimeltä Kalamus, sillä edellinen oli asunut aiemmin erämaassa, joka sijaitsee Panefysiksen kaupungin lähellä, ja tiedämme, että tämä erämaa oli vasta äskettäin muuttunut erämaaksi suolaisen veden tulvimisen vuoksi; joka aina kun pohjoistuuli puhalsi, ajautui suolta ja levittäytyi viereisille pelloille ja peitti koko alueen, niin että muinaiset kylät, jotka juuri tästä syystä olivat kaikki asukkaat jättäneet, näyttivät saarilta. Täällä siis abba Paavali oli erämaan hiljaisuudessa ja hiljaisuudessa edistynyt sydämen puhtaudessa niin paljon, ettei hän sietänyt, en sanoisi naisen kasvoja, mutta ei edes tämän sukupuolen edustajan vaatteita näkyä hänen silmissään. Sillä kun hän oli menossa erään vanhimman keljaan yhdessä samassa erämaassa asuneen abba Arkheviuksen kanssa, ja sattumalta tuli hänelle vastaan nainen, hän oli naisen kohtaamisesta niin inhottava, että hän jätti kesken ystävällisen vierailun, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen, ja syöksyi takaisin omaan luostariinsa suuremmalla vauhdilla kuin ihminen pakenisi leijonan tai kauhean lohikäärmeen kasvoja; niin ettei häntä liikuttanut edes edellä mainitun abba Arkeviuksen huudot ja rukoukset, kun hän kutsui hänet takaisin jatkamaan matkaa, johon he olivat ryhtyneet kysyäkseen vanhukselta, mitä he olivat aikoneet tehdä. Mutta vaikka tämä tapahtui hänen siveys- ja puhtaudenhalussaan, mutta koska se ei tapahtunut tiedon mukaan ja koska kurin noudattaminen ja asianmukaisen tiukkuuden menetelmät olivat ylimitoitettuja, hän kuvitteli, että ei pelkästään läheisyyttä naisen kanssa (mikä on varsinainen haitta), vaan jopa tämän sukupuolen muotoa oli halveksittava, hän joutui välittömästi sellaisen rangaistuksen kohteeksi, että koko hänen ruumiinsa halvaantui, eikä yksikään hänen raajoistaan kyennyt suorittamaan oikeaa tehtäväänsä, sillä ei ainoastaan hänen kätensä ja jalkansa, vaan jopa kielen liikkeet, joiden avulla voimme muotoilla sanojamme, (vaikuttivat), ja hänen korvansa menettivät kuuloaistinsa, niin että hänestä ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin liikkumaton ja tunteeton hahmo miehisyydestään. Mutta hän oli joutunut sellaiseen tilaan, että ihmisten äärimmäinen huolenpito ei kyennyt hoitamaan hänen heikkouttaan, vaan ainoastaan naisten hellä palvelu pystyi huolehtimaan hänen tarpeistaan: kun hänet vietiin pyhien neitsyiden luostariin, naispuoliset palvelijat toivat hänelle ruokaa ja juomaa, jota hän ei kyennyt pyytämään edes viittomilla, ja kaiken sen suorittamiseksi, mitä luonto vaati, häntä hoidettiin samalla palvelulla lähes neljän vuoden ajan, toisin sanoen hänen elämänsä loppuun asti. Ja vaikka kaikki hänen jäsenensä olivat niin heikkoja, ettei yksikään hänen raajoistaan säilyttänyt kiihkeää liike- ja tuntokykyään, hänestä lähti kuitenkin sellaista hyvyyden armoa, että kun sairaat voideltiin öljyllä, joka oli koskettanut pikemminkin hänen ruumistaan kuin hänen ruumistaan, he paranivat välittömästi kaikista sairauksista, niin että hänen oman sairautensa osalta jopa epäuskoisillekin tuli selvästi ja selvästi selväksi, että kaikkien hänen raajojensa sairaus oli Herran kaitselmuksen ja rakkauden aiheuttama ja että näiden parantumisten armo oli annettu Pyhän Hengen voimasta todistukseksi hänen puhtaudestaan ja osoitukseksi hänen ansioistaan.

LUKU 27.Abba Mooseksen kiusauksesta

MUTTA toinen henkilö, jonka mainitsimme asuneen tässä erämaassa, vaikka hän oli myös merkittävä ja silmiinpistävä mies, kuitenkin rangaistakseen yhdestä ainoasta sanasta, jonka hän oli eräässä riidassa abba Makariuksen kanssa lausunut hiukan liian jyrkästi, niin kuin häntä joidenkin mielestä ennakoitiin, hän joutui heti niin kauhean demonin armoille, että se täytti hänen suunsa lialla, jota hän itse toimitti, ja Herra osoitti hänen parantumisensa nopeudella ja hänen parantumisensa tekijällä, että hän oli tuonut tämän vitsauksen hänen päälleen puhdistaakseen hänet, jottei häneen jäisi mitään tahraa hänen hetkellisestä erehdyksestään: Sillä heti kun abba Makarius antautui rukoukseen, paha henki sitoi hänestä pois ja poistui nopeammin kuin sana.

LUKU 28. Kuinka meidän ei pidä halveksia niitä, jotka ovat joutuneet epäpuhtaiden henkien valtaan

mistä seuraa selvästi, että meidän ei pidä vihata eikä halveksia niitä, joiden näemme joutuneen erilaisten kiusausten tai pahojen henkien armoille, koska meidän on pidettävä lujasti kiinni näistä kahdesta asiasta: Ensinnäkin, että kukaan heistä ei voi joutua niiden kiusauksiin ilman Jumalan lupaa, ja toiseksi, että kaikki se, mitä Jumala meille aiheuttaa, olipa se meidän mielestämme tällä hetkellä surullista tai iloista, tapahtuu meidän parhaaksemme kuin kiltin isän ja myötätuntoisimman lääkärin toimesta, ja että siksi ihmiset on ikään kuin annettu koulumestareiden huostaan, ja nöyryytetään, jotta he tästä maailmasta poistuessaan siirtyisivät suuremmassa puhtaudessa tuonpuoleiseen elämään, tai jotta heille langetettaisiin kevyempi rangaistus, koska heidät on, kuten apostoli sanoo, tällä hetkellä luovutettu ”saatanan haltuun lihan hävittämiseksi, jotta henki pelastuisi Herran Jeesuksen päivänä”.

LUKU 29.Vastalause, jossa kysytään, miksi ne, joita saastaiset henget piinaavat, erotetaan Herran ehtoollisesta

GERMANUS: Ja miten on mahdollista, että me näemme, että he eivät ainoastaan ole kaikkien halveksimia ja karttelemia, vaan heidät itse asiassa pidetään aina poissa Herran ehtoollisesta meidän maakunnissamme näiden evankeliumin sanojen mukaisesti: ”Älkää antako pyhää koirille älkääkä heittäkö neljää helmeä sikojen eteen.” Samalla kun te sanotte meille, että meidän pitäisi jotenkin pitää, että tämän kiusauksen nöyryytys on tuotu heille heidän puhdistumisensa ja hyötymisensä vuoksi?

LUKU 30.Vastaus esitettyyn kysymykseen

SERENUS: Jos meillä olisi tämä tieto. tai pikemminkin usko, jota käsittelin edellä; nimittäin, uskoa, että kaikki asiat ovat Jumalan aikaansaamia ja sielumme parhaaksi määrättyjä, emme ainoastaan koskaan halveksisi heitä, vaan pikemminkin rukoilisimme lakkaamatta heidän puolestaan kuin omien jäsentemme puolesta ja tuntisimme sympatiaa heitä kohtaan koko sydämestämme ja täydellisimmällä kiintymyksellä (sillä ”kun yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa”), koska tiedämme, ettemme voi mitenkään täydellistyä ilman heitä, sikäli kuin he ovat meidän jäseniämme, aivan kuten luemme, että edeltäjämme eivät voineet saavuttaa lupauksen täyteyttä ilman meitä, koska apostoli puhuu heistä seuraavasti: ”Ja nämä kaikki, jotka olivat hyväksytyt uskon todistuksen kautta, eivät saaneet lupausta, vaan Jumala on säätänyt meille jotakin parempaa, etteivät he voisi tulla täydellisiksi ilman meitä.”” Mutta me emme koskaan muista, että pyhä, ehtoollinen oli heiltä kielletty; pikemminkin, jos se olisi mahdollista, he ajattelivat, että se olisi pitänyt antaa heille päivittäin; eikä meidän tosiaankin evankeliumin sanojen mukaan, joita te epäsopivasti sovellatte tässä merkityksessä: ”Älkää antako sitä, mikä on pyhää, koirille”, pitäisi uskoa, että pyhästä ehtoollisesta tulee riivaajien ravintoa eikä ruumiin ja sielun puhdistusta ja turvaa; Sillä kun ihminen ottaa sen vastaan, se niin sanoakseni polttaa ja ajaa pakoon sen hengen, joka asettuu hänen jäseniinsä tai yrittää väijyä niissä. Sillä tällä tavalla olemme viime aikoina nähneet abbedissa Andronikuksen ja monien muidenkin parantuvan. Sillä vihollinen käyttää riivattua ihmistä yhä enemmän ja enemmän hyväksi, jos hän näkee hänen olevan eristyksissä taivaallisesta lääkkeestä, ja hän kiusaa häntä sitä useammin ja pelokkaammin, mitä kauemmas hän näkee hänen olevan tästä hengellisestä lääkkeestä.

31 LUKU Siitä, että niitä ihmisiä on enemmän säälittävä, joiden ei ole annettu altistua näille ajallisille kiusauksille

MUTTA meidän pitäisi pitää niitä ihmisiä todella kurjina ja surkeina, joiden kohdalla, vaikka he saastuttavat itsensä kaikenlaisilla synneillä ja pahuudella, heissä ei kuitenkaan näy näkyviä merkkejä perkeleen riivaajuudesta eikä heidän tekoihinsa suhteutettuja kiusauksia eikä heitä kohdata rangaistuksen vitsauksia. Sillä heille ei ole luvassa mitään nopeaa ja välitöntä parannuskeinoa tässä maailmassa, sillä heidän ”kovuus ja katumaton sydämensä”, joka on liian suuri rangaistukseen tässä elämässä, ”kasaa itselleen vihaa ja suuttumusta Jumalan vihan ja vanhurskaan tuomion ilmestymispäivänä”, ”jossa heidän matonsa ei kuole eikä heidän tulensa sammu”. Joita vastaan profeetta ikään kuin hämmentyneenä pyhien ahdingosta, kun hän näkee heidän kärsivän monenlaisista menetyksistä ja kiusauksista ja toisaalta näkee syntisten paitsi kulkevan tämän maailman läpi ilman mitään nöyryytyksen vitsausta, myös jopa iloitsevan suurista rikkauksista ja äärimmäisestä hyvinvoinnista kaikessa, syttyy hallitsemattomasta suuttumuksesta ja hengen kiihkeydestä ja huudahtaa: ”Mutta mitä minuun tulee, jalkani olivat melkein menneet, tallaukseni olivat melkein lipsahtaneet. Sillä minä olin murheellinen jumalattomista, kun näin syntisten rauhan. Sillä heidän kuolemaansa ei kunnioiteta, eikä heidän raidoissaan ole voimaa. He eivät ole ihmisten työssä, eikä heitä ruoskitaan niin kuin muita ihmisiä”, koska heitä rangaistaan sen jälkeen yhdessä perkeleiden kanssa, joille ei tässä maailmassa ole suotu, että heitä ruoskitaan poikien arvalla ja kurituksessa yhdessä ihmisten kanssa.” Voi, kun he eivät ole saaneet rangaistusta. Myös Jeremia, keskustellessaan Jumalan kanssa tästä syntisten hyvinvoinnista, vaikka hän ei koskaan tunnusta epäilevänsä Jumalan oikeudenmukaisuutta, sillä hän sanoo: ”Sillä sinä olet oikeudenmukainen, Herra, jos minä riitelemme sinun kanssasi”, kuitenkin kysyessään tämän epätasa-arvon syitä, hän jatkaa sanomalla: ”Mutta kuitenkin minä puhun sen, mikä on oikeudenmukaista Sinulle”. Miksi jumalattomien tie menestyy? Miksi kaikille niille, jotka rikkovat ja tekevät pahaa, käy hyvin? Sinä olet istuttanut heidät, ja he ovat juurtuneet; he menestyvät ja kantavat hedelmää. Sinä olet lähellä heidän suussaan ja kaukana heidän ohjaksistaan.” Ja kun Herra valittaa heidän tuhoutumistaan profeetan välityksellä ja ohjaa huolestuneena lääkäreitä ja lääkäreitä parantamaan heidät ja tavallaan kehottaa heitä samanlaiseen valitukseen ja sanoo: ”Babylon on äkkiä kaatunut, se on tuhoutunut. Itkekää hänen tähtensä, ottakaa balsamia hänen kipuunsa, jos hän näin voi parantua.” Sitten heidän epätoivossaan enkelit, joille on uskottu ihmisten pelastuksesta huolehtiminen, antavat vastauksen, tai ainakin profeetta apostolien ja hengellisten miesten ja lääkäreiden persoonassa, jotka näkevät heidän sielunsa kovuuden ja heidän katumattoman sydämensä: ”Me olemme parantaneet Babylonin, mutta hän ei ole parantunut. Hylätkäämme hänet ja menkäämme kukin omaan maahansa, sillä hänen tuomionsa ulottuu taivaaseen asti ja kohoaa pilviin.” Heidän epätoivoisesta heikkoudestaan Jes