”Cassianus natione Scytha” on Gennadiuksen antama kuvaus kirjailijasta, jonka teokset on nyt ensimmäistä kertaa käännetty englanniksi. Tämän lausuman tarkkuudesta huolimatta Kasiansin kansallisuuteen liittyy kuitenkin huomattavia epäilyjä, ja on vaikea uskoa, että hän olisi todellisuudessa ollut skyytti. Paitsi että hänen kielessään ja tyylissään ei ole mitään barbaarisuuden jälkiä, hän sai poikasena varmasti myös vapaamielisen kasvatuksen, sillä hän valittaa konferensseissaan, että hänen opettajansa ponnistelut ja hänen oma huomionsa jatkuvaan opiskeluun olivat niin heikentäneet häntä, että hänen mielensä oli niin täynnä runoilijoiden lauluja, että jopa rukouksen hetkellä se ajatteli niitä vähäpätöisiä satuja ja tarinoita taisteluista, joita se oli varhaisimmasta lapsuudesta lähtien saanut; ”ja”, hän lisää, ”kun laulan psalmeja tai pyydän syntien anteeksiantamusta, tunkeutuu silmiini jokin mieletön muistikuva runoista tai kuva taistelevista sankareista; ja tällaisten haamujen mielikuvitus vainoaa minua aina. ” Lisänäyttöä hänen koulutuksensa luonteesta antaa myös se seikka, että hänen Nestoriusta vastaan kirjoittamassaan teoksessa inkarnaatiosta hän osoittaa olevansa perehtynyt paitsi aikaisempien kristittyjen isien teoksiin myös sellaisten kirjailijoiden kuin Ciceron ja Persiuksen teoksiin, Nämä seikat saavat meidät epäröimään, ennen kuin hyväksymme Gennadiuksen lausuman siinä merkityksessä, joka sillä ensi silmäyksellä olisi luonnollinen; vaikka hänen yhteytensä Marseilleen, jossa Kessiaan vietti suuren osan elämästään, sekä hänen varhaisen kirjoitusaikansa (A. A.) perusteella hänellä on ollut paljon yhteyksiä Marseilleen, jossa Kessiaanin elämä kului. D. 495), on vaarallista hylätä hänen auktoriteettinsa kokonaan. On kuitenkin mahdollista, että termi ”Scytha” ei todellisuudessa tarkoita skyyttalaista, vaan viittaa Egyptissä sijaitsevaan Skeetan tai Skitiksen autiomaahan, jossa Kassian vietti monia vuosia elämästään ja johon hänen maineensa liittyi läheisesti; ja näin ollen, ilman että menisimme siihen pisteeseen, että hylkäämme kokonaan Gennadiuksen auktoriteetin, voimme vapaasti etsiä kirjailijamme syntymäpaikaksi jotakin muuta maata. Muiden kirjoittajien lausunnot valaisevat tätä aihetta kuitenkin vain vähän. Fotius (800 jKr.) kutsuu häntä nimellä roomaios, minkä ei tarvitse tarkoittaa muuta kuin että hän on syntynyt Rooman valtakunnan alueella; kun taas Honorius Autunilainen (1130 jKr.) puhuu hänestä Aferina. Viimeksi mainittu kirjoittaja on kuitenkin liian myöhäiseltä ajalta ollakseen arvovaltainen, ja on hyvin mahdollista, että nimitys ”Afer”, kuten Gennadiuksen ”Scytha”, johtuu hänen pitkästä oleskelustaan Egyptissä. Kassianuksen itsensä kirjoituksista ei löydy mitään sellaista, jonka perusteella voisimme varmuudella tunnistaa hänen synnyinmaansa; mutta kuvaillessaan esi-isiensä kotipaikan sijaintia hän puhuu lähiympäristön ihastuttavasta miellyttävyydestä ja metsän syvyyksistä, jotka paitsi ilahduttaisivat munkin sydäntä, myös tarjoaisivat hänelle runsaasti ravintoa; eräässä myöhemmässä kohdassa hän sanoo, että hänen omassa kotimaassaan oli mahdotonta löytää ketään, joka olisi omaksunut luostarielämän. Kun näitä huomautuksia verrataan Institutioiden esipuheessa olevaan kohtaan, jossa puhutaan Gallia Narbonensiksessa sijaitsevan Apta Julian hiippakunnan olevan edelleen vailla luostareita, saadaan jonkin verran aihetta olettaa, että Kassianus oli todella kotoisin Galliasta, jonne hän palasi kypsässä iässä vaellustensa päätyttyä ja jonne suurin osa hänen ystävistään, joista meillä on tietoa, oli asettunut. Kaiken kaikkiaan tämä kirjoittaja pitää siis todennäköisimpänä näkemystä, jonka mukaan Kassian oli länsimaista alkuperää ja ehkä kotoisin Provencesta, vaikka on myönnettävä, että tästä asiasta on mahdotonta puhua varmuudella. Vielä kerran: paitsi että hänen kansallisuudestaan on epäilyksiä, myös hänen alkuperäisestä nimestään on esitetty kysymyksiä. Gennadius ja Kassiodorus puhuvat hänestä yksinkertaisesti nimellä Kassianus. Omissa kirjoituksissaan hän esittää, että Egyptin munkit puhuttelevat häntä useammin kuin kerran nimellä Johannes. Prosper Akvitanialainen (hänen aikalaisensa ja vastustajansa) yhdistää molemmat nimet ja puhuu hänestä nimellä ”Joannes cognomento Cassianus”(Johannes, jota kutsutaan Cassianukseksi). Useimpien hänen omien kirjoitustensa otsikoissa hän on pelkkä ”Cassianus”, vaikka yhdessä tapauksessa teoksen nimi on ”Beatissimi Joannis quiet Cassiani”(Kaikkein autuaimman Johanneksen, joka tunnetaan myös Cassianuksena). Pitääkö meidän siis olettaa viimeksi mainitun tekstin kirjoittajan tavoin, että nimet Johannes ja Cassian ovat vaihtoehtoisia; vai pitääkö meidän Prosperin tavoin olettaa, että Johannes oli hänen nimensä ja Cassianus hänen lisänimensä, tai tarkemmin sanottuna agnomeninsa (kunnianimi)? Ensin mainittu näkemys on ehkä 385 todennäköisempi, sillä hän on saattanut hyvinkin ottaa Johanneksen nimen kasteessaan tai ottaessaan vastaan luostarielämän. Joskus kannatettu teoria – jonka mukaan hän sai sen vihkimyksensä yhteydessä pyhän Johannes Krysostomoksen toimesta – kaatuu pohjaan, kun huomaamme, että hän esittää itseään Johannes-nimisenä asuessaan Egyptissä useita vuosia ennen vihkimystään ja kanssakäymistään pyhän Johannes Krysostomoksen kanssa. Siirrymme nyt hänen nimeään ja kansallisuuttaan koskevasta kysymyksestä Kassianuksen elämäntarinaan. Useat seikat viittaavat siihen, että hän syntyi noin vuonna 360. Hänen perheestään emme tiedä mitään, paitsi että eräässä kohdassa hänen kirjoituksissaan hän mainitsee satunnaisesti sisarensa, ja hänen vanhemmistaan käyttämänsä kielenkäyttö viittaa siihen, että he olivat varakkaita ja hurskaita. Kuten olemme jo nähneet, hän sai poikasena vapaamielisen koulutuksen, mutta jo nuorena hän hylkäsi maailman ja otettiin ystävänsä Germanuksen kanssa Betlehemin luostariin, jossa hän vietti useita vuosia ja tutustui perusteellisesti Syyrian luostareiden tapoihin ja perinteisiin. Koska ystävykset kuitenkin halusivat innokkaasti edetä täydellisessä elämässä, he päättivät lopulta matkustaa Egyptiin, jossa oli luostarielämän alkulähteenä tunnetuimpia luostareita ja maineikkaimpia ankkurilaisia, koska se oli maa, jossa luostarielämä oli saanut alkunsa. Heidän esimiehiltään pyydettiin ja saatiin lupa lähteä matkalle, ja heiltä vaadittiin lupaus pikaisesta paluusta, kun vierailun kohde oli saavutettu. Ystävät purjehtivat jostakin Syyrian satamasta, ehkä Joppesta, ja saapuivat Thennesokseen, kaupunkiin, joka sijaitsi Niilin Tanitin haaran suulla lähellä Menzaleh-järveä. Täällä he törmäsivät kuuluisaan ankkurilaismieheen nimeltä Arkebios, joka oli naapurikaupungin Panefysiksen piispa ja joka oli tullut Thennesokseen asioissa, jotka liittyivät piispan valintaan. Kuultuaan heidän Egyptin-vierailunsa tarkoituksen hän tarjosi heille heti esittelyä eräille kuuluisille ankkurilaisille, jotka asuivat hänen naapurustossaan. Tarjous otettiin mielellään vastaan, ja hänen johdollaan he kulkivat läpi ankean suolaisten soiden alueen, jossa monet kylät olivat raunioina ja asukkaat autioina tulvien vuoksi, jotka olivat tulvineet maan ja muuttaneet kohoavat alueet saariksi, ”ja tarjosivat näin toivottuja yksinäisyyksiä pyhille ankoriiteille, joiden joukossa oli kolme vanhaa miestä – Kairon, Nesteros ja Joosef -, jotka olivat kuuluisia pisimpään toimineina ankarilaisina.” Arkebios toi heidät ensin Chaeremonille, joka 386 oli jo ylittänyt sadannen ikävuotensa ja oli iän ja jatkuvan rukouksen vuoksi niin pahasti taipunut, ettei hän enää pystynyt kävelemään pystyssä vaan ryömi käsillään ja polvillaan. Pyhimyksen epäröinti antaa vieraiden haastatella itseään tällä tavoin voitettiin pian, ja lopulta hän tyydytti heidän uteliaisuutensa pitämällä kolme puhetta täydellisyydestä, siveydestä ja Jumalan suojeluksesta. Kaeremonin keljastä Kassianus ja hänen seuralaisensa jatkoivat abbedissa Nesterosin keljain, joka kunnioitti heitä kahdella puheella, jotka käsittelivät hengellistä tietoa ja jumalallisia lahjoja; ja häneltä he palasivat Joosefin luo, joka kuului aatelissukuun ja joka ennen maailmasta luopumistaan oli ollut kotikaupunkinsa Thmuis’n ”primarius”. Hän oli luonnollisesti muita koulutetumpi, ja hän pystyi keskustelemaan heidän kanssaan kreikaksi sen sijaan, että hänen olisi tarvinnut turvautua tulkin apuun, kuten oli käynyt Kaeremonille ja Nesterokselle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski Kassianin ja Germanuksen suhdetta: olivatko he veljeksiä? Ja heidän vastauksensa – että veljeys oli hengellinen eikä lihallinen – antoi vanhalle miehelle tekstin hänen ensimmäiseen puheeseensa, joka käsitteli ystävyyttä ja jota seurasi seuraavana päivänä lupausten velvoittavuutta käsittelevä puhe, jonka aiheena oli se hämmennys, johon matkalaiset joutuivat, koska he olivat luvanneet palata Betlehemiin – lupaus, jonka he molemmat aikoivat rikkoa ja jota he eivät kuitenkaan voineet täyttää menettämättä suurta tilaisuutta edetä hengellisessä elämässä. Vaikeuksissaan he kysyivät neuvoa Joosefilta, ja hänen auktoriteettinsa ja neuvojensa vahvistamina he päättivät rikkoa lupauksensa ja viipyä Egyptissä pidempään, ja siellä he jäivätkin seitsemäksi vuodeksi huolimatta Betlehemin veljistään, joiden tyytymättömyyttä heidän käytökseensä ei Kassianuksen mukaan poistanut heidän usein toistuvat kirjeenvaihtonsa kotiin. Juuri kun Kassianus ja hänen matkakumppaninsa olivat vielä Panefysiksen lähistöllä, nämä nykyaikaisten ”haastattelijoiden” tarmokkaat edeltäjät vierailivat abbedissa Pinufiuksen luona, pappina, joka johti suurta luostaria. Tämä mies oli heidän vanha ystävänsä, johon he olivat tutustuneet aiemmin Betlehemissä, jonne hän oli paennut (yritettyään tuloksetta piiloutua Tabennan saarella sijaitsevaan luostariin) paetakseen virkaansa liittyviä velvollisuuksia. Siellä hänet oli otettu vastaan noviisina, ja abba oli määrännyt hänet Kassianuksen keljaan, kunnes eräs egyptiläinen vierailija tunnisti hänet ja toi hänet voitokkaana takaisin omaan luostariinsa. Hänen luokseen Kassianus ja Germanus siis suuntasivat tiensä, ja hän toivotti heidät lämpimästi tervetulleiksi; vanhus maksoi heille takaisin entisen vieraanvaraisuuden antamalla heille majoituksen omassa keljassään. Tässä luostarissa ollessaan he olivat niin onnekkaita, että he olivat läsnä noviisin sisäänpääsyn yhteydessä, ja he kuulivat syytöksen, jonka Pinufius esitti uudelle tulokkaalle tässä tilaisuudessa; ja sen jälkeen abba suosi heitä puheella ”katumuksen lopusta ja tyytyväisyyden merkeistä”. Tämän jälkeen he vastustivat hänen painostavaa kutsuaan jäädä hänen luostariinsa ja jatkoivat jälleen kerran matkaansa ja saapuivat joen yli Diolcosiin, joka oli kaupunki tiukasti Niilin Sebennytin suulla. Täällä oli joen ja meren välissä karu maa-alue, jonka maaperän suolaisuus ja hiekan kuivuus tekivät viljelyyn kelpaamattomaksi. Sen vuoksi munkit tarttuivat siihen innokkaasti ja kerääntyivät tänne sankoin joukoin veden puutteesta huolimatta; joki, josta vesi oli haettava, oli noin kolmen mailin päässä. Tässä lähistöllä he tutustuivat abba Piamuniin, kuuluisimpaan ankoriittiin, joka selitti heille hyvin huolellisesti kolmenlaisten munkkien, nimittäin kenobiittien, ankoriittien ja sarabaittien, ominaispiirteet. Tämä puhe sai heidät kiihottumaan entistä kiihkeämmin ankoriittien elämän puoleen verrattuna kinobiittien elämään, – halu, joka vahvistui myöhemmin sen jälkeen, mitä he näkivät ja kuulivat Skeetan autiomaassa. Seuraavaksi he vierailivat samassa naapurustossa sijaitsevassa suuressa luostarissa, jota johti abba Paavali ja johon tavallisesti mahtui kaksisataa munkkia, mutta joka oli sillä hetkellä täynnä paljon suurempaa joukkoa, jotka olivat tulleet ympäröivistä luostareista viettämään edesmenneen apotin ”depositio”-juhlaa. Täällä he tapasivat erään abtti Johanneksen, jonka nöyryys oli saanut hänet luopumaan ankkurilaisen elämästä ja vaihtamaan sen kinobiitin elämään, jotta hänellä olisi tilaisuus harjoittaa kuuliaisuuden ja alistumisen hyveitä, jotka tuntuivat olevan yksinäisten ulottumattomissa. Näin ollen hän oli hyvin pätevä puhumaan aiheesta, jonka hän valitsi puheekseen, eli ankoriitin ja kenobiitin elämän tavoitteista. Toinen tunnettu abba, johon he nyt tutustuivat, oli Theonus, jonka vanhemmat olivat melko nuorena miehenä avioliittoon vieneet, ja myöhemmin, kun hän ei saanut vaimonsa suostumusta eroon, jotta he voisivat omistautua luostarielämälle, hän oli hylännyt vaimonsa ja paennut luostariin, jossa hänet oli jonkin ajan kuluttua ylennetty 388 almanelin (almujen jakaja?) virkaan. Häneltä he kuulivat puheen paaston hellittämisestä pääsiäisen ja helluntain aikana ja myöhemmin puheen yöllisistä harhoista ja toisen synnittömyydestä. Näiden erilaisten puheiden ansiosta ystävykset alkoivat entistä enemmän haluta omaksua ankkurilaisen elämän ja vähemmän kuin aiemmin palata Betlehemin luostarin alamaisuuteen. Heistä tuntui paljon paremmalta palata omaan kotiinsa, luultavasti (kuten olemme nähneet) Galliaan, jossa he olisivat voineet vapaasti harjoittaa haluamiaan karkeuksia ilman lupaa tai esteitä. Hämmennyksissään he kääntyivät abbedissa Abrahamin puoleen, joka heitti kylmää vettä heidän suunnitelmalleen siveysopista pitämässään puheessa, joka onnistui täysin vakuuttamaan heidät luopumaan puolivillaisesta aikeestaan. He jäivät siis vielä muutamaksi vuodeksi Egyptiin, ja heidän ja abba Arkhebiuksen tapaaminen ajoittuu siihen aikaan, jolloin he oleskelivat Diolkosin lähistöllä. Tämä mies, kuten Kassianus kertoo meille, havaittuaan heidän halunsa viipyä siellä jonkin aikaa, tarjosi heille keljansä käyttöä ja esitti, että hän oli lähdössä matkalle. He ottivat hänen tarjouksensa mielellään vastaan. Hän lähti pois muutamaksi päiväksi, keräsi materiaalia, palasi sitten takaisin ja ryhtyi rakentamaan itselleen uutta keljaä. Pian sen jälkeen tuli lisää veljiä. Hän luovutti heti heille vastarakennetun keljansä ja ryhtyi jälleen rakentamaan itselleen uutta. On vaikea päätellä, sisältyikö Skeeten autiomaassa oleskelu niihin seitsemään vuoteen, jotka ystävät nyt viettivät Egyptissä, vai kävivätkö he siellä ensimmäisen kerran toisen kiertomatkansa aikana Betlehemistä palattuaan. Toisaalta konferenssin XVIII. cc. i. ja xvi. kohdissa käytetty kieli viittaisi melkeinpä siihen, että he tekivät tiensä tälle syrjäiselle alueelle ensimmäisen Egyptissä oleskelunsa aikana, ja toisaalta konferenssin I. c. i. kohdissa käytetty kieli saattaisi viitata siihen, että he olivat matkustaneet Egyptiin nimenomaisesti käydäkseen kyseisellä alueella; ja keskustelun XVII. xxx. xxx. Kassianus väittää selvästi, että he kävivät Betlehemiin palattuaan lupauksensa mukaisesti Skeetassa. Kaiken kaikkiaan näyttää luonnollisemmalta olettaa, että heidän ensimmäinen matkansa ei ulottunut suistoalueen ulkopuolelle, vaan kauemmas suuntautuvat retket oli varattu myöhempää ajankohtaa varten. Jos siis omaksumme tämän näkemyksen, seuraamme matkalaisia seitsemän vuoden poissaolon jälkeen takaisin Betlehemin luostariin, jossa he onnistuivat rauhoittamaan kiukkuiset veljet ja saivat kummallista kyllä luvan palata toisen kerran Egyptiin 389. Tällä kertaa he tunkeutuivat syvemmälle maahan kuin aikaisemmin. Alue, jolla he nyt vierailivat, oli Skeeten tai Scitisin autiomaa, eli kuuluisan Nitrian laakson eteläosa, jonka nimen kaikki opiskelijat tuntevat hyvin siitä runsaasta syyrialaisen kirjallisuuden aarteesta, jonka kunniapappi Robert Curzon ja arkkidiakoni Tattam toivat sieltä kotiin nyt yli neljäkymmentä vuotta sitten. Alue sijaitsee ”Kairon luoteispuolella, kolmen päivän matkan päässä Libyan autiomaassa”, ja se on saanut nimensä Nitria suolajärvistä, jotka yhä tuottavat runsaasti nitraattia, jota on käsitelty jo kahden tuhannen vuoden ajan. Laaksoa voidaan pitää luostarikunnan alkuperäisenä kotipaikkana. Jotkut ovat ajatelleet, että tänne asettui varhaisimpina aikoina terapeuttikolonia, ja pyhän Frontoniuksen sanotaan vetäytyneen tänne seitsemänkymmenen veljensä kanssa viettämään askeettista elämää toisen vuosisadan puolivälin tienoilla. Vähemmän kyseenalaista on se tosiasia, että pyhä Ammon, pyhän Antoniuksen aikalainen ja ystävä, organisoi luostarijärjestelmän täällä neljännellä vuosisadalla ja ”täytti saman paikan Ala-Egyptissä kuin Antonius Thebaissa”. Neljännen vuosisadan loppupuolella laakso oli täynnä soluja ja luostareita. Rufinus, joka vieraili siellä noin vuonna 372, mainitsee viisikymmentä luostaria, ja saman lukumäärän ilmoittaa Sozomen, joka sanoo, että ”joissakin asui munkkeja, jotka elivät yhdessä seurassa, ja toisissa munkkeja, jotka olivat omaksuneet yksinäisen elämäntavan”. Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Palladius vietti täällä huomattavan pitkän ajan, ja hän laskee munkkien ja askeettien kokonaismääräksi viisi tuhatta. Samoihin aikoihin siellä vieraili myös pyhä Hieronymus, ja hän kertoo kirjeissään useita yksityiskohtia munkkien elämästä. Muutamat munkit ovat vielä nykyäänkin jäljellä pitämässä yllä lähes kahdeksantoista vuosisadan ajan jatkuneita perinteitä. Heidän luostareissaan vieraili (muun muassa) kunniajäsen Robert Curzon vuonna 1833, ja hän antaa mielenkiintoisen kuvauksen heistä teoksessaan ”Levantin luostarit”, mutta viimeisimmän ja parhaan kuvauksen heistä antaa A. J. Butler, joka onnistui saamaan luvan vierailla siellä vuonna 1883 ja joka on kuvannut matkaansa erinomaisessa teoksessaan ”Egyptin muinaiset koptikirkot”. Vain neljä luostaria on jäljellä; ne tunnetaan nimillä Dair Abu Makar, Dair Anba Bishoi, Dair es Suriani ja Dair al Baramus; mutta monien muiden luostareiden rauniot ovat yhä nähtävissä Natron-järvien länsipuolella sijaitsevilla aavikkoalueilla ja sen vedettömän joen laaksossa, jonka oletetaan jossakin hyvin kaukaisessa ajassa muodostaneen erään Niilin haaran pohjan.” Kaikki 390 luostaria on rakennettu saman yleiskaavan mukaan, joten, kuten herra Butler kertoo, yhden luostarin kuvaus kuvaa enemmän tai vähemmän tarkasti muita. Dair Abu Makar (pyhän Makariuksen luostari), ensimmäinen, jossa hän vieraili ja joka sijaitsee tiukasti Sketen autiomaassa, on ”todellinen linnoitus, joka on noin sadanviidenkymmenen neliömetrin kokoinen ja jonka sokeat, korkeat muurit kohoavat jyrkästi hiekasta”. ”Jokaisessa luostarissa on myös, joko erillään tai ei, suuri linnoitus tai torni, joka on nelikulmainen ja johon pääsee vain nostosillan kautta. Tornissa on kirjasto, varastotiloja pukuja ja pyhiä astioita varten, kellareita öljyä ja viljaa varten sekä monia outoja koloja ja piilopaikkoja, joihin munkit voivat piiloutua viimeistä keinoa varten, jos vihollinen valtaisi heidän linnakkeensa. Luostarin sisällä on yksi pääpiha ja yksi tai kaksi pienempää sisäpihaa, joiden ympärillä ovat munkkien keljat, talousrakennukset, kuten myllyhuone, uuni, ruokasali ja muut vastaavat, sekä kirkot.” Ulkoinen ilme on voinut muuttua vain vähän neljännen vuosisadan jälkeen. Rakennukset ovat ehkä vahvempia ja paremmin vihamielisiä hyökkäyksiä kestäviä, mutta yleissuunnitelma on luultavasti sama kuin varhaisimmissa luostareissa, jotka rakennettiin tälle syrjäiselle alueelle. Tällainen oli siis se alue, jonne Kassianus ja Germanus nyt suuntasivat tiensä. Täällä he ensin etsivät ja saivat tavata abbedissa Mooseksen, joka oli aiemmin asunut Thebaidissa lähellä Pyhää Antoniusta ja joka nyt asui paikassa, joka tunnettiin Skeetan autiomaassa nimellä Calamus, ja joka oli kuuluisa paitsi käytännön hyvyydestään myös mietiskelevästä erinomaisuudestaan. Pitkän suostuttelun jälkeen hän taipui heidän pyyntöihinsä ja puhui heille ”munkin päämäärästä tai päämäärästä” ja seuraavana päivänä harkintakyvystä. Seuraavaksi he kävivät abba Pafnutiuksen eli ”Puhvelin” luona, kuten häntä nimitettiin hänen yksinäisyyden rakkautensa vuoksi. Hän oli iäkäs pappi, joka oli elänyt vuosia ankkurilaisen elämää, ja hän poistui keljastään vain käydäkseen lauantaisin ja sunnuntaisin kirkossa, joka oli viiden mailin päässä, ja palatakseen sieltä suuri ämpäri vettä harteillaan, joka riitti hänelle viikoksi. Häneltä he kuulivat ”kolmenlaisesta luopumisesta”, joka oli välttämätöntä munkille. He kävivät myös hänen oppilaansa Danielin luona, joka oli Pafnutiuksen välityksellä vihitty papiksi, mutta oli niin nöyrä, ettei hän koskaan suostunut suorittamaan papin tehtäviä mestarinsa läsnä ollessa. Hänen puheensa aiheena vastauksena kahden ystävän kyselyyn oli ”lihan ja hengen himo”. Seuraava haastateltu askeetti oli Serapion, joka puhui ”kahdeksasta päävirheestä”, joille munkki oli alttiina; nimittäin ahmimisesta, 391 haureudesta, ahneudesta, vihasta, lannistumisesta, ”acediasta”, turhasta kerskailusta ja ylpeydestä. Tämän jälkeen he lähtivät noin kahdeksankymmenen mailin matkalle Cellaeen, joka sijaitsi Skeeten autiomaan (oikealta nimeltään) ja Nitrian laakson välissä, neuvotellakseen abbedissa Theodoruksen kanssa vaikeudesta, jonka saraseenien äskettäin Palestiinassa suorittama useiden munkkien verilöyly oli tuonut heidän eteensä; nimittäin siitä, miksi rosvot surmasivat niin ansioituneita ja hyveiltään niin suuria miehiä ja miksi Jumala sallii niin suuren rikoksen? Abba Teodore ratkaisi vaikeuden ”pyhien kuolemasta” pitämässään puheessa, eikä matka siis ollut turha. Ystävät vierailivat myös kahden muun kuuluisan munkin luona, joiden puheet Kassianus kirjasi muistiin: nimittäin abbedissa Serenuksen, joka puhui ”mielen pysymättömyydestä ja hengellisestä pahuudesta” n sekä pahojen henkien luonteesta konferenssissa ”ruhtinaallisuuksista”, ja abbedissa Iisakin, joka piti kaksi puhetta rukouksesta. Muutama päivä sen jälkeen, kun ensimmäinen näistä oli pidetty, saapuivat erämaahan Aleksandrian piispa Teofiluksen ”juhlakirjeet”, joissa hän tuomitsi antropomorfistien harhaopin. Tämä aiheutti suurta levottomuutta Skeeten munkkien keskuudessa, ja abbedissa Pafnutius, joka johti luostaria, jossa Kassianus oleskeli, oli ainoa, joka salli kirjeiden lukemisen julkisesti seurakunnassa. Lopulta Pafnutiuksen sovittelevan jämäkkyyden ansiosta suuri osa munkeista saatiin kuitenkin vakuuttuneeksi vakaammasta ja vähemmän materialistisesta näkemyksestä jumaluuden luonteesta kuin heidän keskuudessaan oli tähän asti vallinnut. Nämä ovat kaikki yksityiskohdat, jotka voidaan poimia Kassianuksen kirjoituksista hänen oleskelustaan Skeetassa, jota pidemmälle hän ei näytä päässeen, sillä kun hän puhuu Thebaista ja siellä sijaitsevista luostareista, hän puhuu vain kuulopuheista eikä henkilökohtaisista tiedoistaan, vaikka hänen alkuperäisenä aikomuksenaan oli varmasti ollut vierailla muun muassa tällä alueella. Kun tarkastelemme Kasianuksen Egyptin-vierailun ajankohtaa, voimme saada useita viitteitä. Konferenssissa XVIII. c. xiv. abbedissa Piamun puhuu Pyhästä Athanasiuksesta ”siunatun muiston omaavana”, ja keisari Valensista c. vii. käytetyn kielenkäytön perusteella voidaan olettaa, että hän oli jo kuollut. Edellinen kuoli vuonna 373 ja jälkimmäinen vuonna 378. Myös konferenssissa XXIV. c. xxvi. abbedissa Abraham puhuu Johannes Lykopolislaisesta niin kuuluisana, että itse vuoden 392 luomistyön herrat kysyivät häneltä neuvoa ja uskoivat hänen rukoustensa ja ansioidensa varaan valtakuntansa kruunun ja sodan onnen. Nämä ilmaisut viittaavat ilmeisesti Johanneksen ilmoitukseen Theodosiukselle hänen voitostaan Maxentiuksesta vuonna 388 ja hänen menestyksestään Eugeniusta vastaan vuonna 395. Jos ne olisivat yksinään, voisimme tuskin luottaa näihin päivämäärää koskeviin merkintöihin kovinkaan luottavaisesti, koska konferenssit kirjoitettiin vasta monta vuotta myöhemmin, ja on mahdotonta määrittää varmuudella, missä määrin ne todella edustavat egyptiläisten isien todellisuudessa pitämiä puheita vai missä määrin ne ovat Kassianuksen itsensä ideaalisia sävellyksiä. Mutta kuten olemme nähneet, on varmaa, että Kassian oli todella Egyptissä Theofiluksen kirjeiden vuonna 399 herättämän antropomorfiittisen kiistan aikaan; ja koska muut aiemmin mainitut tapahtumailmoitukset ovat hyvin samansuuntaisia tämän kanssa, emme voi erehtyä suuresti sijoittaessamme nämä kaksi Egyptin-vierailua vuosien 380 ja 400 välille. Viimeksi mainitun ajankohdan tienoilla Kassianuksen on täytynyt lopullisesti lähteä maasta, ja kuulemme hänestä seuraavan kerran Konstantinopolissa, jossa Pyhä Krysostomos vihki hänet diakoniksi ja jossa hän yhdessä ystävänsä Germanuksen kanssa hoiti kassahuonetta, joka oli katedraalin ainoa osa, joka välttyi liekeiltä vuoden 404 hirvittävässä tulipalossa. Näin Kassianus oli silminnäkijä kaikissa niissä levottomuuksissa, jotka seurasivat Krysostomoksen vainoa, jonka puolelle hän asettui lämpimästi kiistassa, joka repi idän kahtia. Ja kun pyhimys syöstiin väkivaltaisesti vallasta ja siirrettiin pois Konstantinopolista, kaksi ystävää – Germanus, joka oli tuolloin jo noussut papiksi, ja Kassianus, joka oli vielä diakoniassa – valittiin lähettämään paavi Innocentius I:lle Krysostomosta kannattaneiden papiston edustajien kirje, jossa kerrottiin yksityiskohtaisesti tapahtuneista skandaalimaisista kohtauksista ja koettelemuksista, joille he olivat joutuneet alttiiksi. Meillä ei ole tietoa siitä, kuinka kauan Kassianus oleskeli Roomassa, mutta on todennäköistä, että se kesti huomattavan kauan, ja on mahdollista, että Innocentius vihki hänet pappisvihkimykseen juuri tuolloin. Mahdollisesti hän myös tutustui juuri nyt erääseen, joka oli tuolloin vielä melko nuori, mutta jonka kohtalona oli myöhemmin tulla kuuluisaksi paavi Leo Suurena; sillä joitakin vuosia myöhemmin (430 jKr.) Kassianus kirjoitti Rooman silloisen arkkidiakonin Leon pyynnöstä teoksensa inkarnaatiosta Nestoriusta vastaan. Roomasta lähdettyään Kassianus löytyy seuraavaksi Galliasta, josta hänen on täytynyt lähteä tuskin lapsena (jos oletamme oikein, että se oli hänen syntymäpaikkansa). Kun hän lähti sieltä, luostarielämä oli siellä lähes tuntematonta, ellei jopa täysin tuntematonta, mutta hänen poissa ollessaan idässä vuonna 393 Loiren alueelle oli perustettu muutamia luostareita, jotka olivat perustaneet Pyhä Martin ja Pyhä Hilary of Poictiers. Liguge perustettiin pian vuoden 360 jälkeen ja Marmoutier melko paljon myöhemmin, vuoden 371 jälkeen, ja hänen paluunsa aikoihin samanlaisia laitoksia oli alkanut syntyä Provenceen. Vuonna 410 S. Honoratus perusti Lerinsin saarelle luostarin, joka ikuisesti liitetään hänen nimeensä, ja lännen munkkien historioitsijan kaunopuheisten sanojen mukaan ”avasi rakkautensa sylin kaikkien maiden pojille, jotka halusivat rakastaa Kristusta”. Hänen seuraansa liittyi suuri joukko opetuslapsia kaikista kansoista. Länsimaat eivät enää voineet kadehtia itää, ja pian tuosta luostarista, jonka perustajansa aikomusten mukaan oli määrä uudistaa Provencen rannikolla Thebaidin ankaruus, tuli kuuluisa teologian ja kristillisen filosofian koulu, barbaarien hyökkäysten aalloille saavuttamaton linnoitus, turvapaikka kirjallisuudelle ja tieteelle, jotka olivat paenneet goottien valloittamasta Italiasta; – Lyhyesti sanottuna piispojen ja pyhimysten kasvattamoksi, joiden kohtalona oli levittää evankeliumin tuntemusta ja Lerinsin kunniaa koko Galliaan. ” Samoihin aikoihin – hieman aikaisemmin tai hieman myöhemmin – on täytynyt olla, että Kassianus asettui Marseilleen; Ja siellä, ”keskellä niitä suuria metsiä, jotka olivat varustaneet foinikialaisen laivaston, joka Caesarin aikana ulottui meren rannikolle asti ja joiden salaperäinen hämäryys oli niin pelottanut roomalaisia sotilaita, että valloittaja oli itse ottanut kirveen ja kaatanut vanhan tammen rohkaistakseen heitä”, oli nyt perustettu kaksi luostaria, – toinen miehille, joka oli kuulemma rakennettu S. Viktorin, Diocletianuksen vainon marttyyrin, hautaan, ja toinen naisille. Kasianuksenpitkä oleskelu idässä ja hänen läheinen tuntemuksensa Egyptissä muodissa olleesta luostarijärjestelmästä tekivät hänestä heti arvovaltaisen henkilön ja käytännössä sen liikkeen johtajan, joka juurtui niin nopeasti Provenceen. Benedictus Nursia, hänen ansionsa on kuitenkin se, että hän ei tosin ollut länsimaisen munkkikunnan varsinainen perustaja, mutta ensimmäinen organisoija ja systematisoija: ja toivotaan, että instituuttien neljän ensimmäisen kirjan huomautuksissa annetut runsaat benediktiinisäännön havainnollistukset osoittavat, kuinka paljon lännen suurimman munkkijärjestön perustaja oli todellisuudessa velkaa vähemmän tunnetulle edeltäjälleen. ”Hän käytti gallialaisten luostareiden organisaatioon idästä saatuja oppeja. Vaikka S. 394 Martin ja muut olivatkin ennen häntä, hänen elämäänsä on kuitenkin pidettävä maan luostarillisuuden uutena lähtökohtana. Pyhän Martinin ja pyhän Victriciuksen uskonnolliset yhteisöt Ranskan keskiosissa olivat epäilemättä alkeellisia ja kurinalaisuudeltaan puoliksi kehittyneitä verrattuna siihen, jonka Kassianus perusti Marseillesiin, ja moniin muihin, jotka nopeasti syntyivät hänen tarkkojen sääntöjensä pohjalta.” Hänen teoksensa korkeaa arvostusta koko keskiajalla osoittaa paitsi se, että Euroopan kirjastoissa on edelleen hajallaan valtava määrä instituuttien ja konferenssien monisteita, myös se, että Cassiodorus suosittelee niitä ja että pyhä Benedictus itse määrää, että hänen sääntökuntansa munkkien tulisi lukea konferensseja päivittäin. Kasianus asettui siis Marseilleen, ja täällä hän kirjoitti kolme suurta teosta: Säännöt, Keskustelut ja Nestoriuksen vastaiset teokset Inkarnaatiosta; kaksi ensin mainittua teosta oli kirjoitettu nimenomaan luostarielämän rohkaisemiseksi ja kehittämiseksi. Näistä teoksista Instituutit oli varhaisin, sillä se koostui ”kahdestatoista kirjasta, jotka käsittelivät luostarien instituutteja ja kahdeksan päävirheen korjaustoimenpiteitä”, ja se oli laadittu noin neljäkymmentä mailia Marseillesta pohjoiseen sijaitsevan Apta Julian piispan Castorin pyynnöstä, joka halusi tuoda luostarielämän hiippakuntaansa, jossa se oli vielä tuntematon asia. Koska Castor kuoli vuonna 426 ja teos on omistettu hänelle, se on kirjoitettu joskus vuosien 419 ja 426 välillä. Kun Kasianuksen suunnitelma oli jo sitä aloittaessaan seurata sitä toisella, isien konferensseja sisältävällä tutkielmalla, johon hän viittaa useita kertoja Instituuteissa tulevana teoksena ja joka, kuten myös tämäkin teos, tehtiin Castorin aloitteesta. Mutta ennen kuin edes sen ensimmäinen osa oli valmis julkaistavaksi, Aptan piispa oli kuollut, eikä Kasiansin suruksi voinut omistaa sitä hänelle, kuten hän oli toivonut tekevänsä. Siksi hän omisti konferenssit I-X. (teoksen ensimmäinen osa) Leontiukselle, joka oli (todennäköisesti) Frejusin piispa, ja Helladiukselle, jota teoksen esipuheessa kutsutaan ”frateriksi”, vaikka, kuten esipuheesta 19 Konferenssi XVIII. käy ilmi, hänet nostettiin sittemmin piispaksi. Tämä osa Kassianuksen teoksesta on täytynyt valmistua pian Kastorin kuoleman jälkeen vuonna 426. Sitä seurasi pian osa II, joka sisältää konferenssit XI-XVII. Se on omistettu Honoratukselle ja Eucheriukselle, 395, joita kutsutaan ”fratres”. Eucheriuksesta tuli Lyonin piispa vasta vuonna 434, mutta koska Honoratus nostettiin Arlesin tuomiokapituliin vuonna 426, teos on täytynyt julkaista viimeistään samana vuonna, tai häntä olisi kutsuttu ”episcopukseksi”, kuten konferenssin XVIII esipuheessa, eikä ”frateriksi”. Teoksen kolmas ja viimeinen osa, joka sisältää konferenssit XVIII. – XXIV., on omistettu Jovinianukselle, Minerviukselle, Leontiukselle ja Teodoorelle, joita kutsutaan yhteisesti ”fratres”. Leontiuksen on siis oltava eri henkilö kuin se piispa, jolle konferenssit I-X oli omistettu, eikä hänestä eikä Minerviuksesta ja Jovinianuksesta tiedetä enempää. Teodore nousi myöhemmin piispanvirkaan ja seurasi Leontiusta Frejusin istuimella vuonna 432. Tämä Kassianuksen teoksen kolmas osa oli valmis ennen Arlesin piispa Honoratuksen kuolemaa, josta puhutaan esipuheessa ikään kuin hän olisi vielä elossa, ja siksi sen julkaiseminen ei voi tapahtua vuotta 428 myöhemmin, sillä Honoratus kuoli tammikuussa 429. Näin ollen koko teos valmistui vuosien 426 ja 428 välisenä aikana, ja nyt vanheneva Kassianus halusi levätä ja tunsi, että hänen elämäntyönsä oli melkein ohi. Hänen kaipaamaansa lepoa ei kuitenkaan suotu hänelle, sillä hänen loppuelämänsä loppuvuodet olivat kahden kiistan – nestoriaanisen ja pelagiaanisen – tai pikemminkin sen sivuhaaran,semipelagianusmin – vaivaamia. Ensin mainitun historiaan ei ole tarpeen puuttua tässä yksityiskohtaisesti. Se puhkesi Konstantinopolissa, jossa Nestoriuksesta oli tullut piispa Sisinniuksen seuraajaksi vuonna 428. Välittömänä syynä kiistaan oli piispan kappalaisen Anastasiuksen saarna, jossa hän kiisti Neitsyt Marialle annettua arvonimeä Theotokos. Tämä aiheutti heti suuren kohun, sillä Nestorius tuki lämpimästi kappalaista ja jatkoi hänen nimeensä liittyvän harhaopin kehittämistä saarnoissaan. Kiistasta kantautui uutisia Egyptiin, ja Aleksandrialainen Kyrillos astui heti mukaan taisteluun. Näiden kahden piispan välisen kirjeenvaihdon jälkeen kumpikin osapuoli pyrki saamaan Rooman kirkon puolelleen vuoden 430 alussa, ja nyt Kassianus sekaantui kiistaan. Kreikan kielen oppineisuus oli ilmeisesti tuohon aikaan Rooman kirkossa alamaissa, ja ehkä osittain siksi, että Kassianus tunsi tämän kielen hyvin, ja myös siksi, että hänellä oli yhteyksiä Konstantinopoliin, jossa ongelmat olivat nyt syntyneet,396 Celestinuksen arkkidiakoni Leo kääntyi tässä kriisissä hänen puoleensa apua pyytäen. Oli syy mikä tahansa, hän sai Roomasta vakavan vetoomuksen, jossa häntä pyydettiin kirjoittamaan uuden harhaopin kumoaminen. Jonkinlaisen epäröinnin jälkeen hän suostui, ja hänen työnsä tulos näkyy seitsemässä Nestoriuksen vastaisessa inkarnaatiota käsittelevässä kirjassa. Teos tehtiin ilmeisesti kiireessä ja julkaistiin vuonna 430, ennen Efesoksen konsiilia (sillä Kassianus puhuu Nestoriuksesta koko ajan Konstantinopolin piispana), ja päätellen tavasta, jolla Augustinuksesta puhutaan VII. xxvii:ssä, ennen kyseisen isän kuolemaa, joka tapahtui elokuussa 430. Suuri osa teoksesta käsittelee Raamatun todisteita Herramme jumaluudesta ja persoonan ykseydestä, mutta kokonaisuutena tarkasteltuna tutkielma on selvästi vähemmän arvokas kuin Kassianuksen aiemmat kirjoitukset, ja sen laatimisen kiireestä kertoo se, että siinä käytetään toisinaan epätäsmällistä kieltä inkarnaatiosta sekä termejä ja ilmaisuja, jotka kirkon kypsä arvostelukyky on hylännyt. Kirjoittajan terävästä oivaltavuudesta kertoo kuitenkin se, miten nopeasti hän yhdistää uuden harhaoppisuuden Pelagiuksen opetukseen, ja näiden kahden välinen yhteys löytyy Trevesin Leporiuksen virheistä, joka levittäessään pelagiolaisia näkemyksiä ihmisen riittävyydestä ja voimasta, oli soveltanut niitä Herramme tapaukseen, eikä kaihtanut johtopäätöstä, jonka mukaan hän oli pelkkä ihminen, joka oli käyttänyt vapaata tahtoaan niin hyvin, että hän oli elänyt ilman syntiä, ja että hänestä oli tullut Kristus vasta kasteessa, jossa jumalallinen ja inhimillinen yhdistyivät siten, että käytännössä oli kaksi Kristusta. Myöhemmät kirjoittajat ovat usein kiinnittäneet huomiota nestorialaisuuden ja pelagianismin väliseen yhteyteen, mutta Kassianukselle kuuluu kunnia siitä, että hän on ensimmäisenä tuonut sen esiin. Hänen kirjansa aiheuttamasta vaikutuksesta meillä ei ole tietoja. Hän ei ilmeisesti osallistunut enempää kiistaan, jonka on täytynyt olla hänelle vain episodi, joka sijoittui keskelle sitä toista kiistaa, johon hänen nimensä liittyy erottamattomasti, nimittäin semipelagianismia koskevaa kiistaa, josta on nyt sanottava jotakin. Kiista syntyi seuraavalla tavalla. Vuosien 410-420 välisenä aikana käydyn taistelun aikana pelagianismia vastaan Augustinuksen näkemykset armon ehdottomasta tarpeellisuudesta olivat vähitellen kovettumassa teoriaksi, jonka mukaan armo oli vastustamaton ja siksi peruuttamaton. ”Pyrkiessään ennen kaikkea suurentamaan jumalallista suvereniteettia hän käytännössä unohti käsillä olevan ongelman monimutkaisuuden eikä kyennyt tekemään oikeutta inhimilliselle elementille ihmisen 397 salaperäisessä pelastumisprosessissa.” Näkemyksen absoluuttisesta, ennakoidusta luonteesta riippumattomasta predestinaatiosta ja armon vastustamattomasta ja peruuttamattomasta luonteesta hän esitti kirjeessä roomalaiselle papille Sixtukselle vuonna 418. Joitakin vuosia myöhemmin tämä kirje joutui Adrumetumin munkkien käsiin, joista osa oli ymmällään sen opetuksesta, ja heidän keskinäisten kiistojensa lieventämiseksi asia annettiin Augustinuksen itsensä käsiteltäväksi. Koska Augustinus ajatteli, että munkit olivat ymmärtäneet hänen opetuksensa väärin, hän ei ainoastaan selittänyt kirjettä vaan myös kirjoitti uuden tutkielman: ”De Gratia et Libero Arbitrio” (426); ja kun tämä ei tyydyttänyt tyytymättömiä, hän jatkoi sitä teoksella ”De Correptione et Gratia” (426), joka Adrumetumin munkkien osalta näyttää päättäneen kiistan. Muualla kuitenkin epäröitiin mennä Augustinuksen opetuksen loppuun asti, ja erityisesti Etelä-Galliassa monet olivat vakavasti järkyttyneitä siitä käänteestä, jonka kiista oli viime aikoina ottanut, ja he olivat valmiita hylkäämään Augustinuksen opetuksen paitsi uutena myös käytännössä vaarallisena. ”He sanoivat”, lainatakseni Canon Brightin selkeää yhteenvetoa heidän kannastaan, ‘että jos predestinaatiota pidetään ennakoidusta käyttäytymisestä riippumattomana ja jos jumalallinen hyväntahtoisuus rajoitetaan tiettyyn määrään näin valittuja henkilöitä, jotka sellaisenaan ovat varmoja pysyvyydestä, se ei merkitse ainoastaan sitä, että poiketaan vanhemmasta teologiasta ja Hippon piispan aikaisemmasta opetuksesta, vaan myös sitä, että leikataan uskonnollisten ponnistelujen juuret pois ja rohkaistaan joko huolimattomuuteen tai epätoivoon.’ Tämä on siis totta. He vaativat, että mitä tahansa teorioita tästä mysteeristä, joka ei sopinut kansan keskustelun aiheeksi, voitaisiinkin keksiä, pelastuksen ovea olisi pidettävä kaikille avoimena, koska Vapahtaja ”kuoli kaikkien puolesta”. He väittivät, että raamatullisen vakuutuksen selittäminen pois merkitsi jumalallisen lupauksen väärentämistä ja ihmisen vastuun mitätöimistä. He uskoivat syntiinlankeemusta koskevaan oppiin; he tunnustivat todellisen armon välttämättömyyden ihmisen ennalleen saattamiseksi; he jopa myönsivät, että tämän armon on oltava ”ennaltaehkäisevä” sellaisille tahdon teoille, jotka johtavat kristillisiin hyviin tekoihin: mutta jotkut heistä ajattelivat – ja tässä oli kyse erehdyksestä, jota kutsutaan semipelagilaiseksi – että luonto voisi ilman apua ottaa ensimmäisen askeleen kohti parantumistaan haluamalla parantua uskon kautta Kristukseen. Jos se ei voinut, – jos kaiken hyvän alku oli ehdottomasti jumalallinen teko, – niin kehotukset tuntuivat heidän mielestään tyhjänpäiväisiltä ja moitteet epäoikeudenmukaisilta niiden osalta, joille ei ollut tehty tällaista tekoa, ja jotka siksi, kunnes se tehtäisiin, olivat avuttomia ja 398 toistaiseksi syyttömiä tässä asiassa.”” Tämän kannan omaksuneen puolueen tunnustettu johtaja oli Kassianus. On totta, että hän ei itse suoraan osallistunut kiistaan eikä hän ole minkään asiaa käsittelevän poleemisen teoksen kirjoittaja; mutta on mahdotonta epäillä, että kolmastoista konferenssi, joka sisälsi abbedissa Chaeremonin opetuksen Jumalan suojelemisesta, oli tarkoitettu vastaamaan siihen, mitä hän ilmeisesti piti vakavana erehdyksenä, nimittäin siihen, että augustinolaiset kiistivät implisiittisesti ihmisen ponnistelujen tarpeellisuuden. Augustinus sai tiedon Marseillen koulun, kuten sitä kutsuttiin, opetuksesta eräältä Hilariukselta (joka oli maallikko, jota ei pidä sekoittaa hänen nimiveljensä, Arlesin piispan, kanssa), joka kirjoitti hänelle kaksi kirjettä, joista ensimmäinen on kadonnut. Jälkimmäinen on edelleen olemassa, ja se sisältää huolellisen selvityksen siitä, mitä Marseillessa pidettiin yllä. Sen loppupuolella Hilary sanoo, että koska hänellä oli kiire, hän oli taivutellut ystävänsä kirjoittamaan samoin ja liittämään tämän kirjeen omaan kirjeeseensä. Tämä ystävä oli Prosper Akvitanialainen, joka oli myös maallikko ja innokas augustinolainen ja jonka kirje on säilynyt yhtä hyvin kuin Hilaryn kirje. Näistä kirjeistä ja teoksista, jotka Augustinus kirjoitti vastaukseksi, saamme tietää, että ”massilaisia” olivat ensin häirinneet eräät Augustinuksen aikaisemmat kirjoitukset, kuten kirje Paulinukselle, ja että heidän epäluulonsa hänen armoa, predestinaatiota ja vapaata tahtoa koskevaa opetustaan kohtaan oli kasvanut, kun he olivat saaneet hänen teoksensa ”De Correptione et Gratia”, vaikka muissa asioissa he olivat täysin samaa mieltä hänen kanssaan ja olivat hänen suuria ihailijoitaan. Henkilökohtaisesti heistä puhutaan suurella kunnioituksella miehinä, joilla ei ole tavallista hyveellisyyttä ja joilla on laaja vaikutusvalta; ja vaikka kirjeenvaihdossa ei koskaan mainita Kassianuksen nimeä, on kuitenkin helppo lukea rivien välistä ja nähdä, että häneen viitataan. Augustinus vastasi kirjeenvaihtajilleen kirjoittamalla lähes viimeisimmiksi teoksikseen osoittautuneet tutkielmat ”De Praedestinatione Sanctorum” ja ”De dono Perseverantiae”. Näissä niteissä Augustinus, vaikka hän tunnusti vapaasti suuren eron vastustajiensa ja pelagialaisten välillä, piti kuitenkin yhtä vahvasti kiinni omasta kannastaan kuin aina ennenkin, eikä ”vähentänyt kirjaintakaan väitteestään, jonka mukaan valinta ja hylkääminen olivat mielivaltaisia ja että pelastus ei oikeastaan ollut kaikkien kristittyjen saavutettavissa”. Niinpä kirjat eivät luonnollisesti kyenneet tyydyttämään vastahakoista puoluetta tai vakuuttamaan niitä, joiden mielestä tahdonvapauden kieltäminen oli omiaan tuhoamaan ihmisen vastuun. Prosper oli kuitenkin ilahtunut näistä traktaateista, ja hän jatkoi niitä teoksella 399, tuhannen rivin runolla ”De Ingratis”, jolla hän nimittää pelagialaisia ja puolipelagialaisia, joiden mielipiteiden hän puhuu leviävän hälyttävän nopeasti. Julkaisun ajankohta oli todennäköisesti vuoden 430 alkupuolella. Se on varmasti kirjoitettu ennen Augustinuksen kuolemaa, joka tapahtui saman vuoden elokuun 28. päivänä. Suuren armon puolustajan poistuminen tästä elämästä ei lopettanut kiistaa, jonka hänen kirjoituksensa olivat synnyttäneet. Marseillen koulukunta jatkoi näkemystensä levittämistä hellittämättömän tarmokkaasti Prosperin ja Hilaryn vastalauseista huolimatta, ja lopulta he ryhtyivät tärkeään toimeen ja vetosivat paavi Celestinukseen, jolta he saivat kirjeen, joka oli osoitettu gallialaisille piispoille, Marseillen Veneriukselle, Frejusin Leontiukselle, Marinukselle, Auxoniukselle, Arcadiukselle, Filtaniukselle ja muille. Celestinus puhuu jyrkästi heidän huolimattomuudestaan, koska he eivät olleet tukahduttaneet sitä, mitä hän piti julkisena skandaalina, ja sanoo, että ”pappien ei pitäisi opettaa niin, että he loukkaavat piispan etuoikeutta”, ilmaus, jossa voimme hyvinkin nähdä viittauksen Kassianukseen, Marseillen hiippakunnan johtavaan presbyteeriin, jonka piispa mainitaan ensimmäisenä alkutervehdyksessä; ja kirje päättyy muutamiin ylistyssanoihin Augustinuksesta, ”pyhästä muistosta”. Gallialaisten itsenäisyys ei ehkä koskaan ole näkynyt niin räikeästi kuin siinä, miten sitkeästi massilaiset pitivät kiinni näkemyksistään huolimatta paavin auktoriteetista, joka nyt kohdistui heihin. Palattuaan Prosper ja Hilary huomasivat vastenmielisen opetuksen leviävän päivittäin, niin että ensin mainittu heistä päätti lopulta mahdollisuuksien mukaan kukistaa vastenmielisten oppien kannattajat arvostelemalla suoraan Kasiansin konferensseja. Tästä syntyi Prosperin teos ”Contra Collatorem”, joka kohdistui Konferenssien tekijään ja joka on huomattavan voimakas ja voimakas, vaikkakaan ei täysin oikeudenmukainen, tutkielma. Kasianuksen arvostusta osoittaa silmiinpistävästi se, että hänen vastustajansa ei koskaan nimeä häntä suoraan, vaan puhuu hänestä vain pappisarvossa olevana miehenä, joka ylitti väittelykyvyltään kaikki toverinsa. Teos koostuu kolmastoista konferenssin, abbedissa Chaeremonin Jumalan suojelusta pitämän konferenssin tutkimuksesta, josta Prosper poimii kaksitoista väitettä, joista ensimmäisen hän sanoo olevan ortodoksinen, kun taas kaikki muut ovat virheellisiä. Lopuksi hän varoittaa vastapuoltaan pelagianismin vaarasta ja toivoo, että paavi Sixtus tuomitsisi hänen oppinsa, kuten Celestinus ja hänen 400 edeltäjäänsä olivat tehneet. Viimeinen lausunto määrittää kirjan päivämääräksi aikaisintaan vuoden 432, sillä Celestine kuoli vasta huhtikuussa samana vuonna. Kassianus oli ilmeisesti vielä elossa, kun tämä häntä vastaan suunnattu hyökkäys tehtiin, mutta tietojemme mukaan hän ei vastannut siihen. Sen julkaiseminen on hänen elämänsä viimeinen tapahtuma, josta meillä on tietoa. Hän luultavasti kuoli pian sen jälkeen, sillä Gennadiuksen käyttämä ilmaisu hänen Nestoriusta vastaan kirjoittamastaan teoksesta näyttäisi viittaavan siihen, että se ei edeltänyt hänen kuolemaansa pitkällä aikavälillä, sillä hän sanoo, että tähän hän päätti kirjallisen työnsä ja elämänsä Theodosiuksen ja Valentinianuksen valtakaudella. Kiista armosta ja vapaasta tahdosta jatkui vielä lähes vuosisadan ajan, ja se saatiin lopullisesti ratkaistua vasta Oinas Caesariuksen ja hänen kanssaan toimineiden henkilöiden viisaan maltillisuuden ansiosta Oranian (Arausion) kirkolliskokouksessa vuonna 529. Vaikka ei voida kiistää, että Kassianuksen ja hänen koulukuntansa opetus, jossa kielletään alku- ja ennaltaehkäisevän armon välttämättömyys, on virheellinen ja avaa oven, josta pelagianismi voi helposti hiipiä sisään, se oli kuitenkin rehellinen yritys puolustaa ihmisen vastuuta; ja on myönnettävä suoraan, että Augustinuksen opetus oli yksipuolista ja vaati tasapainottamista: Kysymys ei olisi myöskään koskaan noussut esiin, ellei olisi opetettu kovaa ja ankaraa predestinaatio-oppia ja kielletty sitä, että pelastuksen mahdollisuus oli kaikkien ihmisten ulottuvilla. Vaikka siis myönnetäänkin, että Kassianus tapauksessa on annettava syyllinen tuomio puolipelagianismista, olemme varmasti oikeutettuja vaatimaan, että siihen liitetään armahdussuositus lieventävien seikkojen perusteella. Kuolemansa jälkeen Kassianus on aina ollut kirkon mielissä hieman epäselvässä asemassa. Häntä ei ole koskaan virallisesti kanonisoitu, eikä hänen nimeään löydy lännen kalentereista, eikä häntä ole kunnioitettu ”pyhimyksen” arvonimellä. Hänestä puhutaan kuitenkin yleisesti ”autuaana Kassianuksena”, ja hänellä on tässä suhteessa sama asema kuin Theodoretilla, josta tohtori Newman sanoo, että vaikka hän ”on vastuussa teoista, jotka ovat menettäneet häneltä tämän ekumeenisen arvon”, hän ei kuitenkaan ”ole vailla kunniatitteliä kirkon hagiologiassa; sillä hänet on aina tunnettu nimellä ‘siunattu Theodoret’”. Idässä Kassianuksen asema on jonkin verran parempi. Siellä häntä pidetään pyhänä, ja hänellä saatetaan mahdollisesti tarkoittaa sitä Kassianusta, jota muistetaan helmikuun 29. päivänä. Tämä ero on luonnollista, sillä itäinen kirkko on aina suhtautunut syntiinlankeemuksen vaikutukseen lievemmin kuin lännessä Augustinuksen ajoista lähtien vallinnut näkemys; ja itse asiassa Kassianukseen, kun hän esitti vastalauseensa augustinolaisuuden nousevaa virtaa vastaan, hän toi pääosin vain eteenpäin opetuksen, jonka hän oli saanut itäisiltä opettajiltaan.

LUKU 2. KASSIANUKSEN KIRJOJEN, KÄSIKIRJOITUSTEN JA EDITIOIDEN HISTORIA

KASSIANIN TEOSTOJEN kirjallisuushistoria ei ole vailla omaa mielenkiintoaan. Olemme jo nähneet, miten arvostettuja ne olivat puolipelagilaisista opeista huolimatta. Niitä pidettiin luonnollisesti kauneusvirheinä, eikä ole yllättävää, että ne, jotka eniten ihailivat niiden erinomaisuuksia, halusivat välttää niiden virheiden levittämistä. Siksi niitä usein ”puhdistettiin”, ja monissa kirjakokoelmissa teksti on kärsinyt huomattavasti muutoksista, joita kopistit ovat tehneet ortodoksisuuden nimissä. Jo viidennellä vuosisadalla on olemassa kaksi tarkistettua versiota osista hänen teoksistaan. Hänen ystävänsä, Lyonin piispa Eucherius laati instituuteista epitomeenin, joka on yhä olemassa; ja vaikka tämä on laadittu pikemminkin mukavuussyistä alkuperäisen teoksen pituuden vuoksi kuin siksi, että hänen opetustaan olisi epäilty, tilanne on toinen Martyriteksen piispa Viktorin Afrikassa käytettäväksi tekemän uusintaversion kohdalla. Sitä ei ole enää säilynyt, mutta Cassiodorus kertoo meille selvästi, että se tehtiin ortodoksisuuden nimissä sekä poistamalla että lisäämällä puuttuvia osia. Vielä toinenkin epitomi kolmesta konferenssista (I., II., VII.) tehtiin joskus ennen kymmenettä vuosisataa. Se käännettiin kreikaksi, ja sen tunsi Fotius, joka puhuu kolmesta kreikaksi käännetystä Kassianuksen teoksesta: nimittäin Epitome of the Institutes, kirjat I.-IV.; Epitome of the Institutes, kirjat V.-XII.; ja yksi konferensseista I., II., VII. Näin ollen jo hyvin varhain otettiin muotiin puhdistaa ja muokata Kasianuksen kirjoituksia; ja Leuwis de Ryckel, joka tunnetaan paremmin nimellä Dionysius Carthusianus, olisi voinut lainata useita ennakkotapauksia tekstin käsittelytapaansa varten. Tämä kuuluisa jumalainen – 1400-luvun doctor exstaticus – järkyttyneenä, kuten muutkin ennen häntä, Konferenssien puolikelagianismista ja tietäen niiden todellisen arvon lukuisista puutteista huolimatta, ryhtyi korjaamaan niitä ja antoi maailmalle vapaan parafraasin sekä Instituuteista että Konferensseista hieman yksinkertaisella tyylillä ja alkuperäistä helpommin ymmärrettävällä tavalla. Suurimmat muutokset näkyvät, kuten oli odotettavissa, kolmastoista konferenssissa, sillä Dionysios, joka pyrki tekemään Kassianuksesta ortodoksisen, jätti pois kaiken semipelagianismiin viittaavan, ja tekstissä on c. viii:stä lähtien suuria poisjättöjä ja erilaisia vihjailevia muutoksia. Sivuhuomautuksena on jo mainittu, että pyhä Benedictus ja Cassiodorus arvostivat instituutteja ja konferensseja. Ensimmäisen sääntökirjassa (c. xlii.) määrätään, että illallisen jälkeen veljien on kokoonnuttava yhteen, ja yhden heistä on luettava Konferensseja tai isien elämästä tai jokin muu kirja, joka on omiaan rakentamaan. Ja taas saman säännön loppuluvussa suositellaan niiden opiskelua niille, jotka haluavat täydellisyyttä; sillä ”mitä ovat isien konferenssit, instituutit ja heidän elämänsä; mitä myös pyhän isämme, pyhän Basileiosin sääntö, muuta kuin esimerkkejä hyveellisistä ja kuuliaisista munkeista ja apuvälineitä hyveellisyyden saavuttamisessa?”. Yhtä vahva on Cassiodoruksen suositus: ”Sedulo legite, frequenter audite”(Lukekaa ahkerasti, kuunnelkaa usein ); mutta samalla hän muistuttaa lukijoitaan siitä, että Prosper on hyvin asianmukaisesti moittinut Kassianusta hänen vapaata tahtoa koskevasta opetuksestaan ja että häntä on siksi luettava varoen aina, kun hän koskettaa tätä aihetta. Tällaisten todistusten ollessa osoituksena niiden arvosta ei ole ihme, että kopiot lisääntyivät nopeasti niin, että tuskin yksikään luostari oli vailla kopiota jostakin niiden osasta; ja olemassa olevia MSS:iä instituuteista ja konferensseista on hyvin paljon. Mikään vanhimmista tekstikokoelmista ei kuitenkaan sisällä koko teosta. Instituuttien katsottiin usein koostuvan kahdesta erillisestä tutkielmasta, – Coenobian instituutit, joka sisältää kirjat I-IV, ja Kahdeksasta päävirheestä, joka käsittää kirjat V-XII. Sama pätee myös konferensseihin ja niiden kolmeen osastoon: ne löytyvät usein erillisinä eri MSS:issä. MSS:ien määrä on niin suuri, että niitä oli mahdotonta koota yhteen Kassianin teosten viimeisintä painosta varten, joka on Petschenigin Wienin Corpus Scriptorum Ecclesiasticorum Latinorum -julkaisua varten toimittama. Toimittaja rajoitti sen vuoksi huomionsa rajattuun määrään, joista seuraavassa on luettelo:

LAITOKSET 404
Codex Casinensis Rescriptus, 295. Palimpsesti, jossa on Kasianssin työn päälle kirjoitetut Pyhän Hieronymuksen kirjeet. Tämän MS:n ajoitus on seitsemäs tai kahdeksas vuosisata, ja se sisältää vain osia Institutioista, eikä kirjoista I-IV tai VIII ja IX ole jäljellä mitään.
Codex Majoris Seminarii CEduensis (Autun), 24. Seitsemäs vuosisata, sisältää osia kirjoista V-XII.
Caroliruhensis, 87. Kahdeksas vuosisata, sisältää kaikki kaksitoista kirjaa.
Sangallensis, 183. Yhdeksäs vuosisata.
Parisinus, 12292. Kymmenes vuosisata.
Laudunensis (Laon), 328 bis. Yhdeksäs vuosisata.
Caroliruhensis, 164. Yhdeksäs vuosisata.

KESKUSTELUT 1-10
Vaticanus, 5766. Kahdeksas vuosisata.
Parisinus, Bibl. Nat., 13384. Yhdeksäs vuosisata.
Vercellensis (Chapter Library), 187, 44. Cent. 8-10.
Parisinus. Bibl. Nat. nouv. fonds, 2170. Yhdeksäs vuosisata. Tämä sisältää (muutamia puutteita lukuun ottamatta) kaikki konferenssit, ja se on ainoa Petschenigin MSS:stä, josta tämä voidaan sanoa.
Vaticanus, Bibl. Palat., 560. Kymmenes vuosisata.
Sangallensis, 574. Cent. 9-10. Näistä kahdessa viimeisessä on monia virheitä ja interpolointeja, joista joitakin on noudatettu Baselin vuosina 1485-1495 julkaistuissa Kassianin painoksissa.

III. KESKUSTELUT 11-17

Sessorianus (Rooma), 55. Cent. 7-8.
Petropolitanus, Bibl. Imp. O. 1, 4. Seitsemäs tai kahdeksas vuosisata. 3.Sangallensis, 576. Yhdeksäs vuosisata.

4.Parisinus, Bibl. Nat. nouv. fonds., 2170 (kuten edellä).

5.Vindobonensis, 397. Kymmenes vuosisata. Tämä Wienin MS. sisältää Prosperin teoksen Contra Collatorem, jonka marginaaliin on kirjoitettu Cassianin kohdat.

KESKUSTELUT 18-24.
Monacensis, 4549. Cent. 8-9.
Monacensis, 6343 9. vuosisata.
Parisinus, Bibl. Nat. nouv. fonds., 2170 (kuten edellä).
Vaticanus, Bibl. Reginae Sueciae, 140.Cent. 9-10.
Caroliruhensis, 92. Yhdeksäs vuosisata.
Sangallensis, 575. Yhdeksäs vuosisata.

Siirryttäessä nyt instituuteista ja keskusteluista teokseen ”Inkarnaatiosta Nestoriusta vastaan” meitä ei enää rasita monisteiden määrä. Sen kopioiden lisääntymiseen ei ollut samanlaista syytä kuin niiden kirjoitusten kohdalla, jotka koskivat luostarielämää. Se ei näytä koskaan saavuttaneen erityistä suosiota, ja tiettävästi siitä on jäljellä vain seitsemän käännöstä, joista Petschenig käytti painoksessaan seuraavia: –

Codex Bibl. Armentarii Parisiensis (Bibl. de l’Arsenal), 483.Cent. 10-11.
British Museum addl., 16414. Cent. 11-12.
Parisinus, Bibl. Nat., 14860. Kolmetoista vuosisata.
Bibl. Coloniensium Augustinianorum. Cuyck käytti sitä Cassianin painoksessaan, ja Petschenig pystyy antamaan siitä valikoituja lukutapoja. Jäljellä olevat tunnetut, mutta Petschenigin käyttämättömät muistikirjat ovat seuraavat:

Matritensis, Bibl. Nat., Q. 106. Kahdestoista vuosisata.

Laurentianus (Firenzen Laurentian kirjasto), XXVI., 13. Viidestoista vuosisata. Bibl. Leop. Medici Foesulanae (myös Firenzessä), 48. Viidestoista vuosisata. Parisinus, 2143. Neljästoista vuosisata.

Jäljelle jää vain selvitys painetun tekstin eri painoksista. Yleisesti on todettu, että Sääntöjen varhaisin painos oli Venetsiassa vuonna 1481 painettu painos, josta tiedetään olevan olemassa vain yksi kappale, nimittäin Firenzen Laurentiuksen kirjastossa, ja että ensimmäinen konferenssit sisältävä painos oli Amerbachin Baselissa vuonna 1485 julkaisema painos. Tämä väite vaikuttaa kuitenkin virheelliseltä, sillä British Museumissa on edelleen olemassa yksi ainoa kappale hyvin varhaisesta konferenssien mustakantisesta painoksesta. Nimiölehti on kadonnut, eikä kolofoniaa ole, joten päivämäärää ei voida antaa varmuudella, mutta museon viranomaiset ajoittavat teoksen vuodelle 1476, ja sen uskotaan valmistuneen Brysselin Yhteisen elämän veljesten painosta. Teoksen ensimmäinen sivu alkaa seuraavasti: ”Ut Valeas cor in opere isto citius invenire qd requiris haec tibi concapitulatio breviter demostrabit quis unde in singulis collationibus disputaverit.” (”Jotta voisit nopeammin löytää tästä teoksesta sen, mitä etsit, tämä lyhyt yhteenveto näyttää sinulle, kuka mistäkin aiheesta kussakin keskustelussa väitteli.”)

Sitten seuraa luettelo kahdestakymmenestäneljästä keskustelusta ja niiden kirjoittajista, ja sivu päättyy näihin sanoihin: ”Prologus cassiani sup. collationes patru ad leontiu et elladiu epos. In nomine Domini ihu cristi dei nostri feliciter.”(”Cassianuksen esipuhe Isien keskusteluihin, osoitettu piispoille Leontiukselle ja Helladiukselle. Herramme Jeesuksen Kristuksen, meidän Jumalamme, nimessä onnellisesti”).

Tämä oli siis mitä todennäköisimmin ensimmäinen painos konferenssien latinankielisestä tekstistä. On kuitenkin erikoinen tosiasia, että vielä aikaisempana ajankohtana niistä oli jo julkaistu vapaa saksankielinen käännös tai parafraasi. Tämä, kuten äsken mainittu teos, on jäänyt kaikkien Cassianin toimittajien huomiotta, mutta British Museumissa on edelleen kaksi kappaletta, jotka alkavat seuraavasti: ”Hic liber a quodam egregio sacrarum literarum professore magistro Johane Nide ordis pdicatorum fratre de latino in vulgarem Nuremberge translatus est.” (”Tämän kirjan on kääntänyt latinasta kansankielelle Nürnbergissä eräs erinomainen pyhien kirjoitusten opettaja, maisteri Johannes Nider, saarnaajien veljeskunnasta.”)

Yhden kappaleen kolofonissa on ilmoitettu vuodeksi 1472 ja painopaikaksi Augsberg. Toisessa kappaleessa ei ole päivämäärää, mutta museoviranomaiset ajoittavat sen vielä aikaisemmaksi vuodeksi, nimittäin vuodeksi 1470. Baselin painos vuodelta 1485 painettiin uudelleen Amerbachin kirjapainossa vuonna 1497, ja Venetsiassa julkaistiin vuonna 1491 toinen laitospainos, johon lisättiin konferenssit. Seuraavat varhaiset painokset ilmestyivät Lyonissa vuosina 1516 ja 1525 ja Bolognassa vuonna 1521. Mutta vasta vuonna 1534 julkaistiin seitsemän Nestoriuksen vastaista kirjaa inkarnaatiosta. Ne ilmestyvät ensimmäisen kerran painoksessa, joka ilmestyi tänä vuonna Cratanderin painosta Baselissa. Kaikkia näitä varhaisia, hyvin puutteellisia painoksia huomattavasti parempi oli Christopher Plantinin Antwerpenissä vuonna 1578 julkaisema ja Louvainin professorin ja sittemmin Ruremonden piispan H. Cuyckin toimittama painos. Se tehtiin kardinaali Carafan ehdotuksesta, ja sen koko nimi on seuraava: ”D. Ioannis Cassiani Eremitae Monasticarum Institutionum libri IIII. De Capitalibus vitiis libri VIII. Collationes SS. Patrum XXIIII. De Verbi Incar-natione libri VII. Nunc demure post varias editiones ad complurium MS. fidem a non pancis mendarum milibus incredibili labore expurgati: id quod ex subiectis ad calcem castigationibus facile cognosci poterit: additis etiam ad quaedam loca censoriis notationibus, et obscurarum vocum ac sententiarun elucidatione, un a cum duobus Indicibus locupletissimis. Accesserunt quoque Regulae SS. Patrum ex antiquissimo Affliginiensis monasterii MS. codice desumptae. Opera et studio Henrici Cuyckii Sacrae Theologiae Licentiati. (”Erakko D. Johannes Cassianuksen teokset: Luostarilaitoksen perusteet, neljä kirjaa. Pääpaheista, kahdeksan kirjaa. Pyhien Isien keskusteluja, kaksikymmentäneljä. Sanan lihaksitulemisesta, seitsemän kirjaa. Nyt viimein useiden painosten jälkeen monien käsikirjoitusten perusteella puhdistettu uskomattomalla vaivalla tuhansista virheistä: tämän voi helposti havaita teoksen lopussa olevista korjauksista. Lisäksi on lisätty joihinkin kohtiin kriittisiä huomautuksia sekä hämärien sanojen ja lauseiden selvennyksiä, yhdessä kahden erittäin kattavan hakemiston kanssa. Mukaan on liitetty myös Pyhien Isien säännöt, jotka on otettu Affligem’in luostarin hyvin vanhasta käsikirjoituksesta. Työn on tehnyt ja toimittanut Henricus Cuyckius, pyhän teologian lisensiaatti.”)

Cuyckin teosta täydensi, niin ikään Carafan toivomuksesta, Toledon pappi Petrus Ciacconius, joka kuoli vuonna 1581, ennen kuin se oli valmis painoon. Roomassa julkaistiin kuitenkin vuonna 1588 uusi painos ”ex Edibus Dominicae Basae”, johon Ciacconiuksen muistiinpanot ja korjaukset sisällytettiin. Valitettavasti tämä painos ei sisällä inkarnaatiota käsitteleviä kirjoja.

Sen koko nimi on seuraava: ”Ioannis Cassiani Eremitae de institutis renuntiantium Libri XII. Collationes Sanctorum Patrum XXIIII. Adiectae sunt quarundam obscurarum dictionum interpretationes ordine alphabeti dispositae: et observationes in loca ambigua et minus tuta. Praeterea Indices duo testimoniorum sacrae Scripturae, quae a Cassiano vel explicantur, vel aliter quam vulgata editio habet, citantur: ac postremo verum memorabilium Index copiosissimus. Accedit Regula S. Pachomii, quae a S. Hieronymo in Latinum sermonem conversa est: Omnia multo quam antehac, auxilio vetustissimorum codicum, emendatiora, et ad suam integritatem restituta.” (”Johannes Cassianus Erakon kaksitoista kirjaa luopujien säännöistä. Kaksikymmentäneljä pyhien isien keskustelua. Lisätty on joidenkin hämärien ilmaisujen tulkintoja aakkosjärjestyksessä järjestettynä: ja huomioita epäselviin ja vähemmän varmoihin kohtiin. Lisäksi kaksi hakemistoa Pyhän Raamatun todistuksista, jotka Cassianus joko selittää tai siteeraa toisin kuin yleinen painos: ja lopuksi erittäin kattava muistettavien asioiden hakemisto. Mukana on myös Pyhän Pachomiuksen sääntö, jonka Pyhä Hieronymus on kääntänyt latinan kielelle: Kaikki on paljon aiempaa parempaa, vanhojen käsikirjoitusten avulla korjattua ja alkuperäiseen muotoonsa palautettua.”)

Tämä samoin kuin edellinenkin painos sisälsi väitöskirjan useista (yhteensä noin kolmestakymmenestä) epäilyttävän ortodoksisista kohdista, jotta lukija olisi varuillaan seuraamasta Kassianusta hänen virheissään. Vuonna 1616 Douayssä julkaistiin kahdessa niteessä se, mikä on pysynyt tähän päivään asti Cassianin teosten standardipainoksena, jonka Arrasissa sijaitsevan Pyhän Vaastin luostarin benediktiinimunkki Gazet on laatinut rakastavalla huolella. Tätä painosta on rikastettu kauttaaltaan runsailla huomautuksilla, jotka sisältävät valtavasti havainnollistavaa aineistoa, ja Kassianuksen teosten tekstin lisäksi se sisältää useita muita asiakirjoja, jotka ovat tärkeitä teosten oikean ymmärtämisen kannalta. Koko nimi on tämä: ”Ioannis Cassiani presbyteri, quem alii eremitam, alii abbatem nuncupant, opera omnia. Novissime recognita, repurgata et notis amplissimis illustrata. Quibus accessere alia ejusdem argumenti opuscula, quorum elenchum sequens pagina exhibebit. Studio et opera D. Alardi Gazaei coenobitae Vedastini ord. Benedicti.” (Johannes Cassianuksen, papin, jota toiset kutsuvat erakoksi, toiset apotiksi, kaikki teokset. Viimeksi tarkistettu, puhdistettu ja erittäin laajoilla huomautuksilla valaistu. Joihin on lisätty muita saman aiheen pieniä teoksia, joiden luettelon seuraava sivu esittää. Benediktiiniläisjärjestön Vedastuksen luostarin munkin D. Alardus Gazaeuksen tutkimuksen ja työn tuloksena.)

Sääntöjen, keskustelujen ja Nestoriuksen vastaisen inkarnaatiota käsittelevän teoksen lisäksi nämä niteet sisälsivät muun muassa seuraavaa aineistoa: ó Pyhän Pachomiuksen sääntö. Katolinen oppi, jonka Dionysius Carthusianus korvasi konferenssin XIII loppuosalla. Prosper ”Contra Collatorem”. Tätä painosta on painettu usein uudelleen, ja jotkin myöhemmistä uusintapainoksista sisältävät vielä enemmän havainnollistavaa aineistoa. Se on edelleen välttämätön Kassianuksen teosten tutkijalle niiden arvokkaiden kommenttien vuoksi, joilla se on kauttaaltaan rikastettu. Pelkän tekstin osalta sen on nyt kuitenkin syrjäyttänyt Petschenigin laatima hieno kaksiniminen painos Wienin Corpus Scriptorum Ecclesiasticorum Latinorum -julkaisua varten. Vol. I. – Ioannis Cassiani De Institutis Coenobiorum et de octo Principalium Vitiorum Remediis Libri XII. De Incarnatione Domini Contra Nestorium Libri VII. recensuit et commentario critico instruxit Michael Petschenig. Accedunt Prolegomena et Indices (Vindobonae, 1888). Vol. II. – Ioannis Cassiani Conlationes XXIIII. (Vindobonae, 1886). Petschenigin työ on tehty ihailtavasti, ja tämän painoksen teksti on huomattavasti parempi kuin kaikkien edeltäjiensä. Tässä käännöksessä sitä on käytetty kaikissa konferensseissa. Instituutit ja inkarnaatiota käsittelevän teoksen sisältävä nide ilmestyi valitettavasti liian myöhään, jotta käännös olisi voitu tehdä siitä. Sitä on kuitenkin huolellisesti verrattu Ciacconiuksen tekstiin, jota Gazet vain toistaa, ja huomautuksissa on kiinnitetty huomiota tärkeimpiin muutoksiin. Jo aiemmin on mainittu varhainen saksankielinen parafraasi tai käännös, joka on peräisin vuodelta 1470 tai 1472, ja Kassianuksen teosten suosiosta kertoo se, että niistä on tehty lukuisia muitakin varhaisia käännöksiä Euroopan eri kielille. Näistä aikajärjestyksessä seuraavana on yksi flaaminkielinen. British Museumissa olevasta kopiosta puuttuu otsikko, ja kirja alkaa seuraavasti: ”Hier beghint der ouder vader collacie. Hi hyetede Ioannes Cassianus die dese vieretwintich navolgende vad, collacien ghemaect hevet.”. Kolofoni on tämä: ”Hier eyndet een seer goede en profitelike leeringhe. En is ghenoemt der ouder vaders collacien. Michiel hiller van Hoochstraten. Tantwerpen 1506. fol.”(”Tästä alkaa vanhojen isien keskustelut. Häntä kutsuttiin Johannes Cassianukseksi, joka on tehnyt nämä seuraavat kaksikymmentäneljä isien keskustelua.”Kolofoni:”Tähän päättyy erittäin hyvä ja hyödyllinen opetus. Ja sitä kutsutaan vanhojen isien keskusteluiksi. Michiel Hillen van Hoochstraten. Antwerpenissä”)

Hyvin vähän myöhemmin ilmestyy ensimmäinen useista ranskankielisistä käännöksistä, ja sen nimi on seuraava: ”…”: ”Les Collacions des sains Peres anciens translateez de Grec en latin. Par Cassiodorus tres sainct docteur en theologie et translateez de latin en francoys par maistre ieha gosein aussy docteur en theologie de l’ordre des freres de la Montaigne du carme et imprimees nouvellement a paris.”(”Pyhien muinaisten isien keskustelut, käännetty kreikasta latinaksi Cassiodoruksen, erittäin pyhän teologian tohtorin toimesta, ja käännetty latinasta ranskaksi maisteri Jean Goseinin toimesta, joka on myös teologian tohtori Karmelivuoren veljeskunnasta, ja vastikään painettu Pariisissa.”).

Päivämäärää ei ole ilmoitettu, mutta museoviranomaiset ajoittavat teoksen vuodelle 1510. Myöhempiä ranskalaisia käännöksiä ovat seuraavat: – Paris. Chez Charles Savreux. 8∞ les Conferences de Cassien traduites en francois par De Saligny. 1663. (Tästä painoksesta puuttuu kokonaan kolmastoista konferenssi.) Paris Chez Charles Savreux. 8∞ les Institutions de Cassien traduites en francois par De Saligny. 1667. Institutions de Cassien traduites par E. Cartier. Pariisi, Tours, 1872. On myös kaksi italialaista käännöstä, toinen jo vuodelta 1563 (Opera. Tradotta per B. Buffi. Venetia. 1563. 4∞) ja toinen nykyiseltä vuosisadalta, – Volgarizzamento delle collazioni dei SS. Padri del venerabile G. C. [By Bartolommeo da San Concordio?] Testo di lingua in edito [toimittanut T. Bini]. Lucca. 1854. 8∞. On merkillepantavaa, että Englanti on tähän asti ollut lähes ainoa, jolla ei ole ollut käännöstä, sillä Cassianin teoksia ei ole vielä koskaan ilmestynyt englantilaisessa lehdistössä. On toivottavaa, että nyt lukijalle tarjottu versio voi tehdä jotain tämän mielenkiintoisen ja erittäin opettavaisen kirjailijan teosten tunnetuksi tekemiseksi laajemmin kuin ne näyttävät tällä hetkellä olevan.

ESIPUHE

Vanhan testamentin historia kertoo meille, että viisain Salomo sai taivaasta ”viisautta ja ymmärrystä ylenpalttisesti ja sydämen laajuutta niin kuin hiekkaa meren rannalla, jota ei voi laskea”, niin että Herran todistuksen mukaan voimme sanoa, että kukaan ei ole noussut aikojen kuluessa hänen veroisensa eikä nouse hänen jälkeensä; ja myöhemmin, kun hän halusi pystyttää tuon suurenmoisen temppelin Herralle, meille kerrotaan, että hän pyysi apua muukalaiselta, Tyyron kuninkaalta. Ja kun hänen luokseen lähetettiin eräs Hiram, leskirouvan poika, hänen avullaan toteutettiin kaikki ne loistokkaat asiat, jotka hän suunnitteli jumalallisen viisauden ehdotuksesta joko Herran temppeliä tai pyhiä astioita varten. Jos siis se voima, joka oli kaikkia maan valtakuntia korkeampi, ja tuo Israelin suvun jalo ja maineikas jälkeläinen ja se jumalallisesti inspiroitunut viisaus, joka ylitti kaikkien itämaisten ja egyptiläisten koulutuksen ja tavat, ei suinkaan halveksinut köyhän miehen ja muukalaisen neuvoja, niin aivan oikein myös te, autuas paavi Castor, näiden esimerkkien opettamana, suvaitsette kutsua minut, arvottoman luodun, vaikka olenkin ja kaikin puolin mahdollisimman köyhä, osalliseksi niin suureen työhön. Kun te aiotte rakentaa Jumalalle todellisen ja kohtuullisen temppelin, ei elottomista kivistä, vaan pyhien seurakunnasta, eikä mitään ajallista tai turmeltuvaa rakennusta, vaan ikuisen ja järkkymättömän; ja haluten myös pyhittää Herralle kallisarvoisia astioita, joita ei ole taottu tyhmästä metallista, kullasta tai hopeasta, jonka babylonialainen hallitsija voi myöhemmin ottaa ja omistaa jalkavaimojensa ja ruhtinaidensa nautinnoille, vaan jotka on muotoiltu pyhistä sieluista, jotka loistavat viattomuuden, vanhurskauden ja puhtauden suoruutta ja kantavat ympärillään Kristusta, joka pysyy itsessään kuninkaana; – Koska siis olet huolissasi siitä, että idän ja erityisesti Egyptin laitokset vakiinnutettaisiin maakunnassasi, jossa ei tällä hetkellä ole luostareita, vaikka sinä itse olet täydellinen kaikissa hyveissä ja tiedoissa ja niin täynnä kaikkia hengellisiä rikkauksia, että paitsi puheesi, myös pelkkä elämäsi riittää esimerkkinä niille, jotka etsivät täydellisyyttä, – pyydät kuitenkin minua, joka en tiedä, mitä sanoisin, ja joka olen heikko puheissa ja tiedoissa, antamaan jotakin ajatusteni niukasta tarjonnasta toiveittesi täyttämiseksi; ja pyydätte minua julistamaan, vaikkakin taitamattomalla kynällä, luostareiden tapoja, joita olemme nähneet noudatettavan kaikkialla Egyptissä ja Palestiinassa, sellaisina kuin isät ovat ne meille siellä välittäneet; te ette etsi siroa puhetta, jossa te itse olette erityisen taitava, vaan haluatte, että pyhien miesten yksinkertainen elämä kerrotaan yksinkertaisella kielellä veljille uudessa luostarissanne. Ensinnäkin siksi, että ansioni eivät ole niin oikeassa suhteessa ikääni nähden, että voisin luottaa voivani ymmärtää mielelläni ja sydämelläni arvokkaasti niin vaikeita, niin hämäräperäisiä ja niin pyhiä asioita. Toiseksi siksi, että se, mitä joko yritimme tehdä tai opimme tai näimme, kun varhaisimmasta nuoruudestamme lähtien elimme heidän keskuudessaan ja mitä heidän päivittäiset kehotuksensa ja esimerkkinsä kannustivat meitä, – se tuskin voi säilyä kokonaisuudessaan, kun olemme olleet niin monta vuotta erossa heidän kanssakäymisestään ja heidän elämäntapansa noudattamisesta; varsinkin kun näiden asioiden tapaa ei voi mitenkään opettaa tai ymmärtää tai säilyttää muistissa tyhjänpäiväisellä mietiskelyllä ja sanallisella opetuksella, sillä se riippuu täysin kokemuksesta ja käytännöstä. Ja niin kuin näitä asioita ei voi opettaa muutoin kuin se, jolla on ollut niistä kokemusta, niin niitä ei voi edes oppia tai ymmärtää muutoin kuin se, joka on yrittänyt yhtä huolella ja vaivalla ymmärtää niitä; ja ellei niistä usein keskustella ja niitä käytetä hyvin läpi usein hengellisten miesten kanssa käytävissä keskusteluissa, ne haihtuvat nopeasti mielen huolimattomuuden vuoksi. Kolmanneksi siksi, että taidoiltaan puutteellinen puhe ei voi oikein selittää niitä asioita, jotka voimme palauttaa mieleemme, ei niin kuin asiat itsessään ansaitsevat, vaan selittää niitä asioita, jotka voimme palauttaa mieleemme, ei niin kuin asiat itsessään ansaitsevat, vaan niin kuin tilamme sallii. Tähän on vielä lisättävä, että juuri tästä aiheesta ovat jo useat elämässään jalot ja puheessaan ja tiedoissaan huomattavat miehet julkaisseet useita pieniä kirjoja, tarkoitan Basileiosta ja Hieronymusta sekä eräitä muita, joista ensimmäinen, kun veljet kysyivät erinäisistä säännöistä ja kysymyksistä, vastasi kielellä, joka ei ollut ainoastaan kaunopuheista vaan myös runsaasti todistuksia Pyhästä Kirjoituksesta; kun taas jälkimmäinen ei ainoastaan julkaissut teoksia, jotka olivat hänen oman neroutensa alkulähde, vaan käänsi latinaksi kreikankielisiä teoksia, jotka oli kirjoitettu kreikaksi. Ja tällaisten runsaiden kaunopuheisuuden virtojen jälkeen minua ei ehkä epäoikeudenmukaisesti syytettäisi röyhkeydestä, kun yritin tuottaa tätä heikkoa puroa, ellei teidän pyhyytenne luottamus rohkaisisi minua ja varmuus siitä, että nämä vähäpätöiset kirjoitukset kelpaisivat teille, olivatpa ne minkä ikäisiä tahansa, ja varmuus siitä, että nämä vähäpätöiset kirjoitukset kelpaisivat teille, olivatpa ne minkä ikäisiä tahansa, ja että lähettäisitte ne vastaperustetussa luostarissanne asuvien veljien 412 seurakuntaan. Ja jos olen sattumalta sanonut jotakin ilman riittävää huolellisuutta, olkoot he ystävällisesti huomaamatta sitä ja sietäkööt sen hieman suopealla anteeksiannolla, pyytäen pikemminkin luottamusta – puheiden arvokkuutta kuin tyylin armoa minun puoleltani. Sen vuoksi, autuas paavi, merkittävä uskonnon ja nöyryyden esimerkki, rukoustenne rohkaisemana, lähestyn parhaan kykyni mukaan sitä työtä, jonka te käskette; ja ne asiat, jotka meitä edeltäneet jättivät kokonaan käsittelemättä, koska he pyrkivät kuvailemaan pikemminkin sitä, mitä olivat kuulleet, kuin sitä, mitä olivat kokeneet, nämä asiat kerron kuin kokemattomalle luostarille ja miehille, jotka ovat todellakin janoisia. En myöskään todellakaan yritä punoa tarinaa Jumalan ihmeistä ja merkeistä, vaikka me emme ole ainoastaan kuulleet monista sellaisista vanhimmiltamme ja uskovaisuuttaan menneiltä, vaan olemme myös nähneet niiden toteutuvan silmiemme edessä; Mutta kun jätän pois kaikki nämä asiat, jotka eivät palvele lukijaa kuin hämmästystä eivätkä opeta täydellistä elämää, yritän Jumalan avulla niin pitkälle kuin voin uskollisesti selittää vain heidän laitoksensa ja luostariensa säännöt ja erityisesti tärkeimpien vikojen alkuperän ja syyt, joita heillä on kahdeksan, sekä niiden parannuskeinot heidän perinteidensä mukaan, – koska tarkoitukseni ei ole sanoa muutama sana Jumalan ihmeistä, vaan siitä, miten voimme parantaa luonnettamme ja saavuttaa täydellisen elämän sen mukaisesti, mitä olemme saaneet vanhimmiltamme. Tässäkin pyrin noudattamaan ohjeitanne, niin että jos satun huomaamaan, että niissä maissa on joko poistettu tai lisätty jotakin, mikä ei ole vanhinten muinaisen tavan vahvistaman esimerkin mukaista, vaan jonkun luostarin perustaneen mielikuvituksen mukaista, lisään tai jätän sen uskollisesti pois, sen säännön mukaisesti, jota olen nähnyt noudatettavan Egyptissä ja Palestiinassa muinoin perustetuissa luostareissa, sillä en usko, että länteen, Gallian alueille, perustettava uusi laitos voisi löytää mitään järkevämpää tai täydellisempää kuin kaikki ne tavat, joiden noudattamisessa pyhien ja hengellisesti ajattelevien isien perustamat luostarit apostolisen saarnan alkamisesta lähtien ovat säilyneet jopa meidän aikoihimme asti. Uskallan kuitenkin käyttää työssäni tätä harkintaa, – että jos löydän egyptiläisten säännöissä jotakin sellaista, mikä joko ilmaston ankaruuden vuoksi tai jonkin vaikeuden tai tapojen erilaisuuden vuoksi on näissä maissa mahdotonta tai vaikeaa ja raskasta, tasapainotan sitä jossain määrin niiden luostareiden tavoilla, joita löytyy 413 eri puolilla Pontusta ja Mespotamiaa; sillä jos otetaan asianmukaisesti huomioon se, mikä on mahdollista, noudatetaan samaa täydellisyyttä, vaikka voimat voivat olla eriarvoiset.

”JOHANNES CASSIANUKSEN KAKSITOISTA KIRJAA

KOSKIEN

LUOSTARILAITOKSEN PERUSTEITA

PARANNUSKEINOJA KAHDEKSAAN PÄÄPAHEESEEN”

KIRJA I

MUNKKIEN PUKEUTUMISESTA.

LUKU 1. Munkkien vyötäröstä

Koska aiomme puhua luostareiden tavoista ja säännöistä, miten voisimme Jumalan armosta aloittaa paremmin kuin munkkien todellisesta pukeutumisesta, sillä sitten voimme aikanaan selittää heidän sisäistä elämäänsä, kun olemme asettaneet heidän ulkoisen olemuksensa silmienne eteen. Niinpä munkin, Kristuksen sotilaana, joka on aina valmis taisteluun, tulee aina kulkea lanteet vyötettynä. Sillä tällä tavoin myös Pyhän Kirjoituksen auktoriteetti osoittaa, että ne kävelivät, jotka Vanhassa testamentissa aloittivat tämän elämän alkuperäisen, – tarkoitan Eliaa ja Elisaa; ja lisäksi tiedämme, että Uuden testamentin johtajat ja kirjoittajat, nimittäin Johannes, Pietari ja Paavali, ja muut samassa asemassa olevat, kävelivät samalla tavalla. Ja näistä ensiksi mainittu, joka jo Vanhassa testamentissa näytti neitseellisen elämän kukkia ja esimerkkiä siveydestä ja raittiudesta, kun Herra oli lähettänyt hänet nuhtelemaan Israelin pahan kuninkaan Ahasjan sanansaattajia, koska hän oli sairauden vallassa aikonut neuvotella Beelsebubin kanssa, Ekronin jumalaa hänen terveydentilastaan, ja sen jälkeen mainittu profeetta oli tullut heitä vastaan ja sanonut, ettei hän saisi nousta vuoteelta, jolla makasi, – tämä mies tuli vuoteeseen sidotulle kuninkaalle tutuksi hänen vaatteidensa luonteen kuvauksen perusteella. Kun nimittäin sanansaattajat palasivat hänen luokseen ja toivat profeetan sanoman, hän kysyi, millainen oli se mies, joka oli tavannut heidät ja sanonut tuollaiset sanat, ja miten hän oli pukeutunut. ”Karvainen mies”, he vastasivat, ‘ja hänen kupeillaan oli nahkavyö.’ Ja tästä pukeutumisesta kuningas näki heti, että kyseessä oli Jumalan mies, ja sanoi: ”Toisin sanoen, vyön ja karvaisen ja hoitamattoman ruumiin ulkonäön perusteella hän tunnisti ilman pienintäkään epäilystä Jumalan miehen, koska tämä oli aina kiinnittynyt häneen hänen asuessaan niin monien tuhansien israelilaisten joukossa, ikään kuin se olisi painautunut hänen erityiseksi tunnusmerkikseen, joka osoitti hänen omaa erityistä tyyliään. Myös Johanneksesta, joka tuli eräänlaiseksi pyhäksi rajapyykiksi Vanhan ja Uuden testamentin välille ja joka oli sekä alku että loppu, tiedämme evankelistan todistuksen perusteella, että ”sillä samalla Johanneksella oli kamelin karvasta tehty vaatetus ja nahkavyö hänen kupeillaan”. Kun myös Pietari oli ollut Herodeksen vankina ja hänet oli määrä viedä ulos tapettavaksi seuraavana päivänä, enkelin seisoessa hänen luonaan häntä syytettiin: ”Vyötä itsesi ja pue kenkäsi jalkaasi.” Eikä Herran enkeli olisi varmasti käskenyt häntä tekemään näin, ellei hän olisi nähnyt, että hän oli yölevon vuoksi vapauttanut väsyneet raajansa hetkeksi tavallisesti niiden ympärille sidotusta vyöstä. Myös Paavalia, joka oli matkalla Jerusalemiin ja jonka juutalaiset aikoivat pian panna kahleisiin, kohtasi Kesareassa profeetta Agabus, joka otti hänen vyönsä ja sitoi hänen kätensä ja jalkansa osoittaakseen ruumiillisilla teoillaan ne vammat, jotka hän joutuisi kärsimään, ja sanoi: Niin juutalaiset Jerusalemissa sitovat sen miehen, jonka vyö tämä on, ja antavat hänet pakanoiden käsiin.” Hän sanoi: ”Niin juutalaiset Jerusalemissa sitovat sen miehen, jonka vyö tämä on, ja antavat hänet pakanoiden käsiin.” Ja profeetta ei varmasti olisi koskaan tuonut tätä esille eikä olisi sanonut ”mies, jonka vyö tämä on”, ellei Paavalilla olisi aina ollut tapana sitoa vyötä lanteidensa ympärille.

LUKU 2. Munkkien kaavusta

Anna myös munkin puvun olla sellainen, joka vain peittää ruumiin ja estää alastomuuden häpeän ja pitää kylmyyden aiheuttamat haitat loitolla, ei sellainen, joka voi edistää turhamaisuuden ja ylpeyden siemeniä; sillä sama apostoli sanoo meille: ”Kun meillä on ruoka ja peitto, niin tyytykäämme niihin.” ”Peitto”, hän sanoo, ei ‘vaatteet’, kuten joissakin latinankielisissä jäljennöksissä virheellisesti esiintyy: eli se, mikä voi vain peittää ruumiin, ei se, mikä voi miellyttää mielikuvitusta vaatetuksen loistokkuudella; tavallinen, niin että sitä ei pidetä värin tai muodin uutuuden vuoksi huomattavana muiden saman ammatin harjoittajien joukossa; ja täysin vapaa huolestuttavasta huolellisuudesta, mutta ei kuitenkaan laiminlyönnin kautta syntyneiden tahrojen värjäämänä. Ja lopuksi, ne olkoot niin kaukana tämän maailman muodista, että ne pysyvät täysin Jumalan palvelijoiden yhteisessä käytössä. Sillä kaikki se, mitä yksi tai muutama Jumalan palvelijoista vaatii itselleen ja mikä ei ole koko veljeskunnan yhteistä omaisuutta, on joko tarpeetonta tai turhaa, ja siksi sitä on pidettävä vahingollisena ja pikemminkin turhamaisuuden kuin hyveellisyyden vaikutelmaa antavana. Ja sen vuoksi kaikki mallit, joita emme näe opetetun sen enempää muinaisilta pyhiltä, jotka loivat luostarielämän perustan, kuin oman aikamme isiltä, jotka vuorostaan säilyttävät nykyäänkin tapojaan, meidän on myös hylättävä turhina ja hyödyttöminä: Sen vuoksi he paheksuivat ehdottomasti säkkipukua, koska se on kaikille näkyvä ja silmiinpistävä ja koska se ei juuri tästä syystä ainoastaan hyödytä sielua, vaan pikemminkin edistää turhamaisuutta ja ylpeyttä, ja koska se on epämukava ja sopimaton välttämättömien töiden suorittamiseen, joihin munkin pitäisi aina valmistautua ja joita hän voi tehdä esteettömästi. Mutta vaikka kuulemme joistakin kunnioitettavista henkilöistä, jotka ovat pukeutuneet tällaiseen vaatetukseen, meidän ei siis pidä antaa luostareita koskevaa sääntöä eikä myöskään horjuttaa pyhien isien muinaisia säädöksiä, koska emme usko, että muutamaa miestä, jotka olettavat omaavansa muita hyveitä, on syytä syyttää edes niistä asioista, joita he ovat harjoittaneet muulla tavoin kuin katolisen säännön mukaisesti. Sillä muutamien harvojen mielipidettä ei pidä suosia kaikkia koskevan yleisen säännön kustannuksella eikä se saa puuttua siihen. Meidän tulisi nimittäin osoittaa horjumatonta uskollisuutta ja kiistatonta kuuliaisuutta, ei niille tavoille ja säännöille, jotka muutamien tahto on ottanut käyttöön, vaan niille, jotka pitkäaikainen muinaismuisto ja lukuisat pyhät isät ovat yksimielisellä päätöksellä siirtäneet tuleville. Eikä myöskään sen pitäisi vaikuttaa meihin jokapäiväisen elämämme ennakkotapauksena, että Israelin paha kuningas Joram repi vaatteensa, kun vihollisjoukot piirittivät hänet, ja hänen sanotaan pitäneen säkkikangasta vaatteidensa sisällä; tai että niiniveläiset pukeutuivat karkeaan säkkikangasliinaan lieventääkseen Jumalan tuomiota, jonka profeetta oli lausunut heitä vastaan, ja että he olivat pukeutuneet karkeaan säkkikangasliinaan. Ensin mainittujen osoitetaan pukeutuneen säkkiin salaa altapäin, niin että ellei päällysvaate olisi revennyt, kukaan ei olisi voinut tietää siitä, ja jälkimmäiset sietivät säkkiin pukeutumista aikana, jolloin ketään ei voitu syyttää pröystäilystä, koska kaikki surivat kaupungin lähestyvää tuhoa ja olivat pukeutuneet samoihin vaatteisiin. Sillä kun ei ole mitään erityistä eroa ja kaikki ovat samanlaisia, ei siitä ole haittaa.

3 LUKU Egyptiläisten hupuista

Egyptiläisten pukeutumisessa on lisäksi joitakin asioita, jotka eivät liity niinkään ruumiinhoitoon kuin luonteen säätelyyn, jotta vaatteiden luonne säilyttäisi yksinkertaisuuden ja viattomuuden noudattamisen. He käyttävät nimittäin jatkuvasti sekä päivällä että yöllä hyvin pieniä, kaulan ja hartioiden päähän ulottuvia huppuja, jotka peittävät vain pään, jotta he voisivat jatkuvasti pyrkiä säilyttämään pienten lasten yksinkertaisuuden ja viattomuuden jäljittelemällä heidän varsinaista pukeutumistaan. Ja nämä miehet ovat palanneet lapsuuteen Kristuksessa ja laulavat kaikkina aikoina sydämestä ja sielusta: ”Herra, minun sydämeni ei ole ylenpalttinen eikä minun silmäni ole ylväs. En ole vaeltanut suurissa asioissa enkä ihmeellisissä asioissa, jotka ovat ylhäällä minusta. Jos en olisi nöyrä, vaan korottaisi sieluani, niin kuin vieroitettu lapsi on äitiinsä päin.”

LUKU 4 Egyptiläisten tunikoista

He käyttävät myös pellavaisia tunikoita, jotka ulottuvat tuskin kyynärpäihin asti, ja jättävät muuten kädet paljaiksi, jotta hihojen katkaisu viittaisi siihen, että he ovat katkaisseet kaikki tämän maailman teot ja työt, ja että pellavavaate opettaisi, että he ovat kuolleet kaikelle maalliselle keskustelulle, ja että he täten kuulisivat Apostolin sanovan heille päivä päivältä: ”Kuolettakaa jäsenenne, jotka ovat maan päällä”; myös heidän pukeutumisensa julistaa tätä: ”Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätketty Kristuksen kanssa Jumalaan”; ja taas: ‘Te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätketty Kristuksen kanssa Jumalaan’: ”Ja minä elän, mutta nyt en enää minä, vaan Kristus elää minussa. Minulle tosiaankin on maailma ristiinnaulittu, ja minä maailmalle”.”

LUKU 5. Heidän nyöreistään

Heillä on myös kaksinkertaiset villalangasta kudotut huivit, joita kreikkalaiset kutsuvat analaboiksi, mutta joita meidän pitäisi kutsua vyötäröiksi tai nauhoiksi, tai oikeammin nyöreiksi. Nämä kaulan päälle laskeutuvat ja jakautuvat kaulan molemmin puolin ja kiertävät (kaavun) poimut kainaloiden kohdalta ja keräävät ne ylös molemmin puolin, niin että he voivat vetää ylös ja kietoa puvun leveät poimut lähelle vartaloa, ja näin kädet vyötettyinä heistä tulee aktiivisia ja valmiita kaikenlaisiin töihin, ja he pyrkivät kaikin voimin täyttämään apostolin käskyn: ”Sillä nämä kädet eivät ole palvelleet ainoastaan minua, vaan myös niitä, jotka ovat minun kanssani”, ‘emmekä ole syöneet kenenkään leipää turhaan, vaan olemme raataneet ja työskennelleet yötä päivää, ettemme olisi kenellekään teistä rasitteeksi.’ ‘Nämä kädet ovat palvelleet paitsi minua myös niitä, jotka ovat minun kanssani’. Ja: ”Jos joku ei halua tehdä työtä, älköönkä syökö.”

6 LUKU Heidän viitoistansa.

NÄIN he peittävät kaulansa ja hartiansa kapealla viitalla, pyrkien vaatimattomaan pukeutumiseen sekä halpuuteen ja säästäväisyyteen; ja tätä kutsutaan meidän kielessämme samoin kuin heidän kielessään maforiksi (vrt. ὠμοφόριον, ōmophórion=olkapäinnä kannettava); ja näin he välttävät sekä kustannuksia että viittojen ja suurten takkien näyttävyyttä.

7 LUKU Lampaan- ja vuohennahasta.

VIIMEINEN esine heidän pukeutumisessaan on vuohennahka, jota kutsutaan melotesiksi (μηλωτής =lampaan tai vuohen nahka, mēlōtḗs) eli peraksi (=laukku tai pussi), ja sauva, jota he kantavat matkien niitä, jotka ennakoivat luostarielämän linjoja Vanhassa testamentissa, ja joista apostoli sanoo: ”He vaelsivat lampaan- ja vuohennahoissa, puutteessa, ahdistettuina, kärsineinä, joiden arvoinen maailma ei ollut; he vaelsivat erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maan luolissa.” Tämä on heidän viimeinen vaatekappaleensa. Ja tämä vuohennahkavaate merkitsee sitä, että kun he ovat hävittäneet kaiken lihallisten intohimojen mielettömyyden, heidän tulisi jatkaa mahdollisimman raittiissa hyveessä, eikä heidän ruumiiseensa saisi jäädä mitään nuoruuden mielettömyydestä tai kuumuudesta tai vanhasta kevytmielisyydestä.

8 LUKU Egyptiläisten sauvasta

Elisa, joka itse oli yksi heistä, opettaa, että samoilla miehillä oli tapana kantaa sauvaa; niin kuin hän sanoo palvelijalleen Gehazille, kun hän lähetti hänet herättämään naisen pojan henkiin: ”Ota sauvani ja juokse ja mene ja aseta se pojan kasvoille, että hän jäisi henkiin”. Eikä profeetta olisi varmasti antanut sitä hänelle otettavaksi, ellei hänellä olisi ollut tapana kantaa sitä jatkuvasti kädessään. Ja sauvan kantaminen hengellisesti opettaa, että heidän ei pitäisi koskaan kulkea aseettomina niin monien vikojen haukkuvien koirien ja hengellisen pahuuden näkymättömien petojen keskellä (joista siunattu Daavid, kaipaillessaan vapautumista, sanoo: ” Älä luovuta, oi Herra, petojen käsiin sielua, joka luottaa Sinuun”), vaan kun ne hyökkäävät heidän kimppuunsa, heidän tulisi lyödä ne pois ristin merkillä ja ajaa ne kauas pois; ja kun ne raivoavat raivokkaasti heitä vastaan, heidän tulisi tuhota ne jatkuvalla Herran kärsimyksen muistamisella ja seuraamalla hänen synnintuntoisen elämänsä esimerkkiä.

9 LUKU Heidän kengistään

MUTTA kieltäytyvät kengistä, jotka evankeliumin käsky kieltää, jos ruumiillinen heikkous tai talvella aamupakkanen tai keskipäivän paahtava kuumuus pakottaa heidät, he vain suojaavat jalkojaan sandaaleilla selittäen, että niiden käytöstä ja Herran luvasta seuraa, että jos, vielä tässä maailmassa ollessamme emme voi täysin vapautua lihasta huolehtimisesta ja huolenpidosta emmekä myöskään kokonaan siitä, meidän tulisi ainakin huolehtia ruumiin tarpeista mahdollisimman vähällä vaivalla ja mahdollisimman vähäisellä sotkeutumisella: Ja mitä tulee sielumme jalkoihin, joiden pitäisi olla valmiina hengelliseen juoksuumme ja aina valmiina evankeliumin rauhan julistamiseen (joilla me juoksemme Kristuksen salvojen tuoksun perässä ja joista Daavid sanoo: ”Minä juoksin janossa”, ja Jeremia: ”Minä juoksin janossa”: ”Mutta minä en ole levoton, kun seuraan sinua”), meidän ei pitäisi sallia, että ne sotkeutuvat tämän maailman tappaviin huoliin ja täyttävät ajatuksemme sellaisilla asioilla, jotka eivät koske luonnon tarpeiden tyydyttämistä, vaan tarpeettomia ja haitallisia nautintoja. Ja tämän me siis täytämme, jos, kuten apostoli neuvoo, ”emme anna lihalle ja sen himoille elintilaa”. Mutta vaikka he laillisesti käyttävätkin näitä sandaaleja, kuten Herran käsky sallii, he eivät kuitenkaan koskaan anna niiden pysyä jalassaan, kun he lähestyvät juhlia tai vastaanottaa pyhiä salaisuuksia, koska he luulevat, että heidän pitäisi noudattaa kirjaimellisesti sitä, mitä Moosekselle ja Joosualle, Nuunin pojalle, sanottiin: ”Irrota kenkäsi salpa, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa.”

LUKU Siitä, että noudatettavia sääntöjä voidaan muuttaa

ilmaston luonteen tai alueen tapojen mukaan, voidaan sanoa niin paljon, ettemme näyttäisi jättäneen mitään egyptiläisten pukeutumiseen kuuluvaa esinettä pois. Meidän on kuitenkin pidettävä kiinni vain niistä, jotka paikan sijainti ja alueen tavat sallivat. Talven ankaruus ei nimittäin salli meidän tyytyä tossuihin, tunikoihin tai yhteen ainoaan pukuun, ja pienten huppujen peittäminen tai lampaannahkojen käyttäminen aiheuttaisi pilkkaa sen sijaan, että se kasvattaisi katsojia. Sen vuoksi katsomme, että meidän tulisi ottaa käyttöön vain ne asiat, jotka olemme edellä kuvailleet ja jotka sopivat ammatin vaatimattomaan luonteeseen ja ilmaston luonteeseen, että tärkeintä pukeutumisessamme ei ehkä ole vaatetuksen uutuus, joka saattaisi herättää jonkinlaista pahennusta maailmanmiehissä, vaan sen kunniallinen yksinkertaisuus.

11 LUKU Hengellisestä vyöstä ja sen mystisestä merkityksestä.

Näihin vaatteisiin pukeutuneen Kristuksen sotilaan tulee siis tietää ennen kaikkea, että häntä suojelee hänen ympärilleen sidottu vyö, ei ainoastaan siksi, että hän olisi mieleltään valmis kaikkeen luostarin työhön ja asioihin, vaan myös siksi, että hän voisi aina kulkea ilman, että hänen pukeutumisensa estää häntä. Sillä hän osoittautuu sitä kiihkeämmäksi sydämen puhtaudessa hengelliseen edistymiseen ja jumalallisten asioiden tuntemiseen, mitä vakavammin hän on innokkaampi kuuliaisuuteen ja työhön. Toiseksi hänen tulisi ymmärtää, että vyön kantamisessa ei ole pieni mysteeri, joka julistaa, mitä häneltä vaaditaan. Sillä kupeiden vyöttäminen ja niiden sitominen ympärille kuolleella nahalla merkitsee, että hän kantaa huolta niiden jäsenten kuolettamisesta, joissa on himon ja irstauden siemeniä, aina tietäen, että evankeliumin käskyä, jossa sanotaan: ”vyöttäkää kupeenne”, sovelletaan häneen apostolin tulkinnan mukaan, nimittäin: ”Kuolettakaa jäsenenne, jotka ovat maan päällä: haureus, saastaisuus, himo, paha mielihyvä. ” Ja niinpä me löydämme Pyhästä Kirjoituksesta, että vain ne vyötettiin vyöllä, joissa lihallisen himon siemenet havaitaan tuhoutuneiksi, ja jotka laulavat voimallisesti ja painokkaasti tätä autuaan Daavidin lausumaa: ”Sillä minä olen tullut kuin pullo pakkasessa”, koska kun syntinen liha on tuhottu sisimmässä, ne voivat hengen voimalla paisuttaa ulkoisen ihmisen kuollutta nahkaa. Ja siksi hän lisää merkitsevästi ”pakkasessa”, koska he eivät koskaan tyydy pelkästään sydämen siveyden kuolettamiseen, vaan saavat myös ulkoisen ihmisen liikkeet ja itse luonnon virikkeet jäädytettyä lähestyvän siveyden pakkasen ulkoapäin, jos vain, kuten apostoli sanoo, he eivät enää salli synnin hallitsevan kuolevaista ruumistaan eivätkä käytä lihaa, joka vastustaa henkeä.

KIRJA II

YÖLLISIÄ RUKOUKSIA JA PSALMEJA KOSKEVASTA KANONISESTA JÄRJESTELMÄSTÄ.

LUKU 1. Yöajan rukousten ja psalmien kanoninen järjestelmä

Kanonista järjestelmää VARTEN, siis tämän kaksitahoisen vyön kanssa, josta olemme puhuneet, Kristuksen sotilaan tulisi seuraavaksi opetella kanonisten rukousten ja psalmien järjestelmä, jonka pyhät isät idässä olivat jo kauan sitten järjestäneet. Niiden luonteesta ja tavasta, jolla voimme rukoilla, kuten apostoli kehottaa, ”lakkaamatta”, käsittelemme kuitenkin, niin kuin Herra sallii, sopivassa paikassa, kun ryhdymme kertomaan vanhimpien konferensseista.

LUKU 2. Erosta psalmien määrässä, joka on määrätty laulettavaksi kaikissa maakunnissa

Olemme havainneet, että monet eri maissa ovat mielensä mukaan (joilla tosin on, kuten Apostoli sanoo, ”kiivaus, Jumalan puolesta, mutta ei tiedon mukaan”) tehneet itselleen erilaisia sääntöjä ja järjestelyjä tässä asiassa. Jotkut ovat nimittäin määränneet, että joka ilta lausutaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä psalmia, ja että niitä pidennetään antifonisen laulun musiikilla ja lisäämällä siihen myös joitakin modulaatioita. Toiset ovat jopa yrittäneet ylittää tämän määrän. Jotkut käyttävät kahdeksaatoista. Ja tällä tavoin olemme havainneet eri paikoissa asetettuja erilaisia sääntöjä, ja järjestelmiä ja sääntöjä, joita olemme nähneet, on melkein yhtä monta kuin luostareita ja soluja, joissa olemme vierailleet. On myös joitakin, joille on tuntunut hyvältä, että päivärukouspalveluksissa, eli kolmas-, kuudes- ja yhdeksäs- hetkipalveluksissa, psalmien ja rukousten lukumäärä olisi saatava täsmälleen vastaamaan niiden tuntien lukumäärää, jolloin jumalanpalvelukset uhrataan Herralle. Jotkut ovat pitäneet sopivana, että kuhunkin päivän jumalanpalvelukseen osoitetaan kuusi psalmia. Niinpä katson parhaaksi esittää isien vanhimman järjestelmän, jota Jumalan palvelijat noudattavat edelleen koko Egyptissä, jotta uusi luostarinne, joka on vielä kouluttamattomana lapsena Kristuksessa, saisi opastusta varhaisimpien isien muinaisimmista laitoksista.

LUKU 3. Yhden yhtenäisen säännön noudattamisesta koko Egyptissä ja niiden valinnasta, jotka asetetaan veljien yläpuolelle

JA niin koko Egyptissä ja Thebassa, joissa luostareita ei pyöritetä jokaisen maailmasta luopuneen mielijohteesta, vaan isien peräkkäin ja heidän perinteidensä kautta, jotka kestävät jopa nykypäivään asti, tai pyöritetään niin viimeiseen asti, näissä olemme huomanneet, että niiden iltakokouksissa ja yöllisissä valvomisissa noudatetaan määrättyä rukousjärjestelmää. Sillä kukaan ei saa toimia veljien kokouksen tai edes itsensä puheenjohtajana, ennen kuin hän on paitsi riistänyt itseltään kaiken omaisuutensa myös oppinut sen tosiasian, että hän ei ole oma luojansa eikä hänellä ole valtaa omiin tekoihinsa. Sillä sen, joka luopuu maailmasta, mitä omaisuutta tai rikkauksia hänellä onkaan, on hakeuduttava yhteiseen kinobian asuntoon, jotta hän ei millään tavoin imartelisi itseään sillä, mistä hän on luopunut tai mitä hän on tuonut luostariin. Hänen on myös oltava kuuliainen kaikkia kohtaan, jotta hän oppisi, että hänen on, kuten Herra sanoo, tultava jälleen pieneksi lapseksi, eikä hän saa mitään ylentää itselleen ikänsä ja niiden vuosien lukumäärän perusteella, jotka hän nyt laskee menetetyiksi, koska ne ovat kuluneet turhaan maailmassa, ja koska hän on vasta aloittelija ja koska oppipoikana oleminen on uutta ja koska hän tietää palvelevansa Kristuksen palveluksessa, hänen ei pidä epäröidä alistua jopa nuoremmilleen. Lisäksi hänen on totutettava itseään työhön ja vaivannäköön, jotta hän valmistaisi omin käsin, apostolin käskyn mukaisesti, päivittäisen ravinnon joko omaan käyttöönsä tai vieraan tarpeisiin; ja jotta hän myös unohtaisi aiemman elämänsä ylpeyden ja ylellisyyden ja saisi hiomalla vaivannäköä sydämen nöyryyden. Niinpä ketään ei myöskään valita asettumaan veljien seurakunnan johtoon ennen kuin se, joka on määrä asettaa johtoon, on kuuliaisuuden kautta oppinut, mitä hänen on määrättävä niille, joiden on alistuttava hänelle, ja saanut selville vanhimpien säännöistä, mitä hänen on opetettava nuoremmilleen. He sanovat nimittäin, että hyvin hallitseminen tai hallittavaksi tuleminen edellyttää viisasta ihmistä, ja he kutsuvat sitä Pyhän Hengen suurimmaksi lahjaksi ja armoksi, sillä kukaan muu ei voi antaa hänelle alistuville pelastavia määräyksiä kuin sellainen, joka on aiemmin saanut koulutusta kaikissa hyveellisyyden säännöissä; eikä kukaan muu voi totella vanhimpia kuin sellainen, joka on täyttynyt Jumalan rakkaudella ja täydellistynyt nöyryyden hyveessä. Niinpä näemme, että eri alueilla on käytössä monenlaisia sääntöjä ja määräyksiä, koska meillä on usein rohkeutta toimia luostarin johdossa ilman, että olemme edes oppineet vanhimpien järjestelmää, ja nimitämme itsemme apoteiksi, ennen kuin olemme, kuten meidän pitäisi, tunnustautuneet opetuslapsiksi, ja olemme valmiimpia vaatimaan omien keksintömme noudattamista kuin säilyttämään edeltäjiemme hyväksi havaitun opetuksen. Mutta vaikka tarkoituksenamme oli selittää, mikä on paras noudatettava rukousjärjestelmä, olemme innokkaina isien instituutioita kohtaan ennakoineet hätäisellä eksymisellä selostuksen, jonka olimme pitäneet oikeassa paikassa. Palatkaamme siis nyt käsiteltävänä olevaan aiheeseen.

LUKU 4. Miten koko Egyptissä ja Thebassa psalmien lukumäärä on vahvistettu kahteentoista

kuten sanoimme, koko Egyptissä ja Thebassa psalmien lukumäärä on vahvistettu kahteentoista sekä ehtoollisella että yöunien vihkitoimituksessa siten, että sen päätteeksi seuraa kaksi oppituntia, toinen Vanhasta ja toinen Uudesta testamentista. Ja tämä järjestely, joka on vahvistettu jo kauan sitten, on säilynyt katkeamattomana tähän päivään asti niin monien aikojen ajan kaikissa näiden alueiden luostareissa, koska sanotaan, että se ei ole ihmisen keksimä, vaan se on tuotu alas taivaasta isille enkelin toimesta.

LUKU 5. Kuinka se, että psalmien lukumäärän tuli olla kaksitoista, saatiin enkelin opetuksesta

Uskon alkuaikoina, jolloin vain muutamat, ja ne olivat parhaita miehiä, tunnettiin munkkien nimellä, jotka, koska he saivat tuon elämäntavan evankelista Markukselta, autuaaksi muistetulta, joka ensimmäisenä johti Aleksandrian kirkkoa piispana, eivät ainoastaan säilyttäneet niitä suurenmoisia ominaisuuksia, joista luemme Apostolien teoissa, että kirkko ja uskovien joukko alkuaikoina oli kuuluisa (”Uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan heistä ei myöskään sanonut, että mikään niistä tavaroista, joita hänellä oli, olisi hänen omaansa, vaan heillä oli kaikki yhteistä; sillä kaikki, joilla oli maata tai taloja, myivät ne ja toivat myytyjen tavaroidensa hinnan ja laskivat sen apostolien jalkojen juureen, ja jokaiselle jaettiin sen mukaan kuin hän tarvitsi.”), vaan he lisäsivät näihin ominaisuuksiin muita, vielä ylevämpiä. He nimittäin vetäytyivät kaupunkien ulkopuolella oleviin syrjäisempiin paikkoihin ja viettivät elämää, jolle oli ominaista niin tiukka pidättyväisyys, että heidän elämänsä ylevä luonne oli jopa niille, jotka eivät kuuluneet toiseen uskontokuntaan, pysyvä ihme. He antautuivat nimittäin Pyhän Kirjoituksen lukemiseen, rukouksiin ja ruumiilliseen työhön yötä päivää niin innokkaasti, ettei heillä ollut mitään ruokahalua eikä ajatuksia ruoasta – paitsi jos toisena tai kolmantena päivänä ruumiillinen nälkä muistutti heitä, ja he ottivat ruokansa ja juomansa ei niinkään siksi, että he sitä halusivat, vaan siksi, että se oli elämälle välttämätöntä; Ja silloinkin he eivät ottaneet sitä ennen auringonlaskua, jotta he voisivat yhdistää päivänvalon tunnit hengellisten mietiskelyjen harjoittamiseen ja ruumiin hoidon yöhön ja jotta he voisivat suorittaa muita, näitä paljon ylevämpiä asioita. Ja näistä asioista voi se, joka ei ole koskaan kuullut mitään sellaiselta, joka on tällaisissa asioissa kotonaan, oppia kirkkohistoriasta. Siihen aikaan siis, kun alkukirkon täydellisyys säilyi rikkoutumattomana ja kun heidän seuraajansa ja seuraajansa säilyttivät sen vielä tuoreena muistissaan ja kun harvojen kiihkeä usko ei ollut vielä haalistunut hajaantumalla monien joukkoon, kunnianarvoiset isät huolehtivat valppaan huolenpidon vallitessa heidän jälkeensä tulevista ja kokoontuivat keskustelemaan siitä, millainen suunnitelma olisi hyväksyttävä päivittäistä jumalanpalvelusta varten koko veljeskunnassa; jotta he voisivat jättää heidän seuraajilleen perinnöksi hurskauden ja rauhan, joka oli vapaa kaikesta riidasta ja erimielisyydestä, sillä he pelkäsivät, että päivittäisistä jumalanpalveluksista saattaisi syntyä erimielisyyksiä tai riitoja niiden keskuudessa, jotka liittyivät samaan jumalanpalvelukseen, ja että se saattaisi joskus lähettää myrkyllisen erehdyksen, kateuden tai skisman juuren niiden keskuudessa, jotka tulevat heidän jälkeensä. Ja kun kukin oman kiihkonsa mukaan – ja välittämättä toisten heikkoudesta – ajatteli, että olisi määrättävä se, minkä hän oman uskonsa ja voimansa huomioon ottaen arvioi olevan varsin helppoa, ja otti liian vähän huomioon sen, mikä olisi mahdollista veljien suurelle joukolle yleensä (josta löytyy varmasti hyvin suuri osa heikkoja); ja kun he eriasteisesti pyrkivät, kukin voimiensa mukaan, määrittelemään valtavan määrän psalmeja, ja toiset halusivat viisikymmentä, toiset kuusikymmentä, ja jotkut, jotka eivät tyytyneet tähän määrään, ajattelivat, että heidän olisi itse asiassa ylitettävä se, – heidän hurskaassa keskustelussaan uskontonsa säännöstä syntyi niin pyhä mielipide-ero, että heidän ehtoollisvirkailunsa aika koitti, ennen kuin pyhä kysymys oli ratkaistu; ja kun he olivat menossa viettämään päivittäisiä riittejään ja rukouksiaan, eräs nousi keskeltä laulamaan psalmeja Herralle. Ja kun he kaikki istuivat (kuten Egyptissä on yhä tapana) ja kiinnittivät mielensä tiiviisti laulajan sanoihin, hän lauloi yksitoista psalmia, jotka oli erotettu toisistaan niiden välissä esitetyillä rukouksilla, ja säkeistö säkeistön jälkeen lausuttiin tasaisesti, ja päätti kahdentoista psalmin Halleluja-vastaukseen ja katosi sitten äkillisesti kaikkien silmistä, mikä lopetti heidän keskustelunsa ja jumalanpalveluksensa.

LUKU 6. Kahdentoista rukouksen noudattamisen tavasta

TÄMÄN JÄLKEEN kunnioitettava isien kokous ymmärsi, että jumalallinen kaitselmus oli enkelin johdolla vahvistanut veljien seurakunnille yleisen säännön, ja määräsi, että tämä määrä oli säilytettävä sekä ilta- että yöpalveluksissa; ja kun he lisäsivät näihin kaksi oppituntia, yhden Vanhasta ja yhden Uudesta testamentista, he lisäsivät ne vain lisänä ja omasta tahdostaan, vain niille, jotka halusivat ja jotka halusivat saada jatkuvalla opiskelulla mielen hyvin varustetuksi Pyhillä Kirjoituksilla. Mutta lauantaina ja sunnuntaina he lukivat ne molemmat Uudesta testamentista, eli toisen apostolien kirjeistä tai Apostolien teoista ja toisen evankeliumista. Ja näin tekevät myös ne, joiden huolena on pyhien kirjoitusten lukeminen ja muisteleminen pääsiäisestä helluntaihin.

LUKU 7.Heidän rukoustapansa

Nämä edellä mainitut rukoukset he aloittavat ja lopettavat siten, että kun psalmi on päättynyt, he eivät kiirehdi heti polvistumaan, niin kuin jotkut meistä tässä maassa tekevät, jotka ennen kuin psalmi on kunnolla päättynyt, kiirehtivät kumartumaan rukoilemaan, koska heillä on kiire saada jumalanpalvelus päätökseen mahdollisimman nopeasti. Sillä vaikka olemme päättäneet ylittää sen rajan, jonka edeltäjämme olivat muinoin asettaneet, ja toimittaneet jäljellä olevien psalmien määrän, me pyrimme innokkaasti pääsemään jumalanpalveluksen loppuun ja ajattelemme pikemminkin väsyneen ruumiin virkistymistä kuin sitä, että rukouksesta olisi hyötyä ja hyötyä. Heidän keskuudessaan ei siis ole näin, vaan he rukoilevat hetken ennen polvilleen kumartumista ja viettävät seisomaan noustuaan suurimman osan ajasta rukouksessa. Ja niinpä he tämän jälkeen lyhyeksi ajaksi kumartuvat maahan, ikään kuin vain jumalallista laupeutta palvoen, ja nousevat mahdollisimman pian ylös ja pysyvät taas pystyssä kädet levällään -aivan kuten he olivat ennenkin seisseet rukoillessaan – ja pysyvät ajatuksineen rukoukseensa keskittyneinä. Kun nimittäin makaa maahan kumartuneena pidemmän aikaa, on kuulemma alttiimpi paitsi harhailevien ajatusten myös unen hyökkäykselle. Ja jospa mekin tietäisimme tämän totuuden kokemuksesta ja päivittäisestä käytännöstä – me, jotka maahan kumartuessamme toivomme liian usein, että tämä asento jatkuisi jonkin aikaa, ei niinkään rukouksemme kuin lepäämisemme vuoksi. Mutta kun se, jonka tehtävänä on ”kerätä” rukous, nousee maasta, he kaikki nousevat kerralla ylös, niin ettei kukaan uskalla taivuttaa polvea ennen kuin hän kumartuu, eikä viivytellä, kun hän on noussut maasta, jottei luultaisi, että hän on tarjonnut oman rukouksensa itsenäisesti sen sijaan, että olisi seurannut johtajaa loppuun asti.

LUKU 8. Psalmia seuraavasta rukouksesta

TÄTÄ käytäntöä myös, jonka olemme havainneet tässä maassa – nimittäin sitä, että samalla kun yksi laulaa. psalmin loppuun, kaikki seisovat yhdessä seisoen ja äänekkäästi: ”Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” – emme ole koskaan kuulleet missään ” idässä, vaan siellä, kun kaikki pysyvät hiljaa, kun psalmi on lopetettu, laulaja lausuu sitä seuraavan rukouksen. Mutta vain tähän Kolminaisuuden kunniaksi veisattuun virteen päättyy tavallisesti koko psalmivirsi.

LUKU 9.Rukouksen ominaispiirteistä,

joiden tarkempi käsittely on varattu Vanhinten konferensseille JA koska näiden instituuttien suunnitelma johtaa meidät kanonisten rukousten järjestelmään, jonka tarkemman käsittelyn me kuitenkin varaamme Vanhinten konferensseille (joissa puhumme niistä laajemmin, kun olemme alkaneet kertoa heidän omilla sanoillaan heidän rukoustensa luonteesta, ja kuinka jatkuvia ne ovat), pidän silti hyvänä, sikäli kuin paikka ja kertomukseni sallivat, tilaisuuden tarjoutuessa, vilkaista toistaiseksi lyhyesti muutamia kohtia, jotta kuvailemalla tällä välin ulkoisen ihmisen liikkeitä ja luomalla nyt ikään kuin rukouksen perustan, voimme myöhemmin, kun tulemme puhumaan sisäisestä ihmisestä, vähemmällä vaivalla rakentaa hänen rukoustensa täydellisen rakennuksen; huolehtien ennen kaikkea siitä, että jos elämän loppu yllättää meidät ja estää meitä saattamasta loppuun kertomusta, jota olemme ahdistuneet (D. V. ) (= Deo volente, jos Jumala suo) sopivasti muotoilemaan, voimme ainakin jättää tässä teoksessa teille, joille kaikki näyttää viivästyvän, niin välttämättömän asian alun, koska teillä on niin kiihkeä halu: jotta, jos meille suodaan vielä muutama elinvuosi, voisimme ainakin hahmotella teille joitakin pääpiirteitä niiden rukouksista, jotta ennen kaikkea ne, jotka elävät luostareissa, saisivat niistä jonkinlaista tietoa; ja samalla huolehdimme myös siitä, että ne, jotka ehkä kohtaavat vain tämän kirjan eivätkä pysty hankkimaan toista, voivat huomata, että he saavat jonkinlaista tietoa rukoustensa luonteesta; ja niin kuin heitä opastetaan ulkoisen ihmisen pukeutumisesta ja vaatetuksesta, niin he eivät myöskään voi olla tietämättömiä siitä, miten heidän tulee käyttäytyä tarjotessaan hengellisiä uhreja. Sillä vaikka nämä kirjat, joita nyt Herran avulla järjestämme kirjoittamaan, käsittelevätkin pääasiassa sitä, mikä kuuluu ulkoiseen ihmiseen ja kinobiaan kuuluviin tapoihin, ne tulevat kuitenkin käsittelemään pikemminkin sisäisen ihmisen kouluttamista ja sydämen täydellistämistä sekä ankkurien elämää ja oppeja.

LUKU 10.Siitä hiljaisuudesta ja tiiviydestä, jolla egyptiläiset keräävät kolehtia

KUN he siis kokoontuvat yhteen viettämään edellä mainittuja riittejä, joita he kutsuvat synaksiksi, he ovat kaikki niin täydellisen hiljaa, että vaikka niin suuri joukko veljiä on kokoontunut yhteen, ei luulisi, että paikalla olisi yhtään ihmistä lukuun ottamatta sitä, joka nousee seisomaan ja veisaa psalmia keskellä; ja näin on erityisesti silloin, kun rukous esitetään, sillä silloin ei syljeskellä, ei nieleskellä, ei raivata kurkkua, ei yskäistä, ei haukotella uneliaasti suu auki, ei ammottaa aukkoja, eikä lausuta huokauksia tai huokauksia, jotka olisivat omiaan häiritsemään lähellä seisovia. Rukouksen päättävän papin ääntä lukuun ottamatta ei kuulla mitään muuta ääntä kuin se, joka ehkä pääsee huulilta pois mielen harhailun vuoksi ja yllättää tajuttomasti sydämen, joka on syttynyt hallitsemattomasta ja hillitsemättömästä hengen kiihkosta, kun taas se, mitä hehkuva mieli ei pysty pitämään itsellään, pyrkii eräänlaisen sanoin kuvaamattoman huokauksen kautta pakenemaan rinnan sisimmistä kammioista. Mutta jos joku, joka on saanut tartunnan mielen kylmyydestä, rukoilee kovaan ääneen tai päästää jotakin mainitsemistamme äänistä tai joutuu haukottelukohtauksen valtaan, he julistavat, että hän on syyllistynyt kaksinkertaiseen virheeseen. Hän on syyllinen ensinnäkin omaan rukoukseensa, koska hän esittää sen Jumalalle huolimattomasti, ja toiseksi siksi, että hän häiritsee sopimattomalla metelillään toisen ajatuksia, joka muutoin olisi ehkä voinut rukoilla suuremmalla tarkkaavaisuudella. Ja niinpä heidän sääntönsä on,että rukous on saatettava nopeasti päätökseen, jottei jokin ylimääräinen sylki tai lima häiritsisi rukouksemme päättymistä, kun viivyttelemme sen äärellä. Ja siksi, kun rukous vielä hehkuu, se on napattava mahdollisimman nopeasti pois vihollisen leuasta, joka, vaikka hän onkin aina vihamielinen meitä kohtaan, ei kuitenkaan koskaan ole vihamielisempi kuin silloin, kun hän näkee, että olemme innokkaita esittämään rukouksia Jumalalle hänen hyökkäyksiään vastaan; ja herättämällä harhailevia ajatuksia ja kaikenlaista reumaa hän pyrkii harhauttamaan mieltämme siitä, että emme enää osallistuisi rukoukseemme, ja tällä tavoin hän pyrkii saamaan rukouksen jäähtymään, vaikka se olisi aloitettu kiihkeästi. Siksi he pitävät parhaimpana, että rukoukset ovat lyhyitä ja että niitä lausutaan hyvin usein: yhtäältä siksi, että rukoilemalla niin usein Herraa voimme jatkuvasti kiinnittyä häneen; toisaalta siksi, että kun paholainen väijyy meitä, voimme niiden lyhyydellä välttää nuolia, joilla hän pyrkii haavoittamaan meitä erityisesti silloin, kun lausumme rukouksiamme,

LUKU 11. Siitä järjestelmästä, jonka mukaan psalmit lausutaan egyptiläisten keskuudessa.

JA siksi he eivät edes yritä lopettaa psalmeja, joita he laulavat jumalanpalveluksessa, yhtäjaksoisella ja jatkuvalla lausumisella. Vaan he toistavat niitä erikseen ja pala palalta, jaettuna kahteen tai kolmeen jaksoon säkeiden lukumäärän mukaan, ja niiden välissä on rukouksia. Sillä he eivät välitä säkeistöjen määrästä, vaan mielen älykkyydestä; he pyrkivät siihen kaikin voimin: ”Minä laulan hengessä: Minä laulan myös ymmärryksellä.” Ja niinpä he pitävät parempana, että kymmenen säkeistöä lauletaan ymmärryksellä ja ajatuksella kuin että kokonainen psalmi vuodatetaan hämmentyneellä mielellä. Ja tämä johtuu toisinaan puhujan kiireestä, kun hän ajattelee jäljellä olevien laulettavien psalmien luonnetta ja lukumäärää, eikä vaivaudu selventämään kuulijoilleen niiden merkitystä, vaan kiirehtii eteenpäin päästäkseen jumalanpalveluksen loppuun. Lopuksi, jos joku nuoremmista munkeista joko kiihkeästä hengestä tai siksi, että häntä ei ole vielä opetettu kunnolla, ylittää laulettavan psalmin oikean rajan, vanhempi 432 pysäyttää psalmin laulajan taputtamalla käsiään siellä, missä hän istuu karsinassaan, ja saa kaikki nousemaan rukoilemaan. Näin he huolehtivat kaikin tavoin siitä, ettei heidän keskuuteensa pääse hiipimään väsymys, kun he istuvat pitkiä psalmeja, sillä siten ei ainoastaan laulaja itse menettäisi ymmärryksen hedelmiä, vaan menetys koituisi myös niille, jotka hän saisi tuntemaan jumalanpalveluksen väsymyksenä jatkamalla sitä niin kauan. He noudattavat myös tätä mitä suurimmalla huolellisuudella, nimittäin sitä, että yhtäkään psalmia ei lausuta Halleluja-vastauksen kanssa, paitsi niitä, joiden otsikkoon on merkitty Halleluja-kirjoitus. Mutta edellä mainitun kahdentoista psalmin määrän he jakavat siten, että. jos veljiä on kaksi, he laulavat kumpikin kuusi, jos kolme, niin neljä, ja jos neljä, niin kukin kolme. Tätä pienempää määrää he eivät koskaan laula seurakunnassa, ja näin ollen, vaikka kuinka suuri seurakunta olisi koolla, jumalanpalveluksessa laulaa korkeintaan neljä veljeä.

LUKU 12. Siitä syystä, että kun yksi laulaa psalmeja, muut istuvat jumalanpalveluksen aikana; ja siitä innosta, jolla he sen jälkeen jatkavat valvomista selleissään aamunkoittoon asti

TÄMÄN kahdentoista psalmin kanonisen järjestelmän, josta olemme puhuneet, he tekevät helpommaksi sellaisella ruumiillisella levolla, että kun he tapansa mukaan viettävät näitä jumalanpalveluksia, he kaikki, lukuun ottamatta sitä yhtä, joka nousee seisomaan keskellä lausuakseen psalmeja, istuvat hyvin matalissa karsinoissa ja seuraavat laulajan ääntä sydämensä suurimmalla mahdollisella tarkkuudella. He ovat nimittäin niin uupuneita paastosta ja työstä koko päivän ja yön, että elleivät he saisi apua jostakin sellaisesta hemmottelusta, he eivät mitenkään pystyisi seisomaan tätä lukua. Sillä he eivät anna minkään ajan kulua jouten ilman jonkin työn suorittamista, sillä he eivät ainoastaan pyri kaikella vakavuudella tekemään käsillään niitä asioita, jotka voidaan tehdä päivänvalossa, vaan myöskin tutkivat ahdistunein mielin sellaisia töitä, joita edes yön pimeys ei voi pysäyttää, sillä he ovat sitä mieltä, että he pääsevät sitä syvemmälle hengellisen mietiskelyn aiheisiin Sydämen puhtaudella, mitä vakavammin he omistautuvat työhön ja uurastukseen. Ja siksi he katsovat, että kanonisten rukousten kohtuullinen määrä oli jumalallisesti järjestetty, jotta niille, jotka ovat uskossaan hyvin kiihkeitä, jätettäisiin tilaa, jossa heidän väsymätön hyveiden virtansa voisi kuluttaa itseään, eikä heidän väsyneessä ja heikossa ruumiissaan syntyisi vastenmielisyyttä liian suuresta määrästä huolimatta. Ja kun kanoniset rukoukset on asianmukaisesti suoritettu, kukin palaa omaan keljainsä (jota hän asuu yksin tai jonka hän saa jakaa vain yhden toisen kanssa, jonka kumppanuus työssä tai opetuslapseuden ja oppineisuuden harjoittelu on yhdistänyt hänen kanssaan tai jonka luonteen samankaltaisuus on ehkä tehnyt hänen toverikseen), ja he tarjoavat jälleen entistä suuremmalla vakavuudella saman rukouspalveluksen ikään kuin erityisenä yksityisenä uhrinaan; Kukaan heistä ei myöskään enää antaudu lepäämään ja nukkumaan, ennen kuin päivän kirkkauden koittaessa päivän uurastus seuraa yön uurastusta ja mietiskelyä.

LUKU 13. Syy siihen, miksi he eivät saa mennä nukkumaan yöpalveluksen jälkeen.

JA näitä töitä he pitävät yllä kahdesta muusta syystä kuin tästä syystä: He uskovat, että kun he ahkerasti ponnistelevat, he uhraavat Jumalalle uhrin, joka on heidän käsiensä hedelmä. Ja jos me pyrimme täydellisyyteen, meidänkin pitäisi noudattaa tätä samalla ahkeruudella. Ensinnäkin, jottei kateellinen vastustajamme, joka on kateellinen puhtaudestamme, jota vastaan hän aina juonittelee ja joka on lakkaamatta vihamielinen meitä kohtaan, saastuttaisi jollain unen harhakuvitelmalla sitä puhtautta, joka on saavutettu yön psalmeilla ja rukouksilla: Sillä sen jälkeen, kun olemme antaneet hyvityksen huolimattomuudestamme ja tietämättömyydestämme ja kun olemme anoneet synninpäästöä syvästi huokaisten ripittäytyessämme, hän yrittää ahkerasti saastuttaa meidät, jos hän löytää lepoaikaa; ennen kaikkea hän pyrkii horjuttamaan ja heikentämään luottamustamme Jumalaan, kun hän näkee rukouksiemme puhtaudesta, että ponnistelemme kiivaimmin Jumalaa kohti; niin että joskus, kun hän ei ole pystynyt vahingoittamaan jotakuta koko yönä, hän tekee kaikkensa häpäistäkseen hänet tuona lyhyenä hetkenä. Toiseksi siksi, että vaikka tällaista paholaisen pelättyä harhaa ei syntyisikään, jopa puhdas uni väliajalla tuottaa laiskuutta munkissa, jonka pitäisi pian herätä; ja koska se saa aikaan velttouden mielen horroksessa, se himmentää hänen elinvoimansa koko päiväksi ja tylsistää sen havaintokyvyn ja uuvuttaa sen sydämen voiman, joka kykenisi pitämään meidät koko päivän valppaampina kaikkia vihollisten ansoja vastaan ja vahvempina. Sen vuoksi kanonisiin vigilioihin lisätään nämä yksityiset valvomiset, ja niihin alistutaan sitä suuremmalla huolellisuudella, sekä siksi, ettei psalmien ja rukousten kautta saavutettu puhtaus menetettäisi, että myös siksi, että yön mietiskelyllä turvattaisiin etukäteen voimakkaampi varovaisuus, joka vartioi meitä ahkerasti koko päivän.

LUKU 14.Siitä, miten he omistautuvat selleissään yhtä lailla ruumiilliselle työlle ja rukoukselle

JA siksi he täydentävät rukoustaan työnteon lisäksi, jottei uneliaisuus varastaisi heitä kuin joutilaita. Sillä koska heillä on tuskin yhtään vapaa-aikaa, ei heidän hengellisille mietiskelyilleen ole asetettu mitään rajaa. Sillä he harjoittavat yhtä lailla ruumiin ja sielun hyveitä ja tasapainottavat sen, mikä kuuluu ulkoiselle ihmiselle, sillä, mikä on hyödyllistä sisäiselle ihmiselle, vakauttaen sydämen liukkaat liikkeet ja ajatusten ailahtelevat vaihtelut työn painolla, kuin jollain vahvalla ja liikkumattomalla ankkurilla, jonka avulla sydämen vaihtelevuus ja harhailu, jotka on kiinnitetty keljaen esteiden sisään, voidaan sulkea johonkin täysin turvalliseen satamaan, ja näin ollen, keskittyen vain hengelliseen mietiskelyyn ja ajatusten valvomiseen, voidaan paitsi estää valvovaa mieltä antamasta hätiköityä suostumusta millekään pahoille ehdotuksille, myös pitää se turvassa kaikilta tarpeettomilta ja tyhjänpäiväisiltä ajatuksilta: niin että ei ole helppo sanoa, kumpi riippuu toisesta – tarkoitan, harjoittavatko he lakkaamatonta ruumiillista työtään hengellisen mietiskelyn vuoksi vai saavuttavatko he jatkuvan työnsä vuoksi niin huomattavan hengellisen pätevyyden ja tiedon valon.

LUKU 15. Siitä hienotunteisesta säännöstä, jonka mukaan jokaisen on vetäydyttävä keljaansa rukousten päätyttyä, ja siitä nuhteesta, jota jokainen, joka tekee toisin, joutuu kokemaan.

JA niinpä, kun psalmit ovat loppuneet ja päivittäinen kokoontuminen, kuten edellä sanoimme, on päättynyt, kukaan heistä ei uskalla viipyä niin vähänkään tai juoruilla toistensa kanssa: Eikä hän uskalla edes poistua keljastään koko päiväksi tai jättää työtä, jota hänellä on tapana tehdä siinä, paitsi silloin, kun heidät sattuu kutsumaan ulos suorittamaan jotakin välttämätöntä velvollisuutta, jonka he täyttävät menemällä ulos ovesta, jotta heidän keskuudessaan ei esiintyisi minkäänlaista juoruilua. Mutta jokainen tekee hänelle osoitetun työn siten, että toistamalla ulkoa jotakin psalmia tai raamatunkohtaa hän ei anna tilaisuutta tai aikaa vaarallisille juonille tai pahoille suunnitelmille eikä edes tyhjänpäiväisille puheille, sillä sekä suu että sydän ovat lakkaamatta hengellisen pohdinnan vallassa. He noudattavat nimittäin mitä tarkimmin tätä sääntöä, ettei ketään heistä, varsinkaan nuorempia, saa tavata pysähtymästä hetkeksikään tai menemästä minnekään yhdessä toisen kanssa tai pitämästä tämän käsiä käsissään. Mutta jos he huomaavat jonkun, joka tämän säännön kuria uhmaten on syyllistynyt johonkin näistä kielletyistä teoista, he julistavat hänet syylliseksi ei vähäiseen virheeseen, koska hän on röyhkeä ja tottelematon sääntöjä kohtaan; eivätkä he ole vapaita epäilyistä juonittelusta ja häijyistä suunnitelmista. Elleivät he hyvitä virhettään julkisella katumuksella kaikkien veljien kokoontuessa yhteen, kukaan heistä ei saa olla läsnä veljien rukouksissa.

LUKU 16. Kuinka kukaan ei saa rukoilla sellaisen kanssa, joka on erotettu rukouksesta

JATKOSSA, jos joku heistä on erotettu rukouksesta jonkin tekemänsä virheen vuoksi, kukaan ei saa rukoilla hänen kanssaan ennen kuin hän on suorittanut katumuksensa maassa ja abba on julkisesti, kaikkien veljien edessä, myöntänyt hänelle sovinnon ja anteeksiannon hänen rikkomuksestaan. Sillä tämänkaltaisella suunnitelmalla he erottavat ja katkaisevat itsensä yhteydestä hänen kanssaan rukouksessa tästä syystä – koska he uskovat, että se, joka on erotettu rukouksesta, on, kuten apostoli sanoo, ”luovutettu saatanan haltuun”; ja jos joku harkitsemattoman kiintymyksen liikuttamana uskaltaa pitää yhteyttä hänen kanssaan rukouksessa, ennen kuin vanhin on ottanut hänet vastaan, hän tekee itsensä osalliseksi hänen kadotuksestaan ja luovuttaa itsensä omasta vapaasta tahdostaan saatanan haltuun, jonka haltuun toinen oli luovutettu syyllisyytensä oikaisemista varten. Ja tässä hän lankeaa vielä raskaampaan rikkomukseen, koska yhdistymällä hänen kanssaan yhteyteen joko puheessa tai rukouksessa hän antaa tälle aihetta vielä suurempaan ylimielisyyteen ja vain rohkaisee ja pahentaa rikoksentekijän itsepäisyyttä. Sillä antamalla hänelle lohdutusta, joka on vain vahingollista, hän tekee hänen sydämensä vielä pahemmaksi eikä anna hänen nöyrtyä sen virheen tähden, jonka vuoksi hänet erotettiin; ja tämän kautta hän saa hänet pitämään vanhimman nuhteita merkityksettöminä ja hautomaan petollisia ajatuksia tyydytyksestä ja synninpäästöstä.

LUKU 17.Kuinka hänen, joka herättää heidät rukoukseen, tulee kutsua heidät tavalliseen aikaan.

MUTTA sen, jolle on uskottu uskonnollisen kokouksen koolle kutsumisen ja jumalanpalveluksen hoitamisen virka, ei pidä olettaa herättävänsä veljiä päivittäisiin valvomisiinsa epäsäännöllisesti, miten hän haluaa tai miten hän yöllä herää tai miten hänen oman unensa tai unettomuutensa sattuma häntä kallistaa. Mutta vaikka päivittäinen tapa saattaa pakottaa hänet heräämään tavanomaiseen aikaan, hänen tulisi kuitenkin usein ja huolella tähtien kulun perusteella varmistaa oikea hetki jumalanpalvelusta varten ja kutsua heidät rukoukseen, jottei häntä pidettäisi huolimattomana jommallakummalla tavalla: joko jos hän unen valtaan joutuneena antaa oikean yön tunnin mennä ohi tai jos hän, haluten mennä nukkumaan ja odottaen malttamattomana unta, ennakoi sitä ja hänen voidaan ajatella varmistaneen oman leponsa sen sijaan, että hän huolehtisi hengellisestä virasta ja kaikkien muiden levosta.

LUKU 18. Kuinka he eivät polvistu lauantai-illasta sunnuntai-iltaan

TÄMÄ meidän pitäisi myös tietää, – että sunnuntaita edeltävän lauantain illasta aina seuraavaan iltaan asti egyptiläisten keskuudessa ei koskaan polvistuta, eikä pääsiäisestä helluntaihin; eivätkä he näinä aikoina noudata paastosääntöä, jonka syy selitetään oikeassa paikassaan vanhimpien konferensseissa, jos Herra sallii. Tällä hetkellä aiomme käydä syyt läpi vain hyvin lyhyesti, jottei kirjamme ylittäisi sille kuuluvia rajoja ja osoittautuisi lukijalle väsyttäväksi tai rasittavaksi.

KIRJA III

PÄIVÄRUKOUKSEN JA PSALMIEN KANONINEN JÄRJESTELMÄ

LUKU1. Kolmannen, kuudennen ja yhdeksännen tunnin jumalanpalveluksista

Kolmannen, kuudennen ja yhdeksännen tunnin jumalanpalveluksista, joita noudatetaan Syyrian alueilla Yöllinen rukous- ja psalmijärjestelmä, jota noudatetaan kaikkialla Egyptissä, on uskoakseni Jumalan avulla selitetty niin pitkälle kuin vähäiset kykymme ovat kyenneet; ja nyt meidän on puhuttava kolmannen-, kuudennen- ja yhdeksännen -hetken palveluksista Palestiinan ja Mesopotamian luostareiden säännön mukaisesti, kuten esipuheessa sanoimme, ja meidän on lievennettävä näiden luostareiden tapoja egyptiläisten kurin täydellisyydellä ja jäljittelemättömällä ankaruudella.

LUKU 2. Kuinka egyptiläisten keskuudessa he omistautuvat koko päivän ajan rukoukseen ja psalmiin jatkuvasti,

ja lisäksi tekevät työtä, ilman tuntijakoa Heidän (eli egyptiläisten) keskuudessa näitä toimituksia, joita meidät on opetettu toimittamaan Herralle erillisinä tunteina ja aikavälein, muuntajan muistutuksella, vietetään yhtäjaksoisesti koko päivän ajan, ja lisäksi tekevät työtä, ja vieläpä omasta vapaasta tahdostaan. He nimittäin harjoittavat käsityötä lakkaamatta selleissään siten, että psalmien ja muiden pyhien kirjoitusten mietiskelyä ei koskaan jätetä kokonaan pois. Ja koska he sekoittavat siihen joka hetki rukouksia ja rukouksia, he viettävät koko päivän niissä toimituksissa, joita me vietämme 439 määrättyinä aikoina. Sen vuoksi heillä ei ole päivällä muita julkisia jumalanpalveluksia kuin vesper ja yöunet, paitsi lauantaina ja sunnuntaina, jolloin he kokoontuvat yhteen kolmantena tuntina (tai ehtoollisen yhteydessä. Sillä se, mitä jatkuvasti uhrataan, on enemmän kuin se, mitä suoritetaan aikavälein; ja se on vapaana lahjana miellyttävämpi kuin ne velvollisuudet, jotka suoritetaan sääntöjen pakosta: niin kuin Daavid tästä iloitsee hieman riemuiten, kun hän sanoo: ”Vapaasti minä uhraan sinulle” ja ”Suuni vapaat uhrit olkoot sinulle mieluisia, oi Herra”.

LUKU 3. Kuinka kaikkialla idässä kolmannen-, kuudennen- ja yhdeksännen -hetken palvelukset päättyvät kussakin vain kolmeen psalmiin ja rukoukseen; ja miksi nämä hengelliset toimitukset on osoitettu erityisesti näille tunneille

JA niin Palestiinan ja Mesopotamian ja koko idän luostareissa edellä mainittujen tuntien jumalanpalvelukset päättyvät joka päivä kolmeen psalmiin kumpikin, jotta Jumalalle voidaan esittää määrättyinä aikoina jatkuvia rukouksia ja jotta hengelliset toimitukset voidaan kuitenkin suorittaa maltillisesti, jolloin välttämättömät työtehtävät eivät häiriinny millään tavoin: Tiedämme nimittäin, että myös profeetta Daniel lausui rukouksiaan Jumalalle päivä päivältä kammiossaan ikkunat auki. Ei ole myöskään perusteetonta, että nämä ajat on osoitettu erityisesti uskonnollisille viroille, koska silloin toteutui se, mikä täytti lupaukset ja tiivisti pelastuksemme. Voimme nimittäin osoittaa, että kolmantena hetkenä Pyhä Henki, jonka profeetat olivat aikoinaan luvanneet, laskeutui ensimmäisen kerran rukoilemaan kokoontuneisiin apostoleihin. Sillä kun epäuskoinen juutalaisväestö hämmästyneenä kielillä puhumisesta, joka heistä lähti Pyhän Hengen vuodattamisen kautta heihin, pilkkasi heitä ja sanoi, että he olivat täynnä uutta viiniä, niin Pietari nousi seisomaan heidän keskellään ja sanoi: ”Miehet Israelista ja kaikki te, jotka asutte Jerusalemissa, tehkää tämä teille tiettäväksi ja miettikää minun sanojani. Sillä nämä miehet eivät ole juovuksissa, niin kuin te luulette, koska on 440 päivän kolmas tunti; vaan tämä on se, mitä profeetta Joel on puhunut: ”Ja viimeisinä päivinä, sanoo Herra, minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja teidän nuorukaisenne näkevät näkyjä, ja teidän vanhuksenne näkevät unia.” Tämä on se, mitä profeetta Jooel on puhunut: ”Ja viimeisinä päivinä minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle. Ja tosiaankin palvelijoilleni ja palvelijattarilleni minä niinä päivinä vuodatan Henkeni, ja he ennustavat.” Ja kaikki tämä toteutui kolmannella hetkellä, kun Pyhä Henki, jonka profeetat olivat jo aiemmin ilmoittaneet, tuli sillä hetkellä ja asettui apostolien päälle. Mutta kuudennella tunnilla tahraton uhri, Herramme ja Vapahtajamme, uhrattiin Isälle, ja noustuaan ristille koko maailman pelastukseksi hän suoritti sovituksen ihmiskunnan synneistä ja, riistettyään ruhtinaskunnat ja voimat, vei ne avoimesti pois; ja meidät kaikki, jotka olimme kuoleman alaisia ja sidottuja käsikirjoituksen velkaan, jota ei voitu maksaa, hän vapautti ottamalla sen pois keskeltä ja kiinnittämällä sen ristilleen palkinnoksi, Samana hetkenä myös Pietarille, joka oli mielen hurmoksessa, ilmoitettiin jumalallisesti sekä pakanoiden kutsuminen evankeliumin astian taivaasta alas laskemisen kautta että myös kaikkien siihen sisältyvien elävien olentojen puhdistaminen, kun ääni tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: ”Nouse, Pietari, tapa ja syö”, minkä astian, joka on laskettu alas taivaasta neljän kulman kautta, ei selvästikään voida katsoa merkitsevän mitään muuta kuin evankeliumia. Sillä vaikka evankelistojen neljänkertaisen kertomuksen jakamana sillä näyttää olevan ”neljä kulmaa” (tai alkua), evankeliumin runko on kuitenkin vain yksi; se käsittää sekä syntymän että jumaluuden, sekä yhden ja saman Kristuksen ihmeet, että kärsimyksen. Erinomaisesti sanotaan myös, että ei ”pellavasta” vaan ”kuin pellavasta”. Sillä pellava merkitsee kuolemaa. Koska Herramme kuolema ja kärsimys eivät siis tapahtuneet ihmisluonnon lain mukaan, vaan hänen omasta vapaasta tahdostaan, siinä sanotaan ”ikään kuin pellavasta”. Sillä kun hän oli kuollut lihan mukaan, hän ei ollut kuollut hengen mukaan, koska ”hänen sielunsa ei jäänyt helvettiin eikä hänen lihansa nähnyt turmelusta”. Ja taas Hän sanoo: ”Kukaan ei ota minulta elämääni, vaan minä itse annan sen itsestäni. Minulla on valta antaa se pois, ja minulla on valta ottaa se takaisin.”” Ja niinpä tässä taivaasta alas lasketussa evankeliumien astiassa, jonka Pyhä Henki on kirjoittanut, kaikki kansat, jotka ennen olivat lain noudattamisen ulkopuolella ja jotka luettiin epäpuhtaiksi, virtaavat nyt uskon kautta yhteen uskossa, jotta ne pelastuksekseen kääntyisivät pois epäjumalien palvonnasta ja olisivat käyttökelpoisia terveyttä antavaan ruokaan, ja heidät tuodaan Pietarin luo ja puhdistetaan Herran äänen kautta. Mutta yhdeksännellä hetkellä hän tunkeutui tuonelaan, sammutti siellä loistonsa kirkkaudella helvetin sanoin kuvaamattoman pimeyden ja, murtamalla sen vaskiportit ja rikkomalla rautakiskot, vei mukanaan taivaaseen pyhien vangitun joukon, joka oli siellä suljettuna ja pidätettynä armottoman helvetin pimeydessä, ja ottamalla pois tulisen miekan palautti hurskaan tunnustuksensa kautta paratiisiin sen alkuperäiset asukkaat. Samalla hetkellä myös sadanpäämies Kornelius, joka jatkoi tavanomaista hartauttaan rukouksissaan, saa enkelin keskustelun kautta tietää, että hänen rukouksensa ja almujaan muistetaan Herran edessä, ja yhdeksännellä tunnilla hänelle näytetään selvästi pakanoiden kutsumisen salaisuus, joka oli paljastettu Pietarille hänen mielensä hurmoksessa kuudennella tunnilla. Myös toisessa kohdassa Apostolien teoissa kerrotaan samasta ajankohdasta seuraavaa: ”Mutta Pietari ja Johannes menivät temppeliin rukouksen hetkellä, yhdeksäntenä tuntina.” Ja nämä merkinnät osoittavat selvästi, että pyhät ja apostoliset miehet eivät ilman hyvää syytä pyhittäneet näitä tunteja uskonnollisille toimituksille, ja että niitä pitäisi noudattaa samalla tavalla myös meidän, jotka, ellei meitä ikään kuin pakota jokin sääntö suorittamaan näitä hurskaita toimituksia ainakin määrättyinä aikoina, joko laiskuuden tai unohduksen vuoksi tai koska olemme uppoutuneet työasioihin, vietämme koko päivän osallistumatta rukoukseen. Mutta mitä on sanottava iltauhreista, koska jo Vanhassa testamentissa Mooseksen laissa määrätään, että niitä on uhraaminen jatkuvaa? Sillä että aamun kokoviljauhreja ja iltauhreja uhrattiin temppelissä joka päivä jatkuvasti, vaikkakin vertauskuvallisilla uhreilla, voimme osoittaa siitä, mitä Daavid laulaa: ”Anna minun rukoukseni olla sinun edessäsi kuin suitsutus, ja käteni kohottaminen olkoon iltauhri”, jolloin voimme ymmärtää sen vielä korkeammassa merkityksessä siitä todellisesta iltauhrista, jonka Herra, meidän Vapahtajamme, antoi illalla apostoleille ehtoollisella, kun hän pani alulle kirkon pyhät salaisuudet, ja siitä iltauhrista, jonka hän itse seuraavana päivänä, aikojen lopussa, uhrasi Isälle kätensä kohottamalla koko maailman pelastukseksi; Hänen kätensä levittämistä ristillä kutsutaan aivan oikein ”ylösnostamiseksi”. ” Sillä kun me kaikki makasimme tuonelassa, Hän nosti meidät taivaaseen, oman lupauksensa sanan mukaisesti, kun Hän sanoo: ”Kun minut nostetaan maan päältä, minä vedän kaikki ihmiset luokseni.” Mutta mitä tulee aamupalvelukseen, niin sekin opettaa meille, jota on tapana joka päivä laulaa sen ääressä: ”Oi Jumala, minun Jumalani, sinun tykösi minä valvon aamun sarastaessa” ja ‘Minä mietiskelen sinua aamulla’ ja ‘Minä estin päivän sarastuksen ja huusin’ ja taas: ‘Minun silmäni sinun tykösi ovat estäneet aamun, että minä mietiskelisin sinun sanojasi’.” Näihin aikoihin myös tuo evankeliumissa esiintyvä talonomistaja palkkasi työmiehiä viinitarhaansa. Sillä näin myös kuvataan hänen palkanneen heidät varhain aamulla, mikä aika merkitsee ensimmäisen hetken palvelusta; sitten kolmannella tunnilla; sitten kuudennella tunnilla; tämän jälkeen yhdeksännellä tunnilla; ja viimeiseksi yhdellätoista tunnilla, jolla merkitään lamppujen tuntia.

LUKU4. Kuinka 1.hetken palvelusta ei ole määrätty muinaisen perimätiedon mukaan, vaan se on aloitettu meidän aikanamme tietystä syystä.

MUTTA teidän on tiedettävä, että tämä aamupalvelus, jota nyt länsimaissa hyvin yleisesti noudatetaan, määrättiin kanoniseksi palvelukseksi omana aikanamme ja myös omassa luostarissamme, jossa Herramme Jeesus Kristus syntyi Neitsyestä ja suostui alistumaan lapsena kasvamiseen ihmisenä, ja jossa Hän armostaan tuki meidän omaa, uskonnossa vielä hentoa ja ikään kuin maidolla ruokittua lapsuuttamme. Siihen asti on nimittäin havaittu, että kun tämä 1.hetken palvelus (jota Gallian luostareissa vietetään yleensä lyhyen tauon jälkeen psalmien ja yöunien rukousten jälkeen) oli päättynyt yhdessä päivittäisten vigilioiden kanssa, vanhimmat osoittivat jäljellä olevat tunnit ruumiilliseen virkistäytymiseen. Mutta kun jotkut käyttivät melko huolimattomasti väärin tätä suopeutta ja pitkittivät nukkumaanmenoaikaa liian pitkäksi, sillä minkään jumalanpalveluksen vaatimukset eivät velvoittaneet heitä poistumaan selleistään tai nousemaan vuoteistaan ennen kolmatta tuntia; ja kun he paitsi menettivät työpanoksensa, olivat myös uneliaita liiallisesta unesta päiväsaikaan, jolloin heidän olisi pitänyt paneutua joihinkin tehtäviin, (varsinkin niinä päivinä, jolloin heidän vahtivuoronsa illasta aamun tuloon asti aiheutti epätavallisen painostavaa väsymystä), eräät veljet, jotka olivat innokkaita hengeltään ja joita tämä huolimattomuus ei suinkaan vähäisessä määrin häirinnyt, toivat valituksen vanhimmille, ja he päättivät pitkällisen keskustelun ja huolellisen harkinnan jälkeen, että auringonnousuun asti, jolloin he voisivat ilman haittaa olla valmiita lukemaan tai ryhtymään ruumiilliseen työhön, heidän väsyneille ruumiilleen olisi annettava aikaa levätä, ja tämän jälkeen heidät kaikki olisi kutsuttava tämän jumalanpalveluksen viettoon ja heidän olisi noustava vuoteistaan ja lausumalla kolme psalmia ja rukousta (sen järjestyksen mukaan, joka oli muinoin vahvistettu kolmannen- ja kuudennen-hetkien viettoa varten Kolminaisuuden tunnustamisen merkiksi) samalla yhtenäisellä järjestelyllä lopetettava unensa ja aloitettava työnsä. Ja vaikka tämä muoto näyttääkin syntyneen sattumalta ja olevan edellä mainitusta syystä vasta hiljattain määritetty, se kuitenkin selvästi muodostaa kirjaimen mukaan sen luvun, jonka siunattu Daavid osoittaa (vaikka se voidaankin ottaa hengellisesti): ”Seitsemän kertaa päivässä minä ylistän sinua vanhurskaiden tuomioidesi tähden.” Sillä tämän jumalanpalveluksen lisäyksen kautta me varmasti pidämme näitä hengellisiä kokoontumisia seitsemän kertaa päivässä, ja meidän osoitetaan siinä laulavan Jumalalle ylistystä seitsemän kertaa. Lopuksi, vaikka tämä sama muoto on idästä alkaen levinnyt mitä suotuisimmin tänne päin, sitä ei näytä silti koskaan otetun käyttöön joissakin idän pitkäaikaisissa luostareissa, jotka eivät siedä pienintäkään isien vanhojen sääntöjen rikkomista.

LUKU 5. Kuinka heidän ei pitäisi palata nukkumaan 1.hetken jälkeen.

MUTTA jotkut tässä maakunnassa, tietämättä syytä, miksi tämä virka määrättiin ja otettiin käyttöön, menevät jälleen nukkumaan sen jälkeen, kun heidän 1.hetkensä on päättynyt, ja siitä huolimatta lankeavat juuri siihen tapaan, jonka estämiseksi vanhimpamme ottivat käyttöön tämän palveluksen. He nimittäin haluavat innokkaasti lopettaa sen siihen aikaan, jotta niille, jotka ovat taipuvaisia olemaan välinpitämättömiä eivätkä tarpeeksi varovaisia, annettaisiin tilaisuus palata jälleen nukkumaan, mitä ei todellakaan saisi tehdä (kuten osoitimme tarkemmin edellisessä kirjassa kuvatessamme egyptiläisten palvelusta), sillä pelkäämme, että luonnollisten intohimojemme voima herää ja tahraa sen puhtautemme, joka on saavutettu nöyrällä tunnustuksella ja rukouksilla ennen aamunkoittoa, tai että jokin vihollisen harha saastuttaa meidät, tai että jopa puhtaan ja luonnollisen unen tuoma lepo häiritsee henkemme kiihkeyttä ja tekee meistä laiskoja ja laiskiaisia koko päivän ajan, sillä unen aiheuttama velttous kylmää meidät. Tämän välttämiseksi egyptiläiset, varsinkin kun heillä on tapana nousta ylös tiettyyn aikaan jo ennen kukonlaulun alkua, kun kanoninen jumalanpalvelus on vietetty, pidentävät sen jälkeen valvomisiaan jopa päivänvaloon asti, jotta aamun valo, kun se tulee heidän päälleen, löytäisi heidät vakiintuneina kiihkeään henkeen ja pitäisi heidät vielä huolellisempina ja kiihkeämpinä koko päivän ajan, koska se on löytänyt heidät valmistautuneina taisteluun ja vahvistuneina päivittäiseen kamppailuunsa perkeleen kanssa yöllisten valvomisten ja hengellisen mietiskelyn harjoittamisen ansiosta.

LUKU 6. Kuinka vanhimmat eivät tehneet mitään muutosta muinaiseen psalmien järjestelyyn, kun 1.hetken palvelus otettiin käyttöön

MUTTA tämäkin meidän pitäisi tietää, nimittäin se, että vanhimmat, jotka päättivät, että tämä 1. hetken -palvelus oli lisättävä, eivät tehneet mitään muutosta muinaiseen psalmien järjestelyyn, vaan tämä virka vietettiin aina heidän yöllisissä kokouksissaan samassa järjestyksessä kuin ennenkin. Ne virret, joita he tässä maassa käyttivät Mattin-palveluksessa yöllisen valvomisen päätteeksi, jonka he ovat tottuneet lopettamaan kukonlaulun jälkeen ja ennen aamunkoittoa, ne he laulavat edelleen samalla tavalla; nimittäin Ps. 148, joka alkaa ”Ylistäkää Herraa taivaasta”, ja loput, jotka seuraavat; mutta 50. psalmi ja 62. ja 89. psalmi on, kuten tiedämme, liitetty tähän uuteen palvelukseen. Lopuksi totean, että koko Italiassa lauletaan tänä päivänä kaikissa kirkoissa, kun 1. hetken virret ovat päättyneet, 50. psalmi, joka on epäilemättä peräisin vain tästä lähteestä.

LUKU 7. Kuinka se, joka ei tule päivittäiseen rukoukseen ennen ensimmäisen psalmin loppua, ei saa astua oratorioon; mutta yöunien aikaan myöhästyminen toisen psalmin loppuun asti voidaan jättää huomiotta

MUTTA se, joka kolmannella-, kuudennella- tai yhdeksännellä-hetkellä ei ole tullut rukoukseen ennen psalmin alkua ja loppua, ei uskalla enää astua oratorioon eikä liittyä psalmeja laulavien joukkoon; vaan hän seisoo ulkona 445 odottamassa seurakunnan hajoamista, ja kun he kaikki tulevat ulos, hän tekee katumuksen maassa maaten ja saa synninpäästön huolimattomuudestaan ja myöhästymisestään tietäen, ettei hän voi millään muulla tavoin hyvittää laiskuutensa syytä eikä häntä voida koskaan päästää kolme tuntia myöhemmin seuraavaan jumalanpalvelukseen, ellei hän ole ollut nopea ja tehnyt heti hyvitystä tämänhetkisestä laiminlyönnistään todellisen nöyryyden avulla. Mutta yöllisissä kokoontumisissa myöhästyminen toiseen psalmiin asti on sallittua, edellyttäen, että ennen kuin psalmi on päättynyt ja veljet kumartuvat rukoukseen, hän kiirehtii ottamaan paikkansa seurakunnassa ja liittymään seurakuntaan; mutta hän joutuu aivan varmasti saman moitteen ja katumuksen kohteeksi, jonka mainitsimme edellä, jos hän on viivytellyt vähänkin yli myöhästymisen sallitun tunnin.

LUKU 8. – Vigilia-palveluksesta, jota vietetään sapattia edeltävänä iltana; sen kestosta ja tavasta, jolla sitä vietetään.

Talviaikaan, kun yöt ovat pidempiä, luostareissa olevat vanhimmat järjestävät vigilioita, joita vietetään joka viikko sapatin alkuillasta, kestämään neljänteen kukonlauluun asti tästä syystä, nimittäin, että koko yön kestäneen vahtivuoron jälkeen he voivat, lepäämällä ruumiinsa jäljellä olevan lähes kahden tunnin ajan, välttää uneliaisuuden aiheuttaman väsymyksen koko päiväksi ja tyytyä lepäämään tämän lyhyen ajan sen sijaan, että he lepäisivät koko yön. Ja meidänkin on syytä noudattaa tätä mitä suurimmalla huolellisuudella, jotta voimme tyytyä siihen uneen, joka meille sallitaan valvomisen jälkeen aamunkoittoon asti, – ts. hetkien psalmeihin asti, – ja sen jälkeen viettää koko päivän työssä ja välttämättömissä velvollisuuksissa, jottei meidän tarvitsisi valvomisen aiheuttaman väsymyksen ja voimattomuuden vuoksi ottaa päivällä unta, jonka yöltä katkaisimme, ja ettei meidän näin katsottaisi lyhentäneen ruumiillista lepoa niin paljon kuin että olemme vaihtaneet lepoaikaa ja yölepoaikaa. Sillä meidän heikko lihamme ei voi mitenkään olla vailla koko yölepoa ja silti säilyttää voimansa horjumatta koko seuraavan päivän ilman mielen uneliaisuutta ja hengen raskautta, sillä se pikemminkin estää kuin auttaa sitä, ellei se vigilioiden jälkeen nauti 446 lyhyestä unesta. Ja jos siis, kuten olemme ehdottaneet, vähintään tunti unta napataan ennen aamunkoittoa, säästämme kaikki yöunien tunnit, jotka olemme viettäneet koko yön rukoukseen, ja annamme luonnolle sen, mikä sille kuuluu, eikä meidän tarvitse ottaa päivällä takaisin sitä, minkä olemme yöllä katkaisseet. Sillä ihminen joutuu varmasti luopumaan kaikesta tälle lihalle, jos hän ei yritä järkevällä tavalla pidättää vain osaa, vaan kieltäytyy kokonaan, ja (rehellisesti sanottuna) pyrkii katkaisemaan tarpeettoman sijasta sen, mikä on tarpeellista. Sen vuoksi valvojaiset on korvattava suuremmalla mielenkiinnolla, jos niitä jatketaan harkitsemattomasti ja kohtuuttoman pitkään aamunkoittoon asti. Niinpä ne jaetaan kolmeen osaan, jotta ponnistelu jakautuisi ja jotta kehon uupumusta lievitettäisiin miellyttävällä rentoutumisella. Sillä kun he ovat seisten laulaneet kolme psalmia antifonisesti, sen jälkeen istuessaan maassa tai hyvin matalissa karsinoissa yksi heistä toistaa kolme psalmia, kun muut vastaavat, kukin psalmi osoitetaan yhdelle veljistä, jotka seuraavat toisiaan vuorotellen; ja näihin he lisäävät kolme oppituntia edelleen hiljaa istuen. Vähentämällä ruumiillista rasitusta he onnistuvat näin viettämään valvojaisiaan tarkkaavaisemmin.

LUKU 9. Syy siihen, miksi valvojaiset määrätään sapatin koittaessa ja miksi sapattina nautitaan vapautusta paastosta koko idässä

JA koko idässä on ollut vakiintunut käytäntö apostolien julistuksen ajoista lähtien, jolloin kristillinen usko ja uskonto oli pyöristynyt, että näitä valvojaisia vietetään sapatin koittaessa tästä syystä, – koska kun Herramme ja Vapahtajamme oli ristiinnaulittu viikon kuudentena päivänä, opetuslapset, jotka olivat hänen kärsimystensä tuoreuden vallassa, valvoivat koko yön eivätkä antaneet silmilleen lepoa tai unta. Sen vuoksi tuosta ajasta lähtien tälle yölle on asetettu valvojaisten jumalanpalvelus, jota noudatetaan samalla tavalla kaikkialla idässä aina tähän päivään asti. Ja niinpä vigilian ponnistelun jälkeen on kaikissa idän kirkoissa syyttä määrätty paastosta vapauttaminen, jonka apostoliset miehet ovat samalla tavalla määränneet sapatille, ja se ei ole syyttä määrätty kaikissa idän kirkoissa sen Saarnaajain sanan mukaisesti, jolla, vaikka sillä on toinen ja mystinen merkitys, sitä ei ole väärin sovellettu tähän, ja jonka mukaan meitä kehotetaan antamaan molemmille päiville – toisin sanoen seitsemännelle ja kahdeksannelle yhtä paljon – sama osuus jumalanpalveluksesta, kuten siinä sanotaan: ”Antakaa osa näille seitsemälle ja myös näille kahdeksalle. ” Sillä tätä paastosta vapauttamista ei pidä ymmärtää niin, että ennen kaikkea ne, jotka ovat osoittautuneet vapaiksi kaikesta juutalaisesta taikauskosta, osallistuisivat juutalaiseen juhlaan, vaan niin, että se myötävaikuttaa tuohon uupuneen ruumiin lepoon, josta olemme puhuneet; koska se paastoaa jatkuvasti viisi päivää viikossa koko vuoden ajan, se helposti uupuisi ja luhistuisi, ellei sitä elvytettäisi vähintään kahden päivän väliajalla.

LUKU 10. Miten tapahtui, että kaupungissa paastottiin sapattina.

MUTTA eräät ihmiset joissakin länsimaissa ja varsinkin kaupungissa, jotka eivät tiedä tämän lykkäyksen syytä, ajattelevat, että paastosta ei todellakaan pitäisi myöntää vapautusta sapattina, koska he sanovat, että apostoli Pietari paastosi sinä päivänä ennen kohtaamistaan Simonin kanssa. Mutta tästä käy aivan selvästi ilmi, että hän ei tehnyt näin kanonisen säännön mukaisesti, vaan pikemminkin lähestyvän kamppailun tarpeista johtuen. Koska Pietari näyttää siinäkin samasta syystä määränneen opetuslapsilleen ei yleistä vaan erityistä paastoa, jota hän ei varmasti olisi tehnyt, jos hän olisi tiennyt, että sitä oli tapana noudattaa kanonisen säännön mukaan; samoin kuin hän olisi varmasti ollut valmis määräämään paaston myös sunnuntaiksi, jos hänen kamppailunsa tilaisuus olisi osunut siihen; mutta mitään kanonista paastosääntöä ei tästä olisi tehty yleiseksi, koska siihen ei johtanut mikään yleinen paaston noudattaminen, vaan välttämättömyys, joka pakotti noudattamaan paastoa yhdessä ainoassa tilaisuudessa.

LUKU 11. Niistä seikoista, joissa sunnuntaina pidetty jumalanpalvelus poikkeaa muina päivinä tavanomaisesta

MUTTA meidän pitäisi tietää myös tämä, että sunnuntaina vietetään vain yksi virka ennen päivällistä, jossa varsinaista jumalanpalvelusta ja Herran ehtoollisen viettoa silmällä pitäen käytetään juhlallisempaa ja pidempää psalmipalvelusta, rukouksia ja oppitunteja, ja siten katsotaan, että kolmas ja kuuden hetki sisältyvät siihen. Tästä seuraa, että oppituntien lisäämisen vuoksi heidän hartautensa määrä ei vähene, mutta silti tehdään jonkinlainen ero, ja veljet näyttävät saavan armahduksen muihin aikoihin nähden Herran ylösnousemuksen kunnioittamisesta; Tämä näyttää keventävän hartautta koko viikon ajan, ja tämän eron vuoksi päivää odotetaan juhlallisemmin juhlapäivänä, ja sen odotuksen vuoksi tulevan viikon paastot tuntuvat vähemmän tuntuvilta. Väsymys siedetään nimittäin aina rauhallisemmin ja työ tehdään ilman vastenmielisyyttä, jos väliin tulee jokin vaihtelu tai työn vaihtuminen.

LUKU 12. Niistä päivistä, jolloin veljille tarjotaan illallinen, ei lausuta psalmia, kun he kokoontuvat aterioimaan, niin kuin on tapana päivällisellä

LOPUKSI, myös niinä päivinä, – ts. lauantaina ja sunnuntaina, – ja pyhinä päivinä, jolloin on tavallista, että veljille järjestetään sekä päivällinen että illallinen, psalmia ei sanota illalla, kun he tulevat illalliselle tai kun he nousevat siitä, kuten on tavallista heidän tavallisella päivällisellään ja paastopäivien kanonisella virvokkeella, joita tavanomaiset psalmit yleensä edeltävät ja seuraavat. Vaan he tekevät vain yksinkertaisen rukouksen ja tulevat illalliselle, ja taas siitä noustessaan he päättävät sen pelkkään rukoukseen; sillä tämä ateria on munkkien keskuudessa jotakin erityistä; eikä heidän kaikkien ole myöskään pakko tulla siihen, vaan se on tarkoitettu vain vieraille, jotka ovat tulleet tapaamaan veljiä, ja niille, joita ruumiillinen heikkous tai oma taipumus kutsuu siihen.

KIRJA IV

KIELTÄYTYJIEN PERUSSÄÄNNÖISTÄ

LUKU 1. Tästä maailmasta luopuvien koulutuksesta ja siitä, miten Tabennan ja egyptiläisten munkkien keskuudessa opetetaan niitä, jotka otetaan luostareihin.

Tästä maailmasta luopuvien koulutuksesta ja tavasta, jolla Tabennan ja egyptiläisten munkkien keskuudessa opetetaan niitä, jotka otetaan luostareihin, siitä psalmien ja rukousten kanonisesta järjestelmästä, jota tulisi noudattaa päivittäisissä jumalanpalveluksissa kaikkialla luostareissa, siirrymme kertomuksemme asianmukaisessa järjestyksessä koulutukseen. tästä maailmasta luopuvan pyrimme ensin, niin hyvin kuin voimme, lyhyesti kuvaamaan niitä ehtoja, joilla ne, jotka haluavat kääntyä Herran puoleen, voidaan ottaa vastaan luostareihin; lisäämällä joitakin asioita egyptiläisten säännöstä, joitakin Tabennan munkkien säännöstä, joiden luostari Thebaissa on lukumääräisesti paremmin täytetty, koska se on järjestelmässään ankarampi kuin kaikki muut, sillä siellä on yli viisituhatta veljeä yhden apotin alaisuudessa; ja se kuuliaisuus, jolla koko joukko munkkeja on aina yhden vanhimman alainen, on sellaista, mitä kukaan meistä ei tekisi toiselle edes lyhyeksi aikaa tai vaatisi häneltä.

LUKU 2. Siitä, miten heidän keskuudessaan miehet pysyvät luostareissa jopa äärimmäiseen vanhuuteen asti

JA mielestäni meidän pitäisi ennen kaikkea käsitellä heidän väsymätöntä sinnikkyyttään, nöyryyttään ja alamaisuuttaan, – miten se kestää niin kauan ja millaisen järjestelmän avulla se on muodostunut, jonka avulla he pysyvät luostareissa, kunnes he ovat vanhuuden takia kaksin kappalein taipuneet; sillä se on niin suurta, ettemme muista kenenkään, joka on liittynyt luostareihimme, pitäneen sitä yhtäjaksoisesti yllä edes vuoden ajan: niin että kun olemme nähneet heidän maailmasta luopumisensa alun, ymmärrämme, miten on mahdollista, että he ovat päässeet tällaisesta alusta alkaen niin korkealle täydellisyyteen.

LUKU 3.Koetuksista, joilla luostariin otettavaksi tuleva koetellaan

SITÄ, joka siis pyrkii pääsemään luostarin kuriin, ei koskaan oteta vastaan, ennen kuin hän antaa kymmenen päivää tai vielä pidempäänkin ovien ulkopuolella makoilemalla todistuksen sinnikkyydestään ja halustaan sekä nöyryydestään ja kärsivällisyydestään. Ja kun hän kumartuu kaikkien ohi kulkevien veljien jalkojen juureen, ja kaikki torjuvat ja halveksivat häntä määrätietoisesti, ikään kuin hän ei haluaisi astua luostariin uskonnon vuoksi vaan pakon edessä; ja kun hän on myös monien loukkausten ja loukkausten peitossa antanut konkreettisen todisteen kestävyydestään ja osoittanut, millainen hän on kiusauksissa, sillä miten hän on kestänyt häpeän; ja kun hänet näin todettuaan sielunsa kiihkeyden päästetään sisään, niin he tutkivat äärimmäisen huolellisesti, onko hänessä kiinni yhtään kolikkoa entisestä omaisuudestaan. Sillä he tietävät, että hän ei voi pysyä pitkään luostarin kurissa eikä koskaan oppia nöyryyden ja kuuliaisuuden hyveellisyyttä eikä tyytyä luostarin köyhyyteen ja vaikeaan elämään, jos hän tietää, että niinkin pientä rahasummaa on pidetty kätkettynä; vaan heti, kun jostakin syystä tai toisesta syntyy häiriöitä, hän syöksyy heti pois luostarista kuin kivi lingosta, koska hän luottaa tuohon rahasummaan ja on pakotettu siihen.

LUKU 4. Syy siihen, miksi luostariin otetut eivät saa tuoda mitään mukanaan

JA näistä syistä he eivät suostu ottamaan häneltä rahaa, jota käytetään edes luostarin hyväksi: Ensinnäkin, siltä varalta, että hän tämän lahjoituksen vuoksi paisuu ylimielisyydestä eikä siten suostu asettumaan samalle tasolle köyhempien veljien kanssa; ja toiseksi, jottei hän tämän ylpeytensä vuoksi jättäisi alentumatta Kristuksen nöyryyteen ja siten, kun hän ei enää kestä luostarin kuria, jättäisi luostarin ja myöhemmin, kun hän on viilentynyt, haluaisi huonossa hengessä ottaa vastaan ja saada takaisin – ei kuitenkaan luostarille tappiotta – sen, mitä hän oli antanut luopumisensa alkuaikoina, jolloin hän hehkui hengellisestä kiihkosta. Ja että tätä sääntöä olisi aina noudatettava, heille on usein opetettu monien esimerkkien avulla. Sillä joissakin luostareissa, joissa ei olla niin varovaisia, jotkut, jotka on otettu varauksetta vastaan, ovat jälkeenpäin yrittäneet mitä pyhäinhäväistykkeljasimmin vaatia takaisin sen, mitä he olivat lahjoittaneet ja mitä oli käytetty Jumalan työhön.

LUKU 5. Syy siihen, miksi niiden, jotka luopuvat maailmasta, on luostareihin vastaanotettaessa jätettävä omat vaatteensa pois ja abba pukee heidät toisiin vaatteisiin

SEN vuoksi jokaiselta otetaan vastaanoton yhteydessä pois kaikki entinen omaisuutensa, niin että hän ei saa enää pitää edes vaatteita, jotka hänellä on selässään: Mutta veljien neuvostossa hänet viedään eteenpäin keskelle ja riisutaan omista vaatteistaan ja puetaan apotin käsissä luostarin vaatteisiin, jotta hän tästä tietäisi, ettei hän ole ainoastaan riistänyt kaikkea vanhaa omaisuuttaan, vaan että hän on myös luopunut kaikesta maallisesta ylpeydestä, ja tullut alas Kristuksen puutteeseen ja köyhyyteen, ja että häntä ei nyt elätetä rikkauksilla, joita hän on etsinyt maailman taidoilla, eikä millään, mitä hän on varannut entisestä epäuskon tilastaan, vaan että hän saa luostarin pyhistä ja pyhistä varoista ruokansa palvelustaan varten; ja koska hän tietää, että hänet sieltä puetaan ja ruokitaan ja että hänellä ei ole mitään omaa, hän oppii kuitenkin evankeliumin sanan mukaan olemaan murehtimatta huomisesta ja ettei hän häpeä olla samalla viivalla köyhien kanssa, toisin sanoen veljien ruumiin kanssa, joiden joukkoon Kristus ei häpeillyt lukeutua ja kutsua itseään heidän veljeksensä, vaan että hän pikemminkin kerskailee siitä, että hänet on asetettu jakamaan omien palvelijoidensa kohtalo.

LUKU 6. Syy siihen, miksi luopujien vaatteet, joilla he liittyivät luostariin, säilyvät taloudenhoitajan hallussa

MUTTA ne vaatteet, jotka hän jätti pois, annetaan taloudenhoitajan huostaan ja säilytetään niin kauan, kunnes he erilaisten kiusausten ja koettelemusten kautta voivat tunnistaa hänen edistymisensä, elämänsä ja kestävyytensä erinomaisuuden. Ja jos he näkevät, että hän pystyy jatkamaan siinä ajan kuluessa ja pysymään siinä kiihkeydessä, jolla hän aloitti, he antavat ne köyhille. Mutta jos he huomaavat, että hän on syyllistynyt murehtimiseen tai pienimpäänkin tottelemattomuuteen, niin he riisuvat häneltä luostarin vaatteet, joihin hän oli pukeutunut, ja pukevat hänet uudelleen vanhoihin vaatteisiinsa, jotka oli takavarikoitu, ja lähettävät hänet pois. Sillä ei ole oikein, että hän lähtee pois niissä, jotka hän oli saanut, eivätkä he salli kenenkään enää pukeutua niihin, jos he ovat nähneet hänen kerran kylmenevän heidän laitoksensa sääntöä kohtaan. Sen vuoksi kenellekään ei myöskään anneta tilaisuutta lähteä avoimesti ulos, ellei hän pakene kuin karannut orja hyödyntäen yön sakeimpia hämäräpiirejä tai ellei häntä pidetä tämän järjestön ja ammatin arvottomana ja hän luovu luostarin vaatteista ja hänet karkotetaan häpeällisesti ja häpeällisesti kaikkien veljien edessä.

LUKU 7. Syy siihen, miksi luostariin otetut eivät saa heti sekaantua veljien seuraan, vaan heidät pannaan ensin vierastaloon

KUN sitten joku on otettu vastaan ja todistettu sillä pysyvyydellä, josta olemme puhuneet, ja, riisumalla pois omat vaatteensa, on pukeutunut luostarin vaatteisiin, hänen ei sallita heti sekaantua veljien seurakuntaan, vaan hänet annetaan erään vanhimman huostaan, joka majoittuu erillään, ei kaukana luostarin sisäänkäynnistä, ja hänelle annetaan tehtäväksi huolehtia vieraista ja vieraana olevista ihmisistä ja hän käyttää kaiken ahkeruutensa heidän ystävälliseen vastaanottamiseensa. Ja kun hän on palvellut siellä kokonaisen vuoden ilman mitään valituksia ja antanut todisteita palvelusta vieraita kohtaan, hänet on näin perehdytetty nöyryyden ja kärsivällisyyden ensimmäisiin alkeisiin, ja pitkän harjoittelun kautta se on tunnustettu, kun hänet otetaan tästä veljien seurakuntaan, hänet luovutetaan toiselle vanhimmalle, joka asetetaan kymmenen nuoremman yläpuolelle, jotka abba on hänelle uskonut, ja joita hän sekä opettaa että johtaa sen järjestelyn mukaisesti, josta luemme Mooseksen tekemästä järjestelystä.

LUKU 8. Harjoituksista, joissa junioreita ensin harjoitellaan, jotta heistä tulisi taitavia voittamaan kaikki halunsa

JA hänen huolensa ja hänen opetuksensa pääosa – jonka avulla hänen luokseen tuodut juniorit voivat aikanaan nousta täydellisyyden suurimpiin korkeuksiin – on opettaa häntä ensin voittamaan omat halunsa; ja harjoitellessaan häntä tässä ahkerasti ja ahkerasti hän aikoo määrätietoisesti antaa hänelle sellaisia käskyjä, joiden hän tietää olevan hänen mieltymystensä vastaisia; sillä monien esimerkkien opettamana sanotaan, että munkki, ja varsinkin nuoremmat, eivät voi hillitä mielihalunsa haluja, ellei hän ole ensin oppinut kuuliaisuuden kautta sietämään omia halujaan. Ja niinpä he sanovat, että mies, joka ei ole ensin oppinut voittamaan halujaan, ei voi mitenkään kitkeä vihaa tai murjottelua tai haureuden henkeä; hän ei voi myöskään säilyttää sydämensä aitoa nöyryyttä, pysyvää yhteyttä veljien kanssa tai vakaata ja jatkuvaa yhteisymmärrystä eikä pysyä luostarissa yhtään kauemmin.

LUKU 9. Syy siihen, miksi nuorempia kehotetaan olemaan salaamatta mitään ajatuksiaan vanhemmilta.

Näiden käytäntöjen avulla he siis kiirehtivät tekemään vaikutuksen ja opastamaan niitä, joita he kouluttavat, ikään kuin aakkosilla ja ensimmäisillä tavuilla täydellisyyden suuntaan, koska he näkevät niistä selvästi, ovatko he perustuneet väärään ja kuvitteelliseen vai todelliseen nöyryyteen. Ja jotta he pääsisivät helposti tähän, heitä opetetaan seuraavaksi olemaan peittelemättä valheellisella häpeällä mitään kutkuttavia ajatuksia sydämessään, vaan heti kun sellaisia ilmenee, paljastamaan ne vanhemmalle, ja muodostamalla niistä tuomion, olemaan luottamatta mitään oman harkintansa varaan, vaan luottamaan siihen, että se on hyvä tai huono, mitä vanhemman tutkimuksessa pidetään ja julistetaan sellaiseksi. Tästä seuraa, että ovela vastustajamme ei voi millään tavoin kiertää nuorta ja kokematonta munkkia tai käyttää hyväkseen hänen tietämättömyyttään eikä millään oveluudella pettää sellaista, jonka hän näkee olevan suojassa ei oman harkintakykynsä vaan vanhemman harkinnan varassa ja jota ei voi suostutella salaamaan vanhemmalta niitä ajatuksiaan, jotka hän on ampunut kuin tuliset nuolet tämän sydämeen; sillä paholainen, ovela kuin hän onkin, ei voi pilata tai tuhota nuorempaa, ellei hän ole houkutellut häntä joko ylpeydellä tai häpeällä salaamaan ajatuksiaan. He nimittäin pitävät yleisenä ja selvänä todisteena siitä, että ajatus on paholaisesta, jos häpeämme paljastaa sen vanhemmalle.

LUKU 10. Kuinka perusteellista on junioreiden kuuliaisuus jopa niissä asioissa, jotka ovat yleisiä välttämättömyysasioita

Seuraavaksi sääntöä noudatetaan niin tiukalla kuuliaisuudella, että ilman esimiehensä tietoa ja lupaa juniorit eivät ainoastaan uskalla poistua keljastään, vaan eivät myöskään uskalla omasta aloitteestaan tyydyttää yleisiä ja luonnollisia tarpeitaan. Niinpä he täyttävät nopeasti ja ilman mitään keskustelua kaikki ne asiat, jotka hän on käskenyt, ikään kuin Jumala olisi käskenyt niitä taivaasta; niin että joskus, kun heille käsketään mahdottomia asioita, he ryhtyvät niihin sellaisella uskolla ja antaumuksella, että pyrkivät kaikin voimin ja ilman pienintäkään epäröintiä täyttämään ja toteuttamaan ne; ja kunnioituksesta esimiestään kohtaan he eivät edes harkitse, onko käsky mahdoton. Mutta heidän tottelevaisuudestaan jätän tällä hetkellä puhumatta tarkemmin, sillä aiomme puhua siitä sopivassa paikassa hieman myöhemmin esimerkkien kera, jos Herra teidän rukoustenne kautta vie meidät turvallisesti läpi. Siirrymme nyt muihin säädöksiin ja ohitamme kaikki kertomukset niistä, joita ei voida määrätä tai pitää tämän maan luostareissa, kuten lupasimme tehdä esipuheessamme; esimerkiksi siitä, etteivät he koskaan käytä villavaatteita, vaan ainoastaan puuvillavaatteita, eivätkä nämäkään kaksinkertaisia, ja kukin esimies antaa vaihtovaatteet kymmenelle hänen hoidossaan olevalle munkille, kun hän näkee, että heidän yllään olevat vaatteet ovat likaiset.

LUKU11.Ruoka, jota he pitävät suurimpana herkkuna

Ohitan myös sen vaikean ja ylevän itsehillinnän lajin, jonka kautta pidetään suurimpana ylellisyytenä sitä, että veljien aterialle pannaan pöytään suolalla valmistettua ja veteen liotettua charlock-nimistä kasvia (”charlock” on peltosinappi Sinapis arvensis L.); ja monia muita vastaavia asioita, joita tässä maassa ei ilmasto eikä sääntöjemme heikkous sallisi. Ja minä seuraan vain niitä asioita, joihin ei voi puuttua mikään lihan heikkous tai paikallinen tilanne, jos vain mikään mielen heikkous tai hengen kylmyys ei pääse niistä eroon.

LUKU 12. Kuinka he jättävät kaikenlaisen työn tekemättä, kun joku koputtaa oveen, innokkaina vastaamaan heti

JA niin, istuen keljassaan ja omistaen voimansa yhtä lailla työhön kuin mietiskelyyn, kun he kuulevat jonkun koputuksen äänen, joka kolkuttaa oveen ja iskee jokaisen keljain ja kutsuu heitä rukoukseen tai johonkin työhön, jokainen ryntää innokkaasti ulos keljainsä, niin että joku, joka harjoittaa kirjailijan taitoa, vaikka hän on juuri aloittanut kirjeen muotoilun, ei uskalla lopettaa sitä, vaan juoksee ulos mitä suurimmalla vauhdilla juuri sillä hetkellä, kun koputuksen ääni saavuttaa hänen korvansa, odottamatta edes aloittamansa kirjeen loppuun saattamista; mutta jättäessään kirjeen rivit keskeneräisiksi hän ei pyri lyhentämään ja säästämään työtään, vaan kiirehtii pikemminkin mitä suurimmalla vakavuudella ja innolla saavuttamaan kuuliaisuuden hyveen, jota he eivät aseta ainoastaan ruumiillisen työn ja lukemisen ja hiljaisuuden ja hiljaisuuden edelle keljassä, vaan jopa kaikkien hyveiden edelle, niin että he katsovat, että kaikkea on lykättävä sen edelle, ja he tyytyvät kärsimään mitä tahansa haittaa, jos vain voidaan nähdä, etteivät he ole millään tavoin laiminlyöneet tätä hyveen.

LUKU 13. Kuinka vääränä pidetään sitä, että joku sanoo, että jokin asia, olkoon se kuinka vähäpätöinen tahansa, on hänen omaansa.

MUIDEN heidän muiden tapojensa joukossa kuvittelen, että on tarpeetonta edes mainita tätä hyveellisyyttä, nimittäin, että kenenkään ei sallita omistaa laatikkoa tai koria erityisenä omaisuutenaan eikä mitään sellaista, jota hän voisi pitää omana ja turvata omalla sinetillään, sillä tiedämme hyvin, että heidät riisutaan kaikin puolin niin paljaiksi, ettei heillä ole muuta kuin paita, viitta, kengät, lampaannahka ja räsymatto; sillä myös muissa luostareissa, joissa myönnetään jonkin verran armoa ja lievennyksiä, näemme, että tätä sääntöä noudatetaan edelleen mitä tiukimmin, niin ettei kukaan uskalla edes sanoin sanoa, että mikään on hänen omaansa: ja on suuri rikkomus, jos munkin suusta putoaa sellainen ilmaus kuin ”minun kirjani”, ”minun tauluni”, ”minun kynäni”, ”minun takkini” tai ”minun kenkäni”; ja siitä hänen on hyvitettävä asiaankuuluvalla katumuksella, jos hänen huuliltaan sattumalta huomaamattomuudesta tai tietämättömyydestä karkaa jokin tällainen ilmaus.

LUKU 14. Kuinka, vaikka jokaisen työllä kertyisi suuri rahasumma, kukaan ei silti saa uskaltaa ylittää riittäväksi määrättyä kohtuullista rajaa

JA vaikka jokainen heistä voi tuoda päivittäin työllään ja työllään luostarille niin suuren tuoton, että hän voisi sillä paitsi tyydyttää omat kohtuulliset tarpeensa myös tyydyttää runsaasti monien tarpeita, hän ei kuitenkaan missään nimessä paisuttele itseään eikä imartele itseään vaivannäöstään ja tästä suuresta työstään saamastaan tulosta, vaan lukuun ottamatta kahta keksiä, joita siellä myydään tuskin kolmella pennillä, kukaan ei ajattele, että hänellä olisi oikeutta mihinkään muuhun. Eikä heidän keskuudessaan ole mitään (ja häpeän sanoa tämän ja toivon sydämestäni, että se olisi tuntematonta omissa luostareissamme), mitä kukaan heistä vaatisi, en sanoisi, että tekoina, mutta edes ajatuksina, omaksi erityisomaisuudekseen. Ja vaikka hän uskoo, että koko luostarin viljamakasiini on hänen omaisuutensa, ja vaikka hän kaiken herrana omistaa koko huolenpitonsa ja energiansa sille kaikelle, hän kuitenkin, säilyttääkseen sen erinomaisen puutteen ja köyhyyden tilan, jonka hän on varmistanut ja jonka hän pyrkii säilyttämään viimeiseen asti katkeamattomassa täydellisyydessä, hän pitää itseään vieraana ja muukalaisena heille kaikille, niin että hän käyttäytyy kuin muukalainen ja vieras tässä maailmassa ja pitää itseään luostarin oppilaana ja palvelijana sen sijaan, että kuvittelisi olevansa minkään herra ja herra.

LUKU 15. Meidän liiallisesta omistamisen halusta

Tähän mitä sanomme me kurjat luodut, jotka, vaikka asumme kinobiassa ja olemme asettuneet apotin hallinnon ja huolenpidon alaisuuteen, kannamme kuitenkin mukanamme omia avaimiamme ja poljemme jalkoihin kaiken häpeän ja häpeän tunteen, joka pitäisi johtua ammatistamme, emmekä häpeä itse asiassa kantaa sormissamme avoimesti sormuksia, joilla sinetöimme sen, mitä olemme varastoineet itsellemme; ja joiden kohdalla eivät riitä pelkät laatikot ja korit, mutta eivät edes arkut ja kaapit niille tavaroille, joita keräämme tai joita varasimme, kun hylkäsimme maailman; ja jotka joskus suuttuvat niin paljon pikkuseikoista ja mitättömyyksistä (joita kuitenkin vaadimme kuin omiksemme), että jos joku uskaltaa koskea niihin, olemme niin täynnä vihaa häntä kohtaan, ettemme voi estää sydämemme vihaa ilmaisemasta sitä huulillamme ja ruumiillisessa kiihkossa. Mutta kun ohitamme vikamme ja käsittelemme vaikenemalla niitä asioita, joista on häpeä edes puhua, tämän sanonnan mukaan: ”Minun suuni ei puhu ihmisten tekoja”, niin siirtykäämme aloittamamme kertomustavan mukaisesti niihin hyveisiin, joita heidän keskuudessaan harjoitetaan ja joihin meidän tulisi kaikella vakavuudella pyrkiä; ja kirjatkaamme lyhyesti ja hätäisesti ylös varsinaiset säännöt ja järjestelmät, jotta sen jälkeen, kun tulemme eräisiin vanhimpien tekoihin ja tekoihin, jotka aiomme huolellisesti säilyttää muistettavaksi, voimme tukea mitä vahvimmin todistein sitä, mitä olemme esittäneet tutkielmassamme, ja vielä enemmän vahvistaa kaiken sanomamme elämästä saaduilla esimerkeillä ja esimerkkitapauksilla.

LUKU 16. Erilaisista nuhteita koskevista säännöistä

Jos sitten joku vahingossa rikkoo saviastian (jota he kutsuvat ”baucalis”= βαύκαλις, baukalis=kapeakaulainen astia, jolla oli pyöreähkö pohja; lasista, metallista tai keramiikasta), hän voi hyvittää huolimattomuutensa vain julkisella katumuksella; ja kun kaikki veljet ovat kokoontuneet jumalanpalvelukseen, hänen on makaa maassa ja pyydettävä synninpäästöä siihen asti, kunnes rukouspalvelus on päättynyt; ja hän saa sen, kun abbedissa kehottaa häntä nousemaan maasta. Saman tyydytyksen saa myös se, joka kutsuttaessa johonkin työhön tai tavanomaiseen jumalanpalvelukseen tulee melko myöhään tai joka psalmia laulaessaan epäröi vähän väliä. Samoin, jos hän vastaa tarpeettomasti tai karkeasti tai röyhkeästi, jos hän on huolimaton suorittamaan hänelle määrättyjä palveluksia, jos hän tekee pienen valituksen, jos hän lukeminen on hänelle tärkeämpää kuin työ tai kuuliaisuus, jos hän on hidas suorittamaan hänelle määrättyjä velvollisuuksia, jos hän ei palveluksen päätyttyä kiirehdi palaamaan heti takaisin keljainsä, jos hän pysähtyy hetkeksi jonkun toisen kanssa, jos hän menee hetkeksikään muualle, jos hän ottaa ketään toista kädestä kiinni, jos hän uskaltaa keskustella jostakin pienestä asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole hänen keljansä asukas, jos hän rukoilee jonkun sellaisen kanssa, joka on keskeytetty rukouksesta, jos hän näkee jonkun sukulaisensa tai ystävänsä maailmalla ja keskustelee heidän kanssaan ilman hänen esimiestään, jos hän yrittää ottaa vastaan kirjeen joltakulta tai kirjoittaa hänelle takaisin ilman abbedissa luvan antamista. Tällaisessa laajuudessa hengellinen sensuuri etenee ja tällaisissa asioissa ja virheissä kuin nämä. Mutta mitä tulee muihin asioihin, joita, kun niitä tehdään valikoimattomasti meidän keskuudessamme, myös me pidämme moitittavina, nimittäin: avoin riitely, ilmeinen halveksunta, ylimieliset ristiriidat, luostarista vapaasti ja valvomatta poistuminen, naisten kanssa lähentely, viha, riitely, mustasukkaisuus, riitely, jonkin asian vaatiminen omaksi omaisuudeksi, ahneuden tartuttaminen, tarpeettomien asioiden, joita muilla veljillä ei ole hallussaan, haluaminen ja hankkiminen, ruoan ottaminen aterioiden välissä ja salaa, ja muut sellaiset – niihin ei puututa sillä hengellisellä nuhtelulla, josta puhuimme, vaan raipoilla; tai ne sovitetaan karkottamalla.

LUKU 17. Niistä, jotka ottivat käyttöön suunnitelman, jonka mukaan pyhät opetukset luetaan kinobiassa veljien syödessä, ja siitä tiukasta hiljaisuudesta, jota egyptiläisten keskuudessa noudatetaan

MUTTA meille on kerrottu, että suunnitelma, jonka mukaan pyhät oppitunnit luetaan kinobiassa veljien syödessä, ei ole peräisin egyptiläisestä järjestelmästä vaan kappadokialaisesta. Eikä ole epäilystäkään siitä, etteivät he aikoneet ottaa sitä käyttöön niinkään hengellisen harjoituksen vuoksi kuin siksi, että he halusivat tehdä lopun tarpeettomasta ja joutavasta keskustelusta ja erityisesti keskusteluista, joita niin usein syntyy aterioiden aikana; sillä he näkivät, ettei niitä voitu estää heidän keskuudessaan millään muulla tavalla. Sillä egyptiläisten ja erityisesti tabennalaisten keskuudessa noudatetaan niin tiukkaa hiljaisuutta, että kun niin suuri joukko veljiä on istunut yhdessä aterioimaan, kukaan ei uskalla puhua edes hiljaisella äänellä paitsi dekaani, joka kuitenkin, jos hän näkee, että jotain halutaan laittaa pöytään tai ottaa pois pöydästä, ilmaisee sen pikemminkin merkillä kuin sanalla. Ja ruokailun aikana tätä hiljaisuuden sääntöä noudatetaan niin tiukasti, että kun he vetävät huput silmäluomiensa päälle (jotta heidän harhailevat katseensa eivät pääsisi vaeltamaan uteliaina), he eivät näe mitään muuta kuin pöydän ja ruoan, joka siihen asetetaan ja jonka he siitä ottavat, joten kukaan ei huomaa, mitä toinen syö.

LUKU 18. Miten on vastoin sääntöä, että kukaan ei saa ottaa mitään syötävää tai juotavaa kuin yhteisestä pöydästä.

Säännöllisten yhteisten aterioiden välissä he ovat erityisen varovaisia, ettei kukaan rohkene tyydyttää suuta millä tahansa ruoalla: niin että kun he kulkevat satunnaisesti puutarhojen tai hedelmätarhojen halki, kun puissa houkuttelevasti roikkuvat hedelmät eivät ainoastaan kolahda heidän rintaansa heidän kulkiessaan, vaan myös lojuvat maassa ja tarjoutuvat tallattaviksi, ja (koska ne ovat kaikki valmiina poimittaviksi) houkuttelisivat helposti ne, jotka näkevät ne, tyydyttämään ruokahalunsa ja saisivat heille tarjotun tilaisuuden 461 ja hedelmien määrän vuoksi jopa kaikkein ankarimmat ja pidättyväisimmätkin himoitsemaan niitä; Silti he pitävät vääränä ei ainoastaan maistaa yksittäistä hedelmää, vaan jopa koskettaa sellaista kädellä, paitsi sitä, joka on asetettu pöydälle avoimesti kaikkien yhteiseksi ateriaksi ja jota taloudenhoitajan tarjoilu julkisesti toimittaa veljien palveluksen kautta heidän nautittavakseen.

LUKU 19. Kuinka kaikkialla Palestiinassa ja Mesopotamiassa veljet suorittavat päivittäisen palvelun.

Jotta emme näyttäisi jättävän yhtään kinobian sääntöä pois, on mielestäni syytä mainita lyhyesti, että myös muissa maissa veljet suorittavat päivittäistä jumalanpalvelusta. Sillä koko Mesopotamiassa, Palestiinassa ja Kappadokiassa sekä koko idässä veljet seuraavat toisiaan vuorotellen joka viikko tiettyjen tehtävien suorittamisessa, niin että palvelevien määrä kerrotaan Kinobiumin koko munkkimäärän mukaan. Ja he kiirehtivät täyttämään nämä tehtävät sellaisella innolla ja nöyryydellä, jollaista yksikään orja ei anna palveluksessaan edes kaikkein ankarimmalle ja voimakkaimmalle isännälle; niin että he eivät tyydy vain näihin kanonisen säännön mukaan suoritettaviin palveluksiin, vaan nousevat itse asiassa yöllä kiihkeydessään ja vapauttavat niitä, joiden erityinen velvollisuus tämä on, ja pyrkivät heitä salaa ennakoiden suorittamaan ne tehtävät, jotka näiden toisten olisi täytettävä. Mutta jokainen, joka näihin viikkoihin ryhtyy, on palveluksessa ja joutuu palvelemaan sunnuntain päivälliseen asti, ja kun tämä on tehty, hänen velvollisuutensa koko viikoksi on suoritettu, niin että kun kaikki veljet kokoontuvat yhteen veisaamaan psalmeja (joita he tavan mukaan laulavat ennen nukkumaanmenoa), ne, joiden vuoro on ohi, pesevät vuorotellen kaikkien jalat ja pyytävät heiltä uskollisesti palkkioksi tämän siunauksen heidän koko viikon aikana tekemästään työstä, jotta kaikkien veljien yhdessä uhraamat rukoukset saattaisivat heitä heidän mukanaan, kun he täyttävät Kristuksen käskyä. rukous, nimittäin rukous, joka rukoilee heidän tietämättömyytensä ja inhimillisen heikkouden kautta tehtyjen syntiensä puolesta ja joka voi suositella Jumalalle heidän hartautensa täydellistä palvelusta kuin jotakin rikasta uhria. Niinpä maanantaina Martin virsien jälkeen he luovuttavat toisille, jotka tulevat heidän tilalleen, astiat ja välineet, joilla he ovat palvelleet, ja nämä ottavat ne vastaan ja säilyttävät niitä äärimmäisen huolellisesti ja huolella, jottei yksikään niistä vahingoittuisi tai tuhoutuisi, sillä he uskovat, että pienimmistäkin astioista heidän on pyhinä tavaroina annettava tili, ei ainoastaan nykyiselle taloudenhoitajalle vaan myös Herralle, jos joku niistä sattumalta vahingoittuu heidän huolimattomuutensa vuoksi. Ja millainen raja tällä kurinalaisuudella on ja miten uskollisesti ja huolellisesti sitä noudatetaan, voitte nähdä yhdestä esimerkkitapauksesta, jonka annan esimerkkinä. Sillä vaikka haluammekin mielellämme tyydyttää sen kiihkonne, jonka kautta vaaditte täydellistä selostusta kaikesta ja haluatte, että jopa se, minkä tiedätte täysin hyvin, toistetaan teille tässä tutkielmassa, pelkäämme myös ylittää lyhyyden rajat.

LUKU 20. Niistä kolmesta linssipavusta, jotka taloudenhoitaja löysi

Viikon aikana erään veljen ohi kulkeva taloudenhoitaja näki maassa lojumassa kolme linssipapua, jotka olivat lipsahtaneet viikon työvuorossa olleen munkin kädestä, kun hän oli kiireesti valmistelemassa niitä ruoanlaittoa varten, yhdessä veden kanssa, jolla hän oli pesemässä niitä; ja hän kysyi asiasta heti neuvoa apotilta, joka tuomitsi munkin varkaaksi ja huolimattomaksi pyhästä omaisuudestaan, ja hänet erotettiin näin ollen rukouksesta. Ja hänen huolimattomuusrikoksensa armahdettiin vasta, kun hän oli sovittanut sen julkisella katumuksella. Sillä he uskovat, etteivät ainoastaan he itse ole omaisuuttaan, vaan myös, että kaikki, mitä heillä on, on omistettu Herralle. Sen vuoksi he katsovat, että jos luostariin on kerran tuotu mitä tahansa, sitä on kohdeltava äärimmäisellä kunnioituksella pyhänä asiana. Ja he huolehtivat ja järjestävät kaiken suurella uskollisuudella, jopa sellaisten asioiden osalta, joita pidetään merkityksettöminä tai tavallisina ja mitättöminä, niin että jos he muuttavat niiden paikkaa ja asettavat ne parempaan paikkaan, tai jos he täyttävät pullon vedellä tai antavat jollekulle juotavaa siitä, tai jos he poistavat vähänkin pölyä oratoriosta tai keljastään, he uskovat epäsuorasti uskossaan, että he saavat Herralta palkkion.

LUKU 21. Joidenkin veljien oma-aloitteisesta palveluksesta

MEILLE on kerrottu veljistä, joiden viikolla oli niin vähän puuta, ettei heillä ollut tarpeeksi valmistaa veljille tavanomaista ruokaa; ja kun abbedissa oli käsketty, että siihen asti, kunnes sitä voitaisiin tuoda ja hakea lisää, heidän tulisi tyytyä kuivattuun ruokaan, vaikka kaikki olivat tähän suostuneet eikä kukaan voinut odottaa mitään keitettyä ruokaa; silti nämä miehet, ikään kuin he olisivat huijanneet työnsä ja palveluksensa hedelmää ja palkkaa, jos he eivät valmistaneet veljilleen ruokaa tavan mukaan vuorojärjestyksessä – vaativat itselleen sellaista tarpeetonta työtä ja huolenpitoa, että noilla kuivilla ja hedelmättömillä seuduilla, joilla puuta ei voi mitenkään saada, ellei sitä leikata hedelmäpuista (sillä siellä ei ole luonnonvaraisia pensaita kuten meillä), he vaeltavat laajojen erämaiden halki ja kulkevat Kuolleenmeren suuntaan ulottuvan erämaan halki, keräävät syliinsä ja vaatteidensa poimuihin niukan oljenkorren ja pensaat, joita tuuli kuljettaa edestakaisin, ja valmistavat näin vapaaehtoisella palvelullaan veljille kaiken tavanomaisen ruoan niin, etteivät he kärsi mitään tavanomaisen ruoan vähenemistä; täyttävät nämä velvollisuutensa veljiään kohtaan niin uskollisesti, että vaikka puun niukkuus ja abbedissain määräys olisivat heille hyvä tekosyy, he eivät silti hyötyään ja palkkaansa ajatellen käytä tätä vapautta hyväkseen.

LUKU 22. Egyptiläisten järjestelmä, joka on määrätty veljien päivittäistä palvelua varten

Nämä asiat on kerrottu koko idän järjestelmän mukaisesti, kuten aiemmin totesimme, jota myös meidän maassamme tulisi mielestämme noudattaa itsestäänselvyytenä. Mutta niiden egyptiläisten keskuudessa, joiden pääasiallinen huolenaihe on työ, ei ole keskinäistä viikoittaista jumalanpalveluksen vaihtamista, koska pelätään, etteivät viran vaatimusten vuoksi he kaikki estyisi pitämästä kiinni työnteon säännöstä. Mutta yhdelle kaikkein hyväksytyimmistä veljistä on annettu tehtäväksi huolehtia ruokakomerosta ja keittiöstä, ja hän hoitaa tätä tehtävää niin kauan kuin hänen voimansa ja ikänsä sen sallivat. Hän ei nimittäin uuvu suuresta ruumiillisesta työstä, koska heidän keskuudessaan ei käytetä suurta huolellisuutta ruoan valmistukseen tai ruoanlaittoon, sillä he käyttävät niin paljon kuivattuja ja keittämättömiä ruokia, ja heidän keskuudessaan suurimman herkun muodostavat joka kuukausi leikatut purjon lehdet, kirsikka, ruokasuola, oliivit ja pienet suolakalat, joita he kutsuvat sardiineiksi.

LUKU 23. Abba Johanneksen kuuliaisuus, jonka kautta hänelle suotiin jopa profetoimisen armo

JA koska tässä kirjassa on kyse tästä maailmasta luopuvan ihmisen koulutuksesta, jonka avulla hän, tehden alun todellisesta nöyryydestä ja täydellisestä kuuliaisuudesta, voi nousta myös muiden hyveiden korkeuksiin, katson hyväksi esittää sen vain esimerkinomaisesti, kuten lupasimme, joitakin vanhimpien tekoja, joissa he ovat kunnostautuneet tässä hyveessä, valitsemalla vain muutamia monista esimerkkitapauksista, jotta, jos joku haluaa pyrkiä vielä suurempiin korkeuksiin, hän voi saada näistä paitsi kannustusta täydelliseen elämään myös mallin siitä, mihin hän pyrkii. Siksi, jotta tämä kirja olisi mahdollisimman lyhyt, esittelemme ja kirjoitamme kaksi tai kolme isää koko isien joukosta; ja ensinnäkin abba Johannes, joka asui lähellä Lykonia, joka on kaupunki Thebaissa, ja joka ihailtavan kuuliaisuutensa vuoksi korotettiin jopa profetoimisen armoon ja joka oli niin kuuluisa kaikkialla maailmassa, että hänen ansionsa tekivät hänet kuuluisaksi jopa tämän maailman kuninkaiden keskuudessa. Sillä vaikka hän, kuten sanoimme, asui Thebain kaukaisimmissa osissa, keisari Theodosius ei silti uskaltanut julistaa sotaa mahtavimpia tyranneja vastaan, ennen kuin hän oli saanut rohkaisua hänen puheistaan ja vastauksistaan, joihin luottaen hän saavutti voittoja vihollisistaan taisteluissa, jotka näyttivät toivottomilta.

LUKU 24. Kuivasta kepistä, jota abba Johannes kävi vanhemman käskystä kastelemassa ikään kuin se kasvaisi

JA niin tämä autuas Johannes nuoruudestaan alkaen aina täyteen ja kypsään miehuusikään asti oli alistunut vanhukselleen niin kauan kuin hän eli tässä maailmassa ja toteutti tämän käskyjä sellaisella nöyryydellä, että vanhempi itse oli täysin hämmästynyt hänen kuuliaisuudestaan; ja koska hän halusi varmistua siitä, oliko tämä hyve lähtöisin aidosta uskosta ja sydämen syvästä yksinkertaisuudesta vai oliko se päälle puettua ja ikään kuin pakotettua ja ilmeni vain tarjoajan läsnä ollessa, hän antoi hänelle usein monia turhia ja lähes tarpeettomia tai jopa mahdottomia käskyjä. Niistä valitsen kolme osoittaakseni niille, jotka haluavat tietää, kuinka täydellinen hänen mielensä ja alistumisensa oli. Vanhus otti nimittäin puupinostaan tikun, joka oli jo aiemmin leikattu ja laitettu valmiiksi nuotion tekoa varten ja joka, koska ei ollut tullut tilaisuutta kokkaamiseen, makasi paitsi kuivana, myös homeisena ajan kulumisen vuoksi. Ja kun hän oli pistänyt sen maahan silmiensä edessä, hän käski hänen hakea vettä ja kastella sen kahdesti päivässä, jotta se päivittäisen kastelun avulla saisi juurtua ja elävöityä puuksi, kuten se oli ennenkin, ja levittäisi oksiaan ja tarjoaisi miellyttävän näyn silmille sekä varjoa niille, jotka istuvat sen alla kesän helteessä. Poika otti tämän käskyn vastaan tavanomaisella kunnioituksella, eikä koskaan ajatellut sen mahdottomuutta, ja hän toteutti sen päivä päivältä niin, että hän kantoi jatkuvasti vettä lähes kahden kilometrin matkan ajan eikä koskaan lakannut kastelemasta puuta. Koko vuoden aikana mikään ruumiillinen sairaus, mikään juhlapalvelus, mikään välttämätön työ (joka olisi voinut oikeastaan vapauttaa hänet käskyn toteuttamisesta) eikä viimeiseksi mikään talven ankaruus voinut estää häntä noudattamasta tätä käskyä. Ja kun vanhus oli useiden päivien ajan salaa ja sanomatta mitään seurannut tätä hänen innostustaan ja nähnyt, että hän noudatti tätä käskyään yksinkertaisella sydämen halukkuudella, ikään kuin se olisi tullut taivaasta, ilman, että hänen ilmeensä olisi muuttunut tai että hän olisi pohtinut sen järkevyyttä – hän hyväksyi hänen nöyryytensä vilpittömän tottelevaisuuden ja sääli samalla hänen vaivalloista työtään, jota hän oli hartautensa kiihkossa jatkanut kokonaisen vuoden ajan -, hän tuli kuivan tikun luo ja sanoi: ”Johannes”, sanoi hän, ”onko tämä puu saanut juuria vai ei?”. Ja kun toinen vastasi, ettei hän tiennyt, niin vanha mies ikään kuin etsi totuutta asiasta ja kokeili, riippuiko puu vielä juuristaan, veti kepin eteensä hieman multaa sekoittaen ja heittäen sen pois kertoi hänelle, että hän voisi vastaisuudessa lakata kastelemasta sitä.

LUKU 25. Ainutlaatuisesta öljymaljakosta, jonka abba Johannes heitti pois seniorinsa käskystä.

Siten nuorukainen, jota tämänkaltaiset harjoitukset olivat kasvattaneet, lisääntyi päivä päivältä tässä kuuliaisuuden hyveessä ja loisti yhä enemmän nöyryyden armossa; ja kun hänen kuuliaisuutensa suloinen tuoksu levisi kaikkiin luostareihin, eräät veljet, jotka tulivat vanhemman luokse koetellakseen häntä tai pikemminkin saadakseen häneltä rakennusta, ihmettelivät hänen kuuliaisuuttaan, josta he olivat kuulleet; Niinpä vanhempi kutsui hänet yhtäkkiä ja sanoi: ”Mene ylös ja ota tämä öljysäiliö” (joka oli ainoa erämaassa ja josta saatiin hyvin niukasti tätä runsasta nestettä sekä heidän omaan että vieraiden käyttöön) ”ja heitä se alas ikkunasta. ” Ja hän kiipesi ylös portaita, kun häntä kehotettiin, ja heitti sen ikkunasta ulos ja heitti sen maahan ja rikkoi sen palasiksi ajattelematta tai ottamatta huomioon käskyn typeryyttä tai heidän jokapäiväisiä tarpeitaan ja ruumiillista heikkouttaan tai heidän köyhyyttään ja surkean autiomaan koettelemuksia ja vaikeuksia, sillä vaikka heillä olisi ollut rahaa siihen, kerran kadonnutta öljyä ei voitu hankkia tai korvata.

LUKU 26. Kuinka abba Johannes totteli esimiestään yrittämällä vierittää valtavaa kiveä, jota suuri joukko miehiä ei kyennyt liikuttamaan

JÄLLEEN, kun muutamat muut halusivat innokkaasti rakentua hänen kuuliaisuutensa esimerkistä, vanhus kutsui hänet ja sanoi: ”Johannes, juokse ja vieritä tuo kivi tänne niin nopeasti kuin mahdollista.” Ja hän yritti heti, nyt kaulaansa ja nyt koko kehoaan käyttäen, kaikin voimin ja päämäärin vierittää valtavaa kiveä, jota suuri joukko miehiä ei olisi kyennyt liikuttamaan, niin että hänen vaatteensa eivät ainoastaan tulleet märiksi hänen raajojensa hikeen, vaan myös itse kivi kastui hänen kaulastaan; hän ei tässäkään koskaan punninnut käskyn ja teon mahdottomuutta kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan ja hänen palveluksensa vilpittömästä yksinkertaisuudesta, sillä hän uskoi varauksetta, että vanha mies ei voinut käskeä häntä tekemään mitään turhaa tai perusteetonta.

LUKU 27. Abba Patermukiuksen nöyryydestä ja kuuliaisuudesta, jonka hän ei epäröinyt osoittaa täydelliseksi heittämällä pikkupoikansa jokeen vanhuksen käskystä

Pitkälle riittää, että olen kertonut muutamia asioita monista abba Johannesta koskevista asioista; nyt kerron erään muistettavan teon abba Patermukiuksesta. Sillä kun hän halusi kovasti luopua maailmasta, hän makasi pitkään luostarin ovien edessä, kunnes hän sitkeällä sinnikkyydellään sai luostarin – vastoin kaikkia kinobian sääntöjä – ottamaan hänet vastaan yhdessä pienen, noin kahdeksanvuotiaan poikansa kanssa. Ja kun heidät vihdoin otettiin vastaan, heitä ei vain annettu heti eri esimiesten hoiviin, vaan heidät myös sijoitettiin asumaan erillisiin selleihin, jotta isä ei saisi pienen pojan jatkuvasta näkemisestä muistutusta siitä, että kaikesta omaisuudestaan ja lihallisista aarteistaan, joista hän oli luopunut ja jotka hän oli heittänyt pois, hänelle oli jäänyt ainakin hänen poikansa; ja että niin kuin hänelle oli jo opetettu, ettei hän ollut enää rikas mies, niin hän saattaisi unohtaa myös sen tosiasian, että hän oli isä. Ja jotta voitaisiin perusteellisemmin koetella, pitäisikö hän kiintymystä ja rakkautta omaan lihaansa ja vertaan kohtaan tärkeämpänä kuin tottelevaisuutta ja kristillistä siveyssyrjintää (jota kaikkien, jotka luopuvat maailmasta, pitäisi rakkaudesta Kristukseen suosia), lapsi jätettiin tarkoituksella laiminlyödyksi ja puettiin ryysyihin kunnon vaatteiden sijasta, ja hänet peitettiin ja runneltiin lialla niin, että hän pikemminkin inhotti kuin ilahdutti isänsä silmiä aina, kun tämä näki hänet. Lisäksi hän oli alttiina eri ihmisten iskuille ja läimäyksille, joita isä usein näki ilman pienintäkään syytä kohdistuvan viattomaan lapseensa hänen silmiensä alla, niin että hän ei koskaan nähnyt hänen poskiaan ilman, että ne olisivat olleet kyynelten likaisten jälkien tahraamia. Ja vaikka lasta kohdeltiin näin päivästä toiseen hänen silmiensä edessä, isän sydän pysyi silti Kristusta kohtaan tuntemastaan rakkaudesta ja kuuliaisuuden hyveestä lujana ja muuttumattomana. Sillä hän ei enää pitänyt häntä omana poikanaan, sillä hän oli tarjonnut hänet Kristukselle yhtä lailla kuin itsensä; eikä hän ollut huolissaan tämän nykyisistä loukkauksista, vaan iloitsi pikemminkin siitä, että hän näki, että ne oli kestetty, ei suotta; hän ei ajatellut juurikaan poikansa kyyneleitä, vaan oli huolissaan omasta nöyryydestään ja täydellisyydestään. Ja kun kinobian esimies näki hänen mielensä järkkymättömyyden ja järkähtämättömän taipumattomuuden, osoittaakseen perusteellisesti aikomuksensa pysyvyyden, hän eräänä päivänä, kun oli nähnyt lapsen itkevän, teeskenteli, että häntä harmittaa, ja käski isää heittämään hänet jokeen. Sitten hän, ikään kuin Herra olisi käskenyt häntä näin tekemään, nappasi lapsen heti niin nopeasti kuin mahdollista ja kantoi hänet sylissään joen rantaan heittääkseen hänet jokeen. Ja heti hänen uskonsa ja kuuliaisuutensa kiihkeydessä tämä olisi toteutunut, ellei jotkut veljistä olisi tarkoituksella asetettu vartioimaan joen rantaa hyvin tarkkaan, ja kun lapsi oli heitetty jokeen, he olisivat jotenkin napanneet hänet virran uomasta ja estäneet käskyä, jonka isän kuuliaisuus ja antaumukkeljasuus todella täytti, toteutumasta teossa ja tuloksessa.

LUKU 28. Kuinka Patermukiuksesta ilmoitettiin apotille, että hän oli tehnyt Aabrahamin teon, ja kuinka saman apotin kuoltua Patermukius siirtyi luostarin johtoon

JA tämän miehen usko ja antaumus oli niin Jumalalle otollinen, että se hyväksyttiin välittömästi jumalallisella todistuksella. Nimittäin esimiehelle paljastui välittömästi, että hän oli tällä kuuliaisuudellaan kopioinut patriarkka Aabrahamin teon. Ja kun pian sen jälkeen samainen luostarin abba poistui tästä elämästä Kristuksen luo, hän suosi häntä kaikkien veljien edelle ja jätti hänet seuraajakseen ja luostarin johtajaksi.

LUKU 29. Erään veljen kuuliaisuudesta, joka apotin käskystä kantoi julkisesti kymmenen koria ja myi niitä vähittäismyynnissä

ME emme myöskään vaikene eräästä tuntemastamme veljestä, joka kuului tämän maailman arvon mukaan korkeaan sukuun, sillä hän oli lähtöisin isästä, joka oli kreivi ja erittäin varakas, ja hänet oli kasvatettu hyvin ja saanut vapaamielisen koulutuksen. Kun tämä mies oli jättänyt vanhempansa ja paennut luostariin, esimiehensä käski häntä heti osoittamaan nöyryyttään ja uskonsa kiihkoa, osoittaakseen nöyryyttä ja kiihkeyttä, että hänen oli kuormattava harteilleen kymmenen koria (joita ei tarvinnut myydä julkisesti) ja kuljettava niitä kaduilla myyntiin; jotta hänet pidettäisiin pidempään työssä, häneen oli liitetty seuraava ehto: jos joku sattuisi haluamaan ostaa kaikki korit yhdessä, hän ei saisi sallia sitä, vaan hänen oli myytävä ne ostajille erikseen. Ja tämän hän toteutti mitä suurimmalla innolla ja polki kaiken häpeän ja hämmennyksen jalkoihinsa, rakkaudesta Kristukseen ja hänen nimensä tähden, hän pani korit harteilleen ja myi ne vähittäismyynnissä sovittuun hintaan ja toi rahat takaisin luostariin; Hän ei ollut lainkaan järkyttynyt niin alhaisen ja epätavallisen velvollisuuden uutuudesta eikä kiinnittänyt huomiota asian nöyryyttävyyteen ja syntyperänsä loistokkuuteen eikä myynnin häpeään, sillä hän pyrki kuuliaisuuden armon kautta saavuttamaan sen Kristuksen nöyryyden, joka on todellista jaloutta.

LUKU 30. Abba Pinufiuksen nöyryydestä, joka jätti hyvin kuuluisan kinobian, jonka puheenjohtajana hän toimi presbyteerinä, ja etsi alistumisen rakkaudesta kaukaisen luostarin, jossa hänet voitiin ottaa vastaan noviisiksi

KIRJAN RAJAT pakottavat meidät vetämään sen loppuun; mutta kuuliaisuuden hyve, joka on ensimmäisellä sijalla muiden hyvien ominaisuuksien joukossa, ei salli meidän kokonaan ohittaa vaikenemalla niiden tekojen ohi, jotka ovat kunnostautuneet sen avulla. Sen vuoksi yhdistämällä nämä kaksi sopivasti yhteen, tarkoitan, lyhyyden sekä vakavissaan olevien toiveiden ja hyödyn huomioon ottamiseksi, lisäämme vain yhden esimerkin nöyryydestä, joka, koska sitä ei ole osoittanut kukaan noviisi, vaan yksi jo täydellinen ja abbedissa, voi paitsi opettaa nuorempia myös yllyttää vanhempia täydelliseen nöyryyden hyveeseen, kun he lukevat sitä. Näin näimme abbedissa Pinufiuksen, joka ollessaan erään valtavan Kinobiumin presbyteeri, joka sijaitsee Egyptissä, ei kaukana Panefysiksen kaupungista, oli kaikkien ihmisten kunnioituksen ja kunnioituksen kohteena joko elämänsä, ikänsä tai pappeutensa kunnioituksesta; Ja kun hän huomasi, ettei hän tästä syystä voinut harjoittaa sitä nöyryyttä, jota hän kaipasi kaikella kiihkeydellään, eikä hänellä ollut tilaisuutta harjoittaa haluamaansa alistumisen hyveellisyyttä, hän pakeni salaa kinobiasta ja vetäytyi yksinään Thebaidin kaukaisimpiin osiin, Siellä hän riisui munkkien habituksen ja pukeutui maalliseen asuun ja etsi näin Tabennan kinobiaa, jonka hän tiesi olevan kaikista tiukin ja jossa hän kuvitteli, ettei häntä tunnistettaisi paikan etäisyyden vuoksi tai että hän voisi helposti piiloutua sinne luostarin koon ja veljien lukumäärän vuoksi. Siellä hän pysytteli pitkään sisäänkäynnin luona ja rukoili veljien polvilla anojana, että hän pääsisi sisään mitä vilpittömimmin rukouksin. Ja kun hänet vihdoin suurella halveksunnalla otettiin sisään heikkokuntoisena vanhuksena, joka oli elänyt koko elämänsä maailmassa ja joka oli vanhoilla päivillään pyytänyt päästä Kinobiumiin, kun hän ei enää kyennyt tyydyttämään intohimojaan, – kun he sanoivat, että hän ei pyrkinyt siihen uskonnon tähden vaan nälän ja puutteen pakottamana, he antoivat hänelle puutarhan hoidon ja hoidon, koska hän näytti olevan vanha mies eikä erityisen sopiva mihinkään erityiseen työhön. Ja tätä hän suoritti toisen ja nuoremman veljen alaisuudessa, joka piti häntä luottomiehenä, ja hän oli hänelle niin alisteinen ja viljeli toivottua nöyryyden hyveellisyyttä niin kuuliaisesti, että hän suoritti päivittäin – äärimmäisellä ahkeruudella – paitsi kaiken, mikä liittyi puutarhan hoitoon ja hoitamiseen, myös kaikki ne tehtävät, joita toinen piti kovina ja alentavina ja epämiellyttävinä. Hän nousi myös öisin ja teki monia asioita salaa, kenenkään katsomatta tai tietämättä sitä, kun pimeys peitti hänet niin, ettei kukaan voinut havaita teon tekijää. Ja kun hän oli piiloutunut sinne kolmeksi vuodeksi ja kun veljet olivat etsineet häntä ylhäältä ja alhaalta kautta koko Egyptin, näki hänet viimein eräs, joka oli tullut Egyptin eri puolilta, mutta jota tuskin voitiin tunnistaa, koska hänen vaatteensa oli niin halpamainen ja hänen suorittamansa velvollisuus niin nöyrä. Hän nimittäin kumartui ja haravoi maata vihanneksia varten ja toi lantaa harteillaan ja levitti sitä niiden juurien ympärille. Tämän nähdessään veli epäröi pitkään tunnistaa hänet, mutta viimein hän tuli lähemmäksi ja pani tarkoin merkille paitsi hänen ulkonäkönsä myös hänen äänensävynsä ja lankesi heti hänen jalkojensa juureen; ja aluksi kaikki, jotka sen näkivät, hämmästyivät suuresti, miksi hän teki näin jollekin, johon katsottiin ylöspäin. He pitivät häntä kaikkein alhaisimpana, koska hän oli noviisi ja oli vasta hiljattain hylännyt maailman; mutta sen jälkeen he hämmästyivät vielä enemmän, kun hän ilmoitti heti nimensä, joka oli heidän keskuudessaan hyvin tunnettu myös maineesta. Ja kaikki veljet pyysivät häneltä anteeksi aiempaa tietämättömyyttään siitä, että he olivat niin kauan luokitelleet hänet junioreiden ja lasten joukkoon, ja veivät hänet takaisin omaan Kinobiumiinsa, vastoin hänen tahtoaan ja itkien, koska paholaisen kateus oli huijannut hänet arvokkaasta elämäntavasta ja nöyryydestä, jonka hän iloitsi löytäneensä pitkien etsintöjen jälkeen, sekä siitä, että hän ei ollut onnistunut päättämään elämäänsä siinä alistuneisuuden tilassa, jonka hän oli varmistanut. Niinpä he vartioivat häntä mitä suurimmalla huolellisuudella, jottei hän taas lipsahtaisi samalla tavalla ja pääsisi pakoon myös heiltä.

LUKU 31. Kuinka abba Pinufius, kun hänet oli tuotu takaisin luostariinsa, viipyi siellä vähän aikaa ja pakeni sitten jälleen Syyrian Palestiinan alueille

JA kun hän oli pysähtynyt sinne vähäksi aikaa, hänet valtasi jälleen kaipaus ja halu nöyryyteen, ja yön hiljaisuutta hyväksikäyttäen hän pakeni siten, että tällä kertaa hän ei etsinyt mitään naapuripiiriä vaan tuntemattomia ja vieraita alueita, joita erotti toisistaan suuri etäisyys. Laivaan noustuaan hän onnistui matkustamaan Palestiinaan uskoen, että hän olisi varmemmin piilossa, jos hän hakeutuisi niihin paikkoihin, joissa hänen nimeään ei ollut koskaan kuultu. Ja sinne päästyään hän etsi heti oman luostarimme, joka ei ollut kovinkaan kaukana siitä luolasta, jossa Herramme lupasi syntyä neitsyestä. Ja vaikka hän kätkeytyi tänne joksikin aikaa, hän ei kuitenkaan voinut kauan olla piilossa kuin ”kukkulalla sijaitseva kaupunki” (Herramme ilmaisua käyttäen). Sillä pian eräät veljistä, jotka olivat tulleet Egyptistä pyhiin paikkoihin rukoilemaan siellä, tunnistivat hänet ja kutsuivat hänet kiihkeimmin rukouksin takaisin omaan Kinobiumiinsa.

LUKU 32. Kehotus, jonka samainen abba Pinufius antoi eräälle veljelle, jonka hän otti luostariinsa meidän läsnä ollessamme

Tämän vanhan miehen me sitten myöhemmin ahkerasti etsimme Egyptistä, koska olimme olleet läheisiä hänen kanssaan omassa luostarissamme; ja ehdotan, että lisään tähän teokseeni kehotuksen, jonka hän antoi meidän läsnä ollessamme eräälle veljelle, jonka hän otti luostariinsa, koska uskon, että siitä voi olla hyötyä. Tiedät, sanoi hän, että kun olet niin monta päivää maannut sisäänkäynnin luona, sinut on tänään tarkoitus ottaa sisään. Ja aluksi sinun pitäisi tietää syy siihen, miksi tiellesi on asetettu vaikeuksia. Sillä siitä voi olla teille suurta hyötyä tällä tiellä, jolle haluatte astua, jos ymmärrätte sen tavan ja lähestytte Kristuksen palvelua sen mukaisesti ja niin kuin teidän pitäisi.

LUKU 33. Kuinka on niin, että aivan kuten suuri palkkio kuuluu sille munkille, joka työskentelee isien sääntöjen mukaan, niin samalla tavoin joutuu joutilas saamaan rangaistuksen; ja siksi ketään ei pidä ottaa luostariin liian helposti

ENNEN kuin rajaton kunnia on luvattu tämän jälkeen niille, jotka uskollisesti palvelevat Jumalaa ja kiintyvät häneen tämän järjestelmän sääntöjen mukaan; niin ankarimmat rangaistukset odottavat niitä, jotka ovat toteuttaneet sitä huolimattomasti ja kylmästi eivätkä ole osoittaneet Hänelle pyhyyden hedelmiä, jotka vastaavat sitä, mitä he ovat tunnustaneet tai mitä ihmiset uskovat heidän olevan. Sillä ”on parempi”, kuten Raamattu sanoo, ”että ihminen ei vanno, kuin että hän vannoo eikä maksa”; ja ”Kirottu on se, joka tekee Herran työtä huolimattomasti”. Sen vuoksi me olemme pitkään kieltäytyneet teistä, ei niin, ettemme haluaisi koko sydämestämme varmistaa teidän ja kaikkien pelastustanne, emmekä niin, ettemme välittäisi lähteä tapaamaan edes kaukaa niitä, jotka kaipaavat kääntymistä Kristuksen puoleen; vaan pelosta, ettemme, jos ottaisimme teidät vastaan hätiköidysti, tekisi itseämme Jumalan edessä syyllisiksi kevytmielisyyteen ja saisi teitä kärsimään vielä raskaampaa rangaistusta, jos olisitte, kun olimme liian helposti ottaneet teidät vastaan tajuamatta tämän tunnustuksen vastuuta, myöhemmin osoittautuneet karkureiksi tai haaleiksi. Siksi teidän pitäisi ensinnäkin oppia maailman hylkäämisen varsinainen syy, ja kun olette sen nähneet, teille voidaan sen syyn perusteella opettaa selvemmin, mitä teidän pitäisi tehdä.

LUKU 34. Siitä, miksi luopumisemme ei ole muuta kuin siveyssyrjäytymistä ja Ristiinnaulitun kuvaa.

LUOPUMINEN ei ole mitään muuta kuin ristin ja kuolettamisen todistus. Niinpä teidän on tiedettävä, että olette tänään kuolleet tälle maailmalle ja sen teoille ja haluille ja että, kuten apostoli sanoo, olette ristiinnaulittu tälle maailmalle ja tämä maailma teille. Miettikää siis ristin vaatimuksia, joiden merkeissä teidän pitäisi vastedes elää tässä elämässä; sillä te ette enää elä, vaan hän elää teissä, joka on ristiinnaulittu teidän puolestanne. Meidän on siis vietettävä aikamme tässä elämässä sillä tavalla ja siinä muodossa, jossa Hänet ristiinnaulittiin puolestamme ristillä, jotta (kuten Daavid sanoo) lävistäen lihamme Herran pelolla, kaikki halumme ja halumme eivät olisi omien himojemme alaisia, vaan kiinnittyisivät Hänen kuolettamiseensa. Sillä näin me täytämme Herran käskyn, joka sanoo: ”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minun arvoinen.” Mutta ehkäpä te sanotte: ”En ole kelvollinen: Tai miten kukaan elävä voi olla ristiinnaulittu? Kuunnelkaa lyhyesti, miten tämä on.

LUKU 35. Kuinka Herran pelko on ristimme.

Niin kuin siis ristiinnaulitulla ei ole enää voimaa liikuttaa tai kääntää raajojaan mihin suuntaan tahansa haluamallaan tavalla, niin myös meidän tulee kiinnittää toiveemme ja halumme – ei sen mukaan, mikä meille nyt on miellyttävää ja ihanaa, vaan Herran lain mukaan, missä se meitä pakottaa. Ja niin kuin se, joka on kiinnitetty ristin puuhun, ei enää ajattele nykyisiä asioita, ei mieti mieltymyksiään, ei ole hämmentynyt huomisesta huolehtimisesta ja ahdistuksesta, ei häiriinny mistään omistamisen halusta, ei syty mistään ylpeydestä, riidasta tai kilpailusta, ei sure nykyisiä vammoja, ei muista menneitä, ja niin kauan kuin hän vielä hengittää ruumiissa, pitää häntä kuolleena kaikelle maalliselle, lähettää sydämensä ajatukset jo ennen sitä paikkaan, jonne ei epäile, etteikö hän pian tulisi: Niin myös meidän, kun meidät on ristiinnaulittu Herran pelon kautta, pitäisi olla todellakin kuolleita kaikille näille asioille, ts. ei ainoastaan lihallisille paheille, vaan myöskin kaikille maallisille asioille, pitäen mielemme silmät kiinnitettynä sinne, minne toivomme joka hetki, että olemme pian siirtymässä. Sillä tällä tavoin voimme saada kaikki halumme ja lihalliset mieltymyksemme kuolettumaan.

LUKU 36. Kuinka maailmasta luopumisesta ei ole mitään hyötyä, jos olemme jälleen kietoutuneet niihin asioihin, joista olemme luopuneet

VAROITUS Varokaa siis, ettette milloinkaan ota jälleen käyttöönne jotakin niistä asioista, joista olette luopuneet ja jotka olette hylänneet, ja vastoin Herran käskyä palaa evankelioimistyön kentältä ja joudutte huomaamaan, että olette jälleen pukeneet päällenne takkinne, jonka olitte riisuneet; älkääkä vajotko takaisin tämän maailman alhaisiin ja maallisiin himoihin ja haluihin, älkääkä Kristuksen sanaa uhmaten laskeutuko alas täydellisyyden sauvasta ja älkää uskaltautuko ottamaan uudelleen vastaan mitään niistä asioista, joista olette luopuneet ja jotka olette hylänneet. Varokaa, ettette muista mitään sukulaisistanne tai entisistä kiintymyksistänne ja ettette joudu takaisin tämän maailman huolien ja murheiden pariin, ja (kuten Herramme sanoo) laittaen kätenne kyntöön ja katsoen taaksepäin, joudutte kelvottomiksi taivasten valtakuntaan. Varokaa, ettette milloin tahansa, kun olette alkaneet uppoutua psalmien ja tämän elämän tuntemiseen, vähitellen paisu ja ajattele elvyttää sitä ylpeyttä, jonka nyt alussa olette polkeneet jalkoihinne uskon kiihkossa ja täydellisessä nöyryydessä; ja näin (kuten apostoli sanoo) rakentamalla uudelleen sen, minkä olitte tuhonneet, teette itsestänne luopujan. Vaan varokaa mieluummin, että pysytte loppuun asti siinä alastomuuden tilassa, jonka te tunnustitte Jumalan ja hänen enkeliensä edessä. Myös tässä nöyryydessä ja kärsivällisyydessä, jolla sinnittelit kymmenen päivää ovien edessä ja anoit monin kyyneloin päästä luostariin, sinun ei pidä ainoastaan jatkaa vaan myös lisääntyä ja mennä eteenpäin. Sillä on liian paha, että kun teidän pitäisi päästä eteenpäin alkeista ja alkuaskelista ja edetä kohti täydellisyyttä, alkaisitte niistä pudota huonompiin asioihin. Sillä ei se, joka näitä asioita aloittaa, vaan se, joka niissä loppuun asti pysyy, pelastuu.

LUKU 37. Kuinka paholainen aina vaanii loppuamme ja kuinka meidän tulee jatkuvasti varoa hänen päätään.

Sillä ovela käärme ”vartioi aina kantapäämme”, toisin sanoen se vaanii loppua, ja pyrkii asettamaan meidät kompastuskiveksi aina elämämme loppuun asti. Ja siksi ei auta mitään, jos olet tehnyt hyvän alun ja ottanut innokkaasti ensimmäisen askeleen kohti kaikella kiihkolla tapahtuvaa maailmasta luopumista, jos vastaava loppu ei samalla tavoin laukaise sitä ja päätä sitä, ja jos Kristuksen nöyryys ja köyhyys, joita olet nyt tunnustanut hänen edessään, eivät säily sinulta jopa elämäsi loppuun asti, niin kuin ne ensin varmistuivat. Ja jotta onnistuisit tässä, niin ”vahdi aina hänen päätään”, ts. ajatusten ensimmäistä nousua, tuomalla ne heti esimiehesi eteen. Sillä näin opit ”murskaamaan” hänen vaaralliset alkunsa, jos et häpeä paljastaa niistä mitään esimiehellesi.

LUKU 38. Luopujan valmistautumisesta kiusausta vastaan ja niistä harvoista, jotka ovat jäljittelyn arvoisia.

Siten, kuten Raamattu sanoo, ”kun lähdet palvelemaan Herraa, seiso Herran pelossa ja valmistaudu mielesi”, ei lepoon tai huolettomuuteen tai nautintoihin, vaan kiusauksiin ja vaikeuksiin. Sillä ”suuren ahdistuksen kautta meidän on päästävä Jumalan valtakuntaan”. Sillä ”ahdas on se portti ja kapea se tie, joka johtaa elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät”.” Miettikää siis, että kuulutte harvoihin ja valittuihin, älkääkä kylmetkö monien haaleuden esimerkkien mukaan, vaan eläkää niin kuin harvat, jotta olisitte harvojen kanssa arvokkaita saamaan paikan Jumalan valtakunnassa, sillä ”monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut, ja se on ‘pieni lauma, jolle Isä tahtoo antaa’ perinnön. Teidän pitäisi siis ymmärtää, että ei ole mikään kevyt synti, jos joku, joka on tunnustanut täydellisyyden, seuraa sitä, mikä on epätäydellistä. Ja tähän täydellisyyden tilaan voitte päästä seuraavin askelin ja seuraavalla tavalla.

LUKU 39. Siitä tiestä, jota pitkin nousemme kohti täydellisyyttä, jolloin voimme sen jälkeen nousta Jumalan pelosta rakkauteen

”Pelastuksemme alku” ja sen turva on, kuten sanoin, ”Herran pelko”. Sillä sen kautta ne, jotka on koulutettu täydellisyyden tielle, voivat saada alkusysäyksen, kääntymyksen sekä puhdistumisen paheista ja turvan hyveissä. Ja kun tämä on päässyt ihmisen sydämeen, se synnyttää halveksuntaa kaikkea kohtaan ja synnyttää sukulaisten unohtamisen ja kauhistumisen itse maailmaa kohtaan. Mutta halveksimalla kaiken omaisuuden menettämistä saavutetaan nöyryys. Ja nöyryyttä todistavat nämä merkit: Ensinnäkin, jos ihminen on nöyryyttänyt kaikki halunsa; toiseksi, jos hän ei salaa mitään tekojaan eikä edes ajatuksiaan esimieheltään; kolmanneksi, jos hän ei luota omaan mielipiteeseensä, vaan täysin esimiehensä tuomioon, ja kuuntelee innokkaasti ja mielellään tämän ohjeita; neljänneksi, jos hän noudattaa kaikessa kuuliaisuutta ja lempeyttä ja jatkuvaa kärsivällisyyttä; viidenneksi, jos hän ei ainoastaan satuta ketään muuta, vaan ei myöskään suutu tai ärsyynny itseään kohdanneista vääryyksistä; kuudenneksi, jos hän ei tee mitään eikä uskalla mitään sellaista, mihin häntä ei Yhteinen sääntö tai vanhimpien esimerkki kehota; seitsemänneksi, jos hän tyytyy alimpaan mahdolliseen asemaan ja pitää itseään huonona työläisenä ja kelvottomana kaikessa, mitä hänelle on määrätty; kahdeksanneksi, jos hän ei vain ulkoisesti tunnusta huulillaan olevansa kaikkia huonompi, vaan todella uskoo sen sydämensä sisimmissä ajatuksissa; yhdeksänneksi, jos hän hallitsee kielensä eikä ole liian puhelias; kymmenenneksi, jos hän ei ole helposti liikuttuva tai liian valmis nauramaan. Sillä tällaisista ja muista vastaavista merkeistä tunnistaa todellisen nöyryyden. Ja kun tämä on kerran aidosti varmistettu, niin se johtaa teidät heti vielä korkeammalla askeleella rakkauteen, joka ei tunne pelkoa; ja sen kautta alatte ilman ponnisteluja ja ikään kuin luonnostaan pitää kiinni kaikesta siitä, mitä ette aiemmin noudattaneet ilman rangaistuksen pelkoa; nyt ei enää rangaistuksen huomioon ottamisesta tai sen pelosta, vaan rakkaudesta itse hyvyyteen ja ilosta hyveeseen.

LUKU 40. Munkki etsi esimerkkejä täydellisyydestä ei monista tapauksista vaan yhdestä tai hyvin harvoista.

JA jotta pääsisitte siihen sitä helpommin, seurakunnassa asuvan täydellisen elämän esimerkkejä, joita voitte matkia, tulisi etsiä hyvin harvoista tai todellakin vain yhdestä tai kahdesta eikä liian monesta. Sillä sen lisäksi, että koeteltua, hienostunutta ja puhdistunutta elämää löytyy vain muutamilta, on myös tämä saavutettavissa, nimittäin se, että ihminen saa perusteellisempaa opetusta ja muotoutumista jonkun esimerkin kautta kohti sitä täydellisyyttä, jonka hän asettaa eteensä, nimittäin: kenobiittisen elämän täydellisyyttä.

LUKU 41. Minkälaiset heikkoudet jonkun, joka elää kinobiassa, tulisi osoittaa

JA jotta voisitte saavuttaa kaiken tämän ja pysyä jatkuvasti tämän hengellisen säännön alaisina, teidän on seurakunnassa noudatettava seuraavia kolmea asiaa: nimittäin : että kuten psalmisti sanoo: ”Olin kuin kuuro, joka ei kuullut, ja kuin mykkä, joka ei avaa suutaan; ja minusta tuli kuin ihminen, joka ei kuule ja jonka suussa ei ole nuhteita”, niin teidänkin tulee vaeltaa kuin kuuro, mykkä ja sokea, niin että – jättäen sivuun sen katselemisen, jonka olette oikeutetusti valinneet täydellisyyden esikuvaksenne – teidän tulee olla kuin sokea, ettekä näe mitään niistä asioista, jotka ovat mielestänne epämiellyttäviä, ettekä anna niiden, jotka näitä asioita tekevät, auktoriteetin tai muodin vaikuttaa ja antaudutte sille, mikä on pahempaa ja minkä olette aiemmin tuominneet. Jos kuulet jonkun olevan tottelematon tai tottelematon tai väheksyvän toista tai tekevän jotakin muuta kuin mitä sinulle on opetettu, sinun ei pitäisi mennä harhaan ja joutua sellaisen esimerkin johdattamana jäljittelemään häntä; vaan ”kuuron tavoin”, ikään kuin et olisi koskaan kuullutkaan, sinun pitäisi ohittaa kaikki se. Jos sinua tai jotakuta muuta loukataan tai sinulle tai jollekin muulle tehdään vääryyttä, ole järkähtämätön, ja mitä tulee vastaukseen kostoksi, ole hiljaa ”kuin mykkä” ja veisaa aina sydämessäsi tätä psalmistin jaetta: ”Minä sanoin, että varon tapojani, etten loukkaa kielelläni”. Minä asetin vartijan suulleni, kun syntinen seisoi edessäni. Minä olin mykkä ja nöyrtynyt ja vaikenin hyvistä asioista.”” Mutta viljele ennen kaikkea tätä neljättä asiaa, joka koristaa ja armahtaa niitä kolmea, joista olemme edellä puhuneet; nimittäin: tee itsestäsi, kuten apostoli kehottaa, tyhmä tässä maailmassa, jotta sinusta tulisi viisas, älä tee mitään omaa erottelua ja arvostelukykyä missään niistä asioista, joita sinulle on käsketty, vaan osoita aina kuuliaisuutta kaikessa yksinkertaisuudessa ja uskossa, tuomitsemalla pyhäksi, hyödylliseksi ja viisaaksi vain sen, minkä Jumalan laki tai esimiehesi päätös julistaa sinulle sellaiseksi. Sillä tällaisen opetusjärjestelmän varaan rakentuneena voitte pysyä ikuisesti tämän kurin alaisina ettekä putoa pois luostarista minkään kiusauksen tai vihollisen vehkeilyn seurauksena.

LUKU 42. Kuinka munkin ei pidä odottaa kärsivällisyyden siunausta omassa tapauksessaan toisten hyveiden tuloksena, vaan pikemminkin oman pitkämielisyytensä seurauksena

SINUN ei siis pidä etsiä kärsivällisyyttä omassa tapauksessasi toisten hyveistä ajatellen, että voit varmistaa sen vain silloin, kun kukaan ei ärsytä sinua (sillä ei ole omassa vallassasi estää sitä), vaan sinun on pikemminkin etsittävä sitä oman nöyryytesi ja pitkämielisyytensä seurauksena, jotka ovat riippuvaisia omasta tahdostasi.

LUKU 43.Yhteenveto siitä selityksestä, miten munkki voi nousta kohti täydellisyyttä.

JA jotta kaikki nämä asiat, jotka on esitetty jokseenkin pitkässä puheessa, iskostuisivat helpommin sydämeesi ja jäisivät ajatuksiisi kaikella sitkeydellä, teen niistä yhteenvedon, jotta voit lyhyyden ja ytimekkyyden ansiosta oppia kaikki muutokset ulkoa. Kuule siis muutamalla sanalla, miten voit nousta täydellisyyden korkeuksiin ilman vaivaa tai vaikeuksia ”Pelastuksemme ja viisautemme alku” on Raamatun mukaan ”Herran pelko”.” Herran pelosta syntyy tervehdyttävä katumus. Sydämen myötätunnosta kumpuaa luopuminen eli alastomuus ja kaiken omaisuuden halveksunta. Alastomuudesta syntyy nöyryys; nöyryydestä halujen kuolettaminen. Halujen kuolettamisen kautta kaikki viat häviävät ja rappeutuvat. Virheitä karkottamalla hyveet versovat ja lisääntyvät. Hyveiden orastumisen kautta saavutetaan sydämen puhtaus. Sydämen puhtauden kautta saavutetaan apostolisen rakkauden täydellisyys.

KIRJA V

AHMIMISEN HENGESTÄ

LUKU 1. Siirtyminen munkkien säännöistä taisteluun kahdeksaa päävirhettä vastaan

TÄMÄ viides kirjamme on nyt Jumalan avulla valmistumassa. Sillä niiden neljän kirjan jälkeen, jotka on laadittu luostareiden tavoista, aiomme nyt, Jumalan vahvistamina teidän rukouksistanne, lähestyä taistelua kahdeksaa päävirhettä vastaan, ts. ensinnäkin ahneutta eli mielihyvän nautintoja, toiseksi haureutta, kolmanneksi ahmimista eli ahneutta tai, kuten sitä voidaan oikeammin kutsua, rahan rakastamista, neljänneksi vihaa, viidenneksi masennusta, kuudenneksi ”acediaa” eli sydämen raskautta tai väsymystä, seitsemänneksi kenodoksiaa eli typerää tai turhaa kunniaa, kahdeksanneksi ylpeyttä. Ja ryhtyessämme tähän vaikeaan tehtävään tarvitsemme teidän rukouksianne, oi autuas paavi Castor, enemmän kuin koskaan, jotta voimme ensinnäkin arvokkaasti tutkia näiden luonnetta kaikissa kohdissa, olivatpa ne kuinka vähäpätöisiä tai piilossa tai hämärässä, ja toiseksi selittää riittävän selvästi niiden syyt ja kolmanneksi esittää sopivasti parannuskeinoja ja parannuskeinoja niihin.

LUKU 2. Kuinka näiden vikojen syyt, jotka löytyvät jokaisesta, ovat kaikkien huomaamatta; ja kuinka tarvitsemme Herran apua niiden selväksi tekemiseen

JA näistä intohimoista, niin kuin kaikki tunnistavat syyt heti, kun ne tulevat julki vanhimpien opetuksen kautta, niin ennen kuin ne tulevat julki, vaikka ne vallitsevat meitä kaikkia, ja vaikka ne ovat jokaisessa olemassa, kukaan ei kuitenkaan tiedä niistä. Mutta me luotamme siihen, että voimme jossain määrin selittää niitä, jos teidän rukouksillanne tuo Herran sana, jonka Jesaja ilmoitti, voi koskea myös meitä – ”Minä menen sinun edellesi ja kukistan maan mahtavat, minä murran vaskiset portit ja katkaisen rautaiset kalterit ja avaan sinulle kätketyt aarteet ja kätketyt salaisuudet” – niin että Herran sana voi kulkea myös meidän edellämme ja ensin kukistaa maamme mahtavat, ts. nämä samat pahat intohimot, jotka haluamme voittaa ja jotka vaativat itselleen valtaa ja mitä kauheinta tyranniaa kuolevaisessa ruumiissamme; ja saa ne alistumaan tutkimukseemme ja selitykseemme, ja näin murtaa tietämättömyytemme portit ja katkaista paheiden kalterit, jotka sulkevat meidät pois oikealta tiedolta, voi johtaa salaisuuksiemme kätkettyihin asioihin ja paljastaa meille, jotka olemme valaistuneet, apostolin sanan mukaan ”pimeyden kätketyt asiat ja tehdä ilmeisiksi sydämen neuvot”, että näin tunkeutumalla puhtailla mielen silmillä paheiden saastaisen pimeyteen voimme paljastaa ne ja vetää ne esiin valoon; ja onnistumme selittämään niiden syyt ja luonteen niille, jotka joko ovat niistä vapaita tai jotka ovat vielä niiden sitomia ja sidottuja, ja näin kulkemalla, kuten profeetta sanoo, paheiden tulen läpi, joka kauhistuttavasti sytyttää mielemme, kykenemme välittömästi kulkemaan myös hyveiden veden läpi, joka sammuttaa ne vahingoittumattomina, ja kun meitä kastellaan (ikään kuin) hengellisillä lääkkeillä, voimme tulla arvokkaiksi, jotta meidät voidaan sydämen puhtaudessa viedä täydellisyyden lohdutuksiin.

LUKU 3. Miten meidän on ensin taisteltava ahmimisen henkeä eli mielihyvän nautintoja vastaan.

JA niinpä ensimmäinen taistelu, johon meidän on ryhdyttävä, on se ahmimishenkeä vastaan, jonka olemme selittäneet makuhermojen nautinnoiksi; ja koska aiomme ensinnäkin puhua paastojärjestelmästä ja ruoan laadusta, meidän on jälleen palattava egyptiläisten perinteisiin ja tapoihin, sillä kaikki tietävät, että niissä on kehittyneempi kuri itsehillinnän alalla ja täydellinen erottelumenetelmä.

LUKU 4. Abba Antoniuksen todistus, jossa hän opettaa, että jokainen hyve on etsittävä siltä, joka tunnustaa sitä erityisessä määrin

Siunattua Antoniusta koskeva vanha ja erinomainen sanonta on, että kun munkki pyrkii luostarielämän suunnitelman mukaan saavuttamaan edistyneemmän täydellisyyden korkeuksia, ja kun hän on oppinut harkintakyvyn ja kykenee nyt seisomaan omassa harkinnassaan ja saavuttamaan ankkurielämän huipun, hänen ei missään nimessä pidä etsiä kaikenlaisia hyveitä yhdeltä ihmiseltä, vaikka hän olisi kuinka erinomainen. Sillä yhtä koristavat tiedon kukat, toista vahvistavat voimakkaammin harkintakyvyn keinot, toinen on vakiintunut kärsivällisyyden arvokkuuteen, toinen loistaa nöyryyden hyveessä, toinen pidättyväisyyden hyveessä, kolmas on koristeltu yksinkertaisuuden armolla. Tämä ylittää kaikki muut suurisydämisyydessä, tuo toinen säälissä, toinen valvomisessa, toinen hiljaisuudessa, kolmas työn vakavuudessa. Ja siksi munkin, joka tahtoo kerätä hengellistä hunajaa, pitäisi huolellisen mehiläisen tavoin imeskellä hyveellisyyttä niiltä, joilla se erityisesti on, ja varastoida sitä ahkerasti oman rintansa astiaan; hänen ei pitäisi myöskään tutkia, mitä keneltäkään puuttuu, vaan ainoastaan katsoa ja kerätä sitä, mitä hyveellisyyttä hänellä on. Sillä jos haluamme saada kaikki hyveet joltakin yhdeltä ihmiseltä, löydämme vain suurella vaikeudella tai ehkä emme koskaan löydä sopivia esikuvia, joita voisimme matkia. Sillä vaikka emme vielä näe, että Kristuskin on tullut ”kaikessa kaikeksi”, kuten apostoli sanoo, voimme kuitenkin tällä tavoin löytää hänet vähitellen kaikesta. Sillä hänestä sanotaan: ”joka on tehty teille Jumalasta viisaudeksi ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi”. Kun siis yhdessä löytyy viisaus, toisessa vanhurskaus, toisessa pyhitys, toisessa ystävällisyys, toisessa siveys, toisessa nöyryys, toisessa kärsivällisyys, niin Kristus on tällä hetkellä jakautunut jäsen kerrallaan kaikkien pyhien kesken. Mutta kun kaikki tulevat yhteen uskon ja hyveen ykseyteen, Hänestä muodostuu ”täydellinen ihminen”, joka täydentää Hänen ruumiinsa täyteyden kaikkien Hänen jäsentensä nivelissä ja ominaisuuksissa. Siihen asti saapuu se aika, jolloin Jumala on ”kaikki kaikessa”, sillä nykyinen Jumala voi sillä tavalla, josta olemme puhuneet, olla ”kaikessa”, tiettyjen hyveiden kautta, vaikkei hän vielä olekaan ”kaikki kaikessa” niiden täyteyden kautta. Sillä vaikka uskonnollamme on vain yksi päämäärä ja päämäärä, on kuitenkin olemassa erilaisia tapoja, joilla lähestymme Jumalaa, kuten Vanhinten konferensseissa tullaan tarkemmin osoittamaan. Ja niinpä meidän on etsittävä mallia hienotunteisuudessa ja pidättyväisyydessä erityisesti niiltä, joilta näemme, että nuo hyveet virtaavat runsaammin Pyhän Hengen armon kautta; ei siksi, että joku yksin voisi hankkia ne asiat, jotka ovat jakautuneet monien kesken, vaan jotta niissä hyvissä ominaisuuksissa, joihin kykenemme, voisimme edetä kohti niiden jäljittelyä, jotka ovat ne erityisesti hankkineet.

LUKU 5. Että yhtä ja samaa paastosääntöä eivät kaikki voi noudattaa

JA niin myös paaston tavassa ei voida helposti noudattaa yhtä ainoaa sääntöä, koska kaikilla ei ole samanlaista voimaa; eikä se ole muiden hyveiden tavoin hankittu pelkästään mielen kestävyydellä. Ja siksi, koska se ei riipu ainoastaan henkisestä lujuudesta, koska se liittyy ruumiin mahdollisuuksiin, olemme saaneet siitä tämän meille periytyneen selityksen, nimittäin, että virvokkeiden ajankohdassa, tavassa ja laadussa on eroja suhteessa ruumiin kunnon, iän ja sukupuolen eroihin, mutta että kaikille on olemassa yksi ja sama pidättäytymissääntö mielen pidättyvyyden ja hengen hyveiden osalta. Sillä jokaisen on mahdotonta pidentää paastoaan viikoksi tai lykätä virvokkeiden nauttimista kahden tai kolmen päivän pidättäytymisen ajaksi. Monet ihmiset, jotka ovat sairauden ja erityisesti vanhuuden uuvuttamia, eivät voi kestää paastoa edes auringonlaskuun asti ilman kärsimystä. Sairaalloinen kostutettujen papujen ruoka ei sovi kaikille, eikä tuoreiden vihannesten säästeliäs ruokavalio sovi kaikille, eikä niukka ateria kuivaa leipää sovi kaikille yhtä lailla. Joku ei ole tyytyväinen kahteen kiloon, toiselle taas yhden kilon tai kuuden unssin ateria on liikaa; mutta kaikilla näillä on yksi tavoite ja maltillisuuden päämäärä, nimittäin se, ettei kukaan joutuisi ahmimisen vuoksi yli ruokahalunsa rajojen kuormittumaan. Sillä ei ainoastaan nautitun ruoan laatu, vaan myös sen määrä himmentää mielen terävyyttä, ja kun sekä sielu että liha ovat ylenpalttinen, se sytyttää paheellisen ja kiihkeän yllykkeen paheisiin.

LUKU 6. Että mieli ei huumaannu pelkästään viinistä

Vatsan täyttyessä kaikenlaisista ruoka-aineista se synnyttää mielettömyyden siemeniä, eikä mieli voi ruoan painon tukahduttamana säilyttää ajatusten ohjausta ja hallintaa. Sillä ei ainoastaan viinin juominen ole omiaan päihdyttämään mieltä, vaan kaikenlaisen ruoan ylenpalttinen nauttiminen tekee sen heikoksi ja epävarmaksi ja riistää siltä kaiken voiman puhtaaseen ja selkeään mietiskelyyn. Sodoman kukistumisen ja irstailun syynä ei ollut viinijuopumus, vaan leivän yltäkylläisyys. Kuule, kuinka Herra nuhtelee Jerusalemia profeetan kautta. ”Sillä miten sisaresi Sodoma teki syntiä, ellei siinä, että hän söi leipänsä yltäkylläisesti ja runsaasti?” Ja koska he leivän yltäkylläisyyden kautta syttyivät hallitsemattomasta lihan himosta, heidät poltettiin Jumalan tuomiossa tulella ja tulikivellä taivaasta. Mutta jos pelkästään leivän ylenpalttinen nauttiminen ajoi heidät niin kauas syntiin kylläisyyden paheen kautta, mitä meidän pitäisi ajatella niistä, jotka elinvoimaisen ruumiinsa kanssa uskaltavat nauttia lihaa ja viiniä rajattomasti, eivätkä ota vain sitä, mitä heidän ruumiillinen heikkoutensa vaatii, vaan myös sitä, mitä mielen kiihkeä himo ehdottaa.

LUKU 7. Kuinka ruumiillisen heikkouden ei tarvitse haitata sydämen puhtautta

Ruumiillinen heikkous ei ole este sydämen puhtaudelle, jos vain otetaan niin paljon ruokaa kuin ruumiillinen heikkous vaatii eikä sitä, mitä mielihyvä vaatii. On helpompi löytää ihmisiä, jotka pidättäytyvät kokonaan lihottavista ruoka-aineista kuin ihmisiä, jotka käyttävät kohtuudella sitä, mikä on sallittua tarpeisiimme; ja ihmisiä, jotka kieltävät itseltään kaiken raittiuden rakkaudesta, kuin ihmisiä, jotka ottavat ruokaa heikkouteen vedoten ja säilyttävät sen, mikä on riittävää. Sillä ruumiillisella heikkoudella on itsehillinnän kunnia, kun vaikka ruoka sallitaan heikkenevälle ruumiille, ihminen riistää itseltään virvokkeen. vaikka hän sitä tarvitsee, ja nauttii vain juuri niin paljon ruokaa, kuin maltillisuuden tiukka harkinta päättää riittäväksi elämän tarpeisiin, eikä sitä, mitä himokas ruokahalu pyytää 485. Herkullisempien ruokien, niin kuin ne edistävät ruumiillista terveyttä, ei niiden tarvitse tuhota siveyden puhtautta, jos niitä nautitaan kohtuudella. Sillä mitä voimaa niitä nauttimalla saadaan, se kuluu vaivannäköön ja auton tuhlaamiseen. Siksi, niin kuin yhdeltäkään elämäntilanteelta ei voi riistää pidättäytymisen hyveellisyyttä, ei keneltäkään voida kieltää täydellisyyden kruunua.

LUKU 8. Miten ruokaa tulisi nauttia, kun tavoitteena on täydellinen pidättyväisyys.

JA niinpä on isien hyvin totta ja mitä mainioin sanonta, että paaston ja pidättäytymisen oikea tapa on kohtuullisuuden ja ruumiillisen kurittomuuden mitta; ja että tämä on täydellisen hyveellisyyden päämäärä kaikille yhtä lailla, nimittäin se, että vaikka meidän on silti pakko haluta sitä, meidän tulisi kuitenkin harjoittaa itsehillintää sen ruoan suhteen, jota meidän on pakko ottaa ruumiin elättämisen välttämättömyyden vuoksi. Sillä vaikka joku olisi ruumiillisesti heikko, hän voi saavuttaa täydellisen hyveellisyyden, joka vastaa niiden hyveellisyyttä, jotka ovat läpikotaisin vahvoja ja terveitä, jos hän mielen lujuudella pitää kurissa ne halut ja himot, jotka eivät johdu lihan heikkoudesta. Sillä apostoli sanoo: ”Älkääkä huolehtiko lihasta sen himoissa.” Hän ei kiellä huolehtimasta siitä kaikessa suhteessa: mutta sanoo, että sen himojen ja himojen suhteen ei pidä huolehtia. Hän leikkaa pois ylellisen mieltymyksen lihaan: hän ei sulje pois elämälle välttämätöntä valvontaa: hän tekee ensin mainitun, ettemme lihaa hemmotellessamme joutuisi himojen vaarallisiin sotkuihin; jälkimmäisen, ettemme vahingoittaisi ruumista virheemme vuoksi ja ettei se kykenisi täyttämään hengellisiä ja välttämättömiä tehtäviään.

LUKU 9.- Suoritettavan kurituksen mittasuhteista ja paastoamisen keinoista.

Pidättäytymisen täydellisyyttä ei siis pidä päätellä pelkästään ajan laskemisesta eikä pelkästään ruoan laadusta, vaan ennen kaikkea omantunnon tuomiosta. Sillä jokaisen tulisi 486 määrätä itselleen sellainen säästäväinen ruokavalio, jota hänen ruumiillisen taistelunsa taistelu saattaa vaatia. Paastojen kanoninen noudattaminen on tosiaan arvokasta ja kaikin keinoin noudatettavaa. Mutta ellei sitä seuraa maltillinen ruoan nauttiminen, ei ihminen pysty saavuttamaan täydellisyyden päämäärää. Sillä pitkäkestoisten paastojen pidättäytyminen – jolloin seuraa ruumiin kyllästyminen – tuottaa jonkin aikaa pikemminkin väsymystä kuin puhtautta ja siveyttä. Mielen täydellisyys riippuu todellakin vatsan pidättäytymisestä. Sillä ei ole pysyvää puhtautta ja siveyttä, joka ei tyydy aina noudattamaan tasapainoista ja maltillista ruokavaliota. Paastoaminen, vaikka se onkin ankaraa, on hyödytöntä, jos siitä seuraa tarpeetonta rentoutumista, ja se johtaa pian ahmimisen paheeseen. Kohtuullinen määrä ruokaa, joka nautitaan päivittäin maltillisesti, on parempi kuin ankara ja pitkä paastoaminen välillä. Liiallisen paaston tiedetään heikentävän mielen pysyvyyttä ja heikentävän myös rukousten voimaa pelkän ruumiin väsymyksen vuoksi.

LUKU 10. Että pidättäytyminen ruoasta ei yksinään riitä ruumiillisen ja henkisen puhtauden säilyttämiseen

Jotta mieli ja ruumis pysyisivät täydellisessä kunnossa, pidättäytyminen ruoasta ei yksin riitä, ellei siihen liity myös muita mielen hyveellisyyksiä. Niinpä nöyryys on ensin opittava kuuliaisuuden hyveen ja raatamisen ja ruumiillisen uupumuksen kautta. Rahan hallussapitoa ei pidä ainoastaan välttää, vaan sen himo on kitkettävä kokonaan pois. Sillä ei riitä, että sitä ei saa pitää hallussaan, mikä monille tulee välttämättömyytenä, vaan jos sitä sattumalta tarjotaan, ei pidä edes myöntää halua saada sitä. Vihan hulluutta pitäisi hillitä, alakuloisuuden alakuloinen katse pitäisi voittaa, kerskakulutusta pitäisi halveksia, ylpeyden halveksuntaa pitäisi polkea jalkoihinsa ja mielen muuttuvia ja harhailevia ajatuksia pitäisi hillitä jatkuvalla Jumalan muistamisella. Ja sydämemme liukkaat vaellukset olisi palautettava takaisin Jumalan tarkasteluun niin usein kuin ovela vihollisemme pyrkii johdattamaan mielen vangiksi tästä ajatuksesta ja hiipii sydämen sisimpiin syvyyksiin.

LUKU 11. Että ruumiilliset himot eivät sammu muuten kuin paheiden täydellisellä kitkemisellä

Sillä on mahdottomuus, että ruumiin tuliset liikkeet voidaan sammuttaa, ennen kuin muiden tärkeimpien paheiden kannustimet on kokonaan kitketty; niistä puhumme niiden oikeassa paikassa, jos Jumala sallii, erikseen eri kirjoissa. Mutta nyt meidän on käsiteltävä ahmimista, eli makuhalua, jota vastaan ensimmäinen taistelumme on. Se ei sitten koskaan pysty hillitsemään polttavan himon liikkeitä, joka ei pysty hillitsemään ruokahalun haluja. Sisäisen ihmisen siveys näkyy tämän hyveen täydellisyydessä. Sillä et koskaan ole varma, että hän voi ponnistella vahvemman vihollisen vastustusta vastaan, jonka olet nähnyt heikompien voittavan korkeammassa taistelussa. Sillä kaikkien hyveiden luonne on vain yksi ja sama, vaikka ne näyttävät jakautuvan moniin eri lajeihin ja nimiin: aivan kuten kullan aine on vain yksi, vaikka se näyttää jakautuvan moniin eri korulajeihin kultasepän taidon mukaan. Ja niin todistetaan, ettei hänellä ole täydellisesti mitään hyveellisyyttä, jonka tiedetään hajonneen johonkin osaan niistä. Sillä kuinka voimme uskoa, että se ihminen on sammuttanut himon palavat kuumuudet (jotka eivät syty ainoastaan ruumiillisesta yllykkeestä, vaan myös mielen paheista), joka ei ole kyennyt lievittämään vihan jyrkkiä pistoja, jotka puhkeavat pelkästään sydämen kohtuuttomuudesta? Tai miten voimme ajatella, että hän on tukahduttanut lihan ja hengen himot, joka ei ole kyennyt voittamaan yksinkertaista ylpeyden vikaa? Tai miten voimme uskoa, että se on tallannut jalkoihinsa lihaan juurtuneen mielettömyyden, joka ei ole kyennyt kieltämään rakkautta rahaan, joka on jotakin ulkoista ja oman substanssimme ulkopuolista? Millä tavalla se voi voittaa lihan ja hengen sodassa, joka ei ole ollut tarpeeksi mies parantamaan masennuksen tautia? Vaikka kaupunki olisi kuinka suuri tahansa, sen muurien korkeus ja suljettujen porttien vahvuus suojaavat sitä, se tuhoutuu, jos se luopuu yhdestä pienestäkin portista.Sillä mitä väliä sillä on, pääseekö vaarallinen vihollinen kaupungin sydämeen korkeiden muurien yli ja porttien laajojen väylien kautta vai salaisia ja kapeita käytäviä pitkin?

LUKU 12. Että hengellisessä kilvoittelussamme meidän tulisi ottaa mallia lihallisista kilpailuista:

”YHTÄÄN, joka kamppailee. kisoissa, ei kruunata, ellei hän ole kamppaillut laillisesti”. Sen, joka tahtoo sammuttaa lihan luonnolliset halut, tulisi ensin kiirehtiä voittamaan ne paheet, joiden kotipaikka on luontomme ulkopuolella. Sillä jos me tahdomme koetella apostolin sanan voimaa, meidän pitäisi ensin oppia, mitkä ovat maailman kilpailun lait ja mikä on kuri, niin että lopulta niihin vertaamalla voisimme tietää, mitä siunattu apostoli tarkoitti opettaa meille, jotka ponnistelemme hengellisessä kilpailussa, tällä kuvituksella. Sillä näissä kamppailuissa, jotka, kuten sama apostoli sanoo, antavat voittajille ”turmeltuvan kruunun”, noudatetaan tätä sääntöä, että sen, joka pyrkii valmistautumaan kunnian kruunuun, jota koristaa vapautuksen etuoikeus, ja joka haluaa päästä kilpailussa korkeimpaan kamppailuun, tulee ensin olympialaisissa ja pythalaisissa kisoissa antaa todistuksen kyvyistään nuorena ja voimistaan sen ensimmäisissä alkuvaiheissa; sillä näissä kisoissa testataan sekä kisojen puheenjohtajan että koko kansan tuomion perusteella, ansaitsevatko nuoremmat miehet, jotka haluavat harjoitella tätä koulutusta, vai pitäisikö heidät hyväksyä siihen. Ja kun joku on läpikäynyt huolellisen testin ja kun ensin on osoitettu, ettei häntä ole tahrannut mikään elämän häpeä, ja kun sitten on todettu, ettei hän ole orjuuden ikeen vuoksi häpeämätön ja tästä syystä kelvoton pääsemään tähän koulutukseen ja sitä harjoittavien joukkoon, ja kun hän kolmanneksi esittää riittävät todisteet kyvyistään ja taidoistaan ja on taistelemalla nuorempien miesten ja omien toveriensa kanssa osoittanut sekä taitonsa että urheutensa nuorena, ja kun hän on poikien kilpailuista eteenpäin mentyään saanut puheenjohtajan valvonnassa luvan sekaantua täysikasvuisiin ja kokeneisiin miehiin, ja kun hän on paitsi osoittanut olevansa heidän veroisensa urheudessa taistelemalla jatkuvasti heidän kanssaan, myös monta kertaa vienyt voiton heidän joukostaan, niin viimein hän saa luvan lähestyä leikkien maineikkainta kamppailua, jossa lupaa kilpailla saavat vain voittajat ja ne, jotka on koristeltu monilla kruunuilla ja palkinnoilla. Jos ymmärrämme tämän kuvauksen lihallisesta kilpailusta, meidän pitäisi sitä vertaamalla tietää, mikä on myös hengellisen kamppailumme järjestelmä ja menetelmä.

LUKU 13. Että emme voi ryhtyä sisäisen ihmisen taisteluun, ellemme ole vapautuneet ahmimisen paheesta

MEIDÄN pitäisi myös ensin antaa todisteita vapaudestamme lihan alamaisuudesta. Sillä ”jonka ihminen on voittanut, sen orja hän on”. Ja ”jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.” Ja kun kilpailun puheenjohtajan tarkastuksessa havaitaan, ettei meitä ole tahriintunut häpeällisen himon häpeäpilkku, ja kun hän tuomitsee meidät niin, ettemme ole lihan orjia ja arvottomia ja kelvottomia olympialaiseen kamppailuun paheitamme vastaan, silloin voimme astua luetteloihin vertaisiamme, eli lihan himoja ja sielun liikkeitä ja häiriöitä vastaan. Sillä täysi vatsa on mahdoton koettelemaan sisäisen ihmisen taistelua; eikä se ole kelvollinen tulemaan koetelluksi kovemmissa taisteluissa, joka voidaan voittaa vähäisessä kahakassa.

LUKU 14. Miten ahmimishalut voidaan voittaa

ENSIMMÄISENÄ silloin on poljettava ahmimishalut jalkoihin, ja sitä varten mieli on saatava alistumaan paitsi paastolla myös valvomisella, lukemisella ja sydämen usein toistuvalla katumuksella niistä asioista, joissa se kenties muistaa tulleensa petetyksi tai voitetuksi, huokaillen milloin kauhistuneena syntiä kohtaan, milloin tulehtuneena täydellisyyden ja pyhyyden halusta: kunnes se on täysin tällaisten huolien ja mietiskelyjen vallassa, ja se tunnistaa, että ruoan nauttiminen ei ole niinkään myönnytys nautinnolle kuin sille asetettu taakka; ja se pitää sitä pikemminkin välttämättömyytenä ruumiille kuin jotakin sielun kannalta toivottavaa. Ja tämän mielen kiihkeyden ja jatkuvan katumuksen säilyttäminä me kukistamme lihan himon (joka tulee ylpeämmäksi ja korskeammaksi, kun sitä ruokaa lietsotaan) ja sen vaarallisen yllyttämisen, ja niin me onnistumme runsailla kyyneleillämme ja sydämemme itkulla sammuttamaan ruumiimme tulisen uunin, jonka sytyttää Babylonian kuningas, joka jatkuvasti tarjoaa meille tilaisuuksia syntiin ja paheita, joilla poltamme yhä kiivaammin, naftan ja pitsin sijasta – kunnes Jumalan armon kautta, jonka Hänen Henkensä kastelee kuin kasteen sydämiimme, lihallisten himojen kuumuus voidaan kokonaan sammuttaa. Tämä on siis ensimmäinen kilpailumme, tämä on ikään kuin ensimmäinen koettelemuksemme olympialaisissa, sammuttaa makuaistin ja vatsan halut täydellisyyden kaipuulla. Sen vuoksi meidän on paitsi poljettava alas kaikki tarpeeton ruoan himo hyveiden mietiskelyllä, myös otettava se, mikä on välttämätöntä luonnon ylläpitämiseksi, ei kuitenkaan ilman sydämen ahdistusta, ikään kuin se olisi siveyden vastaista. Ja niin voimme vihdoinkin ryhtyä elämämme kulkuun, niin että ei ole hetkeä, jolloin tuntisimme, että meidät muistutetaan hengellisistä opinnoistamme, muuta kuin silloin, kun ruumiin heikkous pakottaa meidät laskeutumaan alas sen tarpeellista hoitoa varten. Ja kun joudumme tämän välttämättömyyden kohteeksi – huolehtimaan pikemminkin elämän tarpeista kuin sielun toiveista – meidän tulisi kiirehtiä vetäytymään siitä mahdollisimman nopeasti, ikään kuin se estäisi meitä todella terveyttä edistävistä opinnoista. Emme nimittäin voi mitenkään halveksia meille tarjotun ruoan nautintoa, ellei mieli ole kiinnittynyt jumalallisten asioiden tarkasteluun ja ellei se ole pikemminkin lumoutunut hyveen rakkaudesta ja taivaallisten asioiden ihastuksesta. Ja niin ihminen halveksii kaikkia nykyisiä asioita ohimenevinä, kun hän on kiinnittänyt mielensä katseensa varmasti niihin asioihin, jotka ovat liikkumattomia ja ikuisia, ja hän jo nyt sydämessään – vaikka hän on vielä lihassa – tarkastelee tulevan elämänsä autuutta.

LUKU 15. Kuinka munkin on aina pyrittävä säilyttämään sydämensä puhtaus

Se on kuin silloin, kun joku pyrkii lyömään jonkin mahtavan hyveen palkinnon korkealla. johon jokin hyvin pieni merkki osoittaa; hän tähtää tikkansa päämäärän mitä tarkimmalla silmällä tietäen, että hänen osumisestaan siihen riippuvat suuret kunniapalkinnot ja palkinnot; ja hän kääntää katseensa pois kaikesta muusta huomiosta ja hänen on suunnattava se sinne, missä hän näkee palkkion ja palkinnon olevan, sillä hän menettäisi varmasti taitonsa palkinnon ja urheutensa palkinnon, jos hänen katseensa terävyys harhautuisi vähänkään.

LUKU 16. Kuinka olympiakisojen tapaan munkin ei pidä yrittää hengellisiä kamppailuja, ellei hän ole voittanut taisteluita lihasta

JA niin, kun vatsan ja suupielien halut on näillä huomioilla voitettu ja kun meidät on olympiakisojen tapaan julistettu, ettemme ole lihan orjia emmekä synnin leiman kautta pahamaineisia, meidät tuomitaan kelvollisiksi kilpailemaan myös korkeammissa kamppailuissa, ja jättäen jälkeemme tämänkaltaisia opetuksia, meidän voidaan uskoa kykenevän astumaan hengellisiä pahuuksia vastaan käytäviin luetteloihin, joita vastaan vain voittajat ja ne, jotka saavat taistella hengellisessä kamppailussa, katsotaan kelvollisiksi kamppailemaan. Sillä tämä on niin sanoakseni kaikkien ristiriitojen vankin perusta, nimittäin se, että ensinnäkin lihallisten halujen impulssit on tuhottava. Sillä kukaan ei voi laillisesti taistella, ellei hänen omaa lihaansa ole voitettu. Ja se, joka ei ponnistele laillisesti, ei todellakaan voi ottaa osaa kilpailuun eikä voittaa kunnian kruunua ja voiton armoa. Mutta jos meidät on voitettu tässä taistelussa, kun olemme ikään kuin osoittautuneet lihallisten himojen orjiksi ja näin osoittaneet, ettemme ole vapauden emmekä voiman merkkejä, meidät torjutaan heti henkisten sotajoukkojen kanssa käytävistä taisteluista kelvottomina ja orjina kaikkine hämmennyksen merkkeineen. Sillä ”jokainen, joka tekee syntiä, on synnin palvelija”. Ja tämän puhuttelee meitä siunattu apostoli yhdessä niiden kanssa, joiden joukossa huoruus mainitaan. ”Kiusaus ei saavuta teitä, paitsi sellainen, joka on inhimillinen”. Sillä jos emme pyri mielen lujuuteen, emme ansaitse koettelemusta ankarampaan kamppailuun ylhäällä olevaa pahuutta vastaan, jos emme ole kyenneet kukistamaan heikkoa lihaamme, joka vastustaa henkeä. Ja jotkut, jotka eivät ymmärrä tätä apostolin todistusta, ovat lukeneet indikatiivin sijasta konjunktiivin, toisin sanoen: ”Älköön mikään kiusaus voittako teitä, paitsi sellainen, joka on inhimillinen.” Mutta on selvää, että hän on sanonut sen pikemminkin merkityksessä, joka ei ole toivomus, vaan ilmoitus tai nuhde.

LUKU 17. Että hengellisen taistelun perusta ja pohja on luotava ahmimisen vastaisessa taistelussa

TAHDOTKO kuulla todellisen Kristuksen urheilijan ponnistelevan taistelun sääntöjen ja lakien mukaan? ”Minä”, sanoi hän, ‘juoksen niin, en niin kuin epävarmasti; minä taistelen niin, en niin kuin se, joka hakkaa ilmaa, vaan kuritan ruumistani ja alistan sen, etten millään tavalla, kun olen saarnannut muille, itse joutuisi hylkiöksi.’ Tämä ei ole totta. Näette, kuinka hän asetti taistelun pääosan riippumaan itsestään, toisin sanoen lihastaan, ikään kuin varmimmalle perustalle, ja asetti taistelun tuloksen yksinkertaisesti lihan kurittamiseen ja ruumiinsa alistamiseen. ”Minä en siis juokse niin kuin epävarmasti.” Hän ei juokse epävarmasti, koska hänellä on taivaalliseen Jerusalemiin katsoen asetettu merkki, jota kohti hänen sydämensä on nopeasti suunnattu väistämättä. Hän ei juokse epävarmasti, koska ”unohtaen sen, mikä on takana, hän tavoittelee sitä, mikä on edessä, ja painaa kohti sitä merkkiä, joka on Jumalan korkean kutsumuksen palkinto Kristuksessa Jeesuksessa”, jonne hän aina suuntaa henkisen katseensa, ja kiiruhtaen sitä kohti kaikella sydämen nopeudella hän julistaa luottavaisesti: ”Minä olen käynyt hyvän taistelun, minä olen saattanut loppuun kurssini, minä olen säilyttänyt uskon.” Ja koska hän tietää, että hän on väsymättä juossut ”voiteen tuoksun” a Kristuksen perässä sydämen valmiilla antaumuksella ja voittanut hengellisen taistelun lihan kurituksen kautta, hän päättää rohkeasti ja sanoo: ”Tästä lähtien minulle on pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, antaa minulle sinä päivänä.” Hän sanoo: ”Tästä lähtien minulle on pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, antaa minulle sinä päivänä.” Ja jotta e avaisi meillekin samanlaisen palkinnon toivon, jos haluamme jäljitellä häntä hänen taistelussaan, hän lisää: ”Mutta ei ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka rakastavat hänen tulemistaan.” Hän julistaa, että me saamme osallisiksi hänen kruunustaan tuomiopäivänä, jos rakastamme Kristuksen tulemista – ei ainoastaan sitä, joka ilmenee ihmisille jopa vastoin heidän tahtoaan, vaan myös tätä, joka päivittäin toteutuu pyhissä sieluissa – ja jos saamme voiton taistelussa ruumistamme kurittamalla. Ja tästä tulemisesta Herra puhuu evankeliumissa. ”Minä”, sanoo Hän, ‘ja minun Isäni tulemme hänen luokseen ja asumme hänen luonaan’. Ja jälleen: ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa portin, niin minä menen hänen luokseen ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.”

LUKU 18. Erilaisten taistelujen ja voittojen määrästä, joiden kautta autuaat apostolit ylsivät korkeimman taistelun kruunuun

MUTTA hän ei tarkoita, että hän olisi vain saattanut päätökseen jonkin juoksukilpailun, kun hän sanoo: ”Minä juoksen niin, en niin kuin epävarmasti” (ilmaus, joka liittyy erityisesti hänen mielensä aikomukseen ja hänen henkensä kiihkeyteen, jossa hän seurasi Kristusta kaikella innolla huutaen morsiamen kanssa: ”Me juoksemme perässäsi voiteittesi tuoksun tähden; ” ja taas: ”Sieluni on sinuun kiintynyt: ”, mutta hän todistaa myös voittaneensa toisenlaisessa kilpailussa sanoen: ”Niin minä taistelen, en niin kuin joku, joka hakkaa ilmaa, vaan kuritan ruumistani ja alistan sen alamaisuuteen. ” Ja tämä liittyy oikeastaan pidättäytymisen tuskiin ja ruumiilliseen paastoon ja lihan ahdistukseen: sillä hän tarkoittaa tällä, että hän on oman lihansa voimallinen murskaaja, ja huomauttaa, ettei hän ole turhaan kohdistanut pidättyväisyyden iskujaan sitä vastaan, vaan että hän on saavuttanut taisteluvoiton kuolettamalla oman ruumiinsa; sillä kun sitä on kuritettu pidättyväisyyden iskuilla ja lyöty alas paaston nyrkkeilyhanskoilla, hän on varmistanut voittajahengelleen kuolemattomuuden kruunun ja katoamattomuuden palkinnon. Näette oikeauskoisen kilpailumenetelmän, ja katsokaa hengellisen taistelun lopputulosta: kuinka Kristuksen urheilija, joka on saavuttanut voiton kapinallisesta lihasta, heitettyään sen ikään kuin jalkojensa alle, viedään eteenpäin voittajana korkeuksissa. Ja siksi ”hän ei juokse epävarmasti”, koska hän luottaa siihen, että hän pääsee kohta pyhään kaupunkiin, taivaalliseen Jerusalemiin. Hän ”taistelee niin”, eli paastoilla ja lihan nöyryytyksellä, ”ei niin kuin se, joka hakkaa ilmaa”, eli lyömällä avaruuteen raittiuden iskuja, joiden kautta hän ei lyö tyhjää ilmaa, vaan niitä henkiä, jotka sitä asuttavat, ruumiinsa kurituksella. Sillä se, joka sanoo ”ei niin kuin se, joka hakkaa ilmaa”, osoittaa, että hän lyö – ei tyhjää ja tyhjää ilmaa, vaan tiettyjä ilmassa olevia olentoja. Ja koska hän oli voittanut tämänkaltaisessa kilpailussa ja marssinut eteenpäin monien kruunujen palkinnoilla rikastuneena, hän ei suotta ala astua luetteloihin vielä mahtavampia vihollisia vastaan, ja voitettuaan entiset kilpailijansa hän julistaa rohkeasti ja sanoo: ”Nyt meidän taistelumme ei ole lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa paikoissa”.

LUKU 19. Että Kristuksen atleetti, niin kauan kuin hän on ruumiissa, ei ole koskaan vailla taistelua Kristuksen urheilija

Niin kauan kuin hän on ruumiissa, ei ole koskaan vailla voittoa, jonka hän voi saavuttaa kilpailuissa; mutta siinä määrin kuin hän kasvaa voittoisilla menestyksillä, häntä kohtaa myös ankarampi taistelu. Sillä kun liha on kukistettu ja voitettu, mitkä vihollisten parvet, mitkä vihollisjoukot hänen voittonsa yllyttävät ja nousevat voittoisaa Kristuksen sotilasta vastaan! sillä pelätään, ettei Kristuksen sotilas rauhan rauhassa hellittäisi ponnistelujaan ja alkaisi unohtaa kilpailujensa kunniakkaita kamppailuja, ja että hänestä tulisi löysä sen joutilaisuuden vuoksi, jonka vaarattomuus aiheuttaa, ja että häneltä huijattaisiin palkintojensa palkinto ja voittojensa palkinto. Ja niinpä, jos me haluamme nousta alati kasvavalla hyveellä näihin voiton vaiheisiin, meidän pitäisi myös samalla tavalla astua taistelujen listoille ja aloittaa sanomalla apostolin kanssa: ”Minä siis taistelen, en niin kuin se, joka hakkaa ilmaa, vaan kuritan ruumistani ja alistan sen”, jotta tämän taistelun päätyttyä voisimme jälleen kerran sanoa hänen kanssaan: ‘Minä taistelen niin kuin se, joka hakkaa ilmaa, vaan minä kuritan ruumistani ja alistan sen’: ”emme paini lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa.” Sillä muuten emme voi mitenkään liittyä taisteluun heidän kanssaan emmekä ansaita hengellisen taistelun koettelemista, jos meidät on lyöty lihallisessa kilpailussa ja lyöty maahan kamppailussa vatsan kanssa; ja ansaitusti apostoli sanoo meistä moitekielellä: ”Kiusaus ei saavuta teitä, paitsi se, mikä on ihmiselle tavallista”.

LUKU 20. Kuinka munkin ei pidä ylittää sopivia aikoja ruoan ottamiselle, jos hän haluaa edetä sisäisten ristiriitojen kamppailussa

Munkin, joka haluaa edetä sisäisten ristiriitojen kamppailuun, tulee siis aluksi asettaa itselleen varotoimenpiteeksi tämä: nimittäin. : että hän ei missään tapauksessa salli itsensä sortua mihinkään herkkuihin tai ottaa mitään syötävää tai juotavaa ennen kuin paasto on päättynyt ja oikea hetki virvoitukselle on tullut, ateria-aikojen ulkopuolella; eikä hän aterian päätyttyä salli itselleen pienintäkään palaa, vaikka se olisi kuinka pieni; ja samoin, että hän noudattaa unen kanonisia aikoja ja mittoja. Sillä tuo itsehillintä on katkaistava samalla tavalla kuin siveettömyyden synti on kitkettävä. Sillä jos ihminen ei kykene hillitsemään ruokahalun tarpeettomia haluja, miten hän voi sammuttaa lihallisen himon tulen? Ja jos ihminen ei kykene hillitsemään intohimoja, jotka näkyvät avoimesti ja ovat vain pieniä, miten hän kykenee maltillisella harkinnalla taistelemaan niitä intohimoja vastaan, jotka ovat salaisia ja kiihottavat häntä, kun kukaan ei ole paikalla näkemässä? Ja siksi mielen voimaa koetellaan erillisissä impulsseissa ja kaikenlaisissa intohimoissa; ja jos se voittaa hyvin pienet ja ilmeiset halut, miten se kestää ne, jotka ovat todella suuria ja voimakkaita ja salaisia, jokaisen ihmisen omantunnon on todistettava.

LUKU 21. Munkkien sisäisestä rauhasta ja hengellisestä pidättyväisyydestä

ESIMERKKI Meidän ei tarvitse pelätä ulkoista vihollista. Vihollisemme on suljettu sisällemme: me käymme päivittäin sisäistä sotaa; ja jos olemme siinä voitokkaita, kaikki ulkoiset asiat heikkenevät, ja kaikki muuttuu rauhalliseksi ja alistetuksi Kristuksen sotilaan hyväksi. Meillä ei ole ulkoista vihollista pelättävissä, jos se, mikä on sisällä, on voitettu ja alistettu hengelle. Älkäämme myöskään uskoko, että ulkoinen paasto näkyvästä ruoasta yksinään voi mitenkään riittää sydämen täydellisyyteen ja ruumiin puhtauteen, ellei siihen ole yhdistetty myös sielun paastoa. Sillä sielulla on myös haitallisia ruokia, joista lihottuna se joutuu ilman lihan ylenpalttistakin turhuuden lankeemukseen. Herjaus on sen ruoka, ja tosiaankin sellainen, joka on sille hyvin rakas. Myös vihanpurkaus on sen ravintoa, vaikka se olisikin hyvin vähäistä; se antaa sille kuitenkin surkeaa ravintoa tunniksi ja tuhoaa sen myös tappavalla maullaan. Kateus on mielen ravintoa, se turmelee sen myrkyllisillä mehuillaan ja tekee sen aina surkeaksi ja kurjaksi toisen hyvinvoinnin ja menestyksen vuoksi. Kenodoksia eli kateus on sen ravintoa, joka tyydyttää sitä herkullisella aterialla jonkin aikaa, mutta sen jälkeen riisuu sen puhtaaksi ja paljaaksi kaikesta hyveestä ja hylkää sen karuina ja tyhjinä kaikesta hengellisestä hedelmästä, niin että se saa sen paitsi menettämään valtavien ponnistelujen palkinnot myös kärsimään raskaampia rangaistuksia. Kaikki himo ja sydämen häilyvä vaeltelu ovat eräänlaista ravintoa sielulle, sillä ne ravitsevat sitä haitallisella lihalla, mutta jättävät sen jälkeenpäin ilman osuutta taivaallisesta leivästä ja todella kiinteästä ruoasta. Jos siis kaikin voimin pidättäydymme niistä pyhimmässä paastossa, ruumiillisen paaston noudattaminen on sekä hyödyllistä että tuottoisaa. Sillä lihan työ, kun se yhdistyy hengen katumukseen, tuottaa uhrin, joka on Jumalalle mitä otollisin, ja pyhyyden arvoisen pyhäkön sydämen puhtaisiin ja tahrattomiin sisimpiin kammioihin. Mutta jos paastotessamme ruumiin osalta olemme sotkeutuneet sielun vaarallisimpiin paheisiin, ei lihan nöyryytyksestämme ole meille mitään hyötyä, kun kaikkein kallein osa meistä on saastunut: sillä me menemme väärään suuntaan sen aineen kautta, jonka avulla meistä tehdään Pyhän Hengen pyhäkkö. Sillä ei niinkään turmeltuva liha kuin puhdas sydän, josta tehdään Jumalan pyhäkkö ja Pyhän Hengen temppeli. Meidän tulee siis aina, kun ulkoinen ihminen paastoaa, pidättää myös sisäistä ihmistä sellaisesta ruoasta, joka on hänelle pahaksi: siitä sisäisestä ihmisestä nimittäin, jonka siunattu apostoli ennen kaikkea kehottaa meitä esittämään puhtaana Jumalan edessä, jotta se todettaisiin kelvolliseksi ottamaan Kristuksen vastaan vieraana sisimmässään, sanoen: ”että Kristus asuisi sisimmässänne teidän sydämissänne uskon kautta”.

LUKU 22. Että meidän tästä syystä tulisi harjoittaa ruumiillista pidättäytymistä, jotta voisimme sen kautta saavuttaa sydämen puhtauden

JA Niinpä me tiedämme, että meidän tulisi siksi antaa huomiota ruumiilliseen pidättäytymiseen, jotta voisimme tämän paaston kautta saavuttaa sydämen puhtauden. Muuten vaivannäkömme menevät turhaan, jos kestämme tämän väsymättä, loppua ajatellen, mutta emme pääse päämäärään, jonka vuoksi olemme kestäneet tällaisia koettelemuksia; ja olisi ollut parempi pidättäytyä sielun kielletyistä ruoista kuin paastota ruumiin kanssa yhdentekevistä ja vaarattomista asioista, sillä näiden jälkimmäisten kohdalla on kyse yksinkertaisesta ja harmittomasta Jumalan luomakunnan vastaanottamisesta, jossa ei sinänsä ole mitään väärää. Mutta ensiksi mainittujen kohdalla on heti aluksi vaarallinen taipumus niellä veljiä, mistä sanotaan: ”Älä rakasta haukkumista, ettet joutuisi juurineen pois. ” Ja vihasta ja kateudesta siunattu Job sanoo: ”Sillä viha tappaa tyhmän, ja kateus tappaa lapsen.” Ja samalla on huomattava, että se, joka vihastuu, asetetaan tyhmäksi ja se, joka on kateellinen, lapseksi. Sillä edellistä ei ansiotta pidetä tyhmänä, sillä hän aiheuttaa itselleen kuoleman omasta tahdostaan, koska häntä kiukuttelevat vihan piikit; ja jälkimmäinen, kun hän on kateellinen, osoittaa olevansa lapsi ja alaikäinen, sillä kun hän kadehtii toista, hän osoittaa, että se, jonka hyvinvoinnista hän suuttuu, on suurempi kuin hän.

LUKU 23. Minkälainen munkin ruoan tulisi olla

MEIDÄN tulisi siis valita ruoaksemme ei ainoastaan sitä, mikä hillitsee palavan himon kuumuutta ja välttää sen sytyttämistä, vaan myös sitä, mikä on helposti saatavissa valmiiksi ja mikä on halpuutensa vuoksi suositeltavaa ja mikä sopii veljien elämään ja heidän yhteiseen käyttöönsä. Sillä ahminta on luonteeltaan kolmiosaista: ensinnäkin se, joka pakottaa meidät ennakoimaan sopivaa aterianhetkeä, toiseksi se, joka nauttii vatsan täyttämisestä ja kaikenlaisten ruokien ahmimisesta, ja kolmanneksi se, joka nauttii hienostuneemmista ja herkullisemmista herkutteluista. Ja niinpä munkin tulisi sitä vastaan noudattaa kolminkertaista vartiointia: ensinnäkin hänen tulisi odottaa paaston katkaisemista oikeaan aikaan, toiseksi hänen ei tulisi antaa periksi ahmimiselle, kolmanneksi hänen tulisi tyytyä mihin tahansa tavallisempaan ruokalajiin. Sillä kaikki se, mitä otetaan tavanomaisen ja kaikkien yhteisen käytön lisäksi, on isien muinaisen perinteen mukaan turhamaisuuden, kerskailun ja mahtailun synnin saastuttamaa. Niistä, joiden olemme nähneet olevan ansaitusti merkittäviä oppineisuuden ja harkintakyvyn vuoksi tai jotka Kristuksen armo on erottanut loistaviksi valopilkuiksi, joita kaikkien tulisi jäljitellä, emme ole tunteneet ketään, joka olisi pidättäytynyt syömästä leipää, jota heidän keskuudessaan pidetään halpana ja helposti saatavana; emme myöskään ole nähneet, että kukaan, joka olisi hylännyt tämän säännön ja luopunut leivän käytöstä ja ryhtynyt syömään papuja tai yrttejä tai hedelmiä, olisi luettu arvostetuimpien joukkoon tai edes saanut 498 tiedon ja harkintakyvyn armon. He eivät nimittäin ainoastaan määrää, ettei munkki saisi pyytää ruokaa, joka ei ole tavallista muille, jottei hänen elämäntapansa paljastuisi julkisesti kaikille ja tekisi siitä turhamaista ja joutavaa ja joutuisi siten turhamaisuuden taudin tuhoamaksi; vaan he vaativat myös, ettei paastojen yleistä kurittomuuskuria saisi kevyesti paljastaa kenellekään, vaan että se tulisi mahdollisuuksien mukaan kätkeä ja pitää salassa. Mutta kun joku veljistä saapuu paikalle, he määräävät, että meidän tulisi osoittaa ystävällisyyden ja rakkauden hyveet sen sijaan, että noudatamme ankaraa pidättäytymistä ja tiukkaa päivittäistä sääntöämme; meidän ei myöskään tulisi ottaa huomioon, mitä omat toiveemme ja hyötymme tai himojemme kiihko vaativat, vaan asettaa eteemme ja täyttää mielellään se, mitä vieraan virkistyminen tai hänen heikkoutensa meiltä vaatii.

LUKU 24. Kuinka Egyptissä näimme, että päivittäinen paasto rikottiin epäröimättä saapuessamme

KUN olimme tulleet Syyrian seudulta ja hakeutuneet Egyptin maakuntaan halutessamme oppia eidereiden (liittyvät Egyptin munkkilaisuuteen, nämä munkit elivät eristyksissä ja omistautuivat hengelliselle elämälle, usein erämaassa tai luostareissa)sääntöjä, hämmästyimme sitä sydämen auliutta, jolla meidät siellä otettiin vastaan niin, ettei noudatettu mitään sääntöä, joka kielsi virkistäytymisen ennen kuin paaston sovittu hetki oli ohi, sellaista sääntöä, jota meidät oli kasvatettu noudattamaan palestiinalaisissa luostareissa; Mutta lukuun ottamatta säännöllisiä päiviä, keskiviikkoja ja perjantaita, päivittäinen paasto rikottiin kaikkialla, minne menimme: Ja kun kysyimme, miksi he eivät piittailleet päivittäisestä paastosta, yksi haahkoista vastasi: ”Paastoamiseen on aina tilaisuus. Mutta koska aion johdattaa teitä matkallanne, en voi pitää teitä aina mukanani. Ja paasto, vaikka se onkin hyödyllistä ja suositeltavaa, on kuitenkin vapaasta tahdosta annettavaa uhria. Mutta käskyn asettamat vaatimukset edellyttävät hyväntekeväisyystyön suorittamista. Ja niinpä, kun otan Kristuksen teissä vastaan, minun pitäisi virkistää Häntä, mutta kun olen lähettänyt teidät tiellenne, voin tasapainottaa Hänen tähtensä tarjotun vieraanvaraisuuden tiukemmalla paastolla omasta puolestani. Sillä ’sulhasen lapset eivät voi paastota niin kauan kuin sulhanen on heidän kanssaan’, mutta kun hän on lähtenyt, silloin he paastoavat oikein.”

LUKU 25. Erään vanhuksen pidättäytymisestä, joka otti ruokaa kuusi kertaa niin niukasti, että hänellä oli yhä nälkä

Kun eräs vanhuksista painosti minua syömään hieman enemmän, kun olin ottamassa virvokkeita, ja sanoin, etten voinut, hän vastasi ”Olen jo kuusi kertaa kattanut pöytäni eri veljille, jotka olivat saapuneet paikalle, ja painostamalla kutakin heistä olen ottanut ruokaa hänen kanssaan, ja olen yhä nälkäinen, ja sinä, joka nyt otat virvokkeen ensimmäistä kertaa, sanotko, ettet voi enää syödä?” Hän vastasi: ”En.”

LUKU 26.Eräästä toisesta vanhuksesta, joka ei koskaan nauttinut ruokaa yksin keljassaan

Olemme nähneet erään toisen, joka asui yksin ja joka ilmoitti, ettei hän koskaan nauttinut ruokaa yksinään, vaan että vaikka viisi päivää peräkkäin kukaan veljistä ei olisi tullut hänen keljainsä, hän jatkuvasti lykkäsi ruoan nauttimista, kunnes lauantaina tai sunnuntaina hän meni kirkkoon jumalanpalvelukseen ja löysi jonkun muukalaisen, jonka hän toi heti kotiinsa keljainsä ja nautti hänen kanssaan yhdessä ruumiinsa virvokkeen, ei niinkään omien tarpeidensa vuoksi kuin ystävällisyyden vuoksi ja veljiensä puolesta. Ja koska he siis tietävät, että päivittäinen paasto rikotaan häikäilemättömästi veljien saapuessa, niin heidän lähtiessään he hyvittävät heidän puolestaan nautitun virvokkeen suuremmalla pidättäytymisellä ja hyvittävät ankarasti vähäisenkin ruoan vastaanottamisen ankarammalla kurituksella paitsi leivän osalta myös vähentämällä tavanomaista unen määrää.

LUKU 27. Mitä kaksi abbaa, Paesius ja Johannes, kertoivat innokkuutensa hedelmistä

KUN iäkäs Johannes, joka oli suuren luostarin ja suuren veljeskunnan esimies, oli tullut tapaamaan iäkästä Paesiusta, joka asui suuressa erämaassa, ja häneltä oli kysytty kuin hyvin vanhalta ystävältä, mitä hän oli tehnyt kaikkina niinä neljäkymmenenä vuotena, jonka hän oli ollut erossa hänestä ja jota veljet eivät juuri koskaan olleet häirinneet hänen yksinäisyydessään: ”Ei koskaan”, sanoi hän, ‘aurinko ole nähnyt minua syömässä’, ‘eikä minua vihaisena’, sanoi toinen.

LUKU 28. Oppitunti ja esimerkki, jonka abba Johannes jätti kuollessaan opetuslapsilleen

KUN sama vanha mies, joka oli valmis lähtemään omilleen, makasi viimeisillä hengenvedoillaan, ja veljet seisoivat ympärillä, he rukoilivat ja rukoilivat, että hän jättäisi heille eräänlaisena perintönä jonkin erityisen tehtävän, jonka avulla he voisivat saavuttaa täydellisyyden korkeuden, mikä olisi helpompaa tehtävän lyhyyden vuoksi: Hän huokaisi ja sanoi: ”En ole koskaan tehnyt omaa tahtoani enkä opettanut kenellekään sellaista, mitä en olisi ensin tehnyt itse. ”

LUKU 29. Abba Machetesista, joka ei koskaan nukkunut hengellisten konferenssien aikana, mutta nukkui aina maallisten kertomusten aikana

ME tunsimme erään vanhan miehen, nimeltä Machetes, joka asui kaukana veljien väkijoukoista ja sai päivittäisillä rukouksillaan. Herralta tämän armon, että niin usein kuin hengellinen kokous pidettiin, olipa se päivällä tai yöllä, hän ei koskaan joutunut unen valtaan; mutta jos joku yritti tuoda esiin pilkkasanoja tai tyhjänpäiväisiä puheita, hän vaipui heti uneen, ikään kuin herjauksen myrkky ei voisi mitenkään tunkeutua saastuttamaan hänen korviaan.

LUKU 30. Saman vanhuksen sanonta siitä, ettei ketään saa tuomita

Sama vanha mies, kun hän opetti meille, ettei kenenkään pidä tuomita toista, huomautti, että oli kolme asiaa, joista hän oli syyttänyt 501:ää ja nuhdellut veljiä, nimittäin siitä, että jotkut antoivat leikata uvulansa (”uvula palatina”, on pieni, riippuva lihaskudos, joka sijaitsee suun takaosassa kitalaen keskellä) irti, pitivät keljassään viittaa tai siunasivat öljyä ja antoivat sitä niille, jotka asuivat maailmassa ja pyysivät sitä; ja hän sanoi, että hän oli itse tehnyt kaikkia näitä asioita. Koska olin sairastunut johonkin uvula-sairauteen, minä kuihduin, sanoi hän, niin kauan sen heikkouden vuoksi, että viimein kipu ja kaikkien vanhimpien suostuttelu pakottivat minut leikkauttamaan sen pois. Tämän sairauden vuoksi minun oli myös pakko pitää viitta. Ja minun oli myös pakko siunata öljyä ja antaa sitä niille, jotka sitä rukoilivat – asia, jota inhosin yli kaiken, koska ajattelin sen johtuvan suuresta sydämen röyhkeydestä -, kun yhtäkkiä monet maailmassa elävät ympäröivät minut, niin etten olisi voinut mitenkään muuten paeta heitä, elleivät he olisi kiristäneet minulta ei vähäisellä väkivallalla ja anomuksilla, että panisin käteni heidän tarjoamalleen astialle ja merkitsisin sen ristinmerkillä: Ja niin he uskoivat, että he olivat saaneet siunattua öljyä, ja lopulta he päästivät minut menemään. Ja näistä asioista sain selvästi selville, että eräs munkki oli samassa tilanteessa ja sotkeutunut samoihin virheisiin, joista hän oli uskaltanut tuomita muita. Jokaisen tulisi siis tuomita vain itsensä ja olla varuillaan, kaikessa huolella ja varovaisuudella olla tuomitsematta toisten elämää ja käytöstä apostolin kehotuksen mukaisesti: ”Mutta sinä, miksi tuomitset veljesi?” ”Omalle herralleen hän seisoo tai kaatuu”. Ja tämä: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan.” Sillä sen syyn lisäksi, josta olemme puhuneet, on myös tästä syystä vaarallista tuomita toisista, koska niissä asioissa, joissa olemme loukkaantuneet – koska emme tiedä, mitä tarvetta tai syytä on, jonka vuoksi he todella toimivat joko oikein Jumalan silmissä tai joka tapauksessa anteeksiannettavalla tavalla – meidän havaitaan tuominneen heidät hätiköidysti, emmekä tässä syyllisty kevyeen syntiin muodostamalla veljistämme toisenlaisen mielipiteen kuin meidän pitäisi.

LUKU 31. Saman vanhuksen moitteet, kun hän näki, kuinka veljet nukahtivat hengellisten konferenssien aikana ja heräsivät, kun kerrottiin jokin joutava tarina

Sama vanha mies teki tällä todisteella selväksi, että se oli paholainen, joka rohkaisi joutavia tarinoita ja osoitti aina olevansa hengellisten konferenssien vihollinen. Sillä kun hän puhui joillekin veljille välttämättömistä asioista ja hengellisistä asioista ja näki, että heitä painoi vankka univelka eivätkä he pystyneet karkottamaan unen painoa silmistään, hän yhtäkkiä esitteli tyhjänpäiväisen tarinan. Ja kun hän näki, että he heti heräsivät, ihastuivat siihen ja pistivät korvansa pystyyn, hän huokaili ja sanoi: ”Tähän asti olimme puhuneet taivaallisista asioista, ja teidän kaikkien silmät olivat terveen unen vallassa; mutta heti kun esitettiin tyhjänpäiväinen tarina, me kaikki heräsimme ja karistimme meidät vallanneen unen uneliaisuuden. Ja pohtikaa siis tästä, kuka on tuon hengellisen konferenssin vihollinen ja kuka on osoittanut olevansa tuon hyödyttömän ja lihallisen puheen ehdottelija. Sillä mitä ilmeisimmin on osoitettu, että se on se, joka iloiten pahasta ei lakkaa koskaan rohkaisemasta jälkimmäistä ja vastustamasta edellistä.”

LUKU 32. Kirjeistä, jotka poltettiin lukematta

En myöskään pidä vähemmän tarpeellisena kertoa tätä erään sellaisen veljen tekoa, joka pyrki sydämen puhtauteen ja oli erittäin huolissaan jumalallisten asioiden tarkastelemisesta. Kun hänelle oli viidentoista vuoden tauon jälkeen tuotu suuri määrä kirjeitä isältään ja äidiltään sekä monilta ystäviltään Pontuksen maakunnasta, hän otti vastaan valtavan kirjepaketin ja pyöritteli asiaa jonkin aikaa mielessään: ”Mitä ajatuksia”, sanoi hän, ”mitä ajatuksia näiden lukeminen herättää minussa, jotka yllyttävät minua joko järjettömään iloon tai hyödyttömään suruun! sillä kuinka monta päivää ne vievät sydämeni huomion pois siitä mietiskelystä, jonka olen asettanut eteeni muistelemalla niitä, jotka ne kirjoittivat! Kuinka kauan kestää, ennen kuin näin syntynyt mielen levottomuus rauhoittuu, ja kuinka paljon ponnistuksia maksaa entisen rauhallisuuden palauttaminen, jos mieli kerran liikuttuu kirjeiden myötätunnosta ja muistelemalla niiden sanoja ja katseita, jotka se on jättänyt niin pitkäksi aikaa, alkaa ajatuksissaan ja hengessään jälleen kerran vierailla heidän luonaan, asua heidän keskellään ja olla heidän kanssaan. Eikä ole mitään hyötyä siitä, että on hylännyt heidät ruumiillisesti, jos alkaa katsoa heitä sydämellä ja ottaa takaisin ja herättää henkiin sen muiston, josta jokainen luopuessaan tästä maailmasta luopui ikään kuin olisi kuollut. Tätä asiaa mielessään pohdiskellessaan hän päätti, ettei hän ainoastaan lukisi yhtäkään kirjettä, vaan ei edes avaisi pakettia, sillä hän pelkäsi, että kirjoittajien nimet nähtyään tai heidän ulkonäkönsä muistettuaan hänen henkensä voisi antaa periksi. Niinpä hän heitti sen tuleen poltettavaksi, kaikki sidottuna juuri niin kuin hän oli sen vastaanottanut, huutaen: ”Pois, te kotini ajatukset, palakaa, älkääkä enää yrittäkö palauttaa minua niihin asioihin, joita olen paennut.”

LUKU 33. Erään kysymyksen ratkaisusta, jonka abba Theodoros sai rukoilemalla

ME tunsimme myös abba Theodoroksen, miehen, joka oli lahjakas mitä suurimmalla pyhyydellä ja täydellisellä tietämyksellä, ei ainoastaan käytännön elämässä, vaan myös pyhien kirjoitusten ymmärtämisessä, jota hän ei ollut hankkinut niinkään opiskelemalla ja lukemalla tai maallisella kasvatuksella kuin pelkästään sydämen puhtaudella; sillä hän pystyi vaikeuksin ymmärtämään ja puhumaan vain muutamia sanoja kreikan kieltä. Kun tämä mies etsi selitystä johonkin hyvin vaikeaan kysymykseen, hän rukoili lakkaamatta seitsemän päivää ja yötä, kunnes hän sai Herralta ilmestyksen kautta ratkaisun esitettyyn kysymykseen.

LUKU 34. Saman vanhuksen sanonnasta, jolla hän opetti, millä ponnistuksilla munkki voi hankkia Raamatun tuntemuksen

Tämä mies siis, kun jotkut veljet ihmettelivät hänen tietämyksensä loistavaa valoa ja kysyivät häneltä eräitä Raamatun merkityksiä, sanoi, että munkin, joka tahtoo hankkia Raamatun tuntemuksen, ei pitäisi käyttää vaivaansa selittäjien teoksiin, vaan pitää mieluummin kaikki mielensä ponnistelut ja sydämensä aikomukset kohdistettuina itsensä puhdistamiseen lihallisista paheista: Sillä kun ne on karkotettu, sydämen silmät alkavat heti ikään kuin intohimojen verho poistettuna ikään kuin luonnostaan katsella Raamatun salaisuuksia: sillä niitä ei ole meille Pyhän Hengen armosta ilmoitettu, jotta ne jäisivät tuntemattomiksi ja hämäriksi, vaan ne ovat jääneet hämäriksi meidän virheidemme vuoksi, koska syntiemme verho peittää sydämen silmät, ja kun ne on palautettu luonnolliseen terveydentilaansa, pelkkä Pyhän Kirjoituksen lukeminen riittää jo itsessään katsomaan todellista tietoa, eivätkä ne tarvitse kommentaattoreiden apua, aivan niin kuin nämä lihan silmät eivät tarvitse kenenkään opettamista näkemään, edellyttäen, että ne ovat vapaat hämäryydestä tai sokeuden aiheuttamasta pimeydestä. Tästä syystä kommentaattoreiden välille on syntynyt niin suuria erimielisyyksiä ja virheitä, koska useimmat heistä, jotka eivät kiinnitä minkäänlaista huomiota mielen puhdistamiseen, ryntäävät työhön, jossa he tulkitsevat Raamattua, ja sydämensä tiheyden tai epäpuhtauden mukaisesti muodostavat mielipiteitä, jotka ovat ristiriidassa ja vastoin toistensa ja uskon kanssa, eivätkä siten kykene ottamaan vastaan totuuden valoa.

LUKU. 35 Saman vanhuksen moitteet, kun hän oli tullut keljaani keskellä yötä

SAMA TEODOROS tuli yllättäen keljaani keskellä yötä isällisellä uteliaisuudella kysellen, mitä minä – muotoutumaton ankkuri, jollainen olin – saatoin tehdä yksinäni; ja kun hän löysi minut sieltä jo, kun olin lopettanut illalliseni, aloin virkistää väsyneen ruumiini ja makasin matolla, hän huokasi sydämensä pohjasta ja kutsui minut nimeltä sanoen: ”Kuinka monet, oi Johannes, ovatkaan tällä hetkellä yhteydessä Jumalaan, syleilevät Häntä ja pitävät Häntä mukanaan, kun sinä olet vailla niin suurta valoa, laiskan unen heikentämänä!”. ” Ja koska isien hyveet ja heille annettu armo ovat houkutelleet meitä kääntymään sivuun tämänkaltaisen kertomuksen puoleen, katson hyväksi kirjata tähän teokseen erään huomionarvoisen hyväntekeväisyystapahtuman, jonka saimme kokea tuon erinomaisen miehen, Arkebiuksen, ystävällisyydestä, jotta hyväntekeväisyystyöhön oksastettu raittiuden puhtaus loistaisi helpommin esiin kaunistettuna miellyttävällä monipuolisuudella. Sillä paastovelvollisuus on silloin Jumalalle otollinen, kun se on täydellistetty hyväntekeväisyyden hedelmillä.

LUKU 36. Kuvaus Diolkosin autiomaasta, jossa erakot asuvat

JA kun olimme siis tulleet, vielä aloittelijoina, Palestiinan luostareista erääseen Egyptin kaupunkiin, jonka nimi on Diolkos, ja katselimme suurta joukkoa munkkeja, joita sitoi kinobian kuri ja jotka oli koulutettu tuossa erinomaisessa luostarijärjestelmässä, joka on myös varhaisin, niin halusimme myös kaikella sydämen viisaudella nähdä myös toisen järjestelmän, joka on vielä parempi, nimittäin ankkurien luostaria, sillä kaikki kehuivat sitä, mikä meitä siihen yllytti. Sillä nämä miehet, jotka ovat ensin eläneet hyvin pitkän aikaa Kenobiassa ja jotka ovat ahkerasti oppineet kaikki kärsivällisyyden ja harkinnan säännöt ja hankkineet nöyryyden ja luopumisen hyveet ja jotka ovat täydellisesti voittaneet kaikki vikansa ryhtyäkseen mitä pelottavimpiin taisteluihin paholaisten kanssa, tunkeutuvat autiomaan syvimpiin syvyyksiin. Kun sitten huomasimme, että tällaisia miehiä asui Niilin joen lähellä paikassa, jota ympäröi toiselta puolelta sama joki ja toiselta merialue ja joka muodostaa saaren, jossa ei voi asua muut kuin munkit, jotka etsivät tällaisia syvyyksiä, koska maaperän suolaisuus ja hiekan kuivuus tekevät sen sopimattomaksi kaikkeen viljelyyn – sanonpa vain, että me kiiruhdimme innokkaasti näiden miesten luokse ja hämmästyimme suunnattomasti heidän vaivannäöstään, jota he kestävät hyveiden mietiskelyssä ja yksinäisyyden rakkaudessa. Sillä heitä haittaa jopa veden niukkuus, ja se huolellisuus ja tarkkuus, jolla he sitä jakavat, on sellaista, jota yksikään kurja ei antaisi säilyttääkseen ja hamstratakseen kalleinta viiniä. He nimittäin kuljettavat sitä kolme mailia tai vielä kauemmas edellä mainitun joen uomasta, ja kaikki tarpeelliset tarkoitukset täyttyvät; ja tämä etäisyys, joka on suuri, kun välissä on hiekkavuoret, kaksinkertaistuu tehtävän erittäin suuren vaikeuden vuoksi.

LUKU 37. Niistä keljoista, jotka abba Arkebius luovutti meille kalusteineen

Heti kun olimme nähneet tämän, ja kun meitä sytytti halu jäljitellä heitä, edellä mainittu Arkebius, joka oli tunnetuin heidän joukossaan ystävällisyydestään, veti meidät keljaansa, ja saatuaan tietää halustamme hän teeskenteli haluavansa lähteä pois ja tarjota keljaansa meille ikään kuin lähtiessään pois, ja ilmoitti, että hän olisi tehnyt sen, vaikka emme olisi tulleetkaan paikalle. Ja me, jotka olimme syttyneet halusta jäädä sinne ja jotka uskoimme vakaasti niin suuren miehen väitteisiin, suostuimme siihen ja otimme hänen keljansa haltuumme kaikkine huonekaluineen ja tavaroineen. Näin hän onnistui hurskaassa petoksessaan ja poistui paikalta muutamaksi päiväksi hankkiakseen keljan rakentamiseen tarvittavat välineet, minkä jälkeen hän palasi takaisin ja rakensi itselleen uuden keljan suurella vaivalla. Ja jonkin ajan kuluttua, kun muutamat muut veljet tulivat syttyneinä samasta halusta jäädä sinne, hän huijasi heitä samanlaisella hyväntahtoisella valheella ja luopui tästä keljasta kaikkine siihen kuuluvine asioineen. Mutta hän pysyi sitkeästi ja sinnikkäästi hyväntekeväisyydessään ja rakensi itselleen kolmannen keljan, jossa hän asui.

LUKU 38. Samainen Arkebios maksoi äitinsä velan omilla käsillään tekemällään työllä

Minusta tuntuu aiheelliselta kirjoittaa muistiin saman miehen toinenkin hyväntekeväisyysteko, jotta maamme munkit oppisivat yhden ja saman miehen esimerkin avulla ylläpitämään paitsi ankaraa pidättyvyyttä myös vilpittömintä rakkauden kiintymystä. Sillä hän, joka ei ollut kelvottomasta suvusta kotoisin, pakeni jo lapsena tämän maailman ja sukulaistensa rakkautta halveksuen luostariin, joka sijaitsee lähes neljän mailin päässä edellä mainitusta kaupungista, ja vietti siellä koko elämänsä niin, ettei hän viidenkymmenen vuoden aikana kertaakaan mennyt tai nähnyt sitä kylää, josta oli tullut, eikä edes katsonut kenenkään naisen kasvoja, ei edes oman äitinsä. Sillä välin hänen isänsä kuoli ja jätti jälkeensä sadan solidin velan. Ja vaikka hän itse oli täysin vapaa kaikesta harmista, koska hän oli menettänyt kaiken isänsä omaisuuden, hän huomasi kuitenkin, että velkojat ärsyttivät hänen äitiään liikaa. Silloin hän velvollisuusharkinnan vuoksi lievensi jonkin verran sitä evankeliumin mukaista ankaruutta, jonka vuoksi hän aiemmin, kun hänen vanhempansa olivat hyvinvoivia, ei tunnustanut, että hänellä oli isä tai äiti maan päällä; ja hän tunnusti, että hänellä oli äiti, ja kiirehti auttamaan tätä tämän hädässä, höllentämättä kuitenkaan yhtään mitään asettamastaan ankaruudesta. Luostarin luostarissa pysyäkseen hän pyysi, että hänen tavanomaisen työnsä tehtävä kolminkertaistettaisiin. Ja siellä hän maksoi koko vuoden ajan yötä päivää raatamalla velkojille velan, jonka hän oli saanut vaivalla ja työllä maksettua, ja vapautti äitinsä kaikesta harmista ja ahdistuksesta; hän vapautti hänet velkataakasta niin, ettei hän joutunut kärsimään mitään siitä ankaruudesta, jonka hän oli asettanut itselleen, jotta sitä olisi voitu vähentää hurskaan välttämättömyyden vuoksi. Näin hän säilytti totutun säästäväisyytensä kieltämättä koskaan äitinsä sydämeltä sitä työtä, jota velvollisuus vaati, sillä vaikka hän oli aiemmin jättänyt äidin huomiotta Kristuksen rakkauden tähden, hän tunnusti hänet nyt uudelleen velvollisuudesta.

LUKU 39. erään vanhuksen kikkailusta, jonka avulla abba Simeonille löytyi työtä, vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä

KUN eräs meille hyvin rakas veli, nimeltä Simeon, kreikkaa täysin tietämätön mies, oli tullut Italian seudulta, eräs vanhimmista, halusi ahkerasti näyttää hänelle, koska hän oli vieras, hyväntekeväisyystyön, jossa esitettiin, että hyöty olisi molemminpuolista, ja kysyi häneltä, miksi hän istui tekemättä mitään keljassään, ja arveli tästä, ettei hän pystyisi pysymään siellä enää kauan sekä joutilaisuuden aiheuttamien harhailevien ajatusten vuoksi että siksi, että hänellä ei ollut mitään elintarpeita; Hän tiesi hyvin, ettei kukaan kestä hyökkäystä: yksinäisyydessä, paitsi se, joka tyytyy hankkimaan itselleen ravintoa käsillään. Ja kun toinen vastasi, että hän ei osannut tehdä tai hoitaa mitään niistä asioista, joita veljet siellä tavallisesti tekivät, paitsi kirjoittaa hyvällä kädellä, jos joku Egyptissä halusi latinankielisen kirjan käyttöönsä, niin hän tarttui vihdoin tilaisuuteen ja varmisti kauan toivotun hyväntekeväisyystyön, sen varjolla, että se oli molemminpuolista hyötyä; ja sanoi: ”Jumalalta tämä tilaisuus tulee, sillä olin juuri etsimässä jotakuta, joka voisi kirjoittaa minulle latinankieliset kirjeet; sillä minulla on eräs veli, joka on sidottu sotilaspalveluksen kahleisiin ja joka on hyvä latinankielentaitoinen, ja haluan lähettää hänelle jotakin Raamatusta luettavaksi hänen rakentumisensa vuoksi.” Hän sanoi: ”Tämä tilaisuus tulee Jumalalta. ” Ja kun Simeon siis kiitollisena otti tämän Jumalan hänelle tarjoamana tilaisuutena, tarttui myös vanhus mielellään tekosyyhyn, jonka varjolla hän saattoi vapaasti toteuttaa hyväntekeväisyystyötään, ja toi hänelle heti paitsi liikeasiana kaiken, mitä hän saattoi tarvita koko vuodeksi, myös välitti hänelle pergamentin ja kaiken kirjoitustyöhön tarvittavan, ja vastaanotti sen jälkeen käsikirjoituksen, josta ei ollut mitään hyötyä (koska tuolla päin kaikki olivat täysin tietämättömiä tästä kielestä), eikä siitä ollut kenellekään muuta hyötyä kuin se, mikä oli seurausta tästä keinosta ja suuresta menosta, sillä toinen hankki ilman häpeää tai hämmennystä tarpeellisen ravintonsa ja elantonsa työnsä ja vaivannäkönsä palkkiolla, ja toinen toteutti ystävällisyytensä ja lahjoituksensa ikään kuin velan pakottamana: Hän varmisti itselleen runsaamman palkkion suhteessa siihen innokkuuteen, jolla hän hankki vieraalle veljelleen paitsi välttämättömän ravinnon myös kirjoitusmateriaalia ja mahdollisuuden työhön.

LUKU 40. Pojista, jotka toivat sairaalle miehelle viikunoita ja kuolivat erämaassa nälkään maistamatta niitä

MUTTA koska siinä jaksossa, jossa aiomme sanoa jotakin paaston ja pidättäytymisen ankaruudesta, ystävälliset teot ja hyväntekeväisyystoimet näyttävät sekoittuneen toisiinsa, palaamme jälleen suunnitelmiimme ja lisäämme 509 tähän pieneen kirjaan erään huomattavan teon, jonka tekivät eräät henkilöt, jotka olivat poikalapsia iältään, mutta eivät tunteiltaan. Kun nimittäin heidän suureksi yllätyksekseen joku oli tuonut abba Johannekselle, joka oli Skeeten autiomaan hoitajana, viikunoita Libya Mareotista, koska niitä ei ollut koskaan ennen nähty noilla seuduilla, – (Johannes), joka oli hoitanut kirkkoa siunatun presbyteeri Pafnutiuksen aikana, jonka toimeksiannosta se oli hänelle uskottu, lähetti ne heti kahden pojan käsissä eräälle vanhukselle, joka oli sairaana makaamassa autiomaan syrjäisemmissä osissa ja asui noin kahdeksantoista kilometrin etäisyydellä kirkosta. Ja kun he olivat saaneet hedelmät ja lähteneet edellä mainitun vanhuksen keljain, he eksyivät kokonaan oikealta tieltä – mikä tapahtuu helposti vanhimmillekin – kun sakea sumu tuli yhtäkkiä päälle. Ja kun he olivat koko päivän ja yön vaeltaneet autiomaassa, jossa ei ollut jälkiä, eivätkä he mitenkään voineet löytää sairaan miehen keljaä, ja kun he lopulta olivat väsyneitä sekä matkan väsymyksestä että nälästä ja janosta, he kumartuivat polvilleen ja luovuttivat sielunsa Jumalalle rukouksen hetkellä. Ja myöhemmin, kun heitä oli pitkään etsitty heidän askeleidensa jälkien perusteella, jotka näillä hiekkaseuduilla painuvat kuin lumeen, kunnes pienen tuulen puhaltama ohut hiekkakerros peittää ne jälleen, huomattiin, että he olivat säilyttäneet viikunat koskemattomina, juuri sellaisina kuin olivat ne saaneet; he olivat valinneet mieluummin luopua hengestään kuin uskollisuudestaan huostaansa kohtaan, ja he olivat mieluummin menettäneet elämänsä maan päällä kuin rikkoneet esimiehensä käskyjä.

LUKU 41. Abba Makariuksen sanonta munkin käyttäytymisestä sellaisena, jonka oli määrä elää pitkään, ja sellaisena, joka oli päivittäin kuoleman partaalla

ON vielä yksi arvokas autuaan Makariuksen määräys, jonka me tuomme esiin, jotta niin suuren miehen sanonta päättäisi tämän paastoja ja pidättäytymistä käsittelevän kirjan. Hän sanoi silloin, että munkin tulisi kiinnittää huomiota paastoihinsa aivan kuin hän pysyisi lihassa sata vuotta; ja hillitä sielun liikkeitä, unohtaa vammat, inhota surua ja halveksia suruja ja menetyksiä aivan kuin hän olisi päivittäin kuoleman partaalla. Sillä edellisessä tapauksessa harkinta on hyödyllistä ja sopivaa, sillä se saa munkin kulkemaan aina tasapainoisen varovaisesti eikä salli hänen heikentyneen ruumiinsa vuoksi pudota korkeuksista vaarallisimpien jyrkänteiden yli: Toisessa tapauksessa korkealentoisuus on arvokkainta, sillä se auttaa häntä paitsi halveksimaan tämän maailman näennäistä vaurautta myös olemaan murtumatta vastoinkäymisistä ja suruista ja halveksimaan niitä vähäpätöisinä ja mitättöminä asioina, koska hänen mielensä katse on jatkuvasti kiinnittynyt sinne, minne hän päivittäin joka hetki uskoo tulevansa pian kutsutuksi.

KIRJA VI

HAUREUDEN HENGESTÄ

Olemme katsoneet parhaaksi jättää tämän kirjan käännöksen kokonaan pois.

KIRJA VII

AHNEUDEN HENGESTÄ

LUKU 1. Kuinka sodankäyntimme ahneutta vastaan on vierasta ja kuinka tämä vika ei ole ihmisessä luonnollinen, kuten muut viat ovat

Kolmas konfliktimme on ahneutta vastaan, jota voimme kuvata rakkaudeksi rahaan; vieras ja luontomme ulkopuolinen taistelu, joka munkin tapauksessa saa alkunsa ainoastaan turmeltuneesta ja velttoutuneesta mielentilasta, ja usein siitä, että hänen luopumisensa on alussa epätyydyttävä ja hänen rakkautensa Jumalaa kohtaan on perustaltaan haaleaa. Muut ihmisluontoon istutetut yllykkeet syntiin näyttävät ikään kuin saavan alkunsa synnynnäisesti, ja jotenkin syvälle lihaan juurtuneina ja melkein yhtä aikaa syntymämme kanssa ennakoivat hyvän ja pahan erottelukykyämme, ja vaikka ne hyökkäävätkin ihmisen kimppuun jo hyvin varhain, ne kuitenkin voitetaan pitkän taistelun tuloksena.

LUKU 2. Kuinka vaarallinen on ahneuden tauti

MUTTA tämä tauti tulee meihin myöhemmin ja lähestyy sielua ulkopuolelta, ja koska sitä vastaan voi sitä helpommin varautua ja sitä vastaan voi vastustaa, niin, jos sitä ei oteta huomioon ja jos sen kerran sallitaan päästä sydämeen, se on sitä vaarallisempi jokaiselle, ja sitä vaikeammin se voidaan karkottaa. Sillä siitä tulee ”kaikkien paheiden juuri”, ja se synnyttää lukuisia yllykkeitä syntiin.

LUKU 3.Mitä hyötyä on niistä paheista, jotka ovat luonnollisia

ESIMERKKI Emmekö näe näitä lihan luonnollisia impulsseja paitsi pojissa, joissa viattomuus vielä ennakoi hyvän ja pahan erottamista, myös jopa pienissä lapsissa ja imeväisikäisissä, jotka, vaikkei heissä olekaan pienintäkään lähentymistä himoon sisällään, osoittavat kuitenkin, että lihan impulssit ovat heissä olemassa ja että ne ovat luonnostaan kiihottuneita? Emmekö myös näe, että vihan kuolettavat piikit ovat jo täydessä voimassa myös pienissä lapsissa; ja ennen kuin he ovat oppineet kärsivällisyyden hyveen, näemme, että he häiriintyvät vääryyksistä ja tuntevat loukkaukset, joita heille tarjotaan jopa vitsinä; ja joskus, vaikka voimaa heiltä puuttuukin, ei kostonhalu puutu, kun viha kiihottaa heitä. En sano tätä myöskään syyttääkseni heidän luonnollista tilaansa, vaan osoittaakseni, että näistä meistä lähtevistä impulsseista osa on istutettu meihin hyödyllistä tarkoitusta varten, kun taas osa on tullut ulkopuolelta, huolimattomuuden ja pahan tahdon aiheuttaman halun vuoksi. Sillä nämä lihalliset impulssit, joista edellä puhuimme, on Luojan kaitselmuksen toimesta istutettu ruumiiseen hyödyllisessä tarkoituksessa, nimittäin: suvun jatkamiseksi ja lasten kasvattamiseksi jälkeläisiä varten, eikä aviorikosten ja irstailujen tekemistä varten, jotka myös lain auktoriteetti tuomitsee. Emmekö näe, että myös vihan piikit on annettu meille mitä viisaimmin, jotta vihastuessamme synneistämme ja virheistämme, voisimme sitäkin enemmän omistautua hyveille ja hengellisille harjoituksille, osoittaaksemme kaiken rakkauden Jumalaa kohtaan ja kärsivällisyyden veljiämme kohtaan?”. Tiedämme myös, kuinka suuri hyöty on surusta, joka luetaan muiden paheiden joukkoon, kun se käännetään päinvastaiseen käyttöön. Sillä toisaalta, kun se on Jumalan pelon mukainen, se on mitä tarpeellisinta, ja toisaalta, kun se on maailman mukainen, mitä vahingollisinta; niin kuin apostoli opettaa meille sanoessaan, että ”Jumalan mukainen murhe tekee parannuksen, joka on vakaa pelastukseen, mutta maailman murhe tekee kuoleman”.

LUKU 4. Että me voimme sanoa, että meissä on joitakin luonnollisia vikoja ilman, että teemme vääryyttä Luojaa kohtaan

Jos sitten sanomme, että Luoja on istuttanut meihin nämä impulssit, ei hän sen vuoksi vaikuta nuhteettomalta, jos me päätämme väärin käyttää niitä väärin ja vääristää ne vahingollisiin tarkoituksiin ja olemme valmiita katumaan tämän maailman hyödyttömillä kainoilla, emmekä osoittamalla katumusta ja korjaamalla vikamme: tai ainakin jos emme ole vihaisia itsellemme (mikä olisi hyödyllistä) vaan veljillemme, jotka uhmaavat Jumalan käskyä. Sillä kun on kyse raudasta, joka on annettu meille hyvään ja hyödylliseen tarkoitukseen, ja jos joku käyttäisi sitä väärin viattomien murhaamiseen, ei siis syytettäisi metallin tekijää siitä, että ihminen on käyttänyt toisten vahingoittamiseen sitä, minkä hän on antanut hyvään ja hyödylliseen tarkoitukseen elää onnellisesti.

LUKU 5. Virheistä, jotka syntyvät omasta syystämme, ilman luonnollisia impulsseja

MUTTA väitämme, että jotkin virheet kasvavat ilman mitään luonnollista syytä, joka synnyttäisi ne, vaan yksinkertaisesti turmeltuneen ja pahan tahdon vapaasta valinnasta, kuten kateus ja juuri tämä ahneuden synti; ne tarttuvat (niin sanoakseni) ulkopuolelta, eivätkä ne ole saaneet meissä alkunsa luonnollisista vaistoista. Mutta siinä määrin kuin niitä on helppo varoa ja helposti välttää, juuri siinä määrin ne tekevät surkeaksi sen mielen, jonka ne ovat saaneet haltuunsa ja johon ne ovat tarttuneet, ja tuskin sallivat sen päästä käsiksi lääkkeisiin, jotka parantaisivat sen: joko siksi, että ne, jotka ovat haavoittuneet henkilöistä, joita he olisivat voineet joko jättää huomiotta tai välttää tai helposti voittaa, eivät ansaitse nopeaa parannusta, tai siksi, että he ovat huonosti perustan laskeneet ja siksi kelvottomia rakentamaan hyveen rakennusta ja saavuttamaan täydellisyyden huipun.

LUKU 6.Kuinka vaikea ahneuden paha on karkottaa, kun siihen kerran on myönnytty

ÄLKÄÄ siis tunteko tätä pahaa kenellekään merkityksettömäksi tai vähäpätöiseksi; sillä niin kuin se on helposti vältettävissä, niin jos se on kerran saanut jonkun valtaansa, se tuskin sallii hänen päästä käsiksi lääkkeisiin, joilla se parannetaan. Sillä se on varsinainen syntien pesä ja ”kaikenlaisen pahan juuri”, ja siitä tulee toivoton yllyke pahuuteen, niin kuin apostoli sanoo: ”Ahneus” eli rahan rakastaminen ”on kaikenlaisen pahan juuri”.

LUKU 7. Lähteestä, josta ahneus kumpuaa, ja niistä pahoista, joiden äiti se itse on

KUN tämä pahe on saanut jonkun munkin velttoon ja laimeaan sieluun otteen, se alkaa houkutella häntä pienen rahasumman suhteen, antaen hänelle erinomaisia ja melkeinpä kohtuullisia tekosyitä, miksi hänen pitäisi pidättää itselleen rahaa. Hän nimittäin valittaa, että se, mitä luostarissa on tarjolla, ei riitä ja että terve ja vankka ruumis tuskin kestää sitä. Mitä hän voi tehdä, jos hän sairastuu, eikä hänellä ole mitään erityistä varallisuutta, joka tukisi häntä heikkoudessaan? Hän sanoo, että luostarin avustukset ovat vain niukat ja että sairaita kohtaan vallitsee suurin huolimattomuus; ja jos hänellä ei ole jotain omaa, jolla hän voisi huolehtia ruumiinsa tarpeista, hän menehtyy kurjasti. Hänelle annettu vaatetus ei riitä, ellei hän ole hankkinut jotakin, jolla hän voi hankkia uuden. Lopuksi hän sanoo, että hän ei voi pysyä samassa paikassa ja luostarissa pitkään ja että ellei hän ole hankkinut rahaa matkaansa varten ja muuttokustannuksiaan merta pitkin, hän ei voi liikkua, kun hän haluaa, ja että puutteen pakottamana hän vetää vastedes kurjaa ja rasittavaa elämää tekemättä pienintäkään edistystä: hän ei voi ilman nöyryytystä saada elantoa toisen varoista, koska hän on köyhä ja puutteessa oleva. Ja kun hän on huijannut itseään tällaisilla ajatuksilla, hän miettii aivoillaan, miten hän voisi hankkia edes yhden pennin. Sitten hän etsii ahdistuneena jotakin erityistä työtä, jonka hän voi tehdä ilman, että abba tietää siitä mitään. Ja kun hän myy sen salaa ja saa näin himoitun kolikon, hän piinaa itseään yhä pahemmin miettimällä, miten hän voisi tuplata sen: hän miettii, minne tallettaa sen tai kenelle uskoa se. Sitten häntä ahdistaa vielä painavampi huoli siitä, mitä ostaa sillä tai millä kaupalla hän voi sen kaksinkertaistaa. Ja kun tämä on sujunut toivotulla tavalla, syntyy vielä ahneempi kullanhimo, joka kiihtyy yhä kiihkeämmin, kun hänen rahavarastonsa kasvaa ja kasvaa. Sillä rikkauden lisääntyessä ahneuden mania kasvaa. Sitten seuraavaksi hänellä on aavistuksia pitkästä elämästä ja heikosta vanhuudesta ja kaikenlaisista ja pitkäksi venähtäneistä vaivoista, jotka ovat kestämättömiä vanhuudessa, ellei nuoruudessa ole kerätty suurta rahavarastoa. Ja niin kurja sielu on levoton ja ikään kuin käärmeen kahleissa kiinni, kun se pyrkii lisäämään sitä kasaa, jonka se on laittomasti varmistanut, vielä laittomammalla huolenpidolla, ja synnyttää itse vitsauksia, jotka kiihdyttävät sitä vielä enemmän, ja koska se on täysin uppoutunut voiton tavoitteluun, se ei kiinnitä huomiota mihinkään muuhun kuin siihen, miten saada rahaa, jolla se voisi mahdollisimman nopeasti paeta luostarin kurista, eikä koskaan pysy uskossa siellä, missä on rahan saamisen toivon häivähdyskin. Tämän vuoksi se ei kaihda valehtelua, väärää valaa ja varkautta, lupauksen rikkomista, vahingollisten intohimonpurkausten sallimista. Jos ihminen on lainkaan pudonnut pois voiton toivosta, hänellä ei ole mitään pelkoa ylittää nöyryyden rajoja, ja kaiken sen kautta kullasta ja voiton rakkaudesta tulee hänelle hänen Jumalansa, niin kuin vatsa on muille. Sen vuoksi siunattu apostoli, joka katsoo tämän tuholaisen tappavaa myrkkyä, ei ainoastaan sano, että se on kaikenlaisen pahan juuri, vaan kutsuu sitä myös epäjumalanpalvonnaksi, sanoen: ”Ja ahneus (jota kreikaksi sanotaan filarguriaksi), joka on epäjumalanpalvontaa”. Näette siis, mihin syöksykierteeseen tämä hulluus askel askeleelta johtaa, niin että apostolin äänellä se itse asiassa julistetaan epäjumalien ja väärien jumalien palvonnaksi, koska se ohittaen Jumalan kuvan ja kaltaisuuden (jonka Jumalaa hartaasti palvelevan tulisi säilyttää tahrattomana itsessään), se valitsee Jumalan sijasta rakkauden ja huolenpidon kultaan leimattuja kuvia kohtaan.

LUKU 8.Kuinka ahneus on este kaikille hyveille

SELLAISILLA askeleilla hän sitten kulkee alaspäin huonommasta huonompaan, ja viimein hän ei välitä säilyttää en sano hyveen, mutta edes nöyryyden, rakkauden ja kuuliaisuuden varjoakaan; hän on tyytymätön kaikkeen ja nurisee ja huokaa jokaisen työn vuoksi; ja nyt heitettyään pois kaiken kunnioituksen hän syöksyy kuin huonotuulinen hevonen pää edellä ja hillittömästi: ja tyytymätön jokapäiväiseen ruokaansa ja tavalliseen vaatetukseensa, ilmoittaa, ettei hän enää siedä sitä. Hän julistaa, ettei Jumala ole vain siellä eikä hänen pelastuksensa rajoitu siihen paikkaan, josta hän, ellei hän aika pian lähde pois, valittaa syvästi, että hän pian kuolee.

LUKU 9. Kuinka munkki, jolla on rahaa, ei voi jäädä luostariin

JA niinpä hänellä on rahaa, jolla hän voi hankkia varoja vaelluksiaan varten, joiden avulla hän on ikään kuin varustanut itsensä siivillä, ja nyt kun hän on aivan valmis muuttamaan, hän vastaa röyhkeästi kaikkiin käskyihin ja käyttäytyy kuin muukalainen ja vieras, ja mitä tahansa hän näkee parannusta vaativan, sitä hän halveksii ja kohtelee halveksivasti. Ja vaikka hänellä on salaa piilotettuna rahaa, hän valittaa, ettei hänellä ole kenkiä eikä vaatteita, ja on närkästynyt siitä, että ne annetaan hänelle niin hitaasti. Ja jos sattuu niin, että esimiehen johdolla osa niistä annetaan ensin jollekin, jolla ei tunnetusti ole mitään, hän syttyy vielä enemmän palavasta raivosta ja ajattelee, että häntä halveksitaan kuin muukalaista; hän ei myöskään tyydy kääntämään kättään mihinkään työhön, vaan moittii kaikkea, mitä luostarin tarpeet vaativat tehtäväksi. Silloin hän etsii määrätietoisesti tilaisuuksia loukkaantua ja suuttua, jottei näyttäisi siltä, että hän olisi lähtenyt pois luostarin kurista vähäpätöisestä syystä. Eikä hän tyydy lähtemään yksin, jottei luultaisi hänen lähteneen ikään kuin omasta syystään, vaan hän ei lakkaa koskaan turmelemasta niin monia kuin voi salakokouksissa. Mutta jos sään ankaruus haittaa hänen matkaansa ja matkojaan, hän pysyy koko ajan jännityksessä ja sydämen ahdistuksessa eikä lakkaa kylvämästä ja lietsomasta tyytymättömyyttä, sillä hän luulee löytävänsä lohtua lähtöönsä ja tekosyyn hairahdukselleen vain luostarin huonosta luonteesta ja puutteista.

LUKU 10. Niistä vaivoista, joita luostarista karanneen on ahneuden vuoksi läpikäytävä, vaikka hänellä oli ennen tapana nurista pienimmistäkin tehtävistä

JA niin häntä ajetaan ympäriinsä, ja yhä enemmän ja enemmän häntä sytyttää rakkaus rahaansa, joka hankittuna ei koskaan salli munkin pysyä luostarissa eikä elää sääntökirjan kurin alaisena. Ja kun se on erottanut hänet kuin jonkun villipedon muusta laumasta ja tehnyt hänestä toverien puutteessa saaliseläimen, ja kun se on aiheuttanut sen, että hänet helposti syödään, koska häneltä on riistetty asuintoverit, se pakottaa hänet, joka kerran piti vähäisten luostarin tehtävien suorittamista alentavana, tekemään työtä taukoamatta yötä päivää voiton toivossa; se sallii hänen olla pitämättä mitään rukouspalveluksia, paastoa tai valvomista; se ei salli hänen täyttää näennäisen esirukouksen velvollisuuksia, jos hän vain voi tyydyttää ahneuden hulluutta ja tyydyttää päivittäiset tarpeensa; se sytyttää ahneuden tulen entistä enemmän, kun hän uskoo, että se sammuu hankkimalla.

LUKU 11. Että kukkaron säilyttämisen varjolla on etsittävä naisia asumaan heidän luokseen

SITTEN monet ajautuvat jyrkän jyrkänteen yli ja peruuttamattoman putoamisen kautta kuolemaan, eivätkä tyydy omistamaan itse sitä rahaa, jota heillä ei joko koskaan ollut tai jonka he huonon alun vuoksi pitivät itsellään, vaan etsivät naisia asumaan heidän luokseen säilyttääkseen sen, mitä he ovat perusteettomasti keränneet tai säilyttäneet. Ja he sotkevat itsensä niin 519 moniin haitallisiin ja vaarallisiin ammatteihin, että he joutuvat jopa helvetin syvyyksiin, kun he kieltäytyvät hyväksymästä apostolin sanaa, jonka mukaan ”kun heillä on ruokaa ja vaatteita, heidän tulee tyytyä” siihen, mitä luostarin säästäväisyys antaa, mutta ”halutessaan rikastua he lankeavat kiusaukseen ja perkeleen pauloihin sekä moniin hyödyttömiin ja vahingollisiin haluihin, jotka hukuttavat ihmiset tuhoon ja kadotukseen. Sillä rahan rakkaus” eli ahneus ‘on kaikenlaisen pahan juuri, jota himoiten jotkut ovat eksyneet uskosta ja sotkeutuneet moniin murheisiin’.”

LUKU 12. Esimerkki haaleasta munkista, joka on joutunut ahneuden pauloihin

TIEDÄN erään, joka luulee itseään munkiksi ja mikä pahempaa, imartelee itseään täydellisyydellään, joka oli otettu luostariin ja jota abba kehotti, ettei hän kääntäisi ajatuksiaan takaisin niihin asioihin, joista hän oli luopunut, vaan vapautuisi ahneudesta, kaikenlaisen pahan juuresta, ja maallisista pauloista; ja kun hänelle sanottiin, että jos hän haluaisi puhdistua entisistä intohimoistaan, joiden hän näki ajoittain ahdistavan häntä raskaasti, hänen pitäisi lakata huolehtimasta niistä asioista, jotka eivät edes ennen olleet hänen omiaan ja joiden kahleisiin kietoutuneena hän ei varmasti voisi edetä puhdistautumisessa virheistään: vihaisella ilmeellä hän ei epäröinyt vastata: ”Jos teillä on se, millä voitte elättää muita, miksi kiellätte minua saamasta sitä myös?”. ”

LUKU 13. Mitä eiderit kertovat junioreille syntien riisumisesta

MUTTA älköön tämä tuntuko kenestäkään tarpeettomalta tai vastenmieliseltä. Sillä jollei ensin selitetä erilaisia syntejä ja jäljitetä sairauksien alkuperää ja syitä, ei sairaalle voida antaa oikeita parannuskeinoja eikä vahvoilla voida turvata täydellisen terveyden säilymistä. Sillä nämä molemmat asiat ja monet muutkin asiat esitetään yleensä nuorempien veljien opastukseksi vanhimpien konferensseissa, koska heillä on kokemusta lukemattomista lankeemuksista ja kaikenlaisten ihmisten turmeltumisesta. Ja kun vanhimmat selittivät ja osoittivat meille usein monia näistä asioista, kun tunnistimme ne itsessämme, miehinä, jotka itse olivat samojen intohimojen ahdistamia, meidät parannettiin ilman minkäänlaista häpeää tai hämmennystä omalta osaltamme, sillä mitään sanomatta opimme sekä parannuskeinot että syyn meitä ahdistaviin synteihin, jotka olemme ohittaneet emmekä ole sanoneet niistä mitään, emme veljien pelosta, vaan siksi, ettei kirjamme sattuisi joutumaan sellaisten käsiin, jotka eivät ole saaneet opetusta tässä elämäntavassa, ja että se saattaisi paljastaa kokemattomille henkilöille sellaista, mikä pitäisi tietää vain niille, jotka ponnistelevat ja ponnistelevat saavuttaakseen täydellisyyden korkeudet.

LUKU 14. Esimerkkejä osoittamaan, että ahneuden sairaus on kolminkertainen

JA niin myös tämä sairaus ja epäterve tila on kolminkertainen, ja kaikki isät tuomitsevat sen yhtä inhottavasti. Yksi piirre on tämä, jonka tautia kuvailimme edellä, joka pettämällä kurjia ihmisiä saa heidät taivuttelemaan heitä hamstraamaan, vaikka heillä ei koskaan ollut mitään omaa, kun he elivät maailmassa. Toinen on se, joka pakottaa ihmiset jälkeenpäin ottamaan uudelleen käyttöön ja himoitsemaan jälleen kerran niitä asioita, joista he luopuivat maailmasta luopumisensa alkuaikoina. Kolmas, joka lähtee liikkeelle virheellisestä ja vahingollisesta alusta ja tekee huonon alun, ei salli niiden, jotka se on kerran tartuttanut tähän mielen haaleuteen, riisua itseltään kaikkia maallisia tavaroitaan köyhyyden pelossa ja uskon puutteessa; ja niiden, jotka pitävät itsellään rahaa ja omaisuutta, joista heidän olisi varmasti pitänyt luopua ja joista heidän olisi pitänyt luopua, se ei koskaan salli evankeliumin täydellisyyteen pääsyä. Ja me löydämme Pyhästä Kirjoituksesta esimerkkejä näistä kolmesta katastrofista, joita ei kohdannut mikään kevyt rangaistus. Kun Gehasi nimittäin halusi hankkia itselleen sen, mitä hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut, hän ei ainoastaan epäonnistunut saamaan profetian lahjaa, jonka hän olisi saanut isännältään perinnöllisen perimän kautta, vaan päinvastoin pyhän Elisan kirous peitti hänet ikuisella spitaalilla: kun taas Juudas, joka halusi saada takaisin omaisuutensa, jonka hän oli aiemmin heittänyt pois seuratessaan Kristusta, ei ainoastaan sortunut pettämään Herraa ja menetti apostolinsa arvon, vaan hän ei myöskään saanut päättää elämäänsä kaikkien yhteiseen kohtaloon, vaan lopetti sen väkivaltaiseen kuolemaan. Mutta Ananiasta ja Sapfiraa, jotka pitivät itsellään osan siitä, mikä oli aiemmin ollut heidän omaansa, rangaistiin apostolin sanasta kuolemalla.

LUKU 15.Erosta sen välillä, joka luopuu maailmasta huonosti ja sen välillä, joka ei lainkaan luovu siitä

Niitä, jotka sitten sanovat luopuneensa tästä maailmasta ja jotka sen jälkeen uskon puutteen vallassa pelkäävät menettävänsä maalliset tavaransa, syytetään mystisesti 5. Mooseksen kirjassa. ”Jos joku pelkää ja on pelokkaan sydämen omaava, älköön lähtekö sotaan, vaan palatkoon takaisin ja palatkoon kotiin, ettei hän saisi veljiensä sydämiä pelkäämään, niin kuin hän itse on arka ja pelokas.” Mitä voi toivoa selkeämpää kuin tätä todistusta? Eikö Raamattu selvästi suosi, etteivät he ottaisi edes tämän ammatin ja sen nimen varhaisimpia vaiheita päälleen sen sijaan, että he suostuttelullaan ja huonolla esimerkillään kääntäisivät muita pois evankeliumin täydellisyydestä ja heikentäisivät heitä uskottomalla kauhullaan. Niinpä heitä kehotetaan vetäytymään taistelusta ja palaamaan koteihinsa, koska ihminen ei voi taistella Herran taistelussa kaksimielisellä sydämellä. Sillä ”kaksimielinen ihminen on epävakaa kaikilla teillään”. Ja kun he ajattelevat evankeliumin vertauksen mukaan, että se, joka lähtee kymmenentuhannen miehen kanssa kaksikymmentätuhannen miehen kanssa tulevaa kuningasta vastaan, ei voi mitenkään taistella, heidän tulisi, kun hän on vielä kaukana, pyytää rauhaa; toisin sanoen heidän on parempi olla ottamatta ensimmäistäkään askelta kohti luopumista kuin sen jälkeen kylmästi sitä seuraten sotkea itsensä vielä suurempiin vaaroihin. Sillä ”on parempi olla vannomatta, kuin vannoa ja olla maksamatta”. Mutta hienosti on kuvattu, että toinen tulee kymmenen tuhannen kanssa ja toinen kahdenkymmenen tuhannen kanssa. Sillä meitä vastaan hyökkäävien syntien määrä on paljon suurempi kuin niiden hyveiden määrä, jotka taistelevat puolestamme. Mutta ”kukaan ei voi palvella Jumalaa ja mammonaa”. Eikä ”kukaan, joka laittaa kätensä auraan ja katsoo taakseen, ole kelvollinen Jumalan valtakuntaan”.

LUKU 16.Auktoriteetista, jonka alle suojautuvat ne, jotka vastustavat tavaroistaan riisumista

NÄIN nämä sitten yrittävät perustella alkuperäistä ahneuttaan jollakin Pyhän Kirjoituksen auktoriteetilla, jota he tulkitsevat alhaisella kekseliäisyydellä halutessaan vääntää ja vääristää omiin tarkoituksiinsa apostolin tai pikemminkin Herran itsensä sanonnan: Ja kun he eivät sovita omaa elämäänsä tai ymmärrystään Raamatun merkitykseen, vaan saavat Raamatun merkityksen taipumaan omien himojensa mukaan, he yrittävät saada sen vastaamaan omia käsityksiään ja sanovat, että on kirjoitettu: ”On autuaampaa antaa kuin ottaa. ” Ja täysin väärällä tulkinnalla he luulevat voivansa heikentää sen Herran sanan voimaa, jossa hän sanoo: ”Jos tahdot olla täydellinen, mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua.” Ja he luulevat, että tämän varjolla heidän ei tarvitse riistää itseltään rikkauksiaan: he julistavat todellakin olevansa siunattuja, jos he tukeutuvat siihen, mikä alun perin kuului heille, ja antavat ylenpalttisesta runsaudestaan myös muille. Ja vaikka he ujostelevat apostolin kanssa sen kunniakkaan luopumisen tilan omaksumista Kristuksen tähden, he eivät tyydy sen enempää ruumiilliseen työhön kuin luostarin säästäväiseen ruokavalioonkaan. Ja ainoa asia on se, että näiden on joko tiedettävä, että he huijaavat itseään eivätkä ole todella luopuneet maailmasta takertuessaan entisiin rikkauksiinsa; tai, jos he todella ja aidosti haluavat koetella luostarielämää, heidän on luovuttava ja hylättävä kaikki nämä asiat ja pidätettävä itsellään mitään siitä, mistä he ovat luopuneet, ja apostolin kanssa kerskuttava ”nälässä ja janossa, kylmyydessä ja alastomuudessa”.

LUKU 17. Apostolit ja alkukirkko luopumisesta

Ikään kuin, jos hän (joka väittämällä, että hänellä oli syntymästään lähtien Rooman kansalaisen etuoikeudet, todistaa, että hän ei ollut tämän maailman arvon mukaan mitätön ihminen) ei olisi voinut myös elättää itseään sillä omaisuudella, joka aiemmin kuului hänelle! Ja aivan kuin ne miehet, joilla oli maata ja taloja Jerusalemissa ja jotka myivät kaiken eivätkä pitäneet mitään itsellään ja jotka toivat niiden hinnan ja laskivat sen apostolien jalkojen juureen, eivät olisi voineet elättää ruumiillisia tarpeitaan omasta omaisuudestaan, jos apostolit olisivat pitäneet sitä parhaana suunnitelmana tai jos he itse olisivat pitäneet sitä parempana! Mutta he luopuivat kerralla kaikesta omaisuudestaan ja elättivät itsensä mieluummin omalla työllään ja pakanoiden lahjoituksilla, joiden keräyksestä pyhä apostoli puhuu kirjoittaessaan roomalaisille ja ilmoittaessaan heille oman virkansa tässä asiassa sekä kehottaessaan heitä myös tekemään tämän keräyksen: ”Mutta nyt minä menen Jerusalemiin palvelemaan pyhiä. Sillä Makedonian ja Akaian asukkaat ovat halunneet tehdä lahjoituksen Jerusalemissa olevien köyhien pyhien hyväksi; se on todellakin miellyttänyt heitä, ja he ovat heidän velallisiansa. Sillä jos pakanat ovat saaneet osallisiksi heidän hengellisistä asioista, niin heidän tulee palvella heitä myös lihallisissa asioissa.” Myös korinttilaisille hän osoittaa samaa huolta tästä asiasta ja kehottaa heitä sitäkin ahkerammin valmistelemaan ennen hänen saapumistaan kolehdin, jonka hän aikoi lähettää heidän tarpeisiinsa. ”Mutta mitä tulee keräykseen pyhien hyväksi, niin kuin minä määräsin Galatian seurakunnille, niin tehkää tekin. Kukin teistä tehköön viikon ensimmäisenä päivänä itsekseen erilleen sen, mitä hänelle sopii, jottei minun tullessani kolehti olisi silloin tekemättä. Mutta kun minä tulen, kenet tahansa te kirjeittenne perusteella hyväksytte, ne minä lähetän viemään teidän armonne Jerusalemiin.” Ja kannustaakseen heitä tekemään suuremman kolehdin hän lisää: ”Mutta jos on soveliasta, että minäkin menen, niin he menkööt minun kanssani.” Tarkoittaen, että jos uhrilahjasi on luonteeltaan sellainen, että se ansaitsee tulla viedyksi sinne minun palveluksessani. Myös galatalaisille hän todistaa, että kun hän oli päättämässä saarnatehtävän jakamisesta apostolien kanssa, hän oli sopinut Jaakobin, Pietarin ja Johanneksen kanssa seuraavaa: että hän ryhtyisi saarnaamaan pakanoille, mutta ei koskaan hylkäisi huolenpitoa ja huolestunutta ajatusta niistä köyhistä, jotka olivat Jerusalemissa, jotka Kristuksen tähden luopuivat kaikesta omaisuudestaan ja alistuivat vapaaehtoiseen köyhyyteen. ”Ja kun he näkivät”, sanoi hän, ”sen Jumalan armon, joka minulle annettiin, Jaakob ja Keefa ja Johannes, jotka näyttivät olevan pylväitä, antoivat minulle ja Barnabakselle oikean käden: yhteyden, että me saarnaisimme: pakanoille, mutta he niille, jotka kuuluvat ympärileikkaukseen; ainoastaan he halusivat, että me pitäisimme huolta köyhistä.”” Asia, josta hän todistaa huolehtineensa mitä huolellisimmin, sanoen: ”minkä myös minä itsestäni olin huolissani siitä, että se tehtäisiin. Ketkä siis ovat autuaampia, ne, jotka vasta äskettäin koottiin pakanoiden joukosta ja jotka eivät kyenneet kiipeämään evankeliumin täydellisyyden korkeuksiin, vaan takertuivat omaisuuteensa, joiden kohdalla apostoli piti suurena asiana sitä, että he ainakin pidättäytyivät epäjumalanpalvonnasta, huoruudesta, kuristetuista asioista ja verestä ja olivat omaksuneet Kristuksen uskon, tavaroineen kaikkineen: tai ne, jotka elävät evankeliumin vaatimusten mukaisesti ja kantavat Herran ristiä päivittäin eivätkä halua omaisuudestaan mitään jäävän omaan käyttöönsä?”. Ja jos siunattu apostoli itse, joka oli sidottu kahleisiin ja kahleisiin tai jota matkustusvaikeudet haittasivat ja joka ei näistä syistä voinut huolehtia käsillään, kuten hän yleensä teki, ruokansa hankkimisesta, julistaa, että hän sai sen, mikä tyydytti hänen tarpeensa, veljiltä, jotka tulivat Makedoniasta: ”Sillä sen, mikä minulta puuttui”, hän sanoo, ”veljet, jotka tulivat Makedoniasta, hankkivat sen”, ja filippiläisille hän sanoo: ”Sillä te filippiläiset tiedätte myös, että evankeliumin alussa, kun minä tulin Makedoniasta, mikään seurakunta ei ollut kanssani yhteydessä antamisen ja vastaanottamisen suhteen, paitsi te yksin; sillä jopa Thessalonikissa te lähetitte kerran ja toisen kerran täyttämään minun tarpeeni.” (Jos näin oli), niin ovatko nämä miehet sitten todella näiden ihmisten käsityksen mukaan, jonka he ovat muodostaneet sydämensä kylmyydessä, siunatuimpia kuin apostoli, koska on havaittu, että he ovat palvelleet häntä omasta omaisuudestaan? Mutta tätä ei kukaan uskalla väittää, vaikka olisi kuinka suuri hölmö.

LUKU 18. Että jos me tahdomme jäljitellä apostoleja, meidän ei pidä elää omien määräyksiemme mukaan, vaan seurata heidän esimerkkiään

SITTEN, jos me tahdomme noudattaa evankeliumin määräystä ja osoittaa itsemme apostolin ja koko alkuseurakunnan tai niiden isien seuraajiksi, jotka omana aikanamme onnistuivat hyveissään ja täydellisyydessään, meidän ei pidä tyytyä omiin määräyksiimme ja luvata itsellemme täydellisyyttä tästä kurjasta ja haaleasta tilastamme: vaan heidän jalanjälkiään seuraten meidän ei missään nimessä pitäisi pyrkiä huolehtimaan omista eduistamme, vaan meidän pitäisi etsiä luostarin kuria ja järjestelmää, jotta voisimme totisesti luopua tästä maailmasta; meidän ei pitäisi säilyttää mitään niistä asioista, joita olemme halveksineet uskon puutteen aiheuttaman kiusauksen vuoksi; ja meidän pitäisi etsiä jokapäiväistä ravintoa, ei mistään omasta rahavarastostamme, vaan omasta työstämme.

LUKU 19. Piispa Basileios Suuren sanonta, joka oli suunnattu Synkletiusta vastaan.

On olemassa eräs sanonta, jonka Basileios Suuri, Kesarean piispa, joka oli suunnattu erästä Synkletiusta vastaan, joka oli kasvamassa välinpitämättömäksi sellaisella haaleudella, josta olemme puhuneet; joka, vaikka hän tunnusti luopuneensa tästä maailmasta, oli kuitenkin pidättänyt itselleen osan omaisuudestaan, koska hän ei halunnut tulla elätetyksi omien käsiensä työllä ja hankkia todellista nöyryyttä riisumalla itseään ja hiomalla vaivaa ja alistumalla luostariin: ”Sinä olet”, sanoi hän, ”pilannut Synkletiuksen etkä ole tehnyt hänestä munkkia”.

LUKU 20. Kuinka halveksittavaa onkaan joutua ahneuden valtaan

JA niinpä, jos tahdomme ponnistella laillisesti hengellisessä taistelussamme, karkottakoon myös tämä vaarallinen vihollinen sydämestämme. Sillä hänen voittamisensa ei niinkään osoita suurta hyveellisyyttä, vaan hänen lyömänsä on häpeällistä ja häpeällistä. Sillä kun joku vahva mies voittaa sinut, vaikka kukistuminen on surullista ja voiton menettäminen ahdistavaa, voittaja voi kuitenkin saada jonkinlaista lohtua vastustajansa voimasta. Mutta jos vihollinen on köyhä olento ja kamppailu on heikko, tappion aiheuttaman surun lisäksi syntyy häpeällisempää hämmennystä ja häpeää, joka on tappiota pahempi.

LUKU 21.Miten ahneus voidaan voittaa

JA tässä tapauksessa se on suurin voitto ja kestävä riemuvoitto, jos, kuten sanotaan, munkin omaatuntoa ei saastuta pienimmänkin kolikon hallussapito. Sillä on mahdotonta, että se, joka pienen omaisuuden voitettuaan on kerran päästänyt sydämeensä pahan halun juuren, ei syttyisi kohta vielä suuremman halun kuumuudesta. Sillä Kristuksen sotilas on voitokas ja turvassa ja vapaa kaikista himojen hyökkäyksistä niin kauan kuin tämä pahin henki ei istuta hänen sydämeensä tämän himon siementä. Sen tähden, vaikka kaikenlaisten syntien suhteen meidän pitäisi tavallisesti varoa käärmeen päätä, niin tässä ennen kaikkea meidän pitäisi kuitenkin olla vielä tarkemmin varuillamme. Sillä jos se on päässyt sisään, se kasvaa ruokkimalla itseään ja sytyttää itselleen pahemman tulen. Niinpä meidän ei pidä ainoastaan varoa rahan hallussapitoa, vaan meidän on myös karkotettava sielustamme sen himo. Meidän ei nimittäin pidä niinkään välttää ahneuden seurauksia kuin katkaista juurineen kaikki taipumukset siihen. Sillä ei auta olla omistamatta rahaa, jos meissä on halu saada sitä.

LUKU 22. Että sitä, jolla ei todellisuudessa ole rahaa, voidaan silti pitää ahneena

Sillä on mahdollista, että jopa se, jolla ei ole rahaa, ei ole suinkaan vapaa ahneuden sairaudesta ja että köyhyyden siunaus ei tee hänelle mitään hyvää, koska hän ei ole kyennyt kitkemään ahneuden syntiä: iloitsee köyhyyden eduista, ei hyveen ansioista, ja tyytyy välttämättömyyden taakkaan, mutta ei ilman sydämen kylmyyttä. Sillä aivan kuten evankeliumin sana julistaa niistä, jotka eivät ole ruumiillisesti saastuneita, että he ovat avionrikkojia sydämessään, niin on mahdollista, että ne, joita rahan taakka ei millään tavoin paina, voidaan tuomita ahneuden kanssa mieleltään ja tarkoitukseltaan. Sillä heidän tapauksessaan puuttui omistamisen mahdollisuus, ei tahto siihen; jälkimmäisen kruunaa aina Jumala, ei niinkään pakko. Ja niinpä meidän on käytettävä kaikkea huolellisuutta, etteivät työmme hedelmät tuhoutuisi turhaan. Sillä on kurja asia kestää köyhyyden ja puutteen seuraukset, mutta menettää niiden hedelmät murtuneen tahdon vuoksi.

LUKU 23. Esimerkki Juudaksen tapauksesta

Tahdotteko tietää, kuinka vaarallisesti ja vahingollisesti tuo yllyke, ellei sitä ole huolellisesti kitketty, versoo omistajansa tuhoksi ja versoo kaikenlaisia erilaisten syntien haaroja? Katsokaa Juudasta, joka luettiin apostolien joukkoon, ja katsokaa, kuinka se tuhosi hänet myrkyllään, koska hän ei halunnut murskata tämän käärmeen kuolettavaa päätä, ja kuinka se, kun hän joutui himon pauloihin, ajoi hänet syntiin ja syöksyi pää edellä alaspäin, niin että hänet suostuteltiin myymään maailman Lunastaja ja ihmisen pelastuksen tekijä kolmestakymmenestä hopearahasta. Eikä hän olisi koskaan voinut ajautua tähän katalaan petossyntiin, ellei häntä olisi saastuttanut ahneuden synti; eikä hän olisi tehnyt itseään jumalattomasti syylliseksi Herran pettämiseen, ellei hän olisi ensin tottunut ryöstämään hänelle uskottua pussia.

LUKU 24 Se, että ahneutta ei voi voittaa muuten kuin riisumalla itsensä kaikesta

TÄSTÄ, on riittävän kauhistuttava ja selvä esimerkki tästä tyranniasta, joka, kun mieli on kerran joutunut sen vangiksi, ei salli sen noudattaa mitään rehellisyyden sääntöjä eikä tyytyä mihinkään lisäyksiin saamiinsa voittoihin. Meidän on nimittäin pyrittävä lopettamaan tämä hulluus, ei rikkauksien avulla, vaan riisumalla itsemme niistä. Lopuksi, kun hän (nimittäin Juudas) oli saanut pussin, joka oli varattu köyhille jaettavaksi ja uskottu hänen huostaansa tätä tarkoitusta varten, jotta hän voisi ainakin tyydyttää itsensä runsaalla rahalla ja asettaa ahneudelleen rajan, mutta hänen runsas tarjonta vain kiihotti himoa vielä ahneemmaksi, niin että hän ei ollut enää valmis salaa ryöstämään pussia, vaan suorastaan myymään itse Herran. Sillä tämän ahneuden hulluus ei tyydy mihinkään rikkauksiin.

LUKU 25. Ananiaksen ja Sapfiran sekä Juudaksen kuolemasta, jonka he kokivat ahneuden yllyttämänä

VIIMEISTÄÄN apostolien päämies, joka oli saanut opetuksen näistä esimerkeistä ja tiesi, että sitä, jolla on ahneutta, ei voi hillitä eikä sitä voi lopettaa suurella tai pienellä rahasummalla, vaan ainoastaan kaikesta luopumisen hyveellä, rankaisivat kuolemalla Ananiasta ja Sapfiraa, jotka mainittiin edellä, koska he olivat salanneet jotakin omaisuudestaan, jotta se kuolema, jonka Juudas oli vapaaehtoisesti kärsinyt Herran pettämisen synnistä, kohdattaisiin myös heidän valheellisen ahneutensa vuoksi. Kuinka läheisesti synti ja rangaistus vastaavatkaan toisiaan kummassakin tapauksessa! Toisessa tapauksessa petos, toisessa valheellisuus oli ahneuden seurausta. Toisessa tapauksessa on petetty totuus, toisessa on tehty valehtelun synti. Sillä vaikka heidän tekojensa seuraukset voivat näyttää erilaisilta, niillä on kuitenkin sama päämäärä. Sillä välttääkseen köyhyyttä toinen halusi ottaa takaisin sen, minkä oli hylännyt; toiset taas pyrkivät köyhyyden pelossaan pitämään omaisuudestaan jotakin, minkä heidän olisi pitänyt joko vilpittömästi tarjota apostolille tai antaa kokonaan veljille. Ja niinpä jokaisessa tapauksessa seuraa kuolemantuomio, koska jokainen synti kumpusi ahneuden juuresta. Ja jos siis niitä vastaan, jotka eivät himoinneet toisten omaisuutta, vaan pyrkivät säästämään omaa omaisuuttaan ja joilla ei ollut halua hankkia, vaan ainoastaan halu säilyttää, langetettiin niin ankara tuomio, mitä meidän pitäisi ajatella niistä, jotka haluavat kerätä rikkauksia ilman, että heillä on koskaan ollut yhtään omaa, ja jotka näyttelevät köyhyyttä ihmisten edessä, mutta tuomitaan Jumalan edessä ahneuden intohimon vuoksi rikkaiksi?

LUKU 26. Että ahneus aiheuttaa sieluun hengellisen spitaalin

JA tällaiset nähdään hengeltään ja sydämeltään spitaalisiksi Gehasin kaltaisiksi, joka tämän maailman epävarmaa rikkautta halutessaan oli pahan spitaalin tahraama, minkä kautta hän jätti meille selvän esimerkin siitä, että jokainen ahneuden tahraama sielu peittyy synnin hengelliseen spitaaliin, ja se luetaan Jumalan edessä saastaiseksi ikuisen kirouksen alaiseksi.

LUKU 27. Raamatun todistukset, joiden avulla täydellisyyteen pyrkivää opetetaan olemaan ottamatta takaisin sitä, mistä hän on luopunut

JOS sitten täydellisyyden halusta olet hylännyt kaiken ja seurannut Kristusta, joka sanoo sinulle: ”Mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa, ja tule seuraamaan minua”, miksi, kun olet laittanut kätesi kyntöön, katsot takaisin, niin että saman Herran ääni julistaa sinut kelvottomaksi taivasten valtakuntaan? Kun olette turvassa evankeliumin katon päällä, miksi laskeudutte alas viemään jotakin pois talosta, nimittäin niistä asioista, joita ennen halveksitte? Kun olet ulkona pellolla ja työskentelet hyveiden parissa, miksi juokset takaisin ja yrität taas pukea itsesi siihen, mikä kuuluu tähän maailmaan, jonka riisuit pois, kun hylkäsit sen? Mutta jos köyhyys esti sinua luopumasta mistään, vielä vähemmän sinun pitäisi kerätä sellaista, mitä sinulla ei koskaan ennen ollut. Sillä Herran armosta teidät on tätä varten tehty valmiiksi, jotta voisitte kiirehtiä hänen luokseen sitä helpommin, eivätkä rikkauden ansat estäisi teitä. Mutta älköön kukaan, jolla on tässä puutetta, pettykö; sillä ei ole ketään, jolla ei olisi jotain, mistä luopua. Se, joka on luopunut kaikesta tämän maailman omaisuudesta, on hävittänyt perusteellisesti halun omistaa sitä.

LUKU 28. Että voiton ahneudesta voi saada vain riisumalla itsensä kaikesta

TÄMÄ on sitten täydellinen voitto ahneudesta: olla antamatta pienimmänkään pilkahduksen siitä jäädä sydämeemme, sillä me tiedämme, että meillä ei ole enää mitään voimaa sammuttaa sitä, jos vaalimme pienintäkään kipinää siitä itsessämme.

LUKU 29. Miten munkki voi säilyttää köyhyytensä

JA me voimme säilyttää tämän hyveen koskemattomana vain, jos pysymme luostarissa ja, kuten apostoli sanoo, saamme ruokaa ja vaatteita ja olemme siihen tyytyväisiä.

LUKU30. Lääkkeet ahneuden tautia vastaan.

PITÄMME siis mielessämme Ananiaksen ja Sapfiran tuomion, pelätkäämme siis pitämästä itsellämme mitään niistä asioista, joista olemme luopuneet ja joista olemme vannoneet luopuvamme kokonaan. Pelätkäämme myös Gehasin esimerkkiä, jota ahneuden synnistä rangaistiin ikuisella spitaalilla. Varokaamme tästä syystä hankkimasta sellaista omaisuutta, jota meillä ei koskaan aiemmin ollutkaan. Lisäksi pelätkäämme myös sekä Juudaksen virhettä että kuolemaa, ja välttäkäämme kaikin voimin, mitä meillä on, ottamasta takaisin mitään siitä rikkaudesta, jonka kerran meiltä kerran veimme pois. Ennen kaikkea, ottaen huomioon heikon ja häilyväisen luontomme tilan, varokaa meitä, ettei Herran päivä tule meidän päällemme kuin varas yöllä ja löydä omantuntomme saastuneeksi edes yhdestä pennistä; sillä se tekisi mitättömäksi kaikki maailmasta luopumisemme hedelmät ja aiheuttaisi sen, mitä evankeliumissa sanottiin rikkaalle miehelle, että Herran ääni kohdistuisi myös meihin: ”Sinä hölmö, tänä yönä sielusi on sinulta vaadittava; kenen on sitten oltava ne, jotka olet valmistanut?” ”Sinä hölmö, tänä yönä sielusi on sinulta vaadittava.” Emmekä ajattele huomista, älkäämme koskaan antako houkutella itseämme pois kinobian säännöstä.

LUKU 31. Että kukaan ei voi voittaa ahneutta, ellei hän pysy kinobiassa: ja miten siellä voi pysyä

MUTTA emme varmasti saa tehdä sitä, emmekä edes pysyä jonkin järjestelmän säännön alaisina, ellei kärsivällisyyden hyve, joka voi kumpuaa vain nöyryydestä sen lähteenä, ole ensin lujasti kiinnittynyt ja vakiintunut meihin. Sillä toinen opettaa meitä olemaan vaivaamatta ketään muuta, toinen kestämään suurpiirteisesti meille tarjotut vääryydet.

KIRJA VIII

VIHAN HENGESTÄ

LUKU 1. Kuinka neljäs taistelumme on vihan syntiä vastaan ja kuinka paljon pahaa tämä intohimo tuottaa

Neljännessä taistelussamme vihan tappava myrkky on kitkettävä kokonaan pois sielumme sisimmästä. Sillä niin kauan kuin se pysyy sydämessämme ja sokaisee vahingollisella pimeydellään sielun silmän, emme voi hankkia oikeaa arvostelukykyä ja harkintakykyä emmekä saada näkemystä, joka kumpuaa rehellisestä katseesta, emmekä kypsää neuvonantoa, emmekä voi olla osallisia elämästä emmekä säilyttää vanhurskautta emmekä edes kykene hengelliseen ja todelliseen valoon: ”Sillä”, sanoo eräs, ”minun silmäni on häiriintynyt vihan vuoksi.” Tämä on siis vihaa.” Meistä ei myöskään voi tulla viisauden osallisia, vaikka meitä pidetäänkin yleisen yksimielisyyden mukaan viisaina, sillä ”viha lepää tyhmien sylissä”. Emme voi myöskään saavuttaa edes kuolematonta elämää, vaikka meitä pidetään kaikkien mielestä järkevinä, sillä ”viha tuhoaa myös järkevät”. Emme myöskään pysty selkeällä sydämen tuomiolla turvaamaan vanhurskauden ohjaavaa voimaa, vaikka meidät kaikkien ihmisten arvostuksessa luetaan täydellisiksi ja pyhiksi, sillä ”ihmisen viha ei tee Jumalan vanhurskautta”. Emme myöskään voi millään keinolla saavuttaa sitä arvostusta ja kunniaa, jota niin usein näkee jopa maailmankansalaisissa, vaikka meitä pidettäisiinkin jaloina ja kunniallisina syntyperän etuoikeuksien ansiosta, sillä ”vihainen ihminen on häpäisty”. Emme voi myöskään varmistaa mitään neuvojen kypsyyttä, vaikka näyttäisimmekin olevan painavia ja varustettuja mitä suurimmalla tietämyksellä, sillä ”vihainen mies toimii ilman neuvoa”. Emme myöskään voi olla vapaita vaarallisista häiriöistä emmekä synnittömiä, vaikka muut eivät aiheuttaisikaan meille minkäänlaisia häiriöitä; sillä ”intohimoinen mies synnyttää riitoja, mutta vihainen mies kaivaa syntejä.”

LUKU 2. Niistä, jotka sanovat, että viha ei ole vahingollista, jos olemme vihaisia niille, jotka tekevät väärin, koska Jumalan itsensä sanotaan olevan vihainen

ME olemme kuulleet joidenkin ihmisten yrittävän puolustella tätä sielun pahinta sairautta siten, että he pyrkivät lieventämään sitä melko järkyttävällä tavalla tulkitsemalla Raamattua: He sanovat, että ei ole vahingollista, jos olemme vihaisia veljillemme, jotka tekevät väärin, koska, sanovat he, Jumalan itsensä sanotaan raivoavan ja olevan vihainen niille, jotka joko eivät halua tuntea Häntä tai, kun he tuntevat Hänet, hylkäävät Häntä, kuten tässä: ”Ja Herran viha syttyi hänen kansaansa vastaan; ” tai missä profeetta rukoilee ja sanoo: ”Herra, älä nuhtele minua vihassasi äläkä kurita minua vihassasi”; he eivät ymmärrä, että samalla kun he haluavat avata ihmisille tekosyyn kaikkein pahimmalle synnille, he liittävät jumalalliseen äärettömyyteen ja kaiken puhtauden lähteeseen inhimillisen intohimon häivähdyksen.

LUKU 3. Niistä asioista, joita Jumalasta puhutaan antropomorfisesti

Sillä jos nämä asiat, kun ne sanotaan Jumalasta, on ymmärrettävä kirjaimellisesti aineellisessa karkeassa merkityksessä, niin silloin Hän myös nukkuu, kuten sanotaan: ”Nouse, miksi nukut, Herra?”, vaikka muualla hänestä sanotaan: ”Katso, hän, joka varjelee Israelia, ei nuku eikä nuku.” Ja Hän seisoo ja istuu, sillä Hän sanoo: ”Taivas on minun istuimeni ja maa jalkojeni astinlauta”, vaikka Hän ”mittaa kädellään taivaan ja pitää maata nyrkissään”. Ja Hän on ”viinistä juovuksissa”, koska sanotaan: ”Herra heräsi kuin nukkuva, mahtava mies, viinistä juovuksissa”; Hän, ”jolla yksin on kuolemattomuus ja joka asuu valkeudessa, jota kukaan ei voi lähestyä”, puhumattakaan ”tietämättömyydestä” ja ”unohduksesta”, joista löydämme usein maininnan Pyhässä Kirjoituksessa; eikä lopuksi Hänen raajojensa ääriviivoista, joista puhutaan järjestettyinä ja järjestettyinä kuin ihmisen raajat; esim. hiukset, pää, sieraimet, silmät, kasvot, kädet, käsivarret, sormet, vatsa ja jalat: jos olemme valmiit ottamaan kaiken tämän kirjaimellisesti, meidän on ajateltava Jumalaa niin, että hänellä on raajojen ääriviivat ja ruumiinmuoto, mistä puhuminenkin on järkyttävää, ja sen on oltava kaukana ajatuksistamme.

LUKU 4.Missä mielessä meidän tulisi ymmärtää ne intohimot ja inhimilliset taidot, jotka liitetään muuttumattomaan ja ruumiittomaan Jumalaan

JA niin kuin näitä asioita ei ilman kauheaa rienausta voi ymmärtää kirjaimellisesti Hänestä, jonka Pyhän Kirjoituksen auktoriteetin mukaan julistetaan olevan näkymätön, sanomaton, käsittämätön, mittaamaton, yksinkertainen ja rajoittamaton, niin ei myöskään vihan ja vihan intohimoa voi liittää tuohon muuttumattomaan luontoon ilman kauheaa jumalanpilkkaa. Sillä meidän pitäisi nähdä, että raajat merkitsevät Jumalan jumalallisia voimia ja rajattomia toimintoja, joita meille voidaan esittää vain tuttujen raajojen ilmaisulla; suulla meidän pitäisi ymmärtää, että tarkoitetaan Hänen lausumiaan, jotka ovat Hänen armostaan, joka jatkuvasti vuodatetaan sielun salaisiin aisteihin, tai joita Hän puhui isiemme ja profeettojemme keskuudessa; silmillä voimme ymmärtää Hänen näkönsä rajattoman luonteen, jolla Hän näkee ja katselee kaiken läpi, eikä Häneltä näin ollen ole mitään salassa siitä, mitä on tehty tai mitä voimme tehdä, tai edes ajatella. Ilmaisulla ”kädet” ymmärrämme Hänen kaitselmuksensa ja työnsä, jonka avulla Hän on kaiken luoja ja tekijä; kädet ovat Hänen voimansa ja hallituksensa tunnusmerkkejä, joilla Hän pitää yllä, hallitsee ja valvoo kaikkea. Ja puhumattakaan muista asioista, mitä muuta Hänen päässään olevat karvaiset hiukset merkitsevät kuin Jumaluuden ikuisuutta ja ikuisuutta, jonka kautta Hän on ilman mitään alkua ja ennen kaikkia aikoja ja joka ylittää kaikki luodut? Niinpä siis myöskin, kun luemme Herran vihasta tai raivosta, meidän ei pitäisi käsittää sitä anthropopathos, ts. inhimillisen intohimon kelvottoman merkityksen mukaan, vaan Jumalalle, joka on vapaa kaikesta intohimosta, sopivassa merkityksessä; niin että meidän pitäisi ymmärtää sen kautta, että Hän on tuomari ja kostaja kaikille vääryyksille, joita tässä maailmassa tehdään; ja näiden termien ja niiden merkityksen vuoksi meidän pitäisi pelätä Häntä tekojemme kauheana palkitsijana ja pelätä tehdä mitään Hänen tahtonsa vastaisesti. Sillä ihmisluonnolla on tapana pelätä niitä, joiden se tietää olevan närkästyneitä, ja se pelkää loukkaavansa heitä; kuten joidenkin kaikkein oikeudenmukaisimpien tuomareiden kohdalla, kostavaa vihaa tavallisesti pelkäävät ne, joita jokin omantuntonsa syyte piinaa; ei tosin niin, että tämä intohimo olisi olemassa niiden mielessä, jotka menevät tuomitsemaan täydellisellä oikeudenmukaisuudella, vaan niin, että kun he näin pelkäävät, tuomarin suhtautuminen heihin on sellaista, joka on oikeudenmukaisen ja puolueettoman lain toimeenpanon esiaste. Ja tätä, millä tahansa ystävällisyydellä ja lempeydellä sitä voidaankin johtaa, pitävät ne, joita oikeudenmukaisesti rangaistaan, mitä raaimpana vihana ja kiivaimpana vihana. Olisi työlästä ja tämän työn ulkopuolelle menevää, jos selittäisimme kaikki ne asiat, joita Pyhässä Kirjoituksessa puhutaan Jumalasta metaforisesti, inhimillisten kuvioiden avulla. Riittäköön tämänhetkiseen tarkoitukseemme, joka on suunnattu vihan syntiä vastaan, että olemme sanoneet tämän, jotta kukaan ei tietämättömyyttään vetäisi itseensä tämän pahan ja iankaikkisen kuoleman syytä niistä kirjoituksista, joista hänen pitäisi etsiä pyhyyttä ja kuolemattomuutta elämän ja pelastuksen tuovina lääkkeinä.

LUKU 5.Kuinka munkin tulisi olla rauhallinen

JA niin munkin, joka pyrkii täydellisyyteen ja haluaa ponnistella laillisesti hengellisessä taistelussaan, tulisi olla vapaa kaikesta vihan ja raivon synneistä ja kuunnella sitä syytettä, jonka ”valittu astia” hänelle antaa. ”Poistukoon keskuudestanne kaikki viha”, sanoo hän, ”ja viha, kiukku, huuto ja pahansuopa puhe, kaikkine pahansuopaisuuksineen.” Kun hän sanoo: ”Poistukoon teistä kaikki viha”, hän ei hyväksy mitään sellaista, joka olisi meille tarpeellista tai hyödyllistä. Ja tarvittaessa hänen tulisi heti kohdella erehtyvää veljeä siten, että samalla kun hän onnistuu käyttämään lääkettä ehkä lievän kuumeen vaivaamaan ihmiseen, hän ei vihallaan sotkeudu vaarallisempaan sairauteen, sokeuteen. Sillä hänen, joka tahtoo parantaa toisen haavan, tulee itse olla terveenä ja vapaana kaikesta heikkoudesta, jottei häneen käytettäisi sitä evankeliumin sanontaa: ”Lääkäri, paranna ensin itsesi!”, ja jottei hän, nähdessään sirpaleen veljensä silmässä, näkisi sädettä omassa silmässään, sillä kuinka hän näkisi karkottaa sirpaleen veljensä silmästä, kun hänellä on vihan säde omassa silmässään.

LUKU 6. Oikeamielisestä ja väärämielisestä vihan intohimosta

Lähes jokaisesta syystä vihan tunne kiehuu yli ja sokaisee sielun silmät ja, tuoden pahemman taudin tappavan säteen näkymämme terävyyden päälle, estää meitä näkemästä vanhurskauden aurinkoa. Sillä ei ole mitään merkitystä, asetetaanko silmäluomiemme päälle kultalevyjä, lyijyä tai mitä metallia tahansa, metallin arvolla ei ole mitään merkitystä sokeutumisemme kannalta.

LUKU 7. Ainoa tapaus, jossa viha on meille hyödyllinen

MEILLÄ on, se on myönnettävä, vihalle erinomaisesti meihin istutettu käyttötarkoitus, jota varten yksin meidän on hyödyllistä ja kannattavaa tunnustaa se, nimittäin, kun olemme närkästyneitä ja raivostumme sydämemme himokkaita tunteita vastaan ja meitä harmittaa se, että sydämemme kätköistä on noussut esiin asioita, joita häpeämme tehdä tai sanoa ihmisten edessä, kun me vapisemme enkelien ja itse Jumalan läsnäolosta, joka läpäisee kaiken kaikkialla, ja pelkäämme mitä suurimmalla kauhulla sen silmää, jolta sydämemme salaisuuksia ei voi mitenkään piilottaa.

LUKU 8. Tapauksia autuaan Daavidin elämästä, joissa viha oikeutetusti koettiin

JA joka tapauksessa (näin on) silloin, kun olemme kiihtyneitä juuri tätä vihaa vastaan, koska se on varastanut meidät veljeämme vastaan, ja kun vihassa karkotamme sen tappavat yllykkeet, emmekä salli sen vaarallista lymyilyä sydämemme syvyyksissä. Vihastumista tällä tavoin opettaa meille jopa se profeetta, joka oli niin täydellisesti karkottanut sen omista tunteistaan, ettei hän kostanut edes vihollisilleen ja niille, jotka Jumala oli luovuttanut hänen käsiinsä: kun hän sanoo: ”Olkaa vihaiset älkääkä tehkö syntiä”. Sillä hän, kun hän oli kaivannut vettä Betlehemin kaivosta, ja kun hänen väkevät miehensä olivat antaneet sen hänelle, jotka olivat tuoneet sen vihollisen joukkojen keskeltä, kaatoi sen heti maahan; ja näin hän vihassaan sammutti himonsa herkullisen tunteen ja vuodatti sen Herralle, tyydyttämättä ilmaisemaansa kaipausta, sanoen: ”Vettä! ”Se on kaukana minusta, että minä tekisin näin! Pitääkö minun juoda niiden miesten verta, jotka lähtivät liikkeelle sielunsa uhalla?” Ja kun Siimei heitti kiviä kuningas Daavidia ja kirosi häntä hänen kuullensa kaikkien edessä, ja Abisai, sotajoukon päällikön Serujan poika, halusi katkaista hänen päänsä ja kostaa kuninkaan loukkauksen (2. Sam.16: 5-9), liikuttui autuas Daavid hurskaalla vihalla tätä hänen kauhistuttavaa ehdotustaan vastaan, ja pitäytyen nöyryyden ja ankaran kärsivällisyyden sopivassa mitassa hän sanoi järkkymättömän lempeästi: ”Mitä minulla on tekemistä teidän kanssanne, te Serujan pojat? Antakaa hänen olla, että hän voi kirota. Sillä Herra on käskenyt hänen kirota Daavidin. Ja kuka on se, joka uskaltaa sanoa: ”Miksi olet tehnyt tämän?”? Katso, minun poikani, joka on syntynyt minun kupeistani, etsii minun henkeäni, ja kuinka paljon enemmän tämä Benjaminin poika!”. Antakaa hänen olla, että hän kiroaisi, niin kuin Herra on käskenyt. Voi olla, että Herra katsoo minun ahdinkoani ja palauttaa minulle tämän tämänpäiväisen kirouksen hyvällä tavalla.”

LUKU 9. Vihasta, joka tulisi kohdistaa itseämme vastaan

JA joitakin käsketään ”vihastumaan” terveellä tavalla, mutta omaan itseemme ja pahoille ajatuksille, jotka syntyvät, ja ”olemaan tekemättä syntiä”, nimittäin saattamalla ne huonoon lopputulokseen. Lopuksi seuraava jae selittää tämän merkityksen selvemmin: ”Mitä sydämessänne sanotte, sitä katukaa vuoteessanne”: ts. mitä ikinä ajattelette sydämessänne, kun äkilliset ja hermostuneet kiihtymykset ryntäävät päällenne, korjatkaa ja korjatkaa sitä terveellä murheella, makaamalla ikään kuin lepovuoteella ja poistamalla neuvon maltillisella vaikutuksella kaiken vihan kohinan ja häiriön. Lopuksi, kun siunattu apostoli käytti tämän jakeen todistusta ja sanoi: ”Olkaa vihaiset älkääkä tehkö syntiä”, hän lisäsi vielä: ”Älkää antako auringon laskea vihanne päälle älkääkä antako perkeleelle sijaa.” Jos on vaarallista, että vanhurskauden aurinko laskee vihamme ylle, ja jos suuttuessamme annamme heti perkeleelle tilaa sydämessämme, miten on mahdollista, että hän kehottaa meitä edellä olemaan vihaisia sanomalla: ”Olkaa vihaisia älkääkä tehkö syntiä”? Eikö hän ilmeisesti tarkoita tätä: olkaa vihaisia vioillenne ja kiukkuisillenne, jottei Kristus, vanhurskauden aurinko, alkaisi vihanne vuoksi laskeutua pimennettyyn mieleenne, ja kun hän lähtee, te antaisitte paholaiselle paikan sydämessänne?

LUKU 10. Auringosta, josta sanotaan, että se ei saa laskea alas vihanne päältä

JA tästä auringosta Jumala selvästi mainitsee profeetan kautta, kun hän sanoo: ”Mutta niille, jotka pelkäävät minun nimeäni, vanhurskauden aurinko nousee, parantuminen siivissään.” Tämä aurinko on myös Jumalan aurinko. Ja tämän taas sanotaan ”laskevan” keskipäivällä syntisten ja väärien profeettojen ja vihaisten päälle, kun profeetta sanoo: ”Heidän aurinkonsa on laskenut keskipäivällä”. Ja joka tapauksessa ”trooppisesti” mielen, eli nous: in eli järjen, jota oikeutetusti kutsutaan auringoksi, koska se katselee kaikkia sydämen ajatuksia ja havaintoja, ei pitäisi sammua vihan synnillä: jottei sen ”laskeutuessa” häiriön varjot yhdessä paholaisen kanssa, joka on niiden aiheuttaja, täytä kaikkia sydämemme tunteita, ja vihan varjojen hukuttamina, kuin hämärässä yössä, emme tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Tässä mielessä olemme tuoneet esiin tämän apostolin kohdan, joka on meille periytynyt vanhimpien opetuksen kautta, koska oli tarpeen, jopa hieman pitkällisen puheen uhalla, osoittaa, miten he suhtautuivat vihaan, sillä he eivät anna sen edes hetkeksi päästä sydämeemme: noudattamalla äärimmäisen huolellisesti sitä evankeliumin sanontaa: ”Joka vihastuu veljelleen, on vaarassa joutua tuomiolle.” Mutta jos on laillista olla vihainen auringonlaskuun asti, vihamme ylitsevuotava määrä ja vihamme kosto pääsevät antamaan täyden leikin intohimolle ja vaaralliselle kiihkolle ennen kuin tuo aurinko kallistuu kohti laskua.

LUKU 11. Niistä, joiden vihalle ei edes auringon lasku aseta mitään rajaa

MUTTA mitä sanon niistä (enkä voi sanoa sitä ilman häpeää omalta osaltani), joiden armottomuudelle ei edes auringon lasku aseta mitään rajaa: vaan pitkittämällä sitä useiksi päiviksi ja ruokkimalla vihaisia tunteita niitä kohtaan, joita vastaan he ovat kiihottuneet, he sanovat sanoin, etteivät he ole vihaisia, mutta tosiasiassa ja teoissa he osoittavat olevansa äärimmäisen järkyttyneitä? Sillä he eivät puhu heille ystävällisesti eivätkä puhuttele heitä tavanomaisella kohteliaisuudella, ja he luulevat, etteivät he tee väärin, koska he eivät pyri kostamaan pahaa oloaan. Mutta koska he eivät joko uskalla tai eivät ainakaan kykene näyttämään vihaansa avoimesti ja antamaan sille sijaa, he ajavat omaksi vahingokseen vihamyrkkyä sisäänsä ja vaalivat sitä salaa sydämessään ja ruokkivat sitä hiljaa itsessään, ravitsematta mielen ponnistuksin murjottelevaa mielialaansa, vaan sulattelevat sitä päivien kuluessa ja lieventävät sitä jonkin aikaa.

LUKU 12. Kuinka on kiukun ja vihan loppu, jos ihminen toteuttaa sitä niin pitkälle kuin pystyy

MUTTA näyttää siltä, että tämäkään ei ole kaikille koston loppu, vaan jotkut voivat tyydyttää vihansa tai murjottelunsa kokonaan vain, jos he toteuttavat vihan impulssia niin pitkälle kuin kykenevät; ja tämän tiedämme koskevan niitä, jotka hillitsevät tunteensa, ei siitä halusta, että he haluaisivat rauhoittaa niitä, vaan yksinkertaisesti siksi, että heillä ei ole tilaisuutta kostaa. Sillä he eivät voi tehdä mitään muuta niille, joille he ovat vihaisia, kuin puhua heille ilman tavallista kohteliaisuutta; tai näyttää siltä, että vihaa on hillittävä vain teoissa, eikä sitä ole kokonaan kitkettävä pois piilopaikastaan rinnoissamme, niin että sen varjojen vallassa emme kykene paitsi ottamaan vastaan terveellisen neuvon ja tiedon valoa, myös olemaan Pyhän Hengen temppeli niin kauan kuin vihan henki asuu meissä. Sillä vaikka sydämessä elävä viha ei ehkä vahingoittaisikaan ihmisiä, jotka seisovat vieressä, se sulkee pois Pyhän Hengen säteilyn loiston yhtä lailla kuin avoimesti ilmenevä viha.

LUKU 13. Että meidän ei pitäisi säilyttää vihaamme edes hetken aikaa

TAI kuinka voimme ajatella, että Herra haluaisi sen säilyvän edes hetken aikaa, koska Hän ei salli meidän uhrata rukouksiemme hengellisiä uhreja, jos tiedämme, että toisella on katkeruutta meitä vastaan: ”Jos siis tuot lahjasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, jätä lahjasi alttarille ja mene pois; sovita ensin veljesi kanssa ja tule sitten uhraamaan lahjasi. ” Kuinka siis voimme säilyttää vihamme veljeämme kohtaan, en sano useiden päivien ajan, vaan jopa auringonlaskuun asti, jos emme saa esittää rukouksiamme Jumalalle, kun hänellä on jotain meitä vastaan? Ja kuitenkin apostoli käskee meitä: ”Rukoilkaa lakkaamatta” ja ‘joka paikassa nostakaa pyhät kädet ylös ilman vihaa ja riitaa’. Jää siis jäljelle joko se, ettemme koskaan rukoile ollenkaan, säilyttäen tämän myrkyn sydämessämme, ja tulemme syyllisiksi tämän apostolisen tai evankeliumin käskyn suhteen, jossa meitä kehotetaan rukoilemaan kaikkialla ja lakkaamatta; tai sitten, jos itseämme huijaten uskallamme vuodattaa rukouksiamme vastoin hänen käskyään, meidän on tiedettävä, ettemme tarjoa Jumalalle mitään rukousta, vaan itsepäisen mielen ja kapinallisen hengen.

LUKU 14. Sovinnosta veljemme kanssa

JA koska me usein halveksimme loukkaantuneita ja surullisia veljiämme, halveksimme heitä ja sanomme, ettei heitä ole loukattu mistään meidän virheestämme, sielujen parantaja, joka tuntee kaikki salaisuudet, ja joka haluaa kokonaan poistaa sydämistämme kaikki mahdollisuudet vihaan, ei ainoastaan käske meitä antamaan anteeksi, jos meitä on loukattu, ja olla sovinnollisia veljiemme kanssa, emmekä muistamaan mitään vääryyttä tai loukkausta heitä kohtaan, vaan Hän antaa myös samanlaisen käskyn, että jos tiedämme, että heillä on jotakin meitä vastaan, olipa se sitten oikeutettua tai epäoikeudenmukaista, meidän on jätettävä lahjamme, toisin sanoen lykättävä rukouksiamme, ja kiirehdittävä ensin tarjoamaan heille hyvitystä; ja niin, kun veljemme parannus on ensin tapahtunut, voimme tuoda rukouksemme uhrin virheettömänä. Sillä kaikkien yhteinen Herra ei välitä niin paljon meidän kunnioituksestamme, että hän menettäisi yhdessä sen, mitä hän toisessa voittaa, koska hän antaa tyytymättömyyden vallita meissä. Sillä kenenkään menetyksessä Hän kärsii jonkinlaista menetystä, sillä Hän haluaa ja etsii kaikkien palvelijoidensa pelastusta yhdellä ja samalla tavalla. Ja siksi rukouksemme menettää vaikutuksensa, jos veljellämme on jotakin meitä vastaan, aivan yhtä paljon kuin jos vaalisimme katkeruuden tunteita häntä vastaan paisuvassa ja vihaisessa hengessä.

LUKU 15. Kuinka vanha laki kitkisi vihan paitsi teoista myös ajatuksista

MUTTA miksi meidän pitäisi enää kuluttaa aikaa evankeliumin ja apostolien määräyksiin, kun jopa vanha laki, jota pidetään jokseenkin löyhänä, varoittaa samasta asiasta, kun se sanoo: ”Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi”, ja taas: ”Älä ajattele kansalaistesi loukkausta”, ja taas: ”Niiden tiet, jotka säilyttävät vääryyksien muistamisen, ovat kuolemaa kohti”. Siitäkin näette, että pahuutta ei hillitä ainoastaan teoissa, vaan myös salaisissa ajatuksissa, sillä käsketään, että viha on kitkettävä kokonaan sydämestä, eikä pelkästään kosto, vaan itse vääryyden muistaminen.

LUKU 16. Kuinka hyödytöntä on niiden vetäytyminen, jotka eivät luovu huonoista tavoistaan

Joskus, kun ylpeys tai kärsimättömyys on vallannut meidät ja haluamme parantaa karkeaa ja karkeaa käytöstämme, valitamme tarvitsevamme yksinäisyyttä, ikään kuin löytäisimme kärsivällisyyden hyveen sieltä, missä kukaan ei ärsytä meitä; ja pyydämme anteeksi huolimattomuuttamme ja sanomme, että häiriömme syy ei johdu omasta kärsimättömyydestämme, vaan veljiemme virheestä. Ja niin kauan kuin sysäämme syyn omasta virheestämme muille, emme koskaan pysty saavuttamaan kärsivällisyyden ja täydellisyyden päämäärää.

LUKU 17. Että sydämemme rauha ei ole riippuvainen toisen tahdosta, vaan se on omassa hallinnassamme

Pääosa parannuksestamme ja mielenrauhastamme ei siis saa olla riippuvainen toisen tahdosta, joka ei mitenkään voi olla meidän auktoriteettimme alainen, vaan se on pikemminkin omassa hallinnassamme. Ja niinpä se, että emme ole vihaisia, ei saisi johtua toisen täydellisyydestä vaan omasta hyveellisyydestämme, joka ei ole hankittu jonkun toisen kärsivällisyydellä vaan omalla pitkämielisyydellämme.

LUKU 18. Siitä, millä innolla meidän tulisi pyrkiä autiomaahan, ja siitä, missä asioissa edistymme siellä

JATKOSSA juuri niiden, jotka ovat täydellisiä ja puhdistuneet kaikista virheistä, tulisi pyrkiä autiomaahan, ja kun he ovat perusteellisesti hävittäneet kaikki virheensä veljien seurakunnan keskellä, heidän ei tulisi astua sinne pelkurimaisesti paetakseen, vaan jumalallista mietiskelyä varten ja halutessaan syvempää ymmärrystä taivaallisiin asioihin, joita vain täydelliset voivat saavuttaa yksinäisyydessä. Sillä mitä tahansa vikoja tuommekin parantumattomina mukanamme autiomaahan, ne jäävät meihin kätkettyinä eikä niistä pääse eroon. Sillä aivan kuten luonteen parantuessa yksinäisyys voi avata sille puhtainta mietiskelyä ja paljastaa sen kirkkaalle katseelle hengellisten salaisuuksien tuntemuksen, niin se ei yleensä ainoastaan säilytä korjaamattomien vikoja, vaan myös voimistaa niitä. Sillä ihminen näyttää itsestään kärsivälliseltä ja nöyrältä niin kauan kuin hän ei kohtaa ketään kanssakäymisessä; mutta hän palaa pian entiseen luontoonsa, aina kun tulee tilaisuus minkäänlaiseen intohimoon: Tarkoitan, että ne viat, jotka olivat piilossa, tulevat heti pintaan, ja kuin hillitsemättömät hevoset, joita on ahkerasti ruokittu liian pitkän joutilaisuuden aikana, ryntäävät esteistä sitä innokkaammin ja kiivaammin vaunujensa ajajan tuhoon. Sillä kun tilaisuus harjoittaa niitä ihmisten keskuudessa poistuu, virheemme lisääntyvät meissä yhä enemmän, ellemme ole ensin puhdistuneet niistä. Ja sen pelkän kärsivällisyyden varjon, jonka me veljiemme kanssa sekaantuessamme näytimme mielikuvitukkeljasesti omaavan, ainakin kunnioituksesta heitä ja julkisuutta kohtaan, menetämme kokonaan laiskuuden ja huolimattomuuden vuoksi.

LUKU 19. Mielikuva, joka auttaa muodostamaan mielipiteen niistä, jotka ovat kärsivällisiä vain silloin, kun kukaan ei koettele heitä

MUTTA se on kuin kaikki myrkylliset käärmelajit tai villipedot, jotka, kun ne pysyttelevät yksinäisyydessä ja omissa pesissään, eivät silti ole vaarattomia; sillä niitä ei voi oikeastaan sanoa harmittomiksi, koska ne eivät varsinaisesti vahingoita ketään. Tämä ei nimittäin johdu niiden kohdalla mistään hyvyyden tunteesta, vaan yksinäisyyden vaatimuksista, ja kun ne ovat saaneet tilaisuuden vahingoittaa jotakuta, ne heti tuottavat niihin varastoitunutta myrkkyä ja osoittavat luontonsa julmuuden. Niinpä täydellisyyttä tavoittelevien ihmisten kohdalla ei riitä, että he eivät ole vihaisia ihmisille. Muistamme nimittäin, että yksinäisyydessä asuessamme meihin hiipi ärtymyksen tunne kynäämme vastaan, koska se oli liian suuri tai liian pieni; kynäveistämme vastaan, kun se leikkasi huonosti ja tylpällä terällä sen, minkä halusimme leikata; ja piikiveä vastaan, jos sattumalta, kun olimme melko myöhässä ja kiirehdimme lukemaan, leimahti tulenkipinä, niin ettemme voineet poistua ja päästä eroon mielen kiihtymyksestämme muutoin kuin kiroilemalla järjetöntä ainetta, tai ainakin pirua. Täydellistymismenetelmän kannalta ei siis ole mitään hyötyä siitä, että on pulaa ihmisistä, joita vastaan vihamme voisi kiihtyä; sillä jos kärsivällisyyttä ei ole jo hankittu, sydämessämme vielä asuvat intohimon tunteet voivat yhtä hyvin kuluttaa itsensä tyhmiin asioihin ja mitättömiin esineisiin, eivätkä anna meidän saavuttaa jatkuvaa rauhallisuuden tilaa tai vapautua jäljellä olevista virheistämme: Ellemme sitten ajattele, että intohimomme voi saada jonkinlaista etua ja parannusta siitä, että elottomat ja sanattomat esineet eivät voi vastata kiroiluihimme ja raivoihimme eivätkä yllyttää hallitsematonta temperamenttiamme purkautumaan vielä pahempaan intohimohulluuteen.

LUKU 20. Siitä, miten viha tulisi evankeliumin mukaan karkottaa

Jos siis haluamme päästä osallisiksi siitä jumalallisesta palkkiosta, josta sanotaan: ”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”, meidän ei pitäisi vain karkottaa se teoistamme vaan kitkeä se kokonaan pois sisimmästämme. Sillä ei ole mitään hyötyä siitä, että olemme hillinneet vihaa sanoilla emmekä ole osoittaneet sitä teoilla, jos Jumala, jolta sydämen salaisuudet eivät ole kätkettävissä, näkee, että se on jäänyt sielumme salaisiin syvyyksiin. Sillä evankeliumin sana kehottaa meitä tuhoamaan pikemminkin vikojemme juuret kuin niiden hedelmät; sillä kun kaikki yllykkeet on poistettu, ne eivät varmastikaan enää tuota versoja; ja niin mieli pystyy jatkamaan kaikessa kärsivällisyydessä ja pyhyydessä, kun tämä viha on poistettu, ei tekojen ja tekojen pinnalta, vaan aivan sisimmistä ajatuksista. Ja siksi murhan tekemisen välttämiseksi viha ja viha leikataan pois, ilman niitä ei murhaa voi mitenkään tehdä. Sillä ”joka vihastuu veljeään vastaan, on tuomion vaarassa”, ja ”joka vihaa veljeään, on murhaaja”, ts. koska hän sydämessään haluaa tappaa hänet, jonka verta hän ei varmastikaan ole ihmisten keskuudessa vuodattanut omalla kädellään tai aseella; silti Jumala julistaa hänet vihansa purkautumisen vuoksi murhaajaksi, sillä Hän antaa jokaiselle ihmiselle, ei ainoastaan tekojensa tuloksen, vaan hänen tarkoituksensa, halunsa ja toiveensa mukaan, joko palkkion tai rangaistuksen; sen mukaan, mitä Hän itse sanoo profeetan kautta: ”Mutta minä tulen kokoamaan heidät yhteen kaikkien kansojen ja kielten kanssa”; ja taas: ‘Minä tulen kokoamaan heidät yhteen kaikkien kansojen ja kielten kanssa’: ”Heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat toisiaan sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet.””

LUKU 21. Pitäisikö meidän hyväksyä ”ilman syytä” lisääminen siihen, mikä on kirjoitettu evankeliumissa: ”joka vihastuu veljeään vastaan” jne.

MUTTA teidän pitäisi tietää, että tässä, mikä on monissa jäljennöksissä: ”joka vihastuu veljeään vastaan ilman syytä, on tuomion vaarassa”, sanat ”ilman syytä” ovat tarpeettomia, ja ne ovat lisänneet ne, jotka eivät ajatelleet, että viha oikeutetuista syistä oli kiellettävä: sillä varmasti kukaan ei, vaikka kuinka kohtuuttomasti hän suuttuisikin, sanoisi olevansa vihainen ilman syytä. Sen vuoksi näyttää siltä, että sen ovat lisänneet ne, jotka eivät ymmärtäneet Raamatun ajatusta, jonka tarkoituksena oli kokonaan kieltää vihaan yllyttäminen ja varata minkäänlaista tilaisuutta suuttumukseen; sillä samalla kun meitä käskettiin olemaan vihaisia syystä, meille saattoi tarjoutua tilaisuus olla vihaisia ilman syytä. Kärsivällisyyden päämäärä ja tavoite ei nimittäin ole suuttuminen hyvällä syyllä, vaan se, ettei suututa lainkaan. Tosin tiedän, että jotkut ymmärtävät juuri tämän ilmaisun ”ilman syytä” tarkoittavan sitä, että ilman syytä on vihainen se, joka suuttuessaan ei saa hakea kostoa. Mutta on parempi ottaa asia niin, kuten se on kirjoitettu monissa nykyaikaisissa ja kaikissa muinaisissa kopioissa.

LUKU 22. Keinot, joilla voimme kitkeä vihan sydämestämme

SEN vuoksi Kristuksessa kilvoittelijan, joka pyrkii laillisesti, pitäisi perusteellisesti kitkeä vihan tunne pois. Ja se on varma lääke tähän tautiin, jos ensinnäkin teemme itsellemme selväksi, että meidän ei pitäisi koskaan olla lainkaan vihaisia, ei hyvistä eikä huonoista syistä; sillä me tiedämme, että menetämme heti arvostelukyvyn valon ja hyvien neuvojen varmuuden ja itse suoraselkäisyytemme ja vanhurskauden maltillisen luonteen, jos sydämemme päävalo on pimentynyt sen varjoista: että sielumme puhtaus sumentuu pian, ja että sitä ei voi mitenkään tehdä Pyhän Hengen temppeliksi niin kauan kuin vihan henki asuu meissä; ja lopuksi että meidän pitäisi ajatella, että meidän ei pitäisi koskaan rukoilla eikä vuodattaa rukouksiamme Jumalalle niin kauan kuin olemme vihaisia. Ja ennen kaikkea, kun meillä on silmiemme edessä ihmiskunnan epävarma tila, meidän tulisi päivittäin ymmärtää, että pian lähdemme pois ruumiista ja että pidättyväisyytemme ja siveytemme, luopumisemme kaikesta omaisuudestamme, rikkauksien halveksuntamme, ponnistuksemme paastoissa ja valvomisissa eivät auta meitä lainkaan, jos pelkästään vihan ja vihan vuoksi maailman tuomari langettaa meille ikuisia rangaistuksia.

KIRJA IX

MASENNUKSEN HENGESTÄ

LUKU 1. Miten viidennessä taistelussamme torjutaan masennuksen henkeä ja mitä vahinkoa se aiheuttaa sielulle

Viidennessä taistelussamme meidän on vastustettava kalvavan masennuksen tuskaa: Sillä jos tämä on satunnaisesti tehtyjen erillisten hyökkäysten ja sattumanvaraisten ja satunnaisten muutosten kautta saanut tilaisuuden vallata mielemme, se pitää meidät aina kaukana kaikesta jumalallisen mietiskelyn oivalluksesta ja tuhoaa ja masentaa täysin mielen, joka on pudonnut pois täydellisestä puhtauden tilastaan. Se ei salli sen lausua rukouksiaan tavanomaisella iloisella sydämellä, ei salli sen luottaa pyhien kirjoitusten lukemisen lohdutukseen eikä salli sen olla hiljainen ja lempeä veljien kanssa; se tekee siitä kärsimättömän ja karkean kaikissa työn ja hartauden velvollisuuksissa; ja kun kaikki terveellinen neuvo on kadonnut ja sydämen lujuus tuhoutunut, se tekee tunteet melkeinpä hulluiksi ja juopuneiksi ja murskaa ja musertaa ne ja hukuttaa ne rangaistavaan epätoivoon.

LUKU 2. Siitä, miten huolella masennuksen sairaus on parannettava

Jos siis haluamme ponnistella laillisesti hengellisessä taistelussamme, meidän pitäisi yhtä huolella ryhtyä parantamaan myös tätä sairautta. Sillä ”niin kuin koi vahingoittaa vaatetta ja mato puuta, niin masennus vahingoittaa ihmisen sydäntä.” Riittävän selvästi ja osuvasti on jumalallinen Henki ilmaissut tämän vaarallisen ja vahingollisimman vian voiman.

LUKU 3. Siitä, mihin voidaan verrata sielua, joka joutuu masennuksen hyökkäysten saaliiksi

Sillä vaatteella, joka on koi syönyt, ei ole enää mitään kaupallista arvoa tai hyvää käyttöä, johon sitä voitaisiin käyttää; ja samalla tavalla puu, joka on madon syömä, ei ole enää minkään arvoinen koristamaan edes tavallista rakennusta, vaan sen kohtalona on palaa tulessa. Niinpä siis myös sielu, joka on nakertavan masennuksen hyökkäysten saalis, on hyödytön sille pappisvaatteelle, jonka pyhän Daavidin profetian mukaan taivaasta laskeutuvan Pyhän Hengen voide, ensin Aaronin partaan, sitten hänen viittoihinsa, on tapana omaksua: kuten sanotaan: ”Se on kuin pään päällä oleva voide, joka valui Aaronin partaan, joka valui hänen viittansa liepeisiin. Sillä ei myöskään voi olla mitään tekemistä sen hengellisen temppelin rakentamisen tai koristamisen kanssa, jonka perustukset Paavali viisaana rakennusmestarina loi sanomalla: ”Te olette Jumalan temppeli, ja Jumalan Henki asuu teissä.” Ja millaisia tämän palkit ovat, sen kertoo meille morsian Laulujen laulussa: ”Meidän kattopalkkimme ovat sypressiä, meidän talomme palkit ovat setripuuta.” Ja siksi Jumalan temppeliin valitaan sellaisia puulajeja, jotka ovat tuoksuvia ja jotka eivät ole alttiita lahoamiselle ja jotka eivät ole alttiita iän aiheuttamalle rappeutumiselle eivätkä madonsyönnille.

LUKU 4.Mistä ja millä tavoin alakuloisuus syntyy

MUTTA Joskus sen havaitaan johtuvan aikaisemman vihan virheestä tai kumpuavan jostakin toteutumatta jääneestä voiton toivosta, kun ihminen on huomannut, että hänen toiveensa saada aikaan ne asiat, joita hän oli suunnitellut, on epäonnistunut. Mutta toisinaan ilman mitään ilmeistä syytä, jonka vuoksi ajaudumme tällaiseen onnettomuuteen, olemme ovelan vihollisemme yllyttämänä yhtäkkiä niin suuren synkkyyden vallassa, ettemme voi ottaa tavanomaisella kohteliaisuudella vastaan niiden vierailuja, jotka ovat meille läheisiä ja rakkaita; ja minkä tahansa keskustelunaiheen he aloittavatkin, pidämme sitä huonosti ajoitettuna ja sopimattomana, emmekä voi antaa heille mitään kohteliaita vastauksia, koska katkeruuden sappi on vallannut sydämemme jokaisen nurkan.

LUKU 5. Että häiriöt eivät aiheudu meissä toisten ihmisten vioista, vaan omistamme

KUN on selvästi todistettu, että häiriöiden tuskat eivät aina aiheudu meissä toisten ihmisten vioista, vaan pikemminkin omista vioistamme, koska olemme varastaneet itseemme loukkaantumisen syitä ja vikojen siemeniä, jotka heti, kun kiusauksen suihku kastelee sielumme, puhkeavat heti versoiksi ja hedelmiksi.

LUKU 6. Että kukaan ei tule surulliseksi äkillisestä lankeemuksesta, vaan tuhoutuu lankeamalla pitkän huolimattomuuden seurauksena.

EIKÄ kukaan koskaan ajaudu syntiin, kun häntä yllytetään toisen syyllisyydestä, ellei hänellä ole pahuuden polttoainetta varastoituna omaan sydämeensä. Meidän ei myöskään pidä kuvitella, että mies on tullut yhtäkkiä petetyksi, kun hän on katsonut naista ja pudonnut häpeällisen himon kuiluun, vaan pikemminkin, että hänen sielussaan piilevät ja kätketyt sairauden oireet ovat nousseet pintaan sen ansiosta, että hän on saanut tilaisuuden katsella naista.

LUKU 7. Että meidän ei pidä luopua kanssakäymisestä veljiemme kanssa pyrkiessämme täydellisyyteen, vaan meidän on pikemminkin jatkuvasti viljeltävä kärsivällisyyden hyveellisyyttä

JA niin Jumala, kaiken luoja, kun hän ennen kaikkea ottaa huomioon oman työnsä korjaamisen, ja koska lankeemuksemme juuret ja syyt eivät löydy muista, vaan meissä itsessämme, hän käskee, ettemme saa luopua kanssakäymisestä veljiemme kanssa emmekä välttää niitä, joiden luulemme loukanneen meitä tai jotka ovat loukanneet meitä, vaan kehottaa meitä rauhoittamaan heidät tietäen, että sydämen täydellisyyttä ei saavuteta erottautumalla ihmisistä niin paljon kuin kärsivällisyyden hyveellä. Kun se on turvallisesti hallussamme, niin kuin se voi pitää meidät rauhassa jopa niiden kanssa, jotka vihaavat rauhaa, niin jos sitä ei ole hankittu, se saa meidät jatkuvasti eroamaan niistä, jotka ovat täydellisiä ja parempia kuin me; sillä tilaisuudet häiriöihin, joiden vuoksi haluamme innokkaasti päästä eroon niistä, joiden kanssa olemme yhteydessä, eivät puutu niin kauan kuin elämme ihmisten keskellä; ja siksi emme pääse kokonaan pakoon, vaan muutamme vain niitä masennuksen syitä, joiden vuoksi erosimme entisistä ystävistämme.

LUKU 8.Että jos olemme parantaneet luonnettamme, meidän on mahdollista tulla toimeen kaikkien kanssa

MEIDÄN on silloin tehtävä parhaamme pyrkiessämme korjaamaan virheemme ja korjaamaan tapamme. Ja jos onnistumme korjaamaan ne, olemme varmasti rauhassa, en sano ihmisten kanssa, vaan jopa eläinten ja raakalaisten luomakunnan kanssa, sen mukaan, mitä sanotaan siunatun Jobin kirjassa: ”Sillä kedon eläimet ovat rauhassa sinun kanssasi.” Sillä emme pelkää ulkopuolelta tulevia loukkauksia emmekä mitään kaatumisen tilaisuutta, joka tulee ulkopuolelta, jos niiden juuria ei ole hyväksytty ja istutettu sisimpäämme, sillä ‘niillä on suuri rauha, jotka rakastavat lakiasi, Jumala, eikä heillä ole mitään syytä kaatua’.

LUKU 9. Toisenlaisesta masennuksesta, joka tuottaa epätoivoa pelastuksesta

ON myös toinen, vielä paheksuttavampi masennuksen laji, joka ei saa aikaan syyllisessä sielussa mitään elämänmuutosta tai virheiden korjaamista, vaan mitä tuhoisimman epätoivon: se ei saanut Kainia tekemään parannusta veljensä murhan jälkeen eikä Juudasta petturuuden jälkeen kiirehtimään helpotusta tekemällä hyvitystä, vaan ajoi hänet hirttämään itsensä epätoivossaan.

LUKU 10. Ainoasta asiasta, jossa masennus on meille hyödyksi

JA niin meidän on nähtävä, että masennus on meille hyödyksi vain yhdessä tapauksessa, kun me antaudumme sille joko katumuksesta syntien tähden tai siitä, että meidät sytyttää täydellisyyden halu tai tulevan autuuden katseleminen. Ja tästä siunattu apostoli sanoo: ”Jumalan mukainen murhe tekee parannuksen, joka on vakaa ja johtaa pelastukseen; mutta maailman murhe tekee kuoleman.”

LUKU 11. Miten voimme päätellä, mikä on hyödyllistä ja Jumalan mukaista murhetta ja mikä pirullista ja tappavaa

MUTTA se alakuloisuus ja murhe, joka ”vaikuttaa katumuksen lujasti pelastukseen”, on kuuliainen, sivistynyt, nöyrä, lempeä, lempeä ja kärsivällinen, koska se kumpuaa Jumalan rakkaudesta ja ulottuu väsymättä täydellisyyden kaipuusta kaikkeen ruumiilliseen murheeseen ja henkiseen murheeseen; ja tavalla tai toisella iloiten ja toivosta omasta hyödystään ravittuna säilyttää kaiken kohteliaisuuden ja suvaitsevaisuuden lempeyden, koska sillä on itsessään kaikki ne Pyhän Hengen hedelmät, joista sama apostoli antaa luettelon: ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, hyvyys, hyväntahtoisuus, lempeys, usko, lempeys, vaatimattomuus.” Mutta se toinen on karkea, kärsimätön, kova, täynnä kaunaa ja hyödytöntä surua ja rangaistavaa epätoivoa, ja se murtaa sen ihmisen, johon se on kiinnittynyt, ja estää häntä tarmokkaalta ja terveelliseltä murheelta, koska se on kohtuutonta, eikä ainoastaan estä hänen rukoustensa tehoa, vaan itse asiassa tuhoaa kaikki ne Hengen hedelmät, joista puhuimme ja joita tuo toinen murhe osaa tuottaa.

LUKU 12.Että lukuun ottamatta sitä tervettä surua, joka syntyy kolmella tavalla, kaikkea surua ja masennusta on vastustettava vahingollisina

SEN vuoksi, paitsi sitä surua, jota siedetään joko pelastavan katumuksen tähden tai täydellisyyden tavoittelun tähden tai tulevaisuuden kaipuun tähden, kaikkea surua ja masennusta on yhtä lailla vastustettava, koska ne kuuluvat tähän maailmaan ja ovat sitä, mikä ”tekee kuolemaa”, ja ne on kokonaan karkotettava sydämestämme, niin kuin huoruuden, ahneuden ja vihan henki.

LUKU 13.Keinot, joilla voimme kitkeä alakuloisuuden sydämestämme

MEIDÄN pitäisi silloin pystyä karkottamaan tämä kaikkein vahingollisin intohimo sydämestämme, niin että hengellisen mietiskelyn avulla voimme pitää mielemme jatkuvasti tulevaisuuden toivossa ja luvattujen autuaiden asioiden mietiskelyssä. Sillä tällä tavoin pystymme pääsemään eroon kaikista niistä masennuksen lajeista, olivatpa ne sitten peräisin aiemmasta vihasta, tai niistä, jotka tulevat meille voittopettymyksestä tai jostakin menetyksestä, tai niistä, jotka johtuvat meille tehdystä vääryydestä, tai niistä, jotka johtuvat mielen kohtuuttomasta levottomuudesta, tai ne, jotka aiheuttavat meille kuolettavan epätoivon, jos me, jotka olemme aina iloisia, koska näemme ikuiset ja tulevat asiat ja pysymme järkkymättöminä, emme masennu tämänhetkisistä onnettomuuksista emmekä innostu liikaa vauraudesta, vaan pidämme jokaista tilannetta epävarmana ja todennäköisesti pian ohi menevänä.

KIRJA X

APATIAN HENKI

LUKU 1. Miten kuudes taistelumme on apatian henkeä vastaan ja mikä on sen luonne

Kuudes taistelumme on sitä vastaan, mitä kreikkalaiset kutsuvat apatiaksi, jota me voimme kutsua väsymykseksi tai sydämen ahdistukseksi. Se on sukua masennukselle, ja se koettelee erityisesti yksinäisiä, ja se on vaarallinen ja yleinen vihollinen erämaassa asuville; ja se häiritsee munkkia erityisesti kuudennen tunnin tienoilla, kuten jokin kuume, joka tarttuu häneen tiettyinä aikoina ja tuo sairaan päälle polttavan kuumuuden tavanomaisina ja säännöllisinä aikoina. Lopuksi eräät vanhimmat väittävät, että tämä on se ”keskipäivän demoni”, josta puhutaan yhdeksännessäkymmenennessä psalmissa.

LUKU 2.Kuvaus acediasta ja tavasta, jolla se hiipii munkin sydämeen, sekä vahingosta, jonka se aiheuttaa sielulle

JA kun se on ottanut jonkun onnettoman sielun valtaansa, se saa aikaan vastenmielisyyttä paikkaa kohtaan, inhoa keljaä kohtaan ja halveksuntaa ja halveksuntaa veljiä kohtaan, jotka asuvat hänen kanssaan tai vähän matkan päässä, ikään kuin he olisivat huolimattomia tai hengettömiä. Se myös tekee ihmisestä laiskan ja vetelän kaikenlaiseen työhön, joka on tehtävä hänen asuntolassaan. Se ei salli hänen pysyä keljassään eikä nähdä vaivaa lukemisen kanssa, ja hän usein huokaisee, koska ei voi tehdä mitään hyvää siellä ollessaan, ja valittaa ja huokaa, koska ei voi kantaa hengellistä hedelmää niin kauan kuin hän on liittynyt tuohon seuraan; ja hän valittaa, että hän on eristetty hengellisestä hyödystä eikä hänestä ole mitään hyötyä siellä, ikään kuin hän olisi sellainen, joka, vaikka hän voisi hallita muita ja olla hyödyksi suurelle joukolle ihmisiä, ei kuitenkaan rakentaisi ketään eikä profiloisi ketään opetuksellaan ja opillansa. Hän ylistää kaukaisia ja kaukana olevia luostareita ja kuvailee sellaisia paikkoja hyödyllisempinä ja pelastukseen paremmin soveltuvina; ja lisäksi hän maalailee kanssakäymistä siellä olevien veljien kanssa suloiseksi ja hengellisen elämän täyteiseksi. Toisaalta hän sanoo, että kaikki hänen ympärillään on karua, eikä siellä pysähtyneiden veljien keskuudessa ole ainoastaan mitään rakentavaa, vaan että edes ruokaa ruumiille ei voi hankkia ilman suuria vaikeuksia. Lopuksi hän luulee, ettei hän koskaan voi hyvin niin kauan kuin hän viipyy tuossa paikassa, ellei hän jätä keljaään (jossa häntä houkutellaan kuolemaan, jos hän pysähtyy sinne pidemmäksi aikaa) ja lähde sieltä pois niin nopeasti kuin mahdollista. Viides tai kuudes tunti tuo hänelle sellaisen ruumiillisen väsymyksen ja ruoan kaipuun, että hän vaikuttaa itsestään uupuneelta ja väsyneeltä kuin pitkän matkan tai jonkin hyvin raskaan työn jäljiltä tai kuin hän olisi jättänyt syömättä kahden tai kolmen päivän paaston aikana. Tämän lisäksi hän katselee huolestuneena sinne ja tänne ja huokaa, ettei kukaan veljistä tule tapaamaan häntä, ja hän käy usein keljassään sisään ja ulos ja katselee usein aurinkoa, ikään kuin se laskisi liian hitaasti, ja niin eräänlainen järjetön mielen hämmennys valtaa hänet kuin jokin paha pimeys ja tekee hänestä joutilaan ja hyödyttömän kaikkeen hengelliseen työhön, niin että hän kuvittelee, ettei niin kauheaan kohtaukseen löydy parannusta mistään muusta kuin jonkun veljien luona käymisestä tai yksin nukkumisen lohdutuksesta. Silloin sairaus ehdottaa, että hänen pitäisi osoittaa kohteliaisuutta ja ystävällistä vieraanvaraisuutta veljiä kohtaan ja vierailla sairaiden luona, olivatpa he lähellä tai kaukana. Hän puhuu myös joistakin velvollisuudentuntoisista ja uskonnollisista tehtävistä; että hänen pitäisi huolehtia sukulaisistaan ja että hänen pitäisi käydä katsomassa heitä useammin; että olisi todellinen hurskauden teko käydä useammin katsomassa sitä Jumalan palvelukseen omistautunutta uskovaista naista, joka on vailla kaikkea sukulaisten tukea; ja että olisi mitä mainiointa hankkia tarpeellista hänelle, jonka omat sukulaiset ovat laiminlyöneet ja halveksineet; ja että hänen pitäisi hurskaasti käyttää aikansa näihin asioihin sen sijaan, että hän jäisi turhaan ja hyödyttömästi keljainsä.

LUKU 3. Erilaisista tavoista, joilla acedia voittaa munkin

JA niin myös vihollisen tällaisten juonittelujen hämmentämä kurja sielu häiriintyy, kunnes se, acedian hengen uuvuttamana kuin jonkun voimakkaan moukarin, joko oppii vajoamaan uneen tai, ulos keljansä ahtaudesta ajettuna, tottuu etsimään lohtua näiden hyökkäysten alla jonkun veljen luona käymällä, vain heikentyäkseen sen jälkeen entistä enemmän tästä parannuskeinosta, jota se etsii tällä hetkellä. Sillä yhä useammin ja ankarammin vihollinen hyökkää sellaisen kimppuun, joka taistelun alkaessa kääntää heti selkänsä, kuten hän hyvin tietää, ja jonka hän näkee etsivän turvaa ei voitosta eikä taistelusta vaan pakenemisesta: kunnes hän vähitellen vetäytyy pois keljastä ja alkaa unohtaa ammattinsa päämäärän, joka ei ole mitään muuta kuin mietiskely ja sen jumalallisen puhtauden mietiskely, joka ylittää kaiken ja jonka voi saavuttaa vain hiljaisuudella ja jatkuvalla keljain jäämisellä ja mietiskelyllä, ja niin Kristuksen sotilaasta tulee hänen palveluksestaan karkuri ja karkuri, ja hän ”sotkeutuu maallisiin asioihin” miellyttämättä lainkaan häntä, jonka palvelukseen hän sitoutui.

LUKU 4. Kuinka acedia estää mieltä kaikelta hyveiden pohdinnalta

KAIKKI tämän sairauden haitat ilmaisee ihailtavasti Daavid yhdessä ainoassa jakeessa, jossa hän sanoo: ”Sieluni nukkui väsymyksestä”, toisin sanoen acediasta. Aivan oikein hän sanoo, ettei hänen ruumiinsa vaan hänen sielunsa nukkui. Sillä todellisuudessa sielu, jota tämän intohimon keihäs haavoittaa, nukkuu, mitä tulee kaikkeen hyveiden tarkasteluun ja hengellisten aistien oivaltamiseen.

LUKU 5. Kuinka acedian hyökkäys on kaksitahoinen

JA niinpä todellisen kristityn urheilijan, joka haluaa ponnistella laillisesti täydellisyyden listoilla, tulisi kiirehtiä karkottamaan myös tämä tauti sielunsa syvyyksistä; ja hänen tulisi ponnistella tätä pahinta acedian henkeä vastaan molempiin suuntiin, jottei hän joutuisi unen akselin lävitse lyömäksi eikä joutuisi karkotetuksi luostariluostarista, vaikkakin jonkin hurskaan tekosyyn tai verukkeen varjolla, ja lähtisi karkurina.

LUKU 6. Kuinka vahingollisia ovat acedian vaikutukset

JA aina kun se alkaa jossakin määrin vallata jotakuta, se joko saa hänet jäämään keljainsä joutilaana ja laiskana, tekemättä mitään hengellistä edistystä, tai se ajaa hänet sieltä pois ja tekee hänet levottomaksi ja vaeltajaksi ja laiskaksi kaikenlaisten töiden suhteen, ja se saa hänet jatkuvasti kiertelemään veljien keljaä ja luostareita silmällä pitäen vain sitä, nimittäin sitä, missä tai millä tekosyyllä hän voi pian hankkia virvokkeita. Sillä joutilasten mieli ei voi ajatella mitään muuta kuin ruokaa ja vatsaa, ennen kuin se on saanut jonkin yhtä kylmän ja välinpitämättömän miehen tai naisen seuran, ja se hukkuu heidän asioihinsa ja liiketoimiinsa ja joutuu näin vähitellen vaarallisten puuhien pauloihin, niin että aivan kuin se olisi käärmeen kierteisiin kietoutuneena, se ei voi koskaan enää irrottautua ja palata entisen ammattinsa täydellisyyteen.

LUKU 7.Apostolin todistukset acedian hengestä

Siunattu apostoli, todellisen ja hengellisen lääkärin tavoin, joko nähdessään tämän taudin, joka johtuu acedia-hengestä, jo hiipivän sisään tai ennakoidessaan Pyhän Hengen ilmoituksen kautta, että se syntyisi munkkien keskuudessa, on nopea ennakoimaan sitä ohjeidensa parantavien lääkkeiden avulla. Kirjoittaessaan nimittäin tessalonikalaisille ja soveltaessaan aluksi taitavan ja erinomaisen lääkärin tavoin potilaidensa heikkouteen sanojensa rauhoittavaa ja lempeää lääkettä ja aloittaen rakkaudesta ja kehuen heitä siinä kohdassa, jotta tämä tappava haava, kun sitä on hoidettu lievemmällä lääkkeellä, menettäisi vihaisen kiihkonsa ja kestäisi helpommin ankarampaa hoitoa, hän sanoo: ”Mutta veljellisestä rakkaudesta teillä ei ole mitään tarvetta, että minä kirjoittaisin teille, sillä te itse olette saaneet Jumalalta opetuksen rakastaa toisianne. Sillä näin teette kaikkia veljiä kohtaan koko Makedoniassa.”” Hän aloitti ensin ylistyksen rauhoittavalla sovelluksella ja teki heidän korvansa alistuviksi ja valmiiksi parantavien sanojen lääkkeeksi. Sitten hän jatkaa: ”Mutta me pyydämme teitä, veljet, että teillä olisi vielä enemmän yltäkylläisyyttä.” Tähän asti hän rauhoittelee heitä ystävällisillä ja lempeillä sanoilla; sillä hän pelkäsi, etteivät he olisi vielä valmiita vastaanottamaan täydellistä parannusta. Miksi sinä, oi apostoli, pyydät, että he voisivat lisääntyä enemmän rakkaudessa, josta olit edellä sanonut: ”Mutta veljellisestä rakkaudesta meillä ei ole tarvetta kirjoittaa sinulle”? Ja miksi on tarpeen, että sanot heille: ”Mutta me pyydämme, että teillä olisi enemmän yltäkylläisyyttä”, kun heille ei ole tarvinnut lainkaan kirjoittaa tästä asiasta, varsinkin kun lisäät vielä syyn, miksi he eivät tarvitse sitä, sanoen: ‘Sillä te itse olette saaneet Jumalalta sen, että te rakastatte toisianne.’” Ja lisäät vielä kolmannen, vielä tärkeämmän asian: ettei heitä ole ainoastaan opetettu Jumalalta, vaan että he myös käytännössä toteuttavat sen, mitä heille on opetettu. ”Sillä tätä teette”, hän sanoo, ei yhdelle tai kahdelle, vaan ‘kaikille veljille’, eikä vain omille kansalaisillenne ja ystävillenne, vaan ‘koko Makedoniassa’. Kertokaa meille sitten, pyydän, miksi te aloitatte niin erityisesti tästä. Jälleen hän jatkaa: ”Mutta me pyydämme teitä, veljet, että teillä olisi vielä enemmän yltäkylläisyyttä.” Ja vaikeuksin hän lopulta puhkeaa siihen, mihin hän aiemmin ajoi: ”ja että te vaivaudutte olemaan hiljaa.” Hän antoi ensimmäisen tavoitteen. Sitten hän lisää toisen: ”ja hoitakaa omat asianne”, ja vielä kolmannen: ”ja tehkää työtä omilla käsillänne, niin kuin olemme käskeneet teitä tekemään”; neljäs: ‘ja kulkekaa rehellisesti niitä kohtaan, jotka ovat ulkopuolella’; viides: ”älkääkä himoitko kenenkään omaisuutta.” Katso, voimme nähdä sen epäröinnin läpi, joka sai hänet näillä alkusanoilla lykkäämään sen lausumista, mitä hänen mielensä oli täynnä: ”Ja että te pidätte huolen siitä, että olette hiljaa”, toisin sanoen, että pysähdytte keljassänne ettekä häiriinny huhuista, jotka yleensä kumpuavat joutavien ihmisten toiveista ja juoruilusta ja siten itse häiritsette muita. Ja ”tehdä omia asioitanne”: teidän ei pidä haluta uteliaasti vaatia maailman tekoja tai toisten elämää tutkiessanne haluta käyttää voimianne, ei itsensä parantamiseen ja hyveellisyyteen pyrkimiseen vaan veljienne väheksymiseen. ”Ja tehkää työtä omilla käsillänne, niin kuin olemme teitä käskeneet.” Varmistaakseen sen, mistä hän oli edellä varoittanut heitä, eli etteivät he saisi olla levottomia ja huolestuneita toisten ihmisten asioista, eivät saisi toimia epärehellisesti ulkopuolisia kohtaan eivätkä himoita toisen tavaroita, hän lisää nyt ja sanoo: ‘Ja tehkää työtä omilla käsillänne, niin kuin olemme teitä käskeneet.’ Tämä on hänen sanansa. Sillä hän on selvästi osoittanut, että vapaa-aika on syy siihen, miksi ne asiat tehtiin, joita hän edellä moitti. Sillä ei kukaan muu voi olla levoton tai ahdistua toisten asioista kuin se, joka ei tyydy paneutumaan omien käsiensä työhön. Hän lisää myös neljännen pahan, joka myöskin johtuu tästä vapaa-ajasta, nimittäin sen, etteivät he saisi vaeltaa epärehellisesti: kun hän sanoo: ”Ja että te vaellatte rehellisesti niitä kohtaan, jotka ovat ulkopuolella.” Se ei voi mitenkään kulkea rehellisesti edes niiden keskuudessa, jotka ovat tämän maailman miehiä, joka ei tyydy solunsa eristäytyneisyyteen ja omien käsiensä työhön, vaan hän on varmasti epärehellinen etsiessään tarvitsemaansa ravintoa, ja hän vaivautuu imartelemaan, seuraamaan uutisia ja juoruja, etsimään tilaisuuksia höpöttelyyn ja tarinoihin, joiden avulla hän voi saada jalansijaa ja päästä sisään toisten taloihin. ”Ja ettette himoitsisi toisen tavaroita.” Se, joka ei huolehdi siitä, että hänen päivittäinen ruokansa riittää hänen käsiensä velvollisuudentuntoisella ja rauhallisella työllä, katselee varmasti kateellisella silmällä toisen lahjoja ja lahjoja. Näette, millaiset olosuhteet, ja kuinka vakavat ja häpeälliset, kumpuavat yksinomaan vapaa-ajan sairaudesta. Lopuksi, juuri niitä ihmisiä, joita hän ensimmäisessä kirjeessään oli hoitanut sanojensa lempeällä käytöllä, hän pyrkii toisessa kirjeessään parantamaan ankarammilla ja ankarammilla lääkkeillä, kuin niitä, jotka eivät olleet hyötyneet lempeämmästä hoidosta; eikä hän enää sovella hoitoa lempeillä sanoilla, ei lempeillä ja ystävällisillä ilmaisuilla, kuten näillä: ”Mutta me pyydämme teiltä, veljet”, vaan ”Me vannomme teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te vetäydytte pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa epäsäännöllisesti”. Siinä hän pyytää, tässä hän vannoo. Siinä on suostuttelevan ystävällisyys; tässä protestoivan ja uhkaavan ankaruus. ”Me vannomme teitä, veljet”, koska kun ensin pyysimme teitä, te kieltäydyitte kuuntelemasta; nyt ainakin tottelette uhkauksiamme. Ja tämän kehotuksen hän tekee kauhistuttavaksi, ei pelkällä sanallaan, vaan Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen kiroamisella; sillä hän pelkää, etteivät he taas halveksisi sitä pelkkänä ihmisen sanana ja ajattelisi, ettei sillä ole suurta merkitystä. Ja heti tämän jälkeen hän yrittää parantaa kuin taitava lääkäri, jolla on märkiviä raajoja, joihin hän ei voinut soveltaa lievää hoitoa, vaan hän yrittää parantaa viiltämällä hengellisellä veitsellä sanoen: ”että te vetäydytte pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa epäjärjestyksessä eikä sen perinteen mukaan, jonka te olette meiltä saaneet.” Ja näin hän kehottaa heitä vetäytymään niistä, jotka eivät halua löytää aikaa työhön, ja leikkaamaan heidät pois kuin raajat, jotka ovat vapaa-ajan märkivien haavojen saastuttamia: testatkaa, että joutilaisuuden sairaus voisi jonkun tappavan tartunnan tavoin tartuttaa jopa terveen osan heidän raajoistaan asteittain etenevän tartunnan kautta. Ja kun hän aikoo puhua niistä, jotka eivät suostu tekemään työtä omin käsin ja syömään leipäänsä rauhassa, joista hän kehottaa heitä vetäytymään, kuulkaa, millaisilla moitteilla hän leimaa heidät heti alussa. Ensin hän kutsuu heitä ”epäsiisteiksi” ja ”jotka eivät vaella perinteen mukaan”. Toisin sanoen hän leimaa heidät itsepäisiksi, koska he eivät vaella hänen määräyksensä mukaan, ja ”epärehellisiksi”, eli he eivät noudata oikeita ja sopivia aikoja ulosmenossa, vierailuissa ja keskusteluissa. Sillä epäsiisti ihminen on varmasti altis kaikille näille virheille. ”Eivätkä sen perinteen mukaan, jonka he ovat saaneet meiltä.” Ja tässä hän leimaa heidät tavallaan kapinallisiksi ja halveksiviksi, jotka eivät halunneet noudattaa sitä perinnettä, jonka he olivat saaneet häneltä, eivätkä halunneet noudattaa sitä, mitä he eivät ainoastaan muistaneet, että mestari oli opettanut sanoin, vaan minkä he tiesivät hänen myös toteuttaneen teoin. ”Sillä te itse tiedätte, miten teidän pitäisi olla meidän seuraajamme.” Hän kasaa valtavan kasan moitteita väittäessään, että he eivät noudattaneet sitä, mikä oli yhä heidän muistissaan ja minkä he olivat oppineet paitsi suullisen opetuksen kautta myös saaneet hänen esimerkkinsä kannustamana toiminnassa.

LUKU 8.Että se on varmasti levoton, joka ei tyydy omien käsiensä työhön

”SIITÄ SYYSTÄ, ettemme olleet levottomia teidän keskuudessanne”. Kun hän tahtoo työnteon harjoittamisella osoittaa, ettei hän ollut heidän keskuudessaan levoton, hän osoittaa täysin, että ne, jotka eivät tahdo tehdä työtä, ovat aina levottomia, mikä johtuu joutilaisuuden viasta. ”Emmekä me syöneet kenenkään leipää turhaan.” Jokaisella ilmaisulla pakanoiden opettaja etenee askeleen eteenpäin moitteessaan. Evankeliumin saarnaaja sanoo, ettei hän ole syönyt kenenkään leipää turhaan, sillä hän tietää, että Herra on käskenyt, että ”niiden, jotka julistavat evankeliumia, on elettävä evankeliumista”: taas: ”Työn tekijä on ruokansa arvoinen”. Ja jos siis hän, joka saarnasi evankeliumia ja suoritti niin ylevää ja hengellistä työtä, ei uskaltautunut Herran käskyyn luottaen syömään leipäänsä ilmaiseksi, niin mitä me teemme, joille ei ole uskottu ainoastaan sanan julistamista, vaan myös sielujen parantamista, paitsi meidän omiin velvollisuuksiimme sitoutuneina? millä luottamuksella uskallamme tyhjin käsin syödä leipämme ilmaiseksi, kun ”valittu astia”, jota pakotti hänen huolensa evankeliumista ja hänen saarnatyöstään, ei uskaltanut syödä ilman, että olisi tehnyt työtä omilla käsillään? ”Mutta vaivalla”, hän sanoo, ‘ja väsymyksellä, yötä päivää työskennellen, ettemme olisi kenellekään teistä rasitukseksi’.” Tähän asti hän vahvistaa ja lisää moitteitaan. Sillä hän ei vain sanonut: ”Me emme syöneet leipää turhaan keneltäkään ja sitten lopeta lyhyesti. Sillä olisi voitu ajatella, että hän elätti itsensä omilla yksityisillä varoillaan ja säästämillään rahoilla tai toisten ihmisten rahoilla, joskaan ei heidän keräyksillään ja lahjoillaan. ”Mutta työtä”, hän sanoo, ”ja väsymystä, yötä päivää työskentely on, kun sitä erityisesti tuetaan omalla työllämme. Ja tätä, hän sanoo, emme tehneet omasta tahdostamme ja omaksi iloksemme, kuten lepo ja ruumiillinen liikunta edellyttäisivät, vaan niin kuin tarpeemme ja ruoan puute pakottivat meidät tekemään, ja se ei ilman suurta ruumiillista väsymystä. Sillä en ainoastaan koko päivän ajan, vaan myös yöllä, joka näyttää olevan varattu ruumiilliselle levolle, tein jatkuvasti käsilläni töitä, koska olin huolissani ruoasta.

LUKU 9. Että ei ainoastaan apostoli, vaan ne kaksi, jotka olivat hänen kanssaan, tekivät työtä omin käsin

JA hän todistaa, ettei hän yksin elänyt näin heidän keskuudessaan, jottei tämä menetelmä ehkä vaikuttaisi tärkeältä tai yleispätevältä, jos hän turvautuisi vain omaan esimerkkiinsä. Vaan hän ilmoittaa, että kaikki ne, jotka olivat hänen kanssaan nimitetyt evankeliumin palvelukseen, eli Silvanus ja Timoteus, jotka kirjoittivat tämän hänen kanssaan, työskentelivät samalla tavalla. Sillä sanomalla, ettemme olisi kenellekään teistä rasitteeksi, hän peittää heidät suurella häpeällä. Sillä jos hän, joka julisti evankeliumia ja kehui sitä merkeillä ja voimallisilla teoilla, ei uskaltanut syödä leipää ilmaiseksi, jottei hän olisi kenellekään rasitteeksi, miten ne miehet voivat olla ajattelematta, että he ovat rasitteeksi, jotka ottavat sitä joka päivä jouten ja vapaa-ajallaan?

LUKU 10.Että apostoli tästä syystä teki työtä omilla käsillään, jotta hän antaisi meille esimerkin työstä

”EI niin kuin meillä ei olisi voimaa, vaan jotta me itse antaisimme teille esikuvan, jotta te meitä jäljittelisitte”. Hän paljastaa syyn, miksi hän asetti itselleen tällaisen työn: ”Jotta”, sanoo hän, ”voisimme itse antaa teille esimerkin, jotta voitte jäljitellä meitä, jotta, jos sattumalta unohdatte sanojemme opetuksen, joka niin usein kulkee korvissanne, voisitte ainakin pitää muistissanne silmämääräisen näytön antaman esimerkin elämäntavastani. Tässä ei myöskään ole vähäistä moittimista heitä kohtaan, kun hän sanoo, että hän on käynyt läpi tätä työtä ja väsymystä yötä päivää vain näyttääkseen esimerkkiä, ja että he eivät kuitenkaan halunneet saada opetusta, vaikka hän ei ollutkaan velvollinen tekemään sitä, mutta hän kuitenkin aiheutti itselleen tällaista vaivaa. ”Ja tosiaankin”, hän sanoo, ”vaikka meillä oli valta ja mahdollisuudet käyttää kaikkea omaisuuttanne ja varallisuuttanne ja vaikka tiesin, että minulla oli Herramme lupa käyttää niitä, en silti käyttänyt tätä valtaa, jottei se, mitä oikein ja laillisesti tein, olisi antanut muille vaarallisen joutilaisuuden esimerkkiä. Ja siksi evankeliumia saarnatessani pidin parempana tulla elätetyksi omilla käsilläni ja omalla työlläni, jotta voisin avata teille, jotka haluatte kulkea hyveen tiellä, täydellisyyden tien ja jotta voisin työni kautta näyttää esimerkkiä hyvästä elämästä.””

LUKU 11. Että hän saarnasi ja opetti ihmisiä työskentelemään paitsi esimerkillään myös sanoillaan

MUTTA, jottei kenties ajateltaisi, että kun hän työskenteli hiljaisuudessa ja yritti opettaa heitä esimerkillään, hän ei ollut opettanut heitä käskyillä ja varoituksilla, hän jatkaa sanomalla: ”Sillä kun me olimme teidän kanssanne, tämän me julistimme teille, että jos ihminen ei tee työtä, ei hänen pidä myöskään syödä.” Vielä suuremmaksi hän tekee heidän joutilaisuutensa, sillä vaikka he tiesivät, että hän hyvän mestarin tavoin teki käsillään töitä opetuksensa tähden ja heitä opastaakseen, he kuitenkin häpesivät jäljitellä häntä; ja hän korostaa meidän ahkeruuttamme ja huolellisuuttamme sanomalla, että hän ei ainoastaan antanut heille tätä esimerkkinä silloin, kun hän oli läsnä, vaan että hän myös jatkuvasti julisti sitä sanoin sanoen, että jos joku ei tahdo tehdä työtä, niin ei myöskään hänen pidä syödä.

LUKU 12.Hänen sanomastaan: ”Jos joku ei tahdo tehdä työtä, ei hänen tule myöskään syödä.”

JA nyt hän ei enää puhu heille opettajan tai lääkärin neuvoja, vaan etenee tuomion ankaruudella ja, apostolisen auktoriteettinsa jatkaessa, julistaa tuomion halveksujilleen ikään kuin tuomarinistuimelta: Tarkoitan sillä vallalla, jonka hän, kirjoittaessaan uhkaavasti korinttilaisille, ilmoitti saaneensa Herralta, kun hän kehotti synnissä kiinni olevia kiirehtimään ja korjaamaan elämänsä ennen hänen tuloaan; näin hän kehotti heitä: ”Minä pyydän teitä, etten minä läsnä ollessani uskaltaudu joitakin vastaan sillä vallalla, joka minulle on annettu teitä vastaan. ” Ja jälleen: ”Sillä jos minäkin hieman kerskailen sillä vallalla, jonka Herra on antanut minulle rakentamiseksi, enkä teidän tuhoksenne, niin en häpeä sitä.” Sillä vallalla, sanon minä, hän julistaa: ”Jos joku ei tahdo tehdä työtä, älköönkä syökö.” Hän ei rankaise heitä lihallisella miekalla, vaan Pyhän Hengen voimalla kieltää heiltä tämän elämän hyödykkeet, niin että jos he sattumalta, ajattelematta tulevan kuoleman tuomaa rangaistusta, jäisivätkin mukavuudenhalun vuoksi itsepäisiksi, niin luonnon vaatimukset ja välittömän kuoleman pelko pakottaisivat heidät viimein tottelemaan hänen tervehdyttävää käskyään.

LUKU 13.Hänen sanomastaan: ”Olemme kuulleet, että jotkut teistä vaeltavat epäjärjestyksessä.”

SITTEN kaiken tämän evankeliumin ankaran ankaruuden jälkeen hän paljastaa nyt syyn, miksi hän esitti kaikki nämä asiat. ”Sillä me olemme kuulleet, että jotkut teistä vaeltavat epäjärjestyksessä, eivät tee työtä lainkaan, vaan uteliaasti sekaantuvat.” Hän ei tyydy missään vaiheessa puhumaan niistä, jotka eivät suostu antautumaan työhön, ikään kuin he olisivat vain yhden sairauden uhreja. Ensimmäisessä kirjeessään hän nimittäin puhuu heistä ”epäjärjestyksessä”, jotka eivät vaeltaneet niiden traditioiden mukaan, jotka he olivat saaneet häneltä; ja hän väittää myös, että he olivat levottomia ja söivät leipänsä turhaan. Jälleen hän sanoo tässä: ”Me olemme kuulleet, että teidän keskuudessanne on joitakin, jotka vaeltavat epäjärjestyksessä.” Ja heti hän lisää toisen heikkouden, joka on tämän levottomuuden perusta, ja sanoo: ”eivät työskentele lainkaan.” Hän lisää myös kolmannen sairauden, joka versoo tästä jälkimmäisestä kuin jokin verso: ”mutta uteliaasti sekaantuen”.

LUKU 14.Kuinka ruumiillinen työ ehkäisee monia vikoja

JA niinpä hän ei hukkaa aikaa siinä, että hän soveltaa heti sopivaa lääkettä niin monien vikojen kannusteeksi, ja jättäessään syrjään sen apostolisen voimansa, jota hän oli käyttänyt vähän aikaisemmin, hän ottaa jälleen kerran hyvän isän tai hyvän lääkärin hellän luonteen ja, ikään kuin he olisivat hänen lapsiaan tai potilaitaan, soveltaa parantavilla neuvoillaan parannuskeinoja heidän parantamisekseen, sanomalla: ”Nyt me kehotamme niitä, jotka ovat sellaisia, ja pyydämme heitä Herran Jeesuksen kautta, että he hiljaisuudessa työskentelemällä söisivät oman leipänsä.” Kaikkien näiden haavaumien syyn, jotka kumpuavat joutilaisuuden juuresta, hän parantaa kuin joku taitava lääkäri yhdellä ainoalla tervehdyttävällä kehotuksella tehdä työtä; sillä hän tietää, että kaikki muut huonot oireet, jotka ikään kuin kumpuavat samasta rykelmästä, häviävät heti, kun päävaivan syy on poistettu.

LUKU 15. Kuinka ystävällisyyttä tulisi osoittaa myös laiskoille ja huolimattomille

Siitä huolimatta kaukokatseisen ja huolellisen lääkärin tavoin hän ei ole ainoastaan huolissaan sairaiden haavojen parantamisesta, vaan antaa sopivia ohjeita myös kokonaisuudelle, jotta heidän terveytensä säilyisi jatkuvasti, ja sanoo: ”Mutta älkää väsykö hyvissä teoissa.” Te, jotka seuraatte meitä eli meidän tapojamme, kopioikaa teille annettua esimerkkiä jäljittelemällä m m työtä älkääkä seuratko heidän laiskuuttaan ja laiskuuttaan: ”Älkää väsykö hyvään tekoon”, ts. osoittakaa myös te ystävällisyyttä heitä kohtaan, jos he eivät sattumalta ole noudattaneet sitä, mitä me sanoimme. Niin kuin hän silloin oli ankara heikkokuntoisia kohtaan peläten, etteivät he laiskuuden uuvuttamina antautuisi levottomuuteen ja uteliaisuuteen, niin hän nyt kehottaa niitä, jotka ovat terveitä, olemaan pidättelemättä sitä ystävällisyyttä, jota Herran käsky kehottaa meitä osoittamaan hyville ja pahoille, vaikka jotkut pahat ihmiset eivät kääntyisikään terveeseen oppiin; eikä myöskään pidättäytymään tekemästä hyvää ja rohkaisemasta heitä sekä lohdutuksen sanoilla että moitteilla ja tavallisella ystävällisyydellä ja kohteliaisuudella.

LUKU 16. Kuinka meidän tulisi varoittaa niitä, jotka tekevät väärin, ei vihasta vaan rakkaudesta

MUTTA taas siltä varalta, että jotkut saattaisivat rohkaistua tästä lempeydestä ja halveksia totella hänen käskyjään, hän jatkaa apostolin ankaruudella: ”Mutta jos joku ei tottele meidän sanojamme tämän kirjeen kautta, niin ottakaa se ihminen huomioon älkääkä seurustelko hänen kanssaan, niin että hän joutuisi häpeään.” Ja varoittaessaan heitä siitä, mitä heidän tulisi noudattaa häntä ja kaikkien hyvää ajatellen, ja siitä, kuinka huolellisesti heidän tulisi noudattaa apostolien käskyjä, hän liittää varoitukseensa samalla kertaa mitä lempeimmän isän ystävällisyyden ja opettaa heille, ikään kuin he olisivat hänen lapsiaan, millaista veljellistä asennetta heidän tulisi rakkaudesta viljellä edellä mainittuja kohtaan. ”Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan varoittakaa häntä kuin veljeä.” Tuomarin ankaruuteen hän yhdistää isän kiintymyksen ja lieventää ystävällisyydellä ja lempeydellä tuomiota, joka on annettu apostolisen ankarasti. Sillä hän käskee heitä panemaan merkille sen miehen, joka halveksuu hänen käskyjensä noudattamista, ja olemaan pitämättä hänen seuraansa; mutta hän ei kuitenkaan kehota heitä tekemään tätä vääränlaisesta vastenmielisyyden tunteesta, vaan veljellisestä kiintymyksestä ja huomaavaisuudesta hänen muuttumisensa suhteen. ”Älkää seurustelko”, hän sanoo, ‘hänen kanssaan, jotta hän häpeäisi’; niin että, vaikkei minun lempeät syytökseni parantaisikaan häntä, hän saattaa viimein joutua häpeään, kun hänet erotetaan julkisesti teistä kaikista, ja näin hän voi jonain päivänä alkaa palautua pelastuksen tielle.

LUKU 17.Erilaiset kohdat, joissa apostoli julistaa, että meidän pitäisi tehdä työtä,

tai joissa osoitetaan, että hän itse teki työtä Efesolaiskirjeessä hän myös antaa näin ollen syytöksen tästä työnteon aiheesta, sanoen: ”Joka on varastanut, älköön nyt enää varastako, vaan tehköön työtä, tehköön käsillään työtä, joka on hyvää, jotta hänellä olisi jotain annettavaa sille, joka kärsii puutetta.”” Ja myös Apostolien teoista huomaamme, että hän ei ainoastaan opettanut tätä, vaan myös itse harjoitti sitä. Kun hän nimittäin oli tullut Korinttiin, hän ei sallinut majoittua mihinkään muualle kuin Akvilan ja Priskillan luokse, koska he harjoittivat samaa ammattia, jota hän itse oli tottunut harjoittamaan. Sillä me luemme näin: ”Ja kun Paavali tämän jälkeen lähti Ateenasta ja tuli Korinttiin, löysi hän erään juutalaisen, Akvila-nimisen, Pontuksessa syntyneen, ja Priskillan, hänen vaimonsa, ja hän tuli heidän luokseen, koska he olivat samaa ammattia, ja hän asui heidän luonaan ja teki työtä, sillä he olivat ammatiltaan telttasepäntyöntekijöitä.”

LUKU18. Apostoli teki sen, minkä hän katsoi riittäväksi hänelle ja muille, jotka olivat hänen kanssaan

SITTEN hän meni Miletoon ja lähetti sieltä Efesoon ja kutsui luokseen Efeson seurakunnan vanhimmat ja antoi heille käskyn, kuinka heidän tuli hallita Jumalan seurakuntaa hänen poissa ollessaan, ja sanoi: ”Hän on Jumalan seurakunta: ”Te itse tiedätte, kuinka nämä kädet ovat palvelleet sellaisten asioiden puolesta, jotka ovat olleet välttämättömiä minulle ja niille, jotka ovat kanssani. Minä olen osoittanut teille kaiken, kuinka teidän pitäisi näin työtä tehden tukea heikkoja ja muistaa Herran Jeesuksen sanat, kuinka hän sanoi: ”On autuaampaa antaa kuin ottaa.” Hän jätti meille painavan esimerkin elintavoistaan, sillä hän todistaa, että hän ei tehnyt ainoastaan sitä, mikä tyydyttäisi pelkästään hänen omat ruumiilliset tarpeensa, vaan myös sen, mikä riittäisi niiden tarpeisiin, jotka olivat hänen kanssaan: tarkoitan niitä, jotka, koska he olivat kiireisiä velvollisuuksiensa vuoksi, eivät voineet hankkia itselleen ruokaa omin käsin. Ja niin kuin hän kertoo tessalonikalaisille, että hän oli työskennellyt antaakseen heille esimerkin, jotta he voisivat jäljitellä häntä, niin myös tässä hän antaa ymmärtää jotakin samankaltaista, kun hän sanoo: ”Minä olen näyttänyt teille kaiken, kuinka teidän niin työtä tehden pitäisi tukea heikkoja”, eli niin henkisesti kuin ruumiillisesti; toisin sanoen, että meidän pitäisi olla ahkeria heidän tarpeidensa tyydyttämisessä, ei runsaudestamme tai varatuista rahoista tai jonkun toisen anteliaisuudesta ja varallisuudesta, vaan pikemminkin hankkimalla tarvittava summa omalla työllämme ja vaivannäöllä.

LUKU 19.Miten meidän tulisi ymmärtää nämä sanat: ”On autuaampaa antaa kuin ottaa.”

JA hän sanoo, että tämä on Herran käsky: ”Sillä hän itse”, nimittäin Herra Jeesus, sanoi hän, ”sanoi, että on autuaampaa antaa kuin ottaa.” Se tarkoittaa, että antajan anteliaisuus on siunatumpaa kuin vastaanottajan tarve, kun lahjaa ei anneta rahasta, joka on pidättäytynyt epäuskon tai uskottomuuden vuoksi, eikä ahneuden varastamista aarteista, vaan se tuotetaan oman työmme ja rehellisen uurastuksemme hedelmistä. Ja niinpä ”on autuaampaa antaa kuin ottaa”, koska vaikka antaja jakaa vastaanottajan köyhyyden, hän kuitenkin ahkerasti ja hurskaalla huolenpidolla omalla työllään huolehtii siitä, että ei riitä vain omiin tarpeisiinsa, vaan myös siitä, mitä hän voi antaa jollekin puutteessa olevalle; ja niin häntä koristaa kaksinkertainen armo, koska antamalla pois kaiken omaisuutensa hän turvaa Kristuksen täydellisen luopumisen ja osoittaa kuitenkin työllään ja ajatuksillaan rikkaan anteliaisuutta; kunnioittaen näin Jumalaa rehellisellä työllään ja poimimalla hänelle hänen vanhurskautensa hedelmiä, kun taas toinen, joka on laiskuudesta ja velttoudesta uupunut, osoittaa itsensä apostolin sanan mukaan ruoan kelvottomaksi, koska hän käskyä uhmaten ottaa sitä joutilaisuudessa, ei ilman synnin ja itsepäisyyden syyllisyyttä.

LUKU 20. Eräästä laiskasta veljestä, joka yritti taivutella muita lähtemään luostarista

ME tunnemme erään veljen, jonka nimen antaisimme, jos siitä olisi jotain hyötyä, joka, vaikka hän oli jäänyt luostariin ja vaikka hänen oli pakko luovuttaa vahtimestarille päivittäin kiinteä tehtävänsä, kuitenkin peläten, ettei häntä saattaisi johdattaa johonkin suurempaan työosuuteen tai että joku innokkaammin työtä tekevä joutuisi häpeään, kun hän oli nähnyt jonkun luostariin hyväksytyn veljen, joka uskonsa kiihkeydessä halusi tehdä suuremman työosuuden myynnin, ja jos hän huomasi, ettei hän salaisella suostuttelulla voinut estää tätä toteuttamasta aikomustaan, hän suostutteli häntä huonoilla neuvoilla ja kuiskauksilla lähtemään sieltä. Ja päästäkseen helpommin eroon hän teeskenteli, että hänkin oli jo monesta syystä loukkaantunut ja halusi lähteä, jos vain löytäisi matkaseuraa ja tukea matkalle. Ja kun hän oli salaa luostariin juoksemalla saanut hänet suostumaan ja sopinut hänen kanssaan luostarista lähdön ajankohdan ja paikan, jonne hänen oli mentävä sitä ennen ja jossa hänen oli odotettava häntä, hän itse pysähtyi paikalleen teeskennellen, että hän seuraisi häntä, ja pysähtyi sinne, missä hän oli. Ja kun toinen ei häpeissään pakomatkastaan uskaltanut palata takaisin luostariin, josta oli paennut, pysähtyi hänen pakomatkansa surkea tekijä luostariin. Riittää, että olemme antaneet tämän ainoan esimerkin tämänkaltaisista ihmisistä, jotta aloittelijat olisivat varuillaan ja jotta osoittaisimme selvästi, mitä pahaa joutilaisuus, kuten Raamattu sanoo, voi saada aikaan munkin mielessä ja miten ”paha tiedonvälitys turmelee hyvät tavat”.

LUKU 21. Erilaisia kohtia Salomon kirjoituksista apatiaa vastaan

JA Salomo, viisain ihmisistä, osoittaa selvästi monissa kohdissa tätä joutilaisuuden vikaa, kuten hän sanoo: ”Joka seuraa joutilaisuutta, se täyttyy köyhyydestä”, joko näkyvästä tai näkymättömästä köyhyydestä, johon joutilas ja erilaisiin vikoihin sotkeutunut ihminen varmasti joutuu, ja hän on aina vieras Jumalan katselemiselle ja hengelliselle rikkaudelle, josta siunattu apostoli sanoo: ”Sillä kaikessa te olette rikastuneet hänessä, kaikessa puhuttelussa ja kaikessa tuntemisessa. ” Mutta tästä joutilaan köyhyydestä hän toisaalla kirjoittaa myös näin: ”Jokainen laiskuri puetaan revittyihin vaatteisiin ja ryysyihin.” Sillä varmasti hän ei ansaitse tulla koristelluksi tuolla katoamattomuuden vaatteella (josta apostoli sanoo: ”Pukeutukaa Herraan Jeesukseen Kristukseen”, ja taas ”Pukeutukaa vanhurskauden ja rakkauden rintapanssariin”), josta Herra itse puhuu myös Jerusalemille profeetan kautta: ”Nouse, nouse, Jerusalem, pue yllesi kirkkautesi vaatteet)”, joka laiskan uneliaisuuden tai onnettomuuden vallassa mieluummin pukeutuu, ei työllä ja ahkeruudella, vaan joutilaisuuden ryysyihin, jotka hän repii irti Raamatun kiinteästä kappaleesta ja ruumiista, ja pukee laiskuuteensa ei mitään kunnian ja kirkkauden vaatetta, vaan häpeällisen viitan ja tekosyyn. Sillä niillä, joita tämä laiskuus vaivaa, eivätkä he halua elättää itseään omien käsiensä työllä, niin kuin apostoli jatkuvasti teki ja kehotti meitä tekemään, on tapana käyttää hyväksi eräitä Raamatun todisteita, joilla he yrittävät verhota joutilaisuuttaan, sanoen, että kirjoitettu on: ”Älkää ponnistako sen lihan eteen, joka katoaa, vaan sen, joka jää iankaikkiseen elämään”, ja ”Minun lihani on tehdä Isäni tahto”. Mutta nämä todisteet ovat (ikään kuin) evankeliumin kiinteästä kappaleesta riepuja, jotka on omaksuttu tätä tarkoitusta varten, nimittäin peittämään joutilaisuutemme ja häpeämme häpeää sen sijaan, että ne pitäisivät meidät lämpimänä ja kaunistaisivat meidät sillä kalliilla ja loistavalla hyveen vaatteella, jonka sananlaskujen viisas nainen, joka oli pukeutunut voimalla ja kauneudella, sanotaan valmistaneen joko itselleen tai miehelleen, josta sanotaan kohta: ”Voima ja kauneus ovat hänen vaatteensa, ja hän iloitsee viimeisinä päivinä.” Tästä joutilaisuuden pahasta Salomo mainitsee näin uudelleen: ”Tyhjäntoimittajien tiet ovat täynnä orjantappuroita”, toisin sanoen näitä ja muita vastaavia vikoja, joiden apostoli edellä julisti johtuvan joutenolosta. Ja taas: ”Ja taas: ”Jokainen laiskuri on aina puutteessa.” Ja näistä Apostoli mainitsee sanoessaan: ”Ja että te ette kaipaa mitään keneltäkään”. Ja lopuksi: ”Jos teillä on jotain, mitä ette tarvitse, niin se ei saa olla mitään, mitä ette tarvitse: ”Sillä joutilaisuus on ollut monien paheiden opettaja”, jotka Apostoli on selvästi luetellut edellä selostamassaan kohdassa: ”Työtä ei tehdä ollenkaan, vaan uteliaasti puuhastellaan.” Tähän virheeseen hän liittää myös toisen: ”Ja että te opettelisitte olemaan hiljaa”, ja sitten: ”että te tekisitte omat asianne ja vaeltaisitte rehellisesti niitä kohtaan, jotka ovat ulkopuolella, ettekä haluaisi mitään keneltäkään.” Niitä myös, jotka hän toteaa epäjärjestykkeljasiksi ja kapinallisiksi, hän kehottaa niitä, jotka ovat tosissaan, erottautumaan heistä: ”Että te vetäydytte”, hän sanoo, ‘jokaisesta veljestä, joka vaeltaa epäjärjestyksessä ja ei sen perinteen mukaan, jonka he ovat meiltä saaneet.’”

LUKU 22. Kuinka veljet Egyptissä tekevät käsillään työtä, ei ainoastaan omien tarpeidensa tyydyttämiseksi vaan myös vankilassa olevien palvelemiseksi

JA näiden esimerkkien opettamina isät Egyptissä eivät koskaan anna munkkien, etenkään nuorempien, olla toimettomina, vaan arvioivat heidän sydämensä tarkoituksen ja heidän kasvunsa kärsivällisyydessä ja nöyryydessä ahkeran työnteon kautta; eivätkä he ainoastaan salli heidän ottaa vastaan mitään muilta omien tarpeidensa tyydyttämiseksi, vaan lisäksi he eivät ainoastaan virkistä pyhiinvaeltajia ja veljiä, jotka tulevat heidän luonaan käymään, vaan he itse asiassa keräävät valtavan määrän elintarvikkeita ja ruokaa ja jakavat sitä Libyan nälänhädästä ja hedelmättömyydestä kärsiville alueille ja myös kaupunkeihin niille, jotka murehtivat vankiloiden kurjuudessa; sillä he uskovat, että tällaisella käden hedelmien uhraamisella he tuovat kohtuullisen ja oikean uhrin Herralle.

LUKU 23. Että joutilaisuus on syy siihen, miksi lännessä ei ole luostareita munkkeja varten

SYY on se, että näissä maissa emme näe löytyvän luostareita, joissa olisi niin paljon veljiä; sillä heitä ei elätetä oman työnsä voimavaroilla niin, että he voisivat pysyä niissä jatkuvasti; ja jos jollakin tapaa, jonkun toisen vapaamielisyyden kautta, olisi riittävästi varoja heidän elättämisekseen, niin kuitenkin rakkaus helppouteen ja sydämen levottomuus eivät salli heidän pysyä siellä pitkään. Siitä on periytynyt Egyptin vanhoilta isiltä tämä sanonta, jonka mukaan munkkia, joka tekee työtä, vaivaa vain yksi paholainen, mutta joutilasta piinaavat lukemattomat henget.

LUKU 24. Abba Paavalista, joka poltti joka vuosi tulella kaikki kättensä työt

LOPUKSI Abba Paavali, yksi suurimmista isistä, asui valtavassa autiomaassa, jota kutsutaan Porfyrian autiomaaksi, ja koska hänellä oli taatelipalmut ja pieni puutarha, jotka lievittivät ahdistusta, hänellä oli runsaasti elätettävää, ja runsaasti ruokaa, eikä hän voinut löytää mitään muuta työtä, joka olisi elättänyt hänet, koska hänen asuntoaan erotti kaupungeista ja asutuista seuduista seitsemän päivän tai jopa useamman päivän matka autiomaan halki, ja tavaran kuljettamisesta olisi pyydetty enemmän kuin työn hinta olisi ollut arvokas; Hän keräsi palmujen lehtiä ja vaati itseltään säännöllisesti päivittäistä työtä, ikään kuin hän olisi saanut siitä elantonsa. Ja kun hänen luolansa oli täyttynyt koko vuoden työstä, hän poltti joka vuosi tulella sen, minkä parissa hän oli niin ahkerasti työskennellyt; näin hän osoitti, että ilman ruumiillista työtä munkki ei voi pysähtyä paikalleen eikä nousta täydellisyyden korkeuksiin; niin että vaikka ravinnon tarve ei vaatinut tämän tekemistä, niin hän teki sen kuitenkin yksinkertaisesti siksi, että hän puhdisti sydämensä ja vahvisti ajatuksiaan, pysyi keljassään ja sai voiton onnettomuudesta ja karkotti sen.

LUKU 25. Abba Mooseksen sanat, jotka hän sanoi minulle acedian parantamisesta

Kun olin aloittamassa oleskeluani erämaassa ja olin sanonut abba Moosekselle, kaikkien pyhien päämiehelle, että minua oli eilen vaivannut hirvittävästi acedian kohtaus ja että voisin vapautua siitä vain juoksemalla heti abba Paavalin luo, hän sanoi: ”Sinä et ole vapauttanut itseäsi acediasta, vaan olet pikemminkin antautunut sen orjaksi ja alamaiseksi. Sillä vihollinen hyökkää vastedes voimakkaammin kimppuusi karkurina, koska se on nähnyt, että pakenit heti, kun sinut voitettiin riidassa: ellet toisella kerralla, kun liityt taisteluun sitä vastaan, päätä hälventää sen hyökkäyksiä ja kuumuutta hetkeksi hylkäämällä keljaäsi tai nukkumalla toimettomana, vaan opi pikemminkin voittamaan sitä kestävyydellä ja riidalla.”” Mistä kokemus on osoittanut, että acedia-kohtausta ei pidä väistää pakenemalla sitä, vaan voittaa vastustamalla sitä

KIRJA XI

TURHAMAISUUDEN HENGESTÄ

LUKU 1. Miten seitsemäs taistelumme on turhamaisuuden henkeä vastaan ja mikä on sen luonne

Seitsemäs taistelumme on kenodoksian henkeä vastaan, jota voimme kutsua turhaksi tai tyhjänpäiväiseksi kunniaksi: henki, joka ottaa monia muotoja ja on muuttuva ja hienovarainen, niin että sitä on vaikea, en sano, että sitä vastaan on vaikea suojautua, mutta se on vaikeampi nähdä läpi ja havaita, jopa kaikkein tarkimmilla silmillä.

LUKU 2. Kuinka turhamaisuus hyökkää munkin kimppuun paitsi hänen lihalliselta myös hänen hengellisellä puoleltaan

Sillä se ei hyökkää munkin kimppuun muiden vikojen tavoin ainoastaan lihallisella puolella, vaan myös hengellisellä puolella, vaan se soluttautuu oveluudella ja viekkaudella hänen mieleensä: niin että ne, joita lihalliset paheet eivät voi pettää, haavoittuvat vielä pahemmin hengellisen pätevyytensä kautta; ja sitä vastaan on sitä pahempi taistella, koska sitä on vaikeampi varoa. Sillä kaikkien muiden paheiden hyökkäys on avoimempi ja suoraviivaisempi, ja jokaisen niistä kohdalla, kun se, joka niitä lietsoo, saa vastaansa päättäväisen torjunnan, hän lähtee siitä heikompana pois, ja lyödyksi tullut vastustaja hyökkää seuraavalla kerralla uhrinsa kimppuun vähemmän tarmokkaasti. Mutta kun tämä sairaus on hyökännyt mielen kimppuun lihallisen ylpeyden avulla ja kun se on torjuttu vastauksen kilvellä, se taas, kuten jokin pahuus, joka ottaa monia muotoja, muuttaa entistä asuaan ja luonnettaan ja yrittää hyveiden varjolla lyödä ja tuhota valloittajansa.

LUKU 3. Kuinka monessa muodossa turhamaisuus esiintyy

Muiden vikojemme ja intohimojemme voidaan sanoa olevan yksinkertaisempia ja vain yhdenmuotoisia; mutta tämä ottaa monta, muuttaa muotoaan ja hyökkää sitä vastaan, joka sitä vastaan asettuu, joka puolelta, ja hyökkää valloittajansa kimppuun joka puolelta. Sillä se yrittää vahingoittaa Kristuksen sotilasta hänen pukeutumisessaan, tavassaan, kävelyssään, äänessään, työssään, valvomisessaan, paastossaan, rukouksessaan, vetäytymisessään, lukemisessaan, tiedossaan, vaikenemisessaan, kuuliaisuudessaan, nöyryydessään, kärsivällisyydessään; ja kuin jokin vaarallisin kallio, joka on kätketty aaltojen vyöryessä, se aiheuttaa ennakoimattoman ja kurjan haaksirikon niille, jotka purjehtivat kauniissa tuulessa, kun he eivät ole sitä varuillaan tai varuillaan sitä vastaan.

LUKU 4. Kuinka turhamaisuus hyökkää munkin kimppuun oikealta ja vasemmalta

JA niinpä sen, joka haluaa kulkea kuninkaan valtatietä pitkin ”vanhurskauden käsivarsien avulla, jotka ovat oikealla kädellä ja vasemmalla”, pitäisi apostolin opetuksen mukaan kulkea ”kunnian ja häpeän, pahan ja hyvän kertomuksen” läpi, ” ja ohjata hyveellistä kulkuaan kiusauksen aaltojen keskellä, harkintakykyisenä ruorissa ja Herran Hengen hengittäessä meitä, sillä tiedämme, että jos poikkeamme vähänkin oikealle tai vasemmalle, törmäämme pian vaarallisimpiin kallioihin. Näin meitä varoittaa Salomo, viisain kaikista ihmisistä: ”Älkää kääntykö oikealle tai vasemmalle”, toisin sanoen älkää imarrelko itseänne hyveillänne ja paisutelko hengellisillä saavutuksillanne oikealla kädellä; älkääkä vasemmalla kädellä paheiden tielle väistymällä etsikö niistä itsellenne (apostolin sanoja käyttäen) ‘kunniaa häpeästänne’. Sillä siinä missä paholainen ei voi luoda ihmisessä kerskailua hänen hyvin istuvan ja siistin pukeutumisensa avulla, hän yrittää tuoda sen esiin likaisen, halvan ja hoitamattoman tyylin avulla. Jos hän ei voi vetää ihmistä alas kunnialla, hän kaataa hänet nöyryydellä. Jos hän ei voi saada häntä paisumaan tiedon ja kaunopuheisuuden armolla, hän vetää hänet alas hiljaisuuden painolla. Jos ihminen paastoaa avoimesti, turhamaisuuden ylpeys hyökkää hänen kimppuunsa. Jos hän salaa sen halveksuakseen sen kunniaa, häntä vastaan hyökkää sama ylpeyden synti. Välttääkseen turhamaisuuden tahroja hän välttää pitkiä rukouksia veljien nähden; mutta koska hän kuitenkin tarjoaa niitä salaa eikä hänellä ole ketään, joka tietäisi siitä, hän ei välty turhamaisuuden ylpeydeltä.

5 LUKU Vertailu, joka osoittaa turhamaisuuden luonteen

MEIDÄN vanhimmat kuvaavat ihailtavasti tämän sairauden luonnetta sipulin kaltaiseksi, ja niiden sipulien kaltaiseksi, jotka kun riisut yhdestä päällyksestä, huomaatte olevan päällystetty toisella; ja niin usein kuin riisutte ne, huomaatte ne edelleen suojassa.

LUKU 6. Että turhasta kunniasta ei päästä kokonaan eroon yksinäisyyden eduilla.

Yksinäisyydessäkään se ei lakkaa jahtaamasta sitä, joka kunnian tähden on paennut kanssakäymistä kaikkien ihmisten kanssa. Ja mitä perusteellisemmin ihminen on karttanut koko maailmaa, sitä kiivaammin se jahtaa häntä. Se pyrkii ylpeydellä nostamaan yhden miehen korkealle, koska hän kestää paljon työtä ja vaivannäköä, toisen miehen, koska hän on äärimmäisen valmis tottelemaan, toisen miehen, koska hän päihittää muut ihmiset nöyryydessä. Yhtä ihmistä kiusataan hänen tietämyksensä laajuudella, toista hänen lukemisensa laajuudella, toista hänen valvomisensa pituudella. Tämä sairaus ei myöskään pyri haavoittamaan ihmistä muutoin kuin hänen hyveidensä kautta; se luo esteitä, jotka johtavat kuolemaan juuri niiden asioiden kautta, joiden kautta elämän antimia haetaan. Sillä kun ihminen haluaa vaeltaa pyhyyden ja täydellisyyden tiellä, viholliset eivät aseta ansojaan pettääkseen häntä minnekään muualle kuin sille tielle, jota pitkin hän vaeltaa, kuten autuas Daavid on sanonut: ”Sillä tiellä, jota minä vaelsin, he asettivat minulle ansan”; että juuri tällä hyveen tiellä, jota pitkin me vaellamme, kun painamme eteenpäin ‘korkean kutsumuksemme palkintoa’ kohti, saatamme riemuita menestyksestämme ja niin vajota alas ja pudota sielumme jalat kietoutuneina ja joutuneina turhamaisuuden ansoihin. Ja niin käy niin, että ne meistä, jotka eivät voisi olla voitettuja taistelussa vihollisen kanssa, joutuvat voittomme suuruuden valloittamiksi, tai sitten (mikä on toisenlainen petos), että ylikorostettuamme sen itsehillinnän rajat, joka meille on mahdollista, epäonnistumme pysyvyydessä kurssissamme ruumiillisen heikkouden vuoksi.

LUKU 7. Kuinka kunnianhimo, kun se on voitettu, nousee jälleen kiihkeämmin kuin koskaan taisteluun

KAIKKI paheet, kun ne on voitettu, heikkenevät, ja kun ne on lyöty, ne heikkenevät päivä päivältä, ja sekä paikan että ajan suhteen vähenevät ja laantuvat, tai ainakin, koska ne ovat vastakkaisten hyveiden vastakohtia, niitä on helpompi karttaa ja välttää; mutta tämä, kun se on lyöty, nousee jälleen kiihkeämmin kuin koskaan taisteluun; ja kun luulemme, että se on tuhottu, se elpyy jälleen, ja on sitä vahvempi kuolemansa tähden. Muut paheet hyökkäävät yleensä vain niiden kimppuun, jotka ne ovat voittaneet taistelussa; mutta tämä pahe jahtaa voittajiaan sitä kiivaammin; ja mitä perusteellisemmin sitä on vastustettu, sitä kiivaammin se hyökkää sen kimppuun, joka on riemuissaan voitostaan sitä vastaan. Ja tässä piilee vastustajamme ovela oveluus, nimittäin siinä, että kun hän ei voi voittaa Kristuksen sotilasta vihollisen aseilla, hän lyö hänet matalaksi omalla keihäällään.

LUKU 8. Kuinka kopeus ei hellitä autiomaassa eikä ikääntymisen myötä

MUUT paheet, kuten sanoimme, hellittävät joskus aseman tuomien etujen vuoksi, ja kun synnin aihe ja tilaisuus ja tilaisuus siihen poistetaan, ne löystyvät ja vähenevät; mutta tämä tunkeutuu autiomaahan sen kanssa, joka sitä pakenee, eikä sitä voi sulkea mistään paikasta, eikä se lakkaa, kun sen ulkoinen aihe poistetaan. Sillä se yksinkertaisesti rohkaistuu sen miehen hyveiden saavutuksista, jota vastaan se hyökkää. Sillä kaikki muut paheet, kuten edellä sanoimme, vähenevät joskus ajan kuluessa ja katoavat; tälle yksi elämän pituus, ellei sitä tueta taitavalla ahkeruudella ja harkitsevalla harkinnalla, ei ole este, vaan se itse asiassa antaa sille uutta polttoainetta turhamaisuudelle.

LUKU 9. Että turhamaisuus on sitä vaarallisempaa, että se on sekoittunut hyveisiin

LOPUKSI muut intohimot, jotka ovat täysin erilaisia kuin hyveet, jotka ovat niiden vastakohtia, ja jotka hyökkäävät meitä vastaan avoimesti ja ikään kuin päivänvalossa, ovat helpommin voitettavissa ja niitä vastaan on helpompi suojautua; mutta tämä, joka on sekoittunut hyveisiimme ja sotkeutunut taisteluun, taistelee ikään kuin yön pimeyden suojassa, pettää sitä vaarallisemmin niitä, jotka eivät ole varuillaan eivätkä ole valppaana.

LUKU 10. Esimerkki, joka osoittaa, kuinka Hiskia kukistui kateuden nuolella

Niinpä me luemme, että Juudan kuningas Hiskia, joka oli kaikin puolin täydellisen oikeamielinen ja Pyhän Kirjoituksen todistuksen mukaan hyväksytty mies, kukistui lukemattomien hyveistään annettujen kiitosten jälkeen yhdestä kateuden nuolesta. Ja hänet, joka yhdellä ainoalla rukouksellaan kykeni varmistamaan sadan kahdeksankymmentäviiden tuhannen assyrialaisen sotilaan kuoleman, jotka enkeli tuhosi yhdessä yössä, voitti kerskailu ja turhamaisuus. Hänestä – ohittaakseni hänen hyveidensä pitkän luettelon, jonka avaaminen veisi kauan aikaa – sanon vain tämän yhden asian. Hän oli mies, joka sen jälkeen, kun hänen elämänsä loppu oli määrätty ja hänen kuolemansa päivä Herran tuomiolla määrätty, sai yhdellä ainoalla rukouksella pidennettyä hänen elämälleen asetettuja rajoja viidellätoista vuodella, kun aurinko palasi kymmenen askelta takaisin, jonka se oli jo loistanut kulkiessaan kohti laskua, ja palatessaan hälvensi niitä viivoja, jotka sen kulkua seurannut varjo oli jo merkinnyt, ja antoi näin koko maailmalle kaksi päivää yhdessä, luonnon pysyvien lakien vastaisella huikealla ihmeellä. Kuitenkin näin suurten ja uskomattomien merkkien, näin suunnattomien todistusten jälkeen hänen hyvyydestään, kuulkaa, kuinka Raamattu kertoo, kuinka hän tuhoutui juuri menestyksensä vuoksi. ”Niinä päivinä”, kerrotaan meille, ‘Hiskia oli kuolemansairas, ja hän rukoili Herraa, ja hän kuuli häntä ja antoi hänelle merkin.’ Sen nimittäin, josta me luemme neljännessä valtakuntien kirjassa, antoi profeetta Jesaja auringon kääntymisen kautta. ”Mutta”, sanotaan, ”hän ei antanut takaisin niiden etujen mukaan, jotka hän oli saanut, sillä hänen sydämensä oli kohonnut, ja viha syttyi häntä vastaan ja Juudaa ja Jerusalemia vastaan; ja hän nöyrtyi sen jälkeen, koska hänen sydämensä oli kohonnut, sekä hän että Jerusalemin asukkaat, ja sen tähden Herran viha ei tullut heidän päälleen Hiskian aikana.” Kuinka vaarallinen, kuinka kauhea onkaan turhamaisuuden sairaus! Niin paljon hyvyyttä, niin monia hyveitä, uskoa ja antaumusta, jotka ovat niin suuria, että ne voivat voittaa ja muuttaa itse luonnon ja koko maailman lait, menehtyvät yhden ainoan ylpeyden teon vuoksi! Niin että kaikki hänen hyvät tekonsa olisivat unohtuneet kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan, ja hän olisi joutunut heti Herran vihan kohteeksi, ellei hän olisi lepyttänyt Häntä palauttamalla nöyryytensä: niin että hän, joka ylpeyden ehdotuksesta oli pudonnut niin suurelta huippuosaamisen korkeudelta, voisi nousta takaisin menetetylle korkeudelle vain nöyryyden samoilla askelilla. Haluatteko nähdä toisen esimerkin samanlaisesta putoamisesta?

LUKU 11.Kuningas Ussian tapaus, joka joutui saman sairauden valtaan

Saman sairauden taudin saastuttama Ussian, sen kuninkaan esi-isä, josta olemme puhuneet, jota itseäänkin ylistetään kaikessa Raamatun todistuksen mukaan, kun hän oli saanut suurta kiitosta hyveellisyydestään, kun hän oli saavuttanut lukemattomia voittoja antaumuksellaan ja uskonsa ansioista, opi, kuinka ylpeyden ylpeys kaatoi hänet. ”Ja”, meille kerrotaan, ‘Ussian nimi nousi esiin, sillä Herra auttoi häntä ja vahvisti häntä’. Mutta kun hän oli vahvistunut, hänen sydämensä kohosi tuhoonsa, ja hän laiminlöi Herran, Jumalansa.” Näette toisen esimerkin mitä kauheimmasta tuhosta ja näette, kuinka kaksi niin suoraselkäistä ja erinomaista miestä tuhoutui juuri heidän voittojensa ja voittojensa vuoksi. Siitä näette, kuinka vaarallisia vaurauden tuomat menestykset yleensä ovat, niin että ne, joita vastoinkäymiset eivät voisi vahingoittaa, tuhoutuvat, elleivät he ole varovaisia, vaurauden vuoksi; ja ne, jotka taistelussa ovat välttyneet kuolemanvaaralta, lankeavat omien voittojensa ja riemuvoittojensa edessä.

LUKU 12. Useita todisteita kerskailua vastaan

JA niin apostoli varoittaa meitä: ”Älkää himoitko kerskailua.” Ja Herra, nuhtelemalla fariseuksia, sanoo: ”Kuinka te voitte uskoa, jotka otatte toisiltanne kunniaa vastaan ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yksin Jumalalta?”.” Näistäkin siunattu Daavid puhuu uhkaavasti: ”Sillä Jumala on hajottanut niiden luut, jotka miellyttävät ihmisiä.”

LUKU 13. Tavoista, joilla turhamaisuus hyökkää munkin kimppuun

ON myös aloittelijoiden ja niiden kohdalla, jotka ovat vielä edistyneet vain vähän joko mielenvoimissa tai tiedoissa, se yleensä paisuttaa heidän mieltään, joko äänensä laadun vuoksi, koska he osaavat laulaa hyvin, tai koska heidän ruumiinsa on laihtunut, tai koska he ovat hyväkroppaisia, tai koska heillä on rikkaita ja jaloja sukulaisia, tai koska he ovat halveksineet sotilaselämää ja kunnianosoituksia. Joskus se myös vakuuttaa ihmiselle, että jos hän olisi jäänyt maailmaan, hän olisi helposti saanut kunnian ja rikkaudet, joita ei ehkä olisi voinut saada, ja paisuttaa häntä turhalla toivolla epävarmoista asioista; ja kun on kyse niistä asioista, joita hänellä ei koskaan ollut, se paisuttaa häntä ylpeydellä ja turhamaisuudella, ikään kuin hän olisi ollut sellainen, joka olisi halveksinut niitä.

LUKU 14.Miten se vihjaa siihen, että ihminen voi pyrkiä pyhiin pappeusasteisiin

MUTTA joskus se synnyttää halun päästä pyhiin pappeusasteisiin ja halun pappeuteen tai diakoniaan. Ja se edustaa sitä, että jos ihminen on jopa vastoin tahtoaan saanut tämän viran, hän täyttää sen niin pyhästi ja ankarasti, että hän pystyy näyttämään esimerkkiä pyhyydestä jopa muille papeille; ja että hän voittaa monet ihmiset puolelleen, ei ainoastaan elämäntavallaan, vaan myös opetuksellaan ja saarnallaan. Se saa ihmisen, vaikka hän istuisi yksin keljassään, kiertelemään mielessään ja mielikuvituksessaan toisten asunnoissa ja luostareissa ja tekemään monia käännytyksiä kuvitteellisen riemun houkuttelemana

LUKU 15. Kuinka turhamainen mielihyvä huumaa mielen

JA niin kurja sielu on sellaisen turhamaisuuden vaikutuksen alaisena – ikään kuin se olisi syvän unen huumaama – että se usein joutuu tällaisten ajatusten mielihyvän vietäväksi, ja täyttyy sellaisista mielikuvituksista, niin ettei se voi edes katsoa nykyisiä asioita tai veljiä, kun se nauttii näiden asioiden pyörittämisestä, joista se harhailevien ajatustensa kanssa näkee valveunia, ikään kuin ne olisivat totta.

LUKU 16. Siitä, jonka esimies tapasi ja löysi keljasta joutavan turhanpäiväisen kunnianhimon harhaanjohtamana

MUISTAN erään vanhimman, kun olin oleskelemassa Skeeten erämaassa, joka meni erään veljen keljain käymään tämän luona, ja kun hän oli päässyt ovelle, kuuli tämän mutisevan sisältä ja seisoi hetken aikaa paikoillaan haluten tietää, mitä se oli, mitä tämä luki Raamatusta tai toisteli ulkoa (kuten on tapana), kun hän oli töissä. Ja kun tämä mitä mainioin salakuuntelija sovelsi ahkerasti korvaansa ja kuunteli uteliaana, hän huomasi, että mies oli saanut tämän henkikohtauksen vaikutuksesta kuvitella pitävänsä kansalle kiihottavaa saarnaa. Ja kun vanhus kuuli paikoillaan seistessään miehen lopettavan puheensa ja palaavan takaisin virkaansa ja toimittavan katekumeenien erottamisen, kuten diakoni tekee, niin viimein hän koputti oveen, ja mies tuli ulos ja kohtasi vanhimman tavanomaisella kunnioituksella, toi hänet sisään ja (koska tieto siitä, mitä hän oli ajatellut, sai hänet levottomaksi) kysyi häneltä, milloin hän oli saapunut, koska pelkäsi, ettei hän olisi saanut jotakin pahaa siitä, että seisoi liian kauan ovella: Vanhus vastasi ystävällisesti vitsaillen: ”Tulin tänne vasta, kun te olitte antamassa katekumeenien irtisanomista. ”

LUKU 17. Kuinka vikoja ei voi parantaa, ellei niiden juuria ja syitä ole löydetty

KATSON, että oli hyvä lisätä nämä asiat tähän pieneen teokseeni, jotta voisimme oppia paitsi järjen, myös esimerkkien avulla kiusausten voimasta ja niiden syntien järjestyksestä, jotka vahingoittavat onnetonta sielua, ja jotta voisimme siten olla varovaisempia välttämään vihollisen ansoja ja moninaisia petoksia. Sillä nämä asiat tuovat egyptiläiset isät erottelematta esiin, jotta he kertomalla niistä, niin kuin ne, jotka niitä vielä kestävät, paljastaisivat ja paljastaisivat taistelut kaikkien paheiden kanssa, joita he todella kärsivät ja joita nuoremmat varmasti joutuvat kärsimään; niin että selittäessään kaikista intohimoista johtuvia harhoja ne, jotka ovat vasta aloittelevia ja innokkaita hengessä, tietäisivät kamppailujensa salaisuuden ja näkisivät ne kuin lasista, oppisivat sekä niiden syntien syyt, jotka heitä vaivaavat, että niiden parannuskeinot, ja että heitä opastettaisiin etukäteen tulevien kamppailujen lähestymisestä, ja heille opetettaisiin, miten heidän tulisi varautua niitä vastaan tai kohdata ne ja taistella niitä vastaan. Niin kuin taitavilla lääkäreillä on tapana paitsi parantaa jo olemassa olevia sairauksia, myös viisaalla taidolla pyrkiä välttämään tulevia sairauksia ja ehkäisemään niitä resepteillään ja parantavilla juomilla, niin myös näillä todellisilla sielunlääkäreillä on tapana hengellisten konferenssien avulla, kuin jokin taivaallinen vastalääke, tuhoavat etukäteen ne sielun sairaudet, jotka voisivat syntyä, eivätkä anna niiden saada jalansijaa nuorempien mielissä, kun he paljastavat heille heitä uhkaavien intohimojen syyt ja lääkkeet, jotka parantavat ne.

LUKU 18.Kuinka munkin tulee välttää naisia ja piispoja

TÄMÄ on vanha isien sanonta, joka on yhä voimassa, – vaikken voi esittää sitä ilman häpeää omalta osaltani, koska en voinut välttää omaa sisartani enkä paeta piispan käsiä, – nimittäin, että munkin tulee kaikin keinoin paeta naisia ja piispoja. Sillä kumpikaan heistä ei salli sen, joka kerran on ollut läheisessä kanssakäymisessä, enää huolehtia keljansa hiljaisuudesta tai jatkaa puhtain silmin jumalallista mietiskelyä pyhien asioiden oivaltamisen kautta.

LUKU 19. Lääkkeet, joilla voimme voittaa turhamaisuuden

JA niinpä Kristuksen urheilijan, joka tahtoo ponnistella laillisesti tässä oikeassa ja hengellisessä taistelussa, tulisi kaikin keinoin pyrkiä voittamaan tämä muuttuvainen ja monenkirjava hirviö, joka, koska se hyökkää meitä vastaan joka puolelta kuin jokin moninainen pahuus, voimme välttyä sellaisella lääkkeellä kuin tämä, nimittäin ajattelemalla Daavidin sanontaa: ”Herra on hajottanut niiden luut, jotka miellyttävät ihmisiä.” Tämä on ainoa keino voittaa turhamaisuus. Aluksi meidän ei pitäisi sallia itsemme tehdä mitään turhamaisuuden vaikutuksesta ja kerskakulutuksen saamiseksi. Seuraavaksi, kun olemme aloittaneet jonkin asian hyvin, meidän pitäisi pyrkiä ylläpitämään sitä yhtä huolellisesti, sillä pelkäämme, ettei myöhemmin turhamaisuuden sairaus hiipisi sisään ja tekisi tyhjäksi kaikkia työmme hedelmiä. Kaikkea sellaista, jolla on hyvin vähän hyötyä tai arvoa veljien yhteisessä elämässä, meidän tulisi välttää, koska se johtaa kerskailuun; ja kaikkea sellaista, mikä tekisi meistä huomattavia muiden joukossa ja josta saisimme kunniaa ihmisten keskuudessa, ikään kuin olisimme ainoat ihmiset, jotka osaavat sen tehdä, meidän tulisi välttää. Sillä näiden merkkien avulla osoitetaan, että kerskailun tappava taakka tarttuu meihin: Josta pääsemme helpoimmin eroon, jos ajattelemme, että emme ainoastaan menetä niiden työmme hedelmiä, jotka olemme suorittaneet kerskakulutuksen kehotuksesta, vaan että olemme myös syyllistyneet suureen syntiin, ja jumalattomina kärsimme iankaikkisen rangaistuksen, koska olemme tehneet Jumalalle vääryyttä tekemällä ihmisten suosioksi sen, mitä meidän olisi pitänyt tehdä hänen tähtensä, ja Hän, joka tuntee kaikki salaisuudet, on tuominnut meidät siitä, että olemme asettaneet ihmiset Jumalan edelle ja maailman ylistyksen Herran ylistyksen edelle.

KIRJA XII

YLPEYDEN HENGESTÄ

LUKU 1. Miten kahdeksas taistelumme on ylpeyden henkeä vastaan ja sen luonne

Kahdeksas ja viimeinen taistelumme on ylpeyden henkeä vastaan, joka, vaikka se on viimeisin taistelussamme vikojemme kanssa ja on viimeisenä luettelossa, on kuitenkin alkuaan ja ajallisessa järjestyksessä ensimmäinen: se on paha peto, joka on kaikkein raakalaismaisempi ja kauhistuttavampi kuin kaikki aikaisemmat, joka koettelee pääasiassa niitä, jotka ovat täydellisiä, ja ahmii kauhealla puraisullaan niitä, jotka ovat jo melkein saavuttaneet hyveellisyyden täydellisyyden.

LUKU 2.Kuinka ylpeyttä on kahdenlaista

JA tätä ylpeyttä on kahdenlaista: toinen, se, jonka sanoimme ahdistavan parhaita ihmisiä ja hengellisesti ajattelevia; toinen, se, joka hyökkää jopa aloittelevien ja lihallisten ihmisten kimppuun. Ja vaikka kumpikin ylpeyden laji herättää sekä Jumalaan että ihmiseen nähden vaarallisen haltioitumisen, niin kuitenkin tuo ensimmäinen laji liittyy erityisesti Jumalaan; toinen viittaa erityisesti ihmisiin. Tämän jälkimmäisen alkuperästä ja sen parannuskeinoista tulemme Jumalan avulla käsittelemään niin pitkälle kuin mahdollista tämän kirjan loppuosassa. Nyt aiomme sanoa muutamia asioita tuosta ensin mainitusta lajista, joka, kuten aiemmin mainitsin, koettelee erityisesti niitä, jotka ovat täydellisiä.

LUKU 3.Kuinka ylpeys on tuhoisaa kaikille hyveille

EI siis ole mitään muuta vikaa, joka on niin tuhoava kaikille hyveille ja joka ryöstää ja riistää ihmiseltä kaiken vanhurskauden ja pyhyyden, kuin tämä ylpeyden paha, joka jonkun ruttotaudin tavoin hyökkää koko ihmiseen, eikä tyydy vahingoittamaan vain yhtä osaa tai yhtä raajaa, vaan vahingoittaa tappavalla vaikutuksellaan koko ruumista ja pyrkii kaatamaan ja tuhoamaan ne, jotka olivat jo hyveiden puun huipulla. Sillä jokainen muu vika tyytyy omiin rajoihinsa ja rajoihinsa, ja vaikka se sumentaa myös muita hyveitä, se on kuitenkin pääasiassa suunnattu vain yhtä vastaan, ja se hyökkää ja hyökkää erityisesti sitä vastaan. Ja niinpä (tehdäkseni tarkoitukseni selvemmäksi) ahmiminen, ts, vatsan mielihalut ja suupielien nautinnot, tuhoaa tiukan maltillisuuden: himo tahraa puhtauden, viha tuhoaa kärsivällisyyden: niin että joskus ihminen, joka on jonkin synnin orjuudessa, ei ole täysin vailla muita hyveitä, vaan häneltä on yksinkertaisesti riistetty se yksi hyve, joka taistelussa antaa periksi paheelle, joka on sen kilpailija ja vastustaja, ja hän voi jossain määrin säilyttää muut hyveensä: Mutta kun tämä yksi hyve on kerran vallannut jonkun onnettoman sielun, se tuhoaa ja hävittää koko kaupungin, niin kuin raakalaismainen tyranni, kun hyveiden korkea linnoitus on vallattu, ja kun se tasoittaa paheiden maahan kerran korkeat pyhyyden muurit ja sekoittaa ne toisiinsa, se ei anna sen alaisessa sielussa enää yhtään vapauden varjoakaan säilyä tästä lähtien. Ja siinä suhteessa kuin se alun perin oli sitä rikkaampi, niin nyt orjuuden ikeestä tulee sitä ankarampi, jonka julmilla raiskauksilla se riistää alistamaltaan sielulta kaikki sen hyveellisyyden voimat.

LUKU 4. Kuinka ylpeyden vuoksi Lucifer muuttui arkkienkelistä paholaiseksi

JA jotta ymmärtäisimme sen hirvittävän tyrannian voiman, näemme, että se enkeli, jota loistonsa ja kauneutensa suuruuden vuoksi kutsuttiin Luciferiksi, karkotettiin taivaasta vain tämän synnin vuoksi, ja ylpeyden tikun lävistämänä hänet syöstiin alas suurenmoisesta ja ylevästä enkeliasemastaan helvettiin. Jos siis jo pelkästään sydämen ylpeys riitti syöksemään taivaasta maan päälle niin suuren ja niin mahtavilla ominaisuuksilla koristellun voiman, niin juuri hänen lankeemuksensa suuruus osoittaa meille, miten varovaisesti meidän, joita lihan heikkous ympäröi, pitäisi olla varuillamme. Mutta voimme oppia välttämään tämän pahan tappavinta myrkkyä, jos jäljitämme hänen lankeemuksensa alkuperän ja syyt. Sillä heikkoutta ei voida koskaan parantaa eikä huonojen terveydentilojen parannuskeinoja paljastaa, ellei ensin tutkita niiden alkuperää ja syitä viisaalla tutkimuksella. Sillä koska hän (nimittäin Lucifer) oli varustettu jumalallisella loistolla ja loisti muiden korkeampien voimien joukossa Luojansa lahjan ansiosta, hän uskoi hankkineensa tuon viisauden loiston ja niiden voimien kauneuden, joilla hänet oli siunattu Luojan lahjana, oman luontonsa voimalla eikä Hänen anteliaisuutensa hyvyydellä. Ja tästä syystä hän paisutteli itseään ikään kuin hän ei tarvitsisi jumalallista apua pysyäkseen tässä puhtauden tilassa, ja hän piti itseään Jumalan kaltaisena, ikään kuin hän ei tarvitsisi Jumalan tavoin ketään, ja luottaen oman tahtonsa voimaan hän kuvitteli, että hän voisi sen avulla hankkia itselleen runsaasti kaikkea sitä, mikä oli tarpeen hyveellisyyden täyttymykseen tai täydellisen autuuden pysyvyyteen. Yksin tämä ajatus oli syynä hänen ensimmäiseen lankeemukseensa. Koska Jumala, jota hän kuvitteli, ettei enää tarvinnut, hylkäsi hänet, hänestä tuli yhtäkkiä epävakaa ja horjuva, ja hän huomasi oman luontonsa heikkouden ja menetti sen autuuden, josta hän oli nauttinut Jumalan lahjan ansiosta. Ja koska hän ”rakasti turmion sanoja”, joilla hän oli sanonut: ”Aion nousta taivaaseen”, ja ”petollista kieltä”, jolla hän oli sanonut itsestään: ”Minä olen oleva niin kuin Korkein”, ja Aadamista ja Eevasta: ”Te tulette olemaan niin kuin jumalat”, siksi ”Jumala hävittää hänet ikuisesti ja repii hänet pois ja poistaa hänet asuinpaikastaan ja juurineen elävien maasta”. Silloin vanhurskaat, kun he näkevät hänen tuhonsa, pelkäävät ja nauravat hänelle ja sanovat” (mikä voi olla myös mitä oikeutetuimmin suunnattu niitä kohtaan, jotka luottavat siihen, että he voivat saavuttaa korkeimman hyvän ilman Jumalan suojelusta ja apua): ”Katsokaa miestä, joka ei tehnyt Jumalaa apulaisekseen, vaan luotti rikkautensa runsauteen ja voitti turhuutensa.”

LUKU 5. Että ylpeydestä kumpuaa kannustimet kaikkiin synteihin

TÄMÄ on ensimmäisen syntiinlankeemuksen syy ja sen alkuperäisen sairauden lähtökohta, joka taas soluttautumalla ensimmäiseen ihmiseen hänen kauttaan, jonka se oli jo tuhonnut, tuotti kaikkien vikojen heikkoudet ja ainekset. Sillä samalla kun hän uskoi, että hän voisi tahtonsa vapauden ja omien ponnistelujensa avulla saavuttaa Jumaluuden kunnian, hän itse asiassa menetti sen kunnian, joka hänellä jo oli Luojan vapaan lahjan ansiosta.

LUKU 6. Että ylpeyden synti on taistelun varsinaisessa järjestyksessä viimeinen, mutta ajallisesti ja alkuperältään ensimmäinen

JA niin myös Raamatusta saatujen esimerkkien ja todistusten avulla on mitä selvimmin osoitettu, että ylpeyden pahuus, vaikka se tulee taistelun järjestyksessä myöhemmin, on kuitenkin alkuperältään aikaisempi ja on kaikkien syntien ja vikojen alku: eikä se (kuten muutkaan paheet) ole pelkästään kohtalokas sille vastakkaiselle hyveelle (tässä tapauksessa nöyryydelle), vaan se on samalla tuhoisa kaikille hyveille; eikä se kiusaa vain tavallisia ja pieniä ihmisiä, vaan ennen kaikkea niitä, jotka jo seisovat urheuden korkeuksissa. Sillä näin profeetta puhuu tästä hengestä: ”Hänen ruokansa on valittua”. Ja niin myös autuas Daavid, vaikka hän varjeli sydämensä syvyyksiä mitä suurimmalla huolellisuudella, niin että hän uskalsi sanoa Hänelle, jolta hänen omatuntonsa salaisuudet eivät olleet kätkettynä: ”Herra, minun sydämeni ei ole kohonnut, eivätkä minun silmäni ole ylhäiset, enkä ole vaeltanut suurissa asioissa enkä ihmeellisissä asioissa, jotka ovat minun yläpuolellani”. Jos en olisi nöyrä”, ja taas: ‘Joka ylpeyttä tekee, ei saa asua minun huoneeni keskellä.’ Mutta koska hän tiesi, kuinka vaikeaa tuo valvominen on täydellisillekin, hän ei niinkään olettanut omien ponnistustensa varaan, vaan rukoili Jumalaa ja anoi Hänen apuaan, että hän pääsisi haavoittumatta tämän vihollisen nuolilta, sanoen: ‘Älköön ylpeyden jalka tulko minun päälleni’, sillä hän pelkäsi ja kammoksui lankeamista siihen, mitä ylpeistä sanotaan, nimittäin, ”Jumala vastustaa ylpeitä”, ja taas: ”Jokainen, joka ylentää sydämensä, on saastainen Herran edessä.” ‘Jokainen, joka ylentää sydämensä, on saastainen Herran edessä’.

LUKU 7. Että ylpeyden paha on niin suuri, että sillä on oikeutetusti jopa Jumala itse vastustajanaan

Kuinka suuri on ylpeyden paha, että sillä ei ole oikeutetusti mitään enkeliä eikä muitakaan hyveellisyyksiä sitä vastaan, vaan Jumala itse vastustajanaan! Koska on syytä huomata, että niistä, jotka ovat sotkeutuneet muihin synteihin, ei koskaan sanota, että heillä on Jumala vastassaan; tarkoitan, että ei sanota, että Jumala vastustaa ”ahmijoita, huorintekijöitä, intohimoisia tai ahneita”, vaan ainoastaan ”ylpeitä”. Sillä nuo synnit vaikuttavat vain niihin, jotka niitä tekevät, tai näyttävät kohdistuvan niihin, jotka niihin osallistuvat, eli toisiin ihmisiin; mutta tämä synti liittyy oikeammin Jumalaan, ja siksi on erityisen oikein, että Hän vastustaa sitä.

LUKU 8. Kuinka Jumala on tuhonnut paholaisen ylpeyden nöyryyden hyveellä, ja eri kohdat todisteena tästä

JA niin Jumala, kaikkien Luoja ja Parantaja, tietäen, että ylpeys on pahuuden syy ja lähde, on varonut parantamasta vastakohtia vastakohdilla, jotta ne asiat, jotka ylpeys on pilannut, voitaisiin palauttaa nöyryydellä. Sillä toinen sanoo: ”Minä nousen taivaaseen”, toinen: ”Minun sieluni alennettiin maahan asti”. Toinen sanoo: ”Ja minä tahdon olla Korkeimman kaltainen”; toinen: ”Vaikka hän oli Jumalan muotoinen, hän kuitenkin tyhjensi itsensä ja otti palvelijan muodon, nöyryytti itsensä ja tuli kuuliaiseksi kuolemaan asti.”” Toinen sanoo: ”Minä kohotan valtaistuimeni Jumalan tähtien yläpuolelle”; toinen: ”Oppikaa minusta, sillä minä olen nöyrä ja nöyräsydäminen.” Toinen sanoo: ”Minä en tunne Herraa enkä päästä Israelia menemään”; toinen: ”Jos minä sanon, etten tunne häntä, olen valehtelija niin kuin tekin; mutta minä tunnen hänet ja pidän hänen käskynsä.”” Toinen sanoo: ”Minun jokeni ovat minun, ja minä olen ne tehnyt.” Toinen sanoo: ”Minun jokeni ovat minun, ja minä olen ne tehnyt.” Toinen sanoo: ”Minä en voi tehdä mitään itsestäni, vaan minun Isäni, joka pysyy minussa, hän tekee teot.”” Toinen sanoo: ”Kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnia ovat minun, ja kenelle minä tahdon, sille minä annan ne.” Toinen: ”Vaikka hän oli rikas, hän tuli kuitenkin köyhäksi, jotta me hänen köyhyytensä kautta tulisimme rikkaiksi.”” Toinen sanoo: ”Niin kuin munat kootaan yhteen, jotka ovat jääneet, niin minä olen koonnut koko maan, eikä ollut ketään, joka olisi liikuttanut siipeään tai avannut suunsa tai pitänyt pienintäkään ääntä;” toinen: ”Minusta on tullut kuin yksinäinen pelikaani; minä katselin ja tulin kuin varpunen yksin katolla.”” Toinen sanoo: ”Minä olen kuivattanut jalkapohjallani kaikki penkereisiin suljetut joet;” toinen: ”Enkö voi pyytää Isältäni, ja hän antaa minulle kohta enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä?” Toinen sanoo: ”Minä olen kuivattanut kaikki penkereisiin suljetut joet.” Jos tarkastelemme alkuperäisen lankeemuksemme syytä ja pelastuksemme perusteita ja pohdimme, kenen toimesta ja millä tavalla jälkimmäinen on luotu ja edellinen saanut alkunsa, voimme oppia joko paholaisen lankeemuksen tai Kristuksen esimerkin kautta, miten voimme välttää niin kauhean kuoleman ylpeyden vuoksi.

LUKU 9.Miten mekin voimme voittaa ylpeyden

JA niin voimme välttyä tämän pahimman hengen paulasta, jos jokaisen hyveen kohdalla, jossa tunnemme edistyvämme, sanomme nämä apostolin sanat: ”En minä, vaan Jumalan armo minun kanssani”, ja ‘Jumalan armosta minä olen se, mikä minä olen’, ja ‘Jumala on se, joka vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen hänen hyvän tahtonsa mukaan’.” Kuten pelastuksemme tekijä itse myös sanoo: ”Jos joku pysyy minussa ja minä hänessä, niin se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.” Ja ”Ellei Herra rakenna taloa, niin turhaan tekevät työtä ne, jotka sitä rakentavat. Ellei Herra varjele kaupunkia, niin vartija herää turhaan.”” Ja ”Turha on teidän nousta valon eteen.” Sillä ”ei se ole tahdosta eikä juoksemisesta, vaan Jumalasta, joka on armollinen.”

LUKU 10. Kuinka kukaan ei voi saavuttaa täydellistä hyveellisyyttä ja luvattua autuutta yksin omin voimin

Kenenkään tahto ja kulku ei ole, vaikka hän olisi kuinka innokas ja ahkera, riittävän valmis siihen, että hän, ollessaan vielä sulkeutuneena lihaan, joka sotii henkeä vastaan, voi saavuttaa niin suuren täydellisyyden palkinnon ja suoraselkäisyyden ja puhtauden palmun, ellei häntä suojele jumalallinen laupeus, niin että hän on etuoikeutettu saavuttamaan sitä, mitä hän suuresti haluaa ja mihin hän juoksee. Sillä ”jokainen hyvä lahja ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä ja laskeutuu alas valkeuksien Isältä”. ”Sillä mitä sinulla on, mitä et ole saanut? Mutta jos olet sen saanut, miksi kerskailet, ikään kuin et olisi sitä saanut?”

LUKU 11.Varkaan ja Daavidin tapaus ja meidän kutsumuksemme Jumalan armon havainnollistamiseksi

ESIMERKKI

Jos muistelemme tuota varasta, joka yhden ainoan tunnustuksen johdosta pääsi paratiisiin, tunnemme, ettei hän saanut tällaista autuutta elämänsä ansioilla, vaan hän sai sen armollisen Jumalan lahjaksi. Tai jos pidämme mielessä ne kuningas Daavidin kaksi raskasta ja hirvittävää syntiä, jotka pyyhittiin pois yhdellä katumuksen sanalla, huomaamme, että hänen tekojensa ansiot eivät tässäkään tapauksessa riittäneet saamaan armahdusta niin suuresta synnistä, vaan että Jumalan armo oli ylenpalttinen, sillä kun tilaisuus todelliseen katumukseen oli käytetty, Hän poisti koko syntien painon yhdellä ainoalla täydellisellä tunnustuksella. Jos ajattelemme myös ihmiskunnan kutsun ja pelastuksen alkua, jossa, kuten apostoli sanoo, emme pelastu itsestämme emmekä teoistamme, vaan Jumalan lahjasta ja armosta, voimme selvästi nähdä, kuinka koko täydellisyys on ”ei tahdosta eikä juoksusta”, vaan laupiaasta Jumalasta”, joka tekee meidät voittajiksi vioistamme, ilman, että meidän tekojemme ja elämämme ansiot olisivat niitä suuremmat tai että mikään tahtomme ponnistus auttaisi nousemaan täydellisyyden vaikeille korkeuksille tai alistamaan lihan, jota meidän on käytettävä: koska mikään tämän ruumiin kidutus eikä mikään sydämen katumus voi riittää sisäisen ihmisen todellisen siveyden hankkimiseen, jotta voisimme saavuttaa puhtauden suuren hyveen (joka on synnynnäinen vain enkeleille ja ikään kuin taivaassa kotoperäinen) pelkästään inhimillisin ponnistuksin, ts. ilman Jumalan apua; sillä kaiken hyvän suorittaminen kumpuaa Hänen armostaan, joka antimiaan moninkertaistamalla on suonut niin pysyvän autuuden ja valtavan kunnian meidän heikolle tahdollemme ja lyhyelle ja mitättömälle elämänkulullemme.

LUKU 12.Että mikään työ ei ole sen arvoista, että sitä verrattaisiin luvattuun autuuteen

Sillä kaikki tämän nykyisen elämän pitkät vuodet katoavat, kun otetaan huomioon tulevan kirkkauden ikuisuus; ja kaikki murheemme katoavat tuon valtavan autuuden katselemisessa, sulavat savun lailla pois ja muuttuvat olemattomiksi, ja tuhkan lailla niitä ei enää nähdä.

LUKU13.Vanhusten opetus puhtauden hankkimistavasta

SEN vuoksi on nyt aika tuoda esiin juuri niillä sanoilla, joilla he sen kertovat, isien mielipide, nimittäin niiden, jotka eivät ole maalanneet täydellisyyden tietä ja sen luonnetta korkealentoisin sanoin, vaan jotka ovat sen itse käytännössä ja totuudessa ja henkensä hyveessä hallussaan pitäneet ja välittäneet sitä eteenpäin oman kokemuksensa ja varman esimerkkinsä kautta. Niinpä he sanovat, ettei kukaan voi täysin puhdistua lihallisista synneistä, ellei hän ole ymmärtänyt, että kaikki hänen ponnistelunsa ja ponnistelunsa ovat riittämättömiä niin suureen ja täydelliseen päämäärään; ja ellei hän, opettamalla, ei periytyvän järjestelmän, vaan tunteidensa ja hyveidensä ja oman kokemuksensa perusteella, tunnusta, että se voidaan saavuttaa vain Jumalan armosta ja avulla. Sillä näin suurenmoisen ja ylevän puhtauden ja täydellisyyden palkinnon saavuttamiseksi, olivatpa siihen kohdistetut paastot ja valvomiset, lukeminen, yksinäisyys ja vetäytyminen kuinka suuria tahansa, ne eivät riitä turvaamaan sitä varsinaisten ponnistelujen ja vaivannäön ansioilla Sillä ihmisen omat ponnistelut ja inhimilliset ponnistelut eivät koskaan korvaa jumalallisen lahjan puutetta, ellei sitä myönnetä jumalallisesta laupeudesta vastauksena hänen rukoukseensa.

LUKU 14.Että Jumalan apu annetaan niille, jotka ponnistelevat.

En sano tätä väheksyäkseni inhimillisiä ponnisteluja enkä pyrkiäkseni lannistamaan ketään hänen tarkoituksestaan työskennellä ja tehdä parhaansa. Vaan 591 selvästi ja mitä vakavimmin totean, en antaen omaa mielipidettäni, vaan vanhimpien mielipiteen, että täydellisyyttä ei voi mitenkään saavuttaa ilman näitä, vaan että pelkästään näiden avulla ilman Jumalan armoa kukaan ei voi sitä koskaan saavuttaa. Sillä kun me sanomme, että ihmisen ponnistelut eivät voi itsestään turvata sitä ilman Jumalan apua, me näin ollen korostamme, että Jumalan armo ja armo annetaan vain niille, jotka ponnistelevat ja ponnistelevat, ja ne annetaan (apostolin ilmaisua käyttäen) niille, jotka ”tahtovat” ja ”juoksevat”, sen mukaan, mitä kahdeksannessakymmenennessä kahdeksanneksi psalmissa lauletaan Jumalan persoonassa: ”Minä olen asettanut avun väkevän varaan ja korottanut yhden valitun kansastani.” Sillä me sanomme Vapahtajamme sanojen mukaisesti, että annetaan niille, jotka pyytävät, ja avataan niille, jotka kolkuttavat, ja löydetään niille, jotka etsivät; mutta että pyytäminen, etsiminen ja kolkuttelu meidän osaltamme on riittämätöntä, ellei Jumalan armo anna sitä, mitä pyydämme, ja avaa sitä, mihin kolkutamme, ja anna meidän löytää sitä, mitä etsimme. Sillä Hän on lähellä antaakseen kaiken tämän, jos vain meidän hyvä tahtomme antaa hänelle tilaisuuden. Sillä Hän haluaa ja etsii meidän täydellisyyttämme ja pelastustamme paljon enemmän kuin me itse. Ja siunattu Daavid tiesi niin hyvin, että omilla ponnistuksillaan hän ei voinut turvata työnsä ja työnsä lisääntymistä, että hän rukoili uusin rukouksin, että hän saisi Herralta työnsä ”johdatuksen”, sanoen: ”Suuntaa sinä meidän kätemme työtä meidän yllämme; kyllä, meidän kätemme työtä sinä johdatat”, ja taas: ”Vahvista, Jumala, mitä olet meissä tehnyt”.”

LUKU 15.Keneltä voimme oppia täydellisyyden tien

JA niinpä, jos me tahdomme ihan oikeasti ja totisesti saavuttaa hyveiden kruunun, meidän on kuunneltava niitä opettajia ja oppaita, jotka eivät haaveile mahtipontisilla julistuksilla, vaan oppimalla tekojen ja kokemuksen kautta, kykenevät opettamaan myös meitä ja ohjaamaan meitä samoin ja näyttämään meille tien, jota pitkin voimme päästä siihen mitä varmimmin; ja jotka myös todistavat, että he itse ovat päässeet siihen ennemminkin uskon kuin minkään ponnistelujensa ansioiden kautta. Ja lisäksi se sydämen puhtaus, jonka he ovat saavuttaneet, on opettanut heille ennen kaikkea tämän, nimittäin sen, että he tunnistavat yhä enemmän ja enemmän olevansa synnin rasittamia (sillä heidän myötätuntonsa vikojensa vuoksi lisääntyy päivä päivältä sitä mukaa kuin heidän sielunpuhtautensa edistyy) ja huokaavat jatkuvasti sydämensä pohjasta, koska he näkevät, etteivät he voi mitenkään välttää niiden vikojen tahroja ja häpeäpilkkuja, jotka ovat juurtuneet heihin lukemattomien ajatusten vähäpätöisyyden kautta. Ja siksi he julistivat odottavansa tulevan elämän palkkiota, ei tekojensa ansioista vaan Herran armosta, eivätkä ottaneet itselleen mitään kunniaa siitä, että he ovat olleet suuressa harkitsevaisuudessa muihin verrattuna, sillä he eivät katsoneet sen johtuvan omista ponnisteluistaan vaan jumalallisesta armosta; ja imartelematta itseään niiden huolimattomuuden vuoksi, jotka ovat kylmiä ja huonompia kuin he itse, he pyrkivät pikemminkin pysyvään nöyryyteen kiinnittämällä katseensa niihin, joiden he tiesivät olevan todella vapaita synnistä ja jo nauttivan iankaikkista autuutta taivasten valtakunnassa, ja niin he tämän harkinnan avulla välttivät ylpeyden lankeemuksen ja samalla näkivät aina sekä sen, mihin he pyrkivät, että sen, mitä heidän oli murheellista murehtia: sillä he tiesivät, etteivät he voisi saavuttaa sitä sydämen puhtautta, jota he kaipasivat, kun heitä painoi lihan taakka.

LUKU 16.Että emme voi edes ponnistella täydellisyyden saavuttamiseksi ilman Jumalan armoa ja innoitusta

MEIDÄN pitäisi siksi heidän opetuksensa ja ohjeensa mukaisesti pyrkiä siihen ja olla ahkeria paastoissa, valvomisissa, rukouksissa sekä sydämen ja ruumiin katumuksessa, koska pelkäämme, ettei tämän sairauden hyökkäys tekisi kaikkea tätä hyödyttömäksi. Meidän on nimittäin uskottava, ettemme voi saavuttaa tätä varsinaista täydellisyyttä ainoastaan omilla ponnisteluillamme ja ponnisteluillamme, vaan että emme voi myöskään toteuttaa niitä asioita, joita harjoitamme sen vuoksi, eli ponnistelujamme, ponnistelujamme ja halujamme, ilman jumalallisen suojeluksen apua ja hänen innoituksensa, kurituksensa ja kehotuksensa armoa, jota hän tavallisesti vuodattaa sydämeemme joko jonkun toisen välityksellä tai siten, että hän itse tulee käymään luonamme.

LUKU 17.Erilaisia kohtia, jotka osoittavat selvästi, ettemme voi tehdä mitään pelastukseemme kuuluvaa ilman Jumalan apua

VIIMEISTÄÄN pelastuksemme tekijä opettaa meille, mitä meidän ei pitäisi vain ajatella, vaan myös tunnustaa kaikessa, mitä teemme. ”Minä en voi”, hän sanoo, ”itsestäni mitään tehdä, vaan Isä, joka minussa pysyy, hän tekee teot.” Hän sanoo puhuessaan ihmisluonnossa, jonka hän oli ottanut, ettei hän voinut tehdä mitään itsestään; ja me, jotka olemme tomua ja tuhkaa, ajattelemmeko, ettemme tarvitse Jumalan apua siinä, mikä koskee pelastustamme? Ja niinpä opettakaamme kaikessa, kun tunnemme oman heikkoutemme ja samalla Hänen apunsa, julistamaan pyhien kanssa: ”Minä kaaduin, että minä kaatuisin, mutta Herra tuki minua. Herra on minun väkevyyteni ja ylistykseni, ja hänestä on tullut minun pelastukseni.”” Ja ”Ellei Herra olisi auttanut minua, sieluni olisi melkein asunut helvetissä. Jos minä sanoisin: ”Jalkani on liikahtanut: Sinun armosi, Herra, auttoi minua. Sydämessäni olevien murheideni paljouden mukaan Sinun lohdutuksesi ovat antaneet sielulleni iloa.” Koska myös meidän sydämemme vahvistuu Herran pelossa ja kärsivällisyydessä, sanokaamme ”Ja Herra tuli minun suojelijakseni, ja hän vei minut ulos suureen paikkaan.”” Ja kun tiedämme, että tieto lisääntyy työssä edistymisen myötä, sanokaamme: ”Sillä sinä, Herra, sytytät minun lamppuni: Jumalani, valaise pimeyteni, sillä Sinun kauttasi minä pelastun kiusauksesta, ja Jumalani kautta minä kuljen muurin yli.”” Sitten, kun tunnemme, että olemme itse etsineet rohkeutta ja kestävyyttä ja että meitä ohjataan yhä helpommin ja vaivattomammin hyveiden tielle, sanokaamme: ”Jumala on se, joka on vyöttänyt minut voimalla ja tehnyt tieni täydelliseksi, joka on tehnyt jalkani peuran jalkojen kaltaisiksi ja asettanut minut korkeuksiin, joka opettaa käteni sotimaan.”” Ja kun olemme myös varmistaneet itsellemme harkintakyvyn, jolla vahvistettuina voimme murskata vihollisemme, huutakaamme ääneen Jumalalle: ”Sinun kurittomuutesi on vahvistanut minut loppuun asti, ja sinun kurittomuutesi opettaa minua. Sinä olet laajentanut minun askeleeni alaani, eivätkä jalkani ole heikentyneet.” Ja koska olen näin vahvistunut Sinun tietämykselläsi ja voimallasi, otan rohkeasti vastaan seuraavat sanat ja sanon: ”Minä ahdistan viholliseni takaa ja saavutan heidät, enkä käänny takaisin, ennen kuin he ovat hävitetyt.” ”Ja koska olen näin vahvistunut Sinun tietämykselläsi ja voimallasi, otan rohkeasti vastaan seuraavat sanat ja sanon: Minä murskaan heidät, eivätkä he voi pysyä pystyssä; he kaatuvat jalkojeni alle.”” Jälleen, pitäen mielessä oman heikkoutemme ja sen tosiasian, että vielä heikon lihan taakkana emme voi ilman Hänen apuaan voittaa niin katkeria vihollisia kuin syntimme ovat, sanokaamme: ”Sinun kauttasi me hajotamme vihollisemme, ja sinun nimesi kautta me halveksimme ne, jotka nousevat meitä vastaan. Sillä minä en luota jousiini, eikä miekkani pelasta minua. Sillä Sinä olet pelastanut meidät niistä, jotka meitä ahdistavat, ja häpäissyt ne, jotka meitä vihaavat.”” Mutta edelleen: ”Sinä olet johdattanut minut voimalla taisteluun ja alistanut minun alaisuuteeni ne, jotka nousivat minua vastaan. Ja Sinä olet saanut viholliseni kääntämään selkänsä minua vastaan ja hävittänyt ne, jotka minua vihasivat.”” Ja kun ajattelemme, ettemme voi voittaa yksin omilla aseillamme, sanokaamme: ”Ottakaa aseet ja kilpi käteenne ja nouskaa auttamaan minua. Ottakaa miekka esiin ja pysäyttäkää tie niitä vastaan, jotka minua vainoavat; sanokaa sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi.”” Ja Sinä olet tehnyt minun käsivarteni kuin vaskijousen. Ja Sinä olet antanut minulle pelastuksesi suojan, ja Sinun oikea kätesi on pitänyt minut pystyssä.”” ”Sillä meidän isämme eivät saaneet maata haltuunsa omalla miekallaan, eikä heidän oma käsivartensa pelastanut heitä, vaan Sinun oikea kätesi ja käsivartesi ja kasvosi valo, koska Sinä olit mielistynyt heihin.” Lopuksi, kun me ahdistuneella mielellä katselemme kaikkia Hänen hyvityksiään kiitollisina, huutakaamme Häntä sydämemme sisimmässä olevin tuntein kaikesta tästä, koska olemme taistelleet ja saaneet Häneltä tiedon valon, itsehillinnän ja harkintakyvyn, ja koska Hän on varustanut meidät omilla käsivarsillaan ja vahvistanut meitä hyveen vyötäröllä, ja koska Hän on saanut vihamiehemme kääntämään selkänsä ja antanut meille voiman hajottaa heidät kuin tomun tuulen edessä: ”Minä rakastan sinua, Herra, minun voimani; Herra on minun linnani, minun turvapaikkani ja vapahtajani”. Minun Jumalani on minun auttajani, ja häneen minä luotan”. Minun suojelijani ja pelastukseni sarvi ja tukeni. Ylistäen minä huudan Herran nimeä, ja minä pelastun vihollisistani.”

LUKU 18. Kuinka Jumalan armo suojelee meitä paitsi luonnollisessa tilassamme, myös Hänen päivittäisessä kaitselmuksessaan

EI yksin kiitä Häntä siitä, että Hän on luonut meidät kohtuullisiksi olennoiksi ja varustanut meidät vapaan tahdon voimalla, siunannut meitä kasteen armolla ja antanut meille lain tuntemisen ja avun, vaan myös näistä asioista, joita Hänen päivittäinen kaitselmuksensa lahjoittaa meille, nimittäin, että hän pelastaa meidät vihollistemme oveluudesta; että hän työskentelee kanssamme, jotta voimme voittaa lihan synnit, että hän jopa tietämättämme suojelee meitä vaaroilta; että hän suojelee meitä lankeamasta syntiin; että hän auttaa meitä ja valistaa meitä, jotta voimme ymmärtää ja tunnistaa sen todellisen avun, jonka hän meille antaa (mitä jotkut haluavat, että laki tarkoittaa); että kun hänen vaikutuksestaan meitä vaivaa salaa katumus synneistämme ja laiminlyönneistämme, hän vierailee luonamme huomiollaan ja kurittaa meitä sielumme terveeksi; että jopa vastoin tahtoamme hän toisinaan vetää meidät pelastukseen; ja lopuksi, että hän kääntää juuri tämän vapaan tahtomme, joka on helpommin taipuvainen syntiin, parempaan suuntaan ja hänen kehotuksestaan ja kehotuksestaan taipuu hyveen tielle.

LUKU 19. Miten tämä Jumalan armoa koskeva usko on meille muinaisisiltä isiltä välittynyt

TÄMÄ on siis sitä nöyryyttä Jumalaa kohtaan, tämä on sitä muinaisten isien aitoa uskoa, joka on edelleen säilynyt koskemattomana heidän seuraajiensa keskuudessa, Ja tästä uskosta apostoliset hyveet, joita he niin usein osoittivat, todistavat kiistattomasti, ei ainoastaan meidän keskuudessamme, vaan myös vääräuskoisten ja epäuskoisten keskuudessa: sillä pitäytyessään sydämensä yksinkertaisuudessa kalastajien yksinkertaisessa uskossa he eivät saaneet sitä maallisessa hengessä dialektisten syllogismien tai Ciceron kaunopuheisuuden kautta, vaan oppivat puhtaan elämän ja tahrattomien tekojen kokemuksen kautta, virheitä korjaamalla ja (todeksi sanottuna) näkyvien todisteiden kautta, että täydellisyyden luonne löytyy siitä uskosta, jota ilman ei voida turvata hurskautta Jumalaan nähden, synnistä puhdistumista, elämänmuutosta eikä hyveiden täydellisyyttä.

LUKU 20.Eräästä, joka jumalanpilkan vuoksi annettiin mitä epäpuhtaimman hengen valtaan

TUNNISTIN yhden veljien joukosta, jota toivon sydämestäni, etten olisi koskaan tuntenut; sillä jälkeenpäin hän antoi satuloida itsensä veljeskuntani velvollisuuksiin: joka tunnusti eräälle ihailtavimmalle vanhimmalle, että häntä vaivasi hirvittävä lihan synti; sillä hän oli syttynyt sietämättömästä himosta, luonnottomasta halusta kärsiä mieluummin kuin: tehdä häpeällinen teko; silloin toinen, kuin todellinen hengellinen lääkäri, näki heti tämän pahan sisäisen syyn ja alkuperän. Ja huokaisi syvään ja sanoi: ”Herra ei olisi koskaan sallinut sinun joutua niin pahan hengen valtaan, ellet olisi pilkannut Häntä.” ”Herra ei olisi koskaan sallinut sinun joutua niin pahan hengen valtaan, ellet olisi pilkannut Häntä.” Ja kun tämä huomattiin, hän lankesi heti jalkojensa juureen maahan ja tunnusti äärimmäisen hämmästyneenä, ikään kuin hän olisi nähnyt Jumalan paljastavan sydämensä salaisuudet, että hän oli pilkannut pahoilla ajatuksilla Jumalan Poikaa. Siitä käy selväksi, että se, joka on ylpeyden hengen vallassa tai joka on syyllistynyt Jumalan pilkkaamiseen, – niin kuin se, joka tarjoaa vääryyttä Hänelle, jolta puhtauden lahjaa on odotettava – on menettänyt suoraselkäisyytensä ja täydellisyytensä eikä ansaitse siveyden pyhittävää armoa.

LUKU 21.Juudan kuninkaan Jooaksen tapaus, joka osoittaa, mikä oli hänen ylpeytensä seuraus

Jostakin tällaisesta tapauksesta me luemme Aikakirjoista. Sillä Juudan kuningas Jooas kutsuttiin seitsemänvuotiaana pappi Joojadan toimesta kuninkaaksi, ja Raamatun todistuksen mukaan häntä kiitetään kaikista hänen teoistaan niin kauan kuin edellä mainittu pappi eli. Mutta kuulkaa, mitä Raamattu kertoo hänestä Joojadan kuoleman jälkeen, ja kuinka hän ylpeydestä paisui ja joutui mitä häpeällisimpään tilaan. ”Mutta Joojadan kuoleman jälkeen ruhtinaat menivät sisään ja kumarsivat kuningasta; ja hän rauhoittui heidän palveluksistaan ja kuunteli heitä. Mutta he hylkäsivät Herran, isiensä Jumalan, temppelin ja palvelivat lehtikuusia ja epäjumalia, ja suuri viha tuli Juudan ja Jerusalemin päälle tämän synnin tähden.” Ja vähän ajan kuluttua: ”Kun vuosi oli kulunut, nousi Syyrian sotajoukko häntä vastaan, ja he tulivat Juudaan ja Jerusalemiin ja tappoivat kaikki kansan päämiehet ja lähettivät kaiken saaliin kuninkaalle Damaskoon. Ja vaikka syyrialaisia oli tullut hyvin vähän, Herra antoi heidän käsiinsä äärettömän suuren joukon, koska he olivat hyljänneet Herran, isiensä Jumalan, ja he suorittivat Jooakselle häpeällisiä tuomioita. Ja lähtiessään he jättivät hänet suuriin sairauksiin.” Näette, miten ylpeyden seurauksena hän joutui järkyttävien ja likaisten intohimojen valtaan. Sillä se, joka on ylpeyden paisuttama ja joka on sallinut palvoa itseään Jumalana, on (kuten apostoli sanoo) ”annettu häpeällisten intohimojen valtaan ja turmeltuneelle mielelle tekemään sitä, mikä ei ole sopivaa”. Ja koska, kuten Raamattu sanoo, ”jokainen, joka korottaa sydäntään, on saastainen Jumalan edessä”, hän, joka on paisunut sydämen turvonneesta ylpeydestä, on annettu häpeällisimmän hämmennyksen valtaan, jotta hän sen pettämänä näin nöyrtyneenä tietäisi olevansa saastainen lihan epäpuhtauden ja epäpuhtaiden himojen tuntemisen kautta, – asian, jota hän oli kieltäytynyt tunnustamasta sydämensä ylpeydessä; ja myös siksi, että lihan häpeällinen tulehdus paljastaisi sydämen salatun epäpuhtauden, jonka hän sai ylpeyden synnistä, ja että hänen ruumiinsa ilmeisen saastumisen kautta hän voisi osoittautua epäpuhtaaksi, vaikka hän ei aiemmin nähnyt, että hänestä oli tullut saastainen henkensä ylpeyden vuoksi.

LUKU 22. Että jokainen ylpeä sielu on altis hengelliselle pahuudelle tullakseen sen pettämäksi

JA tämä osoittaa selvästi, että jokainen sielu, jonka ylpeyden paisuminen on ottanut valtaansa, on annettu sielun syyrialaisten haltuun, ts, hengelliselle pahuudelle, ja että se on kietoutunut lihan himoihin, niin että sielu, joka viimein on nöyrtynyt maallisten vikojen vuoksi ja lihallisesti saastunut, voi tunnistaa saastaisuutensa, vaikka se seisoi pystyssä sydämensä kylmyydessä, mutta ei voinut ymmärtää, että sydämen ylpeyden vuoksi se oli tullut saastaiseksi Jumalan silmissä; ja tällä tavoin nöyrtyneenä ihminen voi päästä eroon entisestä kylmyydestään, ja kun hänet on lyöty maahan ja hän on hämmentynyt lihallisten himojensa häpeästä, hän voi sieltä käsin kiirehtiä entistä innokkaammin kohti kiihkeää ja lämmintä henkeä.

LUKU 23.Kuinka täydellisyys voidaan saavuttaa vain nöyryyden hyveen kautta

MUUTEN osoitetaan selvästi, että kukaan ei voi saavuttaa täydellisyyden ja puhtauden päämäärää muuten kuin aidon nöyryyden kautta, jota hän osoittaa ensinnäkin veljille ja osoittaa myös Jumalalle sisimmässään uskoen, että ilman Hänen suojelustaan ja apuaan, joka ulottuu hänen ympärilleen joka hetki, hän ei voi mitenkään saavuttaa sitä täydellisyyttä, jota hän toivoo ja jota kohti hän niin innokkaasti pyrkii.

LUKU 24. Keitä vastaan hyökkää hengellinen ja keitä vastaan lihallinen ylpeys

TÄSSÄ riittäköön, että olemme puhuneet, sikäli kuin Jumalan avulla kykenimme vähäisillä kyvyillämme, hengellisestä ylpeydestä, josta olemme sanoneet, että se hyökkää edistyneiden kristittyjen kimppuun. Eikä tämä ylpeyden laji ole useimmille ihmisille tuttu eikä sitä koeta, koska enemmistö ei pyri saavuttamaan täydellistä sydämen puhtautta, jotta he pääsisivät näiden ristiriitojen vaiheeseen; eivätkä he ole myöskään varmistaneet mitään puhdistumista edellisistä vioista, joiden luonnetta ja parannuskeinoja olemme tässä selittäneet erillisissä kirjoissa. Mutta se hyökkää yleensä vain niitä vastaan, jotka ovat voittaneet edelliset viat ja jotka ovat jo melkein saavuttaneet puun huipun hyveiden suhteen. Ja koska kaikkein ovelin vihollisemme ei ole kyennyt tuhoamaan heitä lihallisen lankeemuksen kautta, hän pyrkii heittämään heidät alas ja kukistamaan heidät hengellisen katastrofin kautta, yrittäen tällä tavoin riistää heiltä heidän muinaiset palkintonsa, jotka he olivat saaneet aikaan suurella vaivalla. Mutta mitä tulee meihin, jotka olemme vielä kietoutuneet maallisiin intohimoihin, hän ei koskaan suvaitse kiusata meitä tällä tavoin, vaan kaataa meidät kurimuksella ja sillä, mitä kutsuin lihalliseksi ylpeydeksi. Ja sen vuoksi pidän hyvänä, kuten lupasin, sanoa muutamia asioita tästä ylpeyden lajista, joka tavallisesti vaikuttaa meihin ja meidän leimassamme oleviin miehiin ja vaarantaa varsinkin nuorempien ja aloittelevien miesten mielen.

LUKU 25. Kuvaus lihallisesta ylpeydestä ja siitä pahasta, jota se aiheuttaa munkin sielussa

TÄMÄ lihallinen ylpeys siis, josta puhuimme, kun se on päässyt sisälle munkin sydämeen, joka on vain haalea ja joka on tehnyt huonon alun maailmasta luopumisessa, ei salli hänen alentua entisestä maallisen ylpeyden tilastaan todelliseen Kristuksen nöyryyteen, vaan tekee hänet ennen kaikkea tottelemattomaksi ja karkeaksi; sitten se ei anna hänen olla lempeä ja ystävällinen, eikä salli hänen olla veljiensä kanssa samalla tasolla ja heidän kaltaisensa: eikä se salli hänen riisua ja riistää maallisia tavaroitaan, niin kuin Jumala ja Vapahtajamme käskee; ja vaikka maailmasta luopuminen ei ole mitään muuta kuin siveyden ja ristin merkki, eikä se voi alkaa tai nousta mistään muusta perustasta kuin näistä, nimittäin, että ihmisen tulisi tunnustaa, ettei hän ole pelkästään hengellisesti kuollut tämän maailman teoille, vaan että hänen tulisi myös päivittäin ymmärtää, että hänen täytyy kuolla ruumiissa – se saa hänet päinvastoin toivomaan pitkää elämää ja asettaa hänen eteensä monia pitkällisiä vaivoja ja peittää hänet häpeällä ja hämmennyksellä. Jos hän kaikesta riistettynä on alkanut elättää itseään muiden omaisuudella eikä omallaan, se saa hänet vakuuttuneeksi siitä, että on paljon parempi, että hän saa ruokaa ja vaatteita mieluummin omilla kuin toisen varoilla tuon tekstin mukaan (jota, kuten edellä sanottiin, ne, jotka ovat niin tylsän ja kylmän sydämen vuoksi tulleet tiheiksi, eivät voi mitenkään ymmärtää). ”On autuaampaa antaa kuin ottaa.”

LUKU 26. Että ihminen, jonka perusta on huono, vajoaa päivittäin huonommasta huonompaan

Ne siis, joita tällainen mielen epäluottamus riivaa ja jotka paholaisen oman uskonpuutteen vuoksi putoavat pois siitä uskon kipinästä, josta he kääntymyksensä alkuaikoina näyttivät syttyvän, alkavat 600 ahkerammin vahtia rahojaan, joita he ennen olivat alkaneet antaa pois, ja kätkevät niitä entistä ahneemmin kuin miehet, jotka eivät voi saada takaisin sitä, mitä ovat kerran tuhlanneet: tai – mikä on vielä pahempaa – ottavat takaisin sen, minkä he olivat aiemmin heittäneet pois; tai sitten (mikä on kolmas ja kaikkein inhottavimmanlaatuinen synti) keräävät sen, mitä heillä ei koskaan ennen ollut, ja näin heidät tuomitaan siitä, että he eivät ole menneet maailmasta luopuessaan pidemmälle kuin vain ottaneet munkin nimen ja tyylin. Tästä alusta lähtien ja tälle huonolle ja mädälle perustalle on siis itsestään selvää, että koko vikojen päällysrakenteen on noustava, eikä tällaiselle roistomaiselle perustalle voi rakentaa mitään muuta kuin sitä, mikä tuo kurjan sielun maahan toivottomaan romahdukseen.

LUKU 27. Kuvaus niistä vioista, jotka kumpuavat ylpeyden pahuudesta

Sellainen mieli sitten, joka on kovettunut tällaisista tunteista ja joka alkaa tästä surkeasta kylmyydestä, kulkee varmasti päivittäin pahasta pahempaan ja päättää elämänsä vielä hirvittävämpään loppuun: ja samalla kun se iloitsee entisistä himoistaan ja kun sen voittaa, kuten apostoli sanoo, jumalaton ahneus (kuten hän sanoo siitä ”ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta eli epäjumalan palvontaa”, ja taas ”rahan rakkaus”, sanoo hän, ”on kaiken pahan juuri”) ei voi koskaan päästää sydämeensä Kristuksen todellista ja vilpitöntä nöyryyttä, kun ihminen kerskailee korkealla syntyperällään tai paisuttelee asemaansa maailmassa (jonka hän on hylännyt ruumiillisesti, mutta ei mieleltään) tai on ylpeä varallisuudestaan, jota hän pitää itsellään omaksi tuhokseen; Ja tämän vuoksi hän ei enää tyydy kestämään luostarin iestä eikä tule opastetuksi kenenkään vanhimman opetuksesta, eikä ainoastaan vastusta minkään alistumis- tai kuuliaisuussäännön noudattamista, vaan ei edes kuuntele opetusta täydellisyydestä; ja hänen sydämeensä kasvaa sellainen vastenmielisyys hengellistä puhetta kohtaan, että jos sellainen keskustelu sattuu syntymään, hän ei pysty pitämään silmiään kiinnittyneinä yhteen pisteeseen vaan hänen katseensa harhailee tyhjin silmin sinne tänne ja hänen katseensa siirtyy edestakaisin, kuten on tapana. Terveellisen yskimisen sijasta hän sylkee kuivasta kurkusta: hän yskii tahallaan ilman mitään tarvetta, hän rummuttaa sormillaan, pyörittelee niitä ja raapustaa kuin mies kirjoittaisi: ja kaikki hänen raajansa hötkyilevät niin, että hengellisen keskustelun edetessä voisi luulla hänen istuvan piikkien päällä, ja vieläpä hyvin terävien piikkien päällä, tai matomassan keskellä; ja jos keskustelu kääntyy kaikessa yksinkertaisuudessaan johonkin, mikä on kuulijoiden parhaaksi, hän luulee, että se on tuotu esiin hänen erityiseksi hyödykseen. Ja koko sen ajan, kun hengellisen elämän tarkastelu etenee, hän on omien epäluuloisten ajatustensa vallassa, eikä hän ole varuillaan etsimässä jotakin, jonka hän voisi ottaa mukaansa omaksi hyödykseen, vaan hän etsii ahdistuneena syytä, miksi jotakin sanotaan, tai pyörittelee hiljaa mielessään, miten hän voisi esittää vastaväitteitä sitä vastaan, niin ettei hän voi lainkaan ottaa vastaan mitään niistä asioista, joita niin ihailtavasti tuodaan esiin, eikä saada niistä mitään hyötyä. Ja niinpä tuloksena on, että hengellisestä konferenssista ei ole hänelle pelkästään mitään hyötyä, vaan se on suorastaan vahingollinen ja tulee hänelle tilaisuus suurempaan syntiin. Sillä samalla kun hän on omantunnon vaivaama ja kuvittelee, että kaikki kohdistuu häneen, hän paaduttaa itseään itsepäisemmäksi sydämensä jääräpäisyydessä, ja hänen vihansa pistot iskevät häneen kiivaammin: Sitten hänen äänensä on kova, hänen puheensa karkea, hänen vastauksensa katkeria ja äänekkäitä, hänen kävelynsä herrasmiesmäinen ja oikukas; hänen kielensä on liian valmis, hän on innokas puhumaan eikä ole hiljaisuuden ystävä, paitsi silloin, kun hän vaalii sydämessään katkeruutta veljeä kohtaan, eikä hänen hiljaisuutensa merkitse katumusta tai nöyryyttä, vaan ylpeyttä ja vihaa; niin että tuskin voi sanoa, kumpi hänessä on paheksuttavampaa, tuo hillitön ja riehakas iloisuus vai tämä kauhea ja tappava juhlallisuus. Sillä edellisessä näemme sopimatonta höpöttelyä, kevyttä ja kevytmielistä naurua, hillitöntä ja kurittomuutta. Jälkimmäisessä hiljaisuutta, joka on täynnä vihaa ja tappavaa ja joka johtuu yksinkertaisesti halusta pitkittää mahdollisimman pitkään niitä vihaisia tunteita, joita hiljaisuudessa ruokitaan jotakin veljeä kohtaan, eikä halusta saada siitä nöyryyden ja kärsivällisyyden hyveet. Ja niin kuin intohimon uhriksi joutunut ihminen tekee mielellään kaikki muutkin onnettomiksi ja häpeää pyytää anteeksi veljeltä, jota on loukannut, niin kun veli tarjoaa sitä hänelle, hän torjuu sen halveksuen. Eivätkä hänen veljensä lähentelyt häntä kosketa tai pehmittele, vaan pikemminkin suututtavat häntä vielä enemmän, koska hänen veljensä ennakoi häntä nöyrästi. Ja siitä terveellisestä nöyryydestä ja anteeksipyynnöstä, joka yleensä tekee lopun paholaisen kiusauksesta, tulee hänelle tilaisuus pahempaankin kiusaukseen.

LUKU 28. Erään veljen ylpeydestä

OLEN kuullut ollessani tässä piirissä asian, jonka muisteleminen minua kauhistuttaa ja hävettää minua, nimittäin, että eräs nuoremmista – kun abbedissa moitti häntä siitä, että hän oli osoittanut merkkejä siitä, että hän oli hylännyt nöyryyden, jota hän oli kokeillut lyhyen aikaa luopuessaan maailmasta, ja että häntä oli paisuttanut pirullinen ylpeys – vastasi mitä röyhkeimmin: ”Nöyryytinkö minä itseni joksikin ajaksi tarkoituksenani olla aina alistettuna?”. Ja tästä hänen julkeasta ja ilkeästä vastauksestaan vanhin oli täysin kauhuissaan eikä voinut sanoa mitään, ikään kuin hän olisi saanut tämän vastauksen vanhalta Luciferilta itseltään eikä ihmiseltä; niin että hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan sellaista röyhkeyttä vastaan, vaan ainoastaan päästi sydämestään huokauksia ja huokauksia; hän pyöritteli hiljaa mielessään sitä, mitä Vapahtajastamme sanotaan: ”Joka Jumalan muodossa ollessaan nöyryytti itsensä ja tuli kuuliaiseksi” – ei, kuten pirullisen ylpeyden hengen vallassa oleva mies sanoi, ‘hetkeksi’, vaan ‘jopa kuolemaan asti’.

LUKU 29.Merkit, joista voi tunnistaa lihallisen ylpeyden läsnäolon sielussa

JA koota lyhyesti yhteen, mitä tästä ylpeyden lajista on sanottu, keräämällä, niin hyvin kuin pystymme, joitakin sen merkkejä, jotta voisimme jotenkin välittää niille, jotka janoavat opetusta täydellisyyteen, käsityksen sen ominaispiirteistä ulkoisen ihmisen liikkeistä: Mielestäni on hyvä avata ne muutamalla sanalla, jotta voisimme kätevästi tunnistaa merkit, joista voimme erottaa ja havaita sen, jotta kun tämän intohimon juuret paljastetaan ja tuodaan pintaan ja nähdään ja jäljitetään silmämääräisesti, ne voidaan sitä helpommin kitkeä pois ja välttää. Sillä vain silloin voidaan kokonaan välttyä tältä pahalta, joka on pahin ruton aiheuttaja, ja jos emme ala liian myöhään, kun se on jo saanut meidät valtaansa, olla varuillamme sen vaarallista kuumuutta ja haitallista vaikutusta vastaan, vaan jos tunnistamme sen oireet (niin sanoakseni) etukäteen ja ryhdymme varotoimiin sitä vastaan viisaasti ja huolella ennakoiden. Sillä, kuten sanoimme aiemmin, ihmisen sisäisen tilan voi päätellä hänen ulkoisesta kävelystään. Näissä merkeissä siis ilmenee se lihallinen ylpeys, josta [aiemmin puhuimme]. Aluksi, keskustelussa miehen ääni on kovaääninen: hänen hiljaisuudessaan on katkeruutta; hänen ilossaan hänen naurunsa on äänekästä ja ylenpalttista; kun hän on vakava, hän on kohtuuttoman synkkä; hänen vastauksissaan on katkeruutta: hän on liian vapaa kielensä kanssa, hänen sanansa putoavat ulos sattumanvaraisesti punnitsematta. Häneltä puuttuu täysin kärsivällisyys ja rakkaudettomuus: hän on röyhkeä tarjotessaan loukkauksia muille ja heikkohermoinen sietäessään niitä itse: hän on hankala kuuliaisuuden suhteen, paitsi silloin kun hänen omat toiveensa ja mieltymyksensä vastaavat hänen velvollisuuttaan: hän ei anna anteeksi ottaessaan vastaan kehotuksia: heikko luopumaan omista toiveistaan: hyvin itsepäinen toisten toiveiden noudattamisessa: pyrkii aina saavuttamaan omia päämääriään, eikä koskaan ole valmis luopumaan niistä muiden hyväksi: ja näin ollen tuloksena on, että vaikka hän on kyvytön antamaan järkeviä neuvoja, hän kuitenkin kaikessa suosii omaa mielipidettään vanhimpien mielipiteisiin nähden.

LUKU 30. Kuinka ihminen, kun hän on ylpeyden vuoksi kylmennyt, haluaa tulla muiden ihmisten herraksi.

JA kun ihminen, jonka ylpeys on vallannut, on pudonnut näiden laskeutumisvaiheiden läpi, hän kauhistuu Kinobiumin kuria, ja – ikään kuin veljien seura estäisi hänen täydellistymistään ja muiden synnit estäisivät ja häiritsisivät hänen edistymistään kärsivällisyydessä ja nöyryydessä – hän kaipaa asumaan yksinäiseen keljain; tai sitten hän haluaa innokkaasti rakentaa luostarin ja koota yhteen muita opettamaan ja opastamaan, ikään kuin hän tekisi hyvää vielä useammalle ihmiselle ja tekisi itsestään huonosta oppilaasta vielä huonomman mestarin. Sillä kun ihminen tämän sydämen ylpeyden kautta on langennut tähän mitä vaarallisimpaan ja vahingollisimpaan kylmyyteen, hän ei voi olla oikea munkki eikä maailman ihminen, ja mikä pahempaa, hän lupaa itselleen saavuttavansa täydellisyyden tämän kurjan tilansa ja elämäntapansa avulla.

LUKU 31.Miten voimme voittaa ylpeyden ja saavuttaa täydellisyyden

SITTEN, jos haluamme, että rakennuksemme huippu on täydellinen ja nousee Jumalaa miellyttäväksi, meidän on pyrittävä perustamaan se, ei omien himojemme halujen mukaisesti, vaan evankelisen tiukkuuden sääntöjen mukaan: näitä voivat olla vain Jumalan pelko ja nöyryys, jotka lähtevät kiltteydestä ja sydämen yksinkertaisuudesta. Mutta nöyryyttä ei voi mitenkään hankkia luopumatta kaikesta: ja niin kauan kuin ihmiselle tämä on vierasta, hän ei voi mitenkään saavuttaa kuuliaisuuden hyveellisyyttä, kärsivällisyyden voimaa, ystävällisyyden tyyneyttä tai rakkauden täydellisyyttä; ilman näitä asioita sydämemme ei voi mitenkään olla asuinpaikka Pyhälle Hengelle, kuten Herra sanoo profeetan kautta: ”Kenen päällä minun henkeni lepää, ellei sen, joka on nöyrä ja hiljainen ja kuulee minun sanojani”, tai niiden kopioiden mukaan, jotka ilmaisevat heprean kielen tarkasti: ”Ketä minä kunnioitan, ellei sitä, joka on köyhä ja vähäinen ja nöyrän mielen omaava ja joka vapisee minun sanoistani?”.”

LUKU 32. Miten ylpeys, joka on niin tuhoava kaikille hyveille, voidaan itse tuhota aidolla nöyryydellä

SEN vuoksi kristityn urheilijan, joka ponnistelee laillisesti hengellisessä taistelussa ja haluaa tulla Herran kruunaamaksi, tulisi kaikin keinoin pyrkiä tuhoamaan tämä kaikkein hurjin peto, joka on tuhoava kaikille hyveille, tietäen, että niin kauan kuin se pysyy hänen rinnassaan, hän ei ainoastaan ole koskaan vapaa kaikenlaisista pahoista, vaan vaikka hänellä näyttäisikin olevan hyviä ominaisuuksia, hän menettää ne sen pahanlaatuisen vaikutuksen vuoksi. Sillä mitään hyveiden rakennelmaa (niin sanoakseni) ei voi mitenkään kohota sieluumme, ellei ensin lasketa sydämeemme todellisen nöyryyden perustuksia, jotka, kun ne on turvallisesti laskettu, kykenevät kantamaan täydellisyyden ja rakkauden painon niiden päällä siten, että, kuten olemme sanoneet, osoitamme ensin veljillemme todellista nöyryyttä sydämemme syvimmästä sisimmästä pohjasta, emmekä missään tapauksessa suostu siihen, että teemme heidät surullisiksi tai vahingoitamme heitä: Ja tämä ei onnistu, ellei Kristuksen rakkaus istuta meihin todellista itsensä kieltämistä, joka koostuu siitä, että riisumme ja riistämme itseltämme kaiken omaisuutemme. Seuraavaksi kuuliaisuuden ja alistumisen ikeeseen on tartuttava sydämen yksinkertaisuudessa ilman minkäänlaista teeskentelyä, niin että abbedissan käskyjä lukuun ottamatta mikään oma tahto ei ole meissä elossa. Mutta tämä voidaan taata vain sellaiselle, joka pitää itseään paitsi kuolleena tälle maailmalle myös vailla viisautta olevana ja tyhmänä; ja joka suorittaa ilman mitään keskustelua kaiken sen, mitä hänen vanhimpansa hänelle määräävät, uskoen sen olevan jumalallista ja taivaasta käskettyä.

LUKU 33. Korjauskeinoja ylpeyden pahuutta vastaan

JA kun ihmiset pysyvät tässä tilassa, ei ole epäilystäkään siitä, että tästä seuraa tämä rauhallinen ja turvallinen nöyryyden tila, niin että pitäen itseämme alempiarvoisempina kuin kaikki muut, kestämme kaiken meille tarjotun, vaikka se olisi loukkaavaa, surullista ja vahingollista – äärimmäisellä kärsivällisyydellä, ikään kuin se olisi tullut niiltä, jotka ovat ylempiämme. Ja näitä asioita emme ainoastaan kestä suurimmalla vaivalla, vaan pidämme niitä mitättöminä ja mitättömyyksinä, jos pidämme jatkuvasti mielessämme Herramme ja kaikkien Hänen pyhiensä intohimoa: kun ajattelemme, että ne vammat, jotka meitä koettelevat, ovat niin paljon pienempiä kuin heidän vammansa, koska olemme niin kaukana jäljessä heidän ansioistaan ja elämästään: kun muistamme myös, että lähdemme pian tästä maailmasta ja tulemme pian täällä elämämme nopean lopun kautta osallisiksi heidän kohtalostaan. Sillä tällaiset seikat ovat varma loppu paitsi ylpeydelle myös kaikenlaisille synneille. Sitten, seuraavaksi tämän jälkeen, meidän on pidettävä lujasti kiinni tästä samasta nöyryydestä Jumalaa kohtaan: meidän on turvattava se niin, että emme ainoastaan tunnusta, ettemme voi mitenkään suoriutua mistään, mikä liittyy täydellisen hyveen saavuttamiseen, ilman hänen apuaan ja armoaan, vaan myös todella uskomme, että juuri se, että voimme ymmärtää tämän, on hänen oma lahjansa.

JOHANNES KASSIANUS

KESKUSTELUT

OSA I

KESKUSTELUT I-X

ESIPUHE

Velvoite, joka oli luvattu siunatulle paavi Castorille niiden niteiden esipuheessa, jotka Jumalan avulla laadin kahdessatoista kirjassa Kinobian säännöistä ja kahdeksan tärkeimmän virheen parannuskeinoista, on nyt täytetty, sikäli kuin heikot kykyni sen sallivat. Haluaisin toki nähdä, mikä on hänen ja teidän oikeudenmukainen mielipiteenne tästä teoksesta, onko näin syvällisestä ja ylevästä asiasta, josta ei ole vielä koskaan tehty tutkielmaa, saatu aikaan mitään, mikä ansaitsee teidän huomionne ja kaikkien pyhien veljien innokkaan toiveen. Mutta nyt, kun edellä mainittu piispa on jättänyt meidät ja lähtenyt Kristuksen tykö, sillä välin nämä kymmenen isistä suurimman, nimittäin, Skeeten autiomaassa asuneen ankkurilaisen, jotka hän vertaansa vailla olevasta pyhyyden kaipuusta syttyneenä oli käskenyt minun kirjoittaa hänen puolestaan samaan tyyliin (ottamatta huomioon hänen kiintymyksensä suuruudessa sitä, millaisen taakan hän asetti harteille, jotka ovat heikot kantamaan sitä) – nämä konferenssit olen katsonut hyväksi omistaa erityisesti teille, oi autuas paavi, Leontius ja pyhä veli Helladius. Sillä yhtä teistä yhdisti mainitsemaani veljeyden siteet ja pappeuden arvo sekä (mikä tärkeintä) innokkuus pyhässä tutkimuksessa, ja siksi hänellä on perinnöllinen oikeus vaatia veljelleen kuuluvaa velkaa: kun taas toinen on uskaltautunut seuraamaan ankkurien yleviä tapoja, ei niin kuin jotkut muut, omasta aloitteestaan, vaan tarttumalla Pyhän Hengen innoittamana opin oikealle tielle melkein ennen kuin häntä oli opetettu, ja päättänyt oppia ei niinkään omista ajatuksistaan kuin heidän perinteistään. Juuri kun olin ankkuroitunut Hiljaisuuden satamaan, avautuu edessäni laaja meri, niin että minun on uskallettava antaa jälkipolville joitakin näiden suurmiesten instituutteja ja opetusta. Sillä hauraiden kykyjeni haara joutuu alttiiksi pidemmän matkan vaaroille syvänteessä, siinä määrin kuin ankkurilaisen elämä on hienompaa kuin kinobialaisten elämä ja Jumalan mietiskely, jolle nuo korvaamattomat miehet ovat aina omistautuneet, ylevämpää kuin tavallinen käytännöllinen elämä. Teidän on siis autettava ponnistelujamme hurskailla rukouksillanne, sillä pelkäätte, ettemme vaarantaisi niin pyhää aihetta, jota on tarkoitus käsitellä kokeilemattomalla mutta uskollisella tavalla, tai ettemme 608 yksinkertaisuutemme häviäisi aiheen syvyyksiin. Siirtykäämme siis siitä, mikä on silmin nähtävissä, ja munkkien ulkoisesta elämäntavasta, jota käsittelimme aiemmissa kirjoissa, sisäisen ihmisen elämään, joka on piilossa katseilta; ja muodostaen kanonisten rukousten järjestelmän, nouskoon puheemme siihen lakkaamattomassa rukouksessa pysymiseen, jota apostoli kehottaa, jotta se, joka on jo edellisen teoksemme lukemisen kautta saavuttanut hengellisesti Jaakobin nimen syrjäyttämällä lihalliset vikansa, voisi nyt vastaanottamalla instituutit, jotka eivät ole minun vaan isien, nousta puhtaan oivalluksen kautta Israelin ansioihin ja (niin sanoakseni) arvokkuuteen ja saada samalla tavalla opetuksen siitä, mitä hänen tulisi noudattaa näillä korkeilla täydellisyyden korkeuksilla. Ja niin saakoon rukouksenne Häneltä, joka on katsonut meidät arvokkaiksi sekä näkemään heidät että oppimaan heiltä ja asumaan heidän kanssaan, että Hän suo meille täydellisen muistin heidän opetuksistaan ja valmiin kielen niiden kertomiseen, jotta voimme selittää ne yhtä kauniisti ja täsmällisesti kuin olemme ne heiltä saaneet ja jotta voimme onnistua asettamaan teidän eteenne itse miehet, jotka ovat ikään kuin sisällytettyinä omiin instituutioihinsa, ja mikä tärkeintä, puhuen latinan kielellä. Tästä haluamme kuitenkin ennen kaikkea mainostaa, että puhumme latinan kielellä. Tästä haluamme kuitenkin ennen kaikkea mainostaa näiden konferenssien sekä aikaisempien teoksiemme lukijalle, että jos tässä saattaa olla jotakin sellaista, mikä hänen tilansa ja ammattinsa luonteen vuoksi tai tavan ja yleisen elämäntavan vuoksi tuntuu hänelle joko mahdottomalta tai hyvin vaikealta, hänen ei tulisi mitata sitä omien voimiensa rajoilla, vaan puhujien arvokkuuden ja täydellisyyden mukaan, joiden innokkuutta ja tarkoitusta hänen tulisi ensiksi tarkastella, koska he olivat todella kuolleet tälle maalliselle elämälle ja koska heitä ei siten haitannut mikään lihan mukainen tunne sukulaisiaan kohtaan eikä mikään maallisten elinkeinojen side. Seuraavaksi hänen on pidettävä mielessä sen maan luonne, jossa he asuivat, kuinka he elivät suuressa autiomaassa ja olivat eristyksissä yhteyksistä kaikkien kanssaihmistensä kanssa ja pystyivät näin ollen valistamaan mielensä ja pohtimaan ja lausumaan asioita, jotka ehkä tuntuvat mahdottomilta asiaan vihkiytymättömille ja kouluttamattomille heidän elämäntapansa ja tapojensa arkipäiväisyyden vuoksi. Mutta jos joku haluaa antaa tästä asiasta totuudenmukaisen mielipiteen ja haluaa kokeilla, voidaanko tällainen täydellisyys saavuttaa, niin yrittäköön hän ensin tehdä heidän tarkoituksensa omakseen samalla innolla ja samalla elämäntavalla, ja silloin hän lopulta huomaa, että ne asiat, jotka ennen näyttivät olevan ihmisten voimien ulottumattomissa, eivät ole ainoastaan mahdollisia, vaan todella ihastuttavia. Mutta siirtykäämme nyt heti heidän konferensseihinsa ja instituutioihinsa.

KASSIANUKSEN KESKUSTELUT

Ensimmäinen keskustelu abba Mooseksen kanssa

MUNKIN PÄÄMÄÄRÄSTÄ

LUKU 1. Oleskelustamme Skeetessä ja siitä, mitä ehdotimme abba Moosekselle.

KUN olin Skeeten autiomaassa, jossa on mitä erinomaisimpia luostari-isiä ja jossa kaikki täydellisyys kukoistaa, yhdessä pyhän isä Germanuksen kanssa (joka oli ollut hengellisen palveluksemme varhaisimmista päivistä ja alusta lähtien läheisin toverini sekä kinobiassa että autiomaassa, niin että ystävyytemme ja tavoitteidemme sopusoinnun osoittamiseksi kaikki sanoisivat, että molemmissa ruumiissamme oli yksi sydän ja sielu), etsin abba Mooseksen, joka oli noiden loistavien kukkien joukossa huomattava paitsi käytännöllisessä myös mietiskelevässä erinomaisuudessaan, koska halusin innokkaasti saada pohjaa hänen opetuksestaan: ja yhdessä rukoilimme häntä antamaan meille opetuksen rakentamisemme hyväksi; emme kuitenkaan ilman kyyneleitä, sillä tiesimme hyvin, että hän oli vakaasti päättänyt, ettei suostuisi koskaan avaamaan täydellisyyden porttia muille kuin niille, jotka sitä kaikella uskollisuudella toivovat ja etsivät sitä kaikella sydämen murheella; sillä hän pelkäsi, että jos hän avaisi sen sattumanvaraisesti niille, jotka eivät siitä välitä tai jotka sitä vain puolisydämisesti toivovat, avaamalla sen, mikä on välttämätöntä ja mikä pitäisi paljastaa vain niille, jotka etsivät täydellisyyttä, kelvottomille henkilöille ja sellaisille, jotka ottavat sen vastaan halveksuen, hän näyttäisi altistuvan joko kerskailun syytteelle tai synnille, että hän on pettänyt luottamuksensa; ja lopulta rukouksiemme voittamana hän aloitti niin.

LUKU 2. Abba Mooseksen kysymyksestä, joka kysyi, mikä on munkin päämäärä ja mikä on hänen loppunsa

KAIKILLA taiteilla ja tieteillä, sanoi hän, on jokin päämäärä tai merkki; ja oma päämäärä tai päämäärä, johon kunkin taiteen ahkera harjoittaja pitää silmänsä suunnattuna ja kestää siten kaikenlaisia vaivoja, vaaroja ja menetyksiä iloisesti ja tyynenä, esim. maanviljelijä, joka ei kaihda auringon paahtavaa kuumuutta eikä pakkasta ja kylmyyttä, raivaa maata väsymättä ja alistaa yhä uudelleen ja uudelleen peltonsa möhkäleitä kyntöohjuksensa alle, pitäen päämääränsä edessään, nimittäin, ahkeralla työllä murskata se pieneksi kuin hieno hiekka, puhdistaa se kaikista ohdakkeista ja vapauttaa se kaikista rikkaruohoista, sillä hän uskoo, ettei hän voi millään muulla tavalla saavuttaa lopullista päämääräänsä, joka on hyvän sadon ja suuren sadon saaminen, jonka varassa hän voi joko elää huolettomasti tai lisätä omaisuuttaan. Kun hänen latonsa on hyvin täynnä, hän on myös valmis tyhjentämään sen ja levittämään siemenen murenevaan uurteeseen, eikä ajattele mitään siitä, että hänen varastonsa pienenisivät nyt tulevaa satoa silmällä pitäen. Myöskään ne miehet, jotka harjoittavat kaupallista toimintaa, eivät pelkää valtameren epävarmuuksia ja mahdollisuuksia eivätkä pelkää riskejä, kun innokas toivo ajaa heitä eteenpäin kohti päämääräänsä eli voittoa. Lisäksi ne, jotka ovat sotilaallisen elämän kunnianhimon lietsomia ja jotka odottavat kunnian ja vallan tavoitettaan, eivät vaelluksillaan huomaa vaaroja ja tuhoa eivätkä murskaannu nykyisistä tappioista ja sodista, vaikka he ovat innokkaita saavuttamaan jonkin heille osoitetun kunnian päämäärän. Ja myös meidän ammatillamme on oma päämääränsä ja päämääränsä, jonka vuoksi me kärsimme kaikenlaista vaivaa, emme pelkästään väsymättä vaan suorastaan ilolla; sen vuoksi paaston aikainen ruoan puute ei ole meille koettelemus, valvomisen väsymys muuttuu iloksi, Raamatun lukeminen ja jatkuva mietiskely ei paina meitä; ja lisäksi lakkaamaton ponnistelu, itsensä kieltäminen ja kaiken puute sekä tämän valtavan erämaan kauhut eivät ole meille kauhistus. Ja epäilemättä juuri tämän vuoksi te itse halveksitte sukulaisrakkautta ja halveksitte isänmaata ja tämän maailman nautintoja ja kuljitte läpi niin monien maiden, jotta voisitte tulla meidän luoksemme, yksinkertaisten ja yksinkertaisten ihmisten luokse, jotka elämme tässä kurjassa olotilassa erämaassa. Siksi, sanoi hän, vastatkaa ja kertokaa minulle, mikä on se päämäärä ja päämäärä, joka saa teidät kestämään kaiken tämän niin iloisesti.

LUKU 3.Vastauksestamme

Ja kun hän vaati saada meiltä mielipiteen tästä kysymyksestä, vastasimme, että kestämme kaiken tämän taivasten valtakunnan tähden.

LUKU 4. Abba kysymyksestä edellä mainittuun lausuntoon.

Hyvä, olette puhuneet taitavasti (lopullisesta) lopusta. Mutta mikä olisi (välitön) päämäärämme tai tavoitteemme, jota jatkuvasti lähestymällä voimme saavuttaa päämäärämme, sinun pitäisi ensin tietää. Ja kun tunnustimme suoraan tietämättömyytemme, hän jatkoi: Sillä ellei ihminen pidä sitä edessään kaikella ahkeruudella ja sinnikkyydellä, hän ei koskaan onnistu saavuttamaan lopullista päämäärää ja haluamaansa voittoa. Sillä, kuten sanoin, maanviljelijällä, jonka päämääränä on elää huolettomasti ja yltäkylläisesti sadon kukoistellessa, on tämä välittömänä päämääränään ja päämääränään, nimittäin pitää peltonsa puhtaana kaikista karikkeista ja rikkaruohoista, eikä hän kuvittele voivansa muutoin taata rikkauden ja rauhallisen lopun, ellei hän ensin jollain työ- ja toivesuunnitelmalla turvaa sitä, mitä hän haluaa saavuttaa. Myöskään liikemies ei hylkää halua hankkia tavaroita, joiden avulla hän voi kannattavammin kerätä rikkauksia, koska hän ei turhaan haluaisi voittoa, ellei hän valitsisi tietä, joka johtaa siihen; ja ne miehet, jotka haluavat päästä koristelluiksi tämän maailman kunniamaininnoilla, päättävät ensin, millaisille velvollisuuksille ja edellytyksille heidän on omistauduttava, jotta he onnistuvat toivon säännönmukaisessa kulussa hankkimaan haluamansa kunniamaininnat. Ja niinpä elämäntapamme päämäärä on todellakin Jumalan valtakunta. Mutta mikä on (välitön) päämäärä, sitä teidän on kysyttävä vakavasti, sillä jos emme löydä sitä samalla tavalla, ponnistelemme ja uuvutamme itsemme turhaan, sillä ihminen, joka kulkee väärään suuntaan, joutuu kärsimään kaikki vaivat eikä saa mitään hyvää matkastaan. Ja kun me seisoimme hämmästyneinä tästä huomautuksesta, vanha mies jatkoi: Mutta välittömänä päämääränä tai päämääränä on sydämen puhtaus, jota ilman kukaan ei voi saavuttaa tätä päämäärää: Kiinnittäen katseemme siis vakaasti tähän päämäärään, ikään kuin tiettyyn merkkiin, suunnatkaamme kurssimme mahdollisimman suoraan sitä kohti, ja jos ajatuksemme harhailevat jonkin verran siitä, palatkaamme takaisin siihen ja tarkistakaamme ne tarkasti kuin varmasta mittatikusta, joka aina palauttaa kaikki ponnistuksemme tähän yhteen merkkiin ja osoittaa heti, jos ajatuksemme on vähänkin harhautunut sille merkityn suunnan ulkopuolelle.

LUKU 5 Vertaus mieheen, joka yrittää osua maaliin

Kuten ne, joiden tehtävänä on käyttää sota-aseita, yrittävät aina taitoaan esitellessään maalliselle kuninkaalle ampua nuolensa tai keihäänsä pieniin maalitauluihin, joihin palkinnot on maalattu; sillä he tietävät, etteivät he voi muulla tavoin kuin tähtäyksensä linjalla varmistaa toivomaansa lopputulosta ja palkintoa, jonka he saavat vasta kun ovat osuneet heille asetettuun maaliin. Mutta jos käy niin, että maali katoaa heidän näkyvistään, vaikka heidän taitamattomuutensa vuoksi heidän tähtäyksensä saattaa turhaan poiketa suoralta polulta, he eivät voi havaita poikenneensa aiotulta suoralta linjalta, koska heillä ei ole selkeää merkkiä, joka todistaisi heidän tähtäyksensä taitavuuden tai paljastaisi sen huonouden. Siksi ampuessaan aseensa turhaan ilmaan he eivät voi nähdä, missä ovat menneet vikaan tai kuinka täysin väärässä ovat, sillä mikään merkki ei syytä heitä osoittaen, kuinka kauas he ovat harhautuneet oikeasta suunnasta; eikä epävakaa katse voi auttaa heitä korjaamaan ja palauttamaan heille määrättyä suoraa linjaa.

Niinpä päämäärä, jonka olemme asettaneet eteemme, on, kuten Apostoli sanoo, iankaikkinen elämä, kuten hän julistaa: ”saaden todella hedelmänne pyhitykseen ja päämääränä iankaikkisen elämän”. Mutta välitön tavoite on sydämen puhtaus, jota hän oikeutetusti kutsuu ”pyhitykseksi”, jota ilman edellä mainittua päämäärää ei voida saavuttaa; ikään kuin hän olisi sanonut toisin sanoin: välittömänä tavoitteenanne on sydämen puhtaus, mutta päämääränä iankaikkinen elämä. Tästä tavoitteesta sama siunattu Apostoli opettaa meille ja käyttää merkitsevästi juuri termiä σκοπός sanoen seuraavasti: ”Unohtaen sen, mikä on takana ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessä, minä riennän kohti päämäärää, Jumalan taivaallisen kutsumuksen voittopalkintoa kohti.” Tämä on selkeämmin ilmaistu kreikaksi κατὰ σκοπὸν διώκω, eli ”Riennän kohti päämäärää”, ikään kuin hän sanoisi: ”Tällä tavoitteella, jolla unohdan sen, mikä on takana, eli aikaisemman elämän virheet, pyrin saavuttamaan päämääränä taivaallisen palkinnon.”

Mitä tahansa siis, mikä voi auttaa meitä ohjautumaan tähän tavoitteeseen, nimittäin sydämen puhtauteen, meidän on seurattava kaikin voimin, mutta mitä tahansa, mikä estää meitä siitä, meidän on vältettävä vaarallisena ja vahingollisena. Sillä tämän vuoksi me teemme ja kestämme kaiken, tämän vuoksi luovumme sukulaisistamme, maastamme, kunniasta, rikkaudesta, tämän maailman nautinnoista ja kaikenlaisista mielihyvistä, nimittäin säilyttääksemme kestävän sydämen puhtauden. Ja niin, kun tämä tavoite on asetettu eteemme, me ohjaamme aina toimintamme ja ajatuksemme suoraan sen saavuttamiseksi; sillä jos sitä ei jatkuvasti pidetä silmiemme edessä, se ei ainoastaan tee kaikkia ponnistelujamme turhiksi ja hyödyttömiksi ja pakota niitä kestettäviksi ilman tarkoitusta ja palkkiota, vaan se myös herättää kaikenlaisia keskenään ristiriitaisia ajatuksia. Sillä mieli, jolla ei ole kiinteää pistettä, johon palata ja johon se voisi pääasiassa kiinnittyä, harhautuu varmasti tunnista ja minuutista toiseen kaikenlaisiin vaelteleviin ajatuksiin ja muuttuu jatkuvasti ulkopuolelta tulevien asioiden vaikutuksesta siihen tilaan, joka ensimmäisenä tarjoutuu sille.

LUKU 6. Niistä, jotka maailmasta luopuessaan tavoittelevat täydellisyyttä ilman rakkautta

Tästä johtuu, että joidenkin kohdalla, jotka ovat halveksineet tämän maailman suurimpia omaisuuksia ja luopuneet paitsi suurista kulta- ja hopeamääristä, myös laajoista kiinteistöistä, olemme nähneet heidän myöhemmin häiriintyvän ja kiihtyvän veitsestä, kynästä, neulasta tai kynänterästä. Jos he pitäisivät katseensa vakaasti kiinnitettynä puhtaasta sydämestä, he eivät varmasti koskaan sallisi tällaista tapahtuvan mitättömyyksien vuoksi, kun he suurten ja arvokkaiden rikkauksien kohdalla päättivät mieluummin luopua niistä kokonaan välttääkseen tämän. Sillä usein jotkut vartioivat kirjojaan niin mustasukkaisesti, etteivät he salli kenenkään muun edes hieman liikuttaa tai koskea niihin, ja tästä he kohtaavat kärsimättömyyden ja kuoleman tilaisuuksia, jotka varoittavat heitä tarvittavan kärsivällisyyden ja rakkauden hankkimisen tarpeesta. Ja vaikka he ovat luopuneet kaikesta rikkaudestaan Kristuksen rakkauden tähden, he kuitenkin säilyttävät entisen asenteensa mitättömyyksien suhteen ja joskus järkyttyvät nopeasti niistä, ja tulevat kaikissa suhteissa hedelmättömiksi ja tuottamattomiksi, kuten ne, joilta puuttuu se rakkaus, josta Apostoli puhuu. Ja tämän siunattu Apostoli näki hengessä ennalta ja sanoo: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni köyhien ravinnoksi ja antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en siitä mitään hyötyisi.”

Ja tästä seuraa selvästi, että täydellisyyttä ei saavuteta yksinkertaisesti itsensä kieltämisellä ja kaikkien tavaroidemme luovuttamisella ja kunnioituksen hylkäämisellä, ellei ole sitä rakkautta, jonka yksityiskohdat Apostoli kuvaa, ja joka koostuu yksin sydämen puhtaudesta. Sillä ”ei olla kateellinen”, ”ei pöyhkeillä”, ”ei vihastua”, ”ei tehdä vääryyttä”, ”ei etsiä omaansa”, ”ei iloita vääryydestä”, ”ei ajatella pahaa” jne. – mitä tämä kaikki on muuta kuin alati tarjota Jumalalle täydellinen ja puhdas sydän, ja pitää sen vapaana kaikista häiriöistä?

LUKU 7. Miten mielenrauhaa tulisi tavoitella

KAIKKI tulisi tehdä ja tavoitella tämän vuoksi. Tämän takia meidän tulee etsiä yksinäisyyttä, tämän takia tiedämme, että meidän tulee alistua paastoihin, valvomisiin, työhön, ruumiilliseen [alastomuuteen], lukemiseen ja kaikkiin muihin hyveisiin, jotta niiden kautta voisimme valmistaa sydämemme ja pitää sen vahingoittumattomana kaikilta pahoilta intohimoilta, ja näiden askelten kautta nousta rakkauden täydellisyyteen. Ja näiden käytäntöjen suhteen, jos olemme sattumalta olleet jonkin hyvän ja hyödyllisen tehtävän parissa emmekä ole voineet toteuttaa tavanomaista kuria, emme saisi antaa ärtymyksen, vihan tai intohimon voittaa itseämme, sillä niiden voittamiseksi aioimme tehdä sen, minkä olemme laiminlyöneet. Sillä paaston hyöty ei tasapainota vihan aiheuttamaa menetystä, eikä lukemisen tuoma hyöty ole niin suuri kuin veljien halveksimisesta aiheutuva vahinko. Niitä asioita, jotka ovat toissijaisia, kuten paastot, valvomiset, vetäytyminen maailmasta ja Raamatun mietiskely, meidän tulisi harjoittaa päätavoitettamme silmällä pitäen, eli sydämen puhtautta, joka on rakkautta. Emme saisi niiden vuoksi ajaa pois tätä päähyvettä, sillä niin kauan kuin se on meissä koskemattomana ja vahingoittumattomana, emme vahingoitu, vaikka joitakin toissijaisia asioita jouduttaisiin välttämättä laiminlyömään. Sillä ei ole vähäisintäkään hyötyä tehdä kaikkea, jos tämä pääsyy, josta olemme puhuneet, poistetaan, sillä kaiken on tarkoitus tapahtua sen vuoksi.

Tästä syystä ihminen on innokas hankkimaan ja varaamaan itselleen välineet minkä tahansa työn haaraan, ei vain omistaakseen niitä turhaan, eikä ikään kuin hän tekisi voiton ja hyödyn, jota niistä odotetaan, pelkästä omistamisen tosiasiasta, vaan että käyttämällä niitä hän voisi tehokkaasti varmistaa käytännön tiedon ja sen tietyn taidon päämäärän, jonka apuvälineitä ne ovat. Siksi paastot, valvomiset, Raamatun mietiskely, itsensä kieltäminen ja kaikkien omistusten hylkääminen eivät ole täydellisyys, vaan apuvälineitä täydellisyyteen: koska tämän tieteen päämäärä ei ole näissä, vaan näiden kautta saavutamme päämäärän. Hän siis harjoittaa näitä harjoituksia turhaan, joka tyytyy niihin kuin ne olisivat korkein hyvä, ja on kiinnittänyt sydämensä tarkoituksen yksinkertaisesti niihin, eikä laajenna ponnistelujaan saavuttaakseen päämäärän, jonka vuoksi näitä tulisi tavoitella: sillä hän omistaa kyllä taiteensa välineet, mutta on tietämätön päämäärästä, jossa kaikki arvokas sijaitsee. Mitä tahansa siis, mikä voi häiritä tuota mielen puhtautta ja rauhaa – vaikka se saattaisi vaikuttaa hyödylliseltä ja arvokkaalta – tulisi välttää todella haitallisena, sillä tällä säännöllä onnistumme välttämään vahinkoa virheistä ja harhaluuloista, ja kuljemme suoraan kohti haluttua päämäärää ja saavutamme sen.

LUKU 8. Pääponnistelusta asioiden mietiskelyyn ja esimerkki Martan ja Marian tapauksesta

TÄMÄN tulisi siis olla pääponnistelumme: ja tähän vakaaseen sydämen tarkoitukseen meidän tulisi jatkuvasti pyrkiä; nimittäin, että sielu alati tarttuisi Jumalaan ja taivaallisiin asioihin. Mikä tahansa, mikä on vierasta tälle, vaikka se olisi kuinka suurta, tulisi asettaa toiselle sijalle, tai jopa pitää merkityksettömänä, tai ehkä haitallisena. Meillä on erinomainen esimerkki tästä mielentilasta ja olosuhteesta evankeliumissa Martan ja Marian tapauksessa: sillä kun Martta suoritti palvelusta, joka oli varmasti pyhä, koska hän palveli Herraa ja Hänen opetuslapsiaan, ja Maria keskittyi vain hengelliseen opetukseen ja pysytteli lähellä Jeesuksen jalkoja, joita hän suuteli ja voiteli hyvän tunnustuksen voiteella, Herra osoittaa hänen valinneen paremman osan, jota ei otettaisi häneltä pois. Sillä kun Martta ahkeroi hurskaalla huolenpidolla ja oli kuormittunut palveluksestaan, nähden että hän yksin oli riittämätön sellaiseen palvelukseen, hän pyytää sisarensa apua Herralta sanoen: ”Herra, etkö välitä siitä, että sisareni on jättänyt minut yksin palvelemaan? Sano siis hänelle, että hän auttaisi minua” – varmasti ei mihinkään arvottomaan työhön, vaan kiitettävään palvelukseen hän kutsui häntä: ja kuitenkin mitä hän kuulee Herralta? ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet paljosta, mutta vain muutama asia on tarpeen tai yksi ainoa. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei oteta häneltä pois.” Näet siis, että Herra asettaa korkeimman hyvän mietiskelyyn, eli jumalalliseen kontemplaatioon: mistä näemme, että kaikki muut hyveet tulisi asettaa toiselle sijalle, vaikka myönnämmekin niiden olevan tarpeellisia, hyödyllisiä ja erinomaisia, koska ne kaikki suoritetaan tämän yhden asian vuoksi.

Sillä kun Herra sanoo: ”Sinä huolehdit ja hätäilet paljosta, mutta vain muutama asia on tarpeen tai yksi ainoa,” Hän ei aseta korkeinta hyvää käytännön työhön, vaikka se olisi kuinka kiitettävää ja hedelmällistä, vaan Hänen kontemplaatioonsa, joka todella on yksinkertainen ja ”vain yksi”. Hän julistaa, että ”muutama asia” on tarpeen täydelliseen autuuteen, eli se kontemplaatio, joka ensin varmistetaan pohtimalla muutamia pyhimyksiä: heidän kontemplaatiostaan se, joka on edistynyt, nousee ja saavuttaa Jumalan avulla sen, mitä kutsutaan ”yhdeksi asiaksi”, eli yksin Jumalan tarkastelun, niin että hän pääsee pyhimysten tekojen ja palvelusten tuolle puolen ja ravitsee itseään yksin Jumalan kauneudella ja tiedolla.

”Maria” siis ”valitsi hyvän osan, jota ei oteta häneltä pois.” Ja tätä on tarkasteltava huolellisemmin. Sillä kun Hän sanoo, että Maria valitsi hyvän osan, vaikka Hän ei sano mitään Martasta eikä varmastikaan näytä moittivan häntä, kuitenkin yhtä ylistäessään Hän antaa ymmärtää, että toinen on alempi. Jälleen kun Hän sanoo ”jota ei oteta häneltä pois”, Hän osoittaa, että toiselta hänen osansa voidaan ottaa pois (sillä ruumiillinen palvelus ei voi kestää ikuisesti ihmisen kanssa), mutta opettaa, että tämän yhden halu ei voi koskaan päättyä.

LUKU 9. Kysymys siitä, mitä on tuo hyveen harjoittaminen ihmisellä

Johon me, syvästi liikuttuneina, vastasimme: mitä sitten? Otetaanko paaston ponnistelu, lukemisen ahkeruus, laupeuden teot, oikeudenmukaisuus, hurskaus ja ystävällisyys meiltä pois, eivätkä ne jatku niiden tekijöiden kanssa, varsinkin kun Herra itse lupaa taivasten valtakunnan palkinnon näille teoille, kun Hän sanoo: ”Tulkaa, minun Isäni siunatut, perikää se valtakunta, joka on ollut valmistettuna teille maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda:” jne. Kuinka siis nämä teot otetaan pois, jotka päästävät tekijänsä taivasten valtakuntaan?

LUKU 10.Vastaus, että ei palkkio, vaan niiden tekeminen tulee päättymään

MOOSES. En sanonut, että palkinto hyvästä teosta otettaisiin pois, kuten Herra itse sanoo: ”Joka antaa yhdelle näistä vähäisimmistä kupin kylmää vettä vain opetuslapsen nimessä, totisesti minä sanon teille, hän ei menetä palkkaansa.” Mutta väitän, että sellaisen asian tekeminen, jonka joko ruumiillinen välttämättömyys tai lihan hyökkäys tai tämän maailman epätasa-arvo pakottavat tekemään, otetaan pois. Sillä ahkeruus lukemisessa ja itsensä kieltäminen paastoamisessa ovat hyödyllisiä harjoituksia sydämen puhdistamiseksi ja lihan kurittamiseksi vain tässä elämässä, niin kauan kuin ”liha himoitsee henkeä vastaan”, ja joskus näemme, että jopa tässä elämässä ne otetaan pois niiltä ihmisiltä, joita liiallinen työ tai ruumiillinen heikkous tai vanhuus uuvuttaa, eivätkä he voi niitä harjoittaa. Kuinka paljon enemmän ne sitten loppuvat tuonpuoleisessa, kun ”tämä turmeltuva on pukeutunut katoamattomuuteen” ja ruumis, joka nyt on ”luonnollinen ruumis”, on noussut ”hengelliseksi ruumiiksi” ja liha on alkanut olla sellainen, ettei se enää himoitse henkeä vastaan? Ja tästä puhuu myös siunattu apostoli selvästi, kun hän sanoo, että ”ruumiillinen liikunta on hyödyllistä vähään; mutta jumalisuus (jolla hän varmasti tarkoittaa rakkautta) ‘on hyödyllistä kaikkeen, sillä siinä on lupaus siitä elämästä, joka nyt on, ja siitä, joka on tuleva’.” Tämä on myös siunattu apostoli. Tämä osoittaa selvästi, että se, minkä sanotaan olevan hyödyllistä vähän aikaa, ei ole harjoitettavaa koko ajan, eikä se voi mahdollisesti yksinään antaa korkeinta täydellisyyden tilaa ihmiselle, joka sitä orjallisesti harjoittaa. Sillä termi ”vähän aikaa” voi tarkoittaa jompaakumpaa, ts, se voi viitata ajan lyhyyteen, koska ruumiillinen harjoittelu ei voi mitenkään kestää ihmisen mukana sekä tässä että tulevassa elämässä; tai se voi viitata sen hyödyn vähäisyyteen, joka syntyy lihan harjoittamisesta, koska ruumiilliset säästötoimet tuottavat jonkinlaisia edistyksen alkuja, mutta eivät varsinaista rakkauden täydellisyyttä, jolla on lupaus siitä elämästä, joka nyt on, ja siitä, joka on tuleva; ja sen vuoksi katsomme, että edellä mainittujen töiden harrastaminen on välttämätöntä, koska ilman niitä emme voi kiivetä rakkauden korkeuksiin. Sillä se, mitä te kutsutte uskonnon ja laupeuden teoiksi, on tarpeellista tässä elämässä niin kauan kuin nämä eriarvoisuudet ja erilaiset olosuhteet vielä vallitsevat; mutta täälläkään emme saisi odottaa niiden suorittamista, ellei köyhiä, tarvitsevia ja sairaita ihmisiä olisi niin paljon, mikä johtuu ihmisten pahuudesta, nimittäin niiden pahuudesta, jotka ovat tarttuneet ja pitäneet omiin tarpeisiinsa (käyttämättä niitä kuitenkaan) niitä asioita, jotka kaikkien Luoja on antanut kaikille yhtä lailla. Niin kauan kuin tämä eriarvoisuus siis kestää tässä maailmassa, tämänkaltainen työ on tarpeellinen ja hyödyllinen sille, joka sitä harjoittaa, sillä se tuo hyvälle tarkoitukselle ja hurskaalle tahdolle palkkioksi iankaikkisen perinnön; mutta se loppuu tulevassa elämässä, jossa vallitsee tasa-arvo, jolloin ei enää ole eriarvoisuutta, jonka vuoksi näitä asioita on tehtävä, vaan kaikki ihmiset siirtyvät näistä moninaisista käytännön töistä Jumalan rakkauteen ja taivaallisten asioiden tarkasteluun jatkuvassa sydämen puhtaudessa: johon ne ihmiset, jotka kiireesti omistautuvat tietämykselle ja sydämen puhdistamiselle, ovat päättäneet antautua kaikin voimin ja päämäärin, omistautuen vielä lihassa ollessaan tuolle velvollisuudelle, jossa heidän on määrä pysyä, kun he ovat hylänneet turmeluksen ja kun he pääsevät siihen Herran Vapahtajan lupaukseen, joka sanoo: ”Autuaita ovat ne, jotka ovat puhtaat sydämeltään, sillä he saavat nähdä Jumalan.” Tämä lupaus ei ole ainoa, jonka he voivat tehdä. ”

LUKU 11. Rakkauden pysyvyydestä

JA miksi ihmettelette, että nuo edellä luetellut velvollisuudet lakkaavat, kun pyhä apostoli kertoo meille, että jopa Pyhän Hengen korkeammat lahjat katoavat; ja huomauttaa, että yksin rakkauden on pysyttävä loputtomasti, sanoen: ”Olipa profetioita, ne katoavat, olipa kieliä, ne katoavat, olipa tietämystä, se loppuu”, mutta tästä hän sanoo: ”Rakkaus ei koskaan katoa”. Sillä kaikki lahjat annetaan siksi ajaksi, jota käyttö ja tarve vaativat, mutta kun ajanlasku on päättynyt, ne epäilemättä pian katoavat; mutta rakkaus ei koskaan tuhoudu. Sillä se ei ainoastaan toimi hyödyllisesti meissä tässä maailmassa, vaan myös tulevassa maailmassa, kun ruumiillisten tarpeiden taakka on heitetty pois, se jatkuu paljon voimakkaampana ja erinomaisempana, eikä se koskaan heikkene mistään puutteesta, vaan ikuisen katoamattomuutensa ansiosta se takertuu Jumalaan entistä tiiviimmin ja vakavammin.

LUKU 12 Kysymys pysyvyydestä hengellisessä mietiskelyssä

GERMANUS. Kuka sitten, kun häntä rasittaa meidän hauras lihamme, voi olla aina niin keskittynyt tähän mietiskelyyn, ettei koskaan ajattele veljen saapumista, sairaiden luona käyntiä, ruumiillista työtä tai ainakaan ystävällisyyden osoittamista vieraille ja vierailijoille? Ja lopuksi, ketä ei keskeytä ruumiin huoltaminen ja siitä huolehtiminen? Vai miten ja millä tavoin mieli voi takertua näkymättömään ja käsittämättömään Jumalaan, tämän haluaisimme oppia.

LUKU 13. Sydämen suuntaamista koskeva vastaus.

MOSES. Jatkuva kiinnittyminen Jumalaan ja, kuten sanotte, erottamattomasti kiinni pitäminen Häntä koskevasta mietiskelystä on ihmiselle mahdotonta, kun hän on vielä tässä meidän heikossa lihassamme. Mutta meidän pitäisi olla tietoisia siitä, mihin meidän pitäisi kiinnittää mielemme päämäärä, ja mihin päämäärään meidän pitäisi aina palauttaa sielumme katse; ja kun mieli voi varmistaa tämän, se voi iloita; ja surra ja huokaista, kun se on vetäytynyt tästä, ja niin usein kuin se huomaa pudonneensa pois Häneen katselemisesta, sen pitäisi tunnustaa, että se on luopunut korkeimmasta hyvästä, kun se katsoo, että jo hetkellinenkin irtautuminen Kristuksen katselemisesta on haureutta. Ja kun katseemme on joskus vähänkin harhautunut pois Hänestä, kääntäkäämme sielun silmät takaisin Häneen ja muistuttakaamme mielen katseemme kuin täysin suorasta suunnasta. Sillä kaikki riippuu sisäisestä mielentilasta, ja kun paholainen on karkotettu. siitä, eivätkä synnit enää hallitse siinä, seuraa siitä, että Jumalan valtakunta on perustettu meihin, kuten evankelista sanoo: ”Jumalan valtakunta ei tule havaitsemalla, eikä ihmiset sano: ‘Katso, täällä, katso, siellä; sillä totisesti minä sanon teille, että Jumalan valtakunta on teidän sisällänne.’”. Mutta mikään muu ei voi olla ”sisällänne” kuin totuuden tunteminen tai tietämättömyys ja ilo joko paheeseen tai hyveeseen, jonka kautta valmistamme sydämessämme valtakunnan perkeleelle tai Kristukselle; ja tämän valtakunnan luonnetta apostoli kuvaa sanoessaan: ”Sillä Jumalan valtakunta ei ole ruokaa ja juomaa, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä”. Ja jos siis Jumalan valtakunta on sisällämme ja Jumalan varsinainen valtakunta on vanhurskaus ja rauha ja ilo, niin ihminen, joka pysyy näissä, on mitä varmimmin Jumalan valtakunnassa, ja päinvastoin ne, jotka elävät vääryydessä ja eripurassa ja kuoleman tekevässä murheessa, ovat perkeleen valtakunnassa, helvetissä ja kuolemassa. Sillä näillä merkeillä Jumalan valtakunta ja perkeleen valtakunta erotetaan toisistaan; ja totisesti, jos nostamme mielemme katseemme korkeuksiin ja tarkastelemme sitä tilaa, jossa taivaalliset voimat elävät korkeuksissa, jotka todella ovat Jumalan valtakunnassa, mitä muuta kuin ikuista ja pysyvää iloa meidän pitäisi kuvitella sen olevan? Sillä mikä on niin erityisen ominaista ja sopivaa todelliselle autuudelle kuin jatkuva tyyneys ja ikuinen ilo? Ja jotta voisitte olla aivan varmoja siitä, että tämä, mitä me sanomme, on todella niin, ei minun, vaan Herran auktoriteetilla, kuulkaa, kuinka hyvin selvästi Hän kuvaa tuon maailman luonnetta ja tilaa: ”Katso”, sanoo Hän, ”minä luon uudet majavat ja uuden maan, eikä entisiä enää muisteta eikä tule mieleen”. Mutta te tulette iloitsemaan ja riemuitsemaan ikuisesti siitä, minkä minä luon.”” Ja taas ”ilo ja riemu on löydettävä siitä, kiitos ja ylistyksen ääni, ja siellä on oltava kuukausi toisensa jälkeen ja sapatti toisensa jälkeen.” Ja taas: ”he saavat ilon ja riemun, ja murhe ja huokaus pakenevat.” Ja jos haluatte tietää varmemmin tuosta elämästä ja pyhien kaupungista, kuulkaa, mitä Herran ääni julistaa itse taivaalliselle Jerusalemille: ”Minä teen”, sanoo Hän, ”sinun virkamiehistäsi rauhan ja sinun valvojistasi vanhurskauden. Väkivaltaa ei enää kuulla sinun maassasi, hävitystä eikä tuhoa sinun rajojesi sisällä. Ja pelastus valtaa muurisi ja ylistys porttisi. Aurinko ei enää ole sinun valkeutesi päivällä, eikä kuun kirkkaus enää valista sinua, vaan Herra on oleva sinun ikuinen valkeutesi ja Jumalasi sinun kirkkautesi. Sinun aurinkosi ei enää laske, eikä kuusi vetäydy pois, vaan Herra on oleva sinun ikuinen valkeutesi, ja sinun surupäiväsi ovat päättyneet.” Ja siksi pyhä apostoli ei sano yleisesti tai varauksetta, että kaikki ilo on Jumalan valtakuntaa, vaan nimenomaan ja painokkaasti sitä iloa yksin, joka on ‘Pyhässä Hengessä’. Sillä hän oli täysin tietoinen toisesta vastenmielisestä ilosta, josta kuulemme: ”maailma saa iloita” ja ”voi teitä, jotka nauratte, sillä te saatte surra”. Itse asiassa taivasten valtakunta on ymmärrettävä kolmessa merkityksessä, joko niin, että taivaat tulevat hallitsemaan, ts. pyhät muiden asioiden yli alistettuina, tämän tekstin mukaan: ”Ole sinä viiden kaupungin yli ja sinä kymmenen kaupungin yli”, ja tämä, joka on sanottu opetuslapsille: ”Te istutte kahdellatoista valtaistuimella ja tuomitsette Israelin kahtatoista sukukuntaa”; tai että Kristus alkaa hallita itse taivaita, kun ‘kaikki alistetaan hänelle’ ja Jumala alkaa olla ‘kaikki kaikessa’; tai että pyhät hallitsevat taivaassa Herran kanssa.

LUKU 14. Sielun pysyvyydestä

SEN KAUTTA jokaisen tulisi jo tässä ruumiissa ollessaan olla tietoinen siitä, että hänen on jouduttava siihen tilaan ja virkaan, jonka osakkaaksi ja kannattajaksi hän tässä elämässä ollessaan teki itsensä, eikä hänen tulisi epäillä, että hän on siinä iankaikkisessa maailmassa sen kumppanina, jonka palvelijaksi ja palvelijaksi hän valitsi itsensä täällä: sen Herramme sanonnan mukaan, joka sanoo: ”Jos joku minua palvelee, niin seuratkoon minua, ja missä minä olen, siellä on myös minun palvelijani oleva.” Tämä on myöskin Herran sanonta. Sillä niin kuin paholaisen valtakunta saavutetaan suostumalla syntiin, niin Jumalan valtakunta saavutetaan harjoittamalla hyveellisyyttä sydämen puhtaudessa ja hengellisessä tiedossa. Mutta missä Jumalan valtakunta on, siellä nautitaan aivan varmasti iankaikkisesta elämästä, ja missä paholaisen valtakunta on, siellä on epäilemättä kuolema ja hauta. Ja ihminen, joka on tässä tilassa, ei voi ylistää Herraa, kuten profeetan sanonta kertoo: ”Kuolleet eivät voi ylistää Sinua, Herra, eivätkä kaikki ne, jotka menevät hautaan (epäilemättä synnistä). Mutta me”, sanoo hän, ‘jotka elämme (emme tosin synnille enkä minä tälle maailmalle, vaan Jumalalle), me kiitämme Herraa, tästä ajasta lähtien aina ja iankaikkisesti; sillä kuolemassa ei kukaan muista Jumalaa, mutta haudassa (synnistä) kuka tunnustaa Herraa?’ Siis ei kukaan. Sillä kukaan ihminen, vaikka hän kutsuisi itseään tuhat kertaa kristityksi tai munkiksi, ei tunnusta Jumalaa, kun hän tekee syntiä; kukaan ihminen, joka sallii ne asiat, joita Herra vihaa, ei muista Jumalaa eikä kutsu itseään totuudenmukaisesti Hänen palvelijakseen, jonka käskyjä hän itsepäisellä röyhkeydellä halveksii; ja tähän kuolemaan siunattu apostoli julistaa lesken olevan osallisena, joka antautuu mielihyville, sanomalla: ”Leski, joka antautuu mielihyville, on kuollut, kun vielä elää”. On siis monia, jotka vielä eläessään tässä ruumiissa ovat kuolleita eivätkä haudassa makaamalla voi ylistää Jumalaa; ja päinvastoin on monia, jotka vaikka ovat kuolleet ruumiissa, siunaavat kuitenkin Jumalaa hengessä ja ylistävät häntä, tämän mukaan: ”Oi te vanhurskaiden henget ja sielut, siunatkaa Herraa”, ja ‘jokainen henki ylistää Herraa’. Ja ilmestyskirjassa tapettujen sielujen ei sanota ainoastaan ylistävän Jumalaa vaan myös puhuttelevan Häntä. Myös evankeliumissa Herra sanoo vielä selvemmin saddukeuksille: ”Ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on puhunut, kun hän sanoi teille: Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Hän ei ole kuolleiden vaan elävien Jumala, sillä kaikki elävät hänelle.”” Joista myös apostoli sanoo: ”Siksi Jumala ei häpeä tulla kutsutuksi heidän Jumalakseen, sillä hän on valmistanut heille kaupungin.” Että he eivät ole joutilaita tästä ruumiista erottuaan eivätkä kykenemättömiä tuntemaan, osoittaa evankeliumin vertaus, jossa kerrotaan kerjäläisestä Lasaruksesta ja purppuraan puetusta Divesistä, joista toinen sai autuuden aseman, ts. Aabrahamin sylin, toinen taas joutuu iankaikkisen tulen kauhean kuumuuden uhriksi. Mutta jos myös te haluatte ymmärtää varkaalle lausutut sanat ”Tänään sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa”, mitä muuta ne selvästi osoittavat kuin sen, että sielujen entinen älykkyys ei ainoastaan jatku, vaan että ne myös muuttuneessa tilassaan saavat osansa jostakin tilasta, joka vastaa heidän tekojaan ja ansioitaan? Sillä Herra ei varmasti olisi koskaan luvannut hänelle tätä, jos hän olisi tiennyt, että hänen sielunsa olisi lihasta erottuaan joko menettänyt havaintokykynsä tai hajonnut olemattomiin. Sillä eihän hänen lihansa, vaan hänen sielunsa oli määrä päästä paratiisiin Kristuksen kanssa. Ainakin meidän on vältettävä ja vältettävä mitä suurimmalla kauhulla sitä harhaoppisten pahaa välimerkkiä, jotka, koska he eivät usko, että Kristus voisi olla paratiisissa samana päivänä, jona hän laskeutui helvettiin, näin ollen katkovat ”Totisesti, minä sanon teille tänään”, ja lopun tekemällä soveltavat ”sinä olet oleva kanssasi”. Minua paratiisissa”, niin että he kuvittelevat, ettei tämä lupaus täyttynyt heti hänen lähdettyään tästä elämästä, vaan että se täyttyy vasta ylösnousemuksen jälkeen, niin kuin he eivät ymmärrä sitä, mitä hän ennen ylösnousemustaan julisti juutalaisille, jotka kuvittelivat, että inhimilliset vaikeudet ja lihan heikkous haittasivat häntä, niin kuin heitäkin: ”Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on tullut alas taivaasta, ihmisen Poika, joka on taivaassa: ”, millä Hän osoittaa selvästi, että poisnukkuneiden sielut eivät ole ainoastaan järkeään vailla, vaan että he eivät ole edes vailla sellaisia tunteita kuin toivo ja suru, ilo ja pelko, ja että he alkavat jo etukäteen maistaa jotakin siitä, mitä heille on varattu viimeisellä tuomiolla, ja että he eivät ole niin kuin eräät epäuskoiset, jotka pitävät sitä tyhjiin hajonneena sen jälkeen, kun he ovat lähteneet tästä elämästä, vaan että he elävät todellisempaa elämää ja odottavat vielä vakavammin Jumalan ylistystä. Ja todellakin, jos jätämme hetkeksi syrjään Raamatun todistukset ja keskustelemme, niin pitkälle kuin kykymme sallii, hieman itse sielun luonteesta, eikö ole, en sanoisi, hulluuden, mutta kaiken tyhmyyden hulluuden rajojen ulkopuolella, edes pienintäkään epäilyä siitä, että ihmisen 625 jalompi osa, jossa, kuten siunattu apostoli osoittaa, on Jumalan kuva ja kaltaisuus, tulee, kun ruumiin taakka, joka sitä tässä maailmassa painaa, jätetään syrjään, tuntemattomaksi, kun se, koska se sisältää itsessään kaiken järjen voiman, tekee mykän ja järjettömän aineellisen lihan tuntemattomaksi osallistumalla siihen: varsinkin kun siitä seuraa, ja järjen järjestys itse vaatii, että kun mieli on riisunut pois sen lihan karkeuden, jolla se nyt on painostettu, se palauttaa älylliset voimansa entistä paremmin ja ottaa ne vastaan puhtaammassa ja hienommassa kunnossa kuin se ne menetti. Mutta siunattu apostoli tunnusti sen, että se, mitä me sanomme, on totta, niin pitkälle, että hän itse asiassa halusi erota tästä lihasta, jotta hän erottautumalla siitä voisi liittyä vakavammin Herraan; hän sanoi: ”Ja siksi ”me olemme rohkeita ja meillä on halu aina olla poissa ruumiista ja läsnä Herran luona”. Sen tähden me myös pyrimme, olimmepa poissa tai läsnä, olemaan hänelle mieluisia.” Ja hän todellakin julistaa, että sielun, joka on lihassa, pysyminen on etäisyyttä Herrasta ja poissaoloa Kristuksesta, ja luottaa täydellä uskolla siihen, että sen eroaminen ja lähteminen tästä lihasta merkitsee läsnäoloa Kristuksen kanssa. Ja vielä selkeämmin sama apostoli puhuu tästä sielujen tilasta hyvin täyteisenä: ”Mutta te olette tulleet Siionin vuorelle ja elävän Jumalan kaupunkiin, taivaalliseen Jerusalemiin, ja lukemattoman enkelijoukon ja esikoisten seurakunnan luokse, jotka ovat kirjoitetut taivaassa, ja vanhurskaiden täydelliseksi tulleiden ihmisten henkien luokse”. Näistä hengistä hän puhuu toisessa kohdassa: ”Lisäksi meillä on ollut lihamme ohjaajia, ja me kunnioitimme heitä: eikö meidän pitäisi vielä paljon enemmän olla alistettuja henkien Isälle ja elää?”

LUKU 15. Kuinka meidän on mietiskeltävä Jumalaa

MUTTA Jumalan mietiskelyä saavutetaan monin eri tavoin. Sillä me emme löydä Jumalaa ainoastaan ihailemalla hänen käsittämätöntä olemustaan, joka on vielä kätkettynä lupauksen toivossa, vaan me näemme hänet myös hänen luomistyönsä suuruuden, hänen oikeudenmukaisuutensa pohdinnan ja hänen päivittäisen kaitselmuksensa avun kautta: kun puhtaalla mielellä katselemme sitä, mitä Hän on tehnyt pyhillensä jokaisessa sukupolvessa, kun vapisevin sydämin ihailemme Hänen voimaansa, jolla Hän hallitsee, ohjaa ja säätelee kaikkea, tai Hänen tietämyksensä laajuutta ja sitä Hänen silmäänsä, jolta mikään sydämen salaisuus ei voi olla kätkettynä, kun katselemme meren hiekkaa ja aaltojen lukumäärää, jotka Hän on mitannut ja jotka Hän tuntee, kun ihmetellessämme ajattelemme, että sadepisarat, aikakausien päivät ja tunnit ja kaikki menneet ja tulevat asiat ovat Hänen tietämyksensä edessä; kun katselemme rajattomassa ihailussa sitä Hänen sanomatonta armoaan, joka väsymättömällä kärsivällisyydellä kestää lukemattomia syntejä, joita joka hetki tehdään Hänen silmiensä edessä, tai kutsua, jolla Hän ottaa meidät vastaan ilman edeltäviä ansioitamme, vaan armonsa vapaasta armosta; tai taas ne lukemattomat pelastuksen mahdollisuudet, jotka Hän myöntää niille, jotka Hän aikoo ottaa omakseen – että Hän antoi meidän syntyä siten, että jo kehdostamme lähtien meille annettaisiin Hänen armonsa ja Hänen lakinsa tuntemus, että Hän itse, voittaen meissä olevan vihollisemme yksinkertaisesti hyvän tahtonsa mielihyvän vuoksi, palkitsee meidät iankaikkisella autuudella ja iankaikkisilla palkinnoilla, kun Hän viimeksi ryhtyi pelastuksemme vuoksi jakamaan ruumiillistumistaan ja ulotti sakramenttiensa ihmeet kaikkiin kansoihin. Mutta on lukemattomia muitakin tämänkaltaisia näkökohtia, jotka nousevat mielessämme esiin elämämme luonteen ja sydämemme puhtauden mukaan, joiden kautta Jumala joko nähdään puhtailla silmillä tai syleillään: näitä näkökohtia ei varmasti kukaan säilytä pysyvästi, jos hänessä on vielä jäljellä jotakin lihallisista kiintymyksistä, sillä ”sinä et voi”, sanoo Herra, ”nähdä kasvojani, sillä kukaan ei saa nähdä minua ja elää”, nimittäin tälle maailmalle ja maallisille kiintymyksille.

LUKU16. Kysymys ajatusten muuttuvasta luonteesta

GERMANUS. Kuinka sitten on mahdollista, että jopa vastoin tahtoamme, kyllä ja tietämättämme joutavat ajatukset varastavat meitä niin hienovaraisesti ja salaa, että on pelottavan vaikeaa ei ainoastaan karkottaa niitä pois, vaan jopa tarttua niihin ja tarttua niihin? Voiko mieli sitten joskus olla niistä vapaa, eivätkä tällaiset harhakuvat koskaan hyökkää?

LUKU 17. Vastaus siihen, mitä mieli voi ja mitä se ei voi tehdä ajatustensa tilan suhteen

MOSES. On mahdotonta, etteivät ajatukset lähestyisi mieltä, mutta jokaisen vakavasti otettavan ihmisen vallassa on joko hyväksyä ne tai torjua ne. Kuten silloin niiden nouseminen esiin ei ole täysin meistä itsestämme riippuvainen, niin myös niiden hylkääminen tai hyväksyminen on omassa vallassamme. Mutta koska sanoimme, että on mahdotonta, etteivät ajatukset lähestyisi mieltä, ei pidä panna kaikkea hyökkäyksen tai niiden henkien syyksi, jotka pyrkivät istuttamaan niitä meihin, sillä muuten ihmisessä ei olisi jäljellä vapaata tahtoa eikä ponnistelut parantamisemme hyväksi olisi meidän vallassamme; vaan sanon, että on suurelta osin meidän vallassamme parantaa ajatustemme luonnetta ja antaa joko pyhien ja hengellisten ajatusten tai maallisten ajatusten nousta sydämeemme. Tätä tarkoitusta varten käytetään usein Raamatun lukemista ja jatkuvaa mietiskelyä, jotta saisimme siitä tilaisuuden hengelliseen muisteluun, siksi käytetään usein psalmien laulamista, jotta saisimme siitä jatkuvan katumuksen tunteen, ja vakavia valvomisia, paastoja ja rukouksia, jotta mieli saataisiin alentumaan eikä se ajattelisi maallisia asioita, vaan katselisi taivaallisia asioita, sillä jos nämä asiat jätetään pois ja huolimattomuus hiipii meihin, synnin likaisuuden kovettama mieli kallistuu varmasti lihalliseen suuntaan ja lankeaa pois.

LUKU 18. Sielun ja myllynkiven vertailu

JA tätä sydämen liikettä ei ole sopimaton havainnollistaa vertaamalla sitä myllynpyörään, jota päänsisäinen vesivyöry pyörittää ympäriinsä pyörivällä vauhdilla ja joka ei voi koskaan lopettaa työtään niin kauan kuin vesi pyörittää sitä; mutta on sen ihmisen vallassa, joka sitä ohjaa, päättää, haluaako hän jauhattaa sillä vehnää vai ohraa vai ohran tai ohdaketta. Sen on varmasti murskattava se, jonka se mies, joka on vastuussa tästä toiminnasta, on siihen laittanut. Niinpä myös mieli tämän elämän koettelemusten kautta joutuu kaikkialta sen päälle virtaavien kiusausten vyöryjen ajamaksi, eikä se voi olla vapaa ajatusten virrasta; mutta niiden ajatusten luonteen, jotka sen pitäisi joko heittää pois tai sallia itselleen, se antaa sen oman vakavuutensa ja ahkeruutensa ponnisteluilla: Sillä jos, kuten sanoimme, palaamme jatkuvasti Pyhien Kirjoitusten mietiskelyyn ja kohotamme muistimme kohti hengellisten asioiden muistelemista ja täydellisyyden kaipuuta ja tulevan autuuden toivoa, hengelliset ajatukset nousevat varmasti tästä ja saavat mielen pysähtymään niihin asioihin, joita olemme mietiskelleet. Mutta jos laiskuus tai huolimattomuus valtaa meidät ja käytämme aikamme joutavaan juoruiluun tai olemme kietoutuneet tämän maailman huoliin ja tarpeettomiin murheisiin, tuloksena on, että eräänlainen laji rikkaruohoja nousee ja tarjoaa sydämellemme vahingollista puuhaa, ja kuten Herramme ja Vapahtajamme sanoo, missä tahansa tekojemme tai tarkoituksemme aarre onkaan, siellä myös sydämemme varmasti pysyy.

LUKU 19. Ajatustemme kolmesta alkuperästä

Ennen kaikkea meidän pitäisi ainakin tietää, että ajatuksillamme on kolme alkuperää, nimittäin Jumalasta, paholaisesta ja itsestämme. Ne tulevat Jumalalta, kun Hän suo vierailla luonamme Pyhän Hengen valaistuksella ja nostaa meidät korkeampaan kehitystasoon, ja siellä, missä olemme edistyneet vain vähän tai missä olemme laiskan toiminnan vuoksi joutuneet voittoon, Hän kurittaa meitä mitä autuaallisimmalla myötätunnolla, tai kun Hän paljastaa meille taivaallisia salaisuuksia, tai kääntää aikomuksemme ja tahtomme parempiin tekoihin, kuten siinä tapauksessa, että kuningas Ahasveros, jota Herra oli kurittanut, sai pyytämään aikakirjoja, joiden avulla hän sai muistutuksen Mordokain hyvistä teoista, ja hän korotti hänet korkeimpaan kunniatehtävään ja perui heti julmimman tuomionsa juutalaisten teurastamisesta. Tai kun profeetta sanoo: ”…kuulee, mitä Herra Jumala minussa sanoo”. Toinenkin kertoo meille: ” Ja enkeli puhui ja sanoi minussa”, tai kun Jumalan Poika lupasi, että hän tulisi Isänsä kanssa ja asettuisi asumaan meihin, ja ” ette te ole ne, jotka puhuvat, vaan teidän Isänne Henki, joka puhuu teissä”. Ja valittu astia: Te etsitte todistusta Kristuksesta, joka puhuu minussa.” Mutta koko ajatusten kirjo kumpuaa paholaisesta, kun hän pyrkii tuhoamaan meidät joko synnin nautinnoilla tai salaisilla hyökkäyksillä, ovelilla juonillaan vilpillisesti näyttämällä meille pahaa hyvänä ja muuttumalla meille valon enkeliksi: kuten evankelista kertoo meille: ”Ja kun illallinen oli päättynyt, kun perkele oli jo pannut Juudas Iskariotin, Simonin pojan, sydämeen, että hän kavalsi” Herran: ja taas myös ‘sopan jälkeen’, hän sanoo, ‘saatana meni hänen sisimpäänsä’.” Pietari sanoo myös Ananiakselle: ”Miksi saatana on kiusannut sinun sydäntäsi valehtelemaan Pyhälle Hengelle?” ”Miksi saatana on kiusannut sinun sydäntäsi valehtelemaan Pyhälle Hengelle?” Ja se, mitä luemme evankeliumissa paljon aikaisemmin Saarnaaja ennustaa: ”Jos hallitsijan henki nousee sinua vastaan, älä jätä paikkaasi.” Sekin, mikä sanotaan Jumalalle Ahabia vastaan Kuninkaiden kolmannessa kirjassa, saastaisen hengen hahmossa: ”Minä lähden ja olen valheellinen henki kaikkien hänen profeettojensa suussa.” Mutta ne syntyvät meistä itsestämme, kun luonnon kulussa muistelemme, mitä olemme tekemässä tai tehneet tai kuulleet. Siitä puhuu siunattu Daavid: ”Minä ajattelin muinaisia päiviä ja pidin mielessäni vuodet muinaisista ajoista, ja minä mietiskelin, öisin minä harjoittelin sydämelläni ja tutkin henkeäni.” Ja taas: ”Minä olen tehnyt sen, mitä minä olen tehnyt: ”Herra tuntee ihmisen ajatukset, että ne ovat turhia”, ja ‘vanhurskaan ajatukset ovat tuomioita’.” Myös evankeliumissa Herra sanoo fariseuksille: ”Miksi te ajattelette pahaa sydämessänne?”

LUKU 20. Ajatusten erottelemisesta, kuvaus hyvästä rahanvaihtajasta

MEIDÄN pitäisi siis huolellisesti huomioida tämä kolminkertainen järjestys ja viisaalla harkinnalla analysoida sydämessämme heräävät ajatukset, jäljittää niiden alkuperä, syy ja tekijä ensi kädessä, jotta voisimme harkita, miten meidän tulisi antautua niille niiden esittäjien mukaisesti, jotta meistä tulisi, kuten Herran käsky kehottaa meitä, autuaasti hyviä rahanvaihtajia, joiden korkein taito ja koulutus on testata, mikä on täysin puhdasta kultaa ja mitä yleisesti kutsutaan koetelluksi tai mikä ei ole riittävästi puhdistettu tulessa; ja myös erehtymättömällä taidolla olla lankeamatta tavalliseen messinkiseen denaariin, jos se kirkkaalla kullalla värjättynä näyttää joltain arvokkaalta kolikolta; ja ei ainoastaan ovelasti tunnistaa kolikot, jotka on leimattu vallananastajien päähän, vaan vielä ovelammalla taidolla havaita ne, joissa on oikean kuninkaan kuva, mutta jotka eivät ole kunnolla tehtyjä, ja viimeiseksi varoa vaa’an koetuksella, etteivät ne ole alle oikean painon. Kaikki nämä asiat evankeliumin sanonta, joka käyttää tätä kuvaa, osoittaa meille, että meidän pitäisi myös hengellisesti tarkkailla; ensinnäkin, että kaikki, mikä on löytänyt pääsyn sydämeemme, ja kaikki oppi, jonka olemme ottaneet vastaan, olisi tutkittava mitä huolellisimmin, onko se puhdistettu Pyhän Hengen jumalallisella ja taivaallisella tulella, vai kuuluuko se juutalaiseen taikauskoon, tai onko se peräisin maallisen filosofian ylpeydestä ja vain ulkoisesti näyttelee uskontoa. Ja tämän voimme tehdä, jos noudatamme apostolin neuvoa: ”Älkää uskoko jokaista henkeä, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta.” Mutta tällä tavoin petetään myös ne ihmiset, jotka munkiksi tunnustautumisensa jälkeen joutuvat tyylin armon ja eräiden filosofien oppien houkuttelemiksi, jotka ensi silmäyksellä, joidenkin hurskaiden, uskonnon kanssa sopusoinnussa olevien merkitysten ansiosta, eksyttävät kuin kullan kimalteella kuulijansa, joita ne ovat pintapuolisesti houkutelleet, mutta tekevät heidät köyhiksi ja kurjiksi ikuisiksi ajoiksi, niin kuin kuparista tehdyllä valheellisella rahalla petetyt ihmiset: Heidät joko palautetaan takaisin tämän maailman vilskeeseen tai houkutellaan harhaoppisten erehdyksiin ja pomminomaisiin luuloihin: niin kuin luemme tapahtuneen Akanille Joosuan, Nuunin pojan, kirjassa, kun hän himoitsi kultaista painoa filistealaisten leiristä ja varasti sen, jolloin häntä lyötiin kirouksella ja hänet tuomittiin iankaikkiseen kuolemaan. Toiseksi meidän on varottava, ettei mikään Raamatun puhtaaseen kultaan kiinnitetty väärä tulkinta petä meitä metallin arvosta: tällä tavoin paholainen yritti oveluudellaan asettaa Herramme ja Vapahtajamme ikään kuin hän olisi ollut pelkkä ihminen, kun hän pahansuovalla tulkinnallaan vääristi sen, mikä pitäisi yleisesti ottaen ymmärtää kaikkien hyvien ihmisten kohdalla, ja yritti kiinnittää sen erityisesti häneen, joka ei tarvinnut enkelien huolenpitoa: Hän sanoi: ”Sillä hän antaa enkeleilleen tehtäväksi huolehtia sinusta kaikilla sinun teilläsi, ja heidän käsissään he kantavat sinua, ettet milloinkaan löisi jalkaasi kiveen.” Hänen taitavalla olettamuksellaan hän antoi käänteen Raamatun arvokkaille sanonnoille ja väänsi ne vaaralliseen tarkoitukseen, aivan päinvastaiseen kuin niiden todellinen merkitys, tarjotakseen meille kultaisen värin peitossa anastajan kuvan ja kasvot, jotka voivat pettää meidät. Tai 631 yrittääkö hän huijata meitä väärennöksillä, esimerkiksi kehottamalla ryhtymään johonkin hurskauden työhön, joka, vaikka se onkin lähtöisin isien oikeasta mielestä, johtaa hyveen varjolla paheeseen; ja pettämällä meidät joko kohtuuttomilla tai mahdottomilla paastoilla, liian pitkillä valvomisilla, kohtuuttomilla rukouksilla tai sopimattomalla lukemisella hän vie meidät huonoon loppuun. Tai kun hän suostuttelee meidät antautumaan toisten asioihin sekaantumiseen ja hurskaisiin vierailuihin, millä hän voi karkottaa meidät pois luostarin hengellisestä luostarista ja sen ystävällisen rauhallisuuden salaisuudesta, ja ehdottaa, että ottaisimme harteillemme puutteessa olevien uskovaisten naisten huolet ja murheet, että kun munkki on erottamattomasti kietoutunut tämänkaltaisiin pauloihin, hän voi harhauttaa häntä mitä vahingollisimmilla puuhilla ja huolilla.Tai sitten kun hän yllyttää ihmistä tavoittelemaan papiston pyhää virkaa sillä verukkeella, että hän rakentaisi monia ihmisiä, ja rakkaudella hengelliseen voittoon, millä hän vetää meidät pois elämämme nöyryydestä ja ankaruudesta. Kaikki nämä asiat, vaikka ne ovatkin vastoin pelastustamme ja ammattiamme, peittyvät kuitenkin eräänlaisella myötätunnon ja uskonnon verholla ja huijaavat helposti niitä, joilta puuttuu taitoa ja huolellisuutta. Sillä ne jäljittelevät oikean kuninkaan kolikoita, koska ne näyttävät aluksi olevan täynnä hurskautta, mutta eivät ole niiden leimaamia, joilla on oikeus kolikoihin, toisin sanoen hyväksyttyjen katolilaisten isien, eivätkä ne lähde niiden vastaanottamiseen tarkoitetusta julkisesta päävirastosta, vaan ne on tehty salaa ja paholaisen petoksella, ja ne lankeavat taitamattomien ja tietämättömien niskaan, ei kuitenkaan ilman vakavaa vahinkoa. Ja vaikka ne aluksi näyttävätkin hyödyllisiltä ja tarpeellisilta, mutta jos ne sen jälkeen alkavat häiritä ammattimme terveellisyyttä ja ikään kuin heikentävät jossakin mielessä koko tarkoituksemme runkoa, on hyvä, että ne leikataan pois ja heitetään meistä pois niin kuin jäsen, joka saattaa olla välttämätön, mutta joka kuitenkin loukkaa meitä ja joka näyttää suorittavan oikean käden tai jalan virkaa. Sillä parempi on ilman käskyn yhtä jäsentä, ts. sen toimintaa tai tulosta, jatkaa turvallisesti ja terveenä muissa osissa ja astua heikkona taivasten valtakuntaan kuin koko käskymassan kanssa langeta johonkin erehdykseen, joka pahan tavan kautta erottaa meidät tiukasta säännöstämme ja suunnitellusta ja aloitetusta järjestelmästä ja johtaa sellaiseen häviöön, joka ei koskaan korvaa sitä vahinkoa, joka siitä seuraa, vaan aiheuttaa sen, että kaikki aikaisemmat hedelmämme ja koko työmme runko poltetaan helvetin tulessa. Minkälaisista harhakuvitelmista sanotaan hyvin Sananlaskuissa: ”On teitä, jotka näyttävät ihmisestä oikeilta, mutta niiden myöhempi loppu tulee helvetin syvyyksiin”, ja taas: ‘Paha ihminen on vahingollinen liittyessään hyvään ihmiseen’, ts. paholainen pettää, kun hänet peitetään pyhyyden näennäisyydellä: ”mutta hän vihaa vartijan ääntä”, ts. harkintakykyä, joka tulee isien sanoista ja varoituksista.

LUKU 21. Abba Johanneksen harhasta

Tällä tavoin olemme kuulleet, että Lykonissa asunut abba Johannes joutui hiljattain petetyksi. Sillä kun hänen ruumiinsa oli uupunut ja heikkenemässä, koska hän oli kahden päivän paaston aikana lykännyt ruoan nauttimista, kolmantena päivänä, kun hän oli menossa ottamaan virvokkeita, paholainen tuli likaisen etiopialaisen muodossa ja kaatui hänen jalkojensa juureen ja huusi: ”Suo anteeksi, koska olen määrännyt tämän työn sinulle.” Hän sanoi: ”Anna anteeksi, koska olen määrännyt tämän työn sinulle.” Tämä on totta. Niinpä tuo suuri mies, joka oli niin täydellinen harkintakyvyn suhteen, ymmärsi, että pidättäytymisen varjolla! jota hän harjoitti sopimattomasti, häntä oli petetty paholaisen oveluudella ja hän oli sitoutunut paastoon, joka oli luonteeltaan sellainen, että se vaikutti hänen uupuneeseen ruumiiseensa tarpeettomalla väsymyksellä, joka oli jopa vahingollista hengelle; aivan kuten häntä oli petetty väärennetyllä kolikolla, ja vaikka hän kunnioitti siinä olevaa oikean kuninkaan kuvaa, hän ei ollut riittävän valppaana siihen, oliko kolikko leikattu ja leimattu oikein. Mutta tämän ”hyvän rahanvaihtajan” viimeinen velvollisuus, joka, kuten edellä mainitsimme, koskee painon tutkimista, tulee täytetyksi, jos aina kun ajatuksemme antavat ymmärtää, että jotakin on tehtävä, harkitsemme sitä tunnollisesti ja, kun panemme sen rintamme vaakakuppiin, punnitsemme sen mitä tarkimmalla vaa’alla, onko se täynnä hyvää kaikille vai raskas Jumalan pelon vuoksi: vai onko se tarkoitukseltaan ehjä ja järkevä, vai onko se kevyt inhimillisestä näytöksestä tai jostakin uutuuden kerskakulttuurista, vai eikö typerän turhanpäiväisen kunnian ylpeys ole vähentänyt tai vähentänyt sen ansioiden painoa. Ja niinpä punnitsemalla ne heti julkisessa vaa’assa, ts. koettelemalla niitä apostolien ja profeettojen teoilla ja todisteilla, pitäkäämme niitä ikään kuin täydellisinä ja täydellisinä ja täydellä painollaan, tai muuten hylkäämme ne kaikella huolellisuudella ja ahkeruudella epätäydellisinä ja väärennettyinä ja painoltaan riittämättöminä.

LUKU 22. Nelinkertaisesta erottelumenetelmästä

TÄTÄ erottelukykyä tarvitaan sitten meille sillä nelinkertaisella tavalla, josta olemme puhuneet; nimittäin, ensinnäkin, että materiaali ei jää huomaamatta, olipa se aitoa tai maalattua kultaa: toiseksi, että hylkäämme ne ajatukset, jotka valheellisesti lupaavat uskonnon tekoja, kuten väärennetyt ja väärennetyt kolikot, koska ne ovat sellaisia, joita ei ole oikein leimattu ja joissa on kuninkaan epätosi kuva; ja että voimme samalla tavalla havaita ne, jotka Raamatun kallisarvoisesta kullasta väärän ja harhaoppisen merkityksen avulla osoittavat kuvan, joka ei ole oikean kuninkaan vaan anastajan kuva; ja että hylkäämme ne, joiden painon ja arvon turhamaisuuden ruoste on alentanut ja joiden ei ole sallittu kulkea isien vaakakupissa, kuin liian kevyet kolikot, jotka ovat vääriä ja painavat liian vähän; ettemme joutuisi siihen, mitä Herran käsky varoittaa meitä kaikin voimin välttämään, ja menettäisimme kaiken työmme arvon ja palkkion. ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, jossa ruoste ja koi turmelevat ja jossa varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.” Sillä aina kun teemme jotakin inhimillistä kunniaa silmällä pitäen, tiedämme, että olemme, kuten Herra sanoo, keräämässä itsellemme aarteita maan päälle, ja että näin ollen, kun se on ikään kuin kätketty maahan ja haudattu maahan, sen täytyy joutua erinäisten demonien tuhoamaksi tai joutua turhan kunnian purevan ruosteen kuluttamaksi tai ylpeyden koiperhosten syömäksi niin, ettei se enää edistä mitään kätkijän käyttöä ja hyötyä. Meidän tulisi siis jatkuvasti tutkia kaikki sydämemme sisäiset kammiot ja jäljittää tarkimmin sen jäljet, mikä sinne tunkeutuu, jottei kenties joku ymmärrykseen liittyvä peto, jos saan sanoa niin, joko leijona tai lohikäärme, joka kulkee läpi, ole salaa jättänyt vaarallisia jälkiä, jotka osoittavat muille tien, jolla pääsemme sydämen salaisiin syvyyksiin, koska olemme huolettomia ajatuksissamme. Ja niinpä onnistumme päivittäin ja tunneittain kääntämällä sydämemme maaperää evankeliumin auralla, toisin sanoen jatkuvalla Herran ristin muistamisella, taltuttamaan tai hävittämään sydämestämme haitallisten petojen pesät ja myrkyllisten käärmeiden lymypaikat.

LUKU 23. Opettajan puheesta kuulijoidensa ansioista

Tämän vanhan miehen nähdessään, että olimme hämmästyneitä ja syttyneet hänen puheensa sanoista kyltymättömän halun vallassa, hän pysäytti puheensa hetkeksi ihailumme ja vakavuutemme vuoksi ja lisäsi pian: Koska teidän innokkuutenne, poikani, on johtanut niin pitkään keskusteluun, ja eräänlainen palo antaa kiihkeämpää intoa konferenssiimme suhteessa teidän vakavuuteenne, koska juuri tästä asiasta näen selvästi, että te todella janoatte opetusta täydellisyydestä, tahdon vielä sanoa teille jotakin erottelukyvyn ja armon erinomaisuudesta, joka hallitsee ja hallitsee kenttää kaikkien hyveiden joukossa, enkä ainoastaan todistaa sen arvoa ja hyödyllisyyttä päivittäisillä esimerkkitapauksilla, vaan myös isien aikaisemmista pohdiskeluista ja mielipiteistä. Muistan nimittäin, että usein, kun miehet huokaillen ja itkien pyysivät minulta tämänkaltaista puhetta ja kun itse halusin kovasti antaa heille opetusta, en mitenkään pystynyt siihen, enkä ainoastaan ajatukseni, vaan jopa puhekykynikin petti niin, etten keksinyt, miten lähettää heidät pois edes vähäisen lohdutuksen kera. Ja näistä merkeistä näemme selvästi, että Herran armo inspiroi puhujia sanoilla kuulijoiden ansioiden ja innon mukaan. Ja koska edessämme oleva hyvin lyhyt yö ei salli minun lopettaa puhetta, antakaamme se mieluummin ruumiilliselle levolle, johon koko se on käytettävä, jos kohtuullisesta osasta kieltäydytään, ja varattakoon puheen koko suunnitelma katkeamattomaan tarkasteluun jonakin tulevana päivänä tai yönä. Sillä parhaiden harkintakyvyn neuvonantajien on oikein osoittaa mielensä ahkeruus ensinnäkin tässä asiassa ja todistaa, ovatko he sen haltijoita tai voivatko he olla sen haltijoita tämän todisteen ja kärsivällisyyden avulla, jotta he käsitellessään tuota hyveellisyyttä, joka on maltillisuuden äiti, eivät missään nimessä lankeaisi siihen paheeseen, joka on sen vastakohta, nimittäin kohtuuttoman pitkäveteisyyteen, sillä he tuhoavat teoillaan ja toimillaan sen systeemin ja luonteen voiman, jota he suosittelevat sanoissaan. Mitä siis tulee tähän mitä erinomaisimpaan harkintakykyyn, jota aiomme vielä tutkia, sikäli kuin Herra antaa meille siihen voimaa, voi ensinnäkin olla hyvä asia, että kun kiistelemme sen erinomaisuudesta ja maltillisuudesta, jonka tiesimme siinä olevan hyveistä ensimmäisenä, emme salli itsemme ylittää keskustelun ja aikamme sopivaa rajaa.Ja näin autuas Mooses lopetti keskustelumme ja kehotti meitä, vaikka olimme innokkaita ja roikuimme hänen huulillaan, menemään hetkeksi nukkumaan ja neuvoi meitä menemään makuulle samoille matoille, joilla istuimme, ja laittamaan niput päämme alle tyynyjen sijasta, koska nämä on sidottu tasaisesti paksumpiin papyruksen lehtiin, jotka on kerätty pitkiksi ja ohuiksi nipuiksi, kuuden jalan välein, ja ne tarjoavat veljille, kun he istuvat jumalanpalveluksessa, hyvin matalan istuimen jakkaran sijasta, ja kun ne pannaan heidän kaulansa alle, kun he menevät nukkumaan, ne tarjoavat heidän päänsä tueksi, joka ei ole liian kova, vaan mukava ja juuri oikea. Munkkien käyttötarkoituksiin näitä tavaroita pidetään erityisen sopivina ja sopivina, ei ainoastaan siksi, että ne ovat jokseenkin pehmeitä ja valmistetaan pienin raha- ja työkustannuksin, koska papyrus kasvaa kaikkialla Niilin rannoilla, vaan myös siksi, että ne ovat kätevää materiaalia ja riittävän kevyitä, jotta niitä voidaan siirtää tai hakea tarpeen mukaan. Ja niin me vihdoin vanhuksen käskystä asetuimme nukkumaan syvään hiljaisuuteen, sekä ilosta innostuneina pitämästämme konferenssista että myös toivosta vahvistuneina luvatusta keskustelusta.

TOINEN KESKUSTELU ABBA MOOSEKSEN KANSSA

HARKINTAKYVYSTÄ

LUKU 1. Abba Mooseksen johdanto harkintakyvyn armosta

JA niin kun olimme nauttineet aamu-unestamme, kun iloksemme valkeuden aamunkoitto jälleen loisti yllemme ja olimme alkaneet jälleen kerran kysellä hänen lupaamaansa keskustelua, siunattu Mooses aloitti näin: Kun näen teidän syttyvän niin innokkaasta halusta, etten usko, että siitä hyvin lyhyestä hiljaisesta ajasta, jonka halusin vähentää hengellisestä kokouksestamme ja omistaa ruumiilliselle levolle, on ollut mitään hyötyä ruumiinne levon kannalta, myös minua painaa suurempi huoli, kun otan huomioon teidän innokkuutenne. Minun on nimittäin annettava sitä suurempaa huolellisuutta ja antaumusta velkani maksamiseen, sitä suuremmalla osuudella, mitä enemmän näen teidän sitä pyytävän, tuon sanonnan mukaan: ”Kun istut syömään hallitsijan kanssa, harkitse ahkerasti, mitä sinun eteesi pannaan, ja ojenna kätesi, tietäen, että sinun kuuluu valmistaa sellaista.”” Koska siis aiomme puhua harkintakyvyn erinomaisesta ominaisuudesta ja hyveestä, johon eilisiltainen puheemme oli päässyt keskustelun päätteeksi, pidämme suotavana, että ensin vahvistamme sen erinomaisuuden isien mielipiteillä, että kun on osoitettu, mitä edeltäjämme siitä ajattelivat ja sanoivat, niin sitten voisimme tuoda esiin joitakin muinaisia ja nykyaikaisia haaksirikkoja ja erilaisten ihmisten onnettomuuksia, jotka tuhoutuivat ja menivät toivottomasti pilalle sen vuoksi, että he kiinnittivät siihen vain vähän huomiota, ja sen jälkeen meidän on käsiteltävä niin hyvin kuin mahdollista sen etuja ja käyttötarkoituksia: Sen jälkeen, kun olemme keskustelleet siitä, tiedämme paremmin, miten meidän pitäisi etsiä sitä ja harjoittaa sitä, kun tarkastelemme sen arvon ja armon tärkeyttä. Se ei nimittäin ole mikään tavallinen hyve eikä sellainen, jonka voi vapaasti saavuttaa pelkillä inhimillisillä ponnisteluilla, ellei niitä auta jumalallinen siunaus, sillä luemme, että myös apostoli lukee sen Hengen jaloimpien lahjojen joukkoon: ”Yhdelle on Henki antanut viisauden sanan, toiselle tiedon sanan saman Hengen kautta, toiselle uskon saman Hengen kautta, toiselle parantamisen lahjan saman Hengen kautta”, ja vähän myöhemmin ‘toiselle henkien erottamisen’.” Sitten täydellisen hengellisten lahjojen luettelon jälkeen hän lisää:”Mutta kaikki nämä vaikuttaa yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin ihmiselle erikseen, niin kuin hän tahtoo.” Näette siis, että harkintakyvyn lahja ei ole mikään maallinen asia eikä mikään vähäpätöinen asia, vaan jumalallisen armon suurin palkinto. Ja ellei munkki ole pyrkinyt siihen kaikella innolla ja varmistanut voimaa erottaa erehtymättömällä arvostelukyvyllä hänessä heräävät henget, hän menee varmasti harhaan kuin yön pimeydessä ja tiheässä pimeydessä, eikä ainoastaan putoa vaarallisiin kuoppiin ja jyrkänteisiin, vaan tekee myös usein virheitä asioissa, jotka ovat selviä ja suoraviivaisia.

LUKU 2. Mitä harkintakyky yksin voi antaa munkille; ja autuaan Antoniuksen puhe tästä aiheesta

JA niin muistan, että ollessani vielä poikanen Thebaidin alueella, jossa autuas Antonius asui, vanhimmat tulivat hänen luokseen kyselemään täydellisyydestä; ja vaikka kokous kesti illasta aamuun, suurin osa yöstä kului tämän kysymyksen parissa. Pitkään keskusteltiin nimittäin siitä, mikä hyve tai noudattaminen voisi säilyttää munkin aina vahingoittumattomana paholaisen ansoista ja petoksista ja viedä hänet eteenpäin varmalla ja oikealla tiellä ja lujalla askeleella kohti täydellisyyden korkeuksia. Ja kun kukin esitti mielipiteensä oman mielensä taipumuksen mukaan, ja toiset esittivät sen koostuvan innokkuudesta paastossa ja valvomisessa, koska sielu, joka on niiden kautta alentunut ja näin saanut sydämen ja ruumiin puhtauden, liittyy sitä helpommin Jumalaan, toiset taas kaikkien asioiden halveksimisesta, koska jos mieli olisi niistä täysin riistetty, se pääsisi sitä vapaammin Jumalan luokse, ikään kuin ei olisi vastedes mitään ansoja, jotka voisivat sitä kietoa: toiset taas toiset katsoivat, että maailmasta vetäytyminen oli se, mikä oli tarpeen,ts. yksinäisyys ja erakkoelämän salaisuus; eläminen, jossa ihminen voi helpommin olla yhteydessä Jumalaan ja takertua häneen erityisemmin; toiset taas asettivat, että rakkauden, ts. ystävällisyyden, velvollisuuksia tulisi harjoittaa, koska Herra evankeliumissa lupasi antaa valtakunnan erityisesti näille, kun hän sanoi: ”Tulkaa, te minun Isäni siunatut, perimään valtakunta, joka on valmistettu teille maailman perustamisesta asti. Sillä minä olin nälkäinen, ja te annoitte minulle syötävää, minä olin janoinen, ja te annoitte minulle juotavaa jne.”, ja kun he tällä tavoin julistivat, että erilaisten hyveiden 638 avulla voitaisiin turvata varmempi pääsy Jumalan luo, ja suurin osa illasta oli kulunut tähän keskusteluun, niin vihdoin puhui siunattu Antonius ja sanoi: ”Minä olen Jumalan poika: Kaikki nämä asiat, jotka olette maininneet, ovat todellakin tarpeellisia ja hyödyllisiä niille, jotka janoavat Jumalaa ja haluavat lähestyä häntä. Mutta lukemattomat sattumukset ja monien ihmisten kokemus eivät salli meidän tehdä tärkeintä lahjaa niistä koostuvaksi. Sillä usein, kun ihmiset ovat mitä ankarimmin paastoamassa tai valvomassa, vetäytyvät jalosti yksinäisyyteen ja pyrkivät riistämään itseltään kaikki omaisuutensa niin ehdottomasti, etteivät salli edes päivän ruokarahaa tai ainoatakaan penniä jäävän heille, ja kun he täyttävät kaikki hyväntekeväisyysvelvoitteet mitä suurimmalla antaumuksella, olemme silti nähneet heidän yllättäen pettyvän, niin etteivät he kyenneet saattamaan aloittamaansa työtä sopivaan päätökseen, vaan heidän ylevä kiihkonsa ja ylistettävä elämäntapansa sai hirvittävän lopun. Sen vuoksi voimme selvästi tunnistaa, mikä on se, mikä pääasiassa johtaa Jumalan luo, jos jäljitämme huolellisemmin heidän lankeemuksensa ja eksytyksensä syyn. Sillä kun edellä mainittujen hyveiden teot olivat heissä runsaat, yksin harkintakyky puuttui, eikä se sallinut heidän pysyä edes loppuun asti. Eikä heidän putoamiselleen voida löytää mitään muuta syytä kuin se, että koska he eivät olleet saaneet riittävästi opetusta vanhimmilta, he eivät voineet hankkia arvostelukykyä ja harkintakykyä, jotka kulkevat liiallisuuden ohi molemmin puolin ja jotka opettavat munkkia kulkemaan aina kuninkaallista tietä eikä salli hänen paisua hyveen oikealle puolelle, ts, yltiöpäisestä innokkuudesta ylittämään asianmukaisen kohtuuden rajat typerässä röyhkeydessä, eikä salli hänen ihastua velttouteen ja kääntyä vasemmalla puolella oleviin paheisiin, ts. ruumiin hallinnan varjolla velttoilemaan vastakkaisessa laiskuuden hengessä. Sillä tämä on harkintakykyä, jota evankeliumissa kutsutaan ”silmäksi” ja ”ruumiin valoksi”, Vapahtajan sanan mukaan: ”Ruumiisi valo on silmäsi; mutta jos silmäsi on puhdas, koko ruumiisi on täynnä valoa, mutta jos silmäsi on paha, koko ruumiisi on täynnä pimeyttä.” Sillä koska se erottaa kaikki ihmisten ajatukset ja teot, se näkee ja ohittaa kaiken, mitä pitäisi tehdä. Mutta jos se jossakin ihmisessä on ”paha”, ts. jos se ei ole vahvistunut terveellä arvostelukyvyllä ja tietämyksellä, tai jos se on jonkin erehdyksen ja olettamuksen pettämä, niin se mikä on koko ruumiimme, on ”täynnä pimeyttä”, ts. se pimentää koko mielen näkemyksemme ja toimintamme, koska ne ovat mukana paheiden pimeydessä ja häiriöiden synkkyydessä. Sillä, sanoo Hän, ”jos valo, joka sinussa on, on pimeys, kuinka suuri se pimeys onkaan!”. Sillä kukaan ei voi epäillä, että kun sydämemme arvostelukyky menee pieleen ja joutuu tietämättömyyden yön valtaan, ajatuksemme ja tekomme, jotka ovat harkinnan ja harkinnan tulosta, joutuvat vielä suurempien syntien pimeyteen.

LUKU 3. Saulin ja Ahabin erehdyksestä, jonka vuoksi he joutuivat harkintakyvyn puutteen vuoksi harhaan

LOPUKSI mies, joka Jumalan tuomion mukaan oli ensimmäisenä ansainnut Hänen kansansa Israelin valtakunnan, koska häneltä puuttui tämä harkintakyvyn ”silmä”, oli ikään kuin koko hänen ruumiinsa olisi täynnä pimeyttä, itse asiassa syöstiin pois valtakunnasta, kun hän tämän ”valon” pimeyden pettämänä ja erehtyneenä kuvitteli, että hänen omat uhrinsa olivat Jumalalle mieluisampia kuin kuuliaisuus Samuelin käskyä kohtaan, ja joutui lankeamaan juuri siinä asiassa, jolla hän oli toivonut lepyttävänsä jumalallista majesteettia. Ja tämän harkinnan tietämättömyys johti, sanon minä, siihen, että Israelin kuningas Ahab kuvitteli hänelle Jumalan suosiosta myönnetyn voiton ja loistavan voiton jälkeen, että hänen armonsa oli parempi kuin jumalallisen käskyn ja, kuten hänestä tuntui, julman säännön varhainen toteuttaminen; ja tämän harkinnan liikuttamana, vaikka hän halusi lieventää veristä voittoa armolla, hän joutui erittelemättömän lempeytensä vuoksi koko kehossaan täyteen pimeyttä, ja hänet tuomittiin peruuttamattomasti kuolemaan.

LUKU 4. Mitä Pyhässä Raamatussa sanotaan harkintakyvyn arvosta

SELLAINEN on harkintakyky, joka ei ole ainoastaan ”ruumiin valo”, vaan jota apostoli kutsuu myös auringoksi, kun hän sanoo: ”Älköön aurinko laskeko vihasi päälle.” Sitä kutsutaan myös elämämme johdatukseksi: kuten sanotaan: ”Ne, joilla ei ole johdatusta, putoavat kuin lehdet.” Sitä kutsutaan totisimmin neuvoksi, jota ilman Raamatun auktoriteetti ei salli meidän tehdä mitään, niin että emme saa edes ottaa sitä hengellistä ”viiniä, joka ilahduttaa ihmisen 640 sydäntä” ilman sen säätelevää ohjausta: kuten sanotaan: ”Tehkää kaikki neuvon kanssa, juokaa viininne neuvon kanssa”, ja taas ”kuin kaupunki, jonka muurit on tuhottu eikä sitä ole aidattu, niin on ihminen, joka tekee mitä tahansa ilman neuvoa”. Ja kuinka vahingollista tämän puuttuminen on munkille, osoittaa lainatussa kohdassa oleva havainnollistus ja kuva vertaamalla sitä kaupunkiin, joka on tuhottu ja jolla ei ole muureja. Siinä piilee viisaus, siinä piilee älykkyys ja ymmärrys, joita ilman sisäistä taloamme ei voida rakentaa eikä hengellisiä rikkauksia koota, kuten sanotaan: ”Talo rakennetaan viisaudella, ja taas se pystytetään älyllä. Ymmärryksellä varastot täytetään kaikella kallisarvoisella rikkaudella ja hyvällä.” Tämä, sanon minä, on ”kiinteää ruokaa”, jota voivat ottaa vain ne, jotka ovat täysikasvuisia ja vahvoja, kuten sanotaan: ”Mutta kiinteä ruoka on tarkoitettu täysikasvuisille miehille, joilla on aistit harjoitettu käytön kautta erottamaan hyvää ja pahaa.” Ja sen osoitetaan olevan meille hyödyllistä ja tarpeellista vain sikäli kuin se on sopusoinnussa Jumalan sanan ja sen voimien kanssa, kuten sanotaan: ”Sillä Jumalan sana on nopea ja väkevä ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja ulottuu jopa sielun ja hengen, sekä nivelten että luuytimen erottamiseen ja on sydämen ajatusten ja aikomusten erottaja.” Ja tästä käy selvästi ilmi, että mitään hyveellisyyttä ei voida täydellisesti hankkia tai säilyttää ilman harkintakyvyn armoa. Ja niinpä autuaan Antoniuksen sekä kaikkien muidenkin tuomiolla on vahvistettu, että juuri harkintakyky on se, joka johdattaa pelottoman munkin kiinteitä portaita pitkin Jumalan luo ja säilyttää jatkuvasti koskemattomina edellä mainitut hyveet, joiden avulla voi vähemmällä väsymyksellä nousta täydellisyyden äärimmäiselle huipulle, ja joita ilman eivät edes ne, jotka ponnistelevat ahkerimmin, voi saavuttaa täydellisyyden korkeuksia. Sillä harkintakyky on kaikkien hyveiden äiti sekä niiden vartija ja säätelijä.

LUKU 5. Vanhus Heronin kuolemasta

JA tukeaksemme tätä autuaan Antoniuksen ja muiden isien muinoin antamaa tuomiota nykyaikaisella esimerkillä, kuten lupasimme tehdä, muistakaa, mitä näitte hiljattain tapahtuvan silmienne edessä, tarkoitan, miten vanhus Heron, vain muutama päivä sitten 641 paholaisen harha heitti korkeuksista syvyyksiin, miehen, jonka muistamme eläneen viisikymmentä vuotta tässä autiomaassa ja säilyttäneen erityisen ankarasti tiukan pidättyvyyden ja pyrkineen yksinäisyyden salaisuuteen ihmeellisellä kiihkolla, joka oli suurempi kuin kaikilla täällä asuvilla. Millä keinolla tai millä menetelmällä petkuttaja sitten eksytti hänet niin monien ponnistelujen jälkeen, ja hänen putoamisensa mitä raskaimman kaadon kautta aiheutti syvän surun kaikille niille, jotka asuvat tässä autiomaassa? Eikö se johtunut siitä, että koska hänellä oli liian vähän harkintakyvyn hyveellisyyttä, hän halusi mieluummin ohjautua oman harkintakykynsä mukaan kuin noudattaa veljien neuvoja ja neuvotteluja ja vanhimpien määräyksiä? Koska hän harjoitti aina niin ankarasti lakkaamatonta pidättäytymistä ja paastoa ja pysytteli yksinäisyydessä ja luostarikellossa niin jatkuvasti, ettei edes pääsiäisjuhlan noudattaminen saanut häntä koskaan suostuteltua osallistumaan juhlaan veljien kanssa: kun vuotuisen juhlan mukaisesti kaikki veljet jäivät kirkkoon, eikä hän yksin suostunut liittymään heihin, koska pelkäsi, ettei hän näyttäisi jossain määrin höllentävän aikomustaan ottamalla vain vähän pulssia. Ja tämän röyhkeyden pettämänä hän otti suurimmalla kunnioituksella vastaan Saatanan enkelin valon enkelinä ja sokeasti ja orjallisesti totteli hänen käskyjään ja heittäytyi kaivoon, joka oli niin syvä, ettei silmä voinut tunkeutua sen syvyyksiin, epäilemättä lainkaan enkelin lupausta, joka oli vakuuttanut hänelle, että hänen hyveensä ja työnsä ansiot olivat sellaiset, ettei hän voinut mitenkään vaarantua. Ja jotta hän voisi todistaa tämän totuuden varmimmin kokeilemalla omaa turvallisuuttaan, hän oli yön pimeydessä niin harhaanjohtava, että heittäytyi edellä mainittuun kaivoon todistaakseen todellakin hyveidensä suuren arvon, jos hän pääsisi sieltä vahingoittumattomana pois. Ja kun hänet oli veljien suurilla ponnisteluilla saatu sieltä ulos jo melkein kuolleena, kolmantena päivänä sen jälkeen hän menehtyi, ja mikä vielä pahempaa, hän pysyi itsepintaisessa harhassaan niin, ettei edes kuoleman kokemus saanut häntä vakuuttuneeksi siitä, että häntä oli petetty paholaisen oveluudella. Näin ollen huolimatta hänen suurista ansioistaan ja niistä vuosista, jotka hän oli viettänyt erämaassa, ne, jotka säälivät hänen loppuaan säälien ja suurimmalla ystävällisyydellä, eivät voineet saada abba Pafnutiukselta juuri ja juuri aikaan sitä, että häntä ei luettaisi itsemurhaajien joukkoon ja että häntä ei pidettäisi lepäävien muistomerkin ja uhrilahjan arvottomana.

LUKU 6. Kahden veljeksen tuhosta harkintakyvyn puutteen vuoksi

Mitä sanon niistä kahdesta veljeksestä, jotka asuivat Thebaidin autiomaan tuolla puolen, jossa kerran asui autuas Antonius, ja jotka, koska he eivät olleet riittävän huolellisen harkintakyvyn vaikutuksen alaisia, päättivät kulkiessaan läpi laajan ja laajalle ulottuvan erämaan olla ottamatta mukaansa mitään muuta ruokaa kuin sellaista, jonka Herra itse voisi antaa heille. Ja kun he vaeltaessaan aavikoilla ja jo nälästä pyörtyessään joutuivat kaukaa mazikien (rotu, joka on vielä raaempi ja julmempi kuin melkein kaikki villiheimot, sillä heitä ei ajeta verenvuodatukseen, kuten muita heimoja, saaliinhimosta vaan pelkästä mielen raivosta) vakoiltaviksi, ja kun nämä toimivat vastoin luonnollista raivokkuuttaan, kohtasivat heidät leivän kanssa, toinen niistä kahdesta tuli harkinnanvaraisesti apuun, otti sen vastaan ilolla ja kiitollisuudella kuin Herra olisi tarjonnut sen hänelle, ajatellen, että ruoka oli jumalallisesti annettu hänelle ja että oli Jumalan teko, että ne, jotka aina iloitsivat verenvuodatuksesta, olivat tarjonneet elämän sauvan miehille, jotka olivat jo pyörtymässä ja kuolemaisillaan; mutta toinen kieltäytyi ruoasta, koska ihmiset olivat tarjonneet sitä hänelle, ja kuoli nälkään. Ja vaikka tämä johtui ensinnäkin moitittavasta vakaumuksesta, toinen heistä sai kuitenkin harkintakyvyn avulla paremman käsityksen siitä ajatuksesta, jonka hän oli hätäisesti ja huolimattomasti omaksunut, mutta toinen pysyi itsepintaisessa hulluudessaan ja koska häneltä puuttui täysin harkintakyky, hän aiheutti itselleen sen kuoleman, jonka Herra olisi halunnut estää, koska hän ei halunnut uskoa, että oli jumalallisen sysäyksen ansiota, että raivokkaat barbaarit unohtivat luontaisen julmuutensa ja tarjosivat heille leipää miekan sijasta.

LUKU 7.Harhasta, johon eräs toinen joutui harkintakyvyn puutteen vuoksi

Minkä vuoksi minun pitäisi myös puhua eräästä (jonka nimeä emme mieluummin mainitse, koska hän on yhä elossa), joka pitkän aikaa otti vastaan paholaisen enkelimäisen kirkkaassa hahmossa ja joka usein harhautui hänen antamiensa lukemattomien ilmestysten avulla ja uskoi olevansa vanhurskauden sanansaattaja; sillä kun nämä myönnettiin, hän huolehti joka yö valosta keljassään tarvitsematta lamppua lainkaan. Lopulta paholainen käski häntä uhraamaan Jumalalle oman poikansa, joka asui hänen luostarissa hänen kanssaan, jotta hänen ansionsa tulisivat tällä uhrilla patriarkka Aabrahamin ansioiden tasolle. Ja hän oli niin pitkälle vakuuttuneena, että hän olisi todella tehnyt murhan, ellei hänen poikansa olisi nähnyt hänen valmistelevan veistä ja teroittavan sitä epätavallisen huolellisesti sekä etsivän kahleita, joilla hän aikoi sitoa hänet uhria varten, kun hän aikoi uhrata hänet, ja hän oli paennut kauhuissaan pois aavistaen tulevan rikoksen.

LUKU 8. Mesopotamialaisen munkin lankeemuksesta ja petoksesta

On liian pitkä asia kertoa tarina Mesopotamialaisen munkin petoksesta, joka noudatti pidättäytymistä, jota vain harvat tuossa maassa pystyivät jäljittelemään, ja jota hän oli harjoittanut monta vuotta keljassään piilossa, ja joka lopulta joutui paholaiselta tulleiden ilmestysten ja unien huijaamaksi niin, että niin monen työn ja hyvän teon jälkeen, joissa hän oli ylittänyt kaikki samoilla seuduilla asuvat, hän itse asiassa sortui surkeasti juutalaisuuteen ja lihan ympärileikkaukseen. Sillä kun paholainen totuttamalla hänet näkyihin halutessaan houkutella hänet lopulta uskomaan valheeseen, hän oli totuuden sanansaattajan tavoin paljastanut hänelle pitkän aikaa sen, mikä oli täysin totta, niin lopulta hän näytti hänelle kristittyjen kansan yhdessä uskontomme ja uskontunnustuksemme johtajien kanssa; nimittäin. apostolit ja marttyyrit, pimeydessä ja saastassa ja riettaina ja kaiken kurjuuden rumentamina, ja toisaalta juutalaiskansan Mooseksen, patriarkkojen ja profeettojen kanssa tanssimassa kaikessa riemussa ja loistamassa häikäisevässä valossa; ja vakuutti hänet niin, että jos hän halusi jakaa heidän palkkansa ja autuutensa, hänen oli heti suostuttava ympärileikkaukseen. Eikä kukaan heistä olisi siis joutunut niin surkeasti petetyksi, jos he olisivat pyrkineet hankkimaan harkintakyvyn. Näin monien onnettomuudet ja koettelemukset osoittavat, kuinka vaarallista on olla ilman harkintakyvyn armoa.

LUKU 9. Kysymys todellisen harkintakyvyn hankkimisesta

Tälle Germanukselle: Sekä viimeaikaiset esimerkit että muinaisten päätökset ovat osoittaneet täydellisesti ja täydellisesti, kuinka harkintakyky on tietyssä mielessä kaikkien hyveiden lähteenä ja juurena. Haluamme siis oppia, miten se tulisi hankkia tai miten voimme erottaa, onko se aitoa ja Jumalasta peräisin vai väärennettyä ja paholaisesta peräisin: jotta (käyttääkseni sen evankeliumin vertauksen kuvaa, josta keskustelitte eräässä aiemmassa yhteydessä ja jossa meitä kehotetaan tulemaan hyviksi rahanvaihtajiksi) voisimme nähdä kolikkoon leimatun todellisen kuninkaan hahmon ja havaita sen, mitä ei ole leimattu nykyiseen kolikkoon, ja että, kuten sanoitte eilisessä puheessanne käyttäen tavallista ilmaisua, voimme hylätä sen väärennöksenä sen taidon opetuksen mukaisesti, jota käsittelitte riittävän täydellisesti ja yksityiskohtaisesti ja jonka osoititte kuuluvan miehelle, joka on hengellisesti hyvä evankeliumin rahanvaihtaja. Sillä mitä hyötyä on siitä, että olemme tunnistaneet tuon hyveen ja armon arvon, jos emme tiedä, miten sitä pitää etsiä ja saavuttaa?

LUKU 10. Vastaus siihen, miten todellinen harkintakyky voidaan hankkia

TÄNÄÄN MOSES: Todellinen harkintakyky, sanoi hän, voidaan turvata vain todellisella nöyryydellä. Ja tämän nöyryyden ensimmäinen todiste on se, että pidät kaiken (et ainoastaan sen, mitä teet, vaan myös sen, mitä ajattelet) vanhimpien tarkastelun varassa, niin ettet luota lainkaan omaan arvostelukykyysi vaan suostut heidän päätökseensä kaikissa asioissa ja tunnustat sen, mitä heidän perinteidensä mukaan on pidettävä hyvänä tai huonona. Ja tämä tapa ei ainoastaan opeta nuorta miestä kulkemaan oikealla tiellä oikean harkinnan kautta, vaan se myös pitää hänet vahingoittumattomana kaikista vihollisen kavaluuksista ja petoksista. Sillä sellaista ihmistä ei voi mitenkään pettää, joka ei elä oman harkintakykynsä vaan vanhimpien esimerkin mukaan, eikä ovela vihollisemme pysty käyttämään hyväkseen sellaisen ihmisen tietämättömyyttä, joka ei ole valheellisesta vaatimattomuudesta tottunut kätkemään kaikkia sydämessään herääviä ajatuksia, vaan joko hillitsee niitä tai antaa niiden jäädä vanhimpien kypsyneen harkinnan mukaan. Sillä väärä ajatus heikkenee sillä hetkellä, kun se paljastuu; ja jo ennen kuin harkintatuomio on annettu, paha käärme on tunnustuksen voimalla niin sanoakseni vedetty esiin pimeästä maanalaisesta luolastostaan ja tavallaan näytetty. ja lähetetty pois häpeällisesti. Sillä pahat ajatukset hallitsevat meitä juuri niin kauan kuin ne ovat kätkettyinä sydämeen; ja jotta voisitte vielä tehokkaammin ymmärtää tämän tuomion voiman, kerron teille, mitä abba Serapion teki, ja mitä hänellä oli tapana usein kertoa nuoremmille veljille heidän rakentamisekseen.

LUKU 11. Abba Serapionin sanat muille alttiiksi joutuvien ajatusten vähenemisestä ja myös itsevarmuuden vaarallisuudesta

KUN, sanoi hän, olin vielä poikanen ja pysähdyin abba Theonaksen luona, vihollisen hyökkäykset pakottivat minut tähän tapaan: kun olin syönyt illallista vanhan miehen kanssa yhdeksännellä tunnilla, minulla oli tapana joka päivä piilottaa salaa keksi pukuni sisään, jonka söin myöhemmin salaa hänen tietämättään. Ja vaikka syyllistyin jatkuvasti varkauteen tahtoni suostumuksella ja sen hillitsemättömyyden puutteella, joka johtuu paatuneeksi kasvaneesta halusta, niin silti, kun laiton haluni oli tyydytetty, tulin luokseni ja kiusasin itseäni tehdystä varkaudesta tavalla, joka tasapainotti syömisestä saamani nautinnon. Ja kun jouduin, ei suinkaan ilman sydämen surua, päivästä toiseen täyttämään tätä mitä raskainta tehtävää, jota faraon työnjohtajat niin sanoakseni vaativat minulta tiilien sijasta, enkä päässyt pakoon tätä julmaa tyranniaa ja häpesin kuitenkin paljastaa salaisen varkauden vanhukselle, sattui Jumalan tahdosta, että minut vapautettiin tämän vapaaehtoisen vankeuden ikeestä, kun eräät veljet olivat hakeutuneet vanhuksen keljain saadakseen häneltä opetusta. Ja kun illallisen jälkeen oli alkanut hengellinen kokous, ja vanhus vastauksena heidän esittämiinsä kysymyksiin puhui ahmimisen synnistä ja salattujen ajatusten vallasta ja osoitti niiden luonteen ja sen hirvittävän voiman, joka niillä on niin kauan kuin ne pidetään salassa, minä olin puheen voimasta vallassa ja olin omantunnon lamaantunut ja kauhuissani, kun ajattelin, ettähän mainitsi nämä asiat siksi, että Herra oli paljastanut vanhalle miehelle minun povisalaisuuteni; ja ensin liikutuin salaisiin huokauksiin, ja sitten sydämeni myötätunto kasvoi, ja minä purskahdin avoimesti nyyhkytykseen ja kyyneliin ja nostin vaatteeni poimusta, joka jakoi varkauteni ja otti sen vastaan, keksin, jonka olin pahasta tottumuksestani vienyt mukanani syödäkseni sitä salaa; ja minä panin sen keskelle ja makasin maassa ja rukoilin anteeksiantoa ja tunnustin, kuinka minulla oli tapana syödä yksi keksi joka päivä salaa, ja runsain kyynelein rukoilin heitä rukoilemaan Herraa vapauttamaan minut tästä hirvittävään orjuuteen joutumisesta. Silloin vanha mies: ”Usko, lapseni”, sanoi hän, ”ilman minun sanojani, tunnustuksesi vapauttaa sinut tästä orjuudesta. Sillä sinä olet tänään voittanut voitokkaan vastustajasi, kun olet tunnustuksellasi kukistanut hänet tavalla, joka enemmän kuin korvaa sen, miten hän oli sinut kukistanut entisen hiljaisuutesi vuoksi, kun et koskaan kiistänyt häntä omalla tai toisen vastauksella, vaan annoit hänen hallita itseäsi Salomon sananlaskun mukaan: ”Koska tuomiota ei julisteta nopeasti pahaa vastaan, on ihmislasten sydän täynnä heidän sisällään tekemään pahaa.” Ja siksi tämän hänen paljastamisensa jälkeen tuo paha henki ei enää voi kiusata teitä, eikä tuo paha käärme enää vastedes saa lymyilypaikkaa teissä, kun hänet on eläväksi tekevä tunnustuksenne raahannut pimeydestä valoon.” Ukko ei ollut lopettanut puhettaan, kun katso! palava lamppu, joka lähti pukuni poimusta, täytti keljan rikkipitoisen hajun, niin että hajun pistävyys tuskin salli meidän jäädä sinne; ja ukko jatkoi kehotustaan sanoen: Katso! Herra on näkyvästi vahvistanut teille sanojeni totuuden, niin että voitte nähdä silmillänne, kuinka hän, joka oli Hänen kärsimyksensä tekijä, on karkotettu sydämestänne elämänmyönteisen tunnustuksenne ansiosta, ja tiedätte, että paljastunut vihollinen ei varmasti enää löydä kotia teistä, kun hänen karkotuksensa on tullut ilmeiseksi. Ja niin, kuten vanhus totesi, sanoi hän, tuon pirullisen tyrannian valta minuun on tuhottu tämän tunnustuksen voimalla ja tyrehdytetty ikuisiksi ajoiksi niin, ettei vihollinen ole enää koskaan edes yrittänyt pakottaa minua muistamaan tätä halua, enkä ole koskaan tuntenut, että tuon salakavalan kaipuun intohimo olisi vallannut minua. Ja tämän merkityksen näemme ilmaistavan siististi eräässä saarnamiehen luvussa. ”Jos”, sanoo hän, ‘käärme puree ilman sihisevää ääntään, ei loitsijalle riitä’, osoittaen, että käärmeen purema hiljaisuudessa on vaarallinen, ts.jos paholaisesta lähtevää suggestiota tai ajatusta ei tunnustuksen avulla näytetä jollekin loitsijalle, tarkoitan jotakin hengellisesti ajattelevaa henkilöä, joka osaa parantaa haavan heti Raamatun loitsuilla ja poistaa käärmeen tappavan myrkyn sydämestä, on mahdotonta auttaa kärsivää, joka on jo vaarassa ja jonka on pian kuoltava. Tällä tavoin siis pääsemme helposti todellisen harkintakyvyn tuntemukseen, niin että seuraamalla vanhimpien askelia emme koskaan tee mitään uutta emmekä päätä mitään omalla vastuullamme tai omalla vastuullisuudellamme, vaan vaellamme kaikessa niin kuin heidän perinteensä ja suoraselkäinen elämänsä meitä opettaa. Ja ihminen, joka vahvistuu tämän järjestelmän avulla, ei ainoastaan saavuta täydellistä harkintakyvyn menetelmää, vaan myös pysyy täysin turvassa kaikilta vihollisen juonilta; sillä millään muulla virheellä paholainen ei vedä munkkia niin äkkiä alas ja vie häntä kuolemaan kuin silloin, kun hän saa hänet halveksimaan vanhimpien neuvoja ja luottamaan omaan mielipiteeseen ja harkintaan: Sillä jos kaikki ihmisen kekseliäisyyden keksimät taidot ja keksinnöt ja ne, jotka ovat hyödyllisiä vain tämän tilapäisen elämän mukavuuksien kannalta, vaikka ne voidaan tuntea käsin ja nähdä silmin, eivät ole kenenkään ymmärrettävissä ilman opettajan opetusta, kuinka typerää onkaan kuvitella, ettei opettajaa tarvita tässä ainoassa, joka on näkymätön ja salainen ja jonka voi nähdä vain puhtain sydän, ja jonka erehdys ei aiheuta pelkkää tilapäistä tai helposti korjattavaa menetystä, vaan sielun tuhon ja iankaikkisen kuoleman: Sillä kyse on päivittäisestä ja öisestä taistelusta, jossa ei ole näkyviä vihollisia vastaan, vaan näkymättömiä ja julmia vihollisia vastaan, ja hengellisestä taistelusta, ei vain yhtä tai kahta, vaan lukemattomia joukkoja vastaan, ja epäonnistuminen siinä on sitä vaarallisempaa kaikille, mitä kiivaampi vihollinen on ja mitä salaisempi hyökkäys. Ja siksi meidän tulisi aina seurata Vanhimpien jalanjälkiä äärimmäisen huolellisesti ja tuoda heille kaikki, mikä nousee sydämessämme, poistamalla häpeän verhon.

LUKU 12. Tunnustus vaatimattomuudesta, joka sai meidät häpeämään ajatustemme paljastamista vanhuksille

GERMANUS: Tuon vahingollisen vaatimattomuuden, jonka avulla pyrimme kätkemään pahat ajatukset, perusteena on erityisesti tämä syy, nimittäin se, että 648 olemme kuulleet eräästä vanhimpien esimiehestä Syyrian alueella, kuten uskottiin, joka, kun joku veljistä oli paljastanut hänelle ajatuksensa aidossa tunnustuksessa, oli sen jälkeen erittäin närkästynyt ja nuhteli häntä ankarasti niiden vuoksi. Siitä seuraa, että niin kauan kuin painostamme niitä itseämme kohtaan ja häpeämme tuoda ne esiin vanhimmille, emme voi saada lääkkeitä, jotka parantaisivat ne.

LUKU 13. Vastaus häpeään polkemisesta ja ilman katumusta olevan vaarasta

Mooses: Aivan kuten kaikki nuoret miehet eivät ole yhtä innokkaita hengessä eivätkä yhtä oppineita oppineisuudessa ja hyvässä moraalissa, emme myöskään voi todeta, että kaikki vanhukset olisivat yhtä täydellisiä ja erinomaisia. Sillä vanhojen miesten todellista rikkautta ei mitata harmailla hiuksilla vaan heidän nuoruuden ahkeruudellaan ja menneiden töidensä palkinnoilla. ”Sillä”, sanoo eräs, ‘mitä et ole nuoruudessasi kerännyt, miten löydät sen vanhana?’. ”Sillä kunnioitettava vanhuus ei ole pitkäaikainen eikä sitä lasketa vuosien lukumäärän mukaan, vaan miehen ymmärrys on harmaita hiuksia, ja tahraton elämä on vanhuutta.” Ja siksi meidän ei pidä seurata jokaisen sellaisen vanhuksen askelia tai omaksua jokaisen sellaisen vanhuksen perinteitä ja neuvoja, jonka pää on harmaiden hiusten peitossa ja jonka ikä on hänen ainoa vaatimuksensa kunnioitukseen, vaan ainoastaan niiden, joiden havaitsemme kunnostautuneen nuoruudessa hyväksytyllä ja kiitettävällä tavalla ja jotka eivät ole saaneet kasvatusta itsevarmuuden vaan vanhimpien perinteiden perusteella. On nimittäin joitakin, ja valitettavasti he muodostavat enemmistön, jotka viettävät vanhuuttaan nuoruudessa hankkimassaan laiskuudessa ja laiskuudessa, ja näin he eivät saa auktoriteettia luonteensa kypsyydestä vaan pelkästään vuosiensa määrästä. Heitä vastaan profeetta kohdistaa Herran nuhtelun erityisesti: ”Muukalaiset ovat syöneet hänen voimansa, eikä hän tiennyt sitä; kyllä, harmaatkin hiukset ovat levinneet hänen päällensä, eikä hän ole siitä tietoinen.” Sanon, että näitä miehiä ei osoiteta esimerkkeinä nuorisolle heidän elämänsä rehellisyyden eikä heidän ammattinsa ankaruuden vuoksi, mikä olisi kiitoksen ja jäljittelyn arvoista, vaan yksinkertaisesti heidän ikänsä määrän vuoksi; ja niinpä ovela vihollinen käyttää heidän harmaita hiuksiaan nuorempien miesten pettämiseen vetoamalla 649 väärin perustein heidän arvovaltaansa ja pyrkii ovelalla oveluudellaan järkyttämään ja pettämään heidän esimerkillään niitä, jotka olisivat voineet heidän tai toisten neuvojensa avulla rohkaistua täydellisyyden tielle, ja vetää heidät opetuksensa ja käytäntönsä avulla joko tuhoisaan välinpitämättömyyteen tai tappavaan epätoivoon. Ja koska haluan antaa teille tästä esimerkin, kerron teille erään tosiasian, joka saattaa antaa meille jonkinlaisen terveellisen opetuksen, mutta en kerro toimijan nimeä, ettemme syyllistyisi johonkin samankaltaiseen kuin se mies, joka julkisti veljensä synnit, jotka hänelle oli paljastettu. Kun tämä, joka ei ollut nuorista miehistä laiskin, oli mennyt erään hyvin tuntemamme vanhan miehen luo sielunsa hyödyn ja terveyden tähden ja tunnustanut rehellisesti, että häntä vaivaa lihallinen himo ja haureuden henki, luullessaan saavansa vanhan miehen sanoista lohdutusta ponnisteluihinsa ja parannusta häneen kohdistuneisiin haavoihinsa, vanhus hyökkäsi häntä vastaan mitä katkerimmin moittein ja kutsui häntä surkeaksi ja häpeälliseksi olennoksi ja munkin nimen arvottomaksi, kun häneen saattoi vaikuttaa tällainen synti ja himo, ja sen sijaan, että olisi auttanut häntä, hän loukkasi häntä moitteillaan niin, että erotti hänet keljastaan toivottomaan epätoivoon ja kuolettavaan epätoivoon vaipuneena. Ja kun hän tällaisen murheen ahdistamana oli uppoutunut syvään miettimään, ei enää sitä, miten parantaa intohimonsa, vaan miten tyydyttää himonsa, tapasi abba Apollos, taitavin vanhimmista, hänet ja näki hänen katseestaan ja synkkyydestään hänen ahdistuksensa ja sen väkivaltaisen hyökkäyksen, jota hän salaa pyöritti sydämessään, ja kysyi häneltä tämän järkyttyneisyyden syytä; ja kun hän ei mitenkään pystynyt vastaamaan vanhuksen lempeään tiedusteluun, tämä ymmärsi yhä selvemmin, ettei hän syyttä halunnut salata hiljaisuudessa syyn niin syvään synkkyyteen, jota hän ei pystynyt katseellaan peittämään, ja alkoi siksi kysyä häneltä vielä vakavammin syitä salattuun suruunsa. Ja näin hänen oli pakko tunnustaa, että hän oli matkalla erääseen kylään ottaakseen vaimon ja jättäessään luostarin ja palatakseen maailmaan, sillä kuten vanha mies oli hänelle sanonut, hän ei voinut olla munkki, jos hän ei kyennyt hillitsemään lihan halujaan ja parantamaan intohimojaan. Sitten vanhus rauhoitti häntä ystävällisellä lohdutuksella ja kertoi, että häntä itseään koettelevat päivittäin samat himojen ja himojen piikit, ja että hänen ei siis pitäisi antaa periksi epätoivolle eikä yllättyä hyökkäyksen voimakkuudesta, josta hän pääsisi yli, ei niinkään innokkailla ponnisteluilla kuin Herran armon ja laupeuden avulla; ja hän pyysi häntä lykkäämään aikomustaan vain yhdeksi päiväksi, ja pyydettyään häntä palaamaan keljaansa hän meni niin nopeasti kuin pystyi edellä mainitun vanhan miehen luostariin – ja lähestyttyään häntä hän ojensi kätensä ja rukoili kyyneleet silmissä ja sanoi: ”Oi Herra, joka yksin olet oikeudenmukainen tuomari ja salaisen voiman ja inhimillisen heikkouden näkymätön lääkäri, käännä nuoren miehen hyökkäys vanhaa kohtaan, jotta hän oppisi alentumaan kärsivien heikkouteen ja suhtautumaan vanhuuden iässäkin myötätuntoisesti nuoruuden heikkouksiin.” ”Käännä nuoren miehen hyökkäys vanhaa miestä vastaan, jotta hän oppisi alentumaan kärsivien heikkouteen ja ymmärtämään vanhuuden heikkoutta. ” Ja kun hän oli lopettanut rukouksensa itkien, hän näkee likaisen etiopialaisen seisovan hänen keljansa vastapäätä ja tähtäävän häntä tulisilla nuolilla, joilla hän heti haavoittui, ja hän tuli ulos keljastaan ja juoksi edestakaisin kuin mielisairas tai juoppo, eikä sisään- ja ulosmenossaan enää kyennyt pidättelemään itseään siinä, vaan alkoi kiiruhtaa samaan suuntaan, johon nuori mies oli mennyt. Ja kun abba Apollos näki hänet kuin raivon villitsemän hullun, hän tiesi, että paholaisen tulinen nuoli, jonka hän oli nähnyt, oli kiinnittynyt hänen sydämeensä ja oli sietämättömällä kuumuudellaan saanut hänessä aikaan tämän mielen harhaisuuden ja ymmärryksen sekasorron; ja niinpä hän astui hänen luokseen ja kysyi: ”Minne sinä kiirehdit, vai mikä on saanut sinut unohtamaan vuosien vakavuuden ja saanut sinut häiriintymään tällä lapsekkaalla tavalla ja saamaan sinut ryntäämään niin nopeasti?”. Ja kun hän huonon omantuntonsa vuoksi ja tämän häpeällisen kiihtymyksen hämmentämänä kuvitteli, että hänen sydämensä himo oli paljastunut, ja koska hänen sydämensä salaisuudet olivat vanhan miehen tiedossa, hän ei uskaltanut vastata hänen tiedusteluihinsa mitään, ”palaa”, sanoi hän, ”takaisin keljaasi ja tunnusta vihdoinkin se tosiasia, että paholainen on tähän asti jättänyt sinut huomiotta tai halveksinut sinua, eikä sinua ole laskettu niiden joukkoon, joiden kanssa hän päivittäin herää taistelemaan ja kamppailemaan heidän ponnistuksiaan ja vakavuuttaan vastaan, – sinua, joka et pystynyt – en sanoisi torjumaan, mutta et edes lykkäämään päivääkään hänen sinua vastaan suunnattua ainoatakaan nuolta niin monien tässä ammatissasi vietettyjen vuosien jälkeen. Ja tällä tavoin Herra on antanut teidän haavoittua, jotta voisitte ainakin oppia vanhoilla päivillänne myötätuntoa sellaisia heikkouksia kohtaan, jotka ovat teille vieraita, ja jotta voisitte omasta tapauksestanne ja kokemuksestanne tietää, miten suhtautua alentuvasti nuorten heikkouteen, vaikka kun otitte vastaan nuoren miehen, jota vaivasi paholaisen hyökkäys, ette rohkaissut häntä millään lohdutuksella, vaan annoitte hänet masentuneena ja tuhoisassa epätoivossa vihollisen käsiin, jotta hän teidän mielestänne tuhoutuisi kurjasti. Mutta vihollinen ei olisi 651 varmastikaan koskaan hyökännyt hänen kimppuunsa niin kiivaasti, kuin hän on tähän asti karttanut hyökätä teidän kimppuunne, ellei hän olisi kateellisena siitä, miten hän oli edistymässä, pyrkinyt saamaan yliotetta siitä hyveellisyydestä, jonka hän näki olevan hänen taipumuksessaan, ja tuhoamaan sitä tulisilla nuolillaan, koska hän tiesi ilman epäilyksen häivääkään, että hän oli vahvempi, koska hän katsoi, että kannatti hyökätä hänen kimppuunsa niin kiivaasti. Opettele siis omasta kokemuksestasi tuntemaan myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat hädässä, äläkä koskaan kauhistele tuhoisalla epätoivolla niitä, jotka ovat vaarassa, äläkä koveta heitä ankarilla puheilla, vaan ennemminkin palauta heidät lempeillä ja ystävällisillä lohdutuksilla, ja niin kuin viisas Salomo sanoo, ”Älkää säästäkö pelastamasta niitä, jotka viedään kuolemaan, ja lunastamasta niitä, jotka tapettaviksi joutuvat”, ja Vapahtajamme esimerkin mukaan älkää murtako murskattua ruokoanne älkääkä sammuttako savuavaa pellavaa, ja pyytäkää Herralta sitä armoa, jonka avulla te itse uskollisesti opitte sekä teoissa että voimassa laulamaan: ”Herra on antanut minulle oppineen kielen, että osaisin sanalla tukea sitä, joka on väsynyt.” Sillä kukaan ei voisi kestää vihollisen juonia eikä sammuttaa tai tukahduttaa niitä lihallisia liekkejä, jotka palavat ikään kuin luonnollisella liekillä, ellei Jumalan armo auttaisi heikkouttamme tai suojelisi ja tukisi sitä. Ja siksi, kun syy tähän pelastavaan tapahtumaan on ohi, jolla Herra tarkoitti vapauttaa tuon nuoren miehen vaarallisista himoista ja opettaa teille jotakin niiden hyökkäyksen väkivaltaisuudesta ja myötätunnon tunteesta, rukoilkaamme yhdessä Häntä rukouksessa, että Hänellä olisi mieltymys poistaa tuo vitsaus, jonka Herra katsoi hyväksi panna teidän päällenne teidän hyväksenne (sillä ”Hän pahoittaa pahaa ja parantaa; hän lyö ja hänen kätensä parantavat. Hän nöyryyttää ja korottaa, hän tappaa ja tekee eläväksi, hän laskee alas hautaan ja nostaa ylös”), ja sammuttakoon Hänen Henkensä runsaalla kasteella paholaisen tuliset nuolet, jotka Hän minun tahdostani antoi haavoittaa teitä. Ja vaikka Herra poisti tämän kiusauksen vanhan miehen yhdestä ainoasta rukouksesta yhtä nopeasti kuin hän oli antanut sen tulla hänen päälleen, hän osoitti kuitenkin selvällä todisteella, että ihmisen vikoja ei pidä paljastaessaan pelkästään haukkua, vaan että hädässä olevan ihmisen surua ei pidä kevyesti halveksia. Älkää siis koskaan antako yhden tai muutaman vanhuksen kömpelyyden tai pinnallisuuden pelotella teitä ja estää teitä lähtemästä pois siltä elämää antavalta tieltä, josta puhuimme aiemmin, tai vanhusten perinteestä, jos ovela vihollisemme käyttää väärin heidän harmaita hiuksiaan nuorempien ihmisten pettämiseksi: mutta ilman mitään häpeän verhoa on kaikki paljastettava Vanhuksille, ja heiltä on uskollisesti otettava vastaan parannuskeinot haavoihin yhdessä elämän- ja keskusteluesimerkkien kanssa: joista me löydämme samanlaista apua ja samanlaisen tuloksen, jos yritämme omalla vastuullisuudellamme ja harkintakyvyllämme olla tekemättä yhtään mitään.

LUKU 14. Samuelin kutsumisesta

VIIMEISTÄÄN niin pitkälle, että tämä mielipide on osoitettu Jumalalle mieluisaksi, että näemme, että tämä järjestelmä ei ilman syytä löydä paikkansa pyhistä kirjoituksista, niin että Herra ei itsestään opettanut jumalallisen keskustelun menetelmällä Samuelin poikalasta, kun hänet valittiin tuomittavaksi, vaan antoi hänen juosta kerran tai kahdesti vanhan miehen luo, ja tahtoi, että sitä, jonka Hän kutsui keskustelemaan Hänen kanssaan, opettaisi jopa sellainen, joka oli loukannut Jumalaa, koska tämä oli vanha mies, ja piti parempana, että vanhus opettaa sitä, jonka Hän oli katsonut arvolliseksi tulla kutsutuksi Hänen luoksensa, koetellakseen sen nöyryyttä, joka oli kutsuttu jumalalliseen virkaan, ja antaakseen nuoremmille miehille esimerkin alistumisensa tavalla.

LUKU 15. Apostoli Paavalin kutsumisesta

JA kun Kristus omassa persoonassaan kutsui ja puhutteli Paavalia, vaikka hän olisi voinut avata hänelle heti täydellisyyden tien, hän päätti kuitenkin mieluummin ohjata hänet Ananiaksen luo ja käski häntä opettelemaan häneltä totuuden tietä sanoen: ”Nouse ja mene kaupunkiin, ja siellä sinulle kerrotaan, mitä sinun tulee tehdä.” Hän sanoi: ”Nouse ja mene kaupunkiin, ja siellä sinulle kerrotaan, mitä sinun tulee tehdä.” Niinpä hän lähettää hänet vanhemman miehen luo ja pitää hyvänä, että häntä opetetaan mieluummin hänen opetuksellaan kuin hänen omallaan, jottei se, mitä Paavalin kohdalla olisi oikein tehty, antaisi huonoa esimerkkiä itseriittoisuudesta, jos kukin saisi itsensä uskoteltua, että myös häntä pitäisi samalla tavalla kouluttaa yksin Jumalan hallituksen ja opetuksen avulla eikä vanhimpien opetuksen avulla. Ja tätä 653 itseriittoisuutta, jota apostoli itse opettaa, ei ainoastaan kirjeissään vaan myös teoillaan ja toimillaan, olisi vältettävä kaikin mahdollisin tavoin, sillä hän sanoo menneensä Jerusalemiin ainoastaan tästä syystä, nimittäin, kertoakseen yksityisessä ja epävirallisessa keskustelussa kanssapostoleilleen ja niille, jotka olivat hänen edellään, sen evankeliumin, jota hän julisti pakanoille, Pyhän Hengen armon saattelemana voimakkaiden merkkien ja ihmeiden avulla: kuten hän sanoo: ”Ja minä kerroin heille evankeliumin, jota saarnaan pakanoille, etten kenties olisi juossut tai joutuisi juoksemaan turhaan.”” Kuka sitten on niin itseriittoinen ja sokea, että uskaltaa luottaa omaan arvostelukykyynsä ja harkintakykyynsä, kun valittu astia tunnustaa, että hänellä oli tarve neuvotella apostolitovereidensa kanssa. Siitä näemme selvästi, että Herra ei itse näytä täydellisyyden tietä kenellekään, joka tilaisuuden oppimiseen saatuaan halveksii vanhimpien opetusta ja kasvatusta, eikä kiinnitä huomiota siihen sanontaan, jota olisi noudatettava kaikkein tarkimmin: ”Kysy isältäsi, niin hän näyttää sen sinulle; vanhimmiltasi, niin he kertovat sinulle”. ”

LUKU 16. Kuinka pyrkiä harkintakykyyn

Meidän tulisi siis kaikin voimin pyrkiä harkintakyvyn hyveeseen nöyryyden voimalla, sillä se pitää meidät vahingoittumattomina kummastakaan ääripäästä, sillä on olemassa vanha sanonta akrotetes isotetes, ts. ääripäät kohtaavat. Sillä liiallinen paastoaminen ja ahmiminen johtavat samaan asiaan, ja valvomisen rajoittamaton jatkuminen on munkille yhtä vahingollista kuin syvän unen aiheuttama horros; sillä kun ihminen heikkenee liiallisen pidättäytymisen vuoksi, hän palaa varmasti siihen tilaan, jossa ihminen pysyy huolimattomuuden ja laiminlyönnin vuoksi, niin että olemme usein nähneet niiden, joita ahmiminen ei voinut pettää, tuhoutuvan liiallisesta paastoamisesta ja heikkouden vuoksi alttiiksi sille intohimolle, jonka he olivat aiemmin voittaneet. Myös kohtuuttomat valvomiset ja yölliset valvomiset ovat olleet joidenkin turmioksi, joita uni ei ole voinut voittaa; sen tähden, kuten apostoli sanoo, ”vanhurskauden käsivarret oikealla ja vasemmalla kädellä”, kuljemme kohtuullisesti ja kuljemme näiden kahden ääripään välissä harkinnan johdolla, ettemme suostuisi harhautumaan pois 654 meille viitoitetulta raittiuden tieltä emmekä aiheettomasta huolimattomuudesta lankeaisi suupielien ja vatsan nautintoihin.

LUKU17. Liiallisista paastoista ja valvomisista

Muistan, että olin niin usein vastustanut ruokahalua, että kun olin pidättäytynyt syömästä kahteen tai kolmeen päivään, mieleni ei vaivannut edes muisto mistään syötävästä, ja myös uni oli paholaisen hyökkäysten vuoksi niin kaukana silmistäni, että useiden päivien ja öiden ajan minulla oli tapana rukoilla Herraa, että hän antaisi silmilleni vähän unta; ja silloin tunsin, että olin suuremmassa vaarassa ruoan ja unen puutteen vuoksi kuin taistellessani laiskuutta ja ahmimista vastaan. Ja niin kuin meidän pitäisi varoa sortumasta vaaralliseen naismaisuuteen ruumiillisen tyydytyksen himon vuoksi, emmekä hemmottelisi itseämme syömällä ennen oikeaa aikaa emmekä ottaisi liikaa, niin meidän pitäisi myös virkistää itseämme ruoalla ja nukkumalla oikeaan aikaan, vaikka emme sitä haluaisikaan. Sillä kamppailu kussakin tapauksessa johtuu vihollisen juonista; ja liiallinen pidättäytyminen on meille vielä vahingollisempaa kuin huolimaton kylläisyys: sillä jälkimmäisestä terveen myötätunnon väliintulo nostaa meidät oikeaan tiukkuuden mittaan, ei edellisestä.

LUKU 18. Kysymys pidättäytymisen ja virkistäytymisen oikeasta määrästä

GERMANUS: Mikä on sitten se pidättäytymisen mitta, jota noudattamalla onnistumme tasapainoisesti kulkemaan vahingoittumattomina näiden kahden ääripään välillä?

LUKU 19. Päivittäisen ruokamme parhaasta suunnitelmasta

MOSES: Olemme tietoisia siitä, että tästä asiasta on keskusteltu usein vanhimpien keskuudessa. Keskustellessaan nimittäin joidenkin, jotka elättivät itsensä jatkuvasti pelkillä pavuilla tai pelkillä vihanneksilla ja hedelmillä, pidättäytymisestä he ehdottivat kaikille, että he söisivät vain leipää, jonka oikeaksi mitaksi he määrittivät kaksi keksiä, niin pieniä, että ne varmasti tuskin painoivat kiloa.

LUKU 20.Vastalause, joka koski sen pidättäytymisen helppoutta, jossa ihminen elättää itsensä kahdella keksillä

JA tämän me otimme mielellämme vastaan ja vastasimme, että tuskin pitäisimme tätä rajaa pidättäytymisenä, koska emme mitenkään voisi saavuttaa sitä kokonaan.

LUKU 21.Vastaus hyvin todistetun pidättäytymisen arvosta ja mitasta

MOOSES: Jos haluatte testata tämän säännön voiman, pitäytykää jatkuvasti tässä rajassa, älkääkä koskaan poiketko siitä ottamalla mitään keitettyä ruokaa edes sunnuntaina tai lauantaina tai silloin, kun joku veljistä saapuu paikalle; Sillä liha, joka on virkistynyt näistä poikkeuksista, ei ainoastaan kykene elättämään itseään koko loppuviikon ajan pienemmällä määrällä, vaan se voi myös vaikeuksitta lykätä kaikkea virkistystä, koska se saa elantonsa sen ruoan lisäyksestä, jonka se on ottanut rajan ylittävältä osalta; kun taas ihminen, joka on aina tyytynyt koko edellä mainittuun määrään, ei koskaan pysty tähän eikä lykkää paastonsa katkaisemista seuraavaan päivään asti. Muistan nimittäin, että vanhimmillamme (ja muistan, että myös meillä itsellämme oli usein sama kokemus) oli niin vaikeaa ja raskasta harjoittaa tätä pidättäytymistä, ja he noudattivat säädettyä sääntöä niin tuskallisesti ja nälkäisesti, että he asettivat tämän rajan aterioilleen melkein vastoin tahtoaan ja itkien ja valittaen.

LUKU 22.Mikä on tavanomainen raja sekä pidättäytymiselle että ruoan nauttimiselle

MUTTA tämä on tavanomainen raja pidättäytymiselle; nimittäin se, että jokainen sallii itselleen ruokaa voimiensa tai ruumiinrakenteensa tai ikänsä vaatimusten mukaan, siinä määrin kuin se on tarpeen lihan elättämiseksi eikä tyydyttävän kylläisyyden tunteen saamiseksi. Sillä molemmin puolin ihminen kärsii suurinta vahinkoa, jos hän ilman kiinteää sääntöä yhtäältä puristaa vatsaansa niukalla ruoalla ja paastoaa ja toisaalta tukkii sitä syömällä itsensä liikaa; sillä niin kuin mieli, joka on heikentynyt ruoan puutteen vuoksi, menettää voimansa rukoilemiseen, kun se on uupunut lihan liiallisesta heikkoudesta ja joutuu torkkumaan, niin myös ylisyönnin rasittamana se ei voi vuodattaa Jumalalle puhtaita ja vapaita rukouksia: Se ei myöskään onnistu säilyttämään keskeytyksettä siveytensä puhtautta, sillä jopa niinä päivinä, jolloin se näyttää rankaisevan lihaa ankarammalla pidättäytymisellä, se ruokkii lihallisen himon tulta jo nauttimansa ruoan polttoaineella.

LUKU 23. Quemadmodum abundantia umorum genitalium castigetur.

NAM quod semel per escarum abundantian concretus fuerit in medullis, necesse est egeri atque ab ipsa naturae lege propelli, quae exuberantiam cujuslibet umoris superflui velut noxiam sibi atque contrariam in semet ipsa residere non patitur ideoque rationabili semper et aequali est corpus nostrum parsimonia castigandum, ut si naturali hac necessitate commorantes in came omnimodis carere non possumus, saltim rarius nos et non amplius quamtrina vice ista conluvione respersos totius anni cursus inveniat, quod tureen sine ullo pruritu quietus egerat sopor, non fallax imago index occultae voluptatis eliciat.

(”Miten sukupuolielinten nesteiden liiallisuutta rajoitetaan”.)

(”Sillä se, mikä kerran on ruoan runsauden vuoksi tiivistynyt ytimiin, on välttämättä poistettava ja ajettava ulos itse luonnon lain toimesta, joka ei salli minkään ylimääräisen nesteen liiallisuuden pysyä itsessään, ikään kuin se olisi vahingollista ja vastakkaista itselleen. Siksi ruumistamme on aina kuritettava järkevällä ja tasaisella pidättyväisyydellä, jotta jos emme voi kokonaan välttää tätä luonnollista tarvetta lihassa eläessämme, ainakin vuoden kuluessa löytäisimme itsemme tämän saastutuksen tahraamina harvemmin ja korkeintaan kolme kertaa. Tämän rauhallinen uni poistaisi ilman mitään kutinaa, eikä pettävä mielikuva houkuttelisi esiin kätketyn nautinnon merkkejä.”)

Tämä on siis se maltillinen ja tasainen salliminen ja pidättäytymisen mitta, josta puhuimme ja joka on saanut myös isien tuomion hyväksynnän, nimittäin se, että päivittäinen nälkä kulkee käsi kädessä päivittäisten aterioidemme kanssa, niin että sekä ruumis että sielu säilyvät samassa tilassa, eikä mieli saa heiketä paaston aiheuttaman väsymyksen vuoksi eikä joutua liiallisen syönnin ahdistamaksi, sillä se loppuu niin säästeliääseen ruokailuun, että ihminen ei joskus illalla huomaa eikä muista rikkoneensa paastoaan.

LUKU 24. Tasaisen syömisen vaikeudesta ja veli Benjaminin ahmimisesta

JA niin pitkälle tämä ei onnistu ilman vaikeuksia, että ne, jotka eivät tiedä mitään täydellisestä harkinnasta, mieluummin pidentävät paastoaan kahdella päivällä ja varaavat huomiseksi sen, mitä heidän olisi pitänyt syödä tänään, jotta he voisivat ruokaa nauttiessaan nauttia niin paljon kuin voivat haluta. Ja te tiedätte, että viimeksi kansalaistoverinne Benjamin pysyi itsepäisimmin tässä: hän ei halunnut joka päivä nauttia kahta keksiään eikä ottaa jatkuvasti niukkaa ruokaansa tasaisen itsekurin vallitessa, vaan jatkoi mieluummin aina paastoaan kaksi päivää, jotta hän voisi syödessään täyttää ahneen vatsansa kaksinkertaisella annoksella ja nauttisi neljää keksiä syömällä miellyttävästä kylläisyydentunteesta ja onnistuisi täyttämään vatsansa kahden päivän paastollaan. Ja te epäilemättä muistatte, millainen loppu tämän miehen elämälle tuli, kun hän itsepäisesti ja sinnikkäästi luotti omaan arvostelukykynsä eikä vanhimpien perinteisiin, sillä hän hylkäsi autiomaan ja palasi takaisin tämän maailman turhan filosofian ja maallisten turhuuksien pariin, ja vahvisti siten edellä mainitun vanhimpien mielipiteen esimerkillään hänen kaatumisensa kautta ja antoi tuhonsa kautta opetuksen siitä, että kukaan, joka luottaa omaan mielipiteeseensä ja arvostelukykyynsä, ei voi mitenkään nousta täydellisyyden korkeuksiin eikä joutua paholaisen vaarallisten juonien pettämäksi.

LUKU 25. Kysymys siitä, miten on mahdollista noudattaa aina yhtä ja samaa määrää

GERMANUS: Miten sitten voimme noudattaa tätä mittaa rikkomatta sitä koskaan? sillä joskus yhdeksäntenä tuntina, kun asemapaasto on ohi, veljet tulevat tapaamaan meitä, ja silloin meidän on joko heidän vuokseen lisättävä jotain kiinteään ja tavanomaiseen annokseen tai sitten meidän on varmasti jätettävä noudattamatta sitä kohteliaisuutta, jota meidän on käsketty osoittaa kaikkia kohtaan.

LUKU 26. Vastaus siihen, kuinka meidän ei pidä ylittää oikeaa ruoka-annosta

MOOSES: Meidän on nimittäin pidättäytymisemme vuoksi noudatettava tarkoin asianmukaista ruoka-annosta ja samalla tavoin osoitettava hyväntahtoisuudesta kohteliaisuutta ja rohkaisua kenelle tahansa saapuvalle veljelle; sillä on täysin naurettavaa, kun tarjoat ruokaa veljelle, jopa Kristukselle itselleen, etkä ota siitä osaa hänen kanssaan, vaan teet itsestäsi vieraan hänen ateriassaan. Ja niin me pysymme erossa syyllisyydestä molemmin puolin, jos noudatamme tätä suunnitelmaa; nimittäin, Yhdeksännellä tunnilla nautimme toisen niistä kahdesta keksistä, jotka muodostavat varsinaisen kanonisen ruokarahamme, ja pidämme toisen illalla odottamassa jotakin tämän kaltaista, jotta jos joku veljistä tulee tapaamaan meitä, voisimme nauttia sen hänen kanssaan, emmekä näin lisäisi mitään omaan tavanomaiseen ruokarahaan: Ja tällä järjestelyllä veljemme saapuminen, jonka pitäisi olla meille ilo, ei aiheuta meille mitään haittaa, koska osoitamme hänelle kohteliaisuuden edellyttämiä kohteliaisuuksia siten, että emme hellitä mitään pidättäytymisemme tiukkuudesta. Mutta jos ketään ei tule, voimme vapaasti ottaa tämän viimeisen keksin, joka kuuluu meille kanonisen sääntömme mukaan, ja tämän säästäväisyytemme ansiosta, koska yksi keksi otettiin yhdeksäntenä hetkenä, vatsamme ei kuormitu iltapäivällä, kuten usein käy niille, jotka ajatellen noudattavansa tiukempaa pidättäytymistä lykkäävät kaikki ateriansa iltaan; sillä se, että olemme vasta äskettäin ottaneet ruokaa , estää älyämme olemasta kirkas ja innokas sekä ilta- että yöllisissä rukouksissamme, ja niinpä yhdeksännellä tunnilla on varattu sopiva ja sopiva aika ruokailulle, jolloin munkki voi virkistää itseään ja huomata, että hän ei ole ainoastaan raikas ja kirkas yöllisen valvomisensa aikana, vaan myös täysin valmis iltahartauksiinsa, koska hänen ruokansa on jo sulatettu. Tällaisella kahden ruokalajin juhlaillallisella pyhä Mooses ikään kuin herkutteli meille ja osoitti meille paitsi harkintakyvyn armon ja voiman tämänhetkisellä oppineella puheellaan myös luopumisen menetelmän ja luostarielämän päämäärän ja tavoitteen aiemmin käydyn keskustelun avulla; niin että se teki päivänvaloa kirkkaammaksi sen, mitä olimme tähän asti harjoittaneet vain hengen kiihkeydellä ja kiihkeästi Jumalaa kohtaan, mutta silmät kiinni, ja sai meidät tuntemaan, kuinka kauas olimme siihen asti eksyneet sydämen puhtaudesta ja suorasta linjasta, sillä kaikkien tähän elämään kuuluvien näkyvien taitojen harjoittaminen ei voi mitenkään kestää ilman, että ymmärtää niiden päämäärän, eikä sitä voi ottaa käsiin ilman selkeää näkemystä määrätystä päämäärästä.

III ABBA PAFNUTIUKSEN KESKUSTELU KOLMENLAISESTA LUOPUMISESTA

LUKU 1. ABBA PAFNUTIUKSEN ELÄMÄSTÄ JA KÄYTÄNNÖSTÄ

Tuossa pyhimysten kuorossa, joka loistaa kuin loistavat tähdet tämän maailman yössä, olemme nähneet pyhän. Pafnutiuksen, kuin jonkun suuren valopilven, joka loistaa tiedon kirkkaudella. Hän oli nimittäin meidän seurueemme presbyteeri, tarkoitan niiden joukossa, joiden asuinpaikka oli Skeeten erämaassa, jossa hän eli korkeaan vanhuuteen asti siirtymättä koskaan pois keljastaan, jonka hän oli ottanut haltuunsa nuorena ja joka sijaitsi viiden mailin päässä kirkosta, jopa läheisempiin seutuihin; eikä etäisyys estänyt häntä, kun hän oli vuosien kuluttama, menemästä kirkkoon lauantaina tai sunnuntaina. Hän ei kuitenkaan halunnut palata sieltä tyhjin käsin, vaan pani harteilleen ämpärillisen vettä, joka riitti hänelle koko viikoksi, ja kantoi sen takaisin keljaansa, eikä hän edes yli yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä sallinut, että nuoremmat miehet hakisivat sitä. Hän heittäytyi sitten varhaisimmasta nuoruudestaan lähtien luostarikuriin sellaisella innolla, että kun hän oli viettänyt siinä vain lyhyen aikaa, hän oli saanut alistumisen hyveen sekä kaikkien hyvien ominaisuuksien tuntemuksen. Nöyryyden ja kuuliaisuuden harjoittamisella hän nimittäin moralisoi kaikki halunsa, ja tällä tavoin hän poisti kaikki virheensä ja saavutti kaikki hyveet, joita luostarijärjestelmä ja muinaisten isien opetus synnyttävät, ja halusta vielä pidemmälle edetä syttyneenä hän halusi innokkaasti tunkeutua autiomaan syvyyksiin, jotta hän, vaikkei yksikään inhimillinen seuralainen häiritsisi häntä, voisi helpommin yhdistyä Herraan, johon hän kaipasi olla erottamattomasti yhteydessä, vaikka hän vielä asuikin veljien seurassa. Ja siellä hän jälleen kerran ylenpalttisessa kiihkeydessään päihitti ankkurien hyveet ja vältteli ankarassa halussaan jatkuvaan jumalalliseen mietiskelyyn heidän näkemistään: ja hän syöksyi vielä erämaisempiin ja saavuttamattomampiin yksinäisiin paikkoihin ja piiloutui sinne pitkäksi aikaa, niin että, koska ankkurit itse vain suurella vaivalla saivat hänet silloin tällöin vilaukselta 661 näkyviin, uskottiin, että hän nautti ja iloitsi enkelien päivittäisestä seurasta, ja tämän huomattavan ominaisuutensa vuoksi he antoivat hänelle sukunimen Puhveli.

LUKU 2. Saman vanhuksen puheesta ja meidän vastauksestamme siihen

Koska tuolloin halusimme innokkaasti oppia hänen opetuksestaan, tulimme iltaa kohti hänen keljaansa melko kiihtyneinä. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän alkoi kehua yritystämme, koska olimme lähteneet kodeistamme ja käyneet niin monissa maissa rakkaudesta Herraa kohtaan ja pyrkineet kaikin voimin kestämään puutetta ja erämaan koettelemuksia ja jäljittelemään heidän ankaraa elämäänsä, jota tuskin jaksoivat sietää edes ne, jotka olivat syntyneet ja kasvaneet samassa puutteen ja kurjuuden tilassa; Ja me vastasimme, että olimme tulleet hänen opetuksensa ja opastuksensa vuoksi, jotta meidät voitaisiin jossain määrin perehdyttää niin suuren miehen tapoihin ja siihen täydellisyyteen, jonka olimme monien todisteiden perusteella tienneet hänessä olevan, emmekä siksi, että saisimme kunnianosoituksia, joihin meillä ei olisi oikeutta, tai että hänen sanojensa johdosta paisuisi mielemme riemu (jollaisia vihollisemme kehotuksesta toisinaan omissa selleissämme harrastimme). Siksi pyysimme häntä pikemminkin esittämään meille sen, mikä tekisi meidät nöyriksi ja katuvaisiksi, eikä sen, mikä imartelisi meitä ja paisuttaisi meitä.

LUKU 3. Abba Pafnutiuksen lausunto kolmenlaisesta kutsumuksesta ja kolmenlaisesta luopumisesta

AUTUAASTA PAFNUTIUKSESTA: On olemassa, sanoi hän, kolmenlaisia kutsumuksia. Ja me tiedämme, että on myös kolmenlaisia luopumuksia, jotka ovat välttämättömiä munkille, olipa hänen kutsumuksensa mikä tahansa. Ja meidän pitäisi ensin tutkia ahkerasti sitä syytä, jonka vuoksi sanoimme, että on olemassa kolmenlaisia kutsumuksia, jotta kun olemme varmoja siitä, että meidät on kutsuttu Jumalan palvelukseen kutsumuksemme ensimmäisessä vaiheessa, voisimme huolehtia siitä, että elämämme on sopusoinnussa sen ylevän korkeuden kanssa, johon meidät on kutsuttu, sillä ei auta, että olemme tehneet hyvän alun, jos emme osoita sitä vastaavaa loppua. Mutta jos tunnemme, että vasta viime kädessä meidät on vedetty pois maallisesta elämästä, niin koska näyttää siltä, että lepäämme uskonnon kannalta vähemmän tyydyttävällä alulla, niin meidän on sitäkin vakavammin pyrittävä hengellisellä kiihkolla herättämään itsemme paremman lopun saavuttamiseksi. Meidän on myös kaikin puolin hyvä tietää toiseksi kolminkertaisen luopumisen tapa, koska emme koskaan pysty saavuttamaan täydellisyyttä, jos emme tiedä sitä tai jos tiedämme sen, mutta emme yritä toteuttaa sitä käytännössä.

LUKU 4. Kolmen kutsumuksen selitys

Jotta siis nämä kolmen kutsumuksen pääasialliset erot tulisivat selviksi, ensimmäinen kutsumus on Jumalalta, toinen tulee ihmisen kautta, kolmas on pakosta. Ja kutsu on Jumalalta aina silloin, kun jokin innoitus on vallannut sydämemme ja jopa nukkuessamme herättää meissä iankaikkisen elämän ja pelastuksen kaipuun ja kehottaa meitä seuraamaan Jumalaa ja pitäytymään hänen käskyihinsä eläväksi tekevällä katumuksella: niin kuin luemme Pyhästä Kirjoituksesta, että Aabraham kutsuttiin Herran äänellä kotimaastaan ja kaikista rakkaista sukulaisistaan ja isänsä kodista, kun Herra sanoi: ”Mene pois maastasi ja sukulaisistasi ja isäsi kodista”. Ja tällä tavoin olemme kuulleet, että myös autuas Antonius kutsuttiin, jonka kääntymyksen tilaisuus saatiin yksin Jumalalta. Sillä astuessaan erääseen kirkkoon hän kuuli siellä evankeliumissa Herran sanovan: ”Joka ei vihaa isää ja äitiä ja lapsia ja vaimoa ja maata, ei myöskään omaa sieluaan, ei voi olla minun opetuslapseni.” Ja ‘Jos tahdot tulla täydelliseksi, mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua.’ Ja sydämellisen katumuksen vallassa hän otti tämän Herran kehotuksen vastaan ikään kuin se olisi ollut erityisesti hänelle suunnattu, ja hän luopui kerralla kaikesta ja seurasi Kristusta, ilman mitään ihmisten neuvojen ja opetuksen antamaa yllykettä siihen. Toisenlainen kutsumus on se, jonka sanoimme tapahtuneen ihmisen kautta; nimittäin, kun meidät herätetään joidenkin pyhien esimerkistä ja heidän neuvoistaan, ja siten sytymme pelastuksen halusta; emmekä näin koskaan unohda, että Herran armosta meidät itse kutsuttiin, niin kuin meidät herätti edellä mainitun pyhän neuvo ja hyvä esimerkki, antamaan itsemme tälle päämäärälle ja kutsumukselle; ja tällä tavoin myös löydämme Pyhästä Kirjoituksesta, että Mooseksen kautta israelilaiset vapautuivat egyptiläisestä orjuudesta. Kolmas kutsumuksen laji on kuitenkin se, joka tulee pakosta, kun olemme olleet mukana tämän elämän rikkauksissa ja nautinnoissa, ja kiusaukset tulevat yhtäkkiä päällemme ja joko uhkaavat meitä kuolemanvaaralla tai lyövät meitä omaisuutemme menettämisellä ja takavarikoimisella tai lyövät meitä alas meille rakkaiden ihmisten kuolemalla, ja näin lopulta jopa vastoin tahtoamme meidät ajetaan kääntymään Jumalan puoleen, jota emme rikkautemme päivinä halunneet seurata. Ja tästä pakollisesta kutsusta löydämme usein esimerkkejä Raamatusta, kun luemme, että Herra antoi israelilaiset syntiensä tähden vihollisilleen, ja että he kääntyivät heidän tyranniansa ja raakalaismaisen julmuutensa vuoksi uudelleen ja huusivat Herran puoleen. Ja sanotaan: ”Ja Herra lähetti heille Vapahtajan, jonka nimi oli Ehud, Geran poika, Jeminin poika, joka käytti vasenta kättä yhtä hyvin kuin oikeaa.” Ja taas kerrotaan, että ”he huusivat Herran puoleen, joka herätti heille Vapahtajan ja vapautti heidät, nimittäin Othnielin, Kenaan pojan, Kalebin nuoremman veljen.”” Psalmissa puhutaan juuri tällaisista: ”Kun hän surmasi heidät, silloin he etsivät häntä, ja he palasivat ja tulivat varhain aamulla hänen luokseen; ja he muistivat, että Jumala oli heidän auttajansa ja korkein Jumala heidän lunastajansa.” Ja taas: ”Heidän Jumalansa oli heidän korkeutensa, heidän Jumalansa oli heidän korkeutensa: ”Ja he huusivat Herraa, kun he olivat ahdistuksissa, ja hän pelasti heidät ahdistuksestaan.”

LUKU 5. Kuinka ensimmäinen näistä kutsuista ei hyödytä laiskuria, eikä viimeinen ole mikään este sille, joka on tosissaan näistä kolmesta kutsusta

Vaikka kaksi edellistä näyttävätkin lepäävän paremmilla periaatteilla, niin joskus kuitenkin huomaamme, että jopa kolmannen asteen, joka näyttää alhaisimmalta ja kylmimmältä, kautta ihmiset ovat tulleet täydellisiksi ja hengeltään vakavimmiksi ja tulleet niiden kaltaisiksi, jotka tekivät ihailtavan alun lähestyessään Herran palvelusta ja kulkivat myös loppuelämänsä mitä kiitettävimmän kiihkeässä hengessä: ja taas huomaamme, että korkeammalta asteelta hyvin monet ovat kylmenneet ja usein joutuneet kurjaan loppuun. Ja aivan samoin kuin edelliselle luokalle ei ollut esteenä se, että he eivät näyttäneet kääntyneen omasta vapaasta tahdostaan, vaan väkisin ja pakolla, sikäli kuin Herran rakastava laupeus turvasi heille tilaisuuden parannuksen tekemiseen, niin myös jälkimmäiselle luokalle ei ollut mitään hyötyä siitä, että heidän kääntymyksensä alkupäivät olivat niin kirkkaita, koska he eivät olleet varovaisia saattamaan loppuelämäänsä sopivaan päätökseen. Sillä abbedissa Mooseksen tapauksessa, joka asui eräässä erämaassa sijaitsevassa paikassa nimeltä Kalamus, ei hänen ansioilleen ja täydelliselle autuudelle puuttunut mitään sen johdosta, että hän joutui pakenemaan luostariin kuolemanpelosta, joka häntä uhkasi erään murhan vuoksi; sillä hän käytti pakkokäännyttämistään niin hyväksi, että hän valmiilla innolla muutti sen vapaaehtoiseksi kääntymyksekseen ja kiipesi täydellisyyden huipulle. Kuten myös toisaalta; hyvin monille, joiden nimiä minun ei pitäisi mainita, ei ole ollut mitään hyötyä siitä, että he astuivat Herran palvelukseen tätä paremmalla alulla, sillä sen jälkeen laiskuus ja sydämen kovuus hiipivät heidän ylleen ja he joutuivat vaaralliseen horrostilaan ja kuoleman pohjattomaan kuiluun, josta näemme selvän esimerkin apostolien kutsussa. Sillä mitä hyötyä oli Juudakselle siitä, että hän oli omasta vapaasta tahdostaan ottanut vastaan apostoliviran korkeimman asteen samalla tavalla kuin Pietari ja muut apostolit oli kutsuttu, kun hän antoi kutsumuksensa loistavan alun päättyä ahneuden ja ahneuden tuhoisaan loppuun, ja julmana murhaajana hän jopa ryntäsi Herran pettämiseen? Vai mikä este oli Paavalille se, että hänet yhtäkkiä sokeutettiin ja näytti siltä, että hänet vedettiin vastoin tahtoaan pelastuksen tielle, kun hän sittemmin seurasi Herraa täydellä sielun kiihkolla ja, aloitettuaan pakosta, päätti sen vapaalla ja vapaaehtoisella antaumuksella ja päätti upealla lopulla elämänsä, jonka niin suuret teot tekivät kunniakkaaksi? Kaikki riippuu siis lopputuloksesta, jossa se, joka alussa vihkiytyi jalolla kääntymyksellä, voi huolimattomuuden vuoksi epäonnistua, ja se, jonka oli pakko ottaa luostarielämä vastaan, voi Jumalanpelon ja vilpittömyyden ansiosta tulla täydelliseksi.

LUKU 6. Selvitys kolmenlaisesta luopumisesta

MEIDÄN on nyt puhuttava luopumisista, joita perimätieto ja Pyhän Kirjoituksen auktoriteetti osoittavat meille kolme, ja jotka jokaisen meistä pitäisi suurimmalla innolla saattaa päätökseen. Ensimmäinen on se, jolla me ruumiin osalta vähättelemme kaikkia tämän maailman rikkauksia ja tavaroita; toinen on se, jolla me hylkäämme sielun ja lihan muodit ja paheet ja entiset mieltymykset; kolmas on se, jolla me irrotamme sielumme kaikesta nykyisestä ja näkyvästä ja katselemme vain tulevaa ja kiinnitämme sydämemme siihen, mikä on näkymätöntä. Ja me luemme, että Herra käski Aabrahamia tekemään kaikki nämä. kolme kerralla, kun Hän sanoi hänelle: ”Lähde pois maastasi ja sukusi ja isäsi kodista.” Ensin Hän sanoi ”pois maastasi” eli tämän maailman tavaroista ja maallisista rikkauksista; toiseksi ”pois sukulaisistasi” eli tästä entisestä elämästä ja tavoista ja synneistä, jotka tarttuvat meihin jo syntymästä lähtien ja ovat ikään kuin sukulaisuussiteiden ja sukulaisuussuhteiden kautta sidottuja meihin; kolmanneksi ”pois isäsi talosta” eli kaikesta tämän maailman muistamisesta, jonka silmien näkeminen voi antaa. Sillä kahdesta isästä, toisin sanoen siitä, joka on hylättävä, ja siitä, jota on etsittävä, Daavid puhuu näin Jumalan persoonassa: ”Kuule, tytär, ja harkitse ja kallista korvasi; unohda myös oma kansasi ja isäsi talo.” Sillä henkilö, joka sanoo ‘Kuule, tytär’, on varmasti Isä; ja kuitenkin hän todistaa, että se, jonka talon ja kansan hän kehottaa unohtamaan, ei ole yhtään vähemmän tyttärensä isä. Ja tämä tapahtuu silloin, kun me, jotka olemme Kristuksen kanssa kuolleet tämän maailman alkeellisuuksille, emme enää, kuten apostoli sanoo, ota huomioon ”sitä, mikä on nähty, vaan sitä, mitä ei ole nähty, sillä se, mitä ei ole nähty, on iankaikkista”, ja kun me lähdemme sydämessämme tästä ajallisesta ja näkyvästä kodista ja käännämme katseemme ja sydämemme kohti sitä, jossa meidän on määrä pysyä ikuisesti. Ja tässä me onnistumme, kun emme enää lihassa vaeltaessamme sodi Herran kanssa lihan mukaan, vaan julistamme teoissa ja toimissa sen totuuden, jonka autuas apostoli sanoo: ”Meidän keskustelumme on taivaassa.” Tämä on meidän asiamme.” Näihin kolmenlaisiin luopumisiin Salomon kolme kirjaa vastaavat sopivasti. Sillä Sananlaskut vastaa ensimmäistä luopumista, koska siinä tukahdutetaan lihallisten asioiden ja maallisten syntien himot; toista vastaa Saarnaaja 666, koska siinä kaikki, mitä auringon alla tehdään, julistetaan turhuudeksi; kolmatta vastaa Laulujen laulu, jossa sielu kohoaa kaiken näkyvän yläpuolelle ja tosiasiassa yhdistyy Jumalan sanaan taivaan asioiden katselemisen kautta.

LUKU 7. Miten voimme saavuttaa täydellisyyden jokaisessa näistä luopumisten lajeista

SEN vuoksi ei ole meille paljon hyötyä siitä, että olemme tehneet ensimmäisen luopumisemme äärimmäisellä antaumuksella ja uskolla, jos emme suorita toista yhtä innokkaasti ja kiihkeästi. Ja kun siis olemme onnistuneet tässä, voimme päästä myös kolmanteen, jossa lähdemme pois entisen vanhempamme talosta (joka, kuten hyvin tiedämme, oli isämme aivan syntymästä lähtien, vanhan ihmisen jälkeen, kun olimme ”luonnostamme vihan lapsia, niin kuin muutkin”) ja kiinnitämme koko henkisen katseemme taivaallisiin asioihin. Ja tästä isästä Raamattu sanoo Jerusalemille, joka oli halveksinut Jumalaa, todellista Isää: ”Sinun isäsi oli amorilainen ja äitisi heettiläinen.” Ja evankeliumissa me luemme: ”Te olette isästänne, perkeleestä, ja teidän isänne himoja te rakastatte tehdä.” Ja kun olemme jättäneet hänet, kun siirrymme näkyvästä näkymättömään, voimme sanoa apostolin kanssa: ”Mutta me tiedämme, että jos meidän maallinen huoneemme, tämä maja, hajoaa, meillä on asumus Jumalalta, huone, joka ei ole käsillä tehty, ikuinen taivaassa.” Ja myös tämä, jota lainasimme vähän aikaa sitten: ”Mutta meidän keskustelumme on taivaassa, josta me myös odotamme Vapahtajaa, Herraa Jeesusta, joka uudistaa meidän alhaisen asumuksemme ruumiin hänen kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi”, ja tämä siunatun Daavidin: ‘Sillä minä olen maan päällä vieras’ ja ‘muukalainen, niin kuin kaikki minun isäni olivat’, jotta me Herran sanan mukaisesti voisimme tulla samanlaisiksi kuin ne, joista Herra puhuu Isälleen evankeliumissa seuraavasti: ”He eivät ole maailmasta, niin kuin minäkään en ole maailmasta”, ja taas apostoleille itselleen: ”Jos te olisitte tästä maailmasta, niin maailma rakastaisi omiaan; mutta koska te ette ole tästä maailmasta, siksi maailma vihaa teitä.” Tästä kolmannesta luopumisesta me sitten onnistumme saavuttamaan täydellisyyden, kun sieluamme ei ole tahrannut mikään lihallisen karkeuden tahra, vaan kun kaikki sellainen on huolellisesti poistettu, se on vapautettu kaikesta maallisesta ominaisuudesta ja 667 halusta ja se on jatkuvalla mietiskelyllä jumalallisista asioista ja hengellisellä mietiskelyllä siirtynyt toistaiseksi näkymättömiin asioihin, että etsiessään tosissaan tuonpuoleisia ja hengellisiä asioita se ei enää tunne olevansa vangittuna tähän hauraaseen lihaan ja ruumiilliseen muotoon, vaan se on joutunut sellaiseen hurmioon, että se ei ainoastaan kuule mitään sanoja ulkoisella korvalla tai paneudu tuijottamaan läsnä olevien asioiden muotoja, vaan ei edes näe asioita, jotka ovat lähellä, tai suuria esineitä suoraan silmiensä edessä. Eikä kukaan voi ymmärtää tämän totuutta ja voimaa, paitsi sellainen, joka on tehnyt koetuksen sanotusta kokemuksen opetuksen alla, nimittäin sellainen, jonka sielun silmät Herra on kääntänyt pois kaikesta nykyisestä niin, ettei hän enää pidä niitä asioina, jotka pian menevät ohi, vaan asioina, jotka ovat jo ohi, ja näkee niiden katoavan olemattomiin kuin sumuinen savu; ja Henokin tavoin ”vaeltaa Jumalan kanssa” ja ”kääntyy” pois ihmiselämästä ja muodista, eikä ”löydy” tämän elämän turhuuksien keskeltä: Ja että tämä todella tapahtui ruumiillisesti Henokin kohdalla, siitä kertoo meille 1. Mooseksen kirja. ”Ja Henok vaelsi Jumalan kanssa, eikä häntä löydetty, sillä Jumala käännytti hänet.” Ja apostoli sanoo myös: ”Uskon kautta Henok käännettiin, ettei hän näkisi kuolemaa”, sitä kuolemaa nimittäin, josta Herra sanoo evankeliumissa: ”Joka elää ja uskoo minuun, se ei kuole iankaikkisesti.” Sen tähden, jos me pyrimme innokkaasti saavuttamaan todellisen täydellisyyden, meidän tulisi huolehtia siitä, että niin kuin olemme ulkoisesti ruumiillamme tehneet valoa vanhemmille, kodille, maailman rikkauksille ja nautinnoille, niin myös sisäisesti sydämellämme hylkäämme kaikki nämä asiat emmekä koskaan joudu minkään halun vetämänä takaisin niihin asioihin, jotka olemme hylänneet, niin kuin niiden, jotka Mooses johdatti, vaikka he eivät kirjaimellisesti palanneetkaan takaisin, sanotaan kuitenkin palanneen sydämeltään takaisin Egyptiin, nimittäin:, hylkäämällä Jumalan, joka oli johdattanut heidät pois niin mahtavilla merkeillä, ja palvomalla Egyptin epäjumalia, joita he olivat pitäneet pilkkanaan, kuten Raamattu sanoo: ”Ja he palasivat sydämessään takaisin Egyptiin ja sanoivat Aaronille: Sillä me joutuisimme samanlaiseen tuomioon kuin ne, jotka erämaassa asuessaan, sen jälkeen kun he olivat maistaneet mannaa taivaasta, himoitsivat synnin ja alhaisen alhaisuuden likaista ruokaa, ja näyttäisi siltä, että me yhdessä heidän kanssaan nurisisimme samalla tavalla: ”Meille kävi hyvin Egyptissä, kun istuimme lihapatojen ääressä ja söimme sipulia, valkosipulia, kurkkua ja melonia.” Puhemuoto, joka, vaikka se viittasikin ensisijaisesti tuohon kansaan, näemme kuitenkin tänä päivänä toteutuvan omassa tapauksessamme ja elämäntavassamme: Sillä jokainen, joka tästä maailmasta luopumisen jälkeen kääntyy takaisin vanhojen himojensa puoleen ja palaa entisiin mieltymyksiinsä, vakuuttaa sydämessään ja teoissaan juuri samaa, mitä he tekivät, ja sanoo: ”Minulle kävi hyvin Egyptissä.” Pelkäänpä, että näiden määrä tulee olemaan yhtä suuri kuin niiden luopujien joukkojen, joista luemme Mooseksen mukaan, sillä vaikka heidän lukumääräkseen laskettiin kuusisataa kolme tuhatta aseistautunutta miestä, jotka lähtivät Egyptistä, tästä joukosta vain kaksi ei päässyt lupausmaahan. Siksi meidän tulisi varoa ottamasta esimerkkejä hyvyydestä niiltä, joita on vain vähän, sillä sen kuvion mukaan, josta olemme puhuneet evankeliumissa, ”monet ovat kutsutut, mutta harvat” sanotaan olevan ”valitut”. Pelkkä ruumiillinen luopuminen ja pelkkä paikan vaihtaminen Egyptistä ei siis auta meitä, jos emme onnistu saavuttamaan sitä luopumista sydämessä, joka on paljon korkeampi ja arvokkaampi. Sillä tuosta pelkästä ruumiillisesta luopumisesta, josta olemme puhuneet, apostoli julistaa seuraavasti: ”Vaikka minä antaisin kaiken omaisuuteni köyhien ruokkimiseksi ja antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, se ei hyödyttäisi minua.” Ja siunattu apostoli ei olisi koskaan sanonut näin, ellei hän olisi hengessä nähnyt, että jotkut, jotka olivat antaneet kaiken omaisuutensa köyhien ruokkimiseksi, eivät kykenisi saavuttamaan evankelista täydellisyyttä ja rakkauden yleviä korkeuksia, koska heidän sydämessään vallitsi ylpeys tai kärsimättömyys, eivätkä he olleet varovaisia puhdistautuakseen entisistä synneistään, ja hillittömistä tavoistaan, eivätkä he sen vuoksi koskaan voisi saavuttaa sitä Jumalan rakkautta, joka ei koskaan lakkaa, ja nämä, koska he jäävät vajaiksi tässä luopumisen toisessa vaiheessa, voivat vielä vähemmän saavuttaa sitä kolmatta vaihetta, joka on varmasti paljon korkeampi. Mutta miettikää mielessänne hyvin tarkkaan myös sitä, että hän ei yksinkertaisesti sanonut: ”Jos minä lahjoitan omaisuuteni”. Sillä saattaisi ehkä ajatella, että hän puhui sellaisesta, joka ei ollut täyttänyt evankeliumin käskyä, vaan oli pidättänyt jotakin itselleen, kuten jotkut puolittaiset henkilöt tekevät. Mutta hän sanoo: ”Vaikka antaisin kaiken omaisuuteni köyhien ruokkimiseksi”, toisin sanoen, vaikka luopumiseni näistä maallisista rikkauksista olisi täydellinen. Ja tähän luopumiseen hän lisää vielä jotain vielä suurempaa: ”Ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään.” Ikään kuin hän olisi toisin sanoen sanonut: ”Vaikka antaisin kaiken omaisuuteni köyhien ruokkimiseksi sen evankeliumin käskyn mukaisesti, jossa meille sanotaan: ‘Jos tahdot olla täydellinen, mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa’, luopuen niistä niin, etten pidätä itselleni yhtään mitään. ja vaikka tähän (omaisuuteni) jakamiseen liittyisi vielä marttyyrikuolema niin, että antaisin ruumiini Kristuksen puolesta, ja silti olisin kärsimätön tai 669 intohimoinen tai kateellinen tai ylpeä tai kiihtyisin toisten tekemistä vääryyksistä tai etsisin sitä, mikä minulle kuuluu, tai antautuisin pahoille ajatuksille tai en olisi valmis ja kärsivällinen kestämään kaikkea sitä, mitä minulle voidaan aiheuttaa, tämä luopuminen ja ulkoisen ihmisen polttaminen ei hyödytä minua yhtään, kun sisäinen ihminen on yhä mukana entisissä synneissä, sillä kun minä käännyn ensimmäisten päivieni kiihkeydessä vähättelin pelkkää maallista ainesta, jonka ei sanota olevan itsessään hyvä tai paha vaan välinpitämätön, en huolehtinut siitä, että karkottaisin samalla tavalla huonon sydämen vahingolliset voimat, tai saavuttamaan sitä Herran rakkautta, joka on kärsivällinen, joka on ”kiltti, joka ei kadehdi, joka ei paisu, joka ei pian suutu, joka ei tee vääryyttä, joka ei etsi omiaan, joka ei ajattele pahaa”, joka ”kestää kaiken, joka kestää kaiken”, ja joka ei lopuksi koskaan salli sen, joka sitä seuraa, lankeavan synnin petollisuudesta.

LUKU 8. Omasta omaisuudestamme, jossa näkyy sielun kauneus tai sen saastaisuus

MEIDÄN tulisi siis pitää mitä suurinta huolta siitä, että myös sisäinen ihmisemme voisi heittää pois ja tehdä tyhjäksi kaikki ne synnin omaisuutensa, jotka se on hankkinut edellisessä elämässään: jotka, koska ne jatkuvasti takertuvat ruumiiseen ja sieluun, ovat meidän omaa omaisuuttamme, ja elleivät me hylkäämme niitä ja katkaise niitä, kun olemme vielä lihassa, ne eivät lakkaa kulkemasta mukanamme kuoleman jälkeen. Sillä niin kuin hyvät ominaisuudet tai itse hyväntekeväisyys, joka on niiden lähde, voidaan hankkia tässä maailmassa, ja tämän elämän päätyttyä ne tekevät sitä rakastavasta ihmisestä ihanan ja kunniakkaan, niin virheemme siirtävät tuohon ikuiseen muistoon mielen, joka on pimentynyt ja tahriintunut pahoilla väreillä. Sillä sielun kauneus tai rumuus on sen hyveiden tai paheiden tuote, sen värin, jonka se ottaa, tekee siitä joko niin loistavan, että se voi hyvinkin kuulla profeetalta: ”Ja kuningas saa mielihyvää kauneudestasi”, tai niin mustan ja ruman, että sen täytyy totisesti tunnustaa häpeänsä löyhkä ja sanoa: ”Haavani haisevat ja ovat turmeltuneet tyhmyyteni tähden”, ja Herra itse sanoo sille: ”Miksi ei ole suljettu kansani tyttären haavaa?”. Ja siksi nämä ovat meidän ikiomaa omaisuuttamme, joka pysyy jatkuvasti sielun mukana, jota yksikään kuningas eikä yksikään vihollinen voi antaa tai ottaa meiltä pois. Nämä ovat meidän ikiomaa omaisuuttamme, jota ei edes itse kuolema voi erottaa sielusta, vaan luopumalla niistä voimme saavuttaa täydellisyyden, ja tarttumalla niihin kärsimme ikuisen kuoleman rangaistuksen.

LUKU9. Kolmenlaisesta omaisuudesta

RIKKAUS ja omaisuus käsitetään Pyhässä Kirjoituksessa kolmella eri tavalla, nimittäin hyvänä, pahana ja välinpitämättömänä. Pahoja ovat ne, joista sanotaan: ”Rikkaat ovat kaivanneet ja kärsineet nälkää” ja ‘Voi teitä rikkaita, sillä te olette saaneet lohtunne’; ja näistä rikkauksista luopuminen on täydellisyyden korkeus; ja erotus, joka kuuluu niille köyhille, joita evankeliumissa kehutaan Herran sanoin: ”Autuaita ovat hengessä köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta”, ja psalmissa: ‘Autuaita ovat hengessä köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta’: ”Tämä köyhä huusi, ja Herra kuuli häntä”, ja taas: ”Köyhät ja köyhät ylistävät sinun nimeäsi.” Nuo rikkaudet ovat hyviä, niiden hankkiminen on suuren hyveen ja ansioiden teko, ja niiden vanhurskaan omistajan ylistää Daavid, joka sanoo: ”Vanhurskaan sukupolvi on siunattu; kunnia ja rikkaudet ovat hänen huoneessaan, ja hänen vanhurskautensa pysyy iankaikkisesti”, ja taas: ”Ihmisen elämän lunnaat ovat hänen rikkautensa”. Ja näistä rikkauksista sanotaan ilmestyskirjassa sille, jolla niitä ei ole ja joka häpeäkseen on köyhä ja alaston: ”Minä alan”, sanoo hän, ”oksentaa sinut suustani. Koska sinä sanot, että minä olen rikas ja rikkaus, enkä tarvitse mitään, etkä tiedä, että sinä olet kurja ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston, niin minä neuvon sinua ostamaan minulta tulessa valettua kultaa, jotta sinä rikastuisit ja pukeutuisit valkoisiin vaatteisiin ja ettei alastomuutesi häpeä näkyisi.”” On myös joitakin, jotka ovat välinpitämättömiä, ts. jotka voidaan tehdä joko hyviksi tai huonoiksi; sillä ne tehdään joko yhdeksi tai toiseksi niiden tahdon ja luonteen mukaan, jotka niitä käyttävät; joista siunattu, apostoli sanoo: ”Kehota tämän maailman rikkaita olemaan ylimielisiä eivätkä luottamaan rikkauksien epävarmuuteen, vaan Jumalaan (joka antaa meille ylenpalttisesti kaiken nautittavaksi), tekemään hyvää, antamaan kevyesti, välittämään toisille, kerryttämään itselleen hyvän perustan, jotta he voisivat pitää kiinni todellisesta elämästä.” Näitä evankeliumissa oleva rikas mies säilytti eikä koskaan jakanut köyhille, – kun kerjäläinen Lasarus makasi hänen portillaan ja halusi tulla ruokituksi hänen muruillaan; ja niin hänet tuomittiin helvetin tulen sietämättömään liekkiin ja ikuiseen kuumuuteen.

LUKU 10. Että kukaan ei voi tulla täydelliseksi pelkästään luopumisen ensimmäisen asteen kautta

JÄTTÄMÄLLÄ siis näitä maailman näkyviä tavaroita emme hylkää omaa rikkauttamme, vaan sen, mikä ei ole meidän, vaikka kerskaamme sillä, että se on joko omilla ponnisteluillamme hankittua tai esi-isiltämme perittyä. Sillä kuten sanoin, mikään ei ole meidän omaamme, paitsi vain se, jonka omistamme sydämestämme ja joka kiinnittyy sieluumme, eikä sitä siis kukaan voi ottaa meiltä pois. Mutta Kristus puhuu paheksuen noita näkyviä rikkauksia niille, jotka tarttuvat niihin kuin omiinsa ja kieltäytyvät jakamasta niitä puutteessa olevien kanssa. ”Jos te ette ole olleet uskollisia siinä, mikä on toisen oma, kuka antaa teille sen, mikä on teidän omaanne?” On siis selvää, ettei ainoastaan jokapäiväinen kokemus opeta meille, etteivät nämä rikkaudet ole meidän omiamme, vaan myös tämä Herramme sanonta, juuri sen otsikon perusteella, jonka se niille antaa. Mutta näkyvistä ja arvottomista rikkauksista Pietari sanoo Herralle: ”Katso, me olemme jättäneet kaiken ja seuranneet sinua. Mitä meillä siis on?”, vaikka on selvää, etteivät he olleet jättäneet mitään muuta kuin surkeat rikkinäiset verkkonsa. Ja ellei tätä ilmaisua ”kaikki” ymmärretä niin, että sillä viitataan siihen synneistä luopumiseen, joka on todella suuri ja tärkeä, emme löydä, että apostolit olisivat jättäneet mitään arvokasta tai että Herralla olisi ollut mitään syytä antaa heille niin suuren kirkkauden siunaus, että he saivat kuulla Häneltä, että ”uudestisyntymisessä, kun Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimella, tekin istutte kahdellatoista valtaistuimella tuomitsemassa Israelin kahtatoista sukukuntaa”. Jos siis ne, jotka ovat kokonaan luopuneet maallisista ja näkyvistä hyödykkeistään, eivät voi riittävällä syyllä saavuttaa apostolista rakkautta eivätkä kiivetä valmiudella ja tarmokkaasti sille kolmannelle luopumisvaiheelle, joka on vielä korkeampi ja joka kuuluu vain harvoille, mitä pitäisi ajatella itsestään niiden, jotka eivät tee edes tuota ensimmäistä askelta (joka on hyvin helppo) perusteelliseksi vaan pitävät yhdessä vanhan uskonpuutteensa, entisen kurjan rikkautensa ja kuvittelevat voivansa kerskua pelkällä munkkien nimellä? Ensimmäinen luopuminen, josta puhuimme, koskee siis sitä, mikä ei ole meidän omaamme, eikä siksi riitä itsessään antamaan luopujalle täydellisyyttä, ellei hän etene toiseen, joka on todella ja aidosti luopumista siitä, mikä kuuluu meille. Ja kun olemme varmistaneet tämän karkottamalla kaikki virheemme, nousemme myös kolmannen luopumisen korkeuksiin, jolloin emme nouse pelkästään kaikkien niiden asioiden yläpuolelle, joita tässä maailmassa tehdään tai jotka erityisesti kuuluvat ihmisille, vaan jopa koko sen maailmankaikkeuden yläpuolelle, jota ympärillämme pidetään niin loistavana, ja katsomme sydämestämme ja sielustamme alaspäin, koska se on turhuuden alainen ja sen kohtalona on pian mennä ohi; sillä me katsomme, kuten apostoli sanoo, ”emme niitä asioita, jotka ovat näkyvissä, vaan niitä, joita ei nähdä.”: Sillä mitä nähdään, se on ajallista, mutta mitä ei nähdä, se on ikuista.” Näin me voimme tulla arvollisiksi kuulemaan sen korkeimman sanan, joka puhuttiin Aabrahamille: ”ja tule maahan, jonka minä sinulle näytän”, mikä osoittaa selvästi, että ellei ihminen ole tehnyt noita kolmea edellistä luopumista kaikella vakavuudella, hän ei voi päästä tähän neljänteen, joka myönnetään palkintona ja etuoikeutena sille, jonka luopuminen on täydellistä, jotta hänet voidaan todeta arvokkaaksi astumaan lupauksen maahan, joka ei enää kanna hänen edessään syntien orjantappuroita ja ohdakkeita; joka kaikkien intohimojen karkottamisen jälkeen saavutetaan sydämen puhtaudella myös ruumiissa, ja jota ei voida saavuttaa millään hyvillä teoilla tai ihmisen ponnisteluilla, vaan jonka Herra itse lupaa näyttää sanomalla: ”Ja tule siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan: ”, mikä osoittaa selvästi, että pelastuksemme alku on seurausta Herran kutsusta, joka sanoo: ”Mene pois maastasi”, ja että täydellisyyden ja puhtauden loppuunsaattaminen on Hänen lahjansa samalla tavalla, kun Hän sanoo: ”Ja tule siihen maahan, jonka minä sinulle näytän”, i. e., ei sellaista, jonka sinä itse voit tuntea tai löytää omilla ponnisteluillasi, vaan sellaista, jonka Minä näytän, en ainoastaan sellaiselle, joka on siitä tietämätön, vaan jopa sellaiselle, joka ei sitä etsi. Ja tästä voimme selvästi päätellä, että samalla tavoin kuin me kiiruhdamme pelastuksen tielle Herran innoituksen herättämänä, niin myös Hänen ohjauksensa ja valaistuksensa ansiosta saavutamme korkeimman autuuden täydellisyyden.

LUKU 11. Kysymys ihmisen vapaasta tahdosta ja Jumalan armosta

GERMANUS: Missä sitten on tilaa vapaalle tahdolle, ja miten meidän ponnistelujemme ansioksi luetaan se, että olemme ylistyksen arvoisia, jos Jumala sekä aloittaa että lopettaa meissä kaiken, mikä koskee pelastustamme?

LUKU 12. Vastaus jumalallisen armon taloudesta niin, että vapaa tahto on edelleen jäljellä meissä

PAFNUTIUS: Tämä vaikuttaisi meihin melkoisesti, jos jokaisessa teossa ja toiminnassa alku ja loppu olisivat kaikki, eikä välissä olisi mitään keskikohtaa. Ja koska siis tiedämme, että Jumala luo mahdollisuuksia pelastukseen eri tavoin, on meidän vallassamme käyttää taivaan meille antamia mahdollisuuksia enemmän tai vähemmän vakavasti. Sillä aivan kuten tarjous tuli Jumalalta, joka kutsui häntä ”lähde maastasi”, niin tottelevaisuus oli Aabrahamin puolelta, joka lähti; ja aivan kuten se, että sanonta ”tule maahan” toteutui, oli sen teko, joka totteli, niin sanojen ”jonka minä sinulle näytän” lisääminen tuli Jumalan armosta, joka käski tai lupasi sen. Meidän on kuitenkin hyvä olla varmoja siitä, että vaikka harjoitamme kaikkia hyveitä lakkaamatta, emme kaikesta ponnistuksestamme ja innostuksestamme huolimatta voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä, eikä pelkkä inhimillinen ahkeruus ja ponnistelu itsessään riitä ansaitsemaan upeaa autuuden palkintoa, ellemme ole saaneet sitä aikaan Herran myötävaikutuksella ja Hänen ohjaamalla sydämemme siihen, mikä on oikein. Niinpä meidän pitäisi joka hetki rukoilla ja sanoa Daavidin kanssa: ”Järjestä minun askeleeni sinun poluillesi, etteivät minun askeleeni liukastuisi” ja ”Hän on asettanut jalkani kalliolle ja määrännyt minun kulkuni”, jotta Hän, joka on ihmissydämen näkymätön hallitsija, antaisi meille luvan kääntää hyveen haluun sen tahdon, joka on helpommin taipuvainen paheeseen joko sen vuoksi, että emme tunne, mikä on hyvää, tai sen vuoksi, että intohimojen nautinnot saavat hänet haluamaan hyveen. Ja me luemme tämän jakeesta, jossa profeetta laulaa hyvin selvästi: ”Tönäistynä minut kaadettiin, että minä kaatuisin”, jossa osoitetaan vapaan tahtomme heikkous. Ja ”Herra tuki minua”: tämä taas osoittaa, että Herran apu on aina liitetty siihen, ja tämän kautta, ettemme kokonaan tuhoutuisi vapaan tahtomme vuoksi, kun Hän näkee, että olemme kompastuneet, Hän tukee ja tukee meitä ikään kuin ojentamalla kätensä. Ja taas: ”Jos minä sanoin, että jalkani oli horjunut”, eli tahdon liukkaudesta johtuen, ‘sinun armosi, Herra, auttoi minua’. Vielä kerran hän liittää Jumalan avun omaan heikkouteensa, kun hän tunnustaa, ettei hänen uskonsa jalka liikahtanut omien ponnistelujensa vaan Jumalan armon ansiosta. Ja jälleen: ”Niiden murheiden paljouden mukaan, joita minulla oli sydämessäni”, jotka varmimmin kumpusivat vapaasta tahdostani, ‘sinun lohdutuksesi ovat virkistäneet minun sieluani’, eli tulemalla inspiraatiosi kautta sydämeeni ja avaamalla näkymän tuleviin siunauksiin, jotka olet valmistanut niille, jotka työskentelevät sinun nimessäsi, ne eivät ainoastaan poistaneet sydämestäni kaikkea ahdistusta, vaan itse asiassa antoivat sille mitä suurimman ilon. Ja taas: ”Jos Herra ei olisi auttanut minua, sieluni olisi melkein asunut helvetissä.” ”Jos Herra ei olisi auttanut minua, sieluni olisi melkein asunut helvetissä.” Hän osoittaa varmasti, että vapaan tahdon turmeltuneisuuden vuoksi hän olisi asunut helvetissä, ellei häntä olisi pelastanut Herran apu ja suojelus. Sillä ”Herran kautta”, eikä vapaan tahdon kautta, ”ohjautuvat ihmisen askeleet”, ja ”vaikka vanhurskas oikeudenmukainen” ainakin vapaan tahdon kautta, ”ei häntä itäisinä häädetä”. Ja miksi? koska ”Herra tukee häntä kädellään”, ja tämä on sanottava mitä selvimmin: Kukaan vanhurskaista ei riitä itsestään hankkimaan vanhurskautta, ellei jumalallinen armo joka hetki, kun he kompastuvat ja kaatuvat, tue heitä käsillään, etteivät he täysin romahda ja häviä, kun he ovat vapaan tahdon heikkouden vuoksi kaatuneet.

LUKU 13. Että tiemme ohjaaminen tulee Jumalalta

JA totisesti pyhät eivät ole koskaan sanoneet, että he omilla ponnistuksillaan varmistivat sen tien ohjaamisen, jota he kulkivat kulkiessaan kohti etenemistä ja hyveen täydellisyyttä, vaan he rukoilivat sitä Herralta sanoen: ”Suuntaa minut totuudessasi” ja ”ohjaa tieni Sinun näkemyksesi mukaan”. Mutta joku toinen ilmoittaa, että hän havaitsi juuri tämän tosiasian paitsi uskon kautta myös kokemuksen kautta ja ikään kuin asioiden luonnosta: ”Minä tiedän, Herra, että ihmisen tie ei ole hänen, eikä ihmisessä ole sitä, että hän vaeltaa ja ohjaa askeleitaan.” Ja Herra itse sanoo Israelille: ”Minä johdatan häntä kuin vihreää kuusta; minulta löytyy sinun hedelmäsi.”

LUKU 14. Että lain tuntemus saadaan Herran johdatuksesta ja valaistuksesta

TUNNETTAVUUS myös itse laista he pyrkivät päivittäin hankkimaan, eivät ahkeralla lukemisella, vaan Jumalan johdatuksella ja valaistuksella, kun he sanovat Hänelle: ”Näytä minulle, Herra, sinun tiesi ja opeta minulle polkusi” ja ‘avaa minun silmäni, niin minä näen lakisi ihmeelliset asiat’ ja ‘opeta minut tekemään tahtosi, sillä sinä olet minun Jumalani’, ja vielä kerran ”joka opettaa ihmiselle tietoa.”

LUKU 15. Että ymmärrys, jonka avulla voimme tunnistaa Jumalan käskyt, ja hyvän tahdon toteuttaminen ovat molemmat Herran lahjoja

JATKOSSA siunattu Daavid pyytää Herralta, että hän saisi juuri sen ymmärryksen, jonka avulla hän voi tunnistaa Jumalan yhdistelmät, jotka, kuten hän hyvin tiesi, oli kirjoitettu lain kirjaan, ja hän sanoo: ”Minä olen sinun palvelijasi: Anna minulle ymmärrystä, että oppisin Sinun käskysi.”” Varmasti hänellä oli hallussaan ymmärrys, joka oli hänelle luonnostaan suotu, ja hänellä oli myös sormiensa ulottuvilla tieto Jumalan käskyistä, jotka oli säilytetty kirjoitettuna laissa; ja silti hän rukoili Herraa, että hän voisi oppia tämän perusteellisemmin, koska hän tiesi, että se, mikä hänelle oli tullut luonnostaan, ei koskaan riittäisi hänelle, ellei hänen ymmärrystään valaistaisi Herra Häneltä tulevan päivittäisen valaistuksen kautta, jotta hän voisi hengellisesti ymmärtää lakia ja tunnistaa Hänen käskynsä selkeämmin, niin kuin ”valittu astia” julistaa hyvin selvästi myös tämän, jota me vaadimme. ”Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahdon että hyvän tahdon mukaisen toiminnan”. Mikä voisi olla selkeämpää kuin väite, että sekä hyvä tahtomme että työmme loppuunsaattaminen ovat täysin Herran meissä aikaansaamia? Ja taas: ”Sillä teille on Kristuksen tähden suotu, ei ainoastaan uskoa häneen, vaan myös kärsiä hänen puolestaan.” Tässäkin hän julistaa, että kääntymyksemme ja uskomme alku ja kärsimyksen kestäminen on lahja meille Herralta. Ja myös Daavid, koska hän tietää tämän, rukoilee samalla tavoin, että sama asia suotaisiin hänelle Jumalan armosta. ”Vahvista, Jumala, sitä, minkä olet meissä tehnyt”, osoittaen, että ei riitä, että pelastuksemme alku on saatu Jumalan lahjan ja armon kautta, ellei sitä ole jatkettu ja lopetettu samalla armolla ja jatkuvalla avulla häneltä. Sillä ei vapaa tahto, vaan Herra ”vapauttaa ne, jotka ovat sidottuja”. Ei meidän voimamme, vaan Herra ”herättää ne, jotka ovat langenneet”; ei ahkeruus lukemisessa, vaan ”Herra valaisee sokeat”, missä kreikkalaisilla on: ”Herra tekee sokean viisaaksi”; ei meidän huolenpitomme, vaan ”Herra huolehtii muukalaisesta”; ei meidän rohkeutemme, vaan ”Herra auttaa (tai tukee) kaikkia niitä, jotka ovat alhaalla”. Mutta tämän sanomme, emme vähätelläkseni innokkuuttamme, ponnistelujamme ja ahkeruuttamme, ikään kuin niitä käytettäisiin tarpeettomasti ja typerästi, vaan jotta tietäisimme, että emme voi ponnistella ilman Jumalan apua, eikä ponnisteluistamme voi olla mitään hyötyä puhtauden suuren palkkion turvaamisessa, ellei sitä ole meille suotu Herran avusta ja laupeudesta; sillä ”hevonen on valmis taistelun päivään, mutta apu tulee Herralta”, ”sillä voimalla ei kukaan voi voittaa”. Meidän pitäisi siis aina laulaa siunatun Daavidin kanssa: ”Minun voimani ja ylistykseni on” ei ole minun vapaa tahtoni, vaan ”Herra, ja hänestä on tullut minun pelastukseni”. Eikä pakanoiden opettaja ollut tietämätön tästä, kun hän ilmoitti, että hänet oli tehty kykeneväksi Uuden testamentin virkaan ei omien ansioidensa tai ponnistelujensa ansiosta vaan Jumalan armosta. ”Ei”, sanoo hän, ‘että me kykenisimme ajattelemaan mitään itsestämme kuin itsestämme, vaan meidän riittävyytemme on Jumalasta’, mikä voidaan sanoa vähemmän hyvällä latinalla mutta voimakkaammin: ‘meidän kykenemisemme on Jumalasta’, ja sitten seuraa: ”joka myös teki meidät kyvykkäiksi Uuden testamentin palvelijoiksi”.

LUKU 16. Että usko itsessään tulee meille Herralta

MUTTA niin perusteellisesti apostolit ymmärsivät, että kaikki, mikä koskee pelastusta, oli annettu heille Herralta, että he jopa pyysivät, että usko itsessään annettaisiin Herralta, sanomalla: ”Lisää meille uskoa”, sillä he eivät kuvitelleet, että se voitaisiin hankkia vapaalla tahdolla, vaan uskoivat, että se annettaisiin Jumalan ilmaisena lahjana. Lopuksi ihmisen pelastuksen tekijä opettaa meille, kuinka heikko ja heikko ja riittämätön meidän uskomme olisi, ellei sitä vahvistettaisi Herran avulla, kun hän sanoo Pietarille: ”Simon, Simon, katso, saatana on halunnut saada sinut, että hän voisi seuloa sinut kuin vehnän. Mutta minä olen rukoillut Isääni, ettei sinun uskosi raukeaisi.”” Ja kun toinen huomasi, että näin tapahtui hänen kohdallaan, ja näki, että epäuskon aallot ajoivat hänen uskonsa kallioille, jotka aiheuttaisivat pelottavan haaksirikon, hän pyytää samalta Herralta apua uskolleen sanoen: ”Herra, auta minun epäuskoani.” Hän sanoo: ”Herra, auta minun epäuskoni.” Niin perusteellisesti nuo apostolit ja evankeliumin miehet siis ymmärsivät, että kaikki, mikä on hyvää, saadaan täydelliseksi Herran avulla, eivätkä kuvitelleet voivansa säilyttää uskonsa vahingoittumattomana omilla voimillaan tai vapaalla tahdollaan, että he rukoilivat, että Herra auttaisi tai antaisi sen heille. Ja jos Pietarin tapauksessa tarvittiin Herran apua, jottei usko olisi pettänyt, kuka olisi niin ylimielinen ja sokea, että kuvittelisi, ettei hän tarvitsisi päivittäin Herran apua säilyttääkseen sen? Varsinkin kun Herra itse on tehnyt tämän selväksi evankeliumissa sanomalla: ”Niin kuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette myöskään te voi, ellette pysy minussa.” Ja taas: ”Jos joku on minun kanssani, niin minä olen minun kanssani: ”sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.” Kuinka typerää ja pahaa on siis katsoa minkä tahansa hyvän teon johtuvan omasta ahkeruudestamme eikä Jumalan armosta ja avusta, käy selvästi ilmi Herran sanonnasta, jossa todetaan, että kukaan ei voi osoittaa Hengen hedelmiä ilman hänen innoitustaan ja myötävaikutustaan. Sillä ”jokainen hyvä lahja ja jokainen täydellinen siunaus tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä.” Ja myös Sakarja sanoo: ”Sillä kaikki, mikä on hyvää, on hänen, ja mikä on erinomaista, on hänestä.” Ja niin myös siunattu apostoli sanoo johdonmukaisesti: ”Mitä sinulla on, mitä et ole saanut?”. Mutta jos olet sen saanut, miksi kerskailet, ikään kuin et olisi sitä saanut?”.

LUKU 17. Että maltillisuus ja kiusausten kestäminen tulee meille Herralta

JA että kaikki se kestävyys, jolla voimme kestää meille tuotuja kiusauksia, ei riipu niinkään omasta voimastamme kuin Jumalan armosta ja johdatuksesta, siunattu apostoli julistaa näin: ”Teidän päällenne ei ole tullut muuta kiusausta kuin sellainen, joka on ihmiselle tavallinen. Mutta Jumala on uskollinen, joka ei salli teidän joutua kiusaukseen yli voimienne, vaan tekee kiusauksen mukana myös pakotien, että te voitte sen kestää.”” Ja että Jumala varustaa ja vahvistaa sieluamme jokaiseen hyvään työhön ja tekee meissä kaiken sen, mikä on hänelle mieluista, opettaa sama apostoli: ”Rauhan Jumala, joka on tuonut pimeydestä esiin lampaiden suuren paimenen, Jeesuksen Kristuksen, iankaikkisen testamentin verellä, sovittakoon teidät kaikkeen hyvään ja tehköön teissä sen, mikä on hänelle otollista.”” Ja että sama tapahtuisi tessalonikalaisille, hän rukoilee seuraavasti sanoen: ”Nyt meidän Herramme Jeesus Kristus itse ja Jumala, meidän Isämme, joka on rakastanut meitä ja antanut meille iankaikkisen lohdutuksen ja hyvän toivon armossa, kehottakoon teidän sydämiänne ja vahvistakoon teitä kaikissa hyvissä sanoissa ja teoissa.”

LUKU 18. Että jatkuva Jumalan pelko tulee meille Herralta

JA lopuksi profeetta Jeremia, joka puhuu Jumalan persoonassa, todistaa selvästi, että jopa Jumalan pelko, jonka avulla me voimme pitää kiinni Hänestä, vuodatetaan meille Herralta: hän sanoo seuraavasti: ”Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, että he pelkäisivät minua kaikkina päivinä, ja että heille ja heidän lapsilleen heidän jälkeensä kävisi hyvin. Ja minä teen heidän kanssaan ikuisen liiton enkä lakkaa tekemästä heille hyvää, ja minä annan pelkoni heidän sydämiinsä, etteivät he kapinoisi minusta.” Hesekiel sanoo myös: ”Ja minä annan heille yhden sydämen ja panen uuden hengen heidän sisimpäänsä; ja minä otan pois kivisen sydämen heidän lihastaan ja annan heille lihallisen sydämen, että he vaeltaisivat minun 679 käskyjäni ja pitäisivät minun oikeuteni ja tekisivät ne, ja että he olisivat minun kansani ja minä heidän Jumalansa.”

LUKU 19. Että hyvän tahtomme alku ja sen täyttymys tulee Jumalalta

JA tämä opettaa meille selvästi, että hyvän tahtomme alku annetaan meille Herran innoittamana, kun Hän vetää meitä kohti pelastuksen tietä joko omalla toiminnallaan tai jonkun ihmisen kehotuksilla tai pakottamalla; ja että hyvien tekojemme täyttymys annetaan Hänen toimestaan samalla tavalla: mutta että on meidän omassa vallassamme seurata Jumalan rohkaisua ja apua enemmän tai vähemmän innokkaasti, ja että sen mukaisesti meitä oikeutetusti joko palkitaan tai rangaistaan, koska olemme olleet joko huolimattomia tai varovaisia vastataksemme hänen suunnitelmaansa ja kaitselmukselliseen järjestelyynsä, joka on tehty meitä varten niin ystävällisesti. Ja tämä on selvästi ja selvästi kuvattu Mooseksen kirjassa. ”Kun Herra, sinun Jumalasi, on tuonut sinut siihen maahan, jonka aiot ottaa haltuusi, ja kun hän on hävittänyt monta kansaa ennen sinua, heettiläisen, gergesiläisen, amorilaisen, kanaanilaisen, perissiläisen, heviläisen ja jebusilaisen, seitsemän kansaa, jotka ovat paljon lukuisampia kuin sinä ja vahvempia kuin sinä, ja Herra, sinun Jumalasi, on luovuttanut ne sinulle, niin hävitä ne kokonaan. Älä tee mitään liittoa heidän kanssaan. Älä myöskään solmi avioliittoa heidän kanssaan.” Raamattu siis julistaa, että on Jumalan ilmaista lahjaa, että heidät viedään lupauksen maahan, että monet kansat tuhotaan heidän edestään, että Israelin kansaa lukuisammat ja voimakkaammat kansat annetaan heidän käsiinsä. Mutta se, tuhoako Israel ne kokonaan vai säilyttääkö se ne elossa ja säästääkö se ne, ja se, solmiiko se liiton niiden kanssa ja solmiiko se avioliittoja niiden kanssa vai ei, julistetaan olevan heidän omassa vallassaan. Ja tämän todistuksen perusteella voimme selvästi nähdä, mikä meidän tulee liittää vapaaseen tahtoon ja mikä Herran suunnitelmaan ja päivittäiseen apuun, ja että jumalalliselle armolle kuuluu antaa meille tilaisuuksia pelastukseen ja menestyksekkäisiin yrityksiin ja voittoon, mutta että on meidän asiamme seurata niitä siunauksia, jotka Jumala meille antaa, vakavasti tai välinpitämättömästi. Ja tämän 680 saman tosiasian näemme selvästi opetettavan sokeiden parantamisessa. Sillä se, että Jeesus kulki heidän ohitseen, oli jumalallisen kaitselmuksen ja alentuvuuden ilmainen lahja. Mutta se, että he huusivat ja sanoivat: ”Armahda meitä, Herra, Daavidin poika”, oli heidän oman uskonsa ja vakaumuksensa teko. Se, että he saivat näön silmiinsä, oli jumalallisen säälin lahja. Mutta että minkä tahansa siunauksen vastaanottamisen jälkeen sekä Jumalan armo että vapaan tahdon käyttö jäävät jäljelle, osoittaa meille kymmenen spitaalisen tapaus, jotka kaikki paranivat samalla tavalla. Sillä kun yksi heistä hyvän tahdon kautta kiitti takaisin, Herra etsi yhdeksän ja ylisti yhtä, osoittaen, että Hän oli aina halukas auttamaan myös niitä, jotka eivät olleet huomaavinaan Hänen hyvyyttään. Sillä tämäkin on Hänen vierailunsa lahja, nimittäin se, että Hän ottaa vastaan ja ylistää kiitollista ja etsii ja moittii niitä, jotka ovat kiittämättömiä.

LUKU 20. Että tässä maailmassa ei voida tehdä mitään ilman Jumalaa

MUTTA meidän on oikein pitää järkkymättömässä uskossa kiinni siitä, että tässä maailmassa ei voida tehdä mitään ilman Jumalaa. Sillä meidän on tunnustettava, että kaikki tehdään joko Hänen tahdostaan tai Hänen luvallaan, ts. meidän on uskottava, että kaikki, mikä on hyvää, toteutetaan Jumalan tahdosta ja Hänen avustuksellaan, ja kaikki, mikä on päinvastaista, tehdään Hänen luvallaan, kun jumalallinen suojelus on vetäytynyt meiltä syntiemme ja sydämemme kovuuden tähden ja sallii paholaisen ja ruumiin häpeällisten intohimojen hallita meitä. Ja apostolin sanat opettavat meille tämän mitä varmimmin, kun hän sanoo: ”Sen tähden Jumala antoi heidät häpeällisten intohimojen valtaan”, ja taas: ”Koska he eivät halunneet pitää Jumalaa tuntemuksenaan, Jumala luovutti heidät turmeltuneeseen järkeen, jotta he tekisivät sitä, mikä ei ole sopivaa”.” Ja Herra itse sanoo profeetan kautta: ”Mutta minun kansani ei kuullut minun ääntäni, eikä Israel totellut minua: Sen tähden minä annoin heidät oman sydämensä himoille. He vaeltavat omien keksintöjensä mukaan.”

LUKU 21. Vastalause vapaan tahdon voimasta

GERMANUS: Tämä kohta osoittaa hyvin selvästi tahdon vapauden, kun sanotaan: ”Jos kansani olisi kuunnellut minua”, ja toisaalla: ”Mutta kansani ei kuullut ääntäni”. Sillä kun Hän sanoo ”Jos he olisivat kuulleet”, Hän osoittaa, että päätös taipua tai olla taipumatta oli heidän omassa vallassaan. Miten sitten on totta, että pelastuksemme ei riipu meistä itsestämme, jos Jumala itse on antanut meille vallan joko kuunnella tai olla kuulematta?

LUKU 22. Vastaus: nimittäin se, että vapaa tahtomme tarvitsee aina Herran apua

PAFNUTIUS: Olette tarpeeksi ovelasti huomanneet, miten sanotaan: ”Jos he olisivat kuunnelleet minua”, mutta ette ole riittävästi pohtineet, kuka on se, joka puhuu sille, joka kuuntelee tai ei kuuntele, tai mitä siitä seuraa: ”Minä olisin pian kukistanut heidän vihollisensa ja kohdistanut käteni niihin, jotka heitä ahdistavat.” Älköön siis kukaan yrittäkö väärällä tulkinnalla vääristää sitä, minkä esitimme todistaaksemme, että mitään ei voi tehdä ilman Herraa, älköönkä myöskään ottako sitä vapaan tahdon tueksi siten, että yrittäisi ottaa ihmiseltä pois Jumalan armon ja Hänen päivittäisen valvontansa tämän kokeen kautta: ”Mutta minun kansani ei kuullut minun ääntäni”, ja uudelleen: ”Jos minun kansani olisi kuunnellut minua ja jos Israel olisi vaeltanut minun teitäni jne.”, vaan ajatelkoon hän, että aivan kuten vapaan tahdon voimaa osoittaa kansan tottelemattomuus, niin osoittaa myös Jumalan päivittäinen valvonta, joka julistaa ja varoittaa ihmistä. Sillä siellä, missä Hän sanoo: ”Jos kansani olisi kuunnellut minua”, Hän viittaa selvästi siihen, että Hän oli puhunut heille jo aiemmin. Ja tätä Herralla oli tapana tehdä paitsi kirjoitetun lain avulla, myös päivittäisillä kehotuksilla, kuten tämä, jonka Jesaja antaa: ”Koko päivän minä olen ojentanut käteni tottelemattomalle ja voittoa tavoittelevalle kansalle.” Molempia kohtia voidaan sitten tukea tästä kohdasta, jossa sanotaan: ”Jos kansani olisi kuunnellut ja jos Israel olisi vaeltanut minun teitäni, olisin pian kukistanut heidän vihollisensa ja laskenut käteni niiden päälle, jotka ahdistavat heitä.” Sillä aivan kuten kansan tottelemattomuus osoittaa vapaan tahdon, niin Jumalan hallitus ja hänen apunsa käy ilmi jakeen alusta ja lopusta, jossa hän antaa ymmärtää, että hän oli puhunut heille jo aiemmin ja että hän sen jälkeen kukistaisi heidän vihollisensa, jos he olisivat kuunnelleet häntä. Sillä sanomallamme emme halua mitenkään poistaa ihmisen vapaata tahtoa, vaan ainoastaan vahvistaa sen tosiasian, että Jumalan apu ja armo ovat sille välttämättömiä joka päivä ja joka hetki. Kun abbedissa Pafnutius oli opettanut meitä tällä puheella, hän päästi meidät keljastaan ennen puolta yötä pikemminkin katumuksen kuin vilkkauden tilassa; hän vaati tätä puheensa tärkeimpänä opetuksena, nimittäin, että kun kuvittelimme, että tekemällä ensimmäisen luopumisen täydelliseksi (mihin pyrimme kaikin voimin) voisimme kiivetä täydellisyyden korkeuksiin, meidän tulisi havaita, ettemme olleet vielä edes alkaneet uneksia niistä korkeuksista, joihin munkki voi nousta, sillä sen jälkeen kun olimme oppineet muutamia asioita toisesta luopumisesta, meidän tulisi huomata, ettemme olleet sitä ennen kuulleet sanaakaan kolmannesta vaiheesta, johon kaikki täydellisyys sisältyy ja joka monin tavoin ylittää nämä alemmat vaiheet huomattavasti.

IV ABBA DANIELIN KESKUSTELU

LIHAN JA HENGEN HALUSTA

LUKU 1. Abba Danielin elämästä

Muiden kristillisen filosofian sankareiden joukossa tunsimme myös abba Danielin, joka ei ollut vain kaikessa hyveellisyydessä yhtä hyvä kuin ne, jotka asuivat Skeeten autiomaassa, vaan jota leimasi erityisesti nöyryyden armo. Puhtautensa ja lempeytensä vuoksi autuas Pafnutius, saman erämaan presbyteeri, valitsi tämän miehen diakonian virkaan, vaikka hän oli iältään nuorempi kuin useimmat, sillä autuas Pafnutius oli niin ihastunut hänen erinomaisiin ominaisuuksiinsa, että koska hän tiesi, että hän oli hänelle verrattavissa hyveellisyydessä ja elämän armossa, hän halusi tehdä hänestä vertaisensa myös pappisvirkaan. Ja koska hän ei voinut sietää sitä, että tämä jäisi enää pidemmäksi aikaa alempaan virkaan, ja koska hän myös halusi elinaikanaan hankkia itselleen arvokkaan seuraajan, hän korotti hänet pappeuden arvoon. Hän ei kuitenkaan luopunut mistään entisestä tavanomaisesta nöyryydestään, eikä toisen ollessa läsnä koskaan ottanut itselleen mitään korkeampaan pappisvirkaan nousemisesta, vaan kun abba Pafnutius uhraa hengellisiä uhreja, hän jatkoi aina diakonian virassaan entisen virkansa hoitamista. Kuitenkin, vaikka autuas Pafnutius oli niin suuri pyhimys, että hänellä oli monissa asioissa ennakkotiedon armo, hän kuitenkin tässä tapauksessa pettyi toivossaan seuraajaksi ja tekemässään valinnassa, sillä hän itse siirtyi Jumalan tykö ei kauan aikaa sen jälkeen, jonka hän oli valmistanut seuraajakseen.

LUKU2.Tutkimus siitä, mistä johtuu äkillinen tunteenmuutos sanomattomasta ilosta äärimmäiseen mielen masennukseen

Niinpä sitten kysyimme tältä autuaalta Danielilta, mistä johtuu, että istuessamme selleissä meitä täytti toisinaan sydämen äärimmäinen ilo, yhdessä sanoinkuvaamattoman ilon ja pyhimpien tunteiden runsauden kanssa, niin että en sano puhe, mutta tunne ei voinut seurata sitä, ja puhtaat rukoukset hengitettiin helposti, ja mieli, joka oli täynnä hengellisiä hedelmiä, rukoili Jumalaa jopa unessa, saattoi tuntea, että sen anomukset nousivat kevyesti ja voimallisesti Jumalan luo: ja taas, miksi ilman mitään syytä meidät yhtäkkiä täytti äärimmäinen suru ja painoi meitä kohtuuton masennus, niin että emme ainoastaan tunteneet, kuin olisimme itse olleet tällaisten tunteiden vallassa, vaan myös solumme muuttuivat kauhistuttaviksi, lukeminen kalpeni meissä, ja kyllä, ja itse rukouksemme lausuttiin epävakaasti ja epämääräisesti ja melkein kuin olisimme olleet päihtyneitä: niin että samalla kun me huokasimme ja yritimme palauttaa itsemme entiseen asentoon, mielemme ei siihen kyennyt, ja mitä hartaammin se yritti kiinnittää katseensa jälleen Jumalaan, sitä kiivaammin se joutui harhailemaan ajatuksissaan, jotka olivat muuttuvia harhoja, ja se oli niin täysin vailla kaikkia hengellisiä hedelmiä, ettei sitä kyennyt herättämään tästä kuolettavasta horroksesta edes taivaan valtakunnan kaipuu tai helvetin pelko, jota sille esitettiin. Tähän hän vastasi.

LUKU 3.Hänen vastauksensa esitettyyn kysymykseen

VANHEMMAT ovat antaneet KOLMENLAISEN selonteon tästä henkisestä kuivuudesta, josta puhutte. Sillä se johtuu joko meidän huolimattomuudestamme, paholaisen hyökkäyksistä tai Herran luvasta ja sallimuksesta. Omasta huolimattomuudestamme, kun omien vikojemme vuoksi kylmyys on tullut meidän päällemme, ja olemme käyttäytyneet huolimattomasti ja hätäisesti ja laiskan joutilaisuuden vuoksi ruokkineet huonoja ajatuksia, ja näin saamme sydämemme maaperän tuottamaan orjantappuroita ja ohdakkeita, jotka versovat siinä ja tekevät meidät näin ollen hedelmättömiksi ja voimattomiksi kaiken hengellisen 685 hedelmän ja mietiskelyn suhteen. Paholaisen hyökkäyksistä, kun joskus, kun olemme itse asiassa aikeissa toteuttaa hyviä haluja, vihollisemme viekkaalla oveluudella tekee tiensä sydämeemme, ja tietämättämme ja vastoin tahtoamme meidät vedetään pois parhaista aikomuksistamme.

LUKU 4. Kuinka Jumalan luvalla ja sallimisella on kaksinkertainen syy

MUTTA Jumalan luvalla ja sallimisella on kaksinkertainen syy. Ensinnäkin siksi, että kun olemme hetken aikaa Herran hylkäämät ja havaitsemme kaikella nöyryydellä oman sydämemme heikkouden, emme saa paisutella itseämme aikaisemman sydämen puhtauden vuoksi. ja että todistamalla, että kun olemme Hänen hylkäämiään, emme voi millään omilla huokauksillamme ja ponnisteluillamme palauttaa aikaisempaa puhtauden ja ilon tilaa, voimme myös oppia, että aikaisempi sydämen ilo ei johtunut omasta vakavuudestamme vaan Hänen lahjastaan, ja että sitä on tällä kertaa etsittävä jälleen kerran Hänen armostaan ja valistuksestaan. Mutta toinen syy tälle luvalle on se, että se todistaa kestävyytemme, mielemme lujuuden ja todelliset halumme ja osoittaa meissä, millä sydämen tarkoituksella tai rukouksen vilpittömyydellä me etsimme Pyhän Hengen paluuta, kun Hän jättää meidät, ja myös siksi, että kun huomaamme, millä ponnisteluilla meidän on etsittävä tuota hengellistä iloa – kun se kerran on kadonnut – ja puhtauden riemua, niin opimme säilyttämään sen huolellisemmin, kun se kerran on varmistunut, ja pitelemään siitä lujemmin kiinni. Sillä ihmiset ovat yleensä huolimattomampia säilyttämään sitä, minkä he luulevat olevan helposti korvattavissa.

LUKU 5. Kuinka ponnistuksistamme ja ponnisteluistamme ei ole mitään hyötyä ilman Jumalan apua

JA tämän kautta osoitetaan selvästi, että Jumalan armo ja laupeus vaikuttaa meissä aina sitä, mikä on hyvää, ja että kun se hylkää meidät, työntekijän ponnistelut ovat hyödyttömiä, ja että vaikka ihminen kuinka vakavasti ponnistelisi, hän ei voi palauttaa entistä tilaansa ilman Hänen apuaan, ja että tämä sanonta toteutuu jatkuvasti meidän tapauksessamme: ”ei ole sen, joka tahtoo tai juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen”. Ja toisaalta tämä armo ei toisinaan kieltäydy vierailemasta sillä pyhällä innoituksella, josta puhuit, ja runsailla hengellisillä ajatuksilla jopa välinpitämättömiä ja välinpitämättömiä; vaan se innoittaa kelvottomia, herättää laiskottelijoita ja valaisee niitä, jotka tietämättömyys on sokaissut, ja armollisesti nuhtelee ja kurittaa meitä, vuodattaen itseään sydämiimme, että näin meidät liikutetaan Hänen herättämästään katumuksesta ja pakotetaan nousemaan laiskuuden unesta. Lopuksi, Hänen äkillinen vierailunsa täyttää meidät usein suloisilla tuoksuilla, jotka ylittävät inhimillisen voiman – niin että sielu hurmioituu näistä nautinnoista ja joutuu ikään kuin hengen hurmioon ja unohtaa, että se on yhä lihassa.

LUKU 6. Kuinka joskus on eduksi, että Jumala jättää meidät

MUTTA siunattu Daavid tunnustaa, että joskus tämä poistuminen, josta olemme puhuneet, ja (ikään kuin) Jumalan hylkääminen voi olla jossain määrin eduksemme, niin että hän oli haluton rukoilemaan, ei siksi, ettei Jumala olisi täysin hylännyt häntä missään asiassa (sillä hän oli tietoinen siitä, että se olisi ollut epäedullista sekä hänelle itselleen että ihmisluonnolle sen kulkiessa kohti täydellisyyttä), vaan hän pikemminkin rukoili, että se tapahtuisi mittasuhteissaan ja asteittain, sanoen: ”Älä hylkää minua kokonaan”, ikään kuin sanoakseen toisin sanoen: Tiedän, että sinä hylkäät pyhimyksesi heidän edukseen, koetellaksesi heitä, sillä eivät he muuten voisi joutua paholaisen kiusaukseen, elleivät he olisi hetken aikaa sinun hylkäämiäsi.” ”Minä tiedän, että sinä hylkäät pyhimyksesi heidän edukseen, koetellaksesi heitä. Ja siksi en pyydä, ettet koskaan hylkäisi minua, sillä ei olisi hyvä, jos en tuntisi heikkouttani ja sanoisi: ”On hyvä minulle, että olet saattanut minut alas”, eikä minulla olisi tilaisuutta taistella. Ja sitä minulla ei todellakaan olisi, jos jumalallinen suojelus suojaisi minua lakkaamatta ja katkeamatta. Sillä paholainen ei uskalla hyökätä kimppuuni, kun Sinun puolustuksesi tukee minua, sillä hän tuo sekä minua että Sinua vastaan tämän vastaväitteen ja valituksen, jonka hän aina herjaavasti tuo Sinun mestareitasi vastaan: ”Palveleeko Job Jumalaa turhaan?”. Etkö Sinä ole tehnyt hänelle aitaa ja hänen talonsa ja kaiken hänen omaisuutensa ympärillä?” Mutta minä pikemminkin rukoilen, ettet hylkäisi minua kokonaan (kreikkalaiset sanovat, – ”liikaa”). Sillä ensinnäkin, niin kuin minulle on eduksi, että Sinä hylkäät minut vähän, jotta rakkauteni kestävyys koeteltaisiin, niin on vaarallista, jos Sinä sallit minun tulla hylätyksi liiaksi suhteessa vikoihini ja siihen, mitä olen ansainnut, sillä ei ole ihmisen voimaa, jos se kiusauksessa hylätään liian pitkäksi ajaksi Sinun avullasi, voi kestää omalla kestävyydellään eikä heti antaudu vihollisen puolelle, ellet Sinä itse, koska Sinä tunnet ihmisen voiman ja kohtuullistat hänen kamppailunsa: ”Älä anna meidän tulla kiusatuiksi yli sen, mihin me kykenemme, vaan tee kiusauksen kanssa pakotie, että me kykenemme sen kestämään.” ”Älä anna meidän tulla kiusatuiksi yli sen, mihin me kykenemme, vaan tee kiusauksen kanssa pakotie, että me kykenemme sen kestämään. ” Ja jotakin tämänkaltaista luemme Tuomarien kirjasta, että jotakin tällaista oli mystisesti suunniteltu Israelin vastassa olleiden hengellisten kansojen hävittämiseen: ”Nämä ovat ne kansat, jotka Herra jätti, jotta hän niiden kautta opettaisi Israelia, jotta he oppisivat taistelemaan vihollisiaan vastaan”, ja taas pian sen jälkeen: ”Ja Herra jätti ne, että hän niiden kautta koettelisi Israelia, kuuntelisivatko he Herran käskyjä, jotka hän oli käskenyt heidän isilleen Mooseksen kautta, vai eivät.” Ja tämän taistelun Jumala varasi Israelille, ei kateudesta heidän rauhaansa kohtaan tai halusta vahingoittaa heitä, vaan siksi, että Hän tiesi, että heille olisi hyväksi, että samalla kun he olivat jatkuvasti noiden kansojen hyökkäysten ahdistamia, he eivät lakkaisi tuntemasta, että he tarvitsisivat Herran apua, ja tästä syystä he voisivat aina jatkaa Hänen mietiskelyään ja vedota Hänen apuunsa, eivätkä laiskan helppouden vuoksi muuttuisi huolimattomiksi ja menettäisi tapaa vastustaa ja harjoittaa hyveellisyyttä. Sillä kerta toisensa jälkeen miehet, joita vastoinkäymiset eivät ole voineet voittaa, ovat joutuneet huolettomuuden ja vaurauden vuoksi itään.

LUKU 7. Sen ristiriidan arvosta, jonka apostoli esittää koostuvan lihan ja hengen välisestä riidasta

TÄSTÄ ristiriidasta me luemme myös apostoleilta, joka on meidän parhaaksemme sijoitettu jäseniimme: ”Sillä liha himoitsee henkeä vastaan, ja henki lihaa vastaan. Mutta nämä kaksi ovat vastakkain, niin että te ette 688 tekisi sitä, mitä haluaisitte.”” Tässäkin teillä on ikään kuin kehoihimme istutettu kilpailu Herran toiminnan ja järjestelyn kautta. Sillä kun jokin asia on olemassa kaikissa ihmisissä yleisesti ja ilman pienintäkään poikkeusta, mitä muuta siitä voi ajatella kuin että se kuuluu ihmisluonnon olemukseen ensimmäisen ihmisen lankeemuksesta lähtien ikään kuin luonnostaan; ja kun jonkin asian havaitaan olevan synnynnäinen kaikille ja kasvavan heidän kasvunsa mukana, kuinka voisimme olla uskomatta, että se on istutettu Herran tahdosta, ei vahingoittaakseen vaan auttaakseen heitä? Mutta tämän ristiriidan, nimittäin lihan ja hengen ristiriidan, syyn hän kertoo meille olevan tämä: ”ettette tekisi sitä, mitä haluaisitte.” Ja jos siis toteutamme sen, mitä Jumala on määrännyt, että emme toteuta, eli että emme tee sitä, mitä haluamme, miten voimme olla uskomatta, että se on pahaksi meille? Ja tämä ristiriita, jonka Luojan järjestely on istuttanut meihin, on tavallaan hyödyllinen meille, ja se kutsuu ja kannustaa meitä korkeampaan tilaan; ja jos se loppuisi, siitä seuraisi mitä varmimmin toisaalta vaaroja täynnä oleva rauha.

LUKU 8. Kysymys siitä, miten on mahdollista, että apostolin luvussa, sen jälkeen, kun hän on puhunut lihan ja hengen haluista, jotka ovat vastakkain, hän lisää vielä kolmannen asian, nimittäin ihmisen tahdon

GERMANUS: Vaikka jokin häivähdys merkityksestä uteliaisuus näyttääkin meille selvältä, niin koska emme kuitenkaan voi täysin ymmärtää apostolin tarkoitusta, haluamme, että selitätte tämän meille selvemmin. Sillä kolmen asian olemassaoloon näyttää tässä viitattavan: ensinnäkin lihan taistelu henkeä vastaan, toiseksi hengen halu lihaa vastaan ja kolmanneksi oma vapaa tahtomme, joka näyttää sijoittuvan näiden kahden välille ja josta sanotaan: ”Älkää tehkö, mitä tahdotte.” Ja vaikka tästä aiheesta voimme, kuten sanoin, kerätä joitakin vihjeitä siitä, mitä olette selittäneet sen merkityksestä, niin silti – koska tämä konferenssi antaa siihen tilaisuuden – olemme innokkaasti halukkaita saamaan sen tarkemman selityksen meille.

LUKU 9. Vastaus oikein kysyvän ymmärryksestä

DANIEL: Ymmärrykseen kuuluu erottaa kysymysten erot ja ajatusmaailma; ja tietoon kuuluu olennaisena osana se, että ymmärtää, kuinka tietämätön on. Siksi sanotaan, että ”jos tyhmä kysyy kysymyksiä, se luetaan viisaudeksi”, koska vaikka se, joka kysyy kysymyksiä, on tietämätön vastauksesta esitettyyn kysymykseen, mutta kun hän kuitenkin viisaasti kysyy ja oppii sen, mitä ei tiedä, juuri tämä seikka luetaan hänessä viisaudeksi, koska hän viisaasti löytää sen, mistä hän oli tietämätön. Tämän teidän jaottelunne mukaan näyttää siis siltä, että apostoli mainitsee tässä kohdassa kolme asiaa, lihan himon henkeä vastaan ja hengen himon lihaa vastaan, joiden keskinäisellä kamppailulla toisiaan vastaan näyttää olevan tämä syy ja syy, nimittäin se, ”ettemme tekisi sitä, mitä haluaisimme”, kuten hän sanoo. Jäljelle jää siis vielä neljäs tapaus, jonka olet jättänyt huomiotta; nimittäin se, että meidän pitäisi tehdä sitä, mitä emme haluaisi. Nyt meidän on siis ensin selvitettävä noiden kahden halun, ts. lihan ja hengen, merkitys, ja näin ollen seuraavaksi opittava keskustelemaan vapaasta tahdostamme, joka sijoittuu näiden kahden välille, ja sitten viimeiseksi samalla tavalla voimme nähdä, mikä ei voi kuulua vapaaseen tahtoon.

LUKU 10. Että sanaa liha ei käytetä vain yhdessä ainoassa merkityksessä

ME huomaamme, että sanaa liha käytetään pyhässä kirjoituksessa monessa eri merkityksessä: sillä joskus se tarkoittaa koko ihmistä, ts. sitä, mikä koostuu ruumiista ja sielusta, kuten tässä ”Ja Sana tuli lihaksi” ja ”Kaikki liha saa nähdä meidän Jumalamme pelastuksen”. Joskus se tarkoittaa syntistä ja lihallista ihmistä, kuten tässä: ”Minun henkeni ei saa jäädä noihin ihmisiin, koska he ovat lihaa.” Joskus sitä käytetään itse synneistä, kuten tässä: ”Mutta te ette ole lihassa, vaan hengessä”, ja taas: ‘Liha ja veri eivät saa periä Jumalan valtakuntaa.’ Lopuksi seuraa: ”Eikä turmelus saa periä katoamattomuutta.” Joskus se tarkoittaa sukulaisuutta ja sukulaisuussuhdetta, kuten tässä: ”Katso, me olemme sinun luusi ja lihasi”, ja apostoli sanoo: ‘Jos minä jollakin tavalla herätän niitä, jotka ovat minun lihaani, kiusaukseen ja pelastan joitakin heistä.’” Meidän on siis kysyttävä, missä näistä neljästä merkityksestä meidän pitäisi ottaa sana liha tässä kohdassa, sillä on selvää, ettei se voi mitenkään olla niin kuin kohdassa, jossa sanotaan: ”Sana tuli lihaksi” ja ”Kaikki liha saa nähdä Jumalan pelastuksen”. Sillä ei myöskään voi olla samaa merkitystä kuin siellä, missä sanotaan: ”Minun Henkeni ei saa jäädä niihin ihmisiin, koska he ovat lihaa”, koska sanaa liha ei käytetä tässä niin kuin siellä, missä se tarkoittaa yksinkertaisesti syntistä ihmistä – kun sanotaan: ”Liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan”.” Hän ei myöskään puhu aineellisista asioista, vaan todellisuuksista, jotka yhdessä ja samassa ihmisessä kamppailevat joko samaan aikaan tai erikseen, ajan siirtyessä ja muuttuessa.

LUKU 11.Mitä apostoli tarkoittaa tässä kohdassa lihalla ja mitä lihan halu on

SEN vuoksi meidän on tässä kohdassa katsottava, että ”liha” ei tarkoita ihmistä eli hänen aineellista olemustaan, vaan lihallista tahtoa ja pahoja haluja, aivan kuten ”henki” ei tarkoita mitään aineellista, vaan sielun hyviä ja hengellisiä haluja: tämän merkityksen on siunattu apostoli selvästi antanut juuri edellä, missä hän aloittaa: ”Mutta minä sanon: vaeltakaa hengessä, niin ette täytä lihan haluja; sillä liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan; mutta nämä ovat vastakkaisia toinen toiselle, ettette tekisi sitä, mitä tahdotte.”” Ja koska nämä kaksi, nimittäin lihan ja hengen halut, elävät rinnakkain samassa ihmisessä, syntyy sisäinen sota, jota käydään meissä päivittäin, kun lihan himo, joka syöksyy sokeasti kohti syntiä, nauttii niistä nautinnoista, jotka liittyvät nykyiseen helppouteen. Ja toisaalta hengen himo on näitä vastaan ja haluaa olla kokonaan uppoutuneena hengellisiin ponnisteluihin, niin että se itse asiassa haluaa päästä eroon jopa lihan välttämättömistä käyttötarkoituksista, sillä se kaipaa olla niin jatkuvasti näiden asioiden parissa, että se haluaa, ettei sillä ole mitään osuutta lihan heikkoudesta johtuvaan huoleen. Liha nauttii mielihalusta ja himosta: henki ei siedä edes luonnollisia haluja. Toinen haluaa nukkua paljon ja kyllästyä ruoalla: toinen 691 ravitsee itseään valvomisella ja paastoamisella niin, ettei halua edes sallia unta ja ruokaa elämän välttämättömiä tarkoituksia varten. Toinen kaipaa rikastumista runsaalla kaikella, toinen on tyytyväinen jopa ilman päivittäistä niukkaa ravintoa. Toinen pyrkii näyttämään tyylikkäältä kylpyjen avulla ja olemaan joka päivä imartelijoiden joukon ympäröimänä, toinen taas nauttii liasta ja saastasta ja saavuttamattoman autiomaan yksinäisyydestä ja pelkää kaikkien kuolevaisten ihmisten lähestymistä. Toinen elää ihmisten arvostuksesta ja suosionosoituksista, toinen iloitsee sille tarjotuista loukkauksista ja vainoista.

LUKU 12. Mikä on vapaa tahtomme, joka on lihan ja hengen halujen välissä

Näiden kahden halun välissä sielun vapaa tahto seisoo siis jonkin verran moitittavassa väliasemassa, eikä iloitse synnin ylilyönneistä eikä hyväksy hyveen murheita. Pyrkii hillitsemään itseään lihallisista intohimoista niin, ettei kuitenkaan halua joutua kärsimään tarvittavia kärsimyksiä, ja haluaa turvata ruumiillisen siveyden rankaisematta lihaa, hankkia sydämen puhtauden ilman valvomisen ponnistuksia ja yltäkylläisyyttä hengellisissä hyveissä yhdessä lihallisen helppouden kanssa, ja saavuttaa kärsivällisyyden armon ilman ristiriitojen ärsyttävyyttä, ja harjoittaa Kristuksen nöyryyttä menettämättä maallista kunniaa, pyrkiä uskonnon yksinkertaisuuteen yhdessä maallisen kunnianhimon kanssa, palvella Kristusta ei ilman ihmisten kiitosta ja suosiota, tunnustaa totuuden vaatimaa tiukkuutta aiheuttamatta pienintäkään loukkausta kenellekään: Sanalla sanoen, se pyrkii tavoittelemaan tulevia siunauksia siten, ettei nykyisiä menetetä. Ja tämä vapaa tahto ei koskaan johtaisi meitä saavuttamaan todellista täydellisyyttä, vaan syöstäisi meidät mitä surkeimpaan laimeuden tilaan ja tekisi meistä samanlaisia kuin ne, joita Herra nuhtelee Ilmestyskirjassa: ”Minä tiedän sinun tekosi, että sinä et ole kuuma etkä kylmä. Minä tahtoisin, että olisit kuuma tai kylmä. Mutta nyt sinä olet haalea, ja minä oksennan sinut heti suustani ulos.” Elleivät nämä molemmin puolin nousevat kiistat häiritsisi ja tuhoaisi tätä haaleuden tilaa. Sillä kun me annamme periksi tälle vapaalle tahdollemme ja tahdomme päästää itsemme tämän laiskuuden suuntaan, niin heti käynnistyvät lihan halut ja vahingoittavat meitä syntisillä intohimoillaan, eivätkä salli meidän pysyä siinä puhtauden tilassa, josta me iloitsemme, vaan houkuttelevat meidät sille kylmälle ja ohdakkeelliselle nautinnon tielle, jota meidän täytyy pelätä. Jos taas hengen kiihkeydestä syttyneinä haluamme kitkeä pois lihan teot ja inhimillisestä heikkoudesta piittaamatta yritämme nostaa itsemme kokonaan liiallisiin ponnisteluihin hyveen perään, lihan hauraus astuu kuvaan ja muistuttaa meitä ja hillitsee meitä siitä liiallisesta hengen ylilyönnistä, joka on pahaksi meille: Ja näin ollen, kun nämä kaksi halua ovat ristiriidassa keskenään tämänkaltaisessa kamppailussa, sielun vapaa tahto, joka ei halua antautua kokonaan lihallisille haluille eikä heittäytyä ponnisteluihin, joita hyveellisyys vaatii, saa ikään kuin oikeudenmukaisen tasapainon, kun taas tämä näiden kahden välinen kamppailu estää sielun vaarallisemman vapaan tahdon ja luo eräänlaisen oikeudenmukaisen tasapainon ruumiimme vaakakupissa, joka määrittelee lihan ja hengen rajat mitä tarkimmin, eikä salli hengen kiihkeydestä syttyneen mielen heilahtaa oikealle eikä lihan kallistua synnin piikkien kautta vasemmalle. Ja samalla kun tämä taistelu jatkuu meissä päivä toisensa jälkeen hyödyksemme, meidät ajetaan mitä hyödyllisimmin siihen neljänteen vaiheeseen, josta emme pidä, jotta saisimme sydämen puhtauden, emme helpolla ja huolettomuudella vaan jatkuvilla ponnisteluilla ja hengen katumuksella; jotta voisimme säilyttää siveellisyytemme, lihan siveellisyyden, pitkittyneillä paastoilla, nälällä, janolla ja valvomisella; hankkimaan sydämen tarkoituksenmukaisuutta lukemalla, valvomalla, jatkuvalla rukouksella ja yksinäisyyden kurjuudella; säilyttämään kärsivällisyyttä ahdistusten kestämisellä; palvelemaan Luojaamme pilkkausten ja ylenpalttisten loukkausten keskellä; seuraamaan totuutta, jos on tarpeen, keskellä maailman vihaa ja sen vihamielisyyttä; ja kun tällaisessa ruumiissamme käydyssä kamppailussa meidät on suojattu laiskalta huolimattomuudelta ja meitä on yllytetty ponnistelemaan voittoa vastaan ja tavoittelemaan hyveellisyyttä, oikea tasapainomme on erinomaisesti turvattu, ja toisaalta vapaan tahdon vaisua valintaa lievittää hengen kiihkeys ja toisaalta lihan kylmyyttä lieventää lempeä lämpö, ja vaikka hengen halu ei salli mielen ajautua hillittömään vapaamielisyyteen, lihan heikkous ei myöskään salli hengen ajautua kohtuuttomiin pyhyyden tavoitteluun, jottei toisessa tapauksessa syntyisi yllykkeitä kaikenlaisiin synteihin tai toisessa tapauksessa kaikista synneistä varhaisin nostaisi päätään ja haavoittaisi meitä vielä kohtalokkaammalla ylpeyden nuolella: Mutta tästä kamppailusta syntyy sopiva tasapaino, joka avaa meille turvallisen ja varman hyveen tien näiden kahden välille ja opettaa Kristuksen sotilasta kulkemaan aina kuninkaan tiellä. Ja näin ollen tuloksena on, että kun mieli on tästä veltostuneesta tahdosta, josta olemme puhuneet, johtuvan veltostuneisuuden seurauksena joutunut helpommin lihallisiin haluihin kietoutumaan, sitä hillitsee hengen halu, joka ei suinkaan hyväksy maallisia syntejä; ja jos taas liiallisen tunteen vuoksi henkemme on ajautunut rajattomaan kiihkoon ja kohti harkitsemattomia ja mahdottomia korkeuksia, lihan heikkous palauttaa sen terveempiin ajatuksiin, ja se nousee vapaan tahtomme haalean tilan yläpuolelle sopivassa suhteessa ja tasaisesti etenee täydellisyyden tiellä. Jotain tämänkaltaista kuulemme Herran määränneen Genesiksen kirjassa olevan tornin rakentamisen tapauksessa, jossa kielten sekasorto yhtäkkiä syntyi ja pysäytti ihmisten pilkkaavat ja pahat yritykset. Sillä sinne olisi jäänyt Jumalaa vastaan ja niiden etujen vastaisesti, jotka olivat alkaneet hyökätä Hänen jumalallista Majesteettiaan vastaan, sopimus, joka ei olisi tuonut mitään hyvää, ellei Jumalan kaitselmuksen kautta kielten erilaisuus olisi aiheuttanut levottomuutta heidän keskuudessaan, oli pakottanut heidät sanojensa vaihtelun vuoksi siirtymään parempaan tilaan, ja onnellinen ja arvokas erimielisyys oli palauttanut pelastukseen ne, jotka turmiollinen liitto oli ajanut tuhoon, sillä erimielisyyksien syntyessä he alkoivat kokea inhimillistä heikkoutta, josta he eivät olleet tähän asti tienneet mitään, kun he olivat paisuneet pahojen juoniensa tähden.

LUKU 13. Lihan ja hengen välisestä taistelusta johtuvan viivytyksen hyödystä

MUTTA erimielisyyksistä, joita tämä ristiriita aiheuttaa, syntyy meille toistaiseksi edullinen viivytys ja tästä taistelusta meille hyväksi oleva lykkäys, niin että vaikka aineellisen ruumiin vastarinta estää meitä toteuttamasta niitä asioita, joita olemme mielessämme pahasti ajatelleet, meidät toisinaan palautetaan parempaan mieleen joko syntyvän katumuksen tai joidenkin parempien ajatusten kautta, jotka tavallisesti tulevat mieleemme, kun viivytys asioiden toteuttamisessa ja aikaa pohdiskeluun tulee väliin. Lopuksi, niitä, joita, kuten tiedämme, ei mikään lihan este ei estä 694 toteuttamasta vapaan tahtonsa haluja, tarkoitan paholaisia ja hengellisiä pahoja, nämä, koska he ovat pudonneet korkeammasta ja enkelimäisestä tilasta, näemme olevan pahemmassa tilanteessa kuin ihmiset, sikäli, että (sen vuoksi, että heidän halujensa tyydyttämiseen on aina tilaisuus) heitä ei viivytetä toteuttamasta peruuttamattomasti mitä tahansa pahaa, jonka he ovat kuvitelleet, koska niin kuin heidän mielensä on nopea käsittämään sen, niin heidän aineensa on valmis ja vapaa toteuttamaan sen; ja kun heille on annettu lyhyt ja helppo tapa tehdä haluamansa, ei heidän pahaa aikomustaan muuteta millään autuaaksi tekevällä toisella ajatuksella.

LUKU 14. Hengellisen pahuuden parantumattomasta turmeltuneisuudesta

Sillä hengellisellä substanssilla ja sellaisella, joka ei ole sidottu mihinkään aineelliseen lihaan, ei ole mitään tekosyytä pahalle ajatukselle, joka nousee sisimmässään, ja se myös sulkee pois syntiensä anteeksiantamisen, koska sitä ei ahdista, kuten meitä, ulkopuolisen lihan yllykkeet tehdä syntiä, vaan se on yksinkertaisesti tulehtunut vääristyneen tahdon viasta. Ja siksi sen synti on vailla anteeksiantoa ja sen heikkous vailla parannusta. Sillä niin kuin se ei lankea minkään maallisen asian houkutusten läpi, niin se ei löydä anteeksiantoa eikä paikkaa katumukselle. Ja tästä voimme selvästi päätellä, että tämä taistelu, joka meissä syntyy lihan ja hengen keskenään käymästä taistelusta, ei ole pelkästään vaaratonta, vaan itse asiassa erittäin hyödyllistä meille.

LUKU 15. Lihan himon arvosta henkeä vastaan meidän tapauksessamme

Aluksi siksi, että se on välitön moitteemme laiskuudestamme ja huolimattomuudestamme, ja kuin joku tarmokas koulumestari, joka ei koskaan salli meidän poiketa tiukan kurin linjalta, ja jos huolimattomuutemme on joskus vähänkin ylittänyt sille kuuluvan asianmukaisen vakavuuden rajat, se kiihottaa meitä välittömästi halun ärsykkeellä, nuhtelee meitä ja muistuttaa meitä asianmukaiseen kohtuullisuuteen. Toiseksi, koska siveyden ja täydellisen puhtauden alalla, kun Jumalan armosta näemme, että meidät on pidetty jonkin aikaa erossa lihallisesta saastumisesta, jotta emme kuvittelisi, että lihan liikkeet eivät enää voi häiritä meitä ja siten riemuita ja paisua salaisessa sydämessämme ikään kuin emme enää kantaisi lihan turmelusta, se nöyryyttää ja hillitsee meitä ja muistuttaa meitä pistoksillaan siitä, että olemme vain ihmisiä. Sillä niin kuin me tavallisesti lankeamme ilman suurempaa harkintaa muunlaisiin synteihin ja vielä pahempiin ja haitallisempiin synteihin, emmekä niin helposti häpeä niiden tekemistä, niin tässä nimenomaisessa synnissä omatunto nöyrtyy erityisesti, ja tämän harhan avulla sitä pistää muistutus laiminlyötyjen intohimojen muistamisesta, kun se näkee selvästi, että se on tullut saastaiseksi luonnollisten tunteiden vuoksi, joista se ei tiennyt mitään, kun se oli vielä saastaisempi hengellisten syntien vuoksi; ja näin se palaa heti takaisin entisen velttoutensa parantamiseen, ja sitä varoitetaan sekä siitä, että sen ei pidä luottaa menneisyyden puhtauden saavuttamiseen, jonka se näkee menettäneen aina vain pienen luopumisen vuoksi Herralta, että myös siitä, että se ei voi saavuttaa tämän puhtauden lahjaa muuten kuin yksin Jumalan armosta, sillä todellinen kokemus tavalla tai toisella opettaa meille, että jos haluamme saavuttaa sydämen pysyvän täydellisyyden, meidän on jatkuvasti pyrittävä hankkimaan nöyryyden hyve.

LUKU 16. Lihan kiihottumisesta, johon ilman nöyrtymistä meidän pitäisi langeta raskaammin

Siihen, että sitten tästä puhtaudesta johtuva ylpeys olisi vaarallisempi kuin kaikki synnit ja pahuudet, ja että sen vuoksi emme saisi mitään palkkiota mistään täydellisen siveyden korkeudesta, voimme kutsua todistajiksi niitä voimia, joista puhuimme aiemmin, jotka, koska uskotaan, että he eivät koe tällaisia lihallisia himoja, syöstiin alas korkeasta ja taivaallisesta asemastaan iankaikkiseen tuhoon yksinkertaisesti sydämen ylpeydestä. Ja niinpä meidän pitäisi olla täysin toivottoman laiskoja, koska meidän ruumiiseen tai mieleemme ei ole istutettu minkäänlaista varoitusta meidän huolimattomuudestamme, emmekä koskaan pyrkisi saavuttamaan täydellisyyden hehkua, emmekä edes pitäisi kiinni tiukasta säästäväisyydestä ja pidättyväisyydestä, ellei tämä lihan kiihko nousisi esiin ja nöyryyttäisi meitä ja hämmentäisi meitä ja saisi meitä kiihkeiksi ja ahdistuneiksi puhdistamaan itseämme hengellisistä synneistä.

LUKU 17. Eunukkien laiskuudesta

VIIMEISTÄÄN tästä syystä eunukkeja olevissa havaitsemme usein tämän laiskuuden olemassaolon, sillä koska he ovat niin sanoakseni vapaita lihan tarpeista, he kuvittelevat, että heillä ei ole tarvetta sen enempää ruumiilliseen pidättäytymiseen kuin sydämen katumukseenkaan liittyviin vaivoihin; ja koska tämä huolettomuus tekee heidät löysiksi, he eivät tee mitään ponnisteluja etsiäkseen tai hankkiakseen sydämen täydellisyyttä tai edes puhtautta hengellisistä virheistä. Ja tästä tilasta, joka on seurausta heidän lihallisesta tilastaan, tulee luonnollinen, joka on kokonaan huonompi tila. Sillä se, joka siirtyy kylmyyden tilasta haaleuden tilaan, leimataan Herran sanoissa vielä vihaisemmaksi.

LUKU 18. Kysymys siitä, mikä ero on lihallisen ja luonnollisen ihmisen välillä

GERMANUS: Olette mielestämme hyvin selvästi osoittanut sen taistelun arvon, joka nousee esiin lihan ja hengen välillä, niin että voimme uskoa, että se on tavallaan meidänkin ymmärrettävissä; ja siksi haluamme, että meille selitetään myös tämä samalla tavalla, nimittäin se, mikä ero on lihallisen ja luonnollisen ihmisen välillä, tai miten luonnollinen ihminen voi olla lihallista pahempi.

LUKU 19. Vastaus sielujen kolmesta tilasta

DANIEL: Raamatun lausuntojen mukaan sieluja on kolmea lajia; ensimmäinen on lihallinen, toinen luonnollinen ja kolmas hengellinen; me näemme, että apostoli kuvaa niitä näin. Sillä lihallisista hän sanoo: ”Minä annoin teille maitoa juotavaksi, en lihaa, sillä te ette vielä olleet kykeneviä. Mutta ette tosiaankin ole nytkään kykeneviä, sillä te olette vielä lihallisia.”” Ja jälleen: ”Sillä kun teidän keskuudessanne on kateutta ja riitaa, ettekö te ole lihallisia?” Luonnollisesta hän puhuu myös seuraavasti: ”Mutta luonnollinen ihminen ei ymmärrä sitä, mikä on Jumalan Hengestä, sillä se on hänelle hulluutta.” Mutta hengellisestä: ”Mutta hengellinen ihminen tuomitsee kaiken, eikä kukaan tuomitse häntä itseään.” Ja taas: ”Te, jotka olette hengellisiä, opastatte sellaisia lempeyden hengessä.” Ja niinpä, vaikka luopumisemme myötä lakkasimme olemasta lihallisia, ts. aloimme erottautua kanssakäymisestä maailman ihmisten kanssa, eikä meillä ollut mitään tekemistä lihan avoimen saastuttamisen kanssa, meidän on silti varottava ponnistelemasta kaikin voimin saavuttaaksemme välittömästi hengellisen tilan, ettemme kenties imartelisi itseämme sillä, että näytämme ulkoisen ihmisen osalta olevan luopuneet tästä maailmasta ja päässeet eroon lihallisen haureuden saastuttamisesta, ikään kuin olisimme tällä tavoin saavuttaneet täydellisyyden korkeudet; ja tulemme siitä välinpitämättömiksi ja välinpitämättömiksi puhdistamaan itsemme muista kiintymyksistä, ja näin ollen jäämme näiden kahden välille, jolloin emme kykene saavuttamaan hengellisen edistyksen tasoa; joko siksi, että ajattelemme, että täydellisyytemme kannalta riittää täysin, jos näennäisesti erotamme itsemme ulkoisen ihmisen osalta tämän maailman kanssa kanssakäymisestä ja sen nautinnoista, tai siksi, että olemme vapaita turmeluksesta ja lihallisesta kanssakäymisestä, ja näin löydämme itsemme siitä haaleasta tilasta, jota pidetään kaikista pahimpana, ja huomaamme, että meidät on syljetty ulos Herran suusta, näiden Hänen sanojensa mukaisesti: ”Minä tahtoisin, että olisit kuuma tai kylmä. Mutta nyt olet haalea, ja minä alan sylkeä sinua ulos suustani.”” Eikä Herra syyttä suotta julista, että ne, jotka hän on aiemmin ottanut vastaan rakkautensa uumeniin ja joista on tullut häpeällisen haaleita, oksentuvat ulos ja hylätään hänen syliinsä: sikäli kuin, vaikka he olisivat voineet antaa hänelle jotakin terveyttä edistävää ravintoa, he mieluummin repivät itsensä pois hänen sydämestään: heistä tulee siten paljon pahempia kuin niistä, jotka eivät koskaan olleet löytäneet tiensä Herran suuhun ravinnoksi, aivan niin kuin me käännymme vastenmielisesti pois siitä, mitä pahoinvointi pakottaa meidät tuomaan esiin. Sillä mikä on kylmää, se lämpiää suuhun otettuna ja otetaan vastaan tyytyväisenä ja hyvällä tuloksella. Mutta sitä, mikä on kerran hylätty sen kurjan haaleuden vuoksi, emme voi – en sano, että koskettaa huulilla – vaan jopa katsella kaukaa ilman suurinta inhoa. Aivan oikein sanotaan siis, että hän on huonompi, koska lihallinen ihminen, toisin sanoen maallinen ihminen ja pakana, saadaan helpommin pelastavaan kääntymykseen ja 698 täydellisyyden korkeuksiin kuin se, joka on tunnustautunut munkiksi, mutta ei ole sääntökuntansa ohjeiden mukaisesti tarttunut täydellisyyden tielle ja on siten vetäytynyt lopullisesti pois tuosta hengellisen kiihkon tulesta. Sillä edellinen murtuu vihdoin lihan synneistä ja tunnustaa saastaisuutensa ja kiiruhtaa katumuksessaan lihallisesta saastaisuudesta todellisen puhdistuksen lähteelle ja täydellisyyden korkeuksiin, ja kauhuissaan siitä uskottomuuden kylmästä tilasta, jossa hän on, hän syttyy hengen tulella ja lentää sitä helpommin täydellisyyteen.Sillä se, joka, kuten sanoimme, on kerran aloittanut haaleasti ja alkanut väärinkäyttää munkin nimeä eikä ole tarttunut tämän ammatin tielle sillä nöyryydellä ja innolla, jolla hänen pitäisi, kun hän kerran on saanut tartunnan tästä surkeasta vitsauksesta ja on ikään kuin irrottautunut siitä, ei voi enää itsestään erottaa, mikä on täydellistä, eikä voi enää ottaa oppia toisten kehotuksista. Sillä hän sanoo sydämessään sen, minkä Herra meille sanoo: ”Koska minä olen rikas ja varakas enkä mitään kaipaa”, ja niinpä tämä, mikä seuraa, on heti sovellettu häneen: ‘Koska minä olen rikas ja varakas enkä mitään kaipaa’: ”Mutta sinä olet kurja ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston: ”, ja hän on niin paljon huonommassa tilassa kuin maallinen ihminen, koska hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että hän on kurja tai sokea tai alaston tai että hän tarvitsee puhdistusta tai että hän tarvitsee kenenkään ohjausta ja opetusta; ja tästä syystä hän ei saa mitään järkeviä neuvoja, koska hän ei ymmärrä, että häntä painaa munkin nimi ja että hän on alentunut kaikkien tuomiossa, kun taas, vaikka kaikki pitävät häntä pyhimyksenä ja pitävät häntä Jumalan palvelijana, hänen on vastaisuudessa jouduttava tiukemman tuomion ja rangaistuksen alaiseksi. Lopuksi, miksi meidän pitäisi enää viivytellä niiden asioiden parissa, jotka olemme riittävästi havainneet ja todistaneet kokemuksella? Olemme usein nähneet kylmien ja lihallisten, toisin sanoen maallisten ihmisten ja pakanoiden, saavuttavan hengellisen lämmön; mutta haaleat ja ”luonnolliset” ihmiset eivät koskaan. Ja näitäkin me luemme profeetasta, että Herra vihaa heitä, niin että hengellisiä ja oppineita miehiä kehotetaan olemaan varoittamatta ja opettamatta heitä ja olemaan kylvämättä eläväksi tekevän sanan siementä hedelmättömään ja hedelmättömään maahan, jonka myrkylliset orjantappurat tukahduttavat, vaan että he halveksivat tätä ja viljelevät pikemminkin kesantoa maata, toisin sanoen siirtävät kaiken huolenpitonsa ja opettamisensa ja innostuksensa eläväksi tekevää sanaa kohtaan pakanoille ja maallisille miehille, kuten näin luemme: ”Näin sanoo Herra Juudan miehille ja Jerusalemin asukkaille: murskatkaa kesanto, älkääkä kylväkö orjantappuroihin.”

LUKU 20. Niistä, jotka luopuvat maailmasta, mutta huonosti

Viimeiseksi minun on häpeissäni sanottava, kuinka me huomaamme, että suuri osa on tehnyt luopumisensa niin, että me huomaamme, etteivät he ole muuttaneet mitään entisistä synneistään ja tavoistaan, vaan ainoastaan elämäntilanteensa ja maalliset vaatteensa. Sillä he ovat innokkaita keräämään varallisuutta, jota heillä ei koskaan ennen ollut, tai sitten he eivät luovu siitä, mitä heillä oli, tai mikä vielä surullisempaa, he todella pyrkivät lisäämään sitä tällä tekosyyllä, nimittäin väittäen, että on oikein, että he aina tukevat sillä sukulaisiaan tai veljiään, tai he hamstraavat sitä sillä verukkeella, että he perustavat kongregaatioita, joita he kuvittelevat voivansa johtaa apotteina. Mutta jos he vain vilpittömästi etsisivät täydellisyyden tietä, he pikemminkin pyrkisivät kaikin voimin ja päämäärin saavuttamaan tämän: nimittäin sen, että he riisuisivat itseltään paitsi rikkautensa myös kaikki entiset mieltymyksensä ja harrastuksensa ja asettaisivat itsensä varauksetta ja kokonaan Vanhimpien johdatuksen alaisiksi niin, ettei heillä olisi mitään huolta ei ainoastaan muista, vaan edes itsestään. Mutta päinvastoin huomaamme, että vaikka he ovat innokkaita asettumaan veljiensä yläpuolelle, he eivät koskaan itse alistu vanhintensa alaisuuteen, ja ylpeyden lähtökohtana he ovat varsin valmiita opettamaan muita, mutta eivät vaivaudu lainkaan oppimaan itse tai harjoittamaan sitä, mitä heidän on määrä opettaa: ja niin se päättyy varmasti siihen, että heistä tulee, kuten Vapahtaja sanoi,” sokeiden sokeita johtajia”, niin että ”molemmat putoavat ojaan”. Ja tämä ylpeys, vaikka sitä on vain yhdenlaista, saa kuitenkin kaksi eri muotoa. Toinen muoto antaa jatkuvasti vakavuuden ja vakavuuden vaikutelman, toinen taas puhkeaa hillittömällä vapaudella typeräksi kikatukseksi ja nauruksi. Edellinen nauttii siitä, että ei puhu: jälkimmäinen pitää vaikeana, että häntä pidettäisiin vaitiolovelvollisuudessa, eikä hänellä ole mitään pelkoa puhua vapaasti asioista, jotka ovat sopimattomia ja typeriä, kun hän häpeää sitä, että häntä pidetään muita huonommin tai vähemmän perillä asioista kuin muita. Toinen tavoittelee ylpeydestään kirkollista virkaa, toinen katsoo sitä alaspäin, koska se kuvittelee olevansa sopimaton tai alempiarvoinen kuin entinen arvokkuutensa ja elämänsä ja syntymänsä ansiot. Ja kumpaa näistä kahdesta on pidettävä huonompana, on jokaisen ihmisen harkittava ja päätettävä itse. Joka tapauksessa tottelemattomuuden laji on yksi ja sama, jos ihminen rikkoo vanhimman käskyjä, johtuipa se sitten työinnosta tai mukavuudenhalusta; ja on yhtä vahingollista rikkoa luostarin sääntöä unen vuoksi kuin valppautensa vuoksi, ja on aivan yhtä vahingollista rikkoa apotin käskyjä lukemisen vuoksi kuin väheksyä niitä nukkumisen vuoksi: Eikä ole mitään eroa ylpeyden kannustimessa, jos laiminlyö jonkun veljensä, olipa kyse paastosta tai aamiaisesta: paitsi että ne viat, jotka näyttävät ilmenevän hyveiden varjolla ja hengellisyyden muodossa, ovat pahempia ja vähemmän parannettavissa kuin ne, jotka syntyvät avoimesti ja lihallisista nautinnoista. Sillä nämä jälkimmäiset, kuten sairaudet, jotka ovat täysin selviä ja näkyviä, torjutaan ja parannetaan, kun taas edelliset, koska ne peittyvät hyveiden verhoon, jäävät parantumatta ja saavat uhrinsa vaipumaan vaarallisempaan ja tappavampaan terveydentilaan.

LUKU 21. Niistä, jotka suuria asioita vähätellen askartelevat mitättömyyksien parissa

Kuinka voimme osoittaa, kuinka järjetöntä on, että nähdessämme, että jotkut miehet sen jälkeen, kun he olivat ensimmäisen kerran innostuneet luopumaan, jolloin he hylkäsivät kartanonsa ja valtavan omaisuutensa ja maailman palvelemisen ja antautuivat luostareihin, omistautuvat edelleen vakavasti niille asioille, joita ei voi kokonaan poistaa ja joita emme voi tässä elämäntilanteessa jättää pois, vaikka ne ovatkin pieniä ja vähäpätöisiä asioita; niin että heidän kohdallaan huoli näistä vähäpätöisistä asioista on suurempi kuin heidän rakkautensa kaikkeen omaisuuteensa. Eikä heille todellakaan ole paljon hyötyä siitä, että he ovat jättäneet huomiotta suuremmat rikkaudet ja omaisuudet, jos he ovat vain siirtäneet kiintymyksensä (jonka vuoksi heidän oli tarkoitus keventää niitä) pieniin ja vähäpätöisiin asioihin. Sillä ahneuden ja ahneuden synti, johon he eivät voi syyllistyä todella arvokkaiden asioiden kohdalla, säilyy heillä tavallisempien asioiden kohdalla, ja näin he osoittavat, etteivät he ole päässeet eroon entisestä ahneudestaan, vaan ainoastaan muuttaneet sen kohdetta. Sillä jos he ovat liian huolellisia mattojensa, koriensa, huopiensa, kirjojensa ja muiden tällaisten pikkutavaroiden suhteen, sama intohimo pitää heitä vankeina kuin ennenkin. Ja he itse asiassa vartioivat ja puolustavat oikeuksiaan niihin niin mustasukkaisesti, että suuttuvat veljilleen niistä, ja mikä pahinta, he eivät häpeä riidellä niistä. Ja koska heitä yhä vaivaa entisen ahneuden pahat vaikutukset, he eivät tyydy omistamaan niitä asioita, joita ruumiin tarpeet ja vaatimukset pakottavat munkin omistamaan, yleisen määrän ja mitan mukaan, vaan tässäkin he osoittavat sydämensä ahneuden, kun he pyrkivät saamaan ne asiat, joita heidän on pakko käyttää, paremmin varustettuna kuin muut; tai ylittäen kaikki asianmukaiset rajat he pitävät omana erityisenä ja erityisenä omaisuutenaan ja varjelevat toisten kosketukselta sitä, minkä pitäisi kuulua kaikille veljille yhtä lailla. Ikään kuin olisikin kyse metallien erilaisuudesta eikä ahneuden intohimosta; ja ikään kuin olisi väärin olla vihainen suurista asioista, kun taas voisi viattomasti olla viaton vähäpätöisistä asioista; ja ikään kuin emme olisi luopuneet kaikista arvokkaista tavaroistamme juuri siksi, että oppisimme helpommin ajattelemaan mitättömyyksiä! Sillä mitä väliä sillä on, antaako ihminen periksi ahneudelle suurissa ja loistavissa asioissa vai mitättömissä asioissa, paitsi että meidän pitäisi pitää ihmistä niin paljon huonompana, jos hän on jättänyt suuret asiat huomiotta ja on sitten pienten asioiden orja? Ja niinpä tuollainen maailmasta luopuminen ei saavuta sydämen täydellisyyttä, sillä vaikka se lukeutuu köyhyyteen, se säilyttää silti rikkauden mielen.

V ABBA SERAPIONIN KESKUSTELU

KAHDEKSASTA PÄÄVIRHEESTÄ

LUKU 1. Saavuttuamme abba Serapionin keljaan tiedustelustamme erilaisten vikojen lajeista ja tavasta voittaa ne

Tuossa muinaisten ja vanhimpien kokouksessa oli eräs Serapion-niminen mies, joka oli erityisen hyvin varustettu harkintakyvyn armolla, jonka konferenssin katson aiheelliseksi kirjoittaa ylös. Kun nimittäin pyysimme häntä puhumaan tavasta, jolla voimme voittaa virheemme, jotta niiden alkuperä ja syyt tulisivat meille selvemmiksi, hän aloitti näin.

LUKU 2. Abba Serapionin luettelo kahdeksasta pääviasta

ON olemassa kahdeksan päävikaa, jotka hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun; nimittäin ensinnäkin gastrimargia, joka tarkoittaa ahmimista, toiseksi haureus, kolmanneksi filargyria, ts. ahneus eli rahan rakkaus, neljänneksi viha, viidenneksi masennus, kuudenneksi acedia eli velttous eli alakuloisuus, seitsemänneksi kenodoxia eli kerskailu eli turha kunnia ja kahdeksanneksi ylpeys.

LUKU 3. Vikojen kahdesta luokasta ja niiden nelinkertaisesta tavasta vaikuttaa meihin

Näistä virheistä on siis kaksi luokkaa. Sillä ne ovat joko luonnostaan meille luontaisia, kuten ahmiminen, tai ne syntyvät luonnon ulkopuolelta, kuten ahneus. Mutta niiden tapa vaikuttaa meihin on nelinkertainen. Sillä jotkin niistä eivät voi toteutua ilman lihan toimintaa, kuten ahmiminen ja haureus, kun taas jotkin voivat toteutua ilman mitään ruumiillista toimintaa, kuten ylpeys ja kerskakulutus. Joidenkin, kuten ahneuden ja vihan, syy niiden heräämiseen on meidän ulkopuolellamme; toiset heräävät sisäisistä tunteista, kuten onnettomuus ja masennus.

LUKU 4. Katsaus ahmimisen ja haureuden himoihin ja niiden parannuskeinoihin

JA tehdäkseni tämän selvemmäksi paitsi lyhyen ja parhaani mukaan käydyn keskustelun avulla myös Raamatun todistusten avulla, ahmiminen ja haureus, vaikka ne ovat meissä luonnostaan olemassa (sillä joskus ne syntyvät ilman mitään mielen yllyttämää, vaan yksinkertaisesti lihan liikkeestä ja houkuttelusta), niiden on kuitenkin, jos ne halutaan toteuttaa, löydettävä ulkoinen kohde, ja näin ollen niiden on tultava voimaan vain ruumiillisten tekojen kautta. Sillä ”jokainen ihminen joutuu kiusaukseen omasta himostaan. Silloin himo, kun se on hedelmöittynyt, synnyttää synnin, ja synti, kun se on täyttynyt, synnyttää kuoleman.” Sillä ensimmäinen Aadam ei olisi voinut joutua ahmimisen uhriksi, ellei hänellä olisi ollut aineellista ravintoa käsillä ja ellei hän olisi käyttänyt sitä väärin, eikä toinen Aadam olisi voinut joutua kiusatuksi ilman jonkin esineen houkutusta, kun hänelle sanottiin: ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin käske, että nämä kivet tehdään leiväksi.” ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin käske, että nämä kivet tehdään leiväksi.” Ja kaikille on selvää, että myös haureus päättyy vain ruumiilliseen tekoon, kuten Jumala sanoo tästä hengestä autuaalle Jobille: ”Ja hänen voimansa on hänen kupeissaan ja hänen voimansa hänen vatsansa navassa.” Ja niinpä erityisesti nämä kaksi vikaa, jotka toteutetaan lihan avulla, vaativat erityisesti ruumiillista pidättäytymistä sekä sielun hengellistä huolenpitoa; sillä mielen päättäväisyys ei itsessään riitä vastustamaan niiden hyökkäyksiä (kuten joskus käy vihan, synkkyyden tai muiden intohimojen kohdalla, jotka mielen ponnistelu yksinään voi voittaa ilman lihan siveyden nöyryyttämistä); vaan myös ruumiillista kuritusta on käytettävä, ja se on suoritettava paaston, valvomisen ja katumuksen tekojen avulla; ja tähän on lisättävä vielä paikan vaihtaminen, sillä koska nämä synnit ovat sekä mielen että ruumiin vikojen seurauksia, ne voidaan voittaa vain molempien yhteisin ponnistuksin. Ja vaikka siunattu apostoli sanoo yleisesti, että kaikki viat ovat lihallisia, koska hän luettelee vihamielisyydet, vihan ja harhaopin muiden lihan tekojen joukossa, teemme kuitenkin niiden parantamiseksi ja niiden luonteen selvittämiseksi tarkemmin kaksijakoisen jaottelun: sillä me kutsumme osaa niistä lihallisiksi ja osaa hengellisiksi. Niitä kutsumme lihallisiksi, jotka liittyvät erityisesti lihan mielihalujen hemmotteluun ja joista se on niin hurmaantunut ja tyydyttynyt, että se joskus kiihottaa mielen levossa ollessaan ja jopa vetää sen vastoin tahtoaan suostumaan sen haluun. Siitä siunattu apostoli sanoo: ”Jossa mekin kaikki aikoinaan vaelsimme lihan himoissa, lihan ja ajatustemme tahtoa toteuttaen, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niin kuin muutkin.” Mutta me kutsumme hengelliseksi niitä, jotka kumpuavat vain mielen impulssista ja jotka eivät ainoastaan edistä mitään mielihyvää lihalle, vaan itse asiassa aiheuttavat sille heikkoutta, joka on sille vahingollinen, ja ruokkivat vain sairasta mieltä mitä surkeimman mielihyvän ravinnolla. Ja siksi nämä tarvitsevat sydämelle vain yhden lääkkeen; mutta ne, jotka ovat lihallisia, voidaan parantaa, kuten sanoimme, vain kaksinkertaisella lääkkeellä. Siksi on erittäin hyödyllistä, että ne, jotka pyrkivät puhtauteen, aloittavat vetämällä itsestään pois sen aineksen, joka ruokkii näitä lihallisia intohimoja, minkä kautta tilaisuus tai muistutus näistä samoista haluista voi syntyä sielussa, johon paha vielä vaikuttaa. Sillä monimutkainen sairaus tarvitsee monimutkaisen lääkkeen. Ruumiista on nimittäin vedettävä pois esine ja aine, joka houkuttelisi sitä, sillä pelätään, ettei himo pyrkisi puhkeamaan tekoihin; ja mielen eteen on yhtä huolellisesti asetettava ahkera mietiskely Raamatun parissa ja valpas ahdistus sekä vetäytyminen yksinäisyyteen, jottei se synnyttäisi himoa edes ajatuksissa. Mutta mitä tulee muihin vikoihin, ei kanssakäyminen toveriemme kanssa ole esteenä, tai pikemminkin siitä on suurin mahdollinen hyöty niille, jotka todella haluavat päästä niistä eroon, sillä toisten kanssa seurustellessaan he kohtaavat useammin moitteita, ja kun heitä useammin ärsytetään, tulee vikojen olemassaolo ilmeiseksi, ja niin ne paranevat nopeilla parannuskeinoilla.

LUKU 5. Kuinka ainoastaan meidän Herramme joutui kiusatuksi ilman syntiä

JA niinpä meidän Herramme Jeesus Kristus, vaikka apostolin sanan mukaan hänen ilmoitetaan joutuneen kiusatuksi kaikessa niin kuin mekin, sanotaan kuitenkin olleen ”ilman syntiä”, ts. ilman tämän himon tartuntaa, koska hän ei tiennyt mitään lihallisen himon yllykkeistä, joiden kanssa meitä varmasti vaivataan jopa vastoin tahtoamme ja tietämättämme; sillä arkkienkeli kuvaa näin hänen syntymänsä tapaa: Siksi sitä, joka sinusta syntyy, kutsutaan pyhäksi, Jumalan Pojaksi.” (1. Mooseksen kirja).

LUKU 6.Kiusauksen tavasta, jolla paholainen hyökkäsi Herramme kimppuun

Sillä oli oikein, että Häntä, jolla oli Jumalan täydellinen kuva ja kaltaisuus, kiusattiin itse niiden intohimojen kautta, joiden kautta myös Aadam joutui kiusaukseen, kun hän vielä säilytti Jumalan kuvan ehjänä, toisin sanoen ahneuden, kerskailun ja ylpeyden kautta, eikä niiden intohimojen kautta, joihin hän omasta syystään sotkeutui ja joihin hän joutui sen jälkeen, kun hän rikkoi käskyn, jolloin Jumalan kuva ja kaltaisuus oli turmeltunut. Sillä ahmiminen oli se, jonka kautta hän otti kielletyn puun hedelmän, ylpeys, jonka kautta sanottiin: ”Silmänne avataan”, ja ylpeys, jonka kautta sanottiin: ”Teistä tulee niin kuin jumalat, jotka tuntevat hyvän ja pahan.” Näillä kolmella synnillä sitten luemme, että myös Herraa, Vapahtajaamme, kiusattiin; ahneudella, kun paholainen sanoi hänelle: ”Käskekää näitä kiviä, että niistä tehtäisiin leipää”; kerskailulla: Ylpeydellä, kun hän näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas!”: ”jotta hän esimerkillään opettaisi meille, miten meidän tulisi voittaa kiusaaja, kun meitä vastaan hyökätään samojen kiusausten kautta kuin häntä vastaan. Ja niinpä sekä edellisestä että jälkimmäisestä puhutaan Aadamina; toinen on ensimmäinen tuhoon ja kuolemaan ja toinen ensimmäinen ylösnousemukseen ja elämään. Toisen kautta koko ihmiskunnan suku joutuu tuomioon, toisen kautta koko ihmiskunnan suku vapautuu. Toinen luotiin raa’asta ja muodottomasta maasta, toinen syntyi Neitsyt Mariasta. Vaikka hänen tapauksessaan olikin sopivaa, että hän koki kiusauksen, ei kuitenkaan ollut välttämätöntä, että hän olisi epäonnistunut sen alla. Häntä, joka oli voittanut ahmimisen, ei myöskään voinut kiusata haureus, joka syntyy ylenpalttisuudesta ja jonka juurena on ahmiminen ja jonka kanssa edes ensimmäinen Aatami ei olisi tuhoutunut, ellei hän olisi ennen syntymäänsä joutunut paholaisen juonittelun pettämäksi ja joutunut intohimon uhriksi. Ja siksi Jumalan Pojan ei sanota ehdottomasti tulleen ”synnin lihassa”, vaan ”synnin lihan kaltaisena”, sillä vaikka hänen lihansa oli todellista lihaa ja vaikka hän söi ja joi ja nukkui ja todella otti vastaan naulanjäljet, hänessä ei ollut syntiinlankeemuksesta periytyvää todellista syntiä, vaan ainoastaan jotain sen kaltaista. Sillä Hänellä ei ollut kokemusta lihallisen himon tulisista tikoista, jotka meidän tapauksessamme syntyvät jopa vastoin tahtoamme, luontomme rakenteesta johtuen, mutta Hän otti päälleen jotakin sen kaltaista jakamalla meidän luontomme. Sillä koska hän todella täytti kaikki meille kuuluvat tehtävät ja kantoi kaikki inhimilliset heikkoudet, hänen on näin ollen katsottu joutuneen myös tämän tunteen alaiseksi, jotta hän näyttäytyisi näiden heikkouksien kautta kantavan omassa lihassaan jopa tämän vian ja synnin tilan. Lopuksi paholainen kiusasi Häntä vain niihin synteihin, joilla hän oli pettänyt ensimmäisen Aatamin, päättäen, että Hänet ihmisenä petettäisiin samalla tavoin muissakin asioissa, jos hän huomaisi, että Hänet voitetaan niillä kiusauksilla, joilla hän oli kukistanut edeltäjänsä. Mutta koska hänet oli ensimmäisessä kohtaamisessa kukistettu, hän ei voinut tuoda Hänen päälleen toista heikkoutta, joka oli versonut kuin ensimmäisen vian juurista. Sillä hän näki, ettei hän ollut edes myöntänyt mitään, mistä tämä heikkous olisi voinut saada alkunsa, ja oli turha toivoa häneltä synnin hedelmää, koska hän näki, ettei hän millään tavalla ottanut itseensä sen siemeniä tai juuria. Kuitenkin Luukkaan mukaan, joka asettaa viimeiseksi sen kiusauksen, jossa hän käyttää sanoja ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas”, voimme ymmärtää tämän ylpeyden tunteesta, niin että se aikaisempi kiusaaminen, jonka Matteus asettaa kolmanneksi, jossa, kuten evankelista Luukas sanoo, perkele näytti Hänelle hetkessä kaikki maailman valtakunnat ja lupasi ne Hänelle, voidaan ymmärtää ahneuden tunteeksi, koska sen jälkeen, kun hän oli voittanut ahmimisen, hän ei uskaltanut houkutella häntä haureuteen, vaan siirtyi ahneuteen, jonka hän tiesi olevan kaikkien paheiden juuri, ja kun hän oli jälleen voittanut sen, hän ei uskaltanut hyökätä hänen kimppuunsa millään niistä synnistä, jotka seuraavat häntä, ja jotka, kuten hän hyvin tiesi, juontavat juurenaan ja lähteenään tästä; Ja niin hän siirtyi viimeiseen intohimoon, nimittäin. , ylpeys, josta hän tiesi, että ne, jotka ovat täydellisiä ja ovat voittaneet kaikki muut synnit, voivat kärsiä, ja jonka vuoksi hän muisti, että hän itse Luciferin hahmossaan ja monet muutkin olivat pudonneet taivaallisesta asemastaan ilman, että mikään edeltävistä intohimoista olisi heitä kiusannut. Tässä mainitsemassamme järjestyksessä, joka on evankelista Luukkaan antama järjestys, on siis tarkkaa yhteneväisyyttä niiden kiusausten houkutusten ja muotojen välillä, joilla tuo kaikkein ovelin vihollinen hyökkäsi sekä ensimmäisen että toisen Aadamin kimppuun. Sillä ensimmäiselle hän sanoi: ”Sinun silmäsi avataan”; toiselle ”hän näytti kaikki maailman valtakunnat ja niiden kirkkauden”. Toisessa tapauksessa hän sanoi: ”Te tulette olemaan kuin jumalat”, toisessa: ”Jos sinä olet Jumalan Poika”.

LUKU 7. Kuinka turhamaisuus- kunnianhimo ja ylpeys- voivat toteutua ilman ruumiin apua

JA jatkaaksemme ehdotetussa järjestyksessä kertomustamme muiden intohimojen toimintatavasta (jonka analysointi oli pakko keskeyttää tämän ahmimista ja Herran kiusausta koskevan kertomuksen vuoksi) korskeus ja ylpeys voivat täyttyä jopa ilman ruumiin vähäisintäkään apua. Sillä millä tavoin nuo intohimot tarvitsevat mitään lihan toimintaa, jotka tuovat runsaasti tuhoa sielulle, jonka ne ottavat vangiksi pelkästään sen suostumuksella ja halulla saada ihmisiltä kiitosta ja kunniaa? Tai mikä ruumiin toiminta oli tuossa muinaisessa ylpeydessä edellä mainitun Luciferin tapauksessa; sillä hän vain kuvitteli sen sydämessään ja mielessään, kuten profeetta meille kertoo: ”Sinä, joka sanoit sydämessäsi: Minä nousen taivaaseen, minä asetan valtaistuimeni Jumalan tähtien yläpuolelle”. Minä nousen pilvien korkeuksien yläpuolelle, minä olen kuin Korkein”.” Ja aivan kuten hänellä ei ollut ketään, joka olisi yllyttänyt häntä tähän ylpeyteen, niin hänen ajatuksensa yksin olivat täydellisenä syntinsä ja ikuisen lankeemuksensa aiheuttajia; varsinkin kun hänen tavoittelemansa valta-aseman käyttämistä ei seurannut.

LUKU 8.Ahneudesta, joka on jotakin meidän luontomme ulkopuolista, ja erosta sen ja niiden vikojen välillä, jotka ovat meille luonnollisia

Ahneus ja viha, vaikka ne eivät ole luonteeltaan samanlaisia (sillä edellinen on jotakin luontomme ulkopuolista, kun taas jälkimmäisen siemen näyttää ikään kuin juonivan siemenensä sisällämme), ne syntyvät kuitenkin samalla tavalla, sillä useimmissa tapauksissa ne löytävät syyn herättämiseensä jostakin ulkopuolisesta. Sillä usein ihmiset, jotka ovat vielä melko heikkoja, valittavat, että he ovat joutuneet näihin synteihin ärsytyksen ja toisten yllyttämisen kautta, ja he ovat syöksyneet pää edellä vihaan ja ahneuteen toisten ihmisten yllyttämänä. Mutta sen, että ahneus on jotakin luontomme ulkopuolista, voimme selvästi nähdä tästä; nimittäin siitä, että sillä ei todistetusti ole ensimmäistäkään lähtökohtaa sisällämme eikä se saa alkunsa siitä, mikä edistää ruumiin ja sielun yhdessä pysymistä ja elämän olemassaoloa. On nimittäin selvää, että mikään muu ei kuulu yhteisen elämämme varsinaisiin tarpeisiin ja välttämättömyyksiin kuin päivittäinen ruokamme ja juomamme; mutta kaikki muu, minkälaisella innolla ja huolellisuudella sitä säilytämmekään, osoitetaan itse elämän tarpeiden kautta joksikin ihmisen tarpeista erilliseksi. Ja niinpä tämä kiusaus, koska se on jotakin luontomme ulkopuolista, hyökkää vain niiden munkkien kimppuun, jotka ovat vain laiskoja ja huonolle perustalle rakennettuja, kun taas ne, jotka ovat meille luonnollisia, eivät lakkaa vaivaamasta parhaitakaan munkkeja ja yksinäisyydessä asuvia. Ja niin pitkälle tämä on osoittautunut todeksi, että huomaamme, että on olemassa kansoja, jotka ovat täysin vapaita tästä himon intohimosta, koska ne eivät ole koskaan tavan ja tottumuksen kautta saaneet itseensä tätä vikaa ja heikkoutta. Ja uskomme, että vanha maailma ennen vedenpaisumusta oli pitkään tietämätön tämän himon hulluudesta. Ja jokaisen meistä, joka tekee perusteellisen luopumisensa maailmasta, tiedämme, että se häviää ilman vaikeuksia, jos ihminen luopuu kaikesta omaisuudestaan ja pyrkii luostarikuriin siten, ettei hän anna itselleen pitää ainoatakaan penninkiä. Ja voimme löytää tuhansia miehiä todistamaan tästä, jotka ovat yhdessä ainoassa hetkessä luopuneet kaikesta omaisuudestaan ja hävittäneet tämän intohimon niin perusteellisesti, ettei se enää sen jälkeen vaivaa heitä vähääkään, vaikka he joutuvat koko elämänsä ajan taistelemaan ahmimista vastaan eivätkä voi olla siltä turvassa ponnistelematta sydämen äärimmäisellä valppaudella ja ruumiillisella pidättyväisyydellä.

LUKU 9. Kuinka alakuloisuus ja acedia yleensä syntyvät ilman mitään ulkoista yllykettä, kuten muidenkin vikojen kohdalla.

DEJEKTIOT ja acedia syntyvät yleensä ilman ulkoista yllykettä, kuten muutkin, joista olemme puhuneet; sillä tiedämme hyvin, että ne ahdistavat usein yksinäisiä ihmisiä ja niitä, jotka ovat asettuneet autiomaahan ilman minkäänlaista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa, ja vieläpä mitä ahdistavimmalla tavalla. Ja tämän totuuden voi jokainen, joka on elänyt autiomaassa ja joutunut koetukselle sisäisen ihmisen ristiriidoissa, helposti todistaa kokemuksen kautta.

LUKU 10. Kuinka kuusi näistä vioista liittyy toisiinsa, ja kaksi niistä poikkeavaa ovat sukua toisilleen

Näistä kahdeksasta viasta siis, vaikka ne ovat erilaisia alkuperältään ja vaikutustavaltaan, kuusi ensimmäistä, nimittäin ahneus, haureus, ahneus, viha, masennus, onnettomuus, ovat tavallaan yhteydessä toisiinsa ja niin sanotusti ketjussa toisiinsa, niin että mikä tahansa ylenpalttinen esiintyminen yhdessä muodostaa lähtökohdan seuraavalle. Sillä ahmimisen ylenpalttisuudesta lähtee varmasti haureus, haureudesta ahneus, ahneudesta viha, vihasta masennus ja masennuksesta onnettomuus. Niinpä meidän on taisteltava niitä vastaan samalla tavalla ja samoilla menetelmillä; ja kun olemme voittaneet yhden, meidän on aina ryhdyttävä luetteloihin seuraavaa vastaan. Sillä korkea ja leviävä haitallinen puu saadaan sitä helpommin kuihtumaan, jos sen juuret, joista se on riippuvainen, on ensin paljaaksi jätetty tai leikattu; ja vaarallinen vesilammikko kuivuu heti, jos lähde ja virtaava kanava, josta se saa alkunsa, tukitaan huolellisesti. Jotta siis voittaisit acedian, sinun on ensin voitettava masennus; jotta pääsisit eroon masennuksesta, viha on ensin karkotettava; jotta voit tukahduttaa vihan, ahneus on poljettava jalkoihin; jotta voit kitkeä ahneuden, on hillittävä haureutta; ja jotta voit tuhota haureuden, sinun on kuritettava ahmimisen syntiä. Mutta kaksi jäljelle jäävää virhettä, nimittäin kateus ja ylpeys, liittyvät toisiinsa jokseenkin samalla tavalla kuin muutkin, joista olemme puhuneet, niin että toisen kasvaminen muodostaa lähtökohdan toiselle (sillä kateuden ylenpalttisuus kannustaa ylpeyteen); mutta ne eroavat täysin kuudesta aikaisemmasta viasta, eikä niitä liitetä niiden kanssa samaan luokkaan, koska niille ei ainoastaan anneta tilaisuutta syntyä näistä, vaan ne itse asiassa herätetään aivan eri tavalla ja tavalla. Sillä kun nämä muut on hävitetty, nämä jälkimmäiset kukoistavat sitä voimakkaammin, ja toisten kuolemasta ne versovat ja kasvavat sitä voimakkaammin: ja siksi nämä kaksi virhettä hyökkäävät kimppuumme aivan eri tavalla. Sillä me lankeamme kuhunkin noista kuudesta viasta sillä hetkellä, kun niitä edeltäneet viat ovat voittaneet meidät; mutta näihin kahteen olemme vaarassa langeta, kun olemme osoittautuneet voittaviksi, ja ennen kaikkea jonkin loistavan riemuvoiton jälkeen.Kaikkien vikojen kohdalla on siis niin, että aivan kuten ne syntyvät niitä edeltävien vikojen kasvusta, niin ne hävitetään pääsemällä eroon aikaisemmista vioista. Ja tällä tavoin, jotta ylpeys voidaan karkottaa, on kerskakulutus tukahdutettava, ja jos siis aina voitamme aikaisemmat, myöhemmät hillitään; ja kun hävitämme ne, jotka johtavat tietä, loputkin intohimomme kuolevat vaivatta. Ja vaikka nämä kahdeksan virhettä, joista olemme puhuneet, liittyvät toisiinsa ja yhdistyvät toisiinsa osoittamallamme tavalla, ne voidaan kuitenkin jakaa tarkemmin neljään ryhmään ja alaryhmään. Sillä ahmimiseen liittyy haureus erityisellä siteellä, ahneuteen viha, masennukseen onnettomuus ja kerskakulutukseen ylpeys on läheisessä yhteydessä.

LUKU 11. Kunkin näiden vikojen alkuperästä ja luonteesta.

JA nyt puhutaan jokaisesta vikamuodosta erikseen: Ahmimista on kolmea lajia: (I) sitä, joka ajaa munkin syömään ennen oikeita ja ilmoitettuja aikoja; sitä, joka huolehtii vatsan täyttämisestä ja sen ahmimisesta kaikenlaisilla ruoka-aineilla, ja sitä, joka on herkkujen ja herkkujen perässä. Ja nämä kolme lajia aiheuttavat munkille paljon vaivaa, ellei hän yritä vapauttaa itseään niistä kaikista samalla huolellisuudella ja tunnollisuudella. Sillä aivan kuten ei koskaan pidä uskaltaa rikkoa paastoaan ennen oikeaa aikaa, niin meidän on ehdottomasti vältettävä kaikkea ahneutta syömisessä ja ruoan valikoivaa ja herkullista valmistusta: sillä näistä kolmesta syystä syntyy sielulle erilaisia, mutta erittäin vaarallisia tiloja. Sillä ensimmäisestä syntyy vastenmielisyys luostaria kohtaan, ja siitä kasvaa inho ja suvaitsemattomuus luostarielämää kohtaan, ja tätä seuraa varmasti pian vetäytyminen ja pikainen lähtö luostarista. Toisesta syttyvät ylellisyyden ja irstailun tuliset tikat. Kolmas kutoo myös ahneuden kietoutuvat verkot vangeilleen, ja se estää munkkeja aina vain seuraamasta Kristuksen täydellistä itsensä hylkäämistä. Ja kun meissä on tämän intohimon jälkiä, voimme tunnistaa ne tästä; nimittäin, jos joku veljistä pitää meidät illallisella, emme tyydy syömään ruokaa sillä herkulla, jonka hän on valmistanut ja tarjoaa meille, vaan otamme anteeksiantamattoman vapauden pyytää, että siihen kaadetaan tai lisätään jotain muuta, mitä meidän ei pitäisi koskaan tehdä kolmesta syystä: (I) koska luostarimielen pitäisi aina tottua harjoittelemaan kestävyyttä ja pidättyväisyyttä ja apostolin tavoin oppia olemaan tyytyväinen missä tilassa tahansa hän on. Sillä se, joka järkyttyy ottamalla kerran ja tavallaan epämiellyttävän suupalan ja joka ei pysty edes lyhyeksi ajaksi voittamaan ruokahalunsa herkkyyttä, ei koskaan onnistu hillitsemään ruumiin salaisia ja tärkeämpiä haluja; koska joskus käy niin, että isännältämme on juuri sillä hetkellä loppu se tietty asia, jota pyydämme, ja saamme hänet häpeämään pöytänsä puutetta ja karuutta paljastamalla hänen köyhyytensä, jonka hän haluaisi mieluummin olevan vain Jumalan tiedossa; koska joskus muut ihmiset eivät välitä siitä herkusta, jota pyydämme, ja niin käy niin, että ärsytämme suurinta osaa heistä samalla, kun tarkoituksellisesti tyydytämme oman suupielemme mielihaluja.Ja tästä syystä meidän on kaikin keinoin vältettävä tällaista vapautta. Haureutta on kolmenlaista: (I) se, joka tapahtuu sukupuoliyhteydessä; se, joka tapahtuu koskematta naiseen, jonka vuoksi luemme, että Herra löi Onanin, patriarkka Juudan pojan, ja jota Raamattu kutsuu saastaisuudeksi: siitä apostoli sanoo: ”Mutta naimattomille ja leskille minä sanon, että heille on hyvä, jos he pysyvät niin kuin minä. Mutta jos he eivät pysy, menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin polttaa.” Se, mikä on sydämessä ja mielessä siitetty, josta Herra sanoo evankeliumissa: ”Joka katsoo naista himoiten häntä, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään.” Ja nämä kolme lajia siunattu apostoli kertoo meille, että ne on kitkettävä pois yhdellä ja samalla tavalla. ”Kuolettakaa”, sanoo hän, ‘jäsenenne, jotka ovat maan päällä, haureus, saastaisuus, himo jne.’.” Ja taas kahdesta niistä hän sanoo efesolaisille: ”Älköön huoruus ja saastaisuus olko teidän keskuudessanne edes nimeltä mainittuja.” Ja vielä kerran: ”Mutta tietäkää tämä, että kenelläkään huorintekijällä tai saastaisella tai himoitsevalla, joka on epäjumalanpalvelija, ei ole perintöosaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnassa.” Ja aivan samoin kuin näitä kolmea meidän on vältettävä yhtä huolellisesti, menevät ne yksi yhteen ja sulkevat meidät pois ja sulkevat meidät yhtä lailla pois Kristuksen valtakunnasta. Ahneutta on kolmenlaista: (I) Se, joka estää luopujia antamasta itselleen lupaa riistää tavaransa ja omaisuutensa; se, joka saa meidät liiallisella innolla palaamaan niiden tavaroiden hallintaan, jotka olemme antaneet pois ja jakaneet köyhille; se, joka saa ihmisen himoitsemaan ja hankkimaan sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Vihaa on kolmenlaista: yksi, joka raivoaa sisimmässään, jota kreikaksi kutsutaan thymos (θυμός= himo, kiihko); toinen, joka purkautuu sanoissa, teoissa ja teoissa, jota he kutsuvat ”orgē ksi” (ὀργή= viha, suuttumus, raivo), josta apostoli puhuu sanoen: ”Mutta nyt pankaa syrjään kaikki viha ja suuttumus.” Kolmas, joka ei ole samanlainen kuin nuo, koska se ei kiehu ja lopu tunnissa, vaan kestää päiviä ja pitkiä aikoja, jota kutsutaan menis’ ksi (μῆνις = viha, raivo). Ja kaikki nämä kolme meidän on tuomittava yhtä kauhulla. Harhautumista on kahdenlaista: toinen on se, joka syntyy, kun viha on laantunut, tai joka on seurausta jostakin tappiosta, jonka olemme kärsineet, tai jostakin tarkoituksesta, jota on estetty ja johon on puututtu; toinen on se, joka syntyy mielen kohtuuttomasta levottomuudesta tai epätoivosta. Acedia on kahdenlaista: toinen niistä saa sen kohteeksi joutuneen nukahtamaan, kun taas toinen saa hänet hylkäämään solunsa ja pakenemaan. Vaikka kerskailulla on erilaisia muotoja ja muotoja ja vaikka se jakautuu eri luokkiin, on kuitenkin kaksi pääasiallista lajia: (I) kun me paisuttelemme lihallisia ja näkyviä asioita ja kun me sytymme turhan ylistyksen halusta hengellisiä ja näkymättömiä asioita kohtaan.

LUKU 12. Kuinka turhamaisuus- kunnianhimo- voivat olla meille hyödyksi

MUTTA yhdessä asiassa hurskastelun on todettu olevan hyödyllinen asia aloittelijoille. Tarkoitan niitä, joita lihalliset synnit vielä vaivaavat, kuten esimerkiksi jos he huoruuden hengen vaivaamina muodostavat käsityksen pappeuden arvokkuudesta tai maineesta kaikkien ihmisten keskuudessa, jonka perusteella heitä ehkä pidetään pyhinä ja tahrattomina: ja niin he näillä ajatuksilla torjuvat himon saastaiset viettelykset pitäen niitä alhaisina ja ainakin arvonsa ja maineensa vastaisina; ja niin he pienemmän pahan avulla voittavat suuremman pahan. On nimittäin parempi, että ihmistä vaivaa kerskailun synti kuin että hän lankeaa haureuden himoon, josta hän joko ei voi toipua lainkaan tai vain suurella vaivalla lankeamisensa jälkeen. Ja tämän ajatuksen ilmaisee erinomaisesti eräs profeetta, joka puhuu Jumalan nimessä ja sanoo: ”Minun nimeni tähden minä poistan vihani kaukaa, ja ylistykselläni minä pidän sinut kurissa, ettet hukkuisi.” Toisin sanoen, niin kauan kuin olet kahlittuna ylpeyden ylistykseen, et voi mitenkään rynnätä helvetin syvyyksiin tai syöksyä peruuttamattomasti kuolemansyntien tekemiseen. Meidän ei myöskään tarvitse ihmetellä, että tällä intohimolla on valta estää ketään ryntäämästä haureuden syntiin, sillä monilla esimerkeillä on kerta toisensa jälkeen todistettu, että kun ihminen on kerran joutunut sen myrkyn ja vitsauksen vaikutuksen alaiseksi, se tekee hänestä täysin väsymättömän, niin että hän tuskin tuntee edes kahden tai kolmen päivän paastoa. Ja me olemme usein tunteneet joitakin, jotka elävät tässä autiomaassa ja tunnustavat, että kun heidän kotinsa oli Syyrian luostareissa, he pystyivät vaikeuksitta olemaan viisi päivää ilman ruokaa, kun taas nyt nälkä valtaa heidät niin pahasti jo kolmannella tunnilla, että he tuskin pystyvät pitämään päivittäistä paastoaan yhdeksänteen tuntiin asti. Ja tästä aiheesta on hyvin näppärä vastaus, jonka abba Makarius antoi eräälle, joka kysyi häneltä, miksi häntä vaivasi nälkä jo kolmannella tunnilla erämaassa, kun hän luostarissa oli usein halveksinut ruokaa koko viikon ajan tuntematta nälkää. ”Koska”, sanoi hän, ”täällä ei ole ketään, joka näkisi paastosi ja ruokkisi ja tukisi sinua ylistyksellään sinusta; mutta siellä lihoit muiden huomiosta ja kerskailun ruuasta.” Ja siitä tavasta, jolla, kuten sanoimme, huoruuden synti estetään kerskailun hyökkäyksellä, on erinomainen ja merkittävä kuva Kuninkaiden kirjassa, jossa, kun israelilaiset olivat joutuneet Egyptin kuninkaan Nechon vangiksi, Assyrian kuningas Nebukadnessar, tuli ja toi heidät Egyptin rajoilta takaisin omaan maahansa, ei tosiaankaan tarkoituksenaan palauttaa heitä entiseen vapauteensa ja kotimaahansa, vaan tarkoituksenaan viedä heidät omaan maahansa ja kuljettaa heidät vielä kaukaisempaan maahan kuin Egyptin maahan, jossa he olivat olleet vankeina. Ja tämä kuva soveltuu täsmälleen käsiteltävänä olevaan tapaukseen. Sillä vaikka on vähemmän haitallista antaa periksi hurskauden synnille kuin haureudelle, on kuitenkin vaikeampaa paeta hurskauden vallasta. Sillä tavalla tai toisella vangin, joka on viety kauemmas, on vaikeampi palata kotimaahansa ja isiensä vapauteen, ja profeetan nuhtelu kohdistuu häneen ansaitusti: ”Miksi olet vanhentunut vieraalla maalla?” Sillä miehen sanotaan oikeutetusti vanhentuneen vieraalla maalla, jos hän ei ole rikkonut vikojensa perustamista. Ylpeyttä on kahdenlaista: (I) lihallista ja hengellistä, joka on pahempi. Sillä se hyökkää erityisesti niiden kimppuun, joiden nähdään edistyneen joissakin hyvissä ominaisuuksissa.

LUKU 13.Erilaisista tavoista, joilla kaikki nämä viat hyökkäävät kimppuumme

Vaikka nämä kahdeksan virhettä siis vaivaavat kaikenlaisia ihmisiä, ne eivät kuitenkaan hyökkää kaikkien kimppuun samalla tavalla. Sillä yhdessä ihmisessä haureuden henki on pääasiallista, toisessa viha ratsastaa toista, toisessa kerskakulttuuri vaatii itselleen valtaa, toisessa ylpeys hallitsee kenttää, ja vaikka on selvää, että kaikki nämä viat hyökkäävät meitä kaikkia vastaan, vaikeudet tulevat kuitenkin jokaiseen meistä hyvin eri tavoin ja eri tavalla.

LUKU 14. Taistelusta, johon meidän on ryhdyttävä vikojamme vastaan, kun ne hyökkäävät kimppuumme

TÄMÄN vuoksi meidän on ryhdyttävä luetteloihin näitä vikoja vastaan siten, että jokaisen on löydettävä itseään painostava synti ja suunnattava päähyökkäyksensä sitä vastaan, suunnaten kaiken huolenpitonsa ja valppautensa varomaan sen hyökkäystä vastaan, suunnata sitä vastaan päivittäin paaston aseet ja heittää sitä vastaan aina sydämen huokausten ja huokausten jatkuvat nuolet ja käyttää sitä vastaan valvomisia ja sydämen mietiskelyä, ja lisäksi vuodattaa Jumalalle jatkuvia kyyneleitä ja rukouksia ja jatkuvasti ja nimenomaisesti rukoilla, että vapautuisi sen hyökkäyksestä. Sillä ihmisen on mahdotonta voittaa voittoa minkäänlaisesta intohimosta, ellei hän ole ensin selvästi ymmärtänyt, ettei hän voi mitenkään voittaa taistelua sitä vastaan omin voimin ja ponnistuksin, vaikka hänen on puhdistautuakseen yötä päivää jatkettava äärimmäistä huolenpitoa ja valppautta. Ja silloinkin, kun hän tuntee päässeensä eroon tästä viasta, hänen tulisi vielä tutkia sydämensä syvimpiä syvyyksiä samalla tarkoituksella ja erottaa pahin vika, jonka hän näkee vielä siellä olevien vikojen joukosta, ja kohdistaa kaikki Hengen voimat nimenomaan sitä vastaan, ja näin voittaen aina vahvemmat intohimot hän saa nopean ja helpon voiton lopuista, sillä voittojen kautta sielu vahvistuu, ja se, että seuraava taistelu käydään heikompien intohimojen kanssa, takaa hänelle helpomman menestyksen taistelussa: kuten yleensä on asianlaita niiden kohdalla, joilla on tapana kohdata kaikenlaisia villejä petoja tämän maailman kuninkaiden läsnä ollessa, palkkiot huomioon ottaen – eräänlainen spektaakkeli, jota kutsutaan yleisesti ”pancarpusiksi” (Pancarpus” mainitaan uskonnollisessa yhteydessä, erityisesti liittyen Magna Materin (suuren äitijumalattaren) pyhäkköön Ostiassa; käänt. huom.). Tällaiset miehet, sanon minä, suuntaavat ensimmäisen hyökkäyksensä niitä petoja vastaan, jotka he näkevät kaikkein vahvimmiksi ja hurjimmiksi, ja kun he ovat saaneet ne kukistettua, he voivat helpommin panna matalaksi loputkin, jotka eivät ole niin kauheita ja voimakkaita. Niin myös voittamalla aina vahvemmat intohimot, kun heikommat ottavat niiden paikan, saamme täydellisen voiton ilman minkäänlaista riskiä. Meidän ei myöskään tarvitse kuvitella, että jos joku kamppailee erityisesti yhden vian kanssa ja vaikuttaa liian huolimattomalta varautuessaan muiden hyökkäyksiltä, hän haavoittuu helposti äkillisestä hyökkäyksestä, sillä näin ei voi mitenkään käydä. Sillä jos ihminen on halukas puhdistamaan sydämensä ja on terästäytynyt jonkin yhden vian hyökkäystä vastaan, on mahdotonta, ettei hän yleisesti ottaen pelkäisi kaikkia muitakin vikoja ja varoisi niitä samalla tavoin. Sillä jos ihminen tekee itsensä epäarvoiseksi puhtauden palkinnon saamiseksi saastuttamalla itsensä muilla vioilla, miten hän voi mitenkään onnistua saamaan voiton siitä yhdestä intohimosta, josta hän kaipaa vapautumista? Mutta kun sydämemme päätavoite on valinnut yhden intohimon hyökkäyksensä erityiseksi kohteeksi, rukoilemme siitä vakavammin ja rukoilemme erityisellä huolimattomuudella ja kiihkeydellä, että olisimme erityisen varuillamme sitä vastaan ja onnistuisimme näin saamaan nopean voiton. Sillä lain antaja itse opettaa meille, että meidän tulee noudattaa tätä suunnitelmaa taisteluissamme eikä luottaa omaan voimaamme, sillä hän sanoo: ”Älä pelkää heitä, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, Jumala, joka on väkevä ja kauhea: Hän hävittää nämä kansat sinun silmiesi edessä pikkuhiljaa ja vähitellen. Et voi hävittää niitä kokonaan, jotteivät maan pedot ehkä lisääntyisi sinun päällesi. Mutta Herra, sinun Jumalasi, vapauttaa heidät sinun silmiesi edessä ja tappaa heidät, kunnes he ovat kokonaan tuhoutuneet.”

LUKU 15. Kuinka emme voi tehdä mitään vikojamme vastaan ilman Jumalan apua ja kuinka meidän ei pidä paisua voitoista niitä vastaan

JA kuinka meidän ei pidä paisua voitoista niitä vastaan, hän samoin kehottaa meitä; sanoen: ”Jospa, kun olet syönyt ja tullut kylläiseksi, kun olet rakentanut komeat talot ja asunut niissä ja sinulla on härkälaumoja ja lammaslaumoja ja runsaasti kultaa ja hopeaa ja kaikkea, sydämesi kohoaa ja et muista Herraa, sinun Jumalaasi, joka vei sinut pois Egyptin maasta, orjuuden huoneesta, ja joka oli sinun johtajasi suuressa ja kauheassa erämaassa. ” Salomo sanoo myös Sananlaskuissa: ”Kun vihollisesi kaatuu, älä iloitse, äläkä hänen turmiossaan kohoa, jottei Herra näkisi ja se suututtaisi häntä ja hän kääntäisi vihansa pois hänestä.” Toisin sanoen, jottei hän näkisi sydämesi ylpeyttä ja lakkaisi hyökkäämästä hänen kimppuunsa ja sinä alkaisit joutua hänen hylkäämäkseen ja siten jälleen kerran sen kiihkon ahdistamaksi, jonka olit Jumalan armon kautta aiemmin voittanut. Sillä profeetta ei olisi rukoillut näillä sanoilla: ”Älä luovuta, Herra, petojen käsiin sielua, joka tunnustaa Sinulle”, ellei hän olisi tiennyt, että sydämen ylpeytensä tähden jotkut joutuvat jälleen niiden vikojen valtaan, jotka he olivat voittaneet, jotta he nöyrtyisivät. Siksi meidän on hyvä sekä todellisen kokemuksen kautta saada varmuus siitä, että myös lukemattomien raamatunkohtien kautta saada opetusta siitä, että emme voi mitenkään voittaa niin mahtavia vihollisia omilla voimillamme ja ilman Jumalan yksinomaista apua; ja että meidän tulee aina viitata koko voitostamme joka päivä Jumalalle itselleen, kuten Herra itse myös antaa meille Mooseksen kautta opetuksen juuri tästä asiasta: ”Älä sano sydämessäsi, kun Herra, sinun Jumalasi, on hävittänyt heidät sinun silmiesi edessä: Sillä minun vanhurskauteni kautta Herra on tuonut minut tämän maan omaisuuteen, kun taas nämä kansat tuhotaan heidän pahuutensa tähden. Sillä ei ole sinun vanhurskautesi ja sydämesi rehellisyyden tähden, että sinä menet valtaamaan heidän maataan, vaan koska he ovat tehneet pahaa, he tuhoutuvat sinun tullessasi sinne.”” Kysyn, mitä voitaisiin sanoa selvemmin vastakohtana sille jumalattomalle käsityksellemme ja julkeudellemme, jossa haluamme liittää kaiken tekemämme oman vapaan tahtomme ja omien ponnistelujemme ansioksi? ”Älä sano”, hän sanoo meille, ”sydämessäsi, kun Herra, sinun Jumalasi, on hävittänyt heidät silmiesi edessä: Minun vanhurskauteni tähden Herra on vienyt minut tämän maan omaksi.”” Niille, joiden silmät on avattu ja korvat valmiina kuuntelemaan, eikö tämä sano selvästi: Kun kamppailusi lihallisia vikoja vastaan on sujunut sinulle hyvin ja näet, että olet vapaa niiden saastasta ja tämän maailman muodista, älä paisuttele itseäsi taistelun onnistumisesta ja voitosta ja kirjoita sitä omalle voimallesi ja viisaudellesi äläkä kuvittele, että olet saavuttanut voiton hengellisestä pahuudesta ja lihallisista synneistä omilla ponnisteluillasi ja tarmollasi ja vapaalla tahdollasi? Sillä ei ole epäilystäkään siitä, ettette olisi mitenkään voineet onnistua kaikessa tässä, ellei teitä olisi vahvistettu ja suojeltu Herran avulla.

LUKU 16. Niiden seitsemän kansakunnan merkityksestä, joiden maat Israel otti haltuunsa, ja siitä, miksi heistä puhutaan joskus ”seitsemänä” ja joskus ”monena”

NÄMÄ ovat ne seitsemän kansakuntaa, joiden maat Herra lupasi antaa israelilaisille, kun he lähtivät Egyptistä. Ja kaikki se, mikä, kuten apostoli sanoo, tapahtui heille ”kuvaannollisesti”, meidän pitäisi ottaa kirjoitettuna meidän korjaukseksemme. Sillä niin me luemme: ”Kun Herra, sinun Jumalasi, on vienyt sinut siihen maahan, jota olet menossa valtaamaan, ja hävittänyt monta kansaa ennen sinua: heettiläiset, girgassialaiset, amorilaiset, kanaanilaiset, perissiläiset, heviläiset ja jebusilaiset, seitsemän kansaa, jotka ovat paljon sinua lukuisampia ja paljon sinua vahvempia, ja Herra, sinun Jumalasi, on antanut heidät sinun haltuusi, niin sinä hävität heidät kokonaan.” Ja syy siihen, että heidän sanotaan olevan paljon lukuisampia, on se, että vikoja on paljon enemmän kuin hyveitä, ja niinpä luettelossa kansat lasketaan seitsemäksi, mutta kun puhutaan hyökkäyksestä niitä vastaan, ne luetellaan ilman, että niiden lukumäärää ilmoitetaan, sillä näin me luemme: ”Ja on tuhonnut monta kansaa sinun edestäsi.” Sillä lihallisten intohimojen rotu, joka kumpuaa tästä seitsenkertaisesta synnin kannustimesta ja juuresta, on lukuisampi kuin Israelin rotu. Sillä sieltä kumpuavat murhat, riidat, harhaopit, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkka, ylensyönti, juopottelu, selkään taputtelu, pelleily, saastainen keskustelu, valhe, väärä vala, tyhmä puhe, kiukkuisuus, levottomuus, ahneus, katkeruus, kiukuttelu, viha, halveksunta, nurina, kiusaaminen, epätoivo ja monet muut viat, joiden kuvaaminen kestäisi liian kauan. Ja jos olemme taipuvaisia ajattelemaan näitä pieniä asioita, niin kuunnelkaamme, mitä apostoli ajatteli niistä ja mikä oli hänen mielipiteensä niistä: ”Älkääkä nurisko”, sanoo hän, ‘niin kuin muutamat heistä nurisivat ja joutuivat tuhon omaksi’, ja kiusauksesta: ”Älkäämme myöskään kiusatko Kristusta, niin kuin jotkut heistä kiusasivat ja menehtyivät käärmeisiin.” Ilkeilystä: ”Älkää rakastako haukkumista, jottei teitä kitkettäisi.” Ja epätoivosta: ”Jotka epätoivoissaan ovat antautuneet haureuteen, kaiken eksytyksen tekoon, saastaisuuteen.” Ja sen, että huutelu on tuomittava samoin kuin viha, suuttumus ja pilkkaaminen, opettavat meille saman apostolin sanat mahdollisimman selvästi, kun hän näin moittii meitä: ”Pois teistä kaikki katkeruus ja viha ja suuttumus ja kiivaus ja huuto ja pilkka ja kaikki pahansuopa herjaus”, ja monet muutkin tällaiset asiat. Ja vaikka näitä on paljon enemmän kuin hyveitä, niin jos kuitenkin ensin voitetaan nuo kahdeksan pääsyntiä, joista tiedämme niiden luonnostaan lähtevän, niin kaikki nämä kerralla vajoavat alas ja tuhoutuvat yhdessä niiden kanssa pysyvällä tuholla. Sillä ahmimisesta lähtevät ylellisyys ja juopottelu. Haureudesta likainen keskustelu, törkeys, pelleily ja typerät puheet. Ahneudesta valehtelu, petos, varkaus, väärän valan vannominen, likaisen voiton tavoittelu, väärä todistus, väkivalta, epäinhimillisyys ja ahneus. Vihasta, murhista, huutamisesta ja närkästyksestä. Masennuksesta, vihasta, pelkuruudesta, katkeruudesta ja epätoivosta. Acediasta, laiskuudesta, uneliaisuudesta, töykeydestä, levottomuudesta, vaeltelusta, mielen ja ruumiin epävakaudesta, höpöttelystä, uteliaisuudesta. Ylimielisyydestä, riitelystä, harhaopista, kerskailusta ja luottamuksesta uutuuksiin. Ylpeydestä, halveksunnasta, kateudesta, tottelemattomuudesta, jumalanpilkasta, murinasta, haukkumisesta. Ja sen, että kaikki nämä vitsaukset ovat meitä voimakkaampia, voimme todeta hyvin selvästi siitä tavasta, jolla ne hyökkäävät meitä vastaan. Sillä lihallisten intohimojen nautinto sotii voimakkaammin jäsenissämme kuin halu hyveellisyyteen, joka saavutetaan vain sydämen ja ruumiin suurimmalla katumuksella. Mutta jos vain katsot hengen silmin niitä lukemattomia vihollisjoukkojamme, jotka apostoli luettelee, kun hän sanoo: ”Sillä me emme paini lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa paikoissa”, ja tämän, minkä me löydämme vanhurskaasta miehestä yhdeksännessätoista psalmissa: ”Tuhat kaatuu sinun rinnallasi ja kymmenen tuhatta sinun oikealla puolellasi”, niin näet selvästi, että he ovat paljon lukuisampia ja voimakkaampia kuin me, lihalliset ja maalliset olennot, niin kuin me olemme, vaikka heille on annettu aine, joka on hengellistä ja aineetonta.

LUKU 17. Kysymys, joka koskee vertailua seitsemästä kansasta ja kahdeksasta viasta

GERMANUS: Miten sitten on mahdollista, että meitä vastaan hyökkääviä vikoja on kahdeksan, kun Mooses laskee Israelin kansaa vastustavat kansat seitsemäksi, ja miten meidän on hyvä ottaa haltuun vikamme alue?

LUKU 18. Vastaus siihen, miten kahdeksan kansakunnan lukumäärä muodostuu kahdeksan vian mukaisesti

SERAPION: Kaikki ovat täysin samaa mieltä siitä, että on olemassa kahdeksan päävirhettä, jotka vaikuttavat munkkiin. Ja kaikkia niitä ei ole sisällytetty kansojen lukuun tästä syystä, koska Mooses, tai pikemminkin Herra hänen kauttaan, puhui Mooseksen 5. Mooseksen kirjassa niille, jotka olivat jo lähteneet Egyptistä ja vapautuneet yhdestä mahtavimmasta kansasta, tarkoitan egyptiläisten kansasta. Ja huomaamme, että tämä kuva pätee myös meidän tapauksessamme, sillä kun olemme päässeet irti tämän maailman ansoista, meidät todetaan vapaiksi ahmimisesta eli vatsan ja suupielien synnistä; ja heidän laillaan meillä on taistelu näitä seitsemää jäljellä olevaa kansakuntaa vastaan, ottamatta lainkaan huomioon sitä yhtä, joka on jo voitettu. Eikä tämän kansan maata annettu Israelille omaisuudeksi, vaan Herran käsky määräsi, että heidän oli heti jätettävä se ja lähdettävä sieltä pois. Ja tästä syystä paastomme on tehtävä kohtuullisiksi, jotta meidän ei tarvitsisi liiallisen pidättäytymisen vuoksi, joka johtuu lihan heikkoudesta ja sairaudesta, palata takaisin Egyptin maahan, toisin sanoen entiseen ahneuteemme ja lihalliseen himoon, jonka hylkäsimme luopuessamme tästä maailmasta. Ja tämä on tapahtunut kuvaannollisesti niissä, jotka lähdettyään ulos hyveen autiomaahan himoitsevat jälleen niitä lihan ruukkuja, joiden päällä he Egyptissä istuivat.

LUKU 19. Syy siihen, miksi yksi kansa on hylättävä, kun taas seitsemän on käsketty tuhota

MUTTA syy siihen, miksi sitä kansaa, jossa Israelin lapset syntyivät, ei käsketty tuhota kokonaan, vaan vain sen maa oli hylättävä, kun taas käskettiin, että nämä seitsemän kansaa oli tuhottava kokonaan, on tämä: Sillä vaikka kuinka suuri olisikin hengen kiihko, jonka innoittamana olemme astuneet hyveiden autiomaahan, emme kuitenkaan voi mitenkään täysin vapautua mässäilyn naapurustosta tai sen palvelemisesta ja niin sanoakseni päivittäisestä kanssakäymisestä sen kanssa. Sillä mieltymys herkkuihin ja herkutteluun elää meissä luonnollisena ja synnynnäisenä asiana, vaikka pyrkisimmekin karsimaan kaikki turhat mielihalut ja halut, joita, koska niitä ei voi kokonaan tuhota, pitäisi karttaa ja välttää. Sillä näistä me luemme: ”Älkää välittäkö lihasta ja sen himoista”. Niin kauan kuin me siis vielä säilytämme tunteen tätä huolenpitoa kohtaan, jota ei kehotetaan kokonaan katkaisemaan, mutta pitämään ilman sen haluja, on selvää, että emme tuhoa egyptiläistä kansaa, vaan erottaudumme siitä tavallaan, emme ajattele mitään ylellisyyksiä ja herkullisia juhlia, vaan, kuten apostoli sanoo, ”tyydymme jokapäiväiseen ravintoon ja vaatteisiin”. Ja tämä on käsketty lain kuvassa näin: ”Älä inhoa egyptiläistä, koska olit muukalainen hänen maassaan.” Sillä tarpeellista ruokaa ei evätä ruumiilta ilman, että se on vaarassa ruumiille ja sielussa syntistä. Mutta noista seitsemästä hankalasta viasta meidän on kaikin mahdollisin tavoin kitkettävä kiintymyssuhteet sielumme syvimmistä syvyyksistä. Sillä niistä me luemme: ”Kaikki katkeruus ja viha ja suuttumus ja kiukku ja huuto ja herjaus kaikkine pahansuopaisuuksineen olkoon teistä pois”, ja vielä kerran: ”Kaikki katkeruus ja viha ja suuttumus ja kiukku ja kiukku ja herjaus ja kaikki pahansuopaisuus olkoon teistä pois: ”Mutta haureutta ja kaikkea saastaisuutta ja ahneutta älköön teidän keskuudessanne edes nimeltä mainittako, tai säädyttömyyttä tai typerää puhetta tai rivouksia.”” Voimme siis leikata juurineen pois nämä luonnostamme ulkopuolelta luontoomme varttuneet viat, kun taas ahneuden tilaisuuksia emme voi mitenkään leikata pois. Sillä vaikka olisimme kuinka pitkälle edenneet, emme voi olla olematta sellaisia kuin synnyimme. Ja sen, että näin on, voimme osoittaa paitsi kaltaistemme pienten ihmisten elämästä, myös kaikkien niiden täydellisyyden saavuttaneiden elämästä ja tavoista, jotka, vaikka he ovat päässeet eroon kaikkien muiden intohimojen kannustimista ja vetäytyvät autiomaahan täydellisellä henkisellä kiihkolla ja ruumiillisesta luopumalla, eivät silti voi olla ajattelematta jokapäiväistä ateriaansa ja ruoan valmistusta vuodesta toiseen.

LUKU 20. Ahmimisen luonteesta, jota voidaan havainnollistaa kotka- vertauksella

Kotkan vertauksesta löytyy ihailtava kuvaus tästä intohimosta, jonka kanssa munkki, olkoon hän kuinka hengellinen ja erinomainen tahansa, varmasti joutuu tekemisiin. Sillä kun tämä lintu on korkeuksissa lentäessään kohonnut korkeimpien pilvien yläpuolelle ja vetäytynyt kaikkien kuolevaisten silmistä ja koko maan kasvojen edestä, vatsan tarpeet pakottavat sen kuitenkin laskeutumaan alas ja laskeutumaan maan päälle ja syömään raatoja ja ruumiita. Ja tämä osoittaa selvästi, että ahmimisen henkeä ei voida kokonaan hävittää kuten kaikkia muitakaan vikoja eikä kokonaan tuhota kuten niitä, vaan että voimme vain mielen voimalla hillitä ja hillitä kaikkia siihen kannustavia tekijöitä ja kaikkia turhia mielihaluja.

LUKU 21 Ahmimisen pysyvästä luonteesta, sellaisena kuin sitä kuvaavat eräät filosofit

TÄMÄN VIRHEEN LUONNE ilmaistiin ihailtavasti seuraavan arvoituksen varjolla, jonka eräs vanhimmista esitti keskustelussa eräiden filosofien kanssa, jotka ajattelivat, että he voisivat hänen kristillisen yksinkertaisuutensa vuoksi pilkata häntä kuin maalaisjuntti: ”Isäni”, sanoi hän, ”jätti minut monien velkojien kynsiin. Kaikille muille olen maksanut kaiken, ja olen vapautunut kaikista heidän painostavista vaatimuksistaan; mutta yhtä en pysty tyydyttämään edes päivittäisellä maksulla.”” Ja kun he eivät ymmärtäneet arvoituksen merkitystä ja pyysivät häntä kipeästi selittämään sen: ”Olin”, sanoi hän, ”luonnollisessa tilassani monien vikojen ympäröimänä. Mutta kun Jumala innoitti minut kaipaamaan vapautta, minä, hylkäsin tämän maailman ja samalla luovuin kaikesta omaisuudestani, jonka olin perinyt isältäni, ja näin tyydytin heidät kaikki kuin painostavat velkojat ja vapautin itseni kokonaan heistä. Mutta en koskaan kyennyt kokonaan pääsemään eroon mässäilyn yllykkeistä. Sillä vaikka vähennän nauttimani ruuan määrän mahdollisimman pieneksi, en voi kuitenkaan välttyä sen päivittäisten kehotusten voimalta, vaan minun on jatkuvasti ”tainnutettava” sitä ja suoritettava ikään kuin loputtomia maksuja tyydyttämällä sitä jatkuvasti ja maksettava loputtomia tiemaksuja sen vaatimuksesta.” Sitten he julistivat, että tämä mies, jota he olivat tähän asti halveksineet hölmöläisenä ja maalaisjunttina, oli ymmärtänyt perusteellisesti filosofian ensimmäiset periaatteet eli eettisen koulutuksen, ja he ihmettelivät, että hän oli luonnon valossa voinut oppia sen, mitä mikään koulu tässä maailmassa ei olisi voinut hänelle opettaa, kun taas he itse eivät kaikesta vaivannäöstään ja pitkästä koulutuksestaan huolimatta olleet oppineet sitä. Tämä riittää erityisesti ahmimisesta. Palatkaamme nyt siihen keskusteluun, jossa olimme alkaneet pohtia vikojemme yleistä suhdetta toisiinsa.

LUKU 22.Miten Jumala ennusti Aabrahamille, että Israelin täytyisi ajaa pois kymmenen kansaa

KUN Herra puhui Aabrahamin kanssa tulevaisuudesta (asia, josta ette kysyneet), huomaamme, että Hän ei luetellut seitsemää kansaa vaan kymmenen, joiden maan Hän lupasi antaa hänen jälkeläiselleen. Ja tämä luku on selvästi muodostettu lisäämällä siihen epäjumalanpalvelus ja jumalanpilkka, joiden vallassa sekä pakanoiden uskonnottomat joukot että juutalaisten jumalanpilkka olivat ennen Jumalan tuntemista ja kasteen armoa, kun he asuivat hengellisessä Egyptissä. Mutta kun ihminen on tehnyt luopumisensa ja lähtenyt sieltä pois, ja kun hän on Jumalan armon avulla voittanut ahmimisen ja tullut hengelliseen erämaahan, silloin hän on vapaa näiden kolmen hyökkäyksistä ja joutuu käymään sotaa vain niitä seitsemää vastaan, jotka Mooses luettelee.

LUKU 23. Miten meidän on hyödyllistä ottaa haltuumme heidän maansa

MUTTA se, että meitä kehotetaan omaksi parhaaksemme ottamaan haltuumme noiden kaikkein pahimpien kansojen maat, voidaan ymmärtää tällä tavalla. Jokaisella vialla on sydämessä oma erityinen nurkkauksensa, jonka se vaatii itselleen sielun syvyyksiin ja ajaa Israelin, ts. pyhien ja taivaallisten asioiden tarkastelun, pois eikä lakkaa koskaan vastustamasta niitä. Sillä hyveet eivät voi mitenkään elää rinnakkain vikojen kanssa. ”Sillä mitä osallisuutta on vanhurskaudella vääryyden kanssa? Tai mikä yhteys on valolla pimeyden kanssa?” Mutta heti kun Israelin kansa on voittanut nämä viat, ts. ne hyveet, jotka sotivat niitä vastaan, niin heti siveys täyttää sydämessämme sen paikan, jonka mielisiveellisyyden ja haureuden henki oli miehittänyt. Kärsivällisyys ottaa haltuunsa sen, mitä viha oli pitänyt hallussaan. Sen, mitä kuoleman tuottava suru oli vallannut, ottaa haltuunsa jumalallinen ja iloa täynnä oleva suru. Sen, minkä onnettomuus oli tuhonnut, viljelee heti rohkeus. Ylpeys, jonka ylpeys oli polkenut maahan, jalostuu nöyryydellä; ja kun kukin näistä vioista on karkotettu, niiden paikat (eli taipumus niihin) täyttyvät vastakkaisilla hyveillä, joita kutsutaan osuvasti Israelin lapsiksi, eli sieluksi, joka näkee Jumalan; ja kun nämä ovat karkottaneet kaikki intohimot sydämestä, voimme uskoa, että he ovat pikemminkin saaneet takaisin oman omaisuutensa kuin vallanneet muiden omaisuuden.

LUKU 24. Miten maat, joista kanaanilaiset karkotettiin, oli annettu Seemin jälkeläisille

FOR Kuten vanha perimätieto kertoo, nämä samat kanaanilaisten maat, joihin israelilaiset tuotiin, oli aiemmin jaettu Seemin jälkeläisille maailman jakautuessa, ja sen jälkeen Hamin jälkeläiset valloittivat ne ilkeästi ja väkivalloin ja ottivat ne haltuunsa. Ja tässä näkyy Jumalan vanhurskas tuomio, kun hän karkotti toisten maasta ne, jotka olivat väärässä mielessä ottaneet ne haltuunsa, ja palautti näille muille heidän isiensä muinaisen omaisuuden, joka oli annettu heidän esi-isilleen maailmanjaon yhteydessä. Ja voimme täysin hyvin nähdä, että tämä kuva pätee meidän tapauksessamme. Sillä Jumalan tahto on luonnostaan osoittanut sydämemme omistusoikeuden ei paheille vaan hyveille, jotka Aadamin lankeemuksen jälkeen karkotettiin omasta maastaan syntien kasvattamina, ts. kanaanilaisten toimesta; ja kun ne siis Jumalan armosta meidän ponnistelujemme ja työmme kautta palautetaan takaisin sinne, voimme katsoa, että ne eivät ole vallanneet toisen aluetta, vaan pikemminkin saaneet takaisin oman maansa.

LUKU 25. Eri raamatunkohdat kahdeksan vian merkityksestä

JA näihin kahdeksaan vikaan liittyen meillä on evankeliumissa myös seuraavaa: ”Mutta kun saastainen henki on lähtenyt ihmisestä, hän vaeltaa kuivilla paikoilla etsien lepoa eikä löydä sitä. Silloin hän sanoo: ”Minä palaan kotiini, josta lähdin; ja tullessaan hän löytää sen tyhjänä, lakaistuna ja koristeltuna; silloin hän menee ja ottaa seitsemän muuta henkeä, jotka ovat pahempia kuin hän itse, ja ne menevät sisään ja asuvat siellä; ja sen ihmisen viimeinen tila on tullut pahemmaksi kuin ensimmäinen.”” Katso, aivan kuten edellisissä kohdissa luemme seitsemästä kansasta sen egyptiläisten kansan lisäksi, josta israelilaiset olivat lähteneet, niin myös tässä sanotaan seitsemän saastaisen hengen palaavan sen yhden hengen lisäksi, jonka kuulemme ensin lähtevän ihmisestä. Ja tästä syntien seitsenkertaisesta kannustimesta Salomo antaa Sananlaskuissa seuraavan kuvauksen: ”Jos vihollisesi puhuu sinulle kovaan ääneen, älä suostu häneen, sillä hänen sydämessään on seitsemän pahuutta”, ts. jos ahmimisen henki on voitettu ja alkaa imarrella sinua sillä, että olet nöyryyttänyt sitä, pyytämällä tavallaan, että hellittäisit jotakin siitä kiihkosta, jolla aloitit, ja antaisit sille jotakin enemmän kuin mitä pidättäytymisen oikeat rajat ja ankaran ankaruuden mitta sallivat, älä anna sen alistua, äläkä palaa kuvitellussa turvassa sen hyökkäyksiltä, kun näytät vapautuneen hetkeksi lihallisista himoista, entiseen huolettomuuden tilaan tai entiseen mieltymykseen hyviin asioihin. Sillä tämän kautta se henki, jonka olet voittanut, sanoo: ”Minä palaan kotiini, josta tulin ulos”, ja välittömästi siitä lähtevät synnin seitsemän henkeä osoittautuvat sinulle vahingollisemmiksi kuin se intohimo, jonka aluksi voitit, ja vetävät sinut pian alas pahempiin synteihin.

LUKU Kuinka meidän on, kun olemme voittaneet ahmimisen himon, meidän on pyrittävä hankkimaan kaikki muut hyveet

SEN vuoksi meidän on paastoa ja pidättäytymistä harjoittaessamme varottava, kun olemme voittaneet ahmimisen intohimon, ettemme koskaan anna mielemme jäädä tyhjäksi niistä hyveistä, joita tarvitsemme; vaan meidän on sitäkin hartaammin täytettävä niillä sydämemme sisimmät syvennykset, koska pelkäämme, ettei himon henki palaisi ja löytäisi meidät tyhjinä ja tyhjinä niistä, eikä tyytyisi turvaamaan sisäänpääsyä sinne yksin itselleen, vaan toisi mukanaan sydämeemme tämän seitsenkertaisen syntien kannustimen ja tekisi viimeisestä tilastamme ensimmäistä pahemman. Sillä sielu, joka kerskuu luopuneensa tästä maailmasta ja sen vallassa olevista kahdeksasta viasta, on sen jälkeen likaisempi ja saastaisempi ja joutuu ankarampien rangaistusten kohteeksi kuin silloin, kun se aiemmin oli kotona maailmassa, kun se ei ollut ottanut itselleen sääntöjä eikä munkin nimeä. Sillä näiden seitsemän hengen sanotaan olevan pahempia kuin ensimmäiset, jotka lähtivät liikkeelle, tästä syystä; sillä hyvän rakastaminen, toisin sanoen ahmiminen, ei sinänsä olisi vahingollista, ellei se avaisi ovea muille intohimoille, nimittäin haureudelle, ahneudelle, vihalle, alakuloisuudelle ja ylpeydelle, jotka ovat itsessään selvästi vahingollisia sielulle ja hallitsevat sitä. Ja sen vuoksi ihminen ei koskaan voi saavuttaa täydellistä puhtautta, jos hän toivoo saavansa sen pelkästään pidättäytymisen eli ruumiillisen paaston avulla, ellei hän tiedä, että hänen pitäisi harjoittaa sitä siitä syystä, että kun liha on paaston avulla alennettu, hän voi helpommin astua luetteloihin muita paheita vastaan, koska liha ei ole tottunut ahmimiseen ja ylensyöntiin.

LUKU 27. Että taistelujamme ei käydä vikojamme vastaan samassa järjestyksessä kuin missä ne ovat luettelossa

MUTTA teidän on tiedettävä, että taistelujamme ei käydä kaikkia samassa järjestyksessä, sillä koska mainitsimme, että hyökkäykset eivät aina kohdistu meihin samalla tavalla, niin jokaisen meistä on myös aloitettava taistelu ottaen huomioon erityisesti häneen kohdistuvan hyökkäyksen luonteen, niin että yhden on käytävä ensimmäinen taistelu sitä vikaa vastaan, joka on luettelossa kolmantena, ja toisen sitä vastaan, joka on neljäntenä tai viidentenä. Ja siinä suhteessa kuin viat pitävät meissä valtaa ja niiden hyökkäyksen luonne voi vaatia, niin meidänkin tulisi säädellä taistelujemme järjestystä siten, että voiton ja riemuvoiton onnistumisen onnellinen lopputulos voi varmistaa sydämemme puhtauden ja täydellisen täydellisyyden saavuttamisen. Näin pitkälle abbedissa Serapion puhui meille kahdeksan päävirheen luonteesta, ja hän selitti niin selvästi erilaisia intohimoja, jotka piilevät sisällämme – joiden alkuperää ja yhteyttä, vaikka ne piinasivat meitä päivittäin, emme voineet koskaan aikaisemmin perusteellisesti ymmärtää ja hahmottaa – että tuntui melkein siltä, että näimme ne levittäytyneinä silmiemme eteen kuin peiliin.

VI ABBA TEODORUKSEN KESKUSTELU.

PYHIEN KUOLEMASTA

LUKU 1. Erämaan kuvaus ja kysymys pyhien kuolemasta

Palestiinan alueella lähellä Tekoan kylää, jolla oli kunnia synnyttää profeetta Aamos, on laaja erämaa, joka ulottuu kauas ja laajalle Arabiaan ja Kuolleeseen mereen asti, johon Jordanin purot laskevat ja johon ne hukkuvat ja jossa on Sodoman tuhkat. Tällä alueella asui pitkään täydellisimmän elämän ja pyhyyden omaavia munkkeja, jotka yhtäkkiä tuhoutuivat saraseenien ryöstäjien hyökkäyksen seurauksena: Tiedämme, että sekä lähiseudun piispat että koko Arabian väestö tarttui heidän ruumiisiinsa suurimmalla kunnioituksella, ja heidät talletettiin marttyyrien jäännösten joukkoon, niin että kahden kaupungin ihmisparvet kohtasivat ja kävivät hirvittävää sotaa toisiaan vastaan, ja kamppailussaan he todella ottivat yhteen pyhän saaliin hallussapidosta, samalla kun he kiistelivät keskenään hurskaalla kiihkolla siitä, kummalla heistä oli parempi oikeus haudata heidät ja säilyttää heidän jäännöksiään – toinen osapuoli kerskui sillä, että he olivat lähellä heidän asuinpaikkaansa, toinen sillä, että he olivat lähellä heidän syntymäpaikkaansa. Mutta me olimme tästä järkyttyneitä, ja koska olimme järkyttyneitä joko omasta puolestamme tai joidenkin veljien takia, jotka olivat siitä varsin suuresti pöyristyneet, kysyimme, miksi niin maineikkaat ja hyveelliset miehet joutuivat näin rosvojen surmaamiksi ja miksi Herra salli tällaisen rikoksen palvelijoitaan vastaan, jotta hän antaisi pahojen ihmisten käsiin ne, jotka olivat kaikkien ihailun kohteena; ja niin tulimme surussamme pyhän Theodorin luo, joka oli mies, joka kunnostautui käytännön maalaisjärjellä. Hän nimittäin asui Sellassa, paikassa, joka sijaitsee Nitrian ja Skeetan välissä, viiden mailin päässä Nitrian luostareista ja kahdeksankymmenen mailin pituisen autiomaan erottamana Skeetan erämaasta, jossa me asuimme. Ja kun olimme esittäneet hänelle valituksemme edellä mainittujen miesten kuolemasta ja ilmaisseet hämmästyksemme Jumalan suuresta kärsivällisyydestä, koska Hän sallii niin arvokkaiden miesten tulla tapetuiksi tällä tavoin, niin että ne, joiden pitäisi pyhyytensä painolla pystyä pelastamaan muita tämänkaltaisista koettelemuksista, eivät voineet pelastaa itseään pahojen ihmisten käsistä (ja kysyimme), miksi Jumala sallii niin suuren rikoksen palvelijoitaan vastaan, niin siunattu Teodori vastasi.

LUKU 2. Abba Theodorin vastaus hänelle esitettyyn kysymykseen

TÄMÄ kysymys askarruttaa usein niiden mieltä, joilla ei ole paljon uskoa tai tietoa ja jotka kuvittelevat, että pyhien palkinnot ja palkkiot (joita ei anneta tässä maailmassa, vaan jotka on varattu tulevaa varten) annetaan lyhyen tämän kuolevaisen elämän aikana. Mutta meidän, joiden toivo Kristukseen ei ole vain tässä elämässä, ei pidä, kuten apostoli sanoo, peläten, ettemme olisi ”kaikista ihmisistä kaikkein kurjimpia” (koska emme saa mitään lupauksia tässä maailmassa, menettäisimme ne epäuskomme tähden myös tulevassa maailmassa), virheellisesti seurata heidän käsityksiään, ettemme tietämättömyyttämme todellisesta selityksestä epäröisi ja vapisisi ja epäonnistuisi kiusauksessa, jos huomaamme antautuvamme tällaisille ihmisille; ja pitäisimme Jumalaa epäoikeudenmukaisena tai välinpitämättömänä ihmiskunnan asioiden suhteen – asia, jonka mainitseminen on melkein synti – koska Hän ei suojele kiusauksissaan ihmisiä, jotka elävät oikeamielistä ja pyhää elämää, eikä palkitse hyviä ihmisiä hyvällä ja pahoja ihmisiä pahalla tässä maailmassa; ja siten ansaitsisimme joutua niiden tuomion alle, joita profeetta Sefanja nuhtelee sanoen: ”jotka sanovat sydämissään, ettei Herra tee hyvää eikä tee pahaa”: ” tai ainakin joutua niiden joukkoon, joista meille kerrotaan, että he pilkkaavat Jumalaa tällaisilla valituksilla: ”Jokainen, joka tekee pahaa, on hyvä Herran silmissä, ja sellaiset miellyttävät häntä; sillä missä on totisesti tuomion Jumala?” Lisätään vielä se pilkka, jota kuvataan samalla tavalla seuraavassa: ”Turhaan tekee työtä se, joka palvelee Jumalaa, ja mitä hyötyä on siitä, että me olemme pitäneet hänen säädöksensä ja vaeltaneet murheellisina Herran edessä?”. Sen tähden me nyt kutsumme ylpeitä onnellisiksi, sillä ne, jotka tekevät pahaa, ovat rikastuneet, ja he ovat kiusanneet Jumalaa ja ovat säilyneet.”” Jotta voisimme välttää tämän tietämättömyyden, joka on tämän kaikkein tappavimman erehdyksen juuri ja syy, meidän pitäisi ensinnäkin tietää, mikä on todella hyvää ja mikä pahaa, ja niinpä lopulta, jos ymmärrämme näiden sanojen todellisen raamatullisen merkityksen, eikä väärää suosittua, vältymme uskottomien erehdysten pettämiseltä.

3 LUKU Kolmenlaisista asioista, joita maailmassa on, nimittäin hyvistä, pahoista ja yhdentekevistä

YHTEENSÄ maailmassa on kolmenlaisia asioita, nimittäin hyviä, pahoja ja yhdentekeviä. Ja niinpä meidän tulee tietää, mikä on oikein hyvää ja mikä pahaa ja mikä välinpitämätöntä, jotta uskomme saisi tukea oikeasta tiedosta ja pysyisi lujana kaikissa kiusauksissa. Silloin meidän on uskottava, että pelkästään inhimillisissä asioissa ei ole muuta todellista hyvää kuin ainoastaan sielun hyve, joka johtaa meidät vilpittömällä uskolla jumalallisiin asioihin ja saa meidät jatkuvasti pitäytymään tuossa muuttumattomassa hyvässä. Ja toisaalta meidän ei pitäisi kutsua mitään muuta pahaksi kuin yksinomaan syntiä, joka erottaa meidät hyvästä Jumalasta ja yhdistää meidät pahaan paholaiseen. Mutta välinpitämättömiä ovat ne asiat, jotka voidaan omistajansa mielikuvituksen tai toiveen mukaan liittää jommallekummalle puolelle, kuten esimerkiksi rikkaudet, valta, kunnia, ruumiillinen voima, hyvä terveys, kauneus, itse elämä, ja kuolema, köyhyys, ruumiilliset heikkoudet, vammat ja muut samantapaiset asiat, jotka voivat edistää joko hyvää tai pahaa omistajansa luonteen ja mielikuvituksen mukaan. Sillä rikkaudet ovat usein käyttökelpoisia hyväksemme, kuten apostoli sanoo, joka kehottaa ”tämän maailman rikkaita olemaan valmiita antamaan, jakamaan tarvitseville, kerryttämään itselleen hyvän perustan tulevaa aikaa varten, jotta” tällä tavoin ”he voisivat pitää kiinni todellisesta elämästä”.” Ja evankeliumin mukaan ne ovat hyvä asia niille, jotka ”tekevät itselleen ystäviä epäoikeudenmukaisesta mammonasta”. Ja taas ne voivat vetää huonon suuntaan, kun niitä kerätään vain niiden hamstraamista tai ylellistä elämää varten, eikä niitä käytetä köyhien tarpeiden tyydyttämiseen. Ja että myös valta ja kunnia ja ruumiillinen voima ja hyvä terveys ovat välinpitämättömiä ja käytettävissä jompaan kumpaan (hyvään tai pahaan), voidaan helposti osoittaa siitä, että monet Vanhan testamentin pyhistä nauttivat kaikista näistä asioista ja olivat suuressa varallisuudessa ja korkeimmassa kunnia-asemassa ja siunattuina ruumiillisella voimalla, ja silti tiedetään, että he olivat olleet Jumalalle mitä otollisimpia. Ja päinvastoin niitä, jotka ovat väärin käyttäneet näitä asioita väärin ja vääristäneet niitä omiin tarkoituksiinsa, ei ilman hyvää syytä rangaista tai tuhota, kuten Kuninkaiden kirja osoittaa meille, että näin on usein tapahtunut. Ja että jopa elämä ja kuolema ovat sinänsä yhdentekeviä, sen todistavat Pyhän Johanneksen ja Juudaksen syntymä. Sillä toisen kohdalla hänen elämänsä oli hänelle itselleen niin hyödyllinen, että hänen syntymänsä kerrottiin tuovan iloa myös muille, kuten luemme: ”Ja monet iloitsevat hänen syntymisestään”; mutta toisen elämästä sanotaan: ”Tuolle miehelle olisi ollut hyvä, jos hän ei olisi koskaan syntynytkään.” Edelleen sanotaan Johanneksen ja kaikkien pyhien kuolemasta: ”Oikein kallis on Herran silmissä hänen pyhiensä kuolema.” Mutta Juudaksen ja hänen kaltaistensa kuolemasta sanotaan: ”Jumalattoman kuolema on hyvin paha.” Ja kuinka hyödyllistä ruumiillinen sairaus voi joskus olla, osoittaa meille haavoja täynnä olleen kerjäläisen Lasaruksen siunaus. Sillä Raamattu ei mainitse mitään muita hänen hyviä ominaisuuksiaan tai ansioitaan, vaan ainoastaan tämän tosiasian vuoksi, nimittäin sen, että hän kesti puutteen ja ruumiillisen sairauden äärimmäisellä kärsivällisyydellä, hänet katsottiin arvokkaaksi saamaan siunattu paikka Aabrahamin helmassa. Ja mitä tulee puutteeseen ja vainoon ja vammoihin, joita kaikki pitävät pahoina, niin kuinka hyödyllisiä ja tarpeellisia ne ovat, sen todistaa selvästi tämä tosiasia; nimittäin se, että pyhät eivät ainoastaan koskaan yrittäneet välttää niitä, vaan itse asiassa joko tavoittelivat niitä kaikin voimin tai kestivät ne urheasti ja tulivat siten Jumalan ystäviksi ja saivat palkinnoksi iankaikkisen elämän, kuten siunattu apostoli veisaa: ”Sen tähden minä iloitsen heikkouksistani, häpeästä, tarpeista, vainoista ja ahdistuksista Kristuksen tähden. Sillä kun minä olen heikko, silloin minä olen vahva, sillä voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.”” Ja sen vuoksi niiden, jotka ovat kohonneet tämän maailman suurimmilla rikkauksilla, kunnianosoituksilla ja valtuuksilla, ei pidä katsoa saaneen niistä päähyvää (sillä sen osoitetaan koostuvan ainoastaan hyveestä), vaan ainoastaan jotakin yhdentekevää, sillä aivan kuten hyville ihmisille, jotka käyttävät niitä hyvin ja oikein, ne osoittautuvat hyödyllisiksi ja mukaviksi (sillä ne tarjoavat heille tilaisuuksia hyviin tekoihin ja hedelmiä, jotka kestävät iankaikkiseen elämään), niin niille, jotka väärinkäyttävät rikkauksiaan väärin, ne ovat hyödyttömiä ja sopimattomia, ja ne tarjoavat tilaisuuksia synnille ja kuolemalle.

LUKU 4. Kuinka toinen ei voi pakottaa ketään pahaan vastoin hänen tahtoaan

PIDETÄÄN siis nämä erot selvinä ja kiinteinä ja tiedetään, että ei ole mitään muuta hyvää kuin pelkkä hyve, eikä mitään pahaa kuin pelkkä synti ja erkaantuminen Jumalasta, niin pohtikaamme nyt tarkoin, salliiko Jumala koskaan pahaa pakottaa pyhimyksiään joko itsensä tai jonkun muun toimesta. Ja huomaatte varmasti, että näin ei koskaan tapahdu. Sillä eihän joku muu voi koskaan pakottaa synnin pahaa kenellekään, joka ei suostu ja joka vastustaa, vaan ainoastaan sellaiselle, joka sallii sen itseensä laiskuuden ja sydämensä turmeltuneen halun kautta. Lopulta, kun paholainen oli kaikki pahat keinonsa käytettyään yrittänyt pakottaa siunattua Jobia tähän synnin pahuuteen ja oli paitsi riistänyt häneltä kaikki maalliset hyödykkeet, myös tuon hirvittävän ja täysin odottamattoman onnettomuuden jälkeen menettänyt seitsemän lastaan kuoleman kautta, oli kasannut hänelle hirvittäviä haavoja ja sietämättömiä kidutuksia hänen päänsä latvasta jalkapohjaan, hän yritti turhaan kiinnittää häneen synnin tahran, koska hän pysyi järkähtämättömän lujana kaiken tämän läpi, eikä koskaan saanut itseään suostumaan jumalanpilkkaan.

5 LUKU Vastalause, miten Jumalan voidaan sanoa itse luoneen pahan

GERMANUS: Me luemme usein pyhistä kirjoituksista, että Jumala on luonut pahan tai tuonut sen ihmisten päälle, kuten tässä kohdassa: ”Ei ole ketään minun lisäkseni. Minä olen Herra, eikä ole ketään muuta; minä muodostan valon ja luon pimeyden, minä teen rauhan ja luon pahan.” Ja taas: ”Jos joku on tehnyt jotain, mitä ei voi tehdä, niin se ei ole totta. ”Voiko kaupungissa olla pahaa, jota Herra ei ole tehnyt?”

LUKU Vastaus kysymykseen, jota THEODOROS ehdotti

Joskus pyhässä kirjoituksessa on tapana käyttää epäasianmukaisen termien käytön vuoksi ”pahuutta” ”kärsimyksestä”; ei siksi, että nämä olisivat varsinaisesti ja luonteeltaan pahuutta, vaan siksi, että ne, joiden päälle ne on tuotu heidän hyväkseen, kuvittelevat niiden olevan pahuutta. Sillä kun jumalallinen tuomio järkeilee ihmisten kanssa, sen on puhuttava ihmisten kielellä ja tunteilla. Sillä kun lääkäri terveyden vuoksi hyvällä syyllä joko viiltää tai polttaa haavaumatulehduksesta kärsiviä, sitä pitävät pahana ne, jotka joutuvat sen kestämään. Myöskään kannus ja ruoska eivät ole miellyttäviä levottomalle hevoselle. Lisäksi kaikki kuritus näyttää tällä hetkellä olevan katkera asia niille, joita kuritetaan, kuten apostoli sanoo: ”Nyt kaikki kuritus ei tosin tällä hetkellä näytä tuovan mukanaan iloa, vaan surua; mutta sen jälkeen se tuottaa niille, joita se harjoittaa, mitä rauhallisimpia vanhurskauden hedelmiä”, ja ”joita Herra rakastaa, niitä hän kurittaa, ja ruoskii jokaista poikaa, jonka hän ottaa vastaan; sillä mikä poika on sellainen, jota isä ei oikaisisi”. Ja niinpä pahoja asioita on toisinaan tapana esittää kärsimyksinä, kuten luemme seuraavasta kohdasta: ”Ja Jumala katui sitä pahaa, jonka hän oli sanonut tekevänsä heille, eikä tehnyt sitä.” Ja taas: ”Sillä Sinä, Herra, olet armollinen ja laupias, kärsivällinen ja hyvin laupias ja valmis katumaan pahaa”, ts. kärsimyksiä ja menetyksiä, jotka Sinun on pakko tuoda meille syntiemme palkaksi. Ja eräs toinen profeetta, joka tietää, että nämä ovat joillekin ihmisille hyödyllisiä, eikä todellakaan mistään kateudesta heidän turvallisuudestaan, vaan heidän hyväänsä silmällä pitäen, rukoilee näin: ”Lisää heille pahuutta, Herra, lisää pahuutta maan ylpistyneille.” Ja Herra itse sanoo: ‘Katso, minä tuon heille pahuutta’, toisin sanoen murheita ja menetyksiä, joilla heitä toistaiseksi kuritetaan heidän sielunsa terveyden vuoksi, ja niin he joutuvat lopulta palaamaan ja kiiruhtamaan takaisin Minun luokseni, jota he vaurautensa aikana halveksivat. Emmekä siis voi mitenkään väittää, että nämä ovat alun perin pahoja; sillä monille ne edistävät heidän hyvyyttään ja tarjoavat tilaisuuksia iankaikkiseen autuuteen, ja siksi (palatakseni esitettyyn kysymykseen) kaikkia niitä asioita, joita vihollisemme tai muut ihmiset luulevat meidän päällemme pahoina aiheuttavan, ei pitäisi laskea pahoiksi, vaan välinpitämättömiksi asioiksi. Sillä lopulta ne eivät ole sitä, mitä se ajattelee, joka ne raivossaan ja kiukussaan on tuonut meidän päällemme, vaan sitä, mitä se tekee niistä, joka ne kestää. Ja niinpä kun kuolema on tuotu pyhimyksen päälle, meidän ei pidä ajatella, että hänelle on tapahtunut paha, vaan välinpitämätön asia, joka on pahalle paha, kun taas hyvälle se on lepoa ja vapautta pahoista. ”Sillä kuolema on lepoa ihmiselle, jonka tie on kätketty.” Ja niinpä hyvä ihminen ei kärsi siitä mitään menetystä, koska hän ei kärsi mitään outoa, vaan vihollisen rikoksen kautta hän vain saa (eikä ilman iankaikkisen elämän palkkiota) sen, mikä hänelle olisi tapahtunut luonnon kulussa, ja maksaa ihmisen kuoleman velan, joka on väistämättömän lain mukaan maksettava, kaikkein hedelmällisimmän intohimon korolla ja suuren palkkion palkkiolla.

LUKU Kysymys siitä, onko hyvän ihmisen kuoleman aiheuttaja syyllinen, jos hyvä ihminen hyötyy hänen kuolemastaan

GERMANUS: No niin, jos hyvä ihminen ei vain kärsi mitään pahaa tulemalla tapetuksi, vaan hän itse asiassa saa kärsimyksestään palkkion, miten voimme syyttää ihmistä, joka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa vaan hyvää tappamalla hänet?

8 LUKU Vastaus edelliseen kysymykseen

TEODOROS Me puhumme asioiden todellisista ominaisuuksista, jotka ovat hyviä ja pahoja ja joita kutsumme välinpitämättömiksi, emmekä niiden ihmisten luonteista, jotka näitä asioita tekevät. Kenenkään pahan tai ilkeän miehen ei myöskään pitäisi jäädä rankaisematta siksi, että hänen paha tekonsa ei kyennyt vahingoittamaan hyvää ihmistä. Sillä oikeamielisen miehen kestävyydestä ja hyvyydestä ei ole hyötyä sille, joka on hänen kuolemansa tai kärsimyksensä aiheuttaja, vaan ainoastaan sille, joka kärsivällisesti kestää sen, mitä hänelle on aiheutettu. Ja niinpä toista rangaistaan oikeutetusti raa’asta julmuudesta, koska hän tarkoitti vahingoittaa häntä, kun taas toinen ei kuitenkaan kärsi mitään pahaa, koska hän sydämensä hyvyydessä kestää kärsivällisesti kiusauksensa ja kärsimyksensä ja saa siten aikaan sen, että kaikki ne asiat, jotka hänelle aiheutettiin pahassa tarkoituksessa, kääntyvät hänen edukseen ja johtavat iankaikkisen elämän autuuteen.

LUKU 9.- Jobin tapaus, kun Job joutui paholaisen kiusaamaksi, ja Herran tapaus, jossa Juudas petti, ja kuinka hyvälle ihmiselle on eduksi niin vauraus kuin vastoinkäymisetkin.

Sillä Jobin kärsivällisyys ei tuottanut mitään hyötyä paholaiselle, koska se teki hänestä paremman ihmisen kiusaustensa kautta, vaan ainoastaan Jobille itselleen, joka kesti ne urheasti; eikä Juudakselle myönnetty vapautusta ikuisesta rangaistuksesta, koska hänen petoksensa edisti ihmiskunnan pelastusta. Sillä meidän ei pidä tarkastella teon tulosta vaan tekijän tarkoitusta. Siksi meidän tulisi aina pitää kiinni tästä väitteestä, nimittäin siitä, että toinen ei voi aiheuttaa pahaa ihmiselle, ellei ihminen ole laiskuudellaan tai sydämen heikkoudellaan myöntänyt sitä; kuten siunattu apostoli vahvistaa tämän mielipiteemme eräässä Raamatun jakeessa: ”Mutta me tiedämme, että kaikki toimii yhdessä niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” Mutta sanomalla: ”Kaikki vaikuttaa yhdessä hyväksi”, hän sisällyttää kaiken yhtä lailla, ei ainoastaan onnekkaat asiat, vaan myös ne, jotka näyttävät olevan onnettomuuksia: joiden läpi Apostoli kertoo meille toisessa paikassa, että hän itse on kulkenut, kun hän sanoo: ”Oikeudenmukaisuuden armourin kautta oikealla ja vasemmalla puolella”, ts.: ”Kunnian ja häpeän kautta, pahan kuulutuksen ja hyvän kuulutuksen kautta, petollisina ja kuitenkin totuudenmukaisina, murheellisina, mutta aina iloitsevina, tarvitsevina ja kuitenkin monia rikastuttavina.” Kaikki ne asiat siis, joita pidetään onnekkaina ja joita kutsutaan ”oikealla kädellä oleviksi”, joita pyhä apostoli nimittää termeillä kunnia ja hyvä kertomus; ja myös ne, jotka luetaan onnettomuuksiksi, joita hän selvästi tarkoittaa häpeällä ja pahalla kertomuksella ja joita hän kuvaa ”vasemmalla kädellä oleviksi”, tulevat täydelliselle ihmiselle ”vanhurskauden haarniska”, jos hän, kun ne tulevat hänen päälleen, kantaa ne urheasti: sillä kun hän taistelee niiden kanssa ja käyttää juuri niitä aseita, joilla häntä vastaan näyttää hyökättävän, ja häntä suojellaan niiden avulla kuin jousella ja miekalla ja tukevalla kilvellä niitä vastaan, jotka tuovat nämä asiat hänen kimppuunsa, hän turvaa kärsivällisyytensä ja hyvyytensä edun ja saavuttaa suuren voiton kestävyydestään juuri niiden vihollistensa aseiden avulla, jotka häntä vastaan heitetään tappaakseen hänet; ja jos vain hän ei riemuitse menestyksestä eikä lannistu epäonnistumisesta, vaan marssii aina suoraan kuninkaan tiellä, eikä väisty tuosta rauhallisuuden tilasta ikään kuin oikealle puolelle, kun ilo voittaa hänet, eikä anna itsensä niin sanotusti ajautua vasemmalle puolelle, kun epäonni valtaa hänet ja suru hallitsee. Sillä ”paljon rauhaa on niillä, jotka rakastavat sinun lakiasi, eikä heille ole kompastuskiveä”. Mutta niistä, jotka liikkuvat sen mukaan, miten erilaiset mahdollisuudet, jotka heille sattuvat, muuttuvat, me luemme: ”Mutta hullu muuttuu kuin kuu.” Sillä aivan kuten sanotaan ihmisistä, jotka ovat täydellisiä ja viisaita: ”Niille, jotka rakastavat Jumalaa, kaikki toimii yhdessä hyväksi”, niin heikoista ja tyhmistä sanotaan, että ‘kaikki on tyhmää ihmistä vastaan’, sillä hän ei saa mitään hyötyä vauraudesta eikä vastoinkäymiset tee häntä paremmaksi. Sillä yhtä paljon hyvyyttä vaatii surujen rohkea kantaminen kuin maltillisuus vauraudessa; ja on aivan varmaa, että se, joka epäonnistuu yhdessä näistä, ei kestä toista. Mutta ihmisen voi helpommin voittaa hyvinvointi kuin onnettomuudet; sillä ne toisinaan hillitsevät ihmistä vastoin hänen tahtoaan ja tekevät hänet nöyräksi ja saavat hänet kaikkein autuaallisimman surun kautta tekemään vähemmän syntiä ja tekevät hänestä paremman; kun taas hyvinvointi paisuttaa mieltä rauhoittavilla mutta mitä vahingollisimmilla imarteluilla ja kun ihminen on varma onnellisuutensa näkymistä, hän syöksyy maahan vielä suuremmalla tuholla.

LUKU 10 Täydellisen miehen erinomaisuudesta, josta kuvaannollisesti puhutaan kaksikätisenä

NÄIN ne ovat sitten ne, joista pyhässä kirjoituksessa kuvaannollisesti puhutaan αμφιδέξιος (amfidéxios), eli kaksikätisenä, kuten Ehudia kuvataan Tuomarien kirjassa, ”joka käytti kumpaakin kättä kuin oikeaa kättä”. Ja tämän voiman voimme myös hengellisesti hankkia, jos käyttämällä oikein ja asianmukaisesti niitä asioita, jotka ovat onnekkaita ja jotka näyttävät olevan ”oikealla kädellä”, sekä niitä, jotka ovat epäonnisia ja kuten sanomme ”vasemmalla kädellä”, saamme ne molemmat kuulumaan oikealle puolelle, niin että se, mikä ikinä ilmaantuukin, osoittautuu meidän tapauksessamme, apostolin sanoja käyttääkseni, ”vanhurskauden aseeksi”. Sillä me näemme, että sisäinen ihminen koostuu kahdesta osasta, ja jos minulle sallitaan tämä ilmaisu, kahdesta kädestä, eikä kukaan pyhistä voi pärjätä ilman sitä, mitä me kutsumme vasemmaksi kädeksi; mutta sen avulla osoitetaan hyveen täydellisyys, jossa ihminen taitavalla käytöllä voi muuttaa molemmat kädet oikeiksi käsiksi. Ja jotta tarkoituksemme kävisi selvemmäksi, pyhimyksellä on oikeana kätenään hengelliset saavutukset, joissa hän on silloin, kun hän kiihkeällä hengellä voittaa halunsa ja intohimonsa, kun hän on vapaa kaikista perkeleen hyökkäyksistä ja kun hän ilman ponnistuksia ja vaikeuksia hylkää ja katkaisee kaikki lihalliset synnit, kun hän on kohonnut maan yläpuolelle ja pitää kaikkea nykyistä ja maallista kevyenä savuna tai turhina varjoina ja halveksii niitä kuin sitä, mikä on katoamassa, kun hän yltäkylläisellä sydämellä ei ainoastaan kaipaa kiihkeimmin tulevaisuutta, vaan näkee sen itse asiassa sitä selvemmin, kun hän saa tehokkaammin ravintoa hengellisistä mietteistä, kun hän näkee taivaalliset salaisuudet kirkkaammin avautuneina hänelle, kun hän vuodattaa rukouksensa Jumalalle puhtaammin ja valmiimmin, kun hän on niin tulehtunut kiihkeästä hengestä, että hän siirtyy sielunsa suurimmalla mahdollisella valmiudella näkymättömiin ja ikuisiin asioihin niin, että hän hädin tuskin uskoo pysyvänsä enää lihassa. Hänellä on myös vasen käsi, kun hän on kietoutunut kiusauksen koettelemuksiin, kun hän on lihallisten himojen kiihkon liekissä, kun hänet sytyttää raivon ja vihan tunne, kun hänet voittaa ylpeyden tai kerskakulutuksen paisuttelu, kun häntä painaa suru, joka vaikuttaa kuolemaan, kun onnettomuuksien juonet ja hyökkäykset ravistelevat häntä kappaleiksi, ja kun hän on menettänyt kaiken hengellisen lämmön ja muuttuu välinpitämättömäksi eräänlaisen haaleuden ja järjettömän surun vallassa, niin että hän ei ainoastaan hylkää hyviä ja sytyttäviä ajatuksia, vaan itse asiassa psalmit, rukous, lukeminen ja vetäytyminen keljaansa käyvät hänen päällensä, ja kaikki hyveelliset harjoitukset tuntuvat sietämättömän ja kauhistuttavan vastenmielisyyden vuoksi menettäneen pelastajansa. Ja kun munkki on tällä tavoin ahdistunut, silloin hän tietää, että hänen kimppuunsa on hyökätty ”vasemmalla kädellä”. Jokainen siis, joka ei suinkaan paisu kerskakulutuksen avulla mistään niistä oikealla kädellä olevista asioista, jotka olemme maininneet, ja joka taistelee miehekkäästi niitä vastaan, jotka ovat vasemmalla kädellä, eikä antaudu epätoivoon ja anna periksi, vaan tarttuu toisaalta kärsivällisyyden haarniskaan harjoittaakseen itseään hyveessä – tämä ihminen voi käyttää molempia käsiä taistelukäsinä, ja jokaisessa teossaan hän osoittautuu voitokkaaksi ja vie voitonpalkinnon sekä siitä vasemman käden olotilasta että taistelukäsistä. Tällaisen palkinnon, luemme, sai siunattu Job, joka varmasti kruunattiin (voitosta) oikealla kädellä, kun hän oli seitsemän pojan isä ja vaelsi rikkaana ja varakkaana miehenä, mutta kuitenkin uhrasi Herralle päivittäin uhreja heidän puhdistamisekseen, koska hän oli huolissaan siitä, että he osoittautuisivat mieluisiksi ja rakkaiksi Jumalalle eikä itselleen, kun hänen porttinsa olivat avoinna jokaiselle muukalaiselle, kun hän oli ”jalkoja rammoille ja silmiä 738 sokealle”, kun hänen lampaidensa villa lämmitti kärsivien hartioita, kun hän oli isä orvoille ja aviomies leskille, kun hän ei edes sydämessään iloinnut vihollisensa kaatumisesta. Ja taas sama mies oli se, joka vielä suuremmalla hyveellä voitti vastoinkäymiset vasemmalla kädellä, kun häneltä riistettiin yhtenä hetkenä seitsemän poikaansa, eikä hän isänä joutunut katkeran surun valtaan, vaan todellisena Jumalan palvelijana iloitsi Luojansa tahdosta. Kun hänestä tuli rikkaan miehen sijasta köyhä, rikkaan sijasta alaston, vahvan sijasta kurja, kuuluisan ja kunniakkaan sijasta halveksittu ja halveksittava, mutta silti hän säilytti järkkymättömän mielenlujuutensa, kun hän lopulta, kaiken varallisuutensa ja omaisuutensa menettäneenä, asettui lantakalliolle asumaan ja kuin joku oman ruumiinsa ankara pyöveli raaputti ruukkusilpulla esiin puhjenneita aineksia, ja kun hän syvälle haavoihinsa sormiaan upottaen kiskoi joka puolelta matoja hänen raajoistaan. Ja kaikessa tässä hän ei koskaan vaipunut epätoivoon ja pilkkaan eikä murahtanut lainkaan Luojaansa vastaan. Lisäksi hän myös niin vähän joutui niin katkerien kiusausten painon alle, että sen viitan, joka kaikesta hänen entisestä omaisuudestaan oli jäljellä peittämään hänen ruumistaan ja joka yksin saattoi pelastua paholaisen tuholta, koska hän oli siihen puettu, hän repi ja heitti pois ja peitti sillä vapaaehtoisesti kestämänsä alastomuuden, jonka kauhea ryöstäjä oli tuonut hänen päälleen. Myös päänsä hiukset, jotka olivat ainoat, jotka olivat jääneet koskemattomiksi kaikista hänen entisen loistonsa jäänteistä, hän ajeli ja heitti kiduttajalleen, ja leikkaamalla pois myös sen, minkä hänen raakalaismainen vihollisensa oli jättänyt hänelle, hän riemuitsi hänen ylleen ja pilkkasi häntä tuolla taivaallisella huudollaan: ”Jos me olemme saaneet Herran kädestä hyvää, eikö meidän pitäisi saada myös pahaa? Alastomana minä lähdin äitini kohdusta, ja alastomana minä palaan sinne. Herra on antanut ja Herra on ottanut pois; niin kuin Herra on tahtonut, niin on tapahtunut; siunattu olkoon Herran nimi.”” Minun pitäisi myös hyvällä syyllä kutsua Joosefia kaksikätiseksi, sillä hyvinvoinnissa hän oli hyvin rakas isälleen, hellä veljilleen, Jumalalle otollinen; ja vastoinkäymisissä hän oli siveä ja uskollinen Herralle, vankilassa hän oli hyvin ystävällinen vangeille, unohteli vääryyksiä, oli antelias vihollisilleen; ja veljilleen, jotka olivat kateellisia hänelle ja sikäli kuin se oli heidän vallassaan, hänen murhaajilleen, hän osoittautui paitsi herttaiseksi, myös tosiasiassa armolliseksi. Näitä miehiä ja heidän kaltaisiaan kutsutaan siis oikeutetusti αμφιδέξιος (amfidéxios), eli kaksikätisiksi. Sillä he voivat käyttää kumpaakin kättä kuin oikeaa kättä, ja käydessään läpi ne asiat, jotka apostoli luettelee voivat oikeudenmukaisesti sanoa: ”Oikeudenmukaisuuden aseistuksen läpi oikealla ja vasemmalla kädellä, kunnian ja häpeän läpi, pahan ja hyvän kertomuksen läpi jne.”. Ja tästä oikeasta ja vasemmasta kädestä Salomo puhuu Laulujen laulussa morsiamen persoonassa seuraavasti: ”Hänen vasen kätensä on pääni alla, ja hänen oikea kätensä syleilee minua.” Ja vaikka tämä kohta osoittaa, että molemmat ovat hyödyllisiä, se asettaa kuitenkin toisen pään alle, koska onnettomuuksien pitäisi olla sydämen hallinnan alaisia, koska ne ovat hyödyllisiä vain tähän; nimittäin kouluttamaan meitä joksikin aikaa ja kurittamaan meitä pelastuksemme vuoksi ja tekemään meidät täydellisiksi kärsivällisyyden asiassa. Mutta oikea käsi, jonka hän toivoo aina takertuvan häneen, vaaliakseen häntä ja pitääkseen hänet kiinni sulhasen siunatussa syleilyssä ja liittääkseen hänet erottamattomasti häneen. Silloin me olemme kaksikätisiä, kun ei yltäkylläisyys eikä puute vaikuta meihin, ja kun ensimmäinen ei houkuttele meitä vaarallisen huolimattomuuden ylellisyyteen, kun taas jälkimmäinen ei vedä meitä epätoivoon ja valitukseen, vaan kun, kiittäen Jumalaa kummassakin tapauksessa yhtä lailla, saamme yhtä ja samaa hyötyä hyvästä ja huonosta onnesta. Ja sellainen tuo aidosti kaksimielinen mies, pakanoiden opettaja, todistaa olleensa itsekin, kun hän sanoo: ”Sillä minä olen oppinut, missä tilassa tahansa olenkin, tyytymään siihen”. Minä tiedän sekä miten tulla nöyrtyneeksi että miten olla yltäkylläinen: kaikkialla ja kaikessa minua on opetettu sekä olemaan kylläinen että nälkäinen, sekä olemaan yltäkylläinen että kärsimään puutetta. Minä voin tehdä kaiken Hänessä, joka minua vahvistaa.”

LUKU Kahdenlaisista koettelemuksista, jotka kohtaavat meidät kolmella tavalla

KATSOKAA siis, että vaikka sanomme, että koettelemukset ovat kaksijakoisia, eli vauraudessa ja vastoinkäymisissä, teidän on kuitenkin tiedettävä, että kaikkia ihmisiä koetellaan kolmella eri tavalla. Usein heidän koettelemuksensa vuoksi, joskus heidän parantumisensa vuoksi, ja m joissakin tapauksissa siksi, että heidän syntinsä ansaitsevat sen. Heidän koettelemuksekseen, kuten luemme, että siunattu Aabraham ja Job ja monet pyhät kestivät lukemattomia koettelemuksia, tai kuten Mooses sanoo kansalle Mooseksen 5. Mooseksen kirjassa: ”Ja muista kaikki se tie, jonka Herra, sinun Jumalasi, on vienyt sinut neljänkymmenen vuoden ajan erämaan läpi ahdistellakseen sinua ja koetellakseen sinua ja saadakseen selville, mitä sydämessäsi oli, tahdotko pitää hänen käskynsä vai et”, ja tämä, jonka löydämme Psalmeista: ”Minä koettelin sinut riidan vesillä.” Myös Jobille: ”Luuletko, että olen puhunut jostain muusta syystä kuin siksi, että sinut nähtäisiin vanhurskaaksi?” ”Luuletko, että olen puhunut jostain muusta syystä kuin siksi, että sinut nähtäisiin vanhurskaaksi?” Mutta parannuksen vuoksi, kun Jumala kurittaa vanhurskaitaan joidenkin pienten ja vähäpätöisten syntien tähden tai kohottaakseen heidät korkeampaan puhtauden tilaan, ja antaa heidät erilaisten koettelemusten alaisiksi, jotta Hän voisi puhdistaa pois kaikki heidän saastaiset ajatuksensa ja, profeetan sanaa käyttäen, ”kuonan”, ”, jotka hän näkee heidän salaisiin osiinsa kertyneen, ja voi näin siirtää heidät kuin puhtaan kullan tulevalle tuomiolle, sillä hän ei salli mitään sellaista, mitä tuomion tuli ei voisi heissä enää havaita, kun se tämän sanonnan mukaisesti tutkii heidät sen jälkeen rangaistuksellisilla kärsimyksillä: ”Monet ovat vanhurskaiden ahdistukset.” ”Monet ovat vanhurskaiden ahdistukset.” Ja: ”Poikani, älä laiminlyö Herran kuritusta äläkä väsy, kun Hän nuhtelee sinua. Sillä ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, ja ruoskii jokaista poikaa, jonka hän ottaa vastaan. Sillä mikä poika on sellainen, jota isä ei oikaisisi? Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisia, niin te olette äpäröitä ettekä poikia.” Ja ilmestyskirjassa: ”Niitä, joita minä rakastan, minä nuhtelen ja kuritan.” Heille Jeremia on puhunut seuraavat sanat Jumalan persoonassa Jerusalemin hahmon alla: ”Sillä minä hävitän kokonaan kaikki kansat, joiden sekaan olen sinut hajottanut, mutta sinua en hävitä kokonaan, vaan rankaisen sinua tuomiolla, ettet näyttäisi itsellesi viattomalta.”” Ja tämän elämää antavan puhdistumisen puolesta Daavid rukoilee sanoessaan: ”Koettele minua, Herra, ja koettele minua; käännä minun ohjakseni ja sydämeni.” Myös Jesaja, joka tuntee hyvin tämän koetuksen arvon, sanoo: ”Herra, korjaa meidät, mutta tuomiolla, älä vihassasi”. Ja taas: ”Ja jälleen: ”Minä kiitän sinua, Herra, sillä sinä suututit minut: Sinun vihasi on kääntynyt pois, ja sinä olet lohduttanut minua.”” Mutta rangaistukseksi synneistä annetaan koettelemuksen iskuja, kuten siinä, missä Herra uhkaa lähettää vitsauksia Israelin kansan päälle: ”Minä lähetän heidän päälleen petojen hampaat ja maan päällä kulkevien otusten raivon” ja ‘Turhaan minä olen lyönyt teidän lapsianne, he eivät ole ottaneet vastaan kuritusta’.” Psalmeissa myös: ”Monet ovat syntisten vitsaukset.” Ja evankeliumissa: ”Katso, sinä olet terve; älä nyt enää tee syntiä, ettei sinulle tapahtuisi pahempaa.” Löydämme tosin myös neljännen tavan, jolla tiedämme Raamatun auktoriteetin perusteella, että jotkin kärsimykset on tuotu meidän päällemme yksinkertaisesti Jumalan kirkkauden ja hänen tekojensa ilmentämiseksi, näiden evankeliumin sanojen mukaan: ”Eikä tämä ihminen tehnyt syntiä eikä hänen vanhempansa, vaan että Jumalan teot tulisivat hänessä ilmi”, ja taas: ”Ei tämä ihminen eikä hänen vanhempansa tehneet syntiä, vaan että Jumalan teot tulisivat hänessä ilmi: ”Tämä sairaus ei ole kuolemaksi, vaan Jumalan kirkkaudeksi, että Jumalan Poika kirkastuisi sen kautta.”” On myös muunlaisia kostoja, joilla jotkut, jotka ovat ylittäneet jumalattomuuden rajat, lyötyjä tässä elämässä, kuten luemme, että Daatania ja Abiramia tai Korahia rangaistiin, tai ennen kaikkea niitä, joista apostoli puhuu: ”Sen tähden Jumala antoi heidät paheellisiin intohimoihin ja turmeltuneeseen mieleen”, ja tätä on pidettävä pahempana kuin kaikkia muita rangaistuksia. Sillä näistä psalmisti sanoo: ”He eivät ole ihmisten töissä, eikä heitä ruoskitaan niin kuin muita ihmisiä.” Sillä he eivät ole sen arvoisia, että heidät parannetaan Herran käynnillä, joka antaa elämän, ja vitsauksilla tässä maailmassa, koska ”epätoivossaan he ovat antaneet itsensä irstailulle, kaiken eksytyksen tekemiselle, saastaisuudelle”, ja koska kovettamalla sydämensä ja tottumalla ja tottumalla syntiin he ovat päässeet yli puhdistuksesta tässä lyhyessä elämässä ja rangaistuksesta nykyisessä maailmassa: miehet, joita profeetan pyhä sana näin moittii: ”Minä tuhosin osan teistä, niin kuin Jumala tuhosi Sodoman ja Gomorran, ja te olitte kuin tulisoihtu, joka oli revitty pois tulelta; mutta te ette palanneet minun luokseni, sanoo Herra”, ja Jeremia: ”Minä olen tappanut ja tuhonnut sinun kansasi, mutta he eivät ole vielä palanneet teiltään.” Ja taas: ”Ja Jeremiah, sinä et ole enää tehnyt sitä, koska et ole tehnyt sitä: ”Sinä olet lyönyt heitä, mutta he eivät ole murheissaan: Sinä olet ruhjonut heitä, mutta he eivät ole suostuneet ottamaan vastaan kuritusta; he ovat tehneet kasvonsa kovemmiksi kuin kallio, he eivät ole suostuneet palaamaan.”” Ja kun profeetta näkee, että kaikki tämän elämän parannuskeinot ovat olleet turhia heidän parantamisekseen ja että he ovat jo ikään kuin epätoivoissaan heidän elämänsä suhteen, hän julistaa: ”Palkeet ovat epäonnistuneet tulessa, löyly on turhaan sulanut, sillä heidän pahat tekonsa eivät ole hävinneet. Kutsukaa heitä kadotushopeaksi, sillä Herra on hyljännyt heidät.” Ja näin Herra valittaa, ettei Hän ole turhaan soveltanut tätä tervehdyttävää puhdistusta tulen avulla niihin, jotka ovat paatuneet synneissään, Jerusalemin persoonassa, joka on kauttaaltaan kuoriutunut syntiensä ruosteen peittämäksi, kun Hän sanoo: ”Asettakaa se tyhjänä palavien hiilien päälle, että se kuumenisi ja sen vaski sulaisi, ja sen saastat sulaisivat sen keskellä. Suurta vaivaa on tehty, eikä sen suuri ruoste ole lähtenyt pois, ei edes tulella. Sinun saastaisuutesi on kauhistuttava, sillä minä halusin puhdistaa sinut, etkä sinä ole puhdistunut saastaisuudestasi.” Niinpä kuin taitava lääkäri, joka on kokeillut kaikki pelastavat parannuskeinot ja näkee, ettei ole enää mitään lääkettä jäljellä, jota voisi soveltaa heidän tauteihinsa, Herra on tavallaan voitettu heidän vääryyksistään ja joutuu luopumaan tuosta ystävällisestä kurituksestaan, ja niinpä hän tuomitsee heidät sanomalla: ”Minä en enää suutu sinulle, ja sinun kiivautesi on poistunut sinusta.” ”Minä en enää suutu sinulle, ja sinun kiivautesi on poistunut sinusta.” Mutta toisista, joiden sydän ei ole kovettunut synnissä pysymisen vuoksi ja jotka eivät tarvitse tuota ankarinta ja (jos niin saan sanoa) syövyttävintä lääkettä, vaan joiden pelastukseksi riittää elämää antavan sanan opetus – heistä sanotaan: ”Minä parannan heitä kuulemalla heidän kärsimyksensä.” Tiedämme hyvin, että on muitakin syitä sille rangaistukselle ja kostolle, joka langetetaan niille, jotka ovat raskaasti syntiä tehneet – ei siksi, että heidän rikoksensa sovitettaisiin tai että heidän syntiensä jäljet pyyhittäisiin pois, vaan siksi, että elävät saataisiin pelkäämään ja että he muuttaisivat elämäänsä. Ja me näemme selvästi, että nämä rangaistukset langetettiin Jerobeamille, Nebatin pojalle, ja Baasalle, Aijan pojalle, sekä Ahabille ja Iisebelille, kun jumalallinen nuhde julistaa näin: ”Katso, minä tuotan sinulle pahaa ja hävitän jälkeläisesi ja tapan Ahabista jokaisen miespuolisen ja sen, joka on sulkeutunut ja viimeinen Israelissa. Ja minä teen sinun huoneesi Jerobeamin, Nebatin pojan, huoneen kaltaiseksi ja Baasan, Aijan pojan, huoneen kaltaiseksi sen tähden, mitä olet tehnyt minun vihastuttamisekseni ja Israelin synnintekoon saattamiseksi. Koirat syövät Iisebelin Jisreelin pellolla. Jos Ahab kuolee kaupungissa, koirat syövät hänet, mutta jos hän kuolee kedolla, taivaan linnut syövät hänet.” Ja tämä, joka uhataan kaikkein suurimpana uhkana: ‘Sinun kuollutta ruumistasi ei saa viedä isiesi haudalle.’ Tämä uhkaus on myös kaikkein suurin: ”Sinun kuollutta ruumistasi ei saa viedä isiesi haudalle.” Kyse ei ollut siitä, että tämä lyhyt ja hetkellinen rangaistus riittäisi puhdistamaan pois sen, joka ensimmäisenä teki kultaiset vasikat ja johti kansan pysyvään syntiin ja pahaan eroon Herrasta, – tai noiden muiden lukemattomat ja häpeälliset rienaukset, vaan siitä, että heidän esimerkkinsä kautta pelko noista rangaistuksista, joita he pelkäsivät, saattaisi lankeaa myös muihin, jotka, koska he ajattelivat vähän tulevaisuutta tai jopa eivät uskoneet siihen lainkaan, liikuttuisivat vain nykyisten asioiden huomioon ottamisesta; ja että tämän Hänen ankaruutensa osoituksen ansiosta he tunnustaisivat, että Jumalan majesteetilla korkeuksissa ei ole puutetta ihmisten asioista ja heidän jokapäiväisistä tekemisistään huolehtimisesta, ja että he näin sen kautta, mitä he suuresti pelkäsivät, näkisivät sitä selvemmin Jumalassa kaikkien tekojensa palkitsijan. Me huomaamme tosin, että kevyemmistäkin virheistä jotkut miehet ovat saaneet tässä maailmassa saman kuolemantuomion kuin se, jolla niitä miehiä rangaistiin, jotka, kuten edellä sanoimme, olivat jumalanpilkan irti päästön tekijöitä: kuten kävi sille miehelle, joka keräsi keppejä sapattina, sekä Ananiakselle ja Sapfiralle, jotka epäuskon synnistä johtuen pidättelivät osan tavaroistaan: ei siksi, että heidän syntiensä syyllisyys olisi ollut yhtä suuri, vaan siksi, että he olivat ensimmäiset, jotka havaittiin uudenlaisessa rikkomuksessa, ja siksi oli oikein, että niin kuin he olivat antaneet muille esimerkin synnistä, niin myös heidän oli annettava heille esimerkki rangaistuksesta ja pelosta, jotta jokainen, joka yrittäisi jäljitellä heitä, tietäisi, että (vaikka hänen rangaistuksensa lykkääntyisikin tässä elämässä) häntä rangaistaisiin samalla tavalla kuin heitä tuonpuoleisessa tuomiopäivän aikana. Ja koska halutessamme käydä läpi erilaisia koettelemuksia ja rangaistuksia näytämme hieman harhautuneen pois aiheestamme, josta sanoimme, että täydellinen ihminen pysyy aina järkkymättömänä kummassakin koettelemuksessa, palatkaamme nyt siihen vielä kerran.

LUKU Kuinka suoraselkäisen ihmisen pitäisi olla kuin leimattava, ei vahaa vaan kovaa terästä

JA niin suoraselkäisen ihmisen mieli ei saisi olla kuin vaha tai mikään muu pehmeä aine, joka aina mukautuu sen muotoon, mikä sitä painaa, ja johon leimataan sen muoto ja painauma ja joka säilyttää sen, kunnes se ottaa toisen muodon saamalla toisen leiman siihen; ja niin käy, ettei se koskaan säilytä omaa muotoaan vaan kääntyy ja vääntyy sen mukaan, mitä siihen painetaan. Mutta hänen pitäisi pikemminkin olla kuin jokin leima kovasta teräksestä, jotta mieli voisi aina säilyttää oikean muotonsa ja muotonsa koskemattomana ja jotta se voisi leimata ja painaa kaikkeen, mitä sille tapahtuu, oman tilansa merkit, kun taas siihen itseensä ei mikään tapahtuva voi jättää y-merkkiä.

13 LUKU Kysymys siitä, voiko mieli pysyä jatkuvasti yhdessä ja samassa tilassa

GERMANUS: Mutta voiko mielemme jatkuvasti säilyttää tilansa muuttumattomana ja pysyä aina samassa tilassa?

LUKU 14. Vastaus kysyjän esittämään seikkoihin

TEODOROS: Joko, kuten apostoli sanoo, ”uudistua mielen hengessä” ja edetä päivittäin ”painamalla eteenpäin sitä, mikä on ennen”, tai jos laiminlyö tämän, varma seuraus on, että palaa taaksepäin ja muuttuu yhä huonommaksi ja huonommaksi. Ja siksi mieli ei voi mitenkään pysyä samassa tilassa. Aivan kuten silloin, kun ihminen yrittää kovalla vedolla pakottaa venettä voimakkaan virran virtaa vastaan, hänen on joko pysäytettävä virran syöksy kätensä voimalla ja noustava näin korkeammalle tai päästämällä kätensä löysälle hänen on pyörähdettävä pää edellä virtaa alaspäin. Sen vuoksi on selvä todiste epäonnistumisestamme, jos huomaamme, ettemme ole saavuttaneet mitään lisää, eikä meidän pitäisi epäillä, ettemme ole menneet kokonaan taaksepäin, aina kun huomaamme, ettemme ole edenneet ylöspäin, koska, kuten sanoin, ihmisen mieli ei voi mitenkään pysyä samassa tilassa, eikä niin kauan kuin hän on lihassa, yksikään pyhistä koskaan saavuta kaikkien hyveiden korkeutta, niin että ne pysyvät muuttumattomina. Sillä jotakin on joko lisättävä niihin tai otettava niistä pois, eikä missään luodussa voi olla sellaista täydellisyyttä, joka ei olisi altis muutoksen tunteelle, kuten luemme Jobin kirjasta: ”Mikä on ihminen, että hän olisi ilman tahraa, ja naisesta syntynyt, että hän näyttäytyisi vanhurskaana?”. Katso, hänen pyhiensä joukossa ei ole ketään muuttumatonta, eikä taivas ole puhdas hänen silmissään.”” Sillä me tunnustamme, että vain Jumala on muuttumaton, jota yksinään puhuttelee näin pyhän profeetan rukous: ”Mutta Sinä olet sama”, ja joka sanoo itsestään: ”Minä olen Jumala, enkä minä muutu”, koska vain Hän on luonnostaan aina hyvä, aina täysi ja täydellinen ja sellainen, johon ei koskaan voida lisätä mitään eikä häneltä voida ottaa mitään pois. Ja niinpä meidän pitäisi aina lakkaamatta ja huolella antautua hyveen hankkimiseen ja harjoittaa sitä jatkuvasti, jottei, jos lakkaamme menemästä eteenpäin, tuloksena olisi välittömästi paluu taaksepäin. Sillä, kuten sanoimme, mieli ei voi pysyä samassa tilassa, tarkoitan ilman, että sen hyvät ominaisuudet lisääntyvät tai vähenevät. Sillä jos emme saa uusia ominaisuuksia, menetämme ne, sillä kun halu edistyä lakkaa, on olemassa vaara, että palaamme takaisin.

LUKU 15. Mitä ihminen menettää lähtemällä pois keljastaan

JA niinpä meidän pitäisi aina pysyä sulkeutuneena keljaamme. Sillä aina, kun ihminen on harhautunut siitä ja palaa tuoreeltaan sinne ja alkaa taas elää siellä, hän järkyttyy ja häiriintyy. Sillä jos hän on päästänyt itsensä irti, hän ei voi ilman vaikeuksia ja tuskia saada takaisin sitä mielen kiinteää tarkoitusta, jonka hän oli saavuttanut jäädessään keljansa; ja koska hän sen kautta on palannut takaisin, hän ei ajattele mitään siitä edistyksestä, jonka hän on menettänyt ja jonka hän olisi varmistanut, jos hän ei olisi sallinut itsensä lähteä keljastaan, vaan pikemminkin onnittelee itseään, jos huomaa saavuttaneensa takaisin sen tilan, josta hän oli pudonnut pois. Sillä aivan kuten kerran menetettyä ja kadonnutta aikaa ei voi enää saada takaisin, niin ei myöskään menetettyjä etuja voi palauttaa: sillä mitä tahansa vakavia mielen aikomuksia jälkikäteen onkaan, ne ovat senhetkisen päivän voittoa ja senhetkiseen aikaan kuuluvaa voittoa, eivätkä korvaa sitä voittoa, joka on kerran ja lopullisesti menetetty.

LUKU 16. Kuinka jopa taivaalliset voimat ylhäällä kykenevät muuttumaan

MUTTA että jopa voimat ylhäällä ovat, kuten sanoimme, alttiita muutokselle, sen osoittavat ne, jotka putosivat niiden joukosta turmeltuneen tahdon vuoksi. Siksi meidän ei pidä ajatella, että niiden luonto on muuttumaton, jotka pysyvät siinä autuaassa tilassa, johon heidät luotiin, vain siksi, että heitä ei ole samalla tavalla johdettu harhaan valitsemaan huonompaa osaa. Sillä on eri asia, että luonto on muuttumattomana, ja eri asia, että ihminen pysyy muuttumattomana hyveellisyyden ponnistelujen avulla ja varjelemalla sitä, mikä on hyvää, muuttumattoman Jumalan armon avulla. Sillä kaikki, mikä on turvattu tai säilytetty huolellisuudella, voidaan myös menettää huolimattomuudella. Ja niin me luemme: ”Älkää kutsuko ketään autuaaksi ennen kuolemaansa”, koska niin kauan kuin ihminen on vielä mukana taistelussa ja, jos saan käyttää ilmaisua, vielä painii – vaikka hän yleensä voittaa ja vie monia voittopalkintoja – hän ei voi koskaan olla vapaa pelosta ja epäilystä epävarmasta lopputuloksesta. Ja siksi ainoastaan Jumalaa kutsutaan muuttumattomaksi ja hyväksi, koska hänen hyvyytensä ei ole ponnistelujen tulos, vaan luonnollista omaisuutta, ja siksi hän ei voi olla muuta kuin hyvä. Ihminen ei siis voi hankkia mitään hyveellisyyttä ilman muutoksen mahdollisuutta, mutta jotta kerran olemassa oleva hyve säilyisi jatkuvasti, sitä on valvottava samalla huolellisuudella ja ahkeruudella, jolla se on hankittu.

LUKU17. Että kukaan ei lankea äkillisellä lankeemuksella

MUTTA emme saa kuvitella, että joku liukastuu ja joutuu onnettomuuteen äkillisen putoamisen kautta, vaan että hän kaatuu toivottoman romahduksen kautta joko siitä, että häntä on petetty aloittamalla harjoittelunsa huonosti, tai siitä, että hänen sielunsa hyvät ominaisuudet ovat pettäneet pitkän mielen huolimattomuuden vuoksi, ja näin hänen virheensä saavat vähitellen jalansijaa hänen päällään. Sillä ”menetys käy ennen tuhoa ja paha ajatus ennen lankeemusta”, aivan kuten ei mikään talo koskaan kaadu maahan äkillisestä romahduksesta, vaan ainoastaan silloin, kun perustuksessa on jokin pitkään jatkunut vika tai kun sen asukkaiden pitkään jatkuneen laiminlyönnin vuoksi se, mikä aluksi oli vain pieni pisara, löytää tiensä läpi, ja niin suojaavat kourut ovat vähitellen raunioituneet, ja pitkään jatkuneen laiminlyönnin seurauksena rako kasvaa suuremmaksi ja murtuu pois, ja aikanaan läpimärkä myrsky ja sade tulvii sisään kuin joki: sillä ”laiskuudesta rakennus sortuu, ja käsien heikkoudesta talo putoaa läpi.” Ja että sama asia tapahtuu hengellisesti sielulle, sen sama Salomo kertoo meille näin toisin sanoin, kun hän sanoo: ”vesi, joka tippuu, ajaa ihmisen ulos talosta”. myrskyisenä päivänä.” Tyylikkäästi hän siis vertaa mielen huolimattomuutta kattoon ja kattotiiliin, joista ei ole huolehdittu, ja joiden kautta ensin vain hyvin vähäiset (niin sanoakseni) intohimojen pisarat tekevät tiensä sieluun; mutta jos niihin ei kiinnitetä huomiota, koska ne ovat vain pieniä ja vähäpätöisiä, niin hyveiden palkit rappeutuvat ja joutuvat synnin suuren myrskyn vietäviksi, jonka kautta ”myrskyisenä päivänä”, ts, kiusauksen aikana, paholaisen hyökkäys hyökkää kimppuumme, ja sielu ajetaan pois hyveiden asuinsijasta, jossa se oli pysynyt niin kauan kuin se säilytti kaiken valppaan huolellisuuden, kuin sille kuuluvassa talossa. Ja niinpä tämän kuultuamme iloitsimme niin suunnattomasti hengellisestä ateriastamme, että se henkinen mielihyvä, jolla tämä kokous meidät täytti, ylitti sen surun, jota olimme aiemmin kokeneet pyhien kuolemasta. Sillä emme ainoastaan saaneet opetusta asioissa, joista olimme olleet ymmällämme, vaan opimme myös tuon kysymyksen esittämisen kautta joitakin asioita, joiden kysymiseen ymmärryksemme oli ollut liian vähäinen.

VII ABBA SERENUKSEN ENSIMMÄINEN KESKUSTELU

MIELEN HORJUMATTOMUUDESTA JA HENGELLISESTÄ PAHUUDESTA

LUKU 1. Abba Serenuksen siveydestä.

Koska haluamme esitellä vakaville mielille abbedissa Serenuksen, suurimman pyhyyden ja raittiuden miehen, joka vastaa kuin peili nimeään ja jota ihailimme ennen kaikkia muita erityisellä kunnioituksella, ajattelemme, että toteutamme toiveemme vain yrittämällä sisällyttää hänen konferenssinsa kirjaamme. Tälle miehelle oli kaikkien muiden hyveiden lisäksi, jotka eivät loistaneet ainoastaan hänen teoissaan ja tavoissaan, vaan Jumalan armosta myös hänen ulkonäössään, annettu erityisellä siunauksella pidättyväisyyden lahja, niin että hän ei koskaan tuntenut itseään häiriintyvän edes luonnollisista yllykkeistä edes nukkuessaan. Ja miten hän Jumalan armon avulla saavutti niin ihmeellisen lihan puhtauden, että se näyttää ylittävän ihmisluonnon edellytykset, minun pitäisi mielestäni ensiksi selittää.

LUKU 2. Edellä mainitun vanhan miehen kysymys ajatustemme tilasta

TÄMÄ mies rukoili silloin yötä päivää rukouksissaan ja paastoissaan ja valvomisissaan väsymättä sydämen ja sielun sisäistä siveyttä, ja kun hän näki, että hän oli saanut sen, mitä oli toivonut ja rukoillut, ja että kaikki lihallisen mielihyvän intohimot hänen sydämessään olivat kuollut, hänet ikään kuin herätti puhtauden suloisin maku, ja syttyi siveyden kiihkosta vielä kiihkeämpään haluun, ja hän alkoi ryhtyä tiukempiin paastoihin ja rukouksiin, jotta tämän himon kuolettaminen, joka Jumalan armosta oli suotu hänen sisäiselle ihmiselleen, ulottuisi myös ulkoiseen puhtauteen, niin että mikään yksinkertainen ja luonnollinen liike, jollainen herättää kiihkoa jopa lapsissa ja pikkulapsissa, ei enää vaikuttaisi häneen. Ja kokemuksen kautta siitä lahjasta, jonka hän oli saanut ja jonka hän tiesi saaneensa ei millään omilla ansioillaan, vaan Jumalan armosta, hän oli sitä kiihkeämmin innostunut hankkimaan myös tämän samalla tavalla, koska hän uskoi, että Jumala voisi paljon helpommin repiä juurineen pois tämän lihan kiihotuksen, (jonka jopa ihmisen taito ja taitavuus joskus tuhoaa juomilla ja lääkkeillä tai veitsen käytöllä), koska hän oli omasta vapaasta lahjastaan antanut sen hengen puhtauden, joka on vielä suurempi asia ja jota ei voi hankkia inhimillisillä ponnisteluilla ja ponnisteluilla. Ja kun hän lakkaamatta rukoillen ja kyynelehtien väsymättä paneutui aloittamaansa anomukseen, tuli hänen luokseen yöllisessä näyssä enkeli, joka näytti avaavan hänen vatsansa ja poistavan hänen suolistostaan eräänlaisen tulisen lihallisen huumorin, heitti sen pois ja palautti kaiken entiselle paikalleen; ja ”katso”, hän sanoi, ”lihasi yllykkeet ovat poistuneet, ja voit olla varma siitä, että olet tänä päivänä saanut sen kestävän ruumiinpuhtauden, jota uskollisesti pyysit”. Riittää, että olemme näin lyhyesti kertoneet tästä Jumalan armosta, joka myönnettiin tälle kuuluisalle miehelle erityisellä tavalla. Mutta katson tarpeettomaksi sanoa mitään niistä hyveistä, joita hänellä oli yhteisesti muiden hyvien ihmisten kanssa, sillä pelkään, ettei tämä erityinen kertomus tämän miehen nimestä näyttäisi riistävän muilta sen, mikä hänestä erityisesti mainitaan. Häntä siis, koska olimme syttyneet mitä suurimmasta halusta keskustella hänen kanssaan ja saada häneltä opetusta, sovimme vierailusta paastonaikana; ja kun hän oli hyvin hiljaa tiedustellut meiltä ajatustemme luonnetta ja sisäisen ihmisemme tilaa ja sitä, mitä apua olimme saaneet sen puhdistamiseen pitkästä erämaassa oleskelustamme, lähestyimme häntä näillä valituksilla:

LUKU 3. Vastauksemme ajatustemme ailahtelevasta luonteesta

Täällä vietetty aika, yksinäisyydessä asuminen ja mietiskely, jonka kautta teidän mielestänne meidän olisi pitänyt saavuttaa sisäisen ihmisen täydellisyys, on tehnyt meille vain tämän, nimittäin opettanut meille sen, mitä emme kykene olemaan, tekemättä meistä sitä, mitä yritämme olla. Emme myöskään tunne, että tämän tiedon avulla olisimme saavuttaneet minkäänlaista kaipaamamme puhtauden kiinteää lujuutta tai voimaa ja lujuutta, vaan ainoastaan hämmennyksen ja häpeän lisääntymistä: Sillä vaikka mietiskelymme kaikessa kurinalaisuudessamme pyrkii tähän päivittäisissä opinnoissamme ja pyrkii vapisevista alkuaskelista saavuttamaan varman ja järkkymättömän taidon ja alkamaan tietää jotakin siitä, minkä se alun perin tiesi vain epämääräisesti tai oli siitä kokonaan tietämätön, ja etenemällä varmoin askelin (niin sanoakseni) kohti tuon kurinalaisuuden edellytyksiä tottuu siihen täydellisesti ilman vaikeuksia, huomaan päinvastoin, että samalla kun kamppailen tässä puhtauden kaipuussani, olen päässyt vain tarpeeksi pitkälle tietääkseni, mitä en voi olla. Ja siksi tunnen, että kaikesta tästä sydämen katumuksesta ei seuraa minulle muuta kuin vaivaa, niin että kyynelten aihetta ei koskaan puutu, enkä kuitenkaan lakkaa olemasta sitä, mitä minun ei pitäisi olla. Ja mitä hyötyä on siis siitä, että olemme oppineet, mikä on parasta, jos sitä ei voi saavuttaa edes silloin, kun se tiedetään; sillä kun olemme tunteneet, että sydämemme päämäärä on suunnattu siihen, mitä olemme aikoneet, mieli palaa huomaamattaan entisiin harhaileviin ajatuksiinsa ja luisuu takaisin entistä kiivaammin, ja sitä vievät pois päivittäiset häiriötekijät ja sitä vetävät lakkaamatta pois lukemattomat asiat, jotka vievät sen vangeiksi, niin että me melkeinpä epätoivoisina odotamme kaipaamaamme parannusta, ja kaikki nämä tarkkailut tuntuvat turhilta. Koska mieli, joka joka hetki harhailee epämääräisesti, kun se palautetaan takaisin Jumalan pelon tai hengellisen mietiskelyn pariin, ennen kuin se on vakiintunut siihen, syöksyy pois ja harhailee; ja kun olemme heränneet ja huomanneet, että se on harhautunut sille asetetusta päämäärästä, ja haluamme palauttaa sen takaisin mietiskelyyn, josta se on harhautunut, ja sitoa sen sydämen lujimmalla tahdolla ikään kuin kahleilla, niin samalla kun yritämme, se liukuu sydämen sisimmästä syvyydestä käärmettäkin nopeammin pois. Siksi me, jotka olemme tämänkaltaisista päivittäisistä harjoituksista tulehtuneet, mutta emme kuitenkaan näe saavamme niistä mitään voimaa ja vakautta sydämeen, olemme voitettuja ja epätoivoisina ajaudumme tähän mielipiteeseen, nimittäin uskomaan, että nämä mielen harhailut eivät johdu mistään omasta virheestämme, vaan luonnostamme johtuvasta viasta, joka ihmisillä on.

LUKU 4. Vanhan miehen puhe sielun tilasta ja sen erinomaisuudesta

SERENUS: On vaarallista tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä ja asettaa hätäisesti laki jonkin asian luonteesta, ennen kuin on keskustellut aiheesta kunnolla ja pohtinut sen todellista luonnetta. Sinun ei myöskään pitäisi, katsoen vain omaa heikkouttasi, uskaltaa esittää arvauksia sen sijaan, että lausuisit tuomion, joka perustuu itse harjoituksen luonteeseen ja arvoon sekä muiden siitä saamiin kokemuksiin. Sillä jos joku, joka ei osannut uida, mutta tiesi, että hänen ruumiinsa paino ei voi tukeutua veteen, haluaisi kokemattomuutensa tarjoaman todisteen perusteella väittää, ettei kukaan kiinteästä lihasta koostuva ihminen voisi mitenkään tukeutua nestemäiseen elementtiin, meidän ei siis pitäisi pitää hänen mielipidettään oikeana, jonka hän näytti esittävän oman kokemuksensa mukaisesti, koska tämä voidaan osoittaa, että se ei ole pelkästään mahdotonta, vaan se on itse asiassa erittäin helppoa, ja muut voivat osoittaa sen mitä selvimmin todistein ja silmämääräisin osoituksin. Ja niinpä nous (νοῦς), ts.mieli, määritellään aeikinitos” (ἀεικίνητος) kai polykinitos” (πολυκίνητος), ts. alati muuttuvaksi ja hyvin muuttuvaksi: niin kuin se on näin kuvattu niin sanotussa Salomon viisaudessa toisilla sanoilla: (καί γεώδης σκῆνος βρίθει νοῦν πολυφρόντιδ), ts. ”Ja maallinen ruumis painaa alas monista asioista huolehtivaa mieltä.”. Tämä ei siis luontonsa mukaisesti voi koskaan pysyä toimettomana, vaan ellei huolehdita siitä, että se voi harjoittaa liikkeitään ja että sillä on jotain, mikä jatkuvasti työllistää sitä, sen on omasta oikullisuudestaan johtuen vaelteleva ja harhaileva kaikenlaisten asioiden parissa, kunnes se pitkän harjoittelun ja päivittäisen käytön – jossa sanotte vaivanneen ne itseänne tuloksetta – tottuneena kokeilee ja oppii, mitä ruokaa muistille sen tulisi valmistaa, jota kohti se voi palauttaa väsymättömän lentonsa ja hankkia voimaa pysymistä varten, ja näin se voi onnistua karkottamaan pois vihollisen vihamielisen vihjauksen, joka sitä häiritsee, ja pysymään siinä tilassa ja tilassa, jota se kaipaa. Meidän ei siis pitäisi lukea tätä sydämemme vaeltelevaa taipumusta ihmisluonnon tai sen Luojan Jumalan syyksi. Sillä onhan se Raamatun totuudenmukainen toteamus, että ”Jumala teki ihmisen suoraselkäiseksi, mutta he itse keksivät monia ajatuksia.” Näiden luonne riippuu sitten meistä itsestämme, sillä sanotaan, että ”hyvä ajatus tulee lähelle niitä, jotka sen tuntevat, mutta viisas ihminen löytää sen”. Sillä missä jokin asia on meidän varovaisuutemme ja ahkeruutemme alainen niin, että se voidaan löytää, siellä, jos sitä ei löydetä, meidän pitäisi totisesti panna se meidän oman laiskuutemme tai huolimattomuutemme syyksi eikä luonnostamme johtuvan vian syyksi. Ja tämän merkityksen kanssa on samaa mieltä myös psalmisti, kun hän sanoo: ”Autuas se mies, jonka apu on sinusta; sydämessään hän on järjestänyt nousunsa.” Näette siis, että on meidän vallassamme asettaa sydämessämme joko ylösnousemukset, eli ajatukset, jotka kuuluvat Jumalalle, tai laskeutumiset, eli ne, jotka vajoavat lihallisiin ja maallisiin asioihin. Ja jos tämä ei olisi meidän vallassamme, Herra ei olisi nuhdellut fariseuksia sanoen: ”Miksi te ajattelette pahaa sydämessänne?” eikä voittanut. Hän on antanut tämän syytöksen profeetan kautta sanoen: ”Ottakaa pois pahat ajatuksenne minun silmistäni” ja ‘Kuinka kauan pahat ajatukset pysyvät teissä?’. Eikä niiden kuin tekojemme luonnetta otettaisi huomioon tuomiopäivänä meidän tapauksessamme, kuten Herra uhkaa Jesajan kautta: ”Katso, minä tulen kokoamaan heidän tekonsa ja ajatuksensa yhteen kaikkien kansojen ja kielten kanssa.” Eikä olisi oikein, että meidät tuomittaisiin tai puolustettaisiin heidän todistuksellaan siinä kauheassa ja hirvittävässä tutkimuksessa, kuten siunattu apostoli sanoo: ‘Heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat toisiaan sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet minun evankeliumini mukaan.’”

LUKU 5. Sielun täydellisyydestä evankeliumin sadanpäämiehen perusteella.

Tästä täydellisestä mielestä on sitten piirretty erinomainen kuva evankeliumin sadanpäämiehen tapauksesta, jonka hyveellisyyttä ja johdonmukaisuutta, jonka ansiosta häntä ei ajatusten ryntäys vienyt harhaan, vaan hän oman harkintakykynsä mukaisesti joko hyväksyi sellaiset, jotka olivat hyviä, tai ajoi helposti pois sellaiset, jotka olivat luonteeltaan vastakkaisia, kuvataan tässä trooppisessa muodossa: ” Sillä minäkin olen mies, joka on auktoriteetin alainen, ja minulla on sotilaita alaisuudessani; ja minä sanon tälle miehelle: mene, ja hän menee; ja toiselle: tule, ja hän tulee; ja palvelijalleni: tee näin, ja hän tekee sen.”” Jos siis mekin ponnistelemme miehekkäästi häiriöitä ja syntejä vastaan ja pystymme saattamaan ne oman hallintamme ja harkintakykymme alaisuuteen, taistelemme lihamme intohimoja vastaan ja tuhoamme ne ja saatamme järjen valtaan ajatuksiemme parven ja karkotamme rintamme edestä meitä vastustaneiden voimien kauheat sotajoukot Herran ristin elävöittävällä viirillä, meidät ylennetään palkkioksi tällaisista voitoista sen hengellisesti ymmärretyn sadanpäämiehen arvoon, johon Mooses mystisesti viittasi, niin kuin luemme 2. Mooseksen kirjasta: ”Aseta itsellesi tuhansien, satojen, viisikymmenien ja kymmenien päämiehet.” ”Aseta itsellesi tuhansien, satojen, viisikymmenien ja kymmenien päämiehet.” Ja niin myös meillä, kun meidät on nostettu tämän arvokkuuden korkeuteen, on sama oikeus ja valta käskeä, niin ettemme joudu ajatusten vietäviksi vastoin tahtoamme, vaan pystymme pysymään niissä, jotka meitä hengellisesti ilahduttavat, ja tarttumaan niihin, käskemällä pahoja ajatuksia poistumaan, ja ne poistuvat, kun taas hyville sanomme: ”Tulkaa”, ja ne tulevat; ja myös palvelijallemme, ts, ruumiille, meidän on samalla tavoin määrättävä, mitä siveyteen ja puhtauteen kuuluu, ja se palvelee meitä ilman mitään vastaväitteitä, eikä enää herätä meissä himon vihamielisiä yllykkeitä, vaan osoittaa kaiken alistuvuutensa hengelle. Ja mikä on tämän sadanpäämiehen aseiden luonne ja mihin tarkoitukseen niitä käytetään taistelussa, kuulkaa, mitä siunattu apostoli julistaa: ”Sotamme aseet”, hän sanoo, ‘eivät ole lihalliset, vaan Jumalan voimat.” Hän kertoo meille niiden luonteen; nimittäin sen, että ne eivät ole lihallisia tai heikkoja, vaan hengellisiä ja Jumalan edessä voimakkaita. Sitten hän ehdottaa seuraavaksi, missä taisteluissa niitä on käytettävä: ”Linnoitusten kukistamiseen, ajatusten puhdistamiseen ja jokaisen korkeuden, joka kohoaa Jumalan tuntemusta vastaan, ja kaiken ymmärryksen vankeuteen saattamiseen Kristuksen kuuliaisuuteen, ja valmiina kostamaan kaiken tottelemattomuuden, kun teidän kuuliaisuutenne on ensin täytetty.” Ja koska, vaikka se onkin hyödyllistä, kuuluu kuitenkin toiselle kerralle käydä nämä yksi kerrallaan läpi, haluan vain, että näette näiden aseiden eri lajit ja niiden ominaispiirteet, koska meidänkin pitäisi aina kulkea ne vyötettynä päällemme, jos aiomme taistella Herran taisteluissa ja palvella evankeliumin sadanpäälliköiden joukossa. ”Ottakaa”, hän sanoo, ”uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan tuliset nuolet.” Usko on siis se, joka pysäyttää himon liekehtivät nuolet ja tuhoaa ne tulevan tuomion pelolla ja uskolla taivaalliseen valtakuntaan. ”Ja rintapanssari”, hän sanoo, ‘rakkauden’. Tämä on todellakin se, joka kiertää rinnan elintärkeät osat ja suojelee sitä, mikä on alttiina turpoavien ajatusten tappaville haavoille, torjuu sitä vastustavat iskut, eikä anna paholaisen nuolien tunkeutua sisäiseen mieheemme. Sillä se ”kestää kaiken, kärsii kaiken, kestää kaiken”. ”Ja kypäräksi pelastuksen toivo”. Kypärä on se, mikä suojaa päätä. Koska siis Kristus on meidän päämme, meidän pitäisi aina kaikissa kiusauksissa ja vainoissa suojella sitä tulevien hyvien asioiden toivossa ja erityisesti säilyttää usko Häneen ehjänä ja tahrattomana. Sillä on mahdollista, että joku, joka on menettänyt muita ruumiinosia, niin heikko kuin hän onkin, voi vielä selvitä hengissä; mutta lyhytkään elinaika ei ulotu kenellekään, jolla ei ole päätä. ”Ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.” Sillä se on ”terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja lävistää sielun ja hengen, nivelten ja luuytimen, ja se on sydämen ajatusten ja aikomusten tuntija”, sillä se jakaa ja katkaisee kaiken lihallisen ja maallisen, mitä se meissä löytää. Ja se, jota nämä aseet suojelevat, on aina suojattu vihollistensa aseilta ja riivaajilta, eikä häntä viedä ryöstäjiensä kahleissa sidottuna, vangittuna ja vangittuna turhien ajatusten vihamieliseen maahan eikä hän kuule profeetan sanoja: ”Miksi olet vanhentunut vieraalla maalla?” Vaan hän seisoo kuin voitokas voittaja siinä ajatusten maassa, jonka hän on valinnut. Ymmärtäisittekö tekin tämän sadanpäämiehen voiman ja rohkeuden, jolla hän kantaa näitä aseita, joista puhuimme aiemmin, ei lihallisena vaan Jumalan voimana? Kuunnelkaa sitä valintaa, jolla kuningas itse merkitsee ja hyväksyy urheat miehet kutsuessaan heidät hengelliseen taisteluun. ”Heikot sanokoot”, sanoo Hän, ‘että minä olen vahva’, ja: ”Se, joka on kärsinyt, tulkoon soturiksi.” Näette siis, että kukaan muu kuin kärsivät ja heikot ihmiset eivät voi taistella Herran taisteluissa, heikkoina tosiaankin sillä heikkoudella, jonka päälle pyöristettynä tuo sadanpäämiehemme evankeliumissa sanoi luottavaisin mielin: ”Sillä kun minä olen heikko, silloin minä olen vahva”, ja taas: ‘sillä voima on tullut täydelliseksi heikkoudessa’.” Josta heikkoudesta yksi profeetoista sanoo: ”Ja se, joka on heikko heidän joukossaan, on oleva kuin Daavidin huone. Sillä kärsivällinen kärsijä taistelee näitä sotia sillä kärsivällisyydellä, josta sanotaan: ”Kärsivällisyys on tarpeellinen teille, että Jumalan tahdon tekemällä saatte palkkion.”

LUKU 6. Sinnikkyydestä ajatusten hoitamisen suhteen

MUTTA saamme omasta kokemuksestamme selville, että voimme ja meidän tulee takertua Herraan, jos olemme saaneet tahtomme sorretuksi ja tämän 755 maailman halut katkaistua, ja meitä opettaa niiden auktoriteetti, jotka keskustellessaan Herran kanssa sanovat kaikessa luottamuksessa: ”Minun sieluni on tarttunut sinuun”, ja: ‘Minun sieluni on tarttunut sinuun’, ja: ‘Minun sieluni on tarttunut sinuun’: ”Minä olen pysynyt kiinni Sinun todistuksissasi, Herra”, ja: ‘Minä olen pysynyt kiinni Sinun todistuksissasi, Herra’: ”Minun on hyvä pysyä tiukasti kiinni Jumalassa”; ja: ”Joka on kiinni Herrassa, on yksi henki.” ”Se, joka on kiinni Herrassa, on yksi henki.” Meidän ei siis pidä uupua näistä mielen harhailuista eikä hellittää kiihkostamme, sillä ”joka viljelee maansa, saa leipää, mutta joka seuraa joutilaisuutta, saa köyhyyttä”. Meidän ei myöskään pidä vaarallisen epätoivon kautta vetäytyä pois tämän valvomisen tarkoituksellisuudesta, sillä ”jokaisessa, joka on huolissaan, on yltäkylläisyyttä, sillä joka on miellyttävä ja vapaa murheesta, se tulee puutteeseen”; ja taas: ”ihminen surussaan tekee työtä itselleen ja saa väkisin aikaan oman tuhonsa.” Lisäksi myös: ”taivasten valtakunta kärsii väkivaltaa, ja väkivaltaiset ottavat sen väkisin”, sillä mitään hyveellisyyttä ei saavuteta ilman ponnistelua, eikä kukaan voi saavuttaa sitä henkistä vakautta, jota hän haluaa, ilman suurta sydämen murhetta, sillä ‘ihminen on syntynyt vaivaan’, ja jotta hän voisi saavuttaa ‘täydellisen ihmisen, Kristuksen täyteyden mitan’, hänen on aina vain oltava valppaana entistäkin suuremmalla ahkeruudella ja ponnisteltava lakkaamattomalla huolellisuudella. Mutta tämän mitan täyteyteen ei kukaan koskaan saavuta, vaan ainoastaan se, joka on sitä etukäteen harkinnut ja jota on nyt koulutettu siihen ja joka on saanut siitä jonkinlaisen esimakua ollessaan vielä tässä maailmassa, ja joka on merkitty Kristuksen kalleimmaksi jäseneksi ja jolla on lihassaan ollut sen ”liitoksen” vakuus, jonka kautta hän voi olla yhdistettynä Hänen ruumiiseensa: joka haluaa vain yhtä asiaa, joka janoaa vain yhtä asiaa, joka ei aina vain tekojaan, vaan jopa ajatuksiaan kohdistaa ainoastaan yhteen asiaan; nimittäin, että hän voisi jo nyt pitää vakuudeksi sen, mitä sanotaan pyhien autuaasta elämästä tuonpuoleisessa; nimittäin sen, että ”Jumala olisi” hänelle ”kaikki kaikessa”.

LUKU Kysymys mielen vaeltelevasta taipumuksesta ja hengellisen pahuuden hyökkäyksistä

GERMANUS: Ehkäpä tätä mielen taipumusta vaelteluun voitaisiin jossakin määrin hillitä, ellei sitä ympäröisi niin suuri vihollisten uoma, joka lakkaamatta ajaa sitä kohti sitä, mitä se ei halua, tai pikemminkin minne sen oman luonteen vaelteleva luonne sitä ajaa. Ja koska sitä ympäröivät niin lukemattomat viholliset, jotka ovat niin voimakkaita ja kauhistuttavia, emme uskoisi, että erityisesti tämä meidän heikko lihamme voisi niitä vastustaa, elleivät teidän sananne rohkaisisi meitä tähän näkemykseen kuin taivaasta tulleet oraakkelit.

8 LUKU Vastaus Jumalan avusta ja vapaan tahdon voimasta

SERENUS: Kukaan, joka on kokenut sisäisen ihmisen ristiriidat, ei voi epäillä, etteivätkö vihollisemme jatkuvasti väijy meitä. Mutta me tarkoitamme, että ne vastustavat edistymistämme siten, että voimme ajatella niiden vain yllyttävän pahoihin asioihin eikä pakottavan. Mutta kukaan ei voisi kokonaan välttää sitä syntiä, jonka he ovat taipuvaisia painamaan sydämeemme, jos voimakas impulssi on läsnä pakottaa meidät (pahaan), aivan kuten se on ehdottaa sitä. Sen vuoksi, niin kuin heissä on runsaasti voimaa yllyttää, niin meissä on runsaasti voimaa torjua ja vapautta hyväksyä. Mutta jos pelkäämme heidän valtaansa ja hyökkäyksiään, voimme myös vaatia Jumalan suojelusta ja apua heitä vastaan, josta luemme: ”Sillä suurempi on Hän, joka on meissä, kuin se, joka on tässä maailmassa.” Ja Hänen apunsa taistelee meidän puolellamme paljon suuremmalla voimalla kuin heidän joukkonsa taistelevat meitä vastaan; sillä Jumala ei ole ainoastaan hyvän ehdottelija, vaan myös sen ylläpitäjä ja vaatija, niin että Hän toisinaan vetää meitä kohti pelastusta jopa vastoin tahtoamme ja tietämättämme. Tästä seuraa, että paholainen ei voi pettää ketään muuta kuin sitä, joka on päättänyt antaa hänelle oman tahtonsa suostumuksen: kuten Saarnaaja selvästi ilmaisee näillä sanoilla: ”Sillä koska ne, jotka nopeasti tekevät pahaa, eivät voi kiistää, niin siksi ihmislasten sydän täyttyy heissä pahaa tekemään.” On siis selvää, että jokainen ihminen menee tästä väärin, nimittäin siitä, että kun pahat ajatukset hyökkäävät hänen kimppuunsa, hän ei heti kohtaa niitä torjumalla ja vastustamalla, sillä sanotaanhan: ”vastusta häntä, niin hän pakenee sinua”.

LUKU Kysymys sielun liitosta paholaisten kanssa

GERMANUS: Mikä, pyydän teitä, on se sielun erittelemätön ja yhteinen liitto noiden pahojen henkien kanssa, jonka avulla ne voivat olla (en sano liittyä vaan) yhdistyneet siihen niin, että ne voivat huomaamattaan puhua sen kanssa ja löytää tiensä sen sisälle ja ehdottaa sille, mitä haluavat, ja yllyttää sitä, mihin haluavat, ja katsoa ja nähdä sen ajatukset ja liikkeet; Ja tuloksena on niin läheinen yhteys heidän ja sielun välillä, että ilman Jumalan armoa on lähes mahdotonta erottaa, mikä johtuu heidän yllyttämisestään ja mikä vapaasta tahdostamme.

LUKU Vastaus siihen, miten saastaiset henget yhdistyvät ihmissieluihin

SERENUS: Ei ole mikään ihme, että henki voi huomaamattomasti yhdistyä henkeen ja käyttää näkymätöntä suostutteluvoimaa siihen, mikä sille sallitaan. Sillä niiden välillä (aivan kuten ihmisten välillä) on jonkinlaista samankaltaisuutta ja sukulaisuutta substanssissa, sillä kuvaus, joka on annettu sielun luonteesta, pätee yhtä hyvin niiden substanssiin. Mutta ei ole mahdollista, että henget istutettaisiin henkiin sisäisesti tai että ne yhdistyisivät niihin siten, että toinen voisi pitää kiinni toisesta; sillä tämä on yksin Jumaluuden todellinen etuoikeus, joka on ainoa yksinkertainen ja aineeton luonto.

LUKU Vastalause, voivatko saastaiset henget olla läsnä niiden sieluissa, jotka ne ovat täyttäneet, tai liittyä niihin

GERMANUS: Tätä ajatusta vastaan on mielestämme riittävästi se, mitä näemme tapahtuvan riivattujen kohdalla, kun he sanovat ja tekevät sellaista, mitä he eivät henkien vaikutuksesta tiedä. Miten sitten voimme kieltäytyä uskomasta, että heidän sielunsa eivät ole yhdistyneet noihin henkiolentoihin, kun näemme, että heistä on tehty niiden välineitä ja että he (hylkäämällä luonnollisen tilansa) antavat periksi niiden liikkeille ja mielialoille siten, että he eivät enää ilmaise omia sanojaan, tekojaan ja toiveitaan vaan riivaajien sanoja, tekoja ja toiveita?

LUKU Vastaus siihen, miten on mahdollista, että saastaiset henget voivat hallita riivattuja

SERENUS: Se, mitä puhutte tapahtuvan demonisten kohdalla, ei ole vastoin väitteitämme; nimittäin, että saastaisen hengen riivaamat sanovat ja tekevät sitä, mitä he eivät halua, ja joutuvat lausumaan sitä, mitä he eivät tiedä; sillä on täysin selvää, että he eivät kaikki ole samalla tavalla henkien vaikutuksen alaisia; sillä joihinkin ne vaikuttavat niin, etteivät he saa pienintäkään käsitystä siitä, mitä he tekevät ja sanovat, kun taas toiset tietävät ja muistavat sen jälkeenpäin. Mutta meidän ei pidä kuvitella, että tämä tapahtuu hengen tunkeutumisen kautta siten, että se tunkeutuu sielun varsinaiseen substanssiin ja ikään kuin yhdistyneenä siihen ja jotenkin siihen pukeutuneena lausuu sanoja ja sanontoja kärsivän suun kautta. Meidän ei nimittäin pitäisi uskoa, että ne voisivat mahdollisesti tehdä näin. Voimme nimittäin selvästi nähdä, että tämä ei johdu sielun menetyksestä, vaan ruumiin heikkoudesta, kun saastainen henki tarttuu niihin jäseniin, joissa sielun voima asuu, ja laskee niiden päälle valtavan ja sietämättömän painon, valtaa sen pahimmalla pimeydellä ja häiritsee sen älyllisiä voimia: kuten näemme joskus tapahtuvan myös viinin, kuumeen tai liiallisen kylmyyden ja muiden ulkopuolelta vaikuttavien sairauksien vuoksi; ja juuri tätä paholaista kiellettiin yrittämästä aiheuttaa autuaalle Jobille, vaikka hän oli saanut vallan lihaansa, kun Herra käski häntä sanoen: ”Katso, minä annan hänet sinun käsiisi; varjele vain hänen sieluaan”, ts. älä heikennä hänen sielunsa istuinta ja tee häntä hulluksi, ja älä nujerra jäljelle jäävää ymmärrystä ja viisautta tukahduttamalla painollasi hänen sydämessään vallitsevaa voimaa.

LUKU 13. Kuinka henki ei voi tunkeutua henkeen ja kuinka Jumala yksin on aineeton

Sillä vaikka henki sekoittuisi tähän raakaan ja kiinteään aineeseen; nimittäin, lihaan (kuten hyvin helposti tapahtuu), pitäisikö meidän siis uskoa, että se voi yhdistyä sieluun, joka on samalla tavalla henki, niin, että se myös samalla tavalla ottaa vastaan oman luontonsa: asia, joka on mahdollinen ainoastaan Kolminaisuudelle, joka on niin kykenevä läpäisemään jokaisen älyllisen luonnon, että se ei voi ainoastaan syleillä ja ympäröidä sitä, vaan jopa tunkeutua siihen ja, vaikka se onkin ruumiitonta, tunkeutua ruumiiseen? Sillä vaikka väitämmekin, että joitakin henkisiä luontoja on olemassa, kuten enkelit, arkkienkelit ja muut voimat, ja toki myös oma sielumme ja ohut ilma, meidän ei kuitenkaan todellakaan pitäisi pitää niitä ruumiittomina. Sillä niillä on omalla tavallaan ruumis, jossa ne ovat olemassa, vaikkakin se on paljon hienompi kuin meidän ruumiimme, apostolin sanojen mukaisesti, kun hän sanoo: ”Ja on olemassa ruumiita taivaallisia ja ruumiita maanpäällisiä”, ja taas: ”Kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään hengellinen ruumis”, mistä käy selvästi ilmi, että ei ole mitään ruumiitonta muuta kuin Jumala yksin, ja sen vuoksi vain Hän voi läpäistä kaikki hengelliset ja älylliset aineet, koska Hän yksin on kokonainen ja kaikkialla ja kaikessa, niin että Hän voi katsella ja nähdä ihmisten ajatukset ja heidän sisäiset liikkeensä ja kaikki sielun syvyydet; sillä vain Hänestä yksin puhui siunattu apostoli sanoessaan: ”Sillä Jumalan sana on nopea ja väkevä ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja lävistävä, jopa sielun ja hengen ja nivelten ja luuytimen erottamiseen asti, ja se on sydämen ajatusten ja aikomusten tuntija; eikä mikään luotu ole näkymätön hänen silmiensä edessä, vaan kaikki on alastonta ja avointa hänen silmilleen.”” Ja siunattu Daavid sanoo: ”Joka muokkaa heidän sydämensä yksi kerrallaan”, ja taas: ”Sillä hän tuntee sydämen salaisuudet”, ja Job myös: ”Sinä, joka yksin tunnet ihmisten sydämet.”

LUKU 14 Vastalause siitä, miten meidän pitäisi uskoa, että paholaiset näkevät ihmisten ajatuksiin

GERMANUS: Tällä tavalla, jonka kuvailet, nuo henget eivät voi mitenkään nähdä meidän ajatuksiimme. Mutta meidän mielestämme on täysin järjetöntä pitää sellaista mieltä, kun Raamattu sanoo: ”Jos sen henki, jolla on voima, nousee sinun päällesi”, ja taas kerran: ”Kun perkele oli pannut Simon Iskariotin sydämeen, että hän pettäisi Herran.” Kuinka voimme sitten uskoa, etteivät ajatuksemme ole niille avoimia, kun tunnemme, että ne useimmiten syntyvät ja niitä vaalitaan niiden ehdotusten ja yllyttämisen avulla?

LUKU 15. Vastaus siihen, mitä paholaiset voivat ja mitä ne eivät voi tehdä ihmisten ajatusten suhteen

SERENUS: Kukaan ei epäile, etteivätkö saastaiset henget voisi vaikuttaa ajatustemme luonteeseen, mutta tämä tapahtuu vaikuttamalla niihin ulkopuolelta käsin tuntuvilla vaikutteilla eli joko taipumuksistamme tai sanoistamme ja niistä mielleyhtymistä, joihin ne näkevät meidän olevan erityisen taipuvaisia. Mutta ne eivät voi mitenkään päästä lähellekään niitä, jotka eivät ole vielä tulleet esiin sielun syvimmistä syvyyksistä. Ja myöskin ajatukset, joita he vihjaavat, olivatpa ne sitten todella tai tavallaan omaksuttuja, he eivät löydä niitä itse sielun luonteesta, ts. siitä sisäisestä taipumuksesta, joka on niin sanoakseni kätkettynä aivan luuytimessä, vaan ulkoisen ihmisen antamista liikkeistä ja merkeistä, kuten esimerkiksi ahneutta vihjatessaan he tietävät, jos he ovat nähneet jonkun munkin kohottavan katseensa huolestuneena ikkunaan tai aurinkoon tai kyselevän innokkaasti, mitä kello on, että hän on myöntänyt ahneuden tunteen. Jos he huoruutta ehdottaessaan näkevät munkin alistuvan rauhallisesti himon hyökkäykseen tai näkevät hänen ruumiinsa olevan levoton tai joka tapauksessa hän ei huokaile niin kuin hänen kuuluisi epäpuhtaan ehdotuksen mielettömyyden alla, he tietävät, että himon tikka on jo kiinnittynyt hänen sieluunsa. Jos he lietsovat yllykkeitä suruun, vihaan tai raivoon, he voivat havaita, ovatko ne juurtuneet sydämeen, ruumiin liikkeistä ja näkyvistä häiriöistä, kun he esimerkiksi huomaavat hänen joko huokailevan hiljaa tai huohottavan närkästyneenä tai vaihtavan väriä; ja näin he ovelasti löytävät vian, johon hän on antautunut. Sillä he tietävät, että jokaista meistä houkuttelee säännönmukaisesti se, jonka yllyttämiseen he näkevät ruumiin eräänlaisesta suostuvasta liikkeestä, että hän on antanut suostumuksensa ja suostumuksensa. Eikä ole mikään ihme, että nuo ilmavoimat havaitsevat tämän, kun näemme, että jopa älykkäätkin ihmiset voivat usein havaita sisäisen ihmisen tilan hänen ilmeestään ja ulkoisesta olemuksestaan ja käytöksestään. Kuinka paljon varmemmin tämän voivat sitten havaita ne, jotka hengellisenä olemuksena ovat varmasti paljon hienovaraisempia ja älykkäämpiä kuin ihmiset.

LUKU 16. Kuva, joka osoittaa, kuinka meille opetetaan, että saastaiset henget tuntevat ihmisten ajatukset

SILLÄ aivan kuten joillakin varkailla on tapana tutkia ihmisten kätkemiä aarteita niissä taloissa, jotka he aikovat ryöstää, ja yön pimeissä hämärissä ripottelevat varovaisin käsin pieniä hiekanjyviä ja löytävät kätketyt aarteet, joita he eivät voi nähdä, siitä helisevästä äänestä, jolla ne vastaavat hiekan putoamiseen, ja pääsevät näin varmoihin tietoihin jokaisesta esineestä ja metallista, joka tavallaan paljastaa itsensä siitä irti saadun äänen avulla; niin myös nämä, tutkiakseen sydämemme aarteita, hajottavat päällemme tiettyjen pahojen vaikutelmien hiekkaa, ja kun he näkevät jonkin niiden luonnetta vastaavan ruumiillisen kiintymyksen syntyvän, he ikään kuin eräänlaisesta helisevästä äänestä, joka lähtee sisimmästä syvennyksestä, tunnistavat, mitä se on, mikä on varastoituna sisäisen ihmisen salaiseen kammioon.

LUKU17. Siitä, että kaikilla paholaisilla ei ole voimaa istuttaa ihmisiin kaikkia himoja

MUTTA meidän pitäisi tietää tämä, että kaikki paholaiset eivät voi istuttaa ihmisiin kaikkia himoja, vaan että tietyt henget hautovat jokaista syntiä, ja että toiset iloitsevat saastaisuudesta ja likaisista himoista, toiset jumalanpilkasta, toiset omistautuvat erityisemmin vihalle ja raivolle, toiset viihtyvät synkkyyden parissa, toiset rauhoittuvat kerskakulttuurilla ja ylpeydellä; ja kukin istuttaa ihmisten sydämeen sen synnin, jossa hän itse nauttii, eivätkä ne voi istuttaa erityisiä paheitaan kaikki kerralla, vaan vuorotellen, sen mukaan kuin ajan tai paikan tilaisuus tai ihminen, joka on avoin niiden vaikutuksille, niitä herättää.

LUKU 18. Kysymys siitä, onko paholaisten keskuudessa havaittavissa hyökkäyksessä järjestystä tai sen muutoksissa järjestelmällisyyttä

GERMANUS: Onko meidän siis uskottava, että pahuus on järjestetty ja niin sanoakseni systematisoitu heidän keskuudessaan siten, että heidän havaitsemissaan muutoksissa on jonkinlainen järjestys ja toteutettu säännönmukainen hyökkäyssuunnitelma, vaikka on selvää, että menetelmää ja järjestelmällisyyttä voi olla vain hyvien ja suoraselkäisten ihmisten keskuudessa, kuten Raamattu sanoo: ”Etsitkö viisautta jumalattomien joukosta etkä löydä sitä; ja: ”Vihollisemme ovat järjettömiä”; ja tämä: ”Jumalattomien keskuudessa ei ole viisautta, rohkeutta eikä neuvoa.”

LUKU 19.Vastaus siihen, missä määrin paholaisten keskuudessa vallitsee yksimielisyys hyökkäyksestä ja sen muutoksista

SERENUS: On totta, että pahojen ihmisten keskuudessa ei ole pysyvää yksimielisyyttä ja että täydellistä sopusointua ei voi vallita edes niiden erityisten vikojen suhteen, jotka vetävät heitä kaikkia puoleensa yhteisesti. Sillä, kuten sanoit, ei voi koskaan olla niin, että järjestelmä ja kuri säilyisivät kurittomien asioiden keskuudessa. Mutta joissakin asioissa, joissa etujen yhteisyys ja välttämättömyys pakottaa siihen tai osallistuminen johonkin hyötyyn suosittelee sitä, heidän on järjestettävä jonkinlainen yhteisymmärrys toistaiseksi. Ja me näemme hyvin selvästi, että näin on tämän hengellisen pahuuden sodan kohdalla; niin että ne eivät ainoastaan noudata aikoja ja muutoksia keskenään, vaan niiden tiedetään itse asiassa erityisesti miehittävän joitakin tiettyjä paikkoja ja vainoavan niitä sitkeästi: Sillä koska niiden täytyy tehdä hyökkäyksensä tiettyjen kiinteiden kiusausten ja tarkoin määriteltyjen syntien kautta ja tiettyinä aikoina, niin me selvästi päätämme tästä, ettei kukaan voi samaan aikaan ja samaan aikaan olla ylpeyden tyhjyyden harhauttama ja haureuden himon lietsoma, eikä samaan aikaan ja samaan aikaan paisua hengellisen ylpeyden törkeän ylimielisyyden paisuttamana ja alistua lihallisen ahneuden nöyryytyksen alaiseksi. Kukaan ei myöskään voi joutua typerän kikatuksen ja naurun valtaan ja samaan aikaan kiihottua vihan pistoista tai ainakaan täyttyä jyrisevän surun tuskista; vaan kaikkien henkien on yksi toisensa jälkeen edettävä sielun kimppuun niin, että kun yksi on voitettu ja vetäytynyt, sen on tehtävä tilaa toiselle hengelle, joka hyökkää sitä vastaan vielä kiivaammin, tai jos se on päässyt voittajana ulos, se kuitenkin luovuttaa sen toisen huijattavaksi.

LUKU 20. Siitä, että vastakkaiset voimat eivät ole yhtä rohkeita ja että kiusauksen tilaisuudet eivät ole niiden hallinnassa

MEIDÄN ei myöskään pitäisi olla tietämättömiä siitä, että niillä kaikilla ei ole samaa kiihkeyttä ja tarmokkuutta eikä tosiaankaan samaa rohkeutta ja pahuutta, ja että aloittelijoiden ja heikkojen ihmisten kanssa taisteluun liittyvät vain heikommat henget, ja kun nämä hengelliset pahuudet on lyöty, niin vähitellen voimakkaampien hyökkäykset kohdistuvat Kristuksen urheilijaan. Sillä ihmisen voiman ja edistymisen mukaan suhteutettuna taistelun vaikeus kasvaa; sillä yksikään pyhistä ei voisi mitenkään kestää niin monien ja niin suurten vihollisten pahuutta, ei voisi vastata heidän hyökkäyksiinsä eikä edes sietää heidän julmuuttaan ja raakuuttaan, ellei meidän kilpailumme armollinen tuomari ja kisojen puheenjohtaja, Kristus itse, tasoittaisi taistelijoiden voimaa ja torjuisi ja hillitsisi heidän ylenmääräisiä hyökkäyksiään ja tekisi kiusauksen ohella myös pakotietä, jotta me voisimme sen kestää.

LUKU 21. Siitä, että paholaiset kamppailevat ihmisten kanssa itse ponnistellen

MUTTA uskomme, että he ryhtyvät tähän kamppailuun ei ilman omaa ponnisteluaan. Sillä heidän kamppailussaan heillä itsellään on jonkinlaista ahdistusta ja masennusta, ja varsinkin silloin, kun he joutuvat vastakkain vahvempien kilpailijoiden, ts. pyhimysten ja täydellisten ihmisten kanssa. Muuten heille ei osoitettaisi mitään kilpailua tai kamppailua, vaan vain pelkkä ihmisten harhauttaminen, ja sellainen, jossa ei ole heidän puoleltaan ahdistusta. Ja kuinka sitten seisoisivat apostolin sanat, joissa hän sanoo: ”Me emme paini lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa paikoissa”, ja tämäkin: ”Niin minä taistelen, en niin kuin joku, joka hakkaa ilmaa”; ja taas ”Minä olen käynyt hyvän taistelun”? Sillä siellä, missä puhutaan taistelusta, yhteenotosta ja taistelusta, täytyy molemmin puolin olla ponnistelua ja ponnistelua ja ahdistusta, ja yhtä lailla täytyy molemmilla olla joko pettymys ja hämmennys heidän epäonnistumisensa vuoksi tai ilo heidän voittonsa seurauksena. Mutta kun joku taistelee helposti ja turvallisesti toista vastaan, joka kamppailee suurella vaivalla, ja kukistaakseen vastustajansa käyttää voimana ainoastaan tahtoaan, sitä ei pitäisi kutsua taisteluksi, kamppailuksi tai riidaksi, vaan eräänlaiseksi epäoikeudenmukaiseksi ja kohtuuttomaksi hyökkäykseksi ja hyökkäykseksi. Mutta he joutuvat totisesti ponnistelemaan, ja kun he hyökkäävät ihmisten kimppuun, he ponnistelevat yhtään vähemmässä määrin varmistaakseen jokaisesta sen voiton, jonka he haluavat saada, ja silloin heihin heitetään takaisin sama sekasorto, joka odotti meitä, jos he olisivat meitä pahimmin voittaneet; niin kuin sanotaan: ”Heidän päänsä, kun he piirittävät minut, heidän omien huultensa työ on heidät valtaava”, ja: ‘Heidän päänsä, kun he piirittävät minut, heidän omien huultensa työ on heidät valtaava’: ”Hänen murheensa kääntyy hänen omaa päätään vastaan”, ja taas: ‘Hänen murheensa kääntyy hänen omaa päätään vastaan’: ”Ansa, jota hän ei tunne, tulkoot hänen kimppuunsa, ja verkko, jonka hän on kätkenyt, saakoon hänet kiinni, ja juuri siihen ansaan hän pudotkoon”, nimittäin siihen, jonka hän on keksinyt ihmisten huijaamiseksi. Silloin he joutuvat myös itse kärsimään, ja niin kuin he vahingoittavat meitä, niin myös me vahingoitamme heitä samalla tavalla, eivätkä he, kun heitä on pahimmillaan, lähde pois ilman hämmennystä; ja kun joku, jolla oli hyvät silmät sisimmässään, näki nämä heidän tappionsa ja kamppailunsa, ja kun hän näki myös, että he vahingoniloisesti iloitsivat yksittäisten ihmisten kaatumisesta ja onnettomuuksista, ja koska hän pelkäsi, ettei hänen oma tapauksensa voisi tuottaa heille tällaista iloa, hän rukoili Herraa sanoen: ”Herra, minä rukoilen:”Valaiskaa minun silmiäni, etten nukkuisi kuolemassa, jottei viholliseni sanoisi: ‘Minä olen voittanut hänet’. Ne, jotka minua ahdistavat, iloitsevat, jos minä liikahdan;” ja: ”Jumalani, älä anna heidän iloita minusta, älä anna heidän sanoa sydämissään: ”Aha, aha, meidän varsinainen toiveemme”, äläkä anna heidän sanoa: ”Me olemme syöneet vihjeen”.” ja: ”He kiristivät hampaitaan minulle. Herra, kuinka kauan Sinä katsot tätä?” sillä: ”Hän väijyy salaa kuin leijona luolassaan; hän väijyy raiskatakseen köyhiä.” ja: ”Hän etsii Jumalalta ruokaa.” Ja jälleen, kun kaikki heidän ponnistelunsa on käytetty loppuun ja kun he eivät ole onnistuneet turvaamaan petoksemme, heidän on ”hämmennyttävä ja punastuttava” ponnistelujensa epäonnistumisesta, ”jotka etsivät sielujamme tuhotakseen ne; ja peittäkää heidät häpeällä ja hämmennyksellä, jotka kuvittelevat pahaa meitä vastaan.”” Jeremia sanoo myös: ”Hämmästykööt he, älköönkä minä hämmentykö; pelätkööt he, älköönkä minä pelästykö; tuo heidän päälleen vihasi raivo ja tuhoa heidät kaksinkertaisella tuholla.” Sillä kukaan ei voi epäillä, että kun me heidät kukistamme, heidät tuhotaan kaksinkertaisella tuholla: ensinnäkin siksi, että kun ihmiset etsivät pyhyyttä, he, vaikka heillä oli se hallussaan, menettivät sen ja tulivat ihmisen turmion syyksi; toiseksi siksi, että koska he ovat hengellisiä olentoja, lihalliset ja maalliset ovat heidät kukistaneet. Jokainen pyhistä siis, kun hän katsoo vihollistensa tuhoutumista ja omia voittojaan, huudahtaa iloiten: ”Minä seuraan vihollisiani ja saavutan heidät, enkä käänny, ennen kuin he ovat tuhoutuneet.” ”Minä seuraan vihollisiani ja saavutan heidät, enkä käänny, ennen kuin he ovat tuhoutuneet. Minä murskaan heidät, eivätkä he voi pysyä pystyssä, he kaatuvat jalkojeni alle.” Ja rukouksessaan heitä vastaan sama profeetta sanoo: ”Tuomitse, Herra, ne, jotka minua vastaan tekevät vääryyttä, ja kukista ne, jotka minua vastaan taistelevat. Tartu aseisiin ja kilpeen ja nouse auttamaan minua. Ota esiin miekka ja sulje tie niitä vastaan, jotka minua vainoavat; sano sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi.”” Ja kun olemme kukistaneet kaikki intohimomme alistamalla ja tuhoamalla ne, saamme silloin kuulla nuo siunauksen sanat: ”Sinun kätesi kohoaa vihollistesi yli, ja kaikki vihollisesi hukkuvat.” Ja niinpä kun luemme tai laulamme kaikkia näitä ja muita vastaavia pyhistä kirjoituksista löytyviä kohtia, ellemme pidä niitä kirjoitettuina niitä hengellisiä pahuuksia vastaan, jotka väijyvät meitä yötä päivää, emme ainoastaan pysty saamaan niistä mitään rakentavaa tietoa, joka tekisi meistä lempeitä ja kärsivällisiä, vaan saamme itse asiassa aikaan jonkin kauhean seurauksen, joka on täysin vastoin evankelista täydellisyyttä. Sillä meitä ei ainoastaan opeteta rukoilemaan vihollistemme puolesta tai rakastamaan heitä, vaan meidät itse asiassa yllytetään vihaamaan heitä leppymättömällä vihalla, kiroamaan heitä ja 766 lakkaamatta vuodattamaan rukouksia heitä vastaan. Ja on hirvittävän väärin ja herjaavaa ajatella, että nämä sanat lausuivat tällaisessa hengessä pyhät miehet ja Jumalan ystävät, joille ei ennen Kristuksen tuloa asetettu lakia juuri siitä syystä, että he ylittivät sen käskyt ja päättivät mieluummin noudattaa evankeliumin käskyjä ja pyrkiä apostoliseen täydellisyyteen, vaikka he elivätkin ennen sen ajan dispensationia.

22 LUKU Siitä, että valta vahingoittaa ei riipu paholaisten tahdosta

MUTTA siitä, että heillä ei ole valtaa vahingoittaa ketään, on hyvin selvä osoitus autuaallisen Jobin tapaus, jossa vihollinen ei uskaltanut koetella häntä enempää kuin mitä hänelle oli sallittu jumalallisella luvalla; ja siitä on todisteena samojen henkien tunnustus, joka sisältyy evankeliumin pöytäkirjoihin, joissa he sanovat: ”Jos Sinä meidät karkotat, anna meidän mennä sikalaumaan.” ”Jos Sinä meidät karkotat, anna meidän mennä sikalaumaan.” Ja vielä enemmän meidän on pidettävä kiinni siitä, etteivät ne voi omasta vapaasta tahdostaan mennä kenenkään Jumalan kuvaksi luodun ihmisen sisälle, jos niillä ei ole valtaa mennä mykkiin ja saastaisiin eläimiin ilman Jumalan lupaa. Mutta kukaan – en sano nyt nuoremmista ihmisistä, joiden näemme elävän tässä autiomaassa kaikkein vakaimmin, vaan jopa niistä, jotka ovat täydellisiä – ei voisi elää yksin autiomaassa, jota ympäröi tällainen parvi tämänkaltaisia vihollisia, jos niillä olisi rajoittamaton valta ja vapaus vahingoittaa ja kiusata meitä; ja vielä selvemmin tätä tukevat Herramme ja Vapahtajamme sanat, jotka hän omaksumansa ihmisyyden alhaisuudessa lausui Pilatukselle sanoessaan: ”Sinulla ei voisi olla mitään valtaa minua vastaan, ellei se olisi annettu sinulle ylhäältä.” Hän sanoi Pilatukselle: ”Sinulla ei voisi olla mitään valtaa minua vastaan, ellei se olisi annettu sinulle ylhäältä.”

LUKU 23. Paholaisten vähentyneestä vallasta

MUTTA olemme perusteellisesti havainneet sekä oman kokemuksemme että vanhimpien todistuksen perusteella, että paholaisilla ei ole nykyään enää samanlaista valtaa kuin heillä oli aiemmin ankarien alkuaikoina, jolloin erämaassa asui vielä vain muutamia munkkeja. Niiden raivokkuus oli nimittäin niin suuri, että vain muutamat hyvin lujatahtoiset ja iältään pitkälle ehtineet miehet kykenivät vaikeuksin kestämään yksinäistä elämää. Koska varsinaisissa luostareissa, joissa asui kahdeksan tai kymmenen miestä, heidän väkivaltaisuutensa hyökkäsi heidän kimppuunsa niin usein ja niin näkyvästi, että he eivät uskaltaneet kaikki mennä yöllä kerralla nukkumaan, vaan vuorottelivat, ja kun toiset nappasivat vähän unta, toiset pitivät vahtia ja omistautuivat psalmeille, rukoukselle ja lukemiselle. Ja kun luonnon tarpeet pakottivat heidät nukkumaan, he herättivät muut ja antoivat heille samalla tavoin tehtäväksi vahtia niitä, jotka olivat menossa nukkumaan. Emme siis voi epäillä, etteikö jompikumpi kahdesta asiasta olisi johtanut tähän tulokseen paitsi meidän kohdallamme, jotka ikämme antaman kokemuksen perusteella näytämme olevan melko vahvoja, myös nuorempien miesten kohdalla. Sillä joko paholaisten pahuus on lyöty takaisin ristin voimalla, joka tunkeutuu jopa autiomaahan asti, ja sen armolla, joka loistaa kaikkialla, tai sitten meidän huolimattomuutemme saa ne hieman hellittämään ensimmäisestä hyökkäyksestään, koska ne eivät uskalla hyökätä kimppuumme samalla tarmolla, jolla ne ennen raivostuivat Kristuksen ihailtavimpia sotilaita vastaan; ja tällä petoksella ja avoimista hyökkäyksistä pidättäytymisellä ne tekevät meille vielä enemmän vahinkoa. Sillä me näemme, että jotkut ovat joutuneet niin velttoon tilaan, että heitä on suostuteltava liian lempeillä kehotuksilla, koska pelätään, etteivät he hylkää solujaan ja joudu vaarallisempiin ongelmiin, vaeltavat ja harhailevat ympäriinsä ja sotkeutuvat siihen, mitä minä kutsuisin törkeämmiksi synneiksi; ja ajatellaan, että heiltä saadaan suuri asia, jos he voivat edes jonkinlaisella velttoudella pysyä autiomaassa, ja vanhimmat sanovat heille usein suurena helpotuksena: Jos vain pysytte aina keljassanne, voitte syödä ja juoda ja nukkua niin paljon kuin haluatte.

LUKU 24 Tapa, jolla paholaiset valmistelevat itselleen pääsyn niiden ruumiiseen, jotka ne aikovat vallata

On siis selvää, että saastaiset henget eivät voi päästä niiden ruumiiseen, jonka ne aikovat vallata, millään muulla tavalla kuin ottamalla ensin haltuun heidän mielensä ja ajatuksensa. Ja kun ne ovat riistäneet heiltä pelon, Jumalan muistamisen ja hengellisen mietiskelyn, ne etenevät rohkeasti heidän kimppuunsa, ikään kuin he olisivat vailla kaikkea suojaa ja jumalallista turvaa, ja heidät voitaisiin helposti sitoa, ja asettuu sitten asumaan heihin ikään kuin heille luovutettuun omaisuuteen.

LUKU 25.Siitä, että ne ihmiset ovat kurjempia, jotka ovat syntien riivaamia, kuin ne, jotka ovat paholaisten riivaamia

TODELLA on totta, että niitä ihmisiä vaivaa enemmän ja ankarammin, jotka, vaikka ne näyttävät olevan ruumiillisesti hyvin vähän niiden vaikutuksen alaisia, ovat kuitenkin hengellisesti paljon pahemmin riivattuja, koska he ovat sotkeutuneet synteihinsä ja himoihinsa. Sillä kuten apostoli sanoo: ”Josta ihminen on voitettu, sen palvelija hän myös on”. Vain että tässä suhteessa he ovat vaarallisemmin sairaita, sillä vaikka he ovat niiden orjia, he eivät kuitenkaan tiedä, että he ovat niiden hyökkäyksen kohteena ja niiden vallan alla. Mutta me tiedämme, että pyhätkin ihmiset on annettu lihassa Saatanan haltuun ja suuriin kärsimyksiin joidenkin hyvin vähäisten vikojen tähden, koska jumalallinen armo ei salli, että heissä tuomiopäivänä löydettäisiin pienintäkään tahraa tai tahraa, ja puhdistaa tässä maailmassa jokaisen tahraisen saastan, kuten profeetta, tai pikemminkin Jumala itse sanoo, voidakseen luovuttaa heidät iankaikkisuuteen niin kuin kullan tai hopean, joka on puhdistettu ja joka ei tarvitse mitään rangaistavaa puhdistusta. ”Ja”, sanoo Hän, ”minä puhdistan sinun kuonasi ja otan pois kaiken tinasi, ja sen jälkeen sinua kutsutaan vanhurskaiden kaupungiksi, uskolliseksi kaupungiksi.” Ja jälleen: Ja taas: ”Niin kuin hopea ja kulta koetellaan uunissa, niin Herra valitsee sydämet.” Ja taas: ”Tuli koettelee kultaa ja hopeaa, mutta ihmistä koetellaan nöyryytyksen uunissa.” Ja myös tämä: ”Sillä ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, ja ruoskii jokaista poikaa, jonka hän ottaa vastaan.” ”Sillä ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, ja jokaista poikaa, jonka hän ottaa vastaan, hän kurittaa.”

LUKU 26. Harhaanjohdetun profeetan kuolemasta ja abba Paavalin sairaudesta, jonka hän sai puhdistautumisensa tähden

JA me näemme tästä selvän esimerkin Kuninkaiden kolmannessa kirjassa mainitun profeetan ja Jumalan miehen tapauksesta, jonka leijona tuhosi välittömästi yhden ainoan tottelemattomuusvirheen vuoksi, johon hän ei ollut sekaantunut määrätietoisesti eikä omasta tahdostaan, vaan jonkun toisen houkuttelemana, kuten Raamattu hänestä näin puhuu: ”Se on Jumalan mies, joka oli tottelematon Herran suulle, ja Herra antoi hänet leijonan käsiin, ja se raateli häntä Herran sanan mukaan, jonka hän puhui.”” Jolloin rangaistus tämänhetkisestä loukkauksesta ja huolimattomuudesta yhdessä hänen vanhurskautensa palkkion kanssa, jonka vuoksi Herra luovutti profeettansa tässä maailmassa hävittäjälle, näkyy petoeläimen maltillisuudessa ja pidättyväisyydessä, sillä tuo raakalaismaisin olento ei uskaltanut edes maistaa ruhoa, joka sille luovutettiin. Ja samasta asiasta on annettu hyvin selvä ja selkeä todiste omana aikanamme apotit Paavalin ja Mooseksen tapauksessa, jotka asuivat eräässä paikassa tässä erämaassa nimeltä Kalamus, sillä edellinen oli asunut aiemmin erämaassa, joka sijaitsee Panefysiksen kaupungin lähellä, ja tiedämme, että tämä erämaa oli vasta äskettäin muuttunut erämaaksi suolaisen veden tulvimisen vuoksi; joka aina kun pohjoistuuli puhalsi, ajautui suolta ja levittäytyi viereisille pelloille ja peitti koko alueen, niin että muinaiset kylät, jotka juuri tästä syystä olivat kaikki asukkaat jättäneet, näyttivät saarilta. Täällä siis abba Paavali oli erämaan hiljaisuudessa ja hiljaisuudessa edistynyt sydämen puhtaudessa niin paljon, ettei hän sietänyt, en sanoisi naisen kasvoja, mutta ei edes tämän sukupuolen edustajan vaatteita näkyä hänen silmissään. Sillä kun hän oli menossa erään vanhimman keljaan yhdessä samassa erämaassa asuneen abba Arkheviuksen kanssa, ja sattumalta tuli hänelle vastaan nainen, hän oli naisen kohtaamisesta niin inhottava, että hän jätti kesken ystävällisen vierailun, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen, ja syöksyi takaisin omaan luostariinsa suuremmalla vauhdilla kuin ihminen pakenisi leijonan tai kauhean lohikäärmeen kasvoja; niin ettei häntä liikuttanut edes edellä mainitun abba Arkeviuksen huudot ja rukoukset, kun hän kutsui hänet takaisin jatkamaan matkaa, johon he olivat ryhtyneet kysyäkseen vanhukselta, mitä he olivat aikoneet tehdä. Mutta vaikka tämä tapahtui hänen siveys- ja puhtaudenhalussaan, mutta koska se ei tapahtunut tiedon mukaan ja koska kurin noudattaminen ja asianmukaisen tiukkuuden menetelmät olivat ylimitoitettuja, hän kuvitteli, että ei pelkästään läheisyyttä naisen kanssa (mikä on varsinainen haitta), vaan jopa tämän sukupuolen muotoa oli halveksittava, hän joutui välittömästi sellaisen rangaistuksen kohteeksi, että koko hänen ruumiinsa halvaantui, eikä yksikään hänen raajoistaan kyennyt suorittamaan oikeaa tehtäväänsä, sillä ei ainoastaan hänen kätensä ja jalkansa, vaan jopa kielen liikkeet, joiden avulla voimme muotoilla sanojamme, (vaikuttivat), ja hänen korvansa menettivät kuuloaistinsa, niin että hänestä ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin liikkumaton ja tunteeton hahmo miehisyydestään. Mutta hän oli joutunut sellaiseen tilaan, että ihmisten äärimmäinen huolenpito ei kyennyt hoitamaan hänen heikkouttaan, vaan ainoastaan naisten hellä palvelu pystyi huolehtimaan hänen tarpeistaan: kun hänet vietiin pyhien neitsyiden luostariin, naispuoliset palvelijat toivat hänelle ruokaa ja juomaa, jota hän ei kyennyt pyytämään edes viittomilla, ja kaiken sen suorittamiseksi, mitä luonto vaati, häntä hoidettiin samalla palvelulla lähes neljän vuoden ajan, toisin sanoen hänen elämänsä loppuun asti. Ja vaikka kaikki hänen jäsenensä olivat niin heikkoja, ettei yksikään hänen raajoistaan säilyttänyt kiihkeää liike- ja tuntokykyään, hänestä lähti kuitenkin sellaista hyvyyden armoa, että kun sairaat voideltiin öljyllä, joka oli koskettanut pikemminkin hänen ruumistaan kuin hänen ruumistaan, he paranivat välittömästi kaikista sairauksista, niin että hänen oman sairautensa osalta jopa epäuskoisillekin tuli selvästi ja selvästi selväksi, että kaikkien hänen raajojensa sairaus oli Herran kaitselmuksen ja rakkauden aiheuttama ja että näiden parantumisten armo oli annettu Pyhän Hengen voimasta todistukseksi hänen puhtaudestaan ja osoitukseksi hänen ansioistaan.

LUKU 27.Abba Mooseksen kiusauksesta

MUTTA toinen henkilö, jonka mainitsimme asuneen tässä erämaassa, vaikka hän oli myös merkittävä ja silmiinpistävä mies, kuitenkin rangaistakseen yhdestä ainoasta sanasta, jonka hän oli eräässä riidassa abba Makariuksen kanssa lausunut hiukan liian jyrkästi, niin kuin häntä joidenkin mielestä ennakoitiin, hän joutui heti niin kauhean demonin armoille, että se täytti hänen suunsa lialla, jota hän itse toimitti, ja Herra osoitti hänen parantumisensa nopeudella ja hänen parantumisensa tekijällä, että hän oli tuonut tämän vitsauksen hänen päälleen puhdistaakseen hänet, jottei häneen jäisi mitään tahraa hänen hetkellisestä erehdyksestään: Sillä heti kun abba Makarius antautui rukoukseen, paha henki sitoi hänestä pois ja poistui nopeammin kuin sana.

LUKU 28. Kuinka meidän ei pidä halveksia niitä, jotka ovat joutuneet epäpuhtaiden henkien valtaan

mistä seuraa selvästi, että meidän ei pidä vihata eikä halveksia niitä, joiden näemme joutuneen erilaisten kiusausten tai pahojen henkien armoille, koska meidän on pidettävä lujasti kiinni näistä kahdesta asiasta: Ensinnäkin, että kukaan heistä ei voi joutua niiden kiusauksiin ilman Jumalan lupaa, ja toiseksi, että kaikki se, mitä Jumala meille aiheuttaa, olipa se meidän mielestämme tällä hetkellä surullista tai iloista, tapahtuu meidän parhaaksemme kuin kiltin isän ja myötätuntoisimman lääkärin toimesta, ja että siksi ihmiset on ikään kuin annettu koulumestareiden huostaan, ja nöyryytetään, jotta he tästä maailmasta poistuessaan siirtyisivät suuremmassa puhtaudessa tuonpuoleiseen elämään, tai jotta heille langetettaisiin kevyempi rangaistus, koska heidät on, kuten apostoli sanoo, tällä hetkellä luovutettu ”saatanan haltuun lihan hävittämiseksi, jotta henki pelastuisi Herran Jeesuksen päivänä”.

LUKU 29.Vastalause, jossa kysytään, miksi ne, joita saastaiset henget piinaavat, erotetaan Herran ehtoollisesta

GERMANUS: Ja miten on mahdollista, että me näemme, että he eivät ainoastaan ole kaikkien halveksimia ja karttelemia, vaan heidät itse asiassa pidetään aina poissa Herran ehtoollisesta meidän maakunnissamme näiden evankeliumin sanojen mukaisesti: ”Älkää antako pyhää koirille älkääkä heittäkö neljää helmeä sikojen eteen.” Samalla kun te sanotte meille, että meidän pitäisi jotenkin pitää, että tämän kiusauksen nöyryytys on tuotu heille heidän puhdistumisensa ja hyötymisensä vuoksi?

LUKU 30.Vastaus esitettyyn kysymykseen

SERENUS: Jos meillä olisi tämä tieto. tai pikemminkin usko, jota käsittelin edellä; nimittäin, uskoa, että kaikki asiat ovat Jumalan aikaansaamia ja sielumme parhaaksi määrättyjä, emme ainoastaan koskaan halveksisi heitä, vaan pikemminkin rukoilisimme lakkaamatta heidän puolestaan kuin omien jäsentemme puolesta ja tuntisimme sympatiaa heitä kohtaan koko sydämestämme ja täydellisimmällä kiintymyksellä (sillä ”kun yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa”), koska tiedämme, ettemme voi mitenkään täydellistyä ilman heitä, sikäli kuin he ovat meidän jäseniämme, aivan kuten luemme, että edeltäjämme eivät voineet saavuttaa lupauksen täyteyttä ilman meitä, koska apostoli puhuu heistä seuraavasti: ”Ja nämä kaikki, jotka olivat hyväksytyt uskon todistuksen kautta, eivät saaneet lupausta, vaan Jumala on säätänyt meille jotakin parempaa, etteivät he voisi tulla täydellisiksi ilman meitä.”” Mutta me emme koskaan muista, että pyhä, ehtoollinen oli heiltä kielletty; pikemminkin, jos se olisi mahdollista, he ajattelivat, että se olisi pitänyt antaa heille päivittäin; eikä meidän tosiaankin evankeliumin sanojen mukaan, joita te epäsopivasti sovellatte tässä merkityksessä: ”Älkää antako sitä, mikä on pyhää, koirille”, pitäisi uskoa, että pyhästä ehtoollisesta tulee riivaajien ravintoa eikä ruumiin ja sielun puhdistusta ja turvaa; Sillä kun ihminen ottaa sen vastaan, se niin sanoakseni polttaa ja ajaa pakoon sen hengen, joka asettuu hänen jäseniinsä tai yrittää väijyä niissä. Sillä tällä tavalla olemme viime aikoina nähneet abbedissa Andronikuksen ja monien muidenkin parantuvan. Sillä vihollinen käyttää riivattua ihmistä yhä enemmän ja enemmän hyväksi, jos hän näkee hänen olevan eristyksissä taivaallisesta lääkkeestä, ja hän kiusaa häntä sitä useammin ja pelokkaammin, mitä kauemmas hän näkee hänen olevan tästä hengellisestä lääkkeestä.

31 LUKU Siitä, että niitä ihmisiä on enemmän säälittävä, joiden ei ole annettu altistua näille ajallisille kiusauksille

MUTTA meidän pitäisi pitää niitä ihmisiä todella kurjina ja surkeina, joiden kohdalla, vaikka he saastuttavat itsensä kaikenlaisilla synneillä ja pahuudella, heissä ei kuitenkaan näy näkyviä merkkejä perkeleen riivaajuudesta eikä heidän tekoihinsa suhteutettuja kiusauksia eikä heitä kohdata rangaistuksen vitsauksia. Sillä heille ei ole luvassa mitään nopeaa ja välitöntä parannuskeinoa tässä maailmassa, sillä heidän ”kovuus ja katumaton sydämensä”, joka on liian suuri rangaistukseen tässä elämässä, ”kasaa itselleen vihaa ja suuttumusta Jumalan vihan ja vanhurskaan tuomion ilmestymispäivänä”, ”jossa heidän matonsa ei kuole eikä heidän tulensa sammu”. Joita vastaan profeetta ikään kuin hämmentyneenä pyhien ahdingosta, kun hän näkee heidän kärsivän monenlaisista menetyksistä ja kiusauksista ja toisaalta näkee syntisten paitsi kulkevan tämän maailman läpi ilman mitään nöyryytyksen vitsausta, myös jopa iloitsevan suurista rikkauksista ja äärimmäisestä hyvinvoinnista kaikessa, syttyy hallitsemattomasta suuttumuksesta ja hengen kiihkeydestä ja huudahtaa: ”Mutta mitä minuun tulee, jalkani olivat melkein menneet, tallaukseni olivat melkein lipsahtaneet. Sillä minä olin murheellinen jumalattomista, kun näin syntisten rauhan. Sillä heidän kuolemaansa ei kunnioiteta, eikä heidän raidoissaan ole voimaa. He eivät ole ihmisten työssä, eikä heitä ruoskitaan niin kuin muita ihmisiä”, koska heitä rangaistaan sen jälkeen yhdessä perkeleiden kanssa, joille ei tässä maailmassa ole suotu, että heitä ruoskitaan poikien arvalla ja kurituksessa yhdessä ihmisten kanssa.” Voi, kun he eivät ole saaneet rangaistusta. Myös Jeremia, keskustellessaan Jumalan kanssa tästä syntisten hyvinvoinnista, vaikka hän ei koskaan tunnusta epäilevänsä Jumalan oikeudenmukaisuutta, sillä hän sanoo: ”Sillä sinä olet oikeudenmukainen, Herra, jos minä riitelemme sinun kanssasi”, kuitenkin kysyessään tämän epätasa-arvon syitä, hän jatkaa sanomalla: ”Mutta kuitenkin minä puhun sen, mikä on oikeudenmukaista Sinulle”. Miksi jumalattomien tie menestyy? Miksi kaikille niille, jotka rikkovat ja tekevät pahaa, käy hyvin? Sinä olet istuttanut heidät, ja he ovat juurtuneet; he menestyvät ja kantavat hedelmää. Sinä olet lähellä heidän suussaan ja kaukana heidän ohjaksistaan.” Ja kun Herra valittaa heidän tuhoutumistaan profeetan välityksellä ja ohjaa huolestuneena lääkäreitä ja lääkäreitä parantamaan heidät ja tavallaan kehottaa heitä samanlaiseen valitukseen ja sanoo: ”Babylon on äkkiä kaatunut, se on tuhoutunut. Itkekää hänen tähtensä, ottakaa balsamia hänen kipuunsa, jos hän näin voi parantua.” Sitten heidän epätoivossaan enkelit, joille on uskottu ihmisten pelastuksesta huolehtiminen, antavat vastauksen, tai ainakin profeetta apostolien ja hengellisten miesten ja lääkäreiden persoonassa, jotka näkevät heidän sielunsa kovuuden ja heidän katumattoman sydämensä: ”Me olemme parantaneet Babylonin, mutta hän ei ole parantunut. Hylätkäämme hänet ja menkäämme kukin omaan maahansa, sillä hänen tuomionsa ulottuu taivaaseen asti ja kohoaa pilviin.” Heidän epätoivoisesta heikkoudestaan Jesaja puhuu silloin Jumalan persoonassa Jerusalemille: ”Jalkapohjasta pään latvaan asti ei ole siinä mitään tervettä: haavoja ja ruhjeita ja turvonneita haavoja; niitä ei ole sidottu eikä sidottu eikä sidottu eikä öljyllä käynyt.”

LUKU 32. Erilaisista haluista ja toiveista, joita ilmavalloilla on

MUTTA on selvästi todistettu, että saastaisissa hengissä on yhtä monta halua kuin ihmisissä. Sillä joidenkin niistä, joita yleisesti kutsutaan Planeiksi, osoitetaan olevan niin vietteleviä ja urheilullisia, että kun ne ovat ottaneet jatkuvasti haltuunsa tietyt paikat tai tiet, ne eivät tosiaankaan nauti siitä, että kiusaavat ohikulkijoita, joita ne voivat pettää, vaan tyytyvät vain nauramaan ja pilkkaamaan heitä ja pyrkivät pikemminkin väsyttämään heitä kuin vahingoittamaan heitä: kun taas toiset viettävät yönsä vain ottamalla ihmisiä vaarattomasti haltuunsa, kun taas toiset ovat niin raivon ja julmuuden orjia, etteivät ne tyydy vain satuttamaan niiden ruumiita, jotka ne ovat ottaneet haltuunsa, repimällä niitä kauhealla tavalla, vaan he suorastaan ryntäävät innokkaasti niiden kimppuun, jotka kulkevat ohi kaukaa, ja hyökkäävät heidän kimppuunsa mitä raaimmin teurastamalla; niin kuin evankeliumissa kuvatut, joiden pelossa kukaan ei uskaltanut kulkea sitä tietä. Eikä ole epäilystäkään siitä, että nämä ja heidän kaltaisensa kyltymättömässä raivossaan nauttivat sodista ja verenvuodatuksesta. Toiset taas huomaamme vaikuttavan niiden sydämiin, joihin he ovat tarttuneet tyhjällä ylpeydellä, (ja näitä kutsutaan tavallisesti bacuceiksi; (liittyy olentoihin, jotka venyttävät itsensä yli luonnollisen korkeutensa; käänt.huom)) niin, että he venyttävät itseään yli oikean korkeutensa ja paisuttelevat itseään milloin ylimielisyydellä ja mahtipontisuudella, milloin taas laskeutuvat tavalliseen ja maltilliseen tyyneyden ja ystävällisyyden tilaan: ja koska he kuvittelevat olevansa suuria ihmisiä ja kaikkien ihmeteltäväksi, he osoittavat kerran kumartamalla vartaloaan, että he palvovat korkeampia voimia, kun taas toisen kerran he luulevat, että muut palvovat heitä, ja niin he käyvät läpi kaikki ne liikkeet, jotka ilmaisevat todellista palvelua joko ylpeästi tai nöyrästi. Toiset taas eivät vain ole innokkaita valehtelemaan, vaan myös innostavat ihmisiä jumalanpilkkaan. Ja tästä voimme itse todistaa, sillä olemme kuulleet erään riivaajan avoimesti tunnustavan, että hän oli Areioksen ja Eunomiuksen suulla julistanut pahaa ja jumalatonta oppia. Ja saman asian me luemme, että yksi heistä julisti avoimesti Kuninkaiden neljännessä kirjassa: ”Minä lähden”, hän sanoi, ”ja olen valheellinen henki kaikkien profeettojensa suussa.” Siihen apostoli, kun hän moittii niitä, jotka ovat heidän pettämiään, lisää seuraavaa: ”antamalla vaarin vietteleville hengille ja perkeleiden opeille, jotka puhuvat valheita tekopyhyydessä.” Ja että on olemassa muunkinlaisia paholaisia, jotka ovat kuuroja ja mykkiä, siitä todistavat evankeliumit. Ja että jotkut henget yllyttävät himoon ja irstailuun, profeetta väittää sanomalla: ”Haureuden henki eksytti heidät, ja he eksyivät pois Jumalastaan. ” Samoin Raamatun auktoriteetti opettaa meille, että on olemassa yön, päivän ja keskipäivän demoneita: Mutta kestäisi liian kauan tutkia koko Raamattua ja käydä läpi niiden eri lajeja, sillä profeetat kutsuvat niitä onokentaureiksi (kreik.: oνοκενταυρος, monikossa oνοκενταυροι on myyttinen olento, joka on yhdistelmä aasia ja ihmistä; käänt.huom), satyyreiksi, sireeneiksi, noidiksi, ulvojiksi, strutseiksi, merisiileiksi; psalmeissa niitä kutsutaan kyiksi ja basiliskoiksi; evankeliumissa niitä kutsutaan leijoniksi, lohikäärmeiksi, skorpioneiksi, ja apostoli nimittää niitä tämän maailman ruhtinaiksi, tämän pimeyden hallitsijoiksi ja pahuuden hengiksi. Ja kaikkia näitä nimityksiä ei pidä pitää sattumanvaraisina tai sattumanvaraisina, vaan viittaavina niiden raivoisuuteen ja hulluuteen niiden villipetojen merkissä, jotka ovat enemmän tai vähemmän vahingollisia ja vaarallisia keskuudessamme, ja vertaamalla niitä siihen myrkylliseen pahuuteen tai voimaan, jonka jokin etuoikeus pahuudessa antaa niille muiden petojen tai käärmeiden joukossa, niitä kutsutaan niiden nimillä, niin että yhdelle annetaan nimi leijona sen raivon ja vihan hulluuden vuoksi, toiselle basiliskon nimi sen tappavan myrkyn vuoksi, joka tappaa ihmisen ennen kuin se huomataan, ja toiselle onokentaurin tai siilin tai strutsin nimi sen velttouden ja pahuuden vuoksi.

LUKU 33. Kysymys siitä, mistä tällaiset erot pahuuden voimissa johtuvat

GERMANUS: Emme toki epäile, etteivätkö ne järjestykset, jotka apostoli luettelee, viittaisi niihin: ”Sillä me emme paini lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, pahuuden henkiä vastaan taivaallisissa.” Mutta me haluamme tietää, mistä tällainen ero niiden välillä tulee, tai miten tällaiset pahuuden asteet ovat olemassa? Onko heidät luotu sitä varten, että he kohtaisivat nämä pahuuden luokat ja jollain tavalla palvelisivat tätä pahuutta?

LUKU 34. Vastauksen lykkääminen

SERENUKSEN esittämään kysymykseen: Vaikka ehdotuksenne veisivät meiltä koko yölevon, niin ettemme huomaisi nousevan aamunkoiton lähestymistä ja että meitä houkuttelisi ahneus jatkaa neuvottelua auringonnousuun asti, mutta koska esitetyn kysymyksen ratkaiseminen, jos alkaisimme sitä jäljittää, sysäisi meidät laajalle ja syvälle kysymysten merelle, jonka ylittämiseen käytettävissämme olevan ajan lyhyys ei antaisi meille mahdollisuutta, luulen, että on tarkoituksenmukaisempaa varata se käsiteltäväksi jonain toisena iltana, jolloin tämän kysymyksen esille ottamisen kautta saan hyvin valmiista keskustelustanne hengellistä iloa ja rikkaampia hedelmiä, ja me voimme, jos Pyhä Henki suo meille menestyksekkään tuulen, tunkeutua vapaammin esille otettujen kysymysten koukeroihin. Nauttikaamme siis pienestä unesta ja ravistakaamme näin pois uneliaisuus, joka varastaa silmiemme ylle, kun aamunkoitto lähestyy, ja sitten menemme yhdessä kirkkoon, sillä sunnuntain noudattaminen kehottaa meitä tekemään niin, ja jumalanpalveluksen jälkeen palaamme takaisin ja keskustelemme, kuten haluatte, kaksinkertaisella ilolla siitä, mitä Herra on ehkä antanut meille yhteistä parannustamme varten.

VIII ABBA SERENUKSEN TOINEN KESKUSTELU

HENKIVALLOISTA

Luku 1.Abba Serenius vieraanvaraisuudesta

KUN olimme suorittaneet päivän velvollisuudet ja seurakunta oli erotettu kirkosta, palasimme vanhuksen keljaan ja nautimme erittäin runsaan aterian. Sillä sen kastikkeen sijasta, joka muutaman öljypisaran kera oli tavallisesti asetettu pöytään hänen päivittäiseksi ateriakseen, hän sekoitti pienen keittosekoituksen ja kaatoi sen päälle hieman tavallista runsaammin öljyä; sillä kukin heistä, kun hän on menossa nauttimaan päivittäistä ateriaansa, kaataa nuo pisarat öljyä päälle, ei siksi, että hän saisi nautintoa sen mausta (sillä annos on niin vähäinen, että se tuskin riittää, en sanoisi, että se vuoraa kurkun ja leukojen kulkuväylän, vaan jopa kulkee alas), vaan siksi, että sitä käyttämällä, hän voi hillitä sydämensä ylpeyttä (joka varmasti hiipii salakavalasti ja varmasti sisään, jos hänen pidättäytymisensä on vielä tiukempi) ja ylpeyden yllykkeitä, sillä mitä salaisemmin hänen pidättäytymistään harjoitetaan ja mitä enemmän sitä harjoitetaan ilman, että kukaan näkee sitä, sitä hienovaraisemmin se ei koskaan lakkaa houkuttelemasta miestä, joka sen salaa. Sitten hän tarjosi meille pöytäsuolaa ja kolme oliivia kullekin, minkä jälkeen hän toi korin, jossa oli kuivattuja virnoja, joita he kutsuvat trogalioiksi (paahdetut herneet; käänt. huom.), joista kukin otti viisi jyvää, kaksi luumua ja viikunan kukin. Sillä tuossa autiomaassa pidetään vääränä, että joku ylittää tuon määrän. Ja kun olimme syöneet tämän aterian loppuun ja aloimme jälleen pyytää häneltä hänen lupaamaansa ratkaisua kysymykseen, ”kuunnelkaamme”, sanoi vanhus, ”kysymystäsi, jonka pohtimista olemme lykänneet tähän hetkeen.”

LUKU 2.Hengellisen pahuuden eri lajeista

TÄNÄÄN GERMANUS: Me haluamme tietää, mistä johtuu ihmisiin kohdistuvien vihamielisten voimien suuri moninaisuus ja niiden välinen ero, jonka siunattu apostoli tiivistää seuraavasti: ”Me emme paini lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa paikoissa.” Ja taas: ”Eivät enkelit eivätkä ruhtinaskunnat eivätkä voimat eikä mikään muu luomakunta voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”” Mistä siis syntyy kaiken tämän vihamielisyyden vihamielisyys, joka on kateellinen meille? Pitääkö meidän uskoa, että Herra on luonut nuo voimat tätä varten, nimittäin taistelemaan ihmisiä vastaan näissä asteissa ja järjestyksissä?

LUKU Vastaus Pyhässä Kirjoituksessa säädetyistä monista ruokalajeista

SERENUS: Pyhän Kirjoituksen auktoriteetti sanoo niistä kohdista, joista se haluaisi ilmoittaa meille joitakin asioita, niin selvästi ja selvästi jopa niille, jotka ovat täysin vailla ymmärrystä, etteivät ne ole ainoastaan verhottuja minkään salatun merkityksen hämäryyteen, vaan eivät edes vaadi minkään selityksen apua, vaan kantavat merkityksensä ja tarkoituksensa sanojen ja kirjainten pinnalla: mutta jotkin asiat ovat niin kätkettyjä ja salaperäisiä, että ne tarjoavat meille valtavan kentän taitoa ja huolellisuutta vaativaa keskustelua ja selittämistä varten. Ja on selvää, että Jumala on määrännyt sen näin monesta syystä: ensinnäkin pelosta, etteivät pyhät salaisuudet, jos niitä ei peittäisi mikään hengellisen merkityksen verho, olisi yhtä lailla kaikkien tiedettävissä ja ymmärrettävissä, ts. niin profaaneille kuin uskovillekin, ja näin laiskojen ja tosissaan työskentelevien välillä ei olisi mitään eroa hyvyyden ja varovaisuuden suhteen: toiseksi, jotta niiden keskuudessa, jotka todella kuuluvat uskon perheeseen, vaikka heidän edessään avautuisivat suunnattomat älyllisen voiman erot, olisi tilaisuus moittia laiskojen laiskuutta ja todistaa tosissaan työskentelevien terävyyttä ja ahkeruutta. Ja niinpä pyhää kirjoitusta on sopivasti verrattu rikkaaseen ja hedelmälliseen peltoon, joka, vaikka se kantaa ja tuottaa paljon sellaista, joka on hyväksi ihmisen ravinnoksi ilman, että sitä on tulessa keitetty, tuottaa myös jotakin sellaista, joka osoittautuu ihmisen käyttöön sopimattomaksi tai jopa haitalliseksi, ellei se ole menettänyt kaikkea raakaa karkeuttaan, kun se on tulen kuumuudessa karkaistu ja pehmentynyt. Mutta jotkut ovat luonnostaan käyttökelpoisia molemmissa olomuodoissa, niin että ne eivät edes kypsentämättöminä ole epämiellyttäviä raa’an olomuotonsa vuoksi, mutta ne muuttuvat silti maukkaammiksi, kun ne keitetään ja kuumennetaan tulella. Paljon muutakin tuotetaan, joka sopii vain järjettömien olentojen, karjan, villieläinten ja lintujen ravinnoksi, mutta on täysin hyödytöntä ihmisten ravinnoksi, mutta joka vielä raa’assa olomuodossaan, jota ei ole millään tavalla tulella käsitelty, edistää karjan terveyttä ja elämää. Ja voimme selvästi nähdä, että sama järjestelmä pätee myös siinä Hengen kirjoitusten hedelmällisimmässä puutarhassa, jossa jotkin asiat loistavat kirkkaina ja kirkkaina kirjaimellisessa merkityksessään niin, että vaikka ne eivät tarvitse mitään korkeampaa tulkintaa, ne antavat kuulijoille runsaasti ravintoa ja ravintoa sanojen yksinkertaisessa äänessä, kuten tässä kohdassa: ”Kuule, Israel, Herra, sinun Jumalasi, on yksi Herra”, ja: ‘Herra, sinun Jumalasi, on yksi Herra’: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi.” ”Rakasta Herraa, sinun Jumalasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi.” Mutta on myös sellaisia, joita, ellei niitä heikennetä allegorisella tulkinnalla ja pehmennetä hengen tulen koettelemuksella, ei voi tulla terveelliseksi ruoaksi sisäiselle ihmiselle ilman, että hän vahingoittuu ja menettää sitä, ja niiden vastaanottamisesta koituu hänelle pikemminkin vahinkoa kuin hyötyä: kuten tässä kohdassa: ”Mutta olkoot lanteenne vyötetyt ja valonne palavat”, ja: ‘Mutta olkoot lanteenne vyötetyt ja valonne palavat’: ”jolla ei ole miekkaa, myyköön takkinsa ja ostakoon itselleen miekan”; ja: ‘Jos jollakin ei ole miekkaa, myykää takkinne ja ostakoon itselleen miekan’: ”Kohta, jonka eräät vilpittömimmät munkit, joilla oli ”tosin kiivaus Jumalan puoleen, mutta ei tiedon mukaan”, ymmärsivät kirjaimellisesti ja tekivät itselleen puisia ristejä ja kantoivat niitä jatkuvasti olkapäillään, eivätkä siten herättäneet rakentamisen sijaan pilkkaa kaikissa, jotka heidät näkivät. Mutta jotkin niistä voidaan ottaa sopivasti ja oikein molemmilla tavoilla, toisin sanoen historiallisesti ja allegorisesti, niin että kumpikin selitys tarjoaa sielulle parantavaa juomaa; kuten tämä kohta: ”Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin poski”, ja: ”Kun sinua vainotaan yhdessä kaupungissa, pakene toiseen kaupunkiin”, ja: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua.”” Se tuottaa tosiaan myös ”ruohoa karjalle” (ja tätäruokaa ovat kaikki Raamatun pellot täynnä); nimittäin selkeitä ja yksinkertaisia historiallisia kertomuksia, joiden avulla yksinkertaiset ihmiset ja ne, jotka eivät kykene täydelliseen ja terveeseen ymmärrykseen (joista sanotaan: ”Sinä, Herra, pelastat sekä ihmisen että eläimen”), voidaan tehdä vahvemmiksi ja tarmokkaammiksi kovaan työhönsä ja todellisen elämän vaivannäköönsä, kykyjensä kunnon ja mitan mukaisesti.

LUKU 4. Siitä, että Pyhä Raamattu voidaan ymmärtää kahdessa merkityksessä

Me voimme myös niiden kohtien kohdalla, jotka tuodaan esiin selvin selityksin, jatkuvasti asettaa merkityksen ja esittää rohkeasti omat mielipiteemme. Mutta ne, jotka Pyhä Henki, varaten ne meidän mietiskelyämme ja harjoitustamme varten, on lisännyt Pyhään Kirjoitukseen verhottuna merkityksenä ja haluten, että osa niistä kootaan erilaisista todisteista ja arveluista, on syytä koota askel askeleelta ja huolellisesti yhteen, niin että niiden väitteet ja todisteet voidaan järjestää sen harkinnan mukaan, joka niitä väittää tai tukee. Sillä toisinaan, kun samasta asiasta ilmaistaan eriäviä mielipiteitä, kumpaakin näkemystä voidaan pitää kohtuullisena ja pitää kiinni ilman, että se vahingoittaa uskoa, joko lujasti tai epäilevästi,ts. siten, että sille ei anneta täyttä uskoa eikä ehdotonta hylkäämistä, eikä toisen näkemyksen tarvitse häiritä edellistä, jos kummankaan ei havaita olevan uskon vastainen: kuten tässä tapauksessa, jossa Elias tuli Johanneksen persoonassa ja on jälleen kerran Herran adventin edelläkävijä: ja ”hävityksen kauhistuksesta”, joka ”seisoi pyhässä”, sen Jupiterin epäjumalan kautta, joka, kuten luemme, asetettiin Jerusalemin temppeliin ja jonka on jälleen määrä seisoa kirkossa Antikristuksen tulemisen kautta, ja kaikista niistä asioista, jotka seuraavat evankeliumissa ja joiden me katsomme täyttyneen ennen Jerusalemin vankeutta ja täyttyvän vielä tämän maailman lopussa. Näissä asioissa kumpikaan näkemys ei ole vastakkainen toiselle, eikä ensimmäinen tulkinta ole ristiriidassa toisen kanssa.

LUKU 5. Siitä, että esitetty kysymys tulisi sisällyttää niiden asioiden joukkoon, joista on pidettävä neutraalina tai epäilevänä

JA siksi, koska meidän esiin tuomamme kysymys ei näytä olevan riittävästi tai usein tuuletettu ihmisten keskuudessa ja se on useimmille ihmisille selvä, ja koska tästä seikasta johtuen se, mitä tuomme esiin, saattaa ehkä joidenkin mielestä vaikuttaa epäilyttävältä, meidän tulisi säädellä omaa näkemystämme (koska se ei ole ristiriidassa kolminaisuususkon kanssa) niin, että se voidaan sisällyttää niiden asioiden joukkoon, joista on pidettävä epäilevästi; vaikka ne eivät perustukaan pelkkiin mielipiteisiin, jollaisia tavallisesti annetaan arvauksille ja arveluille, vaan selviin raamatullisiin todisteisiin.

LUKU 6. Siitä, että Jumala ei ole luonut mitään pahaa

JUMALA kieltää meitä myöntämästä, että Jumala olisi luonut mitään, mikä on olennaisesti pahaa, sillä Raamattu sanoo, että ”kaikki, minkä Jumala oli tehnyt, oli erittäin hyvää”. Sillä jos Jumala olisi luonut ne sellaisiksi kuin ne nyt ovat, tai luonut niitä tätä tarkoitusta varten; nimittäin, että ne olisivat näissä pahuuden asemissa ja aina valmiina ihmisten petokseen ja turmioon, meidän pitäisi vastoin edellä siteeratun kirjoituksen näkemystä herjata Jumalaa pahan Luojaksi ja tekijäksi, että hän olisi itse muodostanut täysin pahat tahdot ja luonteet, luoden ne juuri tätä tarkoitusta varten; nimittäin, että ne aina pysyisivät pahuudessaan eivätkä koskaan siirtyisi hyvän tahdon tunteeseen. Seuraava syy tähän erilaisuuteen on siis se, minkä olemme saaneet isien traditiosta, joka on peräisin Pyhän Kirjoituksen lähteestä.

LUKU 7.Henkivaltojen tai voimien alkuperästä

KUKAAN uskovista ei kyseenalaista sitä, että ennen tämän näkyvän luomakunnan muodostumista Jumala loi hengelliset ja taivaalliset voimat, jotta juuri sen vuoksi, että he tiesivät, että Luojan hyvyys oli heidät muodostanut tyhjästä sellaista kirkkautta ja autuutta varten, he voisivat jatkuvasti kiittää Häntä ja lakkaamatta jatkaa Hänen ylistämistään, Sillä meidän ei pidä myöskään kuvitella, että Jumala olisi ensimmäistä kertaa alkanut saada aikaan luomistyötään ja työtään tämän maailman muodostamisella, ikään kuin hän ei olisi noina lukemattomina aikakausina sitä ennen ajatellut kaitselmusta ja asioiden jumalallista järjestystä ja ikään kuin voisimme uskoa, että koska hänellä ei ollut ketään, jota kohtaan hän olisi voinut osoittaa hyvyytensä siunauksia, hän olisi ollut yksinäinen ja vieras kaikelle anteliaisuudelle; asia, joka on liian köyhä ja sopimaton tuon rajattoman ja ikuisen ja käsittämättömän Majesteetin mielikuvitukselle; kuten Herra itse sanoo näistä voimista: ”Kun tähdet olivat kokoontuneet yhteen, kaikki enkelini ylistivät minua suurella äänellä.” Ne siis, jotka olivat läsnä tähtien luomisessa, on mitä selvimmin todistettu luoduiksi ennen tuota ”alkua”, jossa sanotaan taivaan ja maan luodun, sikäli kuin heidän sanotaan suurella äänellä ja ihaillen ylistäneen Luojaa kaikkien niiden näkyvien luotujen vuoksi, jotka heidän nähdessään syntyivät tyhjästä. Ennen siis tuota ajan alkua, josta Mooses puhuu ja joka historiallisen ja juutalaisen tulkinnan mukaan tarkoittaa tämän maailman aikakautta (rajoittamatta kuitenkaan meidän tulkintaamme, jonka mukaan selitämme, että kaiken ”alku” on Kristus, jossa Isä loi kaiken, koska sanotaan: ”Kaikki on tehty hänen kauttaan, eikä ilman häntä ole mitään tehty”), ennen, sanon minä, tuota Genesiksen ajan alkua ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Jumala olisi jo luonut kaikki nuo voimat ja taivaalliset hyveet, jotka apostoli luettelee järjestyksessä ja kuvaa näin: ”Sillä Kristuksessa on luotu kaikki sekä taivaassa että maan päällä, näkyvä ja näkymätön, olivatpa ne enkeleitä tai arkkienkeleitä, olivatpa ne valtaistuimia tai valtakuntia, olivatpa ne ruhtinaskuntia tai valtakuntia. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja hänessä.”

LUKU 8. Paholaisen ja enkelien lankeamisesta

JA Niinpä meille osoitetaan selvästi, että tuosta joukosta jotkut johtajista lankeavat, Hesekielin ja Jesajan valituslauluista, joissa tiedämme 784, että Tyyron ruhtinasta eli sitä Luciferia, joka nousi aamulla, valitetaan surullisella valituksella; ja hänestä Herra puhuu Hesekielille seuraavasti: ”Ihmisen poika, valittakaa Tyyron ruhtinasta ja sanokaa hänelle: ”Tyyroksen ruhtinas, ja sanokaa hänelle: Näin sanoo Herra, Herra, Herra: Sinä olit samankaltaisuuden sinetti, täynnä viisautta, täydellinen kauneudessa. Sinä olit Jumalan paratiisin nautinnoissa; jokainen jalokivi oli sinun peitteesi: sardius, topaasi ja jaspis, krysolyytti ja onyx ja berylli, safiiri ja karbunkeli ja smaragdi; kulta oli sinun kauneutesi työ, ja sinun putkesi valmistettiin sinä päivänä, jona sinut luotiin. Sinä olit kerubi, joka oli ojentautunut ja suojeli, ja minä asetin sinut Jumalan pyhälle vuorelle, sinä kävelit tulenkivien keskellä. Sinä olit täydellinen teissäsi luomisestasi lähtien, kunnes sinussa havaittiin vääryyttä. Kauppatavarojesi paljouteen nähden sisimpäsi täyttyivät vääryydellä, ja sinä teit syntiä; ja minä heitin sinut pois Jumalan vuorelta ja hävitin sinut, peittävä kerubi, tulisten kivien keskeltä. Ja sinun sydämesi oli ylhäinen kauneutesi tähden; sinä olet menettänyt viisautesi kauneudessasi, minä olen heittänyt sinut maahan. Minä olen asettanut sinut kuningasten kasvojen eteen, että he näkisivät sinut. Sinä olet saastuttanut pyhäkkösi vääryyksiesi paljouteen ja liikenneväyliesi vääryyteen.” Jesaja sanoo myös toisesta: ”Kuinka sinä olet pudonnut taivaasta, Lucifer, joka aamulla nousit, kuinka sinä olet pudonnut maahan, joka haavoitit kansoja, ja sinä sanoit sydämessäsi: ”Minä nousen taivaaseen, minä korotan valtaistuimeni Jumalan tähtien yläpuolelle, minä istun liiton vuorella, pohjoisen sivuilla”. Minä nousen pilvien korkeuksien yläpuolelle. Minä olen oleva Korkeimman kaltainen.” Mutta Pyhä Raamattu kertoo, että nämä eivät pudonneet yksin tuolta onnellisuuden huipulta, sillä se kertoo meille, että lohikäärme veti mukanaan alas kolmannen osan tähdistä. Eräs apostoleistakin sanoo vielä selvemmin: ”Mutta ne enkelit, jotka eivät säilyttäneet ensimmäistä asemaansa, vaan jättivät oman asumuksensa, hän on varannut ikuisiin kahleisiin pimeyden alle suuren päivän tuomiolle.” Tämäkin, mikä meille on sanottu: ”Mutta te kuolette niin kuin ihmiset ja lankeatte niin kuin yksi ruhtinaista”, mitä muuta se tarkoittaa kuin sitä, että monet ruhtinaat ovat langenneet? Ja näistä todistuksista voimme päätellä syyn tähän erilaisuuteen; nimittäin, joko se, että he säilyttävät edelleen ne arvoerot (joita epäsuotuisilla voimilla sanotaan olevan pyhien ja taivaallisten hyveiden tapaan) siitä entisen asemansa asemasta, johon heidät on erikseen luotu, tai sitten se, että vaikka he itse ovatkin heitetty alas taivaallisista asemista, he kuitenkin palkkioksi siitä pahuudesta, jonka he ovat pahuudessa valmistuneet, vaativat kieroutuneina näitä arvoasteita ja arvonimiä keskenään kopioimalla niitä hyveitä, jotka ovat pysyneet lujina siellä.

LUKU 9. Vastalause, jonka mukaan paholaisen lankeemus sai alkunsa Eevan petoksesta.

GERMANUS: Tähän asti oli meillä tapana uskoa, että paholaisen turmion ja lankeemuksen, jossa hänet karkotettiin taivaallisesta asemastaan, syynä ja alkusyynä oli erityisesti kateus, kun hän pahansuovassa viekkaudessaan eksytti Aatamin ja Eevan.

LUKU 10.Vastaus paholaisen lankeemuksen alusta

SERENUS: Ensimmäisen Mooseksen kirjan kohta osoittaa, että se ei ollut hänen lankeemuksensa ja turmionsa alku, sillä ennen heidän pettämistään siinä otetaan se näkemys, että hän oli jo leimattu käärmeen nimen häpeällisyydellä, kun siinä sanotaan: ”Mutta käärme oli viisaampi”, tai kuten hepreankieliset kopiot ilmaisevat, ”ovelampi kuin kaikki maan eläimet, jotka Herra Jumala oli tehnyt”. Näette siis, että se oli jo ennen kuin se eksytti ensimmäisen ihmisen, luopunut enkelin pyhyydestään, joten se ei ainoastaan ansainnut tämän arvonimen häpeällisen leiman, vaan itse asiassa ylitti kaikki muut maan pedot pahuuden kavaluudessa. Sillä Pyhä Raamattu ei olisi nimittänyt hyvää enkeliä tällaisella nimityksellä, eikä se sanoisi niistä, jotka vielä jatkoivat tuossa autuuden tilassa: ”Mutta käärme oli viisaampi kuin kaikki maan pedot.” Sillä tätä arvonimeä ei voisi mitenkään soveltaa sanon minä en Gabrieliin tai Mikaeliin, mutta se ei sopisi edes kenellekään hyvälle ihmiselle. Ja niinpä käärmeen titteli ja vertailu petoihin viittaavat mitä selvimmin enkelin arvokkuuteen eikä enkelin arvokkuuteen vaan luopion häpeään. Lopuksi kateuden ja viettelyksen, joka sai hänet pettämään ihmisen, syy syntyi hänen aikaisemman lankeemuksensa pohjalta, sillä hän näki, että ihminen, joka oli vasta äskettäin muodostettu maan tomusta, oli kutsuttava siihen kirkkauteen, josta hän muisti, että hän itse, ollessaan vielä yksi ruhtinaista, oli langennut. Ja niinpä hänen ensimmäistä lankeamistaan, joka johtui ylpeydestä ja jonka vuoksi hän sai käärmeen nimen, seurasi toinen, kateudesta johtuva lankeaminen: Ja koska hänellä oli vielä jotakin pystyssä, niin että hän saattoi keskustella ja neuvotella ihmisten kanssa, hänet heitettiin Herran tuomiolla hyvin asianmukaisesti alas alimpaan syvyyteen, jotta hän ei enää kulkisi niin kuin ennen pystyssä ja katsoen ylös korkeuksiin, vaan takertuisi maahan ja ryömisi pitkin maata, ja vajota vatsalleen ja ravita maallista ravintoa ja syntien tekoja, ja julistaa tästä lähtien salaista vihamielisyyttään ja asettaa itsensä ja ihmisen välille vihamielisyyden, joka on meidän eduksemme, ja eripuran, joka on meidän hyödyksemme, niin että niin kauan kuin ihmiset ovat varuillaan häntä vastaan vaarallisena vihollisena, hän ei voi enää vahingoittaa heitä petollisella ystävyyden näytöksellä.

11 LUKU Pettäjän ja petetyn rangaistus

MUTTA meidän pitäisi tässä asiassa, jotta välttäisimme pahoja neuvoja, ottaa erityinen opetus siitä, että vaikka petoksen tekijää kohtasi sopiva rangaistus ja tuomio, silti se, joka oli johdettu harhaan, ei päässyt skotlantilaiselta vapaaksi rangaistuksesta, vaikka se olikin jonkin verran kevyempi kuin sen, joka oli petoksen tekijä. Ja tämän me näemme ilmaistun hyvin selvästi. Sillä Aadam, joka oli petetty tai pikemminkin (apostolin sanoja käyttäen) ”ei ollut petetty”, vaan, suostuessaan petetyn tahtoon, näyttää tulleen antaneeksi kuolettavan suostumuksen, on tuomittu vain työhön ja otsansa hikoiluun, joka ei ole määrätty hänelle itseensä kohdistuvan kirouksen, vaan maahan ja sen hedelmättömyyteen kohdistuvan kirouksen kautta. Mutta naista, joka sai hänet suostuteltua tähän, koettelee yhä suurempi ahdistus, tuska ja murhe, ja hänet annetaan myös ikuisen alistumisen ikeeseen. Mutta käärmettä, joka ensimmäisenä yllytti heidät tähän rikkomukseen, rangaistaan pysyvällä kirouksella. Siksi meidän tulisi olla äärimmäisen varovaisesti ja tarkoin varuillamme pahoja neuvoja vastaan, sillä niin kuin ne tuovat rangaistuksen tekijöilleen, niin ne eivät myöskään päästä niitä, joita ne eksyttävät, vapaaksi syyllisyydestä ja rangaistuksesta.

LUKU 12. Paholaisten joukoista ja häiriöistä, jonka ne aina aiheuttavat ilmapiirissämme.

MUTTA taivaan ja maan välissä oleva ilmakehä on aina täynnä tiheää henkien joukkoa, jotka eivät lennä siinä rauhallisesti tai jouten, niin että onneksi jumalallinen kaitselmus on vetänyt ne pois ihmisten näkyvistä. Sillä peläten niiden hyökkäyksiä tai kauhistuen niitä muotoja, joihin ne muuttuvat ja joihin ne muuttuvat mielensä mukaan, ihmiset joko menettäisivät järkensä sietämättömän pelon vuoksi ja pyörtyisivät, koska he eivät pystyisi katsomaan tällaisia asioita ruumiillisin silmin, tai sitten heidän tilansa pahenisi päivä päivältä, ja turmeltuisivat niiden jatkuvalla esimerkillä ja jäljittelemällä niitä, ja näin syntyisi eräänlainen vaarallinen tuttavuus ja tappava kanssakäyminen ihmisten ja ilmojen epäpuhtaiden voimien välille, kun taas ne rikokset, joita nyt tehdään ihmisten keskuudessa, kätkeytyvät joko muurien ja koteloiden tai etäisyyden ja avaruuden tai jonkinlaisen häpeän ja hämmennyksen taakse: Mutta jos he voisivat aina katsoa heitä avoimin kasvoin, he kiihdyttäisivät heitä vielä enemmän hulluuteen, koska ei olisi yhtään hetkeä, jolloin he näkisivät heidän luopuvan pahuudestaan, koska mikään ruumiillinen väsymys tai työ tai huoli jokapäiväisestä ravinnosta (kuten meidän tapauksessamme) ei pakottaisi heitä toisinaan jopa vastoin tahtoaan luopumaan tarkoituksistaan, joita he ovat ryhtyneet toteuttamaan.

13 LUKU Siitä, että vastakkaiset voimat kääntävät hyökkäyksen, jonka ne kohdistavat ihmisiin, myös toisiaan vastaan

Sillä on aivan selvää, että ne kohdistavat nämä hyökkäykset, joilla ne hyökkäävät ihmisten kimppuun, myös toisiaan vastaan, sillä samalla tavoin ne eivät lakkaa väsymättömin taisteluin edistämästä erimielisyyksiä ja taisteluita, joihin ne ovat ryhtyneet joidenkin kansojen puolesta jonkinlaisen synnynnäisen rakkauden vuoksi, joka heillä on pahuutta kohtaan; ja tämän me luemme olevan hyvin selvästi esitetty profeetta Danielin näyssä, jossa enkeli Gabriel puhuu seuraavasti: ”Älä pelkää, Daniel, sillä ensimmäisestä päivästä lähtien, jona olet asettanut sydämesi ymmärtämään ja ahdistamaan itseäsi Jumalasi edessä, sanasi on kuultu, ja minä olen tullut sinun sanojesi tähden. Mutta persialaisten valtakunnan ruhtinas vastusti minua kaksikymmentä päivää; ja katso, Mikael, yksi päämiehistä, tuli auttamaan minua, ja minä jäin sinne persialaisten kuninkaan luo. Mutta minä olen tullut opettamaan sinulle, mitä ajatuksia sinun kansallesi on tapahtuva viimeisinä päivinä.”” Emmekä voi mitenkään epäillä, etteikö tämä persialaisten valtakunnan ruhtinas olisi ollut vihamielinen voima, joka suosi persialaisten kansaa Jumalan kansan vihollisena; sillä estääkseen sen hyvän, jonka se näki johtuvan siitä, että arkkienkeli ratkaisisi sen kysymyksen, jonka puolesta profeetta rukoili Herraa, se mustasukkaisuudessaan asettui vastustamaan itseään estääkseen enkelin pelastavan lohdutuksen pääsemästä Danielin luokse liian nopeasti ja vahvistamasta Jumalan kansaa, jonka yläpuolella arkkienkeli Gabriel oli: ja jälkimmäinen sanoi, että hän ei olisi silloinkaan voinut tulla hänen luokseen, koska hän oli hyökännyt niin raivokkaasti, ellei arkkienkeli Mikael olisi tullut hänen avukseen ja kohdannut persialaisten valtakunnan ruhtinasta, liittynyt taisteluun hänen kanssaan, tullut väliin ja puolustanut häntä hänen hyökkäykseltään ja mahdollistanut näin hänen tulonsa profeettaa opastamaan kahdenkymmenenyhden päivän kuluttua. Ja hieman myöhemmin sanotaan: ”Ja enkeli sanoi: Tiedätkö, miksi minä olen tullut luoksesi? Ja nyt minä palaan taistelemaan persialaisten ruhtinasta vastaan”. Sillä kun minä lähdin, näkyi kreikkalaisten ruhtinas tulevan. Mutta minä kerron sinulle, mikä on kirjoitettu totuuden kirjoituksiin, eikä kukaan muu kuin Mikael, sinun ruhtinaskuntasi, ole minun auttajani kaikissa näissä asioissa.”” Ja jälleen: ”Siihen aikaan nousee Mikael, suuri ruhtinas, joka seisoo kansasi lasten puolesta.” Niinpä sitten luemme, että samalla tavalla kutsuttiin toista kreikkalaisten ruhtinaaksi, joka, koska hän oli sen kansan suojelija, joka oli hänelle alistettu, näyttää vastustaneen niin persialaisten kansaa kuin Israelin kansaakin. Siitä näemme selvästi, että vastakkaiset voimat nostattavat toisiaan vastaan niitä kansojen riitoja, ristiriitoja ja erimielisyyksiä, joita ne keskenään yllyttääkseen osoittavat, ja että ne joko riemuitsevat voitoistaan tai lannistuvat tappioistaan, eivätkä näin ollen voi elää sopusoinnussa keskenään, samalla kun kukin heistä aina levottomalla mustasukkaisuudella pyrkii niiden puolesta, joita hän johtaa, jonkun toisen kansakunnan suojelijaa vastaan.

LUKU 14. Miten hengelliset pahuudet ovat saaneet valtojen tai voimien nimet

Me voimme sitten nähdä selviä syitä niiden ajatusten lisäksi, joita olemme edellä selittäneet, miksi niitä kutsutaan ruhtinaskunniksi tai valtuuksiksi; nimittäin siksi, että ne hallitsevat ja johtavat eri kansoja ja ainakin hallitsevat alempiarvoisia henkiä ja demoneja, joista evankeliumit todistavat meille omilla tunnustuksillaan, että legioonia on olemassa. Sillä heitä ei voisi kutsua herroiksi, ellei heillä olisi joitakin, joiden yli he voisivat käyttää herruuden valtaa; eikä heitä voisi kutsua voimiksi tai ruhtinaskunniksi, ellei olisi joitakin, joiden yli he voisivat vaatia valtaa; ja tämän näemme osoitettavan evankeliumissa hyvin selvästi fariseusten pilkkauksessa: ”Hän ajaa ulos perkeleitä Beelsebubin, perkeleiden ruhtinaan, kautta”, sillä näemme, että heitä kutsutaan myös ”pimeyden hallitsijoiksi” ja että yhtä heistä nimitetään ”tämän maailman ruhtinaaksi”. Mutta siunattu apostoli julistaa, että tämän jälkeen, kun kaikki on alistettu Kristukselle, nämä järjestykset hävitetään, sanoen: ”Kun hän on luovuttanut valtakunnan Jumalalle, Isälle, kun hän on hävittänyt kaikki ruhtinaskunnat ja voimat ja valtakunnat.” Ja tämä voi varmasti tapahtua vain, jos ne poistetaan niiden vallasta, joiden yli me tiedämme, että vallat ja vallanpitäjät ja ruhtinaskunnat ottavat vallan tässä maailmassa.

LUKU 15. Siitä, että pyhille ja taivaallisille voimille on annettu enkeleiden ja arkkienkeleiden nimitykset

ei ole ilman syytä, sillä kukaan ei epäile, etteikö samoja arvonimiä ole annettu ilman syytä tai järkeä myös paremmille lajeille ja että ne ovat viran ja arvon tai arvokkuuden nimityksiä, sillä on selvää, että heitä kutsutaan enkeleiksi, ts, sanansaattajiksi heidän virkaansa, jossa he vievät viestejä, ja nimen sopivuus opettaa, että he ovat ”arkkienkeleitä”, koska he ovat enkelien esimiehiä, ”valtakuntia”, koska he hallitsevat tiettyjä henkilöitä, ja ”ruhtinaskuntia”, koska heillä on joitakin, joiden ruhtinaita he ovat, ja ”valtaistuimia”, koska he ovat niin lähellä Jumalaa ja ovat niin salassa ja lähellä Häntä, että jumalallinen Majesteetti erityisesti lepää heissä kuin jumalallisella valtaistuimella, ja tavallaan nojautuu varmasti heihin.

LUKU 16. Paholaisten alistumisesta, jota ne osoittavat omille ruhtinailleen, kuten veljesten uhrissa nähdään

MUTTA että saastaisia henkiä hallitsevat pahemmat voimat ja että ne ovat niille alamaisia, emme löydä ainoastaan niistä Raamatun kohdista, jotka on kirjattu evankeliumeihin, kun fariseukset parjasivat Herraa ja Hän vastasi: ”Jos minä Beelsebubin, paholaisten ruhtinaan, kautta ajan ulos paholaisia, ”, vaan meille opetetaan tätä myös selvistä näyistä ja monista pyhien kokemuksista, sillä kun eräs veljistämme oli matkalla tässä erämaassa, päivän jo laskiessa hän löysi luolan ja pysähtyi sinne tarkoituksenaan pitää siellä iltatoimensa, ja siellä kului keskiyön aika, kun hän vielä lauloi psalmeja. Ja kun hän oli lopettanut palveluksensa ja istuutui hieman ennen kuin virkisti väsyneen ruumiinsa, hän alkoi yhtäkkiä nähdä lukemattomia joukkoja riivaajia, jotka kerääntyivät joka puolelta, ja ne tulivat eteenpäin valtavana joukkona ja pitkänä jonona, toiset edeltäjäisinä ja toiset heidän ruhtinaansa seuraten; ja lopulta saapui se, joka oli pidempi ja pelottavampi katsella kuin kaikki muut; Ja kun hän oli asettunut valtaistuimelle, hän istuutui kuin korkealle tuomioistuimelle ja alkoi tutkia tarkkaan jokaisen heidän tekojaan; ja niitä, jotka sanoivat, etteivät he olleet vielä onnistuneet kiertämään kilpailijoitaan, hän käski ajaa häpeällisesti ja häpeällisesti pois hänen edestään, koska he olivat joutavia ja laiskoja, ja nuhteli heitä vihaisella vihalla siitä, että he olivat tuhlanneet niin paljon aikaa ja että heidän työnsä oli mennyt hukkaan: Mutta ne, jotka ilmoittivat, että he olivat pettäneet heille osoitetut henkilöt, hän erotti kaikkien edessä ja kaikkien riemun ja suosionosoitusten saattelemana rohkeimpina sotureina ja tunnetuimpina esimerkkinä kaikille muille: Ja kun tähän joukkoon oli ilmaantunut eräs pahin henki, joka iloitsi siitä, että sai kertoa jostakin suurenmoisesta voitosta, hän mainitsi erään hyvin tunnetun munkin nimen ja julisti, että hyökättyään häntä vastaan lakkaamatta viidentoista vuoden ajan hän oli vihdoinkin saanut hänestä yliotteen ja tuhonnut hänet vielä samana yönä huoruuden synnillä,sillä hän ei ollut ainoastaan pakottanut häntä tekemään aviorikoksen erään vihityn neitosen kanssa, vaan oli itse asiassa taivutellut hänet pitämään neitosen ja menemään tämän kanssa naimisiin. Ja kun tästä kertomuksesta nousi riemunhuutoja, pimeyden` ruhtinas ylisti häntä mitä suurimmalla kiitoksella, ja hän lähti pois suurilla kunnianosoituksilla kruunattuna. Ja kun sitten aamunkoitteessa koko riivaajaparvi oli kadonnut hänen silmistään, veli epäili saastaisen hengen väittämää ja ajatteli pikemminkin, että tämä oli halunnut houkutella häntä vanhalla tavanomaisella petoksella ja leimata viattoman veljen insestin rikokseksi, ja hän muisti nuo evankeliumin sanat, nimittäin sen, että ”hän ei pysy totuudessa, koska hänessä ei ole totuutta. Kun hän puhuu valhetta, hän puhuu omastaan, sillä hän on valehtelija ja sen isä”, hän lähti Pelusiumiin, jossa hän tiesi sen miehen elävän, jonka paha henki julisti tuhoutuneeksi; sillä veli oli hänelle hyvin tuttu, ja kun hän oli kysynyt häneltä, hän sai tietää, että samana yönä, jona tuo paha demoni oli ilmoittanut seurueelleen ja ruhtinaalleen hänen tuhostaan, hän oli lähtenyt entisestä luostaristaan, hakeutunut kaupunkiin ja joutunut onnettomaan lankeemuksen kautta harhaan mainitun tytön kanssa.

LUKU17. Siitä, että jokaiseen ihmiseen tarttuu aina kaksi enkeliä

Pyhä Raamattu todistaa, että jokaiseen meistä tarttuu kaksi enkeliä, yksi hyvä ja yksi paha. Ja hyvistä Vapahtaja sanoo: ”Älkää halveksiko yhtäkään näistä pienistä, sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaassa katsovat aina sinun Isäsi kasvoja, joka on taivaissa.” Ja myös tämä: ”Herran enkeli piirittää ne, jotka häntä pelkäävät, ja vapauttaa heidät.” Lisäksi tämäkin, joka Apostolien teoissa sanotaan Pietarista, että ”se on hänen enkelinsä”.” Mutta molemmista lajeista Paimenen kirja opettaa meille hyvin täydellisesti. Mutta jos ajattelemme hänestä, joka hyökkäsi autuaallisen Jobin kimppuun, opimme selvästi, että se oli hän, joka aina juonitteli häntä vastaan, mutta ei koskaan kyennyt houkuttelemaan häntä syntiin, ja että siksi hän pyysi voimaa Herralta, koska häntä ei pahoinpidellyt hänen (Jobin) hyveellisyytensä, vaan Herran suojelus, joka aina suojasi häntä. Myös Juudaksesta sanotaan: ”Ja paholainen seisokoon hänen oikealla puolellaan.”

LUKU 18. Vihamielisissä hengissä esiintyvistä pahuuden asteista, kuten kahden filosofin tapaus osoittaa

MUTTA siitä erosta, joka demonien välillä on, olemme oppineet paljon noiden kahden filosofin avulla, jotka ennen taikuuden avulla saivat usein suuria kokemuksia sekä laiskuudestaan että rohkeudestaan ja raakalaismaisesta pahuudestaan. Nämä nimittäin, jotka katsoivat siunattua Antoniusta alaspäin moukkana ja maalaisena ja jotka halusivat, jos he eivät voineet häntä enempää vahingoittaa, niin ainakin ajaa hänet pois keljastaan taikuuden harhojen ja demonien keinojen avulla, lähettivät häntä vastaan mitä ilkeimpiä henkiä. sillä kateuden pisto ajoi heidät tähän hyökkäykseen häntä vastaan, koska valtavat ihmisjoukot tulivat päivittäin hänen luokseen Jumalan palvelijana. Ja kun nämä kaikkein raaimmat demonit eivät uskaltaneet edes lähestyä häntä, kun hän nyt merkitsi rintaansa ja otsaansa ristinmerkillä ja kun hän nyt omistautui rukoukselle ja anomiselle, ne palasivat tuloksetta niiden luo, jotka olivat niitä johtaneet; ja nämä taas lähettivät häntä vastaan toisia, jotka olivat vielä epätoivoisempia pahuudessa, ja kun nekin olivat käyttäneet voimansa turhaan ja palasivat saamatta mitään aikaan, ja toiset, vielä voimakkaammat, saivat kuitenkin käskyn Kristuksen voittoisaa sotilasta vastaan, eivätkä voineet mitään häntä vastaan, kaikki nämä heidän kaikin taikuuden keinoin keksimänsä suuret juonet olivat vain hyödyllisiä todistamaan, miten suuri arvo kristityn ammatissa on, niin että nuo hurjat ja voimakkaat varjot, joiden he luulivat peittävän auringon ja kuun, jos ne suunnattaisiin heitä kohti, eivät ainoastaan voineet vahingoittaa häntä, vaan eivät edes vetäneet häntä hetkeksikään pois luostaristaan.

LUKU 19.Siitä, että paholaiset eivät voi lainkaan voittaa ihmisiä, elleivät ne ensin ole saaneet heidän mieltään haltuunsa

JA kun he tästä hämmästyneinä tulivat suoraan abba Antoniuksen luo ja paljastivat hyökkäystensä laajuuden sekä niiden ja juoniensa syyn, he hälvenivät kateuttaan ja pyysivät, että heistä tehtäisiin välittömästi kristittyjä. Mutta kun hän oli kysynyt heiltä päivää, jolloin hyökkäys oli tehty, hän ilmoitti, että häntä oli tuolloin vaivannut mitä katkerin ajatuksen tuska. Ja tämän kokemuksen kautta autuas Antonius todisti ja vahvisti eilen konferenssissamme ilmaisemamme mielipiteen, jonka mukaan demonit eivät voi mitenkään päästä kenenkään mieleen tai ruumiiseen eikä niillä ole valtaa valloittaa kenenkään sielua, elleivät ne ole ensin riistäneet siitä kaikkia pyhiä ajatuksia ja tehneet sitä tyhjäksi ja vapaaksi hengellisestä mietiskelystä. Mutta teidän on tiedettävä, että saastaiset henget tottelevat ihmisiä kahdella tavalla. Sillä joko ne ovat jumalallisesta armosta ja voimasta uskovien pyhyyden alaisia, tai sitten ne ovat syntisten uhrien ja eräiden loitsujen lumoissa ja imartelevat niitä palvojinaan. Ja fariseuksetkin joutuivat tämän käsityksen vietäviksi ja kuvittelivat, että tällä keinolla jopa Herra Vapahtaja antoi käskyjä paholaisille ja sanoi: ”Beelsebubin, paholaisten ruhtinaan, kautta hän ajaa ulos paholaisia”, sen suunnitelman mukaisesti, jonka mukaan he tiesivät, että heidän omilla taikureillaan ja lumoajillaan – vetoamalla hänen nimeensä ja uhraamalla uhrilahjoja, joista he tietävät, että hän on mielissään ja mielissään – on hänen palvelijoinaan valta jopa paholaisiin, jotka ovat hänelle alamaisia.

LUKU20. Kysymys niistä langenneista enkeleistä, joiden sanotaan Genesiksessä olleen tekemisissä ihmisten tyttärien kanssa

GERMANUS: Koska eräs Genesiksen kohta tuotiin jokin aika sitten Jumalan kaitselmuksen kautta keskuuteemme ja muistutti meitä ilahduttavasti siitä, että voimme nyt kätevästi kysyä eräästä seikasta, jonka olemme aina kaivanneet oppia, haluamme tietää, mitä mieltä meidän pitäisi olla niistä langenneista enkeleistä, joiden sanotaan olleen tekemisissä ihmisten tyttärien kanssa, ja siitä, voiko sellaista kirjaimellisesti tapahtua hengellisen luonteen kanssa. Ja myös tämän evankeliumin kohdan osalta, jota lainasitte vähän aikaa sitten paholaisesta: ”sillä hän on valehtelija ja hänen isänsä”, haluaisimme samalla tavalla kuulla, kuka on ymmärrettävä sanalla ”hänen isänsä”.

LUKU 21. Vastaus esitettyyn kysymykseen

SERENUS: Olette esittänyt kaksi ei vähäpätöistä kysymystä, joihin vastaan parhaani mukaan siinä järjestyksessä, jossa olette ne esittäneet. Emme voi mitenkään uskoa, että hengelliset olemassaolot voivat olla lihallisessa kanssakäymisessä naisten kanssa. Mutta jos näin on joskus kirjaimellisesti voinut tapahtua, miten on mahdollista, ettei sitä nytkin joskus tapahdu ja ettemme näe joidenkin syntyvän samalla tavalla naisista demonien välityksellä ilman kanssakäymistä miesten kanssa, varsinkin kun on selvää, että ne nauttivat himon saastuttamisesta, jonka ne varmasti mieluummin saisivat aikaan omasta kuin ihmisten välityksellä, jos se vain onnistuisi, kuten Saarnaaja julistaa: ”Mitä se on ollut? Sama, mikä on. Ja mitä on tehty? Sama, mikä on tehty. Eikä ole mitään uutta, mitä voidaan sanoa auringon alla, niin että ihminen voisi sanoa: Katso, tämä on uutta, sillä se on ollut jo ennen meitä olleina aikakausina.”” Mutta esitetty kysymys voidaan ratkaista näin. Oikeamielisen Aabelin kuoleman jälkeen, jotta koko ihmissuku ei syntyisi jumalattomasta veljesmurhasta, Seet syntyi tapetun veljensä tilalle, jotta hän ottaisi veljensä paikan paitsi jälkeläisten, myös oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden osalta. Ja hänen jälkeläisensä, jotka seurasivat isänsä hyvyyden esimerkkiä, pysyttelivät aina erillään yhteydenpidosta ja seurasta niiden sukulaistensa kanssa, jotka polveutuivat pahasta Kainista, kuten sukututkimuksen ero kertoo meille hyvin selvästi, kun siinä sanotaan: ”Aadam siitti Seetin, Seet siitti Enoksen, Enos siitti Kainanin, mutta Kainan siitti Mahalaleelin, mutta Mahalaleel siitti Jaredin, Jared siitti Henokin, Henok siitti Metusalahin, Metusalah siitti Lemekin, Lemek siitti Nooan. ” Ja Kainin sukututkimus esitetään erikseen seuraavasti: ”Kain siitti Henokin, Henok siitti Kainanin, Kainan siitti Mahalaleelin, Mahalaleel siitti Metusalahin, Metusalah siitti Lamechin, Lamech siitti Jabalin ja Jubalin.” Ja niin se sukulinja, joka syntyi vanhurskaan Seetin siemenestä, sekoittui aina omaan sukuunsa ja sukulaisiinsa ja jatkoi pitkään isiensä ja esi-isiensä pyhyydessä, koskemattomana pahan jälkeläisen rienauksista ja pahuudesta, joka oli ikään kuin istuttanut siihen esi-isiensä siirtämän synnin siemenen. Niin kauan kuin siis jatkui tämä linjojen ero niiden välillä, Seetin siementä, koska se oli peräisin erinomaisesta juuresta, kutsuttiin pyhyytensä vuoksi ”Jumalan enkeleiksi” tai, kuten joissakin jäljennöksissä sanotaan, ”Jumalan pojiksi”, ja päinvastoin muita kutsuttiin heidän oman ja heidän isiensä pahuuden ja heidän maallisten tekojensa vuoksi ”ihmislapsiksi”. Vaikka heidän välillään olikin tähän asti tuo pyhä ja terveellinen ero, niin tämän jälkeen Seetin pojat, jotka olivat Jumalan poikia, näkivät Kainin suvusta syntyneiden tyttäret ja ottivat heidän kauneutensa himosta syttyneinä itselleen heiltä vaimoja, jotka opettivat miehilleen isiensä pahuutta ja johdattivat heidät heti harhaan synnynnäisestä pyhyydestään ja esi-isiensä yksimielisyydestä. Heihin pätee riittävällä tarkkuudella tämä sanonta: ”Minä olen sanonut: Te olette jumalia, ja te kaikki olette Korkeimman lapsia. Mutta te kuolette niin kuin ihmiset ja lankeatte niin kuin yksi ruhtinaista.” He, jotka jäivät pois siitä esi-isiensä heille siirtämästä todellisesta luonnonfilosofian tutkimuksesta, jonka ensimmäinen ihminen, joka välittömästi jäljitti koko luonnon tutkimisen, pystyi selvästi saavuttamaan ja siirtämään jälkeläisilleen varmoin perustein, koska hän oli nähnyt tämän maailman lapsenkengän, kun se oli vielä ikään kuin hentoinen ja sykkivä ja järjestäytymätön; ja koska hänessä ei ollut ainoastaan sellaista viisauden täyteyttä, vaan myös jumalallisen inspiraation antama profetian armo, niin että hän vielä tämän maailman oppimattomana asukkaana antoi nimet kaikille eläville olennoille, eikä ainoastaan tuntenut kaikenlaisten petojen ja käärmeiden raivoa ja myrkkyä, vaan myös erotti kasvien ja puiden hyveet ja kivien luonteet sekä vuodenaikojen vaihtelut, joista hänellä ei ollut mitään kokemusta, niin että hän pystyi hyvin sanomaan: ”Herra on antanut minulle todellisen tiedon siitä, mitä on, tunteakseni koko maailman järjestyksen ja alkuaineiden hyveet, aikojen alun ja lopun ja keskivaiheen, niiden kulun muutokset ja vuodenaikojen vaihtelut, vuoden kierrokset ja tähtien järjestyksen, elävien olentojen luonteet ja villipetojen raivon, tuulten voiman ja ihmisten järjen, kasvien erilaisuuden ja juurten hyveet, ja kaikki sellaiset asiat, jotka ovat kätkettyjä ja avoimia, olen oppinut.”Tämän kaiken luonnon tuntemuksen Seetin siemen siis sai peräkkäisten sukupolvien kautta, isiltä periytyneenä, niin kauan kuin se pysyi erillään jumalattomasta sukupuusta, ja koska se oli saanut sen pyhyydessä, se käytti sitä hyväksi edistääkseen Jumalan kunniaa ja jokapäiväisen elämän tarpeita. Mutta kun se oli sekoittunut pahaan sukupolveen, se veti paholaisten ehdotuksesta sivuun epäpyhään ja vahingolliseen käyttöön sen, mitä se oli viattomasti oppinut, ja opetti sen avulla julkeasti velhojen ja loitsujen kummallisia taitoja ja taikuuden taikauskoa ja opetti jälkipolvilleen, että ne hylkäsivät jumaluuden pyhän palvonnan ja kunnioittivat ja palvoivat joko alkuaineita tai tulta tai taivaan riivaajia. Miten sitten kävi niin, että tämä outojen taitojen tuntemus, josta olemme puhuneet, ei kadonnut vedenpaisumuksessa, vaan tuli tunnetuksi sitä seuranneille aikakausille, pitäisi mielestäni selittää lyhyesti, kuten tämän keskustelun aihe antaa ymmärtää, vaikka vastaus esitettyyn kysymykseen tuskin vaatii sitä. Niinpä, kuten muinaiset traditiot kertovat meille, Nooan poika Haam, jolle oli opetettu näitä taikauskoja ja pahoja ja epäpyhiä taitoja, koska hän tiesi, ettei hän voisi mitenkään tuoda mitään käsikirjaa näistä aiheista arkkiin, johon hänen oli määrä mennä hyvän isänsä ja pyhien veljiensä kanssa, kirjoitti nämä häpeälliset taidot ja epäpyhät laitteet erilaisista metalleista valmistettuihin levyihin, joita vesitulva ei voinut tuhota, ja koviin kiviin, ja kun tulva oli ohi, hän etsi niitä samalla uteliaisuudella, jolla hän oli ne kätkenyt, ja näin hän siirsi jälkeläisilleen epäpyhän ja ikuisen synnin siemenen. Näin siis toteutuu se yleinen käsitys, jonka mukaan ihmiset uskovat enkelien luovuttaneen ihmisille loitsuja ja erilaisia taitoja. Näistä Seetin pojista ja Kainin tyttäristä, kuten olemme sanoneet, syntyi vielä pahempia lapsia, joista tuli mahtavia, metsästäjiä, väkivaltaisia ja hurjimpia miehiä, joita kutsuttiin jättiläisiksi ruumiinsa koon, julmuuden ja pahuuden vuoksi. Sillä nämä alkoivat ensin ahdistella naapureitaan ja harjoittaa ryöstelyä ihmisten keskuudessa, hankkien elantonsa pikemminkin ryöstämällä kuin tyytymällä hikeen ja työn tekemiseen, ja heidän pahuutensa kasvoi niin suureksi, että maailma voitiin puhdistaa vain vedenpaisumuksella ja vedenpaisumuksella. Kun siis Seetin pojat olivat himonsa yllyttämänä rikkoneet sitä käskyä, jota oli pitkään noudatettu luonnollisen vaiston kautta maailman alusta lähtien, oli välttämätöntä, että se myöhemmin palautettiin lain kirjaimella: ”Älä anna tytärtäsi hänen pojalleen vaimoksi äläkä ota hänen tyttäriään vaimoksi pojallesi, sillä he viettelevät teidän sydämenne luopumaan Jumalastanne ja seuraamaan heidän jumaliaan ja palvelemaan heitä.”

LUKU 22. Vastalause siitä, miten lainvastaisesta sekaantumisesta Kainin tyttärien kanssa voitiin syyttää Seetin sukua ennen lain kieltoa

GERMANUS: Jos tuo käsky olisi annettu heille, niin silloin olisi voitu oikeudenmukaisesti syyttää heitä sen rikkomisen synnistä, koska he olivat rohkeasti menneet näin naimisiin. Mutta koska tuon erottelun noudattamista ei ollut vielä vahvistettu millään säännöllä, miten tuota rotujen sekoittumista voitiin pitää heissä vääränä, koska sitä ei ollut kielletty millään käskyllä? Sillä laki ei tavallisesti kiellä rikoksia, jotka ovat jo tapahtuneet, vaan niitä, jotka ovat tulevaisuudessa.

LUKU 23. Vastaus: Luonnonlain mukaan ihmiset olivat alusta alkaen alttiita tuomiolle ja rangaistukselle

SERENUS: Jumala istutti ihmiseen luodessaan luonnostaan täydellisen tietämyksen laista, ja jos ihminen olisi pitänyt tämän lain, kuten alussa, Herran tarkoitusperien mukaisesti, ei olisi tarvinnut antaa toista lakia, jonka Hän myöhemmin julisti kirjallisesti: sillä olisi ollut tarpeetonta tarjota ulkoista parannuskeinoa, kun sisäinen oli vielä istutettu ja voimissaan. Mutta koska vapaus ja mahdollisuus tehdä syntiä olivat, kuten olemme sanoneet, täysin turmelleet sen, lisättiin Mooseksen lain ankarat rajoitukset tämän (aikaisemman lain) toimeenpanijaksi ja puolustajaksi ja, Raamatun ilmaisuja käytettäessä, sen auttajaksi, jotta välittömän rangaistuksen pelossa ihmiset pidettäisiin estämässä ihmisiä menettämästä kokonaan luonnollisen tietämyksen antamaa hyvää, profeetan sanan mukaisesti, joka sanoo: ”Hän antoi lain auttaaksensa heitä”, ja apostoli kuvailee sitä myös niin, että se on annettu kuin koulumestari pienille lapsille, koska se opettaa ja vartioi heitä, jotta he eivät pelkästä unohduksesta poikkeaisi siitä opetuksesta, johon heidät oli opastettu luonnon valossa; sillä se, että täydellinen lain tuntemus istutettiin ihmiseen hänen ensimmäisen luomisensa yhteydessä, on selvästi todistettu tästä, nimittäin: ”Laki on laki, joka on annettu ihmiselle, kun hänet luotiin. , että tiedämme, että ennen lakia, kyllä, ja jopa ennen vedenpaisumusta, kaikki pyhät ihmiset noudattivat lain käskyjä ilman, että heillä oli kirjainta luettavana. Sillä kuinka Abel olisi ilman lain käskyä voinut tietää, että hänen tuli uhrata Jumalalle laumansa ensikoista ja niiden rasvasta, ellei häntä olisi opettanut laki, joka oli luonnostaan istutettu häneen? Miten Nooa olisi voinut erottaa, mitkä eläimet olivat puhtaita ja mitkä epäpuhtaita, kun lain käsky ei vielä tehnyt eroa, ellei häntä olisi opettanut luonnollinen tieto? Mistä Henok oppi ”vaeltamaan Jumalan kanssa”, kun hän ei ollut koskaan saanut lain valoa muulta? Mistä Seem ja Jaafet olivat lukeneet ”Älä paljasta isäsi alastomuutta”, niin että he menivät taaksepäin ja peittivät isänsä häpeän? Miten Aabrahamille oli opetettu pidättäytymään vihollisen saaliista, joka hänelle tarjottiin, jotta hän ei saisi mitään korvausta vaivannäöstään, tai maksamaan pappi Melkisedekille kymmenyksiä, jotka Mooseksen laki määräsi? Miten on mahdollista, että samainen Aabraham ja Loot tarjosivat myös nöyrästi ohikulkijoille ja muukalaisille ystävällisiä palveluksia ja jalkojen pesua, vaikka evankeliumin käsky ei ollut vielä loistanut? Mistä Job sai niin vakavan uskon, niin puhtaan siveyden, niin suuren nöyryyden, lempeyden, säälin ja ystävällisyyden taidon, jota emme nyt näe osoitettavan edes niiden, jotka tuntevat evankeliumit ulkoa? Kenestä pyhistä me luemme, ettei hän olisi noudattanut jotakin lain käskyä ennen lain antamista? Kuka heistä jätti noudattamatta tätä: ”Kuule, Israel, Herra, sinun Jumalasi, on yksi Herra”?” Kuka heistä ei täyttänyt tätä: ”Älä tee itsellesi mitään jumalankuvaa äläkä minkään kaltaista, mikä on taivaassa, maan päällä tai maan alla?” Kuka heistä ei noudattanut tätä: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”, tai mitä seuraa dekalogissa: ”Älä tee murhaa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista väärää todistusta, älä himoitse lähimmäisesi vaimoa”, ja monia muita asioita, joissa he ennakoivat paitsi lain, myös evankeliumin käskyjä?

LUKU 24. Siitä, että heitä rangaistiin oikeutetusti, jotka tekivät syntiä ennen vedenpaisumusta

JA niin me sitten näemme, että Jumala loi alusta alkaen kaiken täydelliseksi, eikä olisi tarvinnut lisätä mitään Hänen alkuperäiseen järjestelyynsä – ikään kuin se olisi ollut lyhytnäköinen ja epätäydellinen – jos kaikki olisi pysynyt siinä tilassa ja kunnossa, jossa Hän oli sen luonut. Ja siksi niiden kohdalla, jotka tekivät syntiä ennen lakia ja jopa ennen vedenpaisumusta, me näemme, että Jumala kohtasi heidät vanhurskaalla tuomiolla, koska he ansaitsivat rangaistuksen ilman mitään tekosyitä, koska olivat rikkoneet luonnonlakia; eikä meidän pitäisi langeta niiden pilkkaaviin herjauksiin, jotka eivät tunne tätä syytä ja jotka siten väheksyvät Vanhan testamentin Jumalaa ja alentavat uskoamme ja sanovat pilkallisesti: Miksi sitten teidän Jumalanne tahtoi julistaa lain niin monen tuhannen vuoden kuluttua, kun Hän on sallinut niin pitkien aikakausien kulua ilman mitään lakia? Mutta jos Hän jälkeenpäin löysi jotain parempaa, niin silloin näyttää siltä, että maailman alussa Hänen viisautensa oli vähäisempi ja köyhempi ja että Hän sen jälkeen ikään kuin kokemuksen opettamana alkoi säätää jotain parempaa ja muuttaa ja parantaa alkuperäisiä järjestelyjään. Asia, joka ei varmasti voi tapahtua Jumalan äärettömälle ennakkotietämykselle, eikä näitä väitteitä voi harhaoppisten hullu hulluus esittää Hänestä ilman raskasta pilkkaa, kuten Saarnaaja sanoo: ”Minä olen oppinut, että kaikki sanat, jotka Jumala on alusta asti tehnyt, pysyvät iankaikkisesti”: Niihin ei voida lisätä mitään eikä niistä voida ottaa pois mitään”, ja siksi ‘lakia ei ole tehty vanhurskaita varten, vaan vanhurskaita ja tottelemattomia varten, jumalattomia ja syntisiä varten, jumalattomia ja syntisiä varten, jumalattomia ja epäpyhiä varten’. ” Sillä koska heihin oli istutettu terve ja täydellinen luonnonlakien järjestelmä, he eivät tarvinneet lisäksi tätä ulkoista lakia, joka oli kirjalliseen muotoon sidottu ja joka annettiin tuon luonnonlain apuvälineeksi. Josta me päätämme mitä selvimmin päättelemällä, että tuota kirjalliseen muotoon sidottua lakia ei olisi tarvinnut antaa heti alussa (sillä sitä ei tarvinnut tehdä niin kauan kuin luonnollinen laki oli vielä olemassa eikä sitä ollut täysin rikottu) eikä evankelista täydellisyyttä olisi voitu antaa ennen kuin laki oli pidetty. Sillä he eivät olisi voineet kuunnella tätä sanontaa: ”Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle myös toinenkin poski”, jotka eivät tyytyneet kostamaan heille tehtyjä vääryyksiä lex talionis -lain (”lex talionis” viittaa rangaistuksen suhteellisuuteen tai vastaavuuteen, proportionaalisuuteen, suhteessa tehtyyn rikokseen; käänt.huom.) mukaisella tasaisella oikeudenmukaisuudella, vaan hyvittivät hyvin vähäisenkin kosketuksen kuolettavilla potkuilla ja haavoilla aseilla ja pyrkivät yhden ainoan totuuden vuoksi ottamaan hengen niiltä, jotka olivat heitä lyöneet. Heille ei myöskään voitu sanoa: ”rakastakaa vihollisianne”, sillä heidän keskuudessaan pidettiin suurena ja tärkeimpänä asiana, jos he rakastivat ystäviään, mutta välttelivät vihollisiaan ja erosivat heistä vain vihanpidossa olematta kuitenkaan innokkaita ahdistamaan ja tappamaan heitä.

LUKU 25. Miten se, mitä evankeliumissa sanotaan paholaisesta, on ymmärrettävä, nimittäin se, että ”hän on valehtelija ja hänen isänsä”.

MUTTA mitä tulee tähän, joka häiritsi teitä paholaisesta, että ”hän on valehtelija ja hänen isänsä”, ikään kuin se näyttäisi siltä, että Herra olisi julistanut hänet ja hänen isänsä valehtelijoiksi, on riittävän naurettavaa kuvitella tätä edes kursorisesti. Sillä kuten sanoimme vähän aikaa sitten, henki ei synnytä henkeä, aivan kuten sielu ei voi synnyttää sielua, vaikka emme epäile, etteikö lihan tihentymä muodostuisi ihmisen siemenestä, kuten apostoli selvästi erottaa molempien ainesten, nimittäin lihan ja hengen, kohdalla, mikä olisi luettava kenelle sen tekijäksi, ja sanoo: ”Lisäksi meillä on ollut lihamme isät opettajina, ja me olemme heitä kunnioittaneet; eikö meidän pitäisi vielä paljon enemmän olla alistettuja henkien Isälle ja elää?”. ” Mikä voisi osoittaa selvemmin kuin tämä ero, että hän asetti, että ihmiset olivat lihamme isiä, mutta opetti aina, että Jumala yksin oli sielujen Isä. Vaikka tämän ruumiin varsinaisessa tiivistämisessä on jo pelkästään ihmisten katsottava hoitavan palvelijan virkaa, mutta pääosa sen muodostamisesta kuuluu Jumalalle, kaiken Luojalle, kuten Daavid sanoo: ”Sinun kätesi ovat minut luoneet ja muovanneet.” Ja autuas Job: ”Etkö ole lypsänyt minua kuin maitoa ja juoksettanut minua kuin juustoa?” ”Etkö ole lypsänyt minua kuin maitoa ja juoksettanut minua kuin juustoa? Sinä olet koonnut minut luista ja jänteistä”, ja Herra Jeremialle: ”Minä tunsin sinut, ennen kuin minä muotoilin sinut kohdussa, minä tunsin sinut.” Mutta Saarnaaja kokoaa hyvin selvästi ja tarkasti kummankin aineen luonteen ja sen alun tarkastelemalla nousua ja alkua, josta kumpikin on saanut alkunsa, ja tarkastelemalla päämäärää, johon kumpikin pyrkii, ja päättää myös tämän ruumiin ja sielun jaosta, ja puhuu seuraavasti: ”Ennen kuin tomu palaa maahan sellaisena kuin se oli, ja henki palaa Jumalan luo, joka sen antoi.” Mutta mitä voisi sanoa selvemmin kuin sen, että hän julistaa, että lihan aines, jota hän nimittää tomuksi, koska se kumpuaa ihmisen siemenestä ja näyttää olevan hänen palveluksestaan kylvetty, mutta kuin se otettiin maasta, palaa jälleen maahan, kun taas hän huomauttaa, että henki, joka ei ole syntynyt sukupuolten välisestä kanssakäymisestä, vaan kuuluu erityisellä tavalla yksin Jumalalle, palaa luojalleen. Ja tämäkin sisältyy selvästi siihen Jumalan suorittamaan hengitykseen, jonka kautta Aadam ensinnäkin sai elämänsä. Ja niinpä näistä kohdista päätellään selvästi, että ketään ei voida kutsua henkien isäksi kuin yksin Jumalaa, joka luo ne tyhjästä, milloin tahtoo, kun taas ihmisiä voidaan kutsua vain lihamme isiksi. Niinpä siis myös paholaisella, sikäli kuin hänet luotiin hengeksi tai enkeliksi ja hyväksi, ei ollut ketään muuta Isäänsä kuin Jumala, hänen Luojansa. Mutta kun hän oli ylpeydestä paisunut ja sanonut sydämessään: Hänestä tuli valehtelija, eikä hän ”pysynyt totuudessa”, kun hän sanoi: ”Minä nousen pilvien korkeuksiin, minä olen kuin Korkein”; ”, vaan toi esiin valheen omasta pahuuden varastostaan ja tuli siten paitsi valehtelijaksi myös varsinaisen valheen isäksi, jonka kautta hän, kun hän lupasi jumaluuden ihmiselle ja sanoi: ”Te tulette olemaan niin kuin jumalat”, ei pysynyt totuudessa, vaan hänestä tuli alusta alkaen murhaaja sekä saattamalla Aatamin kuolevaisuuden tilaan että surmaamalla Aabelin veljensä kädestä tämän kehotuksesta. Mutta jo aamunkoiton lähestyminen on saattamassa päätökseen keskustelumme, joka on vienyt lähes kaksi kokonaista yötä, ja lyhyet ja yksinkertaiset sanamme ovat vetäneet tämän konferenssin haukumme kysymysten syvästä merestä hiljaisuuden turvalliseen satamaan, jossa syvyydessä tosiaankin, kun jumalallisen Hengen henkäys ajaa meidät syvemmälle, avautuu aina vain laajempi ja rajaton tila, joka ulottuu silmiemme näköpiirin ulkopuolelle, ja kuten Salomo sanoo: ”Siitä tulee paljon kauempana meistä kuin se oli, ja se tulee suureksi syvyydeksi; kuka sen löytää?” Tämä syvyys ei ole enää kovin suuri. Rukoilkaamme siis Herraa, että sekä Hänen pelkonsa että Hänen rakkautensa, jotka eivät voi kadota, pysyisivät meissä lujana ja tekisivät meidät viisaiksi kaikissa asioissa ja suojaisivat meitä aina vahingoittumattomina paholaisen nuolilta. Sillä näiden vartijoiden avulla on mahdotonta, että kukaan joutuisi kuoleman pauloihin. Mutta täydellisten ja epätäydellisten välillä on se ero, että edellisten kohdalla rakkaus on järkähtämätöntä ja niin sanoakseni kypsempää ja pysyvämpää ja siten saa heidät pysymään pyhyydessä lujemmin ja helpommin, kun taas jälkimmäisten kohdalla sen asema on heikompi ja se 802 kylmenee helpommin ja siten sallii heidän joutua nopeammin ja useammin synnin pauloihin. Ja kun kuulimme tämän, tämän konferenssin sanat sytyttivät meidät niin, että lähtiessämme pois vanhan miehen keljasta kaipasimme sielumme kiihkeämmin kuin tullessamme, hänen opetuksensa toteutumista.

IX ABBA ISAAKIN ENSIMMÄINEN KESKUSTELU

RUKOILEMISESTA

LUKU 1. Johdanto keskusteluun

MIKÄ oli luvattu Sääntöjen toisessa kirjassa jatkuvasta ja lakkaamattomasta pysyvyydestä rukouksessa, se on Herran avulla täytettävä tämän vanhimman konferensseissa, jotka me nyt esitämme; nimittäin, Abba Iisak: ja kun nämä on esitetty, luulen, että olen täyttänyt siunatun muiston paavi Castorin käskyt ja teidän toiveenne, oi siunattu paavi Leontius ja pyhä veli Helladius, ja kirjan pituus sen aikaisemmassa osassa on anteeksiannettava, vaikka huolimatta pyrkimyksestämme tiivistää kerrottava lyhyeen puheeseen ja myös ohittaa hyvin monet kohdat hiljaisuudessa, se on pidentynyt pidemmäksi kuin oli tarkoitus. Sillä aloitettuamme täydellisen puheen eri säädöksistä, joita olemme katsoneet hyväksi lyhentää lyhyyden vuoksi, siunattu Iisak puhui lopuksi nämä sanat.

LUKU 2. Abba Iisakin sanat rukouksen luonteesta

Jokaisen munkin päämäärä ja hänen sydämensä täydellisyys pyrkii jatkuvaan ja katkeamattomaan pysyvyyteen rukouksessa ja, sikäli kuin inhimillinen hauraus sen sallii, pyrkii hankkimaan mielen järkkymättömän tyyneyden ja ikuisen puhtauden, jonka vuoksi pyrimme väsymättä ja jatkuvasti harjoittamaan kaikkia ruumiillisia ponnistuksia sekä hengen katumusta. Ja näiden kahden välillä vallitsee eräänlainen vastavuoroinen ja erottamaton yhteys. Sillä aivan kuten kaikkien hyveiden rakennuksen kruunu on rukouksen täydellisyys, niin ellei kaikki ole yhdistynyt ja tiivistynyt tämän kruunuksi, se ei voi mitenkään pysyä vahvana ja vakaana. Sillä pysyvää ja jatkuvaa rauhallisuutta rukouksessa, josta puhumme, ei voida turvata eikä toteuttaa ilman niitä, joten myöskään niitä hyveitä, jotka luovat sen perustan, ei voida täysin saavuttaa ilman pysyvyyttä siinä. Ja niinpä emme pysty käsittelemään kunnolla rukouksen vaikutusta emmekä nopeassa puheessa pääsemään sen päämäärään, joka saavutetaan ponnistelemalla kaikkien hyveiden parissa, ellei ensin luetella ja käsitellä yksitellen kaikkia niitä asioita, jotka sen vuoksi on joko hylättävä tai turvattava, ja, kuten evankeliumin vertaus opettaa, kaikki, mikä koskee tuon hengellisen ja korkeimman tornin rakentamista, lasketa ja harkita huolellisesti etukäteen. Mutta silti nämä asiat eivät valmisteltuina ole käyttökelpoisia eivätkä anna mahdollisuutta asettaa niiden päälle kunnolla täydellisyyden korkeaa korkeutta, ellei ensin ryhdytä puhdistamaan kaikkia vikoja ja kaiveta esiin intohimojen rappeutunutta ja kuollutta roinaa, ja yksinkertaisuuden ja nöyryyden vahvaa perustaa ei ole laskettu rintamme kiinteälle ja (niin sanoakseni) elävälle maaperälle, tai pikemminkin evankeliumin kalliolle, ja tällä tavoin rakennettuna tämä hengellisten hyveiden torni kohoaa ja pystyy seisomaan järkähtämättömästi ja kohoaa taivaan korkeuksiin täydessä varmuudessa vakaudestaan. Sillä jos se lepää tällaisella perustalla, niin vaikka intohimojen raskaat myrskyt murtuvat sen yli, vaikka vainojen mahtavat virrat lyövät sitä vastaan kuin moukari, vaikka hengellisten vihollisten raivoisa myrsky syöksyy sitä vastaan ja hyökkää sen kimppuun, niin se ei kuitenkaan saa tuhoa, vaan hyökkäys ei vahingoita sitä edes vähäisimmässä määrin.

LUKU 3. Miten puhdas ja vilpitön rukous voidaan saavuttaa

JA siksi, jotta rukous voitaisiin esittää sillä vakavuudella ja puhtaudella, jolla sen pitäisi olla, meidän on ehdottomasti noudatettava näitä sääntöjä. Ensinnäkin kaikesta lihallisista asioista huolehtimisesta on päästävä kokonaan eroon; seuraavaksi meidän ei pidä jättää tilaa ei pelkästään asioiden hoitamiselle vaan edes niiden muistamiselle, ja samoin meidän on jätettävä syrjään kaikki haukkuminen, turha ja lakkaamaton höpöttely ja pelleily; ennen kaikkea viha ja häiritsevä moraalittomuus on hävitettävä kokonaan ja lihallisen himon ja ahneuden tappava pila on revittävä juurineen pois. Ja kun nämä ja muut vastaavat viat, jotka ovat myös ihmisten silmin nähtävissä, on siis kokonaan poistettu ja karsittu pois ja kun ensin on tapahtunut sellainen puhdistuminen ja puhdistautuminen, josta puhuimme ja jonka saa aikaan puhdas yksinkertaisuus ja viattomuus, on ensin luotava syvän nöyryyden varma perusta, joka voi kantaa tornin, joka yltää taivaaseen; ja seuraavaksi niiden päälle on rakennettava hyveiden hengellinen rakenne ja sielu on pidettävä vapaana kaikesta keskustelusta ja harhailevista ajatuksista, jotta se näin vähitellen ja vähitellen alkaisi nousta Jumalan tarkasteluun ja hengelliseen oivallukseen. Sillä se, mitä mielemme on ajatellut ennen rukouksen hetkeä, tulee varmasti mieleemme rukouksen aikana muistin toiminnan kautta. Sen tähden se, minkä kaltaiseksi haluamme löytää itsemme rukoillessamme, se meidän tulee valmistaa itsemme olemaan ennen rukouksen aikaa. Sillä mieli on rukouksessa muotoutunut sen aikaisemman tilan mukaan, ja kun sovellamme itseämme rukoukseen, mielikuvat samoista teoista ja sanoista ja ajatuksista tanssivat silmiemme edessä ja saavat meidät joko suuttumaan, kuten aikaisemmassa tilassamme, tai synkiksi, tai muistelemaan aikaisempia himojamme ja asioitamme, tai saavat meidät tärisemään typerästä naurusta (josta häpeän puhua) jollekin typerälle vitsille, tai hymyilemään jollekin teolle, tai lentämään takaisin aikaisempaan keskusteluumme. Ja siksi, jos emme halua minkään ahdistavan meitä rukoillessamme, meidän on ennen rukoustamme varottava sulkemasta sitä pois sydämemme pyhäköstä, jotta voisimme näin täyttää apostolin kehotuksen: ”Rukoilkaa lakkaamatta”, ja: ”Joka paikassa nostakaa pyhät kädet ylös ilman vihaa tai riitaa.” Sillä muuten emme pysty täyttämään tätä käskyä, ellei mielemme, joka on puhdistettu kaikista synnin tahroista ja annettu hyveelle sen luonnollisen hyvän mukaisesti, ruoki jatkuvasti Kaikkivaltiaan Jumalan mietiskelystä.

LUKU4. Sielun keveydestä, jota voidaan verrata siipeen tai höyheniin

Sielun luonnetta ei ole sopimatonta verrata hyvin hienoon höyheneen tai hyvin kevyeen siipeen, joka, jos se ei ole vahingoittunut tai kärsinyt siitä, että jokin ulkopuolelta siihen putoava kosteus olisi pilannut sen, kohoaa melkein luonnostaan taivaan korkeuksiin luonteensa keveyden ja pienimmänkin henkäyksen 806 avulla: Mutta jos sitä painaa sen päälle putoava ja sen sisään tunkeutuva kosteus, se ei luonnollisen keveytensä ansiosta pääse mihinkään ilmalentoihin, vaan se itse asiassa vajoaa maan syvyyksiin vastaanottamansa kosteuden painon vuoksi. Niin myös sielumme, jos sitä eivät paina sitä koskettavat viat ja tämän maailman huolet tai vahingollisten himojen kosteus vahingoita sitä, ikään kuin kohoaa sen oman puhtauden luonnollisesta siunauksesta, ja hengellisen mietiskelyn kevyt henkäys kantaa sen korkeuksiin; ja jättäessään matalat ja maalliset asiat se siirtyy taivaallisiin ja näkymättömiin asioihin. Siksi meitä varoitetaan hyvin Herran käskyllä: ”Varokaa, etteivät sydämenne paina ylitsevuotavuuden, juopottelun ja tämän maailman huolet.” Ja siksi, jos haluamme, että rukouksemme saavuttavat paitsi taivaan, myös sen, mikä on taivaan takana, olkaamme varovaisia, jotta sielumme, puhdistettuna kaikista maallisista virheistä ja puhdistettuna kaikista tahroista, alentuisi luonnolliseen keveyteensä, jotta rukouksemme voi näin nousta Jumalan luo ilman, että minkään synnin paino sitä jarruttaa.

LUKU 5. Tavoista, joilla sieluamme painostetaan

MUTTA meidän tulisi huomioida ne tavat, joilla Herra osoittaa sielun painavan: Hän ei nimittäin maininnut aviorikosta, haureutta, murhaa, jumalanpilkkaa tai raiskausta, jotka kaikki tietävät tappaviksi ja kadotettaviksi, vaan kylläkin ylellisyyttä ja juopottelua sekä tämän maailman huolia tai murheita: joita tämän maailman ihmiset ovat niin kaukana siitä, että välttäisivät tai pitäisivät niitä kadotettavina, että itse asiassa jotkut, jotka (häpeäkseni sanon) kutsuvat itseään munkiksi, sotkeutuvat juuri näihin puuhiin ikään kuin ne olisivat vaarattomia tai hyödyllisiä. Ja vaikka nämä kolme asiaa, kun ne kirjaimellisesti antavat tilaa painaa sielua, erottavat sen Jumalasta ja painavat sen maallisiin asioihin, on kuitenkin hyvin helppo välttää niitä, varsinkin meille, jotka olemme niin kaukana kaikesta keskustelusta tämän maailman kanssa ja joilla ei ole missään yhteydessä mitään tekemistä näiden näkyvien huolien, juopottelun ja ylellisyyden kanssa. Mutta on olemassa toinenkin ylitsevuotavuus, joka ei ole yhtä vaarallinen, ja hengellinen juopumus, jota on vaikeampi välttää, ja tämän maailman huolet ja ahdistukset, jotka usein kietovat meidät pauloihinsa silloinkin, kun olemme täydellisesti luopuneet kaikista tavaroistamme ja pidättäytyneet viinistä ja kaikista juhlista, ja silloinkin, kun elämme yksinäisyydessä – ja sellaisista profeetta sanoo: ”Herätkää, te, jotka olette juovuksissa, mutta ette viinistä”, ja toinen: ”Hämmästykää ja ihmetelkää ja horjukaa; olkaa humalassa, mutta ette viinistä; olkaa liikuttuneita, mutta älkää juopumuksesta.” Ja tästä juopumuksesta viinin täytyy siis olla sitä, mitä profeetta kutsuu ”lohikäärmeiden raivoksi”; ja mistä juuresta viini on peräisin, voitte kuulla: ”Sodoman viinitarhasta”, hän sanoo, ‘on heidän viinipuunsa, ja heidän oksansa Gomorrasta’.” Haluaisitko tietää myös tuon viiniköynnöksen hedelmästä ja tuon oksan siemenestä? ”Heidän viinirypäleen on sappirypälettä, heidän rypäleensä on katkeruuden rypäle.” Sillä ellemme ole kokonaan puhdistuneet kaikista virheistä ja pidättäytyneet kaikkien intohimojen ylitsevuotamisesta, sydämemme tulee ilman viinin juomista ja kaikenlaisen juhlimisen ylitsevuotamista painamaan päälle juopottelun ja ylitsevuotamisen, joka on vielä vaarallisempaa. Sillä se, että maalliset huolet voivat joskus langeta meidän päällemme, jotka emme sekaannu tämän maailman tekoihin, käy selvästi ilmi Vanhimpien säännön mukaan, jotka ovat säätäneet, että kaikki, mikä ylittää päivittäisen ravinnon välttämättömyyden ja lihan väistämättömät tarpeet, kuuluu maallisiin huoliin ja murheisiin, kuten esimerkiksi se, että kun työ, joka tuottaa yhden pennin, tyydyttäisi ruumiimme tarpeet, yritämme pidentää sitä pidemmällä uurastuksella ja työskentelyllä saadaksemme kaksi- tai kolmipennistä; ja kun kahden tunikan verhoilu riittäisi käyttöömme sekä yöllä että päivällä, onnistumme hankkimaan itsellemme kolme tai neljä, tai kun yhden tai kahden solun sisältävä maja riittäisi, maallisen kunnianhimon ja suuruuden ylpeydessä rakennamme neljä tai viisi solua, ja nämä upeasti koristeltuina ja suurempina kuin tarpeemme vaativat, ja näin osoitamme maallisten himojen intohimoa aina kun voimme.

LUKU 6. Erään vanhuksen näkemästä näystä, joka koski erään veljen levotonta työtä

JA että sitä ei tehdä ilman paholaisten kehotusta, meille opetetaan varmimmin todistein, sillä kun eräs hyvin arvostettu vanhin kulki erään veljen keljan ohi, joka kärsi tästä mielisairaudesta, josta olemme puhuneet, kun tämä raatoi levottomasti päivittäisissä askareissaan rakentaen ja korjatessaan tarpeetonta, hän katseli kaukaa, kun tämä murskasi hyvin kovaa kiveä raskaalla vasaralla, ja näki erään etiopialaisen seisovan hänen yläpuolellaan ja yhdessä hänen kanssaan iskevän vasaran iskuja yhteen liitetyin ja yhteen puristetuin käsin ja kannustavan häntä tulisilla kehotuksilla ahkeruuteen työssä: Ja niin hän seisoi paikallaan pitkän aikaa hämmästyneenä tuon hurjan demonin voimasta ja tällaisen harhan petollisuudesta. Sillä kun veli oli uupunut ja väsynyt ja halusi levätä ja lopettaa raatamisensa, hengen kehotukset kannustivat häntä ja kehottivat häntä jatkamaan jälleen vasaraansa eikä lakannut omistautumasta aloittamalleen työlle, niin että hän ei tuntenut kiihotustensa väsymättömänä tukemana haittaa siitä, että niin suuri työ teki hänelle pahaa. Vihdoin sitten vanhus, joka oli inhonnut niin kauheaa demonin harjoittamaa mystifiointia, kääntyi sivuun veljen keljaan, tervehti häntä ja kysyi: ”Mitä työtä, veli, sinä teet?”, ja tämä vastasi: ”Me työstämme tätä hirvittävän kovaa kiveä, emmekä saa sitä juuri ja juuri murtumaan.” Silloin vanhin vastasi: ”En voi tehdä sitä, koska se on niin kova: ”Olit oikeassa sanoessasi ’pystymme’, sillä et ollut yksin, kun löit sitä, vaan kanssasi oli toinenkin, jota et nähnyt ja joka seisoi yläpuolellasi, ei niinkään auttaakseen sinua, vaan kannustaakseen sinua eteenpäin kaikin voimin.” Ja näin ollen se, että maallisen turhamaisuuden tauti ei ole vallannut sydäntämme, ei osoittaudu pelkästään pidättäytymällä sellaisista asioista, joita emme voi toteuttaa, vaikka haluaisimmekin ryhtyä niihin, emmekä myöskään halveksimalla sellaisia asioita, jotka, jos jatkaisimme niitä, tekisivät meidät huomattaviksi eturivissä niin hengellisten henkilöiden kuin maallistenkin ihmisten keskuudessa, vaan ainoastaan silloin, kun hylkäämme järkähtämättömän lujasti kaiken sen, mikä palvelee voimiamme ja näyttää verhoutuvan oikean näyttämisen alle. Ja todellisuudessa nämä asiat, jotka näyttävät vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä ja jotka näemme niiden, jotka kuuluvat kutsumukseemme, sallivan välinpitämättömästi, eivät luonteensa vuoksi vaikuta sieluun yhtään vähemmän kuin ne tärkeämmät asiat, jotka tilansa mukaan tavallisesti huumaavat maallisten ihmisten aistit ja jotka eivät salli munkin jättää maallisia epäpuhtauksia syrjään ja pyrkiä kohti Jumalaa, johon hänen huomionsa pitäisi aina kiinnittyä; sillä hänen tapauksessansa vähäisintäkin eroa tuosta korkeimmasta hyvästä on pidettävä tämänhetkisenä kuolemana ja vaarallisimpana tuhona. Ja kun sielu on vakiintunut tällaiseen rauhalliseen tilaan ja vapautunut kaikkien lihallisten halujen verkoista ja sydämen päämäärä on vakaasti kiinnittynyt siihen, mikä on ainoa korkein hyvä, hän täyttää silloin tämän apostolisen käskyn:”Rukoilkaa lakkaamatta”, ja: ”joka paikassa nostakaa pyhät kädet ylös ilman vihaa ja riitaa”, sillä kun tämän puhtauden ansiosta (jos niin voidaan sanoa) sielun ajatukset ovat vallanneet ja muokkautuneet maallisesta olotilastaan uudelleen hengellisen ja enkelimäisen kaltaisiksi, mitä tahansa se vastaanottaa, mitä tahansa se ottaa käteensä, mitä tahansa se tekee, rukous on täydellisen puhdas ja vilpitön.

LUKU 7.Kysymys siitä, miten on niin, että hyvien ajatusten säilyttäminen on vaikeampaa työtä kuin niiden synnyttäminen

GERMANUS: Kunpa voisimme säilyttää pysyvänä omaisuutenamme nuo hengelliset ajatukset samalla tavalla ja samalla helppoudella, jolla me tavallisesti hahmottelemme niiden alkusysäyksiä! sillä kun ne ovat saaneet alkunsa sydämessämme joko pyhien kirjoitusten muistelemisen tai joidenkin hengellisten tekojen muistelemisen tai taivaallisten salaisuuksien katselemisen kautta, ne katoavat aivan liian pian ja katoavat ikään kuin huomaamattaan lentoon. Ja kun sielumme on löytänyt joitakin muita tilaisuuksia hengellisille tunteille, erilaiset tunteet tunkeutuvat jälleen luoksemme, ja ne, joihin olimme tarttuneet, hajoavat ja lentävät kevyesti pois, niin että mielen, joka ei säilytä mitään pysyvyyttä eikä pidä omasta voimastaan mitään tiukkaa otetta pyhistä ajatuksista, on ajateltava, että se on saanut ne aikaan sattumanvaraisesti eikä tarkoituksellisesti, vaikka se näyttäisikin pitävän ne jonkin aikaa. Sillä kuinka voimme ajatella, että niiden syntyminen olisi omasta tahdostamme johtuvaa, jos ne eivät pysy ja pysy meissä? Mutta ettemme tämän kysymyksen pohtimisen vuoksi eksyisi kauemmas aloittamastamme puheen suunnitelmasta emmekä viivyttelisi pidempään luvattua selitystä rukouksen luonteesta, pidämme tämän asian omana aikanaan ja pyydämme, että meille kerrottaisiin heti rukouksen luonteesta, varsinkin kun siunattu apostoli kehottaa meitä missään vaiheessa lopettamaan sen, sanoen: ”Rukoilkaa lakkaamatta.” Ja niinpä me haluamme saada opetuksen ensin sen luonteesta, eli siitä, miten rukous pitäisi aina uhrata, ja sitten siitä, miten voimme varmistaa sen, mitä se sitten onkin, ja harjoittaa sitä lakkaamatta. Sillä että se ei onnistu millään sydämen kevyellä tarkoituksella, sen osoittavat meille sekä jokapäiväinen kokemus että neljän pyhyyden selitys, niin kuin olet asettanut, että munkin päämäärä ja kaiken täydellisyyden huippu on rukouksen täyttymys.

LUKU 8.Rukouksen erilaisista luonteenpiirteistä

ISAAK: Kuvittelen, että kaikenlaisia rukouksia ei voi käsittää ilman suurta sydämen ja sielun puhtautta ja Pyhän Hengen valaistusta. Niitä on nimittäin yhtä monta kuin yhdessä sielussa tai pikemminkin kaikissa sieluissa voi syntyä olosuhteita ja luonteenpiirteitä. Ja vaikka siis tiedämme, että sydämemme tylsyyden vuoksi emme voi nähdä kaikkia rukousten lajeja, yritämme kuitenkin kertoa niistä jossakin järjestyksessä, sikäli kuin vähäinen kokemuksemme antaa meille mahdollisuuden onnistua. Sillä sen mukaan, minkä asteiseen puhtauteen kukin sielu saavuttaa ja minkälaiseen tilaan se on vajonnut sen vuoksi, mitä sille tapahtuu, tai minkälaiseen tilaan se omilla ponnistuksillaan uudistuu, sen rukouksetkin muuttuvat joka hetki; ja siksi on aivan selvää, ettei kukaan voi aina esittää yhdenmukaisia rukouksia. Sillä kukin rukoilee tavallaan silloin, kun hän on reipas, toisella tavalla silloin, kun häntä painaa surun tai epätoivon taakka, toisella tavalla silloin, kun hän virkistyy hengellisistä saavutuksista, toisella tavalla silloin, kun häntä painaa alas hyökkäysten taakka, toisella tavalla silloin, kun hän pyytää anteeksi syntejään, toisella tavalla silloin, kun hän pyytää saada armoa tai jotakin hyveellisyyttä, tai toisella tavalla silloin, kun hän rukoilee jonkun synnin hävittämistä, toiselle, kun helvetin ajatus ja tulevan tuomion pelko pistävät häntä sydämeen, toiselle, kun hän hehkuu toivoa ja toivoa tulevasta hyvästä, toiselle, kun häntä askarruttavat asiat ja vaarat, toiselle, kun hän on rauhassa ja turvassa, toiselle, kun häntä valaisee taivaallisten salaisuuksien ilmestyminen, ja toiselle, kun häntä masentaa tunne hyveiden hedelmättömyydestä ja tunteiden kuivuudesta.

LUKU 9. Neljästä rukouksen lajista

JA kun siis olemme esittäneet tämän rukouksen luonteesta, vaikkakaan emme niin täydellisesti kuin aiheen tärkeys vaatii, 811 vaan niin täydellisesti kuin ajan vaatimukset sallivat ja joka tapauksessa kuin meidän vähäiset kykymme sallivat ja sydämemme tylsyys sallii, – meitä odottaa nyt vielä suurempi vaikeus, nimittäin selittää yksi kerrallaan rukouksen eri lajeja, jotka apostoli jakaa nelijakoisiksi sanoessaan seuraavasti: ”Minä kehotan siis ennen kaikkea tekemään anomuksia, rukouksia, esirukouksia, kiitoksia”. Emmekä voi mitenkään epäillä, etteikö apostoli olisi tehnyt tätä jakoa tyhjänpäiväisesti. Ja aluksi meidän on tutkittava, mitä tarkoitetaan anomisella, rukouksella, esirukouksella ja kiitoksella. Seuraavaksi meidän on kysyttävä, onko nämä neljä lajia otettava käteen siltä, joka rukoilee kaikki kerralla, ts, pitääkö ne kaikki yhdistää jokaiseen rukoukseen, – vai pitääkö ne esittää vuorotellen ja yksi kerrallaan, niin kuin esimerkiksi pitäisikö yhdellä kertaa esittää anomuksia, toisella kertaa rukouksia, toisella kertaa esirukouksia, toisella kertaa esirukouksia ja toisella kertaa kiitoksia, vai pitäisikö yhden esittää Jumalalle anomuksia, toisen rukouksia, toisen esirukouksia, toisen kiitoksia sen iän mitan mukaan, johon kukin sielu vilpittömän aikomuksen kautta etenee?

LUKU Rukouksen luonteen suhteen säädetystä eri lajien järjestyksestä

JA niin meidän on aluksi tarkasteltava nimien ja sanojen varsinaista voimaa ja keskusteltava siitä, mikä on rukouksen, anomuksen ja esirukouksen välinen ero; sitten meidän on samalla tavalla tutkittava, onko ne tarjottava erikseen vai kaikki yhdessä; ja kolmanneksi on tutkittava, onko sillä erityisellä järjestyksellä, joka apostolin auktoriteetin mukaan on näin järjestetty, jotain muuta opetettavaa kuulijalle, vai onko ero yksinkertaisesti otettava huomioon ja katsottava, että hän on järjestänyt ne välinpitämättömästi näin: asia, joka minusta vaikuttaa täysin järjettömältä. Ei nimittäin pidä uskoa, että Pyhä Henki lausui mitään sattumanvaraisesti tai ilman syytä apostolin kautta. Ja niinpä me tarkastelemme niitä, jos Herra suo meille, samassa järjestyksessä, josta aloitimme.

LUKU 11. Rukouksista: ”Minä kehotan siis ennen kaikkea rukoilemaan.”

Anomus on syntejä koskeva anomus tai vetoomus, jossa joku, joka on pahoillaan nykyisistä tai menneistä teoistaan, pyytää anteeksiantoa.

LUKU 12. Rukouksista

RUKOUKSET ovat niitä, joilla me tarjoamme tai vannomme Jumalalle jotakin, mitä kreikkalaiset kutsuvat eukhi’ ksi eli lupaukseksi. Sillä siinä missä me luemme kreikaksi τὰς εὐχάς μου τῷ κυρίῳ ἀποδώσω, latinaksi: ”Minä maksan lupaukseni Herralle”, toisin sanoen: ”Jos rukoilet Herraa, älä viivyttele sen maksamisessa”, joka toteutuu tällä tavoin jokaisen meistä kohdalla. Me rukoilemme, kun kieltäydymme tästä maailmasta ja lupaamme, että kuolleina kaikille maallisille toimille ja tämän maailman elämälle palvelemme Herraa täydellä sydämen tarkoituksella. Rukoilemme, kun lupaamme, että halveksimalla maallisia kunnianosoituksia ja halveksimalla maallisia rikkauksia kiinnitymme Herraan kaikessa sydämen surussa ja hengen nöyryydessä. Rukoilemme, kun lupaamme, että säilytämme aina täydellisimmän ruumiinpuhtauden ja vankkumattoman kärsivällisyyden, tai kun vannomme, että kitkemme sydämestämme kokonaan pois vihan tai kuolemaa aiheuttavan surun juuret. Ja jos emme laiskuuden uuvuttamina ja entisiin synteihimme palaamalla tee tätä, olemme syyllisiä rukouksiimme ja lupauksiimme, ja nämä sanat koskevat meitä: ”Parempi on olla rukoilematta ja maksamatta”, jonka vannominen kuin vannominen ja maksamatta jättäminen voidaan kääntää kreikan kielen mukaisesti: ‘Parempi on sinulle olla rukoilematta kuin rukoilla ja maksamatta jättämättä’.

LUKU 13. Esirukouksesta

Kolmanneksi tulevat esirukoukset, joita meillä on tapana esittää myös muiden puolesta, kun olemme täynnä kiihkeää henkeä ja rukoilemme joko läheistemme puolesta tai koko maailman rauhan puolesta, ja apostolin omaa sanontaa käyttäen rukoilemme ”kaikkien ihmisten, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta”.

LUKU 14. Kiittämisestä

Neljänneksi sijalla ovat sitten kiitokset, joita mieli lausumattomissa liikutuksissa esittää Jumalalle, joko muistellessaan Jumalan menneisyyden hyveitä tai miettiessään hänen nykyisiä hyvityksiään tai odottaessaan niitä suuria tulevia hyvityksiä, jotka Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Ja tässä tarkoituksessa meillä on myös joskus tapana vuodattaa rikkaampia rukouksia, kun katselemme puhtain silmin niitä pyhien palkintoja, jotka on talletettu tulevaisuuteen, ja henkemme saa virikkeitä esittää sanomattomia kiitoksia Jumalalle rajattomalla ilolla.

LUKU 15. Onko välttämätöntä rukoilla näitä neljänlaista rukousta kaikkia kerralla vai erikseen ja vuorotellen

JA näistä neljästä lajista, vaikka toisinaan tarjoutuu tilaisuuksia rikkaampiin ja täyteläisempiin rukouksiin (esimerkiksi siitä anomusten luokasta, joka syntyy synnin murehtimisesta, ja siitä rukouslajista, joka kumpuaa luottamuksesta uhrilahjoihimme ja lupauksiemme täyttämiseen puhtaan omantunnon mukaisesti, ja esirukouksesta, joka kumpuaa rakkauden kiihkeydestä, ja kiitoksesta, joka syntyy Jumalan siunausten ja Hänen suuruutensa ja hyvyytensä huomioon ottamisesta, tiedämme, että usein syntyy mitä kiihkeimpiä ja kiihkeimpiä rukouksia, niin että on selvää, että kaikki nämä rukouslajit, joista olemme puhuneet, on todettu hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi kaikille ihmisille, niin että yhdessä ja samassa ihmisessä hänen muuttuvat tunteensa antavat äänensä puhtaille ja kiihkeille anomuksille milloin anomuksille, milloin rukouksille, milloin esirukouksille), mutta ensimmäinen näyttää kuitenkin kuuluvan erityisesti aloittelijoille, joita vielä vaivaavat syntiensä pistot ja muistelu; toinen niille, jotka ovat jo saavuttaneet jonkinlaista ylevyyttä hengellisessä edistymisessään ja hyveiden etsimisessä; kolmas niille, jotka täyttävät lupauksensa täyttämisen teoillaan ja jotka ovat niin innostuneet rukoilemaan esirukouksia myös muiden puolesta heidän heikkoutensa huomioon ottamisen ja rakkautensa vilpittömyyden kautta; neljäs niille, jotka ovat jo repineet sydämestään omantunnon syylliset piikit ja jotka näin ollen nyt huolettomina voivat puhtaalla mielellä tarkastella Jumalan hyvyyttä ja hänen laupeuttaan, jonka hän on joko myöntänyt menneisyydessä, antaa nyt tai valmistelee tulevaisuutta varten, ja jotka näin kantautuvat innokkain sydämin siihen kiihkeään rukoukseen, jota ei voi käsittää eikä ilmaista ihmisten suulla. Joskus kuitenkin mieli, joka on etenemässä tuohon täydelliseen puhtauden tilaan ja joka on jo alkanut vakiintua siihen, ottaa vastaan kaikki nämä asiat yhtä aikaa ja kuin jokin käsittämätön ja kaiken tuhoava liekki syöksyy niiden kaikkien läpi ja esittää Jumalalle sanoinkuvaamattomia rukouksia puhtaimmalla voimalla, joita Henki itse, puuttuessaan asiaan huokauksin, joita ei voi lausua, vaikka me itse emme ymmärrä, vuodattaa Jumalalle, tarttuen tuohon hetkeen ja vuodattaen sanoinkuvaamattomasti rukouksissaan niin suuria asioita, ettei niitä voi suulla lausua eikä mieli voi muulloinkaan muistella. Ja sieltä johtuu, että missä tahansa asteessa kuka tahansa onkin, hänen havaitaan toisinaan lausuvan puhtaita ja hartaita rukouksia; sillä jopa siinä ensimmäisessä ja alhaisessa asemassa, joka liittyy tulevan tuomion muistelemiseen, se, joka vielä on kauhun rangaistuksen ja tuomion pelon alla, on toistaiseksi niin surun murtama, että hänen rukoustensa rikkaus ei täytä häntä vähemmälläkään tavalla kuin sitä, joka sydämensä puhtauden kautta katselee ja ajattelee Jumalan siunauksia ja on sanomattoman ilon ja riemun vallassa. Sillä, kuten Herra itse sanoo, sitä enemmän alkaa rakastaa se, joka tietää saaneensa anteeksi, sitä enemmän.

LUKU 16. Rukouksen lajeista, joihin meidän tulisi suuntautua

JOS meidän tulisi elämässä edistyessämme ja hyveellisyyttä tavoitellessamme pyrkiä pikemminkin niihin rukouksen lajeihin, jotka vuodatetaan joko tulevien hyvien asioiden mietiskelystä tai rakkauden kiihkeydestä, tai jotka ainakin nöyremmin ja aloittelijoiden mitan mukaisesti puhuen nousevat jonkin hyveen hankkimiseksi tai jonkin vian poistamiseksi. Sillä muutoin emme voi mitenkään päästä niihin korkeampiin anomusten lajeihin, joista puhuimme, ellei mielemme ole vähitellen ja asteittain kohonnut noiden esirukousten säännöllisen suorittamisen kautta.

LUKU 17. Kuinka neljä rukouksen lajia ovat alkuisin Herralta

NÄIDEN neljän rukouksen lajin Herra itse omalla esimerkillään takasi meille alkunsa, jotta hän tässäkin täyttäisi sen, mitä hänestä sanottiin: ”jota Jeesus alkoi sekä tehdä että opettaa.” Hän nimittäin käytti rukouksen luokkaa, kun hän sanoi: ”Isä, jos mahdollista, niin menköön tämä malja minulta pois”; tai tämä, joka lauletaan Hänen persoonassaan psalmissa: ”Jumalani, Jumalani, katso minun päälleni, miksi olet hyljännyt minut”, ja muita vastaavia. Se on rukous, jossa Hän sanoo: ”Minä olen ylistänyt Sinua maan päällä, minä olen suorittanut sen työn, jonka Sinä annoit minun tehdä”, ja tämä: ”Ja heidän tähtensä minä pyhitän itseni, että hekin pyhitettäisiin totuudessa.” Se on esirukousta, kun Hän sanoo: ”Isä, ne, jotka olet minulle antanut, minä tahdon, että hekin olisivat minun kanssani, että he näkisivät minun kirkkauteni, jonka sinä olet minulle antanut.” Tai ainakin kun Hän sanoo: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.”” Se on kiitos, kun Hän sanoo: ”Minä tunnustan Sinulle, Isä, taivaan ja maan Herra, että Sinä olet kätkenyt nämä asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä ja paljastanut ne vauvoille. Niin, Isä, sillä niin näytti olevan hyvä Sinun silmissäsi.” Tai ainakin silloin, kun Hän sanoo: ”Isä, minä kiitän Sinua siitä, että Sinä olet kuullut minua. Mutta minä tiesin, että Sinä kuulet minua aina”.Mutta vaikka Herramme teki eron näiden neljänlaisten rukousten välillä siten, että ne on tarjottava erikseen ja yksi kerrallaan tuntemamme järjestelmän mukaisesti, niin kuitenkin sen, että ne kaikki voidaan sulkea yhteen ja samaan aikaan täydelliseen rukoukseen, Hän osoitti omalla esimerkillään siinä rukouksessa, jonka Johanneksen evankeliumin lopussa luemme Hänen uhrautuneen niin täydellisesti. Sen sanoista (koska on liian pitkä toistaa kaikki) huolellinen tutkija voi havaita kohdan järjestyksen perusteella, että näin on. Ja myös apostoli on filippiläisille lähettämässään kirjeessä ilmaissut saman merkityksen asettamalla nämä neljä rukouksen lajia hieman erilaiseen järjestykseen ja osoittanut, että ne tulisi joskus esittää yhdessä ja kiihkeästi kuin yksi ainoa rukous, sanomalla seuraavasti: ”Mutta kaikessa rukouksella ja anomisella kiitoksella tehkää pyyntönne Jumalalle tiettäväksi.” Ja tällä hän halusi meidän erityisesti ymmärtävän, että rukouksessa ja anomisessa kiitoksen tulisi sekoittua pyyntöihimme.

LUKU 18. Isä meidän -rukouksesta

JA niin seuraa näiden erilaisten anomusten jälkeen vielä ylevämpi ja ylevämpi tila, joka syntyy yksin Jumalan katselemisesta ja kiihkeästä rakkaudesta, jonka kautta mieli, siirtyessään ja heittäytyessään rakkauteen Häntä kohtaan, puhuttelee Jumalaa mitä tuttavallisimmin omana Isänään, jolla on oma hurskaus. Ja sitä, että meidän tulisi vilpittömästi pyrkiä tähän tilaan, opettaa meille Herran rukouksen kaava, jossa sanotaan ”Isä meidän”. Kun siis tunnustamme omilla suillamme, että maailmankaikkeuden Jumala ja Herra on meidän Isämme, tunnustamme heti, että meidät on kutsuttu orjan asemasta poikien lapseuteen, ja lisäämme seuraavaksi ”joka olet taivaassa”, että välttelemällä mitä suurimmalla kauhulla kaikkea viipyilevää tässä nykyisessä elämässä, jonka kuljemme maan päällä pyhiinvaellusmatkana ja joka erottaa meidät suurella etäisyydellä Isästämme, sitä pikemmin voimme kaikella innolla kiirehtiä siihen maahan, jossa tunnustamme Isämme asuvan, emmekä salli mitään sellaista, mikä tekisi meidät kelvottomiksi tälle ammatillemme ja tämänkaltaisen adoptiomme arvokkuudelle ja riistäisi meidät siten Isämme perinnön häpeäksi ja saisi meidät joutumaan hänen oikeudenmukaisuutensa ja ankaruutensa vihan kohteeksi. Kun olemme päässeet tähän poikuuden tilaan ja olosuhteeseen, meidät syttyy välittömästi hyville pojille ominainen hurskaus, niin että taivutamme kaikki voimamme edistämään, emme omaa hyötyämme vaan Isämme kunniaa, ja sanomme Hänelle: ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi”, todistaen, että meidän halumme ja ilomme on hänen kunniakseen, ja tullen hänen jäljittelijöikseen, joka sanoi: ”Joka puhuu itsestään, etsii omaa kunniaansa. Mutta se, joka etsii sen kirkkautta, joka hänet lähetti, se on tosi, eikä hänessä ole vääryyttä.” Lopulta valittu astia, joka oli täynnä tätä tunnetta, toivoi, että hän voisi olla Kristuksen anathema, jos vain hänelle kuuluva kansa lisääntyisi ja moninkertaistuisi ja koko Israelin kansan pelastus kertyisi hänen Isänsä kunniaksi; sillä hän saattoi kaikella varmuudella toivoa kuolevansa Kristuksen puolesta, sillä hän tiesi, ettei kukaan menehtyisi elämänsä tähden. Ja jälleen hän sanoo: ”Me iloitsemme, kun me olemme heikkoja, mutta te olette vahvoja.” Ja mikä ihme, jos valittu astia halusi olla Kristuksesta anathema Kristuksen kirkkauden ja omien veljiensä kääntymyksen ja kansakunnan etuoikeuden tähden, kun profeetta Miika toivoi, että hän olisi valehtelija ja Pyhän Hengen innoittamana vieras, jos vain juutalaisten kansa pääsisi pakoon niiltä vitsauksilta ja vankeuteen menemiseltä, jotka hän oli ennustuksessaan ilmoittanut sanomalla: ”Kunpa en olisi mies, jolla on Henki, ja puhuisin mieluummin valhetta” – ohittaa tuo lainsäätäjän toive, joka ei kieltäytynyt kuolemasta yhdessä kuolemaan tuomittujen veljiensä kanssa, sanomalla: ”Minä rukoilen Sinua, Herra, tämä kansa on tehnyt hirvittävän synnin; joko anna heille tämä rikkomus anteeksi, tai jos et anna, pyyhi minut pois kirjastasi, jonka olet kirjoittanut”.” Mutta kun sanotaan: ”Pyhitetty olkoon Sinun nimesi”, se voidaan myös hyvin oikeudenmukaisesti ymmärtää näin: ”Jumalan pyhittäminen on meidän täydellisyytemme.” Ja kun siis sanomme Hänelle: ”Pyhitetty olkoon Sinun nimesi”, sanomme toisin sanoen: ”Tee meidät, oi Isä, sellaisiksi, että me ehkä kykenemme sekä ymmärtämään että ottamaan vastaan sen, mitä Sinun pyhittämisesi on, tai missä tahansa riitissä, että Sinun voidaan nähdä pyhittyvän hengellisessä kanssakäymisessämme. Ja tämä toteutuu tehokkaasti meidän tapauksessamme, kun ”ihmiset näkevät meidän hyvät tekomme ja ylistävät Isäämme, joka on taivaissa”.

LUKU 19. Lausekkeesta ”tulkoon sinun valtakuntasi”.

Puhtaan sydämen toinen anomus toivoo, että sen Isän valtakunta tulisi heti; nimittäin, joko se, jossa Kristus hallitsee päivä päivältä pyhissä (mikä toteutuu, kun paholaisen valta on karkotettu sydämistämme törkeiden syntien hävittämisen kautta ja Jumala alkaa hallita meitä hyveiden suloisen tuoksun kautta, ja kun huoruus on voitettu, rakkaudenhalu hallitsee sydämissämme yhdessä rauhallisuuden kanssa, kun raivo on voitettu; ja nöyryys, kun ylpeys poljetaan jalkoihin) tai sitten se, mikä on luvattu aikanaan kaikille täydellisille ja kaikille Jumalan pojille, kun Kristus sanoo heille: ”Tulkaa, te minun Isäni siunatut, perikää valtakunta, joka on valmistettu teille maailman perustamisesta asti”; (niin kuin sydän) niin sanoakseni kiintyneesti ja vakaasti katsoen kaipaa ja ikävöi sitä ja sanoo Hänelle: ”Tulkoon sinun valtakuntasi.” Sillä se tietää oman omantuntonsa todistuksen perusteella, että kun Hän ilmestyy, se tulee pian jakamaan Hänen osansa. Sillä yksikään syyllinen ei uskaltaisi sanoa tai toivoa tätä, sillä kukaan ei haluaisi kohdata Tuomarin oikeutta, joka tietäisi, että Hänen tullessaan hän ei saisi heti palkintoa tai palkkiota ansioistaan vaan ainoastaan rangaistuksen.

LUKU 20. Lausekkeesta ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.

Kolmas pyyntö on poikien pyyntö: ”Tapahtukoon sinun tahtosi niin kuin taivaassa, niin myös maan päällä.” Nyt ei voi olla mitään hienompaa rukousta kuin toivoa, että maalliset asiat tehtäisiin taivaallisten asioiden kanssa samanarvoisiksi; sillä mitä muuta on sanoa: ”Tapahtukoon sinun tahtosi niin kuin taivaassa, niin myös maan päällä”, kuin pyytää, että ihmiset olisivat enkelien kaltaisia ja että niin kuin Jumalan tahto aina toteutuu heidän kauttaan taivaassa, niin myös kaikki ne, jotka ovat maan päällä, eivät toteuttaisi omaa tahtoaan, vaan hänen tahtoaan?”. Tämänkään ei kukaan muu kuin se, joka uskoo, että Jumala määrää meidän parhaaksemme kaikki näkyvät asiat, olivatpa ne sitten onnekkaita tai onnettomia, ja että Hän on huolellisempi ja kaitselmuksellisempi meidän parhaaksemme ja pelastuksemme kuin me itse olemme itsestämme. Tai ainakin se voidaan ottaa näin: Jumalan tahto on kaikkien ihmisten pelastus, näiden siunatun Paavalin sanojen mukaan: ”Joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden tuntemiseen”. Josta tahdosta myös profeetta Jesaja sanoo Isän Jumalan persoonassa: ”Ja kaikki sinun tahtosi tapahtukoon.” Kun siis sanomme: ”Tapahtukoon sinun tahtosi niin kuin taivaassa, niin myös maan päällä”, rukoilemme toisin sanoen tämän puolesta; nimittäin, että niin kuin ne, jotka ovat taivaassa, niin myös kaikki ne, jotka asuvat maan päällä, pelastuisivat, oi Isä, sinun tuntemisen kautta.

LUKU 21. Meille välttämättömästä eli jokapäiväisestä leivästämme

SEURAAVAA: ”Anna meille tänä päivänä meidän leipämme, joka on ”epiousion” (ἐπιούσιον), ts. ‘tarpeellinen’, jota toinen evankelista kutsuu ‘päivittäiseksi’. Edellinen ilmaisee sen jalouden ja substanssin laatua, jonka ansiosta se on kaikkien substanssien yläpuolella ja sen suuruuden ja pyhyyden ylevyys ylittää kaikki luodut, kun taas jälkimmäinen vihjaa sen käyttötarkoitukseen ja arvoon. Sillä siellä, missä sanotaan ”päivittäin”, se osoittaa, että ilman sitä emme voi elää hengellistä elämää päivääkään. Siellä, missä sanotaan ”tänään”, se osoittaa, että se on otettava vastaan päivittäin ja että sen eilinen saanti ei riitä, vaan se on annettava meille myös tänään samalla tavalla. Ja päivittäinen tarpeemme siihen viittaa siihen, että meidän pitäisi aina esittää tämä rukous, koska ei ole päivää, jolloin meillä ei olisi tarvetta vahvistaa sisäisen ihmisemme sydäntä syömällä ja ottamalla sitä vastaan, vaikka käytetyn ilmaisun ”tänään” voidaan katsoa koskevan hänen nykyistä elämäänsä, toisin sanoen niin kauan kuin me elämme tässä maailmassa, toimittaa meille tätä leipää. Sillä me tiedämme, että Sinä annat sen niille, jotka sen ansaitsevat, tämänpuoleisessa elämässä, mutta me pyydämme, että Sinä antaisit sen meille tänään, sillä ellei ihmiselle ole suotu sitä vastaanottaa tässä elämässä, hän ei koskaan tule siitä osalliseksi tuossa elämässä.

LUKU21. Lausekkeesta: ”Anna meille anteeksi velkamme jne.”

”Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Oi Jumalan sanomaton armo, joka ei ole ainoastaan antanut meille rukousmuotoa ja opettanut meille Hänelle hyväksyttävää elämäntapaa, vaan on annetun muodon vaatimuksilla, joissa Hän kehotti meitä aina rukoilemaan, repinyt irti sekä vihan että surun juuret, vaan myös antanut niille, jotka rukoilevat, tilaisuuden ja paljastanut heille tavan, jolla he voivat saada aikaan sen, että Jumalan armollinen ja ystävällinen tuomio julistetaan heidän päällensä, ja joka tavallaan antaa meille voiman, jonka avulla voimme lieventää tuomarimme tuomiota ja houkutella häntä antamaan anteeksi rikkomuksemme anteeksi antamamme esimerkin kautta: kun sanomme Hänelle: ”Anna meille anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi.” Ja niinpä ihminen voi huoletta ja luottavaisesti pyytää tästä rukouksesta anteeksi omia rikkomuksiaan, jos hän on ollut anteeksiantavainen omia velallisiaan kohtaan eikä Herransa velallisia kohtaan. Sillä jotkut meistä, mikä on hyvin paha asia, ovat taipuvaisia osoittamaan itseään rauhallisina ja mitä armollisimpina niiden tekojen suhteen, jotka on tehty Jumalan vahingoksi, olivatpa rikokset kuinka suuria tahansa, mutta osoittautumaan mitä kovimmiksi ja periksiantamattomimmiksi velkojen perijöiksi itsellemme mitä vähäpätöisimmissäkin vääryyksissä. Joka ei siis sydämestään anna anteeksi veljelleen, joka on loukannut häntä, se ei tällä rukouksella kutsu itselleen anteeksiantoa vaan [tuomiota] ja pyytää omalla tunnustuksellaan, että hänet itseään tuomittaisiin ankarammin, sanoen: Hän sanoo: ”Antakaa minulle anteeksi, niin kuin minäkin olen antanut anteeksi”. Ja jos hänelle maksetaan hänen oman pyyntönsä mukaisesti, mitä muuta seuraa kuin että häntä rangaistaan hänen oman esimerkkinsä mukaan armottomalla vihalla ja tuomiolla, jota ei voi kumota? Jos siis haluamme tulla armollisesti tuomituiksi, meidän pitäisi myös olla armollisia niitä kohtaan, jotka ovat tehneet syntiä meitä vastaan.Sillä meille anteeksi annetaan vain niin paljon, kuin olemme anteeksi antaneet niille, jotka ovat loukanneet meitä vaikka kuinka ilkeästi. Ja jotkut pelkäävät tätä, kun koko kirkkokansa laulaa tätä rukousta, ja jättävät tämän lausekkeen hiljaa pois, koska he pelkäävät, etteivät he näyttäisi omalla lausumallaan pikemminkin sitovan itseään kuin vapauttavan itseään, koska he eivät ymmärrä, että on turhaa, että he yrittävät esittää näitä riitoja kaikkien ihmisten Tuomarille, joka on halunnut näyttää meille etukäteen, miten hän tuomitsee anojansa. Sillä koska hän ei halua, että häntä pidettäisiin kovana ja armottomana heitä kohtaan, hän on merkinnyt tuomionsa tavan, että niin kuin me haluamme tulla hänen tuomitsemistaan, niin myös meidän tulisi tuomita veljiämme, jos he ovat meitä jossakin asiassa loukanneet, sillä ”ilman armoa on tuomittava se, joka ei ole osoittanut armoa”.

LUKU 23. Lausekkeesta: ”Äläkä saata meitä kiusaukseen.”

SEURAAVAA seuraa: ”Ja älkääkä johdattako meitä kiusaukseen”, josta ei nouse mitään merkityksetöntä kysymystä, sillä jos me rukoilemme, ettei meitä saisi kiusata, miten sitten todistetaan kestävyyskykymme tämän tekstin mukaan: ”Joka ei joudu kiusaukseen, sitä ei ole todistettu”, ja taas: ‘Joka ei joudu kiusaukseen, sitä ei ole todistettu’: ”Autuas on se mies, joka kestää kiusauksen?” Lause: ”Älä saata meitä kiusaukseen” ei siis tarkoita tätä; eli älä salli meidän koskaan joutua kiusaukseen, mutta älä salli meidän, kun joudumme kiusaukseen, tulla voitetuiksi. Sillä Job joutui kiusaukseen, mutta häntä ei johdettu kiusaukseen. Sillä hän ei luullut Jumalaa tyhmäksi eikä pilkannut, eikä jumalattomalla suulla antanut periksi sille kiusaajan toiveelle, jota kohti häntä vedettiin. Aabraham joutui kiusaukseen, Joosef joutui kiusaukseen, mutta kumpikaan heistä ei joutunut kiusaukseen, sillä kumpikaan heistä ei antanut suostumustaan kiusaajalle. Seuraavaksi seuraa: ”Mutta pelasta meidät pahasta”, eli älä salli, että paholainen kiusaa meitä yli voimiemme, vaan ‘tee kiusauksen kanssa myös pakotie, että me sen kestämme’.

LUKU 24. Kuinka meidän ei pidä pyytää muita asioita kuin vain niitä, jotka sisältyvät Isä meidän -rukouksen rajoihin

Katsokaa siis, mikä on se rukoustapa ja -muoto, jota itse Tuomari ehdottaa meille, jota sen kautta on rukoiltava, muoto, jossa ei ole mitään rikkauksia koskevaa anomusta, ei ajatusta kunniasta, ei pyyntöä voimasta ja mahtavuudesta, ei mainintaa ruumiillisesta terveydestä ja ajallisesta elämästä. Sillä hän, joka on iankaikkisuuden tekijä, haluaa, että ihmiset eivät pyydä häneltä mitään epävarmaa, mitään vähäpätöistä eivätkä mitään ajallista. Ja niinpä ihminen loukkaa Hänen Majesteettiaan ja Laupeuttaan kaikkein eniten, jos hän jättää sivuun nämä ikuiset anomukset ja valitsee mieluummin pyytää Häneltä jotakin ohimenevää ja epävarmaa; ja hän saa myös pikemminkin Tuomarin suuttumuksen kuin sovituksen aikaan rukouksensa vähäpätöisyydellä.

LUKU 25. Ylevämmän rukouksen luonteesta

TÄTÄ rukousta, vaikka se näyttääkin sisältävän kaiken täydellisyyden, koska se on se, mikä on syntynyt ja määrätty Herran oman auktoriteetin toimesta, se kuitenkin nostaa ne, joille se kuuluu, siihen vielä korkeampaan tilaan, josta puhuimme edellä, ja vie heidät korkeammalla portaalla siihen kiihkeään rukoukseen, jonka vain harvat tuntevat ja jota vain harvat kokeilevat ja joka totuudenmukaisemmin sanottuna on sanoinkuvaamaton; joka ylittää kaikki inhimilliset ajatukset ja joka erottuu, en sano, että se erottuu äänestä, mutta ei myöskään kielenkäytöstä tai sanojen lausumisesta, vaan jota tuon taivaallisen valon infuusion valaisema mieli ei kuvaile millään inhimillisellä ja rajoittuneella kielellä, vaan joka vuodattaa rikkaana kuin runsaasta lähteestä ajatusten kasaantumisena ja lausuu sanoinkuvaamattomasti Jumalalle, ilmaisten mahdollisimman lyhyessä ajassa sellaisia suuria asioita, joita mieli ei tavanomaiseen olotilaansa palattuaan voi helposti lausua tai kertoa. Ja tätä tilaa meidän Herramme myös samalla tavalla ennakoi niiden anomusten muodolla, jotka hän vetäytyessään yksin vuorelle hänen sanotaan vuodattaneen hiljaisuudessa, ja kun hän oli rukoustuskassa, hän vuodatti jopa veripisaroita, esimerkkinä tarkoituksesta, jota on vaikea jäljitellä.

LUKU 26. Erilaisista vakaumuksen syistä

MUTTA kuka pystyy, millä tahansa kokemuksella varustettuna, antamaan riittävän selvityksen vakaumuksen moninaisuudesta ja syistä ja perusteista, joiden kautta mieli syttyy ja syttyy tuleen ja yllytetään puhtaisiin ja kiihkeimpiin rukouksiin? Ja näistä me esitämme nyt esimerkinomaisesti muutamia, sikäli kuin voimme Jumalan valaistuksella muistaa ne. Sillä joskus jokin psalmin säkeistö antaa meille tilaisuuden kiihkeään rukoukseen, kun laulamme. Joskus veljemme äänen harmoninen sointi herättää tylsätkin mielet kiihkeään rukoukseen. Tiedämme myös, että laulajan ääntely ja kunnioitus lisäävät suuresti niiden kiihkeyttä, jotka seisovat vieressä. Lisäksi täydellisen miehen kehotus ja hengellinen kokous on usein herättänyt läsnäolijoiden kiintymyksen rikkaimpaan rukoukseen. Tiedämme myös, että veljen tai jonkun meille rakkaan ihmisen kuolema ei vähennä meitä täydelliseen vakaumukseen. Myös kylmyyden ja huolimattomuuden muistaminen on joskus herättänyt meissä tervettä henkistä kiihkoa. Eikä kukaan voi epäillä, etteikö tällä tavoin puuttuisi lukemattomia tilaisuuksia, joiden avulla Jumalan armon kautta mielemme kylmyys ja uneliaisuus voidaan ravistella pois.

LUKU 27. Vakaumuksen erilaisista lajeista

MUTTA sitä, miten ja millä tavalla juuri nuo vakaumukset syntyvät sielun sisimmästä, on yhtä vaikea jäljittää. Sillä usein jonkun sanomattoman ilon ja mielen terävyyden kautta syntyy mitä terveellisimmän vakaumuksen hedelmä niin, että se hallitsemattoman ilonsa suuruuden vuoksi suorastaan puhkeaa huudoksi; ja sydämen ilo ja riemun suuruus saa äänensä kuuluviin jopa naapurin keljassa. Mutta joskus mieli kätkeytyy täydelliseen hiljaisuuteen syvän hiljaisuuden salaisuuksiin, niin että äkillisen valaistumisen aiheuttama hämmästys tukahduttaa kaikki sanojen äänet, ja häkeltynyt henki joko pitää kaikki tunteensa omana tietonaan tai menettää ne ja vuodattaa toiveitaan Jumalalle huokauksin, joita ei voi lausua. Mutta joskus se on täynnä niin musertavaa vakaumusta ja surua, ettei se voi ilmaista sitä muuten kuin kyynelten tulvilla.

LUKU 28. Kysymys siitä, että runsas kyynelten määrä ei ole omassa vallassamme

GERMANUS: Oma raukkaparka ei tosiaankaan ole täysin tietämätön tästä vakaumuksen tunteesta. Sillä usein, kun kyyneleet nousevat mieleeni muistellessani vikojani, olen Herran käynnin kautta saanut niin paljon virkistystä tästä kuvaamastasi sanomattomasta ilosta, että ilon suuruus on vakuuttanut minut siitä, että minun ei pitäisi epätoivoisesti odottaa niiden anteeksiantoa. Tätä mielentilaa ylevämpää ei mielestäni ole mitään, jos vain voisimme palauttaa sen mieleemme omasta tahdostamme. Sillä toisinaan, kun haluan kaikin voimin herättää itseni samaan vakaumukseen ja kyyneliin ja asettaa silmieni eteen kaikki vikani ja syntini, en kykene palauttamaan tuota kyynelten runsautta, ja niinpä silmäni ovat kuivat ja kovat kuin jokin kovimmasta piikivestä, niin että niistä ei tipu yhtään kyyneltä. Ja niinpä siinä määrin kuin onnittelen itseäni tuosta kyynelten runsaudesta, juuri siinä määrin suren sitä, etten voi tuoda sitä takaisin, milloin haluan.

LUKU29. Kyynelistä kumpuavista vakaumuksen lajeista

ISAAK: Kaikenlainen kyynelten vuodattaminen ei johdu yhdestä tunteesta tai yhdestä hyveestä. Sillä yhdellä tavalla syntyy se itku, joka johtuu syntien piikistä, jotka iskevät sydämeemme, ja josta me luemme: ”Minä olen ponnistellut huokauksissani, joka yö pesen vuoteeni, kastelen sohvani kyynelilläni.” Ja taas: ”Ja taas: ”Kyyneleet valukoot kuin virrat päivin ja öin; älä anna itsellesi lepoa, äläkä anna silmäteräsi lakata.” Toisessa se, joka syntyy iankaikkisten hyvien asioiden mietiskelystä ja tuon tulevan kirkkauden kaipuusta, jonka vuoksi vielä rikkaammat kyynelten lähteet pursuavat hallitsemattomasta ihastuksesta ja rajattomasta riemusta, kun sielumme janoaa voimakasta Elävää Jumalaa sanoen: ”Milloin minä tulen ja ilmestyn Jumalan kasvojen eteen?”. Kyyneleeni ovat olleet minun ruokani päivin ja öin”, ja julistamme jokapäiväisellä itkulla ja valittamisella: ”Voi minua, että minun oleskeluni on pitkittynyt”, ja: ”Liian kauan sieluni on ollut vieraana.” Toisella tavalla valuvat kyyneleet, jotka ilman mitään omatuntoa kuolemansynneistä kuitenkin johtuvat helvetin pelosta ja sen kauhistuttavan tuomion muistamisesta, jonka kauhusta profeetta lyötiin ja joka rukoili Jumalaa sanoen: ”Älä mene tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä sinun edessäsi ei kukaan elävä ihminen ole vanhurskas.” On myös toisenlaisia kyyneleitä, joita ei aiheuta tieto itsestä vaan toisten kovuudesta ja synneistä; Samuelin kuvataan itkeneen Saulin puolesta, ja sekä Herra evankeliumissa että Jeremia aikoinaan Jerusalemin kaupungin puolesta, ja jälkimmäinen sanoi näin: ”Voi, että minun pääni olisi vettä ja minun silmäni kyynelten lähde! Ja minä itken yötä päivää kansani tyttären surmatun puolesta.” Tai myös sellaisia kuin olivat ne kyyneleet, joista kuulemme m sadan ensimmäisen psalmin: ”Sillä minä olen syönyt tuhkaa leipäni sijaan ja sekoittanut maljani itkuun.” Ja nämä eivät varmastikaan johtuneet samasta tunteesta kuin ne, jotka nousevat kuudennessa psalmissa katuvan henkilön persoonasta, vaan johtuivat tämän elämän ahdistuksista ja sen ahdistuksista ja menetyksistä, jotka tässä maailmassa eläviä vanhurskaita ahdistavat. Ja tämä käy selvästi ilmi paitsi itse psalmin sanoista, myös sen otsikosta, joka kuuluu seuraavasti sen köyhän hahmossa, josta evankeliumissa sanotaan, että ”autuaita ovat hengeltään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta”: ”Köyhän rukous, kun hän oli ahdistuksessa ja vuodatti rukouksensa Jumalan puoleen”.

LUKU 30. Kuinka kyyneleitä ei pidä pakottaa, jos ne eivät virtaa itsestään

Näistä kyynelistä ovat valtavan erilaiset ne, jotka puristetaan kuivista silmistä sydämen ollessa kova: ja vaikka emme voi uskoa, että nämä ovat täysin hedelmättömiä (sillä niitä yrittävät vuodattaa hyvässä tarkoituksessa varsinkin ne, jotka eivät ole vielä kyenneet saavuttamaan täydellistä tietoa tai puhdistumaan perusteellisesti menneiden tai nykyisten syntien tahroista), niin ei kyynelten virtausta kuitenkaan varmasti pidä näin pakottaa ulos niiden, jotka ovat jo edenneet hyveen rakkauteen, eikä ulkoisen ihmisen itkua pidä yrittää suurella vaivalla, sillä vaikka se syntyisikin, se ei koskaan saavuta spontaanisti syntyneiden kyynelten runsasta runsautta. Sillä se pikemminkin heittää rukoilijan sielun alas ponnisteluillaan ja nöyryyttää häntä, upottaa hänet inhimillisiin asioihin ja vetää hänet pois taivaallisilta korkeuksilta, joihin rukoilevan kunnioitetun mielen tulisi olla lujasti kiinnittynyt, ja pakottaa sen löysäämään otteensa rukouksistaan ja sairastumaan hedelmättömistä ja pakotetuista kyynelistä.

LUKU 31 Abba Antoniuksen mielipide rukouksen tilasta

JA jotta voisitte nähdä todellisen rukouksen luonteen, en anna teille omaa mielipidettäni, vaan autuaan Antoniuksen mielipiteen; hänen tiedämme joskus olleen niin sinnikäs rukouksessa, että usein hänen rukoillessaan mielenliikkeessä, kun aurinko alkoi nousta, olemme kuulleet hänen henkeään kiihdyttäen deklamoivan: Miksi estät minua, aurinko, joka nouset juuri tätä tarkoitusta varten, nimittäin vetää minut pois tämän todellisen valon kirkkaudesta?”. Ja hänen on myös tämä taivaallinen ja enemmän kuin inhimillinen lausahdus rukouksen lopussa: Se ei ole, sanoi hän, täydellinen rukous, jossa munkki ymmärtää itsensä ja sanat, joita hän rukoilee. Ja jos mekin rohkenemme, sikäli kuin vähäiset kykymme sallivat, lisätä jotakin tähän loistavaan lausahdukseen, niin tuomme esiin ne rukouksen tunnusmerkit, jotka olemme kuulleet Herralta, sikäli kuin olemme niitä kokeilleet.

LUKU 32 Todiste rukouksen kuulluksi tulemisesta

JOS rukoillessamme ei mikään epäröinti tule väliin ja murra anomuksemme luottamusta jonkinlaisella epätoivolla, vaan tunnemme, että vuodattamalla rukouksemme olemme saaneet sen, mitä pyydämme, meillä ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö rukouksemme ole tehokkaasti saavuttaneet Jumalaa. Sillä niin pitkälle ihminen tulee kuulluksi ja saa vastauksen, kuin hän uskoo, että Jumala katsoo häntä ja että Jumala voi sen täyttää. Sillä tätä Herramme sanontaa ei voi perua: ”Mitä ikinä rukoillessanne pyydätte, uskokaa, että saatte, ja ne tulevat teille.”

LUKU 33. ”Vastaväite, että varmuus tulla kuulluksi tällä tavoin kuvattuna kuuluu vain pyhille.”

GERMANUS: Me uskomme toki, että tämä luottamus kuulluksi tulemiseen kumpuaa omantunnon puhtaudesta, mutta meille, joiden sydäntä vielä lyövät syntien piikit, miten se voi olla, kun meillä ei ole mitään ansioita, jotka puolustaisivat meitä ja joiden perusteella voisimme luottavaisesti olettaa, että rukouksemme tulisivat kuulluksi?

LUKU 34. Rukouksen kuulluksi tulemisen eri syistä

ISAAK: Evankeliumien ja profeettojen sanat opettavat meille, että rukouksen kuulluksi tulemiselle on eri syitä sielujen erilaisen ja muuttuvan tilan mukaan. Sillä teillä on vastauksen hedelmät, jotka Herramme sanat osoittavat kahden henkilön yhteisymmärryksen tapauksessa, kuten sanotaan: ”Jos kaksi teistä on maan päällä yhtä mieltä jostakin, mitä he pyytävät, niin se tehdään heille minun Isältäni, joka on taivaissa.” Teillä on toinen uskon täyteydessä, jota verrataan sinapinsiemenen jyvään. ”Sillä”, hän sanoo, ”jos teillä on uskoa kuin sinapinsiemenen jyvä, niin te sanotte tälle vuorelle: Siirretään pois, niin se siirretään pois, eikä mikään ole teille mahdotonta.”” Teillä on sitä jatkuvuudessa rukouksessa, jota Herran sanat kutsuvat, koska se on väsymätöntä sinnikkyyttä anomisessa, ankaruudeksi: ”Sillä totisesti minä sanon teille, että jos ei hänen ystävyytensä vuoksi, niin hänen ankaruutensa vuoksi hän nousee ja antaa hänelle niin paljon kuin hän tarvitsee.” Teillä on se almujen antamisen hedelmissä: ”Sulje almuja köyhän sydämeen, niin se rukoilee puolestasi ahdistuksen aikana.” Teillä on sitä elämän puhdistamisessa ja laupeudentyössä, kuten sanotaan: ”Irrota pahuuden siteet, irrota niput, jotka ahdistavat.” Ja muutaman sanan jälkeen, joissa nuhdellaan hedelmättömän paaston hedelmättömyyttä, ‘sitten’, hän sanoo, ‘sinä huudat, ja Herra kuulee sinua; sinä huudat, ja hän sanoo: Tässä olen minä.’ Tämä on siis ‘huuto’. Joskus myös liiallinen vaiva aiheuttaa sen, että sitä kuullaan, kuten sanotaan: ”Kun minä olin hädässä, minä huusin Herraa, ja hän kuuli minua.” Ja taas: 828. ”Älkää vaivatko muukalaista, sillä jos hän huutaa minua, minä kuulen häntä, sillä minä olen laupias.” Näette siis, kuinka monin tavoin vastauksen lahjan voi saada, niin ettei kenenkään tarvitse murskata omantuntonsa epätoivoa turvatakseen ne asiat, jotka ovat pelastavia ja ikuisia. Sillä jos kurjuuttamme tarkastellessani myönnän, että meiltä puuttuvat täysin kaikki ne hyveet, jotka edellä mainitsimme, ja että meillä ei ole sitä kiitettävää kahden henkilön yhteisymmärrystä eikä sitä uskoa, jota verrataan sinapinsiemenen jyvään, eikä niitä hurskauden tekoja, joita profeetta kuvailee, niin eihän meiltä voi puuttua sitä ankaruutta, jota Hän antaa kaikille, jotka sitä toivovat, ja jonka vuoksi Herra yksin lupaa, että Hän antaa sen, mitä Häneltä on rukoiltu. Ja siksi meidän pitäisi ilman epäuskoista epäröintiä olla sinnikkäitä, eikä meillä saisi olla pienintäkään epäilystä siitä, että jatkamalla niitä saamme kaiken sen, mitä olemme pyytäneet Jumalan mielen mukaan. Sillä Herra, halutessaan antaa sen, mikä on taivaallista ja ikuista, kehottaa meitä ikään kuin pakottamaan Häntä ankaruudellamme, sillä Hän ei ainoastaan halveksi tai hylkää ankarasti anovia, vaan itse asiassa toivottaa heidät tervetulleiksi ja ylistää heitä ja lupaa mitä armollisimmin antaa kaiken, mitä he ovat sinnikkäästi toivoneet; hän sanoo: ”Pyytäkää, niin te saatte; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen, joka pyytää, saa, ja joka etsii, se löytää, ja sille, joka koputtaa, avataan.” Ja taas: ”Kaiken, mitä te rukouksessa pyydätte uskoen, te saatte, eikä mikään ole teille mahdotonta.”” Ja siksi, vaikka kaikki mainitsemamme perusteet tulla kuulluksi puuttuisivat kokonaan, voi meitä joka tapauksessa innostaa rukoilemisen vakavuus, sillä se on asetettu jokaisen tahdonhaluisen ulottuville ilman minkään ansioiden tai ponnistelujen aiheuttamia vaikeuksia. Mutta älköön kukaan anoja epäilkö, ettei häntä varmasti kuulla, niin kauan kuin hän epäilee, onko häntä kuultu. Mutta sitä, että myös tätä on väsymättä etsittävä Herralta, opettaa meille autuaallisen Danielin esimerkki, sillä vaikka häntä kuultiin ensimmäisestä päivästä lähtien, jona hän alkoi rukoilla, hän sai anomuksensa tuloksen vasta kahdenkymmenen yhden päivän kuluttua. Sen vuoksi meidänkään ei pidä laantua aloittamiemme rukousten vakavuudessa, jos kuvittelemme, että vastaus tulee vain hitaasti, sillä pelkäämme, ettei Jumalan kaitselmuksen mukaan vastauksen lahja tai enkeli, jonka oli määrä tuoda meille jumalallinen siunaus, ehkä viivästyisi, kun hän tulee Kaikkivaltiaan läsnäolosta, saattaisi paholaisen vastarinta estää häntä, sillä on varmaa, ettei hän voi välittää ja tuoda meille toivottua siunausta, jos hän huomaa, että me hellitämme anomuksen vakavuudesta. Ja näin olisi varmasti käynyt edellä mainitulle profeetalle, ellei hän olisi verrattomalla kestävyydellä pitkittänyt ja sinnikkäästi rukouksiaan kahdenteenkymmenenteentoiseen päivään saakka. Älkäämme siis lainkaan lannistuko epätoivosta tämän uskomme luottamuksesta, vaikka kuvittelisimme olevamme kaukana siitä, että olisimme saaneet sen, mitä rukoilimme, ja älkäämme yhtään epäilkö Herran lupausta, jossa Hän sanoo: ”Kaikki, mitä ikinä anotte rukouksessa uskovina, te saatte.” Tämä on siis totta. Meidän on nimittäin hyvä tarkastella tätä siunatun evankelista Johanneksen sanontaa, jolla tämän kysymyksen epäselvyys on selvästi ratkaistu: ”Tämä on”, hän sanoo, ‘se luottamus, joka meillä on häneen, että mitä ikinä pyydämme hänen tahtonsa mukaan, hän kuulee meitä.’” Hän kehottaa meitä siis luottamaan täysin ja epäilemättä vastaukseen vain niissä asioissa, jotka eivät ole omaksi hyödyksemme tai ajalliseksi mukavuudeksemme, vaan jotka ovat Herran tahdon mukaisia. Ja meitä opetetaan myös sisällyttämään tämä rukouksiimme Isä meidän -rukouksessa, jossa sanomme: ”Tapahtukoon sinun tahtosi” – sinun, ei meidän. Sillä jos muistamme myös nämä apostolin sanat, että ”me emme tiedä, mitä rukoilla, niin kuin meidän pitäisi”, huomaamme, että joskus pyydämme asioita, jotka ovat vastoin pelastustamme, ja että Hän, joka näkee, mikä on meille hyväksi, suuremmalla oikeudella ja totuudella kuin me itse voimme, torjuu meidän pyyntömme mitä suurimmalla kaitselmuksella. Ja on selvää, että näin kävi myös pakanoiden opettajalle, kun hän rukoili, että saatanan lähettiläs, joka oli hänen hyväkseen Herran tahdosta saanut kiusata häntä, poistettaisiin sanomalla: ”Sen tähden minä rukoilin Herraa kolmesti, että hän poistuisi minusta. Ja hän sanoi minulle: ”Minun armostani riittää sinulle, sillä voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.”” Ja tämän tunteen meidän Herrammekin ilmaisi rukoillessaan ihmisen hahmossa, jonka hän oli ottanut itselleen, antaakseen meille rukouksen muodon, kuten muutkin asiat hänen esimerkkinsä kautta; hän sanoi näin: ”Isä, jos se on mahdollista, niin anna tämän maljan mennä pois minusta; ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä tahdot”, vaikka Hänen tahtonsa ei totisesti ollut ristiriidassa Hänen Isänsä tahdon kanssa, ‘sillä Hän oli tullut pelastamaan sitä, mikä oli kadonnut, ja antamaan henkensä lunnaiksi monien edestä’, niin kuin Hän itse sanoo: ”Kukaan ei ota minulta minun henkeäni, vaan minä annan sen itsestäni. Minulla on valta antaa se pois ja minulla on valta ottaa se takaisin.”” Minkä luonteen mukaisesti siunattu Daavid laulaa kolmannessakymmenennessäyhdeksännessä psalmissa seuraavaa siitä tahdon ykseydestä, jota Hän aina säilytti Isän kanssa: ”Tehdäkseni sinun tahtosi: Jumalani, minä tahdon.” Sillä vaikka me luemme Isästä: ”Minä tahdon: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa”, niin emme voi olla puhumatta Pojasta: ”joka antoi itsensä meidän syntiemme tähden.” Ja niin kuin toisesta sanotaan: ”Joka ei säästänyt omaa Poikaansa, vaan antoi hänet meidän kaikkien edestä”, niin myös toisesta kirjoitetaan: ”Hänet uhrattiin, koska Hän itse tahtoi sen.” Ja osoitetaan, että Isän ja Pojan tahto on kaikessa yksi, niin että jopa Herran ylösnousemuksen varsinaisessa salaisuudessa meille opetetaan, ettei toiminnassa ollut erimielisyyttä. Sillä aivan kuten siunattu apostoli julistaa, että Isä sai aikaan hänen ruumiinsa ylösnousemuksen, sanoen: Niin myös Poika todistaa, että hän itse herättää ruumiinsa temppelin uudelleen, sanoen: ”Ja Jumala, Isä, joka herätti hänet kuolleista”, niin myös Poika todistaa, että hän itse herättää ruumiinsa temppelin uudelleen: ”Tuhoa tämä temppeli, ja kolmen päivän kuluttua minä herätän sen uudelleen”. Ja siksi meidän, joita kaikki nämä luetellut Herramme esimerkit ovat opettaneet, pitäisi lopettaa myös anomuksemme samaan rukoukseen ja liittää aina tämä lauseke kaikkiin anomuksiimme: ”Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä tahdot.” ”Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä tahdot.” Mutta on riittävän selvää, että se, joka ei rukoile tarkkaavaisesti, ei voi noudattaa sitä kolminkertaista kunnioitusta, jota yleensä harjoitetaan veljien kokouksissa jumalanpalveluksen päätteeksi.

LUKU Rukouksesta, joka on rukoiltava keljassa oven ollessa suljettuna

ENNEN KAIKKIA asioita meidän tulisi kuitenkin kaikkein huolellisimmin noudattaa evankeliumin määräystä, joka käskee meitä menemään kammiomme sisälle ja sulkemaan oven ja rukoilemaan Isäämme, minkä voimme täyttää seuraavasti: Rukoilemme kammiossamme, kun poistamme sydämemme sisäisesti kaikkien ajatusten ja huolien hälystä ja paljastamme rukouksemme salassa ja läheisessä kanssakäymisessä Herralle. Rukoilemme suljettujen ovien takana, kun suljettujen huulten ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa rukoilemme Häntä, joka ei tutki sanoja vaan sydämiä. Rukoilemme salassa, kun sydämestä ja kiihkeästä mielestä paljastamme anomuksemme yksin Jumalalle, niin ettei mikään vihamielinen voima edes kykene selvittämään anomuksemme luonnetta. Siksi meidän tulisi rukoilla täydellisessä hiljaisuudessa, ei ainoastaan siksi, ettemme kuiskauksellamme tai kovemmilla puheillamme häiritsisi lähellä seisovia veljiä ja häiritsisi rukoilevien ajatuksia, vaan myös siksi, että anomuksemme tarkoitus jäisi piiloon vihollisiltamme, jotka ovat erityisesti varuillaan meitä vastaan 831 rukoillessamme. Sillä näin me täytämme tämän käskyn. ”Pidä suusi ovet salassa häneltä, joka nukkuu povessasi.”

LUKU 36. Lyhyen ja hiljaisen rukouksen arvosta

SENKAUTTA meidän tulisi rukoilla usein mutta lyhyesti, jottei viekas vihollisemme onnistuisi istuttamaan jotain sydämeemme, jos viivyttelemme kauan. Sillä se on todellinen uhri, sillä ”Jumalan uhri on murtunut henki”. ”Tämä on terveellinen uhrilahja, nämä ovat puhtaita juomauhreja, tämä on ’vanhurskauden uhri’, ’ylistyksen uhri’, nämä ovat todellisia ja runsaita uhreja, ’ytimeltään täysiä polttouhreja’, joita murtuneet ja nöyrät sydämet uhraavat, ja joita ne, jotka harjoittavat tätä itsehillintää ja hengen paloa, josta olemme puhuneet, voivat laulaa vaikuttavalla voimalla: ”Nouskoon minun rukoukseni niin kuin suitsutussavu sinun kasvojesi eteen, suitsutus, minun kätteni ylennys olkoon sinulle ehtoouhri.” Mutta oikean hetken ja yön lähestyminen varoittaa meitä siitä, että meidän pitäisi sopivalla hartaudella tehdä juuri tämä asia, josta, niin kuin vähäiset kykymme sen sallivat, näytämme esittäneen paljon ja pitkittäneen kokoustamme huomattavasti, vaikka uskomme, että olemme puhuneet hyvin vähän, kun otetaan huomioon aiheen suurenmoisuus ja vaikeus. Nämä pyhän Iisakin sanat pikemminkin häikäisivät kuin tyydyttivät meidät, ja iltahartauden jälkeen lepuutimme raajojamme lyhyen aikaa, ja aikomuksenamme oli palata ensimmäisenä aamun sarastaessa uudelleen lupauksenamme perusteellisemmasta keskustelusta lähdimme pois iloiten näiden ohjeiden hankkimisesta sekä hänen lupaustensa varmuudesta. Koska tunsimme, että vaikka meille oli osoitettu rukouksen erinomaisuus, emme olleet vielä ymmärtäneet hänen puheensa perusteella sen luonnetta ja voimaa, jonka avulla rukouksessa pysyminen voitaisiin saavuttaa ja säilyttää.

X ABBA ISAAKIN TOINEN KESKUSTELU

ESIRUKOUKSESTA

LUKU 1.Johdanto

ANKORIITTIEN ylevien tapojen joukossa, jotka Jumalan avulla on esitetty, vaikkakin yksinkertaisella ja koruttomalla tyylillä, kertomuksemme kulku pakottaa meidät lisäämään ja löytämään paikan eräälle asialle, joka saattaa näyttää niin sanotusti aiheuttavan kauneuden häpeän: vaikka minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö sen avulla saataisi pienintäkään opetusta siitä Kaikkivaltiaan Jumalan kuvasta, josta luemme Genesiksessä, joillekin yksinkertaisemmillekin, varsinkin kun tarkastellaan perusteita, jotka liittyvät niin tärkeään oppiin, että ihmiset eivät voi olla siitä tietämättömiä ilman hirvittävää jumalanpilkkaa ja vakavaa vahinkoa katoliselle uskolle.

LUKU 2. Egyptin maakunnassa noudatetusta tavasta pääsiäisen ajankohdasta

Egyptin maassa on muinaisen perinteen mukaan noudatettu tätä tapaa, että – kun epifania on ohi, jota tuon maakunnan papit pitävät sekä Herramme kasteen että hänen lihalliseen syntymänsä ajankohtana, ja näin ollen he eivät vietä kummankaan mysteerin muistoa erikseen, kuten läntisissä maakunnissa, vaan tämän päivän yhtenä juhlapäivänä, – Aleksandrian piispalta lähetetään Egyptin kaikkien kirkkojen kautta kirjeitä, joilla osoitetaan paaston alku ja pääsiäispäivä paitsi kaikissa kaupungeissa myös kaikissa luostareissa. Tämän tavan mukaisesti saapuivat siis muutama päivä sen jälkeen, kun edellinen kokous oli pidetty abba Iisakin kanssa, edellä mainitun kaupungin piispa Teofiluksen juhlakirjeet, joissa hän yhdessä pääsiäisen ilmoittamisen kanssa käsitteli hyvin pitkälle myös antropomorfiittien typerää harhaoppia ja kumosi sen runsain mitoin. Ja lähes koko Egyptin maakunnassa asuva munkkikunta otti tämän vastaan niin katkerasti yksinkertaisuutensa ja erehdyksensä vuoksi, että suurin osa vanhimmista päätti, että päinvastoin koko veljeskunta pitäisi kammoksua edellä mainittua piispaa pahimmanlaatuisen harhaoppisuuden saastuttamana, koska hän näytti kyseenalaistavan pyhän kirjoituksen opetuksen kieltämällä, että Kaikkivaltias Jumala olisi muodostettu ihmishahmon kaltaiseksi, vaikka Raamattu opettaa täydellisen selvästi, että Aadam luotiin Hänen kuvakseen. Lopuksi tämän kirjeen hylkäsivät myös ne, jotka asuivat Skeeten autiomaassa ja jotka ylittivät täydellisyydessä ja tietämyksessä kaikki Egyptin luostareissa olevat, niin että seurakuntamme presbyteeria abba Paphnutiusta lukuun ottamatta yksikään muista presbyteereistä, jotka johtivat kolmea muuta kirkkoa samassa autiomaassa, ei sallinut, että sitä edes luettiin tai että sitä toistettiin heidän kokouksissaan lainkaan.

LUKU 3. Abba Sarapionista ja antropomorfiittien harhaopista, johon hän yksinkertaisuuden erehdyksessä sortui

Niiden joukossa, jotka tuolloin joutuivat tämän virheellisen käsityksen valtaan, oli eräs Sarapion-niminen mies, joka oli pitkään ollut elämänsä suhteen tiukka ja joka oli varsinaisessa kurinalaisuudessa täysin täydellinen, jonka tietämättömyys ensiksi mainitusta opinkäsityksestä oli niin suuri kompastuskivi kaikille, jotka pitivät kiinni oikeasta uskosta, että hän itse päihitti lähes kaikki munkit sekä elämänsä ansioissa että (siellä olleen) ajan pituudessa. Ja kun tätä miestä ei saatu pyhän presbyteeri Pafnutiuksen monilla kehotuksilla takaisin oikean uskon tielle, koska tämä näkemys tuntui hänestä uudelta ja sellaiselta, jota hänen edeltäjänsä eivät olleet koskaan tunteneet tai jota he eivät olleet välittäneet eteenpäin, sattui, että eräs diakoni, erittäin oppinut mies nimeltä Fotinus, saapui Kappadokian alueelta haluten käydä katsomassa samassa erämaassa asuvia veljiä: jonka 834 siunattu Pafnutius otti vastaan mitä lämpimimmin, ja vahvistaakseen sen uskon, joka oli todettu edellä mainitun piispan kirjeissä, asetti hänet keskelle ja kysyi häneltä kaikkien veljien kuullen, miten katoliset kirkot kaikkialla idässä tulkitsivat Genesiksen kirjan kohdan, jossa sanotaan: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme ja kaltaiseksemme”. Ja kun hän selitti, että kaikki kirkkojen johtajat eivät ottaneet Jumalan kuvaa ja kaltaisuutta kirjainten perusäänen mukaan, vaan hengellisesti, ja tuki tätä hyvin täydellisesti ja monilla raamatunkohdilla ja osoitti, ettei tuolle äärettömälle ja käsittämättömälle ja näkymättömälle kirkkaudelle voi tapahtua mitään sellaista, niin, että se voisi sisältyä ihmisen muotoon ja kaltaisuuteen, koska sen luonne on aineeton ja yhdentymätön ja yksinkertainen, ja mitä ei voi silmillä käsittää eikä järjellä käsittää, niin lopulta tämän oppineimman miehen lukuisat ja hyvin painavat väitteet horjuttivat vanhaa miestä, ja hän ajautui katolisen perimätiedon uskon puolelle. Ja kun sekä abba Pafnutius että me kaikki olimme täynnä suurta iloa hänen liittymisestään, tästä syystä; nimittäin, että Herra ei ollut sallinut niin iäkkään ja niin hyveiden kruunaaman miehen, joka erehtyi vain tietämättömyydestä ja maalaismaisesta yksinkertaisuudesta, vaeltaa viimeiseen asti oikean uskon tieltä, ja kun me nousimme kiittämään ja esitimme kaikki yhdessä rukouksemme Herralle, vanha mies oli rukouksensa aikana niin hämmentynyt mielessään, koska hän tunsi, että se Jumaluuden antropomorfinen kuva, jonka hän tapasi asettaa rukouksessa eteensä, oli karkotettu hänen sydämestään, että hän yhtäkkiä puhkesi katkeriin kyyneliin ja jatkuvaan nyyhkytykseen, heittäytyi maahan ja huusi kovalla huokauksella: ”Voi, kurja ihminen, joka minä olen, he ovat vieneet minulta Jumalani, eikä minulla ole enää ketään, johon vedota; enkä tiedä, ketä palvoa ja kenen puoleen kääntyä.” Tästä kohtauksesta olimme kauhean järkyttyneitä, ja lisäksi edellisen konferenssin vaikutus oli yhä sydämessämme, joten palasimme abbedissa Iisakin luo, jonka nähdessämme lähellä puhuttelimme häntä näillä sanoilla.

LUKU 4. Paluustamme abba Iisakin luo ja kysymyksestämme siitä erehdyksestä, johon edellä mainittu vanhus oli langennut

VAIKKA viime aikoina esiin tulleen tuoreen asian lisäksi ilomme edellisestä konferenssista, joka pidettiin rukouksen luonteesta, kehottaisi meitä lykkäämään kaikkea muuta ja palaamaan teidän pyhyytenne luokse, niin tämä abbedissa Sarapionin vakava erehdys, joka on syntynyt, kuten kuvittelemme, mitä ilkeimpien demonien oveluudella, lisää kuitenkin jonkin verran tätä haluamme. Sillä ei ole pieni epätoivo, joka meitä lannistaa, kun ajattelemme, että tämän tietämättömyyden vuoksi hän ei ole ainoastaan menettänyt kokonaan kaikki ne työt, joita hän on niin kiitettävällä tavalla suorittanut viidenkymmenen vuoden ajan tässä autiomaassa, vaan on myös joutunut ikuisen kuoleman vaaraan. Haluamme siis ensin tietää, miksi ja mistä syystä häneen on hiipinyt niin vakava erehdys. Ja seuraavaksi haluaisimme saada opetuksen siitä, miten voimme päästä rukouksessa siihen tilaan, josta te jokin aika sitten puhuitte paitsi täydellisesti myös loistavasti. Sillä tuolla ihailtavalla konferenssilla on ollut meihin sellainen vaikutus, että se on vain häikäissyt mielemme eikä ole osoittanut meille, miten se voidaan suorittaa tai varmistaa.

LUKU 5. Vastaus edellä kuvattuun harhaoppiin

ISAAK: Meidän ei tarvitse ihmetellä sitä, että todella yksinkertainen ihminen, joka ei ole koskaan saanut mitään opetusta jumaluuden olemuksesta ja luonteesta, voi silti joutua yksinkertaisuuden erehdyksen ja pitkään jatkuneen erehdyksen tavan kietomaksi ja petetyksi ja (puhuakseni totuudenmukaisemmin) jatkaa alkuperäisessä erehdyksessä, joka ei ole saanut alkunsa, kuten te oletatte, demonien uudesta harhasta, vaan muinaisen pakanamaailman tietämättömyydestä tuon virheellisen käsityksen tavan mukaisesti, jonka mukaan he tapasivat palvoa ihmisen hahmoon muotoutuneita paholaisia, he ajattelevat vielä nytkin, että todellisen Jumaluuden käsittämätöntä ja sanoinkuvaamatonta kirkkautta pitäisi palvoa jonkin hahmon rajoitusten alaisena, koska he uskovat, että he eivät voi käsittää ja pitää kiinni mistään, ellei heidän eteensä aseteta jotakin kuvaa, 836 jota he voivat jatkuvasti lähestyä hartauksissaan ja jota he voivat kantaa mielessään ja pitää aina silmiensä edessä. Ja tätä heidän erehdystään vastaan voidaan käyttää tätä tekstiä: ”Ja he muuttivat katoamattoman Jumalan kirkkauden katoamattoman ihmisen kuvan kaltaiseksi.” Myös Jeremia sanoo: ”Minun kansani on vaihtanut kirkkautensa epäjumalaksi. Mikä virhe, vaikka se tämän alkuperänsä vuoksi, josta olemme puhuneet, on juurtunut joidenkin käsityksiin, ei kuitenkaan vähempää se on supistunut myös niiden sydämiin, jotka eivät ole koskaan olleet pakanamaailman taikauskon tahraamia, tämän kohdan värittämänä, jossa sanotaan: ”Tehkäämme ihminen kuvamme ja kaltaisemme mukaan, ” tietämättömyys ja yksinkertaisuus ovat sen aiheuttajia, niin että tämän vihamielisen tulkinnan ansiosta on itse asiassa syntynyt harhaoppi, jota kutsutaan antropomorfiittien harhaoppi, joka väittää itsepintaisella kieroutuneisuudella, että jumaluuden ääretön ja yksinkertainen substanssi on muotoiltu meidän piirteisiimme ja inhimilliseen muotoiluumme. Tätä kuitenkin jokainen, jolle on opetettu katolinen oppi, kammoksuu pakanallisena jumalanpilkkana ja saavuttaa näin rukouksessa sen täysin puhtaan tilan, joka ei ainoastaan yhdistä rukouksiinsa mitään jumaluuden hahmoa tai ruumiillisia linjoja (joista puhuminenkin on syntiä), vaan ei salli itsessään edes nimen muistamista, toiminnan ilmenemistä tai minkään luonteenpiirteen hahmottamista.

LUKU 6.Syistä, joiden vuoksi Jeesus Kristus ilmestyy jokaiselle meistä joko nöyränä tai kirkastuneena

SILLÄ sen puhtauden asteen mukaan, kuten sanoin edellisessä konferenssissa, jokainen mieli sekä kohoaa että muovautuu rukouksissaan, jos se hylkää maallisten ja aineellisten asioiden tarkastelun niin pitkälle, kuin sen puhtauden tila voi viedä sitä eteenpäin ja antaa sille mahdollisuuden sielun sisäisten silmien avulla nähdä Jeesuksen joko vielä nöyränä ja lihassaan tai kirkastuneena ja tulevan Majesteettinsa kirkkaudessa: Sillä ne eivät voi nähdä Jeesusta tulevan valtakunnassaan, jotka ovat vielä eräänlaisessa juutalaisen heikkouden tilassa eivätkä voi sanoa apostolin tavoin: ”Ja jos me olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan, niin nyt emme enää tunne häntä niin; ”, vaan vain ne voivat katsoa puhtain silmin Hänen Jumaluuttaan, jotka nousevat Hänen kanssaan matalista ja maallisista töistä ja ajatuksista ja erottautuvat yksinäisyyden korkealle vuorelle, joka on vapaa kaikkien maallisten ajatusten ja murheiden häiritsevyydestä ja turvassa kaikkien syntien häirinnältä, ja joka puhtaan uskon ja hyveen korkeuksien kohottamana paljastaa Hänen kasvojensa kirkkauden ja Hänen loistokkuutensa kuvan niille, jotka kykenevät katsomaan Häntä sielun puhtain silmin. Mutta Jeesuksen näkevät myös ne, jotka asuvat kaupungeissa, kylissä ja kyläpaikoissa, eli jotka ovat tekemisissä käytännön asioiden ja töiden kanssa, mutta eivät samalla kirkkaudella, jolla Hän ilmestyi niille, jotka voivat nousta Hänen kanssaan edellä mainitulle hyveiden vuorelle, eli Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle. Sillä niin Hän ilmestyi yksinäisyydessä Moosekselle ja puhui Eliaan kanssa. Ja koska Herramme halusi vakiinnuttaa tämän ja jättää meille esimerkkejä täydellisestä puhtaudesta, vaikka hän itse, itse loukkaamattoman pyhyyden lähde, ei tarvinnutkaan ulkoista apua ja yksinäisyyden apua varmistaakseen sen (sillä puhtauden täyteyttä ei voinut liata mikään väkijoukon tahra, eikä häntä voinut saastuttaa kanssakäyminen ihmisten kanssa, sillä hän puhdistaa ja pyhittää kaiken saastuneen), hän vetäytyi silti yksin vuorelle rukoilemaan, ja opetti meille näin ollen hänen vetäytymisensä esimerkin kautta, että jos mekin haluamme lähestyä Jumalaa puhtaalla ja tahrattomalla sydämen kiintymyksellä, meidänkin tulisi vetäytyä pois kaikesta väkijoukkojen aiheuttamasta häiriöstä ja sekasorrosta, jotta me vielä ruumiissa eläessämme onnistuisimme jossain määrin sopeutumaan jonkinlaiseen kaltaisuuteen siitä autuudesta, joka on luvattu pyhimyksille tulevaisuudessa, ja jotta ”Jumala voisi olla” meille ”kaikki kaikessa”. ”

LUKU 7. Mikä on meidän loppumme ja täydellinen autuutemme

Sillä silloin täyttyy meidän tapauksessamme täydellisesti Vapahtajamme se rukous, jossa Hän rukoili opetuslastensa puolesta Isää sanoen: ”että se rakkaus, jolla Sinä minua rakastit, olisi heissä ja he meissä”, ja vielä kerran: ”että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin Sinä, Isä, minussa ja minä Sinussa, että hekin olisivat yhtä meissä”, kun se Jumalan täydellinen rakkaus, jolla ‘Hän ensin rakasti meitä’, on siirtynyt myös meidän sydämemme tunteisiin, tämän Herran rukouksen täyttymyksen kautta, joka ei voi mielestämme olla tehoton. Ja tämä toteutuu, kun Jumala on kaikki meidän rakkautemme, ja jokainen toiveemme ja toivomuksemme ja ponnistuksemme, jokainen ajatuksemme, koko elämämme ja sanamme ja hengityksemme, ja kun se ykseys, joka jo on olemassa Isän ja Pojan sekä Pojan ja Isän välillä, on vuodatettu sydämiimme ja mieliimme, niin että niin kuin Hän rakastaa meitä puhtaalla ja vilpittömällä ja erottamattomalla rakkaudella, niin myös me voimme liittyä Häneen pysyvällä ja erottamattomalla kiintymyksellä, koska olemme niin yhdistyneet Häneen, että kaikki, mitä hengitämme tai ajattelemme tai puhumme, on Jumalaa, koska, kuten sanoin, saavutamme sen päämäärän, josta puhuimme aiemmin ja jonka samainen Herra rukouksessaan toivoo toteutuvan meissä: ”että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä, minä heissä ja sinä minussa, että hekin yhdessä täydelliseksi tulisivat”, ja taas: ‘että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä, minä heissä ja sinä minussa, että hekin yhdessä täydelliseksi tulisivat’: ”Isä, ne, jotka Sinä olet antanut minulle, minä tahdon, että missä minä olen, siellä hekin olisivat minun kanssani.” Tämän pitäisi siis olla yksinäisen määränpää, tämän pitäisi olla hänen koko päämääränsä, että hänelle suotaisiin, että hänellä olisi jo ruumiissa kuva tulevasta autuudesta ja että hän voisi tässä maailmassa alkaa saada esimakua tuon taivaallisen elämän ja kirkkauden eräänlaisesta todisteesta. Sanon, että tämä on kaiken täydellisyyden päämäärä, että kaikesta lihallisesta halusta puhdistettu mieli voi päivittäin kohota kohti hengellisiä asioita, kunnes koko elämä ja kaikki sydämen ajatukset muuttuvat yhdeksi jatkuvaksi rukoukseksi.

LUKU8. Kysymys siitä täydellisyyden harjoittelusta, jonka avulla voimme päästä Jumalan ikuiseen muistamiseen

GERMANUS: Hämmästyksemme laajuus entisen Konferenssin ihmeellisestä kunnioituksestamme, jonka vuoksi tulimme takaisin, kasvaa entisestään. Sillä siinä määrin kuin tämän opetuksen yllykkeiden kautta meitä sytyttää täydellisen autuuden halu, niin suuremmaksi epätoivoksi palaamme takaisin, koska emme tiedä, miten etsiä tai saada koulutusta niin yleviä korkeuksia varten. Sen tähden pyydämme, että kärsivällisesti sallitte meidän (sillä se on ehkä esitettävä ja avattava runsaan puheen kera) selittää sen, mitä keljassa istuessamme olimme alkaneet pyöritellä pitkässä mietiskelyssä, vaikka tiedämme, että teidän pyhyyttänne eivät lainkaan vaivaa heikkojen heikkoudet, jotka tästäkin syystä on syytä tuoda avoimesti esiin, jotta se, mikä heissä on sopimatonta, saisi korjauksen. Käsityksemme on siis se, että minkä tahansa taidon tai koulutusjärjestelmän täydellisyyden on alettava joistakin yksinkertaisista alkeista ja totutettava ensin jokseenkin helppoihin ja hellävaraisiin alkuihin, jotta se ravittuaan ja koulutettuaan vähitellen jonkinlaisella kohtuullisella maidolla se voisi kasvaa ja siten asteittain ja askel askeleelta nousta alimmista syvyyksistä korkeuksiin: ja kun se näiden keinojen avulla on päässyt yksinkertaisempiin periaatteisiin ja niin sanoakseni ohittanut ammatin sisäänkäynnin portit, se näin ollen saapuu ilman vaikeuksia täydellisyyden sisimpään pyhäkköön ja korkeisiin korkeuksiin. Sillä kuinka kukaan poika voisi onnistua lausumaan yksinkertaisinta tavujen yhdistelmää, ellei hän olisi ensin huolellisesti oppinut aakkosten kirjaimia? Tai miten kukaan voi oppia lukemaan nopeasti, jos hän ei vielä osaa yhdistää lyhyitä ja yksinkertaisia lauseita toisiinsa? Mutta millä keinoin joku, joka on huonosti perehtynyt kielioppiin, voi saavuttaa kaunopuheisuutta retoriikassa tai filosofian tuntemusta? Siksi myös tätä korkeinta oppineisuutta varten, jonka avulla meitä opetetaan jopa kiinnittymään Jumalaan, minulla ei ole epäilystäkään siitä, että järjestelmässä on joitakin perustuksia, jotka on ensin luotava lujasti, ja sen jälkeen täydellisyyden tornimaiset korkeudet voidaan asettaa ja nostaa niiden päälle. Ja meillä on vähäinen käsitys siitä, että nämä ovat sen ensimmäiset periaatteet; nimittäin se, että meidän on ensin opittava, millä mietiskelyillä Jumalaan voidaan tarttua ja häntä voidaan tarkastella, ja seuraavaksi meidän on onnistuttava pitämään hyvin lujasti kiinni tästä aiheesta, mikä ikinä se onkin, mikä epäilemättä on kaiken täydellisyyden korkeus. Ja siksi haluamme, että osoitatte meille jotakin aineistoa tätä muistelua varten, jonka avulla voimme käsittää ja aina pitää mielessämme ajatuksen Jumalasta, niin että pitämällä sen aina silmiemme edessä, kun huomaamme pudonneemme pois Hänen luotaan, voimme heti toipua ja palata sinne ja onnistua tarttumaan siihen uudelleen ilman viivytystä aiheen ympärillä vaeltelusta ja sen etsimisestä. Tapahtuu nimittäin, että kun olemme harhautuneet pois hengellisistä pohdinnoistamme ja palanneet takaisin itseemme ikään kuin herätessämme kuolettavasta unesta, ja kun olemme perusteellisesti heränneet etsimään sitä aihetta, jonka avulla voimme ehkä elvyttää tuon tuhoutuneen hengellisen muiston, niin varsinainen etsinnän viivyttely ennen kuin löydämme sen, estää meitä löytämästä sitä, ja me joudumme jälleen kerran vetäytymään syrjään pyrkimyksestämme, ja ennen kuin hengellinen oivallus on saatu aikaan, on sydämen tarkoitus, joka oli suunniteltu, kadonnut. Ja tämä vaiva tapahtuu meille varmasti tästä syystä, koska emme pidä jotakin erityistä lujasti silmiemme edessä, ikään kuin jotakin periaatetta, johon harhailevat ajatukset voidaan palauttaa monien harhailujen ja moninaisten ekskursioiden jälkeen; ja, jos saan käyttää ilmaisua, päästä pitkien myrskyjen jälkeen hiljaiseen satamaan. Ja niin käy, että koska tällaista tiedon puutetta ja vaikeutta jatkuvasti haittaa mieltä, se pyörii aina epämääräisesti ja ikään kuin päihtyneenä erilaisten asioiden keskellä eikä pysty edes pitämään pitkään aikaan tiukasti kiinni mistään henkisestä asiasta, joka on tullut sen mieleen pikemminkin sattumalta kuin tarkoituksenmukaisesti; kun se taas vastaanottaa aina yhtä asiaa toisensa jälkeen, se ei huomaa niiden alkua ja alkuperää eikä edes niiden loppua.

LUKU 9.Vastaus kokemuksen kautta saadun ymmärryksen tehokkuudesta

ISAAK: Hienovarainen ja hienovarainen tutkimuksesi antaa viitteitä siitä, että puhtaus on hyvin lähellä. Sillä kukaan ei kykenisi edes tiedustelemaan näitä asioita, en sanoisi katsomaan sisimpäänsä ja erottelemaan, – ellei joku, jota huolellinen ja tehokas mielen ahkeruus ja valpas ahdistus olisi kannustanut luotailemaan tällaisten kysymysten syvyyksiä, ja joku, jonka jatkuva pyrkimys hyvin hallittuun elämään olisi opettanut käytännöllisen kokemuksen avulla yrittämään sisäänkäyntiä tähän puhtauteen ja kolkuttelemaan sen oville. Ja kun siis näen teidän, en sanoisi, seisovan sen todellisen rukouksen ovien edessä, josta olemme puhuneet, vaan ikään kuin kokemuksen käsin kosketellen sen sisimpiä kammioita ja sisäisiä osia ja jo tarttuen joihinkin sen pannuihin, en usko, että minulla on mitään vaikeuksia esitellä teidät nyt sisälle siihen, mitä voin kutsua sen saliksi, jotta voisitte kuljeskella sen syvennyksissä, niin kuin Herra määrää; enkä usko, että mikään este tai vaikeus estää teitä tutkimasta sitä, mitä teille on tarkoitus näyttää. Sillä se on lähellä ymmärrystä, joka huolellisesti tunnistaa, mistä hänen pitäisi kysyä, eikä se ole kaukana tiedosta, joka alkaa ymmärtää, kuinka tietämätön hän on. Ja siksi en pelkää syytettä salaisuuksien paljastamisesta ja kevytmielisyydestä, jos paljastan sen, mitä puhuessani edellisessä puheessani rukouksen täydellisyydestä olin pidättäytynyt keskustelemasta, sillä uskon, että sen voima oli Jumalan armosta selitettävä meille, jotka olemme tämän aiheen ja mielenkiinnon kohteen kanssa tekemisissä, jopa ilman sanojeni apua.

LUKU 10. Jatkuvan rukouksen menetelmästä

TÄMÄN JÄLKEEN tuon järjestelmän mukaisesti, jota ihailtavasti vertasit lasten opettamiseen (jotka voivat vain ottaa vastaan ensimmäiset oppitunnit aakkosista ja tunnistaa kirjainten muodot ja piirtää niiden merkit vakaalla kädellä, jos heillä on, joidenkin vahaan huolellisesti painettujen kopioiden ja muotojen avulla, ovat tottuneet ilmaisemaan hahmojaan katselemalla niitä jatkuvasti ja matkimalla niitä päivittäin), meidän on annettava teille myös tämän hengellisen mietiskelyn muoto, johon voitte aina kiinnittää katseenne äärimmäisen vakaasti ja sekä oppia tarkastelemaan sitä hyödyksenne keskeytymättömästi että myös onnistua sen harjoittelun ja mietiskelyn avulla nousemaan vielä korkeampaan oivallukseen. Tämä kaava on siis ehdotettava teille tästä järjestelmästä, jota te tarvitsette, ja rukouksesta, jota jokainen munkki, edetessään kohti jatkuvaa Jumalan muistamista, on tottunut pohtimaan, pyöritellen sitä lakkaamatta sydämessään päästyään eroon kaikenlaisista muista ajatuksista; sillä hän ei voi mitenkään pysyä siinä kiinni, ellei hän ole vapauttanut itseään kaikista ruumiillisista huolista ja ahdistuksista. Ja niin kuin tämän meille ovat antaneet muutamat vanhimmista isistä jäljelle jääneet, niin me paljastamme sen vain hyvin harvoille ja niille, jotka ovat todella innokkaita. Ja niinpä tämä hurskas kaava on aina asetettava eteesi, jotta voisit jatkuvasti muistella Jumalaa. ”Oi Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Oi Herra, kiiruhda auttamaan minua”, sillä tämä jae ei ole kohtuuttomasti poimittu koko Raamatusta tätä tarkoitusta varten. Sillä se käsittää kaikki tunteet, joita ihmisluontoon voidaan istuttaa, ja se voidaan sovittaa sopivasti ja tyydyttävästi kaikkiin olosuhteisiin ja kaikkiin hyökkäyksiin. Koska se sisältää Jumalan vetoamisen jokaista vaaraa vastaan, se sisältää nöyrän ja hurskaan tunnustuksen, se sisältää ahdistuksen ja jatkuvan pelon aiheuttaman valppauden, se sisältää ajatuksen omasta heikkoudesta, luottamuksen vastaukseen ja varmuuden läsnä olevasta ja aina valmiista avusta. Sillä se, joka jatkuvasti kutsuu suojelijaansa, on varma, että hän on aina lähellä. Se sisältää rakkauden ja rakkauden hehkun, se sisältää näkemyksen juonista ja pelon vihollisista, joista se, joka näkee itsensä päivin ja öin niiden saartamana, tunnustaa, ettei hän voi vapautua ilman suojelijansa apua. Tämä jae on linnoittamaton muuri kaikille, jotka ponnistelevat demonien hyökkäysten alla, samoin kuin läpäisemätön sotilaspuku ja vahva kilpi. Se ei salli niiden, jotka ovat moraalittomuuden ja mielen levottomuuden tilassa tai surun tai kaikenlaisten ajatusten masentamia, epätoivoa pelastavien apukeinojen suhteen, sillä se osoittaa, että Hän, johon vedotaan, katsoo aina kamppailuamme eikä ole kaukana anojistaan. Se varoittaa meitä, joiden kohtalona on hengellinen menestys ja sydämen ilo, ettemme saisi lainkaan riemuita tai paisua onnellisesta tilastamme, jonka se vakuuttaa meille, ettei se voi kestää ilman Jumalaa suojelijanamme, samalla kun se rukoilee Häntä ei ainoastaan aina vaan jopa nopeasti auttamaan meitä. Sanon, että tämä jae on hyödyllinen ja hyödyllinen jokaiselle meistä, missä tilassa tahansa olemme. Sillä se, joka aina ja kaikissa asioissa haluaa saada apua, osoittaa, että hän tarvitsee Jumalan apua paitsi surullisissa ja vaikeissa asioissa myös yhtä lailla menestyksekkäissä ja onnellisissa asioissa, jotta hän pelastuisi yhdestä ja saisi myös jatkoa toisessa, sillä hän tietää, että molemmissa tapauksissa inhimillinen heikkous ei kykene kestämään ilman Hänen apuaan. Minuun vaikuttaa ahmimisen intohimo. Pyydän ruokaa, josta aavikko ei tiedä mitään, ja kurjassa aavikossa minulle tuoksuu kuninkaallisten herkkujen tuoksu, ja huomaan, että jopa vastoin tahtoani minua houkutellaan kaipaamaan niitä. Minun on heti sanottava: ”Oi Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Herra, kiirehdi auttamaan minua.” Minua yllytetään odottamaan illalliselle sovittua hetkeä, tai yritän suurella sydämen murheella pysyä oikean ja säännöllisen niukan aterian rajoissa. Minun on huudettava huokaillen: ”Oi Jumala, kiiruhda pelastamaan minut: Herra, kiiruhda auttamaan minua.” Vatsan heikkous estää minua halutessani ankarampia paastoja lihan hyökkäysten vuoksi, tai vatsan kuivuus ja ummetus pelottaa minua. Jotta toiveeni toteutuisi tai jotta lihallisen himon tuli sammuisi ilman tiukemman paaston lääkettä, minun on rukoiltava: ”Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Herra, kiirehdi auttamaan minua.” Kun tulen illalliselle, oikean tunnin käskystä inhoan ruoan ottamista ja minua estetään syömästä mitään, mikä tyydyttäisi luonnon vaatimuksia: Minun on itkettävä huokaisten: ”Oi Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Oi Herra, kiirehdi auttamaan minua.” Kun tahdon sydämeni vakauden tähden paneutua lukemiseen, päänsärky tulee väliin ja pysäyttää minut, ja kolmannella tunnilla uni liimaa pääni pyhään sivuun, ja minun on pakko joko ylittää tai ennakoida lepoaikaa; ja lopulta ylivoimainen unenhalu pakottaa minut keskeyttämään Psalmien kanonisen jumalanpalvelussäännön: samalla tavalla minun on huudettava: ”Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Herra, kiiruhda auttamaan minua.” ”Oi Herra, kiirehdi auttamaan minua.” Uni vedetään pois 843 silmiltäni, ja monien öiden ajan huomaan olevani väsynyt paholaisen aiheuttamasta unettomuudesta, ja kaikki yöllinen lepo ja lepoaika pidetään pois silmäluomiltani; minun on huokaistava ja rukoiltava: ”Jumala, kiiruhda pelastamaan minut: Herra, kiiruhda auttamaan minua. Kun olen vielä keskellä taistelua synnin kanssa, yhtäkkiä lihan ärsytys vaikuttaa minuun ja yrittää miellyttävällä tuntemuksella houkutella minua suostumaan, kun olen unessa. Jotta ulkopuolelta tuleva raivoava tuli ei polttaisi siveyden tuoksuvia kukkia, minun on huudettava: ”Oi Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Herra, kiirehdi auttamaan minua.” Tunnen, että himon kannustin on poistunut ja että intohimon kuumuus on sammunut jäsenistäni: Jotta tämä saavutettu hyvä tila, tai pikemminkin jotta tämä Jumalan armo jatkuisi kanssani vielä pidempään tai ikuisesti, minun on vakavasti sanottava: ”Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Herra, kiiruhda auttamaan minua.” Vihan, ahneuden, synkkyyden kiusaukset häiritsevät minua ja ajavat minua häiritsemään sitä rauhallista tilaa, jossa olin ja joka oli minulle rakas: Jottei raivoava intohimo veisi minua sappikatkeruuteen, minun on huudettava syvällä huokauksella: ”Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Herra, kiiruhda auttamaan minua.” Minua koettelee se, että minut paisutetaan onnettomuudesta, kerskakulutuksesta ja ylpeydestä, ja mieleni hienovaraisten ajatusten avulla imartelee itseään jonkin verran toisten kylmyyden ja välinpitämättömyyden vuoksi: Jotta tämä vihollisen vaarallinen ehdotus ei saisi minusta valtaa, minun on rukoiltava kaikella sydämen katumuksella: ”Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Herra, kiiruhda auttamaan minua.” Olen saanut nöyryyden ja yksinkertaisuuden armon, ja jatkuvasti tekemään siveäksi henkeäni olen päässyt eroon ylpeyden paisumisesta: Jotta ”ylpeyden jalka” ei taas ”tulisi minua vastaan” ja ”syntisen käsi häiritsisi minua” ja jotta menestykseni aiheuttama riemu ei vahingoittaisi minua vakavammin, minun on huudettava kaikin voimin: ”Oi Jumala, kiiruhda pelastamaan minut: Oi Herra, kiiruhda auttamaan minua.” Sieluni lukemattomat ja erilaiset vaellukset ja sydämeni vaihtelevuus palavat, enkä pysty kokoamaan hajallaan olevia ajatuksiani enkä edes vuodattamaan rukoustani ilman keskeytyksiä ja turhien hahmojen mielikuvia sekä keskustelujen ja tekojen muistelua, ja tunnen olevani niin kuivuuden ja hedelmättömyyden sitoma, etten voi synnyttää yhtään jälkeläistä hengellisten ajatusten muodossa: Jotta minulle voitaisiin taata vapautuminen tästä kurjasta mielentilasta, josta en pääse irti millään huokauksilla ja huokauksilla, minun on täysin varmasti koetettava: ”Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Herra, kiiruhda auttamaan minua.” Taas tunnen, että Pyhän Hengen vierailun kautta olen saanut sielun päättäväisyyttä, ajatusten lujuutta, sydämen terävyyttä sekä sanoinkuvaamatonta iloa ja mielen liikutusta, ja hengellisten tunteiden yltäkylläisyydessä olen äkillisen valaistuksen kautta Herralta havainnut ylenpalttisen ilmestyksen kaikkein pyhimmistä aatteista, jotka ennen olivat minulta kokonaan piilossa: Jotta voisin viipyä niissä pidempään, minun on usein ja ahdistuneena huudettava: ”Oi Jumala, kiirehdi pelastamaan minut: Herra, kiirehdi auttamaan minua.”” Öisten paholaiskauhujen ympäröimänä olen levoton ja minua häiritsevät epäpuhtaiden henkien ilmestymiset, pelon kauhu vetää pois pelkoni toivon elämästä ja pelastuksesta. Lentäen tämän jakeen turvalliseen turvapaikkaan huudan kaikin voimin: ”Oi Jumala, kiiruhda pelastamaan minut: Herra, kiiruhda auttamaan minua. Kun taas Herran lohdutus on palauttanut minut, ja hänen tulonsa piristämänä tunnen olevani ikään kuin lukemattomien tuhansien enkelien ympäröimä, niin että yhtäkkiä rohkenen hakeutua yhteenottoon ja provosoitua taisteluun niiden kanssa, joita jokin aika sitten pelkäsin kuolemaa pahemmin ja joiden kosketusta tai jopa lähestymistä tunsin sekä mielen että ruumiin väristyksellä: Jotta tämän rohkeuden voima Jumalan armosta säilyisi minussa vielä kauemmin, minun on huudettava kaikin voimin: ”Oi Jumala, kiiruhda pelastamaan minut: Herra, kiiruhda auttamaan minua.” Meidän on siis lakkaamatta ja jatkuvasti vuodatettava tämän jakeen mukainen rukous, vastoinkäymisissä, että meidät pelastettaisiin, vauraudessa, että meidät säilytettäisiin ja että emme paisuisi. Minä sanon teille, että tämän jakeen ajatus käykää lakkaamatta rinnassanne läpi. Mitä tahansa työtä teettekin, mitä tahansa virkaa hoidatte tai mitä tahansa matkaa teette, älkää lakatko veisaamasta tätä. Kun menette nukkumaan tai syötte, ja kun teillä on viimeisetkin luonnolliset tarpeet, ajatelkaa tätä. Tämä ajatus sydämessänne saattaa olla teille pelastava kaava, joka ei ainoastaan pidä teitä vahingoittumattomana kaikilta paholaisen hyökkäyksiltä, vaan myös puhdistaa teidät kaikista virheistä ja maallisista tahroista ja johtaa teidät tuohon näkymättömään ja taivaalliseen mietiskelyyn ja kuljettaa teidät siihen sanoin kuvaamattomaan rukouksen hehkuun, josta niin harvoilla on kokemusta. Antakaa unen tulla päällenne, kun vielä ajattelette tätä jaetta, kunnes sen jatkuva käyttö on muokannut teitä, niin että olette tottuneet toistamaan sitä jopa unissanne. Kun heräät, anna sen olla ensimmäinen asia, joka tulee mieleesi, anna sen ennakoida kaikkia hereillä olevia ajatuksiasi, anna sen, kun nouset sängystäsi, laskea sinut polvillesi ja lähettää sinut sieltä eteenpäin kaikkiin töihisi ja asioihisi, ja anna sen seurata sinua koko päivän ajan. Tätä sinun tulisi ajatella lainsäätäjän kehotuksen mukaisesti ”kotona ja matkalla”, nukkuen ja herätessä. Tämä sinun tulisi kirjoittaa suusi kynnykselle ja ovelle, tämä sinun tulisi sijoittaa kotisi seinille ja sydämesi syvyyksiin, jotta kun laskeudut polvillesi rukouksessa, tämä olisi laulusi polvistuessasi, ja kun nouset siitä lähteäksesi kaikkiin elämän välttämättömiin asioihin, tämä olisi jatkuva rukouksesi seistessäsi.

LUKU 11.Rukouksen täydellisyydestä, johon voimme nousta

TÄSSÄ kuvatun järjestelmän avulla, tämä on se kaava, johon mielen tulisi lakkaamatta takertua, kunnes se sen jatkuvan käytön ja jatkuvan mietiskelyn vahvistamana hylkää ja hylkää kaikenlaisten ajatusten rikkaan ja täyteläisen aineksen ja rajoittaa itsensä tämän yhden jakeen köyhyyteen, ja näin se pääsee helposti siihen evankeliumin autuaallisuuteen, joka on muiden autuaallisuuksien joukossa ensimmäisellä sijalla: Sillä hän sanoo: ”Autuaita ovat hengeltään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta”. ” Ja niinpä se, joka tulee suurenmoisen köyhäksi tämänkaltaisen köyhyyden kautta, täyttää tämän profeetan sanonnan: ”Köyhät ja puutteessa olevat ylistävät Herran nimeä.” Ja todellakin, mitä suurempaa tai pyhempää köyhyyttä voi olla kuin sellainen, joka tietäen, ettei hänellä ole mitään puolustusta eikä omaa voimaa, pyytää päivittäin apua toisen anteliaisuudesta, ja koska hän on tietoinen siitä, että hänen elämänsä ja omaisuutensa riippuvat joka ikinen hetki jumalallisesta avusta, hän ei syyttä tunnustaudu Herran sänkipalvelijaksi ja huutaa Häntä päivittäin rukouksessa: ”Mutta minä olen köyhä ja tarvitseva, Herra auttaa minua.” Ja niin hän nousee Jumalan itsensä valaisemana tuohon moninaiseen tietoon Hänestä ja alkaa tästä lähtien ravita itseään ylevämmillä ja vielä pyhemmillä salaisuuksilla, näiden profeetan sanojen mukaisesti: ”Korkeat kukkulat ovat peuroille turvapaikka, kalliot siileille”, jota sovelletaan hyvin oikeudenmukaisesti siinä merkityksessä, jonka olemme antaneet, sillä jokainen, joka jatkaa yksinkertaisuudessa ja viattomuudessa, ei vahingoita tai loukkaa ketään, vaan tyytyen omaan yksinkertaiseen tilaansa pyrkii yksinkertaisesti puolustautumaan siltä, etteivät hänen vihollisensa pilaa häntä, ja hänestä tulee eräänlainen hengellinen siili ja häntä suojelee jatkuvasti tuon evankeliumin kallion kilpi, ts. Herran kärsimyksen muistelemisen suojassa ja edellä esitetyn jakeen lakkaamattomalla mietiskelyllä hän pakenee vastustajiensa ansoja. Ja näistä hengellisistä siileistä luemme Sananlaskuissa seuraavaa: ”Ja siilit ovat heikkoa kansaa, jotka ovat asettuneet kallioihin asumaan.” Ja todellakin, mikä on heikompi kuin kristitty, mikä on heikompi kuin munkki, jolle ei ainoastaan sallita minkäänlaista kostoa hänelle tehdyistä vääryyksistä, vaan jonka ei itse asiassa sallita kärsiä edes pientä ja hiljaista ärtymyksen tunnetta, joka nousee sisällään? Mutta se, joka tästä tilasta etenee ja joka ei ainoastaan turvaa viattomuuden yksinkertaisuutta, vaan jota myös harkinnan hyve suojaa, josta tulee tappavien käärmeiden hävittäjä ja joka saa Saatanan murskattua jalkojensa alle ja joka nopean mielensä ansiosta vastaa järkevän hirven hahmoa, tämä mies tulee syömään profeettojen ja apostolien vuorilla, toisin sanoen niiden korkeimmilla ja korkeimmilla mysteereillä. Ja viihtyessään jatkuvasti tällä laitumella hän omaksuu itselleen kaikki psalmien ajatukset ja alkaa laulaa niitä niin, että hän lausuu niitä sydämensä syvimmällä liikutuksella, ei niin kuin ne olisivat psalmin kirjoittajan sävellyksiä, vaan niin kuin ne olisivat hänen omia lausumiaan ja hänen ikiomaa rukoustaan; ja hän pitää niitä varmasti itseensä kohdistuvina ja tunnustaa, etteivät niiden sanat ole täyttyneet ainoastaan aiemmin profeetan toimesta tai hänen persoonassaan, vaan että ne täyttyvät ja toteutuvat päivittäin hänen omassa tapauksessaan. Sillä silloin Pyhät kirjoitukset avautuvat meille entistä selvemmin ja ikään kuin niiden suonet ja luuydin paljastuvat, kun kokemuksemme ei ainoastaan havaitse vaan tosiasiassa ennakoi niiden merkityksen, ja sanojen merkitys paljastuu meille ei niiden selittämisen vaan käytännön todisteiden kautta. Sillä jos meillä on kokemusta juuri siitä mielentilasta, jossa kukin psalmi laulettiin ja kirjoitettiin, meistä tulee niiden kirjoittajien kaltaisia ja me pikemminkin ennakoimme merkityksen kuin seuraamme sitä, ts. keräämme sanojen voiman ennen kuin todella tunnemme ne, muistamme, mitä meille on tapahtunut ja mitä tapahtuu päivittäisissä hyökkäyksissä, kun ajatukset niistä tulevat päällemme, ja niitä laulaessamme palautamme mieleemme kaiken sen, minkä huolimattomuutemme on aiheuttanut meille tai vakavuutemme on turvannut tai jumalallinen kaitselmus on myöntänyt tai vihollisen kehotukset ovat riistäneet meiltä tai liukas ja hienovarainen unohdus on vienyt mukanaan tai inhimilliset heikkoudet ovat saaneet aikaan tai ajattelematon tietämättömyys on huijannut meidät. Kaikkia näitä tunteita me löydämme psalmeissa ilmaistuna niin, että kun näemme tapahtuneen kuin hyvin kirkkaassa peilissä, ymmärrämme sen paremmin, ja niin tunteidemme ohjaamina opettajinamme pidämme sitä niin, ettei se ole vain kuultua vaan todella nähtyä, ja ikään kuin se ei olisi muistiin painettua vaan asioiden luonteeseen istutettua, se vaikuttaa meihin sydämen pohjasta, niin että emme saavuta sen tarkoitusta lukemalla tekstiä, vaan kokemuksen kautta, joka ennakoi sitä. Ja niin mielemme saavuttaa sen lahjomattoman rukouksen, johon edellisessä tutkielmassamme, kuten Herra suo, konferenssimme suunnitelma kiinnittyi, ja tämä ei ole pelkästään sitoutunut minkään kuvan tuijottamiseen, vaan se itse asiassa erottuu siitä, ettei siinä käytetä mitään sanoja tai lauseita; vaan mielen tarkoituksen ollessa kokonaan tulessa, syntyy sydämen ekstaasin kautta jonkin selittämättömän hengen terävyyden vaikutuksesta, ja kun mieli on näin vaikuttunut ilman aistien tai minkään näkyvän aineen apua, se vuodattaa sen Jumalalle huokauksin ja huokauksin, joita ei voi lausua.

LUKU12. Kysymys siitä, miten hengelliset ajatukset voidaan säilyttää menettämättä niitä

GERMANUS: Mielestämme olette kuvannut meille paitsi tämän hengellisen kurin järjestelmän, jota pyysimme, myös itse täydellisyyden, ja vieläpä hyvin selkeästi ja avoimesti. Sillä mikä voisi olla täydellisempää ja ylevämpää kuin se, että Jumalan muistaminen voidaan sisällyttää niin lyhyeen mietiskelyyn ja että se, pysähtyen yhteen ainoaan säkeeseen, pääsee irti kaikista näkyvien asioiden rajoituksista ja kokoaa yhteen lyhyeen sanaan kaikkien rukouksiemme ajatukset. Ja siksi pyydämme teitä selittämään meille yhden vielä jäljellä olevan asian, nimittäin sen, miten voimme pitää lujasti kiinni tästä jakeesta, jonka olette antanut meille kaavaksi, niin että, niin kuin olemme Jumalan armosta vapautuneet maallisten ajatusten pikkuseikoista, niin voimme myös pitää lujasti kiinni kaikista hengellisistä ajatuksista.

LUKU 13. Ajatusten keveydestä

SILLÄ kun mieli on omaksunut jonkin psalmin kohdan merkityksen, se huomaamattaan lipsahtaa siitä pois, ja tietämättään ja ajattelemattomasti se siirtyy jonkin toisen kirjoituksen tekstiin. Ja kun se on alkanut pohtia tätä itsekseen, vaikka se ei ole vielä perusteellisesti tutkinut sitä, nousee mieleen jokin toinen kohta ja sulkee pois entisen aiheen tarkastelun. Siitäkin se siirtyy lajittelemaan toista, jonkun tuoreen pohdinnan tullessa mukaan, ja sielu kääntyy aina psalmista psalmiin ja hyppää evankeliumien jostakin kohdasta lukemaan jotakin epistoloissa olevaa kohtaa, ja siirtyy siitä profeetallisiin kirjoituksiin, ja sieltä se siirtyy johonkin hengelliseen historiaan, ja niin se vaeltaa epämääräisesti ja epävarmasti läpi koko Raamatun, kykenemättä halutessaan joko hylkäämään tai pitämään kiinni mistään tai saattamaan mitään loppuun pohtimalla ja tutkimalla sitä perusteellisesti, ja niin siitä tulee vain hengellisten merkitysten koskettaja tai maistelija, ei niiden tekijä ja haltija. Ja niinpä mieli, koska se on aina kevyt ja harhaileva, häiriintyy jopa jumalanpalveluksen aikana kaikenlaisista asioista, ikään kuin se olisi päihtynyt, eikä suorita mitään tehtävää kunnolla. Esimerkiksi rukoillessaan se palauttaa mieleensä jonkin psalmin tai raamatunkohdan. Kun se laulaa, se ajattelee jotakin muuta kuin sitä, mitä itse psalmiteksti sisältää. Kun se toistaa jotakin raamatunkohtaa, se ajattelee jotakin, joka on tehtävä, tai muistaa jotakin, joka on jo tehty. Ja tällä tavoin se ei ota vastaan eikä hylkää mitään kurinalaisesti ja asianmukaisesti, vaan näyttää siltä, että sitä ajavat ympäriinsä sattumanvaraiset tunkeutumiset, eikä sillä ole voimaa säilyttää sitä, mistä se pitää, eikä viipyä sen äärellä. Meidän on siis hyvä ennen kaikkea muuta tietää, miten voimme oikein suorittaa näitä hengellisiä tehtäviä, ja pitää tiukasti kiinni tästä nimenomaisesta jakeesta, jonka olet antanut meille kaavaksi, jotta tunteidemme nousu ja lasku eivät olisi omasta keveydestään johtuvassa ailahtelevassa tilassa, vaan olisivat omassa hallinnassamme.

LUKU 14. Vastaus siihen, miten voimme saavuttaa sydämen tai ajatusten vakauden

ISAAK: Vaikka edellisessä keskustelussamme rukouksen luonteesta sanottiin, kuten luulen, tarpeeksi tästä aiheesta, mutta koska haluatte, että se toistetaan teille uudelleen, annan teille lyhyen ohjeen sydämen pysyvyydestä. On kolme asiaa, jotka tekevät muuttuvasta sydämestä lujan, nimittäin valvominen, mietiskely ja rukous, joissa ahkeruus ja jatkuva tarkkaavaisuus saavat aikaan mielen lujan lujuuden. Mutta tätä ei voida varmistaa millään muulla tavalla, ellei kaikista tämänhetkisen elämän huolista ja murheista ole ensin päästy eroon väsymättömällä sinnikkyydellä työssä, joka on omistettu ei ahneudelle vaan luostarin pyhille käyttötarkoituksille, jotta voisimme näin täyttää apostolin käskyn: ”Rukoilkaa lakkaamatta.” Sillä liian vähän rukoilee se, joka on tottunut rukoilemaan vain silloin, kun hän kumartaa polviaan. Mutta se ei rukoile koskaan, joka jopa polvillaan ollessaankin on kaikenlaisten sydämen harhailujen häiritsemä. Ja sen tähden, mitä me tahtoisimme löytyä rukoillessamme, sitä meidän pitäisi olla ennen rukouksen aikaa. Sillä rukoushetkellä mieli ei voi olla vaikuttamatta aikaisempaan tilaansa, ja rukoillessaan se joko siirtyy taivaallisiin asioihin tai vetäytyy maallisiin asioihin niiden ajatusten vaikutuksesta, joissa se oli viipynyt ennen rukousta. Näin pitkälle abbedissa Iisak vei meille hämmästyneille kuulijoille Toisen konferenssinsa rukouksen luonteesta, jonka opetusta tuon edellä lainatun jakeen pohdinnasta (jonka hän antoi eräänlaisena pääpiirteittäisenä ohjeena aloittelijoille pidettäväksi) me suuresti ihailimme ja halusimme seurata sitä hyvin tarkasti, koska kuvittelimme sen olevan lyhyt ja helppo menetelmä; mutta olemme havainneet sen noudattamisen vielä vaikeammaksi kuin sen järjestelmämme, jonka avulla meillä oli aikaisemmin tapana vaeltaa sinne sun tänne vaihtelevissa mietiskelyissämme läpi koko Raamatun kokonaisuuden ilman, että meitä olisi sidottu mihinkään pysyvyyden kahleisiin. On siis varmaa, että ketään ei pidättele sydämen täydellisyydestä se, ettei hän osaa lukea, eikä maalaisjärjen yksinkertaisuus ole mikään este sydämen ja mielen puhtauden saavuttamiselle, joka on lähellä kaikkia, jos he vain jatkuvan mietiskelyn avulla tämän jakeen avulla pitävät ajatukset ja mielen turvallisesti ja terveenä kohti Jumalaa.

JOHANNEKSEN KASSIANUKSEN KESKUSTELUT

TOINEN OSA

XI – XII

ESIPUHE.

VAIKKA monet pyhistä, joita teidän esimerkkinne opettaa, tuskin pystyvät jäljittelemään teidän täydellisyytenne suuruutta, jolla te loistatte kuin suuret valaisimet ihmeellisellä kirkkaudella tässä maailmassa, silti te, oi pyhät veljet Honoratus ja Eucherius, olette niin liikuttuneita noiden loistavien miesten suuresta loistosta, joilta me saimme luostarielämän ensimmäiset periaatteet, että toinen teistä, joka toimii puheenjohtajana suuressa veljien luostarissa, toivoo, että hänen seurakuntansa, joka oppii oppia teidän pyhän elämänne jokapäiväisestä näkemisestä, saisi opetusta noiden isien käskyissä, kun taas toinen on halunnut lähteä Egyptiin, jotta saisi rakennusta näiden ruumiillistumisesta, jotta hän voisi jättää tämän maakunnan, joka on ikään kuin jäätynyt Gallian kylmyyteen, ja jonkun puhtaan kilpikyyhkyn tavoin lentää niille maille, joihin vanhurskauden aurinko katsoo ja joita se lähestyy lähimmin ja jotka ovat täynnä hyveiden kypsiä hedelmiä. Itsestäänselvyytenä rakkauteni suuruus kiristää minulta tämän, nimittäin sen, että kun otetaan huomioon toisen halu ja toisen vaivannäkö, en kieltäydy kirjoittamisen vaarasta ja vaarasta, jos vain ensimmäiseen voidaan lisätä arvovaltaa lastensa keskuudessa ja toisesta voidaan poistaa tarve niin vaaralliseen matkaan. Edelleen, koska sen enempää Koenobian instituutit, jotka kirjoitimme parhaan kykymme mukaan kahdessatoista kirjassa siunattua muistoa vaalivalle piispa Castorille, kuin kymmenen Skeetan autiomaassa asuvien isien konferenssia, jotka laadimme tavalla tai toisella pyhien piispojen Helladiuksen ja Leontiuksen käskystä, eivät kyenneet tyydyttämään uskoanne ja kiihkoanne, nyt, jotta myös matkamme syy tulisi tunnetuksi, olen ajatellut, että seitsemän konferenssia niistä kolmesta isästä, jotka ensimmäisen kerran näimme elävän toisessa erämaassa, voitaisiin kirjoittaa samaan tyyliin ja omistaa teille, ja että niissä voitaisiin toimittaa kaikki se, mitä aiemmissa teoksissamme on ehkä selitetty epäselvästi tai jopa jätetty selittämättä täydellisyyttä koskevasta aiheesta. Mutta jos, jotka on lähetettävä halujenne pyhään janoon, seitsemän muuta Konferenssia, tyydyttävät tarpeenne ja kiihkonne.

XI JOHANNES KASSIANUKSEN KESKUSTELUT

TOINEN OSA

ABBA CHAEREMONIN ENSIMMÄINEN KESKUSTELU

TÄYDELLISYYDESTÄ

LUKU 1. Kuvaus Thennesoksen kaupungista

KUN asuimme luostarissa Syyriassa ensimmäisten uskossa olleiden lapsiemme jälkeen, ja kun olimme jonkin verran kasvaneet, olimme alkaneet kaivata jotakin suurempaa täydellisyyden armoa, päätimme heti lähteä Egyptiin ja tunkeutua jopa Thebaidin kaukaisimpaan erämaahan asti vierailemaan hyvin monien pyhien luona, joiden kunnia ja maine oli levinnyt kaikkialle, halutessamme, jos emme heitä jäljitellä, niin ainakin tuntea heidät. Ja niin me tulimme hyvin pitkän matkan kautta erääseen Thennesos-nimiseen egyptiläiseen kaupunkiin, jonka asukkaat ovat niin joko meren tai suolajärvien ympäröimiä, että he omistautuvat ainoastaan kaupankäynnille ja hankkivat varallisuutensa ja omaisuutensa merikaupalla, koska maa ei riitä heille, niin että kun he tosiaankin haluavat rakentaa taloja, ei ole siihen riittävää maata, ellei sitä tuoda laivalla kaukaa.

LUKU 2.Piispa Arkebiuksesta

JA kun saavuimme sinne, Jumala täytti toiveemme ja oli saanut aikaan, että sinne saapui se kaikkein siunatuin ja erinomaisin mies, piispa Arkebius, joka oli viety ankkurien seurakunnasta ja annettu piispaksi Panefysiksen kaupunkiin, ja joka koko elämänsä ajan pysyi yksinäisyystarkoituksessaan niin tiukasti, ettei hän hellittänyt mitään entisen nöyryytensä luonteesta, eikä imarrellut itseään siitä kunniasta, joka hänelle oli lisätty (sillä hän vannoi, ettei häntä ollut kutsuttu tähän virkaan siihen sopivana, vaan valitti, että hänet oli karkotettu luostarijärjestelmästä siihen kelvottomana, koska vaikka hän oli viettänyt siinä kolmekymmentäseitsemän vuotta, hän ei ollut koskaan kyennyt saavuttamaan sitä puhtautta, jota niin korkea ammatti vaatii); hän sitten, kun hän oli ottanut meidät ystävällisesti ja mitä armollisimmin vastaan edellä mainitussa Thennesoksessa, jonne hänet oli vienyt asia, joka koski piispan valitsemista sinne, heti kun hän oli kuullut meidän toiveestamme ja halustamme tiedustella pyhiltä isiltä Egyptin vielä kaukaisemmissa osissa: ”Tulkaa”, sanoi hän, ”katsomaan sillä välin vanhoja miehiä, jotka asuvat lähellä luostariamme, joiden palveluksen pituus näkyy heidän taipuneesta ruumiistaan, kun heidän pyhyytensä loistaa heidän ulkonäöstään, niin että jo pelkkä heidän näkemisensä antaa suuren opetuksen niille, jotka heidät näkevät; ja heiltä voitte oppia, ei niinkään heidän sanojensa kuin heidän pyhän elämänsä todellisen esimerkin kautta, sen, minkä olen pahoillani siitä, että olen menettänyt, ja menetettyäni sen, en voi sitä antaa teille. Mutta luulen, että köyhyyttäni lieventää jonkin verran tämä minun kiihkoni, jos kun te etsitte sitä evankeliumin helmeä, jota minulla ei ole, niin minä ainakin annan teille mahdollisuuden hankkia sen sieltä, mistä se on kätevä hankkia.

LUKU 3. Kuvaus erämaasta, jossa Kaeremon, Nesteros ja Joosef asuivat

Ja niin hän otti sauvansa ja kirjurinsa, niin kuin siellä on tapana kaikilla matkalle lähtevillä munkeilla, ja johti itse meidät oppaana tiellämme omaan kaupunkiinsa, ts. Panefysikseen, jonka maat ja itse asiassa suurin osa naapuriseudusta (joka oli ennen erittäin rikas, sillä siitä saatiin kertomuksen mukaan kaikki kuninkaalliseen pöytään) oli peittynyt mereen, joka äkillisen maanjäristyksen vuoksi oli häiriintynyt ja ylittänyt rantansa ja peittänyt (lähes kaikki kylät olivat raunioina) entiset rikkaat maat suolamailla, niin että voisi luulla, että se, mitä psalmissa lauletaan hengellisesti, oli kirjaimellinen profetia tuosta seudusta. ”Hän on muuttanut virrat erämaaksi ja vesien lähteet janoiseksi maaksi, hedelmällisen maan suolaiseksi niiden pahuuden tähden, jotka siellä asuvat.” Näillä seuduilla monet näin korkeammilla kukkuloilla sijainneet kaupungit jäivät sitten asukkailtaan autioiksi ja muuttuivat tulvan seurauksena saariksi, ja nämä tarjosivat toivottua yksinäisyyttä pyhille ankkurilaisille, joiden joukossa kolme vanhaa miestä, nimittäin Kaeremon, Nesteros ja Joosef, erottuivat pitkäaikaisimpina ankkurilaisina.

LUKU 4. Abba Kaeremonista ja hänen tekosyistäään opetuksesta, jota pyysimme

JA niinpä autuas Arkebios katsoi parhaaksi viedä meidät ensin Kaeremonin luo, koska hän oli lähempänä luostariaan ja koska hän oli iältään edistyneempi kuin kaksi muuta: hän oli nimittäin jo ylittänyt sadannen elinvuotensa, elinvoimainen vain hengeltään, mutta selkänsä ikääntymisen ja jatkuvan rukoilemisen kumartamana, niin että ikään kuin hän olisi jälleen kerran ollut lapsuudenkodissaan, hän ryömi kädet roikkuen alaspäin ja maata vasten leväten. Katsellessamme sitten yhtä aikaa tämän miehen ihmeellisiä kasvoja ja hänen kävelyään (sillä vaikka kaikki hänen raajansa olivat jo pettäneet ja kuolleet, hän ei ollut kuitenkaan menettänyt mitään entisen ankaruutensa ankaruudesta), kun me nöyrästi pyysimme sanaa ja oppia ja ilmoitimme, että kaipuu hengelliseen opetukseen oli ainoa syy tuloomme, hän huokaisi syvään ja sanoi: Minä, jossa iän heikkous on hellittänyt entisen ankaruuteni, niin kuin se on myös tuhonnut luottamukseni puhumisessa? Sillä miten voisin kehdata opettaa sellaista, mitä en itse tee, tai opettaa toiselle sellaista, mitä tiedän harjoittavani nyt vain heikosti ja kylmän viileästi? Siksi en anna kenenkään nuoremman miehen asua luonani nyt, kun olen niin korkeassa iässä, jottei muiden tiukkuus hellittäisi minun esimerkkini vuoksi. Sillä opettajan auktoriteetti ei koskaan ole vahva, ellei hän vakiinnuta sitä kuulijansa sydämeen suorittamalla tosiasiallisesti velvollisuutensa.

LUKU 5. Vastauksestamme hänen selitykseensä

Tähän me olimme ei vähäisen hämmennyksen vallassa ja vastasimme seuraavasti: Vaikka sekä paikan vaikeuden että itse yksinäisen elämän, jota jopa vankka nuorukainen tuskin kestäisi, pitäisi riittää opettamaan meille kaiken (ja tosiaankin ilman, että te sanotte mitään, ne opettavat ja tekevät meihin vaikutuksen hyvin paljon), pyydämme teitä kuitenkin jättämään hiljaisuutenne hetkeksi syrjään ja istuttamaan meille arvokkaammalla tavalla ne periaatteet, joiden avulla voimme omaksua, ei niinkään jäljittelemällä kuin ihailemalla, sen hyvyyden, jonka näemme teissä. Sillä vaikka kylmyytemme on teidän tiedossanne, eikä se ansaitse saada sitä, mitä pyydämme, niin ainakin niin pitkän matkan vaiva pitäisi korvata sillä, sillä me kiirehdimme tänne Betlehemin luostarissa tekemämme ensimmäisen aloituksen jälkeen, koska kaipasimme teidän opetustanne ja kaipasimme omaa hyvyyttämme.

LUKU 6.Abba Kaeremonin lausunto siitä, että virheet voidaan voittaa kolmella tavalla

SITTEN autuas KAEREMON: On, sanoi hän, kolme asiaa, joiden avulla ihminen voi hallita virheensä, nimittäin joko helvetin tai jo nyt määrättyjen lakien pelko, tai toivo ja halu taivasten valtakuntaan, tai mieltymys itse hyvyyteen ja rakkaus hyveeseen. Sillä silloin me luemme, että pahan pelko inhoaa saastumista: ”Herran pelko vihaa pahaa”. Toivo myös sulkee pois kaikkien vikojen hyökkäykset: sillä ”kaikki, jotka häneen toivovat, eivät tule epäonnistumaan”. Myöskään rakkaus ei pelkää syntien aiheuttamaa tuhoa, sillä ”rakkaus ei koskaan petä”; ja taas: ”rakkaus peittää monet synnit”. Ja siksi siunattu apostoli rajoittaa koko pelastuksen summan noiden kolmen hyveen saavuttamiseen sanoen: ”Nyt pysyy usko, toivo, rakkaus, nämä kolme”. Sillä usko on se, mikä saa meidät välttelemään synnin tahroja tulevan tuomion ja rangaistuksen pelosta; toivo on se, mikä vetää mielemme pois nykyisistä asioista ja halveksii kaikkia ruumiillisia nautintoja taivaallisten palkintojen odotuksesta; 856 rakkaus on se, mikä sytyttää meidät sydämen kiihkeydellä Kristuksen rakkauteen ja hengellisen hyvyyden hedelmiin ja saa meidät vihaamaan täydellisellä vihalla kaikkea sitä, mikä on näiden vastakohta. Ja vaikka nämä kolme asiaa näyttävätkin tähtäävän yhteen ja samaan päämäärään (sillä ne yllyttävät meitä pidättäytymään laittomuuksista), ne kuitenkin eroavat toisistaan suuresti erinomaisuutensa asteissa. Sillä kaksi ensin mainittua kuuluvat varsinaisesti niille ihmisille, jotka eivät ole hyvyyteen pyrkiessään vielä saavuttaneet hyveen rakkautta, ja kolmas kuuluu erityisesti Jumalalle ja niille, jotka ovat saaneet itselleen Jumalan kuvan ja kaltaisuuden. Sillä hän yksin tekee sitä, mikä on hyvää, ilman pelkoa, kiittämistä tai palkkiota, joka häntä yllyttäisi, vaan yksinkertaisesti hyvyyden rakkaudesta. Sillä kuten Salomo sanoo: ”Herra on tehnyt kaiken itselleen”. Sillä oman hyvyytensä varjolla Hän lahjoittaa kaiken hyvän täyteyden arvoisille ja arvottomille, koska Häntä eivät voi väsyttää vääryydet eivätkä intohimot liikuttaa ihmisten syntien tähden, koska Hän pysyy aina täydellisenä hyvyytenä ja muuttumattomana luonnossaan.

LUKU 7. Minkälaisin askelin voimme nousta rakkauden korkeuksiin ja mikä pysyvyys siinä on

JOS sitten joku pyrkii täydellisyyteen, siitä ensimmäisestä pelon vaiheesta, jota me oikeutetusti kutsuimme orjalliseksi (josta sanotaan: ”Kun olette tehneet kaiken, sanokaa: ”Me olemme ansiottomia palvelijoita”), hänen tulisi astetta etenemällä nousta toivon korkeammalle polulle – jota ei verrata orjaan vaan vuokralaiseen, koska se odottaa palkkionsa maksamista ja ikään kuin se olisi vapaa huolenpidosta syntiensä synninpäästön ja rangaistuksen pelon suhteen ja tietoinen omista hyvistä teoistaan, vaikka se näyttääkin odottavan luvattua palkkiota, se ei kuitenkaan voi saavuttaa sitä pojan rakkautta, joka luottaen isänsä hyvyyteen ja anteliaisuuteen ei epäile, etteikö kaikki, mitä isällä on, olisi hänen omaansa, ja johon ei myöskään tuhlaajapoika, joka isänsä omaisuuden myötä oli menettänyt pojan nimen, uskaltanut pyrkiä sanoessaan: ”sillä niiden kuorien jälkeen, joita sika söi, oli häneltä evätty tyydytys, ts. synnin inhottavaa ruokaa, kun hän ”tuli itseensä” ja hänet valtasi pelastava pelko, hän alkoi jo inhota sikojen saastaisuutta ja pelätä kalvavan nälän aiheuttamaa rangaistusta, ja ikään kuin hänestä olisi jo tehty palvelija, hän toivoo vuokramiehen asemaa ja miettii palkkaa ja sanoo: ”Kuinka monella isäni palkatulla palvelijalla onkaan runsaasti leipää, ja minä hukun täällä nälkään. Silloin minä palaan isäni luo ja sanon hänelle: ”Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta ja sinua vastaan enkä ole enää sen arvoinen, että minua voidaan kutsua sinun pojaksesi; tee minusta yksi palkatuista palvelijoistasi.”” Mutta nuo nöyrän katumuksen sanat hänen isänsä, joka riensi häntä vastaan, otti vastaan suuremmalla hellyydellä kuin millä ne oli lausuttu, eikä tyytynyt sallimaan hänelle vähäisempiä asioita, vaan kahden vaiheen kautta viivyttelemättä palautti hänet entiseen poikamaisen arvoonsa. Myös meidän pitäisi kiirehtiä viipymättä, jotta rakkauden erottamattoman armon avulla pääsisimme siihen kolmanteen poikuuden vaiheeseen, joka uskoo, että kaikki se, mitä isällä on, on hänen omaansa, ja niin meidät voidaan laskea kelvollisiksi vastaanottamaan taivaallisen Isämme kuva ja kaltaisuus ja voimme sanoa todellisen pojan kaltaisuuden mukaan: ”Kaikki, mitä Isällä on, on minun.” Jota myös siunattu apostoli julistaa meistä sanoen: ”Kaikki on sinun, olipa Paavali, Apollos tai Keefas, tai maailma, tai elämä, tai kuolema, tai nykyiset, tai tulevat, kaikki on sinun.”” Ja tähän kaltaisuuteen Vapahtajamme käskyt myös kutsuvat meitä: ”Olkaa te”, sanoo Hän, ‘täydellisiä, niin kuin teidän Isänne taivaassa on täydellinen.’ Sillä näissä henkilöissä havaitaan joskus hyvyyden rakkaus katkenneen, kun sielun voimakkuus hellittää jonkinlaisen kylmyyden tai ilon tai ilon vuoksi, ja näin menetetään joko helvetin pelko hetkeksi tai tulevien siunausten kaipuu. Ja näissä on tosiaankin vaihe, joka johtaa johonkin etenemiseen ja joka vaikuttaa meihin niin, että kun rangaistuksen pelosta tai palkkion toivosta alamme välttää syntiä, voimme siirtyä rakkauden vaiheeseen, sillä ”pelko”, sanoo eräs, ”ei ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon; sillä pelko on piinaava, mutta joka pelkää, ei ole rakkaudessa täydellinen. Me siis rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” Voimme siis nousta tuohon todelliseen täydellisyyteen vasta sitten, kun, niin kuin Hän ensin rakasti meitä vain pelastuksemme armosta, myös me olemme rakastaneet Häntä vain hänen oman rakkautensa tähden yksin. Siksi meidän on tehtävä parhaamme noustaksemme täydellisellä mielen kiihkolla tästä pelosta toivoon, toivosta Jumalan rakkauteen ja itse hyveiden rakkauteen, jotta edetessämme vakaasti kohti itse hyvyyden rakkautta voisimme, niin pitkälle kuin se on ihmisluonnolle mahdollista, pitää tiukasti kiinni siitä, mikä on hyvää.

LUKU 8.Kuinka suuresti ylentyvät ne, jotka rakkauden tunteen kautta poikkeavat synnistä

Sillä on suuri ero sen välillä, joka sammuttaa synnin tulen sisällään helvetin pelosta tai tulevan palkkion toivosta, ja sen välillä, joka jumalallisen rakkauden tunteen kautta kauhistuu itse syntiä ja saastaisuutta ja pitää kiinni puhtauden hyveestä yksinkertaisesti rakkaudesta ja puhtauden kaipuusta, eikä odota mitään palkkiota lupauksesta tulevaisuutta varten, vaan nykyisten hyvien asioiden tuntemuksesta ilahtuneena tekee kaiken ei rangaistuksen huomioon ottamisesta, vaan ilosta hyveestä. Sillä tämä olotila ei voi väärinkäyttää tilaisuutta tehdä syntiä, kun kaikki inhimilliset todistajat ovat poissa, eivätkä ajatusten salaiset houkutukset voi turmella sitä, kun se itse hyveellisyyden rakkauttaan ytimessään pitäen ei ainoastaan salli sydämeensä mitään sitä vastaan olevaa, vaan suorastaan vihaa sitä äärimmäisellä kauhulla. On nimittäin eri asia, että ihminen iloitessaan jostakin nykyisestä hyvästä vihaa syntien ja lihan tahroja, ja eri asia hillitä laittomia haluja ajattelemalla tulevaa palkkiota; ja on eri asia pelätä nykyistä menetystä kuin pelätä tulevaa rangaistusta. Lopuksi on paljon suurempi asia olla haluton luopumaan hyvästä hyvän itsensä vuoksi kuin olla suostumatta pahaan pahan pelossa. Sillä edellisessä tapauksessa hyvä on vapaaehtoista, mutta jälkimmäisessä sitä pakotetaan ja ikään kuin väkivaltaisesti pakotetaan vastahakoisesta osapuolesta joko rangaistuksen pelon tai palkkion ahneuden vuoksi. Sillä se, joka pidättäytyy synnin houkutuksista pelon vuoksi, palaa pelon esteen poistuessa jälleen kerran siihen, mitä hän rakastaa, eikä näin ollen saa jatkuvasti pysyvyyttä hyvässä eikä koskaan lepää vapaana hyökkäyksistä, koska hän ei turvaa siveyden varmaa ja pysyvää rauhaa. Sillä siellä, missä on sodankäynnin aiheuttama häiriö, ei voi välttyä haavojen vaaralta. Sillä se, joka on keskellä taistelua, joutuu silti joskus vihollisen miekan kärjen lävistämäksi, vaikka hän on soturi ja aiheuttaa urheasti taistelemalla usein tappavia haavoja vihollisilleen. Mutta se, joka on voittanut syntien hyökkäyksen ja joka nyt nauttii rauhan turvallisuutta ja on siirtynyt itse hyveen rakkauteen, pitää jatkuvasti yllä tätä hyvän olotilaa, koska hän on täysin kietoutunut siihen, koska hän uskoo, ettei mikään voi olla pahempaa kuin sisäisen siveytensä menettäminen. Sillä hän ei pidä mitään kalliimpana tai arvokkaampana kuin nykyistä puhtautta, jolle vaarallinen poikkeaminen hyveestä tai synnin myrkyllinen tahra on raskas rangaistus. Tällaiselle sanon, että toisen ihmisen läsnäolon huomioiminen ei lisää mitään hänen hyvyyttään eikä yksinäisyys vie siitä mitään pois; mutta koska hän kantaa aina ja kaikkialla mukanaan omaatuntoaan tuomarina paitsi tekojensa myös ajatustensa suhteen, hän pyrkii erityisesti miellyttämään sitä, koska hän tietää, ettei sitä voi huijata eikä pettää ja ettei hän voi paeta sitä.

LUKU 9.Että rakkaus ei ainoastaan tee palvelijoista poikia, vaan myös lahjoittaa Jumalan kuvan ja kaltaisuuden

JA jos jollekin, joka luottaa Jumalan apuun eikä omiin ponnisteluihinsa, on taattu tämän tilan saavuttaminen palvelijan tilasta, jossa on pelko, ja toivon rahanahneudesta, jossa ei niinkään tavoitella lahjoittajan hyvää kuin palkkion palkitsemista, hän alkaa siirtyä poikien lapseksiottamiseen, jossa ei enää ole pelkoa eikä ahneutta, vaan se rakkaus, joka ei koskaan lakkaa, joka jatkuvasti kestää. Josta pelosta ja rakkaudesta Herra osoittaa eräitä nuhtelemalla, mikä kullekin sopii: ”Poika tuntee oman isänsä, ja palvelija pelkää Herraansa: Ja jos minä olen Isä, missä on minun kunnioitukseni, ja jos minä olen Herra, missä on minun pelkoni?”. Sillä sen, joka on palvelija, on pelättävä, sillä ”jos hän Herransa tahdon tuntien on tehnyt raippojen arvoista, häntä on lyötävä monilla raidoilla”.” Joka siis tämän rakkauden kautta on saavuttanut Jumalan kuvan ja kaltaisuuden, iloitsee nyt hyvyydestä itse hyvyyden ilosta, ja koska hänellä on jotenkin samanlainen kärsivällisyyden ja lempeyden tunne, hän ei vastedes suuttuisi mistään syntisten virheistä, vaan myötätunnossaan ja myötätunnossaan pyytäisi pikemminkin anteeksiantoa heidän heikkouksilleen, ja muistaen, että hän itse oli niin kauan samanlaisten intohimojen pistojen koettelemana, kunnes Herran armosta pelastui, hän tuntee, että koska hän ei pelastunut lihallisista hyökkäyksistä omien ponnistelujensa opettamana, vaan Jumalan suojeluksen ansiosta, ei pitäisi osoittaa vihaa vaan sääliä niitä kohtaan, jotka harhautuvat; ja täydellä mielenrauhalla hän laulaa Jumalalle seuraavan jakeen: ”Sinä olet murtanut kahleeni. Minä uhraan Sinulle ylistysuhrin;” ja: ”Ellei Herra olisi auttanut minua, sieluni olisi melkein asunut helvetissä.” Ja niin kauan kuin hän jatkaa tässä mielen nöyryydessä, hän kykenee täyttämään jopa tämän evankelisen käskyn täydellisyydestä: ”Rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat ja panettelevat.” Ja näin meille suodaan mahdollisuus saavuttaa se palkinto, joka on liitetty, jolloin meitä ei ainoastaan kutsuta Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi, vaan meidät jopa kutsutaan pojiksi: ”Että te olisitte”, sanoo hän, ‘teidän taivaassa olevan Isänne poikia, joka antaa aurinkonsa nousta hyvän ja pahan ylle ja lähettää sateen vanhurskaan ja väärän päälle.’ Ja tämän tunteen autuas Johannes tiesi saavuttaneensa, kun hän sanoi: ”että meillä olisi luottamus tuomiopäivänä, sillä niin kuin hän on, niin olemme mekin tässä maailmassa.” Sillä missä muussa heikko ja hauras ihmisluonto voi olla Hänen kaltaisensa kuin siinä, että se osoittaa aina sydämessään rauhallista rakkautta hyvää ja pahaa, vanhurskasta ja väärää kohtaan, jäljitellen Jumalaa ja tehden hyvää itse hyvyyden rakkaudesta, saavuttaen sen todellisen Jumalan poikien lapseuden, josta myös autuas apostoli puhuu seuraavasti: ”Jokainen, joka on syntynyt Jumalasta, ei tee syntiä, sillä hänen siemenensä on hänessä, eikä hän voi tehdä syntiä, koska hän on syntynyt Jumalasta”, ja taas: ”Me tiedämme, että jokainen, joka on Jumalasta syntynyt, ei tee syntiä, vaan hänen Jumalasta syntymisensä varjelee häntä, eikä paha koske häneen?”.” Ja tämä ei ole ymmärrettävä kaikenlaisista synneistä, vaan ainoastaan kuolemansynneistä; ja jos joku ei tahdo vapauttaa ja puhdistaa itseään niistä, niin hänen tähtensä edellä mainittu apostoli sanoo meille toisessa paikassa, että meidän ei pitäisi edes rukoilla, sanoen: ”Jos joku tietää veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemansyntiä, niin hän rukoilkoon, ja Hän antaa hänelle elämän niiden puolesta, jotka eivät tee syntiä kuolemaan asti. On olemassa synti, joka on kuolemaan asti: Minä en sano, että hänen pitäisi pyytää sitä.”” Mutta niistä, joiden hän sanoo olevan ei kuolemaan asti, joista edes ne, jotka uskollisesti palvelevat Kristusta, eivät voi olla vapaita, vaikka he kuinka huolehtisivat itsestään, niistä hän sanoo: ”Jos me sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me petämme itseämme, eikä totuus ole meissä.” Ja vielä kerran: ”Jos sanomme, että emme ole tehneet syntiä, teemme Hänestä valehtelijan, eikä Hänen sanansa ole meissä.” Sillä on mahdotonta, ettei kukaan pyhistä voisi olla lankeamatta niihin vähäpätöisiin virheisiin, joita tehdään sanan, ajatuksen, tietämättömyyden, unohduksen, välttämättömyyden, tahdon ja yllätyksellisyyden kautta; vaikka ne ovatkin aivan eri asia kuin se synti, jonka sanotaan olevan kuolemaan johtava, ne eivät silti voi olla vapaita virheestä ja syyllisyydestä.

LUKU 10. Kuinka rakkauden täydellisyyttä on rukoilla vihollistensa puolesta ja mistä merkeistä voimme tunnistaa mielen, joka ei ole vielä puhdistunut.

KUN sitten joku on saavuttanut tämän rakkauden hyvyyttä kohtaan, josta olemme puhuneet, ja Jumalan jäljittelyn, silloin hän on varustautunut Herran laupeudensydämellä ja rukoilee myös vainoojiensa puolesta, sanoen samalla tavalla: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.” Mutta on selvä merkki sielusta, joka ei ole vielä perusteellisesti puhdistunut synnin roskista, että se ei surra sääliä tuntien toisten loukkauksia, vaan pitää kiinni tuomarin ankarasta nuhtelusta; sillä kuinka hän voi saavuttaa sydämen täydellisyyden, jos häneltä puuttuu se, jonka avulla, kuten apostoli on huomauttanut, lain kaikki vaatimukset voidaan täyttää, sanomalla: ”Hänellä ei ole sitä rakkauden hyveellisyyttä, joka ”ei sure, ei paisu, ei ajattele pahaa”, joka ”kestää kaiken, kestää kaiken”. Sillä ”vanhurskas ihminen säälii eläimensä elämää, mutta jumalattoman sydän on säälimätön”.” Ja niinpä munkki lankeaa aivan varmasti samoihin synteihin, jotka hän tuomitsee toisessa armottomalla ja epäinhimillisellä ankaruudella, sillä ”ankara kuningas lankeaa onnettomuuksiin”, ja ”se, joka tukkii korvansa niin, ettei kuule heikkoja, huutaa itse, eikä ole ketään, joka häntä kuulisi”.

LUKU 11.Kysymys siitä, miksi hän on kutsunut pelon ja toivon tunnetta epätäydelliseksi

GERMANUS: Olette todellakin puhunut voimallisesti ja mahtavasti Jumalan täydellisestä rakkaudesta. Mutta silti tämä seikka häiritsee meitä; nimittäin se, että samalla kun ylistitte sitä niin ylistävästi, sanoitte, että Jumalan pelko ja iankaikkisen palkkion toivo ovat epätäydellisiä, vaikka profeetta näyttää ajatelleen niistä aivan toisin, kun hän sanoo: ”Pelätkää Herraa, kaikki hänen pyhänsä, sillä ne, jotka häntä pelkäävät, eivät mitään puutu.” Ja jälleen kerran Jumalan vanhurskaiden tekojen tarkkailun osalta hän myöntää tehneensä niitä palkkiota ajatellen, sanoen ”Olen kallistanut sydämeni tekemään sinun vanhurskaitasi ikuisesti, palkkiota varten.” Ja apostoli sanoo: ”Uskon kautta 862 Mooses, kun hän oli kasvanut aikuiseksi, kielsi itsensä faraon tyttären pojaksi; hän valitsi mieluummin kärsimyksen Jumalan kansan kanssa kuin synnin nautinnon hetkeksi, pitäen Kristuksen häpeää suurempana rikkautena kuin egyptiläisten aarteita, sillä hän katsoi palkkaa kohti.” Kuinka voimme sitten ajatella, että ne ovat epätäydellisiä, jos siunattu Daavid kerskui, että hän teki Jumalan vanhurskaita tekoja palkkion toivossa, ja lain antajan sanotaan katsoneen tulevaa palkkiota ja näin ollen halveksineen kuninkaalliseen arvoon ottamista ja pitäneen kauheinta ahdistusta parempana kuin egyptiläisten aarteita?

LUKU 12.Vastaus täydellisyyden eri lajeista

CHAEREMON: Jokaisen mielen tilan ja mitan mukaisesti Pyhä Raamattu kutsuu vapaan tahtomme eri täydellisyysasteisiin. Sillä mitään yhtenäistä täydellisyyden kruunua ei voida tarjota kaikille ihmisille, koska kaikilla ei ole samanlaista hyveellisyyttä, tarkoitusta tai kiihkoa, ja niinpä jumalallinen Sana on jollakin tavalla asettanut itse täydellisyydelle erilaisia luokkia ja erilaisia mittoja. Ja että näin on, osoittaa selvästi evankeliumin autuaaksi tekevien sanojen moninaisuus. Sillä vaikka niitä kutsutaan autuaiksi, joiden on taivasten valtakunta, ja autuaita ovat ne, jotka saavat maan haltuunsa, ja autuaita ovat ne, jotka saavat lohdutuksensa, ja autuaita ovat ne, jotka tulevat täytetyiksi, niin me kuitenkin uskomme, että taivasten valtakunnan asuinpaikkojen ja maan haltuunsa saamisen välillä, olipa se mitä tahansa, sekä myös lohdutuksen saamisen ja vanhurskauden täyteyden ja tyydytyksen välillä on suuri ero; ja että on suuri ero niiden välillä, jotka saavat armon, ja niiden välillä, joita pidetään arvollisina nauttimaan Jumalan kirkkaimmasta näystä. ”Sillä yksi on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja toinen tähtien kirkkaus; sillä tähti eroaa tähdestä kirkkaudessa, niin on myös kuolleiden ylösnousemus.” Vaikka pyhä Raamattu siis tämän säännön mukaisesti ylistää niitä, jotka pelkäävät Jumalaa, ja sanoo: ”Autuaita ovat kaikki, jotka pelkäävät Herraa”, ja lupaa heille tämän vuoksi täyden autuuden, se sanoo kuitenkin uudelleen: ”Rakkaudessa ei ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelko on piinaava. Mutta se, joka pelkää, ei ole vielä täydellinen rakkaudessa.” Ja taas, vaikka on hienoa palvella 863 Jumalaa, ja sanotaan: ”Palvelkaa Herraa pelossa”, ja: ‘Palvelkaa Herraa pelossa’, ja: ‘Palvelkaa Herraa pelossa’: ”On suuri asia sinulle, että sinua kutsutaan minun palvelijakseni”; ja: ”Pelkää Jumalaa, pelkää minua: ”Autuas on se palvelija, jonka hänen Herransa tullessaan löytää näin tekevän”, mutta apostoleille sanotaan: ”Se on minun palvelijani, jonka Herra tulee, ja se on minun palvelijani: ”Minä en enää kutsu teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen Herransa tekee, vaan minä kutsun teitä ystäviksi, sillä kaiken, mitä olen kuullut Isältäni, olen ilmoittanut teille.” Ja vielä kerran: ”Te olette minun ystäviäni, jos teette kaiken, mitä minä käsken teitä.” Näette siis, että täydellisyydessä on eri vaiheita ja että Herra kutsuu meitä korkeista asioista vielä korkeampiin siten, että se, joka on tullut autuaaksi ja täydelliseksi m Jumalan pelossa; kulkee, niin kuin kirjoitettu on: ”voimasta voimaan”, ja yhdestä täydellisyydestä toiseen, ts. nousee sielun terävyydellä pelosta toivoon, kutsutaan lopulta siihen vielä autuaampaan vaiheeseen, joka on rakkaus, ja hän, joka on ollut ”uskollinen ja viisas palvelija”, siirtyy ystävyyden seuraan ja poikien lapseuteen. Niinpä siis myös meidän sanomamme on ymmärrettävä tämän merkityksen mukaisesti: emme sano, että sen pysyvän rangaistuksen tai sen autuaallisen palkinnon, joka pyhille on luvattu, harkitsemisella ei olisi mitään arvoa, vaan siksi, että vaikka ne ovat hyödyllisiä ja johdattavat ne, jotka niitä tavoittelevat, autuuden ensimmäiseen alkuun, niin kuitenkin taas rakkaus, jossa on jo täysi luottamus ja kestävä ilo, siirtää heidät orjallisesta pelosta ja palkkamielisestä toivosta Jumalan rakkauteen ja vie heidät poikien lapseuteen ja tekee heidät jollakin tavalla täydellisestä vielä täydellisemmiksi. Sillä Vapahtaja sanoo, että Hänen Isänsä huoneessa on ”monta kartanoa”, ja vaikka kaikki tähdet näyttävät olevan taivaalla, on kuitenkin suuri ero auringon ja kuun kirkkauden sekä aamutähden ja muiden tähtien kirkkauden välillä. Ja siksi siunattu apostoli asettaa sen etusijalle paitsi pelon ja toivon myös kaikkien suuriksi ja ihmeellisiksi luettavien lahjojen yläpuolelle ja osoittaa rakkauden tien vielä kaikkia erinomaisemmaksi. Sillä kun hän lopetettuaan hyveiden hengellisten lahjojen luettelon hän halusi kuvailla niiden jäseniä, hän aloitti seuraavasti: ”Ja kuitenkin minä osoitan teille vielä erinomaisemman tien. Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelten kielillä, ja vaikka minulla olisi profetian lahja ja tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko niin, että voisin siirtää vuoria, ja vaikka antaisin kaiken omaisuuteni köyhien ruokkimiseksi ja antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, se ei hyödyttäisi minua.”” Näette siis, että mitään arvokkaampaa, mitään täydellisempää, mitään ylevämpää ja, jos saan sanoa, mitään pysyvämpää ei voi löytää kuin rakkaus. Sillä ”olkoonpa profetioita, ne katoavat, olkoonpa kieliä, ne lakkaavat, olkoonpa tietoa, se tuhoutuu”, mutta ”rakkaus ei katoa koskaan”, ja ilman sitä eivät katoa ainoastaan nuo erinomaisimmat lahjat, vaan jopa itse marttyyriuden kunnia.

LUKU 13.Pelosta, joka on suurimman rakkauden tulos

KUKA sitten on vakiintunut tähän täydelliseen rakkauteen, nousee varmasti korkeammalla portaalla siihen vielä ylevämpään rakkauteen kuuluvaan pelkoon, joka ei ole seurausta mistään rangaistuksen pelosta tai palkkion ahneudesta, vaan suurimmasta rakkaudesta; jolloin poika pelkää vilpittömällä kiintymyksellä kaikkein hellävaraisinta isäänsä, tai veli pelkää veljeään, ystävä ystäväänsä tai vaimo miestään, vaikka hän ei pelkää hänen iskujaan tai moitteitaan, vaan ainoastaan pientä loukkausta hänen rakkaudelleen, ja kun hän sekä jokaisessa sanassaan että teossaan huolehtii aina huolestuneella kiintymyksellä siitä, ettei hänen rakkautensa lämpö viilenisi vähäisimmässäkään määrin hänen kohdettaan kohtaan. Ja eräs profeetoista on kuvannut hienosti tämän pelon suuruutta sanomalla: ”Viisaus ja tieto ovat pelastuksen rikkaus; Herran pelko on hänen aarteensa.” ”Herran pelko on hänen aarteensa.” Hän ei voisi kuvailla tuon pelon arvoa ja arvoa selkeämmin kuin sanomalla, että pelastuksemme rikkaudet, jotka koostuvat todellisesta viisaudesta ja Jumalan tuntemisesta, voidaan säilyttää vain Herran pelossa. Tähän pelkoon ei siis kutsu syntisiä vaan pyhiä se profeetallinen sana, jossa psalmisti sanoo: ”Pelätkää Herraa, kaikki hänen pyhänsä, sillä ne, jotka häntä pelkäävät, eivät mitään puutu.” Sillä siellä, missä ihminen pelkää Herraa tällä pelolla, on varmaa, ettei hänen täydellisyydestään puutu mitään. Sillä tuosta toisesta rangaistavasta pelosta apostoli Johannes sanoi selvästi: ”Joka pelkää, ei ole täydelliseksi tullut rakkaudessa, sillä pelko on rangaistus”. On siis suuri ero tämän pelon, josta ei puutu mitään, joka on viisauden ja tiedon aarre, ja sen epätäydellisen pelon välillä, jota kutsutaan ”viisauden aluksi” ja jossa on rangaistus ja joka siten karkotetaan niiden sydämistä, jotka ovat täydellisiä rakkauden täyteyden tulemisen kautta. Sillä ”rakkaudessa ei ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon”. Ja totisesti, jos viisauden alku on pelossa, niin mikä sen täydellisyys on muuta kuin Kristuksen rakkaudessa, jota, koska se sisältää täydelliseen rakkauteen kuuluvan pelon, ei kutsuta viisauden ja tiedon aluksi vaan aarteeksi. Ja siksi pelolla on kaksi vaihetta. Ensimmäinen aloittelijoille, eli niille, jotka ovat vielä ikeen ja orjallisen kauhun alaisia; siitä me luemme: ”Ja palvelija pelkää Herraansa”; ja evankeliumissa: ”En enää kutsu teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen Herransa tekee”; ja siksi ‘palvelija’, hän kertoo meille, ‘ei pysy talossa iankaikkisesti, mutta Poika pysyy iankaikkisesti’.” Sillä Hän opastaa meitä siirtymään tuosta rangaistavasta pelosta rakkauden täyteen vapauteen ja Jumalan ystävien ja poikien luottamukseen. Lopuksi siunattu apostoli, joka Herran rakkauden voimalla oli jo läpäissyt pelon orjallisen vaiheen, halveksii alhaisempia asioita ja julistaa, että Herra on rikastuttanut häntä hyvillä asioilla, ”sillä Jumala ei ole antanut meille”, hän sanoo, ”pelon henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja terveen mielen hengen”. Niitäkin, jotka ovat tulehtuneet täydellisestä rakkaudesta taivaallista Isäänsä kohtaan ja jotka jumalallinen lapseksiottaminen on jo tehnyt palvelijoiden sijasta pojiksi, hän puhuttelee näillä sanoilla: ”Sillä te ette ole saaneet jälleen pelon orjuuden henkeä, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jolla me huudamme: Abba, Isä.” Tästä pelosta puhui myös profeetta kuvatessaan sitä seitsenkertaista henkeä, joka ruumiillistumisen salaisuuden mukaan laskeutui täyttä varmuuttaan Jumala-ihmisen päälle: ”Ja hänen päällänsä lepää Herran Henki: viisauden ja ymmärryksen Henki, neuvon ja voiman Henki, tiedon ja todellisen jumalisuuden Henki”, ja viimeisessä kohdassa hän lisää vielä erityisenä nämä sanat: ”Ja Herran pelon Henki täyttää hänet.” Jossa meidän on ensinnäkin huomioitava tarkoin, että hän ei sano ”ja hänen päällään lepää pelon Henki”, kuten hän sanoi aikaisemmissa tapauksissa, vaan hän sanoo: ”Herran pelon Henki täyttää hänet”. Sillä sen rikkaus on niin suuri, että kun se kerran on vallannut ihmisen voimallaan, se ei ota haltuunsa osaa vaan koko hänen mielensä. Eikä suotta. Sillä koska se on läheisessä yhteydessä siihen rakkauteen, joka ”ei koskaan katoa”, se ei ainoastaan täytä ihmistä, vaan se ottaa pysyvästi ja erottamattomasti ja jatkuvasti haltuunsa sen, jossa se on alkanut, eikä se vähene minkään ajallisen ilon tai nautinnon houkutusten vuoksi, kuten joskus tapahtuu sen pelon kohdalla, joka hylätään. Tämä on siis se täydellisyyteen kuuluva pelko, jolla meille kerrotaan, että Jumala-ihminen, joka tuli paitsi lunastaakseen ihmiskunnan myös antaakseen meille täydellisyyden mallin ja esimerkin hyvyydestä, oli täynnä. Sillä todellinen Jumalan Poika, ”joka ei tehnyt syntiä eikä hänen suustaan löytynyt petosta”, ei voinut tuntea tuota rangaistuksen orjallista pelkoa.

LUKU 14.Kysymys täydellisestä siveydestä

GERMANUS: Nyt kun olet lopettanut puheesi täydellisestä siveydestä, haluamme myös kysyä hieman vapaammin siveyden lopusta. Sillä emme epäile, etteivätkö nuo rakkauden ylevät korkeudet, joiden avulla, kuten olette tähän asti selittänyt, nousemme Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, voi mitenkään olla olemassa ilman täydellistä puhtautta. Mutta haluaisimme tietää, voidaanko sen pysyvä myöntäminen taata niin, ettei mikään himon yllyttäminen voi koskaan häiritä sydämemme tyyneyttä, ja että näin voimme viettää lihassa oleskelumme ajan vapaina tästä lihallisesta intohimosta niin, ettei kiihkon tuli koskaan sytytä meitä.

LUKU15. Pyydetyn selityksen lykkääminen

KAEREMON: On todellakin äärimmäisen autuuden ja ainutlaatuisen hyvyyden merkki sekä oppia että opettaa jatkuvasti sitä rakkautta, jonka avulla takerrumme Herraan, niin että mietiskely Hänestä voi, kuten psalmisti sanoo, täyttää kaikki elämämme päivät ja yöt ja voi tukea sieluamme, joka kyltymättömästi janoaa ja janoaa vanhurskautta, pureskelemalla jatkuvasti tämän taivaallisen ravinnon syöntiä. Mutta meidän on myös Vapahtajamme ystävällisen ennakoivan ajatuksen mukaisesti varauduttava ruumiin ravintoon, ettemme heikkenisi matkan varrella, sillä ”henki on kyllä halukas, mutta liha on heikko”. Ja tämä meidän on nyt turvattava ottamalla vähän ruokaa, jotta illallisen jälkeen mieli voisi olla tarkkaavaisempi sen huolelliseen jäljittämiseen, mitä haluatte.

XII ABBA CHAEREMONIN TOINEN KESKUSTELU

SIVEYDESTÄ

(Ei käännetty)

XIII ABBA CHAEREMONIN KOLMAS KESKUSTELU

JUMALAN SUOJELUKSESTA.

LUKU 1. Johdanto

KUN lyhyen unen jälkeen palasimme aamupalvelukseen ja odotimme vanhaa miestä, abbedissa Germanusta vaivasi suuri epäilys, koska edellisessä keskustelussa, jonka voima oli innoittanut meidät äärimmäisellä kaipauksella tähän siveellisyyteen, joka oli tähän asti ollut meille tuntematon, autuas vanhus oli yhdellä lauseella murtanut ihmisen ponnistelujen vaatimukset ja lisännyt, että vaikka ihminen ponnistelee kaikin voimin hyvän tuloksen saavuttamiseksi, hän ei kuitenkaan voi tulla mittariksi siitä, mikä on hyvää, ellei hän ole hankkinut sitä pelkästään jumalallisen lahjan eikä oman ponnistelunsa tuloksena. Sillä välin, kun pohdiskelimme tätä kysymystä, saapui siunattu Kaeremon keljaan, ja kun hän näki, että kuiskuttelimme keskenämme jostakin asiasta, hän keskeytti rukous- ja psalmitarjoilun tavallista lyhyemmäksi ja kysyi meiltä, mikä oli hätänä.

LUKU 2. Kysymys siitä, miksi hyvien tekojen ansiota ei voida lukea niiden tekijän ponnistelujen ansioksi

SITTEN GERMANUS: Kun meidät on niin sanoakseni sulkenut sen loistavan hyveen suuruus, jota eilisillan keskustelussa kuvattiin, lähes pois siitä, että uskoisimme sen mahdollisuuteen, niin, anteeksi, että sanon näin, meistä tuntuu järjettömältä, että ponnistelujemme palkitseminen, ts. täydellistä siveyttä, joka saavutetaan omalla vakavalla vaivannäöllä, ei voida lukea pääasiassa sen miehen ponnistelujen ansioksi, joka ponnistelee. On nimittäin typerää, jos esimerkiksi nähdessämme maanviljelijän tekevän kaikkensa maan viljelemiseksi, emme kirjoita hedelmiä hänen ponnistelujensa ansioksi.

LUKU 3. Vastaus siihen, että ilman Jumalan apua ei voida saavuttaa paitsi täydellistä siveyttä, myöskään minkäänlaista hyvää.

KAEREMON: Juuri tämän esittämänne esimerkin avulla voimme vielä selvemmin todistaa, että työntekijän ponnistelut eivät voi tehdä mitään ilman Jumalan apua. Sillä ei myöskään maanviljelijä, kun hän on käyttänyt äärimmäistä vaivannäköä maan viljelyyn, voi heti katsoa sadon tuottoa ja runsaita hedelmiä omien ponnistelujensa ansioksi, sillä hän huomaa, että ne ovat usein turhia, elleivät sopivasti sateet ja hiljainen ja tyyni talvi auta heitä, niin että olemme usein nähneet jo kypsät ja kypsyneet ja läpikotaisin kypsyneet hedelmät ikään kuin siepattavan niitä kahmivien kädestä, eikä heidän jatkuvista ja vilpittömistä ponnisteluistaan ollut mitään hyötyä työläisille, koska he eivät olleet Herran avun johdatuksen alaisia. Niin kuin siis jumalallinen hyvyys ei anna näitä rikkaita satoja joutilaille maanviljelijöille, jotka eivät viljele peltojaan kyntämällä usein, niin myös koko yön kestäneestä työstä ei ole mitään hyötyä työläisille, ellei Herran armo sitä siunaa. Mutta tässä inhimillisen ylpeyden ei pitäisi koskaan yrittää asettaa itseään samalle tasolle Jumalan armon kanssa tai sekaantua siihen niin, että se kuvittelisi omien ponnistelujensa olevan syy jumalalliseen anteliaisuuteen, tai kerskua sillä, että erittäin runsas hedelmäsato olisi vastaus omien ponnistelujen ansioihin. Ihmisen tulisi nimittäin harkita ja punnita mitä tarkimmin sitä tosiasiaa, että hän ei voisi omin voimin käyttää juuri niitä ponnisteluja, joita hän on vakavasti käyttänyt tavoitellessaan vaurautta, ellei Herran suojelus ja armo olisi antanut hänelle voimaa kaikkien maataloustöiden suorittamiseen; ja että hänen oma tahtonsa ja voimansa olisivat olleet voimattomia, ellei jumalallinen laupeus olisi antanut keinoja niiden suorittamiseen, sillä ne epäonnistuvat toisinaan joko liian runsaan tai liian vähäisen sateen vuoksi. Sillä kun Herra on antanut härkäin voiman ja ruumiillisen terveyden ja voiman tehdä kaikki työt ja menestyksen yrityksissä, on ihmisen silti rukoiltava, ettei hänelle tulisi, kuten Raamattu sanoo, ”vaskitaivas ja rautamaa” ja ”syöpäläinen syö, mitä heinäsirkka on jättänyt, ja palmunmato syö, mitä syöpäläinen on jättänyt, ja home tuhoaa, mitä palmunmato on jättänyt”. Eivätkä maanviljelijän ponnistelut työssään tarvitse Jumalan apua ainoastaan tässä, ellei se myös estä odottamattomia onnettomuuksia, joiden vuoksi, vaikka pelto olisi runsas odotetun hedelmällisellä sadolla, mies ei ainoastaan jää vaille sitä, mitä hän on turhaan toivonut ja etsinyt, vaan menettää itse asiassa ne runsaat hedelmät, jotka hän on jo kerännyt ja varastoinut puimatonttuun tai navettaan. Tästä voimme selvästi päätellä, että paitsi tekojemme myös hyvien ajatusten aloite tulee Jumalalta, joka innoittaa meidät alun perin hyvällä tahdolla ja antaa meille mahdollisuuden toteuttaa sitä, mitä oikeutetusti haluamme: sillä ”jokainen hyvä lahja ja jokainen täydellinen lahja tulee alas ylhäältä, valkeuksien Isältä”, joka sekä aloittaa sen, mikä on hyvää, että jatkaa ja täydentää sitä meissä, kuten apostoli sanoo: ”Mutta hän, joka antaa kylväjälle siemenen, antaa sekä leipää syötäväksi että moninkertaistaa teidän siemenenne ja tekee vanhurskautenne hedelmät kasvaviksi.” Hän on myös antanut teille leivän, jota on syötävä. ” Mutta meidän tehtävämme on nöyrästi seurata päivästä toiseen Jumalan armoa, joka vetää meitä puoleensa, tai muuten, jos vastustamme ”jäykällä niskalla” ja (Raamatun sanoja käyttäen) ”ympärileikkaamattomilla korvilla”, ansaitsemme kuulla Jeremian sanat: ”Eikö se, joka kaatuu, nouse ylös, ja se, joka on kääntynyt pois, ei käänny takaisin? Miksi sitten tämä kansa Jerusalemissa kääntyy pois itsepäisellä kapinalla? He ovat jäykistäneet niskansa ja kieltäytyneet palaamasta.”

LUKU 4 Vastalause, jossa kysytään, miten pakanoiden voidaan sanoa olevan siveellisiä ilman Jumalan armoa

GERMANUS: Tähän selitykseen, jonka erinomaisuutta emme voi hätäisesti kumota, näyttää vaikeutena olevan se, että se pyrkii tuhoamaan vapaan tahdon. Sillä kun näemme, että monet pakanoista, joille jumalallisen armon apua ei varmastikaan ole suotu, ovat erinomaisia paitsi säästäväisyyden ja kärsivällisyyden hyveissä, myös (mikä on vielä huomattavampaa) siveyden hyveessä, miten voimme ajatella, että heidän tahdonvapautensa on otettu vangiksi ja että nämä hyveet on annettu heille Jumalan lahjana, varsinkin kun he tämän maailman viisauden perässä kulkiessaan ja täysin tietämättöminä paitsi Jumalan armosta myös jopa todellisen Jumalan olemassaolosta, sellaisena kuin me olemme hänet lukemamme ja muiden opetuksen kautta tunteneet – heidän sanotaan saavuttaneen siveyden täydellisimmän puhtauden omilla ponnistuksillaan ja ponnisteluillaan.

LUKU5. Vastaus filosofien kuvitteellista siveyttä koskevaan kysymykseen

CHAEREMON: Olen iloinen, että vaikka sinua palaa suurin kaipuu totuuden tuntemiseen, tuot silti esiin joitakin typeriä seikkoja, sillä esittämiesi vastalauseiden kautta katolisen uskon arvo näyttää paremmin perustellulta ja, jos saan käyttää tätä ilmaisua, perusteellisemmin tutkitulta. Sillä kuka viisas ihminen tekisi niin ristiriitaisia väitteitä kuin eilen väittäisi, että siveyden taivaallista puhtautta ei voitaisi edes Jumalan armosta antaa kenellekään kuolevaiselle, ja nyt väittäisi, että jopa pakanat saivat sen omilla voimillaan? Mutta koska te olette varmasti, kuten sanoin, esittäneet nämä vastaväitteet halusta päästä totuuteen käsiksi, niin katsokaa, mitä mieltä me olemme näistä seikoista. Ensinnäkään meidän ei todellakaan pidä ajatella, että filosofit olisivat saavuttaneet sellaista sielun siveyttä, jota meiltä vaaditaan, joilta on määrätty, ettei meidän keskuudessamme saisi esiintyä ei ainoastaan haureutta, vaan myöskin saastaisuutta. Mutta heillä oli jonkinlainen ”meraki” (μεράκι= intohimoinen omistautuminen, käänt.huom.), ts. jonkinlainen hiukkanen siveyttä; nimittäin lihan raittius, jonka avulla he saattoivat hillitä himonsa lihallisesta kanssakäymisestä; mutta tätä mielen sisäistä puhtautta ja ruumiin jatkuvaa puhtautta he eivät kyenneet saavuttamaan, en sanoisi, teoissa, mutta edes ajatuksissa. Lopulta Sokrates, kuuluisin heistä kaikista, niin kuin he itse häntä arvostavat, ei häpeillyt tunnustaa tätä itsestään. Sillä kun joku, joka arvioi miehen luonnetta ulkonäön perusteella φυσιογνώμων (psysiogoomon), katsoi häntä ja sanoi ὄμματα παῖδ’ ἐραστοῦ, ts. ”poikien turmelijan silmät”, ja hänen oppilaansa ryntäsivät hänen kimppuunsa ja veivät hänet herransa luo ja halusivat kostaa loukkauksen, sanotaan, että hän hillitsi heidän suuttumuksensa näillä sanoilla: παύσασθε, ἑταῖροι, εἰμὶ γάρ, ἐπέχω δέ, ts. pysähtykää, ystäväni, sillä niin olen, mutta hillitsen itseni. Tällöin käy aivan selvästi ilmi paitsi meidän väitteistämme, myös itse asiassa heidän omista tunnustuksistaan, että ainoastaan siveettömien tekojen suorittaminen, ts. kanssakäymisen häpeä, oli pakon sanelemana estetty heiltä, ja että tämän intohimon halu ja ilo ei ollut suljettu heidän sydämiltään. Mutta millä kauhulla on tuotava esiin tämä Diogeneksen sanonta? Sillä se, mitä tämän maailman filosofit eivät häpeilleet tuoda esiin merkittävänä asiana, ei voi olla meidän puhuttavissa tai kuultavissa ilman häpeää: sillä eräälle, jota rangaistiin aviorikoksesta, kerrotaan sanoneen, että hän sanoi τὸ δωρεὰν πωλούμενον θάνατον ἀγόρασε, ts. älä osta kuolemallasi sitä, mikä myydään ilmaiseksi. On siis selvää, että he eivät tunnistaneet sen todellisen siveyden hyveellisyyttä, jota me etsimme, ja niinpä on aivan varmaa, että meidän ympärileikkauksemme, joka on hengessä, ei voi tulla hankituksi muuten kuin Jumalan lahjana ja että se kuuluu vain niille, jotka palvelevat Jumalaa täydellä hengen katumuksella.

LUKU 6. Että ilman Jumalan armoa emme voi tehdä mitään uutteria ponnisteluja

JA vaikka siis monissa asioissa, itse asiassa kaikessa, voidaan osoittaa, että ihminen tarvitsee aina Jumalan apua ja että ihmisen heikkous ei voi yksinään, ts. ilman Jumalan apua, saada aikaan mitään, mikä liittyy pelastukseen, niin silti missään ei ole tämä selvemmin havaittavissa kuin siveyden hankkimisessa ja säilyttämisessä. Sillä koska keskustelua sen täydellisyyden vaikeudesta lykätään niin pitkäksi aikaa, puhukaamme sillä välin lyhyesti sen välineistä. Kuka, kysyn minä, voisi, vaikka hän olisi kuinka kiihkeä hengessä, luottaen omiin voimiinsa ilman ihmisten kiitosta kestää erämaan kurjuutta, enkä sanoisi päivittäistä puutetta, vaan kuivan leivän saannin? Kuka ilman Herran lohdutusta, voisi sietää jatkuvaa veden janoa tai riistää ihmissilmiltään tuon suloisen ja herkullisen aamu-unen ja pakottaa säännöllisesti koko levon ja lepohetkensä neljän tunnin mittaiseksi? Kuka riittäisi ilman Jumalan armoa jatkuvan lukemisen harrastamiseen ja jatkuvaan vakavaan työhön, saamatta mitään hyötyä nykyisestä hyödystä? Ja kaikkia näitä asioita, niin kuin emme voi jatkuvasti haluta ilman jumalallista innoitusta, emme voi missään suhteessa suorittaa niitä ilman Hänen apuaan. Ja jotta voisimme varmistaa, että nämä asiat eivät ole meille ainoastaan kokemuksen opetuksen todistamia, vaan että ne myös vielä selvemmiksi tehdään varmojen todisteiden ja perustelujen avulla, eikö monien sellaisten asioiden kohdalla, joita haluamme hyödyllisesti toteuttaa, puutu väliin jokin heikkous, ja vaikka halumme täysi kiihkeys ja tahtomme täydellisyys ei ole puutteellista, se kuitenkin häiritsee käsittämäämme toivetta, niin että tarkoitustamme ei voida toteuttaa, ellei Herran armosta ole annettu voimaa sen toteuttamiseen, niin että vaikka on lukemattomia ihmisjoukkoja, jotka haluavat uskollisesti pitäytyä hyveen tavoittelussa, tuskin löytyy yhtään sellaista, joka kykenisi toteuttamaan ja kestämään sen, puhumattakaan siitä, että vaikka mikään heikkous ei estäisi meitä, mahdollisuus toteuttaa kaikki haluamamme ei ole omissa voimissamme. Sillä ei ole meidän vallassamme turvata yksinäisyyden hiljaisuutta ja ankaraa paastoa ja häiriötöntä opiskelua silloinkin, kun voisimme käyttää tällaisia tilaisuuksia, vaan sattumien luku pitää meidät usein hyvin vastoin tahtoamme poissa terveellisistä määräyksistä, niin että meidän on rukoiltava Herraa saadaksemme tilaisuuksia paikassa tai ajassa, jossa voimme harjoittaa niitä. Ja on selvää, että kyky niihin ei riitä meille, ellei Herra anna meille myös tilaisuutta tehdä sitä, mihin kykenemme (kuten myös apostoli sanoo: ”Sillä me halusimme tulla luoksenne kerta toisensa jälkeen, mutta saatana esti meitä”), niin että toisinaan huomaamme, että meidät eduksemme kutsutaan pois näistä hengellisistä harjoituksista, jotta samalla kun ilman omaa suostumustamme rikkoutuu rutiinimme säännönmukaisuus ja annamme jotakin lihan heikkoudelle, saatamme jopa vastoin tahtoamme joutua tekemään tervehdyttävään kärsivällisyyteen. Siitä Jumalan kaitselmuksellisesta järjestelystä siunattu apostoli sanoo jotakin samankaltaista: ”Sen tähden minä kolmesti rukoilin Herraa, että se poistuisi minusta. Ja hän sanoi minulle: ”Minä olen pahoillani, että olen niin pahoillani, että olen niin pahoillani: Hän sanoi minulle: ”Minun armoni riittää sinulle, sillä minun voimani on tullut täydelliseksi heikkoudessa.” Ja taas: ”Minun armoni riittää sinulle, sillä minun voimani on tullut täydelliseksi heikkoudessa”: ”Sillä me emme tiedä, mitä rukoilla, niin kuin meidän pitäisi.”

LUKU 7. Jumalan päätavoitteesta ja hänen jokapäiväisestä kaitselmuksestaan

Sillä Jumalan tarkoitus, jonka mukaan hän on luonut ihmisen olemaan katoamatta, vaan elämään iankaikkisesti, pysyy järkkymättömänä. Ja kun Hänen hyvyytensä näkee meissä loistavan pienimmänkin hyvän tahdon kipinän, jonka Hän itse on ikään kuin lyönyt sydämemme kovasta piikiekosta, Hän tuulettaa ja vaalii sitä ja hoivaa sitä hengityksellään, sillä Hän ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden tuntemiseen”, sillä kuten Hän sanoo: ”Ei ole teidän taivaassa olevan Isänne tahto, että yksikin näistä pienistä hukkuisi”, ja taas sanotaan: ”Jumala ei myöskään salli, että yksikään sielu hukkuu, vaan hän palauttaa”, mikä tarkoittaa, että se, joka on hyljätty, ei kokonaan hukkuisi. Sillä Hän on totuudenmukainen eikä valehtele, kun Hän vannoo valalla: ”Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra Jumala, sillä minä en tahdo syntisen kuolemaa, vaan sitä, että hän kääntyy pois tieltään ja elää.” Sillä jos Hän ei tahdo, että yksikään Hänen pienistään hukkuu, kuinka voimme ilman raskasta pilkkaa kuvitella, että Hän ei yleisesti ottaen tahdo kaikkien ihmisten, vaan vain joidenkin kaikkien sijasta pelastuvan? Ne siis, jotka hukkuvat, hukkuvat vastoin Hänen tahtoaan, kuten Hän todistaa jokaista heistä vastaan päivä päivältä: ”Kääntykää pois pahoilta teiltänne, niin miksi te kuolette, te Israelin heimo?” Ja jälleen: ”Te, Israel, Israel, Israel, Israel, Israel, Israel, Israel, Israel, Israel, Israel: ”Kuinka usein olisinkaan halunnut koota teidän lapsenne yhteen niin kuin kana kokoaa kanansa siipiensä alle, mutta te ette halunneet!” ja ”Miksi tämä kansa Jerusalemissa on kääntynyt pois itsepäisellä kapinalla? He ovat paaduttaneet kasvonsa ja kieltäytyneet palaamasta.” Kristuksen armo on siis joka päivä käsillä, joka, vaikka se ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden tuntemiseen”, kutsuu kaikkia poikkeuksetta sanoen: ”Kutsukaa kaikki ihmiset! ”Tulkaa minun luokseni kaikki te, jotka teette työtä ja olette raskautetut, niin minä virkistän teitä.” Mutta jos Hän ei kutsu yleisesti kaikkia vaan vain joitakin, siitä seuraa, että kaikki eivät ole raskautettuja joko perisynnistä tai todellisesta synnistä, ja että tämä sanonta ei ole totta: ”Sillä kaikki ovattehneet syntiä ja ovat jääneet Jumalan kirkkautta vaille”; emmekä voi myöskään uskoa, että ‘kuolema on kohdannut kaikkia ihmisiä’. Ja niin pitkälle kaikki, jotka menehtyvät, menehtyvät vastoin Jumalan tahtoa, että Jumalan ei voida sanoa tehneen kuolemaa, kuten itse Raamattu todistaa: ”Sillä Jumala ei ole luonut kuolemaa eikä iloitse elävien tuhosta.” Ja siitä johtuu, että kun me pyydämme hyvän sijasta useimmiten päinvastaista, rukouksemme joko kuullaan mutta myöhään tai ei ollenkaan; ja taas Herra takaa meille jopa vastoin tahtoamme, kuin joku mitä hyväntekijäisin lääkäri, että se, minkä luulemme olevan sitä vastaan, on meille hyväksi, ja toisinaan Hän viivyttää ja estää vahingollisia tarkoituksiamme ja tappavia yrityksiämme saamasta aikaan kauheita seurauksiaan, ja kun me syöksymme pää edellä kohti kuolemaa, hän vetää meidät takaisin pelastukseen ja pelastaa meidät tietämättämme helvetin leuoista.

LUKU 8.Jumalan armosta ja tahdon vapaudesta

JA tätä Hänen huolenpitoaan ja kaitselmustaan meitä kohtaan on Jumalan sana hienosti kuvannut profeetta Hoosean kuvassa Jerusalemista, joka on portto ja joka häpeällisellä innolla taipuu epäjumalien palvontaan, kun hän sanoo: ”Minä menen rakastajani perään, jotka antavat minulle leipäni, veteni, villani, pellavani, öljyni ja juomani”, jumalallinen harkinta vastaa ottaen huomioon hänen pelastuksensa eikä hänen toiveitaan: ”Katso, minä pensasaidan sinun tiesi orjantappuroilla ja tukin sen muurilla, niin ettei hän löydä polkuaan.” ”Katso, minä pensasaidan sinun tiesi orjantappuroilla ja tukin sen muurilla, niin ettei hän löydä polkuaan. Ja hän seuraa rakastajiaan, mutta ei saavuta heitä, ja hän etsii heitä, mutta ei löydä heitä, ja sanoo: Hän sanoo: ”Minä palaan ensimmäisen aviomieheni luo, sillä silloin minulle oli parempi kuin nyt.”” Ja taas meidän itsepäisyyttämme ja halveksuntaamme, jolla me kapinallisessa hengessämme halveksimme Häntä, kun Hän kehottaa meitä pelastavaan paluuseen, kuvataan seuraavassa vertailussa: Hän sanoo: ”Ja minä sanoin, että sinun on kutsuttava minua Isäksi, etkä lakkaa vaeltamasta minun perässäni. Mutta niin kuin nainen, joka halveksii rakastajansa, niin on Israelin heimo halveksinut minua, sanoo Herra.”” Osuvasti siis, kun Hän on verrannut Jerusalemia avionrikkojattareen, joka hylkää miehensä, Hän vertaa omaa rakkauttaan ja sitkeää hyvyyttään mieheen, joka kuolee rakkaudesta naiseen. Sillä Jumalan hyvyyttä ja rakkautta, jota Hän aina osoittaa ihmiskuntaa kohtaan, – koska sitä ei mikään vahinko nujerra niin, että se lakkaisi huolehtimasta meidän pelastuksestamme tai ajautuisi pois alkuperäisestä aikomuksestaan, ikään kuin meidän rikkomuksemme olisivat voittaneet sen, – ei voisi millään vertailulla kuvailla sopivammin kuin tapausta, jossa mies syttyy mitä kiihkeimmästä rakkaudesta naiseen ja jota polttavampi intohimo häntä kohtaan sytyttää sitä enemmän, mitä enemmän hän näkee, että nainen väheksyy ja halveksii häntä. Jumalallinen suojelus on siis erottamattomasti läsnä kanssamme, ja Luojan ystävällisyys luotujaan kohtaan on niin suurta, että hänen kaitselmuksensa ei ainoastaan seuraa sitä, vaan itse asiassa edeltää sitä jatkuvasti, kuten profeetta koki ja selvästi tunnusti sanomalla: ”Jumalani estää minua armollaan.” Ja kun Hän näkee meissä jonkinlaisen hyvän tahdon alun, Hän valaisee sitä heti, vahvistaa sitä ja kannustaa sitä kohti pelastusta lisäämällä sitä, jonka Hän itse on istuttanut tai jonka Hän näkee syntyneen omien ponnistelujemme tuloksena. Sillä Hän sanoo: ”Ennen kuin he huutavat, minä kuulen heitä: Kun he vielä puhuvat, minä kuulen heitä.” Ja taas: ”Heti kun Hän kuulee huutosi äänen, Hän vastaa sinulle.” Ja hyvyydessään Hän ei ainoastaan innosta meitä pyhiin toiveisiin, vaan todella luo tilaisuuksia elämään ja mahdollisuuksia hyviin tuloksiin ja osoittaa erehtyneille pelastuksen tien suunnan.

LUKU 9.Hyvän tahtomme voimasta ja Jumalan armosta

KUN inhimillinen järki ei voi helposti päättää, miten Herra antaa niille, jotka pyytävät, löytyy niille, jotka etsivät, ja avautuu niille, jotka kolkuttelevat, ja toisaalta löytyy niille, jotka eivät häntä etsi, ilmestyy avoimesti niille, jotka eivät häntä pyytäneet, ja koko päivän ojentaa kätensä epäuskoiselle ja kieltävälle kansalle, kutsuu niitä, jotka vastustavat ja seisovat kaukana, vetää ihmisiä vastoin heidän tahtoaan pelastukseen, ottaa pois niiltä, jotka tahtovat tehdä syntiä, kyvyn toteuttaa halunsa, seisoo hyvyydessään niiden tiellä, jotka ryntäävät pahuuteen. Mutta kuka voi helposti nähdä, miten on mahdollista, että pelastuksemme loppuunsaattaminen on annettu oman tahtomme tehtäväksi, josta sanotaan: ”Jos te tahdotte ja kuulette minua, niin te saatte syödä maan antimia”, ja kuinka se ‘ei ole sen tahdosta eikä juoksusta, vaan Jumalan armosta’?”. Mitä on sekin, että Jumala ”antaa kullekin hänen tekojensa mukaan”, ja ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, hänen hyvän tahtonsa mukaan”, ja ”tämä ei ole teistä itsestänne, vaan se on Jumalan lahja, ei töistä, ettei kukaan kerskaisi”. Mitä on tämäkin, josta sanotaan: ”Lähestykää Herraa, niin hän lähestyy teitä”, ja mitä hän sanoo toisaalla: ”Kukaan ei tule minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä puoleensa”?” Mitä on se, mitä me löydämme: ”Tehkää jaloillenne suorat polut ja ohjatkaa teitänne”, ja mitä me sanomme rukouksissamme: ”Suuntaa minun tieni sinun edessäsi” ja ‘vakiinnuta minun kulkuni sinun poluillesi, ettei minun askeleeni horjuisi’? Mitä se taas on, että meitä kehotetaan: Ja mikä on se, mitä meille luvataan: ”Tehkää teistä uusi sydän ja uusi henki”? ”Minä annan heille yhden sydämen ja panen heidän sisimpäänsä uuden hengen” ja ‘Minä otan pois heidän lihastaan kivisen sydämen ja annan heille lihallisen sydämen, että he vaeltaisivat sinun käskyissäsi ja pitäisivät minun oikeuteni’? Mitä se on, mitä Herra käskee, kun Hän sanoo: ”Pese sydämesi vääryydestä, Jerusalem, että pelastuisit”, ja mitä se on, mitä profeetta pyytää Herralta, kun hän sanoo: ”Luo minuun puhdas sydän, Jumala”, ja vielä kerran: ”Pese minut, niin minä olen valkoisempi kuin lumi”?”. Mitä se on, mitä meille sanotaan: ”Valistakaa itsenne tiedon valolla”, ja se, mitä sanotaan Jumalasta: ”Hän opettaa ihmiselle tietoa”, ja: ‘Hän opettaa ihmiselle tietoa’, ja: ‘Hän opettaa ihmiselle tietoa’: ”Herra valaisee sokeat”, tai ainakin tämä, jonka me sanomme rukouksissamme profeetan kanssa: ”Valaiskaa minun silmäni, etten nukkuisi kuolemassa”, ellei m kaikissa näissä ole julistusta Jumalan armosta ja tahtomme vapaudesta, koska ihminen voi omasta aloitteestaankin tulla johdatetuksi hyveen etsintään, mutta on aina Herran avun tarpeessa? Sillä kukaan ei nauti terveydestä, milloin tahtoo, eikä häntä omasta tahdostaan ja mielihalustaan vapauteta taudeista ja sairauksista. Mutta mitä hyötyä on siitä, että on toivonut terveyden siunausta, ellei Jumala, joka antaa meille itse elämän nautinnot, anna myös voimakasta ja tervettä terveyttä? Mutta jotta vielä selvemmin kävisi ilmi, että Luojan hyvyyden antaman luonnon erinomaisuuden kautta syntyy toisinaan hyvän tahdon ensimmäiset alkeet, joka ei kuitenkaan voi saavuttaa hyvän täydellistä toteuttamista, ellei sitä Herra ohjaa, apostoli todistaa ja sanoo: ”Sillä tahto on minulla läsnä, mutta hyvän toteuttamista en löydä.” Tämä on hyvä asia.

LUKU 10.Vapaan tahdon heikkoudesta

Pyhä Raamattu tukee tahdon vapautta, kun se sanoo: ”Pidä sydämesi kaikella ahkeruudella”, mutta Apostoli osoittaa sen heikkoutta sanomalla: ”Herra varjele teidän sydämenne ja mielenne Kristuksessa Jeesuksessa”. Daavid vakuuttaa vapaan tahdon voimaa, kun hän sanoo: ”Minä olen kallistanut sydämeni tekemään sinun vanhurskautesi tekoja”, mutta sama mies opettaa meille samalla tavalla sen heikkoutta rukoilemalla ja sanomalla: ”Kallista sydämeni sinun todistuksiisi eikä ahneuteen.” Salomo myös: ”Herra kallista meidän sydämemme itseensä, että vaeltaisimme kaikilla hänen teillään ja pitäisimme hänen käskynsä, säädöksensä ja oikeutensa.”” Psalmisti ilmaisee tahtomme voiman, kun hän sanoo: ”Pidä kielesi poissa pahasta ja huulesi, etteivät ne puhuisi petosta.” Rukouksemme todistaa sen heikkoudesta, kun sanomme: ”Herra, aseta vartija suuni eteen ja vartioi huuleni ovea.” Tahtomme tärkeydestä Herra pitää kiinni, kun sanomme: ”Katkaise kaulasi kahleet, oi vangittu Siionin tytär.” Sen heikkoudesta profeetta laulaa, kun hän sanoo: ”Herra päästää irti ne, jotka ovat sidotut” ja ”Sinä olet katkaissut kahleeni: Sinulle minä uhraan ylistysuhrin”.” Kuulemme evankeliumissa Herran kutsuvan meitä tulemaan nopeasti Hänen luokseen vapaasta tahdostamme: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te, jotka teette työtä ja olette raskautetut, niin minä virkistän teidät.” Mutta sama Herra todistaa sen heikkoudesta sanomalla: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette työtä ja olette raskautetut, niin minä virkistän teidät! ”Kukaan ei voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä.” Apostoli osoittaa vapaan tahtomme sanomalla: ”Juoskaa niin, että voitte saada”, mutta sen heikkoudesta todistaa Johannes Kastaja, kun hän sanoo: ”Kukaan ei voi saada itsestään mitään, ellei sitä anneta hänelle ylhäältä.” Meitä käsketään säilyttämään sielumme kaikella huolellisuudella, kun profeetta sanoo: ”Säilyttäkää sielunne”, mutta samassa hengessä toinen profeetta julistaa: ”Ellei Herra varjele kaupunkia, niin vartija herää, mutta turhaan.” Apostoli, joka kirjoittaa filippiläisille osoittaakseen, että heidän tahtonsa on vapaa, sanoo: ”Työstäkää omaa pelastustanne pelolla ja vapinalla”, mutta osoittaakseen sen heikkoutta hän lisää: ”Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahdon että hyvän tahtonsa mukaiset teot.”

LUKU 11. Edeltääkö Jumalan armo vai seuraako hyvää tahtoamme

JA niin nämä jotenkin sekoitetaan ja sekoitetaan umpimähkään, niin että monien ihmisten keskuudessa on suuriin kysymyksenasetteluihin sekaantunut, kumpi riippuu toisesta, eli onko Jumala armollinen meille, koska olemme osoittaneet hyvän tahdon alkua, vai seuraako hyvän tahdon alku siitä, että Jumala on ollut armollinen meille? Sillä monet, jotka uskovat kumpaankin näistä ja väittävät niitä laajemmin kuin on oikein, ovat sotkeutuneet kaikenlaisiin vastakkaisiin virheisiin. Sillä jos me sanomme, että vapaan tahdon alku on omassa vallassamme, niin entäpä Paavali, vainoaja, entä Matteus, publikaani, joista toinen vetäytyi pelastukseen samalla kun hän oli innokas verenvuodatukseen ja viattomien rankaisemiseen, toinen taas väkivaltaan ja raiskaukseen? Mutta jos sanomme, että vapaan tahdon alkaminen johtuu aina Jumalan armon innoittamana, niin entä Sakkeuksen usko tai mitä sanomme ristillä olleen varkaan hyvyydestä, joka omilla haluillaan aiheutti väkivaltaa taivaan valtakuntaa kohtaan ja esti näin kutsumuksensa erityisen johdatuksen? Mutta jos me katsomme hyveellisten tekojen suorittamisen ja Jumalan käskyjen täyttämisen oman tahtomme syyksi, miten me rukoilemme: ”Vahvista, oi Jumala, mitä olet meissä tehnyt” ja ‘Vahvista meidän kätemme teko, vahvista sinä meidät’? Tiedämme, että Bileam tuotiin kiroamaan Israelia, mutta näemme, että kun hän halusi kirota, hän ei saanut sitä tehdä. Abimelekiä estetään koskemasta Rebekkaan ja siten tekemästä syntiä Jumalaa vastaan. Joosef myydään veljiensä kateuden vuoksi, jotta israelilaiset pääsisivät Egyptiin, ja jotta heidän ollessaan miettimässä veljensä kuolemaa, heille voitaisiin tehdä varotoimia tulevaa nälänhätää vastaan, kuten Joosef osoittaa, kun hän ilmoittautuu veljilleen ja sanoo: ”Älkää pelätkö, älkääkä olko pahoillanne siitä, että te myitte minut näihin seutuihin, sillä teidän pelastuksenne tähden Jumala on lähettänyt minut ennen teitä”, ja jäljempänä: ”Sillä Jumala lähetti minut ennen teitä, jotta te pysyisitte maan päällä ja saisitte ruokaa, jolla voitte elää”. Ei teidän tahdostanne minua lähetetty, vaan Jumalan tahdosta, joka on tehnyt minut faraon isäksi ja koko hänen huoneensa herraksi ja koko Egyptin maan päälliköksi.” Ja kun hänen veljensä huolestuivat hänen isänsä kuoleman jälkeen, hän poisti heidän epäluulonsa ja kauhunsa sanomalla: ”Älkää pelätkö: Voitteko te vastustaa Jumalan tahtoa? Te kuvittelitte pahaa minua vastaan, mutta Jumala käänsi sen hyväksi, jotta hän korottaisi minut, kuten te nyt näette, pelastaakseen paljon kansaa.” Ja sen, että tämä tapahtui kaitselmuksellisesti, siunattu Daavid samoin julisti sanomalla sadannessa neljännessä psalmissa: ”Ja Hän kutsui maan kuivuuteen ja mursi kaikki leipävarret. Hän lähetti miehen heidän eteensä: Joosef myytiin orjaksi.” Nämä kaksi siis; nimittäin Jumalan armo ja vapaa tahto näyttävät olevan toistensa vastakohtia, mutta todellisuudessa ne ovat sopusoinnussa keskenään, ja me päättelemme hyvyyden järjestelmästä, että meillä pitäisi olla molemmat yhtä lailla, sillä jos me vetäisimme jommankumman niistä pois ihmiseltä, me näyttäisimme rikkoneen kirkon uskon sääntöä; sillä kun Jumala näkee meidän olevan taipuvaisia tahtomaan hyvää, hän kohtaa, ohjaa ja vahvistaa meitä, sillä: ”Huutosi äänestä, niin pian kuin hän kuulee, hän vastaa sinulle”, ja: ”Kutsu minua”, Hän sanoo, ”ahdistuksen päivänä, niin minä pelastan sinut, ja sinä ylistät minua.” Ja jälleen, jos Hän huomaa, että olemme haluttomia tai kylmenneet, Hän herättää sydämemme terveellisillä kehotuksilla, joiden avulla hyvä tahto joko uudistuu tai muodostuu meissä.

LUKU 12. Että hyvää tahtoa ei tulisi aina lukea armon ansioksi, eikä aina ihmisen itsensä ansioksi

EIKÄ meidän pitäisi ajatella, että Jumala on luonut ihmisen sellaiseksi, ettei hän voi koskaan tahtoa tai kyetä hyvään; tai sitten Hän ei ole antanut hänelle vapaata tahtoa, jos Hän on sallinut hänen vain tahtoa tai kyetä pahaan, mutta ei tahtoakaan tai kyetä siihen, mikä on itsestään hyvää. Ja miten tässä tapauksessa pitää paikkansa tuo Herran ensimmäinen lausunto, jonka hän teki ihmisistä syntiinlankeemuksen jälkeen: ”Katso, Aadam on tullut niin kuin yksi meistä, tietäen hyvän ja pahan?”.” Sillä emme voi ajatella, että hän olisi ennen sitä ollut sellainen, että hän olisi ollut täysin tietämätön hyvästä. Muuten meidän täytyisi myöntää, että hän oli muodostunut jonkin järjettömän ja järjettömän eläimen kaltaiseksi: mikä on riittävän absurdia ja täysin vierasta katoliselle uskolle. Sitä paitsi, kuten viisain Salomo sanoo: ”Jumala loi ihmisen suoraselkäiseksi”, ts. aina vain nauttimaan hyvän tuntemisesta, ”mutta he ovat etsineet monia mielikuvituksia”, sillä he tulivat, kuten on sanottu, tuntemaan hyvän ja pahan. Aadam siis syntiinlankeemuksen jälkeen sai pahan tiedon, jota hänellä ei aiemmin ollut, mutta ei menettänyt hyvän tietoa, joka hänellä oli 880 aiemmin. Lopuksi apostolin sanat osoittavat hyvin selvästi, että ihmiskunta ei menettänyt Aadamin lankeemuksen jälkeen hyvän tuntemusta, sillä hän sanoo: ”Sillä kun pakanat, joilla ei ole lakia, tekevät luonnostaan lain asioita, niin nämä, vaikka heillä ei ole lakia, ovat itselleen laki, koska he osoittavat lain teot kirjoitettuina sydämiinsä, heidän omatuntonsa todistaa niistä ja heidän ajatuksensa heidän sisällään joko syyttävät tai sitten puolustavat heitä sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet.” Tämä on myös apostolien sanojen perusteella. Ja samassa merkityksessä Herra nuhtelee profeetan kautta juutalaisten luonnotonta, mutta vapaasti valittua sokeutta, jonka he itsepäisyydellään saivat aikaan itselleen, sanoen: ”Kuulkaa, te kuurot ja sokeat, katsokaa, että näette. Kuka on kuuro paitsi minun palvelijani, ja sokea paitsi se, jonka luo olen lähettänyt sanansaattajani?” Ja jotta kukaan ei voisi syyttää tätä heidän sokeuttaan luonnosta eikä heidän omasta tahdostaan, Hän sanoo toisaalla: ”Tuokaa esiin ne ihmiset, jotka ovat sokeita ja joilla on silmät, ja jotka ovat kuuroja ja joilla on korvat”, ja uudelleen: ”joilla on silmät, mutta te ette näe, ja korvat, mutta te ette kuule.” Herra sanoo myös evankeliumissa: ”Koska näkevät eivät näe, eivätkä kuulevat, eivätkä ymmärrä.” Ja heissä täyttyy Jesajan profetia, jossa sanotaan: ”Kuulevat kuulevat, mutta eivät ymmärrä, ja näkevät näkevät, mutta eivät näe. Sillä tämän kansan sydän on lihonut, ja heidän korvansa ovat tylsistyneet, ja he ovat sulkeneet silmänsä, etteivät he näkisi silmillään ja kuulisi korvillaan ja ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi ja minä parantaisi heidät.”” Lopuksi osoittaakseen, että heissä oli mahdollisuus hyvään, hän sanoo nuhdellessaan fariseuksia: ”Mutta miksi te ette omasta itsestänne tuomitse sitä, mikä on oikein?”. Ja tätä hän ei varmasti olisi sanonut heille, ellei hän olisi tiennyt, että heidän luonnollisen arvostelukykynsä avulla he pystyisivät erottamaan, mikä on oikein. Siksi meidän on varottava, ettemme viittaa kaikkia pyhien ansioita Herraan siten, että ihmisluonnolle ei lueta mitään muuta kuin pahaa ja kieroutunutta: siinä meitä kumoaa viisaan Salomon todistus, tai pikemminkin Herran itsensä todistus, jonka sanoja nämä ovat; sillä kun temppelin rakentaminen oli päättynyt ja hän oli rukoilemassa, hän puhui seuraavasti: ”Ja minun isäni Daavid halusi rakentaa temppelin Herran, Israelin Jumalan, nimelle, ja Herra sanoi isälleni Daavidille: ”Ja Herra sanoi Daavidille: Ja isäni isä David sanoi: ”Kun sinä olet ajatellut sydämessäsi rakentaa temppelin minun nimelleni, niin sinä olet hyvin tehnyt, kun olet pitänyt tämän saman asian mielessäsi. Siitä huolimatta et saa rakentaa temppeliä minun nimelleni.”” Tätä kuningas Daavidin ajatusta ja tätä aikomusta, pitäisikö meidän sitten kutsua sitä hyväksi ja Jumalasta peräisin olevaksi vai pahaksi ja ihmisestä peräisin olevaksi? Sillä jos tuo ajatus oli hyvä ja Jumalasta peräisin, miksi hän, jonka innoittamana se oli, kieltäytyi toteuttamasta sitä? Mutta jos se on huono ja ihmisestä peräisin, miksi Herra ylistää sitä? Jää siis jäljelle, että meidän on pidettävä sitä hyvänä ja ihmisestä peräisin olevana. Ja samalla tavalla voimme ottaa omat ajatuksemme tänään. Sillä eihän Daavidille ollut annettu ainoastaan ajatella itsestään hyvää, eikä meiltä ole luonnostaan kielletty ajattelemasta tai kuvittelemasta mitään hyvää. Ei siis voida epäillä, että jokaisessa sielussa on luonnostaan joitakin hyvyyden siemeniä, jotka Luojan hyvyys on istuttanut; mutta ellei niitä Jumalan avustuksella elävöitetä, ne eivät kykene saavuttamaan täydellisyyden kasvua, sillä kuten siunattu apostoli sanoo: ”Ei se, joka istuttaa, eikä se, joka kastelee, vaan Jumala, joka antaa kasvun”. Mutta sitä, että tahdon vapaus on jossain määrin ihmisen omassa vallassa, opetetaan hyvin selvästi pastoriksi kutsutussa kirjassa, jossa sanotaan, että kuhunkin meistä on liitetty kaksi enkeliä, eli hyvä ja paha, kun taas on ihmisen oman valinnan varassa valita, kumpaa seuraa. Ja siksi tahto pysyy ihmisessä aina vapaana, ja se voi joko laiminlyödä tai iloita Jumalan armosta. Sillä apostoli ei olisi käskenyt sanomalla: ”Työstäkää omaa pelastustanne pelolla ja vapinalla”, ellei hän olisi tiennyt, että me voimme edistää tai laiminlyödä sitä. Mutta jotta ihmiset eivät kuvittelisi, etteivät he tarvitsisi jumalallista apua pelastustyössä, hän lisää: ”Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, hänen hyvän tahtonsa mukaan.” Ja siksi hän varoittaa Timoteusta ja sanoo: ”Älkää laiminlyökö Jumalan armoa, joka on teissä”, ja uudelleen: ”Sen tähden kehotan sinua herättämään Jumalan armoa, joka sinussa on.”” Niinpä myös korinttilaisille kirjoittaessaan hän kehottaa ja varoittaa heitä, etteivät he hedelmättömillä teoillaan näyttäisi olevansa Jumalan armon arvottomia, sanoen: ”Sillä pelastavan armon vastaanottamisesta ei ollut Simonille mitään hyötyä, epäilemättä siksi, että hän oli saanut sen turhaan, sillä hän ei halunnut totella autuaallisen Pietarin käskyä, joka sanoi: ”Ja me autamme ja kehotamme teitä, ettette ota Jumalan armoa turhaan vastaan: ”Kadu vääryyttäsi ja rukoile Jumalaa, jospa sydämesi ajatukset annettaisiin sinulle anteeksi; sillä minä huomaan, että olet katkeruuden sappeen ja vääryyden siteisiin joutunut.”” Se siis estää ihmisen tahdon, sillä sanotaan: ”Minun Jumalani estää minua laupeudellaan.” Ja taas kun Jumala odottaa ja meidän parhaaksemme viivyttelee, jotta hän voisi koetella meidän halujamme, meidän tahtomme edeltää, sillä sanotaan: ”Ja aamulla rukoukseni estää sinua”; ja taas: ‘Ja aamulla rukoukseni estää sinua’; ja taas: ‘Ja aamulla rukoukseni estää sinua’: ”Minä estin päivän valkenemisen ja huusin”; ja: ”Minun silmäni ovat estäneet aamun.” Sillä Hän kutsuu ja kutsuu meitä, kun Hän sanoo: ”Koko päivän minä ojensin käteni tottelemattomalle ja vastahakoiselle kansalle”, ja Hänet kutsumme, kun me sanomme Hänelle: ”Hän on kutsunut meidät: Hän odottaa meitä, kun profeetta sanoo: ”Koko päivän olen ojentanut käteni Sinua kohti.” Hän odottaa meitä, kun profeetta sanoo: ”Minä olen ojentanut käteni Sinua kohti: ”Sen tähden Herra odottaa armahtaakseen meitä”, ja me odotamme häntä, kun sanomme: ‘Herra on armollinen meille’, ja me odotamme häntä, kun sanomme: ‘Herra on armollinen meille’: ”Minä odotin kärsivällisesti Herraa, ja hän kallistui minun puoleeni”; ja: ‘Minä odotin Herraa, ja hän kallistui minun puoleeni’: ”Minä olen odottanut sinun pelastustasi, Herra.” ”Minä olen odottanut sinun pelastustasi, Herra.” Hän vahvistaa meitä, kun Hän sanoo: ”Ja minä olen kurittanut heitä ja vahvistanut heidän käsiään, ja he ovat kuvitelleet pahaa minua vastaan.” Ja Hän kehottaa meitä vahvistamaan itseämme, kun Hän sanoo: ”Vahvistakaa heikot kädet ja tehkää vahvoiksi heikot polvet.” Jeesus huutaa: ”Jos jotakuta janottaa, tulkoon minun luokseni ja juokoon.” Myös profeetta huutaa Häntä: ”Minä olen vaivautunut itkien, leukani ovat käheät, silmäni ovat pettäneet, vaikka minä toivon Jumalaani.” Herra etsii meitä, kun Hän sanoo: ”Minä etsin, eikä ketään ollut. Minä huusin, eikä kukaan vastannut.” Ja Häntä itseään etsii morsian, joka itkien suree: ”Minä etsin yöllä vuoteellani Häntä, jota sieluni rakasti: Minä etsin häntä, mutta en löytänyt häntä; minä kutsuin häntä, mutta hän ei vastannut minulle.””

LUKU 13. Kuinka inhimillisiä ponnistuksia ei voi asettaa Jumalan armoa vastaan

JA niin Jumalan armo tekee aina yhteistyötä tahtomme kanssa sen eduksi ja kaikessa auttaa, suojelee ja puolustaa sitä, siten, että se joskus jopa vaatii ja odottaa siltä joitakin hyvän tahdon ponnisteluja, jotta se ei näyttäisi antavan lahjojaan sellaiselle, joka on unessa tai velttoon helppouteen rentoutuneena, sillä se etsii tilaisuuksia osoittaakseen, että kun ihmisen velttouden horros horjuu, sen anto ei ole kohtuuton, kun se antaa sen jonkinlaisen halun ja ponnistelun perusteella. Eikä Jumalan armo sen enempää pysy vapaana armona, kun se joidenkin pienten ja vähäpätöisten ponnistelujen vastineeksi antaa korvaamattomalla anteliaisuudella kuolemattomuuden kunnian ja ikuisen autuuden lahjat. Sillä koska ristiinnaulitun varkaan usko tuli ensimmäisenä, ei kukaan voisi sanoa, ettei paratiisin siunattua asuinpaikkaa olisi sen vuoksi luvattu hänelle ilmaisena lahjana, emmekä voisi myöskään väittää, että se olisi ollut kuningas Daavidin ainoan sanan, jonka hän lausui, aiheuttama katumus: ”Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan”, eikä pikemminkin Jumalan armo, joka poisti nuo hänen kaksi raskasta syntiään, niin että hänelle suotiin kuulla profeetta Naatanilta: ”Herra on myös poistanut sinun syntisi, etkä sinä kuole.” Hän sanoi: ”Herra on myös poistanut sinun syntisi, etkä sinä kuole.” Se, että hän siis lisäsi murhan aviorikokseen, johtui varmasti vapaasta tahdosta; mutta se, että profeetta nuhteli häntä, oli jumalallisen laupeuden armoa. Jälleen kerran oli hänen omaa syytään, että hän nöyrtyi ja tunnusti syyllisyytensä; mutta se, että hyvin lyhyessä ajassa hänelle myönnettiin armahdus tällaisista synneistä, oli armollisen Herran lahja. Ja mitä sanomme tästä lyhyestä tunnustuksesta ja jumalallisen palkkion verraton äärettömyydestä, kun on helppo nähdä, mitä siunattu apostoli, kiinnittäessään katseensa tulevan palkkion suuruuteen, ilmoitti noista lukemattomista vainoamistaan? ”Sillä”, sanoo hän, ‘meidän kevyt ahdistuksemme, joka on vain hetkellinen, tuottaa meille paljon ylenpalttisemman ja iankaikkisemman kirkkauden painon’, josta hän toisaalla jatkuvasti vakuuttaa sanomalla, että ‘tämän hetken kärsimykset eivät ole sen arvoisia, että niitä verrattaisiin siihen tulevaan kirkkauteen, joka meissä ilmoitetaan’. Vaikka siis inhimillinen heikkous kuinka paljon pyrkisi, se ei voi saavuttaa tulevaa palkintoa eikä ponnisteluillaan niin paljon ottaa pois jumalallisesta armosta, ettei se aina pysyisi ilmaisena lahjana. Ja sen tähden edellä mainittu pakanoiden opettaja, vaikka hän todistaa, että hän oli saanut apostolin arvon Jumalan armosta, sanoo: ”Ei, ei! ”Jumalan armosta minä olen se, mikä olen”, mutta hän kuitenkin myös ilmoittaa, että hän itse oli vastannut jumalallista armoa, kun hän sanoo: ‘Eikä hänen armonsa minussa ollut turha, vaan minä tein työtä runsaammin kuin he kaikki, mutta en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo minun kanssani.’” Sillä kun hän sanoo: ”minä ponnistelin”, hän osoittaa oman tahtonsa ponnistelun; kun hän sanoo: ”en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo”, hän osoittaa jumalallisen suojeluksen arvon; kun hän sanoo: ”minun kanssani”, hän vakuuttaa, että se toimii yhteistyössä hänen kanssaan, kun hän ei ollut joutilas tai huolimaton, vaan työskenteli ja ponnisteli.

LUKU 14.Kuinka Jumala koettelee ihmisen tahdonvoimaa hänen kiusaustensa avulla

JA tästäkin me luemme, että jumalallinen vanhurskaus huolehti Jobin tapauksessa Hänen hyvin koetellusta urheilijastaan, kun paholainen oli haastanut hänet yksittäiseen taisteluun. Sillä jos hän olisi edennyt vihollistaan vastaan, ei omilla voimillaan, vaan ainoastaan Jumalan armon suojassa; ja jos hän olisi vain jumalallisen avun tukemana, ilman minkäänlaista kärsivällisyyden hyveellisyyttä omalta osaltaan, kestänyt tuon moninaisen kiusausten ja tappioiden painon, jonka hän oli keksinyt kaikella vihollisensa julmuudella, kuinka paholainen olisikaan toistanut oikeudenmukaisesti sen herjaavan puheen, jonka hän oli aiemmin lausunut: ”Palvelevatko Jobit Jumalaa turhaan? Etkö ole suojellut häntä ja kaikkea hänen omaisuuttaan ympärilläsi?” ‘Mutta ota pois kätesi’, eli anna hänen taistella minua vastaan omin voimin, ”niin hän kiroaa sinua kasvoillesi.” Mutta koska panetteleva vihollinen ei taistelun jälkeen uskaltanut antaa aihetta tällaiseen murinaan, hän ihaili sitä, että hänet voitettiin hänen voimallaan eikä Jumalan voimalla; tosin meidänkään ei pidä väittää, että Jumalan armo olisi kokonaan puuttunut häneltä, joka antoi kiusaajalle voiman houkutella suhteessa siihen, mitä se tiesi, että hänellä oli voimaa vastustaa, suojelematta häntä hyökkäyksiltään siten, ettei inhimilliselle hyveelle jäänyt tilaa, vaan ainoastaan huolehti siitä, nimittäin, ettei kiihkein vihollinen saisi ajaa häntä ulos mielestään ja kukistaa häntä heikentyneenä, epätasa-arvoisilla ajatuksilla ja epäreilussa kilpailussa. Mutta että Herralla on toisinaan tapana kiusata uskoamme, jotta se ehkä vahvistuisi ja kirkastuisi, meille opettaa evankeliumissa oleva esimerkki sadanpäämiehestä, jonka tapauksessa, vaikka Herra tiesi parantavansa palvelijansa sanansa voimalla, hän päätti kuitenkin tarjota ruumiillista läsnäoloaan sanoen: Mutta kun sadanpäämies voitti tämän Hänen tarjouksensa vielä kiihkeämmän uskon kiihkolla ja sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet”: Herra, minä en ole sen arvoinen, että Sinä tulisit minun kattoni alle, vaan puhu vain sana, niin palvelijani paranee”, Herra ihmetteli häntä ja ylisti häntä ja asetti hänet kaikkien niiden Israelin kansan jäsenten eteen, jotka olivat uskoneet, sanoen: ‘Herra, minä en ole sen arvoinen, että Sinä tulisit minun kattoni alle, vaan puhu vain sana, niin palvelijani paranee’: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille, en ole löytänyt Israelista näin suurta uskoa.” Hän sanoi: ”Minä sanon teille, en ole löytänyt Israelista näin suurta uskoa.” Sillä ei olisi ollut mitään aihetta kiitokselle tai ansiolle, jos Kristus olisi vain suosinut hänessä sitä, minkä hän itse oli antanut. Ja tämän uskon tutkivan koettelemuksen me luemme, että jumalallinen vanhurskaus sai aikaan myös patriarkoista suurimman kohdalla; siellä sanotaan: ”Ja tämän jälkeen tapahtui, että Jumala kiusasi Aabrahamia.” Sillä jumalallinen vanhurskaus ei halunnut koetella sitä uskoa, jolla Herra oli hänet innoittanut, vaan sitä, jonka hän Herran kutsumana ja valaisemana saattoi osoittaa omasta vapaasta tahdostaan. Siksi hänen uskonsa lujuutta ei syyttä todistettu, ja kun Jumalan armo, joka oli hetkeksi jättänyt hänet koettelemaan häntä, tuli hänen apuunsa, sanottiin: ”Jumalan armo, joka oli hetkeksi jättänyt hänet koettelemaan häntä: ”Älä pane kättäsi pojan päälle äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Herraa etkä minun tähteni ole säästänyt rakasta poikaasi.” Ja siitä, että tällainen kiusaus voi kohdata meitä koetellakseen meitä, lain antaja on riittävän selvästi ennakoinut Mooseksen kirjassa: ”Jos teidän keskuudessanne nousee profeetta tai joku, joka sanoo nähneensä unen ja ennustavansa merkin ja ihmeen, ja se tapahtuu, mitä hän puhui, ja hän sanoo teille: ”Menkäämme palvelemaan vieraita jumalia, joita ette tunne”, niin älkää kuunnelko tuon profeetan tai unennäkijän sanoja, sillä Herra, teidän Jumalanne, koettelee teidät totisesti, rakastatteko häntä koko sydämestänne ja pidättekö hänen käskynsä vai ette.”” Mitä sitten seuraa? Kun Jumala on sallinut tuon profeetan tai uneksijan nousta, onko meidän pidettävä sitä, että Hän suojelee niitä, joiden uskoa Hän aikoo koetella, niin, ettei heidän omalle vapaalle tahdolleen jää mitään paikkaa, jossa he voisivat taistella kiusaajan kanssa omin voimin? Ja miksi on tarpeen, että heitä edes koetellaan, jos Hän tietää heidän olevan niin heikkoja ja heiveröisiä, etteivät he pysty omin voimin vastustamaan kiusaajaa? Mutta varmasti jumalallinen vanhurskaus ei olisi sallinut heidän joutua kiusatuksi, ellei se olisi tiennyt, että heidän sisällään on yhtä suuri vastarintakyky, jonka avulla heidät voitaisiin oikeudenmukaisen tuomion mukaan todeta kummassakin lopputuloksessa joko syyllisiksi tai kiitoksen arvoisiksi. Samaa mieltä on myös tämä, mitä apostoli sanoo: ”Joka siis luulee seisovansa, varokoon, ettei hän kaadu. Ei teitä ole mikään muu kiusaus vallannut kuin sellainen, joka on ihmiselle tavallinen. Mutta Jumala on uskollinen, joka ei salli, että teitä kiusataan yli sen, mihin te kykenette, vaan tekee kiusauksen kanssa myös pakotien, että te sen kestätte.”” Sillä kun hän sanoo: ”Se, joka seisoo, varokoon, ettei putoa”, hän asettaa vapaan tahdon varuilleen, sillä hän varmasti tiesi, että armon saatuaan se voi joko pysyä pystyssä ponnisteluillaan tai pudota huolimattomuudesta. Mutta kun hän lisää: ”hän moittii heidän heikkouttaan ja heidän sydämensä haurautta, joka ei ole vielä vahvistunut, koska he eivät vielä voineet vastustaa hengellisen pahuuden joukkojen hyökkäyksiä, joita vastaan hän tiesi hänen ja niiden, jotka olivat täydellisiä, taistelevan päivittäin: ”Sillä me emme paini lihaa ja verta vastaan, vaan ruhtinaskuntia vastaan, voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita vastaan, hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa.” Mutta kun hän lisää: ”Mutta Jumala on uskollinen, joka ei salli, että teitä kiusataan yli sen, mihin te kykenette”, hän ei todellakaan toivo, että Herra ei salli, että heitä kiusataan, vaan että heitä ei kiusata yli sen, mihin he kykenevät. Sillä toinen osoittaa ihmisen tahdon voimaa, toinen merkitsee Herran armoa, joka hillitsee kiusausten väkivaltaa. Kaikissa näissä lauseissa on siis todiste siitä, että jumalallinen armo aina herättää ihmisen tahdon, ei niin, että se suojelisi ja puolustaisi sitä kaikissa asioissa niin, ettei se joutuisi omilla ponnistuksillaan taistelemaan hengellisiä vastustajiaan vastaan, joiden voittaja voi laskea sen Jumalan armon ja voitettu oman heikkoutensa syyksi ja näin oppia, ettei hänen toivonsa aina ole omassa rohkeudessaan, vaan jumalallisessa avussa, ja että hänen on aina pakahduttava suojelijansa luo. Ja todistaaksemme tämän, ei omien arvaustemme vaan vielä selvempien pyhien kirjoitusten kohtien avulla, katsokaamme, mitä luemme Joosuasta, Nuunin pojasta: ”Herra”, sanotaan siinä, ‘jätti nämä kansat eikä halunnut tuhota niitä, että hän niiden kautta koettelisi Israelia, pitäisivätkö he Herran, Jumalansa, käskyt, ja oppisivat taistelemaan vihollisiaan vastaan.’” Ja jos saamme havainnollistaa Luojamme vertaansa vailla olevaa laupeutta jollakin maallisella, joka ei ole ystävällisyydeltään yhtäläinen, vaan joka on esimerkki laupeudesta: Jos hellä ja huolestunut hoitaja kantaa imeväisikäistä lasta pitkään rinnassaan opettaakseen sen joskus kävelemään, ja antaa sen ensin ryömiä, sitten tukee sitä niin, että se voi oikean kätensä avulla nojata vuorotellen askeleisiinsa, pian jättää sen hetkeksi ja jos hän näkee sen horjuvan lainkaan, tarttuu siitä kiinni ja tarttuu siihen, kun se kaatuu, kun se kaatuu, ottaa sen ylös ja joko suojaa sitä putoamiselta tai antaa sen pudota kevyesti ja nostaa sen taas pystyyn kaatumisen jälkeen, mutta kun hän on kasvattanut sen poikavaiheen tai nuoruuden tai varhaisen miehuuden voimiin, hän asettaa sille joitakin taakkoja tai tehtäviä, joiden avulla se ei hukkuu, vaan harjoittaa sitä, ja antaa sen kilpailla oman ikäistensä kanssa; Kuinka paljon enemmän kaikkien taivaallinen Isä tietääkään, ketä kantaa armonsa helmassa, ketä kasvattaa hyveellisyyteen hänen silmissään vapaan tahdon harjoittamisen kautta, ja kuitenkin hän auttaa häntä hänen ponnisteluissaan, kuulee häntä, kun hän huutaa, ei jätä häntä, kun hän etsii häntä, ja joskus pelastaa hänet vaarasta jopa ilman, että hän tietää sitä.

LUKU 15. Ihmisten kutsumusten moninaisesta armosta

JA tästä käy selvästi ilmi, että Jumalan ”tuomiot ovat käsittämättömiä ja hänen tiensä ovat selvittämättömiä”, joiden kautta hän vetää ihmiskunnan pelastukseen. Ja tämänkin voimme todistaa evankeliumeissa esiintyvien kutsujen esimerkkien avulla. Hän nimittäin valitsi Andreaksen ja Pietarin ja muut apostolit armonsa vapaasta myötätunnosta, kun he eivät ajatelleet mitään parantumisestaan ja pelastumisestaan. Sakkeuksen, kun hän uskollisuudessaan kamppaili nähdäkseen Herran ja korvatessaan pienikokoisuuttaan plataanipuun korkeudella, Hän ei ainoastaan ottanut vastaan, vaan suorastaan kunnioitti häntä siunaamalla häntä asumalla hänen luonaan. Paavali jopa vastoin tahtoaan ja vastarintaansa veti Hänet luokseen. Toisen hän käski kiinnittyä häneen niin tiiviisti, että kun tämä pyysi mahdollisimman lyhyttä viivytystä isänsä hautaamista varten, hän ei myöntänyt sitä. Korneliukselle, joka jatkuvasti huolehti rukouksista ja almujen antamisesta, osoitettiin pelastuksen tie vastapalvelukseksi, ja enkelin vierailun kautta häntä kehotettiin kutsumaan Pietari ja oppimaan häneltä pelastuksen sanat, joiden avulla hän voisi pelastua koko omaisuutensa kanssa. Ja niin Jumalan moninainen viisaus myöntää moninaisella ja käsittämättömällä ystävällisyydellä pelastuksen ihmisille ja antaa kullekin hänen kykyjensä mukaan hänen anteliaisuutensa armon, niin että hän tahtoo antaa parantumisensa, ei majesteettinsa yhdenmukaisen voiman mukaan, vaan sen uskon mitan mukaan, jossa hän löytää jokaisen, tai sen mukaan, miten hän itse on sen kullekin antanut. Sillä kun eräs uskoi, että hänen spitaalinsa parantamiseen riitti yksin Kristuksen tahto, Hän paransi hänet pelkällä tahtonsa suostumuksella sanoen: ”Minä tahdon, tule puhtaaksi.” Hän sanoi: ”Minä tahdon, tule puhtaaksi.” Kun toinen rukoili, että Hän tulisi ja herättäisi hänen kuolleen tyttärensä henkiin laskemalla kätensä tämän päälle, Hän astui hänen taloonsa, kuten hän oli toivonut, ja myönsi, mitä häneltä pyydettiin. Kun toinen uskoi, että hänen pelastuksensa kannalta olennainen riippui Hänen käskystään, ja vastasi: Hän sanoi: ”Sano vain sana, niin palvelijani paranee”, ja Hän palautti löystyneet raajat entiseen voimaansa sanan voimalla sanoen: ”Mene vain, ja niin kuin olet uskonut, niin tapahtukoon sinulle.” Muille, jotka toivoivat parannusta hänen helmensä kosketuksesta, hän antoi runsaita parantumisen lahjoja. Joillekin Hän antoi pyydettäessä lääkkeitä heidän sairauksiinsa. Toisille Hän antoi parantumisen keinot pyytämättä: toisia Hän kehotti toivomaan sanoen: ”haluatko tulla täysin terveeksi?”; toiselle hän toi apua oma-aloitteisesti, kun he olivat toivottomia. Joidenkin toiveet Hän selvitti ennen kuin hän tyydytti heidän tarpeensa sanoen: ”Mitä te haluatte, että minä tekisin teille?” Hän kysyi: ‘Mitä te haluatte, että minä tekisin teille?’. Eräälle toiselle, joka ei tiennyt tietä saadakseen haluamansa, Hän osoitti sen ystävällisyydellään sanoen: ”Jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden.” ”Jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden.” Joidenkin keskuudessa Hän vuodatti niin runsaasti parannustensa voimallisia tekoja, että evankelista sanoo heistä: ”Ja hän paransi kaikki heidän sairaansa.” Mutta toisten keskuudessa Kristuksen hyväntekeväisyyden mittaamaton syvyys oli niin tukossa, että sanottiin: ”Eikä Jeesus voinut tehdä siellä mitään voimallisia tekoja heidän epäuskonsa vuoksi.” Ja niin Jumalan anteliaisuus todella muotoutuu ihmisen uskon kyvyn mukaan, niin että yhdelle sanotaan: ”Sinun uskosi mukaan sinulle tapahtukoon”, ja toiselle: ”Mene tiehesi, ja niin kuin olet uskonut, niin tapahtukoon sinulle”; toiselle: ‘Tapahtukoon sinulle sen mukaan kuin tahdot’, ja taas toiselle: ”Sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi.”

LUKU 16. Jumalan Kasvoista; siitä, että ne ylittävät inhimillisen uskon ahtaat rajat

MUTTA älköön kukaan kuvitelko, että olemme tuoneet nämä esimerkit esiin yrittäessämme osoittaa, että pääosa pelastuksestamme riippuu uskostamme, joidenkin sellaisten profaanin käsityksen mukaan, jotka antavat kaiken vapaan tahdon varaan ja väittävät, että Jumalan armo jaetaan kunkin ihmisen aavistuksen mukaan: Mutta me vakuutamme selvästi ehdotonta käsitystämme siitä, että Jumalan armo on ylenpalttinen ja ylittää joskus ihmisen uskonpuutteen asettamat ahtaat rajat. Ja näin tapahtui, kuten muistamme, evankeliumissa esiintyvän hallitsijan tapauksessa, joka, koska hän uskoi, että hänen poikansa oli helpompi parantaa sairaana kuin herättää kuolleena, rukoili Herraa tulemaan heti ja sanoi: Ja vaikka Kristus moitti hänen uskonpuutteitaan näillä sanoilla: ”Herra, tule alas, ennen kuin lapseni kuolee!”: ”Ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä, te ette usko”, hän ei kuitenkaan osoittanut jumaluutensa armoa suhteessa hänen uskonsa heikkouteen eikä karkottanut kuumeen tappavaa tautia ruumiillisella läsnäolollaan, kuten mies uskoi, vaan voimansa sanalla, sanoen: ”Mene vain, poikasi elää.” Hän sanoi: ”Mene, poikasi elää.” Ja luemme myös, että Herra vuodatti tämän armon ylenpalttisen määrän halvaantuneen parantamisen yhteydessä, kun hän, vaikka hän pyysi vain parantumista heikkoudesta, jonka vuoksi hänen ruumiinsa oli uupunut, toi ensin sielulle terveyden: ”Poika, ole iloinen, sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi.” ”Poika, ole iloinen, sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi.” Sen jälkeen, kun kirjanoppineet eivät uskoneet, että hän voisi antaa ihmisten synnit anteeksi, hän heidän epäuskonsa hämmentääkseen vapautti sanansa voimalla miehen raajan ja lopetti hänen halvaantumisensa sanomalla: ”Miksi ajattelette pahaa sydämessänne? Onko helpompaa sanoa: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” vai sanoa: ”Nouse ja kävele”? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi, niin hän sanoo halvaantuneelle: Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.”” Ja samalla tavalla sen miehen tapauksessa, joka oli maannut kolmekymmentäkahdeksan vuotta lähellä lammikon reunaa ja toivonut parannusta veden liikuttelusta, Hän osoitti pyytämättä anteliaisuutensa ruhtinaallisen luonteen. Sillä halutessaan herättää hänet pelastavaan parannuskeinoon Hän oli sanonut hänelle: ”tahdotko tulla terveeksi?”, ja kun mies valitti inhimillisen avun puutettaan ja sanoi: ”Minulla ei ole ketään, joka laskisi minut lammikkoon, kun vesi on levotonta”, Herra armahti säälistä hänen epäuskonsa ja tietämättömyytensä ja palautti hänet entiseen terveyteensä, ei sillä tavalla, jota hän odotti, vaan sillä tavalla, jonka hän itse tahtoi, sanoen: ”Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Hän sanoi: ”Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Ja mikä ihme, jos nämä teot kerrotaan Herran voimasta, kun jumalallinen armo on todella tehnyt samanlaisia tekoja palvelijoidensa kautta! Sillä kun Pietari ja Johannes temppeliin tullessaan pyysivät almua, kun mies, joka oli äitinsä kohdusta asti rampa eikä tiennyt, miten kävellä, he eivät antaneet hänelle niitä kurjia kolikoita, joita sairas pyysi, vaan voiman kävellä, ja kun hän odotti vain pienintä lahjaa lohdutukseksi, he rikastuttivat häntä odottamattomalla terveyden palkinnolla, kuten Pietari sanoi: ”Hopeaa ja kultaa minulla ei ole; mutta sen, mitä minulla on, minä annan sinulle. Nasaretilaisen Jeesuksen Kristuksen nimessä, nouse ja kävele.”

LUKU 17.Jumalan tutkimattomasta kaitselmuksesta

Noiden tapausten kautta, jotka olemme siis tuoneet esiin evankeliumin pöytäkirjoista, voimme hyvin selvästi havaita, että Jumala tuo pelastuksen ihmiskunnalle moninaisilla ja lukemattomilla menetelmillä ja tutkimattomilla tavoilla, ja että Hän yllyttää joidenkin, jotka jo sitä kaipaavat ja janoavat, kulkua suurempaan kiihkoon, kun taas joidenkin Hän pakottaa jopa vastoin tahtoaan vastustamaan ja vastustamaan sitä. Ja että Hän antaa kerran apuaan niiden asioiden täyttymiseksi, joita Hän näkee meidän haluavan parhaaksemme, kun taas toisena aikana Hän panee meihin pyhän halun alkeet ja antaa sekä hyvän työn aloittamisen että siinä pysyvyyden. Niinpä rukouksissamme julistamme Jumalaa paitsi suojelijaksemme ja pelastajaksemme, myös itse asiassa auttajaksemme ja tukijaksemme. Sillä kun Hän ensin kutsuu meidät luokseen ja vetää meidät kohti pelastusta, kun olemme vielä tietämättömiä ja haluttomia, Hän on suojelijamme ja pelastajamme, mutta kun Hänellä on tapana tuoda meille apua ja ottaa vastaan ja puolustaa niitä, jotka pakenevat Hänen luokseen turvaa etsiessään, Häntä kutsutaan meidän suojelijaksemme ja turvapaikaksemme. Lopuksi siunattu apostoli, kun hän pyörii mielessään tätä Jumalan kaitselmuksen moninaista antoisuutta nähdessään, että hän on joutunut johonkin Jumalan hyvyyden valtavaan ja rajattomaan valtamereen, huudahtaa: ”Oi Jumalan viisauden ja tiedon rikkauksien syvyys! Kuinka käsittämättömiä ovatkaan Jumalan tuomiot ja Hänen tiensä, joita ei voi selvittää! Sillä kuka on tuntenut Herran mielen?” Joka sitten kuvittelee voivansa inhimillisellä järjellä kartoittaa tuon käsittämättömän syvyyden, yrittää selittää sen tiedon aiheuttaman hämmästyksen, josta tuo suuri ja mahtava pakanoiden opettaja oli kauhuissaan. Sillä jos joku luulee, että hän voi joko käsittää mielessään tai keskustella tyhjentävästi Jumalan säätyläisyydestä, jonka kautta hän vaikuttaa ihmisissä pelastuksen, hän varmasti kyseenalaistaa apostolin sanojen totuuden ja väittää epäpyhällä julkeudella, että hänen tuomioitaan voidaan tutkia ja hänen teitään tutkia. Tätä Jumalan kaitselmusta ja rakkautta, jonka Herra väsymättömässä hyvyydessään antaa meille osoittaa, hän siis vertaa kiltin äidin hellyttävimpään sydämeen, koska hän haluaa ilmaista sen inhimillisen kiintymyksen kuvalla, eikä löydä luoduistaan sellaista rakkauden tunnetta, johon hän voisi sitä paremmin verrata. Ja Hän käyttää tätä esimerkkiä, koska ihmisluonnosta ei löydy mitään rakkaampaa, sanoen: ”Voiko äiti unohtaa lapsensa, niin ettei hän armahtaisi kohtunsa poikaa?”. Mutta tyytymättä tähän vertailuun Hän menee heti sitä pidemmälle ja lisää nämä sanat: ”Ja vaikka hän unohtaisi, minä en kuitenkaan unohda sinua.”

LUKU 18. Isien päätös siitä, että vapaa tahto ei riitä ihmisen pelastamiseen

JA tästä päättelevät selvästi ne, jotka eivät ole johdatetut höpöttävistä sanoista vaan kokemuksesta, mittaavat armon suuruuden ja ihmisen tahdon mitättömät rajat, että ”kilpajuoksu ei ole nopeinta eikä taistelu väkevää varten, ei ruoka viisasta varten, ei rikkaudet viisasta varten eikä armo oppineita varten”, vaan että ”kaiken tämän tekee yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin ihmiselle erikseen, niin kuin hän tahtoo.” Tämä Henki ei ole vain yksi ja sama. ” Ja siksi ei mikään epäilevä usko, vaan kokemus, johon voi (niin sanoakseni) tarttua, todistaa, että Jumala, kaiken Isä, vaikuttaa välinpitämättömästi kaiken kaikissa, kuten apostoli sanoo, niin kuin joku mitä ystävällisin isä ja mitä hyväntahtoisin lääkäri; ja että nyt Hän panee meihin pelastuksen alkeet ja antaa kullekin hänen vapaan tahtonsa mukaisen innon; ja nyt hän antaa työn suorittamisen ja hyvyyden täydellistämisen; ja nyt pelastaa ihmisiä jopa vastoin heidän tahtoaan ja tietämättään lähellä olevasta turmiosta ja syöksystä pää edellä; ja nyt antaa heille tilaisuuksia ja mahdollisuuksia pelastukseen ja torjuu pää edellä ja väkivaltaisesti hyökkääviä päämääriä, jotka toisivat kuoleman; ja auttaa joitakin, jotka ovat jo valmiiksi halukkaita ja juoksevia, kun taas toisia, jotka ovat haluttomia ja vastahakoisia, Hän vetää puoleensa ja pakottaa heidät hyvään tahtoon. Mutta sitä, että kun emme aina vastusta tai pysymme sitkeästi haluttomina, Jumala antaa meille kaiken ja että pääosa pelastuksestamme ei ole omien tekojemme ansioiden vaan taivaallisen armon ansiota, opettavat meille näin Herran itsensä sanat: ”Ja te muistatte teitänne ja kaikkia pahoja tekojanne, joilla olette saastuttaneet itsenne, ja te suututte itsellenne omien silmienne edessä kaikista pahoista teoistanne, joita olette tehneet. Ja te tulette tietämään, että minä olen Herra, kun olen tehnyt teille hyvää oman nimeni tähden, en teidän pahojen teittenne ja pahojen tekojenne mukaan, te Israelin heimo.” Ja siksi kaikki katoliset isät, jotka ovat opettaneet sydämen täydellisyyttä, eivät tyhjillä sanakiistoilla vaan teoilla ja teoilla, ovat vahvistaneet, että jumalallisen lahjan ensimmäinen vaihe on se, että jokainen ihminen syttyy kaiken hyvän halusta, mutta niin, että vapaan tahdon valinta on avoin kummallekin osapuolelle: ja että toinen vaihe jumalallisessa armossa on se, että edellä mainittuja hyveiden harjoituksia voidaan suorittaa, mutta siten, että tahdon mahdollisuudet eivät tuhoudu: kolmas vaihe kuuluu myös Jumalan lahjoihin, jotta se voidaan pitää kiinni jo hankitun hyvyyden pysyvyydellä ja siten, että vapaus ei luovu ja koe orjuutta. Sillä kaikkien Jumala on pidettävä vaikuttamassa kaikissa, jotta hän yllyttäisi, suojelisi ja vahvistaisi, mutta ei ottaisi pois tahdon vapautta, jonka hän itse on kerran antanut. Jos kuitenkin jokin ihmisen argumentoinnin ja päättelyn hienovaraisempi johtopäätös näyttää olevan tätä tulkintaa vastaan, sitä on pikemminkin vältettävä kuin tuotava esiin uskon tuhoamiseksi (sillä emme saa uskoa ymmärryksestä, vaan ymmärrystä uskosta, kuten kirjoitettu on: ”Ellette usko, ette ymmärrä”), sillä sitä, miten Jumala vaikuttaa meissä kaiken ja silti kaikki voidaan lukea vapaan tahdon syyksi, ei ihmisen mieli ja järki voi täysin käsittää. Tämän ruoan vahvistamana autuas Kaeremon esti meitä tuntemasta niin vaikean matkan vaivaa.

XIV ABBA NESTEROSIN ENSIMMÄINEN KESKUSTELU

HENGELLISESTÄ TIEDOSTA

LUKU 1.Abba Nesterosin sanat uskonnollisesta tiedosta

Lupauksemme ja kurssimme järjestys vaatii, että seuraisi abba Nesterosin opetusta, joka oli kaikin puolin erinomainen ja mitä suurimman tietämyksen omaava mies; kun hän näki, että olimme merkinneet muistiin joitakin Pyhän Kirjoituksen kohtia ja halusimme ymmärtää niitä, hän puhutteli meitä näillä sanoilla. Tässä maailmassa on tosiaankin monenlaista tietoa, sillä niitä on yhtä paljon kuin taiteita ja tieteitä. Mutta vaikka kaikki ovatkin joko täysin hyödyttömiä tai vain tämänhetkisen elämän hyödyksi, ei kuitenkaan ole mitään sellaista, jonka oppimiseen ei olisi oma järjestelmänsä ja metodinsa, jonka avulla sitä etsivät voivat sen käsittää. Jos siis noita taiteita ohjaavat tietyt erityiset säännöt niiden julkaisemiseksi, kuinka paljon enemmän riippuvainen kiinteästä järjestyksestä ja suunnitelmasta on uskontomme järjestelmä ja ilmaisu, joka tähtää näkymättömien mysteerien salaisuuksien tutkimiseen ja joka ei tavoittele mitään nykyistä voittoa vaan ikuista palkkaa. Ja tieto tästä on kaksitahoinen: ensinnäkin praktiki, eli käytännöllinen, joka syntyy moraalin parantumisen ja virheistä puhdistumisen kautta; toiseksi theoritiki, joka koostuu jumalallisten asioiden mietiskelystä ja kaikkein pyhimpien ajatusten tuntemisesta.

LUKU 2. Hengellisten asioiden tuntemuksen saavuttaminen

KUKA tahansa, joka sitten haluaa päästä tähän teoreettiseen tietoon, joutuu ensin tavoittelemaan kaikin voimin ja päämäärin käytännöllistä tietoa. Sillä tämä käytännöllinen tieto voidaan hankkia ilman teoreettista, mutta teoreettista tietoa ei voi mitenkään hankkia ilman käytännöllistä. Sillä on olemassa tiettyjä vaiheita, jotka ovat niin selvät ja järjestetyt niin, että ihmisen nöyryys voi nousta korkealle; ja jos nämä vuorotellen seuraavat toisiaan siinä järjestyksessä, josta olemme puhuneet, ihminen voi saavuttaa sellaisen korkeuden, johon hän ei voisi lentää, jos ensimmäinen askel puuttuisi. Turhaan siis pyrkii Jumalan näkyyn se, joka ei kaihda syntien tahroja: ”Sillä Jumalan henki vihaa petosta eikä asu ruumiissa, joka on syntien alainen.”

LUKU 3.Kuinka käytännön täydellisyys riippuu kaksinkertaisesta järjestelmästä

MUTTA tämä käytännön täydellisyys riippuu kaksinkertaisesta järjestelmästä; sillä sen ensimmäinen menetelmä on kaikkien vikojen luonteen ja niiden parantamistavan tunteminen. Sen toinen menetelmä on löytää hyveiden järjestys ja muokata mielemme niiden täydellisyyden avulla niin, että se on niille kuuliainen, ei niin kuin se olisi pakotettu ja alistettu jollekin raivokkaalle vallanpitäjälle, vaan niin kuin se iloitsisi luonnollisesta hyvyydestään, kukoistaisi siitä ja kiipeäisi tuota jyrkkää ja kapeaa tietä todellisen mielihyvän vallassa. Sillä millä tavoin voi ihminen, joka ei ole onnistunut ymmärtämään omien vikojensa luonnetta eikä ole yrittänyt poistaa niitä, saada ymmärrystä hyveistä, mikä on käytännön harjoittelun toinen vaihe, tai henkisten ja taivaallisten asioiden salaisuuksista, jotka ovat teoreettisen tiedon korkeammassa vaiheessa? Sillä väistämättä väitetään, että se ei voi edetä korkeammalle, joka ei ole ylittänyt alempia korkeuksia, ja vielä vähemmän se voi ymmärtää niitä asioita, jotka ovat ulkopuolella, jos se ei ole onnistunut ymmärtämään sitä, mikä on hänen käsityskykynsä sisällä. Mutta teidän tulisi tietää, että meidän on ponnisteltava ponnisteluissamme kaksitahoisesti; sekä paheiden karkottamiseksi että hyveiden saavuttamiseksi. Emmekä tätä saa selville omista arvauksistamme, vaan sen sanat opettavat meille Hänet, joka yksin tuntee työnsä voiman ja menetelmän: ”Katso”, Hän sanoo: ”Minä olen tänä päivänä asettanut sinut kansojen ja valtakuntien valtaan, juurruttamaan ja repimään, hävittämään ja tuhoamaan, rakentamaan ja istuttamaan.” Hän huomauttaa, että haitallisista asioista eroon pääsemiseksi tarvitaan neljä asiaa, nimittäin juurruttaminen, maahan repiminen, tuhlaaminen ja tuhoaminen; mutta sen suorittamiseksi, mikä on hyvää, ja sen hankkimiseksi, mikä kuuluu vanhurskauteen, ainoastaan rakentaminen ja istuttaminen. Siitä on täysin selvää, että on vaikeampaa repiä ja hävittää ruumiin ja sielun paatuneita intohimoja kuin ottaa käyttöön ja istuttaa hengellisiä hyveitä.

LUKU 4. Miten käytännön elämä jakautuu moniin eri ammatteihin ja kiinnostuksen kohteisiin

TÄMÄ käytännön elämä siis, joka, kuten sanottu, perustuu kaksinkertaiseen järjestelmään, jakautuu monien eri ammattien ja etujen kesken. Sillä jotkut tekevät koko tarkoituksekseen pyrkiä ankkurin salaisuuteen ja sydämen puhtauteen, niin kuin tiedämme, että menneisyydessä Elia ja Elisa ja meidän päivinämme autuas Antonius ja muut, jotka seurasivat samaa päämäärää, liittyivät kaikkein läheisimmin Jumalaan yksinäisyyden hiljaisuuden kautta. Jotkut ovat antaneet kaikki ponnistuksensa ja etunsa veljien järjestelmälle ja kinobiuan valvovalle hoidolle; kuten muistamme, että äskettäin abba Johannes, joka johti suurta luostaria Thmuis’n kaupungin läheisyydessä, ja eräät muut samankaltaisia ansioita omaavat miehet olivat huomattavia apostolien merkeissä. Jotkut iloitsevat vieraanvaraisuuden ja vastaanoton ystävällisestä palveluksesta, jolla aikoinaan patriarkka Aabraham ja Loot ilahduttivat Herraa, ja äskettäin autuas Makarius, mies, jolla oli ainutlaatuista kohteliaisuutta ja kärsivällisyyttä ja joka johti vieraanvaraisuutta Aleksandriassa niin, ettei häntä pidetty yhtään huonompana kuin ketään niistä, jotka tähtäsivät erämaahan vetäytymiseen. Toiset valitsevat sairaiden hoidon, toiset omistautuvat esirukoukselle, jota uhrataan sorrettujen ja kärsivien puolesta, tai he antautuvat opettamiseen tai antavat almuja köyhille ja kukoistavat rakkautensa ja hyvyytensä ansiosta erinomaisten ja maineikkaiden miesten joukossa.

LUKU 5. Pysymisestä valitulla linjalla

SEN vuoksi on hyvä ja hyödyllistä, että kukin pyrkii kaikin voimin ja päämäärin saavuttamaan täydellisyyden siinä työssä, joka on aloitettu, sen linjan mukaan, jonka hän on valinnut saamansa armon mukaisesti; ja samalla kun hän ylistää ja ihailee toisten hyveellisyyttä, olla poikkeamatta omalta linjaltaan, jonka hän on lopullisesti valinnut, koska hän tietää, että, kuten apostoli sanoo, kirkon ruumis on tosin yksi, mutta jäseniä on monta, ja että sillä on ”lahjoja, jotka eroavat sen armon mukaan, joka meille on annettu.” Tämä tarkoittaa, että kirkon ruumis on yksi, mutta sen jäseniä on monta, joko profetoiminen, uskon osuuden mukaan, joko viranhoito, palveluksessa, tai se, joka opettaa, opissa, tai se, joka kehottaa, kehotuksessa, se, joka antaa, yksinkertaisuudessa, se, joka hallitsee, varovaisuudessa, se, joka osoittaa laupeutta, iloisuudessa.”. ” Sillä yksikään jäsen ei voi vaatia toisten jäsenten virkoja, sillä silmät eivät voi suorittaa käsien tehtäviä eivätkä sieraimet korvien tehtäviä. Niinpä kaikki eivät ole apostoleja, kaikki eivät ole profeettoja, kaikki eivät ole lääkäreitä, kaikilla ei ole parantamisen lahjoja, kaikki eivät puhu kielillä, kaikki eivät tulkitse.

LUKU 6. Kuinka heikkoja on helppo liikuttaa

Ne, jotka eivät vielä ole vakiintuneet valitsemalleen linjalle, innostuvat usein, kun he kuulevat joidenkin ylistävän erilaisia etuja ja hyveitä, niin paljon heidän ylistyksestään, että he yrittävät heti jäljitellä heidän tapaansa; ja tässä inhimillinen heikkous kuluttaa ponnistelunsa varmasti turhaan. On nimittäin mahdottomuus, että yksi ja sama ihminen voisi samanaikaisesti kunnostautua kaikissa edellä luettelemissani hyvissä teoissa. Ja jos joku pyrkii yhtä lailla vaikuttamaan niihin kaikkiin, hän päätyy melko varmasti tähän, nimittäin siihen, että vaikka hän tavoittelee niitä kaikkia, hän ei onnistu perusteellisesti missään niistä, ja hän menettää enemmän kuin voittaa tästä vaihtelusta ja siirtelystä. Sillä monilla tavoilla ihmiset etenevät kohti Jumalaa, ja niinpä jokaisen ihmisen tulisi saattaa loppuun se, jonka hän on kerran päättänyt, eikä koskaan muuttaa tarkoituksensa suuntaa, jotta hän olisi täydellinen, olipa elämänsä suunta mikä tahansa.

LUKU 7. Esimerkki siveydestä, joka opettaa meille, ettei kaikkien ihmisten tulisi tavoitella kaikkia asioita

Sillä sen menetyksen lisäksi, jonka sanoimme, että munkki, joka haluaa kevytmielisyydessään siirtyä yhdestä harrastuksesta toiseen, kärsii kuolemanvaaraa, joka tästä aiheutuu, koska toisinaan asiat, jotka jotkut ovat tehneet oikein, otetaan väärin perustein toisille esimerkkinä, ja asiat, jotka ovat osoittautuneet joillekin hyviksi, havaitaan toisille vahingollisiksi. Esimerkkinä mainittakoon, että ikään kuin joku haluaisi jäljitellä sen miehen hyvää tekoa, jota abbedissa Johannes tapaa tuoda esiin, ei kuitenkaan jäljitelläkseen häntä, vaan yksinkertaisesti ihaillakseen häntä; sillä eräs tuli edellä mainitun vanhan miehen luokse maallisissa vaatteissa, ja kun hän oli tuonut hänelle satonsa ensimmäisiä hedelmiä, hän löysi sieltä jonkun, joka oli mitä raivokkaimman paholaisen riivaama. Ja vaikka tämä halveksi abba Johanneksen kehotuksia ja käskyjä ja vannoi, ettei koskaan hänen käskystään lähtisi pois ruumiista, jonka hän oli miehittänyt, hän kuitenkin kauhistui tämän toisen tuloa ja lähti pois lausuen nöyrimmin hänen nimensä. Vanhus ei yhtään ihmetellyt hänen niin ilmeistä armoaan ja hämmästyi häntä sitäkin enemmän, koska näki, että hänellä oli maallinen asu, ja alkoi siksi kysellä häneltä tarkkaan hänen elämäntapaansa ja harrastustaan. Ja kun tämä vastasi, että hän asui maailmassa ja oli sidottu avioliiton siteillä, autuas Johannes mietti mielessään hänen hyveellisyytensä ja armonsa suuruutta ja tiedusteli vielä tarkemmin, mikä hänen elämäntapansa mahtaisi olla. Hän ilmoitti olevansa maalainen ja hankkivansa ravintonsa jokapäiväisellä käsityöllään eikä tiennyt itsessään olevan mitään muuta hyvää kuin se, että hän ei koskaan lähtenyt aamulla peltotöihin eikä tullut illalla kotiin kiittämättä kirkossa jokapäiväisestä ravinnostaan Jumalaa, joka sen antoi; Hän ei ollut koskaan käyttänyt yhtään satoaan uhraamatta ensin Jumalalle sen ensihedelmiä ja kymmenyksiä, eikä hän ollut koskaan ajanut härkiään toisen sadon yli ilman, että hän olisi ensin antanut niille kuonokopan, jotta hänen lähimmäisensä ei kärsisi pienintäkään vahinkoa hänen huolimattomuudestaan. Ja kun nämä seikat eivät tuntuneet abba Johanneksesta riittäviltä hankkimaan sellaista armoa kuin se, jolla hän näki hänet varustetun, ja hän tiedusteli häneltä ja tutki, mikä oli se, mikä voisi liittyä tällaisen armon ansioihin, sai hänet kunnioittaen tällaista huolestunutta tiedustelua tunnustamaan seuraavaa, kun hän halusi munkiksi, hänet oli pakotettu väkisin ja vanhempiensa käskystä kaksitoista vuotta aikaisemmin ottamaan vaimo, jota hän, ilman että kukaan siihen päivään mennessä olisi tiennyt siitä, oli pitänyt neitsyenä sisarensa sijasta. Ja kun vanha mies kuuli tämän, hänet valtasi niin suuri ihailu, että hän ilmoitti julkisesti tämän läsnä ollessa, ettei syyttä, että paholainen, joka oli itse halveksinut häntä, voinut kestää tämän miehen läsnäoloa, jonka hyveellisyyttä hän itse ei vain nuoruutensa kiihkeydessä, vaan ei uskaltaisi vielä nytkään tavoitella vaarantamatta siveyttään. Ja vaikka abba Johannes kertoisi tätä tarinaa suurella ihailulla, hän ei kuitenkaan koskaan kehottanut ketään munkkia kokeilemaan tätä suunnitelmaa, sillä hän tiesi, että monet asiat, joita jotkut tekevät oikein, saattavat muut, jotka niitä jäljittelevät, suureen vaaraan, ja että kaikki eivät voi kokeilla sitä, minkä Herra on antanut harvoille erityisellä lahjalla.

LUKU 8. Hengellisestä tiedosta

MUTTA palatakseni sen tiedon selittämiseen, josta puheemme sai alkunsa. Niinpä, kuten edellä sanoimme, käytännön tieto jakautuu moniin aiheisiin ja kiinnostuksenkohteisiin, mutta teoreettinen on jaettu kahteen osaan, nimittäin historialliseen tulkintaan ja hengelliseen järkeen. Siitä myös Salomo, kun hän oli tiivistänyt kirkon moninaisen armon, lisäsi: ”sillä kaikki, jotka ovat hänen kanssaan, on puettu kaksinkertaisiin vaatteisiin”. Mutta hengellisessä tiedossa on kolme lajia, tropologinen, allegorinen ja anagoginen, joista luemme Sananlaskuissa seuraavaa: ”Mutta kuvailkaa te näitä asioita itsellenne kolmella tavalla sydämenne laajuuden mukaan.” Niinpä historia käsittää menneiden ja näkyvien asioiden tuntemisen, kuten apostoli toistaa näin: ”Sillä kirjoitettu on, että Aabrahamilla oli kaksi poikaa, toinen orjattaresta, toinen vapaasta; mutta se, joka oli orjattaresta, oli syntynyt lihan mukaan, mutta se, joka oli vapaasta, oli syntynyt lupauksen mukaan.” Mutta allegoriaan kuuluu se, mitä seuraa, sillä sen, mitä todella tapahtui, sanotaan ennakoivan jonkin mysteerin muotoa: ”Sillä nämä”, sanoo hän, ”ovat ne kaksi liittoa, toinen Siinain vuorelta, joka sukupuolittuu orjuuteen, joka on Agar. Sillä Siinai on vuori Arabiassa, jota verrataan Jerusalemiin, joka nyt on ja on orjuudessa lapsineen.” Mutta anagoginen merkitys nousee hengellisistä salaisuuksista jopa vielä ylevämpiin ja pyhimpiin taivaan salaisuuksiin, ja apostoli liittää sen näihin sanoihin: ”Mutta Jerusalem, joka on ylhäällä, on vapaa, joka on meidän äitimme. Sillä kirjoitettu on: ”Iloitse, sinä hedelmätön, joka et synnytä, puhkea ja itke, sinä, joka et synnytä, sillä aution lapsia on paljon enemmän kuin sen, jolla on aviomies.” Tropologinen merkitys on moraalinen selitys, joka liittyy elämän parantamiseen ja käytännölliseen opetukseen, ikään kuin ymmärtäisimme näillä kahdella liitolla käytännöllistä ja teoreettista opetusta, tai joka tapauksessa ikään kuin haluaisimme ottaa Jerusalemin tai Siionin ihmisen sieluksi, tämän mukaan: ”Ylistä Herraa, Jerusalem, ylistä Jumalaasi, Siion”. Ja näin nämä neljä aiemmin mainittua lukua sulautuvat, jos haluamme, yhteen aiheeseen, niin että yksi ja sama Jerusalem voidaan ottaa neljässä merkityksessä: historiallisesti juutalaisten kaupunkina, allegorisesti Kristuksen kirkkona, anagogisesti Jumalan taivaallisena kaupunkina, ”joka on meidän kaikkien äiti”, tropologisesti ihmisen sieluna, joka on usein tämän otsikon alla Herran ylistyksen tai moitteen kohteena. Näistä neljästä tulkintatavasta siunattu apostoli puhuu seuraavasti: ”Mutta nyt, veljet, jos minä tulen luoksenne kielillä puhuen, mitä hyötyä minusta on teille, ellen puhu teille joko ilmestyksen tai tiedon tai profetian tai opin kautta?”. Sillä ”ilmestys” kuuluu allegoriaan, jossa se, mikä on kätketty historiallisen kertomuksen alle, paljastuu sen hengellisessä merkityksessä ja tulkinnassa, kuten esimerkiksi jos yrittäisimme selittää, kuinka ”kaikki meidän isämme olivat pilven alla ja kaikki kastettiin Moosekselle pilvessä ja meressä” ja kuinka he ”kaikki söivät samaa hengellistä ruokaa ja joivat samaa hengellistä juomaa kalliosta, joka seurasi heitä”. Mutta kallio oli Kristus”. Ja tämä selitys, jossa verrataan Kristuksen ruumiin ja veren kuvaa, jonka me saamme päivittäin, sisältää allegorisen merkityksen. Mutta se tieto, jonka apostoli samalla tavalla mainitsee, on tropologinen, sillä sen avulla voimme huolellisella tutkimuksella nähdä kaikista asioista, jotka liittyvät käytännölliseen erotteluun, ovatko ne hyödyllisiä ja hyviä, kuten tässä tapauksessa, kun meitä kehotetaan arvioimaan itsestämme, ”onko sopivaa naiselle rukoilla Jumalaa pää peittämättömänä”. Ja tämä järjestelmä sisältää, kuten sanottu, moraalisen merkityksen. Niinpä ”profetia”, jonka apostoli asettaa kolmanteen kohtaan, viittaa anagogiseen merkitykseen, jolla sanoja sovelletaan tuleviin ja näkymättömiin asioihin, kuten tässä: ”Mutta me emme tahdo, veljet, että te olisitte tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat, ettette olisi surullisia niin kuin muutkin, joilla ei ole toivoa. Sillä jos me uskomme, että Kristus on kuollut ja noussut kuolleista, niin myös ne, jotka nukkuvat Jeesuksessa, Jumala tuo mukanaan.”. Sillä sen me sanomme teille Jumalan sanan kautta, että me, jotka olemme elossa Herran tullessa, emme estä niitä, jotka nukkuvat Kristuksessa, sillä Herra itse laskeutuu taivaasta huutamalla, arkkienkelin äänellä ja Jumalan pasuunalla, ja kuolleet Kristuksessa nousevat ylös ensimmäisinä.”” Minkälaisessa kehotuksessa tuodaan esiin anagogin hahmo. Mutta ”oppi” avaa yksinkertaisen historiallisen selityksen kulun, jonka alle ei sisälly enää salaista merkitystä, vaan se, mitä itse sanat ilmoittavat: kuten tässä kohdassa: ”Sillä minä olen teille ensiksi antanut sen, minkä minäkin olen saanut, että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan, että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, ja että hänet on nähnyt Keefas” ja: ”Jumala lähetti Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi tulleen, lunastamaan ne, jotka olivat lain alaisia”; tai tämä: ”Kuule, Israel, Herra Jumala on yksi Herra.”

LUKU 9. Kuinka käytännön tiedosta on edettävä hengelliseen

SITÄ varten, jos te haluatte päästä hengellisen tiedon valoon, ei väärällä tavalla tyhjänpäiväisen kerskailun vuoksi, vaan sen vuoksi, että teistä tulisi parempia ihmisiä, teidät sytytetään ensin kaipauksella sitä autuutta kohtaan, josta me luemme: ”autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”, jotta saavuttaisitte myös sen, josta enkeli sanoi Danielille: ‘Mutta ne, jotka ovat oppineet, loistavat kuin taivaanvahvuuden loiste, ja ne, jotka kääntävät monet vanhurskauteen, kuin tähdet iankaikkisesti’, ja toisessa profeetassa: ‘Mutta ne, jotka ovat oppineet, loistavat kuin taivaanvahvuuden loiste, ja ne, jotka kääntävät monet vanhurskauteen, kuin tähdet iankaikkisesti’: ”Valaistukaa tiedon valolla, kun vielä on aikaa.” Ja pitäkää siis yllä sitä ahkeruutta lukemisessa, jota teillä nähdäkseni on, ja pyrkikää kaikella innolla hankkimaan ensinnäkin perusteellinen käsitys käytännöllisestä, toisin sanoen eettisestä tiedosta. Sillä ilman sitä ei voida saavuttaa sitä teoreettista puhtautta, josta olemme puhuneet ja jonka vain ne, – jotka eivät ole täydellistyneet toisten heitä opettavien sanojen, vaan omien tekojensa erinomaisuuden kautta, – voivat saavuttaa palkinnoksi paljon vaivaa ja vaivannäköä nähneenä. Sillä koska he eivät saa tietämystään lain mietiskelystä vaan työnsä hedelmistä, he laulavat psalmistin kanssa: ”Sinun käskyistäsi minulla on ymmärrys”, ja voitettuaan kaikki intohimonsa he sanovat luottavaisin mielin: ”Minä laulan ja ymmärrän saastuttamattomalla tiellä.” Sillä se, joka ponnistelee saastuttamattomalla tavalla puhtaan sydämen kulussa, kun hän laulaa psalmia, ymmärtää sanat, jotka veisataan. Ja siksi, jos haluatte valmistaa sydämeenne hengellisen tiedon pyhän majan, puhdistakaa itsenne kaikkien syntien tahroista ja vapautukaa tämän maailman huolista. Sillä sielu, joka on edes vähäisessä määrin vallattu maallisista huolista, ei voi saada tiedon lahjaa tai tulla hengellisen tulkinnan kirjoittajaksi ja ahkeraksi pyhien asioiden lukijaksi. Ole siis ensinnäkin varovainen, ja erityisesti sinä, Johannes, koska nuorempi ikäsi edellyttää sinulta sitäkin enemmän varovaisuutta sen suhteen, mitä aion sanoa, – että määräisit huulillesi ehdottoman hiljaisuuden, jotta turha ylpeys ei tuhoaisi lukemisen innokkuuttasi ja tarkoituksesi ponnisteluja. Sillä tämä on ensimmäinen käytännöllinen askel kohti oppimista: ottaa vastaan kaikkien vanhimpien määräykset ja mielipiteet vilpittömin sydämin ja mykät huulet; ja tallettaa ne ahkerasti sydämeenne ja pyrkiä pikemminkin toteuttamaan kuin opettamaan niitä. Sillä opettamisesta kukoistaa kerskailun vaarallinen ylimielisyys, mutta suorittamisesta kukoistaa hengellisen tiedon hedelmä. Ja niinpä teidän ei pitäisi koskaan uskaltaa sanoa mitään vanhimpien kokouksessa, ellei jokin tietämättömyys, joka voisi olla vahingollista, tai asia, jonka tietäminen on tärkeää, saa teitä kysymään kysymystä; sillä jotkut, jotka ovat kerskakulutuksen paisuttamia, teeskentelevät kysyvänsä voidakseen todella esitellä tietoa, joka heillä on täydellisesti hallussaan. On nimittäin mahdotonta, että joku, joka ryhtyy lukemisen harrastamiseen ihmisten ylistyksen saamiseksi, saisi palkinnoksi todellisen tiedon lahjan. Sillä se, joka on sidottu tämän intohimon kahleisiin, on varmasti myös muiden vikojen ja erityisesti ylpeyden kahleissa; ja niinpä jos hän joutuu käytännön ja eettisen tiedon kohtaamisen vuoksi ymmälleen, hän ei varmasti saavuta sitä hengellistä tietoa, joka siitä kumpuaa. Olkaa siis kaikessa ”nopeita kuulemaan, mutta hitaita puhumaan”, jottei päällenne tule sitä, minkä Salomo on todennut: ”Jos näet miehen, joka on nopea puhumaan, niin tiedä, että on enemmän toivoa tyhmästä kuin hänestä; äläkä kuvittele opettaa kenellekään sanoilla sellaista, mitä et ole jo tehnyt teoilla.” Tämä on siis ”nopea kuulemaan, mutta hidas puhumaan”. Sillä Herramme opetti meille omalla esimerkillään, että meidän tulee noudattaa tätä järjestystä, sillä hänestä sanotaan: ”mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa.” Varokaa siis, ettette ryntää opettamaan ennen kuin teette, ja näin joudutte niiden joukkoon, joista Herra puhuu evankeliumissa opetuslapsilleen: ”Mitä he teille sanovat, sitä noudattakaa ja tehkää, mutta älkää heidän sanojensa mukaan, sillä he sanovat eivätkä tee. Mutta he sitovat raskaita ja raskaasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten harteille, mutta itse he eivät liikuta niitä yhdelläkään sormellaan.” Sillä jos sitä, joka ”rikkoo yhdenkin näistä käskyistä ja opettaa ihmisiä niin, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi”, siitä seuraa, että sitä, joka on uskaltanut halveksia monia ja suurempia käskyjä ja opettaa ihmisiä niin, ei varmasti pidetä vähäisimpänä taivasten valtakunnassa, vaan suurimpana helvetin rangaistuksessa. Ja sen tähden teidän on varottava, ettette joudu opettamaan niiden esimerkillä, jotka ovat saavuttaneet jonkinlaisen keskustelutaidon ja puhevalmiuden, ja koska he osaavat puhua tyylikkäästi ja täydellisesti siitä, mistä haluavat, heidän kuvitellaan omaavan hengellistä tietoa, niiden toimesta, jotka eivät osaa erottaa sen todellista voimaa ja luonnetta. On nimittäin eri asia, että on valmis kieli ja tyylikäs kielenkäyttö, ja aivan eri asia tunkeutua taivaallisten sanontojen sydämeen ja ytimeen ja katsoa sielun puhtaalla silmällä syviä ja kätkettyjä salaisuuksia; sillä tätä ei voi saavuttaa millään ihmisen oppineisuudella eikä tämän maailman tilalla, ainoastaan sielun puhtaudella, Pyhän Hengen valaistuksen avulla.

LUKU 10. Miten omaksua todellisen tiedon järjestelmä

SINUN on siis, jos haluat päästä käsiksi Raamatun todelliseen tietoon, pyrittävä ensin turvaamaan sydämen luja nöyryys, jotta se veisi sinut rakkauden täydellisyyden kautta eteenpäin, ei siihen tietoon, joka paisuttaa, vaan siihen, joka valaisee. Sillä epäpuhdas mieli ei voi saada hengellisen tiedon lahjaa. Ja siksi kaikella mahdollisella huolellisuudella välttäkää tätä, jottei lukemisen innostuksenne kautta teissä synny tiedon valoa eikä sitä pysyvää kirkkautta, joka on luvattu oppineisuudesta tulevan valon kautta, vaan ainoastaan turhasta ylimielisyydestä johtuvan tuhonne välineitä. Seuraavaksi teidän on kaikin keinoin pyrittävä pääsemään eroon kaikesta ahdistuksesta ja maallisista ajatuksista ja antauduttava ahkerasti tai pikemminkin jatkuvasti pyhälle lukemiselle, kunnes jatkuva mietiskely täyttää sydämenne ja muokkaa teidät niin sanoakseni sen kaltaiseksi, tehden siitä tavallaan todistuksen arkin, jonka sisällä on kaksi kivitaulua, ts. kahden testamentin jatkuva varmuus; ja kultainen astia, eli puhdas ja tahraton muisti, joka säilyttää jatkuvalla sitkeydellä siihen varastoidun mannan, eli hengellisen aistimuksen pysyvän ja taivaallisen makeuden ja enkelten leivän; lisäksi myös Aaronin sauva, eli Jeesuksen Kristuksen, meidän todellisen Ylimmäisen Pappimme, pelastava vaakuna, joka aina nousee nupulle kuolemattoman muistin tuoreudella. Sillä tämä on se sauva, joka Iisain juuresta katkaistuna kuoli ja kukoisti uudelleen elinvoimaisempana. Mutta kaikkia näitä vartioivat kaksi kerubia, toisin sanoen historiallisen ja hengellisen tiedon täyteys. Sillä Kerubit tarkoittavat tiedon paljoutta; ja nämä suojelevat jatkuvasti Jumalan armoistuinta, toisin sanoen sydämesi rauhaa, ja varjostavat sitä kaikilta hengellisen pahuuden hyökkäyksiltä. Ja näin sielusi ei vain siirry eteenpäin jumalallisen liiton arkkiin, vaan myös pappien valtakuntaan, ja koska se rikkoutumattoman puhtaudenrakkautensa ansiosta on ikään kuin uppoutunut hengellisiin opintoihin, se täyttää papeille annetun käskyn, jonka lain antaja on määrännyt seuraavasti: ”Ja hän ei saa poistua pyhäköstä, ettei hän saastuttaisi Jumalan pyhäkköä”, ts. hänen sydäntään, jossa Herra lupasi aina asua, sanoen: ”Minä asun heissä ja vaellan heidän keskellään”. Siksi koko Pyhien Kirjoitusten sarja olisi pidettävä ahkerasti muistissa ja toistettava lakkaamatta. Sillä tämä jatkuva mietiskely tuottaa meille kaksinkertaisen hedelmän: ensinnäkin sen, että niin kauan kuin mielen huomio on kiinnittynyt oppituntien lukemiseen ja valmisteluun, sitä ei voi mitenkään vangita pahojen ajatusten pauloihin; toiseksi sen, että ne asiat, joita on mietitty ja usein toistettu ja joita emme yrittäessämme painaa mieleen emme ole voineet ymmärtää, koska mieli oli tuolloin kiinnittynyt, voimme myöhemmin nähdä selvemmin, kun olemme vapaita kaikkien tekojen ja näkyjen aiheuttamista häiriötekijöistä ja varsinkin kun mietiskelemme niitä hiljaisuudessa yöllisessä mietiskelyssä. Niinpä kun olemme levossa ja ikään kuin uppoutuneet unen tainnoksiin, meille paljastuu sellaisten salaisimpien merkitysten ymmärtäminen, joista meillä ei valveilla ollessamme ollut etäisintäkään käsitystä.

LUKU 11.Pyhien kirjoitusten moninaisesta merkityksestä

MUTTA sitä mukaa kuin sielumme uudistuminen kasvaa tämän tutkimuksen avulla, myös pyhät kirjoitukset alkavat saada uusia kasvoja, ja pyhien merkitysten kauneus kasvaa jotenkin kasvumme myötä. Sillä niiden muoto on sovitettu ihmisen ymmärryksen kapasiteettiin, ja ne näyttävät lihallisille ihmisille maallisilta ja hengellisille jumalallisilta, niin että ne, joille se ennen näytti olevan sekaantunut paksuihin pilviin, eivät voi käsittää sen hienouksia eivätkä kestää sen valoa. Mutta jotta tämä, mihin pyrimme, kävisi jonkin verran selvemmäksi esimerkin avulla, riittää, että tuomme esiin yhden ainoan lainkohdan, jonka avulla voimme todistaa, että kaikkia taivaallisia käskyjä samoin kuin taivaallisia käskyjä sovelletaan ihmisiin meidän tilamme mittapuun mukaan. Sillä laissa on kirjoitettu: ”Älä tee aviorikosta.” Tätä noudattaa oikein kirjaimen yksinkertaisen merkityksen mukaan ihminen, joka on vielä pahojen intohimojen orjuudessa. Mutta sen, joka on jo luopunut näistä likaisista teoista ja epäpuhtaista kiintymyksistä, on noudatettava sitä hengessä, jotta hän luopuisi paitsi epäjumalien palvonnasta myös kaikesta pakanallisesta taikauskosta ja ennusmerkkien ja enteiden sekä kaikkien merkkien, päivien ja aikojen noudattamisesta, tai ettei hän ainakaan sotkeutuisi sanojen ja nimien arveluihin, jotka tuhoavat uskomme yksinkertaisuuden. Sillä tämänkaltaisesta haureudesta me luemme, että Jerusalem saastutettiin, koska se teki aviorikoksen ”jokaisella korkealla kukkulalla ja jokaisen vihreän puun alla”, jota Herra myös nuhteli profeetan kautta sanoen: ”Astrologit seisokoot nyt ja pelastakoot sinut, he, jotka katselevat tähtiä ja laskevat kuukausia, jotta he niistä kertoisivat, mitä sinulle on tuleva”, ja tästä haureudesta Herra myös toisaalla sanoo nuhdellessaan heitä: ”Haureuden henki eksytti heidät, ja he menivät huoraksi pois Jumalastaan.” Mutta sen, joka on hylännyt nämä molemmat huoruuden lajit, on vältettävä kolmatta lajia, joka sisältyy lain ja juutalaisuuden taikauskoihin, joista apostoli sanoo: ”Te noudatatte päiviä ja kuukausia ja aikoja ja vuosia”, ja uudelleen: Älkää koskeko, älkää maistako, älkää käsitelkö.” Eikä ole epäilystäkään siitä, että tämä sanotaan lain taikauskosta, johon se, joka on langennut, on varmasti lähtenyt huoraksi pois Kristuksesta eikä ole sen arvoinen kuulemaan tätä Apostolilta: ”Sillä minä olen kihlannut teidät yhdelle miehelle osoittaakseni teidät siveänä neitsyenä Kristukselle.” Mutta tämä, mikä seuraa, osoitetaan hänelle saman apostolin sanoilla: ”Mutta minä pelkään, ettei, niin kuin käärme viekkaudellaan eksytti Eevan, teidän mielenne turmeltuisi ja lankeaisi pois siitä yksinkertaisuudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” Mutta jos joku on välttynyt tämänkin haureuden epäpuhtaudelta, jää vielä neljäs, joka on tehty aviorikollisessa kanssakäymisessä harhaoppisen opetuksen kanssa. Siitäkin siunattu apostoli puhuu: ”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee murheellisia susia, jotka eivät säästele laumaa, ja teidän keskuudestanne nousee myös miehiä, jotka puhuvat vääryyksiä, niin että he eksyttävät opetuslapset perässään.” Mutta jos joku on onnistunut välttämään tämänkin, varokoon hän, ettei hän lankea hienovaraisemman synnin kautta huoruuden syyllisyyteen. Tarkoitan sitä, joka koostuu harhailevista ajatuksista, sillä jokainen ajatus, joka ei ole ainoastaan häpeällinen vaan jopa joutava ja joka poikkeaa kuinka pienessä määrin tahansa Jumalasta, on täydelliselle ihmiselle mitä törkein huoruus.

LUKU 12. Kysymys siitä, miten voimme saavuttaa tämän maailman huolten unohtamisen

Tämän jälkeen minua liikutti ensin salainen liikutus, ja sitten huokaisin syvästi ja sanoin: Kaikki nämä asiat, jotka olette esittäneet niin täydellisesti, ovat vaikuttaneet minuun vielä suuremmalla epätoivolla kuin mitä olin aiemmin kestänyt: sillä noiden yleisten sielun vangitsemisten lisäksi, joiden vuoksi en epäile, etteikö heikkoja ihmisiä lyötäisi ulkopuolelta, erityisenä esteenä pelastumiselle on se kirjallisuuden tuntemus, jonka olen ilmeisesti jo jossain määrin saavuttanut, ja jossa kotiopettajani ponnistelut tai huomioni jatkuvassa lukemisessa ovat niin heikentäneet minua, että nyt mieleni on täynnä runoilijoiden lauluja, niin että jopa rukouksen hetkellä se ajattelee niitä vähäpätöisiä satuja ja tarinoita taisteluista, joita se on varhaisimmasta lapsuudestaan lähtien saanut lapsuuden oppitunneillaan: Ja kun laulan psalmeja tai pyydän syntien anteeksiantoa, joko tunkeutuu sisään jokin tahaton muistelu runoista tai silmien eteen ilmestyy kuvia taistelevista sankareista, ja tällaisten haamujen mielikuvitus huijaa minua aina eikä salli sieluni pyrkiä näkemään tuonpuoleisia asioita, niin että siitä ei pääse eroon päivittäisillä valituksillani.

LUKU 13. Menetelmästä, jolla voimme poistaa kuonan muististamme

NESTEROS: Juuri tästä seikasta, josta sinulle kumpuaa äärimmäinen epätoivo puhdistuksesi suhteen, voi syntyä nopea ja tehokas parannuskeino, jos vain siirrät Hengen kirjoitusten lukemiseen ja niiden mietiskelyyn saman ahkeruuden ja vilpittömyyden, jota sanot osoittaneesi noissa maallisissa opinnoissasi. Sillä mielesi on varmasti noiden runojen parissa niin kauan, kunnes se hankkii samalla innolla ja ahkeruudella muita asioita, joita se voi pohtia, ja työskentelee hengellisten ja jumalallisten asioiden parissa hyödyttömien maallisten asioiden sijasta. Mutta kun nämä on perusteellisesti ja kokonaan käsitelty ja sitä on ravittu niillä, niin vähitellen entiset ajatukset voidaan karkottaa ja niistä voidaan päästä kokonaan eroon. Sillä ihmismieli ei voi tyhjentyä kaikista ajatuksista, ja niin kauan kuin se ei ole paneutunut hengellisiin asioihin, se on varmana, että sitä työllistää se, minkä se on oppinut kauan sitten. Sillä niin kauan kuin sillä ei ole mitään, mihin palata ja mitä harjoitella väsymättä, se palaa varmasti siihen, mitä se on oppinut lapsuudessa, ja ajattelee aina sitä, mitä se on omaksunut pitkän käytön ja mietiskelyn kautta. Jotta tämä hengellinen tieto siis vahvistuisi teissä kestävällä lujuudella ja jotta ette nauttisi siitä vain hetken aikaa kuten ne, jotka eivät vain kosketa sitä omilla ponnistuksillaan vaan jonkun toisen kertomana ja jotka, jos saan käyttää tätä ilmaisua, havaitsevat sen tuoksun ilmassa; vaan jotta se tallentuisi sydämeenne ja merkittäisiin siihen syvälle ja että se nähtäisiin ja käsiteltäisiin perusteellisesti, teidän on hyvä käyttää äärimmäistä huolellisuutta varmistaaksenne, että vaikka ehkä kuulisitte konferenssissa tuotettavan asioita, jotka tiedätte hyvin, ette suhtautuisi niihin halveksivasti ja halveksivasti, koska tiedätte ne jo ennestään, vaan että panisitte ne sydämeenne samalla innolla, jolla pelastuksen sanojen, joita me kaipaamme, pitäisi jatkuvasti vuodattaa korviimme tai niiden pitäisi koskaan lähteä huuliltamme. Sillä vaikka pyhien asioiden kertominen toistuu usein, niin mielessä, joka tuntee janoa todellisen tiedon perään, ei kyllästyminen 907 koskaan synnytä inhoa, vaan koska se ottaa sen joka päivä vastaan ikään kuin se olisi jotain uutta ja sitä, mitä se halusi, vaikka se olisi ottanut sen vastaan kuinka usein tahansa, se kuulee tai puhuu sitäkin innokkaammin, ja näiden asioiden toistamisesta se saa pikemminkin vahvistusta jo hallussaan olevaan tietoonsa kuin minkäänlaista väsymystä tiheästä konferenssista. On nimittäin varma merkki kylmästä ja ylpeästä mielestä, jos se suhtautuu halveksivasti ja välinpitämättömästi pelastuksen sanojen lääkkeeseen, vaikka sitä tarjottaisiinkin ylenpalttisen sinnikkäästi ja innokkaasti. Sillä ”sielu, joka on täynnä, pilkkaa hunajakennoa, mutta puutteessa olevalle sielulle pienetkin asiat näyttävät makeilta.” Ja niinpä jos nämä asiat on huolellisesti otettu ja varastoitu sielun syvyyksiin ja leimattu hiljaisuuden sinetillä, niin jälkeenpäin kuin jokin makean tuoksuinen viini, joka ilahduttaa ihmisen sydäntä, ne, kun ajatusten vanhuus ja pitkäaikainen kärsivällisyys ovat pehmentäneet ne, tulevat esiin sydämesi ruukusta suurella tuoksulla, ja kuin jokin monivuotinen lähde virtaavat runsaasti kokemuksen suonista ja hyveen kastelukanavista ja vuodattavat runsaita virtoja kuin jostakin sydämesi syvästä kaivosta. Sillä sinun tapauksessasi tapahtuu se, mitä sananlaskuissa puhutaan sellaiselle, joka on saavuttanut tämän työssään: ”Juo vettä omista säiliöistänne ja omien kaivojenne lähteistä. Antakaa omasta lähteestänne vuotaa teille runsaasti vettä, mutta antakaa vesienne kulkeutua kaduillenne.” Ja profeetta Jesajan mukaan: ”Sinä olet kuin kasteltu puutarha ja kuin veden lähde, jonka vedet eivät lopu kesken. Ja paikat, jotka ovat olleet autioina iät ja ajat, rakennetaan sinuun, sinä nostat sukupolvien perustukset, ja sinua kutsutaan aitojen korjaajaksi, joka kääntää polut levoksi.” Ja se siunaus tulee sinun päällesi, jonka sama profeetta lupaa: ”Eikä Herra enää anna opettajasi paeta sinusta, ja sinun silmäsi näkevät opettajasi. Ja sinun korvasi kuulevat sen sanan, joka varoittaa sinua selkäsi takana: Tämä on tie, vaeltakaa sitä, älkääkä väistykö oikealle tai vasemmalle. Ja niin käy, että paitsi sydämesi jokainen tarkoitus ja ajatus, myös kaikki mielikuvituksesi vaeltelu ja harhailu muuttuvat sinulle pyhäksi ja lakkaamattomaksi jumalallisen lain pohtimiseksi.

LUKU 14. Kuinka saastainen sielu ei voi antaa eikä vastaanottaa hengellistä tietoa

MUTTA, kuten olemme jo sanoneet, aloittelijan on mahdotonta ymmärtää tai opettaa tätä. Sillä jos joku on kykenemätön vastaanottamaan sitä, miten hän voi olla kykenevä välittämään sitä toiselle? Mutta jos hänellä on ollut rohkeutta opettaa jotakin näistä asioista, hänen sanansa ovat varmasti tyhjänpäiväisiä ja hyödyttömiä ja saavuttavat vain kuulijoidensa korvat kykenemättä koskettamaan heidän sydäntään, sillä ne on lausuttu silkasta tyhjäkäynnistä ja hedelmättömästä turhamaisuudesta, sillä ne eivät lähde hyvän omantunnon aarteesta, vaan kerskailun tyhjästä röyhkeydestä. Sillä epäpuhtaan sielun on mahdotonta saada hengellistä tietoa (vaikka se kuinka antaisikin itsensä vakavasti lukemiseen). Sillä kukaan ei kaada mitään rikasta voidetta tai hienoa hunajaa tai mitään kallisarvoista nestettä likaiseen ja haisevaan astiaan. Sillä astia, joka on kerran täytetty pahanhajuisilla aineilla, pilaa makeimman mirhan helpommin kuin se saa siitä mitään makeutta tai armoa, sillä se, mikä on puhdasta, turmeltuu paljon nopeammin kuin se, mikä on turmeltunutta, puhdistuu. Ja niinpä povemme astia, ellei sitä ole ensin puhdistettu kaikista synnin likaisista tahroista, ei ole sen arvoinen vastaanottamaan sitä siunattua voidetta, josta profeetta sanoo: ”Kuin voide Aaronin päähän, joka valui Aaronin partaan, joka valui hänen vaatteensa liepeille”, eikä se myöskään säilytä tahrattomana sitä hengellistä tietoa ja Raamatun sanoja, jotka ovat ‘makeampia kuin hunaja ja hunajakenno’. ”Sillä mitä osuutta on vanhurskaudella vääryyden kanssa, tai mitä sopua on valolla pimeyden kanssa, tai mitä sopua Kristuksella on Belialin kanssa?”

LUKU 15. Vastalause, joka johtuu siitä, että monilla epäpuhtailla henkilöillä on tietoa, kun taas pyhillä ei ole

GERMANUS: Tämä väite ei näytä meistä olevan totuuteen pyöristetty tai perustuvan vankkaan päättelyyn. Sillä jos on selvää, että kaikki, jotka joko eivät koskaan ota lainkaan vastaan Kristuksen uskoa tai jotka turmelevat sen harhaoppisuuden ilkeällä synnillä, ovat epäpuhtaita sydämiä, miten on mahdollista, että monet juutalaiset ja harhaoppiset ja myös katoliset, jotka ovat kietoutuneet erilaisiin synteihin, ovat hankkineet täydellisen tietämyksen kirjoituksista ja kerskuvat hengellisen oppineisuutensa suuruudella, ja toisaalta lukemattomat parvet pyhiä miehiä, joiden sydän on puhdistettu kaikesta synnin tahrasta, tyytyvät yksinkertaisen uskon hurskauteen eivätkä tiedä mitään syvemmän tiedon salaisuuksista? Miten sitten pysyy voimassa se mielipide, joka liittää hengellisen tiedon yksinomaan sydämen puhtauteen?

LUKU 16. Vastaus siihen, että pahat ihmiset eivät voi omistaa todellista tietoa

NESTEROS: Se, joka ei punnitse huolellisesti jokaista lausuttujen mielipiteiden sanaa, ei voi oikein havaita väitteen arvoa. Sanoimme nimittäin aluksi, että tämänkaltaisilla miehillä on vain taito väitellä ja puhekoristeita, mutta he eivät kykene tunkeutumaan Raamatun sydämeen ja sen hengellisten merkitysten salaisuuksiin. Sillä todellisen tiedon hankkivat vain todelliset Jumalan palvojat; ja tämä kansa, jolle sanotaan, ei todellakaan omista sitä: ”Kuulkaa, te tyhmä kansa, te, joilla ei ole sydäntä; te, joilla ei ole silmiä, jotka eivät näe, ja joilla ei ole korvia, jotka eivät kuule.” Ja taas: ”Jos teillä on silmät, teillä ei ole silmiä, teillä ei ole silmiä. ”Koska sinä olet hylännyt tiedon, niin minäkin hylkään sinut toimimasta pappinani.” Sillä kun sanotaan, että Kristuksessa ”kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä”, miten voimme pitää sitä, että se, joka on halveksinut löytää Kristuksen tai, kun hänet on löytänyt, pilkkaa häntä jumalattomin huulin tai ainakin saastuttaa katolisen uskon epäpuhtailla teoillaan, on hankkinut hengellisen tiedon? ”Sillä Jumalan Henki välttää eksytystä eikä asu ruumiissa, joka on synnin alainen.” Ei siis ole muuta tapaa päästä hengelliseen tietoon kuin se, jota eräs profeetta on hienosti kuvannut: ”Kylväkää itsellenne vanhurskautta: niittäkää elämän toivoa. Valistakaa itsenne tiedon valolla.” Ensin meidän on siis kylvettävä itsellemme vanhurskautta, ts. vanhurskauden teoilla on laajennettava käytännön täydellisyyttä; seuraavaksi meidän on niitettävä elämän toivoa, ts. lihallisten syntien karkottamisen kautta on kerättävä hengellisten hyveiden hedelmiä: ja näin onnistumme valistamaan itsemme tiedon valolla. Ja myös psalmisti näkee, että tätä järjestelmää tulisi noudattaa, kun hän sanoo: ”Autuaita ovat ne, jotka ovat tahrattomat tiellä, jotka vaeltavat Herran laissa. Autuaita ovat ne, jotka etsivät hänen todistuksiaan.” Sillä hän ei sano ensinnäkään: ”Autuaita ovat ne, jotka etsivät hänen todistuksiaan”, ja lisää sitten: Autuaita ovat ne, jotka ovat tahrattomia tiellä”, vaan hän aloittaa sanomalla: ”Autuaita ovat ne, jotka ovat tahrattomia tiellä”, ja osoittaa tällä selvästi, ettei kukaan voi oikein tulla etsimään Jumalan todistuksia, ellei hän ensin vaella tahrattomasti Kristuksen tiellä käytännön elämässään. Niillä, jotka mainitsit, ei siis ole sitä tietoa, jota epäpuhtaat eivät voi saavuttaa, vaan ψευδώνυμον, ts. se, mitä väärin niin sanotaan, josta autuas apostoli puhuu: ”Oi Timoteus, varjele sitä, mikä sinulle on uskottu, välttäen sanojen epäpyhiä uutuuksia ja sen tiedon vastakohtaisuuksia, jota valheellisesti niin sanotaan”, joka on kreikaksi τὰς ἀντιθέσεις τῆς ψευδωνύμου γνώσεως (väärän tiedon vastakohtia; käänt. huom). Niistä siis, jotka näyttävät hankkivan jonkinlaista tietämyksen näkyä, tai niistä, jotka, vaikka he omistautuvat ahkerasti pyhän kirjan lukemiseen ja kirjoitusten muistiin painamiseen, eivät kuitenkaan hylkää lihallisia syntejä, sanotaan hyvin Sananlaskuissa: ”Niin kuin kultainen rengas sian kuonossa, niin on pahantahtoisen naisen kauneus.” Sillä mitä hyötyä on ihmiselle taivaallisen kaunopuheisuuden koristeista ja Raamatun kalleimmasta kauneudesta, jos hän tarttumalla saastaisiin tekoihin ja ajatuksiin tuhoaa sen hautaamalla sen saastaisimpaan maahan tai saastuttaa sen omien himojensa likaisella uumenilla? Sillä tuloksena on, että se, joka on koristeena niille, jotka sitä oikein käyttävät, ei ainoastaan kykene koristamaan heitä, vaan itse asiassa likaantuu lisääntyneen lian ja mudan vuoksi. Sillä ”syntisen suusta ei tule komeaa ylistystä”; hänestä profeetta sanoo: ”Miksi sinä julistat minun vanhurskaitani ja otat liittoni huulillesi?” Tällaisista sieluista, joilla ei koskaan ole pysyvällä tavalla Herran pelkoa, josta sanotaan: ”Herran pelko on opetusta ja viisautta”, ja silti yrittävät päästä käsiksi kirjoitusten merkitykseen mietiskelemällä niitä jatkuvasti, kysytään sopivasti Sananlaskuissa: ”Mitä hyötyä rikkauksista on tyhmälle? Sillä järjetön ihminen ei voi omistaa viisautta.” Mutta tämä todellinen ja hengellinen tieto on niin kaukana siitä maallisesta oppineisuudesta, jonka lihallisten syntien tahra on saastuttanut, että tiedämme sen joskus kukoistaneen mitä mahtavimmin joissakin sellaisissa, jotka olivat vailla kaunopuheisuutta ja lähes lukutaidottomia. Ja tämä käy hyvin selvästi ilmi apostolien ja monien pyhien miesten tapauksesta, jotka eivät levittäytyneet tyhjänpäiväisellä lehtien näytöksellä, vaan jotka olivat kumartuneet alas hengellisen tiedon todellisten hedelmien painosta; heistä on kirjoitettu Apostolien teoissa: ”Mutta kun he näkivät Pietarin ja Johanneksen rohkeuden ja huomasivat, että he olivat tietämättömiä ja oppimattomia miehiä, hämmästyivät he.” Ja siksi, jos haluatte päästä tuohon ikiliikkumattomaan tuoksuun, teidän on ensin kaikin voimin ponnisteltava saadaksenne Herralta siveyden puhtauden. Sillä kukaan, jossa lihallisten intohimojen ja erityisesti haureuden rakkaus vielä vallitsee, ei voi hankkia hengellistä tietoa. Sillä ”hyvässä sydämessä lepää viisaus” ja: ”Joka pelkää Herraa, se löytää tiedon vanhurskauden avulla.” Mutta sitä, että meidän on saavutettava hengellinen tieto siinä järjestyksessä, josta olemme jo puhuneet, opettaa meille myös siunattu apostoli. Sillä kun hän ei tahtonut ainoastaan laatia luetteloa kaikista omista hyveistään, vaan pikemminkin kuvata niiden järjestystä, jotta hän voisi selittää, mikä seuraa mitä ja mikä synnyttää mitä, hän etenee eräiden muiden jälkeen seuraavasti: ”Valvonnassa, paastossa, siveydessä, tiedossa, pitkässä kärsimyksessä, lempeydessä, Pyhässä Hengessä, vilpittömässä rakkaudessa.” Ja tällä hyveiden luettelemisella hän ilmeisesti tarkoitti opettaa meille, että meidän on tultava valvomisesta ja paastoamisesta siveyteen, siveydestä tietoon, tiedosta pitkään kärsimykseen, pitkästä kärsimyksestä lempeyteen, lempeydestä Pyhään Henkeen, Pyhästä Hengestä vilpittömän rakkauden palkintoihin. Kun sitten tällä järjestelmällä ja tässä järjestyksessä tekin olette päässeet hengelliseen tietoon, teillä ei varmasti ole, kuten sanoimme, hedelmätöntä tai joutavaa oppineisuutta, vaan se, mikä on elinvoimaista ja hedelmällistä; ja pelastuksen sanan siemen, jonka te olette luovuttaneet kuulijoidenne sydämiin, kastellaan Pyhän Hengen runsailla suihkuilla, jotka seuraavat; ja sen mukaan, mitä profeetta on luvannut, ”sade annetaan teidän siemenellenne, minne ikinä kylvättekin maahan, ja maan viljan leipä on oleva runsain ja lihavin.”. ”

LUKU 17.- Kenelle täydellisyyden menetelmä avataan.

VAROITTAKAA myös, kun kypsempi ikänne saa teidät opettamaan, ettette joutuisi kerskakulutuksen rakkauden johdattamiksi harhaan ja opettaisi sattumanvaraisesti kaikkein epäpuhtaimmille henkilöille niitä asioita, jotka ette ole oppineet niinkään lukemalla kuin kokemuksen vaikutuksesta, ja joutuisitte siten siihen, minkä Salomo, tuo viisain ihmisistä, tuomitsi: ”Älkää kiinnittäkö pahaa miestä vanhurskaan laitumille, älkääkä eksykö vatsan täyteläisyydestä”, sillä ‘herkut eivät kelpaa tyhmälle, eikä viisaus mahdu sinne, missä järki puuttuu; sillä hulluutta johdatetaan sitäkin enemmän, koska itsepäinen palvelija ei parane sanoilla, sillä vaikka hän ymmärtäisikin, hän ei tottele.’ Tämä on siis ‘hurskas’. Ja ”Älä sano mitään harkitsemattoman ihmisen korviin, ettei hän kenties pilkkaa viisaita puheitasi.” Ja ”Älkää antako pyhää koirille, älkääkä itkekö helmianne sikojen eteen, etteivät ne kenties talloisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi takaisin ja repisi teitä.” On siis oikein kätkeä hengellisten merkitysten salaisuudet tällaisilta ihmisiltä, jotta voitte tehokkaasti laulaa: ”Sinun sanasi minä olen kätkenyt sydämeeni, etten tekisi syntiä sinua vastaan.” Mutta te ehkä sanotte: ”En voi salata mitään, mitä en ole salannut: Ja kenelle pyhien kirjoitusten salaisuudet on jaettava? Salomo, viisain ihmisistä, opettaa teille: ”Antakaa, sanoo hän, väkevää juomaa niille, jotka ovat murheissaan, ja antakaa viiniä juodaksenne niille, jotka ovat tuskissaan, että he unohtaisivat köyhyytensä eivätkä enää muistaisi tuskaansa”, ts, niille, jotka menneiden tekojensa rangaistuksen seurauksena ovat surun ja murheen ahdistamia, tarjotkaa runsaasti hengellisen tiedon iloja kuin ”viiniä, joka ilahduttaa ihmisen sydämen”, ja palauttakaa heidät pelastuksen sanan väkevällä juomalla, jotteivät he kenties vajoaisi jatkuvaan murheeseen ja kuolemaa tuovaan epätoivoon, ja niin ne, jotka ovat tämänkaltaisia, ”nielaisisi ylenpalttinen suru”. Mutta niistä, jotka jäävät kylmyyteen ja välinpitämättömyyteen ja joita ei lyö mikään sydämen murhe, luemme seuraavaa:”Sillä joka on ystävällinen ja vailla murhetta, se joutuu puutteeseen.” Vältä siis kaikella mahdollisella varovaisuudella sitä, että turhuuden rakkaudesta paisutellaan, ja niin et pääse osalliseksi sen kanssa, jota profeetta ylistää, ”joka ei ole antanut rahojaan koronkiskontaan”. Sillä jokainen, joka rakkaudesta ihmisten ylistykseen jakaa Jumalan sanoja, joista sanotaan, että ”Herran sanat ovat puhtaita sanoja, niin kuin tulessa koeteltu, maasta puhdistettu, seitsemän kertaa puhdistettu hopea”, antaa rahansa koronkiskonnalla, ja ansaitsee tästä ei ainoastaan mitään palkkaa, vaan pikemminkin rangaistuksen. Tästä syystä hän päätti kuluttaa Herransa rahat, jotta hän voisi olla keräilijä ajallisesta voitosta, eikä siksi, että Herra, kuten kirjoitettu on, ”kun hän tulee, ottaisi omansa vastaan koronkiskonnalla”.

LUKU 18. Syistä, joiden vuoksi hengellinen oppiminen on hedelmätöntä

MUTTA on varmaa, että kahdesta syystä hengellisten asioiden opettaminen on tehotonta. Sillä joko opettaja suosittelee sellaista, mistä hänellä ei ole kokemusta, ja yrittää tyhjältä kuulostavilla sanoilla opettaa kuulijaansa, tai sitten kuulija on huono ihminen ja täynnä vikoja eikä pysty kovaan sydämeensä ottamaan vastaan hengellisen ihmisen pyhää ja pelastavaa oppia; ja näistä sanoo profeetta: ”Sillä tämän kansan kärry on sokeutunut, ja heidän korvansa ovat tylsistyneet, ja heidän silmänsä he ovat sulkeneet, etteivät he milloinkaan näkisi silmillään ja kuulisi korvillaan ja ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi ja minä parantaisi heidät.””

LUKU 19.Kuinka usein jopa ne, jotka eivät ole sen arvoisia, voivat saada pelastavan sanan armon

MUTTA joskus Jumalan kaitselmuksessaan harjoittamassa ylenpalttisessa anteliaisuudessa, ”joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden tuntemiseen”, on suotu, että joku, joka ei ole osoittanut itseään moitteettomalla elämällä olevansa evankeliumin julistamisen arvoinen, saa hengellisen opetuksen armon monien hyväksi. Mutta siitä, millä tavoin Herra antaa parantamisen lahjat paholaisten karkottamista varten, seuraa, että meidän on selitettävä samankaltaisessa keskustelussa, joka, koska olemme nousemassa illalliselle, jätetään iltaan, koska se on aina tehokkaammin sydämen käsissä, joka omaksuu sen asteittain ja ilman liiallisia ruumiillisia ponnisteluja.

XV ABBA NESTEROSIN TOINEN KESKUSTELU

JUMALALLISISTA LAHJOISTA

LUKU1.Abba Nesteroksen puhe lahjojen kolminkertaisesta järjestelmästä

Iltahartauden jälkeen istuimme tavalliseen tapaan yhdessä matoille valmiina luvattuun kertomukseen; ja kun olimme olleet hetken aikaa hiljaa kunnioittaaksemme vanhinta, hän ennakoi kunnioituksemme hiljaisuutta seuraavanlaisilla sanoilla. Aikaisempi puhejärjestyksemme oli tuonut meidät hengellisten lahjojen järjestelmän selostukseen, joka vanhimpien perimätiedon mukaan on kolmiosainen. Ensimmäinen on tosiaankin parantamista varten, jolloin merkkien armo seuraa tiettyjä valittuja ja vanhurskaita ihmisiä heidän pyhyytensä ansioiden perusteella, kuten on selvää, että apostolit ja monet pyhät tekivät merkkejä ja ihmeitä Herran valtuuden mukaisesti, joka sanoo: ”Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia, ajakaa ulos riivaajia: vapaasti olette saaneet, vapaasti antakaa.” Tämä on siis totta. Toinen, kun seurakunnan rakentamiseksi tai sairaita tuovien tai parannettavien uskon vuoksi terveyden hyve lähtee jopa syntisistä ja ihmisistä, jotka eivät sitä ansaitse. Heistä Vapahtaja sanoo evankeliumissa: ”Monet sanovat minulle sinä päivänä: Herra, Herra, emmekö me ole profetoineet sinun nimessäsi ja ajaneet ulos riivaajia ja tehneet sinun nimessäsi monia voimallisia tekoja?”. Ja silloin minä tunnustan heille: En ole koskaan tuntenut sinua: Poistukaa minusta, te vääryyden tekijät.” Ja toisaalta, jos niiden tuojien tai sairaiden usko puuttuu, se estää niitä, joille parannuksen lahjat on annettu, käyttämästä parantavia voimiaan. Tästä aiheesta evankelista Luukas sanoo: ”Eikä Jeesus voinut siellä tehdä mitään voimallisia tekoja heidän epäuskonsa vuoksi.” Mistä myös Herra itse sanoo: ”Israelissa oli profeetta Elisan aikana paljon spitaalisia, eikä kukaan heistä puhdistunut paitsi syyrialainen Naaman.” Kolmas parantamistapa on kopioitu paholaisten petoksen ja juonen avulla, että kun ilmeisten syntien orjuuttamaa ihmistä ihailusta hänen ihmetekojaan kohtaan pidetään pyhänä ja Jumalan palvelijana, ihmiset saatetaan suostutella kopioimaan hänen syntejään, ja kun näin luodaan aukko kavaltamiselle, saatetaan uskonnon pyhyys saattaa häpeään, tai sitten se, joka uskoo omaavansa parantamisen lahjan, paisuu sydämen ylpeydestä ja lankeaa siten vielä pahemmin. Siksi he vetoavat niiden nimiin, joilla, kuten he tietävät, ei ole mitään pyhyyden ansioita eikä mitään hengellisiä hedelmiä, ja teeskentelevät, että heidän ansioidensa ansiosta heidät on häiritty ja saatu pakenemaan ruumiista, joita he ovat hallussaan pitäneet. Siitä sanotaan Mooseksen kirjassa: ”Jos sinun keskuudessasi nousee profeetta tai joku, joka sanoo nähneensä unen ja julistavansa merkin ja ihmeen, ja se, mitä hän on puhunut, toteutuu, ja hän sanoo sinulle: ”Menkäämme ja seuratkaamme muita jumalia, joita et tunne, ja palvelkaamme heitä: Sillä Herra, sinun Jumalasi, koettelee sinua, jotta kävisi ilmi, rakastatko häntä vai et, koko sydämestäsi ja koko sielustasi.” ”Älä kuuntele tuon profeetan tai uneksijan sanoja. ” Ja evankeliumissa sanotaan: ”On noustava vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että, jos mahdollista, jopa valitutkin eksytetään.”

LUKU 2. Mistä pitäisi ihailla pyhiä

SEN vuoksi meidän ei koskaan pitäisi ihailla niitä, jotka vaikuttavat näihin asioihin, näiden voimien vuoksi, vaan pikemminkin katsoa, ovatko he täydellisiä karkottaessaan kaikki synnit ja muuttaessaan tapojaan, sillä tämä ei suoda jokaiselle ihmiselle jonkun toisen uskon tai erilaisten syiden vuoksi, vaan hänen omasta vilpittömyydestään, Jumalan armon vaikutuksesta. Sillä tämä on käytännön tietoa, jota apostoli kutsuu toisella nimellä, nimittäin rakkaudeksi, ja se on apostolin valtuuttamana parempi kuin kaikki ihmisten ja enkelten kielet, ja kuin täysi uskonvarmuus, joka voi jopa vuoria siirtää, ja kuin kaikki tieto ja profetia, ja kuin kaiken omaisuuden jakaminen, ja lopulta kuin itse marttyyriuden kunnia. Sillä kun hän oli luetellut kaikenlaisia lahjoja ja sanonut: ”Yhdelle on Henki antanut viisauden sanan, toiselle tiedon sanan, toiselle uskon, toiselle parantamisen lahjan, toiselle ihmeitten tekemisen jne.”: kun hän aikoi puhua rakkaudesta, huomatkaa, kuinka hän muutamalla sanalla asetti sen kaikkien lahjojen edelle: ”Ja kuitenkin”, hän sanoo, ‘minä osoitan teille vielä erinomaisemman tien’.” Josta käy selvästi ilmi, että täydellisyyden ja autuuden huippu ei ole noiden ihmeellisten tekojen suorittamisessa vaan rakkauden puhtaudessa. Eikä tämä suotta. Sillä kaikki nuo asiat tulevat katoamaan ja tuhoutumaan, mutta rakkaus pysyy ikuisesti. Ja niinpä emme ole koskaan havainneet, että isämme olisivat vaikuttaneet noihin tekoihin ja merkkeihin: ei, pikemminkin, kun heillä oli niitä Pyhän Hengen armosta, he eivät koskaan käyttäneet niitä, ellei ehkä äärimmäinen ja väistämätön välttämättömyys ajanut heitä siihen.

LUKU 3. Abba Makariuksen henkiin herättämästä kuolleesta miehestä

Kuten myös muistamme, että abba Makarius herätti kuolleen miehen henkiin, joka oli ensimmäinen, joka löysi kodin Skeeten autiomaasta. Sillä kun eräs Eunomiuksen erehdystä seurannut harhaoppinen yritti dialektisella oveluudella tuhota katolisen uskon yksinkertaisuuden ja oli jo pettänyt suuren joukon ihmisiä, eräät katolilaiset, jotka olivat kauhuissaan tällaisesta sekasorrosta, pyysivät siunattua Makariusta vapauttamaan koko Egyptin yksinkertaisen kansan uskottomuuden uhasta, ja hän tuli tätä tarkoitusta varten. Ja kun harhaoppinen oli lähestynyt häntä dialektiikan taidoillaan ja halusi vetää hänet tietämättömyydessään Aristoteleen piikkiin, siunattu Makarius lopetti hänen höpötyksensä apostolisella lyhykäisyydellä sanoen: ”Jumalan valtakunta ei ole sanoissa vaan voimassa.” Hän sanoi: ”Jumalan valtakunta ei ole sanoissa vaan voimassa.” Menkäämme siis haudoille ja vedotkaamme Herran nimeen ensimmäisen löytämämme vainajan ylle ja osoittakaamme, kuten kirjoitettu on: ”osoittakaamme uskomme teoillamme”, jotta hänen todistuksellaan osoitettaisiin oikean uskon ilmeiset todisteet ja jotta voisimme todistaa selvän totuuden, emme tyhjällä sanojen keskustelulla, vaan ihmeiden voimalla ja sillä tuomiolla, jota ei voi pettää. Ja tämän kuultuaan harhaoppinen hukkui häpeään paikalla olleiden ihmisten edessä, ja hän esitti hetken, että hän suostui ehdotettuihin ehtoihin, ja lupasi tulla huomenna, mutta seuraavana päivänä, kun kaikki ne odottivat, jotka olivat kokoontuneet sovittuun paikkaan suuremmalla innolla, koska he halusivat nähdä näytöksen, hän kauhistui tietoisuudesta uskonpuutteestaan, pakeni ja pakeni heti pois koko Egyptistä. Ja kun autuas Makarius oli odottanut yhdessä kansan kanssa yhdeksänteen tuntiin asti ja huomasi, että hän oli huonon omantuntonsa vuoksi välttänyt häntä, hän otti mukaansa kansan, joka oli hänen vääristynyt, ja meni määrätyille haudoille. Egyptissä on Niilin ylivuodon vuoksi otettu käyttöön sellainen tapa, että koska koko maan leveys on suurimman osan vuodesta säännöllisen vedenpaisumuksen peittämä kuin suuri meri, niin että ei ole muuta keinoa liikkua kuin kulkea veneillä, vainajien ruumiit balsamoidaan ja säilytetään keljassa, jotka ovat melko korkealla. Koska tuon maan maaperä on jatkuvan kosteuden vuoksi kostea, ruumiita ei voida haudata. Sillä jos siihen haudataan ruumiita, se joutuu liiallisen tulvimisen vuoksi heittämään ne pinnalleen. Kun sitten autuas Makarius oli ottanut paikkansa erään ikivanhan ruumiin luona, hän sanoi: ”Oi ihminen, jos tuo harhaoppinen ja kadotuksen poika olisi tullut tänne kanssani ja hänen seisoessaan vieressä minä olisin huudahtanut ja vedonnut Kristuksen, minun Jumalani, nimeen, niin sano näiden hänen petoksensa melkein turmelemien läsnä ollessa, olisitko sinä noussut ylös.” Silloin hän nousi ja vastasi myöntyvin sanoin. Sitten abba Makarius kysyi häneltä, mikä hän oli aikaisemmin ollut nauttiessaan elämästä täällä, tai missä ihmisten aikakaudessa hän oli elänyt, tai oliko hän silloin tuntenut Kristuksen nimen, ja hän vastasi, että hän oli elänyt muinaisimpien kuninkaiden alaisuudessa, ja ilmoitti, että hän ei ollut tuolloin koskaan kuullut Kristuksen nimeä. Jolle abba Makarius vielä kerran sanoi: ”Nuku”, sanoi hän, ”rauhassa muiden oman sääntökuntasi jäsenten kanssa, jotta Kristus herättäisi sinut lopulta uudelleen.” Hän sanoi: ”Nuku”. Kaikki tämä hänen voimansa ja armonsa, joka hänessä silloin oli, olisi ehkä aina pysynyt piilossa, elleivät koko vaarassa olleen maakunnan tarpeet ja hänen täydellinen omistautumisensa Kristukselle ja vilpitön rakkautensa olisi pakottaneet häntä tekemään tätä ihmettä. Eikä se varmasti ollutkaan kunnian kerskailua, vaan Kristuksen rakkaus ja koko kansan etu, jotka pakottivat hänet suorittamaan sen. Kuten Kuninkaiden kirjan kohta osoittaa meille, että niin teki myös autuas Elia, joka pyysi, että tuli laskettaisiin taivaasta roviolle asetettujen uhrien päälle, jotta hän voisi vapauttaa koko kansan uskon, joka oli vaarassa väärien profeettojen temppujen vuoksi.

LUKU 4. Ihmeestä, jonka abba Abraham teki naisen rintoihin

MIKSI minun tarvitsee mainita myös abbedissa Abrahamin teot, joka sai sukunimen ἁπλοῦς, eli yksinkertainen elämänsä yksinkertaisuudesta ja viattomuudesta. Kun tämä mies oli lähtenyt erämaasta Egyptiin sadonkorjuuta varten Quinquagesiman (sunnuntai, joka on 50 päivää ennen pääsiäistä; käänt.huom.) aikana, eräs nainen, joka toi mukanaan pienen lapsensa, joka oli jo kipeä ja puolikuollut maidon puutteesta, kiusasi häntä kyynelillä ja rukouksilla; hän antoi hänelle juotavaksi vesikupin, joka oli allekirjoitettu ristin merkillä; ja kun nainen oli juonut sen heti, hänen rintansa, jotka olivat siihen asti olleet täysin kuivat, virtasivat ihmeellisellä tavalla runsaasti maitoa.

LUKU 5.Saman pyhän suorittamasta ontuvan miehen parantamisesta

TAI kun sama mies erääseen kylään mennessään joutui pilkkaavan väkijoukon ympäröimäksi, joka pilkkasi häntä ja näytti hänelle miestä, joka oli jo monta vuotta menettänyt kävelykykynsä, koska hänen polvensa oli supistunut, ja joka ryömi pitkään jatkuneen heikkouden vuoksi, he kiusasivat häntä ja sanoivat: ”Näytä meille, isä Aabraham, jos olet Jumalan palvelija, ja palauta tämä mies entiseen terveyteensä, jotta uskoisimme, ettei Kristuksen nimi, jota sinä palvot, ole turha. ” Silloin hän vetosi heti Kristuksen nimeen, kumartui ja tarttui miehen kuivuneeseen jalkaan ja veti sitä. Ja heti hänen kosketuksestaan kuivunut ja taipunut polvi suoristui, ja mies sai takaisin jalkojensa käytön, jonka hän oli unohtanut pitkän heikkoutensa aikana, ja lähti iloiten pois.

LUKU 6. Kuinka kunkin ihmisen ansioita ei pitäisi arvioida hänen ihmetekojensa perusteella

JA niinpä nämä miehet eivät antaneet itselleen kunniaa siitä, että he kykenivät tekemään tällaisia ihmeitä, koska he tunnustivat, että ne eivät olleet heidän omien ansioidensa vaan Herran laupeuden ansiota, ja apostolin sanoin he kieltäytyivät ihailusta ihmetekojaan kohtaan tarjotusta inhimillisestä kunniasta: ”Miehet ja veljet, miksi ihmettelette tätä tai miksi katsotte meitä ikään kuin olisimme omalla voimallamme tai pyhyydellämme saaneet tämän ihmisen kävelemään.” He eivät myöskään ajatelleet, että kenenkään pitäisi olla kuuluisa Jumalan lahjoista ja ihmeistä, vaan pikemminkin omien hyvien tekojensa hedelmistä, jotka on saatu aikaan hänen mielensä ponnisteluilla ja tekojensa voimalla. Sillä usein, kuten edellä sanottiin, turmeltuneen mielen omaavat, totuuteen nähden turmeltuneet miehet sekä ajavat ulos perkeleitä että tekevät mitä suurimpia ihmeitä Herran nimessä. Heistä kun apostolit valittivat ja sanoivat: ”Mestari, me näimme erään ajavan ulos riivaajia sinun nimessäsi, ja me kielsimme häntä, koska hän ei seuraa meitä”, vaikka Kristus vastasi heille toistaiseksi: ‘Älkää kieltäkö häntä, sillä joka ei ole teitä vastaan, on teidän puolellanne’, niin silti kun he lopuksi sanovat: ”Mestari, minä olen teidän puolellanne: ”Herra, Herra, emmekö me ole sinun nimessäsi profetoinut ja sinun nimessäsi ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimessäsi tehneet monia voimallisia tekoja?”.” Hän todistaa, että silloin Hän vastaa: ”En ole koskaan tuntenut teitä; menkää pois minun luotani, te vääryyden tekijät.” Ja siksi Hän itse asiassa varoittaa niitä, joille Hän on itse antanut tämän ihmeiden ja voimallisten tekojen kunnian heidän pyhyytensä tähden, etteivät he paisuisi niistä, sanoen: ”Älkää iloitko siitä, että perkeleet alistuvat teille, vaan iloitkaa pikemminkin siitä, että teidän nimenne on kirjoitettu taivaassa.”

LUKU 7. Kuinka lahjojen erinomaisuus ei ole ihmeissä vaan nöyryydessä

LOPUKSI Kaikkien ihmeiden ja väkevien tekojen tekijä itse, kun hän kutsui opetuslapsensa oppimaan hänen opetustaan, osoitti selvästi, mitä näiden todellisten ja erityisesti valittujen seuraajien tulisi ennen kaikkea oppia häneltä, sanoen: ”Sillä vaikka minä teen näitä asioita joidenkin palvelijoitteni kautta, ihmisen omaisuus ei voi kuitenkaan lisätä itseään Jumalan ylistykseen, eikä palvelija ja palvelija voi kerätä itselleen mitään osuutta siellä, missä on yksin Jumaluuden kunnia. Mutta oppikaa te, sanoo Hän, tämä minulta, ”sillä minä olen sävyisä ja sydämeltäni nöyrä”.” Sillä tämä on se, mitä kaikkien ihmisten on yleensä mahdollista oppia ja harjoittaa, mutta ihmeiden ja merkkien tekeminen ei ole aina välttämätöntä eikä hyvä taivaallisen rakennuksen varmin perusta, se on Vapahtajan erityinen ja loistava lahja. Sillä se voi tehdä kaikki Kristuksen tekemät ihmeet ilman vaaraa paisua, joka seuraa lempeää Herraa ei hänen ihmeidensä suuruudessa vaan kärsivällisyyden ja nöyryyden hyveissä. Mutta se, joka pyrkii käskemään saastaisia henkiä tai antamaan parantamisen lahjoja tai näyttämään kansalle jotakin ihmeellistä ihmettä, vaikka hän kerskaillessaan vetoaa Kristuksen nimeen, on kuitenkin kaukana Kristuksesta, koska hän ei sydämensä ylpeydessä seuraa nöyrää Opettajaansa. Sillä palatessaan Isän luo hän niin sanoakseni valmisteli tahtonsa ja jätti sen opetuslapsilleen: ”Uuden käskyn”, sanoi hän, ‘minä annan teille, että rakastatte toisianne; niin kuin minä olen teitä rakastanut, niin rakastakaa tekin toisianne.’ Ja heti perään hän lisäsi: ”Siitä kaikki tietävät, että te olette minun opetuslapsiani, jos teillä on rakkautta toisianne kohtaan.”” Hän ei sano: ”jos te samalla tavalla teette merkkejä ja ihmeitä”, vaan ‘jos teillä on rakkautta toisianne kohtaan’; ja tämä on varmaa, että kukaan muu kuin nöyrät ja nöyrät eivät voi pitää sitä. Siksi edeltäjämme eivät koskaan pitäneet hyvinä munkkeina tai vapaina kerskakulutuksen viasta niitä, jotka julistivat itsensä manaajiksi ihmisten keskuuteen ja julistivat kerskakuluttavan mahtipontisesti ihaileville väkijoukoille armoa, jonka he olivat joko saaneet tai jota he väittivät. Mutta turhaan, sillä ”joka luottaa valheisiin, ruokkii tuulia, ja sama juoksee lintujen perässä, jotka lentävät pois”. Sillä epäilemättä heille tapahtuu se, mitä sananlaskuissa sanotaan: ”Niin kuin tuulet ja pilvet ja sade ovat hyvin selvät, niin ovat myös ne, jotka kerskuvat tekaistulla lahjalla.” Ja niinpä jos joku tekee jotakin näistä asioista meidän läsnä ollessamme, hänen pitäisi saada meiltä kiitosta, ei ihmetellessään ihmeitään vaan elämänsä kauneutta, eikä meidän pitäisi kysyä, ovatko perkeleet hänelle alamaisia, vaan onko hänessä niitä rakkauden piirteitä, joita apostoli kuvaa.

LUKU 8. Kuinka on ihmeellisempää kitkeä itsestään omat vikansa kuin paholaiset toisesta

JA totuudessa on suurempi ihme kitkeä omasta lihasta irstailuun yllyttävät yllykkeet kuin karkottaa toisten ruumiista saastaiset henget, ja on mahtavampi merkki hillitä vihan raivokkaita intohimoja kärsivällisyyden hyveellä kuin hallita ilmavoimia, ja on suurempi asia sulkea pois omasta sydämestään synkkyyden ahmivat kiputilat kuin karkottaa toisen sairaus ja kuume hänen ruumiistaan. Lopulta on monin tavoin suurempi hyve ja loistavampi saavutus parantaa oman sielunsa heikkoudet kuin toisen ruumiin heikkoudet. Sillä aivan kuten sielu on lihaa korkeampi, niin myös sen pelastaminen on tärkeämpää, ja koska sen luonne on arvokkaampi ja erinomaisempi, niin myös sen tuhoaminen on raskaampaa ja vaarallisempaa.

LUKU 9. Kuinka elämän suoraselkäisyys on tärkeämpää kuin ihmeiden tekeminen

JA niistä parannuksista sanottiin autuaille apostoleille: ”Älkää iloitko siitä, että perkeleet ovat teille alamaisia” Sillä tämä ei tapahtunut heidän omalla voimallaan, vaan sen nimen voimalla, johon he vetosivat. Ja siksi heitä varoitetaan olemaan vaatimatta itselleen mitään siunausta tai kunniaa tämän vuoksi, koska se tapahtui yksinkertaisesti Jumalan voimalla ja voimalla, vaan ainoastaan heidän elämänsä ja sydämensä sisäisen puhtauden vuoksi, minkä vuoksi heille suotiin, että heidän nimensä kirjoitetaan taivaaseen.

LUKU 10. Ilmoitus täydellisen siveyden koettelemuksesta

JA todistaaksemme tämän, mitä olemme sanoneet sekä muinaisten todistuksen että jumalallisten oraakkelien perusteella, meidän on parempi tuoda esiin omilla sanoillaan ja kokemuksellaan, mitä autuas Pafnutius tunsi ihmeiden ihailusta ja puhtauden armosta, tai pikemminkin, mitä hän sai tietää enkelin ilmoituksesta. Tämä mies oli nimittäin jo monta vuotta ollut kuuluisa merkillisestä tiukkuudestaan niin, että hän kuvitteli olevansa täysin vapaa lihallisen mielihyvän ansoista, koska hän tunsi olevansa ylivoimainen kaikkien niiden demonien hyökkäysten suhteen, joiden kanssa hän oli taistellut avoimesti ja pitkään; ja kun eräät pyhät miehet olivat tulleet hänen luokseen, hän oli valmistamassa heille linssipuuroa, jota he kutsuvat Atheraksi, ja sattui, että hänen kätensä paloi uunin uumenissa, liekistä, joka syöksähti ylös. Ja kun näin tapahtui, hän oli hyvin närkästynyt ja alkoi hiljaa miettiä itsekseen ja kysyä, miksi tuli ei ole rauhoittunut minun kanssani, kun minun vakavammat riitani demonien kanssa ovat lakanneet, tai miten se sammumaton tuli, joka etsii kaikkien erämaat, ohittaa minut tuona pelottavana tuomiopäivänä eikä jätä minua pidättämättä, jos tämä vähäpätöinen, ulkopuolelta tuleva, ajallinen tuli ei ole säästänyt minua? Ja kun häntä vaivasi tämänkaltaiset ajatukset ja harmitus, hänet valtasi äkillinen uni, ja Herran enkeli tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Pafnutius, miksi sinua harmittaa se, että tuo maallinen tuli ei ole vielä saanut rauhaa kanssasi, kun jäsenissäsi on vielä jäljellä lihallisten liikkeiden häiriöitä, joita ei ole kokonaan poistettu? Sillä niin kauan kuin tämän juuret kukoistavat sisällänne, ne eivät salli tuon aineellisen tulen olla rauhassa kanssanne. Ettekä varmastikaan voisi tuntea sitä harmittomaksi, ellette havaitsisi tällaisten todisteiden avulla, että kaikki nämä sisäiset liikkeet sisällänne ovat tuhoutuneet. Menkää, ottakaa alaston ja mitä kaunein neitsyt, ja jos häntä pidellessänne huomaatte, että sydämenne rauha pysyy järkkymättömänä ja että lihallinen kuumuus on hiljainen ja hiljainen sisällänne, niin tämän näkyvän liekin kosketus kulkee myöskin teidän ylitsenne lempeästi ja vahingoittamatta teitä, niin kuin se kulki niiden kolmen lapsen ylitse Babyloniassa.” Niinpä vanhin oli vaikuttunut tästä ilmestyksestä eikä kokeillut hänelle jumalallisesti näytetyn kokeen vaaroja, vaan kysyi omantunnoltaan ja tutki sydämensä puhtautta; ja kun hän arveli, että puhtauden paino ei vielä riittänyt kumoamaan tämän kokeen voimaa, niin ei ole ihme, sanoi hän, jos silloin, kun taistelut saastaisten henkien kanssa käydään minua vastaan, tunnen yhä edelleen tulen liekit, joita olin ennen pitänyt vähäisempinä kuin riivaajien raakoja hyökkäyksiä, edelleen raivoavan minua vastaan. Koska on suurempi hyve ja suurempi armo sammuttaa lihan sisäinen himo kuin Herran merkillä ja Korkeimman voiman voimalla nujertaa pahat demonit, jotka ryntäävät ihmisen kimppuun ulkoapäin, tai ajaa ne vetoamalla jumalalliseen nimeen pois ruumiista, jotka ne ovat vallanneet. Tähän mennessä abbedissa Nesteros saattoi meidät kertomuksen armolahjojen todellisesta vaikutuksesta loppuun saatettuaan meidät vanhimman Joosefin keljaan, joka oli lähes kuuden mailin päässä hänen keljastaan, koska olimme innokkaita saamaan opetusta hänen opistansa.

XVI ABBA JOOSEFIN ENSIMMÄINEN KESKUSTELU

YSTÄVYYDESTÄ

LUKU 1. Mitä abba Joosef kysyi meiltä ensiksi

Siunattu Joosef, jonka ohjeet ja käskyt nyt esitellään ja joka oli yksi niistä kolmesta, jotka mainitsimme ensimmäisessä konferenssissa, kuului hyvin maineikkaaseen perheeseen, ja hän oli Egyptissä sijainneen kaupunkinsa, jonka nimi oli Thmuis, päämies, ja hän oli siten saanut huolellisen koulutuksen sekä kreikkalaisessa että egyptiläisessä kaunopuheisuudessa, niin että hän pystyi puhumaan ihailtavasti meidän kanssamme tai niiden kanssa, jotka olivat täysin tietämättömiä egyptiläisestä kielestä, ei niin kuin muut tekivät tulkin välityksellä, vaan itse omassa persoonassaan. Ja kun hän huomasi, että halusimme innokkaasti saada häneltä opetusta, hän tiedusteli ensin, olimmeko me omat veljemme, ja kun hän kuuli, että meitä yhdisti hengellinen eikä lihallinen veljeyden side ja että siitä lähtien, kun aloimme luopua maailmasta, meitä oli aina yhdistänyt katkeamaton side niin matkoillamme, joihin molemmat olimme ryhtyneet hengellisen palveluksen vuoksi, kuin myös luostarin harrastuksissa, hän aloitti puheensa seuraavasti.

LUKU 2. Saman vanhuksen puhe epäluotettavasta ystävyyden lajista

ON olemassa monenlaista ystävyyttä ja toveruutta, jotka yhdistävät ihmisiä hyvin eri tavoin rakkauden siteissä. Joidenkin kohdalla aiempi suositus saa aloittamaan kanssakäymisen ensin tuttavuuden ja sen jälkeen jopa ystävyyden muodossa. Toisten kohdalla jokin kauppa tai sopimus antaa ja ottaa jotakin on yhdistänyt heidät rakkauden siteisiin. Toiset taas on yhdistänyt ystävyyden ketjuksi samankaltaisuus ja liitto liike-elämän tai tieteen tai taiteen tai opiskelun alalla, jonka kautta jopa kiivaat sielut tulevat ystävällisesti suhtautumaan toisiinsa, niin että ne, jotka metsissä ja vuorilla iloitsevat ryöstelystä ja riemuitsevat ihmisverenvuodatuksesta, syleilevät ja vaalivat rikostensa kumppaneita. Mutta on olemassa myös toisenlainen rakkaus, jossa liitto perustuu luonnon vaistoihin ja sukulaisuuden lakeihin, jolloin samaan heimoon kuuluvat, vaimot ja vanhemmat, veljet ja lapset ovat luonnostaan muita parempia, ja tämä on totta paitsi ihmisillä myös kaikilla linnuilla ja eläimillä. Ne suojelevat ja puolustavat jälkeläisiään ja poikasiaan luonnollisen vaiston ohjaamina niin, etteivät ne useinkaan pelkää altistaa itseään vaaralle ja kuolemalle niiden vuoksi. Itse asiassa sellaiset pedot, käärmeet ja linnut, jotka on eristetty ja erotettu kaikista muista niiden sietämättömän julmuuden tai tappavan myrkyn vuoksi, kuten basiliskot, yksisarviset ja haaskalinnut, vaikka niiden sanotaan jo ulkonäkönsä perusteella olevan vaarallisia kaikille, pysyvät kuitenkin keskenään rauhallisina ja harmittomina syntyperäisen yhteenkuuluvuuden ja yhteenkuuluvuuden vuoksi. Mutta me näemme, että kaikki nämä rakkauden lajit, joista olemme puhuneet, koska ne ovat yhteisiä sekä hyville että pahoille, sekä eläimille että käärmeille, eivät varmasti voi kestää ikuisesti. Sillä usein paikkakunnasta eroaminen keskeyttää ja katkaisee ne, samoin kuin ajan kulumisesta johtuva unohdus ja asioiden, asioiden ja sanojen hoitaminen. Sillä koska ne johtuvat yleensä erilaisista yhteyksistä, jotka liittyvät joko hyötyyn, haluun, sukulaisuuteen tai liiketoimiin, niin kun jokin tilaisuus erottamiseen tulee, ne katkeavat.

LUKU 3. Miten ystävyys on erottamaton

Kaikkien näiden joukossa on sitten yksi rakkauden laji, joka on erottamaton, jossa liitto ei johdu suosituksen suosiosta tai jostakin suuresta ystävällisyydestä tai lahjoista tai jonkin kaupan syystä tai luonnon välttämättömyydestä, vaan yksinkertaisesti hyveiden samankaltaisuudesta. Sanon, että tämä on se, mitä ei voi rikkoa mikään sattuma, mitä mikään ajan tai paikan väli ei voi katkaista tai tuhota, ja mitä ei voi erottaa edes kuolema. Tämä on todellista ja katkeamatonta rakkautta, joka kasvaa ystävien kaksinkertaisen täydellisyyden ja hyvyyden avulla ja jota, kun sen siteet on kerran solmittu, ei mikään mieltymysten ero eikä mikään toiveiden häiritsevä vastakkainasettelu voi katkaista. Mutta me olemme tunteneet monia tähän tarkoitukseen ryhtyneitä, jotka, vaikka he olivatkin liittyneet toveruuteen palavasta rakkaudesta Kristukseen, eivät kuitenkaan kyenneet ylläpitämään sitä jatkuvasti ja katkeamattomana, sillä vaikka he luottivat ystävyyden hyvään alkuun, he eivät kuitenkaan samalla kiihkolla pitäneet yllä sitä tarkoitusta, johon he olivat ryhtyneet, ja niinpä heidän välillään vallitsi jonkinlainen rakkaus vain hetkeksi, sillä sitä ei ylläpitänyt molempien hyvyys, vaan toisen osapuolen kärsivällisyys, ja vaikka toinen piti siitä kiinni väsymättömällä sankarillisuudella, toisen pikkumaisuus rikkoi sen varmasti. Sillä niiden, jotka pyrkivät hiukan kylmästi täydellisyyden terveeseen tilaan, heikkouksia, niin kärsivällisesti kuin vahvat niitä kestävätkin, eivät kuitenkaan siedä ne, jotka itse ovat heikompia. Sillä he ovat istuttaneet itseensä häiriöiden syitä, jotka eivät salli heidän olla rauhassa, aivan kuten ne, joita vaivaa ruumiillinen heikkous, yleensä syyttävät vatsansa herkkyyttä ja heikkoa terveyttä kokkiensa ja palvelijoidensa huolimattomuudesta, ja vaikka heidän palvelijansa palvelisivat heitä kuinka huolellisesti tahansa, he kuitenkin syyttävät häiriöidensä syyn niiden syyksi niitä, jotka ovat terveenä, koska he eivät näe, että ne johtuvat todellisuudessa heidän oman terveytensä pettämisestä. Siksi tämä on, kuten sanoimme, ystävyyden varma ja erottamaton liitto, jossa side muodostuu vain hyvyyden samankaltaisuudesta. Sillä ”Herra tekee ihmiset yksimielisiksi yhdessä talossa”. Ja siksi rakkaus voi säilyä häiriöttä vain niissä, joissa on vain yksi tarkoitus ja mieli tahtoa ja kieltäytyä samoista asioista. Ja jos tekin haluatte säilyttää tämän rikkoutumattomana, teidän on varottava, että päästyänne ensin eroon vioistanne, te moralisoitte omat halunne ja yhtenäisellä innolla ja aikomuksella täytätte ahkerasti sen, mistä profeetta erityisesti iloitsee: ”Katsokaa, kuinka hyvä ja iloinen asia on se, että veljet asuvat yhdessä yhtenäisyydessä.” Jolla on tarkoitettava pikemminkin hengen yhtenäisyyttä kuin paikan yhtenäisyyttä. Sillä ei ole mitään hyötyä niille, jotka ovat luonteeltaan ja tarkoitukseltaan erilaisia, olla yhdessä asunnossa, eikä ole esteenä niille, jotka ovat perustuneet yhtäläiseen hyvyyteen, olla erotettuina toisistaan paikan etäisyyden vuoksi. Sillä Jumalan kanssa luonteen, ei paikan, yhteys yhdistää veljet yhteiseen asuntoon, eikä häiriötön rauha voi koskaan säilyä siellä, missä ilmenee tahdon eroja.

LUKU 4. Kysymys siitä, pitäisikö jotakin todella hyödyllistä suorittaa jopa vastoin veljen tahtoa

GERMANUS: Mitä sitten? Jos toinen osapuoli haluaa tehdä jotakin, minkä hän näkee Jumalan mielen mukaan hyödylliseksi ja hyödylliseksi, mutta toinen osapuoli ei anna siihen suostumustaan, pitäisikö se suorittaa jopa vastoin veljen tahtoa, vai pitäisikö se heittää toiselle puolelle niin kuin hän haluaa?

LUKU 5.Vastaus, miten kestävä ystävyys voi olla olemassa vain niiden keskuudessa, jotka ovat täydellisiä

JOOSEF: Tästä syystä sanoimme, että ystävyyden täysi ja täydellinen armo voi olla kestävä vain niiden keskuudessa, jotka ovat täydellisiä ja yhtä hyviä, joiden samanhenkisyys ja yhteinen tarkoitus sallii sen, että he eivät joko koskaan tai ainakaan tuskin koskaan ole eri mieltä tai eroavat toisistaan niissä asioissa, jotka koskevat heidän edistymistään hengellisessä elämässä. Mutta jos he alkavat kiihkeästi kiistellä, on selvää, että he eivät ole koskaan olleet yhtä edellä antamamme säännön mukaisesti. Mutta koska kukaan ei voi lähteä täydellisyyteen kuin sellainen, joka on aloittanut sen perustalta, ja koska teidän tiedustelunne ei koske sen suuruutta vaan sitä, miten voitte saavuttaa sen, pidän hyvänä selittää teille muutamalla sanalla sen säännön ja sen, millaista polkua pitkin askeleidenne tulisi kulkea, jotta voisitte helpommin varmistaa kärsivällisyyden ja rauhan siunauksen.

LUKU 6. Millä keinoin yhteys voidaan säilyttää katkeamattomana

Todellisen ystävyyden ensimmäinen perusta on siis maallisen materian halveksunta ja kaiken sen halveksunta, mitä meillä on. On nimittäin täysin väärin ja epäoikeudenmukaista, jos sen jälkeen, kun maailman turhamaisuudesta ja kaikesta siinä olevasta on luovuttu, pidetään enemmän arvossa sitä, mitä kurjaa irtaimistoa on jäljellä, kuin sitä, mikä on kaikkein arvokkainta, nimittäin veljesrakkautta. Toinen on, että jokainen ihminen karsisi omia toiveitaan niin, ettei hän kuvittelisi olevansa viisas ja kokenut ihminen ja siten suosisi omia mielipiteitään lähimmäisten mielipiteisiin nähden. Kolmas on se, että hän tunnustaa, että kaiken, jopa sen, mitä hän pitää hyödyllisenä ja välttämättömänä, on tultava rakkauden ja rauhan siunauksen jälkeen. Neljänneksi hänen on ymmärrettävä, ettei hänen pitäisi koskaan olla vihainen mistään hyvästä tai pahasta syystä. Viidenneksi hänen on yritettävä parantaa mikä tahansa viha, jonka veli on häntä vastaan keksinyt, vaikka se olisi kuinka kohtuutonta, samalla tavalla kuin hän parantaisi omansa, tietäen, että toisen kiusaaminen on hänelle yhtä paha asia kuin jos hän itse olisi kiihottunut toista vastaan, ellei hän parhaan kykynsä mukaan poista sitä veljensä mielestä. Viimeinen on se, mikä on epäilemättä yleisesti ottaen ratkaisevaa kaikkien vikojen suhteen; nimittäin se, että hänen tulisi päivittäin ymmärtää, että hän on poistuva tästä maailmasta; sillä tämän oivaltaminen ei ainoastaan salli minkään harmituksen viipyä sydämessä, vaan myös tukahduttaa kaikki himojen ja kaikenlaisten syntien liikkeet. Joka siis on saanut tämän haltuunsa, ei voi kärsiä eikä olla katkeran vihan ja eripuran aiheuttaja. Mutta kun tämä ei onnistu, kunhan rakkaudesta mustasukkainen on vähitellen levittänyt kiukuttelun myrkkyä ystävien sydämiin, on varmaa, että usein toistuvien riitojen vuoksi rakkaus vähitellen viilenee ja joskus hän erottaa rakastavaisten sydämet, jotka ovat jo pitkään olleet kiihtyneitä. Sillä jos joku kulkee aiemmin viitoitettua tietä, miten hän voi koskaan poiketa ystävästään, sillä jos hän ei vaadi itselleen mitään, hän katkaisee kokonaan riidan ensimmäisen syyn (joka yleensä kumpuaa vähäpätöisistä ja mitättömimmistä asioista), kun hän noudattaa parhaan kykynsä mukaan sitä, mitä luemme Apostolien teoista uskovien ykseydestä: ”Mutta uskovien joukko oli yhtä sydäntä ja sielua, eikä kukaan heistä sanonut, että jokin niistä asioista, joita hänellä oli, olisi hänen omaansa, vaan heillä oli kaikki yhteistä.” Miten sitten voi syntyä mitään keskustelun siemeniä siitä, joka ei palvele omaa vaan veljensä tahtoa ja tulee seuraajaksi Herralleen ja Mestarilleen, joka puhui ihmisen hahmossa, jonka hän oli ottanut, ja sanoi: ”Minä en ole tullut tekemään omaa tahtoani, vaan sen tahdon, joka on minut lähettänyt?” Mutta miten hän voi herättää kiistelyn yllykettä, joka on päättänyt luottaa ei niinkään omaan arvostelukykyynsä kuin veljensä päätökseen, omaan älyynsä ja merkitykseensä, tahtonsa mukaisesti joko hyväksyen tai paheksuen löydöksiään, ja täyttää hurskaan sydämen nöyryydessä nämä evankeliumin sanat: ”Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä tahdot.” Tai millä tavoin hän hyväksyy mitään, mikä surettaa veljeä, joka ajattelee, ettei mikään ole arvokkaampaa kuin rauhan siunaus, eikä koskaan unohda näitä Herran sanoja: ”Siitä kaikki tulevat tietämään, että te olette minun opetuslapsiani, että te rakastatte toisianne.” Sillä tästä, niin kuin erityisestä merkistä, Kristus tahtoi, että hänen lammaslaumansa tunnettaisiin tässä maailmassa ja että se erotettaisiin kaikista muista niin sanoakseni tästä leimasta?”. Mutta millä perusteella hän kestää joko sallia itsessään kiukuttelun paheksuntaa tai sen jäämistä toiseen, jos hänen luja päätöksensä on, että vihastumiselle ei voi olla mitään hyvää syytä, koska se on vaarallista ja väärin, ja että kun hänen välittäjänsä on hänelle vihainen, hän ei voi rukoilla, aivan samoin kuin silloin, kun hän itse on vihainen veljelleen, kun hän aina pitää nöyränä sydämessään näitä Herramme ja Vapahtajamme sanoja: ”Jos tuot lahjasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotain sinua vastaan, jätä lahjasi sinne alttarille ja mene pois; sovita ensin veljesi kanssa ja tule sitten uhraamaan lahjasi.” Sillä ei ole mitään hyötyä siitä, että julistat, ettet ole vihainen, ja uskot täyttäväsi käskyä, jossa sanotaan: ”Älköön aurinko laskeutuko vihasi päälle”, ja: ”Joka vihastuu veljelleen, sitä uhkaa tuomio”, jos jääräpäisellä sydämellä jätät huomiotta toisen harmituksen, jota voisit lievittää omalta osaltasi ystävällisyydellä. Sillä samalla tavalla sinua rangaistaan Herran käskyn rikkomisesta. Sillä Hän, joka sanoi, että sinun ei pidä suuttua toiselle, sanoi myös, että sinun ei pidä jättää huomiotta toisen harmia, sillä Jumalan, ”joka tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan”, silmissä ei ole mitään eroa sillä, tuhoatko itsesi vai jonkun toisen. Koska kenenkään kuolema on yhtä lailla menetys Jumalalle ja samalla yhtä lailla voitto hänelle, jolle kaikki tuho on mieluinen, olipa se hankittu sinun kuolemasi tai veljesi kuoleman kautta. Lopuksi, miten hän voi säilyttää pienimmänkin kiusaantuneisuuden veljeään kohtaan, kun hän tajuaa päivittäin, että hänen on pian lähdettävä tästä maailmasta?

LUKU 7. Kuinka mitään ei pidä asettaa rakkauden edelle eikä vihan jälkeen

Kuten silloin mitään ei pidä asettaa rakkauden edelle, niin toisaalta mitään ei pidä asettaa raivon ja vihan alle. Sillä kaikki asiat, niin hyödyllisiltä ja 930 tarpeellisilta kuin ne tuntuvatkin, tulisi kuitenkin jättää huomiotta, jotta häiritsevää vihaa vältettäisiin, ja kaikki asiat, jopa ne, joita pidämme epäonnisina, tulisi ottaa ja kestää, jotta rakkauden ja rauhan tyyneys säilyisi koskemattomana, sillä meidän ei tulisi laskea mitään vahingollisemmaksi kuin vihaa ja kiukuttelua, eikä mitään hyödyllisemmäksi kuin rakkautta.

LUKU 8. Millä perusteella riitaa voi syntyä hengellisten ihmisten välille

Sillä niin kuin vihollisemme erottaa vielä heikot ja lihalliset veljet toisistaan äkillisellä raivonpurkauksella jonkin vähäpätöisen ja maallisen asian vuoksi, niin hän kylvää eripuran siemeniä myös hengellisten ihmisten välille jonkin ajatuksellisen erimielisyyden perusteella, mistä varmasti useimmiten johtuvat ne riidat ja sanaharkat, jotka apostoli tuomitsee: jolloin siis pahansuopa ja ilkeämielinen vihollisemme kylvää eripuraa veljien välille, jotka olivat yksimielisiä. Sillä nämä viisaan Salomon sanat ovat totta: ”Riitely synnyttää vihaa, mutta ystävyys on puolustukseksi kaikille, jotka eivät riitele.”

LUKU 9.Miten päästä eroon jopa hengellisistä erimielisyyden syistä

SEN KAUTTA pysyvän ja katkeamattoman rakkauden säilyttämiseksi ei ole mitään hyötyä siitä, että olemme poistaneet ensimmäisen erimielisyyden syyn, joka yleensä johtuu hauraista ja maallisista asioista, tai että olemme jättäneet huomiotta kaikki lihalliset asiat ja sallineet veljillemme rajoittamattoman osuuden kaikessa, mitä tarpeemme edellyttävät, ellemme samalla tavoin katkaise toista syytä, joka yleensä syntyy hengellisten tunteiden varjolla, ja ellemme saa kaikessa aikaan nöyriä ajatuksia ja sopusointuista tahtoa.

LUKU 10. Totuuden parhaista testeistä

MUISTELEN, että kun nuoruusvuosinani ehdotti minulle, että pitäisin kiinni kumppanista, tämänkaltaiset ajatukset sekoittuivat usein moraaliseen kasvatukseemme ja Pyhiin Kirjoituksiin, niin että kuvittelimme, ettei mikään voisi olla totuudenmukaisempaa tai järkevämpää: Mutta kun kokoonnuimme yhteen ja aloimme esittää ajatuksiamme yleisessä keskustelussa, jota käytiin, toiset totesivat ensin joitakin asioita vääriksi ja vaarallisiksi, ja pian ne tuomittiin ja julistettiin yhteisymmärryksessä vahingollisiksi; vaikka ne olivat ennen näyttäneet loistavan kuin paholaisen valossa, niin että ne olisivat helposti aiheuttaneet eripuraa, elleivät vanhimmat, jotka olivat noudattaneet sitä kuin jokin jumalallinen oraakkeli, olisi pidättäneet meitä kaikesta riitelystä, nimittäin se, että he lähes lain voimalla määräsivät, ettei kumpikaan meistä saisi luottaa omaan arvostelukykyynsä enempää kuin veljensä arvostelukykyyn, jos hän ei tahtoisi koskaan joutua paholaisen oveluuden huijaamaksi.

LUKU 11. Kuinka on mahdotonta, että se, joka luottaa omaan arvostelukykyynsä, välttyisi joutumasta paholaisen harhojen pettämäksi.

Kuinka usein on osoitettu, että se, mitä apostoli sanoo, todella tapahtuu. ”Sillä saatana itse muuttaa itsensä valon enkeliksi”, niin että hän valaa petollisesti ulkomaille ajatusten hämmentävää ja pahaa hämärtymistä tiedon todellisen valon sijaan. Ja ellei näitä ajatuksia oteta vastaan nöyrällä ja lempeällä sydämellä ja pidetä niitä jonkun kokeneemman veljen tai hyväksytyn vanhimman harkittavina, ja ellei näitä ajatuksia, kun ne on perusteellisesti seulottu heidän arvostelukykynsä avulla, joko hylätä tai hyväksyä, me varmasti kunnioitamme ajatuksissamme pimeyden enkeliä valon enkelin sijasta, ja meitä lyödään raskaalla tuholla: vahinkoa, jota on mahdotonta välttää kenenkään, joka luottaa omaan arvostelukykyynsä, ellei hänestä tule todellisen nöyryyden rakastajaa ja seuraajaa ja kaikella sydämen katumuksella täytä sitä, mitä apostoli ennen kaikkea rukoilee: ”Jos siis on lohtua Kristuksessa, jos on rakkauden lohdutusta, jos on myötätunnon suolia, niin täyttäkää minun iloni, että te olette yksimielisiä, että teillä on sama rakkaus, että te olette yhtä mieltä, että te olette yksimielisiä, että te ette tee mitään kiistelemällä ettekä kerskaamalla, vaan nöyryydessä kukin arvostaa toisia itseään paremmin”, ja tämä: ”kunniassa toinen toista suosien”, jotta kukin ajattelisi enemmän kumppaninsa tuntemusta ja pyhyyttä ja pitäisi todellisen harkintakyvyn parempana puolena toisen harkintaa kuin omaa harkintakykyään.

LUKU 12. Miksi alempiarvoisia ei pidä halveksia keskustelussa

Sillä usein tapahtuu joko paholaisen harhasta tai inhimillisestä erehdyksestä (johon jokainen ihminen tässä elämässä voi joutua), että joskus joku, joka on älyllisesti terävämpi ja oppineempi, saa päähänsä jonkun väärän käsityksen, kun taas se, joka on älyllisesti tylsempi ja vähemmän arvokas, käsittää asian paremmin ja oikeammin. Ja siksi kenenkään, olkoon hän kuinka oppinut tahansa, ei pitäisi tyhjässä turhamaisuudessaan uskotella itselleen, ettei hän voi vaatia neuvottelua toisen kanssa. Sillä vaikka mikään paholaisen petos ei sokaise hänen arvostelukykyään, hän ei kuitenkaan voi välttyä ylpeyden ja omahyväisyyden vaarallisilta ansoilta. Sillä kukapa voi ilman suurta vaaraa ylistää tätä itselleen, kun valittu astia, jossa Kristus itse, kuten hän väitti, puhui, ilmoittaa menneensä Jerusalemiin vain ja ainoastaan siitä syystä, että hän voisi salaisessa keskustelussa neuvotella apostolitovereidensa kanssa siitä evankeliumista, jota hän Herran ilmoituksen ja yhteistyön kautta julisti pakanoille? Tämä tosiasia osoittaa meille, että meidän ei pitäisi ainoastaan näiden ohjeiden avulla säilyttää yksimielisyys ja sopusointu, vaan että meidän ei tarvitse pelätä mitään meitä vastustavia paholaisen käsityöläisiä tai hänen harhakuvitelmiensa ansoja.

LUKU 12. Kuinka rakkaus ei ainoastaan kuulu Jumalalle, vaan on Jumala

LOPUKSI rakkauden hyve on niin korkealle arvostettu, että siunattu apostoli Johannes julistaa, että se ei ainoastaan kuulu Jumalalle vaan on Jumala, sanoen: ”Jumala on rakkaus; joka siis pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala hänessä.” Sillä niin pitkälle me näemme, että se on jumalallista, että me huomaamme, että se, mitä apostoli sanoo, on selvästi elävä totuus meissä: ”Sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka asuu meissä.” Sillä se on sama asia kuin jos hän sanoisi, että Jumala on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka asuu meissä: joka myös silloin, kun emme tiedä, mitä meidän pitäisi rukoilla, ”rukoilee meidän puolestamme huokauksilla, joita ei voi lausua”: Mutta hän, joka tutkii sydämet, tietää, mitä Henki tahtoo, sillä hän pyytää pyhien puolesta Jumalan mukaan.”

LUKU 14. Rakkauden eri asteista

On siis mahdollista, että kaikki osoittavat sitä rakkautta, jota kutsutaan agape’ ksi ja josta siunattu apostoli sanoo: ”Niin kauan kuin meillä siis on aikaa, tehkäämme hyvää kaikille ihmisille, mutta erityisesti niille, jotka kuuluvat uskon perheeseen”. Ja tätä tulisi osoittaa kaikille ihmisille yleensä siinä määrin, että Herramme suorastaan käskee meitä antamaan sitä vihollisillemme, sillä Hän sanoo: ”Rakastakaa vihollisianne”. Mutta διάθεσιςta, ts. kiintymystä osoitetaan vain harvoille ja niille, jotka on yhdistänyt meihin sukulaisuussuhteet tai hyväntahtoisuuden side; vaikka tosiaan kiintymyksellä näyttää olevan monia eri asteita. Sillä eräällä tavalla rakastamme vanhempiamme, toisella vaimojamme, toisella veljiämme, kolmannella lapsiamme, ja näiden kiintymyksen tunteiden vaatimuksissa on suuria eroja, eikä vanhempien rakkaus lapsiinsa ole aina samanlaista. Sen osoittaa patriarkka Jaakobin tapaus, joka, vaikka hän oli kahdentoista pojan isä ja rakasti heitä kaikkia isän rakkaudella, rakasti kuitenkin Joosefia syvemmällä kiintymyksellä, kuten Raamattu selvästi osoittaa: ”Mutta hänen veljensä kadehtivat häntä, koska hänen isänsä rakasti häntä.” Ilmeisesti ei niin, että tuo hyvä mies, hänen isänsä, olisi jättänyt rakastamatta suuresti muita lapsiaan, vaan että hän kiintymyksessään tarrautui tähän yhteen, koska hän oli Herran esikuva, hellästi ja lempeämmin. Myös tämä, kuten luemme, kävi hyvin selvästi ilmi evankelista Johanneksen kohdalla, jossa hänestä käytetään näitä sanoja: ”se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti”, vaikka hän toki syleili erityisellä rakkaudellaan kaikkia muitakin yksitoista, jotka hän oli valinnut samalla tavalla, kuten hän osoittaa myös evankeliumin todistuksessa, jossa hän sanoo: ‘Niin kuin minä olen teitä rakastanut, niin rakastakaa tekin toisianne’, josta myös toisaalla sanotaan: ”Rakastaen omiaan, jotka olivat maailmassa, hän rakasti heitä loppuun asti.”” Mutta tämä rakkaus erityisesti yhtä kohtaan ei merkinnyt mitään kylmyyttä rakkaudessa muita opetuslapsia kohtaan, vaan ainoastaan täydempää ja runsaampaa rakkautta sitä yhtä kohtaan, jonka hänen neitsyyden etuoikeutensa ja hänen lihansa puhtaus antoivat hänelle. Ja siksi se on merkitty poikkeuksellisella kohtelulla, sillä se on jotakin ylevämpää, koska mikään vihamielinen vertailu muihin ei erottanut sitä, vaan ylenpalttisen rakkauden rikkaampi armo. Jotain tämänkaltaista meillä on myös morsiamen hahmossa Laulujen laulussa, jossa hän sanoo: ”Järjestä minussa rakkaus”. Sillä tämä on todellista järjestykseen asetettua rakkautta, joka, vaikka se ei vihaa ketään, rakastaa joitakin vielä enemmän sen vuoksi, että he ovat sen ansainneet, ja joka, vaikka se rakastaa kaikkia yleisesti, erottaa itselleen joitakin niistä, joita se voi syleillä erityisellä kiintymyksellä, ja taas niiden joukosta, jotka ovat sen rakkauden erityisiä ja tärkeimpiä kohteita, erottaa joitakin, jotka ovat kiintymyksensä suhteen muita parempia.

LUKU 15. Niistä, jotka vain lisäävät omia tai veljensä epäkohtia salaamalla niitä

Toisaalta me tiedämme (ja Oi! emme tietäisi) joitakin veljiä, jotka ovat niin kovia ja itsepäisiä, että kun he tietävät, että heidän omat tunteensa ovat heränneet veljeään vastaan tai että veljensä tunteet ovat heitä vastaan, niin peittääkseen mielen kiusaantumisensa, joka johtuu jommankumman epäkohdan aiheuttamasta suuttumuksesta, he menevät erilleen niistä, joita heidän pitäisi tasoittaa sovittelemalla nöyrästi ja keskustelemalla heidän kanssaan, ja alkavat laulaa joitain psalmien säkeitä. Ja samalla kun he kuvittelevat pehmentävänsä sydämessään heränneet katkerat ajatukset, he lisäävät röyhkeällä käytöksellään sitä, mistä he olisivat voineet päästä heti eroon, jos he olisivat halunneet osoittaa enemmän huolellisuutta ja nöyryyttä, sillä hyvin ajoitettu katumuksen ilmaisu parantaisi heidän omat tunteensa ja pehmentäisi heidän veljensä sydämen. Sillä tuolla suunnitelmalla he ruokkivat ja vaalivat ilkeyden tai pikemminkin ylpeyden syntiä sen sijaan, että olisivat kitkeneet kaiken riitelyyn yllyttävän, ja he unohtavat Herran kehotuksen, joka sanoo: ”Joka vihastuu veljelleen, on tuomion vaarassa”, ja: ”Jos sinä muistat, että veljelläsi on jotain sinua vastaan, jätä lahjasi sinne alttarin eteen ja mene pois, sovita ensin veljesi kanssa ja tule sitten uhraamaan lahjasi.”

LUKU 16. Kuinka on mahdollista, että jos veljellämme on jotain meitä vastaan, Herra hylkää rukouksiemme lahjat

Niin pitkälle siksi Herramme on huolissaan siitä, ettemme jättäisi huomiotta toisen harmia, että Hän ei ota vastaan uhrilahjoituksiamme, jos veljellämme on jotakin meitä vastaan, ts. Hän ei salli, että rukouksia tarjotaan Hänelle, ennen kuin nopealla sovinnolla poistamme hänen (veljemme) mielestään sen harmin, jonka hän, olipa hän sitten oikeassa tai väärässä, tuntee. Hän ei nimittäin sano: ”Hän ei ole tehnyt sitä, mitä hän on tehnyt: Hän ei sano: ”Jos veljelläsi on oikea syy valittaa sinua vastaan, jätä lahjasi alttarille ja lähde matkallesi, sovita ensin hänen kanssaan”, vaan Hän sanoo: ”Jos muistat, että veljelläsi on jotain sinua vastaan”, ts. jos on jotakin mitättömän pientä tai vähäpätöistä, jonka vuoksi veljesi on suuttunut sinua vastaan, ja tämä tulee äkillisesti mieleesi, sinun on tiedettävä, että sinun ei pitäisi tarjota rukouksesi hengellistä lahjaa ennen kuin olet ystävällisellä hyvityksellä poistanut veljesi sydämestä mistä tahansa syystä johtuvan mielipahan. Jos siis evankeliumin sanat kehottavat meitä tekemään hyvitystä niille, jotka ovat suuttuneet menneistä ja täysin vähäpätöisistä riidanaiheista ja sellaisista, jotka ovat syntyneet mitättömistä syistä, niin mitä sitten tapahtuu meille raukoille, jotka jääräpäisellä tekopyhyydellä jätämme huomiotta tuoreemmat ja kaikkein tärkeämmät ja omista virheistämme johtuvat loukkaantumisen syyt; ja jotka paholaisen ylpeyden paisuttamina, koska häpeämme nöyrtyä, kieltävät, että olemme veljemme kiusauksen syy, ja jotka kapinallisessa hengessä kieltäytyvät alistumasta Herran käskyihin ja väittävät, että niitä ei koskaan pitäisi noudattaa eikä niitä koskaan voi täyttää?”. Ja niin käy, että kun teemme mielestämme niin, että Hän on käskenyt asioita, jotka ovat mahdottomia ja sopimattomia, meistä tulee, apostolin ilmaisua käyttäen, ”ei lain toteuttajia vaan lain tuomareita”.

LUKU 17. Niistä, jotka ovat sitä mieltä, että kärsivällisyyttä tulisi osoittaa pikemminkin maallisille ihmisille kuin veljille

TÄMÄ on myös katkerasti valitettava; nimittäin se, että jotkut veljet, suuttuneina joistakin moitittavista sanoista, jos heitä piirittävät jonkun toisen rukoukset, jotka haluavat tasoittaa heitä, kun he kuulevat, että kiusaantumista ei pitäisi sallia tai pitää yllä veljeä vastaan, sen mukaan, mitä on kirjoitettu: ”Joka vihastuu veljeään vastaan, sitä uhkaa tuomio”, ja: ”Älköön aurinko laskeko vihasi päälle”, väittävät heti, että jos joku pakana tai joku maailmassa elävä olisi sanonut tai tehnyt näin, se olisi oikeutetusti kestettävä. Mutta kuka voisi sietää veljeä, joka olisi osallinen niin suureen virheeseen tai lausuisi huulillaan niin röyhkeän moitteen! Aivan kuin kärsivällisyyttä olisi osoitettava vain epäuskoisille ja pilkkaajille eikä kaikille yleensä, tai aivan kuin vihaa olisi pidettävä pahana, kun se kohdistuu pakanaan, mutta hyvänä, kun se kohdistuu veljeen; vaikka vihaisen sielun itsepintainen raivo aiheuttaa varmasti samaa vahinkoa itselle, olipa kohde, jota vastaan se herätetään, kuka tahansa. Mutta kuinka hirvittävän itsepäistä, kyllä ja järjetöntä onkaan, että he eivät tylsän mielensä tyhmyyden vuoksi kykene havaitsemaan näiden sanojen merkitystä, sillä sanotaan: ”Jokainen, joka suuttuu It:n muukalaiselle, on tuomion vaarassa”, mikä saattaisi ehkä heidän tulkintansa mukaan lukuun ottamatta niitä, jotka ovat uskomme ja elämämme kumppaneita, mutta evankeliumin sana ilmaisee sen mitä merkittävimmin sanomalla: ”Jokainen, joka on vihainen veljelleen, on tuomion vaarassa.” Ja vaikka meidän siis totuuden säännön mukaan pitäisi pitää jokaista ihmistä veljenä, tässä kohdassa kuitenkin yhtä uskovaisista ja elämäntapamme osallista nimitetään pikemminkin veljeksi kuin pakanaksi.

LUKU 18. Niistä, jotka teeskentelevät kärsivällisyyttä, mutta kiihottavat veljiään vihaan vaikenemisellaan

MUTTA millainen asia tämä on, että joskus kuvittelemme olevamme kärsivällisiä, koska kun meitä ärsytetään, emme uskalla vastata, mutta murheellisella hiljaisuudella tai halveksivilla liikkeillä ja eleillä pilkkaamme vihaisia veljiämme niin, että hiljaisilla katseillamme ärsytämme heitä vihaan enemmän kuin vihaiset moitteet olisivat heitä ärsyttäneet, ja samalla ajattelemme, ettemme ole millään tavalla syyllisiä Jumalan edessä, koska emme ole päästäneet huuliltamme mitään sellaista, mikä voisi leimata tai tuomita meidät ihmisten tuomiossa. Ikään kuin Jumalan edessä pelkkiä sanoja eikä pääasiassa tahtoa kutsuttaisiin syylliseksi, ja ikään kuin vain varsinainen synnin teko eikä myös toive ja tarkoitus luettaisiin vääräksi; tai ikään kuin tuomiossa kysyttäisiin vain, mitä kukin oli tehnyt, eikä sitä, mitä hän myös aikoi tehdä. Sillä paha ei ole ainoastaan herätetyn vihan luonne, vaan myös sen ihmisen tarkoitus, joka sitä herättää, ja siksi tuomarimme oikea tarkastelu ei kysy, miten riita on herätetty, vaan kenen syystä se syntyi; sillä synnin tarkoitus eikä se tapa, jolla se on tehty, on otettava huomioon.Sillä mitä väliä sillä on, tappaako joku veljensä miekalla itse tai ajaa hänet hengiltä jollain petoksella, kun on selvää, että hänet on tapettu hänen juonittelunsa ja rikoksensa vuoksi? Ikään kuin riittäisi, ettei ole työntänyt sokeaa miestä omin käsin maahan, vaikka yhtä syyllinen on se, joka on laiminlyönyt pelastaa hänet, vaikka se olisi ollut hänen vallassaan, kun hän on kaatunut ja oli putoamassa ojaan; tai ikään kuin syyllinen olisi yksin se, joka on saanut miehen kiinni kädellään, eikä myös se, joka on valmistanut ja asettanut hänelle ansan, tai joka ei ole päästänyt häntä vapaaksi, vaikka olisi voinut. Niinpä ei siis ole mitään hyötyä olla hiljaa, jos määräämme itsellemme vaikenemisen siitä syystä, että hiljaisuudellamme voimme tehdä sen, mikä olisi tapahtunut, jos olisimme huutaneet, ja jäljitellä tiettyjä eleitä, joilla se, jonka meidän olisi pitänyt parantaa, saataisiin vielä vihaisemmaksi, samalla kun meitä kiitetään kaikesta tästä hänen tappioksi ja vahingoksi; ikään kuin mies ei olisi juuri tästä syystä sitäkin syyllisempi, koska hän yritti saada itselleen kunniaa veljensä kaatumisesta. Sillä tällainen vaikeneminen on yhtä paha molemmille, koska samalla kun se lisää toisen sydämen kiusaantumista, se estää sitä poistumasta omasta sydämestä; ja sellaisia henkilöitä vastaan kohdistuu profeetan kirous hyvällä syyllä: ”Voi sitä, joka antaa juotavaa ystävälleen ja esittelee hänen sappensa ja juottaa hänet juovuksiin, jotta hän näkisi alastomuutensa.” Hän on täynnä häpeää kunnian sijasta.” Ja tämäkin, minkä toinen sanoo tällaisista ihmisistä: ”Sillä jokainen veli syrjäyttää täysin, ja jokainen ystävä vaeltaa petollisesti. Ja mies pilkkaa veljeään, eivätkä he puhu totuutta, sillä he ovat taivuttaneet kielensä kuin jousen valheeseen eivätkä totuuteen.” Mutta usein teeskennelty kärsivällisyys kiihottaa vihaan kiihkeämmin kuin sanat, ja ilkeämielinen vaikeneminen ylittää kauheimmat loukkaukset sanoissa, ja vihollisten haavat on helpompi kestää kuin pilkkaajien petollinen mielistely, josta profeetta hyvin sanoo: ”Heidän sanansa ovat pehmeämpiä kuin öljy, ja kuitenkin ne ovat nuolia”, ja toisaalla sanat ovat pehmeät, mutta ne lyövät vatsaan”, johon tämäkin voidaan hienosti soveltaa: ”Suullaan hän puhuu ystävälleen rauhaa, mutta salaa hän asettaa hänelle ansoja;”, joilla petkuttaja kuitenkin pikemminkin petetään, sillä ‘jos ihminen valmistaa verkon ystävänsä eteen, se ympäröi hänen omat jalkansa’; ja: ”Jos joku kaivaa kuoppaa lähimmäiselleen, hän itse putoaa siihen.” Lopuksi, kun suuri joukko oli tullut miekkojen ja keppien kanssa ottamaan Herraa kiinni, yksikään elämämme tekijän murhaajista ei noussut esiin julmempana kuin se, joka eteni heidän kaikkien eteen väärennetyllä kunnioituksella ja tervehdyksellä ja tarjosi hallitsevan rakkauden suudelman; jolle Herra sanoi: ”Juudas, pettäisitkö sinä Ihmisen Pojan suudelmalla?” Toisin sanoen, vainosi ja vihasi katkeruus on ottanut verhokseen tämän, joka ilmaisee todellisen rakkauden suloisuutta. Vielä avoimemmin ja tarmokkaammin Hän myös korostaa tämän surun voimaa profeetta sanomalla: ”Sillä jos viholliseni olisi kiroillut minua, olisin kestänyt sen, ja jos se, joka minua vihasi, olisi puhunut suuria asioita minua vastaan, olisin piiloutunut häneltä. Mutta sinä olit se, yksimielinen mies, minun oppaani ja tuttu ystäväni, joka söit kanssani makeita ruokia; Jumalan temppelissä me vaelsimme yksimielisesti.””

LUKU 19. Niistä, jotka paastoavat raivoissaan

On myös toinen pahanlaatuinen kiusaantumisen laji, jota ei kannattaisi mainita, ellei tiedettäisi, että sen sallivat eräät veljet, jotka raivostuttuaan tai suuttuessaan todella pidättäytyvät sinnikkäästi ruoasta, niin että (mitä emme voi mainita ilman häpeää) ne, jotka rauhallisina ollessaan ilmoittavat, etteivät he voi mitenkään lykätä ruokailua kuudenteen tai korkeintaan yhdeksänteen tuntiin asti, kun he ovat täynnä kiukkua ja raivoa, eivät tunne paastoa edes kahta päivää ja tukevat itseään, kun he ovat tällaisen pidättäytymisen uuvuttamia, vihan yltäkylläisyydellä. Siinä he ovat selvästi syyllistyneet pyhäinhäväistyksen syntiin, sillä paholaisen omasta raivosta he kestävät paastoja, jotka pitäisi erityisesti uhrata Jumalalle yksin sydämen nöyryytyksen ja synnistä puhdistumisen halusta; mikä on aivan sama kuin jos he uhraisivat rukouksia ja uhreja ei Jumalalle vaan paholaisille ja olisivat siten ansainneet kuulla tämän Mooseksen nuhteen: ”He uhrasivat paholaisille eivätkä Jumalalle, jumalille, joita he eivät tunteneet.”

LUKU 20. Joidenkin teeskennellystä kärsivällisyydestä, jotka tarjoavat toisen posken lyötäväksi

ME emme ole tietämättömiä myös toisenlaisesta mielenvikaisuudesta, jota löydämme joiltakin veljiltä väärennetyn kärsivällisyyden varjolla, sillä tässä tapauksessa ei riitä, että he ovat herättäneet riitoja, elleivät he yllytä niitä ärsyttävillä sanoilla, jotta heitä itseään lyödään, ja kun pienikin isku on koskettanut heitä, he tarjoavat heti toista ruumiinosaansa lyötäväksi, ikään kuin he voisivat tällä tavoin täyttää täydellisesti sen käskyn, jossa sanotaan: ”Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin tarjoa hänelle myös toinen poski”; samalla kun he jättävät täysin huomiotta kyseisen kohdan merkityksen ja tarkoituksen. He nimittäin kuvittelevat harjoittavansa evankelista kärsivällisyyttä vihan synnillä, jonka täydellistä hävittämistä varten ei ainoastaan kielletty koston vaihtaminen ja riidan ärsyttäminen, vaan meille annettiin itse asiassa käsky lieventää hyökkääjän vihaa kestämällä kaksinkertainen vääryys.

LUKU 21. Kysymys siitä, kuinka voimme epäonnistua evankelisessa täydellisyydessä, jos noudatamme Kristuksen käskyjä

GERMANUS: Miten voimme moittia sellaista, joka täyttää evankeliumin käskyn ja joka ei ainoastaan jätä kostamatta, vaan on itse asiassa valmis siihen, että hänelle tarjotaan kaksinkertainen vääryys?

LUKU 22. Vastaus, että Kristus ei katso vain tekoa, vaan myös tahtoa

JOOSEF: Kuten vähän aikaisemmin sanottiin, meidän ei pidä katsoa vain sitä, mitä tehdään, vaan myös mielen luonnetta ja tekijän tarkoitusta. Ja jos siis punnitsette huolellisella sydämen tutkimuksella, mitä kukin tekee, ja harkitsette, millä mielellä se tehdään tai mistä tunteesta se lähtee, huomaatte, että kärsivällisyyden ja lempeyden hyve ei voi mitenkään toteutua päinvastaisessa hengessä eli kärsimättömyyden ja raivon hengessä. Koska Herramme ja Vapahtajamme antaessaan meille perusteellisen oppitunnin kärsivällisyyden ja lempeyden hyveestä (eli opettaessaan meitä, ettei meidän pidä vain tunnustaa sitä huulillamme, vaan myös varastoida se sielun syvimpiin syvyyksiin) antoi meille tämän evankelisen täydellisyyden yhteenvedon sanoen: ”Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, tarjoa hänelle myös toinen” (epäilemättä ‘oikea’ poski mainitaan, koska toista ‘oikeaa’ poskea ei voi löytyä kuin niin sanotusti sisäisen ihmisen kasvoilta), sillä tällä Hän haluaa kokonaan poistaa kaiken vihan lietsonnan sielun syvimmistä syvyyksistä, ts. että jos ulkoinen oikea poskesi on saanut iskun lyöjältä, myös sisäinen ihminen voi nöyrästi suostuen tarjota oikean poskensa lyötäväksi, sympatiseeraten ulkoisen ihmisen kärsimystä ja tavallaan alistuen ja alistuen oman ruumiinsa lyöjän vääryydelle, jotta sisäinen ihminen ei edes hiljaa itsessään häiriintyisi ulkoisen ihmisen iskuista. Näette siis, että he ovat hyvin kaukana evankeliumin täydellisyydestä, joka opettaa, että kärsivällisyyttä on ylläpidettävä, ei sanoissa vaan sydämen sisäisessä rauhallisuudessa, ja joka kehottaa meitä säilyttämään sen, tapahtuipa mitä tahansa pahaa, jotta emme ainoastaan pysyisi aina häiritsemästä vihaa, vaan myös alistumalla heidän loukkauksiinsa pakottaisimme ne, jotka heidän omasta syystään ovat häiriintyneet, rauhoittumaan, kun he ovat saaneet tarpeekseen lyönneistä, ja voittaisimme näin heidän raivonsa lempeydellämme. Ja niin myös me täytämme nämä apostolin sanat: ”Älkää antako pahan voittaa, vaan voittakaa paha hyvällä.” Ja on aivan selvää, että tätä eivät voi täyttää ne, jotka lausuvat lempeyden ja nöyryyden sanoja sellaisessa hengessä ja sellaisessa raivossa, että ne eivät ainoastaan kaadu vähentämään syttyneen vihan tulta, vaan pikemminkin saavat sen liekkeihin sitä kiivaammin sekä omissa tunteissaan että raivostuneen veljensä tunteissa. Mutta nämä, vaikka he pystyisivätkin jollain tavalla pysymään rauhallisina ja hiljaisina itse, eivät kuitenkaan kantaisi mitään vanhurskauden hedelmää, kun he vaativat itselleen kärsivällisyyden kunniaa lähimmäisensä menetyksestä, ja ovat näin ollen täysin kaukana siitä apostolisesta rakkaudesta, joka ”ei etsi omaansa”, vaan toisten asioita. Sillä se ei niinkään tavoittele rikkauksia siten, että se saisi itselleen hyötyä lähimmäisen menetyksestä, eikä se halua saada mitään, jos se merkitsee toisen pilaamista.

LUKU 23. Kuinka se, joka taipuu toisen tahtoon, on vahva ja tarmokas

MUTTA teidän on varmasti tiedettävä, että yleensä se on vahvemmassa asemassa, joka alistaa oman tahtonsa veljensä tahdolle, kuin se, joka osoittautuu sinnikkäämmäksi puolustamaan omia päätöksiään ja pitämään niistä kiinni. Sillä edellinen saa sietämällä ja kestämällä lähimmäistään luonteen, että hän on vahva ja elinvoimainen, kun taas jälkimmäinen saa luonteen, että hän on heikko ja sairaalloinen, jota täytyy hemmotella ja silittää, niin että joskus hänen rauhan ja rauhallisuuden vuoksi on hyvä, että hän jopa välttämättömissä asioissa hellittää jotakin. Eikä hänen tosiaan tarvitse tässä kuvitella menettäneensä mitään omasta täydellisyydestään, vaikka hän on periksi antaessaan luopunut jostakin aiotusta ankaruudestaan, vaan päinvastoin hän voi olla varma, että hän on voittanut paljon enemmän pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden hyveellään. Sillä tämä on apostolin käsky: ”Te, jotka olette vahvoja, kantakaa heikkojen heikkoudet”, ja: ‘Te, jotka olette vahvoja, kantakaa heikkojen heikkoudet’: ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin täytätte Kristuksen lain.” ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin täytätte Kristuksen lain.” Sillä heikko ihminen ei koskaan tue heikkoa ihmistä, eikä se, joka kärsii samalla tavalla, voi kantaa tai parantaa heikossa kunnossa olevaa, mutta se, joka ei itse ole altis heikkoudelle, tuo parannuskeinoja heikossa kunnossa olevalle. Sillä hänelle on aivan oikein sanottu: ”Lääkäri, paranna itsesi”.

LUKU 24. Kuinka heikot ovat haitallisia eivätkä kestä vääryyksiä

Meidän on myös huomattava, että heikkojen luonne on aina sellainen, että he ovat nopeita ja valmiita esittämään moitteita ja kylvämään riitojen siemeniä, vaikka he itse eivät kestä sitä, että heitä koskettaisi pienimmänkin vääryyden varjo, ja samalla kun he ratsastavat meidän ylitsemme ja heittelevät mielivaltaisia syytöksiä, he eivät kykene kestämään itse pienimpiä ja vähäpätöisimpiä syytöksiä. Ja niinpä edellä mainitun vanhimpien mielipiteen mukaan rakkaus ei voi kestää lujana ja katkeamattomana muutoin kuin sellaisten ihmisten kesken, joilla on sama tarkoitus ja hyvyys. Sillä joskus se varmasti rikkoutuu, vaikka joku heistä kuinka huolellisesti sitä varjelisi.

LUKU 25. Kysymys siitä, miten se voi olla vahva, joka ei aina tue heikkoja

GERMANUS: Miten sitten täydellisen ihmisen kärsivällisyys voi olla kiitoksen arvoinen, jos se ei aina voi kestää heikkoja?

LUKU 26. Vastaus, että heikko ei aina anna itsensä tulla kannetuksi

JOOSEF:

En sanonut, että vahvan ja vankan hyveellisyys ja kestävyys voitettaisiin, vaan että heikon kurja tila, jota täydellisen sietokyky rohkaisee ja joka päivä pahenee, antaa varmasti aihetta sellaisiin syihin, joiden vuoksi häntä itseään ei 943 enää pitäisi sietää; tai sitten hän valitsee ovelan epäilyn siitä, että hänen lähimmäisensä kärsivällisyys osoittaa ja laukaisee hänen oman kärsimättömyytensä, ja hän päättää milloin mitäkin kertaa mieluummin häipyä, kuin että toisen suurisydämisyys aina sietäisi häntä. Tätä siis mielestämme tulisi ennen kaikkea noudattaa niiden, jotka haluavat pitää toverinsa kiintymyksen loukkaamattomana; nimittäin sitä, että ensinnäkin, kun jokin vääryys provosoi munkkia, hänen tulisi pitää paitsi huulensa myös jopa rintansa syvyys koskemattomana; mutta jos hän huomaa, että ne ovat edes vähänkin häiriintyneet, hän pysyköön itsekin täysin vaiti ja noudattakoon ahkerasti sitä, mistä psalmisti puhuu: ”Minä olin levoton enkä puhunut mitään”, ja: ‘Minä olin levoton enkä puhunut mitään’: Minä sanoin: ”Minä varon sinun teitäni, etten loukkaa kielelläni”. Minä asetin suulleni vartijan, kun syntinen seisoi minua vastaan. Minä olin mykkä ja nöyrryin ja vaikenin hyvistä asioista.” Hänen ei pitäisi kiinnittää huomiota nykyiseen tilaansa eikä antaa tilaa sille, mitä hänen raivoisan raivonsa antaa ymmärtää ja mitä hänen kiihtynyt mielensä ilmaisee tällä hetkellä, vaan hänen pitäisi pysähtyä menneen rakkauden armoon tai odottaa mielessään rauhan uudistumista ja palauttamista ja tarkastella sitä jopa raivon hetkellä, ikään kuin se olisi pian varmasti palaamassa. Ja kun hän varaa itselleen pian tulevan sopusoinnun ilon, hän ei tunne nykyisen riidan katkeruutta ja antaa helposti sellaisia vastauksia, että kun rakkaus palautuu, hän ei voi syyttää itseään syylliseksi tai joutua toisen syyttämäksi; ja näin hän täyttää nämä profeetan sanat: ”Vihassa muista armoa.”

LUKU 27. Miten viha pitäisi tukahduttaa

MEIDÄN pitäisi siis hillitä kaikki vihan liikkeet ja hillitä sitä harkinnan ohjaamana, ettemme sokealla raivolla ajautuisi siihen, minkä Salomo tuomitsee: ”Paha ihminen kuluttaa kaiken vihansa, mutta viisas ihminen hajottaa sen pala kerrallaan”, ts.tyhmä syttyy vihan kiihkosta kostamaan; mutta viisas mies kypsällä neuvollaan ja maltillisuudellaan vähitellen vähentää sitä ja pääsee siitä eroon. Jotain samantyyppistä on myös tämä, mitä apostoli sanoo: ”Älkää kostako, rakkaat, vaan antakaa tilaa vihalle”, ts. älkää vihan pakottamana ryhtykö kostoon, vaan antakaa tilaa vihalle, ts.älkää antako sydämenne ahtautua kärsimättömyyden ja pelkuruuden ahdinkoon niin, että kun kiihkon kiihkeä myrsky nousee, ette kestä sitä; vaan olkaa sydämissänne laajentuneet ja ottakaa vihan vastakkaiset aallot vastaan sen rakkauden leveässä lahdessa, joka ”kaiken kestää, kaiken kantaa”; ”, ja niin mielenne laajenee laajalla pitkämielisyydellä ja kärsivällisyydellä, ja sen sisällä on turvallisia neuvojen syvennyksiä, joihin vihan paha savu otetaan vastaan, ja ne hajoavat ja katoavat välittömästi; tai sitten kohta voidaan ymmärtää näin: Me annamme vihalle tilaa niin usein kuin me nöyrin ja rauhallisin mielin antaudumme toisen intohimolle ja kumarramme intohimoisen kärsimättömyyttä, ikään kuin myöntäisimme ansaitsevamme kaikenlaista vääryyttä. Mutta ne, jotka vääristelevät sen täydellisyyden merkitystä, josta apostoli puhuu, niin, että ne antavat tilaa vihalle, jotka lähtevät raivoissaan pois toisen luota, eivät mielestäni katkaise vaan pikemminkin lietsovat riitelyyn yllyttämistä, sillä ellei lähimmäisen vihaa voiteta heti hyvittämällä se nöyrästi, ihminen pikemminkin yllyttää kuin välttää sitä pakenemalla. Ja jotakin tämän kaltaista Salomo sanoo: ”Älä hätäile hengessäsi suuttumusta, sillä viha asuu tyhmien sylissä”, ja: ”Älä kiirehdi riitaa, ettet viimein katuisi sitä.” Sillä hän ei moiti riidan ja vihan hätäistä esittämistä niin, että kehuisi hitaasti esittämistä. Samalla tavalla on otettava tämäkin: ”Hölmö ilmoittaa vihansa vielä samalla hetkellä, mutta viisas mies kätkee häpeänsä.” Hän ei nimittäin aseta, että viisaiden ihmisten pitäisi häpeällisen vihanpurkauksen peittää sillä tavoin, että vaikka hän moittii nopeaa vihanpurkausta, hän ei kuitenkaan kiellä myöhäistä, sillä toki hän tarkoittaa, että jos se inhimillisestä heikkoudesta johtuen purkautuu, se on peitettävä tästä syystä, että vaikka se hetkeksi viisaasti peitetään, se voidaan tuhota lopullisesti. Sillä viha on luonteeltaan sellainen, että kun sille annetaan tilaa, se kuihtuu ja katoaa, mutta jos se näytetään avoimesti, se palaa yhä enemmän ja enemmän. Sydämet on siis laajennettava ja avattava laajalle, jotteivät ne jää ahtaisiin pelkuruuden ahtaisiin ahtauksiin ja täyttyisi vihan paisuvasta vyörystä, jolloin meistä tulisi kyvyttömiä ottamaan vastaan kapeaan sydämeemme sitä, mitä profeetta kutsuu Jumalan ”erittäin laajaksi” käskyksi, tai sanomaan profeetan kanssa: ”Minä olen kulkenut käskyjesi tietä, sillä sinä olet laajentanut sydämeni.” Siitä, että pitkämielisyys on viisautta, meitä opettavat hyvin selvät Raamatun kohdat: sillä ”mies, joka on pitkämielinen, on suuri viisauttaan, mutta pelkuri on hyvin tyhmä”. Ja siksi Raamattu sanoo hänestä, joka kiitokseksi pyysi Herralta viisauden lahjaa: ”Jumala antoi Salomolle viisautta ja viisautta ylenpalttisesti ja sydämen suuruutta runsaasti kuin meren hiekkaa.”

LUKU 28. Kuinka salaa solmitut ystävyyssuhteet eivät voi olla pysyviä

TÄMÄ on myös usein todistettu monilla kokeiluilla; nimittäin, että ne, jotka ovat solmineet ystävyyden siteet salaliiton alkuaan, eivät voi mitenkään säilyttää sopusointuaan rikkoutumattomana; joko siksi, että he eivät ole yrittäneet pitää sitä yllä täydellisyyden halusta eivätkä apostolisen rakkauden vallassa, vaan maallisesta rakkaudesta, tarpeidensa ja sopimuksensa siteiden vuoksi; tai sitten siksi, että tuo kaikkein ovelin vihollisemme hoputtaa heitä sitä nopeammin murtamaan ystävyytensä kahleet, jotta hän voisi tehdä heistä valansa rikkojia. Tämä viisainten miesten mielipide on siis mitä varmimmin vahvistettu, nimittäin se, että todellista sopusointua ja jakamatonta liittoa voi olla vain niiden välillä, joiden elämä on puhdasta ja jotka ovat saman hyväntahtoisia ja saman tarkoituksen miehiä. Näin paljon siunattu Joosef puhui hengellisessä puheessaan ystävyydestä ja sytytti meidät entistä kiihkeämpään haluun säilyttää ystävyyssuhteemme kestävänä.

XVII ABBA JOOSEFIN TOINEN KESKUSTELU

Lupausten antamisesta

LUKU 1. Valvontakausista, jotka kestimme

KUN edellinen konferenssi oli päättynyt, ja myös sen jälkeisestä yön hiljaisuudesta, koska pyhä abba Joosef oli johdattanut meidät erilliseen keljaan hiljaisuuden vuoksi, mutta olimme viettäneet koko yön nukkumatta (koska hänen sanojensa vuoksi sydämissämme raivosi tuli), tulimme ulos keljasta ja vetäydyimme noin sadan metrin päähän siitä ja istuuduimme erääseen syrjäiseen paikkaan. Ja kun yön varjot antoivat tilaisuuden salaisiin ja tuttavallisiin keskusteluihin, abbedissa Germanus huokaili siinä istuessamme raskaasti.

LUKU 2.Abba Germanuksen ahdistuksesta, kun hän muisti lupauksemme

MITÄ me teemme, kysyi hän. Sillä me näemme, että olemme suuressa vaikeudessa ja pahassa ahdingossa, sillä järki itsessään ja pyhien elämä opettaa meille tehokkaasti, mikä on parasta hengellisessä elämässä etenemisemme kannalta, mutta silti vanhimmille annettu lupauksemme ei salli meidän valita, mikä on hyödyllistä. Sillä tällaisten suurmiesten esimerkit voisivat muovata meitä täydellisempään elämään ja päämäärään, ellei lupauksemme ehdot pakottaisi meitä palaamaan heti luostariin. Mutta jos palaamme sinne, emme saa enää koskaan tilaisuutta tulla tänne uudelleen. Mutta jos jäämme tänne ja päätämme toteuttaa toiveemme, mitä tapahtuu sen valan uskolle, jonka tiedämme antaneemme vanhimmillemme luvaten pikaista paluuta; että saisimme tehdä kiireellisen kierroksen tämän maakunnan luostareissa ja pyhissä? Ja kun tässä myllerryksessä emme pystyneet päättämään, mitä meidän pitäisi päättää pelastuksemme tilasta, todistimme yksinkertaisesti huokauksillamme tilamme kovaa kohtaloa, moitimme julkeutemme julkeutta ja vihasimme kuitenkin meille luonnollista häpeää, jonka painamina emme voineet millään muulla tavoin vastustaa niiden rukouksia, jotka pitivät meitä vastoin hyötyämme ja tarkoitustamme, paitsi lupaamalla pikaista paluuta, sillä itkimme todellakin, että vaivaannuimme tuon häpeän alla, josta sanotaan: ”On häpeä, joka syntiä tekee.”

LUKU 3.Ajatukseni tästä aiheesta

SITTEN vastasin: Sen vanhimman neuvo tai pikemminkin sen auktoriteetti, jonka puoleen meidän pitäisi kääntyä huolimme suhteen, auttaisi lyhyellä vaivallamme, ja se, mitä hänen tuomiollaan päätetään, voi jumalallisen ja taivaallisen vastauksen tavoin lopettaa kaikki murheemme. Eikä meidän tarvitse epäillä sitä, mitä Herra antaa meille tämän vanhimman huulilta, sekä hänen ansioidensa että oman uskomme tähden. Sillä hänen lahjansa kautta uskovat ovat usein saaneet pelastavaa neuvoa kelvottomilta ihmisiltä ja epäuskoiset pyhiltä, koska Herra antaa sen joko niiden ansioiden tähden, jotka vastaavat, tai niiden uskon tähden, jotka kysyvät neuvoa. Niinpä pyhä abba Germanus tarttui innokkaasti näihin sanoihin, ikään kuin en olisi lausunut niitä itsestäni vaan Herran kehotuksesta, ja kun olimme odottaneet vähän aikaa vanhimman tuloa ja yöllisen jumalanpalveluksen lähestyvää hetkeä, sen jälkeen, kun olimme toivottaneet hänet tervetulleeksi tavanomaisella tervehdyksellä ja lausuneet loppuun oikean määrän psalmeja ja rukouksia, istuimme jälleen tavalliseen tapaan samoille matoille, joille olimme asettuneet nukkumaan.

LUKU 4. Abba Joosefin kysymys ja vastauksemme ahdistuksemme alkuperästä

SITTEN kunnianarvoisa Joosef näki, että olimme varsin alakuloisella mielellä, ja arvatessaan, ettei se ollut syyttä, hän puhutteli meitä näillä patriarkka Joosefin sanoilla: ”Miksi kasvonne ovat tänään surulliset?”, johon me vastasimme: Myönnän, että olemme viettäneet unettoman yön, eikä kukaan ole helpottamassa murheitamme, ellei Herra poista niitä teidän viisaudellanne: ”Emme ole kuin ne faraon orjat, jotka ovat nähneet unen, eikä kukaan ole helpottamassa murheitamme, ellei Herra poista niitä teidän viisaudellanne”. Sitten hän, joka muistutti patriarkan erinomaisuudesta sekä hänen ansioidensa että nimensä perusteella, sanoi: Eikö ihmisen hämmennyksen ratkaisu tule Herralta?”. Tuokaa ne esiin, sillä jumalallinen Myötätunto kykenee antamaan niihin parannuksen meidän neuvojemme avulla teidän uskonne mukaisesti.

LUKU 5.Abba Germanuksen selitys siitä, miksi halusimme jäädä Egyptiin ja miksi meitä veti takaisin Syyriaan

TÄNÄÄN GERMANUS: Meillä oli tapana ajatella, sanoi hän, että palaisimme takaisin luostariin runsaasti täynnä paitsi hengellistä iloa myös sitä, mitä pyhyytesi näkeminen on hyödyllistä, ja että palattuamme seuraisimme, vaikkakin vain heikolla kilvoittelulla, sitä, mitä olimme oppineet opetuksestasi. Tämän rakkautemme vanhimpia kohtaan sai meidät lupaamaan heille, samalla kun kuvittelimme, että voisimme jossain määrin seurata tuossa luostarissa ylevää elämääsi ja oppiasi. Niinpä niin kuin luulimme, että tällä tavoin kaikki ilo olisi meille suotu, niin toisaalta meitä valtaa sietämätön suru, kun huomaamme, ettemme voi mitenkään saada tällä tavoin sitä, minkä tiedämme olevan meille hyväksi. Molemmin puolin olemme siis nyt saarrettuja. Sillä jos haluamme pitää lupauksemme, jonka annoimme kaikkien veljien läsnä ollessa luolassa, jossa Herramme itse loisti ulos kammiostaan Neitsyen kohdussa, ja jonka hän itse todisti, kärsimme suurimman menetyksen hengellisessä elämässämme. Mutta jos me jätämme lupauksemme huomiotta ja jäämme tähän piiriin ja päätämme pitää tuota valaa vähemmän tärkeänä kuin täydellisyyttämme, pelkäämme valheellisuuden ja väärästä valasta johtuvia hirvittäviä vaaroja. Mutta edes tällä suunnitelmalla emme voi keventää taakkaamme, nimittäin täyttämällä valamme ehdot hyvin hätäisellä paluulla ja palaamalla sitten mahdollisimman pian takaisin näille seuduille. Sillä vaikka pienikin viivyttely on vaarallista ja vahingollista niille, jotka pyrkivät hyvyyteen ja etenemiseen hengellisissä asioissa, niin silti me pitäisimme uskomme ja lupauksemme, vaikka palaamalla vastentahtoisesti, ellemme olisi varmoja siitä, että meidät sidottaisiin niin tiukasti sekä vanhimpien valtuuksilla että myös rakkaudella, että meillä ei olisi vastedes lainkaan tilaisuutta palata takaisin tänne.

LUKU 6. Abba Joosefin kysymys, saimmeko enemmän hyvää Egyptissä kuin Syyriassa

Tähän siunattu Joosef vastasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen: Oletteko varma, sanoi hän, että saatte enemmän hyötyä hengellisissä asioissa tässä maassa?

LUKU 7. Vastaus tapojen erilaisuudesta näissä kahdessa maassa

GERMANUS: Vaikka meidän tulisikin olla mitä kiitollisimpia niiden miesten opetuksesta, jotka opettivat meidät nuoruudestamme lähtien yrittämään suuria asioita ja antamalla meille maistaa niiden erinomaisuutta istuttivat sydämeemme loistavan janon täydellisyyttä kohtaan, kuitenkin, jos arvostelukykymme on luotettava, emme voi tehdä mitään vertailua näiden tapojen ja siellä oppimiemme tapojen välille, jotta voisimme pitää suumme kiinni elämänne jäljittelemättömästä puhtaudesta, joka mielestämme on teille suotu paitsi mielen ja päämäärän keskittämisen ansiosta myös itse paikan avun ja tuen ansiosta. Siksi emme epäile, etteikö suuren täydellisyytenne seuraamiseen riitä tämä meille annettu opetus yksinään, ellei meillä ole myös elämän apua, ja pitkä opetuksen kurssi liuottaa jokapäiväisen harjoittelun avulla jonkin verran sydämemme kylmyyttä.

LUKU 8. Kuinka täydellisten ei pitäisi tehdä mitään lupauksia ehdottomasti, ja voiko päätöksiä peruuttaa ilman syntiä

JOOSEF: On todellakin hyvä ja oikein ja täysin ammatin mukaista, että me suoritamme tehokkaasti sen, mitä olemme päättäneet tehdä minkä tahansa lupauksen kohdalla. Sen vuoksi munkin ei pitäisi tehdä mitään lupausta hätiköidysti, jottei hän joutuisi tekemään sitä, mitä hän varomattomasti lupasi, tai jos hänet pidättäytyy harkitsemasta järkevämpää näkemystä, hän näyttäytyisi lupauksensa rikkojana. Mutta koska tarkoituksemme ei tällä hetkellä ole käsitellä niinkään terveydentilaa kuin sairauden parantamista, meidän on terveellisellä neuvolla pohdittava, ei niinkään sitä, mitä teidän olisi pitänyt tehdä ensiksi, vaan sitä, miten voitte pelastautua tämän vaarallisen haaksirikon kallioilta. Kun meitä ei siis mikään kahleista estä eikä mikään ehto rajoita meitä, jos hyvien asioiden vertailussa ehdotetaan valintaa, on valittava se, mikä on edullisinta; mutta kun tiellä on haittaa ja menetystä, on haittaavien asioiden vertailussa etsittävä sitä, mikä altistaa meidät pienimmälle menetykselle. Lisäksi, kuten väitteesi osoittaa, kun piittaamaton lupauksesi on saattanut sinut tähän tilaan, jossa jommassakummassa tapauksessa sinun on kärsittävä jonkinlaista vakavaa vahinkoa ja haittaa, tahdon pitäisi valinnassa kallistua sille puolelle, johon liittyy helpommin siedettävä vahinko tai joka voidaan helpommin korvata hyvittämällä. Jos siis ajattelet, että saat enemmän hyvää hengellesi jäämällä tänne kuin mitä sinulle kertyi elämästäsi tuossa luostarissa, ja että lupauksesi ehtoja ei voi täyttää ilman suuren hyvän menettämistä, on sinulle parempi kärsiä se menetys, joka aiheutuu valheesta ja täyttämättä jääneestä lupauksesta (koska se tehdään kerran lopullisesti eikä sitä tarvitse enää toistaa tai aiheuttaa muita syntejä), kuin kärsiä se menetys, jonka sanot kylmenevän elämäntilanteesi ja joka vaikuttaisi sinuun jokapäiväisenä ja lakkaamattomana vahinkona. Sillä huolimaton lupaus muuttuu siten, että se voidaan armahtaa tai jopa ylistää, jos se käännetään paremmalle tielle, eikä meidän tarvitse pitää sitä johdonmukaisuuden epäonnistumisena, vaan hätäilyn korjaamisena, aina kun virheellinen lupaus korjataan. Ja kaikki tämä voidaan todistaa mitä varmimmin Raamatun todistuksella siitä, että monille lupauksen täyttäminen on johtanut kuolemaan, ja toisaalta siitä, että monille on ollut hyvä ja hyödyllistä kieltäytyä siitä.

LUKU 9. Kuinka usein on parempi rikkoa sitoumuksensa kuin täyttää ne

JA nämä molemmat seikat osoitetaan hyvin selvästi apostoli Pietarin ja Herodeksen tapauksista. Edellinen nimittäin, koska hän poikkesi ilmaisemastaan päätöksestä, jonka hän oli ikään kuin vahvistanut valalla sanoen: ”Sinä et koskaan pese jalkojani”, sai kuolemattoman kumppanuuden Kristuksen kanssa, kun taas hän olisi varmasti jäänyt paitsi tämän autuuden armosta, jos hän olisi itsepäisesti pitänyt kiinni sanastaan. Mutta jälkimmäisestä, joka piti kiinni harkitsemattoman valansa pantista, tuli Herran edelläkävijän verinen murhaaja, ja väärästä valan vannomisen turhan pelon vuoksi hän syöksyi tuomioon ja iankaikkisen kuoleman rangaistukseen. Kaikessa meidän on siis otettava huomioon päämäärä ja suunnattava kulkumme ja päämäärämme sen mukaan, ja jos jonkun viisaamman neuvon valvoessa näemme sen poikkeavan huonompaan suuntaan, on parempi hylätä sopimaton järjestely ja tulla paremmalle mielelle kuin pitää itsepäisesti kiinni sitoumuksistamme ja joutua näin pahempiin synteihin.

LUKU 10. Kysymyksemme siitä, että pelkäämme valaa, jonka annoimme Syyrian luostarissa

GERMANUS: Sikäli kuin se koskee toivettamme, jonka sitouduimme toteuttamaan hengellisen hyödyn vuoksi, toivoimme saavamme rakennusta jatkuvasta kanssakäymisestä kanssanne. Jos nimittäin palaisimme luostariin, on varmaa, että emme ainoastaan jättäisi toteutumatta niin ylevää tarkoitusta, vaan kärsisimme myös suurta vahinkoa siellä vallitsevan elämäntavan keskinkertaisuuden vuoksi. Mutta tämä evankeliumin käsky pelottaa meitä kauheasti: ”Puheenne olkoon kyllä, kyllä, ei, ei, ei; mutta mikä näitä enemmän on, se on pahasta.” Sillä me katsomme, että emme voi hyvittää niin tärkeän käskyn rikkomista millään vanhurskaudella, eikä se voi lopulta kääntyä hyväksi, mikä on kerran aloitettu huonosti.

LUKU 11. Vastaus, jonka mukaan meidän on otettava huomioon pikemminkin tekijän tarkoitus kuin asian suorittaminen

JOOSEF: Kuten sanoimme, meidän on joka tapauksessa katsottava työn edistymistä eikä työn suorittajan aikomusta, eikä meidän pidä aluksi kysyä, mitä ihminen on tehnyt, vaan mitä tarkoitusta varten, jotta voisimme havaita, että jotkut ovat saaneet tuomion niistä teoista, joista on jälkeenpäin syntynyt hyvää, ja toisaalta, että jotkut ovat sinänsä tuomittavien tekojen avulla päätyneet vanhurskauden korkeudelle. Ja edellisten kohdalla heidän tekojensa hyvästä tuloksesta ei ollut heille mitään hyötyä, koska he ottivat asian haltuunsa ja pahassa tarkoituksessa ja halusivat saada aikaan – ei sitä hyvää, joka todellisuudessa syntyi, vaan jotain päinvastaista; eikä huono alku ollut jälkimmäiselle vahingollinen, koska hän sieti moitittavan alun välttämättömyyden; ei piittaamatta Jumalasta tai tarkoituksenaan tehdä vääryyttä, vaan silmällä pitäen tarpeellista ja pyhää päämäärää.

LUKU 12. Kuinka onnekas lopputulos ei hyödytä pahantekijöitä, kun taas pahat teot eivät vahingoita hyviä ihmisiä

JA jotta voisimme tehdä nämä väitteet selviksi Pyhästä Kirjoituksesta otettujen esimerkkien avulla, mikä voisi saada aikaan parempaa ja koko maailman hyväksi parempaa kuin Herran kärsimyksen pelastava parannuskeino? Ja kuitenkin se ei ollut ainoastaan hyödytön, vaan se oli itse asiassa haitaksi sille petturille, jonka toimesta se todistettavasti saatiin aikaan, niin että hänestä sanotaan ehdottomasti: ”Tuolle miehelle olisi hyvä, jos hän ei olisi koskaan syntynytkään.” Sillä hänen työnsä hedelmiä ei makseta hänelle takaisin todellisen tuloksen mukaan, vaan sen mukaan, mitä hän halusi tehdä ja mitä hän uskoi saavuttavansa. Ja taas, mikä voisi olla syyllisempää kuin oveluus ja petos, jota osoitetaan jopa vieraalle, puhumattakaan veljestä ja isästä? Ja kuitenkin patriarkka Jaakob ei ainoastaan kohdannut mitään tuomiota tai syytöksiä tällaisista asioista, vaan hänelle itse asiassa suotiin ikuinen siunauksen perintö. Eikä syyttä, sillä viimeksi mainittu ei halunnut esikoiselle määrättyä siunausta ahneesta nykyisen voiton tavoittelusta vaan uskosta ikuiseen pyhitykseen, kun taas edellinen (Juudas) luovutti kaikkien Lunastajan kuolemaan, ei ihmisen pelastuksen vuoksi vaan ahneuden synnistä. Ja siksi kummassakin tapauksessa heidän tekojensa hedelmät lasketaan mielen aikomuksen ja tahdon tarkoituksen mukaan, jonka mukaan toisen tarkoituksena ei ollut petoksen tekeminen, eikä toisen tarkoituksena ollut pelastuksen tekeminen. Sillä oikeudenmukaisesti maksetaan kullekin takaisin palkkioksi se, mitä hän alun perin mielessään käsitteli, eikä se, mitä siitä seurasi joko hyvin tai huonosti, vastoin työntekijän tahtoa. Ja niinpä oikeudenmukaisin tuomari piti sitä, joka uskaltautui tällaiseen valheeseen, anteeksiannettavana ja todellakin kiitoksen arvoisena, koska ilman sitä hän ei olisi voinut varmistaa esikoisen siunausta; eikä sitä pitäisi laskea synniksi, joka syntyi siunauksen halusta. Muuten edellä mainittu patriarkka olisi ollut paitsi epäoikeudenmukainen veljeään kohtaan myös isänsä huijari ja pilkkaaja, jos olisi ollut jokin muu tapa, jolla hän olisi voinut varmistaa tuon siunauksen lahjan, ja hän olisi mieluummin noudattanut sitä, joka olisi vahingoittanut ja loukannut hänen veljeään. Näette siis, että Jumalan kohdalla ei tutkita tekoa, vaan mielen tarkoitusta. Näin valmistauduttuani palaamaan ehdotettuun kysymykseen (jota varten kaikki tämä on tehty) haluan teidän ensin kertovan minulle, mistä syystä sidoitte itsenne tuon lupauksen kahleisiin.

LUKU 13. Vastauksemme syystä, joka vaati meiltä valan vannomista

GERMANUS: Ensimmäinen syy oli, kuten sanoimme, se, että pelkäsimme ärsyttää vanhimpia ja vastustaa heidän käskyjään; toinen syy oli se, että uskoimme hyvin typerästi, että jos olisimme oppineet teiltä jotakin täydellistä tai loistavaa kuultavaa tai katsottavaa, voisimme luostariin palatessamme suorittaa sen.

LUKU 14. Vanhuksen puhe, jossa osoitetaan, kuinka toimintasuunnitelmaa voi muuttaa ilman virhettä edellyttäen, että ihminen pitää kiinni hyvän aikomuksen toteuttamisesta

JOOSEF: Kuten ennakkoon oletimme, mielen aikomus tuo ihmiselle joko palkkion tai tuomion tämän kohdan mukaan: ”Heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat toisiaan sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet”, ja myös tämä: ”Mutta minä tulen kokoamaan heidän tekonsa ja ajatuksensa yhteen kaikkien kansojen ja kielten kanssa.”” Siksi te sidoitte itsenne, kuten minä näen, täydellisyyden halusta näiden valojen ketjulla, sillä silloin te ajattelitte, että tällä suunnitelmalla se voitaisiin saavuttaa, kun taas nyt, kun kypsempi tuomio on tullut voimaan, te näette, että ette voi tällä tavoin nousta sen korkeuksiin. Ja niinpä mikä tahansa poikkeama tuosta järjestelystä, joka saattaa näyttää tapahtuneen, ei ole esteenä, jos vain siitä ei seuraa muutosta tuohon ensimmäiseen tarkoitukseen. Sillä välineen vaihtaminen ei merkitse työn hylkäämistä, eikä lyhyemmän ja suoremman tien valitseminen väitä laiskuutta kulkijan tiellä. Ja niinpä tässä asiassa lyhytnäköisen järjestelyn parantamista ei ole pidettävä hengellisen lupauksen rikkomisena. Sillä kaikki se, mitä tehdään Jumalan rakkaudesta ja hyvyyden halusta, jolla on ”lupaus siitä elämästä, joka nyt on, ja siitä, joka on tuleva”, vaikka se näyttäisikin alkavan vaikeasta ja epäsuotuisasta alusta, on 955 mitä suurimmassa määrin sen arvoista, ei ainoastaan, ettei sitä saa moittia, vaan se ansaitsee itse asiassa kiitosta. Ja siksi huolimattoman lupauksen rikkominen ei ole mikään este, jos joka tapauksessa päämäärä, toisin sanoen ehdotettu pyrkimys hyvyyteen, säilyy. Sillä me teemme kaiken siitä syystä, että voisimme osoittaa Jumalalle puhtaan sydämen, ja jos tämän saavuttamista pidetään tässä maassa helpompana, ei teiltä irti saadun sopimuksen muuttaminen ole teille mikään este, jos vain sen puhtauden täydellisyys, jonka vuoksi lupauksenne alun perin annettiin, turvataan sitä nopeammin Herran tahdon mukaisesti.

LUKU 15. Kysymys siitä, voiko olla synnitöntä, että tietomme tarjoaa heikoille veljille mahdollisuuden valehteluun

GERMANUS: Mitä tulee niiden sanojen voimaan, joita olemme kohtuullisesti ja huolellisesti harkinneet, niin epäilyksemme lupauksestamme olisi helposti poistunut meiltä, ellei meitä olisi hirvittävästi pelottanut se, ettei tämä esimerkki tarjoaisi tilaisuutta valehteluun joillekin heikommille veljille, jos he tietäisivät, että sopimuksen uskoa voitaisiin millään laillisella tavalla rikkoa, kun taas profeetta kieltää juuri tämän niin voimakkaasti ja uhkaavasti sanoessaan: ”Hävittäkää kaikki ne, jotka valehtelevat”, ja: ”Suu, joka puhuu valhetta, tappaa sielun.”

LUKU 16. Vastaus, että Raamatun totuutta ei tule muuttaa heikkojen loukkaantumisen vuoksi

Niiltä, jotka ovat tuhon tiellä tai pikemminkin, jotka haluavat tuhota itsensä, ei voi mitenkään puuttua tilaisuuksia ja mahdollisuuksia itsensä tuhoamiseen; ei myöskään pidä hylätä ja kokonaan repiä pois niitä Raamatun kohtia, jotka rohkaisevat harhaoppisten kieroutuneisuutta, lisäävät juutalaisten epäuskoa tai loukkaavat pakanallisen viisauden ylpeyttä, vaan ne on varmasti uskottava hurskaasti, pidettävä lujasti kiinni ja saarnattava totuuden säännön mukaisesti. Ja siksi meidän ei pitäisi toisen epäuskon vuoksi hylätä οἰκονομίας, eli profeettojen ja pyhien ”taloutta”, josta Raamattu kertoo, ettemme samalla, kun ajattelemme, että meidän pitäisi alentua heidän heikkouteensa, tahraisi itseämme paitsi valehtelun, myös pyhäinhäväistyksen synnillä. Mutta, kuten sanoimme, meidän pitäisi tunnustaa nämä kirjaimen mukaan ja selittää, miten ne oikein tehtiin. Mutta niille, jotka ovat vääränlaisessa asennossa, ei tällä tavoin tukita valheelle avautuvaa aukkoa, jos yritämme joko kokonaan kieltää tai selittää pois allegorisilla tulkinnoilla niiden asioiden totuuden, jotka aiomme tuoda esiin tai olemme jo tuoneet esiin. Sillä miten näiden kohtien auktoriteetti vahingoittaa heitä, jos heidän turmeltunut tahtonsa yksin riittää johtamaan heidät syntiin?

LUKU 17. Kuinka pyhimykset ovat hyödyllisesti käyttäneet valhetta kuin käärmeenjuurta

JA niin meidän pitäisi suhtautua valheeseen ja käyttää sitä ikään kuin sen luonne olisi kevätruusun kaltainen; joka on hyödyllinen, jos sitä otetaan, kun jokin tappava sairaus uhkaa, mutta jos sitä otetaan ilman, että jokin suuri vaara sitä vaatii, se aiheuttaa välittömän kuoleman. Sillä niinhän me myös luemme, että pyhät ja Jumalan hyväksymät miehet käyttivät valhetta niin, etteivät he siitä ainoastaan joutuneet synnin syyllisiksi, vaan jopa saavuttivat suurimman hyvyyden; ja jos petos saattoi antaa heille kunniaa, mitä totuus olisi toisaalta tuonut heille muuta kuin tuomion?” Näin on. Aivan kuten Raahab, josta Raahab, josta Raamattu ei kerro ainoastaan mitään hyvää tekoa vaan itse asiassa siveettömyyttä, kuitenkin pelkästään valheen vuoksi, jonka avulla hän mieluummin kätki vakoojat sen sijaan, että olisi pettänyt heidät, sai sen, että hänet yhdistettiin Jumalan kansan kanssa ikuiseen siunaukseen. Mutta jos hän olisi mieluummin puhunut totta ja pitänyt huolta kansalaisten turvallisuudesta, ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö hän ja koko hänen perheensä olisi välttyneet tulevalta tuholta, eikä hänelle olisi suotu, että hänet olisi lisätty Herramme syntymän kantaisien joukkoon, että hänet olisi luettu patriarkkojen luetteloon ja että hänen myöhempien jälkeläistensä kautta hänestä olisi tullut kaikkien Vapahtajan äiti. Taas Dalila, joka kansalaistovereidensa turvallisuuden takaamiseksi petti löytämänsä totuuden, sai vastineeksi ikuisen tuhon, eikä jättänyt kaikille ihmisille muuta kuin muiston synnistään. Kun siis jokin vakava vaara riippuu totuuden tunnustamisesta, silloin meidän on turvauduttava valheeseen turvapaikkana, mutta kuitenkin niin, että pelastuksemme vuoksi meitä vaivaa nöyryytetyn omantunnon aiheuttama syyllisyys. Mutta missä ei ole läsnä mitään äärimmäisen välttämätöntä kutsua, siellä valhetta on vältettävä mitä huolellisimmin, ikään kuin se olisi jotakin tappavaa: aivan kuten sanoimme kevätruusu-kupista, joka on tosiaan hyödyllinen, jos sitä otetaan vasta viimeisenä keinona, kun tappava ja väistämätön sairaus uhkaa, kun taas jos sitä otetaan silloin, kun ruumis on terveen ja raa’an terveenä, sen tappavat ominaisuudet menevät heti selvittämään elintärkeitä osia. Tämä kävi selvästi ilmi jerikolaisesta Raahabista ja patriarkka Jaakobista, joista ensimmäinen saattoi välttyä kuolemalta vain tämän lääkkeen avulla, kun taas jälkimmäinen ei voinut saada esikoisen siunausta ilman sitä. Sillä Jumala ei ole ainoastaan sanojemme ja tekojemme tuomari ja tarkastaja, vaan hän myös tutkii niiden tarkoituksen ja päämäärän. Ja jos Hän näkee, että joku on tehnyt tai luvannut jotakin iankaikkisen pelastuksen tähden ja osoittaa näkemystä jumalalliseen katselmukseen, vaikka se voi näyttää ihmisistä kovalta ja epäoikeudenmukaiselta, Hän kuitenkin katsoo sydämen sisäistä hyvyyttä ja ottaa huomioon mieluummin tahdon halun kuin varsinaiset lausutut sanat, koska Hänen on otettava huomioon teon päämäärä ja tekijän taipumus, jolloin, kuten edellä sanottiin, joku voi tulla vanhurskautetuksi valheella, kun taas joku toinen voi totuuden sanomalla syyllistyä iankaikkisen kuoleman aiheuttavaan syntiin. Tämän tarkoituksen otti huomioon myös patriarkka Jaakob, kun hän ei pelännyt jäljitellä veljensä ruumiin karvaista ulkonäköä käärimällä itsensä nahkoihin ja kunniaksi hän suostui siihen, että hänen äitinsä yllytti häntä valheeseen tätä tarkoitusta varten. Sillä hän näki, että tällä tavoin hänelle annettaisiin suurempia siunauksen ja vanhurskauden voittoja kuin pysyttelemällä yksinkertaisuuden tiellä; sillä hän ei epäillyt, etteikö isän siunauksen tulva huuhtelisi tämän valheen tahran heti pois ja että Pyhän Hengen henkäys haihtuisi nopeasti pienen pilven lailla; ja että hänelle annettaisiin rikkaampia ansioita tämän hänen käyttämänsä valheellisuuden avulla kuin totuuden avulla, joka oli hänelle luontainen.

LUKU 18. Vastalause, jonka mukaan vain ne ihmiset käyttivät rangaistuksetta valheita, jotka elivät lain alla

GERMANUS: Ei ole mikään ihme, että näitä juonia käytettiin Vanhassa testamentissa asianmukaisesti, ja että jotkut pyhät miehet kiitettävästi tai ainakin suonellisesti kertoivat valheita, koska näemme, että monet pahemmat asiat sallittiin heille ajan karkean luonteen vuoksi. Sillä miksi ihmetellä, että kun siunattu Daavid pakeni Saulia, hän vastasi pappi Abimelekin tiedusteluun, joka sanoi: ”Miksi olet yksin, eikä kukaan ole kanssasi?”, hän vastasi seuraavasti: ”Kuningas on käskenyt minua tehtävään ja sanonut: ’Älköön kukaan saako tietää, mitä varten minä sinut lähetin, sillä olen määrännyt palvelijani tuohon ja tuohon paikkaan’”, ja vielä kerran: ‘Kuningas on käskenyt minua tehtävään ja sanonut: ’Älköön kukaan tietäkö, mitä varten minä sinut lähetin’: ”Onko sinulla täällä käsillä keihästä tai miekkaa, sillä minä en tuonut mukanani omaa miekkaani enkä omaa asetta, sillä kuninkaan tehtävä vaati kiirettä?” Tai tämä, kun hänet tuotiin Aakiksen, Gatin kuninkaan, luo ja hän hallitsi itsensä hulluna ja raivoissaan, ‘ja muutti kasvonsa heidän edessään ja liukastui heidän käsiensä väliin’; ja kompastui portin oveen, ja sylki valui hänen partaansa”; kun he saivat jopa nauttia joukoittain vaimoja ja jalkavaimoja, eikä mitään syntiä tästä syystä luettu heidän syykseen, ja kun he lisäksi usein vuodattivat vihollisensa verta omin käsin, ja tätä ei pidetty ainoastaan moitteen arvoisena, vaan suorastaan ylistettävänä? Ja kaikki nämä asiat, jotka näemme evankeliumin valossa, ovat täysin kiellettyjä, niin että yhtäkään niistä ei voi tehdä ilman suurta syntiä ja syyllisyyttä. Ja samalla tavalla me olemme sitä mieltä, että kukaan ei voi käyttää valhetta, en sano oikein, mutta ei edes kostonhimoisesti, vaikka se olisikin peitetty hurskauden värillä, niin kuin Herra sanoo: ”Puheenne olkoon kyllä, kyllä, ei, ei; mutta mikä näitä enemmän on, se on pahan tekosia.” Ja myös apostoli yhtyy tähän: ”Älkääkä valehdelko toisillenne.”

LUKU 19. Vastaus, että lupa valehdella, jota ei myönnetty edes vanhan liiton aikana, on monien mielestä oikeutetusti poistettu

JOOSEF: Kaikki vapaus vaimojen ja monien jalkavaimojen suhteen, koska ajan loppu lähestyy ja ihmissuvun lisääntyminen on päättynyt, pitäisi oikeutetusti evankelisen täydellisyyden mukaan katkaista, koska se ei ole enää tarpeen. Sillä Kristuksen tuloon asti oli hyvä, että alkuperäisen lauseen siunaus oli täydessä voimassa, jolloin sanottiin: ”Lisääntykää ja lisääntykää ja täyttäkää maa.” Ja siksi oli aivan oikein, että siitä inhimillisen hedelmällisyyden juuresta, joka onnellisesti kukoisti synagogassa, tuon ajan säätelyn mukaisesti, versovat enkelimäisen neitsyyden nuput ja kirkossa syntyvät siveyden tuoksuvat kukat. Mutta sen, että valehtelu oli jo tuolloin tuomittu, osoittaa selvästi koko Vanhan testamentin teksti, sillä siinä sanotaan: ”Hävittäkää kaikki, jotka puhuvat valheita”, ja uudelleen: ”Valehtelun leipä on ihmiselle makeaa, mutta sen jälkeen hänen suunsa on täynnä soraa”, ja lain antaja itse sanoo: ”Sinun on vältettävä valhetta.” Mutta me sanoimme, että sitä käytettiin silloin oikein viimeisenä keinona, kun siihen liittyi jokin tarve tai pelastussuunnitelma, jonka vuoksi sitä ei pitäisi tuomita. Kuten on mainitsemasi tapaus kuningas Daavidista, kun hän Saulin epäoikeudenmukaista vainoa paetessaan käytti pappi Abimelekille valheellisia sanoja, ei tavoitellakseen mitään hyötyä eikä halutessaan vahingoittaa ketään, vaan yksinkertaisesti pelastaakseen itsensä tuolta mitä epäoikeudenmukaisimmalta vainolta; sillä hän ei halunnut tahrata käsiään vihamielisen kuninkaan verellä, jonka Jumala oli niin usein luovuttanut hänelle; kuten hän sanoi: ”Herra olkoon minulle armollinen, etten tekisi mitään sellaista herralleni, Herran voidellulle, kuin että panisin käteni hänen päällensä, koska hän on Herran voideltu.”” Ja siksi näitä suunnitelmia, joita kuulemme pyhien miesten vanhan liiton aikana hyväksyneen joko Jumalan tahdosta tai hengellisten salaisuuksien ennakoimiseksi tai joidenkin ihmisten pelastamiseksi, emme mekään voi kokonaan hylätä, kun välttämättömyys pakottaa meitä, kuten näemme, että apostolitkaan eivät välttäneet niitä, kun jonkin hyödyllisen asian huomioon ottaminen sitä vaati: jota kuitenkin lykkäämme toistaiseksi, kun ensin keskustelemme niistä tapauksista, joita aiomme vielä tuoda esiin Vanhasta testamentista, ja sen jälkeen esittelemme ne sopivammin niin, että voimme helpommin todistaa, että hyvät ja pyhät miehet sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa olivat näissä keinoissa täysin yhtä mieltä keskenään. Sillä mitä sanomme siitä hurskaasta huijauksesta, jonka Husai teki Absalomille kuningas Daavidin pelastamiseksi (2. Sam. 15:32-37; 2. Sam. 16:15-19; 2. Sam. 17:1-14) ja jonka petkuttaja ja huijari lausui kaikessa hyväntahtoisuudessa ja joka oli vastoin neuvoa pyytäneen hyvää, mutta jota kuitenkin kiitetään Pyhän Kirjoituksen auktoriteetilla, jossa sanotaan: ”Mutta Herran tahdosta Ahitofelin hyödyllinen neuvo kukistui, jotta Herra saattaisi pahaa aikaan Absalomin kohdalla”? Eikä sitäkään voitu moittia, mikä tehtiin oikean puolen puolesta oikealla tarkoituksella ja hurskaalla aikomuksella ja suunniteltiin sen pelastukseksi ja voitoksi, jonka hurskaus oli Jumalalle mieluinen, pyhällä hämäyksellä. Mitä sanomme myös sen naisen teosta, joka otti vastaan miehet, jotka edellä mainittu Husai oli lähettänyt kuningas Daavidin luo, ja piilotti heidät kaivoon, levitti kankaan kaivon suulle ja teeskenteli kuivattavansa helmiohraa ja sanoi: ”He kulkivat eteenpäin maistettuaan vähän vettä”, ja tällä keksinnöllisyydellä pelasti heidät takaa-ajajiensa käsistä?”. Vastatkaa siis minulle, pyydän teitä, ja sanokaa, mitä olisitte tehneet, jos teille, jotka nyt elätte evankeliumin alla, olisi tullut samanlainen tilanne; olisitteko mieluummin piilottanut heidät samanlaisella valheella ja sanoneet samalla tavalla: ”He menivät eteenpäin maistettuaan vähän vettä” ja täyttäisivät näin käskyn: ”Vapauttakaa ne, joita viedään kuolemaan, älkääkä säästäkö lunastamaan niitä, joita tapetaan”, vai olisitteko totuutta puhumalla luovuttanut piilossa olevat niille, jotka tappaisivat heidät? Ja mitä sitten tulee apostolin sanoihin: ”Älköön kukaan etsikö omaa, vaan toisen omaisuutta”, ja: ‘Älköön kukaan etsikö omaa, vaan toisen omaisuutta’: ”Rakkaus ei etsi omiaan, vaan toisten asioita”, ja itsestään hän sanoo: ‘Minä en etsi omaa hyvääni, vaan monien hyvää, jotta he pelastuisivat’? Sillä jos me etsimme omaa etuamme ja tahdomme itsepintaisesti pitää itsellemme hyvän, meidän on tällaisissa kiireellisissä tapauksissa puhuttava totuutta, ja näin ollen meidän on syyllistyttävä toisen kuolemaan; mutta jos me suosimme sitä, mikä on toiselle hyväksi, oman etumme sijaan ja tyydytämme apostolin vaatimukset, meidän on totisesti siedettävä valehtelun välttämättömyyttä. Ja siksi emme pysty säilyttämään täydellistä rakkauden sydäntä emmekä tavoittelemaan, kuten apostolinen täydellisyys edellyttää, toisten asioita, ellemme hieman hellitä niissä asioissa, jotka koskevat oman elämämme tiukkuutta ja täydellisyyttä, ja päätä alentua valmiilla kiintymyksellä siihen, mikä on toisille hyödyksi, ja tule näin apostolin tavoin heikoiksi heikkoja kohtaan, jotta me voisimme voittaa heikot.

LUKU 20. Kuinka apostolitkin ajattelivat, että valhe on usein hyödyllinen ja totuus vahingollinen

Minkä esimerkkien ohjaamina myös siunattu apostoli Jaakob ja kaikki alkukirkon päämiehet kehottivat apostoli Paavalia heikkojen ihmisten heikkouden vuoksi alentumaan tekaistuun järjestelyyn ja vaativat, että hän puhdistautuu lain vaatimusten mukaisesti, ja ajelemaan päänsä ja maksamaan lupauksensa, sillä he katsoivat, ettei tästä tekopyhyydestä aiheutuva nykyinen vahinko ollut merkityksellinen, vaan he pitivät pikemminkin mielessä sen hyödyn, joka koituisi hänen edelleen jatkuvasta saarnatyöstään. Sillä se hyöty, jonka apostoli Paavali olisi saanut tiukkuudestaan, ei olisi ollut vastapainona sille tappiolle, jonka hänen nopea kuolemansa olisi aiheuttanut kaikille kansoille. Ja tämä olisi silloin varmasti koitunut koko kirkolle, ellei tämä hyvä ja terveellinen tekopyhyys olisi säilyttänyt häntä evankeliumin julistamisessa. Sillä silloin voimme oikeutetusti ja anteeksiantavasti hyväksyä valheen vääryyden, kun, kuten sanoimme, suurempi vahinko riippuu totuuden sanomisesta ja kun se hyvä, joka meille koituu totuuden puhumisesta, ei voi korvata sitä vahinkoa, joka siitä aiheutuu. Ja toisaalla siunattu apostoli todistaa muilla sanoilla, että hän itse aina noudatti tätä asennetta; sillä kun hän sanoo: ”Juutalaisille minä tulin juutalaiseksi, että voittaisin juutalaiset; niille, jotka olivat lain alaisia, niin kuin olisin lain alainen, vaikken itse ollutkaan lain alainen, että voittaisin ne, jotka olivat lain alaisia; niille, jotka olivat vailla lakia, minä tulin niin kuin olisin vailla lakia, vaikken ollutkaan vailla Jumalan lakia, vaan Kristuksen lain alainen, että voittaisin ne, jotka olivat vailla lakia, että voittaisin ne, jotka olivat vailla lakia; heikoille tulin heikoiksi, että voittaisin heikot.” ”Heikoiksi”: Minä tulin kaikille kaikeksi, että pelastaisin kaikki.” Mitä muuta hän osoittaa kuin sen, että opastettaviensa heikkouden ja kyvykkyyden mukaan hän aina alensi itseään ja höllensi jotakin täydellisyyden voimasta eikä pitänyt kiinni siitä, mitä hänen oma tiukka elämänsä näyttäisi vaativan, vaan mieluummin suosi sitä, mitä heikkojen hyvä saattoi vaatia? Ja jotta voisimme tarkemmin jäljittää näitä asioita ja kertoa yksi kerrallaan apostolien hyvien tekojen loistosta, joku saattaa kysyä, miten voidaan osoittaa, että siunattu apostoli oli kaikessa sopinut kaikille ihmisille. Milloin hänestä tuli juutalaisille kuin juutalainen? Varmasti siinä tapauksessa, että hän, kun hän vielä säilytti sisimmässään sen mielipiteen, jonka hän oli pitänyt voimassa galatalaisille sanomalla: ”Katso, minä, Paavali, sanon teille, että jos teidät ympärileikataan, Kristus ei hyödytä teitä millään tavalla”, mutta kuitenkin Timoteuksen ympärileikkauksen myötä hän omaksui ikään kuin juutalaisen taikauskon varjon. Ja taas, missä hän tuli lain alaisille niin kuin lain alaisille? Varmasti siellä, missä Jaakob ja kaikki seurakunnan vanhimmat pelkäsivät, että juutalaisten uskovien tai pikemminkin juutalaisten kristittyjen joukko, jotka olivat ottaneet Kristuksen uskon vastaan niin, että heitä sitoivat edelleen lakisääteisten seremonioiden riitit, voisi hyökätä hänen kimppuunsa, ja tulivat hänen avukseen hänen vaikeuksissaan tällä neuvolla ja neuvoillaan ja sanoivat: ”Sinä näet, veli, kuinka monta tuhatta on juutalaisten joukossa, jotka ovat uskoneet, ja he kaikki ovat lain kiihkoilijoita. Mutta he ovat kuulleet sinusta, että sinä opetat niitä juutalaisia, jotka ovat pakanoiden joukossa, poikkeamaan Mooseksesta ja sanot, että heidän ei pidä ympärileikata lapsiaan.” Ja alla: ”Tee siis näin, mitä me sinulle sanomme: Meillä on neljä miestä, joilla on valan vannominen. Ota nämä ja pyhitä itsesi heidän kanssaan ja anna heille, että he ajavat päänsä, niin kaikki tulevat tietämään, että se, mitä he ovat sinusta kuulleet, on valhetta, vaan että sinäkin itse vaellat lakia noudattaen.”” Ja näin hän lain alla olevien hyväksi polki hetkeksi jalkoihinsa sen tiukan näkemyksen, jonka hän oli ilmaissut: ”Sillä minä olen lain kautta kuollut laille, että eläisin Jumalalle”, ja hänet ajettiin ajelemaan päänsä, puhdistumaan lain mukaan ja maksamaan lupauksensa moosekselaisten riittien mukaan temppelissä. Kysytkö myös, missä kohtaa hän itse tuli Jumalan lakia täysin tuntemattomien ihmisten hyväksi ikään kuin ilman lakia? Lukekaa hänen Ateenassa pitämänsä saarnan johdanto, jossa pakanallinen jumalattomuus kukoisti: ”Kun kuljin ohi”, hän sanoo, ”näin epäjumalanpalveluksenne ja alttarin, johon oli kirjoitettu: Ja kun hän oli näin lähtenyt liikkeelle heidän taikauskostaan, ikään kuin hän itsekin olisi ollut vailla lakia, hän esitteli tuon epäpyhän kirjoituksen varjolla Kristuksen uskon sanoen: ”Mitä siis te tietämättänne palvotte, sen minä julistan teille.” ”Mitä siis te tietämättänne palvotte, sen minä julistan teille.” Ja vähän ajan kuluttua, aivan kuin hän ei olisi tiennyt mitään jumalallisesta laista, hän päätti tuoda esiin pikemminkin pakanallisen runoilijan säkeen kuin Mooseksen tai Kristuksen sanan, sanoen: ”Niin kuin jotkut teidänkin runoilijanne ovat sanoneet, sillä mekin olemme hänen jälkeläisiään.” Ja kun hän oli näin lähestynyt heitä heidän omilla auktoriteeteillaan, joita he eivät voineet torjua, vahvistaen näin totuuden valheellisilla asioilla, hän lisäsi ja sanoi: ”Koska me siis olemme Jumalan jälkeläisiä, meidän ei pitäisi ajatella, että jumaluus on kuin kultaa tai hopeaa tai kiveä, joka on veistetty ihmisen taidolla ja laitteella.”” Mutta heikoille hän tuli heikoksi, kun hän sallii luvan eikä käskyn kautta niiden, jotka eivät kyenneet hillitsemään itseään, palata jälleen yhteen, tai kun hän ruokki korinttilaisia maidolla eikä lihalla ja sanoo olleensa heidän kanssaan heikkoudessa ja pelossa ja suuressa vapinassa. Mutta hänestä tuli kaikille ihmisille kaikki, jotta hän voisi pelastaa kaikki, kun hän sanoo: ”Joka syö, älköön halveksiko sitä, joka ei syö, älköönkä se, joka syö, tuomitko sitä, joka syö”, ja: ”Se, joka antaa neitsyensä avioliittoon, tekee hyvin, ja se, joka ei anna häntä avioliittoon, tekee paremmin”, ja muualla: ”Kuka”, sanoo hän, ‘on heikko, enkä minä ole heikko?’. Kuka on loukkaantunut, enkä minä pala?” Ja näin hän täytti sen, mitä hän oli käskenyt korinttilaisia tekemään, kun hän sanoi: ”Älkää loukkaantuko juutalaisille ja kreikkalaisille ja Kristuksen seurakunnalle, niin kuin minäkin miellytän kaikkia ihmisiä kaikessa, en etsi omaa hyötyäni vaan monien etua, jotta he pelastuisivat.”” Sillä varmasti oli ollut hyödyllistä, ettei Timoteusta ympärileikattu, ettei hänen päätään ajeltu, ettei hän käynyt läpi juutalaista puhdistusta, ettei hän harjoittanut paljain jaloin kulkemista eikä maksanut laillisia lupauksia; mutta hän teki kaikki nämä asiat, koska hän ei etsinyt omaa etuaan vaan monien etua. Ja vaikka tämä tapahtui täydellä Jumalan huomioonottamisella, se ei kuitenkaan ollut vapaa vilpillisyydestä. Sillä se, joka Kristuksen lain kautta oli kuollut laille, että hän eläisi Jumalalle, ja joka oli tehnyt ja kohdellut sitä lain vanhurskautta, jossa hän oli elänyt nuhteettomasti, lannaksi, jotta hän saisi Kristuksen, ei voinut aidolla sydämen kiihkolla tarjota sitä, mikä kuului lakiin; eikä ole oikein uskoa, että hän, joka oli sanonut: ”Sillä jos minä jälleen rakennan uudelleen sen, minkä olen tuhonnut, teen itseni rikoksentekijäksi”, joutuisi itse siihen, minkä hän oli tuominnut. Ja siinä määrin ei oteta huomioon niinkään varsinaista tekoa kuin tekijän mielialaa, että toisaalta totuuden havaitaan joskus vahingoittaneen joitakin ja valheen tehneen heille hyvää. Sillä kun Saul nurisi palvelijoilleen Daavidin pakenemisesta ja sanoi: ”Antaako Iisain poika teille kaikki pellot ja viinitarhat ja tekeekö hän teistä kaikista tribuutteja ja sadanpäämiehiä, että te kaikki olette vehkeilleet minua vastaan, eikä kukaan ole ilmoittamassa minulle”, sanoiko edomilainen Doeg mitään muuta kuin totuuden, kun hän kertoi hänelle: ”Minä näin Iisain pojan Nobissa pappi Abimelekin, Ahitubin pojan, kanssa, joka neuvotteli Herran kanssa hänen puolestaan ja antoi hänelle ruokaa ja antoi hänelle myös filistealaisen Goljatin miekan.” Minkä totuudenmukaisen kertomuksen vuoksi hän ansaitsi tulla kitketyksi pois elävien maasta, ja profeetta sanoo hänestä: ”Sen tähden Jumala hävittää sinut ikuisesti ja repii sinut pois ja repii sinut pois majastasi ja juuresi elävien maasta.” Hänet siis totuuden osoittamisen tähden revitään ja juurrutetaan ikuisesti pois siitä maasta, johon portto Raahab perheineen on istutettu valheensa tähden: aivan kuten muistamme myös, että Simson paljasti pahimmin vahingollisesti pahalle vaimolleen totuuden, jonka hän oli pitkään kätkenyt valheella, ja siksi niin harkitsemattomasti paljastettu totuus oli hänen oman petoksensa syy, koska hän oli laiminlyönyt noudattaa profeetan käskyä: ”Pidä suusi ovet salassa häneltä, joka nukkuu povessasi.”

LUKU 21. Vastaväite, että pidättäytyminen tulisi salata, mutta että torjuttuja asioita ei pitäisi vastaanottaa

JA tuoda esiin joitakin esimerkkejä väistämättömistä ja melkein jokapäiväisistä tarpeistamme, joita emme kaikesta huolellisuudestamme huolimatta voi koskaan niin hyvin varoa, ettemme joutuisi niitä kärsimään joko tahdollamme tai vastoin tahtoamme: Mitä, kysyn teiltä, on tehtävä, kun joku veli tulee ja kysyy, olemmeko syöneet illallista, kun olemme aikeissa olla syömättä: pitääkö paastomme salata ja pidättäytymisen hyvä teko peittää, vai pitääkö se julistaa kertomalla totuus? Jos me salaamme sen, niin täyttääkseen Herran käskyn, jossa sanotaan: ”Älä näyttäydy paastoamassa ihmisille, vaan Isällesi, joka on salassa”, ja uudelleen: ”Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee”, meidän on kerralla kerrottava valhe. Jos teemme selväksi pidättäytymisen hyvän teon, evankeliumin sana aivan oikein lannistaa meitä: ”Totisesti minä sanon teille: heillä on palkkansa.” Mutta entä jos joku on päättäväisesti kieltäytynyt jonkun veljen hänelle tarjoamasta maljasta ja kieltänyt kokonaan ottavansa sen, mitä toinen hänen saapumisestaan iloiten anelee ja rukoilee häntä ottamaan? Onko oikein, että hän pakottaa itsensä antamaan periksi veljelleen, joka menee polvilleen ja kumartuu maahan ja joka luulee voivansa osoittaa rakastavaa sydäntään vain tällä palveluksella, vai pitäisikö hänen pitää itsepäisesti kiinni omasta sanastaan ja aikomuksestaan?

LUKU 22. Vastalause, jonka mukaan pidättäytyminen pitäisi salata, mutta kieltäytyneitä asioita ei saisi ottaa vastaan

GERMANUS: Edellisessä tapauksessa meidän mielestämme ei voi olla epäilystäkään siitä, että on parempi, että pidättäytymisemme on salattu kuin että se näytetään kyselijöille, ja tämänkaltaisissa tapauksissa me myös myönnämme, että valhe on väistämätön. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa meidän ei tarvitse valehdella, ensinnäkin siksi, että voimme kieltäytyä siitä, mitä veljemme tarjoama palvelu tarjoaa, siten, ettemme sido itseämme millään määrätietoisella siteellä, ja toiseksi siksi, että kerran kieltäytyessämme voimme pitää mielipiteemme muuttumattomana.

LUKU 23. Vastaus, että jääräpäisyys tässä päätöksessä on kohtuutonta

JOOSEF: Ei ole epäilystäkään siitä, että nämä ovat niiden luostareiden päätöksiä, joissa luopumisesi lapsuus oli, kuten kerrot meille, harjaantunut, sillä niiden johtajat ovat tottuneet suosimaan omaa tahtoaan veljensä ehtoollisen sijaan ja pitäytymään mitä jääräpäisimmin siinä, mitä ovat kerran aikoneet. Mutta meidän vanhimpamme, joiden uskosta apostolisen voiman merkit ovat todistaneet ja jotka ovat suhtautuneet kaikkeen mieluummin harkitsevasti ja harkiten kuin jäykän jääräpäisesti, ovat määränneet, että ne miehet, jotka antavat periksi toisten heikkouksille, saavat paljon rikkaampia hedelmiä kuin ne, jotka pysyvät lujasti päättäväisyydessään, ja ovat julistaneet, että on parempi teko peittää pidättäytyminen, kuten sanottiin, tällä tarpeellisella ja nöyrällä valheella kuin tuoda se esiin ylpeällä totuuden näyttämisellä.

LUKU 24. Kuinka abba Piamun päätti salata pidättyväisyytensä

LOPUKSI Abba Piamun ei kahdenkymmenenviiden vuoden aikana epäröinyt ottaa vastaan erään veljen hänelle tarjoamia viinirypäleitä ja viiniä, vaan vastoin sääntöjään hän heti mieluummin maistoi sitä, mitä hänelle tuotiin, kuin näytti pidättyväisyytensä, joka oli salaisuus kaikilta. Sillä jos me myös pidämme mielessä sen, mitä muistamme vanhempiemme aina tehneen, joilla oli tapana kätkeä muiden henkilöiden suojiin omien hyvien tekojensa ja omien tekojensa ihmeellisyydet, jotka heidän oli pakko tuoda esiin konferenssissa, jos tai nuorempien opettamiseksi, mitä muuta voimme pitää heitä kuin avoimena valheena? Ja oi, jospa meilläkin olisi jotakin arvokasta, jota voisimme tuoda esiin junioreiden uskon herättämiseksi! Varmasti meillä ei olisi mitään epäilyksiä seurata heidän tuollaisia fiktioitaan. Sillä parempi on tuollaisen hahmon varjolla kertoa valhe kuin tuon kohtuuttoman totuudellisuuden säilyttämiseksi joko piilottaa harkitsemattomaan vaikenemiseen se, mikä voisi olla kuulijoille rakentavaa, tai ajautua paheksuttavan turhamaisuuden näytteillepanoon kertomalla heille totuudenmukaisesti omasta luonteestamme. Ja pakanoiden opettaja opettaa meille selvästi saman läksyn opetuksensa kautta, kun hän päätti tuoda esiin hänelle annetut suuret ilmestykset jonkun toisen henkilön hahmossa, sanoen: ”Minä tunnen erään miehen Kristuksessa, en voi sanoa, onko hän ruumiissa vai ruumiin ulkopuolella, Jumala sen tietää, joka on temmattu ylös kolmanteen taivaaseen; ja minä tunnen sellaisen miehen, joka temmattiin ylös paratiisiin ja joka kuuli sanomattomia sanoja, joita ihmisen ei ole lupa lausua.” Tämä mies sanoi: ”Minä tunnen erään miehen, joka on Kristuksessa, en voi sanoa, onko hän ruumiissa vai ruumiin ulkopuolella, Jumala sen tietää, joka on temmattu ylös kolmanteen taivaaseen.”

LUKU 25. Raamatun todistus määräytymisen muutoksista

Meidän on mahdotonta käydä lyhyesti läpi kaikkea. Sillä kuka voisi laskea yhteen melkein kaikki patriarkat ja lukemattomat pyhät, joista toiset elämänsä säilyttämiseksi, toiset siunauksen toivossa, toiset säälistä, toiset jonkin salaisuuden salaamiseksi, toiset kiihkosta Jumalaa kohtaan, toiset totuutta etsiessään, tulivat niin sanoakseni valheiden suojelijoiksi? Ja niin kuin kaikkia ei voi luetella, niin kaikkia ei pidä myöskään jättää kokonaan huomiotta. Sillä hurskaus pakotti siunatun Joosefin nostamaan veljiään vastaan väärän syytteen jopa kuninkaan hengen kautta vannoen, sanoen: ”Te olette vakoilijoita; maan alastomuutta katsomaan te olette tulleet”, ja alla: ”Lähettäkää”, sanoo hän, ‘yksi teistä ja tuokaa veljenne tänne; mutta teidät pidetään täällä, kunnes teidän sananne tulevat julki, puhutteko totta vai ette; mutta jos ette puhu, niin faraon hengen kautta, te olette vakoojia.’” Sillä ellei hän olisi säälistä säikäyttänyt heitä tällä valheella, hän ei olisi voinut nähdä uudelleen isäänsä ja veljeään, ei suojella heitä suuressa nälkäkuoleman vaarassa eikä vapauttaa veljiensä omaatuntoa syyllisyydestä, joka johtui siitä, että he olivat myyneet hänet. Hänen veljiensä pelon herättäminen valheella ei siis ollut yhtä tuomittava teko kuin se, että vihollisiaan ja etsijöitään teeskennellyn vaaran avulla yllytetään pelastavaan katumukseen, oli pyhä ja kiitettävä teko. Lopulta, kun heitä painoi erittäin vakavan syytöksen aiheuttama vastenmielisyys, heitä ei vaivannut omatunto, ei niinkään heitä vastaan valheellisesti nostettu syyte, vaan ajatus heidän aiemmasta rikoksestaan, ja he sanoivat toisilleen: ”Me kärsimme tämän oikeutetusti siksi, että teimme syntiä veljeämme vastaan, kun näimme hänen sielunsa tuskan, kun hän kysyi meiltä, emmekä me häntä kuunnelleet; siksi kaikki tämä vaiva on tullut meidän päällemme.” Ja tämä tunnustus sovitti mielestämme mitä autuaallisimmalla nöyryydellä heidän kauhean syntinsä paitsi veljeään vastaan, jota vastaan he olivat tehneet syntiä ilkeällä julmuudella, myös Jumalaa vastaan. Entä Salomo, joka ensimmäisessä tuomiossaan osoitti Jumalalta saamaansa viisauden lahjaa vain käyttämällä valhetta? Sillä päästäkseen käsiksi totuuteen, joka oli kätketty naisen valheeseen, hänkin käytti apunaan mitä ovelimmin keksittyä valhetta, sanoen: ”Tuokaa minulle miekka ja jakakaa elävä lapsi kahteen osaan ja antakaa toinen puoli yhdelle ja toinen puoli toiselle.” ”Tuokaa minulle miekka ja jakakaa elävä lapsi kahteen osaan ja antakaa toinen puoli yhdelle ja toinen puoli toiselle.” Ja kun tämä teeskennelty julmuus kuohutti oikean äidin sydäntä, mutta hänet, joka ei ollut oikea äiti, otti vastaan hyväksyvästi, niin viimein hän lausui tämän kaikkein viisaimman totuuden selvittämisen kautta tuomion, jonka jokainen on tuntenut Jumalan innoittamaksi, sanoen: ”Ei, ei, ei! ”Antakaa hänelle elävä lapsi älkääkä surmatko sitä; hän on sen äiti.” ”Antakaa hänelle elävä lapsi älkääkä surmatko sitä, hän on sen äiti.” Edelleen meille opetetaan täydellisemmin myös muista Raamatun kohdista, että emme voi emmekä saa eikä meidän pidä toteuttaa kaikkea, mitä päätämme joko rauhassa tai mielen levottomuudella, sillä kuulemme usein, että pyhät miehet ja enkelit ja jopa Kaikkivaltias Jumala itse ovat muuttaneet sitä, mitä he olivat päättäneet. Sillä siunattu Daavid päätti ja vahvisti sen valalla sanoen: ”Jumala tehköön niin ja lisääköön Daavidin vihollisia lisää, jos jätän aamuun asti kaikista Nabalille kuuluvista yhden ainoan miespuolisen.” Ja kun Abigail, hänen vaimonsa, rukoili ja rukoili hänen puolestaan, hän luopui uhkauksistaan, lievensi tuomiota ja piti mieluummin itseään sanansa rikkojana kuin piti vannomansa valan täyttämällä sen julmasti, sanoen: ”Niin totta kuin Herra elää, jos et olisi tullut minua vastaan nopeasti, ei Nabalille olisi aamun valjetessa jäänyt yhtään urosta.” Hän sanoi: ”Niin totta kuin Herra elää, jos et olisi tullut minua vastaan nopeasti, ei Nabalille olisi aamun valjetessa jäänyt yhtään urosta.” Ja koska emme ole sitä mieltä, että hänen valmiutensa tehdä hätiköity vala (joka johtui hänen vihastaan ja mielen levottomuudesta) olisi meidän jäljiteltävä, niin olemme sitä mieltä, että hänen päättäväisyytensä anteeksiantaminen ja tarkistaminen on seurattava. ”Valittu astia” lupaa korinttilaisille kirjoittamassaan kirjeessä palata ehdoitta sanoen: ”Mutta minä tulen luoksenne, kun kuljen Makedonian kautta; sillä minä kuljen Makedonian kautta. Mutta aion jäädä tai jopa viettää talven teidän luonanne, jotta te johdattaisitte minua sinne, minne ikinä menenkin. Sillä en halua nähdä sinua vain ohimennen, vaan toivon, että voin jäädä luoksesi joksikin aikaa.”” Ja tätä seikkaa hän muistelee toisessa kirjeessään näin: ”Ja tässä luottamuksessa minulla oli mieli ensin tulla luoksenne, jotta saisitte toisen palveluksen, ja teidän kauttanne kulkea Makedoniaan ja taas Makedoniasta tulla luoksenne ja teidän kauttanne johdattaa minut Juudeaan.”” Mutta parempi suunnitelma ehdotti itseään, ja hän myöntää selvästi, että hän ei aio täyttää sitä, mitä oli luvannut. ”Kun minä siis”, sanoo hän, ”suunnittelin tätä, käytinkö minä kevytmielisyyttä, vai ajattelenko minä, mitä ajattelen, lihan mukaan, niin että minun kanssani olisi kyllä, kyllä, ja ei, ei?” Lopuksi hän ilmoittaa jopa valan vakuutuksella, miksi hän mieluummin pani pantatun sanansa sivuun kuin läsnäolollaan aiheutti taakkaa ja surua opetuslapsilleen: ”Mutta minä kutsun Jumalan todistamaan sieluani vastaan, että se, etten tullut Korinttiin asti, tapahtui teidän säästääkseni. Sillä minä päätin sen itselleni, etten tulisi teidän luoksenne murheessa.”” Tosin kun enkelit olivat kieltäytyneet astumasta Lootin taloon Sodomassa sanoen hänelle: ”Me emme mene sisään, vaan jäämme kadulle”, hänen rukouksensa pakottivat heidät pian muuttamaan päätöksensä, kuten Raamattu lisää: ”Ja Loot pakotti heidät, ja he kääntyivät hänen puoleensa.” Ja varmasti, jos he tiesivät, että he kääntyisivät hänen puoleensa, he kieltäytyivät hänen pyynnöstään tekaistulla tekosyyllä; mutta jos heidän tekosyynsä oli todellinen, heidän osoitetaan selvästi muuttaneen mielensä. Ja varmasti olemme sitä mieltä, että Pyhä Henki lisäsi tämän pyhään kirjaan vain siksi, että se opettaa meille heidän esimerkillään, että meidän ei pidä itsepintaisesti pitää kiinni omista päätöksistämme, vaan alistaa ne tahtomme alaisuuteen ja pitää harkintakykymme vapaana kaikista lain kahleista, jotta se olisi valmis seuraamaan hyvän neuvon kutsua mihin tahansa suuntaan eikä viivyttelisi tai kieltäytyisi viivyttelemättä siirtymästä siihen, minkä terveen harkintakykymme katsoo paremmaksi vaihtoehdoksi. Vielä korkeampiin esimerkkeihin noustakseni, kun kuningas Hiskia makasi vuoteellaan ja häntä vaivasi vakava sairaus, profeetta Jesaja puhutteli häntä Jumalan nimessä ja sanoi: ”Näin sanoo Herra: Järjestä talosi, sillä sinä kuolet etkä jää henkiin”. Ja Hiskia käänsi kasvonsa seinään päin ja rukoili Herraa ja sanoi: Herra, muista, kuinka olen vaeltanut sinun edessäsi totuudessa ja täydellisellä sydämellä ja kuinka olen tehnyt sitä, mikä on oikein sinun silmissäsi.” Hiskia sanoi: ”Herra, minä rukoilen sinua. Ja Hiskia itki syvästi.” Sen jälkeen hänelle sanottiin jälleen: ”Mene, palaa ja puhu Hiskialle, Juudan kuninkaalle, sanoen: Näin sanoo Herra, sinun isäsi Daavidin Jumala: ”Näin sanoo Herra, sinun isäsi Daavid: Minä olen kuullut rukouksesi, minä olen nähnyt kyyneleesi, ja katso, minä lisään sinun päiviisi viisitoista vuotta, ja minä vapautan sinut assyrialaisten kuninkaan kädestä ja puolustan tätä kaupunkia sinun ja palvelijani Daavidin tähden.”” Mikä voisi olla selkeämpi todiste kuin tämä, että armosta ja hyvyydestä Herra mieluummin rikkoi sanansa ja pidensi ennalta sovitun kuolemanrajan sijasta rukoilijan elämää viidellätoista vuodella, kuin että hänet todettaisiin muuttumattoman määräyksensä vuoksi periksiantamattomaksi? Samalla tavalla myös jumalallinen tuomio sanoo Niiniven miehille: ”Vielä kolme päivää, niin Niinive kukistetaan.” Ja pian tämä ankara ja jyrkkä tuomio pehmenee heidän katumuksensa ja paastonsa ansiosta ja kääntyy armon puolelle hyvyydellä, jota on helppo pyytää. Mutta jos joku väittää, että Herra oli uhannut heidän kaupunkinsa tuholla (vaikka hän tiesi ennalta, että he kääntyisivät) tästä syystä, jotta hän voisi yllyttää heitä pelastavaan katumukseen, niin siitä seuraa, että ne, jotka ovat asetettu veljiensä yläpuolelle, voivat tarvittaessa, ilman että heitä valheiden puhumisesta syytettäisiin, uhkailla parannuksen tarpeessa olevia ankarammalla kohtelulla kuin mitä he todellisuudessa aikovat aiheuttaa. Mutta jos sanotaan, että Jumala peruutti tuon ankaran tuomion heidän katumuksensa vuoksi, sen mukaan, mitä hän sanoo Hesekielin mukaan: ”Jos minä sanon jumalattomalle: ’Sinun on totisesti kuoltava’, ja hän katuu syntejään ja tekee oikeutta ja vanhurskautta, niin hän saa totisesti elää, hän ei saa kuolla.” Meille opetetaan samalla tavalla, että meidän ei pitäisi itsepäisesti pitää kiinni päätöksestämme, vaan meidän pitäisi lempeällä säälillä pehmentää uhkauksia, jotka välttämättömyys kutsui esiin. Ja jotta emme kuvittelisi, että Herra myönsi tämän erityisesti niiniveläisille, Hän vakuuttaa jatkuvasti Jeremian kautta, että Hän tekee saman yleisesti kaikille, ja lupaa, että Hän viipymättä muuttaa tuomionsa ansioidemme mukaisesti; hän sanoo: ”Minä puhun yhtäkkiä kansaa ja valtakuntaa vastaan kitkeäkseni, repiäkseni ja hävittääkseni sen. Jos tuo kansa katuu sitä pahaa, jonka olen puhunut sitä vastaan, niin minäkin kadun sitä pahaa, jonka ajattelin tehdä sille. Ja yhtäkkiä minä puhun kansasta ja valtakunnasta rakentaakseni ja istuttaakseni sen. Jos se tekee pahaa minun silmissäni, niin että se ei tottele minun ääntäni, niin minä kadun sitä hyvää, jota ajattelin sille tehdä.” Hesekielille myös: ”Älkää jättäkö sanaakaan pois, jospa he kuuntelisivat ja kääntyisivät kukin pois pahoilta teiltään, että minä katuisin sitä pahaa, jonka ajattelin tehdä heille heidän tekojensa pahuuden tähden.”” Ja näissä kohdissa ilmoitetaan, että meidän ei pitäisi itsepäisesti pitää kiinni päätöksistämme, vaan muuttaa niitä järjen ja harkinnan avulla, ja että aina olisi valittava ja suosittava parempia teitä ja että meidän olisi viipymättä käännyttävä siihen suuntaan, jota pidetään hyödyllisempänä. Sillä tätä ennen kaikkea korvaamaton lause opettaa meille, sillä vaikka jokaisen ihmisen päämäärä on Hänen tiedossaan etukäteen ennen hänen syntymäänsä, niin jotenkin Hän kuitenkin järjestää kaikki asiat niin kaikkia koskevan suunnitelman ja menetelmän mukaan ja ihmisen taipumuksia silmällä pitäen, että Hän ei päätä kaikesta pelkällä voimankäytöllään eikä sen sanomattoman tiedon mukaan, joka Hänen Esitietämyksellään on, vaan ihmisten tämänhetkisten tekojen mukaan ja hylkää tai vetää luokseen jokaisen, ja päivittäin joko antaa tai pidättää armonsa. Ja että näin on, osoittaa meille myös Saulin valinta, jonka surkeasta lopusta Jumalan ennakkotieto ei varmasti voinut olla tietämätön, ja silti Hän valitsi hänet niin monien tuhansien israelilaisten joukosta ja voiteli hänet kuninkaaksi palkiten hänen silloin olemassa olleita elämänsä ansioita eikä ottanut huomioon hänen tulevan lankeemuksensa syntiä, niin että sen jälkeen, kun hänestä tuli kelvoton, Jumala melkein inhimillisin termein ja ihmisen tuntein valittaa, ikään kuin katuisi valintaa, sanoen: ”Minua kaduttaa, että olen asettanut Saulin kuninkaaksi, sillä hän on hyljännyt minut eikä ole täyttänyt sanojani”, ja vielä kerran: ‘Minä kadun, että olen asettanut Saulin kuninkaaksi, sillä hän on hyljännyt minut eikä ole täyttänyt sanojani’: ”Mutta Samuel oli murheellinen Saulin puolesta, koska Herra katui sitä, että hän oli asettanut Saulin Israelin kuninkaaksi.”” Lopuksi tämä, jonka Hän jälkeenpäin toteutti, että Herra myös julistaa profeetta Hesekielin kautta, että Hän aikoo päivittäisellä tuomiollaan tehdä kaikkien ihmisten kanssa, sanoen: ”Niin, jos minä sanon vanhurskaalle, että hän saa varmasti elää, ja hän, joka vanhurskauteensa luottaen tekee vääryyttä, niin kaikki hänen vanhurskautensa unohdetaan, ja hänen vääryydessään, jonka hän on tehnyt, hän kuolee siihen. Ja jos minä sanon jumalattomalle: Ja jos hän katuu syntiänsä ja tekee oikeutta ja vanhurskautta, ja jos tuo paha palauttaa pantin ja palauttaa sen, minkä hän on ryöstänyt, ja vaeltaa elämän käskyjen mukaan eikä tee mitään vanhurskautta, niin hän jää varmasti henkiin, hän ei kuole. Mitään hänen syntejään, jotka hän on tehnyt, ei hänelle lueta.”” Lopuksi, kun Herra heidän nopean lankeemuksensa vuoksi kääntäisi armollisen katseensa pois kansasta, jonka hän oli valinnut kaikista kansoista, lain antaja puuttuu asiaan heidän puolestaan ja huutaa: ”Minä rukoilen sinua, Herra, tämä kansa on tehnyt suuren synnin; he ovat tehneet itselleen kultajumalia; ja nyt, jos Sinä annat heidän syntinsä anteeksi, niin anna se anteeksi; mutta jos et, niin pyyhi minut pois kirjastasi, jonka olet kirjoittanut. Herra vastasi hänelle: ”Minä en ole tehnyt mitään: Jos joku on tehnyt syntiä minun edessäni, niin minä pyyhin hänet pois kirjastani.”” Myös Daavid valittaessaan profeetallisessa hengessä Juudaksesta ja Herran vainoojista sanoo: ”pyyhkäistäköön heidät pois elävien kirjasta.” Ja koska he eivät ansainneet tulla pelastavaan katumukseen suuren syntinsä syyllisyyden tähden, hän lisää: ”Ja älköön heitä kirjoitettako vanhurskaiden joukkoon.” Lopulta Juudaksen itsensä kohdalla profeetallisen kirouksen merkitys toteutui selvästi, sillä kun hänen kuolemansyntinsä oli valmis, hän tappoi itsensä hirttämällä, jotta hän ei nimensä pyyhkimisen jälkeen kääntyisi ja tekisi parannusta ja ansaitsisi tulla jälleen kerran kirjoitetuksi taivaassa vanhurskaiden joukkoon. Meidän ei siis pidä epäillä, että silloin, kun Kristus oli valinnut hänet ja kun hän sai paikan apostolissa, Juudaksen nimi oli kirjoitettu elävien kirjaan ja että hän kuuli muiden tavoin sanat: ”Älkää iloitko siitä, että perkeleet ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne on kirjoitettu taivaassa.” Mutta koska ahneuden vitsaus turmeli hänet ja hänen nimensä oli pyyhitty pois tuosta taivaallisesta luettelosta, profeetta sanoo hänestä ja hänen kaltaisistaan miehistä sopivasti: ”Herra, kaikki ne, jotka hylkäävät sinut, joutuvat hämmennyksiin. Kirjoitettakoon maan päälle ne, jotka Sinusta luopuvat, sillä he ovat hyljänneet Herran, elävän veden suonen.” Ja toisaalla: ”He eivät saa olla minun kansani neuvonpidossa, eivätkä he saa olla kirjoitettuina Israelin heimon kirjoituksiin, eivätkä he saa mennä Israelin maahan.”

LUKU 26. Kuinka pyhät miehet eivät voi olla kovia ja itsepäisiä

EIKÄ meidänkään tarvitse emittoida tuon käskyn arvoa, sillä vaikka olisimmekin vihamme tai jonkin muun intohimon vaikutuksen alaisena sitoneet itsemme jollain valalla (mitä munkin ei pitäisi koskaan tehdä), silti kummankin puolen asia olisi punnittava perusteellisella mielen harkinnalla, ja sitä tietä, johon olemme päättäneet, olisi verrattava siihen, jonka omaksumiseen meitä kehotetaan, ja meidän olisi epäröimättä omaksuttava se, joka terveempien näkökohtien perusteella päätetään parhaaksi. On nimittäin parempi jättää lupauksemme sivuun kuin joutua menettämään jotain hyvää ja toivottavampaa. Lopuksi emme koskaan muista, että kunnianarvoiset ja hyväksytyt isät olivat kovia ja periksiantamattomia tämänkaltaisissa päätöksissä, vaan kuten vaha lämmön vaikutuksesta, niin järki muutti heitä, ja kun järkevämmät neuvot saivat yliotteen, he eivät epäröineet antaa periksi paremmalle puolelle. Mutta ne, joiden olemme nähneet itsepintaisesti pitävän kiinni päätöksistään, olemme aina pitäneet järjettöminä ja harkintakyvyttöminä.

LUKU 27. Kysymys siitä, onko sanonta ’Olen vannonut ja olen päättänyt’ vastakkainen yllä esitetylle näkemykselle”

GERMANUS: Mitä tulee tähän näkökohtaan, jota on käsitelty selvästi ja perusteellisesti, munkin ei pitäisi koskaan päättää mitään, koska hän pelkää, ettei hän osoittautuisi sanansa rikkojaksi tai muuten itsepäiseksi. Ja mitä sitten voimme tehdä tästä psalmistin sanonnasta: ”Minä olen vannonut ja olen päättänyt pitää sinun vanhurskaat tuomiosi?” Mitä muuta ”vannominen ja aikomus” on kuin se, että pitää vakaasti kiinni omista päätöksistään?

LUKU 28. Vastaus, joka kertoo missä tapauksissa päätöksessä on pysyttävä lujasti, ja missä tapauksissa siitä voidaan tarvittaessa poiketa

JOOSEF: Esimerkiksi katkeamaton ja tiukka paasto tai täydellinen pidättäytyminen viinistä tai öljystä tai täydellinen kielto poistua keljasta tai lakkaamaton keskittyminen lukemiseen ja mietiskelyyn, joita kaikkia voidaan harjoittaa mielin määrin ilman, että niistä aiheutuu vahinkoa ammatillemme ja päämäärällemme, ja tarvittaessa niistä voidaan luopua ilman moitteita. Mutta meidän on mitä päättäväisimmin päätettävä noudattaa noita peruskäskyjä, eikä edes, jos tarve vaatii, välttää kuolemaa niiden puolesta, jonka suhteen meidän on horjumatta vakuutettava: ”Olen vannonut ja olen päättänyt”.” Ja tämä on tehtävä rakkauden säilyttämiseksi, jonka vuoksi kaikki muu on jätettävä huomiotta, jottei sen tyyneyden kauneus ja täydellisyys kärsisi tahraa. Samalla tavoin meidän on vannottava siveytemme puhtauden puolesta, ja meidän pitäisi tehdä samoin uskon, raittiuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, joihin kaikkiin meidän on pitäydyttävä muuttumattomalla sinnikkyydellä, ja niiden hylkääminen edes vähäksi aikaa on moitteen arvoista. Mutta mitä tulee niihin ruumiillisiin harjoituksiin, joiden sanotaan olevan hyödyksi vain vähän aikaa, meidän on, kuten sanoimme, päätettävä niin, että jos ilmenee jokin päättäväisempi tilaisuus hyvään tekoon, joka saisi meidät hellittämään niitä, meidän ei tarvitse sitoutua mihinkään sääntöön niiden suhteen, vaan voimme luopua niistä ja ottaa vapaasti käyttöön sen, mikä on hyödyllisempää. Sillä jos ruumiilliset harjoitukset jätetään hetkeksi pois, ei niistä ole mitään vaaraa; mutta jos näistä muista harjoituksista on luovuttu edes hetkeksi, se on tappavaa.

LUKU 29. Miten meidän tulee tehdä ne asiat, jotka on pidettävä salassa

SINUN on myös huolehdittava samalla huolellisuudella siitä, että jos suustasi on sattumalta lipsahtanut jokin sana, jonka haluat pitää salassa, mikään salassapitokielto ei saa häiritä kuulijaa. Sillä se jää todennäköisemmin kuulematta, jos sen annetaan mennä ohi huolimattomasti ja yksinkertaisesti, koska veljeä, olipa hän kuka tahansa, ei kiusaa sellainen kiusaus paljastaa sitä, että hän pitää sitä jotakin satunnaisessa keskustelussa pudonnutta vähäpätöistä ja juuri tästä syystä vähemmän merkityksellistä, koska sitä ei ole annettu kuulijan mieleen tiukalla vaitiolokäskyllä. Sillä vaikka sitoisitkin hänen uskonsa vaatimalla häneltä valan, sinun ei tarvitse epäillä, että se paljastuu hyvin pian; sillä paholaisen voima hyökkää kiivaammin hänen kimppuunsa sekä ärsyttääkseen sinua että saadakseen hänet rikkomaan valansa mahdollisimman nopeasti.

LUKU 30. Että ei pidä tehdä päätöksiä niistä asioista, jotka koskevat yhteisen elämän tarpeita

JA siksi munkin ei pidä hätäisesti tehdä mitään lupauksia niistä asioista, jotka koskevat vain ruumiillista harjoitusta, sillä pelkää, ettei hän kiihottaisi vihollista vielä enemmän hyökkäämään sitä vastaan, mitä hän ikään kuin noudattaa lakia, ja näin hänet saatettaisiin helpommin pakottaa rikkomaan sitä. Sillä jokainen, joka elää vapauden armon alla ja asettaa itselleen lain, sitoo itsensä siten vaaralliseen orjuuteen, niin että jos välttämättömyys sattumalta pakottaa hänet tekemään sen, mitä hän olisi voinut uskaltaa tehdä laillisesti ja vieläpä kiitollisin mielin ja kiitoksin, hän joutuu toimimaan kuin rikkoja ja lankeaa syntiin: ”Sillä missä ei ole lakia, siellä ei ole rikkomusta.” Tämän ohjeen ja siunatun Joosefin opetuksen ansiosta saimme vahvistuksen kuin jumalallisesta oraakkelista ja päätimme pysähtyä Egyptiin. Mutta vaikka olimme tästä lähtien vain vähän huolissamme lupauksestamme, mutta kun seitsemän vuotta oli kulunut, olimme hyvin iloisia sen täyttämisestä. Sillä kiirehdimme luostariimme aikana, jolloin olimme varmoja siitä, että saisimme luvan palata erämaahan, ja ensin osoitimme kunnolla kunnioitusta vanhimmillemme; seuraavaksi herätimme entisen rakkauden uudelleen henkiin heidän mielessään, sillä heidän rakkautensa kiihkeydestä heitä eivät olleet lainkaan pehmentäneet meidän hyvin usein lähettämämme kirjeet, joilla tyydytimme heitä, ja lopuksi poistimme kokonaan rikkoutuneen lupauksemme piikin ja palasimme takaisin Skeeten erämaan syvyyksiin, kuten he itse meitä ilolla eteenpäin lähettivät. Tämän maineikkaiden isien oppineisuuden ja opin tietämättömyytemme, oi pyhä veli, on parhaan kykynsä mukaan tehnyt sinulle selväksi. Ja jos ehkä kömpelö tyylimme on sekoittanut sitä sen sijaan, että se olisi asettanut sen järjestykseen, luotan siihen, että kömpelyytemme ansaitsema moitteet eivät häiritse näille suurmiehille kuuluvaa kiitosta. Koska tuomarimme silmissä meistä tuntui turvallisemmalta menettelytavalta esittää edes kaunistelemattomalla tyylillä tämä loistelias oppi sen sijaan, että olisimme pitäneet siitä suumme kiinni, koska jos hän ottaa huomioon ajatusten suuruuden, sen, että tyylimme kömpelyys ärsyttää häntä, ei tarvitse olla haitaksi lukijan hyödylle, ja me puolestamme olemme enemmän huolissamme sen hyödyllisyydestä kuin siitä, että sitä ylistetään. Ainakin tämän kehotan kaikkia niitä, joiden käsiin tämä pieni kirja saattaa joutua, nimittäin, että heidän on tiedettävä, että kaikki se, mikä siinä miellyttää heitä, kuuluu isille, ja kaikki se, mitä he eivät pidä, on kokonaan meidän omaa.

JOHANNES KASSIANUKSEN KESKUSTELUT

KOLMAS OSA

XVIII – XXIV

ESIPUHE.

KUN Kristuksen armon avulla. olin julkaissut kymmenen isien konferenssia, jotka oli sävelletty autuaimpien Helladiuksen ja Leontiuksen kiireellisestä pyynnöstä, omistin – seitsemän muuta – Honoratukselle, nimeltä ja ansioilta siunatulle piispalle, ja myös tuolle Kristuksen pyhälle palvelijalle, Eucheriukselle. Saman määrän olen myös katsonut hyväksi omistaa nyt teille, oi pyhät veljet, Jovinianus, Minervius, Leontius ja Teodore. Koska viimeksi mainittu teistä perusti Gallian maakuntaan tuon pyhän ja loistavan luostarijärjestyksen muinaisen hyveen ankaruudella, kun taas muut teistä ovat ohjeillanne herättäneet munkkeja paitsi ennen kaikkea tavoittelemaan kinobian yhteistä elämää, myös janoamaan innokkaasti ankkurien ylevää elämää. Sillä nuo parhaiden isien konferenssit on järjestetty niin huolellisesti ja kaikin puolin harkiten, että ne sopivat molempiin elämänmuotoihin, minkä ansiosta te olette saaneet paitsi länsimaat myös saaret kukoistamaan suurilla veljien joukoilla; ts. tarkoitan, että paitsi niitä, jotka vielä pysyvät seurakunnissa ja alistuvat kiitettävästi sääntöön, myös niitä, jotka vetäytyvät ei kovin kauas luostareistanne ja pyrkivät toteuttamaan ankkurien sääntöä, voidaan opettaa täydellisemmin, sen mukaan kuin paikan luonne ja heidän tilansa luonne vaativat. Ja tähän ovat aiemmat ponnistelunne ja työnne vaikuttaneet erityisesti siten, että koska he ovat jo valmistautuneet ja harjoitelleet näitä harjoituksia, he voivat helpommin ottaa vastaan vanhimpien antamat käskyt ja laitokset ja ottaa keljassaan vastaan keskustelijat yhdessä varsinaisten keskustelujen niteiden kanssa ja keskustella heidän kanssaan tavan mukaan päivittäisten kysymysten ja vastausten avulla, heitä ei ehkä jätetä omien voimavarojensa varaan löytämään sitä tietä, joka on vaikea ja melkein tuntematon tässä maassa, mutta täynnä vaaroja sielläkin, missä ei puutu hyvin kuluneita polkuja ja lukemattomia esimerkkejä niistä, jotka ovat kulkeneet sitä ennen, vaan he voivat pikemminkin oppia seuraamaan heidän esimerkkiensä opettamaa ankkurielämän sääntöä, jonka muinainen perinne ja ahkeruus ja pitkä kokemus ovat perusteellisesti opettaneet.

JOHANNES KASSIANUKSEN KESKUSTELUT

KOLMAS OSA

XVIII ABBA PIAMUNIN KESKUSTELU

KOLMESTA MUNKKILUOKASTA

LUKU 1.Miten tulimme Diolcosiin ja miten abba Piamun otti meidät vastaan.

Sen jälkeen, kun olimme käyneet ja keskustelleet niiden kolmen vanhimman kanssa, joiden konferensseja olemme veljemme Eucheriuksen aloitteesta yrittäneet kuvata, ja koska halusimme vielä kiihkeämmin etsiä Egyptin muita osia, joissa asui suurempi ja täydellisempi pyhien joukko, tulimme – ei niinkään matkan tarpeiden kuin halun vuoksi vierailla siellä asuvien pyhien luona – Diolcos-nimiseen kylään, joka sijaitsi yhdessä Niilin-meren seitsemästä suuhaarasta. Kun nimittäin kuulimme hyvin monista ja hyvin kuuluisista luostareista, joita muinaiset isät olivat pyöristäneet, lähdimme innokkaimpien kauppiaiden tavoin heti matkaan epävarmalla matkalla, johon meitä kannusti suuremman hyödyn toivossa. Ja kun vaeltelimme siellä pitkään ja kiinnitimme uteliaat silmämme noihin hyveen vuoriin, jotka erottuvat korkeudestaan, ympärillä olevien katseet kiinnittivät ensin abba Piamunin, kaikkien siellä asuvien ankkurien vanhimman ja heidän presbyteerinsä, ikään kuin hän olisi ollut jokin korkea majakka. Sillä hän oli asetettu korkean vuoren huipulle, kuten tuo kaupunki evankeliumissa, ja hän valoi heti valonsa meidän kasvoillemme, joiden hyveet ja ihmeet, jotka hän teki silmiemme edessä, jumalallinen armo näin todistaen hänen erinomaisuudestaan, meidän on mielestämme ohitettava hiljaa, jos emme halua ylittää tämän teoksen suunnitelmaa ja rajoja. Lupasimme nimittäin painaa mieleemme sen, mitä voimme muistaa, emme Jumalan ihmeistä, vaan pyhien instituutioista ja harrastuksista, jotta voisimme antaa lukijoillemme ainoastaan tarpeellista opetusta täydellistä elämää varten, emmekä aineksia tyhjänpäiväiseen ja hyödyttömään ihailuun ilman, että heidän vikojaan korjattaisiin. Kun abba Piamun oli ottanut meidät vastaan tervetulleesti ja virvoitellut meitä sopivalla ystävällisyydellä, koska hän ymmärsi, ettemme olleet samasta maasta, hän kysyi meiltä ensin huolestuneena, mistä tai miksi olimme käyneet Egyptissä, ja saatuaan tietää, että olimme tulleet sinne Syyriassa sijaitsevasta luostarista täydellisyyden tavoittelusta, hän aloitti seuraavalla tavalla: –

LUKU 2 Abba Piamunin sanat siitä, miten noviiseina olleita munkkeja tulisi opettaa vanhimpiensa esimerkin avulla

KUKA tahansa ihminen, lapseni, joka haluaa saavuttaa taidon jossakin taidossa, ellei hän antaudu suurimmalla mahdollisella vaivalla ja huolellisuudella opiskelemaan sitä järjestelmää, jonka hän haluaa oppia, ja noudata tuon työn tai tieteen parhaiden mestareiden sääntöjä ja käskyjä, on turhassa toiveessa saavuttaa tyhjänpäiväisillä toiveilla yhtäläisyyttä niiden kanssa, joiden vaivaa ja ahkeruutta hän välttää kopioimasta. Tiedämme nimittäin, että jotkut ovat tulleet teidän maastanne tänne vain kiertämään luostareita tutustuakseen veljiin, eivätkä aio omaksua niitä sääntöjä ja säädöksiä, joiden vuoksi he ovat matkanneet tänne, eivätkä vetäytyä selleihin ja pyrkiä toteuttamaan käytännössä sitä, mitä he ovat oppineet näkemällä tai opettamalla. Ja nämä ihmiset säilyttivät luonteensa ja harrastuksensa, joihin he olivat tottuneet, ja, kuten jotkut heittävät hampaisiinsa, heidän katsotaan vaihtaneen maata ei hyötyäkseen, vaan puutteen pakenemisen vuoksi. Jääräpäisen mielensä jääräpäisyydessä he eivät ainoastaan voineet oppia mitään, vaan eivät itse asiassa halunneet jäädä enää näille seuduille. Sillä jos he eivät muuttaneet paastotapaansa, psalmikaavioitaan eivätkä edes vaatteidensa muotia, mitä muuta voisimme ajatella heidän tavoittelevan tässä maassa, paitsi ruokahuoltoa.

LUKU 3. Kuinka nuorempien ei tulisi keskustella vanhimpien määräyksistä.

JOS siis, kuten uskomme, Jumalan asia on vetänyt teidät yrittämään kopioida meidän tietämystämme, teidän on jätettävä täysin huomiotta kaikki ne säännöt, joiden mukaan varhaiset alkuunne kouluttautuivat, ja teidän on kaikella nöyryydellä seurattava kaikkea, mitä näette meidän vanhimpien tekevän tai opettavan. Älkääkä vaivautuko tai vetäytykö pois ja harhautuko jäljittelemästä sitä, vaikka jonkin teon tai toiminnan syy tai syy ei tällä hetkellä olisikaan teille selvä, sillä jos ihmisillä on hyviä ja yksinkertaisia ajatuksia kaikista asioista ja jos he pyrkivät uskollisesti jäljittelemään sitä, mitä he näkevät Vanhintensa opettaman tai tekevän, sen sijaan, että he keskustelisivat siitä, niin tieto kaikista asioista seuraa työn kokemuksen kautta. Mutta se ei koskaan pääse totuuden järkeen, joka alkaa oppia keskustelemalla, sillä kun vihollinen näkee, että hän luottaa pikemminkin omaan kuin isien harkintaan, hän helposti patistaa häntä niin pitkälle, kunnes ne asiat, jotka ovat erityisen hyödyllisiä ja hyödyllisiä, tuntuvat hänen mielestään tarpeettomilta tai vahingollisilta, ja ovela vihollinen leikittelee niin paljon hänen omahyväisyydellään, että hän itsepintaisesti pitäytyen omassa mielipiteessään vakuuttaa itselleen, että vain se on pyhää, mitä hän itse sikapäisessä erehdyksessään pitää hyvänä ja oikeana.

LUKU 4. Egyptissä olevista kolmesta munkkityypistä

SEN vuoksi teidän on ensin kuultava, miten tai mistä järjestömme järjestelmä ja alku sai alkunsa. Sillä vain silloin voidaan ylipäätään tehokkaasti kouluttaa ihminen mihin tahansa haluamaansa taitoon ja kannustaa häntä harjoittamaan sitä ahkerasti, kun hän on oppinut sen tekijöiden ja perustajien kunnian. Egyptissä on kolmenlaisia munkkeja, joista kaksi on ihailtavia, kolmas on huono laji ja ehdottomasti vältettävissä. Ensimmäinen on kinobiitit, jotka elävät yhdessä kongregaatiossa ja joita johtaa yksi ainoa vanhin: tätä lajia on eniten, munkkeja, jotka asuvat koko Egyptissä. Toinen on erakot, jotka koulutettiin ensin kinobiumissa ja jotka sitten käytännön elämässä täydellistyttyään valitsivat erämaan syvänteet: myös me toivomme saavamme paikan tässä järjestyksessä. Kolmas on sarabaittien tuomittava järjestys. Ja näistä puhumme tarkemmin yksi kerrallaan järjestyksessä. Näistä kolmesta järjestöstä teidän pitäisi siis, kuten sanoimme, ensin tietää perustajat. Sillä heti tästä voi syntyä joko viha sitä järjestystä kohtaan, jota on vältettävä, tai kaipaus sitä kohtaan, jota on seurattava, sillä jokainen tie vie varmasti sen noudattajan siihen päämäärään, jonka sen tekijä ja löytäjä on saavuttanut.

LUKU 5. Kinobiittien sääntökunnan perustajista

JA näin kinobiittien järjestelmä sai alkunsa apostolien saarnan aikana. Sillä sellainen oli koko se Jerusalemin uskovien joukko, jota Apostolien teoissa kuvataan näin: ”Mutta uskovien joukko oli yhtä sydäntä ja yhtä sielua, eikä kukaan heistä sanonut, että jokin niistä asioista, joita hänellä oli, olisi hänen omaansa, vaan heillä oli kaikki yhteistä.” (Apostolien kirjeissä). He myivät omaisuutensa ja omaisuutensa ja jakoivat ne kaikille, sen mukaan kuin kenellä oli tarvetta.” Ja jälleen: ”Sillä ei ollut heidän joukossaan ketään, jolla olisi ollut puutetta; sillä kaikki, joilla oli peltoja tai taloja, myivät ne ja toivat myytyjen tavaroidensa hinnan ja panivat ne apostolien jalkojen eteen, ja jako tehtiin jokaiselle sen mukaan kuin hänellä oli tarvetta.”” Koko kirkko, sanon minä, oli silloin sellainen kuin nyt ovat ne harvat, jotka vaikeuksitta löytyvät kinobiaan. Mutta kun apostolien kuoltua alkoi uskovien joukko kylmetä, ja erityisesti se joukko, joka oli tullut Kristuksen uskoon erilaisista vieraista kansoista, joilta apostolit heidän uskonsa lapsellisuutta ja heidän syvään juurtuneita pakanallisia tapojaan kunnioittaen eivät vaatineet muuta kuin, että he ”pidättäytyisivät epäjumalille uhratuista asioista ja haureudesta ja kuristetuista asioista ja verestä, ”, ja niinpä se vapaus, joka myönnettiin pakanoille heidän vasta syntyneen uskonsa heikkouden vuoksi, oli vähitellen alkanut heikentää Jerusalemin kirkon täydellisyyttä, ja tuon varhaisen uskon kiihkeys hyytyi, koska sekä alkuasukkaiden että muukalaisten määrä kasvoi päivittäin, eivätkä ainoastaan ne, jotka olivat ottaneet Kristuksen uskon vastaan, vaan jopa ne, jotka olivat kirkon johtohenkilöitä, hellittäneet jonkin verran tuosta tiukkuudesta. Sillä jotkut kuvittelivat, että se, minkä he näkivät sallituksi pakanoille heidän heikkoutensa vuoksi, oli sallittua myös heille itselleen, ja ajattelivat, etteivät he kärsisi mitään menetyksiä, jos he seuraisivat Kristuksen uskoa ja tunnustusta pitäen kiinni omaisuudestaan ja omaisuudestaan. Mutta ne, jotka vielä säilyttivät apostolien kiihkon, jättäen mielessään tuon entisen täydellisyyden, jättivät kaupunkinsa ja kanssakäymisensä niiden kanssa, jotka ajattelivat, että huolimattomuus ja löysempi elämä oli sallittua heille itselleen ja Jumalan seurakunnalle, ja alkoivat asua maaseudulla ja syrjäisemmillä paikoilla ja harjoittaa siellä yksityisesti ja omaan laskuunsa niitä asioita, jotka he olivat oppineet apostolien määränneen koko kirkon koko ruumiille yleisesti: Ja niin koko se järjestelmä, josta olemme puhuneet, syntyi niistä opetuslapsista, jotka olivat erottautuneet leviävästä pahuudesta. Ja nämä erottautuivat vähitellen ajan kuluessa uskovien suuresta joukosta, ja koska he pidättäytyivät avioliitosta ja katkaisivat itsensä yhteyksistä sukulaistensa kanssa ja tämän maailman elämästä, heitä kutsuttiin munkeiksi tai yksinäisiksi heidän yksinäisen ja yksinäisen elämänsä ankaruudesta johtuen. Siitä seurasi, että heidän yhteisestä elämästään heitä kutsuttiin kinobiiteiksi ja heidän solujaan ja majapaikkojaan kinobiaksi. Se oli siis yksinään varhaisin munkkien laji, joka on ensimmäinen paitsi ajallisesti myös armossa, ja joka jatkui katkeamattomana hyvin pitkän ajan aina abba Paavalin ja Antoniuksen aikaan asti; ja vielä tänäkin päivänä näemme sen jälkiä säilyneen tiukoissa kinobioissa.

LUKU 6. Erakkojen järjestelmästä ja sen alusta

ULKOPUOLELLA tästä täydellisten joukosta ja, jos saan käyttää ilmaisua, tästä pyhien hedelmällisimmästä juuresta, syntyi myöhemmin myös ankkurien kukkia ja hedelmiä. Ja tämän järjestyksen alkulähteinä ovat kuulemma olleet ne, jotka äsken mainitsimme, nimittäin pyhä Paavali ja Antonius, miehet, jotka kävivät erämaan syvyyksissä, ei niin kuin jotkut 983 heikkohermoisuudesta ja kärsimättömyyden pahasta, vaan halusta täydellisyyden ja jumalallisen mietiskelyn korkeampiin korkeuksiin, vaikka edellisen heistä sanotaankin löytäneen tiensä erämaahan pakon edessä, kun hän vainon aikana vältteli naapureidensa juonia. Niinpä siitä järjestelmästä, josta olemme puhuneet, syntyi sitten toisenlainen täydellisyyden laji, jonka seuraajia kutsutaan oikeutetusti ankkureiksi; ts. vetäytyjiksi, koska he eivät suinkaan olleet tyytyväisiä siihen voittoon, jolla he olivat tallanneet jaloilleen paholaisen kätketyt ansat vielä ihmisten keskellä eläessään, vaan he halusivat innokkaasti taistella paholaisia vastaan avoimessa yhteenotossa ja suorassa taistelussa eivätkä niin ollen pelänneet tunkeutua autiomaan laajoihin syvyyksiin jäljitellen muun muassa Johannes Kastajaa, joka vietti koko elämänsä autiomaassa, sekä Eliaa ja Elisaa ja niitä, joista apostoli puhuu seuraavasti: ”He vaelsivat lampaan- ja vuohennahoissa, he olivat puutteessa, ahdistuneita, kärsiviä, joille maailma ei ollut arvollinen, vaeltelivat erämaissa, vuorilla, luolissa ja maan luolissa.” Heistäkin Herra puhuu kuvaannollisesti Jobille: ”Mutta kuka on päästänyt villiaasin vapaaksi ja kuka on irrottanut sen siteet?” ”Kuka on päästänyt villiaasin vapaaksi ja kuka on irrottanut sen siteet? Jolle minä olen antanut erämaan kodiksi ja karun maan asunnoksi. Hän halveksii kaupungin väkijoukkoa eikä kuule ajurin huutoa; hän katselee ympäri laiduntensa vuoria ja etsii kaikkea vihreää.” Psalmeissa myös: ”Sanokoot nyt Herran lunastetut, ne, jotka hän on lunastanut vihollisen kädestä”, ja vähän myöhemmin: ”He vaelsivat erämaassa, paikassa, jossa ei ole vettä; he eivät löytäneet asuinkaupungin tietä”. He olivat nälkäisiä ja janoisia; heidän sielunsa pyörtyi heissä. Ja he huusivat Herraa ahdistuksessaan, ja hän pelasti heidät ahdingostaan.” Myös Jeremia kuvaa heitä seuraavasti: ”Autuas se mies, joka on kantanut ikeen nuoruudestaan asti. Hän istuu yksinäisenä ja pitää vaiti, sillä hän on ottanut sen päälleen”, ja siellä lauletaan sydämessä ja teossa näitä psalmistin sanoja: ”Minusta on tullut kuin pelikaani erämaassa. Minä valvon ja olen tullut kuin varpunen, joka on yksin talon katolla.”

LUKU 7. Sarabaittien alkuperästä ja heidän elämäntavoistaan

JA samalla kun kristillinen uskonto iloitsi näistä kahdesta munkkirykmentistä, vaikka tämä järjestelmä oli vähitellen alkanut rappeutua, syntyi sen jälkeen tuo vastenmielinen ja uskoton munkkien laji; tai pikemminkin se pahansuopa kasvi heräsi henkiin ja kasvoi uudelleen, joka ensimmäisen kerran puhkesi Ananiaksen ja Sapfiran persoonissa alkukirkossa ja jonka apostoli Pietarin ankaruus katkaisi – sellainen, jota munkkien keskuudessa on pitkään pidetty inhottavana ja kauhistuttavana ja jota kukaan ei enää omaksunut, niin kauan kuin uskovien muistiin oli jäänyt kauhu siitä erittäin ankarasta tuomiosta, jolla siunattu apostoli ei ainoastaan kieltäytynyt sallimasta, että edellä mainittuja uuden rikoksen tekijöitä parannettaisiin katumuksella tai millään hyvityksellä, vaan suorastaan tuhosi tuon kaikkein vaarallisimman itiön heidän nopealla kuolemallaan. Kun sitten tuo ennakkotapaus, josta apostoli rankaisi Ananiaksen ja Sapfiiran tapauksessa ankarasti, oli vähitellen haihtunut joidenkin mielestä, koska he olivat pitkään olleet huolimattomia ja unohtaneet sen ajan kuluessa, syntyi sarabaittien suku, joka sen vuoksi, että se on irtautunut kanssakävelijöiden seurakunnista, huolehtii kukin omista asioistaan, nimetään egyptin kielellä oikeutetusti sarabaiteiksi, ja he ovat peräisin niiden joukosta, jotka olemme maininneet ja jotka halusivat pikemminkin jäljitellä kuin todella pyrkiä evankeliseen täydellisyyteen, ja joita siihen yllyttivät kilpailu tai niiden ylistys, jotka pitivät Kristuksen täydellistä köyhyyttä parempana kuin kaikenlaista rikkautta. Nämä sitten, vaikka he heikossa mielessään teeskentelevät suurinta hyvyyttä ja joutuvat pakon edessä liittymään tähän ritarikuntaan, kun he haluavat tulla luetuiksi munkkien nimellä jäljittelemättä heidän harrastuksiaan, eivät millään tavalla harjoita kuria, eivät alistu vanhimpien tahtoon, eivät opi perinteiden opettamina hallitsemaan omaa tahtoaan eivätkä ota vastaan ja opettele kunnolla mitään terveen harkintakyvyn sääntöä; vaan tekevät luopumisensa vain julkisena tunnustuksena, ts. ihmisten nähden, joko jatkavat kodeissaan omistautuneina samoille ammateille kuin ennenkin, vaikkakin arvokkaasti tämän arvonimen saaneina, tai rakentavat itselleen keljaa ja kutsuvat niitä luostareiksi ja pysyvät niissä täysin vapaina ja omina herroinaan, eivätkä koskaan alistu evankeliumin määräyksiin, jotka kieltävät heitä mihinkään huolimasta päivän ruokaa tai murehtimasta kotiasioista: käskyjä, joita vain ne täyttävät epäuskoisesti ja epäilemättä, jotka ovat vapautuneet kaikista tämän maailman hyödykkeistä ja alistaneet itsensä kinobian esimiehille niin, etteivät he voi myöntää olevansa lainkaan omia herrojaan. Mutta ne, jotka, kuten sanoimme, välttelevät luostarin ankaruutta ja asuvat kaksi tai kolme yhdessä selleissään, tyytymättä siihen, että he ovat apotin valvonnan ja säännön alaisina, vaan järjestäytyen lähinnä tähän, nimittäin siihen, että he pääsisivät eroon vanhimmiston ikeestä ja saisivat vapauden toteuttaa toiveitaan ja mennä ja vaeltaa minne tahtovat ja tehdä, mitä tahtovat, nämä miehet ovat sekä päivin että öin enemmän päivittäisten askareiden parissa kuin ne, jotka elävät kinobian piirissä, mutta eivät kuitenkaan samalla uskolla ja tarkoituksella. Sillä nämä sarabalaiset eivät tee sitä alistuakseen työnsä hedelmien osalta taloudenhoitajan tahtoon, vaan hankkiakseen rahaa säästöön. Ja katsokaa, mikä ero heidän välillään on. Sillä toiset eivät ajattele mitään huomisesta päivästä ja tarjoavat Jumalalle työpanoksensa mitä parhaimmat hedelmät, kun taas nämä laajentavat uskottoman huolensa ei ainoastaan huomiselle päivälle vaan jopa monien vuosien ajalle ja kuvittelevat Jumalan olevan joko väärässä tai voimaton, koska Hän ei joko voi tai halua antaa heille luvattua ruokaa ja vaatteita. Toiset etsivät tätä kaikissa rukouksissaan, nimittäin että he saisivat ἀκτημοσύνην (= omaisuudettomuus; käänt.huom.) eli omaisuudesta luopumisen ja pysyvän köyhyyden; toiset taas, että he saisivat runsaasti kaikenlaisia tarvikkeita. Toiset pyrkivät innokkaasti ylittämään päivittäisen työn kiinteän säännön, jotta kaikki se, mitä ei tarvita luostarin pyhiin tarkoituksiin, voidaan jakaa apotin tahdosta joko vankien kesken tai vieraskammioon tai sairastupaan tai köyhille; toiset, jotta kaikki se, mitä päivän ahmimisesta jää yli, voidaan käyttää ylitsepääsemättömiin tarpeisiin tai muuten pantata ahneuden synnin kautta. Ja lopuksi, jos myönnämme, että se, mitä he ovat keränneet ilman hyvää tarkoitusta, voidaan käyttää paremmin kuin mainitsemillamme tavoilla, he eivät kuitenkaan edes näin saavuta hyvyyden ja täydellisyyden ansioita. Sillä muut tuovat tällaiset tuotot luostariin ja ilmoittavat niistä päivittäin ja pysyvät sellaisessa nöyryydessä ja alistuneisuudessa, että heiltä riistetään oikeudet siihen, mitä he omilla ponnistuksillaan hankkivat, samoin kuin heiltä riistetään oikeudet itseensä, sillä he uudistavat alituisesti alkuperäisen luopumistekonsa kiihkoa, samalla kun he päivittäin riistävät itseltään työpanoksensa hedelmät; mutta nämä paisuvat siitä, että he lahjoittavat jotakin köyhille, ja he lankeavat joka päivä päätä pahkaa syntiin. Toiset ovat kärsivällisyydellään ja ankaruudellaan, jolla he jatkavat hartaasti siinä järjestyksessä, jonka he ovat kerran omaksuneet, niin etteivät koskaan täytä omaa tahtoaan, ristiinnaulitut päivittäin tälle maailmalle ja heistä tehdään eläviä marttyyreja; toiset heitetään helvettiin tarkoituksensa haaleuden vuoksi. Nämä kaksi munkkien lajia kilpailevat sitten keskenään lähes yhtä suuressa määrässä tässä maakunnassa; mutta muissa maakunnissa, joissa katolisen uskon tarve pakotti minut vierailemaan, olemme havainneet, että tämä kolmas sarabaittien luokka kukoistaa ja on melkein ainoa, sillä Luciuksen aikana, joka oli Valensin valtakaudella areiolaisen vääräuskoisuuden piispa, kun me kannoimme almuja veljillemme; nimittäin, Egyptistä ja Thebaiasta kotoisin oleville, jotka oli lähetetty Pontuksen ja Armenian kaivoksiin heidän lujuutensa vuoksi katolisessa uskossa, vaikka löysimme joistakin kaupungeista harvakseltaan kinobia-järjestelmän, emme kuitenkaan koskaan saaneet selville, että heidän keskuudessaan olisi kuultu edes nimitystä ankkurit.

LUKU 8. Neljäs munkkien laji

ON kuitenkin olemassa toinen ja neljäs laji, jonka olemme viime aikoina nähneet syntyvän niiden keskuudessa, jotka imartelevat itseään ankkurien ulkonäöllä ja muodolla ja jotka alkuaikoina näyttävät lyhyessä kiihkeydessä tavoittelevan kinobian täydellisyyttä, mutta jotka pian viilentyvät ja, koska he eivät halua lopettaa entisiä tapojaan ja vikojaan eivätkä enää suostu kantamaan nöyryyden ja kärsivällisyyden iestä ja halveksivat alistua vanhimpien sääntöön, he etsivät erillisiä sellejä ja haluavat pysyä yksinään, jotta ihmiset voisivat pitää heitä kärsivällisinä, lempeinä ja nöyrinä, koska kukaan ei ärsytä heitä: Ja tämä järjestely tai pikemminkin tämä laimeus ei koskaan salli niiden, joihin se on kerran tarttunut, lähestyä täydellisyyttä. Sillä tällä tavoin heidän vikansa eivät vain jää juurtumatta, vaan itse asiassa pahenevat, vaikka kukaan ei niitä kiihota, niin kuin jokin tappava ja sisäinen myrkky, joka mitä enemmän sitä salataan, sitä syvemmälle se tunkeutuu ja aiheuttaa sairaalle parantumattoman taudin. Sillä kunnioituksesta kunkin omaa keljaä kohtaan kukaan ei uskalla moittia yksinäisen vikoja, jotka hän mieluummin jättäisi huomiotta kuin parantaisi. Lisäksi hyveet eivät synny piilottelemalla vikoja vaan ajamalla ne pois.

LUKU 9. Kysymys siitä, mikä ero on kinobiumin ja luostarin välillä

GERMANUS: Onko kinobiumin ja luostarin välillä mitään eroa, vai tarkoitetaanko kummallakin nimellä samaa asiaa?

LUKU 10. Vastaus

PIAMUN: Vaikka monet puhuvat välinpitämättömästi luostareista kinobiumin sijasta, on kuitenkin tämä ero, että luostari on asunnon nimitys eikä tarkoita muuta kuin paikkaa eli munkkien asuinpaikkaa, kun taas kinobium kuvaa elämän luonnetta ja järjestelmää; ja luostari voi tarkoittaa yksittäisen munkin asuinpaikkaa, kun taas kinobiumista ei voida puhua muuten kuin siellä, missä asuu suuren miesjoukon muodostama yhtenäinen yhteisö, joka elää yhdessä. Niitä kutsutaan kuitenkin luostareiksi, joissa asuu sarabaittien ryhmiä.

LUKU 11. Todellisesta nöyryydestä ja siitä, kuinka abba Serapion paljasti erään miehen munkin nöyryyden

SIITÄ syystä, kun näen, että olette oppineet tämän elämän ensimmäiset periaatteet parhaimman laatuisilta munkeilta, ts. että kinobian erinomaisesta koulusta lähtien tähtäätte ankkurien sääntökunnan yleviin korkeuksiin, teidän tulisi aidolla sydämen tunteella tavoitella nöyryyden ja kärsivällisyyden hyveellisyyttä, jonka en epäile, etteikö se olisi siellä opittu, eikä teeskennellä sitä, kuten jotkut tekevät, pilkallisella nöyryydellä sanoissa tai keinotekoisella ja tarpeettomalla valmiudella joihinkin ruumiillisiin velvollisuuksiin. Ja tälle näennäiselle nöyryydelle abba Serapion nauroi kerran mitä ankarimmin. Kun nimittäin eräs oli tullut hänen luokseen ja esitellyt suuresti nöyryyttään pukeutumisellaan ja sanoillaan, ja vanhus kehotti häntä tapansa mukaan ”lausumaan yhteisen rukouksen”, hän ei suostunut pyyntöön, vaan ilmoitti itseään halventaen, että hän oli sekaantunut sellaisiin rikoksiin, ettei hän ansainnut edes hengittää kaikille yhteistä ilmaa, ja kieltäytyi jopa maton käytöstä ja istui mieluummin paljaalle maalle. Mutta kun hän oli osoittanut vielä vähemmän taipumusta jalkojen pesuun, alkoi abba Serapion, kun illallinen oli päättynyt ja tavanomainen kokous antoi hänelle tilaisuuden, ystävällisesti ja lempeästi kehottaa häntä olemaan vaeltelematta nihkeän kevytmielisesti ympäri maailmaa, tyhjänpäiväisesti ja epämääräisesti, varsinkin kun hän oli nuori ja vahva, vaan pysyttelemään keljassaan vanhinten säännön mukaisesti ja valitsemaan elatuksensa omilla ponnisteluillaan eikä toisten antamilla lahjoilla; mitä edes apostoli Paavali ei sallinut, ja vaikka hänen työskennellessään evankeliumin hyväksi tämä huolenpito olisi saattanut kevyesti olla hänelle sallittua, hän kuitenkin mieluummin työskenteli yötä päivää, hankkiakseen päivittäisen ravinnon itselleen ja niille, jotka palvelivat häntä ja jotka eivät voineet tehdä työtä omin käsin. Silloin toinen täyttyi sellaisesta ärtymyksestä ja inhosta, että hän ei voinut katseellaan peittää sydämessään tuntemaansa harmia. Jolle vanhin: Miten sitten, pyydän, on niin, että nyt, yksinkertaisesta huomautuksestamme, johon ei liittynyt mitään moitteita, vaan joka osoitti vain tunteen rakentamisestasi ja rakkaudestasi, näen, että sinua liikuttaa sellainen inho, ettet voi peittää sitä katseellasi etkä peittää sitä rauhallisuuden vaikutelmalla? Ehkäpä toivoitte nöyryytyksenne aikana kuulevanne huuliltamme tämän sanonnan: ”Vanhurskas mies on itsensä syyttäjä puheensa alussa?” Lisäksi on säilytettävä todellinen sydämen nöyryys, joka ei johdu kehossa ja sanoissa tapahtuvasta teennäisestä nöyrtymisestä, vaan sielun sisäisestä nöyrtymisestä: ja tämä tulee esiin vain silloin selvinä kärsivällisyyden osoituksina, kun ihminen ei kerskaile synneillä, joita kukaan ei usko, vaan kun toinen julkeasti syyttää häntä niistä, ei ajattele siitä mitään ja kun hän lempeällä mielen tyyneydellä sietää hänelle tarjotut vääryydet.

LUKU12. Kysymys siitä, miten todellinen kärsivällisyys voidaan saavuttaa

GERMANUS: Me haluaisimme tietää, miten voidaan turvata ja säilyttää se rauhallisuus, että, niin kuin silloin, kun meitä on määrätty vaikenemaan, me suljemme suumme oven ja asetamme puheelle puhekiellon, niin myös me voimme säilyttää sydämen lempeyden, joka joskus, vaikka kieli on hillitty, menettää sisältä rauhallisuuden tilansa; ja tästä syystä me ajattelemme, että lempeyden siunauksen voi säilyttää vain sellainen, joka asuu syrjäisessä kelja- ja yksinäisasunnossa.

LUKU 13. Vastaus

PIAMUN: Todellista kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta ei saavuteta eikä säilytetä ilman sydämen syvää nöyryyttä; ja jos se on saanut alkunsa tästä lähteestä, ei tarvita sen enempää keljan hyviä palveluksia kuin erämaan turvapaikkaakaan. Sillä se ei hae ulkoista tukea mistään, jos sillä on sisäinen tuki nöyryyden hyveestä, sen äidistä ja suojelijasta. Mutta jos meitä häiritsee, kun joku hyökkää kimppuumme, on selvää, että nöyryyden perustuksia ei ole luotu meihin lujasti, ja siksi pienenkin myrskyn puhjetessa koko rakennuksemme järkkyy ja häiriintyy tuhoisasti. Sillä kärsivällisyys ei olisi ylistyksen ja ihailun arvoinen, jos se säilyttäisi tarkoituksellisen rauhallisuutensa vain silloin, kun vihollisten nuolet eivät hyökkää sitä vastaan, mutta se on suurenmoinen ja kunniakas, koska kiusauksen myrskyjen iskiessä siihen, se pysyy liikkumatta. Sillä siellä, missä uskotaan, että vastoinkäymiset ärsyttävät ja vahingoittavat ihmistä, siinä hän vahvistuu sitä enemmän; ja siellä, missä hänen uskotaan ärsyyntyvän, siinä hän on sitä enemmän harjoitettu. Sillä kaikki tietävät, että kärsivällisyys saa nimensä intohimoista ja kestävyydestä, ja niinpä on selvää, ettei ketään voi kutsua kärsivälliseksi kuin sellaista, joka sietää harmittomana kaikki hänelle tarjotut nöyryytykset, ja niinpä ei ole syyttä, että Salomo ylistää häntä: ”Parempi on kärsivällinen mies kuin väkevä, ja se, joka hillitsee vihaansa, kuin se, joka valloittaa kaupungin”, ja taas: ”Sillä pitkämielinen mies on voimallinen viisauttaan, mutta heikkohermoinen mies on hyvin typerä.” Kun siis joku joutuu vääryyden valtaan ja leimahtaa vihan liekkeihin, meidän ei pidä pitää häntä kohtaan tarjotun loukkauksen katkeruutta hänen syntinsä syynä, vaan pikemminkin salaisen heikkouden ilmentymänä sen vertauksen mukaisesti, jonka Herramme ja Vapahtajamme puhui kahdesta talosta, joista toinen oli perustettu kalliolle ja toinen hiekalle, joihin molempiin hän sanoo sateen ja vesien myrskyn ja myrskyn lyöneen yhtä paljon: mutta se, joka oli perustettu kiinteälle kalliolle, ei tuntenut lainkaan vahinkoa järistyksen väkivaltaisuudesta, kun taas se, joka oli rakennettu liikkuvan ja liikkuvan hiekan päälle, romahti heti. Ja näyttää varmasti siltä, että se ei kaatunut siksi, että myrskyjen ja kaatosateiden ryntäys olisi iskenyt siihen, vaan siksi, että se oli harkitsemattomasti rakennettu hiekalle. Sillä pyhimys ei eroa syntisestä siinä, että hän ei itse joudu samaan kiusaukseen, vaan siinä, että häntä ei koettele pahimmillaan edes suuri hyökkäys, kun taas toisen voittaa jo vähäinenkin kiusaus. Sillä kenenkään hyvän miehen kestävyys ei olisi, kuten sanoimme, kiitoksen arvoinen, jos hänen voittonsa saavutettaisiin ilman, että häntä kiusataan, sillä aivan varmasti ei ole tilaa voitolle siellä, missä ei ole taistelua ja ristiriitaa; sillä ”autuas se mies, joka kestää kiusauksen, sillä kun hänet on koeteltu, hän saa elämän kruunun, jonka Jumala on luvannut niille, jotka häntä rakastavat”.” Apostoli Paavalin mukaan myös ”Voima tulee täydelliseksi”, ei helppoudessa ja nautinnoissa vaan ”heikkoudessa”. ”Sillä katso”, sanoo hän, ”minä olen tehnyt sinut tänä päivänä linnoitetuksi kaupungiksi, rautapilariksi ja vaskimuuriksi koko maan yli, Juudan kuninkaille, sen ruhtinaille, papeille ja kaikelle maan kansalle. Ja he taistelevat sinua vastaan, eivätkä voi voittaa, sillä minä olen sinun kanssasi, sanoo Herra, pelastaakseni sinut.”

LUKU 14. Erään uskonnollisen naisen antama esimerkki kärsivällisyydestä

Tästä kärsivällisyydestä haluan sitten antaa teille ainakin kaksi esimerkkiä: Yksi eräästä uskonnollisesta naisesta, joka pyrki kärsivällisyyden hyveeseen niin innokkaasti, että hän ei ainoastaan välttänyt kiusausten hyökkäyksiä, vaan itse asiassa loi itselleen ahdinkojen tilaisuuksia, jotta hän ei lakkaisi joutumasta yhä useammin koetukselle. Tämä nainen nimittäin, joka asui Aleksandriassa ja joka oli syntynyt ei vähäpätöisistä esi-isistä ja palveli Herraa uskonnollisesti talossa, jonka hänen vanhempansa olivat hänelle jättäneet, tuli piispa Athanasiuksen, autuaaksi muistetun, luo ja pyysi häntä antamaan hänelle elatuksen jostakin toisesta leskestä, joka oli elätetty kirkon kustannuksella. Ja esittää anomuksensa hänen omin sanoin: ”Anna minulle”, hän sanoi, ‘joku sisarista, josta huolehtia’.” Kun piispa sitten oli kiitellyt naisen aikomusta, koska hän näki, että hän oli hyvin valmis armon työhön, hän määräsi valitsemaan koko joukosta lesken, joka oli luonteensa hyvyyden ja vakavan ja säädyllisen elämänsä vuoksi asetettu kaikkien muiden edelle, sillä hän pelkäsi, ettei hänen avokätisyyden halunsa voittaisi hänen avokätisyytensä vastaanottajan vikaa ja että hän, joka etsi köyhistä voittoa, saisi paheksua huonoa luonnettaan ja siten kärsisi vahinkoa uskolleen. Ja kun nainen oli tuotu kotiin, hän palveli häntä kaikin tavoin ja huomasi hänen erinomaisen vaatimattomuutensa ja lempeytensä ja näki, että hän joka hetki sai häneltä kiitoksia ystävällisistä palveluksistaan, ja niinpä hän muutamien päivien kuluttua palasi edellä mainitun piispan luo ja sanoi: Pyysin teitä pyytämään, että minulle annettaisiin nainen, jota voisin elättää ja palvella kuuliaisesti. Ja kun hän, joka ei vielä ymmärtänyt naisen tarkoitusta ja toivetta, ajatteli, että hänen pyyntönsä oli jäänyt huomiotta esimiehen petollisuuden vuoksi, ja tiedusteli, ei ilman, että hänen mieleensä nousi jonkinlainen viha, mikä oli viivästyksen syy, hän huomasi heti, että hänelle oli määrätty eräs leski, joka oli kaikkia muita parempi, ja niinpä hän antoi salaa käskyn, että hänelle annettaisiin se, joka oli kaikista huonoin, siis se, joka ylitti vihassa, riitelyssä, viininjuonnissa ja puheliaisuudessa kaikki ne, jotka olivat näiden vikojen vallassa. Ja kun hänet vain liian helposti löydettiin ja annettiin hänelle, hän alkoi pitää häntä kotona ja hoitaa häntä yhtä huolellisesti kuin edellistä leskirouvaa, tai jopa huolellisemmin, ja tämä oli kaikki kiitos, jonka hän sai häneltä palveluksistaan; nimittäin, joutua jatkuvasti koetelluksi arvottomilla vääryyksillä ja ärsyttää häntä jatkuvasti moitteilla ja haukkumisella, kun hän valitti hänestä ja haukkui häntä ilkeillä ja halventavilla huomautuksilla, koska hän oli pyytänyt häntä piispalta ei virkistyksekseen, vaan pikemminkin kiusakseen ja kiusakseen ja vienyt hänet lepäämästä työhön sen sijaan, että hän olisi vienyt hänet työstä lepoon. Kun sitten hänen jatkuva moittimisensa yltyi niin pitkälle, ettei halpamainen nainen malttanut pidättää itseään kättelemästä häntä, toinen vain kaksinkertaisti palveluksensa vielä nöyremmissä tehtävissä ja oppi voittamaan näädän, ei vastustamalla häntä, vaan alistumalla vielä nöyremmin, niin että hän kaikenlaisten nöyryytysten provosoimana saattoi lempeydellä ja ystävällisyydellä tasoittaa näädän hulluuden. Ja kun hän oli näiden harjoitusten kautta perusteellisesti vahvistunut ja saavuttanut kaipaamansa kärsivällisyyden täydellisen hyveen, hän tuli edellä mainitun piispan luo kiittämään häntä hänen päätöksestään ja valinnastaan sekä harjoitustensa siunauksesta, koska hän oli vihdoin, kuten hän toivoi, antanut hänelle kärsivällisyydelleen mitä arvokkaimman emännän, jonka jatkuvasta ärsyttämisestä hän päivittäin kuin jostakin painiöljystä oli vahvistunut ja joka oli päässyt täydelliseen mielen kärsivällisyyteen. Ja vihdoin, sanoi hän, olette antanut minulle yhden, jota voin tukea, sillä edellinen oli pikemminkin kunnioittanut ja virkistänyt minua palveluksellaan. Tämä lienee riittävä kertomus naissukupuolesta, jotta tämä tarina ei ainoastaan rakentaisi meitä, vaan jopa hämmentäisi meitä, sillä emme voi säilyttää kärsivällisyyttämme, ellemme ole kuin villipedot, jotka on siirretty luoliin ja selleihin.

LUKU 15. Abba Pafnutiuksen antamasta kärsivällisyyden esimerkistä

NYT kerrottakoon toinen esimerkki abba Pafnutiuksesta, joka pysytteli aina niin innokkaasti tuon kuuluisan ja kaukaa kuuluisan Skeeten autiomaan, jossa hän nyt on presbyteerinä, syvyyksissä, niin että muut ankkurit antoivat hänelle nimen Bubalis, koska hän aina nautti autiomaassa asumisesta ikään kuin jonkinlaisella synnynnäisellä mieltymyksellä. Ja koska hän oli jo lapsena niin hyvä ja armoa täynnä, että silloiset maineikkaat ja suuret miehetkin ihailivat hänen vakavuuttaan ja lujaa pysyvyyttään, ja vaikka hän oli iältään nuorempi, he asettivat hänet kuitenkin hänen hyveidensä vuoksi vanhimpien kanssa samalle tasolle ja katsoivat parhaaksi ottaa hänet sääntökuntaansa, niin sama kateus, joka ennen kiihotti hänen veljiensä mieltä patriarkka Joosefia vastaan, sytytti yhden hänen veljiensä joukosta palavaan ja kuluttavaan kateuteen. Ja tämä mies, joka halusi häpäistä kauneutensa jollakin kauneusvirheellä tai tahrauksella, tarttui tällaiseen pirullisuuteen ja käytti tilaisuutta hyväkseen silloin, kun Pafnutius oli lähtenyt keljastansa mennäkseen sunnuntaina kirkkoon; ja salaa mennessään keljastaan hän kätki oman kirjansa ovelasti palmunoksista kutomiensa oksien sekaan ja lähti hyvin suunnitellun temppunsa turvin itse kirkkoon kuin puhtaalla ja puhtaalla omallatunnollaan. Ja kun koko jumalanpalvelus oli tavalliseen tapaan päättynyt, hän kaikkien veljien läsnä ollessa toi valituksensa tämän autiomaan presbyteerinä toimineen pyhän Isidorin eteen tämän saman Pafnutiuksen eteen ja ilmoitti, että hänen kirjansa oli varastettu hänen keljastaan. Ja kun hänen valituksensa oli niin järkyttänyt kaikkien veljien ja erityisesti presbyteerin mieltä, etteivät he tienneet, mitä ensin epäillä tai ajatella, koska kaikki olivat äärimmäisen hämmästyksen vallassa näin uuden ja ennenkuulumattoman rikoksen vuoksi, jollaista kukaan ei muistanut koskaan ennen tuota aikaa tapahtuneen tuossa autiomaassa ja jota ei ole koskaan sen jälkeen tapahtunut, hän, joka oli tuonut asian esille syyttäjänä, vaati, että kaikki pidettäisiin kirkossa ja että lähetettäisiin tietyt valikoidut miehet tutkimaan veljien keljaa yksi kerrallaan. Ja kun presbyteeri oli antanut tämän tehtävän kolmelle vanhimmalle, he tutkivat heidän kaikkien sänkykamarit ja löysivät viimein kirjan, joka oli piilotettu Pafnutiuksen keljaan niiden palmujen oksien sekaan, ketjuun, joita he kutsuvat σειρά’ ksi, juuri niin kuin juonenkääntäjä oli sen piilottanut. Ja kun kuulustelijat toivat sen heti takaisin kirkkoon ja esittivät sen kaikkien edessä, Pafnutius, vaikka hän oli täysin puhdas omantuntonsa vilpittömyydestä, kuitenkin kuin joku, joka tunnusti syyllisyytensä varkauteen, antautui kokonaan hyvittämään tekonsa ja pyysi nöyrästi katumussuunnitelmaa, sillä hän oli niin varovainen häpeästään ja vaatimattomuudestaan (ja pelkäsi), että jos hän yrittäisi poistaa varkauden tahran sanoilla, hänet saatettaisiin edelleen leimata valehtelijaksi, sillä kukaan ei uskoisi mitään muuta kuin sitä, mikä oli todettu. Ja kun hän oli heti lähtenyt kirkosta, ei hän lannistunut mieleltään, vaan luottaen Jumalan tuomioon vuodatti jatkuvasti kyyneleitä rukoillessaan, paastosi kolminkertaisesti niin usein kuin ennenkin ja kumartui ihmisten edessä kaikessa nöyrässä mielenlaadussa. Mutta kun hän oli näin alistunut kaikella lihan ja hengen katumuksella lähes kahden viikon ajan niin, että hän tuli varhain lauantai- ja sunnuntaiaamuna ei vastaanottamaan pyhää ehtoollista, vaan kumartui kirkon kynnykselle ja pyysi nöyrästi anteeksiantoa, hän, joka on kaikkien salaisuuksien todistaja ja tietää ne, salli, ettei häntä enää koeteltu hänen itsensä toimesta eikä parjattu muiden toimesta. Sillä sen, mitä rikoksen tekijä, oman omaisuutensa ilkeä varas, toisen kunnian ovela häpäisijä, oli tehnyt ilman, että kukaan oli paikalla todistajana, sen Hän teki tunnetuksi paholaisen kautta, joka itse oli synnin yllyttäjä. Sillä mitä hurjimman riivaajan riivaamana hän paljasti kaikki salaisen juonensa oveluudet, ja sama mies, joka oli keksinyt syytöksen ja huijauksen, petti sen. Mutta tuo saastainen henki kiusasi häntä niin kauan ja raskaasti, että häntä eivät voineet palauttaa edes siellä asuvien pyhien rukoukset, jotka jumalallisten lahjojen avulla voivat käskeä paholaisia, eikä myöskään itse presbyteeri Isidoruksen erityinen armo voinut etäännyttää hänestä hänen julmaa piinaajaansa, vaikka Herran armosta hänelle annettiin sellainen voima, että ketään riivattua ei koskaan tuotu hänen ovelleen ilman, että hän olisi heti parantunut; sillä Kristus varasi tämän kunnian nuorelle Pafnutiukselle, että mies puhdistuu vain sen rukousten kautta, jota vastaan hän oli juonitellut, ja että kateellinen vihollinen saa anteeksi rikoksensa ja lopettaa nykyisen rangaistuksensa vain julistamalla hänen nimensä, jonka maineesta hän oli luullut voivansa vähentää. Hän antoi jo varhaisnuoruudessaan näitä merkkejä tulevasta luonteestaan ja hahmotteli jo poikavuosinaan sen täydellisyyden piirteitä, joka kypsässä iässä oli määrä kasvaa. Jos siis me haluamme saavuttaa hänen hyveellisyytensä korkeuden, meidän on aluksi luotava sama perusta.

LUKU16. Kärsivällisyyden täydellisyydestä

KAKSI syytä kuitenkin sai minut kertomaan tämän seikan, ensinnäkin siksi, että voisimme punnita tätä miehen lujuutta ja pysyvyyttä, ja kun meitä vastaan hyökkäävät vihollisen vähemmän vakavat juonet, voisimme sitä paremmin turvata suuremman rauhallisuuden ja kärsivällisyyden tunteen, toiseksi, jotta voisimme päättäväisesti todeta, että emme voi olla turvassa kiusauksen myrskyiltä ja paholaisen hyökkäyksiltä, jos teemme kaiken kärsivällisyytemme suojan ja kaiken luottamuksemme perustuvan sisäisen ihmisemme voiman sijasta keljamme oviin tai autiomaan syvyyksiin, pyhien seuraan tai minkään muun ulkopuolisen turvan varaan. Sillä jollei mielemme vahvistu Hänen suojeluksensa voimasta, joka evankeliumissa sanoo: ”Jumalan valtakunta on teidän sisällänne”, me turhaan kuvittelemme, että voimme kukistaa ilmavihollisemme juonet kanssamme asuvien ihmisten avulla tai että voimme välttää heitä paikan etäisyydellä tai sulkea heidät pois muurien suojalla. Sillä vaikka mikään näistä asioista ei puuttunut pyhältä Pafnutiukselta, ei kiusaaja silti epäonnistunut löytämään väylää häntä vastaan hyökätäkseen; eivätkä ympäröivät muurit tai erämaan yksinäisyys tai kaikkien seurakunnassa olleiden pyhien ansiot torjuneet tuota pahinta henkeä. Mutta koska Jumalan pyhä palvelija ei ollut kiinnittänyt sydämensä toivoa noihin ulkoisiin asioihin, vaan Häneen, joka on kaikkien salaisuuksien tuomari, häntä eivät voineet liikuttaa edes tuollaisen hyökkäyksen juonet. Toisaalta eikö mies, jonka kateus oli ajanut niin raskaaseen syntiin, nauttinut yksinäisyydestä ja eristäytyneen asunnon suojasta sekä kanssakäymisestä autuaan apotin ja presbyteeri Isidorin ja muiden pyhien kanssa? Ja kuitenkin, koska paholaisen nostattama myrsky löysi hänet hiekalla, se ei ainoastaan ajanut hänen talonsa sisään vaan suorastaan kaatoi sen. Meidän ei siis tarvitse etsiä rauhaa ulkoisista asioista eikä kuvitella, että toisen ihmisen kärsivällisyydestä voisi olla mitään hyötyä meidän kärsimättömyytemme vikoihin. Sillä aivan kuten ”Jumalan valtakunta on teidän sisällänne”, niin ”ihmisen vihollisia ovat ne, jotka ovat hänen omasta perheestään”. Sillä kukaan ei ole suurempi viholliseni kuin oma sydämeni, joka on todella lähimpänä kotitalouttani. Ja siksi, jos olemme varovaisia, emme voi mitenkään loukkaantua suolistovihollisista. Sillä siellä, missä oman perheemme jäsenet eivät ole meitä vastaan, siellä myös Jumalan valtakunta on turvattu sydämen rauhassa. Sillä jos te ahkerasti tutkitte asiaa, minua ei voi vahingoittaa kukaan ihminen, vaikka hän olisi kuinka pahansuopa, jos en taistele itseäni vastaan sotaisalla sydämellä. Mutta jos minua loukataan, vika ei johdu toisen hyökkäyksestä, vaan omasta kärsimättömyydestäni. Sillä niin kuin vahva ja kiinteä ruoka on hyväksi terveelle ihmiselle, niin se on pahaksi sairaalle. Mutta se ei voi vahingoittaa ihmistä, joka sitä ottaa, ellei sen vastaanottajan heikkous anna sille voimaa vahingoittaa. Jos siis veljien keskuudessa joskus ilmenee samanlaista kiusausta, meidän ei tarvitse koskaan horjua tasaisesta tavastamme eikä antaa aukkoa maailmassa elävien ihmisten pilkkaaville räksytyksille eikä ihmetellä, että jotkut pahat ja inhottavat ihmiset ovat salaa löytäneet tiensä pyhien joukkoon, sillä niin kauan kuin meitä tallataan ja poljetaan tämän maailman puimatantereella, on aivan varmaa, että iankaikkiseen tuleen tarkoitetut akanat sekoittuvat parhaimpaan vehnän joukkoon. Lopuksi, jos pidämme mielessä, että Saatana valittiin enkeleiden joukosta, Juudas apostolien joukosta ja Nikolaos, inhottavan harhaoppisuuden tekijä, diakonien joukosta, ei ole mikään ihme, että pyhien joukosta löytyy kaikkein alhaisimpia ihmisiä. Sillä vaikka jotkut väittävätkin, että tämä Nikolaus ei ollut sama mies, jonka apostolit olivat valinneet virkaan, he eivät kuitenkaan voi kiistää, että hän kuului opetuslasten joukkoon, jotka kaikki olivat selvästi luonteeltaan ja täydellisyydeltään sellaisia kuin ne harvat, jotka nyt vaikeuksin löydämme kinobioista. Älkäämme siis tuoko esiin edellä mainitun veljen lankeemusta, joka kaatui autiomaassa niin raskaasti, emmekä sitä kauheaa tahraa, jonka hän myöhemmin pyyhki pois katumuksensa runsailla kyynelillä, vaan autuaan Pafnutiuksen esimerkkiä; älkäämme tuhoutuko edellisen turmioon, jonka syvään juurtunutta kateuden syntiä hänen vaikuttunut hurskautensa lisäsi ja pahensi, vaan jäljitellään kaikin voimin jälkimmäisen nöyryyttä, joka ei ollut hänen tapauksessaan mikään autiomaan hiljaisuuden äkillinen tuotos, vaan se oli saavutettu ihmisten keskellä ja täydellistyi ja täydellistyi yksinäisyydessä. Teidän tulisi kuitenkin tietää, että kateuden pahaa on vaikeampi parantaa kuin muita vikoja, sillä melkeinpä sanoisin, että ihminen, jonka kateus on kerran saastuttanut sen myrkyn pahalla, on ilman parannuskeinoa. Sillä se on se vitsaus, josta profeetta kuvaannollisesti sanoo: ”Katso, minä lähetän teidän keskuuteenne käärmeitä, basiliskoja, joita vastaan ei ole mitään loitsua, ja ne purevat teitä.” ”Käärmeitä, basiliskoja, joita vastaan ei ole mitään loitsua, ja ne purevat teitä.” Oikein siis profeetta vertaa kateuden pistoja basiliskojen tappavaan myrkkyyn, sillä siihen menehtyi ja kuoli kaikkien myrkkyjen ensimmäinen tekijä ja niiden päällikkö. Sillä hän tappoi itsensä sen edessä, jota kohtaan hän oli kateellinen, ja tuhosi itsensä ennen kuin hän vuodatti kuoleman myrkkyä ihmistä vastaan, sillä ”perkeleen kateuden kautta tuli kuolema maailmaan; ne siis, jotka ovat hänen puolellaan, seuraavat häntä”. Sillä aivan kuten se, joka ensimmäisenä joutui tuon pahan vitsauksen turmelemaksi, ei hyväksynyt mitään parannuskeinoa katumuksesta eikä mitään parantavaa laastaria, niin myös ne, jotka ovat antautuneet samojen piikkien lyömiksi, sulkevat pois kaiken pyhän loitsun avun, sillä koska heitä eivät piinaa niiden viat vaan niiden vauraus, joille he ovat kateellisia, he häpeävät näyttää todellisen totuuden ja etsivät joitain ulkoisia tarpeettomia ja vähäpätöisiä syitä loukkaantumiseen: Ja koska nämä ovat täysin vääriä, on turha toivoa parannusta, kun heidän suonissaan vaanii tappava myrkky, jota ne eivät tuota. Siitä viisaimmat ihmiset ovat osuvasti sanoneet: ”Jos käärme puree sihisemättä, ei loitsijalla ole varaa.” Sillä nuo ovat hiljaisia puremia, joihin viisasten lääke ei yksinään auta. Sillä se paha on niin pitkälle parantumaton, että se pahenee huomionosoituksilla, sitä lisäävät palvelukset, sitä ärsyttävät lahjat, sillä kuten samainen Salomo sanoo: ”kateus ei kestä mitään.” Sillä juuri siinä suhteessa kuin toinen on edistynyt nöyrässä alistumisessa tai kärsivällisyyden hyveessä tai anteliaisuuden ansiossa, niin ihmistä kiihottavat kateuden pahemmat piikit, koska hän ei halua mitään muuta kuin sen miehen turmion tai kuoleman, jota hän kadehtii. Lopuksi, mikään heidän harmittoman veljensä alistuminen ei voinut lievittää yhdentoista patriarkan kateutta, niin että Raamattu kertoo heistä: ”Mutta hänen veljensä kadehtivat häntä, koska hänen isänsä rakasti häntä, eivätkä he voineet puhua hänelle rauhallisesti”, kunnes heidän kateutensa, joka ei kuunnellut mitään kuuliaisen ja nöyrän veljen anomuksia, halusi hänen kuolemaansa ja tuskin tyytyi veljensä myymisen syntiin. On siis selvää, että kateus on kaikkia vikoja pahempi ja siitä on vaikeampi päästä eroon, koska se syttyy niistä lääkkeistä, joilla muut tuhotaan. Sillä esimerkiksi ihminen, joka on murheellinen hänelle aiheutuneesta menetyksestä, paranee runsaalla korvauksella; ihminen, joka on kipeä hänelle tehdyn vääryyden vuoksi, rauhoittuu nöyrällä hyvityksellä. Mitä voitte tehdä sellaiselle, joka loukkaantuu sitäkin enemmän siitä, että hän näkee teidät nöyrempänä ja ystävällisempänä, jota ei kiihota mikään ahneus, joka voidaan lepyttää lahjuksella, tai mikään vahingollinen hyökkäys tai kostonhalu, joka voitetaan nöyrillä palveluksilla, vaan jota ärsyttää vain toisen menestys ja onni? Mutta kuka on se, joka kateellisen tyydyttämiseksi haluaisi pudota hänen onneaan, menettää vaurautensa tai joutua johonkin onnettomuuteen? Siksi meidän on jatkuvasti anottava jumalallista apua, jolle mikään ei ole mahdotonta, jotta käärme ei yhdellä ainoalla tämän pahan puremalla tuhoaisi sitä, mikä meissä kukoistaa ja mitä Pyhän Hengen elämä ja elävöittävä voima ikään kuin elävöittää. Sillä muut käärmeiden myrkyt, toisin sanoen lihalliset synnit ja viat, joihin ihmisen heikkous helposti sotkeutuu ja joista se yhtä helposti puhdistuu, osoittavat joitakin jälkiä haavoistaan lihassa, jolloin, vaikka maallinen ruumis on mitä vaarallisimmin tulehtunut, mutta jos joku jumalallisissa loitsuissa hyvin perehtynyt loitsija käyttää parannuskeinoa ja vastamyrkkyä tai pelastussanojen korjaavaa lääkettä, myrkyllinen paha ei ulotu sielun iankaikkiseen kuolemaan asti. Mutta kateuden myrkky kuin basiliskon lähettämä, tuhoaa uskonnon ja uskon elämän jo ennen kuin haava havaitaan ruumiissa. Sillä kateus ei nosta itseään ihmisiä vastaan, vaan herjauksessaan Jumalaa vastaan, joka ei pilkkaa veljessään mitään muuta kuin tämän onnellisuutta, eikä siten syytä mitään ihmisen vikaa, vaan ainoastaan Jumalan tuomiota. Tämä on siis se ”katkeruuden juuri, joka versoo”, joka kohoaa taivaaseen ja pyrkii moittimaan juuri sitä tekijää, joka antaa ihmiselle hyvää. Ketään ei myöskään saa häiritä se, että Jumala uhkaa lähettää ”käärmeitä, basiliskoja” puremaan niitä, joiden rikoksista Hän on loukkaantunut. Sillä vaikka on varmaa, että Jumala ei voi olla kateuden tekijä, on kuitenkin oikeudenmukaista ja 998 jumalallisen tuomion arvoista, että samalla kun hyvät lahjat annetaan nöyrille ja evätään ylpeiltä ja kelvottomilta, niitä, jotka, kuten apostoli sanoo, ansaitsevat joutua ”kelvottoman mielen valtaan”, lyö ja kuluttaa kateus, jonka Hän ikään kuin lähettää, tämän kohdan mukaan: ”He ovat kiihottaneet minut kateuteen niistä, jotka eivät ole jumalia, ja minä kiihotan heidät kateuteen niistä, jotka eivät ole kansaa.” Tällä puheella autuas Piamun herätti vielä kiihkeämmin halumme, jolla olimme alkaneet nousta kinobiumin lapsikoulusta ankkurien elämän toiseen asteeseen. Sillä juuri hänen opetuksensa alaisuudessa teimme ensimmäisen aloituksemme yksinäisessä elämässä, jonka tuntemusta seurasimme sittemmin perusteellisemmin Skeetessä.

XIX ABBA JOHANNEKSEN KESKUSTELU

KINOBIITIN JA ERAKON TAVOITTEESTA

LUKU 1. Abba Paavalin kinobiasta ja erään veljen kärsivällisyydestä

Vain muutaman päivän kuluttua lähdimme jälleen kerran matkaan suurella innokkuudella, koska halusimme saada lisää opetusta, abba Paavalin kinobiumiin, jossa asui tosin yli kaksisataa veljeä, mutta sinne oli kuitenkin saapunut valtava joukko munkkeja myös muista kinobioista silloin pidettävän juhlan kunniaksi: sillä samaa luostaria johtaneen entisen apotin kuoleman vuosipäivää vietettiin juhlallisesti. Ja olemme maininneet tämän kokouksen siitä syystä, että voimme lyhyesti käsitellä erään veljen kärsivällisyyttä, joka oli huomattava hänen järkkymättömän lempeytensä vuoksi koko tämän seurakunnan läsnä ollessa. Sillä vaikka tämän teoksen tavoite koskee toista henkilöä, nimittäin sitä, että saisimme tuotua esiin erämaasta lähteneen ja tuohon kinobiaan äärimmäisen hyvällä ja nöyrällä tavalla alistuneen abba Johanneksen lausumat, emme kuitenkaan pidä lainkaan järjettömänä kertoa ilman tarpeetonta sanahelinää sitä, mikä mielestämme on kaikkein opettavaisinta niille, jotka ovat innokkaita hyvyyden tavoittelijoita. Ja kun koko munkkikunta istui kahdentoista hengen erillisissä ryhmissä suuressa avoimessa pihapiirissä, ja kun yksi veljistä oli ollut melko hitaasti hakemassa ja tuomassa ruokalajia, edellä mainittu abba Paavali, joka kiirehti ahkerasti palvelevien veljien joukossa, näki sen ja löi häntä heidän kaikkien nähden avokämmenellään niin kovaa, että lyöty käden ääni todella kantautui niiden korviin, jotka olivat kääntäneet selkänsä toiselle ja istuivat jonkin matkan päässä. Mutta huomattavan kärsivällinen nuorukainen otti sen vastaan niin tyynesti, että hän ei ainoastaan antanut minkään sanan pudota suustaan tai antanut huuliensa hiljaisilla liikkeillä pienintäkään merkkiä murinasta, vaan ei itse asiassa muuttanut väriä vähääkään eikä (menettänyt) vaatimatonta ja rauhallista ilmettä suupielistään. Ja tämä seikka hämmästytti paitsi meitä, jotka olimme hiljattain tulleet eräästä Syyrian luostarista emmekä olleet oppineet tämän kärsivällisyyden siunausta näin selvien esimerkkien kautta, myös kaikkia niitä, jotka eivät olleet vailla kokemusta tällaisesta vakavuudesta, niin että sen kautta saatiin suuri opetus jopa niille, jotka olivat jo pitkälle edistyneet, sillä vaikka tämä isällinen oikaisu ei ollutkaan häirinnyt hänen kärsivällisyyttään, niin ei myöskään niin suuren joukon läsnäolo tuonut pienintäkään merkkiä väristä hänen poskilleen.

LUKU 2. Abba Johanneksen nöyryydestä ja meidän kysymyksestämme

Tässä kinobiassa löysimme sitten erään hyvin vanhan miehen nimeltä Johannes, jonka sanoja ja nöyryyttä ei mielestämme todellakaan saisi vaieta, sillä niissä hän ylitti kaikki pyhät, sillä tiedämme, että hän oli erityisen voimakas tässä täydellisyydessä, joka, vaikka se on kaikkien hyveiden äiti ja koko hengellisen ylärakenteen varmin perusta, on kuitenkin meidän järjestelmällemme täysin vieras. Siksi ei ole mikään ihme, ettemme kykene saavuttamaan noiden miesten korkeutta, koska emme kestä kinobian koulutusta en sanoisi vanhuuteen asti, vaan tuskin tyydymme kestämään alistumisen ikeen pariksi vuodeksi ja pääsemme heti nauttimaan vaarallisesta vapaudesta, kun taas tuonkin lyhyen ajan näytämme alistuvan vanhimman sääntöön, emme minkään tiukan säännön mukaan, vaan niin kuin vapaa tahtomme ohjaa. Kun sitten olimme nähneet tämän vanhan miehen abba Paavalin kinobiassa, hämmästyimme ensin hänen ikäänsä ja sitä armoa, jolla mies oli varustettu, ja katse maahan kiinnittyneinä aloimme anoa, että hän antaisi meille selityksen, miksi hän oli hylännyt erämaan vapauden ja sen ylevän ammatin, jossa hänen maineensa ja kuuluisuutensa oli nostanut hänet muiden saman elämän omaksuneiden yläpuolelle, ja miksi hän oli päättänyt asettua kinobian ikeen alle. Hän sanoi, että koska hän oli kelvoton ankkurien järjestelmään ja kelvoton tällaisen täydellisyyden korkeuksiin, hän oli palannut takaisin pikkulapsikouluun, jotta hän oppisi toteuttamaan siellä opetettuja opetuksia elämän vaatimalla tavalla. Ja kun pyynnöstämme ei saatu tyydytystä ja kieltäydyimme ottamasta vastaan tätä nöyrää vastausta, hän vihdoin aloitti seuraavasti.

LUKU 3. Abba Johanneksen vastaus siihen, miksi hän oli jättänyt autiomaan

Erakkojen järjestelmää, jonka jättämistä te ihmettelette, en ainoastaan hylkää enkä kieltäydy siitä, vaan pikemminkin omaksun sen ja pidän sitä mitä suurimmalla kunnioituksella: siinä järjestelmässä, ja sen jälkeen, kun olin viettänyt kolmekymmentä vuotta kinobiumissa asuen, iloitsen siitä, että olen viettänyt myös kaksikymmentä vuotta lisää, niin ettei minua voi koskaan syyttää laiskuudesta niiden joukossa, jotka ovat sitä puolivillaisesti kokeilleet. Mutta koska sen puhtaus, josta minulla oli ollut vähäisiä kokemuksia, oli joskus likaantunut lihallisista asioista johtuvan ahdistuksen vuoksi, tuntui paremmalta palata kinobiaan, jotta helpomman päämäärän saavuttaminen olisi helpompaa ja jotta olisi vähemmän vaaraa uskaltautua nöyrän yksinäisen korkeampaan elämään. On nimittäin parempi vaikuttaa tosissaan pienemmissä lupauksissa kuin huolimattomana suuremmissa lupauksissa. Ja siksi, jos mahdollisesti esitän jotakin hiukan ylimielisesti ja todellakin hiukan liian vapaasti, pyydän, ettette pidä sitä kerskailun syntinä, vaan pikemminkin halunani rakentaa teitä; ja että, koska ajattelen, että kun te niin vakavasti pyydätte, mitään totuutta ei pitäisi salata teiltä, panette sen pikemminkin rakkauden kuin kerskailun syyksi. Uskon nimittäin, että teille voidaan antaa jonkinlaista opetusta, jos unohdan nöyryyteni ja yksinkertaisesti paljastan koko totuuden tavoitteestani. Luotan nimittäin siihen, etten joudu teiltä kerskailun moitteeseen sanojeni vapauden vuoksi enkä omantuntoni syytöksiin valheellisuudesta totuuden salaamisen vuoksi.

LUKU 4. Siitä erinomaisuudesta, jonka edellä mainittu vanhus osoitti erakkojen järjestelmässä

JOS sitten joku muu nauttii autiomaan syvyyksistä ja unohtaisi kaiken inhimillisen kanssakäymisen ja sanoisi Jeremian kanssa: ”En ole halunnut ihmisen päivää. Sinä tiedät”, tunnustan, että Jumalan armon siunauksella myös minä varmistin tai ainakin yritin varmistaa tämän. Ja niinpä Herran ystävällisestä lahjasta muistan, että olin usein joutunut sellaiseen hurmioon, että olin unohtanut, että minut oli puettu heikon ruumiin taakkaan, ja sieluni unohti yhtäkkiä kaikki ulkoiset käsitykset ja katkaisi itsensä kokonaan kaikista aineellisista esineistä, niin että silmäni ja korvani eivät suorittaneet oikeaa tehtäväänsä. Ja sieluni oli niin täynnä jumalallisia mietteitä ja hengellisiä mietteitä, että usein illalla en tiennyt, olinko ottanut ruokaa, ja seuraavana päivänä olin hyvin epävarma siitä, olinko rikkonut eilisen paastoni. Siitä syystä asetettiin eräänlaiseen käsikoriin erilleen seitsemän päivän ruokatarpeet eli seitsemän keksipakettia, jotka asetettiin lauantaina valmiiksi, jotta ei olisi epäilystäkään siitä, milloin ateria oli jätetty väliin; ja tällä suunnitelmalla vältettiin toinenkin unohduksesta johtuva erehdys, sillä kun kakkujen määrä oli loppunut, osoitti se, että viikon kulku oli ohi ja että saman päivän jumalanpalvelukset olivat tulleet, eikä juhlapäivä ja pyhäpäivä ja seurakunnan jumalanpalvelukset voineet välttyä yksinäisen huomaamiselta. Mutta vaikka se mielen hurmio, josta olemme puhuneet, sattuisikin häiritsemään tätä järjestelyä, niin kuitenkin pysähtyminen päivien työmenetelmään osoittaisi päivien lukumäärän ja tarkistaisi virheen. Ja ohittaakseni hiljaisuudessa erämaan muut edut (sillä meidän tehtävämme ei ole käsitellä niiden lukumäärää ja määrää, vaan pikemminkin yksinäisyyden ja kinobiann päämäärää) selitän pikemminkin lyhyesti ne syyt, joiden vuoksi mieluummin jätin sen, jotka tekin halusitte tietää, ja vilkaisen lyhyessä puheessa kaikkia niitä yksinäisyyden hedelmiä, jotka mainitsin, ja osoitan, mitä suuremmille eduille niitä pitäisi toisella puolella pitää huonompina.

LUKU 5. Autiomaan eduista

Niin kauan kuin tuolloin autiomaassa asuvien vähäisyyden vuoksi meille tarjottiin suurempi vapaus laajemmalla erämaalla, niin kauan kuin suurempien vetäytymispaikkojen eristäytyneisyydessä pääsimme noihin taivaallisiin ekstaaseihin, eikä meitä hukuttanut suuri määrä veljiä, jotka kävivät luonamme, ja näin ollen sen vuoksi, että oli välttämätöntä osoittaa vieraanvaraisuutta, joka oli ajatuksissamme ylikuormittunut suurten huolien aiheuttamista häiriötekijöistä, kävin kyltymättömällä halulla ja koko sydämestäni erämaan rauhallisissa vetäytymispaikoissa ja siinä elämässä, jota voi verrata vain enkelten autuuteen. Mutta kun, kuten sanoin, suurempi osa veljistä alkoi etsiä asuntoa tuosta autiomaasta ja ahdistaessaan laajan erämaan vapautta ei ainoastaan saanut tuota jumalallisen mietiskelyn tulta jäähtymään, vaan myös kietoi mielen monin tavoin lihallisten asioiden kahleisiin, päätin toteuttaa tarkoitukseni tässä järjestelmässä mieluummin kuin jäähtyä tuossa ylevässä elämänmuodossa huolehtimalla lihallisista tarpeista; niin että jos tuo vapaus ja nuo hengelliset hurmokset kielletään minulta, mutta koska kaikki huoli huomisesta vältetään, voin lohduttaa itseäni täyttämällä evankeliumin käskyä, ja sen, mitä menetän ylevässä mietiskelyssä, voin korvata alistumisella ja kuuliaisuudella. On nimittäin kurja asia, jos ihminen tunnustaa oppivansa jonkin taidon tai harrastuksen, mutta ei koskaan saavuta siinä täydellisyyttä.

LUKU 6. Kinobian mukavuuksista

Tämän vuoksi selitän lyhyesti, mitä etuja nautin nyt tässä elämäntavassa. Teidän on harkittava sanojani ja arvioitava, ovatko nuo autiomaassa asumisen edut näitä mukavuuksia suuremmat, ja tämän avulla voitte myös todistaa, valitsinko ahtauden kinobian ahtaissa rajoissa vastenmielisyydestä vai yksinäisen elämän puhtauden kaipuusta. Tässä elämässä ei siis ole päivittäisestä työstä huolehtimista, ei ostamisen ja myymisen aiheuttamia häiriöitä, ei välttämätöntä huolta vuoden ruokatarpeista, ei huolta ruumiillisista asioista, joiden avulla on hankittava tarpeellinen paitsi omiin tarpeisiinsa myös minkä tahansa määrän vieraiden tarpeisiin, ei lopuksi ihmisten ylistyksestä johtuvaa kerskailua, joka on kaikkia näitä asioita pahempaa ja joka Jumalan silmissä joskus tekee tyhjäksi suurtenkin ponnistelujen hyödyn erämaassa. Mutta ohittaaksemme nuo hengellisen ylpeyden aallot ja kerskailun tappavan vaaran ankkurin elämässä, palatkaamme tähän yleiseen taakkaan, joka koskettaa kaikkia, ts, tavanomaiseen huoliin ruoan hankkimisesta, joka on niin pitkälle ylittänyt sanon minä en sano sen muinaisen tiukkuuden mitan, joka kokonaan ilman öljyä pärjäsi, vaan alkaa olla tyytymätön jopa oman aikamme löysyyteen, jonka mukaan koko vuoden ruoan hankkimisen tarve tyydytettiin valmistamalla yksi tuoppi öljyä ja modius (n. 8,73 litraa) linssejä, jotka oli valmistettu vieraiden käyttöön; mutta nyt tarpeellinen ruoan hankkiminen täyttyy tuskin kahdella tai kolmella kerralla tuohon määrään nähden. Ja tämän vaarallisen rentouden voima on joidenkin keskuudessa kasvanut niin suureksi, että kun he sekoittavat etikkaa ja kastiketta, he eivät lisää siihen tippaakaan öljyä, jota edeltäjämme, jotka noudattivat erämaan sääntöjä pidättyväisemmin, olivat tottuneet lisäämään vain siksi, että he eivät halunneet ylpeillä, vaan he rikkovat ylellisyyden vuoksi egyptiläistä juustoa ja kaatavat sen päälle enemmän öljyä kuin olisi tarpeen, ja näin he ottavat saman miellyttävän maun alle kaksi ruokalajia, jotka eroavat toisistaan erityisellä maullaan ja joiden kummankin pitäisi yksinään olla munkille miellyttävä virvokkeena eri aikoina. Niin suureksi on kuitenkin kasvanut tämä ὑλικὴ κτῆσις, ts. aineellisten asioiden hankkiminen, omaisuus, että itse asiassa vieraanvaraisuuden ja vieraiden vastaanottamisen varjolla ankkurit ovat alkaneet pitää keljassaan – mitä en voi mainita ilman häpeää – luopua, jättää pois ne asiat, jotka erityisesti haittaavat mielen, jota hengellinen mietiskely kauhistuttaa ja joka pyrkii hengelliseen mietiskelyyn; nimittäin, veljien tungos, velvollisuudet ottaa vastaan tuleva vieras ja kiirehtiä eroavaa vierasta, vierailut toistensa luona ja loputon huoli erilaisista rippijuhlista ja askareista, joiden odotus näiden tavanomaisten keskeytysten jatkuvan luonteen vuoksi pitää mielen jännityksessä silloinkin, kun nämä vaivat näyttävät loppuvan. Ja niin on tuloksena, että ankkurin elämän vapaus on näiden siteiden vuoksi niin estynyt, ettei hän voi koskaan nousta tuohon sanoin kuvaamattomaan sydämen terävyyteen ja menettää näin erakkoelämänsä hedelmät. Ja jos tämä nyt kielletään minulta, kun elän seurakunnassa ja muiden keskellä, ei ainakaan kaikesta liiketoiminnasta vapautuneesta mielenrauhasta ja sydämen tyynestä rauhasta ole puutetta. Ja ellei tämä ole valmiina myös niille, jotka elävät autiomaassa, heidän on tosin läpikäytävä ankkurielämän vaivannäköä, mutta he menettävät sen hedelmät, jotka voidaan saavuttaa vain mielen rauhallisessa vakaudessa. Lopuksi, vaikka sydämeni puhtaus vähenisikin, kun elän kinobiassa, tyydyn pitämään vastapainoksi tuon yhden evankeliumin käskyn, jota ei todellakaan voi vähempää arvostaa kuin kaikkia erämaan hedelmiä; tarkoitan sitä, etten ajattele mitään huomista, ja alistumalla kokonaan apotille näytän jossain määrin jäljittelevän Häntä, josta sanotaan: ”Hän nöyryytti itsensä ja tuli kuuliaiseksi kuolemaan asti; ja näin voisimme nöyrästi käyttää hänen sanojaan: ”Sillä minä en tullut tekemään omaa tahtoani, vaan sen Isän tahdon, joka on minut lähettänyt.”

LUKU 7.Kysymys kinobian ja autiomaan hedelmistä

GERMANUS: Koska on ilmeistä, että te ette ole, kuten niin monet muutkin, koskettanut vain kummankin elämänmuodon pelkkiä laitoja, vaan olette noussut aivan korkeuksiin, haluaisimme tietää, mikä on kinobian elämän loppu ja mikä erakon elämän loppu. Sillä kukaan ei voi epäillä, etteikö kukaan voi puhua näistä aiheista täydellisemmin ja uskollisemmin kuin se, joka pitkän käytön ja kokemuksen opettamana on seurannut molempia ja voi siten totuudenmukaisella opetuksella osoittaa meille niiden arvon ja päämäärän.

LUKU 8. Vastaus esitettyyn kysymykseen

JOHDANTO:

Minun pitäisi ehdottomasti väittää, että yksi ja sama ihminen ei voisi saavuttaa täydellisyyttä molemmissa elämissä, ellei minua estäisi joidenkin harvojen esimerkki. Ja koska ei ole mikään pieni asia löytää ihminen, joka on täydellinen kummassakin, on selvää, kuinka paljon vaikeampaa ja melkein sanoisin, että mahdotonta on, että ihminen olisi perusteellisesti tehokas molemmissa. Ja jos näin on joskus tapahtunut, se ei voi kuulua minkään yleisen säännön piiriin. Sillä yleisen säännön ei pidä perustua poikkeustapauksiin, toisin sanoen hyvin harvojen kokemuksiin, vaan siihen, mikä on monien tai pikemminkin kaikkien voimissa. Mutta se, minkä vain yksi tai kaksi saavuttaa siellä täällä tai siellä ja mikä ylittää tavallisen hyvyyden kyvyn, on pidettävä yleisten sääntöjen ulkopuolella, koska se on jotakin, mikä on sallittua inhimillisen heikkouden tilan ja luonteen ulkopuolella, ja se on tuotava esiin pikemminkin ihmeenä kuin esimerkkinä. Sen vuoksi aion lyhyesti, niin hyvin kuin vähäiset kykyni sallivat, kertoa teille sen, mitä haluatte tietää. Kinobiitin päämääränä on tosiaankin kaikkien halujensa sureminen ja ristiinnaulitseminen sekä evankeliumin täydellisyyden pelastavan käskyn mukaisesti olla ajattelematta huomista päivää. Ja on täysin selvää, että tätä täydellisyyttä ei voi saavuttaa kukaan muu kuin kinobiitti, sellainen mies, jota profeetta Jesaja kuvaa ja jota hän siunaa ja ylistää seuraavasti: ”Jos käännät jalkasi pois sapatilta, tekemästä omaa tahtoasi minun pyhänä päivänäni, ja ylistät häntä, kun et tee omia teitäsi, etkä löydä omaa tahtoasi puhumasta sanaakaan: silloin sinä saat iloita Herrassa, ja minä nostan sinut maan korkeuksien yläpuolelle ja ruokin sinut isäsi Jaakobin perinnöllä. Sillä Herran suu on sen puhunut.” Mutta täydellisyyttä erakolle on se, että hänen mielensä on vapautettu kaikesta maallisesta ja että hän yhdistää sen, sikäli kuin inhimillinen hauraus sen sallii, Kristukseen; ja sellaista ihmistä profeetta Jeremia kuvaa sanoessaan: ”Autuas se mies, joka on kantanut ikeen nuoruudestaan asti. Hän istuu yksinäisenä ja on vaiti, sillä hän on ottanut sen päälleen.” Myös psalmisti sanoo: ‘Hän on armollinen, kun hän on ottanut taakan päälleen.’ Hän on myös psalmisti: ”Minusta on tullut kuin pelikaani erämaassa. Minä valvoin ja tulin kuin varpunen yksin talon katolla.” Tähän päämäärään siis, jota olemme kuvailleet kummankin elämän päämääräksi, ellei kumpikaan heistä saavuta sitä, on turha, että toinen ottaa käyttöönsä kinobian järjestelmän ja toinen erakkoelämän; sillä kumpikaan ei saa hyvää elämäntavoistaan.

LUKU 9.Todellisesta ja täydellisestä täydellisyydestä

MUTTA tämä on meriki, eli ei mitään perusteellista ja täysin täydellistä täydellisyyttä, vaan vain osittaista täydellisyyttä. Täydellisyys on siis hyvin harvinaista ja Jumalan lahjana annettu vain harvoille. Sillä se on todella eikä vain osittain täydellinen, joka yhtä häiriintymättä voi sietää erämaassa erämaan kurjuutta kuin myös kinobaissa olevien veljien heikkouksia. Ja niinpä on vaikea löytää sellaista, joka on täydellinen molemmissa elämissä, koska ankkoriitti ei voi perusteellisesti hankkia ἀκτημοσύνη eli aineellisten asioiden väheksymistä ja niistä riisumista,omaisuudettomuutta, eikä koenobiitti puhtautta mietiskelyssä, vaikka tiedämme, että abba Mooses ja Pafnutius ja kaksi makarioslaista olivat molempien mestareita täydellisyydessä. Niinpä he olivat täydellisiä kummassakin elämässä, ja vaikka he vetäytyivät kauemmaksi kuin kaikki erämaassa asuvat ja iloitsivat lakkaamatta erämaan vetäytymisestä eivätkä siinä määrin kuin niissä oli mahdollista, koskaan hakeneet kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa, he sietivät kuitenkin niiden läsnäoloa ja heikkouksia, jotka tulivat heidän luokseen, niin että kun suuri joukko veljiä tuli heidän luokseen nähdäkseen heitä ja hyötyäkseen siitä, he kestivät tämän melkein jatkuvan vaivannäön heidän vastaanottamisestaan häiriintymättömällä kärsivällisyydellä, ja ihmiset kuvittelivat, etteivät he koko elämänsä aikana olleet oppineet eivätkä harjoitelleet mitään muuta kuin sitä, kuinka osoittaa tavallista kohteliaisuutta niille, jotka tulivat, niin että kaikkien oli arvoitus sanoa, missä elämässä heidän innokkuutensa pääasiassa ilmeni, ts.sopiiko heidän suuruutensa paremmin erakkoelämän puhtauteen vai tavalliseen elämään.

LUKU 10. Niistä, jotka vielä epätäydellisinä vetäytyvät autiomaahan

MUTTA jotkut ovat joskus niin kiusaantuneita autiomaassa paastoamisen hiljaisuudesta koko päivän ajan, että he pelkäävät kokonaan ihmisten kanssa kanssakäymistä, ja kun he ovat edes vähäksi aikaa rikkoneet tavan vetäytyä, koska joku veljistä on sattumalta käynyt heidän luonaan, he kiehuvat yli selvästä mielen kiusaantumisesta ja osoittavat selviä merkkejä ärtymyksestä. Ja näin tapahtuu erityisesti niiden kohdalla, jotka ovat ryhtyneet yksinäiseen elämään ilman kypsää tarkoitusta ja ilman, että heitä on perinpohjaisesti koulutettu kinobiassa, sillä nämä miehet ovat aina epätäydellisiä ja helposti järkyttyneitä ja kallistuvat jommallekummalle puolelle, sen mukaan kuin murheen tuulispää heitä ajaa. Sillä niin kuin he kiehuvat kärsimättömästi seurustelusta tai keskustelusta veljien kanssa, niin eivät he yksinäisyydessä eläessään kestä tuon hiljaisuuden laajuutta, jota he itse ovat kosiskelleet, sikäli kuin he itse eivät edes tiedä syytä, miksi yksinäisyyttä pitäisi haluta ja tavoitella, vaan kuvittelevat, että tämän elämän arvo ja pääosa on juuri siinä, nimittäin siinä, että välttävät seurustelua veljien kanssa ja yksinkertaisesti karttavat ja inhoavat ihmisen näkemistä.

LUKU 11. Kysymys siitä, miten parantaa ne, jotka ovat hätiköiden lähteneet luostariyhteisön seurakunnasta

GERMANUS: Millä hoidolla voidaan auttaa meitä tai muita, jotka olemme näin heikkoja ja vain tähän asti; jotka olimme saaneet vain vähän opetusta kinobian järjestelmästä, kun aloimme pyrkiä asumaan yksinäisyydessä, ennen kuin olimme päässeet eroon virheistämme; tai millä keinoin me, jotka aivan liian pian luovuimme yhteiselämästä kinobiassa ja hylkäsimme näiden harjoitusten koulut ja harjoituspaikan, jossa periaatteemme olisi ensin pitänyt perusteellisesti opetella ja täydellistää, voisimme hankkia järkkymättömän mielen pysyvyyden ja kärsivällisyyden järkkymättömän lujuuden? Miten me sitten nyt, kun elämme yksin, voimme saavuttaa täydellisyyden pitkämielisyydessä ja kärsivällisyydessä; tai miten omatunto, tuo sisäisten vaikuttimien tutkija, voi selvittää, onko meissä näitä hyveitä vai puuttuvatko ne, niin että koska olemme irrottautuneet ihmisten kanssakäymisestä ja koska meitä ei ärsytä mikään heidän provokaatioistaan, emme voi erehtyä vääristä käsityksistä ja kuvitella saavuttaneemme tuon järkkymättömän mielenrauhan?

LUKU 12. Vastaus, joka kertoo, miten yksinäinen voi havaita vikansa

JOHN: Niille, jotka todella etsivät helpotusta, ei todellakaan puutu sielujen todellisen Lääkärin parantavia lääkkeitä; ja ennen kaikkea niitä annetaan niille, jotka eivät piittaa sairaudestaan (joko siksi, että he ovat siitä epätoivoisia, tai siksi, että he eivät välitä siitä), eivät salaa haavojensa aiheuttamaa vaaraa, eivätkä harkitsemattomassa sydämessään hylkää parannuskeinoa, vaan nöyrin ja kuitenkin varovaisin sydämin pakenevat taivaallisen Lääkärin luo niiden sairauksien vuoksi, jotka he ovat saaneet tietämättömyydestä tai erehdyksestä tai pakosta. Niinpä meidän pitäisi tietää, että jos vetäydymme yksinäisyyteen tai salaisiin paikkoihin ilman, että olemme ensin parantaneet vikamme, niiden vaikutus on vain tukahdutettu, mutta niiden tuntemisen voima ei ole sammunut. Sillä kaikkien syntien juuret, joita ei ole hävitetty, piilevät yhä meissä piilossa tai pikemminkin hiipivät ylöspäin, ja että ne ovat yhä elossa, voimme havaita näistä merkeistä. Jos esimerkiksi yksinäisyydessä eläessämme suhtaudumme joidenkin veljien lähestymiseen tai heidän vähäiseenkin viipymiseensä ahdistuneesti tai levottomin mielin, meidän on tunnistettava, että meissä on yhä olemassa kannustin mitä hätäisimpään kärsimättömyyteen. Mutta jos silloin, kun toivomme jonkun veljen tuloa ja hän jostain syystä ehkä hieman viivyttelee, mielemme suuttumus joko hiljaisesti moittii hänen hitauttaan ja harmitus tästä epämukavasta odottelusta häiritsee mieltämme, omantuntomme tutkiminen osoittaa, että vihan ja kiukuttelun synti on selvästi vielä jäljellä meissä. Jos taas, kun joku veli pyytää meiltä kirjaa luettavaksi tai jotain muuta käyttöesinettä, hänen pyyntönsä ärsyttää meitä tai meidän kieltäytymisemme inhottaa häntä, ei ole epäilystäkään siitä, että olemme yhä ahneuden tai ahneuden verkoissa. Mutta jos jokin äkillinen ajatus tai pyhien kirjoitusten kohta tuo mieleen naisen ja tunnemme, että meitä ylipäätään vetää puoleemme nainen, meidän on tiedettävä, että haureuden palo ei ole vielä sammunut meissä. Mutta jos vertaillessamme omaa tiukkuuttamme toisen löyhyyteen pienikin omahyväisyys vaivaa mieltämme, on selvää, että meitä vaivaa ylpeyden kauhea vitsaus. Kun sitten havaitsemme näitä vikojen merkkejä sydämessämme, meidän pitäisi selvästi tunnistaa, että meiltä on riistetty vain mahdollisuus eikä synnin intohimo. Ja varmasti nämä intohimot, jos joskus sekaantuisimme ihmisten tavalliseen elämään, nousisivat heti esiin ajatuksissamme lymyilevistä paikoistaan ja todistaisivat, etteivät ne silloin ensimmäistä kertaa syntyneet, kun ne puhkesivat, vaan että ne tulivat silloin viimein julkisuuteen, koska ne olivat pitkään olleet piilossa. Ja niinpä yksinäinenkin voi varmoista merkeistä havaita, että jokaisen virheen juuret ovat yhä istutettuina häneen, jos hän ei yritä näyttää puhtauttaan ihmisille, vaan säilyttää sen loukkaamattomana Hänen edessään, jolta mitään sydämen salaisuuksia ei voi kätkeä.

LUKU 13.Kysymys siitä, miten voidaan parantaa ihminen, joka on siirtynyt yksinäisyyteen ilman, että hänen vikansa on korjattu

GERMANUS: Me näemme hyvin selvästi ja selvästi ne todisteet, joiden perusteella sairauksien merkit päätellään, ja sen, miten sairaudet voidaan havaita, eli miten meihin kätketyt viat voidaan havaita; sillä jokapäiväinen kokemuksemme ja ajatustemme päivittäiset liikkeet osoittavat meille kaikki nämä asiat niin kuin ne on esitetty. Jäljelle jää siis se, että koska sairautemme todisteet ja syyt on meille paljastettu mitä selvimmin, niin myös niiden parannuskeinot ja parannuskeinot voidaan osoittaa. Sillä kukaan ei voi epäillä, etteikö se, joka on ensin löytänyt sairauksien syyt ja alkujuuret, voi parhaiten puhua niiden parannuskeinoista, kun sairastuneiden omatunto on hyväksyvä todistaja. Ja niinpä vaikka teidän pyhyytenne opetus on paljastanut haavojemme salaisuudet, joiden kautta uskallamme toivoa parannuskeinoa, koska niin selvä taudin diagnoosi antaa lupauksen toivosta parannuksesta, kuitenkin siksi, että, kuten sanotte, pelastuksen ensimmäiset elementit hankitaan kinobiassa, ja ihminen ei voi olla terveessä kunnossa yksinäisyydessä, ellei hän ole ensin parantunut kinobian lääkkeillä, olemme joutuneet jälleen vaaralliseen epätoivon tilaan, ettemme ehkä nyt autiomaassa ollessamme onnistuisi tulemaan täydellisiksi, koska lähdimme kinobiasta epätäydellisessä kunnossa.

LUKU 14. Vastaus niiden lääkkeistä

JOHANNES: Niille, jotka haluavat innokkaasti parantua vaivoihinsa, ei varmasti puutu pelastavaa lääkettä, ja siksi lääkkeitä on etsittävä samoilla keinoilla, joilla kunkin vian merkit havaitaan. Sillä niin kuin olemme sanoneet, että ihmisten tavallisen elämän viat eivät puutu yksinäisiltä, emme myöskään kiellä sitä, että kaikki innostus hyveeseen ja kaikki parannuskeinot ovat kaikkien niiden käytettävissä, jotka ovat irti ihmisten tavallisesta elämästä. Kun siis joku huomaa noista edellä kuvaamistamme merkeistä, että häntä kohtaavat kärsimättömyyden tai vihan purkaukset, hänen tulisi aina harjoitella itseään päinvastaisissa ja vastakkaisissa asioissa, ja asettamalla itsensä eteen kaikenlaisia loukkauksia ja vääryyksiä, ikään kuin joku muu olisi tarjonnut niitä hänelle, totuttaa mielensä alistumaan täydellisellä nöyryydellä kaikkeen, mitä pahuus voi hänelle aiheuttaa; ja esittämällä itselleen usein kaikenlaisia karkeuksia ja sietämättömyyksiä, miettiä jatkuvasti kaikella sydämen murheella, millä lempeydellä hänen tulisi niitä kohdata. Ja katsomalla näin kaikkien pyhien kärsimyksiä tai itse Herran kärsimyksiä hän myöntää, että erilaiset moitteet samoin kuin rangaistukset ovat vähemmän kuin hän ansaitsee, ja valmistautuu kestämään kaikenlaista surua. Ja kun hänet on toisinaan kutsuttu niin, minä kutsun hänet veljien kokoukseen – mitä ei voi olla tapahtumatta silloin tällöin jopa kaikkein tiukimmillekin erämaan asukkaille -, jos hän huomaa, että hänen mielensä on hiljaisesti häiriintynyt jopa mitättömyyksien vuoksi, hänen pitäisi kuin jonkun salattujen tunteidensa ankaran sensorin syyttää itseään kaikista niistä erilaisista kovista vääryyksistä, joiden täydelliseen sietämiseen hän oli päivittäisillä mietiskelyillään kouluttanut itseään, ja syyttää ja moittia itseään seuraavasti: ”Hyvä mies, oletko sinä se kaveri, joka harjoitellessasi itseäsi yksinäisyyden harjoitusmaastossa uskalsit päättäväisesti ajatella, että voittaisit kaikki huonot ominaisuudet, ja joka juuri nyt, kun esitit itsellesi kaikenlaisia katkeria moitteita, mutta myös sietämättömiä rangaistuksia, kuvittelit olevasi melko vahva ja kykenevä vastustamaan kaikkia myrskyjä?”. Kuinka on mahdollista, että tuo voittamaton kärsivällisyytesi järkyttyy ensimmäisestä koettelemuksesta, jopa kevyestä sanasta? Miten on mahdollista, että jopa lempeä tuulenvire on horjuttanut sitä taloasi, jonka kuvittelit olevan rakennettu niin lujasti vankalle kalliolle? Missä on se, josta ilmoitit, kun rauhan aikana hölmössä itsevarmuudessasi kaipasit sotaa? ”Minä olen valmis, enkä ole levoton”, ja tämän teillä oli tapana sanoa usein profeetan kanssa: ”Koettele minua, Herra, ja koettele minua, tutki minun ohjakseni ja sydämeni”, ja: ”Herra, koettele minua, tutki minun sydämeni: ”Koettele minut, oi Herra, ja tunne sydämeni; kuulustele minua ja tunne polkuni ja katso, onko minussa mitään pahuuden tietä.”” Kuinka pieni vihollisen haamu on säikäyttänyt suuret sotavalmistelusi? Tällaisilla moitteilla ja katumuksella miehen tulisi tuomita itsensä eikä antaa äkillisen kiusauksen, joka on järkyttänyt hänet, jäädä rankaisematta, vaan rankaisemalla lihaansa paaston ja valvomisen ankarammalla rangaistuksella; ja rankaisemalla mielen kevytmielisyyden syntiä jatkuvilla itsehillinnän tuskilla hänen tulisi yksinäisyydessä eläessään kuluttaa tässä harjoituksen tulessa se, mikä hänen olisi pitänyt perusteellisesti häätää pois kinobian elämässä. Tästä meidän on joka tapauksessa pidettävä lujasti ja päättäväisesti kiinni, jotta voimme turvata kestävän ja katkeamattoman kärsivällisyyden; nimittäin siitä, että meille, joille jumalallinen laki kieltää paitsi loukkausten koston, myös loukkausten muistelemisen, ei ole sallittua kiivastua jonkin menetyksen tai harmituksen vuoksi. Sillä mitä suurempaa vahinkoa sielulle voi tapahtua kuin se, että se jonkin äkillisen raivosta johtuvan sokeutumisen vuoksi menettää todellisen ja ikuisen valon kirkkauden ja menettää Hänen näkönsä, ”joka on nöyrä ja nöyrä sydämeltään”. Mikä, kysyn minä, voisi olla vaarallisempaa tai hankalampaa kuin se, että ihminen menettää hyvyyden arviointikykynsä ja todellisen erottelukykynsä mittapuunsa ja sääntönsä, ja että joku raittiissa järjissään tekisi sellaista, mitä edes juopunut ihminen ja hölmö ei saisi anteeksi? Se, joka siis harkitsee huolellisesti näitä ja muita samantyyppisiä vammoja, sietää ja jättää mielellään huomiotta paitsi kaikenlaiset menetykset, myös kaikki vääryydet ja rangaistukset, joita julmimmat ihmiset voivat aiheuttaa, koska hän on sitä mieltä, että mikään ei ole niin vahingollista kuin viha, eikä arvokkaampaa kuin mielenrauha ja sydämen rikkumaton puhtaus, jonka vuoksi meidän ei pitäisi ajatella mitään etuisuuksia, ei ainoastaan lihallisista asioista, vaan myös niistä asioista, jotka näyttävät olevan hengellisiä, jos niitä ei voi saavuttaa tai tehdä ilman, että tämä rauha häiriintyy.

LUKU 15. Kysymys siitä, pitäisikö siveys todeta samoin kuin muutkin tunteet

GERMANUS: Niin kuin muiden sairauksien, nimittäin vihan, kiukun ja kärsimättömyyden, hoidon on osoitettu koostuvan siitä, että niille asetetaan vastakohdaksi niiden vastakohdat, niin haluaisimme myös tietää, millaista hoitoa meidän pitäisi käyttää haureuden henkeä vastaan: Tarkoitan, voidaanko himon palo sammuttaa esittämällä, kuten noissa muissa tapauksissa, suurempia houkutuksia ja asioita, jotka kiihottavat sitä: sillä emme usko, että himon yllykkeiden lisääminen sisällämme, vaan jopa niiden koskettaminen ohimenevällä silmäyksellä, on siveydelle täysin kohtalokasta.

LUKU 16. Vastaus, jossa annetaan todisteet, joiden perusteella se voidaan tunnistaa

JOHDANTO:

Teidän ovela kysymyksenne on ennakoinut aihetta, joka olisi tullut esiin keskustelustamme, vaikka ette olisi sanonut mitään, ja siksi en epäile, etteivätkö mielenne ymmärtäisi sitä tehokkaasti, sillä terävä mielenne on todellakin ylittänyt opetuksemme. Minkä tahansa kysymyksen arvoitus poistuu helposti, kun kysyjä ennakoi vastauksen ja kulkee ensimmäisenä sillä tiellä, jota sen on määrä seurata. Ja niinpä niiden vikojen hoidossa, joista olemme edellä puhuneet, kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa ei ole pelkästään este, vaan huomattava apu, sillä mitä useammin niiden kärsimättömyyden purkaukset paljastuvat, sitä perusteellisemmin ne aiheuttavat surua ja katumusta niille, jotka ovat epäonnistuneet, ja sitä nopeammin ne parantavat terveyttä niille, jotka taistelevat niitä vastaan. Siksi, vaikka yksinäisyydessämme elellessämme ärsyyntymiseen ja sen aiheuttajiin ei voi syntyä ihmisistä, meidän pitäisi kuitenkin määrätietoisesti pohtia ärsyyntymiselle altistavia tekijöitä, jotta, kun taistelemme sitä vastaan jatkuvalla kamppailulla ajatuksissamme, löytyisi meille nopeampi parannuskeino sitä vastaan. Mutta haureuden henkeä vastaan järjestelmä on erilainen, ja menetelmä on erilainen. Sillä niin kuin meidän on riistettävä ruumiilta tilaisuudet himoon ja kosketukseen lihan kanssa, niin meidän on riistettävä myös mieleltä sen muistaminen. Sillä vielä heikolle ja heikkokuntoiselle povelle on riittävän vaarallista sietää pienintäkään muistutusta tästä intohimosta, niin että joskus pyhien naisten muistaminen tai Pyhän kirjoituksen kertomuksen lukeminen herättää vaarallisen kiihottumisen virikkeen. Tästä syystä vanhimmillamme oli tapana jättää tietoisesti pois tällaisia kohtia, kun joku nuorista oli läsnä. Kuitenkin niille, jotka ovat täydellisiä ja vakiintuneet siveyden tunteisiin, ei voi olla puutetta todisteista, joiden avulla he voivat tutkia itseään ja vahvistaa täydellisen sydämensä suoraselkäisyyden oman omantuntonsa turmeltumattoman tuomion perusteella. Täysin vakiintuneelle ihmiselle on sitten olemassa samanlainen koe myös tämän intohimon suhteen, niin että se, joka on varma siitä, että hän on kokonaan hävittänyt tämän pahan juuret, voi siveellisyytensä varmistamisen vuoksi kutsua esiin jonkin kuvan kuin irstaan mielen kanssa. Mutta ei ole missään nimessä sopivaa, että tällaista koetta yrittävät ne, jotka ovat vielä heikkoja (sillä heille se on pikemminkin vaarallista kuin hyödyllistä), ut conjunctionem femineam et palpationem quodammodo teneram atque mollissimam corde pertractent. Cure ergo perfects quis virtute fundatus ad illecebram blandissimorum tactuum, quos cogitando confinxerit, nullum mentis assensum, nullam commotionem carnis in se deprehenderit exagitatam (Käsitelkööt he sydämessään naisellistaa yhteyttä ja jollain tavalla hellää ja erittäin pehmeää kosketusta. Siispä täydellisesti parantunut ja hyveeseen perustuva henkilö ei havaitse itsessään minkäänlaista mielen myöntymystä tai lihan kiihtymystä ajatellessaan kaikkein viehättävimpiä kosketuksia, jotka hän on kuvitellut mielessään), hänellä on hyvin varma todiste puhtaudestaan, niin että kun hän kouluttaa itseään tähän vankkumattomaan puhtauteen, hänellä ei ole ainoastaan siveyden siunaus ja vapaus saastuttamisesta sydämessään, vaan vaikka hän joutuisi koskemaan naisen ruumiiseen, hän kauhistuu sitä. Tähän abba Johannes päätti keskustelunsa, kun hän näki, että oli juuri yhdeksännen tunnin virkistyksen aika.

XX ABBA PINUFIUKSEN KESKUSTELU

KATUMUKSEN PÄÄTTYMISESTÄ JA HYVITYKSEN MERKEISTÄ

LUKU 1. Abba Pinufiuksen nöyryydestä ja hänen piilopaikastaan

Nyt kun aion kertoa tuon erinomaisen ja merkittävän miehen, abba Pinufiuksen, opetuksia katumuksen lopusta, kuvittelen voivani luopua hyvin suuresta osasta aineistostani, joskin vain siitä syystä, etten väsytä lukijaani, ohitan tässä hiljaisuudessa hänen nöyryyttään koskevan ylistyksen, jota käsittelin lyhyessä puheessa, joka oli Sääntöjen neljännessä kirjassa, jonka otsikko oli ”Luopujien noudatettavista säännöistä”, varsinkin kun monet, jotka eivät tunne tuota teosta, saattavat sattua lukemaan tämän, ja silloin kaikki lausumien arvovalta heikkenee, jos puhujan hyveistä ei ole mitään selvitystä. Sillä tämä mies, kun hän toimi abbana ja presbyteerinä suuressa kinobiumissa, joka ei ollut kaukana Panefysiksestä, Egyptin kaupungista, kuten siellä sanottiin, ja kun koko tuo maakunta oli ylistänyt häntä taivaisiin asti hänen hyveistään ja ihmeistään, niin että hän näytti jo itsestään saavan työnsä palkkion ihmisten ylistyksen palkkiossa, sillä hän pelkäsi, ettei kansan suosion tyhjyys, jota hän erityisesti inhosi, voisi häiritä ikuisen palkkion hedelmiä, hän pakeni salaa luostaristaan ja lähti Tabennaen munkkien kaukaisimpiin luoliin, jossa hän ei valinnut autiomaan yksinäisyyttä, ei sitä huolettomuutta, jonka yksinelämä tarjoaa, jota jopa ne, jotka ovat epätäydellisiä ja jotka eivät kestä sitä ponnistelua, jota kuuliaisuus vaatii kinobiassa, joskus ylpeällä röyhkeydellä tavoittelevat, vaan hän valitsi alistua kuuluisimpaan luostariin. Jotta tämä ei kuitenkaan paljastuisi mistään hänen pukeutumisensa merkeistä, hän pukeutui maalliseen vaatteeseen ja makasi ovien edessä kyynelehtien, kuten siellä on tapana, monta päivää, ja kaikkien polviin takertuneena hän sai viimein sisäänpääsyn saatuaan päivittäin torjutuksi niiltä, jotka hänen aikomustaan koetellakseen sanoivat, että nyt jo äärimmäisessä vanhuudessa hän ei etsi tätä pyhää elämää vilpittömästi, vaan ruoan puutteen ajamana, ja siellä hänet käskettiin auttamaan erästä nuorta veljeä, jolle oli annettu puutarhan hoito, ja kun hän ei ainoastaan täyttänyt niin ihmeellisellä ja pyhällä nöyryydellä kaikkea, mitä hänen päällikkönsä hänelle määräsi tai mitä hänelle uskotun työn hoito vaati, vaan myös suoritti öisin vaivihkaa eräitä välttämättömiä töitä, joita muut välttelivät niitä kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä, niin että aamun koittaessa koko seurakunta iloitsi tällaisista hyödyllisistä töistä, mutta ei tuntenut niiden tekijää; Ja kun hän oli viettänyt siellä lähes kolme vuotta iloiten niistä töistä, joita hän oli toivonut, mutta joihin häntä niin epäoikeudenmukaisesti alistettiin, tapahtui, että eräs hänen tuntemansa veli tuli sinne samoista Egyptin osista, joista hän itse oli tullut. Ja tämä epäröi jonkin aikaa, koska hänen vaatteidensa ja virkansa halpamaisuus esti häntä heti tunnistamasta häntä, mutta katsottuaan häntä hyvin tarkkaan hän lankesi hänen jalkojensa juureen ja hämmästytti ensin kaikkia veljiä, ja sen jälkeen, kun hän paljasti nimensä, jonka hänen erityisen pyhyytensä maine oli tehnyt tunnetuksi myös heille, hän löi heitä murheella ja katumuksella, koska he olivat hylänneet hänen hyveensä omaavan miehen ja papin niin halpamaisiin virkoihin. Mutta hän vuodatti runsaasti kyyneleitä ja syytti petoksensa sattumasta paholaisen vakavaa kateutta, ja häntä ympäröivät veljet veivät hänet kunniallisesti luostariin; ja kun hän oli viipynyt siellä lyhyen aikaa, hän oli jälleen kerran huolestunut arvokkuuttaan ja arvoaan kohtaan osoitetusta kunnioituksesta ja astui salaa laivaan ja purjehti Syyrian Palestiinan maakuntaan, jossa hänet otettiin vastaan aloittelijana ja noviisina sen luostarin talossa, jossa me asuimme, ja abba määräsi hänet pysähtymään keljaamme. Mutta edes siellä hänen hyveensä ja ansionsa eivät voineet pysyä pitkään salassa. Sillä hänet löydettiin ja petettiin samalla tavalla, ja hänet tuotiin takaisin omaan luostariinsa mitä suurimmalla kunnioituksella ja kunnioituksella.

LUKU 2. Tulemisestamme hänen luokseen

KUN sitten ei ollut kauan aikaa, kun halu pyhään opetukseen oli saanut meidätkin käymään Egyptissä, etsimme häntä mitä suurimmalla innolla ja 1017 hartaudella, ja hän otti meidät vastaan niin ystävällisesti ja kohteliaasti, että hän todella kunnioitti meitä, entisiä saman keljan jakajia hänen kanssaan, majoituksella omassa keljassaan, jonka hän oli rakentanut puutarhansa kaukaisimpaan nurkkaan. Ja siellä, kun hän oli kaikkien palveluksessa olevien veljien läsnä ollessa antanut eräälle luostarin sääntöön alistuvalle veljelle riittävän vaikeat ja ylevät käskyt, jotka, kuten sanoimme, olen tiivistänyt niin lyhyesti kuin pystyin Instituuttien neljännessä kirjassa, todellisen luopumisen korkeudet tuntuivat meistä niin saavuttamattomilta ja ihmeellisiltä, ettemme ajatelleet kaltaistemme nöyrien ihmisten voivan ikinä nousta niihin. Ja siksi, epätoivoon vaipuneina ja peittämättä katseellamme ajatuksiemme sisäistä katkeruutta, palasimme autuaan vanhuksen luokse siedettävän huolestuneina; ja kun hän heti kysyi syytä siihen, miksi olimme niin surullisia, abbedissa Germanus huokaili syvästi ja vastasi seuraavasti.

LUKU 3. Kysymys katumuksen lopusta ja sovituksen merkeistä

Kun suurisuuntainen ja loistelias selostuksenne meille uudesta opista on avannut meille vaikeamman tien mitä loistavimpaan luopumiseen ja poistanut vaakakupin silmistämme ja näyttänyt meille sen taivaisiin kohonneen huipun, niin meitä on vastaavasti painanut alas suurempi epätoivon paino. Kun nimittäin mittaamme sen laajuutta mitättömiin voimiimme nähden ja vertaamme tietämättömyytemme liiallisen nöyrää luonnetta meille näytettyyn hyveen rajattomaan korkeuteen, tunnemme olevamme niin pieniä, ettemme ainoastaan pysty saavuttamaan sitä, vaan että olemme varmoja jäämään vajaiksi siinä, mitä meillä on. Sillä kun liiallisen epätoivon taakka painaa meitä, putoamme jotenkin matalasyöksyisistä syvyyksistä vielä matalampiin syvyyksiin. Näin ollen on olemassa yksi ja ainoa tuki, joka voi tarjota parannuksen haavoihimme; nimittäin se, että opimme jotakin katumuksen lopusta ja erityisesti tyydytyksen merkeistä, jotta voimme tuntea itsemme varmoiksi menneiden syntien anteeksiantamisesta ja siten rohkaistua kiipeämään edellä kuvatun täydellisyyden korkeuksiin.

LUKU 4.Vastauksen pyyntömme osoittamasta nöyryydestä

PINUFIUS: Olen todellakin ilahtunut nöyryytesi hyvin runsaista hedelmistä, jotka tosiaankin näin ei yhdentekevällä huolestuneisuudella, kun minut aikoinaan otettiin vastaan tuon solusi asuintiloihin, ja olen hyvin iloinen siitä, että suhtaudut niin kunnioittavasti meidän, kristityistä vähäisimmän, antamaan kehotukseen ja sanoihin, jotka olen ottanut itselleni vapauden sanoa, niin että jos en erehdy, sinä toteutat ne heti, kun me koskaan olemme ne lausuneet; ja vaikka sanojen tärkeys, kuten muistan, tuskin ansaitsee niitä ponnisteluja, joita niihin käytätte, niin kuitenkin peitätte hyveenne ansiot niin, kuin mikään henkäys ei olisi koskaan saavuttanut teitä niistä asioista, joita päivittäin harjoitatte. Mutta koska tämä seikka on korkeimman kiitoksen arvoinen, nimittäin se, että ilmoitatte, että nuo pyhien instituutit ovat teille yhä tuntemattomia, ikään kuin olisitte vielä aloittelijoita, niin teemme mahdollisimman lyhyesti yhteenvedon siitä, mitä te niin innokkaasti pyydätte meiltä. Sillä meidän on jopa yli voimiemme ja kykymme toteltava teidän kaltaistenne vanhojen ystävien käskyjä. Ja niinpä katumuksen arvosta ja lepyttelevästä voimasta ovat monet julkaisseet paljon, ei ainoastaan sanoin vaan myös kirjallisesti, osoittaen, kuinka hyödyllinen se on, kuinka vahva ja armoa täynnä, niin että kun Jumala on loukkaantunut menneistä synneistämme ja on aikeissa langettaa mitä oikeudenmukaisinta rangaistusta sellaisista rikkomuksista, se jotenkin, jos ei ole väärin sanoa niin, pysäyttää Hänet ja, jos saan sanoa, pysäyttää Kostajan oikean käden jopa vastoin Hänen tahtoaan. Mutta en epäile, etteivätköhän te kaikki nämä asiat ole hyvin tiedossanne joko luonnollisen viisautenne tai Pyhän Kirjoituksen väsymättömän tutkimisenne ansiosta, niin että tästä niin sanoakseni kumpusi kääntymyksenne ensimmäiset versot. Lopuksi, te ette ole huolissanne katumuksen luonteesta vaan sen lopusta ja tyytyväisyyden merkeistä, ja siksi kysytte hyvin ovelalla kysymyksellä, mitä muut ovat jättäneet huomiotta.

LUKU 5. Katumuksen menetelmästä ja anteeksiantamuksen todistamisesta

Jotta siis mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi tyydytettäisiin toiveenne ja kysymyksenne, katumuksen täydellinen ja täydellinen kuvaus on, ettei enää koskaan anna periksi niille synneille, joista teemme katumusta tai joista omatuntomme on piikitelty. Mutta tyydytyksen ja anteeksiannon todisteena on se, että olemme karkottaneet niiden rakkauden sydämestämme. Sillä jokainen voi olla varma, ettei hän ole vielä vapaa entisistä synneistään niin kauan kuin jokin kuva niistä synneistä, jotka hän on tehnyt, tai muista samankaltaisista synneistä tanssii hänen silmiensä edessä, ja en sanoisi, että ilo – vaan niiden muistelu – ahdistaa hänen sisintä sieluaan silloin, kun hän omistautuu tyydytykselle niistä ja kyynelille. Ja niinpä se, joka on valppaana tekemään tyydytystä, voi silloin tuntea olevansa varma, että hän on vapaa synneistään ja että hän on saanut armahduksen menneistä virheistään, kun hän ei koskaan tunne, että hänen sydäntään liikuttavat näiden samojen syntien houkutukset ja kuvitelmat. Siksi katumuksen totisin koe ja armahduksen todistaja löytyy omasta omastatunnostamme, joka jo ennen tuomion ja tiedon päivää, kun olemme vielä lihassa, paljastaa vapautuksemme syyllisyydestä ja paljastaa tyydytyksen lopun ja anteeksiannon armon. Ja jotta se, mitä on sanottu, voitaisiin ilmaista vielä selvemmin, niin vasta sitten meidän tulisi uskoa, että menneiden syntien tahrat on annettu meille anteeksi, kun nykyisten nautintojen halut sekä intohimot on karkotettu sydämestämme.

LUKU 6. Kysymys siitä, pitäisikö meidän muistaa syntimme syvästi katuen

GERMANUS: Ja mistä voi meissä herätä tämä pyhä ja autuaallinen katumus nöyryydestä, jota kuvataan katuvan persoonassa seuraavasti: ”Minä olen tunnustanut syntini, enkä ole salannut vääryyttäni. Minä sanoin: Niinpä me voimme tehokkaasti sanoa myös sen, mitä seuraa: ”Ja Sinä annat anteeksi minun sydämeni vääryyden”; tai miten, kun polvistumme rukouksessa, voimme herättää itsemme tunnustuksen kyyneliin, joiden avulla voimme saada anteeksi rikkomuksemme näiden sanojen mukaan: ”Joka yö minä pesen vuoteeni: Minä kastelen sohvani kyynelillä”; jos karkotamme sydämestämme kaiken vikojemme muistamisen, vaikka meitä päinvastoin kehotetaan huolellisesti säilyttämään niiden muistaminen, kuten Herra sanoo: ‘Ja sinun rikkomuksiasi minä en muista, vaan sinä muistat ne.’” Sen vuoksi en ainoastaan työskennellessäni vaan myös rukoillessani yritän määrätietoisesti palauttaa mieleeni syntieni muistamisen, jotta voisin tehokkaammin taipua todelliseen nöyryyteen ja sydämen katumukseen ja uskaltaisin sanoa profeetan kanssa: ”Katso minun nöyryyttäni ja vaivannäköäni ja anna minulle kaikki syntini anteeksi.” ”Katso minun nöyryyttäni ja vaivannäköäni ja anna minulle kaikki syntini anteeksi.”

LUKU 7. Vastaus, joka osoittaa, missä määrin meidän tulisi säilyttää aiempien tekojemme muistaminen

PINUFIUS: Kysymyksenne, kuten edellä on jo todettu, ei koskenut katumuksen luonnetta, vaan sen päämäärää ja tyydytyksen merkkejä; siihen on mielestäni annettu oikeudenmukainen ja osuva vastaus. Mutta se, mitä olette sanonut syntien muistamisesta, on riittävän hyödyllistä ja tarpeellista niille ihmisille, jotka vielä tekevät katumusta, jotta he voivat jatkuvalla rinnan lyömisellä sanoa: ”Sillä minä tunnustan jumalattomuuteni, ja syntini on aina edessäni”, ja myös tämä: ”Ja minä ajattelen syntiäni.” Niin kauan kuin me siis teemme katumusta ja meitä yhä surettaa virheellisten tekojemme muistaminen, kyynelten suihku, jonka virheidemme tunnustaminen aiheuttaa, sammuttaa varmasti omantuntomme tulen. Mutta kun ihminen vielä ollessaan tässä sydämen nöyryyden ja hengen katumuksen tilassa ja jatkaessaan vaivannäköä ja itkemistä, näiden asioiden muistaminen häviää ja omantunnon piikit on Jumalan armon avulla poistettu hänen sisimmästään, silloin on selvää, että hän on saavuttanut tyydytyksen päämäärän ja armahduksen palkinnon ja että hän on puhdistettu tekemiensä syntien tahrasta. Tähän unohduksen tilaan voimme päästä vain pyyhkimällä pois entiset syntimme ja mieltymyksemme sekä täydellisellä ja täydellisellä sydämen puhtaudella. Ja tätä ei varmastikaan saavuta kukaan niistä, jotka laiskuudesta tai huolimattomuudesta ovat jättäneet puhdistamatta virheensä, vaan ainoastaan se, joka jatkamalla jatkuvasti huokaamista ja murheellista huokausta on poistanut kaikki entiset tahrojensa tahrat ja sydämensä hyvyydellä ja vaivannäöllä julistanut Herralle: ”Minä olen tunnustanut syntini, enkä ole kätkenyt vääryyttäni” ja: ‘Minä olen tunnustanut syntini, enkä ole kätkenyt vääryyttäni’: ”Kyyneleeni ovat olleet minun ruokani yötä päivää”, niin että hän lopulta saa kuulla nämä sanat: ”Lopeta äänesi itkeminen ja silmäsi kyyneleet, sillä sinun työsi on palkka, sanoo Herra”, ja nämä sanat voi myös lausua hänestä Herran ääni: ”Minä olen pyyhkinyt pois kuin pilven sinun pahat tekosi ja kuin sumun sinun syntisi.” Ja taas: ”Minä, minä olen se, joka pyyhin pois sinun syntisi minun tähteni, enkä enää muista sinun rikkomuksiasi.” Ja näin ollen, kun hän on vapautunut ‘syntiensä köydestä’, jolla ‘jokainen on sidottu’, hän laulaa kaikella kiitoksella Herralle: ”Sinä olet murtanut kahleeni: Minä uhraan sinulle ylistysuhrin”.”

LUKU 8.Katumuksen erilaisista hedelmistä

Sen kasteen armon jälkeen, joka on kaikille yhteinen, ja sen kaikkein kalleimman marttyyriuden lahjan jälkeen, joka saavutetaan verellä peseytymällä, on monia katumuksen hedelmiä, joiden avulla voimme onnistua sovittamaan syntimme. Sillä iankaikkinen pelastus ei ole luvattu ainoastaan pelkälle katumukselle, josta autuas apostoli Pietari sanoo: ”Tehkää parannus ja kääntykää, että teidän syntinne annettaisiin anteeksi”, ja Johannes Kastaja ja Herra itse: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on lähellä”, vaan myös rakkauden kiintymyksen kautta on syntiemme paino hukutettu, sillä ‘rakkaus peittää monet synnit’. Samoin myös almujen antamisen hedelmillä annetaan lääke haavoihimme, sillä ”niin kuin vesi sammuttaa tulen, niin sammuttaa almujen antaminen synnin”.” Niinpä myös kyynelten vuodattamisella saavutetaan rikkomusten pesu pois, sillä ”Joka yö minä pesen vuoteeni: Kastelen sohvani kyynelillä.” Lopuksi osoittaakseen, ettei kyyneleitä vuodateta turhaan, hän lisää: ”Menkää pois minun luotani kaikki, jotka teette vääryyttä, sillä Herra on kuullut minun itkuni äänen.” Lisäksi synnintunnustuksen avulla heille annetaan synninpäästö, sillä ”minä sanoin: Minä tunnustan itselleni syntini Herralle, ja Sinä annat anteeksi sydämeni vääryyden 1022”, ”Ilmoita ensin pahat tekosi, että tulisit vanhurskaaksi”. Sydämen ja ruumiin ahdistamisella saadaan myös anteeksiantamus samalla tavalla tehdyistä synneistä, sillä hän sanoo: ”Katso minun nöyryyttäni ja vaivannäköäni ja anna minulle kaikki syntini anteeksi”, ja vielä enemmän elämänmuutoksella: ”Ota pois”, hän sanoo, ”ajatustesi pahuus minun silmistäni”. Lakkaa tekemästä pahaa, opi tekemään hyvää. Etsikää oikeutta, auttakaa sorrettuja: tuomitkaa orpo, puolustakaa leski. Ja tulkaa, keskustelkaa minun kanssani, sanoo Herra, ja vaikka syntinne olisivat kuin tulipunainen, ne muuttuvat valkoisiksi kuin lumi, vaikka ne olisivat punaiset kuin karmiininpunainen, ne muuttuvat valkoisiksi kuin villa.”” Joskus myös syntiemme anteeksiantamus saadaan pyhien esirukouksen kautta, sillä ”jos joku tietää veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaan asti, niin hän pyytää, ja Hän antaa hänelle elämänsä, sen puolesta, joka ei tee syntiä kuolemaan asti”, ja taas ”Onko joku teistä sairas? Kutsukoon hän seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen puolestaan ja voitelkoot hänet öljyllä Herran nimessä”. Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra herättää hänet, ja jos hänellä on syntejä, ne annetaan hänelle anteeksi.” Joskus myös myötätunnon ja uskon hyveellä poistetaan synnin tahrat, tämän kohdan mukaan: ”Myötätunnolla ja uskolla synnit puhdistetaan pois.” Ja usein myös niiden kääntymyksen ja pelastuksen kautta, jotka pelastuvat varoituksiemme ja saarnojemme ansiosta: ”Sillä, joka kääntää syntisen pois hänen erehdyksestään, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää monet synnit.” Lisäksi saamme omalta osaltamme anteeksiantamuksen ja anteeksiantamuksen kautta syntimme anteeksi: ”Sillä jos te annatte ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne antaa teille anteeksi myös teidän syntinne.” Näette siis, miten suuret keinot armon saamiseksi Vapahtajamme laupeus on avannut meille, niin ettei kenenkään pelastusta kaipaavan tarvitse murskautua epätoivoon, kun hän näkee itsensä kutsutuksi elämään niin monien keinojen avulla. Sillä jos vetoat siihen, että lihan heikkouden vuoksi et voi päästä synneistäsi eroon paastolla, etkä voi sanoa: ”Polveni ovat heikot paastosta, ja lihani on vaihtunut öljyyn, sillä olen syönyt tuhkaa leipäni sijaan ja sekoittanut juomani itkuun”, niin sovita ne runsaalla almujen antamisella. Jos sinulla ei ole mitään, mitä voisit antaa tarvitseville (vaikka puutteen ja köyhyyden vaatimukset eivät sulje ketään pois tästä virasta, sillä lesken kaksi penninkiä on korkeammalla sijalla kuin rikkaiden loisteliaat lahjat, ja Herra lupaa, että hän antaa palkkion kupillisesta kylmää vettä), voit ainakin puhdistaa ne pois elämänmuutoksella. Mutta jos et voi varmistaa hyvyyden täydellisyyttä hävittämällä kaikki omat virheesi, voit osoittaa hurskasta huolta toisen hyvästä ja pelastuksesta. Mutta jos valitat, ettet kykene tähän palvelukseen, voit peittää syntisi rakkauden kiintymyksellä. Ja jos tässäkin jokin mielen velttous tekee sinut heikoksi, niin ainakin sinun tulisi nöyrin tuntein nöyrästi ja nöyrästi anoa parannusta haavoihisi pyhien rukousten ja esirukousten avulla. Lopuksi, kuka on sellainen, joka ei voisi nöyrästi sanoa: ”Minä olen tunnustanut syntini, enkä ole salannut vääryyttäni”, jotta hän voisi tämän tunnustuksen kautta lisätä myös tämän: ”Ja Sinä annat anteeksi minun sydämeni vääryyden.” ”Ja Sinä annat anteeksi minun sydämeni vääryyden.” Mutta jos häpeä pidättelee sinua ja häpeät paljastaa niitä ihmisten edessä, sinun ei pidä lakata tunnustamasta niitä jatkuvalla anomisella Hänelle, jolta niitä ei voi salata, ja sanoa Hänelle: ”Minä tunnustan vääryyteni, ja syntini on aina edessäni”. Vain Sinua vastaan olen tehnyt syntiä ja tehnyt pahaa Sinun edestäsi.” Niin kuin Hänellä on tapana parantaa ne ilman mitään häpeää aiheuttavaa julkistamista ja antaa synnit anteeksi ilman moittimista. Ja edelleen tämän valmiin ja varman avun lisäksi jumalallinen alentuvuus on antanut meille toisenkin, vielä helpomman avun, ja on uskonut parannuskeinon hallussapidon omalle tahdollemme, niin että voimme päätellä omista tuntemuksistamme rikkomustemme anteeksiantamuksen, kun sanomme Hänelle: ”Anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Joka siis haluaa saada syntiensä anteeksiantamuksen, hänen tulisi tutkia, miten hän voisi valmistautua siihen näillä keinoilla. Älköön jääräpäisen sydämen jääräpäisyys kääntäkö ketään pois pelastavasta lääkkeestä ja niin paljon hyvyyttä tarjoavasta lähteestä, sillä vaikka olisimme tehneet kaikki nämä asiat, ne eivät kykene sovittamaan rikkomuksiamme, ellei niitä pyyhi pois Herran hyvyys ja laupeus, joka nähdessään nöyrin sydämin tarjoamamme hurskaiden ponnistelujen palveluksen hän tukee pieniä ja vähäisiä ponnistelujamme mitä suurimmalla anteliaisuudella ja sanoo: ”Minä olen se, joka pyyhkii pois sinun syntisi minun tähteni, enkä enää muista sinun syntejäsi. ” Joka siis pyrkii tähän mainitsemaamme olotilaan, se hakee tyydytyksen armoa päivittäisellä paastolla ja sydämen ja ruumiin siveyssäännöstelyllä, sillä kuten kirjoitettu on: ”Ilman verenvuodatusta ei ole anteeksiantoa”, eikä tämä ilman hyvää syytä. Sillä ”liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa”. Ja siksi se, joka pidättää ”hengen miekan, joka on Jumalan sana”, tästä verenvuodatuksesta, joutuu varmasti tuon Jeremian kirouksen ruoskan alle; sillä ”kirottu”, sanoo hän, ”on se, joka pidättää miekkansa verestä”.” Sillä tämä on se miekka, joka meidän parhaaksemme vuodattaa sitä pahaa verta, jossa syntiemme aines elää, ja leikkaa pois ja paloittelee pois kaiken lihallisen ja maallisen, jonka se huomaa kasvaneen sielumme jäseniin, ja saa ihmiset kuolemaan synnille ja elämään Jumalalle ja kukoistamaan hengellisissä hyveissä. Ja niin hän ei enää ala itkeä entisiä syntejä muistellessaan, vaan tulevan toivossa, ja ajattelemalla vähemmän menneitä pahoja kuin tulevia hyviä asioita hän ei vuodata kyyneleitä surusta syntejään kohtaan, vaan ilosta tuosta iankaikkisesta ilosta, ja ”unohtaen ne, jotka ovat takana”, eli lihalliset synnit, hän painaa eteenpäin ”niihin, jotka ovat edessä”, eli hengellisiin lahjoihin ja hyveisiin.

LUKU 9. Kuinka arvokasta täydelliselle on syntien unohtaminen

MUTTA mitä tulee siihen, mitä sanoit vähän aikaa sitten, nimittäin siihen, että käyt määrätietoisesti läpi menneiden syntien muistoja, niin sitä ei todellakaan pidä tehdä, vaan jos se väkisin yllättää sinut, se on heti karkotettava. Sillä se estää sielua suuresti puhtauden mietiskelystä, ja varsinkin silloin, kun kyseessä on yksinäisyydessä elävä ihminen, koska se kietoo hänet tämän maailman tahroihin ja suohon törkeisiin synteihin. Sillä kun muistelet niitä asioita, joita teit tietämättömyydestä tai mielettömyydestä tämän maailman ruhtinaan mukaisesti, vaikka myönnänkin, että näiden ajatusten äärellä ollessasi niihin ei varastele mitään mielihyvää, niin ainakin pelkkä muinaisen saastaisuuden tahran jälki on kuitenkin varma, että se turmelee sielusi sen pahanhajuisella hajulla ja sulkee pois hyvyyden hengellisen tuoksun, ts. suloisen makoisan tuoksun. Kun sitten menneiden syntien muistelu nousee mieleesi, sinun on pakahduttava siitä aivan kuten rehellinen ja rehellinen mies pakenee, jos säädytön ja haluton nainen hakeutuu julkisesti hänen luokseen joko sanoin tai syleilemällä. Ja jos hän ei heti vetäydy kosketuksesta naisen kanssa ja jos hän ei anna itselleen mahdollisuutta viivytellä vähääkään epäpuhtaissa puheissa, vaikka hän kieltäytyisikin suostumuksestaan häpeällisiin nautintoihin, hän ei voi silti välttää häpeän ja halveksunnan leimaa kaikkien ohikulkijoiden tuomiossa. Niinpä siis myös meidän, jos haitalliset muistot saavat meidät tämänkaltaisiin ajatuksiin, pitäisi heti luopua niiden pohtimisesta ja noudattaa sitä, mitä Salomo meitä käskee: ”Mutta menkää pois”, sanoo hän, ”älkää viipykö hänen paikallaan älkääkä kiinnittäkö silmiänne häneen”, jotteivät enkelit, jos he näkevät meidät joutuneen saastaisiin ja riettaisiin ajatuksiin, voisi sanoa meille ohi kulkiessamme: ”Herran siunaus olkoon teidän yllänne.” Sillä sielun on mahdotonta pysyä hyvissä ajatuksissa, kun sydämen pääosa on täynnä saastaisia ja maallisia ajatuksia. Sillä tämä Salomon sanonta on totta: ”Kun silmäsi katsovat vierasta naista, silloin suusi puhuu pahaa, ja sinä makaat ikään kuin keskellä merta ja kuin luotsi suuressa myrskyssä”. Mutta sinä sanot: He hakkasivat minua, mutta minä en tuntenut kipua, ja he pilkkasivat minua, mutta minä en tuntenut.”” Niinpä meidän tulisi siis hylätä paitsi kaikki pahat, myös kaikki maalliset ajatukset ja aina nostaa sielumme halut taivaallisiin asioihin, tämän Vapahtajamme sanan mukaisesti: ”Sillä missä minä olen”, hän sanoo, ‘siellä on myös minun palvelijani oleva’.” Sillä usein käy niin, että kun joku säälistä on ajatuksissaan käymässä läpi omia tai muiden virheellisten henkilöiden lankeemuksia, hän saa vaikutteita ja suostuu tähän mitä hienovaraisimpaan hyökkäykseen, ja se, mikä oli aloitettu ja aloitettu hyvyyden näyttämisellä, päättyy likaiseen ja vahingolliseen lopputulokseen, sillä ”on olemassa teitä, jotka näyttävät ihmisille oikeilta, mutta niiden päämäärät johtavat helvetin syvyyksiin”.

LUKU 10. Kuinka syntiemme muistelua tulisi välttää

SEN KAUTTA meidän on pyrittävä herättämään itsemme tähän kiitettävään katumukseen tähtäämällä hyveellisyyteen ja taivaan valtakunnan kaipuuseen pikemminkin kuin vaarallisiin syntien muisteluihin, sillä ihminen tukehtuu varmasti viemärin tuholaisten hajuihin niin kauan kuin hän päättää seistä sen päällä tai sekoittaa sen likaa.

LUKU 11. Sovituksen merkeistä ja menneiden syntien poistamisesta

MUTTA tiedämme, kuten olemme usein sanoneet, että vasta silloin olemme tehneet tyydytyksen menneistä synneistä, kun ne liikkeet ja tunteet, joiden kautta olimme syyllistyneet siihen, mitä meidän on surtava, on pyyhitty pois sydämestämme. Mutta kenenkään ei pidä kuvitella, että hän voi varmistaa tämän, ellei hän ole ensin kaikella henkensä kiihkolla katkaissut niitä tilaisuuksia ja tilaisuuksia, joiden vuoksi hän on langennut noihin synteihin; niin kuin esimerkiksi, jos hän on vaarallisen läheisyyden kautta langennut haureuteen tai aviorikokseen, hänen on kaikin tavoin pyrittävä välttämään edes katsomasta sellaista naista; tai jos hänet on vallannut liika viinin nauttiminen ja ylenpalttinen ruokailu, hänen on kuritettava äärimmäisellä ankaruudella himoaan kohtuuttomaan ruokaan. Ja jos taas rahan himo ja rakkaus ovat johtaneet hänet harhaan ja hän on langennut väärästä valasta, varkaudesta, murhasta tai jumalanpilkasta, hänen on katkaistava tilaisuus ahneuteen, joka on houkutellut ja pettänyt hänet. Jos ylpeyden intohimo ajaa hänet vihan syntiin, hänen tulisi kaikella nöyryyden hyveellä poistaa ylpeyden kannustin. Jotta jokainen yksittäinen synti voidaan tuhota, on ensin poistettava tilaisuus ja mahdollisuus, jonka vuoksi tai jonka vuoksi se on tehty. Sillä tällä parantavalla hoidolla voimme varmasti saavuttaa sen, että unohdamme tekemämme synnit.

LUKU 12. Missä tapauksessa meidän tulee tehdä katumusta vain tietyn ajan; ja missä tapauksessa sillä ei voi olla loppua

MUTTA se kuvaus unohduksesta, josta puhutaan, koskee vain kuolemanrikkomuksia, jotka myös mosaiikillinen laki tuomitsee, ja joiden taipumus tuhotaan ja lopetetaan hyvällä elämällä, ja niin myös katumuksella niistä on loppu. Mutta niistä pienistä rikkomuksista, joissa, kuten kirjoitettu on, ”vanhurskas kaatuu seitsemän kertaa ja nousee jälleen ylös”, katumus ei lopu koskaan. Sillä joko tietämättömyydestä tai unohduksesta tai ajatuksesta tai sanasta tai yllätyksestä tai pakosta tai lihan heikkoudesta tai unessa tapahtuvasta saastuttamisesta me lankeamme usein joka päivä joko vastoin tahtoamme tai vapaaehtoisesti; rikkomukset, joiden tähden myös Daavid rukoilee Herraa ja pyytää puhdistusta ja anteeksiantoa ja sanoo: ”Kuka voi ymmärtää syntejä?” ”Puhdista minut salaisistani ja säästä palvelijasi toisten synneistä”, ja apostoli: ”Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, en tee, ja sitä pahaa, mitä en tahdo, sitä minä teen.” Jonka tähden myös sama ihminen huokaisee: ”Oi kurja ihminen, joka minä olen, kuka vapahtaa minut tämän kuoleman ruumiista?”.” Sillä me liukastumme niihin niin helposti ikään kuin luonnonlakina, että vaikka kuinka huolellisesti ja varovaisesti varoittelisimme niitä vastaan, emme voi kokonaan välttää niitä. Sillä juuri näistä yksi opetuslapsista, joita Jeesus rakasti, julisti ja asetti ehdottoman sanan: ”Jos me sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me petämme itseämme, eikä hänen sanansa ole meissä.” Edelleen ihmiselle, joka haluaa päästä täydellisyyden korkeuksiin, ei auta suuresti se, että hän on päässyt katumuksen päätepisteeseen, toisin sanoen pidättäytymään laittomista teoista, ellei hän ole aina väsymättömässä tahdissa ajanut itseään eteenpäin niihin hyveisiin, joiden kautta pääsemme tyydytyksen merkkeihin. Sillä ei riitä, että ihminen on pitänyt itsensä puhtaana niistä syntien likaisista tahroista, joita Herra vihaa, ellei hän ole myös varmistanut sydämen puhtaudella ja täydellisellä apostolisella rakkaudella sitä hyveiden suloista tuoksua, josta Herra iloitsee. Tähän mennessä abbedissa Pinufius on puhunut tyytyväisyyden merkeistä ja katumuksen lopusta. Ja vaikka hän painosti meitä huolestuneella rakkaudella päättämään jäädä hänen kinobiaansa, mutta kun hän ei voinut pitää meitä, koska Skeeten autiomaan maine oli meitä yllyttänyt, hän lähetti meidät matkallemme.

XXI ABBA THEONAKSEN ENSIMMÄINEN KESKUSTELU

HELLUNTAIAJAN VIIDENKYMMENEN PÄIVÄN HELPOTUKSESTA

LUKU. 1 Miten Theonas tuli abba Johanneksen luo

ENNEN kuin alamme esittää tämän erinomaisen miehen, abbedissa Theonaksen kanssa pidetyn konferenssin sanoja, pidän hyvänä kuvata lyhyesti hänen kääntymyksensä alkulähdettä, koska tästä lukija pystyy selvemmin näkemään sekä miehen erinomaisuuden että armon. Silloin, kun hän oli vielä hyvin nuori, hänet liitettiin vanhempiensa tahdosta ja käskystä avioliittoon, sillä koska he hurskaalla huolenpidolla varjelivat hänen siveyttään ja pelkäsivät kriittistä lankeemusta vaarallisessa iässä, he ajattelivat, että nuoruuden intohimoja voitaisiin ehkäistä laillisen avioliiton keinolla. Kun hän sitten oli elänyt viisi vuotta vaimon kanssa, hän tuli abba Johanneksen luokse, joka oli tuolloin ihmeellisen pyhyytensä vuoksi valittu almujen jakamisen johtajaksi. Sillä tähän virkaan ei ylennetä ketään mieluisaa, joka omasta tahdostaan tai kunnianhimostaan ylennetään tähän virkaan, vaan ainoastaan se, jota kaikkien vanhimpien seurakunta pitää ikänsä etuuden sekä uskonsa ja hyveidensä todistuksen perusteella kaikkia muita erinomaisempana ja ylempänä. Tämän siunatun Johanneksen luokse oli sitten edellä mainittu nuori mies tullut hurskaan hartautensa innoissaan tuoden hurskauden lahjoja muiden omistajien joukossa, jotka olivat innokkaita tarjoamaan kymmenyksiä ja ensimmäisiä hedelmiä omaisuudestaan mainitsemalleni vanhukselle, ja kun vanhus näki heidän tulvivan hänen luokseen moninaisin lahjoin ja halusi saada jonkinlaista vastinetta lahjoituksistaan, alkoi hän, kuten apostoli sanoo, kylvää hengellisiä asioita niille, joiden lihallisia lahjoja hän oli niittämässä. Ja lopulta näin alkoi hänen kehotuksensa sana.

LUKU. 2 Abba Johanneksen kehotus Teonakselle ja muille hänen kanssaan kokoontuneille

Minä olen todellakin iloinen, lapseni, teidän lahjojenne hurskaasta vapaamielisyydestä; ja otan kiitollisena vastaan hartaan uhrinne, jonka hoitaminen on uskottu minulle, koska te uhraatte esikoisuutenne ja kymmenyksenne hädänalaisten hyväksi ja käyttöön uhrina Herralle, joka on hyvänhajuinen, siinä uskossa, että niiden uhraamisen kautta, hedelmienne ja koko omaisuutenne, josta olette ottaneet ne pois Herralle, tulee runsaasti siunattua, ja että te itse tulette Hänen käskynsä uskon mukaan varustetuksi vielä tässä maailmassa moninaisella rikkaudella kaikessa hyvässä: ”Kunnioita Herraa vanhurskaasta työstäsi ja uhraa hänelle vanhurskautesi hedelmistä, että sinun korjuusi olisivat täynnä yltäkylläistä vehnää ja sinun maljasi tulvivat yli viinistä.” Ja kun suoritat uskollisesti tätä palvelusta, voit tietää, että olet täyttänyt vanhan lain vanhurskauden, jonka mukaan silloin eläneet joutuivat väistämättä syyllisiksi, jos he rikkoivat sitä, kun taas jos he täyttivät sitä, he eivät voineet saavuttaa täydellisyyden tasoa.

LUKU. 3 Kymmenysten ja esikoisten uhraamisesta

Sillä tosin Herran käskystä kymmenykset oli pyhitetty leeviläisten palvelukseen, mutta uhrilahjat ja esikoiset papeille. Mutta tämä oli esikoisten laki, nimittäin, että viisikymmenes osa hedelmistä tai eläimistä oli annettava temppelin ja pappien palvelukseen: Ja tätä osuutta jotkut, jotka olivat uskottomia ja välinpitämättömiä, pienensivät, kun taas ne, jotka olivat hyvin uskonnollisia, lisäsivät sitä, niin että toiset antoivat vain kuudeskymmenesosan ja toiset neljänkymmenesosan hedelmistään; Sillä vanhurskaat, joille lakia ei ole säädetty, osoitetaan näin ollen, etteivät he ole lain alaisia, sillä he pyrkivät paitsi täyttämään myös jopa ylittämään lain vanhurskauden, ja heidän hartautensa on suurempi kuin lain vaatimus, sillä he menevät pidemmälle kuin määräysten noudattaminen ja lisäävät omasta vapaasta tahdostaan sen, mikä heille kuuluu.

LUKU 4. Kuinka Aabraham, Daavid ja muut pyhät ylittivät lain vaatimuksen

Niinpä me luemme, että Aabraham ylitti myöhemmin annettavan lain vaatimuksen, kun hän voitettuaan neljä kuningasta hän ei halunnut koskea mihinkään Sodoman saaliista, joka hänelle voittajana oikeudenmukaisesti kuului ja jota itse asiassa kuningas, jonka saaliin hän oli pelastanut, tarjosi hänelle, ja hän huudahti jumalallisella nimellä vannoen: ”Minä nostan käteni Herran, Korkeimman, luojan, joka on luonut taivaan ja maan, puoleen, etten ota langasta kengänsolkeen kaikkea sitä, mikä on sinun.” Tiedämme siis, että Daavid ylitti lain vaatimuksen, sillä vaikka Mooses määräsi, että vihollisille oli otettava kosto, hän ei ainoastaan jättänyt sitä tekemättä, vaan itse asiassa syleili vainoojiaan rakkaudella, rukoili hurskaasti Herraa heidän puolestaan ja itki katkerasti ja kosti heille, kun heidät surmattiin. Niinpä olemme varmoja siitä, että Elia ja Jeremia eivät olleet lain alaisia, sillä vaikka he olisivat ilman moitteita voineet käyttää hyväkseen laillista avioliittoa, he halusivat kuitenkin mieluummin pysyä neitsyinä. Niinpä me luemme, että Elisa ja muut saman elämäntavan omaavat ylittivät Mooseksen käskyt, sillä heistä apostoli puhuu seuraavasti: ”He kulkivat lampaan- ja vuohennahoissa, he olivat sorrettuja, ahdistettuja, puutteessa, joille maailma ei ollut arvollinen, he vaelsivat erämaissa ja vuorilla, luolissa ja maan luolissa.” Mitä sanoisin Jonadabin, Reehabin pojan, pojista, joista kerrotaan, että kun profeetta Jeremia Herran käskystä tarjosi heille viiniä, he vastasivat: ”Me emme juo viiniä, sillä isämme Jonadab, Reehabin poika, käski meitä sanoen: Älkääkä rakentako taloa, älkääkä kylväkö siemeniä, älkää istuttako viinitarhoja, älkääkä omistako niitä, vaan asukaa teltoissa koko elämänne ajan”?” Siksi he saivat myös kuulla samalta profeetalta nämä sanat: ” ”Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Joonadabin, Rekabin pojan, suvusta ei koskaan ole puuttuva mies, joka seisoo minun edessäni kaikkina päivinä. (Jer.35:19) ” Koska he kaikki eivät tyytyneet vain tarjoamaan kymmenyksiä omaisuudestaan, vaan kieltäytyivät todella omaisuudesta ja tarjosivat pikemminkin Jumalalle itseään ja sieluaan, jota ei ihminen voi lunastaa, kuten Herra todistaa evankeliumissa: ”Sillä mitä ihminen voi antaa sielunsa vastineeksi?”

LUKU 5. Kuinka niiden, jotka elävät evankeliumin armon alla, tulisi ylittää lain vaatimukset

SITÄ varten meidän tulisi tietää, että me, joilta ei enää vaadita lain vaatimuksia, vaan joiden korvissa evankeliumin sana soi joka päivä: ”Jos tahdot tulla täydelliseksi, mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua”, kun me annamme Jumalalle kymmenykset omaisuudestamme, me olemme vielä tavallaan jauhautuneet lain taakan alle emmekä kykene nousemaan niille evankeliumin korkeuksille, joita noudattavat saavat palkkioksi paitsi siunauksia tässä nykyisessä elämässä myös tulevia palkkioita. Sillä laki ei lupaa niille, jotka sitä noudattavat, mitään taivasten valtakunnan palkintoja, vaan ainoastaan lohdutuksia tässä elämässä, sanoen: ”Joka näitä tekee, se saa elää niissä.” Mutta Herra sanoo opetuslapsilleen: ”Autuaita ovat hengeltään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta”, ja: ”Jokainen, joka jättää kodin tai veljet tai sisaret tai isän tai äidin tai vaimon tai lapset tai pellon minun nimeni tähden, saa satakertaisesti ja perii iankaikkisen elämän.” Ja tämä hyvällä syyllä. Sillä ei ole niin kiitettävää, että pidättäydymme kielletyistä kuin laillisista asioista ja että emme käytä viimeksi mainittuja kunnioituksesta Häntä kohtaan, joka on sallinut meidän käyttää niitä heikkoutemme vuoksi. Ja niinpä jos edes ne, jotka uskollisesti antamalla kymmenykset hedelmistään, ovat kuuliaisia Herran muinaisemmille määräyksille, eivät vielä voi kiivetä evankeliumin korkeuksiin, voitte nähdä hyvin selvästi, kuinka kauas siitä putoavat ne, jotka eivät tee edes tätä. Sillä kuinka ne ihmiset voivat olla osallisia evankeliumin armosta, jotka eivät piittaa edes lain kevyempien käskyjen täyttämisestä, joiden helppoudesta lain antajan painavat sanat todistavat, sillä kiroukseen suorastaan vedotaan niiden päälle, jotka eivät niitä täytä, sillä siinä sanotaan: ”Kirottu on jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettu lain kirjassa, ja ei noudata niitä”. Mutta tässä sanotaan käskyjen paremmuuden ja erinomaisuuden vuoksi: ”Joka sen voi ottaa vastaan, se ottakoon sen vastaan.” Siinä lainsäätäjän väkisin pakottaminen osoittaa käskyjen helpon luonteen, sillä hän sanoo: ”Minä kutsun taivaan ja maan tänä päivänä teitä vastaan, että jos ette pidä Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, niin te kadotatte maan päältä.” Tässä osoitetaan ylevien käskyjen suuruutta jo sillä, että hän ei käske, vaan kehottaa, sanoen: ”Jos tahdot olla täydellinen, mene” ja tee sitä tai tätä. Siellä Mooses asettaa taakan, josta ei voi kieltäytyä niille, jotka eivät halua: täällä Paavali kohtaa neuvoilla ne, jotka ovat halukkaita ja innokkaita täydellisyyteen. Sillä sitä ei ollut määrä määrätä yleisenä rasitteena eikä vaatia, jos saan niin sanoa, säännönmukaisena sääntönä kaikilta, jota kaikki eivät voineet sen ihmeellisen ja ylevän luonteen vuoksi taata; vaan neuvojen avulla kaikkia pikemminkin kannustetaan armoon, jotta ne, jotka ovat suuria, saisivat ansaitusti kruunun hyveidensä täydellisyydestä, kun taas ne, jotka ovat pieniä ja jotka eivät kykene saavuttamaan ”Kristuksen täyteyden mittaa”, vaikka he näyttävätkin kadonneen näkyvistä ja olevan ikään kuin piilossa suurempien tähtien kirkkaudessa, voivat kuitenkin olla vapaita lain kirousten pimeydestä, eikä heitä tuomita kärsimään nykyisiä pahuuksia eikä heitä kohdata iankaikkinen rangaistus. Kristus ei siis pakota ketään käskyn pakolla noihin hyvyyden yleviin korkeuksiin, vaan hän kannustaa heitä vapaan tahdon voimalla ja kannustaa heitä viisaiden neuvojen ja täydellisyyden halun avulla. Sillä missä on käsky, siellä on velvollisuus ja siten myös rangaistus. Mutta ne, jotka noudattavat niitä asioita, joihin lain ankaruus on heidät ajanut, välttävät sen rangaistuksen, joka heitä uhkasi, sen sijaan että he saisivat palkkion ja korvauksen.

LUKU 6. Kuinka evankeliumin armo tukee heikkoja niin, että he voivat saada anteeksiannon, samalla kun se varmistaa täydellisille Jumalan valtakunnan

JA niin kuin evankeliumin sana nostaa vahvat yleviin ja korkeisiin korkeuksiin, niin se ei salli, että heikkoja vedetään alas syvyyksiin, sillä se turvaa täydellisille siunauksen täyteyden ja tuo niille, jotka heikkous on voittanut, armahduksen. Sillä laki asetti ne, jotka täyttivät sen käskyt, eräänlaiseen välitilaan sen välille, mitä he kummassakin tapauksessa ansaitsivat, ja erotti heidät rikkojille kuuluvasta tuomiosta, samalla kun se myös piti heidät poissa täydellisten kirkkaudesta. Mutta kuinka kurjaa ja surkeaa tämä on, voitte nähdä vertaamalla sitä tämän nykyisen elämän tilaan, jossa pidetään hyvin köyhänä sitä, että ihminen hikoilee ja raataa vain välttääkseen sen, että häntä ei pidettäisi syyllisenä hyvien ihmisten joukossa, ei myöskään sitä, että häntä pidettäisiin rikkaana ja kunniakkaana ja maineikkaana.

LUKU 7. Miten on omassa vallassamme valita, jäämmekö evankeliumin armon alaisuuteen vai lain kauhun alaisuuteen

SITTEN on tänä päivänä meidän omassa vallassamme, haluammeko elää evankeliumin armon vai lain kauhun alaisina; sillä jokaisen on kallistuttava jommallekummalle puolelle tekojensa luonteen mukaisesti, sillä joko Kristuksen armo ottaa vastaan ne, jotka ylittävät lain, tai sitten laki pitää heikompia otteessaan niin kuin niitä, jotka ovat sen velallisia ja sen kynsissä. Sillä se, joka on syyllistynyt lain käskyihin, ei koskaan kykene saavuttamaan evankeliumin täydellisyyttä, vaikka hän joutavasti kerskailee olevansa kristitty ja Herran armosta vapautettu; sillä meidän ei pidä pitää edelleen lain alaisena ainoastaan sitä, joka kieltäytyy täyttämästä sitä, mitä laki vaatii, vaan myös sitä, joka tyytyy pelkkään sen noudattamiseen, mitä laki käskee, eikä koskaan tuota hedelmää, joka on kutsumuksensa ja Kristuksen armon arvoinen, jossa ei sanota: ”Sinun on uhrattava Herralle, Jumalallesi, kymmenykset ja esikoisuutesi”, vaan: ‘Sinun on uhrattava Herralle, Jumalallesi, kymmenykset ja esikoisuutesi’: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, ja tule seuraamaan minua”, jossa täydellisyyden suuruuden vuoksi opetuslapsen pyyntöön ei myönnetä edes hyvin lyhyttä tuntia, jonka aikana hän voisi haudata isänsä, koska inhimillisen rakkauden teot ovat suuremmat kuin jumalallisen rakkauden hyveet.

LUKU 8. Kuinka Theonas kehotti vaimoaan

toteuttamaan myös oman kieltäymyksensä

JA tämän kuultuaan autuas Theonas syttyi hallitsemattomasta halusta evankeliumin täydellisyyteen, ja hän ikään kuin sitoutui sanan siemeneen, jonka hän oli saanut hedelmälliseen sydämeen, povensa syviin ja murtuneisiin uurteisiin, sillä hän oli suuresti nöyryytetty ja omantuntoa koetteleva, koska vanhus oli sanonut, ettei hän ollut ainoastaan epäonnistunut evankeliumin täydellisyyden saavuttamisessa, vaan että hän oli myös tuskin täyttänyt lain käskyjä; sillä vaikka hän oli tottunut joka vuosi maksamaan kymmenykset hedelmistään almuna, hän kuitenkin suri, ettei ollut koskaan edes kuullut esikoisten laista; ja vaikka hän olisikin samalla tavalla täyttänyt sen, hän tunnusti nöyrästi, että hän olisi silti ollut vanhan miehen mielestä hyvin kaukana evankeliumin täydellisyydestä. Niinpä hän palasi kotiin surullisena ja täynnä sitä murhetta, joka tekee parannuksen pelastukseen, ja käänsi omasta tahdostaan ja päättäväisyydestään kaikki vaimonsa huolet ja mielen levottomuuden pelastukseen; ja alkoi yllyttää vaimoa samaan innokkaaseen haluun, josta hän itse oli syttynyt, samanlaisilla kehotuksilla ja kyyneleillä yötä päivää kehottaen vaimoa siihen, että he yhdessä palvelisivat Jumalaa pyhyydessä ja siveydessä, ja kertoi vaimolle, ettei heidän kääntymystään parempaan elämään saisi lykätä, koska turha toivo heidän nuoruudessaan ei olisi mikään argumentti äkillisen kuoleman väistämättömyyttä vastaan, joka vie pojat ja nuoret ja nuoret yhtä lailla kuin vanhat miehet.

LUKU 9.Kuinka hän pakeni luostariin, kun hänen vaimonsa ei suostunut

JA kun hänen vaimonsa oli kova eikä suostunut häneen, kun hän jatkuvasti sinnikkäästi esitti tämänkaltaisia aneluita, mutta sanoi, että koska hän oli iän kukoistuksessa, hän ei voinut kokonaan luopua miehensä lohdutuksesta, ja lisäksi, että jos hän olettaisi, että hän hylkäisi hänet ja joutuisi syntiin, syyllinen olisi pikemminkin hän, joka oli rikkonut avioliiton siteet: Tähän hän, kun hän oli jo pitkään painottanut ihmisluonnon tilaa (joka on niin heikko ja epävarma, että sen olisi vaarallista enää sekaantua lihallisiin haluihin ja tekoihin), lisäsi vielä väitteen, että kenenkään ei ollut oikein katkaista itseään siitä hyveestä, johon hän oli oppinut, että hänen oli kaikin keinoin pidettävä kiinni, ja että oli vaarallisempaa jättää huomiotta hyvyys, kun se oli havaittu, kuin olla rakastamatta sitä, ennen kuin se oli havaittu; lisäksi, että hän oli jo mukana syntiinlankeemuksen syyllisyydessä, jos hän oli havaittuaan niin suuret ja taivaalliset siunaukset valinnut mieluummin maalliset ja keskinkertaiset siunaukset. Edelleen, että täydellisyyden suuruus oli avoinna jokaiselle iälle ja kummalle tahansa sukupuolelle ja että kaikkia kirkon jäseniä kehotettiin nousemaan taivaallisen hyvyyden korkeuksiin, kun apostoli sanoi: ”Niiden, jotka olivat valmiita ja innokkaita siihen, ei pitäisi myöskään jäädä jälkeen hitaiden ja hidastelijoiden viivyttelyn vuoksi, sillä on parempi, että hitaita juoksijoita kannustavat edellä juoksevat, kuin että laiskurit estävät niitä, jotka tekevät parhaansa. Lisäksi hän oli päättänyt ja tehnyt päätöksensä luopua maailmasta ja kuolla maailmalle, jotta hän voisi elää Jumalalle, ja että jos hän ei voisi saavuttaa tätä onnea, nimittäin siirtyä vaimonsa kanssa Kristuksen yhteyteen, hän mieluummin pelastuisi, vaikka menettäisi yhden jäsenensä, ja menisi taivasten valtakuntaan mieluummin vammautuneena kuin koko ruumiinsa ehjänä tuomittuna. Mutta hän myös lisäsi ja puhui seuraavasti: Jos Mooses salli vaimojen eron heidän sydämensä kovuuden vuoksi, miksi Kristus ei sallisi sitä siveyden halun vuoksi, varsinkin kun sama Herra noiden muiden kiintymysten joukossa; nimittäin isien ja äitien ja lasten (joita kohtaan ei ainoastaan laki, vaan myös hän itse käski osoittaa kaiken kunnioituksen, mutta kuitenkin nimensä tähden ja täydellisyyden halun vuoksi hän määräsi, että niitä ei yksinkertaisesti jätetä huomiotta, vaan että niitä todella vihataan) – sanon, että hän liitti näihin myös maininnan vaimoista, sanoen: ”Ja jokainen, joka on jättänyt kodin tai veljet tai sisaret tai isän tai äidin tai vaimon tai lapset minun nimeni tähden, saa satakertaisesti ja perii iankaikkisen elämän.”.” Hän on siis niin kaukana siitä, että hän sallii minkään asettamisen sitä täydellisyyttä vastaan, jota hän julistaa, että hän itse asiassa määrää, että siteet isään ja äitiin on katkaistava ja jätettävä huomiotta rakkaudesta häntä kohtaan, vaikka se on apostolin mukaan ensimmäinen käsky lupauksen kanssa, nimittäin: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, joka on ensimmäinen käsky lupauksen kanssa, että sinulle kävisi hyvin ja että päiväsi olisivat pitkät maan päällä.” Tämä on ensimmäinen käsky, jonka hän on antanut. Ja niin kuin evankeliumin sana tuomitsee ne, jotka katkaisevat avioliiton kahleet siellä, missä ei ole tehty aviorikoksen syntiä, niin se lupaa selvästi satakertaisen palkkion niille, jotka ovat hylänneet lihallisen ikeen rakkaudesta Kristukseen ja siveyden halusta. Jos siis voidaan saada aikaan se, että te kuuntelette järkeä ja käännytte yhdessä minun kanssani tähän kaikkein suotavimpaan valintaan, nimittäin siihen, että me yhdessä palvelemme Herraa ja vältämme helvetin tuskat, en kieltäydy avioliiton rakkaudesta, vaan syleilen sitä vielä suuremmalla rakkaudella. Sillä minä tunnustan ja kunnioitan avopuolisoani, jonka Herran sana on minulle osoittanut, enkä kieltäydy liittymästä häneen katkeamattomassa rakkauden siteessä Kristuksessa, enkä myöskään erota itsestäni sitä, minkä Herra liitti minuun alkuperäisen olotilan lain mukaan, jos vain te itse olette sitä, mitä Luojanne on tarkoittanut teidän olevan. Mutta jos sinä et halua olla avuntarvitsija, vaan mieluummin teet itsestäsi petkuttajan ja avuntarvitsijan, et minulle vaan vastustajalle, ja kuvittelet, että avioliiton sakramentti myönnettiin sinulle tästä syystä, jotta voisit riistää itseltäsi tämän pelastuksen, joka sinulle tarjotaan, ja myös pidättelette minua seuraamasta Vapahtajaa opetuslapsena, niin silloin pidän päättäväisesti kiinni niistä sanoista, jotka abba Johanneksen tai pikemminkin Kristuksen itsensä huulilta lausuttiin, jotta mikään lihallinen kiintymys ei voisi repiä minua pois hengellisistä siunauksista, sillä hän sanoo: ”Joka ei vihaa isää ja äitiä ja lapsia ja veljiä ja sisaria ja vaimoa ja maata, kyllä, eikä myöskään omaa sieluaan, se ei voi olla minun opetuslapseni. ” Kun sitten nämä ja sen kaltaiset sanat eivät liikuttaneet naisen aikomusta ja hän pysyi samassa itsepäisessä kovuudessa, niin jos, sanoi autuas Theonas, minä en voi vetää sinua pois kuolemasta, etkä sinä voi erottaa minua Kristuksesta; mutta minulle on turvallisempaa erota ihmisestä kuin Jumalasta. Ja niin hän Jumalan armon avulla ryhtyi heti toteuttamaan aikomustaan eikä sallinut, että hänen halunsa kiihko viilenisi minkään viivytyksen vuoksi. Sillä heti hän riisui kaiken maallisen omaisuutensa ja pakeni luostariin, jossa hän hyvin lyhyessä ajassa tuli niin kuuluisaksi pyhyytensä ja nöyryytensä loistokkuudesta, että kun autuaaksi muistettu Johannes lähti tästä elämästä Herran tykö ja pyhä Elias, mies, joka ei ollut edeltäjäänsä vähemmän suuri, oli niin ikään kuollut, Theonas valittiin kaikkien päätöksellä kolmanneksi seuraajaksi almujen jakamisen hallinnossa.

LUKU 10. Selitys, jotta emme näyttäisi suosittelevan eroa vaimoista

MUTTA älköön kukaan kuvitelko, että olemme keksineet tämän avioeron rohkaisemiseksi, sillä me emme suinkaan tuomitse avioliittoa, vaan apostolin sanoja seuraten sanomme: ”Avioliitto on kaikin puolin kunniallinen ja vuode tahraton”, vaan sen tarkoituksena oli uskollisesti osoittaa lukijalle sen kääntymyksen alkuperä, jonka kautta tämä suuri mies vihkiytyi Jumalalle. Ja pyydän lukijaa ystävällisesti. sallimaan, että, piti hän tästä tai ei, kummassakin tapauksessa olen vapaa syytöksistä ja antaa kiitoksen tai syytöksen tästä teosta sen todelliselle tekijälle. Mutta mitä minuun tulee, koska en ole esittänyt omaa mielipidettäni tästä asiasta, vaan olen esittänyt yksinkertaisen kertomuksen historiasta. tosiasioista, on oikeudenmukaista, että koska en vaadi kiitosta niiltä, jotka hyväksyvät sen, mitä tehtiin, niin minua vastaan ei saa hyökätä niiden viha, jotka paheksuvat sitä. Antakaa siis jokaisella, kuten sanoimme, olla oma mielipiteensä asiasta. Mutta kehotan häntä pidättäytymään paheksunnastaan sitä harkitessaan, jottei hän kuvittelisi olevansa oikeudenmukaisempi ja pyhempi kuin jumalallinen tuomio, jolla hänelle (nimittäin Theonakselle) annettiin jopa apostolisen hyveellisyyden merkit, puhumattakaan sellaisten suurten isien mielipiteestä, joiden mukaan on selvää, että hänen tekoaan ei ainoastaan moitittu, vaan jopa kehuttiin siinä määrin, että valittaessa almanakkaan virkaan he suosivat häntä loistavimpien ja erinomaisimpien miesten edelle. Ja luulen, että niin monien hengellisten miesten tuomio, jonka Jumala oli sen laatijana, ei ollut väärässä, koska se oli, kuten edellä sanottiin, saanut vahvistusta niin ihmeellisistä merkeistä.

LUKU 11. Luku 11. – Tutkimus siitä, miksi Egyptissä ei paastota kaikkia viittäkymmentä päivää (pääsiäisenä), eikä polvistuta.

MUTTA nyt on aika seurata luvattujen puheiden suunnitelmaa. Kun siis abbedissa Teonas oli tullut käymään luonamme keljassämme pääsiäisen aikaan iltapäivän jälkeen, istuimme hetken aikaa maassa ja aloimme ahkerasti miettiä, miksi he olivat niin hyvin varovaisia, ettei kukaan koko viidenkymmenen päivän aikana kumartanut polviaan rukouksessa eikä uskaltautunut paastoamaan yhdeksänteen tuntiin asti, ja tutkimme asiaa sitä vakavammin, koska emme olleet koskaan nähneet Syyrian luostareissa noudatettavan tätä tapaa yhtä huolellisesti.

LUKU 12.Vastaus hyvien, pahojen ja yhdentekevien asioiden lunteesta

Tähän abba Teonas aloitti vastauksensa näin. On todellakin oikein, että me, vaikka emme näkisikään syytä, alistumme isien auktoriteettiin ja edeltäjiemme tapaan, joka on säilynyt niin monien vuosien ajan aina meidän aikaamme saakka, ja noudatamme sitä, sellaisena kuin se on muinaisuudesta periytynyt, jatkuvasti huolellisesti ja kunnioittavasti. Mutta koska haluatte tietää syyt ja perusteet tälle, ottakaa vastaan muutamalla sanalla se, mitä olemme kuulleet vanhimmiltamme tästä aiheesta. Mutta ennen kuin tuomme esiin Pyhän Kirjoituksen auktoriteetin, kerromme, jos sopii, hieman paaston luonteesta ja luonteesta, jotta Pyhän Kirjoituksen auktoriteetti sen jälkeen tukisi sanojamme. Jumalallinen Viisaus on Saarnaajain kirjassa huomauttanut, että kaikelle, ts. kaikille onnellisille asioille tai niille, joita pidetään onnettomina ja onnettomina, on olemassa oikea aika: Hän sanoo: ”Kaikelle on aikansa, ja kaikelle on aikansa taivaan alla. Aika synnyttää ja aika kuolla; aika istuttaa ja aika repiä pois, mitä on istutettu; aika tappaa ja aika parantaa; aika tuhota ja aika rakentaa; aika itkeä ja aika nauraa; aika surra ja aika tanssia; aika heittää kivet pois ja aika kerätä kivet; aika syleillä ja aika olla syleilemättä; aika saada ja aika menettää; aika pitää ja aika lähettää pois; aika hajottaa ja aika kerätä; aika vaieta ja aika puhua; aika rakastaa ja aika vihata; aika sotia ja aika rauhaa;” ja alla: ”Sillä pelkälle on aikansa”, sanotaan, ”kaikelle ja jokaiselle teolle.” Mitään näistä asioista se ei siis aseta aina hyväksi, vaan ainoastaan silloin, kun jokin niistä tehdään sopivasti ja oikeaan aikaan, niin että juuri nämä asiat, jotka yhdellä kertaa, kun ne tehdään oikeaan aikaan, osoittautuvat hyviksi, jos niihin uskaltaudutaan väärään tai epäsopivaan aikaan, havaitaan hyödyttömiksi tai 1039 vahingollisiksi; lukuun ottamatta vain niitä asioita, jotka ovat luonnostaan hyviä tai pahoja ja joita ei voi koskaan tehdä päinvastaisiksi, kuten esim. oikeudenmukaisuus, varovaisuus, lujuus, maltillisuus ja muut hyveet, tai toisaalta ne viat, joiden kuvausta ei voi mitenkään muuttaa tai jotka kuuluvat toisen otsikon alle. Mutta ne asiat, jotka voivat joskus osoittautua jompaan kumpaan tulokseen, niin että niiden käyttäjien luonteen mukaan ne osoittautuvat joko hyviksi tai pahoiksi, niitä emme pidä ehdottoman hyödyllisinä tai vahingollisina omassa luonnossaan, vaan ainoastaan sellaisina tekijänsä mielen ja ajankohdan sopivuuden mukaan.

LUKU13. Millainen on hyvä paastoaminen

SEN KAUTTA meidän on nyt kysyttävä, mitä meidän on pidettävä paastoamisen tilasta, tarkoitammeko, että se on hyvä samalla tavalla kuin oikeudenmukaisuus, varovaisuus, lujuus ja maltillisuus, joita ei mitenkään voi tehdä muuksi, vai onko se jotakin yhdentekevää, joka joskus on hyödyllinen, kun sitä tehdään, ja jonka voi joskus jättää tekemättä ilman tuomiota, ja jonka tekeminen on joskus väärin ja jättäminen joskus kiitettävää. Sillä jos me katsomme paaston kuuluvan tuohon hyveiden luetteloon niin, että ruoasta pidättäytyminen kuuluu niihin asioihin, jotka ovat sinänsä hyviä, niin silloin ruoan nauttiminen on varmasti pahaa ja väärin. Sillä mitä tahansa, mikä on vastakohta sille, mikä on luonteeltaan hyvää, on varmasti pidettävä luonteeltaan pahana. Mutta tätä Pyhän Kirjoituksen auktoriteetti ei salli meidän asettaa. Sillä jos me paastoamme sellaisilla ajatuksilla ja aikomuksilla, että ajattelemme joutuvamme syntiin syömällä, emme ainoastaan saa mitään hyötyä pidättäytymisestä, vaan itse asiassa saamme vakavan syyllisyyden ja lankeamme jumalattomuuden syntiin, kuten apostoli sanoo: ”Pidättäytyminen lihasta, jonka Jumala on luonut uskovien ja totuuden tuntevien otettavaksi vastaan kiitoksella.” Tämä ei ole ainoastaan hyvä asia, vaan se on myöskin hyvä asia. Sillä jokainen Jumalan luomus on hyvä, eikä mitään pidä kieltää, jos se nautitaan kiitoksella.” Sillä ”jos joku luulee, että jokin asia on yhteinen, hänelle se on yhteinen”. Ja siksi emme koskaan lue, että joku tuomittaisiin pelkästään siitä, että hän ottaa ruokaa, vaan vasta kun siihen liittyi tai seurasi sen jälkeen jotakin, minkä vuoksi hän ansaitsi tuomion.

LUKU 14. Kuinka paasto ei ole hyvä omalta olemukseltaan

JA niin, että se on asia, joka on yhdentekevä, käy hyvin selvästi ilmi myös tästä; nimittäin siitä, että niin kuin se tuo vanhurskauttamisen, kun sitä noudatetaan, niin se ei myöskään tuo tuomion, kun sitä rikotaan; ellei ehkä pikemminkin jonkin käskyn rikkominen kuin ruoan nauttiminen tuo rangaistusta. Mutta kun kyseessä on asia, joka on luonteeltaan hyvä, ei siitä pitäisi olla mitään aikaa ilman, niin että ihminen voi tulla toimeen ilman sitä, sillä jos se lakkaa, ihminen, joka on huolimaton sen suhteen, joutuu varmasti pahaan onnettomuuteen. Eikä taaskaan anneta aikaa sille, mikä on pahaa omassa luonteessaan, sillä se, mikä on vahingollista, ei voi olla vahingoittamatta, jos sitä harrastetaan, eikä siitä voi koskaan tehdä kiitettävää. Ja lisäksi on selvää, että nämä asiat, joille näemme määrätyn ehtoja ja aikoja ja jotka pyhittävät, kun niitä noudatetaan, turmelematta meitä, kun niitä laiminlyödään, ovat asioita, jotka ovat yhdentekeviä, kuten esimerkiksi avioliitto, maanviljelys, rikkaudet, vetäytyminen erämaahan, valvominen, Pyhän Kirjoituksen lukeminen ja mietiskely ja itse paasto, josta keskustelumme sai alkunsa. Kaikkiin näihin asioihin ei jumalallisten käskyjen ja Pyhän Kirjoituksen auktoriteetin mukaan pidä pyrkiä niin lakkaamatta eikä niitä pidä noudattaa niin jatkuvasti, että olisi väärin, jos ne hetkeksi keskeytettäisiin. Sillä kaikki, mikä on ehdottomasti käsketty, tuo kuoleman, jos sitä ei täytetä; mutta kaikki se, mihin meitä pikemminkin kehotetaan kuin käsketään, on tehtynä hyödyllistä, mutta tekemättä jätettynä ei tuo rangaistusta. Ja sen vuoksi kaikkien tai joidenkin näiden asioiden kohdalla edeltäjämme käskivät meitä joko tekemään ne harkiten tai noudattamaan niitä tarkoin ottaen huomioon syyn, paikan, tavan ja ajan, sillä jos jokin niistä tehdään sopivasti, se on sopivaa ja hyödyllistä, mutta jos epäsopivasti, siitä tulee typerää ja vahingollista. Ja jos ihminen päättää noudattaa tiukkaa paastoa sellaisen veljen saapuessa, jonka persoonassa hänen pitäisi virkistää Kristusta kohteliaasti ja ottaa hänet ystävällisesti vastaan, eikö hän ennemmin syyllistyisi epäkohteliaisuuteen kuin saisi kiitosta tai palkintoa hurskaudesta? tai jos ihminen ei suostu lieventämään pidättäytymisensä ankaruutta, kun lihan vajaatoiminta tai heikkous vaatii voimien palauttamista ruoan nauttimisella, eikö häntä ole pidettävä pikemminkin oman ruumiinsa julmana murhaajana kuin ihmisenä, joka huolehtii omasta pelastuksestaan? Samoin silloin, kun juhla-aika sallii sopivan herkuttelun ja väistämättä runsaan aterian, jos ihminen pitää päättäväisesti kiinni paaston tiukasta noudattamisesta, häntä ei pidä pitää niinkään uskonnollisena kuin moukkamaisena ja kohtuuttomana. Mutta myös niille miehille, jotka paastollaan etsivät ihmisten ylistystä ja saavat typerällä kalpeuden näytöksellä kunniaa pyhyydestä, nämä asiat ovat pahasta, ja joista evankeliumin sana kertoo, että he ovat saaneet palkkansa tässä elämässä ja joiden paaston Herra tuomitsee profeetan kautta. Joiden kohdalla hän ensin vastusti itseään ja sanoi: ”Miksi me olemme paastonnut, etkä Sinä ole ottanut sitä huomioon, miksi me olemme nöyryyttäneet sieluamme, etkä Sinä ole tiennyt sitä?” Ja sitten hän heti vastasi ja selitti syyt, miksi he eivät ansainneet tulla kuulluiksi: ”Katso”, hän sanoo, ”paastonne päivinä oma tahtonne löytyy ja te vaaditte kaikilta velallisiltanne. Katso, te paastoatte väittelyjen ja riitojen vuoksi ja lyötte nyrkillä ilkeästi. Älkää paastotko niin kuin te olette tehneet tähän päivään asti, jotta huutonne kuuluisi korkeuksissa. Onko tämä sellainen paasto, jonka minä olen valinnut, että ihminen vaivaa sieluaan yhden päivän ajan? Onko se sitä, että hän kiertää päätään kuin ympyrää ja levittää säkkiä ja tuhkaa? Kutsutteko te tätä paastoksi ja Herralle otolliseksi päiväksi?” Sitten hän jatkaa opettamalla, miten paastoavan ihmisen pidättäytyminen voi tulla hyväksyttäväksi, ja esittää selvästi, että paastoaminen ei voi olla hyvä itsessään, vaan ainoastaan silloin, kun siihen on seuraavat syyt, jotka on lisätty: ”Eikö tämä ole”, hän sanoo, ”se paasto, jonka minä olen valinnut? Irrottakaa pahuuden siteet, avatkaa nippusiteet, jotka ahdistavat, päästäkää vapaaksi ne, jotka ovat murtuneet, ja hajottakaa kaikki taakat. Jaa leipäsi nälkäiselle, tuo tarvitseva ja turvaton kotiisi, ja kun näet jonkun alastomana, peitä hänet, äläkä halveksi omaa lihaasi. Silloin valkeutesi puhkeaa kuin aamu, ja terveytesi nousee pian, ja vanhurskautesi kulkee kasvojesi edessä, ja Herran kirkkaus kokoaa sinut. Silloin sinä huudat, ja Herra kuulee; sinä huudat, ja Hän sanoo: ”Tässä olen minä.”” Huomaatte siis, että paastoamista ei todellakaan pidetä Herrassa asiana, joka on sinänsä hyvä, koska se ei tule hyväksi ja Jumalalle mieluisaksi itsestään vaan muiden tekojen kautta, ja taas ympäröivien olosuhteiden perusteella sitä voidaan pitää paitsi turhana myös itse asiassa vihamielisenä, sillä Herra sanoo: ”Kun he paastoavat, en kuule heidän rukouksiaan”.

LUKU 15. Kuinka sellaista asiaa, joka on omassa olemukseltaan hyvää, ei pidä tehdä jonkin vähäisemmän hyvän vuoksi

EIKÄ meidän pitäisi harjoittaa sääliä, kärsivällisyyttä ja rakkautta ja edellä mainittujen hyveiden käskyjä, joissa on sitä, mikä on omassa olemuksessaan hyvää, paaston vuoksi, vaan paastota pikemminkin niiden vuoksi. Sillä pyrkimyksemme on oltava se, että paastoamalla voidaan saavuttaa ne hyveet, jotka ovat todella hyviä, eikä se, että näiden hyveiden harjoittaminen johtaisi paastoamiseen sen päämääränä. Tätä varten siis lihan ahdistus on hyödyllinen, tätä varten on käytettävä pidättäytymisen lääkettä, nimittäin, että sen avulla onnistuisimme saavuttamaan rakkauden, jossa on se, mikä on hyvää, muuttumatta ja jatkuvasti ilman ajan poikkeusta. Sillä lääkkeitä, kultasepän taitoa ja muiden taiteiden järjestelmiä, joita tässä maailmassa on, ei käytetä niiden välineiden vuoksi, jotka kuuluvat tiettyyn työhön; vaan välineet valmistetaan pikemminkin taidon harjoittamista varten. Ja niin kuin ne ovat hyödyllisiä niille, jotka niitä ymmärtävät, niin ne ovat hyödyttömiä niille, jotka eivät tunne kyseisen taiteen järjestelmää; ja niin kuin ne ovat suuri apu niille, jotka luottavat niiden apuun työnsä tekemisessä, niin niistä ei voi olla pienintäkään hyötyä niille, jotka eivät tiedä, mihin tarkoitukseen ne on tehty, ja jotka tyytyvät pelkästään niiden hallussapitoon; sillä niiden koko arvo muodostuu pelkästä omistamisesta, ei työn suorittamisesta. Se on siis omassa olemuksessaan paras asia, jonka vuoksi välinpitämättömiä asioita tehdään, mutta kaikkein suurinta hyvää ei tehdä minkään muun vuoksi vaan oman sisäisen hyvyytensä vuoksi.

LUKU 16. Miten se, mikä on omalta olemukseltaan hyvää, voidaan erottaa muista hyvistä asioista

JA tämä voidaan erottaa niistä muista asioista, joita olemme nimittäneet yhdentekeviksi, seuraavilla tavoilla: jos jokin asia on hyvä itsessään eikä jonkin muun vuoksi: jos se on hyödyllinen oman itsensä vuoksi eikä jonkin muun vuoksi: jos se on muuttumattomasti ja kaikkina aikoina hyvä, säilyttää aina luonteensa eikä voi koskaan muuttua miksikään muuksi: jos sen poistaminen tai lakkauttaminen ei voi olla tuottamatta suurinta vahinkoa: jos se, mikä on sen vastakohta, on samalla tavalla paha omassa luonteessaan, eikä sitä voi koskaan muuttaa hyväksi. Ja näitä kuvauksia, joiden avulla voidaan erottaa sinänsä hyvien asioiden luonne, ei voida mitenkään soveltaa paastoon, sillä se ei ole itsessään hyvä eikä hyödyllinen, koska sitä käytetään viisaasti sydämen ja ruumiin puhtauden hankkimiseen, jotta sielu tylsistyisi lihan piikkien tylsistyttyä ja pääsisi rauhoittumaan ja sovintoon Luojansa kanssa, eikä se myöskään ole muuttumattomasti ja kaikkina aikoina hyvä, koska usein sen keskeyttäminen ei vahingoita meitä, ja tosiaan toisinaan, jos sitä kohtuuttomasti harrastetaan, se vahingoittaa meitä. Myöskään se, mikä näyttää sen vastakohdalta, ei ole luonnostaan pahaa, eli ruoan nauttiminen, joka on luonnostaan miellyttävää, sitä ei voida pitää pahana, ellei siitä seuraa kohtuuttomuutta ja ylellisyyttä tai jotakin muuta vikaa; ”Sillä ei se, mikä menee suuhun, saastuta ihmistä, vaan se, mikä tulee suusta ulos, se saastuttaa ihmistä.” Ja niinpä ihminen väheksyy sitä, mikä on hyvää omassa olemuksessaan, eikä kohtele sitä oikein eikä ilman syntiä, jos hän ei tee sitä sen itsensä vuoksi vaan jonkin muun vuoksi, sillä kaikkea muuta pitäisi tehdä sen vuoksi, mutta sitä pitäisi etsiä vain sen itsensä vuoksi.

LUKU 17.Paaston syystä ja sen arvosta

Niinpä muistakaamme siis jatkuvasti tämä paaston luonteen kuvaus ja pyrkikäämme siihen aina kaikin sielun voimin, niin että tunnustamme, että silloin se on meille sopivaa vain, jos siinä säilytämme kunnioituksen aikaa, sen luonnetta ja astetta kohtaan, ja tämä ei niin, että asettaisimme toivomme päämäärän sen varaan, vaan niin, että sen avulla onnistuisimme saavuttamaan sydämen puhtauden ja apostolisen rakkauden. Tästä käy siis selväksi, että paastoaminen, jolle ei ole ainoastaan määrätty erityisiä aikoja, jolloin sitä tulisi harjoittaa tai hellittää, vaan myös ehtoja ja sääntöjä, ei ole luonteeltaan hyvää, vaan jotakin välinpitämätöntä. Mutta ne asiat, jotka joko on käskyn voimalla määrätty hyviksi tai kielletty pahoiksi, eivät koskaan ole minkään ajan poikkeusten alaisia siten, että meidän pitäisi joskus tehdä sitä, mikä on kielletty, tai jättää tekemättä sitä, mitä on käsketty. Sillä oikeudenmukaisuudelle, kärsivällisyydelle, raittiudelle, vaatimattomuudelle ja rakkaudelle ei ole asetettu mitään rajaa, eikä toisaalta koskaan myönnetä lupaa epäoikeudenmukaisuudelle, kärsimättömyydelle, vihalle, vaatimattomuudelle, kateudelle ja ylpeydelle.

LUKU 18. Kuinka paastoaminen ei ole aina sopivaa

Koska olemme siis ottaneet lähtökohdaksi paastoamisen edellytykset, näyttää hyvältä liittää mukaan Pyhän Kirjoituksen auktoriteetti, jonka avulla todistetaan selvemmin, että paastoa ei voi eikä pidä aina noudattaa. Evankeliumissa, kun fariseukset paastosivat yhdessä Johannes Kastajan opetuslasten kanssa, koska apostolit eivät taivaallisen Sulhasen ystävinä ja kumppaneina vielä noudattaneet paastoa, Johanneksen opetuslapset (jotka luulivat saavansa täydellisen vanhurskauden paastoillaan, koska he olivat tuon suuren katumuksen saarnamiehen seuraajia, joka omalla esimerkillään antoi mallia koko kansalle, sillä hän ei ainoastaan kieltäytynyt erilaisista ihmisravinnosta, joka on tarkoitettu ihmisten käyttöön, vaan oli itse asiassa kokonaan syömättä kaikille yhteistä leipää), valittivat Herralle ja sanoivat: ”Miksi me ja fariseukset paastoamme usein, mutta sinun opetuslapsesi eivät paastoa?”, jolle Herra vastauksessaan osoitti selvästi, että paastoaminen ei ole sopivaa tai välttämätöntä kaikkina aikoina, kun jokin juhlakauden tai rakkauden tilaisuus tulee väliin ja sallii ruoan nauttimisen, sanoen: ”Voivatko sulhasen lapset surra, kun viilaa sulhanen on heidän kanssaan? Mutta tulevat päivät, jolloin sulhanen otetaan heiltä pois, ja silloin heidän on paastottava.” Sanat, jotka, vaikka ne lausuttiin ennen hänen ruumiinsa ylösnousemusta, viittaavat kuitenkin erityisesti pääsiäisen aikaan, jolloin hän ylösnousemuksensa jälkeen söi neljänkymmenen päivän ajan opetuslastensa kanssa, ja heidän ilonsa hänen jokapäiväisestä läsnäolostaan ei sallinut heidän paastota.

LUKU 19. Kysymys siitä, miksi me keskeytämme paaston koko pääsiäisajaksi

GERMANUS: Miksi me sitten lievennämme aterioista pidättäytymisen ankaruutta koko viidenkymmenen päivän ajan, vaikka Kristus pysytteli opetuslastensa kanssa vain neljäkymmentä päivää ylösnousemuksensa jälkeen?

LUKU 20. Vastaus

SINUN asiaankuuluva kysymyksesi ansaitsee sen, että sinulle kerrotaan täydellinen oikea syy. Vapahtajamme taivaaseenastumisen jälkeen, joka tapahtui neljäntenäkymmenentenä päivänä hänen ylösnousemuksensa jälkeen, apostolit palasivat Öljymäeltä, jolla hän oli antanut heidän nähdä hänet, kun hän oli palaamassa Isän luo, kuten myös Apostolien tekojen kirja todistaa, ja menivät Jerusalemiin, ja heidän sanotaan odottaneen kymmenen päivää Pyhän Hengen tuloa, ja kun tämä täyttyi viidentenäkymmenentenä päivänä, he ottivat hänet ilolla vastaan. Ja tällä tavoin muodostui selvästi tämän juhlan luku, joka, kuten luemme, oli kuvallisesti ennakoitu myös Vanhassa testamentissa, jossa seitsemän viikon täytyttyä papit käskivät uhrata ensimmäisen sadon leivän Herralle: Ja tämä todellakin osoitettiin uhrattavaksi Herralle apostolien saarnassa, jonka heidän sanotaan tuona päivänä osoittaneen kansalle; todellinen esikoisleipä, joka uuden opin opettamisen seurauksena syntyneenä pyhitti juutalaisten esikoiset kristittyjen kansana Herralle, kun viisituhatta miestä täytettiin ruoan lahjoilla. Ja siksi näitä kymmentä päivää on vietettävä yhtä juhlallisesti ja iloisesti kuin neljääkymmentä edellistä. Ja tätä juhlaa koskevaa perinnettä, jonka apostoliset miehet ovat välittäneet meille, olisi noudatettava yhtä yhdenmukaisesti. Sen vuoksi noina päivinä ei kumarreta polvia rukouksessa, sillä polvien kumartaminen on katumuksen ja surun merkki. Sen vuoksi myös näinä päivinä noudatamme kaikessa samoja juhlallisuuksia kuin sunnuntaina, jolloin edeltäjämme opettivat, että ihmisten ei pidä paastota eikä kumartaa polvia Herran ylösnousemuksen kunnioittamiseksi.

LUKU 21. Kysymys siitä, eikö paaston hellittäminen ole haitallista ruumiin siveydelle

GERMANUS: Voiko liha, jota niin pitkien juhlapyhien odottamaton ylellisyys houkuttelee, olla tuottamatta jotakin piikkiä synnin kannustimista, vaikka ne on karsittu? Vai voiko sielu, jota tottumattomien juhlien nauttiminen painaa, olla lieventämättä tiukkaa hallintoaan palvelijansa ruumiin suhteen, varsinkin kun meidän tapauksessamme kypsä ikämme voi kiihdyttää alaisemme jäsenet nopeaan kapinaan, jos uskallamme ottaa tavallista ruokaa suurempia määriä tai tottumatonta ruokaa tavallista vapaammin?

LUKU 22. Vastaus kysymykseen, miten pidättäytymistä voi valvoa.

THEONAS: Jos punnitsemme kaiken, mitä teemme, mielemme järkevällä harkinnalla ja sydämemme puhtaudesta aina konsultoimme, emme muiden ihmisten mielipiteitä vaan omaa omaatuntoamme, tuo virkistymistauko ei varmasti häiritse asianmukaista tiukkuuttamme, jos vain, kuten sanottiin, puhdas mielemme harkitsee puolueettomasti nautinnon ja pidättäytymisen oikeita rajoja ja tarkastaa oikeudenmukaisesti liioittelun kummassakin, ja todellisen harkintakyvyn vallitessa erottaa, rasittaako herkkujen paino mieliämme, vai painaako liiallinen pidättäytymisen ankaruus toista puolta, ts. ruumiin puolta ja joko painaa tai kohottaa sitä puolta, jonka se näkee kohotettavaksi tai painavaksi. Sillä Herramme ei tahtoisi, että mitään tehtäisiin hänen kunniakseen ja loistokseen ilman, että sitä lievennettäisiin arvostelukyvyllä, sillä ”kuninkaan kunnia rakastaa arvostelukykyä”, ja siksi Salomo, viisain ihmisistä, kehottaa meitä olemaan antamatta arvostelukykymme kallistua kummallekaan puolelle, sanoen: ”Kunnioita Jumalaa vanhurskaalla työlläsi ja tarjoa hänelle vanhurskautesi hedelmistä.” ”Kunnioita Jumalaa vanhurskaalla työlläsi ja tarjoa hänelle vanhurskautesi hedelmistä.” Sillä meillä asuu omassatunnossamme turmeltumaton ja oikea tuomari, joka joskus, kun kaikki ovat väärässä, on ainoa henkilö, jota ei petetä puhtautemme tilasta. Ja niinpä meidän tulisi kaikella huolellisuudella ja vaivalla säilyttää jatkuva tarkoituksellisuus tarkoin harkitsevassa sydämessämme, sillä pelkäämme, että jos harkintakykymme tuomio menee pieleen, meitä sytyttää halu harkitsemattomaan pidättäytymiseen tai houkuttelee halu liialliseen rentouteen, ja näin punnitsemme voimamme ainekset epäoikeudenmukaisen vaa’an kielellä; Mutta meidän tulisi asettaa toiseen vaakakuppiin sielumme puhtaus ja toiseen ruumiillinen voimamme ja punnita molemmat omantunnon oikeassa harkinnassa, jotta emme kallistaisi oikeudenmukaisuuden vaakaa vääristyneesti jommallekummalle puolelle, joko kohtuuttoman ankaruuteen tai liialliseen löysäilyyn, jommankumman hallitsevasta halusta, ja näin saisimme tämän sanottua itsellemme liiallisen ankaruuden tai löysäilyn vuoksi: ”Jos sinä tarjoat oikein, mutta et jaa oikein, etkö ole tehnyt syntiä?”. Niistä paastotarjouksista, joita me harkitsemattomasti kiristämme repimällä rajusti suolistoamme ja kuvittelemme, että me oikein tarjoamme Herralle, näitä Hän tuomitsee, joka ”rakastaa laupeutta ja oikeutta”, sanomalla: ”Minä, Herra, rakastan tuomiota, mutta vihaan ryöstöä polttouhrissa.” Myös ne, jotka ottavat pääosan uhrilahjoistaan, toisin sanoen viroistaan ja toimistaan, hyödyttääkseen lihaa omaan käyttöönsä, mutta jättävät niistä jäännöksen ja pienen osan Herralle, nämä jumalallinen Sana tuomitsee näin petollisiksi työläisiksi: ”Kirottu on se, joka tekee Herran työtä vilpillisesti.” Ei siis ole aiheetonta, että Herra moittii sitä, joka näin pettää itseään epäoikeudenmukaisin perustein, sanomalla: ”Mutta turhia ovat ihmislapset; ihmislapset ovat valehtelijoita vaakakupissa, jotta he voisivat pettää.” Ja siksi siunattu apostoli varoittaa meitä pitämään kiinni harkintakyvyn ohjaksista ja olemaan joutumatta ylilyöntien vietäväksi ja väistelemättä jommallekummalle puolelle, sanoen: ”Teidän kohtuullinen palveluksenne.” Ja lain antaja kieltää samalla tavoin saman asian sanomalla: ”Olkoon vaaka oikeudenmukainen ja painot yhtä suuret, puskuri oikeudenmukainen ja sekstari (1/16 modiusta) yhtä suuri”, ja myös Salomo antaa samansuuntaisen lausunnon tästä asiasta: ”Suuret ja pienet punnukset ja kaksoismitat ovat molemmat saastaisia Herran edessä, ja se, joka niitä käyttää, on estettävä keksinnöissään.” Edelleen, ei ainoastaan sillä tavalla, jolla olemme sanoneet, vaan myöskin tällä tavalla meidän on pyrittävä siihen, ettei sydämessämme olisi epäoikeudenmukaisia painoja eikä kaksinaisia mittoja omantuntomme varastossa, ts. ettemme hukuttaisi niitä, joille meidän on määrä julistaa Herran sanaa, liian ankarilla ja raskaammilla määräyksillä kuin me itse voimme kestää, samalla kun pidämme itsestämme itsestään selvänä, että niitä asioita, jotka liittyvät tiukan säännön noudattamiseen, on pehmennettävä sallimalla vapaammin väljyyttä. Sillä kun teemme näin, mitä muuta se on kuin että punnitsemme ja mittaamme Herran käskyjen hyödyt ja hedelmät kaksinkertaisella painolla ja mitalla? Sillä jos me annamme ne yhdellä 1048 tavalla itsellemme ja toisella tavalla veljillemme, Herra syyttää meitä oikeutetusti siitä, että meillä on epäoikeudenmukainen vaaka ja kaksinaiset mitat, Salomon sanan mukaisesti, joka kertoo meille, että ”Kaksinkertainen paino on Herralle kauhistus, ja petollinen vaaka ei ole hyvä hänen silmissään”. Tällä tavoin me myös selvästi syyllistymme petollisen punnituksen ja kaksinkertaisen mitan käyttämiseen, jos ihmisten ylistyksen halusta esitämme veljien edessä suurempaa tiukkuutta kuin mitä harjoitamme yksityisesti omissa kammioissamme, yrittäen näyttäytyä pidättyväisempinä ja pyhinä ihmisten silmissä kuin Jumalan silmissä, mikä on paha asia, jota meidän ei pitäisi vain välttää vaan suorastaan inhota. Mutta sillä välin, kun olemme harhailleet jonkin verran pois edessämme olevasta kysymyksestä, palatkaamme takaisin siihen kohtaan, josta lähdimme liikkeelle.

LUKU 23. Virkistyksen ajasta ja mitasta

Niin meidän on siis pidettävä mainitut päivät siten, että sallittu rentoutuminen on pikemminkin hyödyllistä kuin haitallista ruumiin ja sielun hyvinvoinnille, sillä minkään juhlan ilo ei voi tylsistää lihan piikkejä eikä tätä raivokasta vihollistamme voi rauhoittaa päivien kunnioittamisella. Jotta siis juhlakaudelle määrättyjen tapojen noudattaminen säilyisi ja jotta kaikkein terveellisintä pidättäytymissääntöä ei lainkaan ylitettäisi, riittää, että sallimme sallitun lievennyksen mennä niin pitkälle, että otamme juhlakauden huomioimisesta ruokaa, joka pitäisi ottaa yhdeksännellä tunnilla, hieman aikaisemmin; nimittäin, kuudennella tunnilla, mutta sillä edellytyksellä, että ruoan säännöllistä määrää ja luonnetta ei muuteta, sillä pelkäämme, että paastonajan pidättäytymisellä saavutettu ruumiin puhtaus ja sielun suoraselkäisyys menetetään pääsiäisajan löysäilyn vuoksi, eikä meille ole mitään hyötyä siitä, että olemme saavuttaneet paastolla sen, minkä huolimaton kylläisyys saa meidät pian menettämään, varsinkin kun vihollisemme tunnettu oveluus hyökkää puhtautemme linnaketta vastaan silloin pääasiassa silloin, kun hän näkee, että vartiointimme on jonkin verran löysäillyt jonkun juhlapäivän viettämisen yhteydessä. Siksi meidän on valvottava mitä valppaimmin, etteivät viettelevät imartelut koskaan heikennä sielumme elinvoimaa, emmekä menetä siveytemme puhtautta, joka on saavutettu, kuten sanottiin, paastonajan jatkuvilla ponnisteluilla, pääsiäisajan levolla ja huolettomuudella. Ja sen vuoksi ei pidä lainkaan lisätä ruoan laatua tai määrää, vaan korkeimpinakin juhlapäivinä meidän tulee samalla tavoin pidättäytyä niistä ruoka-aineista, joista pidättäytymällä säilytämme rehellisyytemme tavallisina päivinä, jottei juhlan ilo herättäisi meissä lihallisten himojen tappavinta ristiriitaa ja kääntyisi siten suruksi ja lopettaisi tuota sydämen erinomaisinta juhlapäivää, joka riemuitsee puhtauden riemusta; ja lyhyen lihallisen ilon näytöksen jälkeen alamme surra kadonnutta sydämen puhtauttamme katumuksen kestävällä murheella. Lisäksi meidän tulisi pyrkiä siihen, ettei tätä profeetallisen kehotuksen varoitusta lausuttaisi turhaan meitä vastaan: ”Juhli, Juuda, juhliasi ja maksa lupauksesi.” Sillä jos juhlapäivien esiintyminen ei häiritse pidättäytymisemme jatkuvuutta, saamme jatkuvasti nauttia hengellisistä juhlista, ja näin ollen, kun lakkaamme orjallisesta työstä, ”tulee olemaan kuukausi kuukaudelta ja sapatti sapatilta”.

LUKU 24. Kysymys eri paastonaikojen viettotavoista

GERMANUS: Mikä on syy siihen, että paastonaikaa vietetään kuusi viikkoa, kun taas joissakin maissa uskonnosta mahdollisesti vakavammin huolehditaan, ja näyttää siltä, että siihen on lisätty myös seitsemäs viikko, vaikka kumpikaan luku, kun siitä vähennetään sunnuntai ja lauantai, ei anna yhteensä neljääkymmentä päivää? Näihin viikkoihin sisältyy nimittäin vain kuusi ja kolmekymmentä päivää.

LUKU 25. Vastaus siihen, kuinka paaston aika liittyy

vuoden nimitykseen

THEONAS: Vaikka joidenkin ihmisten hurskas yksinkertaisuus jättäisikin kysymyksen tästä aiheesta sivuun, mutta koska te tutkitte tunnollisemmin niitä asioita, joita joku toinen ei pitäisi arvokkaana kysyä, ja haluatte tietää koko totuuden tästä meidän noudattamistavastamme ja sen salaisuudesta, teillä on tähänkin hyvin selvä syy, jotta vielä selvemmin vakuuttuisitte siitä, etteivät edeltäjämme opettaneet mitään kohtuutonta. Mooseksen laissa koko kansalle yleisesti esitetty käsky oli tämä: ”Sinun on uhrattava Herralle, Jumalallesi, kymmenykset ja esikoiset.” Ja niinpä, vaikka meitä on käsketty uhraamaan kymmenykset omaisuudestamme ja kaikista hedelmistämme, on paljon tarpeellisempaa, että uhraamme kymmenykset elämästämme ja tavallisista töistämme ja toimistamme, mikä on toki selvästi järjestetty paastonajan laskennassa. Sillä kymmenesosa kaikkien vuoden kiertokulkuun sisältyvien päivien lukumäärästä on kolmekymmentäkuusi päivää ja puoli. Mutta jos sunnuntait ja lauantait vähennetään seitsemästä viikosta, jäljelle jää kolmekymmentäviisi paastopäivää. Mutta lisäämällä pääsiäisaatto, kun lauantaipaasto pidennetään pääsiäispäivän aamuna tapahtuvaan kukonlaulun aikaan, ei ainoastaan saada kolmekymmentäkuusi päivää täyteen, vaan niiden viiden päivän kymmenesosan osalta, jotka näyttivät olevan ohi, jos otetaan huomioon lisätty yön pätkä, ei koko summasta puutu mitään.

LUKU 26. Kuinka meidänkin tulee uhrata ensihedelmät Herralle

MUTTA mitä sanon niistä esikoisista, jotka kaikki, jotka uskollisesti palvelevat Kristusta, varmasti antavat päivittäin? Sillä kun ihmiset herätessään unesta ja noustessaan levon jälkeen uudella aktiivisuudella, ennen kuin he ottavat sydämeensä mitään impulssia tai ajatusta tai sallivat mitään muistamista tai asioiden pohtimista, pyhittävät ensimmäiset ja varhaisimmat ajatuksensa jumalallisiksi uhrilahjoiksi, mitä muuta he todella tekevät kuin antavat ykköspapin Jeesuksen Kristuksen kautta ensimmäiset hedelmänsä tämän elämän nauttimiseksi ja jokapäiväisen ylösnousemuksen kuvaukseksi? Ja samoin myös unesta herätessään he samalla tavalla uhraavat Jumalalle ilon uhrin ja vetoavat Häneen kielensä ensimmäisellä liikkeellä ja juhlivat Hänen nimeään ja ylistävät Häntä, ja heittäessään ensimmäisenä asiana huultensa oven auki laulamaan Hänelle virsiä he tarjoavat Jumalalle suunsa virret; ja Hänelle tuovat samalla tavalla myös kätensä anti askeleidensa ensimmäiset uhrit, kun he nousevat vuoteesta ja seisovat rukouksessa ja ennen kuin he käyttävät raajojensa palveluksia omiin tarkoituksiinsa, eivät ota itselleen mitään palveluksistaan, vaan Hänen kunniakseen aikaistavat askeleensa ja asettavat ne Hänen ylistyksekseen ja niin antavat kaikkien liikkeidensä ensimmäiset hedelmät ojentamalla kädet, taivuttamalla polvet ja kumartamalla koko ruumiinsa maahan. Sillä millään muulla tavalla emme voi täyttää sitä, mistä psalmissa laulamme: ”Minä estin päivän sarastuksen ja huusin” ja: ”Aamun aamu on estänyt minun kotini, jotta voisin mietiskellä sinun sanojasi”; ja: ”Aamulla minun rukoukseni estää Sinua”, ellei meillä unessa lepäämisen jälkeen, kun, kuten edellä sanoimme, meidät palautetaan ikään kuin pimeydestä ja kuolemasta tähän valoon, ole rohkeutta olla aloittamatta ottamalla mitään kaikista sekä mielen että ruumiin palveluista omiin tarkoituksiimme. Sillä ei ole mitään muuta aamua, jota profeetta ”esti” tai jota meidän pitäisi samalla tavalla estää, paitsi joko itseämme, ts, harrastuksemme ja tunteemme ja maalliset huolet, joita ilman emme voi olla olemassa – tai vastustajan hienovaraisimmat vihjaukset, joita hän yrittää vihjata meille, kun vielä lepäämme ja unen vallassa, turhien unien haamujen avulla, joilla hän täyttää mielemme ja työllistää meidät, kun kohta heräämme, jotta hän voisi ensimmäisenä tarttua ja viedä ensimmäisten hedelmiemme saaliin. Sen vuoksi meidän on huolehdittava mitä suurimmalla huolellisuudella (jos haluamme täyttää edellä lainatun jakeen merkityksen), että ahdistunut valppaus pitää huolen ensimmäisistä ja varhaisimmista aamuajatuksistamme, jotta kateellinen vastustajamme ei saastuttaisi niitä etukäteen ja ottaisi niitä hätäisesti haltuunsa ja saisi näin aikaan sen, että Herra hylkää meidän ensimmäisemme arvottomina ja tavallisina tuotteina. Ja jos me emme estä häntä valvovalla mielen varovaisuudella, hän ei jätä pois tapaansa ennakoida meitä kurjasti eikä lakkaa päivä päivältä estämästä meitä juonittelullaan. Ja sen tähden, jos me tahdomme tarjota mielemme hedelmistä Jumalalle otollisia ja hänelle mieluisia esikoisia, meidän pitäisi käyttää tavallista huolellisuutta pitääkseen kaikki ruumiimme aistit, erityisesti aamun tunteina, pyhänä pyhäinhuutona Herralle puhtaina ja tahrattomina kaikessa. Ja tällaista hartautta noudattavat monet jopa maailmassa elävistä mitä suurimmalla huolellisuudella, kun he nousevat ennen valoisaa tai hyvin aikaisin eivätkä lainkaan sekaannu tämän maailman tavallisiin ja välttämättömiin asioihin ennen kuin kiiruhtavat kirkkoon ja pyrkivät pyhittämään Jumalan edessä kaikkien tekojensa ja tekojensa esikoisuutena olevat hedelmät.

LUKU 27. Miksi monet viettävät paastonaikaa eri pituisina jaksoina

LISÄKSI, mitä tulee siihen, mitä sanot, nimittäin siihen, että joissakin maissa paastoa vietetään eri tavoin, toisin sanoen kuuden tai seitsemän viikon ajan, on vain yksi järjestelmä ja sama paastotapa, joka säilyy viikkojen erilaisessa noudattamisessa. Sillä ne, jotka ajattelevat, että pitäisi paastota myös lauantaina, ovat päättäneet noudattaa kuutta viikkoa. He paastoavat siis kuusi päivää seitsemästä päivästä, ja tämä kuusi kertaa toistettuna muodostaa kuusi ja kolmekymmentä päivää. Kyse on siis, kuten sanottu, vain yhdestä järjestelmästä ja samasta paastotavasta, vaikka viikkojen lukumäärässä näyttääkin olevan eroja.

LUKU 28. Miksi paastoa kutsutaan Quadragesimaksi, vaikka paastotaan vain kolmekymmentäkuusi päivää.

MUTTA edelleen, koska ihmisen huolimattomuus pudotti tämän syyn pois näkyvistä, tämä vuodenaika, jolloin, kuten sanottiin, vuoden kymmenykset uhrataan paastoamalla kolmekymmentäkuusi ja puoli päivää, nimettiin Quadragesimaksi, nimeksi, joka ehkä he ajattelivat, että sille pitäisi antaa tästä syystä; nimittäin siitä, että sanotaan Mooseksen ja Elian ja Herramme Jeesuksen Kristuksen itse paastonneen neljäkymmentä päivää. Tämän lukumäärän mysteeriin ei ole sopimatonta liittää niitä neljääkymmentä vuotta, jotka Israel asui erämaassa, ja samalla tavalla niitä neljääkymmentä asemaa, jotka heidän sanotaan kulkeneen mystisessä merkityksessä. Tai ehkä kymmenys sai oikeastaan nimen Quadragesima tullimaksun käytöstä. Sillä niin kutsutaan yleisesti sitä valtionveroa, josta sama osuus korotuksesta osoitetaan kuninkaan käyttöön, kuin laillinen Quadragesima-vero, jota kuningas kaikkina aikoina vaatii meiltä elämämme käyttöä varten. Joka tapauksessa, vaikka tällä ei olekaan mitään tekemistä esitetyn kysymyksen kanssa, mielestäni minun ei kuitenkaan pitäisi jättää kertomatta sitä, että hyvin usein vanhimmillamme oli tapana todistaa, että erityisesti näinä päivinä koko munkkikuntaa vastaan hyökättiin heitä vastustaneen kansan muinaisen tavan mukaisesti, ja heitä kehotettiin kiivaammin hylkäämään kotinsa, tästä syystä, koska tämän kuvan mukaisesti, jossa egyptiläiset ennen ahdistivat israelilaisia raskailla ahdistuksilla, niin myös nyt hengelliset egyptiläiset pyrkivät kumartamaan todellista Israelia, ts. luostarikansaa, kovilla ja halpamaisilla tehtävillä, jottemme sen rauhan avulla, joka on Jumalalle rakas, hylkäisi Egyptin maata ja siirtyisi parhaaksemme hyveiden autiomaahan, niin että farao raivostuu meitä vastaan ja sanoo: ”He ovat joutavia, ja siksi he huutavat sanoen: Menkäämme uhraamaan Herralle, meidän Jumalallemme. Ahdistakoot heitä työllä ja ahdistukoot töissään, eivätkä turhat sanat ahdista heitä.” Sillä totisesti heidän mielettömyytensä kuvittelee, että Herran pyhä uhri, joka uhrataan vain puhtaan sydämen autiomaassa, on hulluuden huippu, sillä ”uskonto on syntiselle kauhistus”.

LUKU 29. Kuinka ne, jotka ovat täydellisiä, ylittävät paastonajan kiinteän säännön

Tämän paastonajan lain kautta sitten ihminen, joka on suoraselkäinen ja täydellinen, ei ole hillitty eikä hän tyydy vain alistumaan siihen mitättömään sääntöön, jonka kirkon päämiehet ovat asettaneet niille, jotka koko vuoden ajan ovat mukana huvituksissa tai liikeasioissa, jotta heitä sitoisi tämä lakisääteinen vaatimus ja pakottaisi heidät joka tapauksessa näinä päivinä löytämään aikaa Herralle ja omistamaan Hänelle kymmenyksen elämänsä päivistä, jotka he olisivat kuluttaneet kaikki voittonaan. Mutta vanhurskaat, joille laki ei ole säädetty ja jotka eivät omista hengellisiin velvollisuuksiin vain pientä osaa, nimittäin kymmenystä, vaan koko elämänsä ajan, koska he ovat vapaita lain mukaisesta kymmenysten taakasta, hänen syystään, jos jokin heille sattuva arvokas ja hurskas tilaisuus pakottaa heitä, ovat valmiit epäröimättä hellittämään asemapaastoa. Sillä heidän tapauksessaan ei ole kyse mistään mitättömästä kymmenyksestä, joka vähenee, sillä he uhraavat Herralle kaiken, mitä heillä on, yhtä lailla itsensä kanssa. Ja näin ei varmasti voisi tehdä syyllistymättä raskaaseen vääryyteen se ihminen, joka, joka ei tarjoa Jumalalle mitään omasta vapaasta tahdostaan, joutuu maksamaan kymmenyksensä lain ankaran pakon vuoksi, joka ei kestä tekosyitä. Näin ollen on selvästi todettu, että lain palvelija ei voi olla täydellinen, joka vain välttelee niitä asioita, jotka on kielletty, ja tekee niitä asioita, jotka on käsketty, vaan että todella täydellisiä ovat ne, jotka eivät käytä hyväkseen edes niitä asioita, jotka laki sallii. Ja tällä tavoin, vaikka Mooseksen laista sanotaankin, että ”laki ei tuonut mitään täydellisyyteen”, me luemme, että jotkut Vanhan testamentin pyhät olivat täydellisiä, koska he ylittivät lain käskyt ja elivät evankeliumin täydellisyyden mukaisesti: ”Tietäen, että lakia ei ole säädetty vanhurskaille, vaan väärille ja tottelemattomille, jumalattomille ja syntisille, jumalattomille ja saastaisille jne.”

LUKU 30. Paaston alkuperästä ja alusta

KUKAAN teidän tulisi tietää, että niin kauan kuin alkukirkko säilytti täydellisyytensä katkeamattomana, tätä paastonajan viettoa ei ollut olemassa. Sillä heitä eivät sitoneet tämän järjestyksen vaatimukset eivätkä mitkään lailliset säädökset, eivätkä ne rajoittuneet paaston hyvin kapeisiin rajoihin, sillä paasto käsitti yhtä lailla koko vuoden. Mutta kun uskovien joukko alkoi päivä päivältä vähentyä tuosta apostolisesta kiihkosta ja alkoi huolehtia omasta varallisuudestaan, eikä jakanut sitä kaikkien uskovien hyväksi apostolien järjestyksen mukaisesti, vaan omia yksityisiä menojaan silmällä pitäen pyrki paitsi pitämään sen, myös itse asiassa lisäämään sitä, eikä tyytynyt seuraamaan Ananiaksen ja Sapfiran esimerkkiä, niin silloin näytti hyvältä kaikille papeille, että maallisten huolien haittaamat miehet, ja jotka olivat lähes tietämättömiä, jos saan sanoa, pidättäytymisestä ja katumuksesta, olisi muistutettava hurskaaseen velvollisuuteen kanonisesti määrätyllä paastolla ja pakotettava maksamaan lakisääteiset kymmenykset, sillä tämä olisi varmasti hyväksi heikoille veljille eikä voisi tehdä mitään pahaa niille täydellisille, jotka elivät evankeliumin armon alla ja vapaaehtoisella antaumuksellisuudellaan ylittivät lain, niin että onnistuisivat saavuttamaan sen autuuden, josta apostoli puhuu: ”Sillä synti ei saa hallita teitä, sillä te ette ole lain, vaan armon alaisia.” Sillä totisesti synti ei voi hallita sitä, joka elää uskollisesti armon vapauden alla.

LUKU 31.Kysymys siitä, miten meidän pitäisi ymmärtää apostolin sanat: ”Synti älköön hallitko teitä.”

GERMANUS: Koska tämä apostolin sanonta, joka lupaa huolettomuuden vapauden paitsi munkille myös kaikille kristityille yleensä, ei voi johtaa meitä harhaan, se vaikuttaa meistä jokseenkin epäselvältä. Sillä kun hän väittää, että kaikki ne, jotka uskovat evankeliumin, ovat vapaita ja vapaita synnin ikeestä ja vallasta, niin miten on mahdollista, että synnin valta pitää voimallisesti vallassaan melkein kaikkia kastettuja Herran sanojen mukaisesti, joissa hän sanoo: ”Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin palvelija”.

LUKU 32. Vastaus armon ja lain käskyjen erosta

TEONAS: Kyselysi nostaa jälleen kerran eteemme kysymyksen, joka ei ole vähäinen. Sen selityksen, vaikka tiedänkin, ettei sitä voi opettaa kokemattomille eikä sitä voi ymmärtää, yritän kuitenkin niin pitkälle kuin pystyn, esittää sanoin ja lyhyesti selittää, jos vain mielenne seuraa ja toimii sen mukaan, mitä sanomme. Sillä mitä tahansa ei tunneta opettamalla, vaan kokemuksen kautta, ja aivan kuten sitä ei voi opettaa se, jolla ei ole kokemusta, niin sitä ei voi myöskään käsittää tai omaksua sen mieli, joka ei ole luonut perustaa samanlaisella opiskelulla ja koulutuksella. Ja sen vuoksi pidän tarpeellisena, että ensin hieman tarkkaan tiedustelemme, mikä on lain tarkoitus tai merkitys ja mikä on armon järjestelmä ja täydellisyys, jotta siitä käsin onnistuisimme ymmärtämään synnin vallan ja sen karkottamisen. Niinpä laki käskee ihmisiä ennen kaikkea etsimään avioliiton siteitä, sanoen: ”Autuas se, jolla on siemen Siionissa ja perhe Jerusalemissa”, ja: ”Kirottu on hedelmätön, joka ei ole synnyttänyt.” ”Kirottu on hedelmätön, joka ei ole synnyttänyt.” Toisaalta armo kutsuu meitä ikuisen siveyden puhtauteen ja siunatun neitsyyden tahrattomaan tilaan, sanoen: ”Autuaita ovat hedelmättömät ja rinnat, jotka eivät ole imettäneet”, ja: ”Joka ei vihaa isää ja äitiä ja vaimoa, ei voi olla minun opetuslapseni”; ja tämä apostoli: ”Jää jäljelle, että ne, joilla on vaimoja, olisivat niin kuin heillä ei niitä olisi.”” Laki sanoo: ”Älä viivyttele antamasta kymmenyksiäsi ja esikoistuotoksiasi”; armo sanoo: ”Jos tahdot tulla täydelliseksi, mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille.” Laki ei kiellä kostoa vääryyksistä eikä kostoa loukkauksista, sillä se sanoo: ”Silmä silmästä ja hammas hampaasta.” Armo haluaa, että kärsivällisyytemme todistetaan kaksinkertaistamalla meille tarjotut vammat ja iskut, ja kehottaa meitä olemaan valmiita kestämään kaksi kertaa enemmän vahinkoa; se sanoo: ”Jos joku lyö sinua toiselle poskelle, tarjoa hänelle myös toinen poski; ja sille, joka tahtoo riidellä kanssasi oikeudessa ja ottaa sinulta takkisi pois, anna hänelle myös viittasi”.” Toinen määrää, että meidän tulee vihata vihamiehiämme, toinen, että meidän tulee rakastaa heitä niin, että se pitää kiinni siitä, että myös heidän puolestaan meidän tulee aina rukoilla Jumalaa.

LUKU 33.Siitä, että evankeliumin määräykset ovat lievempiä kuin lain määräykset

KUKA siis nousee tälle evankeliumin täydellisyyden korkeudelle, se kohoaa heti tällaisen hyveen ansioista jokaisen lain yläpuolelle ja jättää vähäpätöisenä huomiotta kaiken sen, mitä Mooses on käskenyt, ja tunnustaa, että hän on vain Vapahtajan armon alainen, jonka avulla hän tietää saavuttaneensa tuon kaikkein korkeimman tilan. Siksi synnillä ei ole mitään valtaa häneen, ”koska Jumalan rakkaus, joka on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka meille on annettu”, sulkee pois kaiken huolen kaikesta muusta, eikä se voi haluta sitä, mikä on kiellettyä, eikä jättää huomiotta sitä, mitä on käsketty, koska sen koko päämäärä ja kaikki halu on aina kiinnittynyt jumalalliseen rakkauteen, eikä se ole siinä määrin arvottomien asioiden nautinnoista kiinni, että se ei itse asiassa hyödynnä niitä asioita, jotka on sallittu. Mutta lain mukaan, kun noudatetaan laillisia avioliittoja, vaikka himojen villiintymistä hillitään ja se sidotaan vain yhteen naiseen, lihallisen himon piikit eivät voi olla voimistumatta; ja tulen, jolle nimenomaan on annettu polttoainetta, on vaikea sulkeutua näin ennalta määrättyihin rajoihin, jotta se ei leviäisi laajemmalle ja polttaisi kaikkea, mihin se koskettaa. Vaikka sille esitetäänkin tämä vastaväite, että sen ei sallita syttyvän näiden rajojen ulkopuolelle, se syttyy kuitenkin, vaikka se pidetään kurissa, tuleen, koska tahto itsessään on väärässä, ja koska sen tapa lihallista kanssakäymistä kohtaan ajaa sen liian nopeisiin aviorikoksen ylilyönteihin. Mutta ne, jotka Vapahtajan armo on sytyttänyt siveyden pyhällä rakkaudella, kuluttavat kaikki lihallisten himojen piikit niin Herran rakkauden tulessa, ettei mikään synnin sammuva hiillos häiritse heidän puhtautensa kylmyyttä. Lain palvelijat lankeavat silloin laillisten asioiden käytöstä laittomiin; armon osalliset, kun he eivät välitä laillisista asioista, eivät tiedä mitään laittomista. Mutta niin kuin synti on elossa siinä, joka rakastaa avioliittoa, niin on se myös siinä, joka tyytyy vain maksamaan kymmenykset ja esikoiset. Sillä niin kauan kuin hän hötkyilee tai on huolimaton, hän tekee varmasti syntiä joko niiden laadun tai määrän tai niiden päivittäisen jakamisen suhteen. Sillä vaikka häntä on käsketty väsymättä palvelemaan niitä, jotka tarvitsevat sitä, mikä hänelle kuuluu, ja vaikka hän voi jakaa sen täydellä uskolla ja antaumuksella, hänen on kuitenkin vaikea olla lankeamatta usein synnin pauloihin. Mutta niihin, jotka eivät ole jättäneet Herran neuvoa huomiotta, vaan jotka, luovuttaen kaiken omaisuutensa köyhille, ottavat ristinsä ja seuraavat armon antajaa, ei synti voi olla vallassa. Sillä mikään uskoton huoli ruoan saamisesta ei häiritse sitä, joka hurskaasti jakaa ja hajottaa jo Kristukselle pyhitetyn omaisuutensa, jota ei enää pidetä omana; eikä mikään vastahakoinen epäröinti vie pois hänen almujen antamisensa iloisuutta, sillä ajattelematta omia tarpeitaan tai pelkäämättä oman ravintonsa loppumista hän jakaa sen, mikä on kerran kokonaan uhrattu Jumalalle eikä sitä enää pidetä omana, sillä hän on varma siitä, että kun hän on onnistunut riisumaan itsensä haluamallaan tavalla, Jumala ruokkii häntä paljon enemmän kuin taivaan lintuja. Sitä vastoin se, joka pitää tämän maailman tavaransa tai vanhan lain sääntöjen sitomana jakaa kymmenyksen tuotannostaan ja esikoisistaan tai osan tuloistaan, vaikka hän saattaa huomattavassa määrin sammuttaa syntiensä tulen tällä almujen antamisen kasteella, niin kuitenkin, vaikka hän kuinka anteliaasti antaisikin pois rikkautensa, hänen on mahdotonta kokonaan vapautua synnin vallasta, ellei hän ehkä Vapahtajan armon kautta pääse yhdessä omaisuutensa kanssa eroon kaikesta omistamisen rakkaudesta. Samoin hän ei voi olla joutumatta synnin verisen vallan alaiseksi, joka päättää vetää, kuten laki käskee, silmä silmästä, hammas hampaasta, tai vihata vihollistaan, sillä niin kauan kuin hän haluaa kostamalla vastineeksi kostaa itselleen aiheutetun vahingon ja niin kauan kuin hän vaalii katkeraa vihaa vihollista kohtaan, hän on varma, että häntä sytyttää aina vihan ja raivon intohimo. Mutta joka elää evankeliumin armon valossa ja voittaa pahan siten, että ei vastusta sitä, vaan kestää sen, eikä epäröi omasta vapaasta tahdostaan antaa sille, joka lyö hänen oikeaa poskeaan, myös toisen posken, ja sille, joka haluaa nostaa häntä vastaan kanteen takkiaan vastaan, antaa myös hänen vaippansa, ja joka rakastaa vihollisiaan ja rukoilee niiden puolesta, jotka herjaavat häntä, tämä ihminen on murtanut synnin ikeen ja murtanut sen kahleet. Sillä hän ei elä lain alla, joka ei tuhoa synnin siemeniä (mistä syystä apostoli ei syyttä sano siitä: ”Entinen käsky on jätetty pois sen heikkouden ja hyödyttömyyden vuoksi, sillä laki ei ole tuonut mitään täydellisyyteen”, ja Herra sanoo profeetan kautta: ”Laki on ollut täydellinen: ”Ja minä annoin heille käskyjä, jotka eivät olleet hyviä, ja säädöksiä, joiden mukaan he eivät voineet elää”, vaan armon alla, joka ei ainoastaan katkaise pahuuden oksia, vaan todella repii pois pahan tahdon juuret.

LUKU 34. Miten ihmisen voidaan osoittaa olevan armon alainen

KUKA sitten pyrkii saavuttamaan evankeliumin opetuksen täydellisyyden, tätä armon alaisena elävää ihmistä ei sorra synnin valta, sillä armon alaisena oleminen merkitsee sitä, että ihminen tekee niitä asioita, joita armo käskee. Mutta se, joka ei alistu evankelisen täydellisyyden täydellisiin vaatimuksiin, ei saa jäädä tietämättömäksi siitä, että vaikka hän näyttääkin olevansa kastettu ja munkki, hän ei kuitenkaan ole armon alainen, vaan häntä kahlitsevat edelleen lain kahleet, ja häntä painaa synnin taakka. Sillä hänen päämääränään, joka adoptiolahjan armon kautta ottaa vastaan kaikki ne, jotka ovat ottaneet hänet vastaan, ei ole tuhota vaan rakentaa, ei kumota vaan täyttää mosaiikilliset vaatimukset. Mutta jotkut, jotka eivät tiedä tästä mitään ja jättävät huomiotta Kristuksen loistavat neuvot ja kehotukset, ovat niin vapautuneita liian hätäisesti omaksutun vapauden huolimattomuudesta, että he eivät ainoastaan jätä täyttämättä Kristuksen käskyjä, ikään kuin ne olisivat liian kovia, vaan suorastaan halveksivat vanhanaikaisina niitä käskyjä, jotka Mooseksen laki antoi heille aloittelijoina ja lapsina, ja sanovat tässä vaarallisessa vapaudessaan sitä, mitä apostoli tuomitsee: ”Me olemme tehneet syntiä, sillä me emme ole lain, vaan armon alaisia.” Hän siis, joka ei ole armon alainen, koska hän ei ole koskaan kiivennyt Herran opetuksen korkeuksiin, eikä lain alainen, koska hän ei ole ottanut vastaan edes niitä lain pieniä käskyjä, tämä ihminen, joka on jauhettu synnin kaksinkertaisen säännön alle, kuvittelee saaneensa Kristuksen armon vain ja ainoastaan siksi, että hän tällä vaarallisella vapaudellaan voisi tehdä itsestään kenenkään Hänen kaltaisensa, ja hän lankeaa tuohon tilaan, jota apostoli Pietari varoittaa meitä välttämään sanomalla: ”Käyttäytykää niin kuin vapaat, älkääkä käyttäkö vapauttanne pahuuden verhona.” Siunattu apostoli Paavali sanoo myös: ”Sillä te, veljet, olette kutsutut vapauteen”, ts. olemaan vapaita synnin vallasta, ”älkää vain käyttäkö vapauttanne lihan tilaisuudeksi”, ts. uskoko, että lain käskyistä luopuminen on lupa syntiin. Mutta tätä vapautta, apostoli Paavali opettaa meille, ei ole missään muualla kuin siellä, missä Herra asuu, sillä hän sanoo: ”Herra on Henki, mutta missä Herran Henki on, siellä on vapaus.” En siis tiedä, voisinko ilmaista ja selittää siunatun apostolin merkityksen, niin kuin ne osaavat, joilla on kokemusta; yhden asian tiedän, että se on hyvin selvästi paljastunut jopa ilman kenenkään selitystä kaikille niille, jotka ovat täydellisesti hankkineet praktikin, ts. käytännön koulutuksen. Sillä heidän ei tarvitse ponnistella ymmärtääkseen keskustelussa sen, minkä he ovat jo oppineet käytännön kautta.

LUKU 35. Kysymys siitä, miksi joskus, kun paastoamme tavallista ankarammin, lihalliset halut ahdistavat meitä tavallista kiivaammin

GERMANUS: Olette selittänyt hyvin selvästi hyvin vaikean kysymyksen, ja sellaisen, joka, kuten luulemme, on monille tuntematon. Siksi pyydämme teitä lisäämään vielä tämänkin meidän parhaaksemme ja selittämään huolellisesti, miksi joskus, kun paastoamme tavallista ankarammin ja olemme uupuneita ja väsyneitä, heräävät ankarammat ruumiilliset kamppailut. Sillä usein herätessämme unesta, kun olemme huomanneet, että olemme saastuneet, olemme sydämeltämme niin masentuneita, ettemme uskalla uskollisesti nousta edes rukoilemaan.

LUKU 36.Vastaus, jossa kerrotaan, että tämä kysymys olisi varattava tulevaan keskusteluun

THEONAS: Teidän kiihkonne, jolla tosiaankin haluatte päästä täydellisyyden tielle, ei vain hetkeksi, vaan kokonaan ja täydellisesti, kannustaa meitä jatkamaan tätä keskustelua väsymättä. Sillä te ette kysele kiihkeästi ulkoisesta siveydestä tai ulkoisesta ympärileikkauksesta vaan siitä, mikä on salaista, koska tiedätte, että täydellinen täydellisyys ei koostu tästä näkyvästä lihan siveydestä, joka voidaan saavuttaa joko pakottamalla tai tekopyhyydellä jopa uskottomienkin toimesta, vaan siinä vapaaehtoisessa ja näkymättömässä sydämen puhtaudessa, jota siunattu apostoli kuvailee seuraavasti: ”Sillä ei se ole juutalainen, joka ulkoisesti on sellainen, eikä se ympärileikkaus, joka lihassa on ulkoinen, vaan se on juutalainen, joka sisäisesti on sellainen, ja se ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus, hengessä, ei kirjaimessa, jonka ylistys ei ole ihmisiltä, vaan Jumalalta”, joka yksin tutkii sydämen salaisuudet. Mutta koska ei ole mahdollista, että toiveenne täysin tyydytettäisiin (koska jäljellä oleva lyhyt aika yöstä ei riitä tämän vaikeimman kysymyksen tutkimiseen), pidän hyvänä lykätä sitä hetkeksi. Sillä niin kuin meidän tulisi esittää nämä asiat rauhallisesti ja sydämestä täysin vapaana kaikista kiireisistä ajatuksista, niin myös teidän tulisi ottaa ne vastaan; sillä aivan kuten tutkimukseen tulisi ryhtyä yhteisen puhtautemme vuoksi, niin ei niitä voi oppia tai hankkia se, jolla ei ole suoraselkäisyyden lahjaa. Sillä me emme kysy tyhjien sanojen perusteluja, vaan mitä omantunnon sisäinen usko ja totuuden suurempi voima voivat vakuuttaa. Ja siksi tämän puhdistumisen tuntemisen ja opettamisen suhteen ei mitään voi tuoda esiin muuta kuin se, jolla on siitä kokemusta, eikä mitään voi sitoutua muuhun kuin siihen, joka on itse totuuden innokkain ja hyvin vilpitön rakastaja, joka ei toivo saavuttavansa sitä kysymällä kysymyksiä pelkillä turhilla sanoilla, vaan ponnistelemalla kaikin voimin ja päähänpinttymin, ei turhaa höpöttelyä toivoen, vaan halusta puhdistautua sisäisesti

XXII ABBA TEONASEN TOINEN KESKUSTELU

YÖLLISISTÄ HARHANÄYISTÄ

(Tämä keskustelu on jätetty pois.)

XXVIII ABBA TEONAKSEN KOLMAS KESKUSTELU

SYNNITTÖMYYDESTÄ

LUKU 1. Abba Teonaksen puhe apostolin sanoista: ”Sillä ei tee sitä hyvää, mitä minä tahtoisin”.

Valon palatessa, kun siis meidän voimakas kiireemme pakotti vanhan miehen tutkimaan apostolin aiheen syvyyttä, hän puhui seuraavasti: Mitä tulee niihin kohtiin, joilla yritätte todistaa, että apostoli Paavali ei puhunut omassa persoonassaan vaan syntisten persoonassa: ”Sillä en minä tee sitä hyvää, jota tahtoisin, vaan sitä pahaa, jota vihaan, sitä minä teen”, tai näin: ”Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahtoisi, niin en enää minä sitä tee, vaan synti, joka asuu minussa”; tai mitä seuraa: ‘Jos minä teen sitä, mitä en tahtoisi, niin en enää minä sitä tee, vaan synti, joka asuu minussa’: ”Sillä minä iloitsen Jumalan laista sisäisen ihmisen mukaan, mutta näen jäsenissäni toisen lain, joka vastustaa mieleni lakia ja vie minut synnin lain vankeuteen, joka on jäsenissäni.” Nämä kohdat osoittavat päinvastoin selvästi, etteivät ne voi mitenkään sopia syntisten persoonaan, vaan että sanottu voi koskea vain niitä, jotka ovat täydellisiä, ja että se sopii vain niiden siveellisyyteen, jotka seuraavat apostolien hyvää esimerkkiä. Miten muuten nämä sanat voisivat soveltua syntisten persoonaan: ”Sillä minä en tee sitä hyvää, jota tahtoisin, vaan sitä pahaa, jota vihaan, jota teen”, tai jopa näin: ”Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahtoisi, niin en enää minä sitä tee, vaan synti, joka asuu minussa”? Sillä kuka syntinen saastuttaa itsensä vastentahtoisesti aviorikoksilla ja haureudella? Kuka vastoin tahtoaan juonittelee lähimmäistään vastaan? Kuka väistämättömän pakon edessä ahdistaa toista väärällä todistuksella tai huijaa häntä varkaudella tai himoitsee toisen omaisuutta tai vuodattaa tämän verta? Ei pikemminkin, kuten Raamattu sanoo: ”Ihmiskunta on nuoresta pitäen ahkerasti taipuvainen pahuuteen.” Sillä siinä määrin ovat kaikki synnin rakkaudesta ja halusta toteuttaa sitä, mitä haluavat, tulehtuneet, että he suorastaan valvovalla huolella etsivät tilaisuutta pahuuden tekemiseen ja pelkäävät, että he ovat liian hitaita nauttimaan himoistaan, ja he kerskailevat häpeällään ja rikostensa massalla, kuten apostoli sanoo paheksuen, ja etsivät itselleen kunniaa omasta hämmennyksestään, joista myös profeetta Jeremia väittää, että he eivät tee räikeitä rikoksiaan ainoastaan ei vastentahtoisesti eikä sydämen ja ruumiin helppoudella, vaan niin suurella vaivalla, että he joutuvat ponnistelemaan toteuttaakseen ne, niin että jopa vaivalloisen vaikeuden aiheuttama este estää heitä tappavasta synnin etsinnästä; kuten hän sanoo: ”He ovat nähneet vaivaa tehdäkseen pahaa. ” Kuka myös sanoo, että tämä koskee syntisiä: ”Niinpä minä itse palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia”, koska on selvää, etteivät he palvele Jumalaa sen enempää mielellä kuin lihalla?”. Tai miten ne, jotka tekevät syntiä ruumiilla, voivat palvella Jumalaa mielellä, kun liha saa yllykkeen syntiin sydämestä, ja kummankin luonnon Luoja itse julistaa, että synnin lähde ja lähde virtaa jälkimmäisestä, sanoen: ”Sydämestä lähtevät pahat ajatukset, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset jne.”.” Sen vuoksi on selvästi osoitettu, että tätä ei voida mitenkään ottaa niiden syntisten persoonasta, jotka eivät ainoastaan vihaa, vaan itse asiassa rakastavat sitä, mikä on pahaa, ja jotka ovat niin kaukana siitä, että palvelisivat Jumalaa joko mielellä tai lihalla, että he tekevät syntiä mielellä ennen kuin tekevät sitä lihalla, ja ennen kuin he toteuttavat ruumiin nautintoja, synti on vallannut heidän mielensä ja ajatuksensa.

LUKU 2. Kuinka apostoli suoritti monia hyviä tekoja

Jää siis meidän tehtäviksemme mitata sen merkitys ja ajautuminen puhujan sisimmästä tunteesta käsin ja keskustella siitä, mitä autuas apostoli kutsui hyväksi ja mitä hän siihen verrattuna julisti pahaksi, ei sanojen pelkän merkityksen mukaan, vaan samalla oivalluksella, jota hän osoitti, ja tutkia hänen merkitystään ottaen huomioon puhujan arvon ja hyvyyden. Sillä silloin voimme ymmärtää sanat, jotka on lausuttu Jumalan innoittamina, hänen tarkoituksensa ja tahtonsa mukaisesti, kun punnitsemme niiden asemaa ja luonnetta, joiden toimesta ne on lausuttu, ja kun olemme itse puettu samoihin tunteisiin (ei sanoin vaan kokemuksen kautta), joiden luonteen mukaisesti varmimmin kaikki ajatukset syntyvät ja mielipiteet lausutaan. Sen vuoksi tarkastellaan huolellisesti, mikä oli pääasiassa se hyvä, jota apostoli ei voinut tehdä, kun hän halusi. Sillä me tiedämme, että on monia hyviä asioita, joita emme voi kieltää, etteikö autuaalla apostolilla ja kaikilla yhtä hyvillä ihmisillä kuin hänellä olisi joko luonnostaan tai että he saisivat ne armosta. Sillä siveys on hyvä, pidättyväisyys on kiitettävää, harkitsevaisuus on ihailtavaa, ystävällisyys on vapaamielistä, raittius on varovaista, maltillisuus on vaatimatonta, sääli on ystävällistä, oikeudenmukaisuus on pyhää: kaikkia näitä emme voi epäillä, etteikö niitä olisi ollut apostoli Paavalissa ja hänen seuralaisissaan täydellisesti ja täydellisessä muodossa, niin että he opettivat uskontoa pikemminkin hyveidensä kuin sanojensa opetuksen kautta. Entä jos heitä olisi aina kuluttanut kaikkien seurakuntien jatkuva hoitaminen ja valpas huoli? Kuinka suuri hyvä onkaan tämä sääli, kuinka täydellistä onkaan palaa niiden puolesta, joita on loukattu, olla heikko heikkojen kanssa! Jos siis apostoli oli yltäkylläinen sellaisissa hyvissä asioissa, emme voi tunnistaa, mikä oli se hyvä, jonka täydellisyydessä apostoli oli vailla, ellemme ole edenneet siihen mielentilaan, jossa hän puhui. Ja niinpä kaikki ne hyveet, joita sanomme, että hänellä oli, vaikka ne ovatkin kuin mitä loistavimmat ja kalleimmat jalokivet, mutta kun niitä verrataan siihen kaikkein kauneimpaan ja ainutlaatuisimpaan helmeen, jonka kauppias evankeliumissa etsi ja halusi hankkia myymällä kaiken, mitä hänellä oli, niin niiden arvo näyttää köyhältä ja vähäpätöiseltä, niin että jos niistä epäröimättä päästään eroon, niin yhden ainoan hyvän omaaminen rikastuttaa miestä, joka myy lukemattomia hyviä asioita.

LUKU 3. – Mikä on se todella hyvä, josta Apostoli todistaa, ettei hän voinut sitä suorittaa

MIKÄ on sitten se yksi asia, joka on niin verrattomasti noiden suurten ja lukemattomien hyvien asioiden yläpuolella, että kun niitä kaikkia halveksitaan ja hylätään, se yksin pitäisi hankkia? Epäilemättä se on se todella hyvä osa, jonka suurta ja pysyvää luonnetta Herra kuvailee näin, kun Maria hylkäsi vieraanvaraisuuden ja kohteliaisuuden velvollisuudet ja valitsi sen: ”Martta, Martta, sinä olet huolellinen ja murehtivainen monien asioiden suhteen, mutta tarvitaan vain vähän tai vain yksi asia. Maria on valinnut sen hyvän osan, jota häneltä ei oteta pois.” Kontemplaatio eli mietiskely Jumalasta on siis se yksi asia, jonka arvoa kaikki vanhurskaiden tekojemme ansiot, kaikki hyveellisyyteen tähtäävät tavoitteemme, jäävät vajaiksi. Ja kaikki ne asiat, joiden sanoimme olevan olemassa apostoli Paavalissa, eivät olleet ainoastaan hyviä ja hyödyllisiä, vaan jopa suuria ja loistavia. Mutta niin kuin esimerkiksi seosmetalli, jota pidetään jonkinlaisena käyttökelpoisena ja arvokkaana, muuttuu arvottomaksi, kun hopea otetaan huomioon, ja taas hopean arvo katoaa, kun sitä verrataan kultaan, ja itse kulta jää huomiotta, kun sitä verrataan jalokiviin, ja silti yksittäisen helmen kirkkaus päihittää joukon jalokiviä, vaikka ne olisivat kuinka loistavia tahansa, niin myös kaikki pyhyyden ansiot, vaikka ne eivät ole pelkästään hyviä ja hyödyllisiä tämänhetkisessä elämässä, vaan myös turvaavat ikuisuuden lahjan, mutta jos niitä verrataan jumalallisen mietiskelyn ansioihin, niitä pidetään vähäpätöisinä ja niin sanoakseni myyntiin kelpaavina. Ja tukeaksemme tätä kuvaa Raamatun auktoriteetilla, eikö Raamattu sano yleisesti kaikista Jumalan luomista asioista ja sano: ”Ja katso, kaikki, minkä Jumala oli luonut, oli erittäin hyvää”, ja taas: ‘Ja katso, kaikki, minkä Jumala oli luonut, oli erittäin hyvää’: ”Ja kaikki, mitä Jumala on luonut, on hyvää aikansa mukaan”?”. Nämä asiat siis, joita nykyaikana ei kutsuta yksinkertaisesti ja yksinomaan hyviksi, vaan painokkaasti ”erittäin hyviksi” (sillä ne ovat todella hyödyllisiä meille, kun elämme tässä maailmassa, joko elämän tarkoituksiin tai ruumiin parannuskeinoiksi tai jonkin tuntemattoman hyödyllisyyden vuoksi), tai sitten ne ovat todellakin ”erittäin hyviä”, koska ne antavat meille mahdollisuuden ”nähdä Jumalan näkymättömät asiat maailman luoduista, sillä ne ymmärretään luoduista asioista, hänen ikuisesta voimastaan ja jumaluudestaan”, tästä suuresta ja järjestetystä maailman rakenteen järjestelystä; ja tarkastella niitä 1065 kaiken siinä olevan olemassaolosta), mutta mikään näistä asioista ei kuitenkaan pidä hyvyyden nimeä, jos niitä tarkastellaan tuon tulevan maailman valossa, jossa ei tarvitse pelätä hyvien asioiden muuttumista eikä todellisen autuuden menettämistä. Tämän maailman autuutta kuvataan näin: ”Kuun valo on oleva kuin auringon valo, ja auringon valo on oleva seitsenkertainen kuin seitsemän päivän valo.” Nämä asiat siis, jotka ovat suuria ja ihmeellisiä katsella ja ihmeellisiä, näyttävät heti turhuudelta, jos niitä verrataan uskosta tuleviin lupauksiin; kuten Daavid sanoo: ”Ne kaikki vanhenevat kuin vaate, ja niin kuin vaatteet Sinä vaihdat ne, ja ne vaihtuvat. Mutta Sinä olet sama, eivätkä Sinun vuotesi katoa.” Koska siis ei ole mitään itsessään pysyvää, mitään muuttumatonta, mitään hyvää kuin ainoastaan Jumaluus, kun taas jokainen luotu, saadakseen iankaikkisuuden ja muuttumattomuuden siunauksen, ei pyri siihen oman luontonsa avulla vaan osallistumalla Luojansa ja Hänen armonsa osallisuuteen, ne eivät voi säilyttää hyvyyden luonnettaan, kun niitä verrataan Luojaansa.

LUKU 4. Kuinka ihmisen hyvyys ja vanhurskaus eivät ole hyviä, jos niitä verrataan Jumalan hyvyyteen ja vanhurskauteen

MUTTA, jos haluamme vielä selvemmillä todisteilla vahvistaa tämän mielipiteen voiman, niin eikö ole niin, että vaikka luemme monista asioista, joita evankeliumissa kutsutaan hyviksi, kuten hyvästä puusta ja hyvästä aarteesta ja hyvästä miehestä ja hyvästä palvelijasta, sillä Hän sanoo: ”Hyvä puu ei voi tuottaa pahaa hedelmää”, ja: ”Hyvä ihminen tuottaa hyvää sydämensä hyvästä aarteesta”, ja: ”Hyvin tehty, hyvä ja uskollinen palvelija”; eikä varmasti voi olla epäilystäkään siitä, etteikö mikään näistä olisi itsessään hyvä, mutta jos otamme huomioon Jumalan hyvyyden, niin mitään niistä ei voida kutsua hyväksi, sillä Herra sanoo: ‘Kukaan muu ei ole hyvä kuin Jumala yksin’?”. Kenen silmissä jopa itse apostolit, jotka kutsumuksensa erinomaisuudessa monin tavoin ylittivät ihmiskunnan hyvyyden, sanotaan pahoiksi, kun Herra puhuu heille näin: ”Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa hyviä lahjoja lapsillenne, kuinka paljon enemmän teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”.” Lopuksi, niin kuin meidän hyvyytemme muuttuu Korkeimman silmissä pahuudeksi, niin myös meidän vanhurskautemme, kun sitä verrataan Jumalalliseen vanhurskauteen, katsotaan kuukautisliinan kaltaiseksi, kuten profeetta Jesaja sanoo: ”Kaikki teidän vanhurskautenne on kuin kuukautisliina.” Ja vielä selkeämmin todetakseni, jopa itse lain elintärkeät määräykset, joiden sanotaan olleen ”enkelien antamia välittäjän käden kautta” ja joista sama apostoli sanoo: ”Niinpä laki on todellakin pyhä ja käsky pyhä ja vanhurskas ja hyvä”, kun niitä verrataan evankeliumin täydellisyyteen, jumalallinen oraakkeli julistaa ne kaikkea muuta kuin hyviksi, sillä hän sanoo: ”Ja minä annoin heille käskyt, jotka eivät olleet hyviä, ja säädökset, joiden mukaan heidän ei pitäisi elää.” Apostoli vakuuttaa myös, että lain kirkkaus on niin himmentynyt Uuden testamentin valossa, että hän julistaa, että sitä ei evankeliumin loistokkuuteen verrattuna voi pitää kirkkaana, sanoen: ”Sillä sekään, mikä oli kirkas, ei ollut kirkastunut sen kirkkauden vuoksi, joka on ylivertainen.” ”Sillä se, mikä oli kirkas, ei ollut kirkastunut sen kirkkauden vuoksi, joka on ylivertainen.” Ja Raamattu pitää tätä vertailua yllä myös toisella puolella, eli punnitessaan syntisten ansioita, niin että se vanhurskauttaa jumalattomiin verrattuna ne, jotka ovat tehneet vähemmän syntiä, sanoen: ”Sodoma on vanhurskaampi kuin sinä”, ja taas: ‘Sodoma on vanhurskaampi kuin sinä’: ”Sillä mitä sisaresi Sodoma on tehnyt syntiä?” ja: ”Kapinallinen Israel on vanhurskauttanut sielunsa verrattuna petolliseen Juudaan.” Niinpä siis kaikkien edellä luettelemieni hyveiden ansiot, vaikka ne sinänsä ovatkin hyviä ja arvokkaita, himmenevät kuitenkin mietiskelyn kirkkauteen verrattuna. Sillä ne estävät ja hidastavat suuresti niitä pyhiä, jotka ovat maanpäällisten päämäärien, jopa hyvien tekojen, vallassa, tuon ylevän hyvän katselemisesta.

LUKU 5. Kuinka kukaan ei voi jatkuvasti keskittyä tuohon korkeimpaan hyvään

ENNEN kuin se, joka ”pelastaessaan köyhiä niiden kädestä, jotka ovat liian väkevät hänelle, ja köyhiä ja köyhiä niiltä, jotka riistävät hänet”, joka ”murtaessaan jumalattomien leuat ja napatessaan heidän saaliinsa heidän hampaidensa välistä” voi rauhallisin mielin katsella jumalallisen Majesteetin kirkkautta varsinaisen väliintulon aikana? Kuka voi köyhille tukea antaessaan tai hänen luokseen tulevia väkijoukkoja hyväntahtoisesti vastaanottaessaan juuri sillä hetkellä, kun hän on levottomalla mielellä hämmentynyt veljiensä puutteesta, katsella korkeudessa olevan autuuden laajuutta ja tämän elämän murheiden ja huolten ravistellessa häntä katsoa tulevan maailman tilaa maan tahrojen yläpuolelle kohotetulla sydämellä? Mistä johtuu, että siunattu Daavid, kun hän toteaa, että vain tämä on ihmiselle hyväksi, kaipaa pysyvää kiinnittymistä Jumalaan ja sanoo: ”Minun on hyvä pitää kiinni Jumalasta ja panna toivoni Herraan”. Ja Saarnaaja julistaa myös, ettei kukaan pyhistä voi tehdä tätä virheettömästi, ja sanoo: ”Sillä ei ole maan päällä yhtään vanhurskasta ihmistä, joka tekisi hyvää eikä tekisi syntiä.” Sillä kuka, vaikka hän olisikin kaikkien vanhurskaiden ja pyhien ihmisten päällikkö, voimmeko koskaan ajatella, että hän voisi tämän elämän kahleisiin sidottuna hankkia tämän päähyvän niin, ettei hän koskaan lakkaisi jumalallisesta mietiskelystä tai että maalliset ajatukset voisivat edes lyhyeksi ajaksi vetää hänet pois Hänestä, joka yksin on hyvä?”. Se, joka ei koskaan huolehdi ruoasta, vaatteista tai muista lihallisista asioista, tai kun hän on ollut huolissaan veljien vastaanottamisesta, paikan vaihtamisesta tai keljansa rakentamisesta, hän ei ole koskaan toivonut ihmisen apua, tai kun häntä ahdistaa niukkuus ja puute, hän ei ole saanut Herralta tätä moitetta: ”Älkää huolehtiko elämästänne, mitä syötte, älkääkä ruumiistanne, mitä puette päällenne”? Edelleen väitämme luottavaisin mielin, että edes apostoli Paavali itse, joka ylitti kärsimystensä määrässä kaikkien pyhien vaivannäön, ei voinut mitenkään täyttää tätä, kuten hän itse todistaa opetuslapsilleen Apostolien teoissa: ”Te itse tiedätte, että nämä kädet ovat huolehtineet minun ja niiden tarpeista, jotka olivat minun kanssani”, tai kun hän kirjoittaessaan tessalonikalaisille todistaa, että hän ‘teki työtä vaivalla ja väsymyksellä yötä päivää’. Ja vaikka tästä oli valmisteltu suuria palkintoja hänen ansioistaan, hänen mielensä, olipa se kuinka pyhä ja ylevä tahansa, ei voinut olla kiinnittämättä huomiota maallisiin töihin, mutta se saattoi silti joskus vetäytyä pois tuosta taivaallisesta mietiskelystä. Edelleen, kun hän näki itsensä rikastuneen tällaisilla käytännön hedelmillä ja toisaalta mietti sydämessään mietiskelyn hyvää ja ikään kuin punnitsi yhdessä vaakakupissa kaikkien näiden töiden hyödyn ja toisessa jumalallisen mietiskelyn ilot, kun hän oli pitkään korjannut vaakaa rinnassaan, kun hänen työstään saadut valtavat palkinnot toisaalta ilahduttivat häntä ja toisaalta halu yhteyteen Kristuksen kanssa ja erottamattomaan seuraan taivutti häntä lähtemään tästä elämästä, hän viimein hämmennyksessään huutaa ja sanoo: ”En tiedä, minkä minä valitsen. Sillä minä olen ahdingossa kahden välillä, sillä minulla on halu lähteä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi paljon parempi; mutta lihassa pysyminen on teidän tähtenne tarpeellisempaa.”” Vaikka hän siis monin tavoin piti tätä erinomaista hyvää parempana kuin kaikkia saarnansa hedelmiä, hän kuitenkin alistuu rakkauden tähden, jota ilman kukaan ei voi voittaa Herraa; ja heidän tähtensä, joita hän tähän asti oli rauhoittanut maidolla, joka oli ravinnoksi evankeliumin rinnoista, hän ei kieltäydy eroamasta Kristuksesta, mikä on huono asia hänelle itselleen, vaikka se on hyödyllistä muille. Hänet nimittäin ajaa valitsemaan tämän pikemminkin se hänen liiallinen hyvyytensä, jolla hän on valmis veljiensä pelastuksen tähden, jos se olisi mahdollista, kärsimään jopa anatheman viimeisen pahan. ”Sillä minä voisin toivoa”, hän sanoo, ‘että minä itse olisin anathemassa Kristuksesta veljieni tähden, jotka ovat sukulaisiani lihan mukaan, jotka ovat israelilaisia’, ts. voisin toivoa, etten olisi vain ajallisen, vaan jopa ikuisen rangaistuksen alainen, jos vain kaikki ihmiset, jos se olisi mahdollista, saisivat nauttia Kristuksen yhteydestä; sillä olen varma, että kaikkien pelastuminen olisi Kristukselle ja minulle parempi kuin oma pelastukseni. Jotta apostoli siis voisi täydellisesti saavuttaa tämän päähyödyn, eli nauttia Jumalan näystä ja olla jatkuvasti yhteydessä Kristukseen, hän oli valmis eroamaan tästä ruumiista, joka heikkoutensa ja monien vaatimustensa haurauden vuoksi ei voi olla erossa Kristuksen yhteydestä; sillä mieli, jota niin usein vaivaa niin moninaiset huolet ja niin monenlaiset ja rasittavat murheet, ei voi aina nauttia jumalallisesta näystä. Sillä mikä pyhien päämäärä voi olla niin sitkeä, mikä päämäärä voi olla niin korkea, ettei se ovela juonenkääntäjä sitä joskus tuhoa? Kuka on vieraillut erämaan syvyyksissä ja vältellyt kanssakäymistä kaikkien ihmisten kanssa niin, ettei hän koskaan kompastu turhiin ajatuksiin eikä asioita katselemalla tai maallisilla teoilla puuhastelemalla putoa pois siitä Jumalan mietiskelystä, joka todella yksin on hyvä? Kuka on koskaan pystynyt säilyttämään niin kiihkeän hengen, etteikö hän joskus harhailevien ajatustensa vuoksi katoaisi huomiostaan rukoukseen ja putoaisi yhtäkkiä taivaallisesta maallisiin asioihin? Kuka meistä (ohittaakseni muut harhailemisen hetket) ei jopa juuri sillä hetkellä, kun hän nostaa sielunsa rukoukseen Jumalan puoleen korkeuksissa, vajoa jonkinlaiseen tainnoksiin ja jopa vastoin tahtoaan loukkaa juuri sitä, mistä hän toivoi syntiensä anteeksiantoa? Kuka, kysyn minä, on niin valpas ja tarkkaavainen, ettei hän koskaan, kun hän laulaa psalmia Jumalalle, anna ajatustensa harhailla pois Raamatun merkityksestä? Kuka on niin läheisessä ja läheisessä yhteydessä Jumalaan, että voi onnitella itseään siitä, että on yhden päivän ajan noudattanut apostolin sääntöä, jossa hän kehottaa meitä rukoilemaan lakkaamatta? Ja vaikka kaikki nämä asiat saattavat joidenkin, jotka ovat osallisina törkeämpiin synteihin, näyttää vähäpätöisiltä ja synnille täysin vieraalta, niin niille, jotka tuntevat täydellisyyden arvon, jopa hyvin pienten asioiden määrästä tulee kuitenkin hyvin vakava.

LUKU6.Kuinka ne, jotka luulevat olevansa synnittömiä, ovat kuin puolisokeat

Jos oletettaisiin, että kaksi miestä, joista toinen oli kirkkaasti näkevä ja täydellisen näköinen, ja toinen, jonka näköä hämärtää hämäränäkö, olisivat yhdessä astuneet johonkin suureen taloon, joka oli täynnä paljon nippuja, välineitä ja astioita, eikö hän, jonka näön himmeys esti häntä näkemästä kaikkea, väittäisi, että siellä ei ollut muuta kuin arkkuja, sänkyjä, penkkejä, pöytiä ja mitä tahansa, mikä osui paremmin sen sormiin, joka niitä tunnusteli, kuin sen silmiin, joka niitä näki, kun taas toisaalta se toinen, joka kirkkain ja kirkkain silmin etsi piilossa olevia tavaroita, eikö se toinen, joka kirkkain ja kirkkain silmin etsi niitä, väittäisi, että siellä oli paljon mitä pienimpiä esineitä, joita tuskin pystyi edes laskemaan; jotka, jos ne joskus koottaisiin yhteen kasaan, olisivat lukumäärältään yhtä suuret tai ehkä jopa suuremmat kuin ne muutamat esineet, jotka toinen oli tuntenut. Niinpä siis pyhimyksetkin ja, jos niin voidaan sanoa, näkijät, joiden päämääränä on äärimmäinen täydellisyys, havaitsevat itsessään taitavasti myös ne asiat, joita ikään kuin pimennettyinä oleva mielemme katse ei voi nähdä, ja tuomitsevat ne hyvin ankarasti, niin ankarasti, että ne, jotka eivät ole, kuten huolimattomuudestamme näyttää, himmentäneet ruumiinsa valkeutta, joka on ikään kuin lumen kaltainen, pienimmästäkin synnin pilkusta, näyttävät itsestään olevan monien tahrojen peitossa, jos, en sano, että pahat tai turhat ajatukset hiipivät heidän mielensä oville, mutta jopa psalmin muistaminen, joka on sanottava, vie polvistuvan huomion pois rukouksen hetkellä. Sillä jos, sanovat he, pyytäessämme jotakin suurta miestä, en sano elämäämme ja pelastustamme, vaan jotakin hyötyä ja hyötyä, kiinnitämme koko mielemme ja ruumiimme huomion häneen ja roikumme vapisevin odotuksin hänen nyökkäyksestään, pelkäämättä yhtään, ettei joku typerä tai sopimaton sana käännä kuulijamme sääliä pois, ja silloin myöskin, kun seisomme foorumilla tai maallisten tuomareiden tuomioistuimessa, kun vastapuolellamme on vastapuoli, ja jos kesken syytteen ja oikeudenkäynnin joku yskäisee tai sylkee, nauraa tai haukottelee, tai unta tulee, millä ilkeydellä alati valpas vastapuolellamme herättää tuomarin ankaruuden vahingoksemme: Kuinka paljon enemmän meidän pitäisi, kun rukoilemme Häntä, joka tuntee kaikki salaisuudet, meidän välittömän ikuisen kuolemanvaaramme vuoksi anoa vilpittömällä ja huolestuneella rukouksella tuomarin ystävällisyyttä, varsinkin kun vastapuolella seisoo se, joka on sekä ovela viettelijämme että syyttäjämme! Eikä syyttä sido häntä mikään kevyt synti, vaan pahan pahuuden raskas vika, joka, vuodattaessaan rukouksensa Jumalalle, poistuu heti hänen näkyvistään kuin sellaisen silmistä, joka ei näe eikä kuule, ja seuraa pahojen ajatusten turhuutta. Mutta ne, jotka peittävät sydämensä silmät syntiensä paksulla verholla ja jotka, kuten Vapahtaja sanoo, ”näkeminen ei näe eikä kuuleminen kuule eikä ymmärrä”, tuskin huomioivat rintansa sisimmässä syvyydessä edes niitä vikoja, jotka ovat suuria ja tappavia. eivätkä pysty kirkkain silmin katsomaan mitään petollisia ajatuksia, eivätkä edes niitä epämääräisiä ja salaisia haluja, jotka iskevät mieleen vähäisin ja hienovaraisin vihjauksin, eivätkä heidän sielunsa vankeuksia, vaan aina vaeltaen epäpuhtaiden ajatusten seassa he eivät osaa olla pahoillaan, kun heidät harhautetaan siitä mietiskelystä, joka on niin erityinen, eivätkä he voi surra, että he ovat menettäneet mitään, sillä kun he antavat mielensä avoimeksi minkä tahansa ajatuksen sisäänpääsylle mielensä mukaan, heillä ei ole mitään, mistä he voisivat pitää kiinni tärkeimpänä tai mitä he voisivat kaikin tavoin haluta.

LUKU 7. Miten niitä, jotka väittävät, että ihminen voi olla ilman syntiä, syytetään kaksinkertaisesta erehdyksestä

Syy, joka kuitenkin ajaa meidät tähän erehdykseen, on se, että koska olemme täysin tietämättömiä siitä hyveestä, että ihminen voi olla ilman syntiä, kuvittelemme, ettemme voi saada mitään syyllisyyttä noista tyhjänpäiväisistä ja sattumanvaraisista ajatustemme oikutteluista, vaan tylsyyden tyhmiksi tekeminä ja ikään kuin sokeuden lyöminä emme näe itsessämme mitään muuta kuin kuolemanrikkomuksia, ja luulemme, että meidän tarvitsee vain pysyä erossa niistä asioista, jotka myös maallisten lakien ankaruus tuomitsee, ja jos huomaamme, että edes lyhyen aikaa olemme niistä vapaita, kuvittelemme heti, että meissä ei ole lainkaan syntiä. Niinpä me erotumme niiden joukosta, jotka näkevät, koska emme näe niitä monia pieniä tahroja, jotka ovat meissä ahdettuina, emmekä tunne pelastavaa katumusta, jos kiusaantumisen tauti valtaa ajatuksemme, emmekä ole pahoillamme siitä, että kerskakulutuksen vihjaukset iskevät meihin, emmekä itke, kun rukouksemme esitetään niin hitaasti ja kylmästi, emmekä pidä sitä vikana, jos laulamisen tai rukoilemisen aikana jokin muu kuin varsinainen rukous tai psalmi täyttää ajatuksemme, emmekä kauhistu siitä, ettemme punastu ajatellessamme sydämessämme, joka, kuten tiedämme, on avoimena jumalalliselle katseelle, monia asioita, joita häpeämme puhua tai tehdä ihmisten edessä; emmekä puhdista likaisten unelmien saastetta runsailla kyyneleittemme pesuilla, emmekä sure sitä, että hurskaassa almujen antamisessa, kun autamme veljien tarpeita tai annamme tukea köyhille, iloisuutemme kirkkautta hämärtää niukka viivyttely, emmekä ajattele, että meihin kohdistuu mitään menetystä, kun unohdamme Jumalan ja ajattelemme ajallisia ja turmeltuneita asioita, niin että nämä Salomon sanat pätevät meihin oikein: ”He lyövät minua, mutta minä en ole murheissani, ja he ovat pilkanneet minua, mutta minä en tiennyt sitä.”

LUKU 8. Kuinka vain harvojen on annettu ymmärtää, mitä synti on

SEN sijaan ne, jotka tekevät kaiken ilonsa, ihastuksensa ja autuutensa muodostuvan yksinomaan jumalallisten ja hengellisten asioiden katselemisesta, jos heitä vastentahtoisesti edes lyhyeksi ajaksi vetäytyvät niistä ajatusten pakottamina, rankaisevat siitä ikään kuin se olisi jonkinlainen pyhäinhäväistys heissä ja kostavat sen välittömällä kurituksella, ja surussaan siitä, että he ovat asettaneet jonkin arvottoman luodun (johon heidän mielen katseensa oli kääntynyt) Luojansa edelle, he syyttävät itseään (olin melkein sanonut) jumalattomuuden syyllisyydestä, ja vaikka he kääntävät sydämensä silmät mitä pikimmin katsomaan jumalallisen kirkkauden kirkkautta, he eivät kuitenkaan voi sietää lihallisten ajatusten pimeyttä edes hyvin lyhyen aikaa, ja he inhoavat kaikkea sitä, mikä pitää heidän sielunsa katseen loitolla todellisesta valosta. Lopuksi, kun siunattu apostoli Johannes haluaisi juurruttaa tämän tunteen kaikkiin, hän sanoo: ”Lapsukaiset, älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mitä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, niin Jumalan rakkaus ei ole hänessä; sillä kaikki, mitä maailmassa on, on lihan himoa ja silmien himoa ja elämän ylpeyttä, joka ei ole Isästä, vaan maailmasta.” Jos joku rakastaa maailmaa, niin Jumalan rakkaus ei ole hänessä. Ja maailma katoaa ja sen himo; mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti.” Pyhät halveksivat siis kaikkia niitä asioita, joista maailma on olemassa, mutta on mahdotonta, etteivät he voisi koskaan joutua niiden luokse ajatusten lyhyen harhautumisen vuoksi, eikä kukaan ihminen, paitsi Herramme ja Vapahtajamme, voi nytkään pitää luonnostaan harhailevaa mieltään aina kiinnittyneenä Jumalan katsomiseen niin, ettei hän koskaan joutuisi siitä pois rakkauden vuoksi johonkin tämän maailman asiaan; niin kuin Raamattu sanoo: ”Eivät tähdetkään ole puhtaita hänen silmissään”, ja taasen: ”Jos hän ei luota pyhiinsä ja löytää vääryyttä enkeleissään”, tai kuten oikeammassa käännöksessä sanotaan: ”Katso, hänen pyhiensä joukossa ei ole ketään muuttumatonta, eivätkä taivaat ole puhtaita hänen silmissään.”

LUKU 9. Siitä huolellisuudesta, jolla munkin tulisi säilyttää Jumalan muistaminen

PITÄISI sitten sanoa, että pyhimyksiä, jotka pitävät tiukasti kiinni Jumalan muistamisesta ja joita ikään kuin kantavat askeleensa korkealle venytettyyn köyteen ripustettuina, voidaan oikeutetusti verrata köysitanssijoihin, joita kutsutaan tavanomaisesti funambuleiksi (nuorallatanssija) ja jotka vaarantavat koko turvallisuutensa ja henkensä tuon hyvin kapean köyden polulla, epäilemättä siitä, että heitä kohtaa välittömästi mitä hirvittävin kuolema, jos heidän jalkansa poikkeaa tai kompastuu vähäisimmässäkin määrin tai menee yli sen linjan, jossa yksin on turva. Ja vaikka he kulkevat ihmeellisellä taidolla ilmavin askelin avaruuden halki, jos he eivät pidä askeleitaan tuolla aivan liian kapealla polulla huolellisella ja huolestuneella säätelyllä, maa, joka on luonnollinen pohja ja kaikkien vankin ja turvallisin perusta, tulee heille välittömäksi ja selväksi vaaraksi, ei siksi, että sen luonne olisi muuttunut, vaan siksi, että he putoavat sen päälle pää edellä ruumiinsa painon vuoksi. Niinpä myös Jumalan väsymätön hyvyys ja hänen muuttumaton luontonsa ei tosiaankaan vahingoita ketään, mutta me itse olemme korkeudesta putoamalla ja syvyyksiin pyrkiessämme oman kuolemamme aiheuttajia, tai pikemminkin itse putoamisesta tulee kuolema täydellisemmin. Sillä siinä sanotaan: ”Voi heitä, sillä he ovat lähteneet pois minusta; he joutuvat hukkaan, sillä he ovat rikkoneet minua vastaan.” Ja taas: ”Voi heitä, kun minä lähden heistä.” Sillä ”sinun oma pahuutesi nuhtelee sinua, ja luopumisesi nuhtelee sinua”. Tiedä ja näe, että on paha ja katkera asia sinulle, että olet jättänyt Herran, Jumalasi”, sillä ‘jokainen ihminen on sidottu syntiensä köysillä’.” Kenelle tämä nuhtelu on osuvasti suunnattu Herran toimesta: ”Katso”, Hän sanoo, ‘kaikki te, jotka sytytätte tulta, liekkien ympäröimänä, vaeltakaa tulenne valossa ja liekeissä, jotka olette sytyttäneet’; ja jälleen: ”Joka vääryyttä sytyttää, se hukkuu siihen.” ”Joka vääryyttä sytyttää, se hukkuu siihen.”

LUKU 10.Kuinka ne, jotka ovat täydellisyyden tiellä, ovat todella nöyriä ja tuntevat aina olevansa Jumalan armon tarpeessa

KUN sitten pyhät ihmiset tuntevat, että maallisten ajatusten paino painaa heitä ja he putoavat pois mielen ylevyydestään, ja että heidät johdatetaan vastoin tahtoaan tai pikemminkin tietämättään synnin ja kuoleman lakiin, ja (ohittaakseni muut asiat) heitä pidättelevät Jumalan näkemisestä nuo edellä kuvaamani teot, jotka ovat hyviä ja oikeita, vaikkakin maallisia; heillä on jotain, mitä he voivat jatkuvasti huokaista Herralle; heillä on jotakin, minkä vuoksi he todellakin nöyrtyvät ja katumuksessaan tunnustavat itsensä, ei ainoastaan sanoissaan vaan sydämessään, syntisiksi; ja tämän vuoksi, samalla kun he jatkuvasti pyytävät Herran armosta anteeksi kaikkea sitä, mitä he päivä päivältä tekevät lihan heikkouden vallassa, heidän tulisi lakkaamatta vuodattaa todellisia katumuksen kyyneleitä; sillä he näkevät, että koska he ovat elämänsä loppuun asti sekaantuneet samoihin vaivoihin, joiden vuoksi heitä jatkuvasti koetellaan, he eivät voi edes rukouksiaan lausua ilman ahdistavia ajatuksia. Kun he siis kokemuksesta tietävät, etteivät he lihan taakan estämänä voi inhimillisin voimin saavuttaa toivottua päämäärää eivätkä sydämensä toiveen mukaisesti yhdistyä tuohon tärkeimpään ja korkeimpaan hyvään, vaan heidät johdatetaan pois sen näkemisestä maallisten asioiden vangeiksi, he turvautuvat Jumalan armoon, ”joka vanhurskauttaa jumalattomat”, ja huutavat apostolin kanssa: Oi kurja ihminen, joka minä olen! Kuka vapahtaa minut tämän kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.” Sillä he tuntevat, etteivät he voi tehdä sitä hyvää, mitä he haluaisivat, vaan he lankeavat jatkuvasti siihen pahaan, mitä he eivät haluaisi ja mitä he vihaavat, eli harhaileviin ajatuksiin ja lihallisista asioista huolehtimiseen.

LUKU 11. Lauseen ”Sillä minä iloitsen Jumalan laista sisäisen ihmisen mukaan” jne., selitys

JA he ”iloitsevat” todellakin ”Jumalan laista sisäisen ihmisen mukaan”, joka kohoaa kaikkien näkyvien asioiden yläpuolelle ja pyrkii aina yhdistymään yksin Jumalaan, mutta he ”näkevät toisen lain jäsenissään”, ts. joka on istutettu heidän luonnolliseen inhimilliseen tilaansa ja joka ”vastustaa heidän mielensä lakia” ja saattaa heidän ajatuksensa synnin väkisin tuomitun lain vankeuteen, pakottaen heidät hylkäämään tuon päähyvän ja alistumaan maallisille käsityksille, jotka saattavat tosin vaikuttaa tarpeellisilta ja hyödyllisiltä, kun ne otetaan käyttöön jonkin uskonnollisen puutteen hyväksi, mutta kun ne asetetaan vastakkain sen hyvän kanssa, joka kiehtoo kaikkien pyhien katseet, he näkevät ne huonoina ja sellaisina, joita tulisi välttää, koska ne tavalla tai toisella ja lyhyeksi aikaa vetävät heidät pois tuon täydellisen autuuden ilosta. Sillä synnin laki on todellakin se, mitä sen ensimmäisen isän syntiinlankeemus aiheutti ihmiskunnalle sen virheen kautta, jota vastaan oikeudenmukaisin Tuomari lausui tämän tuomion: ”Kirottu on maa sinun töissäsi; orjantappuroita ja ohdakkeita se sinulle tuottaa, ja otsasi hiessä sinun on syötävä leipää.” Sanon, että tämä on se kaikkien kuolevaisten jäseniin istutettu laki, joka vastustaa mielemme lakia ja pitää sen loitolla Jumalan näystä, ja joka, kun maa on kirottu teoissamme hyvän ja pahan tuntemisen jälkeen, alkaa tuottaa ajatusten orjantappuroita ja ohdakkeita, joiden terävät piikit tukahduttavat hyveiden luonnolliset siemenet, niin että ilman otsamme hikeä emme voi syödä leipäämme, joka ”tulee taivaasta alas” ja joka ”vahvistaa ihmisen sydäntä”. Koko ihmissuku yleensä on siis poikkeuksetta tämän lain alainen. Sillä ei ole ketään, olkoon hän kuinka pyhä tahansa, joka ei ota edellä mainittua leipää otsansa hiessä ja sydämensä ahdistuneella ponnistuksella. Mutta monet rikkaat miehet, kuten näemme, saavat ravintonsa tuosta tavallisesta leivästä ilman otsansa hikeä.

LUKU 12. Tästäkin:” että laki on hengellinen”

Ja tätä lakia apostoli kutsuu myös hengelliseksi sanoen: ”Mutta me tiedämme, että laki on hengellinen” jne.: Mutta me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, synnin alle myyty.” ”Mutta me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, synnin alle myyty.” Sillä tämä laki on hengellinen, joka käskee meitä syömään otsamme hiessä tuota ”todellista leipää, joka tulee alas taivaasta”, mutta tuo synnin alainen myynti tekee meistä lihallisia. Mikä, kysyn minä, tai kenen on tuo synti? Epäilemättä Aatamin, jonka lankeemuksen ja, jos saan sanoa, turmiollisen kaupan ja petollisen kaupanteon kautta meidät myytiin. Sillä kun käärmeen suostuttelu johti hänet harhaan, hän toi kaikki jälkeläisensä ikuisen orjuuden ikeen alle, koska he olivat vieraantuneet ottamalla kiellettyä ruokaa. Sillä ostajan ja myyjän välillä noudatetaan yleensä sitä tapaa, että se, joka haluaa antautua toisen valtaan, saa ostajalta hinnan vapautensa menettämisestä ja ikuiseen orjuuteen joutumisesta. Ja voimme hyvin selvästi nähdä, että näin tapahtui Aatamin ja käärmeen välillä. Sillä syömällä kielletystä puusta hän sai käärmeeltä hinnan vapaudestaan ja luopui luonnollisesta vapaudestaan ja päätti luovuttaa itsensä ikuiseen orjuuteen sille, jolta hän oli saanut kielletyn hedelmän tappavan hinnan; ja siitä lähtien hän oli sidottu tähän ehtoon ja ei syyttä alistanut kaikki jälkeläisensä ikuiseen palvelukseen sille, jonka orjaksi hänestä oli tullut. Sillä mitä muuta kuin orjia voi syntyä orjuuteen perustuvasta avioliitosta? Mitä sitten? Ottiko tuo ovela ja viekas ostaja omistusoikeuden pois oikealta ja lailliselta Herralta? Ei niin. Sillä hän ei myöskään voittanut kaikkea Jumalan omaisuutta yhden ainoan petoksen oveluudella niin, että oikea Herra olisi menettänyt omistusoikeutensa, joka, vaikka ostaja itse oli kapinallinen ja luopio, kuitenkin ahdisti häntä orjuuden ikeellä; mutta koska Luoja oli varustanut kaikki järkevät luodut vapaalla tahdolla, hän ei vastoin tahtoaan palauttanut heidän luonnollista vapauttaan niille, jotka vastoin oikeutta olivat myyneet itsensä ahneen himon synnillä. Koska kaikki, mikä on vastoin hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta, on vastenmielistä Hänelle, joka on oikeudenmukaisuuden ja hurskauden Luoja. Sillä olisi ollut väärin, jos Hän olisi peruuttanut myönnetyn vapauden siunauksen, epäoikeudenmukaista, jos Hän olisi voimallaan sortanut ihmistä, joka oli vapaa, ja ottamalla hänet vankeuteen jättänyt antamatta hänen käyttää saamansa vapauden etuoikeutta, koska Hän varasi hänen pelastuksensa tuleville aikakausille, jotta määrätyn ajan täyteys aikanaan täyttyisi. Oli nimittäin oikein, että hänen jälkeläisensä jäivät muinaisiin olosuhteisiin niin pitkäksi aikaa, kunnes Herran armo lunasti heidät oman verensä hinnalla heidän alkuperäisistä kahleistaan ja vapautti heidät vapauden alkutilaan, vaikka Hän kykeni jo silloin pelastamaan heidät, mutta ei halunnut sitä tehdä, koska oikeudenmukaisuus kielsi Häntä rikkomasta oman määräyksensä ehtoja. Haluaisitko tietää syyn siihen, miksi sinut on myyty? Kuule, kun Vapahtajasi itse julistaa sen avoimesti profeetta Jesajan kautta: ”Mikä on tämä äitisi avioerokirja, jolla minä olen hänet hylännyt? Vai kuka on velkojani, jolle myin sinut? Katso, sinut on myyty sinun rikkomustesi tähden, ja sinun pahojen tekojesi tähden minä olen hylännyt äitisi.” Voisitko myös selvästi nähdä, miksi Hän ei lunastanut sinua oman voimansa voimalla, kun sinut luovutettiin orjuuden ikeeseen? Kuunnelkaa, mitä Hän lisäsi edelliseen kohtaan ja kuinka Hän syyttää samoja synnin palvelijoita siitä, miksi he myivät itsensä vapaaehtoisesti. ”Onko minun käteni lyhentynyt ja tullut vähäiseksi, etten voi lunastaa, vai eikö minussa ole voimaa vapauttaa?” Mutta mitä se on, mikä aina seisoo Hänen voimakkaimman säälinsä tiellä, sen sama profeetta osoittaa sanoessaan: ”Katso, Herran käsi ei ole lyhentynyt, ettei se voisi pelastaa, eikä Hänen korvansa ole raskas, ettei se voisi kuulla: Mutta teidän pahat tekonne ovat erottaneet teidät ja teidän Jumalanne toisistaan, ja teidän syntinne ovat kätkeneet teiltä Hänen kasvonsa, ettei Hän kuulisi.”

LUKU 13. Tästäkin: ”Mutta minä tiedän, että minussa, eli minun lihassani, ei asu mitään hyvää.”

SYYLLÄ siis Jumalan alkuperäinen kirous on tehnyt meistä lihallisia ja tuominnut meidät orjantappuroihin ja ohdakkeisiin, ja isämme on myynyt meidät tuolla onnettomalla kaupalla niin, ettemme voi tehdä sitä hyvää, mitä haluaisimme, samalla kun meidät on revitty pois Korkeimman Jumalan muistamisesta ja pakotettu ajattelemaan sitä, mikä kuuluu inhimilliseen heikkouteen, samalla kun palamme puhtauden rakkaudesta, meitä usein jopa vastoin tahtoamme ahdistavat luonnolliset halut, joista emme mieluummin tietäisi mitään; me tiedämme, että lihassamme ei asu mitään hyvää, eli , tämän mietiskelyn ikuinen ja kestävä rauha, josta olemme puhuneet; mutta meidän tapauksessamme tapahtuu se kurja ja kurja ero, että kun me mielellämme tahdomme palvella Jumalan lakia, koska emme koskaan tahdo irrottaa katsettamme jumalallisesta kirkkaudesta, niin kuitenkin lihallisen pimeyden ympäröimänä olemme eräänlaisen synnin lain pakottamina joutuneet repimään itsemme irti siitä hyvästä, jonka tunnemme, kun putoamme tuolta mielen ylevältä korkeudelta maallisiin huoliin ja ajatuksiin, joihin synnin laki, ts, Jumalan tuomio, jonka ensimmäinen rikollinen sai, ei ole syyttä tuominnut meitä. Ja siksi on niin, että vaikka autuas apostoli avoimesti myöntää, että häntä ja kaikkia pyhiä sitoo tämän synnin pakko, hän kuitenkin rohkeasti vakuuttaa, ettei ketään heistä tuomita tästä syystä, sanoen: ”Ei siis nyt ole mitään tuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut minut synnin ja kuoleman laista.” Toisin sanoen Kristuksen armo vapauttaa kaikki hänen pyhänsä päivä päivältä tästä synnin ja kuoleman laista, jonka alle he joutuvat jatkuvasti vastentahtoisesti joutumaan aina, kun he rukoilevat Herraa syntiensä anteeksiantoa. Näette siis, että siunattu apostoli ei lausunut tämän sanan syntisten, vaan todella pyhien ja täydellisten henkilöiden kohdalla: ”Sillä minä en tee sitä hyvää, jota tahtoisin, vaan sitä pahaa, jota vihaan, sitä minä teen” ja: ”Minä näen jäsenissäni toisen lain vastustavan mieleni lakia ja vievän minut synnin lain vangiksi, joka on minun jäsenissäni.””

LUKU 14. ”Vastaväite sille, että sanonta: ’Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee,’ jne., ei koske epäuskoisia eikä pyhiä henkilöitä”

GERMANUS: Me sanomme, että tämä ei koske niiden henkilöitä, jotka ovat sekaantuneet kuolemanrikkomuksiin, eikä apostolin eikä niiden, jotka ovat edenneet hänen mittaansa, vaan mielestämme se pitäisi oikein ottaa huomioon niiden, jotka saatuaan Jumalan armon ja totuuden tuntemisen pyrkivät innokkaasti pitämään itsensä erossa lihallisista synneistä, mutta koska muinainen tapa luonnonlain tavoin hallitsee heidän jäseniään kaikkein voimakkaimmin, he joutuvat intohimojensa juurtuneiden himojen vietäviksi. Sillä synnin tavasta ja toistuvuudesta tulee kuin luonnonlaki, joka ihmisen heikkoihin jäseniin istutettuna johtaa sielun tunteet, jotka eivät ole vielä opastetut kaikkiin hyveen pyrkimyksiin, vaan ovat vielä, jos saan sanoa, opettamattoman ja hellän siveyden vallassa, synnin vangiksi ja alistaa heidät muinaisen lain kautta kuolemaan, vie heidät synnin ikeen alle, joka hallitsee heitä, eikä salli heidän saavuttavan sitä puhtauden hyvää, jota he rakastavat, vaan pikemminkin pakottaa heidät tekemään sitä pahaa, jota he vihaavat.

LUKU 15. Vastaus esitettyyn vastaväitteeseen

THEONAS: Käsityksesi ei ole kovinkaan pitkälle menevä, sillä itse olet nyt itse asiassa alkanut väittää, ettei tämä voi mitenkään päteä niiden kohdalla, jotka ovat suoranaisia syntisiä, vaan että se koskee oikein niitä, jotka yrittävät pitää itsensä puhtaana lihallisista synneistä. Ja koska olette jo erottaneet heidät syntisten joukosta, siitä seuraa, että teidän on pian hyväksyttävä heidät uskovien ja pyhien joukkoon. Sillä minkälaisia syntejä te sanotte, että sellaiset voivat tehdä, joista he, jos he ovat niihin kasteen armon jälkeen sekaantuneet, voivat vapautua Kristuksen jokapäiväisen armon avulla, tai mistä kuoleman ruumiista meidän on ajateltava, että apostoli sanoi: ”Kuka voi vapauttaa minut tämän kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta”? Eikö ole selvää, kuten totuus pakottaa teidät itsekin myöntämään, että siinä ei puhuta niistä kuolemanrangaistusten jäsenistä, joilla iankaikkisen kuoleman palkka saavutetaan, nimittäin murhasta, haureudesta, aviorikoksesta, juopumuksesta, varkauksista ja ryöstöistä, vaan siitä edellä mainitusta ruumiista, jota Kristuksen päivittäinen armo auttaa? Sillä jokaisen, joka kasteen ja Jumalan tuntemisen jälkeen lankeaa tuohon kuolemaan, on tiedettävä, että hänen on joko puhdistuttava, ei Kristuksen jokapäiväisellä armolla, ts. helpolla anteeksiantamisella, jonka Herramme, kun Häntä milloin tahansa rukoillaan, on tapana antaa virheidemme tähden, vaan elinikäisellä katumuksen ja rangaistavan murheen kärsimyksellä, tai muuten hän joutuu vastedes niiden tähden iankaikkisen tulen rangaistukseen, kuten sama apostoli näin julistaa: ”Älkää eksykö: ei huorintekijät, epäjumalanpalvelijat, avionrikkojat, neitsyet, itsensä ihmisten kanssa häpäisevät, varkaat, ahneet, juopot, raiskaajat eikä kiskurit eikä kiristäjät saa Jumalan valtakuntaa.”” Vai mikä on se jäsenissämme sotiva laki, joka vastustaa mielemme lakia, ja kun se on johtanut meidät vastarintaan, mutta synnin ja kuoleman lain vangeiksi, ja saanut meidät palvelemaan sitä lihalla, sallii se kuitenkin meidän palvella Jumalan lakia mielellä? Sillä en usko, että tämä synnin laki tarkoittaa rikoksia tai että se voidaan ottaa edellä mainituista rikkomuksista, joihin jos ihminen on syyllinen, hän ei palvele Jumalan lakia mielellä, josta laista hänen on ensin poikettava sydämessään, ennen kuin hän on syyllistynyt mihinkään niistä lihalla. Sillä mitä on palvella synnin lakia, jos ei tee sitä, mitä synti käskee? Minkälainen synti se sitten on, jonka vankeudeksi niin suuri pyhyys ja täydellisyys tuntee itsensä, mutta ei kuitenkaan epäile, että se vapautuu siitä Kristuksen armon kautta, sanoen: ”Oi kurja ihminen, joka minä olen! Kuka minut vapauttaa tämän kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta”? Minkä lain, kysyn, väitätte olevan istutettu jäseniimme, joka vetäessään meidät pois Jumalan laista ja saattaessaan meidät synnin lain vangiksi voisi tehdä meistä pikemminkin kurjia kuin syyllisiä, niin ettemme joutuisi iankaikkiseen rangaistukseen, vaan voisimme ikään kuin huokaista autuuden katkeamattomia iloja ja, etsien auttajaa, joka palauttaisi meidät sinne, huudahtaa apostolin tavoin: ”Oi kurja ihminen, joka minä olen!”. Kuka akseli vapauttaa minut tämän kuoleman ruumiista?”.” Sillä mitä muuta on olla synnin lain vankeudessa kuin jatkaa synnin tekemistä ja syyllistymistä? Vai mitä muuta päähyvää voidaan antaa, jota pyhät eivät voi täyttää, paitsi sitä, johon verrattuna, kuten edellä sanoimme, kaikki muu ei ole hyvää?” Vai mitä muuta päähyvää voidaan antaa, jota pyhät eivät voi täyttää? Tiedämme tosiaankin, että monet asiat tässä maailmassa ovat hyviä, ja ennen kaikkea vaatimattomuus, raittius, raittius, raittius, nöyryys, oikeudenmukaisuus, laupeus, maltillisuus, hurskaus; mutta kaikki nämä asiat eivät yllä tuohon päähyvään, ja niitä eivät, sanon minä, voi tehdä apostolit, vaan jopa tavallinen kansa; ja niitä, jotka eivät niitä tee, joko kuritetaan iankaikkisella rangaistuksella tai vapautetaan suurilla ponnistuksilla, kuten edellä sanottiin, katumuksella eikä Kristuksen jokapäiväisen armon avulla. Meidän on siis myönnettävä, että tätä apostolin sanontaa on oikein sovellettu vain pyhien henkilöihin, jotka päivästä toiseen joutuvat tämän kuvaamamme synnin, ei rikosten, lain alaisuuteen, ovat turvassa pelastuksestaan eivätkä syöksy pahoihin tekoihin, vaan, kuten usein on sanottu, vetäytyvät Jumalan katselusta ruumiillisten ajatusten kurjuuteen ja jäävät usein vaille tuon todellisen autuuden siunausta. Sillä jos he tuntisivat, että tämä heidän jäsentensä laki sitoo heidät päivittäin rikoksiin, he valittaisivat, etteivät he menetä onnea vaan viattomuutta, eikä apostoli Paavali sanoisi: ”Oi kurja ihminen, joka minä olen”, vaan ‘Epäpuhdas’ tai ‘Paha ihminen, joka minä olen’, ja hän toivoisi, ettei hän pääsisi eroon tämän kuoleman ruumiista, ts. tästä kuolevaisesta tilasta, vaan tämän lihan rikoksista ja vääryyksistä. Mutta koska hän inhimillisen heikkouden tilansa vuoksi tunsi olevansa vangittuna, ts. johdettuna lihallisiin huoliin ja ahdistuksiin, joita synnin ja kuoleman laki aiheuttaa, hän huokaisee tätä synnin lakia, jonka alle hän vastoin tahtoaan oli joutunut, ja turvautuu heti Kristukseen ja pelastuu hänen armonsa nykyisen lunastuksen kautta. Mitä tahansa ahdistusta siis tuo synnin laki, joka luonnostaan tuottaa kuolevaisten ajatusten ja huolten piikkejä ja ohdakkeita, on aiheuttanut apostolin rinnan maaperässä, sen armon laki heti kitkee pois. ”Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa”, sanoo hän, ”on vapauttanut minut synnin ja kuoleman laista.”

LUKU 16. Mikä on synnin ruumis

TÄMÄ on siis se kuoleman ruumis, josta emme voi paeta, johon ne, jotka ovat täydellisiä, jotka ovat maistaneet ”kuinka armollinen Herra on”, tuntevat päivittäin profeetan kanssa ”kuinka paha itselleen ja katkera on ihmiselle lähteä pois Herrasta, Jumalastaan”. Tämä on se kuoleman ruumis, joka pidättää meidät taivaallisesta näystä ja vetää meidät takaisin maallisiin asioihin, joka saa ihmiset psalmeja laulaessaan ja rukouksessa polvistuessaan saamaan ajatuksensa täyteen inhimillisiä hahmoja, keskusteluja, liiketoimia tai tarpeettomia tekoja. Tämä on kuoleman ruumis, jonka vuoksi ne, jotka haluaisivat jäljitellä enkelten pyhyyttä ja jotka kaipaavat jatkuvasti kiinni Jumalaan, eivät kuitenkaan kykene pääsemään tämän hyvän täydellisyyteen, koska kuoleman ruumis on heidän tiellään, vaan he tekevät sitä pahaa, mitä he eivät haluaisi, ts. heidät vedetään mielessään alaspäin jopa sellaisiin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä heidän etenemisensä ja täydellisyytensä kanssa hyveessä. Lopuksi, jotta siunattu apostoli voisi selvästi ilmaista, että hän sanoi tämän pyhistä ja täydellisistä ihmisistä ja hänen kaltaisistaan, hän tavallaan osoittaa sormellaan itseensä ja jatkaa heti: ”Ja niin minä itse”, toisin sanoen minä, joka sanon tämän, paljastan oman enkä toisen omantunnon salaisuudet. Tätä puhetapaa apostoli on joka tapauksessa tottunut käyttämään tuttavallisesti aina, kun hän haluaa osoittaa erityisesti itseensä, kuten tässä: ”Minä, Paavali, itse pyydän teitä Kristuksen lempeydellä ja vaatimattomuudella”, ja taas: ‘Minä, Paavali, pyydän teitä Kristuksen lempeydellä ja vaatimattomuudella’: Paitsi, että minä itse en ollut 1081 teille taakka”; ja vielä kerran: ‘Paitsi, että minä itse en ollut teille taakka’: ”Mutta olkoon niin: Ja toisaalla: ”Minä itse en ole teitä rasittanut”: ”Minä, Paavali, itse sanon teille: jos te olette ympärileikattuja, ei Kristus hyödytä teitä yhtään”; ja roomalaisille: ‘Jos te olette ympärileikattuja, ei Kristus hyödytä teitä yhtään’: ”Sillä minä voisin toivoa, että itse olisin Kristuksesta anathemaksi veljieni tähden.” Mutta sitä ei voi kohtuuttomasti ymmärtää niin, että ”Ja niin minä itse” sanotaan nimenomaisesti painokkaasti, ts. minä, jonka tiedätte olevan Kristuksen apostoli, jota kunnioitatte mitä suurimmalla kunnioituksella, jonka uskotte olevan luonteeltaan korkein ja täydellisin ja jonka kohdalla Kristus puhuu, vaikka mielellä palvelen Jumalan lakia, niin lihalla tunnustan kuitenkin palvelevani synnin lakia, ts. inhimillisen tilani tekemiset vetävät minut toisinaan taivaallisista asioista maanpäällisiin ja mieleni korkeus laskeutuu nöyrien asioiden hoitamisen tasolle. Ja tämän synnin lain kautta huomaan joka hetki olevani niin vangittuna, että vaikka pysynkin järkähtämättömässä kaipuussani Jumalan lain ympärillä, en kuitenkaan millään tavoin pääse pakoon tämän vankeuden valtaa, ellen aina lennä Vapahtajan armon puoleen.

LUKU 17. Kuinka kaikki pyhät ovat totuudenmukaisesti tunnustaneet olevansa saastaisia ja syntisiä

JA sen tähden kaikki pyhät päivittäin huokaillen murehtivat tätä luontonsa heikkoutta ja samalla kun he tutkivat muuttuvia ajatuksiaan ja omantuntonsa salaisuuksia ja syvimpiä syvyyksiä, huutavat anoen: ”Älä mene tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä sinun edessäsi ei kukaan elävä ihminen ole vanhurskautettu”, ja tämä: ”Kuka kerskailee, että hänellä on siveä sydän, tai kuka luottaa siihen, että hän on puhdas synnistä?” ja taas ”Ei ole maan päällä yhtään vanhurskasta, joka tekee hyvää eikä tee syntiä”; ja myös tämä: ‘Ei ole yhtään vanhurskasta maan päällä, joka tekee hyvää eikä tee syntiä’: ”Kuka tuntee hänen vikansa?” Ja niin he ovat tunnustaneet, että ihmisen vanhurskaus on heikko ja epätäydellinen ja tarvitsee aina Jumalan armoa, niin että eräs niistä, joiden pahat teot ja synnit Jumala puhdisti alttarilta lähetetyllä sanansa elävällä hiilellä, sanoi tuon ihmeellisen Jumalan näyn jälkeen, sen jälkeen, kun hän oli nähnyt korkealla olevat serafit ja taivaallisten salaisuuksien paljastuksen: ”Voi minua, sillä minä olen saastaisten huulten mies, ja minä asun saastaisten huulten kansan keskellä.” ”Voi minua, sillä minä olen saastaisten huulten mies, ja minä asun saastaisten huulten kansan keskellä.” Ja kuvittelen, että ehkä hän ei olisi vielä silloinkaan tuntenut huultensa saastaisuutta, ellei hänelle olisi annettu Jumalan näyn kautta tunnistaa täydellisyyden todellista ja täydellistä puhtautta, jonka nähdessään hän yhtäkkiä tuli tietoiseksi omasta saastaisuudestaan, josta hän oli aiemmin ollut tietämätön. Sillä kun hän sanoo: ”Voi minua, sillä minä olen saastaisten huulten mies”, hän osoittaa, että hänen seuraavassa tunnustuksessaan hän viittaa omiin huuliinsa eikä kansan saastaisuuteen: ”ja minä asun keskellä kansaa, jolla on saastaiset huulet.” Mutta silloinkin, kun hän rukouksessaan tunnustaa kaikkien syntisten saastaisuuden, hän sisällyttää yleiseen anomukseensa paitsi jumalattomien myös hyvien joukon sanoen: ”Katso, Sinä olet vihainen, ja me olemme tehneet syntiä; heissä me olemme aina olleet, ja me tulemme pelastetuksi. Meistä kaikista on tullut niin kuin yhdestä saastaisesta, ja kaikki meidän vanhurskautemme ovat kuin saastaisia rättejä.” Mikä, kysyn, voisi olla selkeämpi kuin tämä sanonta, johon profeetta ei sisällytä vain yhtä, vaan kaikkia meidän vanhurskauksiamme, ja kun hän katsoi ympärilleen kaikkia asioita, joita pidetään saastaisina ja vastenmielisinä, koska hän ei löytänyt ihmisten elämässä mitään saastaisempaa tai epäpuhtaampaa, hän päätti verrata niitä likaisiin rätteihin. Turhaan siis esitetään jyrkkää nalkuttavaa vastalausetta tätä täysin selvää totuutta vastaan, kuten vähän aikaa sitten sanoit: ”Jos kukaan ei ole synnitön, niin kukaan ei ole pyhä; ja jos kukaan ei ole pyhä, niin kukaan ei pelastu.” Sillä tämän kysymyksen arvoitus voidaan ratkaista profeetan todistuksen avulla. ”Katso”, hän sanoo, ‘Sinä olet vihainen, ja me olemme tehneet syntiä’, ts. kun Sinä torjuit sydämemme ylpeyden tai huolimattomuutemme ja riistit meiltä apusi, nielaisi meidät heti syntiemme kuilu, ikään kuin sanottaisiin auringon kirkkaalle aineelle: Katso, sinä olet laskenut, ja heti hämärä pimeys peitti meidät. Ja vaikka hän tässä sanoo, että pyhät ovat tehneet syntiä, eivätkä ainoastaan tehneet syntiä, vaan myös aina pysyneet synneissään, hän ei kuitenkaan kokonaan luovu pelastuksesta, vaan lisää: ”Heissä me olemme aina olleet, ja me tulemme pelastumaan.” Tämä sanonta: ”Katso, Sinä olet vihainen, ja me olemme tehneet syntiä”, vertaan siihen apostolin sanaan: ”Oi kurja ihminen, joka minä olen! Kuka pelastaa minut tämän kuoleman ruumiista?” Jälleen tämä, jonka profeetta lisää: ”Heissä me olemme aina olleet, ja me tulemme pelastumaan”, vastaa seuraavia apostolin sanoja: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta.” Samoin myös tämä saman profeetan kohta: ”Voi minua, sillä minä olen saastaisten huulten mies ja asun saastaisten huulten kansan keskellä”, näyttää sopivan yhteen edellä lainattujen sanojen kanssa: ”Oi kurja ihminen, joka minä olen! Kuka pelastaa minut tämän kuoleman ruumiista?” Ja mitä seuraa profeetta. ”Ja katso, luokseni lensi yksi serafeista, jolla oli kädessään hiili (tai kivi), jonka hän oli ottanut pihdeillä alttarilta. Ja hän kosketti suutani ja sanoi: Katso, tällä minä olen koskettanut sinun huuliasi, ja sinun pahuutesi on otettu pois ja sinun syntisi on puhdistettu.” Juuri tämä näyttää pudonneen Paavalin suusta, joka sanoo: ‘Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta.’ Tämä on juuri sitä, mitä Paavali näyttää pudonneen Paavalin suusta, joka sanoo: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta.” Näette siis, kuinka kaikki pyhät totuudenmukaisesti tunnustavat, ei niinkään ihmisten kuin omiensa persoonassa, että he ovat syntisiä, eivätkä kuitenkaan missään nimessä epätoivoisesti usko heidän pelastukseensa, vaan odottavat täyttä vanhurskauttamista (jota he eivät toivo, etteivät he voisi saada inhimillisen heikkouden tilan vuoksi) Herran armosta ja laupeudesta.

LUKU 18. Että edes hyvät ja pyhät ihmiset eivät ole synnittömiä

MUTTA että kukaan, vaikka olisi kuinka pyhä, ei ole tässä elämässä vapaa rikkomuksista ja synnistä, meille kertoo myös Vapahtajan opetus, joka antoi opetuslapsilleen täydellisen rukouksen muodon ja niiden muiden ylevien ja pyhien käskyjen joukkoon, joita, koska ne on annettu vain pyhille ja täydellisiä, ei voida soveltaa jumalattomiin ja epäuskoisiin, Hän käski lisätä tämän: ”Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Jos siis tämä on esitetty oikeana rukouksena ja pyhien toimesta, kuten meidän pitäisi ilman epäilyksen häivääkään uskoa, kuka voi löytyä niin itsepäisenä ja röyhkeänä, niin paholaisen oman raivon ylpeyden paisuttamana, että väittää olevansa synnitön, ja ei ainoastaan pidä itseään apostoleja suurempana, vaan myös syyttää itse Vapahtajaa tietämättömyydestä tai hulluudesta, ikään kuin Hän ei joko tietäisi, että jotkut ihmiset voivat vapautua veloista, tai opettaa tyhjänpäiväisesti niitä, joiden hän tiesi olevan vailla tuon rukouksen apua?”. Mutta koska kaikki pyhät, jotka kokonaan noudattavat kuninkaansa käskyjä, sanovat joka päivä: ”Anna meille velkamme anteeksi”, jos he hiipivät totuuden mukaan, ei tosiaan kukaan ole vapaa synnistä, mutta jos he puhuvat valheellisesti, on yhtä totta, että he eivät ole vapaita valheen synnistä. Siksi myös tuo viisain Saarnaaja, joka tarkastelee mielessään kaikkia ihmisten tekoja ja aikomuksia, julistaa poikkeuksetta: ”että maan päällä ei ole vanhurskasta ihmistä, joka tekisi hyvää eikä tekisi syntiä”, toisin sanoen, ketään ei ole koskaan voitu eikä tulla koskaan löytämään tältä maan päältä niin pyhää, niin ahkeraa, niin vakavaa, että hän kykenisi jatkuvasti pitämään kiinni tuosta todellisesta ja ainutlaatuisesta hyvästä eikä päivästä toiseen tuntisi, että hänet vedetään syrjään siitä ja hän epäonnistuu. Mutta vaikka hän väittääkin, ettei hän voi olla vapaa vääristä teoista, emme saa silti kieltää, että hän on vanhurskas.

LUKU 19. Kuinka jopa rukouksen hetkellä on lähes mahdotonta välttää syntiä

KUKA tahansa, joka sitten katsoo synnittömyyden olevan ihmisluonnon ansiota, ei saa taistella mitään tyhjänpäiväisiä sanoja vastaan, vaan omantuntonsa todistusta ja todistusta vastaan, joka on meidän puolellamme, ja vasta silloin hänen tulee väittää olevansa synnitön, kun hän huomaa, ettei häntä ole revitty pois tästä korkeimmasta hyvästä; paremminkin, kuka tahansa, joka omantuntonsa huomioon ottaen, sanomattakin pois, huomaa, että hän on viettänyt edes yhden ainoan jumalanpalveluksen ilman yhdenkään sanan, teon tai ajatuksen häiritsevää häiriötä, saa sanoa olevansa synnitön. Koska lisäksi myönnämme, että ihmismielen diskursiivinen keveys ei voi päästä eroon näistä joutavista ja tyhjistä asioista, tunnustamme näin ollen totuudenmukaisesti, ettemme ole ilman syntiä. Sillä vaikka ihminen kuinka huolella yrittäisi pitää sydämensä, hän ei koskaan voi lihan luonteen vastarinnan vuoksi pitää sitä henkensä halun mukaisesti. Sillä kuinka pitkälle ihmismieli onkin edistynyt ja edennyt kohti hienompaa katsomisen puhtautta, sitä enemmän se näkee itsensä epäpuhtaaksi ikään kuin puhtautensa peilissä, sillä samalla kun sielu kohoaa korkeampaan näkyyn ja katsellessaan eteenpäin kaipaa suurempia asioita kuin mitä se suorittaa, se on varma, että se aina halveksii alempiarvoisina ja arvottomina niitä asioita, joihin se on sekaantunut. Koska terävämpi näkö huomaa enemmän, ja nuhteeton elämä tuottaa suurempaa murhetta, kun sitä moititaan, ja elämän muuttaminen ja vilpitön pyrkimys hyvyyteen lisäävät huokauksia ja huokauksia. Sillä kukaan ei voi tyytyä siihen vaiheeseen, johon hän on edennyt, ja vaikka ihminen kuinka paljon puhdistuisi mieleltään, niin paljon enemmän hän näkee itsensä mädäntyneenä ja löytää pikemminkin aihetta nöyryytykseen kuin ylpeyteen, ja vaikka hän kiipeäisi kuinka nopeasti suurempiin korkeuksiin, niin paljon enemmän hän näkee yläpuolellaan, minne hän on matkalla. Lopuksi tuo valittu apostoli, ”jota Jeesus rakasti” ja joka makasi hänen rinnallaan, lausui tämän sanan ikään kuin Herran sydämestä: ”Jos me sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me petämme itseämme, eikä totuus ole meissä.” Ja niinpä jos sanoessamme, ettei meillä ole syntiä, meillä ei ole totuutta, eli Kristusta, meissä, mitä muuta hyödymme kuin osoitamme itsemme juuri tällä, uskontunnustuksella, rikollisiksi ja pahoiksi syntisten joukossa?

LUKU 20. Keneltä voimme oppia synnin hävittämistä ja hyvyyden täydellistämistä

VIIMEISTÄÄN, jos haluatte tutkia perusteellisemmin, onko ihmisluonnon mahdollista saavuttaa synnittömyys, keneltä voimme oppia sen selvemmin kuin niiltä, jotka ”ovat ristiinnaulinneet lihan vikoineen ja himoineen” ja joille ”maailma on todella ristiinnaulittu”? Jotka, vaikka he eivät ole ainoastaan hävittäneet sydämestään kokonaan kaikki viat, vaan myös yrittävät sulkea pois edes ajatuksen ja muiston synnistä, silti päivästä toiseen uskollisesti väittävät, etteivät he voi olla edes yhdenkään tunnin ajan vapaita synnin pilkusta.

LUKU 21. Että vaikka me tunnustamme, ettemme voi olla synnittömiä, niin meidän ei silti pitäisi pidättäytyä Herran ehtoollisesta

JOS emme pidättäytyisi Herran ehtoollisesta sen tähden, että tunnustamme olevamme syntisiä, vaan meidän pitäisi yhä innokkaammin kiirehtiä sen luo sielumme parantuakseen ja henkemme puhdistuakseen ja etsiä pikemminkin parannuskeinoa haavoihimme mielen ja uskon nöyryydellä, koska pidämme itseämme kelvottomina vastaanottamaan niin suurta armoa. Muuten emme voi arvokkaasti ottaa ehtoolliselle edes kerran vuodessa, kuten jotkut tekevät, jotka elävät luostareissa ja pitävät taivaallisten sakramenttien arvokkuutta, pyhyyttä ja arvoa niin suuressa arvossa, että he ajattelevat,ettei kukaan muu kuin pyhät ja tahrattomat henkilöt uskaltaisi ottaa niitä vastaan, eikä pikemminkin, että he tekisivät meidät pyhiksi ja puhtaiksi ottamalla ne. Ja nämä lankeavat siten suurempaan röyhkeyteen ja ylimielisyyteen kuin mitä he näyttävät itse välttävän, koska silloin, kun he ottavat ne vastaan, he luulevat olevansa niiden vastaanottamisen arvoisia. Mutta on paljon parempi ottaa ne vastaan joka sunnuntai sairautemme parantumiseksi sillä sydämen nöyryydellä, jolla me uskomme ja tunnustamme, ettemme voi koskaan koskea niihin pyhiin salaisuuksiin arvokkaasti, kuin paisutella sydämemme typerästä vakaumuksesta ja uskoa, että vuoden lopussa olemme niiden vastaanottamisen arvoisia. Jotta siis voisimme käsittää tämän ja pitää sen hedelmällisesti, rukoilkaamme sitäkin hartaammin Herran armoa auttamaan meitä tämän suorittamisessa, jota ei opita muiden inhimillisten taitojen tavoin jonkin aikaisemman sanallisen selityksen avulla, vaan pikemminkin kokemuksen ja toiminnan johdattelemana; ja jota myöskin, ellei sitä usein pohdita ja pohdita hengellisten henkilöiden konferensseissa ja ellei sitä huolella seulota päivittäisten kokemusten ja koettelemusten avulla, se joko vanhenee huolimattomuuden vuoksi tai katoaa tyhjänpäiväisen unohduksen vuoksi.

XXIV ABBA ABRAHAMIN KESKUSTELU

LIHAN KUOLETTAMISESTA

LUKU 1.Kuinka paljastimme ajatuksiemme salaisuudet abba Abrahamille

TÄMÄ ABBA ABRAHAMIN KAHDESTOISTA KESKUSTELU on Kristuksen suosiosta käyty, mikä päättää kaikkien vanhimpien perinteet ja päätökset; ja kun se on rukoustenne avulla saatu päätökseen, sillä luku vastaa mystisesti niiden neljän kahdenkymmenen neljännen ja kahdenkymmenen vanhimman lukua, joiden pyhässä Ilmestyskirjassa sanotaan uhraavan kruununsa Karitsalle, ajattelemme, että olemme maksaneet kaikkien lupaustemme velan. Ja tästä lähtien, jos nämä neljä ja kaksikymmentä vanhinta ovat saaneet opetuksensa tähden jonkinlaisen kunnian, he tarjoavat sen pää kumarassa Karitsalle, joka on teurastettu maailman pelastamiseksi; sillä Hän oli se, joka nimensä kunniaksi takasi heille näin ylevät tunteet ja meille kaikki sanat, jotka olivat tarpeen näin syvällisten ajatusten esittämiseksi. Ja Hänen lahjansa ansiot on osoitettava kaiken hyvän Tekijälle, jolle on sitä enemmän velkaa, mitä enemmän maksetaan. Sen vuoksi me ahdistuneina tunnustimme tälle Aabrahamille ajatustemme impulssin, jonka vuoksi mielemme päivittäiset hämmennykset ajoivat meitä palaamaan kotimaahamme ja tapaamaan sukulaisiamme. Sillä tästä kumpusi suurin syy haluumme, sillä muistimme, että sukulaisemme olivat niin hurskaasti ja hyvällä tavalla varustettuja, että olimme varmoja, etteivät he koskaan haittaisi aikomustamme, ja ajattelimme jatkuvasti, että saisimme enemmän hyvää heidän vakavuudestaan, eikä meitä haittaisi mikään huoli ruumiillisista asioista, eikä tarvitsisi nähdä vaivaa ruoan hankkimisessa, koska he mielellään huolehtisivat runsain määrin kaikkien tarpeidemme tyydyttämisestä, ja sen lisäksi ruokimme sieluamme tyhjien ilojen toivolla, koska ajattelimme, että saisimme suurimman hyödyn monien kääntymyksestä, jotka esimerkkimme ja ohjeidemme kautta kääntyisivät pelastuksen tielle. Sitten tämän lisäksi maalattiin silmiemme eteen juuri se paikka, jossa esi-isiemme esi-isät olivat asuneet, ja seudun ihastuttava miellyttävyys, kuinka miellyttävästi ja sopivasti se ulottui erämaahan, niin että metsän syvennykset eivät ainoastaan ilahduttaisi munkin sydäntä, vaan myös tarjoaisivat hänelle runsaasti ravintoa. Ja kun selitimme kaiken tämän edellä mainitulle vanhukselle suorasukaisesti, omantuntomme uskon mukaisesti, ja osoitimme runsailla kyyneleillämme, ettemme enää voisi vastustaa kiihkon voimaa, ellei Jumalan armo tulisi avuksemme parantumalla, jonka hän voisi antaa, hän odotti pitkään hiljaa, huokaisi vihdoin syvään ja sanoi:

LUKU 2. Kuinka vanha mies paljasti vikamme

Ajatustenne heikkous osoittaa, ettette ole vielä luopuneet maallisista himoista ettekä ole vielä sorruttaneet entisiä himojanne. Sillä koska halujenne vaeltava luonne todistaa sydämenne laiskuudesta, niin tämän pyhiinvaelluksen ja poissaolon sukulaisistanne, jonka teidän pitäisi pikemminkin kestää sydämellänne, te kestätte vain lihalla. Sillä kaikki nämä asiat olisi haudattu ja kokonaan karkotettu sydämistänne, jos olisitte saaneet kiinni oikeasta luopumistavasta ja siitä tärkeimmästä syystä, miksi olemme yksinäisyydessä, jossa asumme. Niinpä näen, että te kärsitte siitä velttouden heikkoudesta, jota sananlaskuissa näin kuvataan: ”Jokainen veltto on aina jotakin haluamassa”, ja vielä kerran: ‘Jokainen veltto on aina jotakin haluamassa’: ”Halut tappavat laiskan.” Sillä meidänkin tapauksessamme nämä kuvaamasi maallisten mukavuuksien tarjonnat eivät olisi puutteellisia, jos uskoisimme, että ne sopivat kutsumukseemme, tai jos ajattelisimme, että voisimme saada noista nautinnoista ja nautinnoista yhtä paljon hyötyä kuin mitä saamme tästä maan kurjuudesta ja ruumiillisesta ahdistuksesta. Emmekä ole niin vailla sukulaistemme lohdutusta, että ne, jotka mielellään elättävät meitä omaisuudellaan, jättäisivät meidät ilman, ellei tämä Vapahtajan sanonta kohtaisi meitä ja sulkisi pois kaikkea, mikä edistää tämän lihan elättämistä, kun Hän sanoo: ”Joka ei jätä (tai vihaa) isää ja äitiä ja lapsia ja 1089 veljiä, ei voi olla minun opetuslapseni.” Tämä on Vapahtajan sanonta. Mutta jos olisimme kokonaan vailla vanhempiemme suojelusta, tämän maailman ruhtinaiden palveluksia ei puuttuisi, sillä he kiitollisimmin iloitsisivat palvellessaan tarpeisiamme ripeällä avokätisyydellä. Ja heidän anteliaisuutensa tukemana olisimme vapaita ruoan valmistamisesta huolehtimisesta, ellei tämä profeetan kirous pelottaisi meitä kauheasti. Sillä ”Kirottu”, hän sanoo, ”on se ihminen, joka panee toivonsa ihmiseen”, ja: ”Älkää luottako ruhtinaisiin.” Meidän olisi myös joka tapauksessa sijoitettava solumme Niilin rannalle ja saatava vettä aivan ovemme eteen, jotta emme joutuisi kantamaan sitä kaulassamme neljän kilometrin matkan ajan, ellei siunattu apostoli olisi tehnyt meistä väsymättömiä tämän työn kestämisessä ja rohkaissut meitä sanoillaan sanoen ”Kukin saa palkkansa työnsä mukaan.” ”Kukin saa palkkansa työnsä mukaan.” Emme myöskään ole tietämättömiä siitä, että maassamme on jopa joitakin miellyttäviä syrjäseutuja, joissa on runsaasti hedelmiä, miellyttäviä puutarhoja ja hedelmällistä maata, joista saisimme tarvitsemamme ruoan pienimmälläkin ruumiillisella ponnistuksella, ellemme pelkäisi, ettei meitä kohdistuisi se moite, joka evankeliumissa kohdistuu rikkaaseen mieheen: ”Koska olet saanut lohdutuksesi tässä elämässä.” Mutta koska me halveksimme kaikkia näitä asioita ja halveksimme niitä yhdessä kaikkien tämän maailman nautintojen kanssa, me iloitsemme vain tästä kurjuudesta ja pidämme kaiken ylellisyyden sijaan parempana tätä kauheaa ja valtavaa autiomaata, emmekä voi verrata mitään hedelmällisen maan rikkauksia tähän karuun hiekkaan, koska emme tavoittele mitään tämän ruumiin ajallisia voittoja, vaan hengen iankaikkisia palkintoja. Sillä eihän se, että munkki on kerran tehnyt luopumisensa, toisin sanoen kääntymyksensä alkuaikoina, on vähän, että hän on jättänyt nykyisen maailman huomiotta, ellei hän jatka luopumista siitä päivittäin. Sillä tämän elämän loppuun asti meidän on profeetan kanssa sanottava näin: ”Enkä minä ole halunnut ihmisen päivää, Sinä tiedät sen.” Siksi myös Herra sanoo evankeliumissa: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä joka päivä ja seuratkoon minua.”

LUKU 3. Millaisia alueita erakkojen tulisi etsiä

JA siksi sen, joka huolehtii ahdistuneesti sisäisen ihmisen puhtaudesta, tulisi etsiä sellaisia alueita, jotka eivät hedelmällisyydellään ja hedelmällisyydellään kutsu hänen mieltään vaivautumaan niiden viljelemiseen, eivätkä pakota häntä lähtemään pois kiinteästä ja liikkumattomasta paikastaan keljassaan ja pakota häntä lähtemään johonkin työhön ulkoilmassa, jolloin hänen ajatuksensa ikään kuin purkautuvat avoimesti ja hajottavat tuuleen kaiken hänen mielensä keskittyneisyyden ja kaiken hänen päämääräänsä kohdistuvan terävyyden. Ja tätä ei voi varoa tai nähdä kukaan ollenkaan, vaikka olisi kuinka huolellinen ja valpas, paitsi se, joka jatkuvasti pitää ruumiinsa ja sielunsa suljettuna ja muurien sisään sulkeutuneena, joka loistavan kalastajan tavoin etsii itselleen ravintoa apostolisen taidon avulla, hän voi innokkaasti ja liikkumatta pyydystää sydämensä rauhallisissa syvyyksissä uivia ajatusten parvia, ja kun hän uteliaalla silmällä tarkkailee syvyyksiä kuin korkealta kalliolta, hän voi viisaasti ja ovelasti päättää, mitkä hänen pitäisi houkutella pelastavalla koukullaan luokseen ja mitkä hän voi jättää huomiotta ja hylätä huonoina ja ilkeinä kaloina.

LUKU 4. Minkälaisia töitä yksinäisten tulisi valita

JOKAINEN, joka siis jatkuvasti pitää kiinni tästä valppaudesta, täyttää tehokkaasti sen, mitä profeetta Habakuk hyvin selvästi ilmaisee: ”Minä seison vahtivuorollani ja nousen kalliolle ja katson ulos nähdäkseni, mitä Hän minulle sanoo ja mitä minä vastaan Hänelle, joka minua nuhtelee.” Ja kuinka vaikeaa ja rasittavaa tämä on, käy hyvin selvästi ilmi niiden kokemuksista, jotka asuvat Kalamuksen tai Porfyrionin autiomaassa. Sillä vaikka heitä erottaa kaikista kaupungeista ja ihmisten asunnoista pidempi erämaa kuin Skeeten erämaata (sillä tunkeutumalla seitsemän tai kahdeksan päivän matkan päähän laajan erämaan syvyyksiin he tuskin pääsevät piilopaikkoihinsa ja selleihinsä), niin silti, koska siellä he ovat omistautuneet maanviljelykselle eivätkä suinkaan rajoittuneet luostariin, aina kun he tulevat näille kurjille seuduille, joilla me asumme, tai Skeeteen, heitä vaivaavat sellaiset ahdistavat ajatukset ja sellainen mielen levottomuus, että he, ikään kuin he olisivat aloittelijoita ja miehiä, jotka eivät ole koskaan kiinnittäneet pienintäkään huomiota yksinäisyyden harjoituksiin, eivät voi kestää elämää selleissä ja niiden rauhaa ja hiljaisuutta, vaan heidät ajetaan heti pois ja he joutuvat jättämään ne, ikään kuin he olisivat kokemattomia ja aloittelijoita. Sillä he eivät ole oppineet hiljentämään sisäisen ihmisen liikkeitä, ja tukahduttamaan ajatustensa myrskyjä ahdistuneella huolenpidolla ja sinnikkäällä ponnistelemisella, sillä raatamalla päivä toisensa jälkeen töitä ulkoilmassa, he liikkuvat koko päivän tyhjässä tilassa, ei vain lihassa vaan myös sydämessä, ja vuodattavat ajatuksiaan avoimesti, kun ruumis liikkuu sinne tänne. Ja siksi he eivät huomaa mielensä hulluutta, kun he kaipaavat monia asioita, eivätkä voi hillitä sen epämääräistä epämääräisyyttä; ja koska he eivät voi sietää henkistä murhetta, he luulevat, että hiljaisuuden jatkuminen on sietämätöntä, ja ne, jotka eivät koskaan väsy kovasta työstä maaseudulla, saavat hiljaisuudesta turpiinsa ja uupuvat levon pituuden vuoksi.

LUKU 5. Että sydämen levottomuutta pikemminkin pahentaa kuin parantaa ruumiin levottomuus

EIKÄ ole ihmeellistä, jos keljassa asuvaa, jonka ajatukset on koottu ikään kuin ahtaaseen luostariin, ahdistavat lukuisat ahdistukset, jotka puhkeavat miehen itsensä kanssa ulos asunnon ahtaudesta ja syöksyvät heti tänne ja tänne kuin villihevoset. Mutta kun ne nyt vaeltavat vapaana karsinoistaan, nautitaan hetkeksi lyhyestä ja surullisesta lohdutuksesta; mutta kun ruumiin palattua omaan keljaansa koko ajatusjoukko vetäytyy takaisin omaan kotiinsa, kroonisen sallivuuden tapa synnyttää pahempia tuskia. Ne siis, jotka eivät kykene eivätkä osaa taistella omien mielikuvitustensa yllykkeitä vastaan, kun heitä ahdistetaan keljassaan, kun vahinko hyökkää heidän rintakehäänsä tavallista raivokkaammin, jos he löysäävät tiukkoja sääntöjään ja sallivat itselleen vapauden mennä useammin ulos, herättävät itselleen pahemman vitsauksen tällä, jonka he kuvittelevat olevan lääke: Aivan kuten ihmiset kuvittelevat voivansa hillitä sisäisen kuumeen voimakkuutta vetämällä kylmintä vettä, vaikka on tosiasia, että se pikemminkin sytyttää kuin sammuttaa kuumeen tulta, sillä hetkellisen lievityksen jälkeen seuraa paljon pahempi kohtaus.

LUKU 6. Vertailu, joka osoittaa, miten munkin tulisi vartioida ajatuksiaan

Siten munkin koko huomio tulisi kiinnittää yhteen pisteeseen, ja kaikkien hänen ajatustensa nousu ja kehä tulisi rajoittaa voimakkaasti siihen, nimittäin Jumalan muistamiseen, niin kuin ihmisen, joka haluaa nostaa korkealle pyöreän kaaren holvin, on jatkuvasti vedettävä viiva sen tarkasta keskipisteestä ympäri, ja sen antaman varman mittapuun mukaisesti löydettävä rakentamisen lainalaisuuksien avulla kaikki tarvittava tasaisuus ja pyöreys. Mutta jos joku yrittää viimeistellä holvin ilman sen keskipisteen selvittämistä – vaikka hän luottaakin tietoihinsa ja taitoihinsa mitä suurimmassa määrin – hänen on mahdotonta pitää ympärysmitta tasaisena ja virheettömänä tai saada selville pelkästään sitä katsomalla, kuinka paljon hän on erehdyksensä vuoksi vienyt pois todellisen pyöreyden kauneudesta, ellei hän aina turvaudu tuohon totuuden koetukseen ja korjaa sen päätöksellä työnsä sisä- ja ulkoreunaa ja viimeistele näin suurta ja korkeaa kasaa täsmällisesti pisteen kohdalleen. Niin myös meidän mielemme, ellei se työskentelemällä yksin Herran rakkauden ympärillä liikkumattomana keskipisteenä kaikkien töidemme ja keksintöjemme olosuhteiden kautta joko sovita tai hylkää kaikkien ajatustemme luonnetta rakkauden erinomaisilla kompassilla, jos niin saan sanoa, ei tule koskaan erinomaisella taidolla rakentamaan sen hengellisen rakennuksen rakennusta, jonka arkkitehti Paavali on, eikä hallussaan pitämään sitä kaunista taloa, jota autuas Daavid sydämessään halusi näyttää Herralle ja sanoi: ”Minä olen rakastanut sinun huoneesi kauneutta ja sinun kirkkautesi asumuksen paikkaa”, vaan hän nostaa ennakoimatta sydämeensä talon, joka ei ole kaunis ja joka ei ole Pyhän Hengen arvoinen, joka pian sortuu, eikä siten saa mitään kunniaa siunatun asukkaan vastaanottamisesta, vaan tuhoutuu kurjasti rakennuksensa sortuessa.

LUKU 7. Kysymys siitä, miksi sukulaistemme läheisyyden katsotaan häiritsevän meitä, kun taas Egyptissä asuvien kohdalla se ei häiritse

GERMANUS: Se on hyvin hyödyllinen ja tarpeellinen sääntö, joka annetaan siitä, millaisia töitä voidaan tehdä keljan sisällä. Olemme nimittäin usein todistaneet sen arvon paitsi teidän pyhyytenne esimerkin perusteella, joka perustuu apostolien hyveiden jäljittelyyn, myös oman kokemuksemme perusteella. Mutta ei ole riittävän selvää, miksi meidän pitäisi niin perusteellisesti välttää sukulaistemme naapurustoa, jota te ette hylänneet kokonaan. Sillä jos me näemme teidät, jotka nuhteettomasti vaellatte kaikessa täydellisyyden tiellä ja jotka ette ainoastaan asu omassa maassanne, vaan jotkut teistä eivät ole edes vetäytyneet kauas omasta kylästään, miksi se, mikä ei vahingoita teitä, olisi katsottava pahaksi meille?

LUKU 8.Vastaus siihen, että kaikki asiat eivät sovi kaikille ihmisille

ABRAHAM: Joskus näemme, että hyvistä asioista otetaan huonoja ennakkotapauksia. Sillä jos ihminen uskaltaa tehdä samaa asiaa kuin toinen, mutta ei samalla mielellä ja tarkoituksella tai ei yhtä hyvällä tavalla, hän joutuu heti petoksen ja kuoleman pauloihin juuri niiden asioiden kautta, joista toiset saavat iankaikkisen elämän hedelmän: Niin kuin se vahvasti aseistettu poikanen, joka taistelussa kohtasi sotaisan jättiläisen, olisi varmasti havainnut, jos hän olisi ollut pukeutunut Saulin raskaaseen, vain miehille sopivaan haarniskaan; ja se, millä joku vahvempi ikäinen olisi lyönyt maahan lukemattomia vihollisjoukkoja, olisi vain tuonut varman vaaran nuorukaiselle, ellei hän olisi harkiten valinnut nuoruudelleen sopivia aseita ja aseistanut itseään pahaa vihollistaan vastaan, ei rintapanssarilla ja kilvellä, joilla hän näki, että muut olivat varustautuneet, vaan sellaisilla aseilla, joilla hän itse kykeni taistelemaan. Siksi on oikein, että kukin meistä ensin harkitsee tarkoin voimiensa mitan ja sen rajojen mukaisesti valitsee haluamansa järjestelmän, sillä vaikka kaikki on hyvää, kaikki ei kuitenkaan voi olla sopivaa kaikille ihmisille. Emme nimittäin väitä, että koska ankkurin elämä on hyvä, se sopii siksi kaikille: sillä monet pitävät sitä paitsi hyödyttömänä, jopa vahingollisena. Emme myöskään siksi, että olemme oikeassa ottaessamme käyttöön kinobian järjestelmän ja veljien hurskaan ja kiitettävän huolenpidon, katso siksi, että kaikkien pitäisi noudattaa sitä. Niinpä myös muukalaisista huolehtimisen hedelmät ovat hyvin runsaat, mutta sitä ei voi ottaa käyttöön kaikki ilman kärsivällisyyden menetystä. Edelleen, teidän lääninne ja tämän läänin järjestelmät on ensin punnittava toisiaan vastaan, ja sitten on punnittava vastakkaisissa vaakakupeissa erikseen ihmisten voimat, jotka on koottu heidän hyveidensä tai paheidensa jatkuvasta esiintymisestä. Saattaa nimittäin käydä niin, että se, mikä on toisesta kansakunnasta tulevalle ihmiselle vaikeaa tai mahdotonta, muuttuu jotenkin juurtuneen tottumuksen kautta luonnolliseksi: aivan kuten jotkut kansakunnat, joita erottaa toisistaan suuri alueellinen ero, kestävät ilman ruumiin peittämistä valtavaa kylmyyden voimaa tai auringon kuumuutta, jota toiset, joilla ei ole kokemusta tuosta epäsuotuisasta taivaankappaleesta, eivät varmastikaan kestäisi, vaikka olisivat kuinka vahvoja. Niin myös te, jotka suurimmalla mielen ja ruumiin ponnistuksella yritätte tässä piirissä saada monessa suhteessa parempaa tietoa maanne luonnosta, pohtikaa ahkerasti, voisitteko te niillä alueilla, jotka ovat kertomuksen mukaan jäätyneet ja joita sitoo liiallisen epäuskon kylmyys, kestää tämän alastomuuden, jos saan sanoa sitä niin. Meille nimittäin se, että pyhä elämämme on pitkäaikainen, on lähes luonnostaan antanut tämän lujuuden tarkoituksemme, ja jos näemme, että olette hyveellisyydessä ja pysyvyydessä meidän veroisemme, teidän ei samalla tavoin tarvitse vältellä sukulaistenne ja veljienne läheisyyttä.

LUKU 9.Niiden ei tarvitsisi pelätä sukulaistensa läheisyyttä, jotka pystyvät jäljittelemään abba Apolloksen lihan kuolettamista

MUTTA, jotta voitte oikeudenmukaisesti mitata voimienne määrän tietyllä tiukkuuden koetuksella, osoitan teille sen, mitä eräs vanha mies teki; nimittäin, Abba Apollos, että jos sydämesi salainen tutkiminen päättää, ettet ole tätä miestä jäljessä tarkoituksellisuudessa ja hyvyydessä, voit uskaltautua jäämään maahasi ja asumaan lähelle sukulaisiasi ilman, että tarkoituksellesi aiheutuu haittaa tai elämäntavoillesi vahinkoa, ja voit olla varma siitä, ettei läheisyyden tunne eikä rakkautesi tätä aluetta kohtaan voi häiritä tämän nöyrän erän tiukkuutta, jonka paitsi oma tahtosi myös pyhiinvaelluksenne tarpeet pakottavat teidät tähän maahan. Kun sitten hänen oma veljensä oli tullut tämän mainitsemamme vanhan miehen luokse yömyöhällä ja pyytänyt häntä tulemaan hetkeksi ulos luostaristaan auttaakseen häntä pelastamaan härkää, joka, kuten hän surullisesti valitti, oli juuttunut suon suohon vähän matkan päähän, koska hän ei mitenkään voinut pelastaa sitä yksin, vastasi abba Apollos jähmeästi hänen anomukseensa: ”Miksi et kysynyt nuoremmalta veljeltämme, joka oli lähempänä sinua ohi kulkiessasi kuin minä?”, ja kun toinen ajatteli, että hän oli unohtanut kauan sitten haudatun veljensä kuoleman ja että hän oli liiallisesta pidättyväisyydestä ja jatkuvasta yksinäisyydestä lähes mieleltään heikko, hän vastasi: ”Miksi et kysynyt nuoremmalta veljeltämme, joka oli lähempänä sinua ohi kulkiessasi kuin minä? ”Miten voisin kutsua tänne sellaisen, joka kuoli viisitoista vuotta sitten?” ”Miten voisin kutsua tänne sellaisen, joka kuoli viisitoista vuotta sitten?” Abba Apollos vastasi: ”En voi uskoa, että hän on kuollut: ”Etkö tiedä, että minäkin olen ollut kuolleena tälle maailmalle jo kaksikymmentä vuotta, enkä voi haudastani tässä keljassa antaa sinulle mitään apua siinä, mikä kuuluu tämänhetkisen elämän asioihin. Ja Kristus on niin kaukana siitä, että hän sallii minun edes hiukan höllentää siveysvelvollisuustavoitettani, johon olen ryhtynyt härkäsi irrottamiseksi, ettei hän sallinut edes kaikkein lyhyintä taukoa siitä isäni hautajaisia varten, jotka olisi paljon helpommin voitu toteuttaa asianmukaisesti ja hurskaasti.” Ja niin tutkikaa nyt rintanne salaisuuksia ja harkitkaa tarkoin, pystyttekö tekin jatkuvasti säilyttämään tuollaisen tiukkuuden sukulaisianne kohtaan, ja kun huomaatte, että olette hänen kaltaisensa tässä sielun siveellisessä kuolettamisessa, niin vihdoin voitte tietää, että samalla tavalla sukulaistenne ja veljienne läheisyys ei vahingoita teitä, kun, tarkoitan, pidätte, että vaikka he ovat hyvin lähellä teitä, olette heille kuollut niin, että ette salli, ettei heitä hyödytä apunne eikä teitä itseänne kevennä velvollisuudet heitä kohtaan.

LUKU 10. Kysymys siitä, onko munkille pahaksi, että hänen sukulaisensa huolehtivat hänen tarpeistaan

GERMANUS: Tässä asiassa et todellakaan ole jättänyt tilaa enää epäselvyyksille. Olemme nimittäin varmoja siitä, ettemme voi mitenkään pitää yllä nykyistä kurjaa vaatetustamme tai päivittäistä paljain jaloin kulkemista heidän naapurustossaan, ja että siellä emme saisi samalla vaivalla hankittua edes sitä, mikä on välttämätöntä elatuksemme kannalta, sillä täällä meidän on itse asiassa pakko hakea vettä niskoillamme kolmen mailin matkan päästä. Sillä häpeä niin meidän kuin heidänkin puoleltaan ei sallisi meidän vähääkään tehdä tätä heidän edessään. Mutta miten se vahingoittaa elämänsuunnitelmaamme, jos meidät vapautetaan kokonaan ruoanvalmistuksen aiheuttamasta huolesta, kun he toimittavat meille kaikki tarvikkeet, ja me antaudumme näin ollen vain lukemiseen ja rukoukseen, niin että poistamalla sen työn, joka nyt häiritsee meitä, voimme omistautua vakavammin vain hengellisille asioille?

LUKU 11.Vastaus, jossa kerrotaan, mitä pyhä Antonius sääti tästä asiasta

ABRAHAM: En anna sinulle omaa mielipidettäni tätä vastaan, vaan autuaan Antoniuksen mielipiteen, jolla hän sekoitti erään veljen laiskuuden (jonka voitti tämä kuvailemasi laiskuus) niin, että hän myös katkaisi aiheesi solmun. Sillä kun eräs tuli, kuten sanoin, edellä mainitun vanhan miehen luo ja sanoi, että ankkurien järjestelmää ei ole lainkaan ihailtava, ja julisti, että ihmiseltä vaaditaan suurempaa hyveellisyyttä harjoittaa sitä, mikä kuuluu täydellisyyteen, asuessaan mieluummin ihmisten keskellä kuin autiomaassa, autuas Antonius kysyi, missä hän itse asuu, ja kun hän vastasi asuvansa sukulaistensa lähellä ja kehui, että heidän huolenpitonsa ansiosta hän oli vapautunut kaikesta päivittäisen työn huolenpidosta ja ahdistuksesta ja antautui lakkaamatta ja yksinomaan lukemiselle ja rukoilemiselle ilman, että hänen henkeään häiritsisi mikään, siunattu Antonius sanoi jälleen kerran: ”Kerro minulle, hyvä ystäväni, suretko sinä heidän surujaan ja onnettomuuksiaan ja iloitsetko samalla tavoin heidän onnestaan?” Hän kysyi: ”Sano minulle, hyvä ystäväni, suretko sinä heidän suruistaan ja onnettomuuksistaan ja iloitsetko samalla tavoin heidän onnestaan?” Hän tunnusti jakavansa ne molemmat. Jolle vanhus vastasi: ”Minä olen pahoillani, että olen niin pahoillani: ”Sinun tulisi tietää”, sanoi hän, ”että tulevassa maailmassa myös sinut tuomitaan niiden arvalla, joiden kanssa olet tässä elämässä ollut tekemisissä, jakamalla heidän voittonsa tai menetyksensä, ilonsa tai surunsa.” Eikä siunattu Antonius tyytynyt tähän lausumaan, vaan siirtyi vielä laajemmalle keskustelualueelle sanomalla: ”Tämä elämäntapa ja tämä kaikkein laimein tila eivät ainoastaan iske sinuun sitä vahinkoa, josta puhuin (vaikka et sitä nyt tunne, kun jotenkin sanot sen sananlaskun mukaisesti, joka sanotaan Sananlaskuissa: ’He lyövät minua, mutta minä en ole murheellinen, ja he pilkkaavat minua, mutta minä en tiennyt sitä’, tai tämän, joka sanotaan profeetassa: ’Ja muukalaiset ovat syöneet hänen voimansa, mutta hän itse ei tiennyt sitä’), koska päivä toisensa jälkeen he vetävät lakkaamatta mielesi alas maallisiin asioihin ja muuttavat sitä sattuman vaihteluiden mukaan; mutta myös siksi, että he riistävät teiltä kätenne hedelmät ja omien ponnistustenne ansaitun palkkion, koska he eivät salli teidän elättää itseänne sillä, mitä nämä tarjoavat, tai hankkia päivittäistä ravintoa omin käsin, kuten siunattu apostoli on määrännyt, kun hän, antaessaan viimeisen tehtävänsä Efeson seurakunnan päämiehille, vakuuttaa, että vaikka hänellä oli evankeliumin saarnaamisen pyhät velvollisuudet, hän kuitenkin huolehti paitsi itsestään myös niistä, jotka välttämättömät velvollisuudet estivät häntä hoitamasta virkaansa, sanoen: ”Te itse tiedätte, että nämä kädet ovat huolehtineet minun ja niiden tarpeista, jotka olivat minun kanssani. ’ Mutta osoittaakseen, että hän teki tämän esimerkkinä ollakseen hyödyllinen meille, hän sanoo toisaalla: ’Emme olleet teidän keskuudessanne joutilaita, emmekä syöneet kenenkään leipää ilmaiseksi, vaan teimme työtä ja raatamista yötä päivää, ettemme joutuisi kenenkään teistä maksettavaksi. Ei ikään kuin meillä ei olisi ollut voimaa, vaan antaaksemme itsestämme teille esikuvan, jotta te meitä jäljittelisitte.”

LUKU 12.Työn arvosta ja joutilaisuuden haitoista

JA vaikka siis myös meillä olisi sukulaistemme suojelus, olemme kuitenkin pitäneet hänen pidättäytymistään parempana kuin kaikkea rikkautta ja päättäneet hankkia 1098 päivittäisen ruumiillisen elantomme mieluummin omilla ponnisteluillamme kuin luottaa sukulaistemme varmaan huolenpitoon, sillä meillä on vähemmän taipumusta joutavaan pyhien kirjoitusten mietiskelyyn, josta olette puhuneet, ja siihen hedelmättömään lukemisen seuraamiseen kuin tähän työlääseen köyhyyteen. Ja toki me mielellämme pyrkisimme edelliseen, jos apostolien auktoriteetti olisi opettanut meille heidän esimerkillään, että se on meille parempi, tai jos vanhinten säännöt olisivat säätäneet sen meidän parhaaksemme. Mutta teidän on tiedettävä, että tämä vaikuttaa teihin yhtä paljon kuin se haitta, josta edellä puhuin, sillä vaikka ruumiinne on terve ja reipas, teitä elätetään kuitenkin toisten panoksilla, mikä kuuluu oikeastaan vain heikkokuntoisille. Sillä totisesti koko ihmissuku, lukuun ottamatta vain sitä munkkien luokkaa, joka elää apostolin käskyn mukaisesti omien käsiensä päivittäisellä työllä, odottaa toisen laupeutta ja myötätuntoa. Sen vuoksi on selvää, että hyväntekeväisyydestä saavat tukea paitsi ne, jotka kerskuvat elättävänsä itsensä joko sukulaistensa varallisuudella tai palvelijoidensa työllä tai maatilojensa tuotoilla, myös tämän maailman kuninkaat. Tämä sisältyy joka tapauksessa edeltäjiemme määritelmään, jotka ovat säätäneet, että kaikki se, mitä otetaan päivittäisen ravinnon tarpeisiin, jota ei ole hankittu ja valmistettu omien käsien työllä, on viitattava hyväntekeväisyyteen, kuten apostoli opettaa, joka kieltää kokonaan toisen antaman avun antamisen joutilaille ja sanoo: ”Jos joku ei tee työtä, älköön myöskään syökö”. Näitä sanoja siunattu Antonius käytti jotakuta vastaan ja opetti myös meitä opetuksensa esimerkillä välttämään sukulaistemme ja kaikkien niiden, jotka antavat tarpeellista hyväntekeväisyyttä ruokamme sekä miellyttävän kodin ilot, turmiollisia houkutuksia ja suosimaan kaiken tämän maailman rikkauden sijasta hiekkaisia joutomaita, jotka kauhistuttavat luonnon karuutta, ja elävien kuoppien valtaamia alueita, ja jotka eivät tästä syystä ole ihmisen hallinnassa tai hallinnassa, jotta emme välttäisi ihmisten seurustelua poluttoman erämaan vuoksi, vaan jotta hedelmällisen maan luonne ei koskaan houkuttelisi meitä sen viljelemiseen liittyviin häiriötekijöihin, jolloin mieli joutuisi pois sydämen tärkeimmästä palveluksesta ja olisi hyödytön hengellisiin päämääriin.

LUKU 13. Kertomus parturin maksuista, joka on otettu käyttöön paholaisen harhojen tunnistamiseksi

Kun toivot, että voit pelastaa myös muita, ja olet innokas palaamaan kotimaahasi suuremman hyödyn toivossa, kuule myös tästä aiheesta abba Makariuksen kertomus, joka on hyvin siististi ja kauniisti keksitty ja jonka hän antoi myös eräälle samankaltaisten halujen kuohuttamalle miehelle parantaakseen hänet sopivimmalla tarinalla. ”Eräässä kaupungissa”, sanoi hän, ”oli eräs hyvin taitava parturi, jolla oli tapana ajella kaikki kolmella pennillä, ja saamalla tämän köyhän ja kurjan summan työstään hän hankki tästä samasta summasta sen, mitä hän tarvitsi päivittäiseen ruokaansa, ja kun hän oli huolehtinut kaikesta ruumiistaan, hänellä oli tapana laittaa joka päivä sata penniä taskuunsa. Mutta kun hän ahkerasti keräsi tätä voittoa, hän kuuli, että eräässä kaukana sijaitsevassa kaupungissa jokainen mies maksoi parturille palkkana shillingin. Ja kun hän sai tämän tietää, ”kuinka kauan”, sanoi hän, ”saanko tyytyä tähän kerjäläisyyteen, niin että saan työlläni kolmen pennin palkan, kun voisin sinne menemällä kerätä rikkauksia suurella shillingin voitolla?”. Ja niin hän otti heti mukaansa taiteen välineet ja käytti kulujensa eteen kaiken, mitä hän oli pitkän ajan kuluessa kerännyt ja säästänyt, ja lähti suurella vaivalla tuohon tuottoisaan kaupunkiin. Siellä hän sai saapumispäivänään kaikilta palkkansa työstään sen mukaan kuin oli kuullut, ja iltapäivällä, kun hän huomasi saaneensa suuren määrän shillinkiä, hän lähti iloisena lihakauppaan ostamaan ruokaa, jonka hän halusi illallisekseen. Ja kun hän ryhtyi ostamaan sitä suurella šillinkisummalla, hän käytti pieneen lihapalaan kaikki saamansa šillinkit eikä ottanut kotiinsa ylijäämäksi penniäkään. Ja kun hän näki, että hänen voittonsa kuluivat joka päivä niin, että hän ei ainoastaan jättänyt mitään käteen, vaan sai tuskin edes sitä, mitä tarvitsi päivittäiseen ruokaansa, hän mietti asiaa itsekseen ja sanoi: ”Palaan takaisin kaupunkiini ja etsin vielä kerran niitä hyvin vaatimattomia voittoja, joista, kun kaikki ruumiilliset tarpeeni oli tyydytetty, päivittäinen ylijäämä antoi kasvavan summan vanhuuteni elättämiseen; vaikka se tuntui vähäiseltä ja vähäpätöiseltä, se kuitenkin jatkuvasti lisääntyessään kasvoi ja kasvoi ja kasvoi. Itse asiassa tuo kuparivoitto oli minulle kannattavampi kuin tämä nimellinen shillinkien voitto, josta ei ainoastaan jää jäljelle mitään, vaan päivittäisen ruokani tarpeet tuskin tulevat tyydytetyiksi.” Ja siksi meidän on parempi pyrkiä katkeamattomalla jatkuvuudella tähän hyvin niukkaan voittoon autiomaassa, josta ei mikään maallinen huoli, mikään maallinen häiriötekijä, mikään ylpeyden ja turhamaisuuden ylpeys voi tehdä vähennystä, ja jota minkään päivittäisten tarpeiden paine ei voi vähentää (sillä ”vanhurskaan pieni asia on parempi kuin jumalattoman suuri rikkaus”), kuin tavoitella niitä suurempia voittoja, jotka, vaikka ne hankitaankin monien arvokkaimmalla kääntymyksellä, kuitenkin nielaistaan maallisen elämän vaatimuksiin ja häiriötekijöiden päivittäiseen vuotamiseen. Sillä, kuten Salomo sanoo: ”Parempi on yksi kourallinen lepoa kuin molemmat kädet täynnä työtä ja mielen kiusaantumista.” Ja näihin viettelyksiin ja hankaluuksiin sotkeutuvat varmasti kaikki, jotka ovat ylipäätään heikkoja, sillä samalla kun he ovat jopa epäileviä omasta pelastuksestaan ja ovat itse toisten opetuksen ja opetuksen tarpeessa, heitä yllytetään paholaisen juonilla käännyttämään ja opastamaan muita, ja sillä vaikka he onnistuisivatkin saamaan jonkinlaista hyötyä joidenkin kääntymyksestä, he tuhlaavat kärsimättömyydellään ja töykeillä tavoillaan kaiken sen, mitä ovat saaneet. Sillä heille tapahtuu se, mitä profeetta Haggai kuvaa: ”Ja joka kerää rikkauksia, panee ne reikäiseen pussiin.” Sillä todellakin ihminen laittaa voittonsa reikäiseen pussiin, jos hän menettää itsehillinnän puutteen ja jokapäiväisten mielen häiriöiden vuoksi sen, mitä hän näyttää saavan toisten kääntymyksen kautta. Ja niin käy, että vaikka he kuvittelevat voivansa saada suurempia voittoja opettamalla muita, he itse asiassa menettävät oman kehittymisensä. Sillä ”On niitä, jotka tekevät itsensä rikkaiksi, vaikka heillä ei ole mitään, ja on niitä, jotka nöyrtyvät suurten rikkauksien keskellä”, ja: ”Parempi on mies, joka palvelee itseään nöyrässä asemassa, kuin se, joka hankkii itselleen kunniaa ja kaipaa leipää.”

LUKU 14. Kysymys siitä, miten tällaiset väärät käsitykset voivat hiipiä meihin

GERMANUS: Erittäin osuvasti keskustelussanne on osoitettu näiden harhakuvien virheellisyys tämän havainnollistuksen avulla: mutta me haluaisimme samalla tavalla saada opetuksen sen alkuperästä ja siitä, miten se parannetaan, ja yhtä lailla haluaisimme tietää, miten tämä petos on saanut meidät valtaansa. Kaikkien on nimittäin nähtävä, että kukaan ei voi lainkaan soveltaa lääkkeitä sairauteen muutoin kuin sellainen, joka on jo diagnosoinut sairauden todellisen alkuperän.

LUKU 15. Vastaus sielun kolminkertaisesta liikkeestä

ABRAHAM: Kaikilla vioilla on yksi lähde ja alkuperä, mutta intohimoille ja turmeltumille annetaan eri nimiä sen mukaan, millainen on sen osan tai jäsenen, jos saan sanoa niin, luonne, johon sielussa on vahingollisesti vaikutettu: Kuten toisinaan osoitetaan myös ruumiillisten sairauksien kohdalla, joissa, vaikka syy on yksi ja sama, ne kuitenkin jakautuvat erilaisiin sairauksiin sen jäsenen luonteen mukaan, johon ne vaikuttavat. Sillä kun haitallisen kosteuden väkivaltaisuus on tarttunut ruumiin linnoitukseen, ts. päähän, se saa aikaan päänsäryn tunteen, mutta kun se vaikuttaa korviin tai silmiin, se muuttuu korvasärky- tai silmäsairaudeksi; kun se leviää niveliin ja käsien raajoihin, sitä kutsutaan nivel- tai käsikihdiksi; mutta kun se laskeutuu jalkojen raajoihin, sen nimi muuttuu ja sitä kutsutaan podagraksi; ja haitallista kosteutta, joka alun perin on yksi ja sama, kuvataan yhtä monella nimellä kuin on erillisiä jäseniä, joihin se vaikuttaa. Samalla tavalla siirtyäksemme näkyvistä asioista näkymättömiin meidän pitäisi pitää, että taipumus kuhunkin vikaan on olemassa sielumme osissa ja, jos saan käyttää ilmaisua, jäsenissä. Ja koska eräät hyvin viisaat miehet ovat todenneet, että sen voimat ovat kolminkertaiset, joko se, mikä on logikon eli järkevää, tai thymikon eli kiukuttelevaa, tai epi thymhtikon eli halun alainen, joutuu varmasti jonkin hyökkäyksen kohteeksi. Kun sitten haitallisten intohimojen voima ottaa jonkun haltuunsa näiden tunteiden vuoksi, sille annetaan vian nimi sen osan mukaan, johon se vaikuttaa. Sillä jos synnin vitsaus on saastuttanut sen järkiperäiset osat, se synnyttää seuraavat synnit: kerskakulutus, omahyväisyys, kateus, ylpeys, röyhkeys, riitaisuus, harhaoppisuus. Jos se on haavoittanut kiukkuisia tunteita, se synnyttää raivoa, kärsimättömyyttä, ärtyneisyyttä, syyttömyyttä, kiukkuisuutta ja julmuutta. Jos se on vaikuttanut siihen osaan, joka on altis haluille, siitä tulee ahmimisen, haureuden, ahneuden, saituuden sekä vahingollisten ja maallisten himojen synnyttäjä.”

LUKU 16. Että sielumme järkiperäinen osa on turmeltunut

JA siksi, jos haluatte löytää tämän vian lähteen ja alkuperän, teidän on tunnustettava, että mielenne ja sielunne järkiperäinen osa on turmeltunut, nimittäin se osa, josta röyhkeyden ja kerskakulutuksen viat suurimmaksi osaksi lähtevät. Edelleen tämä sielunne niin sanotusti ensimmäinen jäsen on parannettava oikean harkintakyvyn tuomion ja nöyryyden hyveen avulla, sillä kun se on vahingoittunut, kun te kuvittelette, että voitte paitsi vielä kiivetä täydellisyyden korkeuksiin, myös itse asiassa opettaa muita, ja pidätte itseänne kykenevänä ja riittävänä opettamaan muita, niin te joudutte ylpeyden kautta näiden turhien harhailujen vietäväksi, jotka teidän tunnustuksenne paljastaa. Ja niistä voitte sitten päästä vaikeuksitta eroon, jos vakiinnutte, kuten sanoin, todellisen harkinnan nöyryyteen ja opitte sydämen murheella, kuinka kova ja vaikea asia jokaiselle meistä on pelastaa sielunsa, ja myönnätte sydämenne sisimmässä olevin tuntein, että ette ole ainoastaan kaukana tuosta opettamisen ylpeydestä, vaan että itse asiassa vielä tarvitsette opettajan apua.

LUKU 17.Kuinka sielun heikompi osa antaa ensimmäisenä paholaisen kiusauksille periksi

SINUN pitäisi sitten soveltaa tähän sielun jäseneen tai osaan, jota olemme kuvailleet erityisen haavoittuneeksi, todellisen nöyryyden parannuskeinoa; sillä koska se on, sikäli kuin näyttää, heikompi kuin muut sielun voimat sinussa, se varmasti antaa ensimmäisenä perkeleen hyökkäyksille periksi. Niin kuin silloin, kun meihin kohdistuu vammoja, jotka johtuvat joko meitä rasittavasta työstä tai huonosta ilmapiiristä, on yleensä niin, että ihmisen ruumiissa ne osat, jotka ovat heikompia, antavat ensimmäisenä periksi ja antautuvat näille mahdollisuuksille, ja kun sairaus on tarttunut niihin erityisemmin, se vaikuttaa myös ruumiin terveenä oleviin osiin samalla tavoin pahoin, niin myös, kun synnin rutto puhaltaa päällemme, jokaisen meistä sielu joutuu varmasti ennen kaikkea sen intohimon kiusaamaksi, jonka heikompi ja 1103 heikompi osa ei tee niin sitkeää vastarintaa vihollisen voimakkaille hyökkäyksille, ja on vaarassa joutua niiden vangiksi, joiden huolimaton vartiointi avaa helpomman tien petokselle. Sillä niin Balsam päätteli, että Jumalan kansaa voitiin varmalla menetelmällä pettää, kun hän neuvoi, että m sillä neljänneksellä, jossa hän tiesi israelilaisten olevan heikkoja, olisi asetettava heille vaarallisia ansoja, sillä hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, että kun heille tarjottiin naisvarastoa, he heti lankeaisivat ja tuhoutuisivat haureuteen, koska hän tiesi, että heidän sielunsa ne osat, jotka olivat alttiita himolle, olivat turmeltuneet. Niinpä siis hengelliset pahat kiusaavat ovelalla ilkeydellä jokaista meistä asettamalla erityisesti salakavalia ansoja niille sielun kiintymyksille, joissa he ovat nähneet, että se on heikko, sillä jos he esimerkiksi näkevät, että sielumme kohtuulliset osat ovat kärsineet, he koettavat pettää meitä samalla tavalla kuin Raamattu kertoo, että kuningas Ahabia eksyttivät ne syyrialaiset, jotka sanoivat: ”Me tiedämme, että Israelin kuninkaat ovat armollisia: Niinpä pukekaamme säkkikankaat kupeillemme ja köydet päämme ympärille ja menkäämme Israelin kuninkaan luo ja sanokaamme hänelle: ”Ahab on suuri kuningas, ja hän on suuri kuningas, ja hän on suuri kuningas, ja hän on suuri kuningas: Näin sanoo palvelijasi Benhadad: ”Sinun palvelijasi Benhadad sanoo: Anna minun sieluni elää.” Ja näin häneen ei vaikuttanut mikään todellinen hyvyys, vaan hänen armollisuutensa tyhjä ylistys, ja hän sanoi: ”Ja tämän tavan mukaan he voivat pettää meidätkin tuon kohtuullisen osan erehdyksellä ja saada meidät kärsimään Jumalan tyytymättömyyttä sen vuoksi, mistä me toivoimme saavamme palkkion ja hyvyyden palkinnon, ja meillekin voidaan osoittaa sama nuhtelu: ”Koska olet päästänyt kädestäsi irti miehen, joka oli kuoleman arvoinen, niin sinun henkesi on oleva hänen henkensä ja sinun kansasi hänen kansansa.” Tai kun saastainen henki sanoo: ‘Minä lähden ja olen valheellinen henki kaikkien profeettojensa suussa’, hän varmasti levittää petoksen verkkoja sen järkevän tunteen avulla, jonka hän tiesi olevan alttiina hänen kuolettaville juonilleen. Ja tätä sama henki odotti myös Herramme tapauksessa, kun hän kiusasi häntä näissä kolmessa sielun kiintymyssuhteessa, joissa hän tiesi, että koko ihmiskunta oli otettu vangiksi, mutta ei saavuttanut mitään ovelilla juonillaan. Sillä hän lähestyi sitä osaa hänen mielestään, joka oli altis halulle, kun hän sanoi: ”Käskekää, että nämä kivet tehtäisiin leiväksi”; sitä osaa, joka on vihan alainen, kun hän yritti yllyttää Häntä etsimään nykyisen elämän valtaa ja tämän maailman valtakuntia; sitä järkevää osaa, kun hän sanoi: ‘Käskekää, että nämä kivet tehtäisiin leiväksi’: ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy pois täältä.” ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy pois täältä.” Ja näissä hänen petoksensa ei auttanut mitään tästä syystä, koska hän huomasi, ettei Hänessä ollut mitään vahingollista sen oletuksen mukaisesti, jonka hän oli muodostanut väärästä käsityksestä. Sen tähden mikään osa Hänen sielustaan ei antanut periksi, kun vihamiehen juonet kiusasivat häntä: ”Sillä katso”, Hän sanoo, ”tämän maailman ruhtinas tulee eikä löydä minusta mitään”.”

LUKU 18. Kysymys siitä, pitäisikö meidän palata kotimaahan asianmukaisen suuremman hiljaisuuden kaipuun vuoksi

GERMANUS: Muunlaisten harhakuvitelmien ja erehdysten joukosta, jotka turhilla lupauksilla hengellisistä eduista ovat sytyttäneet meidät kaipaamaan kotimaahamme (kuten teidän pyhyytenne on huomannut mielenne terävällä oivalluksella), erottuu tämä pääasiallisena syynä se, että toisinaan veljemme ahdistavat meitä emmekä voi mitenkään pysyä katkeamattomassa yksinäisyydessämme ja jatkuvassa hiljaisuudessamme, niin kuin me haluaisimme. Ja tämän vuoksi päivittäisen pidättäytymisemme kulku ja mitta, jonka haluamme aina säilyttää häiriöttä ruumiimme kurittamiseksi, häiriintyy varmasti joidenkin veljien saapuessa. Ja tämä ei varmasti mielestämme koskaan tapahtuisi omassa maassamme, jossa on mahdotonta löytää ketään tai tuskin ketään, joka noudattaa tätä elämäntapaa.

LUKU 19. Vastaus paholaisen harhakuvitelmasta, koska hän lupaa meille nopeamman yksinäisyyden rauhaa

ABRAHAM: Se, että ihmiset eivät lainkaan turvaudu siihen, on merkki kohtuuttomasta ja harkitsemattomasta tiukkuudesta tai pikemminkin suurimmasta kylmyydestä. Sillä jos ihminen kulkee tätä tietä, jolle hän on astunut, liian hitain askelin ja elää entisen ihmisen mukaan, on oikein, ettei kukaan – en sano pyhimyksistä – vaan kukaan ihminen vieraile hänen luonaan. Mutta te, jos olette tulehtuneet oikeasta ja täydellisestä rakkaudesta Herraamme kohtaan ja seuraatte Jumalaa, joka todellakin on rakkaus, täydellä henkisellä kiihkolla, olette varma, että ihmiset turvautuvat teihin, mihin tahansa saavuttamattomissa olevaan paikkaan pakenettekin, ja samassa suhteessa kuin 1105 jumalallisen rakkauden kiihkeys tuo teidät lähemmäs Jumalaa, niin myös pyhien veljien joukko parveilee teidän luoksenne. Sillä kuten Herra sanoo: ”Kaupunkia, joka on asetettu kukkulalle, ei voi kätkeä”, sillä ”ne, jotka minua rakastavat”, sanoo Herra, ”minä kunnioitan, ja ne, jotka minua halveksivat, joutuvat halveksittaviksi”. Mutta teidän pitäisi tietää, että tämä on paholaisen hienoin juoni, tämä on hänen parhaiten kätketty sudenkuoppansa, johon hän syöksyy joitakin kurjia ja piittaamattomia henkilöitä, niin että samalla kun hän lupaa heille suurempia asioita, hän vie heiltä päivittäisen hyödyn edellyttämät edut, kun hän suostuttelee heidät etsimään kaukaisempia ja raastavampia aaveita ja kuvaa ne heidän sydämessään ikään kuin ne olisivat kylvettyinä ihmeellisillä nautinnoilla. Ja lisäksi joitakin tuntemattomia ja olemattomia paikkoja hän teeskentelee tunnetuiksi ja sopiviksi, jotka on jo luovutettu meidän valtaamme ja jotka voidaan varmistaa ilman vaikeuksia. Myöskin tuon maan ihmiset hän teeskentelee olevansa tottelevaisia ja pelastuksen tien seuraajia, jotta hän, samalla kun hän lupaa siellä sielulle rikkaampia hedelmiä, voisi ovelasti tuhota meidän nykyiset voittomme. Sillä kun kukin tämän turhan toiveen vuoksi erottaa itsensä elämisestä yhdessä vanhimpien kanssa ja kun häneltä on riistetty kaikki se, mitä hän tyhjänpäiväisesti kuvitteli sydämessään, hän herää ikään kuin syvimmästä unesta, eikä herättyään löydä mitään niistä asioista, joista hän oli uneksinut. Ja niinpä kun häntä estävät tämän elämän suuremmat vaatimukset ja erottamattomat ansat, paholainen ei anna hänen edes pyrkiä niihin asioihin, joita hän oli kerran itselleen luvannut, ja kun hän ei enää ole altis niille harvinaisille ja hengellisille veljien vierailuille, joita hän oli aiemmin vältellyt, vaan joutuu päivittäin maallisten ihmisten keskeytysten kohteeksi, hän ei koskaan salli hänen palata edes ankkurin elämän kohtuulliseen hiljaisuuteen ja järjestelmällisyyteen.

LUKU 20. Kuinka hyödyllistä on rentoutuminen veljien saapuessa

TÄTÄ virkistävää rentoutumisen ja kohteliaisuuden välituntia, joka joskus on tapana tulla väliin veljien saapumisen vuoksi, vaikka se saattaa tuntua meistä väsyttävältä ja sellaiselta, mitä meidän pitäisi välttää, on kuitenkin kärsivällisesti kuunneltava muutamalla sanalla, kuinka hyödyllistä se on ja kuinka hyvää se tekee sekä ruumiillemme että sielullemme. Usein käy, sanon minä, ei noviiseille ja heikoille henkilöille, vaan jopa niille, joilla on suurin kokemus ja täydellisyys, että ellei heidän mielensä rasitusta ja jännitystä vähennetä rentouttamalla joitakin muutoksia, he joutuvat joko hengen kylmyyteen tai joka tapauksessa ruumiillisen terveyden kannalta mitä vaarallisimpaan tilaan. Ja sen vuoksi, kun veljien vierailuja tapahtuu jopa usein, niiden, jotka ovat viisaita ja täydellisiä, ei pitäisi vain kärsivällisesti sietää niitä, vaan jopa kiitollisina ottaa ne vastaan; ensinnäkin siksi, että ne saavat meidät aina vain innokkaammin haluamaan erämaasta vetäytymistä (sillä vaikka niiden luullaan jollakin tavalla estävän etenemistämme, ne todella pitävät sitä yllä väsymättömänä ja katkeamattomana, ja jos mikään ei koskaan estäisi etenemistä, se ei kestäisi loppuun asti järkähtämättömän sinnikkäästi), Toiseksi, koska ne antavat meille tilaisuuden virkistää kehoamme yhdessä ystävällisyyden etujen kanssa ja samalla, kun keho rentoutuu mitä ihanimmin, antavat meille suuremman hyödyn kuin mitä olisimme saaneet pidättäytymisestä johtuvasta väsymyksestä. Tästä asiasta annan lyhyesti erittäin osuvan havainnollistuksen, joka on periytynyt vanhassa tarinassa.

LUKU 21. Miten evankelista Johanneksen sanotaan osoittaneen rentoutumisen arvon

Kerrotaan, että kun autuas Johannes oli hellästi silittelemässä kädellään peltopyytä, näki hän yhtäkkiä erään metsästäjän asuun pukeutuneen filosofin lähestyvän häntä, joka hämmästyi sitä, että niin suuren kuuluisuuden ja maineen omaava mies alentuisi niin mitättömiin ja vähäpätöisiin huvituksiin, ja sanoi: ”Oletko sinä se Johannes, jonka suuri ja kuuluisa maine on houkutellut minutkin suurella halulla tutustumaan sinuun? Miksi sitten harrastat niin köyhiä huvituksia?” Siunatulle Johannekselle: ”Mitä se on”, sanoi hän, ”mitä sinulla on kädessäsi?” Hän kysyi: ”Mitä se on?” Toinen vastasi: ”Mitä sinä teet? ”Jousi. ”Ja miksi”, sanoi hän, ”et aina kanna sitä mukanasi kaikkialla, missä se taipuu?” Toinen vastasi: ”Niin, mutta se ei ole vielä valmis: ”Se ei kelpaisi, sillä sen jäykkyyden voima hellittäisi, kun se olisi jatkuvasti taivutettuna, ja se heikkenisi ja tuhoutuisi, ja kun tulisi aika lähettää järeämpiä nuolia jonkin pedon perään, sen jäykkyys katoaisi liiallisesta ja jatkuvasta rasituksesta. ja voimakkaampien pulttien ampuminen olisi mahdotonta.”” ”Ja, poikaseni”, sanoi autuas Johannes, ”älä anna tämän vähäisen ja lyhyen mielen rentoutumisen häiritä sinua, sillä ellei se joskus keventäisi ja löysentäisi tarkoituksensa ankaruutta jollakin virkistyksellä, henki menettäisi jousituksensa keskeytymättömän rasituksen vuoksi eikä kykenisi tarpeen vaatiessa tinkimättömästi noudattamaan sitä, mikä on oikein.”

LUKU 22.Kysymys siitä, miten meidän pitäisi ymmärtää se, mitä evankeliumi sanoo: ”Minun ikeeni on helppo ja minun taakkani on kevyt.”

GERMANUS: Koska olet antanut meille parannuskeinon kaikkiin harhakuvitelmiin, ja Jumalan armosta kaikki paholaisen juonet, jotka meitä ahdistivat, ovat opetuksellasi paljastuneet, pyydämme, että selität meille myös tämän, mitä evankeliumissa sanotaan: ”Minun ikeeni on helppo, ja minun taakkani on kevyt.” Sillä se näyttää olevan siedettävästi vastakkainen sille profeetan sanonnalle, jossa sanotaan: ”Sinun huulesi sanojen tähden minä olen pitänyt vaikeita teitä”, kun taas apostolikin sanoo: ‘Kaikki, jotka tahtovat elää hurskaasti Kristuksessa, kärsivät vainoja.’” Mutta se, mikä on kovaa ja täynnä vainoja, ei voi olla helppoa ja kevyttä.

LUKU 23. Vastaus, jossa selitetään sanonta

ABRAHAM: Voimme oman kokemuksemme helpolla opetuksella todistaa, että Herramme ja Vapahtajamme sanonta on täysin totta, jos lähestymme täydellisyyden tietä oikein ja Kristuksen tahdon mukaisesti, ja kuolettamalla kaikki halumme ja katkaisemalla vahingolliset mieltymyksemme, emme ainoastaan anna minkään jäädä luoksemme tämän maailman tavaroista (jolloin vastustajamme löytäisi mielihyvin tilaisuuksia tuhota ja vahingoittaa meitä), vaan todella tunnustamme, ettemme ole itse herrojamme, ja teemme todella omiksemme Apostolin sanat: ”Minä elän, mutta en minä, vaan Kristus elää minussa.” Sillä mikä voi olla taakkaa tai raskasta sellaiselle, joka on koko sydämestään omaksunut Kristuksen ikeen, joka on vakiintunut aitoon nöyryyteen ja joka aina kiinnittää katseensa Herran kärsimyksiin ja iloitsee kaikista vääryyksistä, joita hänelle tarjotaan, sanomalla: ”Minkä tähden minä mielistelen itseäni heikkouksissani, häpeissä, tarpeissa, vainoissa ja ahdistuksissa Kristuksen tähden; sillä kun minä olen heikko, silloin minä olen vahva”? Minkä tavallisen asian menettäminen, kysyn minä, vahingoittaa sitä, joka ylpeilee täydellisellä luopumisella ja hylkää vapaaehtoisesti Kristuksen tähden kaiken tämän maailman loiston ja pitää kaikkia ja kaikkia sen haluja lantiona, jotta hän saisi Kristuksen, ja joka tätä evankeliumin käskyä jatkuvasti mietiskelemällä halveksii ja pääsee eroon kiihkosta kaikesta menetyksestä: ”Sillä mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa koko maailman, mutta menettää oman sielunsa?” ”Sillä mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa koko maailman, mutta menettää oman sielunsa? Tai mitä ihminen antaa sielunsa vastineeksi?” Minkä menettämisestä hän kiukuttelee, joka tunnustaa, että kaikki, mitä muilta voidaan ottaa pois, ei ole heidän omaansa, ja julistaa voittamattomalla urheudella: ”Me emme ole tuoneet mitään tähän maailmaan: on varmaa, ettemme voi viedä mitään ulos”? Minkä puutteen tarpeet voittavat hänen rohkeutensa, joka osaa tulla toimeen ilman ”arpoja matkaa varten, rahaa kukkaroa varten” ja joka apostolin tavoin kerskuu ”monissa paastoissa, nälässä ja janossa, kylmässä ja alastomuudessa”? Mikä ponnistus tai mikä kova käsky vanhimmalta voi häiritä hänen povensa rauhaa, jolla ei ole omaa tahtoa ja joka ei ainoastaan kärsivällisesti, vaan jopa kiitollisena ottaa vastaan sen, mitä hänelle käsketään, ja Vapahtajamme esimerkin mukaan pyrkii tekemään ei omaa tahtoaan vaan Isän tahtoa, niin kuin hän itse sanoo Isälleen: ”Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä tahdot”? Millaiset vääryydet, millainen vaino häntä myös pelottaa, ei, mikä rangaistus voi olla ilahduttamatta häntä, joka aina iloitsee yhdessä apostolien kanssa raidoista ja kaipaa tulla arvolliseksi kärsimään häpeää Kristuksen nimen tähden?”.

LUKU 24. Miksi Herran ies koetaan raskaaksi ja Hänen taakkansa painavaksi

MUTTA se, että meille päinvastoin Kristuksen ies ei tunnu kevyeltä eikä helpolta, on oikeutetusti katsottava meidän kieroutuneisuutemme syyksi, sillä epäusko ja uskon puute ovat meitä lannistaneet, ja me taistelemme typerällä jääräpäisyydellä Hänen käskyään tai pikemminkin neuvoaan vastaan, joka sanoo: ”Jos tahdot tulla täydelliseksi, niin mene, myy (tai hankkiudu eroon siitä) kaikesta, mitä sinulla on, ja tule seuraamaan minua.” Sillä me pidämme kiinni maallisista tavaroistamme. Ja koska paholainen pitää sielumme tiukasti kiinni näiden vaivoissa, mitä muuta jää jäljelle kuin se, että kun hän haluaa erottaa meidät hengellisistä nautinnoista, hän kiusaa meitä vähentämällä niitä ja riistämällä ne meiltä, keksimällä ovelilla juonillaan, että kun Hänen ikeensä suloisuus ja Hänen taakkansa keveys ovat tulleet meille raskaiksi turmeltuneen halun pahuuden vuoksi, ja kun olemme jääneet kiinni juuri sen omaisuuden ja omaisuuden kahleisiin, jonka olemme säilyttäneet lohdutukseksi ja lohdutukseksi, hän voi aina piinata meitä maallisten huolien vitsauksilla ja kiristää meiltä itseltämme sen, millä meitä kidutetaan?”. Sillä ”kukin on sidottu omien syntiensä köysillä”, ja kuulee profeetalta: ”Katso, kaikki te, jotka sytytätte tulen, liekkien ympäröimänä, vaeltakaa tulenne valossa ja liekeissä, jotka olette sytyttäneet.” Koska, kuten Salomo todistaa: ”Jokainen ihminen saa siten rangaistuksen, jolla hän on tehnyt syntiä.” Sillä juuri nautinnot, joista nautimme, tulevat meille piinaaviksi, ja tämän lihan nautinnot ja nautinnot kääntyvät kuin pyövelit niiden aiheuttajaa vastaan, koska se, joka saa elantonsa entisestä rikkaudestaan ja omaisuudestaan, ei varmasti myönnä täydellistä sydämen nöyryyttä eikä vaarallisten nautintojen täydellistä siveyssyrjäytymistä. Mutta siellä, missä kaikki nämä hyvyyden välineet antavat apuaan, siellä kaikki tämän elämän koettelemukset ja kaikki tappiot, joita vihollinen voi keksiä, kestetään paitsi äärimmäisellä kärsivällisyydellä, myös todellisella ilolla, ja taas kun ne puuttuvat, syntyy niin vaarallinen ylpeys, että meitä todella haavoitetaan kärsimättömyyden tappavilla iskuilla pienimmästäkin moitteesta, ja profeetta Jeremia voi sanoa meille: ”Ja mitä sinun nyt on tehtävä Egyptin tiellä, juodaksesi sekavaa vettä? Ja mitä sinun on tehtävä assyrialaisten tiellä, juodaksesi virran vettä?”. Sinun oma pahuutesi nuhtelee sinua, ja luopumuksesi nuhtelee sinua. Tiedä ja näe, että on paha ja katkera asia, että olet jättänyt Herran, sinun Jumalasi, ja että minun pelkoni ei ole sinun kanssasi, sanoo Herra.” Kuinka siis Herran ikeen ihmeellinen makeus koetaan katkeraksi, vaan siksi, että vastenmielisyytemme katkeruus vahingoittaa sitä? Miten on mahdollista, että jumalallisen taakan äärimmäinen keveys muuttuu raskaaksi, vaan siksi, että itsepäisessä röyhkeydessämme halveksimme Häntä, jonka toimesta taakkaa kannettiin, varsinkin kun itse Raamattu selvästi todistaa juuri tästä asiasta sanoen: ”Sillä jos he olisivat vaeltaneet oikeilla poluilla, he olisivat varmasti löytäneet vanhurskauden polut tasaisina”? On selvää, sanon minä, että juuri me olemme ne, jotka halujemme ilkeillä ja kovilla kivillä karheuttavat Herran oikeita ja sileitä polkuja; jotka typerimmin hylkäämme kuninkaallisen tien, joka on tehty kiviseksi apostolien ja profeettojen kivillä ja jota kaikkien pyhien ja Herran itsensä jalanjäljet ovat tallanneet, ja etsimme poluttomia ja piikkisiä paikkoja ja sokeudumme tämänhetkisten nautintojen houkutuksista, raivaamme tiemme revennein jaloin ja häävaatteemme repeytyneinä pimeillä poluilla, jotka ovat syntien orjantappuroiden peitossa, niin että emme joudu ainoastaan orjantappuroiden terävien piikkien lävistämiksi, vaan myös itse asiassa siellä lymyävien tappavien käärmeiden ja skorpionien puremiin. Sillä ”väärillä teillä on orjantappuroita ja ohdakkeita, mutta joka pelkää Herraa, se varjelee itsensä niistä.” Tällaisista Herra sanoo toisaalla profeetan kautta: ”Minun kansani on unohtanut, uhraa turhaan ja kompastuu teillään, muinaisilla poluilla, vaeltaakseen niillä polkemattomalla tiellä.” Sillä Salomon sanan mukaan: ”Niiden tiet, jotka eivät tee työtä, ovat täynnä orjantappuroita, mutta himokkaiden tiet tallataan maahan.” Ja näin vaeltaen pois kuninkaan tieltä he eivät voi koskaan saapua siihen pääkaupunkiin, jonne meidän kurssimme pitäisi aina suunnata väistämättä. Ja tämänkin Saarnaaja on melko merkitsevästi ilmaissut sanomalla: ”Hullujen työ väsyttää niitä, jotka eivät tiedä, miten mennä kaupunkiin”, eli tuohon ‘taivaalliseen Jerusalemiin, joka on meidän kaikkien äiti’. Mutta joka todella luopuu tästä maailmasta ja ottaa Kristuksen ikeen päälleen ja oppii Häneltä ja harjaantuu päivittäin kärsimään vääryyttä, sillä Hän on ”lempeä ja nöyrä sydämeltään”, se pysyy aina häiriintymättä kaikista kiusauksista, ja ”kaikki toimii yhdessä hänen hyväkseen”. Sillä kuten profeetta Obadja sanoo, Jumalan sanat ovat ”hyviä sille, joka vaeltaa oikeamielisesti”; ja taas: ”Sillä Herran tiet ovat oikeat, ja vanhurskas vaeltaa niissä, mutta rikkojat lankeavat niihin.”

LUKU 25. Siitä hyvästä, jonka kiusauksen hyökkäys saa aikaan

JA niin kiusauksen kanssa taistelemalla Vapahtajan lempeä armo antaa meille suurempia ylistyspalkkioita kuin jos se olisi ottanut meiltä pois kaiken konfliktin tarpeen. Sillä on ylevämmän ja suuremmasta hyveestä kertova merkki pysyä aina liikkumatta, kun vainot ja koettelemukset piirittävät, ja seistä uskollisesti ja rohkeasti Jumalan valleilla ja ihmisten hyökkäyksissä, ikään kuin vyöttäytyneenä voittamattoman hyveen käsivarsilla, voittaa kunniakkaasti kärsimättömyyden ja saada jollakin tavalla heikkoudesta voimaa, sillä ”voima on tullut täydelliseksi heikkoudessa”. ”Sillä katso, minä olen tehnyt sinut”, sanoo Herra, ”rautapatsaaksi ja vaskimuuriksi koko maan yli Juudan kuninkaille, sen ruhtinaille ja papeille ja kaikelle maan kansalle. Ja he taistelevat sinua vastaan, mutta eivät voita, sillä minä olen sinun kanssasi pelastaakseni sinut, sanoo Herra.”” Herran selvän opetuksen mukaan kuninkaan tie on siis helppo ja tasainen, vaikka se saattaakin tuntua kovalta ja karkealta; sillä ne, jotka hurskaasti ja uskollisesti palvelevat Häntä, kun he ovat ottaneet päälleen Herran ikeen ja oppineet Häneltä, että Hän on lempeä ja nöyrä sydämeltään, he heti tavalla tai toisella hylkäävät maallisten intohimojen taakan eivätkä löydä mitään vaivaa, vaan lepoa sielulleen Herran lahjan kautta, niin kuin Hän itse todistaa profeetta Jeremian kautta, joka sanoo: ”Seisokaa te teillä ja katsokaa ja kysykää vanhoja polkuja, mikä on se hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte sielullenne virvoituksen.” Sillä heille tulee heti ”vinot tiet suoriksi ja karut tiet tasaisiksi”, ja he ”maistavat ja näkevät, että Herra on armollinen”, ja kun he kuulevat Kristuksen julistavan evankeliumissa: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te, jotka teette työtä ja olette raskautetut, niin minä virvoitan teidät”, he hylkäävät syntiensä taakan ja ymmärtävät, mitä siitä seuraa: ”Sillä minun ikeeni on helppo, ja minun taakkani on kevyt.” Herran tie on silloin virkistävä, jos sitä noudatetaan Hänen lakinsa mukaisesti. Mutta juuri me olemme ne, jotka hankalilla häiriötekijöillä tuomme itsellemme murheita ja vaivoja, kun yritämme jopa suurimmalla ponnistuksella ja vaikeudella seurata tämän maailman kieroja ja perverssejä teitä. Mutta kun olemme tällä tavoin tehneet Herran ikeen meille raskaaksi ja vaikeaksi, valitamme heti pilkkaavassa hengessä itse ikeen kovuutta ja karkeutta tai Kristusta, joka sen meille asettaa, tämän kohdan mukaisesti: ”Ihmisen hulluus turmelee hänen tiensä, mutta hän syyttää Jumalaa sydämessään.” Ja kuten profeetta Haggai sanoo, kun me sanomme, että ‘Herran tie ei ole oikea’, Herra antaa meille osuvan vastauksen: ”Eikö minun tieni ole oikea? Eivätkö teidän tienne ole pikemminkin kierot?” Ja todellakin, jos vertaatte neitsyyden suloisen tuoksuvaa kukkaa ja siveyden hentoa puhtautta himojen likaisiin ja haiseviin mätäpaiseisiin, munkkien rauhaa ja turvaa niihin vaaroihin ja menetyksiin, joihin tämän maailman miehet ovat joutuneet, köyhyytemme rauhaa rikkauden kalvaviin harmituksiin ja ahdistaviin huoliin, joissa he yötä päivää kuluttavat, ei ilman suurinta hengenvaaraa, niin todistatte, että Kristuksen ies on kaikkein helpoin ja hänen taakkansa kaikkein kevein.

LUKU 26. Kuinka lupaus satakertaisesta tässä elämässä annetaan niille, joiden luopuminen on täydellistä

LISÄTIETOJA myös siitä palkkiosta, jossa Herra lupaa satakertaisen palkkion tässä elämässä niille, joiden luopuminen on täydellistä, ja sanoo: ”Ja jokainen, joka on jättänyt kodin tai veljet tai sisaret tai isän tai äidin tai vaimon tai lapset tai maat minun nimeni tähden, saa satakertaisesti tässä ajassa ja perii iankaikkisen elämän”, otetaan oikein ja totisesti m samassa merkityksessä ilman, että usko häiriintyy. Sillä monet käyttävät tätä sanontaa hyväkseen ja vaativat karkealla älyllä, että nämä asiat annetaan lihallisesti tuhatvuotisjuhlassa, vaikka heidän on varmasti myönnettävä, ettei tuota aikakautta, jonka he sanovat olevan ylösnousemuksen jälkeen, voida mitenkään ymmärtää nykyiseksi. Silloin on uskottavampaa ja paljon selvempää, että se, joka Kristuksen vakaumuksesta on luopunut kaikista maallisista kiintymyksistä tai tavaroista, saa elämänsä veljiltä ja kumppaneilta, jotka ovat häneen hengellisellä siteellä liittyneet, jo tässä elämässä rakkauden, joka on sata kertaa parempaa; sillä onhan varmaa, että vanhempien ja lasten ja veljien, vaimojen ja sukulaisten kesken, joissa joko side muodostuu vain kanssakäymisestä tai liiton side sukulaisuussuhteen vaatimuksista, rakkaus on siedettävän lyhytikäistä ja katkeaa helposti. Lopulta jopa hyvät ja hurskaat lapset, kun he ovat kasvaneet aikuisiksi, joutuvat joskus vanhempiensa sulkemiksi pois kodeistaan ja omaisuudestaan, ja joskus todella hyvästä syystä avioliiton side katkeaa, ja riitaisa jako tuhoaa veljesten omaisuuden. Ainoastaan munkit säilyttävät pysyvän liiton läheisyydessä ja omistavat kaiken yhteisen, sillä he pitävät kaikkea, mikä kuuluu heidän veljilleen, omana omaisuutenaan ja kaikkea, mikä on heidän omaansa, veljiensä omaisuutena. Jos siis rakkautemme armoa verrataan niihin kiintymyssuhteisiin, joissa liiton side on lihallinen rakkaus, on se varmasti sata kertaa suloisempi ja hienompi. Aviollisesta pidättyväisyydestä saadaan todellakin myös nautinto, joka on sata kertaa suurempi kuin se, joka syntyy sukupuolten liitosta. Ja sen ilon sijasta, jota ihminen kokee yhden ainoan talon pellon omistamisesta, hän nauttii rikkauksista sata kertaa suurempaa iloa, jos hän siirtyy Jumalan poikien lapseksiottamiseen ja omistaa omakseen kaiken, mikä kuuluu ikuiselle Isälle, ja vakuuttaa sydämessään ja sielussaan tuon todellisen Pojan tavoin: ”Kaikki, mikä Isällä on, on minun;” ja jos ei enää koettele tuo rikollinen ahdistus häiriötekijöissä ja huolissa, vaan huolettomana ja sydämestään iloisena hän onnistuu kaikkialla omakseen, kuullessaan päivittäin apostolin hänelle antaman ilmoituksen: ”Sillä kaikki on sinun, niin maailma kuin nykyiset ja tulevatkin”, ja Salomon: ”Uskollisella miehellä on koko maailma rikkauksia.” Teillä on siis tuo satakertainen palkka, joka tulee esiin arvon suuruudesta ja luonteen erosta, jota ei voi arvioida. Sillä jos joku olisi antanut vastineeksi määrätystä messinki- tai rautapainosta tai jostakin vielä tavanomaisemmasta metallista saman painon vain kultaa, hän näyttäisi antaneen paljon enemmän kuin satakertaisesti. Ja niinpä kun ilojen ja maallisten kiintymysten halveksunnasta annetaan vastineeksi hengellinen ilo ja kalleimman rakkauden ilo, vaikka todellinen määrä olisikin sama, se on kuitenkin sata kertaa parempi ja mahtavampi. Ja jotta tämä tulisi selkeämmäksi toistamalla sitä usein: Minulla oli ennen vaimo himon himokkaassa kiihkossa: nyt minulla on vaimo kunniallisessa pyhityksessä ja Kristuksen todellisessa rakkaudessa. Nainen on vain yksi, mutta rakkauden arvo on kasvanut satakertaiseksi. Mutta jos vihan ja raivon epäluulon sijasta pidät huolta jatkuvasta lempeydestä ja kärsivällisyydestä, ahdistuksen ja huolen aiheuttaman stressin sijasta rauhasta ja huolettomuudesta vapaudesta, tämän maailman hedelmättömän ja rikollisen kiusaamisen sijasta murheen autuaallisista hedelmistä, ajallisen ilon turhuuden sijasta hengellisten nautintojen rikkaudesta, näet näiden tunteiden muuttumisessa satakertaisen korvauksen. Ja jos vertaamme kunkin synnin lyhytaikaiseen ja ohimenevään nautintoon vastakkaisten hyveiden hyötyjä, lisääntyneet nautinnot todistavat, että nämä ovat sata kertaa parempia. Sillä sormilla laskiessanne siirrätte sadan numeron vasemmasta kädestä oikeaan käteen, ja vaikka näyttäisitte pitävän sormien järjestyksen samana, määrä kasvaa kuitenkin suuresti. Sillä tuloksena on, että me, jotka näytimme kantavan vuohien muotoa vasemmassa kädessä, poistumme ja saamme lampaiden palkkion oikeassa kädessä. Siirtykäämme nyt tarkastelemaan niiden asioiden luonnetta, jotka Kristus antaa meille takaisin tässä maailmassa maallisten etujen halveksimisesta, erityisesti Markuksen evankeliumin mukaan, joka sanoo: ”Ei ole ketään, joka on jättänyt kodin tai veljiä tai sisaria tai äitejä tai lapsia tai maata minun ja evankeliumin tähden, joka ei saisi sata kertaa enemmän nyt tässä ajassa: taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä ja äitejä ja lapsia ja maata, vainoamisineen, ja tulevassa maailmassa ikuisen elämän.” Sillä se, joka Kristuksen nimen tähden jättää huomiotta yhden ainoan isän tai äidin tai lapsen rakkauden ja antautuu kaikkien Kristusta palvelevien puhtaimpaan rakkauteen, saa sata kertaa enemmän veljiä ja sukulaisia; sillä yhden sijaan hänellä alkaa olla niin monta isää ja veljeä, joita vielä kiihkeämpi ja ihailtavampi kiintymys sitoo häneen. Hän rikastuu myös lisääntyneellä maaomaisuudella, kun hän on luopunut yhdestä ainoasta talosta Kristuksen rakkauden tähden ja omistaa lukemattomia luostarikoteja kuin omansa, mihin maailman kolkkaan hän sitten vetäytyykin, kuin omaan kotiinsa. Sillä kuinka voi hän olla saamatta satakertaista, ja jos ei ole väärin lisätä jotakin Herramme sanoihin, enemmän kuin satakertaista, joka luopuu kymmenen tai kahdenkymmenen orjan uskottomasta ja pakollisesta palveluksesta ja luottaa niin monien jalojen ja vapaasyntyisten miesten oma-aloitteiseen läsnäoloon? Ja että näin on, sen voitte todistaa omalla kokemuksellanne, sillä siitä lähtien, kun kukin teistä on jättänyt vain yhden isän ja äidin ja kodin, olette saaneet ilman minkäänlaista vaivaa tai huolenpitoa missä tahansa maailman kolkassa, jonne olette tulleet, lukemattomia isiä ja äitejä ja veljiä sekä taloja ja maita ja uskollisimpia palvelijoita, jotka ottavat teidät vastaan kuin herransa, toivottavat teidät tervetulleiksi ja kunnioittavat teitä ja huolehtivat teistä äärimmäisen huolellisesti. Mutta minä sanon, että pyhät saavat ansaitusti ja luottavaisesti nauttia tästä palveluksesta, jos he ovat ensin vapaaehtoisesti uhranneet itsensä ja kaiken, mitä heillä on, veljien palvelukseen. Sillä kuten Herra sanoo, he saavat vapaasti takaisin sen, minkä he itse ovat lahjoittaneet muille. Mutta jos ihminen ei ole ensin tarjonnut sitä aidolla nöyryydellä tovereilleen, miten hän voi rauhallisesti sietää, että muut tarjoavat sitä hänelle, kun hän tietää, että heidän palveluksensa pikemminkin rasittaa kuin auttaa häntä, koska hän mieluummin ottaa vastaan huomiota veljiltä kuin antaa sitä heille? Mutta kaiken tämän hän ei ota vastaan huolimattomalla velttoudella ja laiskalla ilolla, vaan Herran sanan mukaisesti ”vainojen”, ts. tämän maailman painostuksen ja intohimojensa aiheuttaman hirvittävän ahdingon vallassa, koska, kuten viisas mies todistaa: ”Se, joka on helppo ja vaivaton, joutuu puutteeseen”. Sillä eivät laiskat, huolimattomat, herkät tai hellät ota taivaan valtakuntaa väkisin, vaan väkivaltaiset. Keitä sitten ovat väkivaltaiset? Varmasti ne ovat niitä, jotka osoittavat loistavaa väkivaltaa, eivät toisia, vaan omaa sieluaan kohtaan, jotka kiitettävällä väkivallalla riistävät siltä kaikki ilot m nykyiset asiat, ja jotka Herran suu julistaa loistaviksi ryöstäjiksi ja jotka tämänkaltaisella ryöstöllä väkivaltaisesti anastavat taivaan valtakunnan. Sillä kuten Herra sanoo: ”Taivaan valtakunta kestää väkivaltaa, ja väkivaltaiset ottavat sen väkisin haltuunsa.” Väkivaltaisina ovat toki kiitoksen arvoisia ne, jotka tekevät väkivaltaa omalle tuholleen, sillä: ”Mies”, kuten kirjoitettu on, ”joka on murheessa, tekee työtä itselleen ja tekee väkivaltaa omalle tuholleen”. Sillä meidän tuhomme on nautintoa tässä nykyisessä elämässä, ja varmemmin sanottuna omien mieltymyksiemme ja halujemme täyttämistä, sillä jos ihminen vetää nämä pois sielustaan ja saattaa siveäksi ne, hän tekee heti kunniakasta ja arvokasta väkivaltaa omalle tuholleen, edellyttäen, että hän kieltää siltä sen miellyttävimmätkin toiveet, joita jumalallinen sana usein nuhtelee profeetan kautta sanoen: ”Sillä sinun paastosi päivinä löytyy sinun oma tahtosi”, ja jälleen: ‘Sillä sinun paastosi päivinä löytyy sinun oma tahtosi’: ”Jos sinä käännät jalkasi pois sapatilta, tehdäkseni tahtoasi pyhänä päivänäni ja ylistääksesi häntä, kun et kuitenkaan tee omia teitäsi, eikä omaa tahtoasi löydy, puhuaksesi sanaakaan.”” Ja sen suuren autuuden, joka hänelle on luvattu, profeetta lisää heti. ”Silloin”, hän sanoo, ”sinä saat iloita Herrassa, ja minä nostan sinut maan korkeuksien yläpuolelle ja ruokin sinut isäsi Jaakobin perinnöllä. Sillä Herran suu on sen puhunut.” Ja siksi Herramme ja Vapahtajamme, antaakseen meille esimerkin omasta tahdostamme luopumisesta, sanoo: ”Minä en tullut tekemään omaa tahtoani, vaan sen tahdon, joka minut lähetti.” Ja taas: ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä tahdot.” Ja tätä hyvää ominaisuutta osoittavat erityisesti ne miehet, jotka elävät kinobian piirissä ja joita hallitsee vanhimpien sääntö, jotka eivät tee mitään omasta tahdostaan, vaan heidän tahtonsa on riippuvainen apotin tahdosta. Lopulta saattaakseni tämän keskustelun päätökseen kysyn teiltä, eikö ne, jotka uskollisesti palvelevat Kristusta, selvimmin saa sata kertaa armon tässä, kun Hänen nimensä tähden suurimmat ruhtinaat kunnioittavat heitä, ja vaikka he eivät etsi ihmisten kiitosta, he tulevat kuitenkin vainojen koettelemuksissa kunnioitetuiksi, joiden nöyrää asemaa tavallinenkin kansa olisi ehkä katsonut alaspäin, joko epämääräisen syntyperänsä tai orjuuden vuoksi, jos he olisivat jatkaneet elämäänsä maailmassa? Mutta Kristuksen palvelemisen tähden kukaan ei uskalla herättää parjausta heidän aatelisasemaansa vastaan tai heittää hampaisiinsa heidän alkuperänsä hämäryyttä. Päinvastoin, juuri sen nöyrän aseman, jota muut häpäisevät ja häpäisevät, aiheuttaman häpeän kautta Kristuksen palvelijat ovat entistä loistavammin aateloituneet, kuten voimme selvästi osoittaa abba Johanneksen tapauksesta, joka asuu autiomaassa, joka rajoittuu Lykoksen kaupunkiin. Hän nimittäin polveutui hämäristä vanhemmista, mutta Kristuksen nimen ansiosta hän on tullut niin tunnetuksi melkein koko ihmiskunnan keskuudessa, että luomakunnan herrat, jotka pitävät tämän maailman ja valtakunnan ohjaksia hallussaan ja ovat kaikkien voimien ja kuninkaiden kauhu, kunnioittavat häntä Herranaan ja pyytävät kaukaisista maista hänen neuvojaan ja uskovat hänen rukoustensa ja ansioidensa varaan valtakuntansa kruunun, turvallisuustilanteen ja sodan onnen. Tällaisin termein siunattu Abraham puhui harhakuvitelmiemme alkuperästä ja niiden korjaamisesta ja paljasti silmiemme eteen ne ovelat ajatukset, jotka paholainen oli saanut alkunsa ja joita hän oli ehdottanut, ja sytytti meissä todellisen siveydenhalun, josta toivomme, että myös monet syttyvät, vaikka kaikki tämä on kirjoitettu jokseenkin yksinkertaisella tyylillä. Sillä vaikka sanojemme hiipuva hiillos peittää suurimpien isien hehkuvat ajatukset, toivomme kuitenkin, että hyvin monien niiden kohdalla, jotka yrittävät poistaa sanojemme hiilloksen ja sytyttää kätketyt ajatukset liekkeihin, niiden kylmyys muuttuu lämmöksi. Mutta, oi pyhät veljet, en tosiaankaan ole ollut niin ylimielisyyden hengestä pöhöttynyt, että olisin antanut teille tämän tulen (jonka Herra tuli lähettämään maan päälle ja jota hän kaipaa innokkaasti sytyttämään) siksi, että tämän lämmön soveltamisen kautta sytyttäisin tuleen teidän tarkoituksenne, joka on jo valmiiksi tulikuuma, vaan siksi, että arvovaltanne lastenne edessä olisi suurempi, jos lisäksi suurimpien ja vanhimpien isien käskyt tukevat sitä, mitä opetatte, ei sanojen kuolleella äänellä vaan elävällä esimerkillänne. Jäljelle jää vain se, että minut, jota tähän asti on heittelehtinyt mitä vaarallisin myrsky, teidän rukoustenne hengelliset tuulispäälliköt pyyhkivät hiljaisuuden turvalliseen satamaan.

JOHANNES KASSIANUKSEN SEITSEMÄN KIRJAA HERRAN INKARNAATIOSTA NESTORIUSTA VASTAAN

ESIPUHE.

KUN olin nyt saanut valmiiksi Hengellisiä konferensseja koskevat kirjat, joiden ansio muodostuu pikemminkin ilmaistuista ajatuksista kuin käytetystä kielestä (koska karkeat puheeni eivät vastanneet pyhien syvällisiä ajatuksia), olin harkinnut ja melkein päättänyt turvautua hiljaisuuteen (koska minua hävetti paljastaa tietämättömyyteni), jotta voisin mahdollisimman pitkälle hyvittää rohkeuteni puhuessani pitämällä kieleni vaatimattomasti kiinni tulevaisuutta varten. Mutta sinä, rakas Leo, arvostettu ja arvostettu paistini, roomalaisen kirkon ja pyhän papiston kaunistus, olet voittanut päättäväisyyteni ja aikomukseni kiitettävällä vakavuudellasi ja kiireellisimmällä kiintymykselläsi, kun vedät minut ulos hiljaisuuden hämärästä, johon olin päättänyt, julkiseen tuomioistuimeen, jota saatan hyvinkin pelätä, ja pakotat minut uusiin töihin, kun vielä punastun menneistä töistäni. Ja vaikka olin kykenemätön pienempiin tehtäviin, te pakotatte minut vastaamaan suurempiin tehtäviin. Sillä jopa niissä vähäisissä töissä, joissa pienistä kyvyistämme tarjosimme Herralle jonkin pienen uhrin, en olisi koskaan yrittänyt tehdä tai ryhtyä mihinkään, ellei minua olisi johdatettu siihen piispan käskystä. Ja niinpä teidän kauttanne sekä aiheemme että kielemme merkitys on kasvanut. Sillä kun ennen puhuimme, kun meitä kehotettiin, Herran liiketoimista, nyt te vaaditte meitä puhumaan itse Herran inkarnaatiosta ja kirkkaudesta. Ja niinpä me, jotka aiemmin ikään kuin johdettiin temppelin pyhään temppeliin pappien käsien toimesta, tunkeudumme nyt teidän johdatuksellanne ja suojeluksessanne niin sanoakseni pyhimmistä pyhimpään. Tämä on suuri kunnia, mutta vaarallisin yritys, sillä pyhän pyhäkön palkinto ja jumalallinen palkinto voidaan varmistaa vain voittamalla vihollisemme. Ja niinpä te vaaditte ja kehotatte meitä nostamaan heikot kätemme uutta harhaoppia ja uutta uskonvihollista vastaan ja että meidän tulisi niin sanoakseni asettua vastustamaan tappavan käärmeen kauheita avosuu – kouristuksia, jotta minun kutsusta profetian voima tai profetian ja evankeliumin sanan jumalallinen voima voisi tuhota lohikäärmeen, joka nyt nousee kiemurtelevalla kurssilla Jumalan kirkkoja vastaan. Tottelen pyyntöänne: Minä alistun käskyynne; sillä mieluummin luotan omissa asioissani teihin kuin itseeni, varsinkin kun Herrani Jeesuksen Kristuksen rakkaus käskee minua tähän samoin kuin teitä, sillä hän itse antaa minulle tämän tehtävän teidän persoonassanne. Sillä tässä asiassa sinä olet enemmän huolissasi kuin minä, koska sinun harkintakykysi on enemmän vaarassa kuin minun velvollisuuteni. Sillä minun tapauksessani, osoittautuipa se, että olen sen veroinen, mitä olette käskeneet minua, tai en, juuri kuuliaisuuteni ja nöyryyteni on minulle jossain määrin tekosyyksi; jos en tosiaankin voisi vaatia, että kuuliaisuuteni on arvokkaampaa, jos on vähemmän, mitä voin tehdä. Me nimittäin noudatamme helposti kenen tahansa käskyjä runsaudestamme; mutta hänen työnsä on suuri ja ihmeellinen, ja hänen halunsa ylittävät hänen voimansa. teidän on siis tämä työ ja tehtävä, ja teidän on häpeä sitä. rukoilkaa ja rukoilkaa, ettei minun kömpelyyteni saata valintanne huonoon valoon; ja ettette, jos emme vastaa niitä odotuksia, joita olette meiltä asettaneet, näyttäisi siltä, että olette tehnyt väärin, kun käskitte huonosti harkitun päättäväisyyden vuoksi, kun taas minä olin oikeassa, kun annoin periksi tottelevaisuusvaatimusten vuoksi.

JOHANNES KASSIANUKSEN SEITSEMÄN KIRJAA INKARNAATIOSTA

KIRJA I

NESTORIUKSEN VASTAUS I

LUKU 1. Harhaoppi verrattuna runoilijoiden hydraan.

Runoilijoiden tarinat kertovat, että muinoin hydra, kun sen päät oli leikattu irti, voitti vammansa ja kasvoi runsaampana: Niinpä sen menettäminen osoittautui eräänlaiseksi voitoksi hirviölle, joka näin lisääntyi kuoleman seurauksena, kun taas tuo poikkeuksellinen hedelmällisyys kaksinkertaisti kaiken sen, minkä teloittajan veitsi katkaisi, aina siihen mieheen asti, joka innokkaasti pyrki sen tuhoamiseen, raatoi ja hikoili ja huomasi ponnistelunsa niin usein kariutuvan hyödyttömään työhön, lisäsi taistelun rohkeuteen käsityötaitoja ja leikkasi tulen avulla, kuten meille kerrotaan, tulisella miekalla tuon hirviömäisen ruumiin moninaiset jälkeläiset; Ja kun sisäiset osat oli näin poltettu, polttamalla tuon hirvittävän hedelmällisyyden kapinalliset pulssit, nuo valtavat synnytykset saatiin vihdoin loppumaan. Näin myös kirkkojen harhaopit muistuttavat jossain määrin sitä hydraa, jonka runoilijoiden mielikuvitus on keksinyt; sillä nekin sylkevät meitä vastaan tappavilla kielillä, ja nekin heittävät tappavaa myrkkyään ja nousevat uudelleen esiin, kun niiden päät katkaistaan. Mutta koska lääke ei saa puuttua, kun tauti herää uudelleen, ja koska lääkkeen on oltava sitä nopeampi, mitä vaarallisempi sairaus on, niin Herramme Jumala kykenee toteuttamaan sen, että se on totuus seurakunnan sodankäynnissä, mitä pakanalliset kuvitelmat kuvittelivat hydran kuolemasta, ja että Pyhän Hengen tulinen miekka voi polttaa tuon vaarallisimman synnyn sisäiset osat uudessa kukistettavassa harhaopissa, niin että sen hirviömäinen hedelmällisyys lakkaa vihdoin vastaamasta sen kuoleviin sykkeisiin.

LUKU 2.Kuvaus erilaisista harhaoppisista hirviöistä, jotka kumpuavat toisistaan

Nämä luonnottoman siemenen versot eivät ole mikään uusi asia kirkoissa. Herran pellon I sadonkorjuu on aina joutunut kestämään I ohdakkeita ja ohdakkeita, ja siinä on jatkuvasti versonut tukahduttavien rikkaruohojen versoja. Sillä siksi ovat syntyneet ebionilaiset, sabellilaiset, arialaiset sekä eunomilaiset ja makedonialaiset, fotinilaiset ja apollinilaiset ja kaikki muut kirkkojen rikkaruohot ja ohdakkeet, jotka tuhoavat hyvän uskon hedelmät. Ja näistä varhaisin oli Ebion, joka liiankin innokkaasti väittäessään Herramme ihmisyyttä riisti siltä sen yhteyden jumaluuteen. Mutta hänen jälkeensä Sabelliuksen skisma puhkesi reaktiosta edellä mainittua harhaoppia vastaan, ja koska hän julisti, ettei Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä ollut mitään eroa, hän sekoitti jumalattomasti persoonat keskenään, sikäli kuin se oli mahdollista, eikä kyennyt erottamaan pyhää ja sanoin kuvaamatonta Kolminaisuutta. Seuraavaksi mainitsemamme henkilön jälkeen seurasi areiolaisen kieroutuneisuuden aiheuttama jumalanpilkka, joka välttääkseen sen vaikutelman, että pyhät persoonat sekoitetaan keskenään, julisti, että Kolminaisuudessa oli erilaisia ja toisistaan poikkeavia aineita. Mutta hänen jälkeensä ajassa, vaikkakin hänen kaltaisensa jumalattomuudessa, tuli Eunomius, joka, vaikka hän myönsi, että Pyhän Kolminaisuuden persoonat olivat jumalallisia ja toistensa kaltaisia, vaati kuitenkin, että ne olivat toisistaan erillisiä; ja näin hän, vaikka myönsi niiden samankaltaisuuden, kielsi niiden yhdenvertaisuuden. Makedonios pilkkasi myös Pyhää Henkeä anteeksiantamattomalla pahuudella, vaikka hän myönsi, että Isä ja Poika olivat yhtä ainetta, mutta kutsui Pyhää Henkeä luoduksi ja teki näin syntiä koko jumaluutta vastaan, sillä mitään kolminaisuuden osaa ei voi vahingoittaa ilman, että se vaikuttaa koko kolminaisuuteen. Mutta Fotinus, vaikka hän myönsi, että Neitsyestä syntynyt Jeesus oli Jumala, erehtyi kuitenkin käsityksessään, että hänen jumaluutensa alkoi hänen ihmisyytensä alusta; kun taas Apollinaris, joka käsitteli Jumalan ja ihmisen yhteyden epätarkasti, uskoi virheellisesti, että hänellä ei ollut inhimillistä sielua Sillä yhtä paha erehdys on lisätä Herraamme Jeesukseen Kristukseen sellaista, mikä ei kuulu hänelle, kuin riistää häneltä se, mikä on hänen. Sillä jos hänestä puhutaan toisin kuin hän on – vaikka se näyttää lisäävän hänen kirkkauttaan – se on kuitenkin loukkaus. Ja niin yksi toisensa jälkeen harhaoppeja vastaan reagoinnista he synnyttävät harhaoppeja, ja kaikki opettavat asioita, jotka eroavat toisistaan, mutta ovat yhtä lailla uskon vastaisia. Ja juuri äskettäin, siis omana aikanamme, näimme erittäin myrkyllisen harhaopin nousevan belgialaisten suurimmasta kaupungista, ja vaikka sen virheestä ei ollut epäilystäkään, sen nimestä oli kuitenkin epäilystä, koska se nousi tuoreessa päässään vanhasta ebionilaisten kannasta, ja niinpä on edelleen kysymys siitä, pitäisikö sitä kutsua vanhaksi vai uudeksi. Sillä se oli uusi, mitä tulee sen kannattajiin, mutta vanha sen virheiden luonteen perusteella. Se nimittäin opetti rienaavasti, että Herramme Jeesus Kristus syntyi pelkkänä ihmisenä, ja väitti, että se, että hän myöhemmin sai jumaluuden kirkkauden ja voiman, johtui hänen inhimillisestä arvostaan eikä hänen jumalallisesta luonnostaan; ja näin se opetti, että hänellä ei aina ollut jumaluuttaan hänelle kuuluvan oman jumalallisen luontonsa oikeudella, vaan että hän sai sen jälkikäteen palkkioksi työstään ja kärsimyksistään. Kun se silloin rienaavasti opetti, että Herramme ja Vapahtajamme ei ollut Jumala syntymähetkellään, vaan hänet otettiin myöhemmin jumaluuteen, se todellakin rajoittui tähän harhaoppiin, joka nyt on noussut esiin, ja on ikään kuin sen ensimmäinen serkku ja sukulainen, ja se, sopusoinnussa sekä ebionismin että näiden uusien harhaoppien kanssa, tuli ajallisesti niiden väliin, ja se liittyi niihin molempiin jumalattomuuden osalta. Ja vaikka on muitakin sellaisia, jotka olemme maininneet, niin silti kestäisi liian kauan kuvailla niitä kaikkia. Emme myöskään ole nyt ryhtyneet luettelemaan niitä, jotka ovat kuolleet ja menneet, vaan kumoamaan niitä, jotka ovat uusia.

LUKU 3.Hän kuvailee pelagiolaisten turmiollista erhettä

Joka tapauksessa me olemme sitä mieltä, että tätä seikkaa ei pitäisi jättää pois, joka oli erityinen ja ominainen sille edellä mainitulle harhaopille, joka syntyi Pelagiuksen erehdyksestä; nimittäin se, että sanoessaan, että Jeesus Kristus oli elänyt pelkkänä ihmisenä ilman mitään synnin tahraa, he itse asiassa menivät niin pitkälle, että julistivat, että ihmiset voisivat myös olla ilman syntiä, jos he haluaisivat. He nimittäin kuvittelivat, että tästä seuraisi, että jos Jeesus Kristus pelkkänä ihmisenä oli synnitön, kaikki ihmiset voisivat myös ilman Jumalan apua olla sitä, mitä hän pelkkänä ihmisenä ilman osallisuutta jumaluuteen voisi olla. Ja niin he päättelivät, että kenenkään ihmisen ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen välillä ei ollut mitään eroa, koska kuka tahansa ihminen voisi ponnistelemalla ja ponnistelemalla saavuttaa juuri saman kuin Kristus oli saanut vakavuudellaan ja ponnisteluillaan. Siitä seurasi, että he puhkesivat vielä pahempaan ja luonnottomampaan hulluuteen ja sanoivat, että meidän Herramme Jeesus Kristus ei ollut tullut tähän maailmaan tuomaan ihmiskunnalle lunastusta, vaan antamaan esimerkin hyvistä teoista, eli että ihmiset, seuraamalla hänen opetustaan ja kulkemalla samaa hyveellisyyden polkua pitkin, voisivat päästä samaan hyveellisyyden palkkaan: Näin he tuhosivat, niin pitkälle kuin pystyivät, kaiken hänen pyhän tulemisensa hyvän ja kaiken jumalallisen lunastuksen armon, kun he julistivat, että ihmiset voisivat omalla elämällään saavuttaa juuri sen, minkä Jumala oli saanut aikaan kuolemalla ihmisen pelastuksen puolesta. He lisäsivät myös, että Herramme ja Sanansaattajamme tuli Kristukseksi kasteensa jälkeen ja Jumalaksi ylösnousemuksensa jälkeen, jäljittäen ensin mainitun hänen voitelunsa salaisuuteen ja jälkimmäisen hänen kärsimyksensä ansioihin. Mistä tämä uuden harhaopin, joka ei ole uusi, kirjoittaja, joka julistaa, että Herramme ja Vapahtajamme syntyi pelkkänä ihmisenä, huomauttaa, että hän sanoo täsmälleen samaa, mitä pelagialaiset sanoivat ennen häntä, ja sallii, että hänen erehdyksestään seuraa, että koska hän väittää, että Herramme Jeesus Kristus eli pelkkänä ihmisenä täysin ilman syntiä, niin hänen täytyy rienauksessaan väittää, että kaikki ihmiset voivat itsestään olla synnittömiä, eikä hän myöntäisi, että Herramme lunastus oli hänen esimerkkinsä vuoksi tarpeellinen asia, koska ihmiset voivat (kuten he sanovat) päästä taivaalliseen valtakuntaan omilla ponnistuksillaan. Tästä ei myöskään ole mitään epäilystä, kuten asia itse osoittaa meille. Sillä siitä seuraa, että hän rohkaisee väliintulollaan pelagiaanien valituksia ja tuo heidän tapauksensa kirjoituksiinsa, koska hän taitavasti tai (oikeammin sanottuna) ovelasti holhoaa heitä ja ilkeällä mieltymyksellään heihin suosittelee heidän ilkikurista opetustaan, joka on sukua hänen omalle opetukselleen, sillä hän on hyvin tietoinen siitä, että hän on samaa mieltä ja samanhenkinen, ja siksi hän on huolissaan siitä, että hänen omaansa sukua oleva harhaoppi on karkotettu kirkosta, koska hän tietää, että se on pahuudessa täysin hänen omansa kaltainen.

LUKU 4. Leporius yhdessä eräiden muiden kanssa luopuu pelagianismista

MUTTA vielä niin kuin ne, jotka olivat tämän ruttoisen orjantappurakannan lopputulos, ovat jo parantuneet jumalallisella avulla ja hyvyydellä, meidänkin pitäisi nyt rukoilla Herraamme Jumalaa, että koska joissakin kohdissa tuo vanhempi harhaoppi ja tämä uusi harhaoppi ovat samankaltaisia keskenään, Hän antaisi samanlaisen onnellisen lopun niille, joilla oli samanlainen huono alku. Sillä Leporius, silloin munkki, nyt presbyteeri, joka seurasi Pelagiuksen opetusta tai pikemminkin pahoja tekoja, kuten edellä sanoimme, ja joka kuului edellä mainitun harhaopin varhaisimpiin ja suurimpiin puolestapuhujiin Galliassa, sai meiltä kehotuksen ja Jumalalta oikaisun, ja hän tuomitsi entisen virheellisen vakaumuksensa niin jalosti, että hänen muuttumisensa oli melkein yhtä suuri onnittelun aihe kuin monien ehjä usko. On nimittäin parasta olla koskaan lankeamatta erehdykseen: toiseksi parasta on tehdä siitä kunnon hylkäys. Sitten hän tuli luoksensa ja tunnusti virheensä murheellisena mutta häpeilemättä paitsi Afrikassa, jossa hän oli silloin ja on nytkin, myös antoi kaikille Gallian kaupungeille katuvaisia kirjeitä, jotka sisälsivät hänen tunnustuksensa ja murheensa, jotta hänen paluunsa uskoon tulisi tunnetuksi siellä, missä hänen poikkeamisensa uskosta oli ensimmäisen kerran julkistettu, ja jotta ne, jotka olivat aiemmin olleet hänen erehdyksensä todistajia, voisivat myös sen jälkeen olla hänen muuttumisensa todistajia.

LUKU 5.Leporiuksen tapauksen avulla hän vahvistaa sen tosiasian, että avoin synti on sovitettava avoimella tunnustuksella, ja opettaa myös hänen sanoistaan, mikä on oikea näkemys inkarnaatiosta

JA hänen tunnustuksestaan tai pikemminkin valituksestaan olemme katsoneet hyväksi lainata jonkin osan kahdesta syystä: Jotta heidän perumisensa olisi meille todistuksena ja esimerkkinä niille, jotka ovat heikkoja, ja jotta he eivät häpeäisi seurata muutoksessaan niitä miehiä, joita he eivät häpeäisi seurata erehdyksissään; ja jotta heidät voitaisiin parantaa samanlaisella lääkkeellä, koska he kärsivät samanlaisesta sairaudesta. Myönnettyään näkemystensä vääristyneisyyden ja nähdessään uskon valon hän kirjoitti sitten gallialaisille piispoille ja aloitti näin: ”Tuskin tiedän, oi kunnioitettavimmat herrani ja siunatut pappini, mistä ensin syytän itseäni ja mistä ensin pyydän itseltäni anteeksi. Kömpelyys ja ylpeys ja typerä tietämättömyys yhdessä väärien käsitysten kanssa, innokkuus yhdistettynä tahdittomuuteen ja (totta puhuen) heikko usko, joka vähitellen oli pettämässä, kaikki nämä minä myönsin ja kukoistivat siinä määrin, että minua hävettää se, että olen antanut periksi näille ja niin monille synneille, mutta samalla olen syvästi kiitollinen siitä, että olen pystynyt karkottamaan ne sielustani.” Ja hetken kuluttua hän lisää: ”Jos siis, kun emme ymmärrä tätä Jumalan voimaa ja olemme viisaita omissa kuvitelmissamme ja mielipiteissämme, pelosta, ettei Jumala näyttäisi näyttelevän jotakin Häntä alempiarvoista, otaksumme, että ihminen on syntynyt yhdessä Jumalan kanssa, siten, että liitämme Jumalalle yksin sen, mikä kuuluu Jumalalle erikseen, ja ihmiselle yksin sen, mikä kuuluu ihmiselle erikseen, niin me selvästi lisäämme kolminaisuuteen neljännen persoonan ja yhdestä Jumalasta, Pojasta, alamme tehdä ei yhtä vaan kahta Kristusta; josta itse meidän Herramme ja Jumalamme Jeesus Kristus meitä varjelkoon. Sen tähden me tunnustamme, että meidän Herramme ja Jumalamme Jeesus Kristus on Jumalan ainoa Poika, joka omasta tahdostaan on syntynyt Isästä ennen kaikkia maailmoja, kun hän aikanaan oli meidän tähtemme: Pyhästä Hengestä ja iankaikkisesta neitsyt Mariasta ihmiseksi tullut, oli syntyessään Jumala; ja vaikka tunnustamme kaksi substanssia, lihan ja Sanan, tunnustamme aina hurskaalla uskolla ja uskolla yhden ja saman Henkilön jakamattomasti Jumalaksi ja ihmiseksi; ja sanomme, että siitä lähtien, kun Hän otti lihansa, kaikki Jumalalle kuuluva annettiin ihmiselle, niin kuin kaikki ihmiselle kuuluva liitettiin Jumalaan. Ja tässä mielessä ”Sana tuli lihaksi”: ei niin, että Hän alkoi minkään muuntumisen tai muutoksen kautta olla sitä, mitä Hän ei ollut, vaan niin, että jumalallisen ”taloudenpidon” kautta Isän Sana ei koskaan jättänyt Isää ja kuitenkin takasi tulla todella ihmiseksi, ja Ainosyntyinen ruumiillistui tuon kätketyn salaisuuden kautta, jonka Hän yksin ymmärtää (sillä meidän on uskottava: Hänen on ymmärrettävä). Ja näin Jumala ”Sana” itse, joka vastaanottaa kaiken, mikä kuuluu ihmiselle, on tullut ihmiseksi, ja ihmisyys, joka on omaksuttu, vastaanottaa kaiken, mikä kuuluu Jumalalle, ei voi olla muuta kuin Jumala; mutta vaikka hänen sanotaan olevan ruumiillistunut ja sekoittumaton, emme saa pitää hänen substanssiaan vähentyneenä, sillä Jumala osaa välittää itsensä kärsimättä turmelusta ja silti todella välittää itsensä. Hän osaa ottaa itseensä vastaan ilman, että hän itse lisääntyy sen kautta, aivan kuten hän osaa antaa itsensä niin, ettei hän itse kärsi mitään menetystä. Meidän ei siis pitäisi heikossa mielessämme esittää arvauksia näkyvien todisteiden ja kokeiden mukaisesti sellaisten luotujen tapauksesta, jotka ovat samanarvoisia ja jotka tulevat vastavuoroisesti toisiinsa, eikä ajatella, että Jumala ja ihminen sekoittuvat toisiinsa ja että tällaisesta lihan ja Sanan (eli jumaluuden ja ihmisyyden) sulautumisesta syntyy jonkinlainen ruumis. Jumala varjelkoon meitä kuvittelemasta, että näistä kahdesta luonnosta, jotka ovat tavallaan muovautuneet yhteen, tulisi yksi aine. Sillä tällainen sekoittuminen on tuhoisaa molemmille osille. Sillä Jumala, joka sisältää ja ei ole itse sisällään, joka astuu sisään asioihin ja johon ei itse astu, joka täyttää asiat ja ei ole itse täynnä, joka on kaikkialla yhtä aikaa täydellisyydessään ja joka leviää kaikkialle, välittää itsensä armollisesti ihmisluontoon voimansa infuusion kautta.” (Ks. esim. Ja vähän ajan kuluttua: ”Siksi Jumala-ihminen, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on todella syntynyt meille Pyhästä Hengestä ja iankaikkisesta neitsyt Mariasta. Ja näin kahdessa luonnossa Sana ja liha tulevat yhdeksi, niin että samalla kun kumpikin substanssi pysyy luonnostaan täydellisenä itsessään, se, mikä on jumalallista, siirtyy ilman mitään menetystä kärsimättä ihmisyyteen, ja se, mikä on inhimillistä, osallistuu jumalalliseen; eikä ole olemassa yhtä persoonaa Jumala ja toista persoonaa ihminen, vaan yksi ja sama persoona on Jumala, joka on myös ihminen: ja taas sitä ihmistä, joka on myös Jumala, kutsutaan, ja se on todellakin Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika; ja niinpä meidän on aina pidettävä huolta ja uskottava, jotta emme kieltäisi sitä, että Herramme Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Hyvin Jumala (jonka tunnustamme olevan olemassa aina Isän kanssa ja Isän kanssa tasavertaisena ennen kaikkia maailmoja), tuli siitä hetkestä lähtien, jolloin hän otti lihaa, Jumala-ihmiseksi. Emme myöskään saa kuvitella, että vähitellen ajan kuluessa Hänestä tuli Jumala ja että Hän oli yhdessä tilassa ennen ylösnousemusta ja toisessa sen jälkeen, vaan että Hän oli aina samaa täyteyttä ja voimaa.” Ja taas hieman myöhemmin: ”Mutta koska Jumalan Sana takasi tulla alas ihmisyyden päälle omaksumalla ihmisyyden, ja ihmisyys otettiin ylös Sanaan tulemalla Jumalan omaksumaksi, Jumala Sana tuli täydellisyydessään täydelliseksi ihmiseksi. Sillä ihmiseksi ei tullut Jumala Isä eikä Pyhä Henki, vaan Isän Ainosyntyinen; ja niinpä meidän on pidettävä kiinni siitä, että on olemassa yksi Lihan ja Sanan persoona: niin että uskollisesti ja epäilemättä uskomme, että yksi ja sama Jumalan Poika, jota ei voi koskaan jakaa, joka on olemassa kahdessa luonnossa (josta puhuttiin myös ”jättiläisenä” ), lihansa päivinä todella otti päälleen kaiken, mikä kuuluu ihmiselle, ja että hänellä on aina todella ollut omana itsenään se, mikä kuuluu Jumalalle, sillä vaikka hänet ristiinnaulittiin heikkoudessa, hän elää Jumalan voimasta. ”

LUKU 6. Katolilaisten yhtenäinen oppi on otettava vastaan ortodoksisena uskona

Tämän hänen tunnustuksensa, joka siis oli kaikkien katolilaisten usko, hyväksyivät kaikki Afrikan piispat, josta hän kirjoitti, ja kaikki Gallian piispat, joille hän kirjoitti. Eikä ole koskaan ollut ketään, joka olisi kiistänyt tämän uskon ilman, että olisi syyllistynyt epäuskoon; sillä sen kieltäminen, mikä on oikein ja todistettu, on sen tunnustamista, mikä on väärin. Kaikkien yksimielisyyden pitäisi siis jo itsessään riittää kumoamaan harhaoppisuuden, sillä kaikkien auktoriteetti osoittaa kiistattoman totuuden, ja täydellinen järki syntyy, jos kukaan ei sitä kiistä; jos joku yrittää esittää mielipiteitä, jotka ovat vastoin näitä, meidän pitäisi ensinnäkin pikemminkin tuomita hänen kieroutuneisuutensa kuin kuunnella hänen väitteitään, sillä se, joka kyseenalaistaa kaikkien tuomion, ilmoittaa jo etukäteen oman tuomionsa, ja sitä, joka häiritsee sitä, mitä kaikki ovat päättäneet, ei edes kuulla. Sillä kun totuus on kerran kaikkien ihmisten toimesta lopullisesti todettu, kaikki, mikä nousee esiin sen vastaisesti, on juuri tämän tosiasian vuoksi heti tunnustettava valheeksi, koska se poikkeaa totuudesta. Ja näin ollen ollaan yhtä mieltä siitä, että tämä yksin riittää tuomitsemaan ihmisen, nimittäin se, että hän poikkeaa totuuden tuomiosta. Mutta silti, koska järjestelmän selittäminen ei tee järjestelmälle mitään pahaa, ja koska totuus loistaa aina kirkkaammin, kun se tuuletetaan perusteellisesti, ja koska on parempi, että ne, jotka ovat väärässä, oikaistaan keskustelemalla kuin että heidät tuomitaan ankarilla paheksunnoilla, meidän on parannettava, niin pitkälle kuin pystymme Jumalan avulla, tätä vanhaa harhaoppia, joka ilmenee uusien harhaoppisten persoonissa, niin että kun he Jumalan armosta ovat saaneet terveytensä takaisin, heidän parantumisensa voi todistaa pyhästä uskostamme sen sijaan, että heidän tuomitsemisensa olisi osoitus oikeudenmukaisesta ankaruudesta. OlkoonTotuus todellakin läsnä sitä koskevassa keskustelussamme ja puheessamme ja auttakoon inhimillistä heikkouttamme sillä hyvyydellä, jolla Jumala takasi tulla ihmisten luo, sillä tätä tarkoitusta varten hän ennen kaikkea tahtoi syntyä maan päälle ja ihmisten keskuuteen, nimittäin, ettei valheelle olisi enää tilaa.

KIRJA II

LUKU 1. Kuinka myöhempien harhaoppisten virheet on tuomittu ja kumottu niiden kirjoittajien ja alullepanijoiden persoonissa

Kun aloitimme ensimmäisessä kirjassa esittämällä joitakin asioita, joiden avulla osoitimme, että uusi harhaoppimme on vain harhaoppisuuden vanhojen kantojen jälkeläinen, aikaisempien harhaoppisten asianmukaisen tuomitsemisen pitäisi riittää turvaamaan hänelle asianmukaisen tuomion. Sillä koska hänellä on samat juuret ja hän kasvaa samasta kesannosta, hänet on jo runsaasti tuomittu edeltäjiensä persoonissa, varsinkin kun ne, jotka erehtyivät välittömästi ennen näitä miehiä, tuomitsivat hyvin asianmukaisesti juuri sen, mitä nämä miehet nyt väittävät, joten heidän oman puolueensa esimerkkien pitäisi riittää heille runsaasti molempiin suuntiin; nimittäin niiden, jotka palautettiin, ja niiden, jotka tuomittiin. Sillä jos he ovat kykeneviä muuttumaan, heidän parannuskeinonsa on esitetty heidän oman puolueensa korjauksessa. Jos he eivät kykene siihen, he saavat tuomionsa oman kansansa tuomiossa. Mutta jottei meidän katsottaisi ennakkoon tuominneen heitä vastaan sen sijaan, että olisimme oikeudenmukaisesti tuominneet, esitämme heidän varsinaiset ruttoväitteensä, tai pikemminkin sanoisin, että heidän rienaavan hulluutensa: otamme ”ennen kaikkea uskon kilven ja Hengen miekan, joka on Jumalan Sana”, että kun vanhan käärmeen pää nousee jälleen kerran ylös, sama jumalallisen Sanan miekka, joka aiemmin katkaisi sen noiden muinaisten lohikäärmeiden kohdalla, voi nytkin katkaista sen näiden uusien käärmeiden kohdalla. Sillä koska näiden erehdys on sama kuin noiden entisten erehdys, on noiden katkaiseminen luettava näiden katkaisemiseksi; ja koska käärmeet heräävät henkiin ja päästävät ruttoa Herran seurakuntaa vastaan ja aiheuttavat joidenkin tuhoutumisen sihisemisellään, on meidän näiden uusien tautien vuoksi lisättävä uusi lääke noihin vanhoihin parannuskeinoihin, niin että vaikka se, mitä on jo tehty, osoittautuisi riittämättömäksi parantamaan taudin, se, mitä nyt teemme, voi olla riittävä parantamaan ne, jotka kärsivät siitä.

LUKU 2.Todiste siitä, että Jumalan Neitsytäiti ei ollut ainoastaan Kristuksensynnyttäjä vaan myös Theotokos, Jumalansynnyttäjä, ja että Kristus on todella Jumala

JA niin sinä sanot, oi harhaoppinen, kuka ikinä oletkaan, joka kiellät Jumalan syntymisen Neitsyestä, että Mariaa, Herramme Jeesuksen Kristuksen äitiä, ei pitäisi kutsua Theotokokseksi eli Jumalan äidiksi, vaan Khristotokokseksi eli ainoastaan Kristuksen äidiksi, eikä Jumalan äidiksi. Sillä kukaan, sanotte, ei synnytä sitä, mikä on ajallisesti aikaisempi. Ja tästä täysin typerästä väitteestä, jolla te luulette, että lihallinen mieli voi ymmärtää Jumalan syntymän, ja kuvittelette, että Hänen Majesteettinsa salaisuus voidaan selittää inhimillisellä järkeilyllä, me sanomme, jos Jumala sallii, jotain myöhemmin. Sillä välin todistamme nyt jumalallisin todistuksin, että Kristus on Jumala ja että Maria on Jumalan äiti. Kuunnelkaa siis, miten Jumalan enkeli puhuu paimenille Jumalan syntymästä. ”Teille on syntynyt”, hän sanoo, ”tänä päivänä Daavidin kaupungissa Vapahtaja, joka on Kristus, Herra.” Jotta ette pitäisi Kristusta pelkkänä ihmisenä, hän lisää nimen Herra ja Vapahtaja, jotta teillä ei olisi epäilystäkään siitä, että Hän, jonka tunnustatte Vapahtajaksi, on Jumala, ja jotta (koska pelastuksen virka kuuluu vain jumalalliselle voimalle) ette kyseenalaistaisi sitä, että Hän on jumalallista voimaa, ja että hänessä, jossa olette oppineet pelastusvallan olevan. Mutta ehkä tämä ei riitä vakuuttamaan epäuskoanne, koska Herran enkeli nimitti Häntä Herraksi ja Vapahtajaksi pikemminkin kuin Jumalaksi tai Jumalan Pojaksi, koska te varmasti kaikkein pahimmin kiellätte Hänen olevan Jumala, jonka tunnustatte Vapahtajaksi. Kuulkaa siis, mitä arkkienkeli Gabriel ilmoittaa Neitsyt Marialle. ”Pyhä Henki”, hän sanoo, ”tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjostaa sinua; sen tähden myös se pyhä, joka sinusta syntyy, on kutsuttava Jumalan Pojaksi.” Huomaatteko, kuinka hän, kun hän aikoo osoittaa Jumalan syntymää, puhuu ensin jumaluuden teosta. Sillä ”Pyhä Henki”, hän sanoo, ”tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjostaa sinua”. Ihailtavasti enkeli puhui ja selitti jumalallisen työn majesteettisuutta sanojensa jumalallisella luonteella. Sillä Pyhä Henki pyhitti Neitsyen kohdun ja puhalsi siihen jumaluutensa voimalla ja näin antoi ja välitti itsensä ihmisluontoon; ja teki omakseen sen, mikä oli hänelle ennen vierasta, ottamalla sen itselleen omalla voimallaan ja majesteettisuudellaan. Ja jottei ihmisluonnon heikkous kykenisi kestämään Jumaluuden sisääntuloa, Korkeimman voima vahvisti aina kunnioitettavaa Neitsyttä niin, että se tuki hänen ruumiillista heikkouttaan syleilemällä sitä varjostavalla suojalla, eikä inhimillinen heikkous ollut riittämätön pyhän hedelmöityksen sanomattoman salaisuuden täyttymykseen, koska jumalallinen varjostus tuki sitä. ”Siksi”, hän sanoo, ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjostaa sinua.” Jos puhtaasta neitsyestä oli määrä syntyä vain pelkkä ihminen, miksi jumalallisesta adventista olisi mainittava niin huolellisesti? Miksi itse jumaluuden puuttuminen asiaan? Varmasti, jos vain ihmisen piti syntyä ihmisestä ja lihan lihasta, pelkkä käsky tai jumalallinen tahto olisi voinut tehdä sen. Sillä jos yksin Jumalan tahto ja hänen käskynsä riittäisivät muovaamaan taivaat, muodostamaan maan, luomaan meren, valtaistuimet ja istuimet, enkelit ja arkkienkelit, ruhtinaat ja voimat ja sanalla sanoen luomaan kaikki taivaan armeijat ja nuo lukemattomat tuhannet ja tuhannet jumalalliset sotajoukot (”Sillä hän puhui, ja ne tehtiin, Hän käski, ja ne luotiin”), miksi se ei riittänyt (teidän mielestänne) yhden ainoan ihmisen luomiseen, joka riitti kaiken jumalallisen luomiseen, ja miksi Jumalan voima ja majesteettisuus ei antanut sitä yhden ainoan pikkulapsen syntymän tehtäväksi, joka oli auttanut muokkaamaan kaiken maallisen ja taivaallisen? Mutta varmasti syy siihen, miksi kaikki nuo teot tehtiin Jumalan käskystä, mutta syntymä toteutui vasta hänen tulemisensa kautta, oli se, että Jumala ei voinut tulla ihmisestä raskaaksi, ellei hän sitä sallinut, eikä syntyä, ellei hän itse olisi tullut sisään; ja siksi arkkienkeli huomautti, että pyhä majesteetti tulisi Neitsyen päälle, tarkoitan, että koska niin suurta tapahtumaa ei voitu saada aikaan inhimillisellä määräyksellä, hän ilmoitti, että hänen syntymässään olisi läsnä sen kirkkaus, jonka oli määrä syntyä. Ja niin Sana, Poika, laskeutui alas: Pyhän Hengen majesteettisuus oli läsnä: Isän voima oli varjostamassa, jotta koko Kolminaisuus tekisi yhteistyötä pyhän sikiämisen salaisuudessa. ”Siksi”, hän sanoo, ”myös se pyhä, joka sinusta syntyy, on kutsuttava Jumalan Pojaksi.” Ihailtavasti hän lisää :”Siksi” osoittaakseen, että tämä seuraisi siksi, koska tuo oli edeltänyt; ja että koska Jumala oli tullut hänen päälleen hedelmöityksessä, siksi Jumala olisi läsnä syntymässä. Ja kun neito ei ymmärtänyt, hän perusteli tämän suuren asian sanomalla: ”Koska Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja koska Korkeimman voima varjostaa sinua, siksi myös sitä pyhää, joka syntyy, kutsutaan Jumalan Pojaksi”, toisin sanoen: ‘Koska Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja koska Korkeimman voima varjostaa sinua, siksi myös sitä pyhää, joka syntyy, kutsutaan Jumalan Pojaksi’: Jotta et jäisi tietämättömäksi niin suuren teon valmistelusta ja tämän suuren salaisuuden salaisuudesta, Jumalan majesteetti tulee siksi kokonaan sinun päällesi, koska Jumalan Poika on syntyvä sinusta. Mitä muuta epäilystä tästä voi olla, tai mitä muuta on sanottavaa? Hän sanoi, että Jumala tulisi hänen päälleen; että Jumalan Poika syntyisi. Kysykää nyt, jos haluatte, miten Jumalan Poika voi olla olematta Jumala, tai miten hän, joka synnytti Jumalan, voi olla olematta Theotokos, toisin sanoen Jumalan äiti? Tämän yksin pitäisi riittää teille; kyllä, tämän pitäisi riittää teille täysin.

LUKU 3. Jatkaa samaa väitettä Vanhan testamentin kohdilla

MUTTA koska siellä on runsaasti todistajia pyhästä syntymästä; nimittäin, kaikki se, mitä tästä syystä on kirjoitettu, jotta kuulisimme siitä todistuksen, niin tutkikaamme hieman jopa Vanhassa testamentissa olevaa ilmoitusta Jumalasta, jotta tietäisitte, että sitä, että Jumalan syntymän piti tapahtua neitsyestä, ei ainoastaan silloin ilmoitettu, kun se todella tapahtui, vaan se oli ennustettu jo maailman alusta asti, jotta, koska tapahtuma, joka piti tapahtua, oli sanoinkuvaamaton, epäusko tosiasiaan nähden silloin, kun se oli tosiasiallisesti tapahtunut, saataisiin poistettua sen vuoksi, että se oli jo aiemmin ilmoitettu, kun se oli vielä tulevaisuudessa. Niinpä profeetta Jesaja sanoo: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänen nimensä on oltava Emmanuel, joka on käännetty Jumala meidän kanssamme.” Mitä tilaa tässä on epäilykselle, sinä epäuskoinen ihminen? Profeetta sanoi, että neitsyt tulisi raskaaksi: neitsyt on tullut raskaaksi; että Poika syntyisi: Poika on syntynyt; että Häntä kutsuttaisiin Jumalaksi: Häntä kutsutaan Jumalaksi. Sillä Häntä kutsutaan sillä nimellä, koska hän on sen luonteinen. Kun siis Jumalan Henki sanoi, että Häntä pitäisi kutsua Jumalaksi, Hän osoitti, että Hän on ilman Jumalan Henkeä, joka tekee itsensä vieraaksi kaikesta yhteydestä jumalallisen arvonimen kanssa. ”Katso siis”, hän sanoo, ‘neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää Pojan, ja he antavat hänelle nimen Emmanuel, joka on tulkittu Jumala meidän kanssamme’. Mutta tässä on kohta, johon on mahdollista, että haihatteleva epäuskoisuutenne voi kiinnittyä; nimittäin sanomalla, että tämä, jolla profeetta ilmoitti, että Häntä kutsuttaisiin, ei viitannut Hänen jumalallisuutensa kirkkauteen, vaan nimeen, jolla Häntä tulisi puhutella. Mutta mitä meidän on tehtävä, koska evankeliumeissa ei koskaan puhuta Kristuksesta tällä nimellä, vaikka Jumalan Hengen ei voida sanoa puhuneen väärin profeetan kautta? Miten asia sitten on? Varmasti meidän on ymmärrettävä, että tuo profetia ennusti silloin hänen jumalallisen luontonsa eikä hänen ihmisyyttään kuvaavan nimen. Sillä koska Hän jumaluuteen yhdistetyssä ihmisyydessään sai evankeliumissa toisen nimen, on varmasti selvää, että tämä nimi kuului Hänen ihmisyydelleen ja tuo nimi Hänen jumalallisuudelleen. Mutta jatkakaamme vielä pidemmälle ja kutsukaamme esiin muita todellisia todistajia totuuden vahvistamiseksi: Sillä kun puhumme jumaluudesta, jumaluutta ei voida vahvistaa paremmin kuin Hänen omien todistajiensa avulla. Niinpä sama profeetta sanoo toisaalla: ”Sillä meille on syntynyt Poika, meille on annettu lapsi, ja hallitus on oleva hänen olkapäillään, ja hänen nimensä on kutsuttava Suuren neuvon enkeliksi, Jumalaksi, väkeväksi, tulevan maailman Isäksi, rauhan ruhtinaaksi.” Aivan kuten edellä profeetta oli nimenomaisesti sanonut, että Häntä kutsuttaisiin Emmanueliksi, niin hän sanoo tässä, että Häntä kutsuttaisiin ”suuren neuvon enkeliksi ja Jumalaksi, väkeväksi, tulevan maailman Isäksi ja rauhan ruhtinaaksi” (vaikka emme toki koskaan lue, että Häntä kutsuttaisiin näillä nimillä evankeliumissa): tietysti niin, että voimme ymmärtää, että nämä eivät ole hänen inhimilliseen vaan hänen jumalalliseen olemukseensa kuuluvia termejä ja että evankeliumissa käytetty nimi kuului siihen ihmisyyteen, jonka Hän otti päälleen, ja tämä hänen synnynnäiseen voimaansa. Ja koska Jumalan oli määrä syntyä ihmisen muodossa, nämä nimet jaettiin pyhässä taloudessa niin, että ihmisyydelle annettiin inhimillinen nimi ja jumalallisuudelle jumalallinen nimi. ”Siksi hän sanoo: ’Häntä kutsutaan suuren neuvon enkeliksi, väkeväksi Jumalaksi, iankaikkiseksi Isäksi, rauhan ruhtinaaksi.'”. Ei, oi harhaoppinen, kuka ikinä oletkaan, ei se, että tässä profeetta, joka oli täynnä Pyhää Henkeä, seurasi sinun esimerkkiäsi ja vertasi Häntä, joka oli syntynyt, sulatettuun kuvaan ja ilman järkeä muotoiltuun hahmoon. Sillä ”Poika”, hän sanoo, ”on meille syntynyt, lapsi on meille annettu, ja hallitus on oleva hänen olkapäillään, ja hänen nimensä on kutsuttava Suuren neuvon enkeliksi, Jumalaksi, väkeväksi.” Ja jotta ette voisi kuvitella Häntä, jonka Hän ilmoitti Jumalaksi, muuksi kuin Häneksi, joka syntyi lihassa, hän lisää hänen syntymäänsä viittaavan termin, sanoen ”Meille on syntynyt lapsi, meille on annettu poika.” Hän sanoi: ”Meille on syntynyt lapsi, meille on annettu poika.” Näettekö, kuinka monta nimitystä profeetta käytti tehdäkseen selväksi Hänen ruumiilliseen syntymänsä todellisuuden, sillä hän kutsui Häntä sekä Pojaksi että lapseksi tarkoituksella, että syntyneen lapsen tapa kävisi selvemmin ilmi hänen lapsuuteensa viittaavalla nimityksellä; ja Pyhä Henki, joka epäilemättä näki ennalta tämän jumalanpilkkaavien harhaoppisten kieroutumisen, osoitti koko maailmalle, että se oli Jumala, joka oli syntynyt, nimenomaan käytetyillä termeillä ja sanoilla, niin että vaikka harhaoppinen päättäisikin lausua jumalanpilkkaa, hän ei löytäisi minkäänlaista porsaanreikää jumalanpilkalleen. Siksi hän sanoo: ”Meille on syntynyt Poika, meille on annettu lapsi, ja hallitus on oleva hänen olkapäillään, ja hänen nimensä on kutsuttava: Suuren neuvon enkeli, Jumala, väkevä, tulevan maailman Isä, rauhan ruhtinas.” Hän opettaa, että tämä syntynyt lapsi on sekä rauhan ruhtinas että tulevan maailman Isä ja Jumala, väkevä. Mitä tilaa sitten on haihattelulle? Tätä lasta, joka on syntynyt, ei voi erottaa Jumalasta, joka on syntynyt hänessä, sillä hän kutsui häntä, josta hän puhui syntyneenä, tulevan maailman Isäksi; häntä, jota hän kutsui lapseksi, hän ennusti Jumalaksi, mahtavaksi. Mitä se on, oi harhaoppinen? Minne sinä aiot mennä? Jokainen paikka on aidattu ja suljettu: sieltä ei ole mahdollista päästä pois. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin että sinun on lopulta pakko tunnustaa erehdyksesi, jota et ymmärrä. Mutta emme tyydy näihin, tosiaankin riittäviin kohtiin, vaan tiedustelemme, mitä Pyhä Henki sanoi toisen profeetan kautta. ”Pitäisikö ihmisen”, sanoo hän, ”lävistää Jumalaansa, sillä te lävistätte minua?” Jotta profetian aihe olisi vielä selvempi, profeetta ennustaa sen, mitä hän julisti Herran kärsimyksestä, ikään kuin sen suusta, josta hän puhui. ”Pitäisikö ihmisen lävistää Jumalansa, sillä sinä lävistät minut?” Eikö Herramme Jumala, kysyn minä, näytä sanoneen näin, kun Hänet vietiin ristille? Miksi ette tosiaan tunnusta minua Lunastajaksenne? Miksi ette tiedä, että Jumala on pukeutunut lihaan puolestanne? Valmistatteko kuolemaa Vapahtajallenne? Johdatatteko te elämän tekijää kuolemaan? Minä olen teidän Jumalanne, jonka te nostatte ylös, teidän Jumalanne, jonka te ristiinnaulitsette. Mikä virhe, kysyn minä, on tässä, tai mikä hulluus se on? ”Pitäisikö ihmisen lävistää Jumalansa, sillä te lävistätte minut?” Näettekö, kuinka tarkasti sanat kuvaavat sitä, mitä todella tehtiin? Voisitteko pyytää mitään selvempää tai selkeämpää? Näettekö, kuinka pyhät todistukset seuraavat lihaksi tulleen Herramme Jeesuksen Kristuksen perässä kehdosta ristille, jonka Hän kantoi, niin kuin tässä näette, että Hän, josta toisaalla luette Jumalana, kun Hän syntyi lihaksi, oli Jumala, kun Hänet lävistettiin ristillä? Ja niinpä siellä, missä käsiteltiin Hänen syntymäänsä, profeetta puhuu Hänestä Jumalana: ja täällä, missä on kyse Hänen ristiinnaulitsemisestaan, Häntä nimitetään mitä selvimmin Jumalaksi, jotta ihmisyyden ottaminen Hänen päälleen ei missään määrin heikentäisi Hänen jumaluutensa arvokkuutta eikä Hänen ruumiinsa nöyryytys ja kärsimyksen häpeä vaikuttaisi Hänen majesteettisuutensa kirkkauteen; sillä hänen alentumisensa niin alhaiseen syntyperään ja hänen anteliaan hyvyytensä kärsimyksensä kestämisessä pitäisi lisätä rakkauttamme ja antaumuksellisuuttamme häntä kohtaan; sillä on varmasti suuri ja hirvittävä synti, jos mitä enemmän hän antaa meille rakkautta, sitä vähemmän me kunnioitamme häntä.

LUKU 4. Hän jatkaa väitettä samasta opista apostoli Paavalilta

MUTTA ohittaen nämä asiat, joita ei voi mitenkään avata, koska niiden kertominen ei olisi rajallista, koska hänen antamansa siunaukset ovat rajattomia, on aika kääntyä apostoli Paavalin puoleen, joka on kaikkein jykevin ja selkein todistaja Hänestä, sillä hän voi kertoa meille kaiken Jumalasta kaikkein luotettavimmalla tavalla, koska Jumala puhui aina hänen rinnastaan. Hän siis, kansojen valittu opettaja, joka lähetettiin tuhoamaan pakanallisen taikauskon virheet, todistaa seuraavalla tavalla Herramme Jumalan armosta ja tulemisesta: ”Jumalan ja meidän Vapahtajamme armo”, hän sanoo, ”ilmestyi kaikille ihmisille ja opetti meitä, että kieltämällä jumalattomuuden ja maalliset halut meidän tulisi elää raittiina, oikeudenmukaisina ja jumalallisesti tässä maailmassa ja odottaa suuren Jumalan ja meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden autuaallista toivoa ja tulemista.” Hän sanoo, että ”siinä ilmestyi Jumalan, meidän Vapahtajamme, armo”. Ihailtavasti hän käyttää sanaa, joka sopii osoittamaan uuden armon ja syntymän saapumista; sillä sanomalla ”ilmestyi” hän osoitti uuden armon ja syntymän lähestymisen, sillä siitä lähtien uuden armon lahja alkoi näkyä, siitä hetkestä lähtien, jolloin Jumala ilmestyi maailmaan syntyneenä. Käyttämällä siis oikeaa ja täsmälleen sopivaa sanaa hän osoittaa tämän uuden armon valon melkein kuin osoittaisi sitä sormellaan. Sillä kaikkein oikeimmin sanotaan ilmestyvän sen, joka osoitetaan äkillisen valon ilmentämänä. Aivan kuten luemme evankeliumissa, että tähti ilmestyi itämaan tietäjille, ja 2. Mooseksen kirjassa: ”Moosekselle ilmestyi”, sanotaan, ”enkeli tulen liekissä pensaassa.” Kaikissa näissä ja muissa Pyhässä Kirjoituksessa esiintyvissä näyissä Raamattu on päättänyt käyttää juuri tätä sanaa, jotta se puhuisi ”ilmestymisestä” siitä, joka loisti odottamattomalla valolla. Niinpä siis myös apostoli, hyvin tietäen sen taivaallisen armon tulemisen, joka ilmestyi pyhän syntymän lähestyessä, osoitti sen käyttämällä termiä, jota sovelletaan kirkkaaseen ilmestymiseen; nimenomaan sanoakseen, että se ilmestyi, koska se loisti uuden valon loistolla. ”Siellä ilmestyi” siis ‘Jumalan, meidän Vapahtajamme, armo’. Ette kai voi esittää mitään kiistakysymystä nimien monitulkinnallisuudesta tässä kohdassa, jotta voisitte sanoa, että ”Kristus” on yksi ja ”Jumala” toinen, tai erottaa ”Vapahtajan” hänen nimensä kirkkaudesta ja erottaa ”Herran” jumaluudesta? Katso, tässä Jumalan astia puhuu Jumalasta ja todistaa mitä selvimmin, että Jumalan armo ilmestyi Mariasta. Ja jotta te ette voisi kieltää, että Jumala ilmestyi Mariasta, hän lisää heti nimen Vapahtaja, tarkoituksenaan, että te uskoisitte, että Hän, joka on syntynyt Mariasta, on Jumala, jota ette voi kieltää syntyneen Vapahtajaksi, tämän kohdan mukaisesti: ”Sillä teille on tänään syntynyt Vapahtaja.” Oi erinomainen pakanoiden opettaja, todella Jumalan heille antama, sillä hän tiesi, että syntyisi tämä villi harhaoppinen hulluus, joka kääntäisi Jumalan nimet kiistanalaisiin käyttötarkoituksiin eikä epäröisi herjata Jumalaa hänen omista titteleistään; ja niinpä juuri siksi, ettei harhaoppinen voisi erottaa Vapahtajan titteliä jumaluudesta, hän laittoi Jumalan nimen ensimmäiseksi, jotta Jumalan nimi, joka seisoi ensimmäisenä, voisi vaatia itselleen kaikki seuraavat nimet ja jotta kukaan ei voisi kuvitella, että siinä, mitä seurasi, puhuttiin Kristuksesta pelkkänä ihmisenä, sillä heti ensimmäisellä käytetyllä sanalla hän oli opettanut, että hän oli Jumala. ”Odottaen”, sanoo sama apostoli, ‘suuren Jumalan ja meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden autuaallista toivoa ja tulemista’. Varmasti tuo jumalallisen viisauden opettaja näki, että pelkistetty ja yksinkertainen opetus ei itsessään riittäisi vastaamaan paholaisen oveliin juoniin, ellei hän vahvistaisi pyhää uskonsaarnaa äärimmäisen huolellisella suojalla. Ja niinpä, vaikka hän oli edellä käyttänyt Vapahtaja Jumalan nimeä, hän lisää tähän vielä ”Jeesus Kristus”, siltä varalta, että te saattaisitte ajatella, että pelkkä Vapahtaja-nimi ei riittäisi osoittamaan teille meidän Herraamme Jeesusta Kristusta, ja että te ette ehkä ymmärtäisi, että se Jumala, jonka te tunnustatte Vapahtaja Jumalaksi, on sama Jeesus Kristus. Mitä hän sitten sanoo? Hän sanoo: ”Odottaen suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen autuaallista toivoa ja kirkkauden tulemista.” Mikään ei puutu tässä meidän Herramme arvonimistä, ja näette tässä Jumalan ja Vapahtajan ja Jeesuksen ja Kristuksen. Mutta kun näette kaikki nämä, näette, että ne kaikki kuuluvat Jumalalle. Sillä te olette kuulleet Hänestä Jumalana, mutta myös Vapahtajana. Olette kuulleet Hänestä Jumalana, mutta myös Jeesuksena. Olette kuulleet Hänestä Jumalana, mutta myös Kristuksena. Sitä, minkä Jumaluus on yhdistänyt ja yhdistänyt toisiinsa, ei voi erottaa toisistaan tällä nimikkeiden moninaisuudella; sillä mitä tahansa niistä, kaikista, te etsitte, te löydätte sen sieltä. Vapahtaja on Jumala, Jeesus on Jumala, Kristus on Jumala. Kaikessa tässä, mitä kuulette, vaikka käytettyjä arvonimiä on monia, ne kuuluvat kuitenkin yhdelle persoonalle, jolla on voima. Sillä vaikka Vapahtaja on Jumala, Jeesus on Jumala ja Kristus on Jumala, on helppo nähdä, että vaikka nämä kaikki ovatkin eri nimityksiä, ne ovat Majesteetin osalta yhdistyneet. Ja kun kuulee aivan selvästi, että yhtä ja samaa Henkilöä kutsutaan kussakin tapauksessa Jumalaksi, voi varmasti selvästi nähdä, että kaikissa näissä tapauksissa puhutaan vain yhdestä Jumalasta. Ja näin ollen ette voi enää pyrkiä tekemään eroa vallan suhteen Herralle annettujen eri nimien perusteella tai tehdä eroa Henkilön välillä nimitysten erilaisuuden vuoksi. Ette voi sanoa: ”Ei ole mahdollista, että tämä on totta: Sillä apostoli julistaa, että Jumala oli. Ette voi sanoa: Jeesus syntyi Mariasta, mutta Jumala ei syntynyt; sillä apostoli todistaa, että Jumala oli. Ette voi sanoa: Vapahtaja syntyi, mutta Jumala ei syntynyt; sillä apostoli tukee sitä, että Jumala syntyi. Teillä ei ole mitään pakotietä. Minkä tahansa arvonimen Herrasta otattekin, hän on Jumala, josta puhutte. Teillä ei ole mitään sanottavaa: ei mitään väitettävää: ei mitään keksittävää pahassa valheessanne. Te voitte jumalattomassa epäuskossa kieltäytyä uskomasta: teillä ei ole mitään, mitä voitte kieltää jumalanpilkassanne.

LUKU 5. Jumalan armolahjoista, jotka saamme Kristuksen kautta, hän päättelee, että hän on todella Jumala.

ALOITIMME puhua jokin aika sitten tästä Herramme ja Vapahtajamme jumalallisesta armosta, mutta haluan sanoa samasta aiheesta vielä hieman enemmän Pyhistä Kirjoituksista. Luemme Apostolien teoista, että apostoli Jaakob kumosi näin ne, jotka ajattelivat, että kun he olivat vastaanottaneet evankeliumin, heidän olisi edelleen kannettava vanhan lain iestä: ”Miksi”, sanoi hän, ”te kiusaatte Jumalaa, kun laitatte opetuslasten niskaan ikeen, jota meidän isämme ja me emme ole voineet kantaa. Mutta Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta me uskomme pelastuvamme samalla tavalla kuin hekin.”” Apostoli puhuu varmasti tämän armolahjan antamisesta Jeesuksen Kristuksen antamana. Vastatkaa nyt minulle, jos sopii: luuletteko, että tämä armo, joka annetaan kaikkien ihmisten pelastukseksi, on ihmisen vai Jumalan antama? Jos sanotte: ”Ihmisen kautta”, niin Paavali, Jumalan oma astia, huutaa teitä vastaan sanoen: ”Siinä ilmestyi Jumalan armo, meidän Vapahtajamme.” Hän opettaa, että tämä armo on seurausta jumalallisesta lahjasta eikä ihmisen heikkoudesta. Ja vaikka pyhä todistus ei riittäisikään, asian totuus itsessään todistaisi siitä, sillä hauraat maalliset asiat eivät voi mitenkään antaa pysyvää ja kuolematonta arvoa; eikä kukaan voi antaa toiselle sitä, mitä häneltä itseltään puuttuu, eikä toimittaa riittävästi sitä, jonka puutteesta hän itse myöntää kärsivänsä. Silloin ei voi olla myöntämättä, että armo tulee Jumalalta. Jumala on siis se, joka sen on antanut. Mutta sen on antanut meidän Herramme Jeesus Kristus. Siksi Herra Jeesus Kristus on Jumala. Mutta jos hän on, kuten hän totisesti on, Jumala: silloin hän, joka synnytti Jumalan, on Theotokos, eli Jumalan äiti. Ellet sitten halua turvautua niin täysin järjettömään ja jumalanpilkkaavaan ristiriitaan kuin kieltää, että hän, josta Jumala syntyi, on Jumalan äiti, vaikka et voi kieltää, että Hän, joka syntyi, on Jumala. Mutta katsokaamme kuitenkin, mitä Jumalan evankeliumi ajattelee tästä samasta Herramme armosta: ”Armo ja totuus”, se sanoo, ‘tulivat Jeesuksen Kristuksen kautta’. Jos Kristus on pelkkä ihminen, miten nämä tulivat Kristuksen kautta? Mistä hänessä oli jumalallinen voima, jos hänessä oli, kuten sanotte, vain ihmisen luonne? Mistä tuli taivaallinen avokätisyys, jos Hänen on maanpäällinen köyhyys? Sillä kukaan ei voi antaa sellaista, mitä hänellä ei jo ole. Koska Kristus siis antoi jumalallisen armon, hänellä oli jo se, mitä hän antoi. Kukaan ei myöskään voi kestää niin täysin erilaisten asioiden moninaisuutta, että hän voi samaan aikaan kärsiä köyhän ihmisen puutteista ja osoittaa samalla anteliaisuuden anteliaisuutta. Niinpä apostoli Paavali, joka tietää, että kaikki taivaallisen rikkauden aarteet löytyvät Kristuksesta, kirjoittaa aivan oikein seurakunnille: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne. ” Sillä vaikka hän oli jo tarpeeksi usein opettanut, että Jumala on sama kuin Kristus ja että kaikki jumaluuden kirkkaus asuu hänessä ja että koko jumaluuden täyteys asuu hänessä ruumiillisesti, niin tässä hän on kuitenkin varmasti oikeassa rukoillessaan ainoastaan Kristuksen armoa, lisäämättä sanaa Jumala; sillä vaikka hän oli usein opettanut, että Jumalan armo on sama kuin Kristuksen armo, hän rukoilee nyt mitä täydellisimmin ainoastaan Kristuksen armoa, sillä hän tietää, että Kristuksen armossa on koko Jumalan armo. Siksi hän sanoo: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne.” Jos Jeesus Kristus olisi ollut pelkkä ihminen, niin toivomalla, että Kristuksen armo annettaisiin seurakunnille, hän toivoi, että ihmisen armo annettaisiin; ja sanomalla: ”Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne”, hän tarkoitti: ihmisen armo olkoon teidän kanssanne, lihan armo olkoon teidän kanssanne, ruumiillisen heikkouden armo, inhimillisen heikkouden armo! Vai miksi hän edes mainitsi sanan armo, jos hänen toiveenaan oli ihmisen armo? Sillä eihän toivomiseen ollut mitään syytä, jos sitä, mitä toivottiin, ei ollut olemassa; eikä hänen olisi pitänyt rukoilla, että heille annettaisiin sellaisen ihmisen armo, jolla ei teidän mukaanne ollut todellisuudessa sitä armoa, jota hän toivoi. Ja niinpä näette, että asia on täysin järjetön ja naurettava – tai pikemminkin asia, jolle ei pidä nauraa, vaan jonka vuoksi pitää itkeä, sillä se, mikä on joidenkin kevytmielisten ihmisten naurunaihe, on hurskaiden ja uskollisten sielujen itkunaihe, sillä he vuodattavat rakkauden kyyneleitä teidän epäuskonne hulluuden tähden ja itkevät hurskaita kyyneleitä toisen jumalattomuuden hulluuden tähden. Rauhoittukaamme siis hetkeksi ja vetäkäämme henkeä, sillä tämä ajatus ei ole ainoastaan vailla viisautta vaan myös vailla Henkeä, sillä se on varmasti vailla hengellistä viisautta eikä sillä ole mitään tekemistä pelastuksen Hengen kanssa.

LUKU 6. Että jumalallisen armon antamisen voima ei tullut Kristukselle ajan myötä, vaan oli synnynnäisesti Hänessä ihan syntymästä asti”

MUTTA ehkä sanotte, että tämä Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, josta apostoli kirjoittaa, ei syntynyt hänen kanssaan, vaan se annettiin hänelle sen jälkeen, kun jumaluus laskeutui häneen, koska sanotte, että ihminen Jeesus Kristus, meidän Herramme (jota te kutsutte pelkäksi mieheksi) ei syntynyt Jumalan kanssa, vaan Jumala otti hänet sitten vastaan sen jälkeen: ja että tämän kautta armo annettiin ihmiselle samaan aikaan, kun Jumaluus annettiin hänelle. Emme myöskään sano mitään muuta kuin että jumalallinen armo laskeutui jumalallisuuden mukana, sillä Jumalan jumalallinen armo on tavallaan varsinaisen jumalallisuuden lahjoittamista ja armojen runsaan tarjonnan antamista. Ehkä silloin voidaan ajatella, että meidän välillämme on pikemminkin ajallinen kuin olennainen ero, sillä se jumaluus, jonka me sanomme syntyneen Jeesuksen Kristuksen mukana, te sanotte, että se on myöhemmin virrannut häneen. Mutta tosiasia on se, että jos te kiellätte, että jumaluus syntyi Herran mukana, ette voi jälkeenpäin tehdä uskon mukaista tunnustusta; sillä on mahdotonta, että yksi ja sama asia voi olla osittain jumalaton ja myös osoittautua osittain hurskaaksi, ja että sama asia voi osittain kuulua uskoon ja osittain väärään uskoon. Aluksi kysyn teiltä siis seuraavaa: Sanotteko, että meidän Herramme Jeesus Kristus, joka syntyi Neitsyt Mariasta, on vain ihmisen Poika, vai että hän on myös Jumalan Poika? Sillä me, tarkoitan kaikkia katolisen uskon kannattajia, me kaikki, sanon minä, uskomme ja olemme varmoja ja tiedämme ja tunnustamme, että Hän on molempia, eli että Hän on ihmisen Poika, koska hän on syntynyt naisesta, ja Jumalan Poika, koska hän on saanut alkunsa jumaluudesta. Myönnättekö siis, että Hän on molemmat, eli Jumalan Poika ja ihmisen Poika, vai sanotteko, että Hän on vain ihmisen Poika? Jos vain Ihmisen Poika, niin silloin teitä vastaan huutavat apostolit ja profeetat, kyllä, ja itse Pyhä Henki, jonka kautta hedelmöittyminen tapahtui. Tuon häpeämättömän suusi pysäyttävät kaikki jumalallisten päätösten todistajat: sen pysäyttävät pyhät kirjoitukset ja pyhät todistajat: kyllä, ja sen pysäyttää itse Jumalan evankeliumi kuin jumalallinen käsi. Ja se mahtava Gabriel, joka Sakariaksen kohdalla hillitsi sanansa voimalla epäuskon äänen, tuomitsi sinun tapauksessasi paljon voimakkaammin jumalanpilkan ja synnin äänen omilla huulillaan sanoen Neitsyt Marialle, Jumalan äidille: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjostaa sinua; sen tähden myös se pyhä, joka sinusta syntyy, on kutsuttava Jumalan Pojaksi.” Näettekö, miten Jeesus Kristus julistetaan ensin Jumalan Pojaksi, jotta hänestä tulisi lihan mukaan ihmisen Poika? Sillä kun Neitsyt Marian oli määrä synnyttää Herra, hän tuli raskaaksi Pyhän Hengen laskeutumisen ja Korkeimman voiman yhteistyön ansiosta. Ja tästä voitte nähdä, että Herramme ja Vapahtajamme alkuperän on tultava sieltä, mistä hänen hedelmöittymisensä tuli; ja koska hän syntyi Jumaluuden täyteyden laskeutumisen ansiosta täydellisyydessään Neitsyt Mariaan, hän ei voinut olla ihmisen Poika, ellei hän olisi ensin ollut Jumalan Poika; ja niinpä enkeli, kun hänet lähetettiin ilmoittamaan hänen syntymästään ja pyhästä syntymästään, kun hän oli jo puhunut hänen hedelmöittymisensä salaisuudesta, lisäsi vielä sanan, joka ilmaisi hänen syntymänsä, sanoen: ”Siksi myös se pyhä, joka sinusta syntyy, on kutsuttava Jumalan Pojaksi [toisin sanoen, Häntä on kutsuttava sen Pojaksi, josta Hän on saanut alkunsa]. Jeesus Kristus on siis Jumalan Poika, koska hän on syntynyt Jumalasta ja saanut alkunsa Jumalasta. Mutta jos hän on Jumalan Poika, niin hän on aivan varmasti Jumala; mutta jos hän on Jumala, niin häneltä ei puutu Jumalan armoa. Häneltä ei myöskään ole koskaan puuttunut sitä, jonka luoja hän itse on. Sillä armo ja totuus ovat syntyneet Jeesuksen Kristuksen kautta.

LUKU 7. Kuinka Kristuksessa jumaluus, majesteettisuus, mahti ja voima ovat olleet täydellisyydessä olemassa iankaikkisuudesta lähtien ja tulevat olemaan

SEN KAUTTA kaikki armo, voima, mahti, jumaluus, kyllä, ja todellisen jumaluuden ja kirkkauden täyteys ovat aina olleet olemassa yhdessä Hänen kanssaan ja Hänessä, olipa se sitten taivaassa tai maan päällä tai kohdussa tai Hänen syntymässään. Mikään Jumalalle ominainen ei ole koskaan puuttunut Jumalalta. Sillä jumaluus oli aina läsnä Jumalan luona, eikä se ollut missään eikä missään vaiheessa irti Hänestä. Sillä kaikkialla Jumala on läsnä täydellisyydessään ja täydellisyydessään. Hän ei kärsi mitään jakautumista, muutosta tai vähenemistä, sillä mitään ei voida lisätä Jumalaan eikä ottaa häneltä pois, sillä Jumaluus ei voi vähentyä eikä lisääntyä. Hän oli silloin maan päällä sama Henkilö, joka oli myös taivaassa; sama Henkilö alhaisessa asemassaan, joka oli myös korkeimmassa; sama Henkilö ihmisyyden vähäisyydessä kuin jumaluuden kirkkaudessa. Ja niinpä apostoli oli oikeassa puhuessaan Kristuksen armosta, kun hän tarkoitti Jumalan armoa. Sillä Kristus oli kaikkea sitä, mitä Jumala on. Juuri silloin, kun Hän syntyi ihmiseksi, tuli kaikki Jumalan voima, koko jumaluuden täyteys; sillä sieltä tuli kaikki jumaluuden täydellisyys, josta Hän oli peräisin. Hänen inhimillinen luontonsa ei myöskään koskaan ollut ilman Jumaluutta, sillä se sai Jumaluudelta itse olemassaolonsa tosiasian. Ja näin ollen aluksi, halusitpa sitä tai et, et voi kieltää tätä; nimittäin sitä, että Herra Jeesus Kristus on Jumalan Poika, varsinkin kun arkkienkeli julistaa sitä evankeliumeissa: ”Se pyhä, joka sinusta syntyy, on kutsuttava Jumalan pojaksi.” Mutta kun tämä on todettu, niin muistakaa, että mitä ikinä luette Kristuksesta, luette Jumalan Pojasta: mitä ikinä luette Herrasta tai Jeesuksesta, se kuuluu Jumalan Poikaan. Ja kun siis tunnistatte jumaluuden arvonimen kaikissa näissä termeissä, jotka kuulette lausuttavan, kun näette, että jokaisessa tapauksessa teidän pitäisi ymmärtää, että tarkoitetaan Jumalan Poikaa, todistakaa minulle, jos haluatte, miten voitte erottaa Jumaluuden Jumalan Pojasta.

KIRJA III

LUKU 1. Että Kristus, joka on Jumala ja ihminen yhdessä persoonassa, on syntynyt Israelista ja Neitsyt Mariasta lihan mukaan

SE, että jumalallinen kirkkojen opettaja, kun hän kirjoittaessaan roomalaisille moitti tai pikemminkin valitti juutalaisten, toisin sanoen omien veljiensä, epäuskoa, käytti näitä sanoja: ”Minä toivoin itseni”, sanoi hän, ‘kirotuksi Kristuksesta, veljieni tähden, jotka ovat minun sukulaisiani lihan mukaan, jotka ovat israelilaisia, joille kuuluu lapseksiottaminen niin kuin lapsille, ja kunnia ja testamentit, ja lain antaminen, ja Jumalan palveleminen ja lupaukset; heidän isänsä ovat, ja heistä Kristus on lihan mukaan, joka on kaiken yläpuolella, Jumala siunatkoon iankaikkisesti.’” Oi, tämän uskollisimman apostolin ja ystävällisimmän sukulaisen rakkaus! joka äärettömässä rakkaudessaan halusi kuolla – sukulaisena sukulaisilleen ja isäntänä opetuslapsilleen. Ja mikä sitten oli se syy, miksi hän halusi kuolla? Vain yksi: nimittäin se, että he saisivat elää. Mutta mistä heidän elämänsä koostui? Yksinkertaisesti siinä, kuten hän itse sanoo, että he voisivat tunnistaa jumalallisen Kristuksen, joka oli syntynyt lihan mukaan, heidän omasta lihastaan. Ja siksi apostoli oli sitäkin surullisempi, koska ne, joiden olisi pitänyt rakastaa häntä enemmän omasta suvustaan kotoisin olevana, eivät ymmärtäneet, että hän oli syntynyt Israelista. ”Josta”, sanoi hän, ”on Kristus lihan mukaan, joka on kaiken yläpuolella, Jumala siunattu iankaikkisesti.” Selvästi hän toteaa, että heistä lihan mukaan syntyi se Kristus, joka on kaikkien yläpuolella, Jumala siunattu iankaikkisesti. Ette todellakaan voi kieltää, että Kristus syntyi heistä lihan mukaan. Mutta sama henkilö, joka syntyi heistä, on Jumala. Miten voitte kiertää tämän? Miten voitte kiertää sen? Apostoli sanoo, että Kristus, joka syntyi Israelista lihan mukaan, on Jumala. Opeta meille, jos voit, mihin aikaan Hän ei ollut olemassa. ”Kenestä”, hän sanoo, ‘on Kristus lihan mukaan, joka on kaiken yläpuolella, Jumala’. Näette, että koska apostoli on yhdistänyt ja liittänyt nämä yhteen, ”Jumalaa” ei voi mitenkään erottaa ”Kristuksesta”. Sillä aivan kuten apostoli julistaa, että Kristus on heistä, niin hän väittää, että Jumala on Kristuksessa. Teidän on joko kiellettävä molemmat väitteet tai hyväksyttävä molemmat. Kristuksen sanotaan syntyneen heistä lihan mukaan; mutta saman henkilön apostoli ilmoittaa olevan ”Jumala Kristuksessa”. Siksi hän myös toisaalla sanoo: ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa.” On täysin mahdotonta erottaa toista toisesta. Joko kieltää, että Kristus syntyi niistä, tai myöntää, että neitsyestä syntyi Jumala Kristuksessa, ”joka on”, kuten hän sanoo, ”kaiken yläpuolella, Jumala, siunattu iankaikkisesti”.

LUKU 2.Jumalan arvonimi annetaan yhdessä merkityksessä Kristukselle ja toisessa ihmisille

Jumalan nimi riittäisi uskoville mainiosti ilmaisemaan hänen jumaluutensa kirkkauden, mutta lisäämällä ”yli kaikkien, Jumala siunattu” hän sulkee pois sen jumalanpilkkaavan ja vääristyneen tulkinnan, sillä pelätään, että joku Hänen absoluuttista jumaluuttaan halventamaan pyrkivä pahantahtoinen henkilö saattaisi siteerata sitä, että sanaa Jumala käytetään armosta jumalallisessa taloudessa joskus väliaikaisesti ihmisiin, ja soveltaa sitä siten Jumalaan kelvottomien vertailujen kautta, kuten silloin, kun Jumala sanoo Moosekselle: ”Minä olen antanut sinut faraolle jumalaksi”, tai tässä kohdassa: ”Minä sanoin, että te olette jumalia”, missä sillä on selvästi alentuneisuuden kautta annetun arvonimen voima. Sillä kun siinä sanotaan ”minä sanoin”, se ei ole niinkään valtaa osoittava nimi kuin puhujan antama arvonimi. Mutta myös se kohta, jossa sanotaan: ”Minä olen antanut sinut jumalaksi faraolle”, osoittaa pikemminkin antajan voimaa kuin sen jumaluutta, joka arvonimen saa. Sillä kun sanotaan: ”Minä olen antanut”, se osoittaa siten varmasti Jumalan, joka antoi, voimaa, eikä jumalallista luonnetta vastaanottajan persoonassa. Mutta kun sanotaan meidän Jumalastamme ja Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta: ”joka on kaikkien yläpuolella, Jumala, siunattu iankaikkisesti”, se tosiasia todistetaan heti sanoilla, ja sanojen merkitys osoitetaan annetulla nimellä: koska Jumalan Pojan tapauksessa Jumalan nimi ei merkitse suopeuden kautta tapahtuvaa adoptiota, vaan sitä, mikä on todella ja todella hänen luontonsa.

LUKU 3. Hän selittää apostolin sanan: ”Jos me tästä lähtien emme tunne ihmistä lihan mukaan” jne.

JA niin sama apostoli sanoo: ‘Tästä lähtien me emme tunne ihmistä lihan mukaan, ja jos me olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan, niin nyt me emme enää tunne häntä niin.’” Ihailtavan johdonmukaisia ovat kaikki pyhän sanan kirjoitukset keskenään ja jokaisessa niiden osassa: vaikka ne eivät sanojen tilassa vastaa toisiaan, ne ovat kuitenkin yhtäpitäviä ajatusmaailmassa ja sisällössä. Kuten siinä, missä hän sanoo: ”Ja jos me olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan, niin nyt emme enää tunne häntä niin.” Sillä edellä olevan kohdan todistus vahvistaa edellä siteeratun kohdan, jossa hän sanoo: ”Josta on Kristus lihan mukaan, joka on kaiken yläpuolella, Jumala siunattu iankaikkisesti.” Sillä siellä hän kirjoittaa: ”Josta on Kristus lihan mukaan”, ja tässä: ”jos me olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan.” Siellä: ”Ja minä olen ollut Kristuksessa.” Ja siellä: ”Ja minä olen ollut Kristuksessa. ”joka on kaikkien yläpuolella, Jumala siunattu iankaikkisesti”, ja tässä: ”mutta nyt me emme enää tunne Kristusta lihan mukaan.” Sanojen ulkoasu on erilainen, mutta niiden voima ja suuntaus on sama. Sillä se on sama Henkilö, jonka hän siellä julistaa olevan Jumala yli kaiken, joka on syntynyt lihan mukaan, jonka hän tässä vakuuttaa, ettei hän enää tunne lihan mukaan. Ja selvästi tästä syystä; nimittäin siksi, että Hänet, jonka hän oli tuntenut lihassa syntyneenä, hän tunnustaa Jumalaksi iankaikkisesti; ja siksi hän sanoo, ettei tunne häntä lihan mukaan, koska Hän on yli kaikkien, Jumala, siunattu iankaikkisesti; ja siellä oleva ilmaus: ”joka on yli kaiken Jumala”, vastaa tähän: ”me emme enää tunne Kristusta lihan mukaan”; ja tämä lause: ‘me emme enää tunne Kristusta lihan mukaan’ viittaa tähän: ”joka on Jumala, siunattu iankaikkisesti”. Apostolisen opetuksen julistus nousee silloin jotenkin ikään kuin suuremmille korkeuksille, ja vaikka se on kauttaaltaan itsestään selvä, se kuitenkin tukee täydellisen uskon salaisuutta vielä yksiselitteisemmällä lausumalla ja sanoo: ”Ja vaikka me olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan, niin nyt me emme enää tunne häntä niin”, ts. niin kuin ennen tunsimme hänet sekä ihmisenä että Jumalana, mutta nyt vain Jumalana. Sillä kun lihan hauraus loppuu, emme enää tunne Hänessä mitään muuta kuin Jumaluuden voiman, sillä kaikki, mikä Hänessä on, on Jumalallisen Majesteetin voimaa, jossa inhimillisen heikkouden heikkous on lakannut olemasta. Tässä kohdassa hän on siis perusteellisesti selittänyt koko inkarnaation ja Hänen täydellisen Jumaluutensa salaisuuden. Sillä siinä, missä hän sanoo: ”Ja jos me olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan”, hän puhuu lihassa syntyneen Jumalan salaisuudesta. Mutta lisäämällä ”mutta nyt me emme enää tunne häntä niin” hän osoittaa hänen voimansa, kun heikkous on jätetty syrjään. Ja näin tuo lihan tunteminen liittyy hänen ihmisyyteensä ja tuo tietämättömyys hänen jumaluutensa kirkkauteen. Sillä jos sanotaan, että ”me olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan”, se tarkoittaa, että ”niin kauan kuin se, mikä tunnettiin, oli olemassa”. Nyt emme enää tunne sitä, kun se on lakannut olemasta. Sillä lihan luonto on muuttunut hengelliseksi substanssiksi; ja se, mikä ennen kuului ihmisyyteen, on kaikki tullut Jumalan omaksi. Ja siksi emme enää tunne Kristusta lihan mukaan, sillä kun ruumiillinen heikkous on sulautunut Jumalalliseen Majesteettiin, ei tuossa Pyhässä Ruumiissa ole enää mitään jäljellä, mistä lihan heikkous voitaisiin siinä tuntea. Ja näin se, mikä ennen kuului kahteen substanssiin, on kiinnittynyt yhteen ainoaan Voimaan. Koska ei ole minkäänlaista epäilystä siitä, että Kristus, joka ristiinnaulittiin inhimillisen heikkouden kautta, elää kokonaan Jumaluutensa kirkkauden kautta.

LUKU 4. Galatalaiskirjeestä hän tuo esiin kohdan osoittaakseen, että Kristuksen lihan heikkous sulautui Hänen Jumaluuteensa

Apostoli todellakin julistaa tätä koko kirjoitustensa joukossa ja sanoo ihailtavasti kirjoittaessaan galatalaisille: ”Paavali on apostoli, joka ei ole ihmisten apostoli, ei myöskään ihmisten, vaan Jeesuksen Kristuksen ja Isän Jumalan kautta.” Näette, kuinka perusteellisesti johdonmukainen hän on itsensä kanssa edellisessä ja tässä kohdassa. Sillä siellä hän sanoo: ”Nyt me emme enää tunne Kristusta lihan mukaan.” Tässä hän sanoo: ”Ei ihmisistä eikä ihmisen kautta, vaan Jeesuksen Kristuksen kautta.” On selvää, että hänen oppinsa on tässä sama kuin edellisessä kohdassa. Sillä siinä, missä hän sanoo, että häntä ei ole lähettänyt ihminen, hän antaa ymmärtää: ”Me emme ole tunteneet Kristusta lihan mukaan”, ja niinpä minä en ole ‘ihmisten lähettämä’ vaan ‘Kristuksen lähettämä’; sillä jos minut lähettää Kristus, en ole ihmisten lähettämä vaan Jumalan lähettämä. Sillä ihmisen nimelle ei ole enää tilaa Hänessä, jonka Jumaluus vaatii kokonaan itselleen. Niinpä kun hän oli sanonut, että hänet oli lähetetty ”ei ihmisiltä eikä ihmisen toimesta, vaan Jeesuksen Kristuksen kautta”, hän lisäsi aivan oikein: ”Ja Isän Jumalan kautta”, osoittaen näin, että hänet oli lähettänyt Isän Jumala ja Pojan Jumala; jossa pyhän ja sanomattoman sukupolven salaisuuden vuoksi on kaksi persoonaa (Hän, joka synnyttää, ja Hän, joka on synnytetty), mutta on vain yksi ainoa Jumalan Voima, joka on lähettäjä. Sanomalla, että Isä Jumala ja Poika Jumala lähettivät hänet, hän osoittaa, että persoonia on kaksi, mutta hän myös opettaa, että heidän voimansa on yksi lähettämisessä.

LUKU 5. Niin kuin on jumalanpilkkaa erottaa Kristuksen jumaluus, niin on myös jumalanpilkkaa kieltää, että hän on todellinen ihminen

MUTTA hän sanoo ”Jeesuksen Kristuksen ja Isän Jumalan kautta, joka herätti hänet kuolleista”. Tämä maineikas ja ihailtava opettaja, joka tiesi, että meidän Herraamme Jeesusta Kristusta on saarnattava sekä todellisena ihmisenä että todellisena Jumalana, julistaa aina jumalallisen kirkkauden Hänessä niin, ettei hän menetä lihaksi tulemisen tunnustusta: hän sulkee selvästi pois Markionin kuvitelman todellisen lihaksi tulemisen avulla ja ebionilaisten köyhyyden jumalallisuuden avulla, jottei jommankumman näistä ilkeistä jumalanpilkasta kautta uskottaisi, että Herramme Jeesus Kristus oli joko kokonaan ihminen ilman Jumalaa tai Jumala ilman ihmistä. Erinomaisesti apostoli siis, kun hän julisti, että hänet lähetti sekä Jumala Poika että Jumala Isä, lisäsi heti tunnustuksen Herran inkarnaatiosta sanomalla: ”joka herätti hänet kuolleista”: opettamalla selvästi, että se oli lihaksi tulleen Jumalan todellinen ruumis, joka herätettiin kuolleista: tämän mukaisesti: ”Ja vaikka me olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan”, erinomaisesti lisäten: ”Mutta nyt me emme enää tunne häntä niin.”” Sillä hän sanoo, että hän tuntee tämän Hänessä lihan mukaan, nimittäin sen, että Hänet herätettiin kuolleista, mutta että hän ei tunne Häntä enää lihan mukaan sikäli, että kun lihan heikkous on loppunut, hän tietää, että Hän on olemassa vain Jumalan Voimassa. Varmasti hän on uskollinen ja tyydyttävä todistaja julistettavaksi tulleesta Herramme jumaluudesta, joka ensimmäisen kutsunsa yhteydessä lyötiin itse taivaasta, eikä hän vain sydämessään uskonut kuolleista herätetyn Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkkauteen, vaan todella vahvisti sen totuuden ruumiillisten silmiensä todistuksella.

LUKU 6. Hän osoittaa Kristuksen ilmestymisestä apostolille tämän vainotessa kirkkoa, että Kristuksessa on olemassa molemmat luonnot.

SEN vuoksi hän myös väittäessään kuningas Agrippan ja muiden maailman tuomareiden edessä puhuu seuraavasti: ”Kun olin menossa Damaskoon ylipappien valtuuttamana ja luvalla, kuningas, näin keskipäivällä tiellä taivaasta auringon kirkkautta suuremman valon, joka loisti ympärilläni ja kaikkien niiden ympärillä, jotka olivat minun kanssani. Ja kun olimme kaikki kaatuneet maahan, kuulin äänen sanovan minulle heprean kielellä: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” Sinun on vaikea potkia keihästä vastaan. Ja minä sanoin: ”Kuka olet, Herra?”. Ja Herra sanoi minulle: Minä olen Jeesus Nasaretilainen, jota sinä vainoat.”” Näette, kuinka totisesti apostoli sanoi, ettei hän enää tuntenut lihan mukaan sitä, jonka hän oli nähnyt sellaisessa loistossa ja majesteetillisuudessa. Sillä kun hän makasi maahan makaavana ja näki sen jumalallisen valon loiston, jota hän ei kyennyt kestämään, seurasi tämä ääni: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” Ja kun hän kysyi, kuka se voisi olla, Herra vastasi ja osoitti selvästi persoonallisuutensa: ”Minä olen Jeesus Nasaretilainen, jota sinä vainoat.” Nyt siis, sinä harhaoppinen, minä kysyn sinulta, minä kutsun sinua. Uskotko sen, mitä apostoli sanoo itsestään, vai etkö usko sitä? Tai jos se ei mielestäsi ole tärkeää, uskotko sinä, mitä Herra sanoo itsestään, vai etkö usko sitä? Jos uskotte sen, asia on sillä selvä, sillä ette voi olla uskomatta siihen, mitä me uskomme. Sillä vaikka me apostolin tavoin olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan enää tunne häntä niin. Me emme kasaa solvauksia Kristuksen päälle. Me emme erota lihaa jumaluudesta; ja kaiken, mikä on Kristuksessa, me uskomme olevan Jumalassa. Jos siis uskotte samoin kuin me uskomme, teidän on tunnustettava samat uskon salaisuudet. Mutta jos olette eri mieltä kuin me, jos kieltäydytte uskomasta kirkkoja, apostolia, kyllä, ja Jumalan omaa todistusta itsestään, niin osoittakaa meille tässä näyssä, jonka apostoli näki, kuinka paljon on lihaa ja kuinka paljon Jumalaa. Sillä minä en voi tässä erottaa toista toisesta. Minä näen sanoin kuvaamattoman valon, minä näen sanoin kuvaamattoman loiston, minä näen säteilyn, jota ihmisen heikkous ei voi kestää, ja yli sen, mitä kuolevaisten silmät voivat kestää, Jumalan kirkkauden, joka loistaa käsittämättömässä valossa. Mitä tilaa täällä on jakamiselle ja erottelulle? Äänessä kuulemme Jeesuksen, majesteettisuudessa näemme Jumalan. Miten voimme olla uskomatta, että yhdessä ja samassa (persoonallisessa) substanssissa Jumala ja Jeesus ovat olemassa. Mutta haluaisin vielä muutaman sanan kanssanne tästä aiheesta. Kertokaa minulle, pyydän teitä, jos teille ilmestyisi nykyisessä katolisen uskon vainossanne sama näky, joka ilmestyi silloin apostolille hänen tietämättömyydessään, jos silloin, kun ette odottaneet sitä ja olitte varuillanne, tuo säteily loisti ympärillänne, ja tuon rajattoman valon kirkkaus löi teidät kauhuissanne ja hämmennyksissänne, ja te lankesitte maahan ruumiin ja sielun pimeydessä; jolloin sydämesi rajaton ja sanoinkuvaamaton kauhu kasvoi, – kerro minulle, minä rukoilen sinua; kun välittömän kuoleman pelko painoi sinua ja sen kirkkauden kauhu, joka uhkasi sinua ylhäältä päin, painoi sinua, ja kuulit myös mielesi hämmennyksessä nuo sanat, jotka syntisi niin hyvin ansaitsee: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” ja kysymykseesi, kuka se oli, saatiin vastaus taivaasta: ‘Minä olen Jeesus Nasaretilainen, jota sinä vainoat’, mitä sanoisit? ”En tiedä, en usko vielä täysin. Haluan vielä vähän aikaa miettiä itsekseni, kuka luulen, että Sinä olet, joka puhut taivaasta, joka hukutat minut jumaluutesi kirkkauteen: jonka äänen kuulen ja jonka loistoa en voi sietää. Minun on harkittava tätä asiaa, pitäisikö minun uskoa Sinuun vai ei: oletko Sinä Kristus vai Jumala. Jos Sinä olet Jumala yksin, onko se Kristuksessa. Jos Sinä olet Kristus yksin, onko se Jumalassa. Haluan, että tätä eroa noudatetaan tarkoin ja että harkitaan perusteellisesti, mitä meidän pitäisi uskoa, että Sinä olet, ja mitä meidän pitäisi arvioida, että Sinä olet. Sillä en halua, että yksikään virkani menee hukkaan. Aivan kuin pitäisin Sinua ihmisenä ja kuitenkin osoittaisin Sinulle joitakin jumalallisia kunnianosoituksia.” Jos siis makaisit maassa, niin kuin apostoli Paavali silloin makasi, ja olisit jumalallisen valon kirkkauden vallassa, olisit viimeisillä hengenvedoillasi, niin ehkä sanoisit näin ja höpöttäisit kaikkea tätä typerää höpötystä. Mutta mitä sanoisimme siitä, että apostolille tarjoutui toinen tie, ja kun hän oli kaatunut maahan vapisten ja puolikuolleena, hän ei katsonut, että hänen pitäisi enää salata uskoaan, eikä ajatellut, että hänelle riitti, että hänelle opetettiin sanoin kuvaamattomilla argumenteilla tietämään, että Hän, jota hän oli tietämättään kuvitellut ihmiseksi, oli Jumala. Hän ei salannut uskoaan, hän ei viivytellyt. Hän ei enää pitkittänyt virheellisiä ajatuksiaan pohtimalla ja epäilemällä, vaan heti kun hän kuuli taivaasta Jeesuksen, Herransa, nimen, hän vastasi äänellä, joka oli hillitty kuin palvelijan ääni, vapiseva kuin ruoskitun ääni ja täynnä kiihkoa kuin käännynnäisen ääni: ”Mitä minun on tehtävä, Herra?” ”Mitä minun on tehtävä, Herra?” Ja niin hänelle annettiin heti hänen valmiin ja vilpittömän uskonsa tähden, että hän ei koskaan olisi ilman läsnäoloaan, jonka hän oli uskollisesti uskonut, ja että hän, jonka puoleen hän oli sydämessään siirtynyt, itse siirtyisi hänen sydämeensä, niin kuin apostoli itse sanoo itsestään: ”Etsittekö te todistusta Kristuksesta, joka puhuu minussa?”

LUKU 7. Hän osoittaa vielä kerran Apostolin muiden kohtien kautta, että Kristus on Jumala

Tahdon sinun, sinä harhaoppinen, sanovan minulle, onko tässä kohdassa Hän, joka, kuten Apostoli kertoo, puhuu hänessä, ihminen vai Jumala. Jos Hän on ihminen, miten toisen ruumis voi puhua hänen sydämessään? Jos Jumala, niin silloin Kristus ei ole ihminen vaan Jumala; sillä koska Kristus puhui apostolissa, ja vain Jumala saattoi puhua hänessä, niin siis jumalallinen Kristus puhui hänessä. Ja niin näette, ettei tässä ole mitään sanottavaa siitä, ettei Kristuksen ja Jumalan välillä voi olla mitään jakoa tai erottelua; sillä täydellinen jumaluus oli Kristuksessa, ja Kristus oli täysin Jumalassa. Mitään jakoa tai erottelua näiden kahden välillä ei voida tässä myöntää. Voidaan tehdä vain yksi yksinkertainen, hurskas ja terve tunnustus, nimittäin palvoa, rakastaa ja palvoa Kristusta Jumalana. Mutta haluatteko ymmärtää täydellisemmin ja perusteellisemmin, että Jumalan ja Kristuksen välillä ei ole mitään erottelua ja että meidän on pidettävä Jumalaa täysin yhtenä Kristuksen kanssa? Kuunnelkaa, mitä apostoli sanoo korinttilaisille: ”Sillä meidän kaikkien on tultava ilmi Kristuksen tuomioistuimen edessä, jotta kukin saisi ruumiinsa ansaitsemansa, sen mukaan kuin hän on tehnyt, oli se sitten hyvää tai pahaa.” Mutta toisessa kohdassa, kirjoittaessaan roomalaisille, hän sanoo: ”Meidän kaikkien on seisottava Jumalan tuomioistuimen edessä, sillä kirjoitettu on: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, jokainen polvi on kumartuva minun edessäni ja jokainen kieli on tunnustettava Jumalalle.”” Näette siis, että Jumalan tuomioistuin on sama kuin Kristuksen tuomioistuin; ymmärtäkää siis epäilemättä, että Kristus on Jumala; ja kun näette, että Jumalan ja Kristuksen substanssi on täysin erottamaton, myöntäkää myös, että persoonaa ei voi erottaa toisistaan. Ellei sitten siksi, että apostoli yhdessä kirjeessä sanoi, että meidät ilmoitetaan Kristuksen tuomioistuimen edessä ja toisessa Jumalan tuomioistuimen edessä, te keksitte kaksi tuomioistuinta ja kuvittelette, että toiset tuomitaan Kristuksen ja toiset Jumalan edessä. Mutta tämä on typerää ja villiä ja hullumpaa kuin hullun puheet. Tunnustakaa siis kaikkien Herra, maailmankaikkeuden Jumala, tunnustakaa Jumalan tuomioistuin Kristuksen tuomioistuimessa. Rakastakaa elämää, rakastakaa pelastustanne, rakastakaa Häntä, jonka toimesta teidät on luotu. Pelätkää Häntä, jonka toimesta teidät tuomitaan. Sillä halusitte tai ette, teidän on ilmestyttävä Kristuksen tuomioistuimen eteen, ja jättäen syrjään jumalattoman pilkan ja epäuskoisten sanojen lapselliset puheet, vaikka luulettekin, että Jumalan tuomioistuin on erilainen kuin Kristuksen tuomioistuin, tulette Kristuksen tuomioistuimen eteen ja huomaatte todisteellisesti, ettei ole mitään kiistämistä, että Jumalan tuomioistuin on todellakin sama kuin Kristuksen tuomioistuin ja että Kristuksessa, Jumalan Pojassa, on Jumalan Pojan koko kirkkaus ja Isän Jumalan voima. ”Sillä Isä ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomion Pojalle, jotta kaikki ihmiset kunnioittaisivat Poikaa niin kuin he kunnioittavat Isää.” Sillä joka kieltää Isän, se kieltää myös Pojan. ”Joka kieltää Pojan, sillä ei ole Isää; joka tunnustaa Pojan, sillä on myös Isä.” Ja niin teidän pitäisi oppia, että Isän ja Pojan kunnia on erottamaton, ja heidän majesteettisuutensa on myös erottamaton, ja että Poikaa ei voida kunnioittaa ilman Isää eikä Isää ilman Poikaa. Mutta kukaan ei voi kunnioittaa Jumalaa ja Jumalan Poikaa muuten kuin Kristuksessa, Jumalan ainosyntyisessä Pojassa. Sillä ihmisellä ei voi olla kunnioitettavaa Jumalan Henkeä muutoin kuin Kristuksen Hengessä, kuten apostoli sanoo: ”Mutta te ette ole lihassa, vaan Hengessä, jos Jumalan Henki asuu teissä”. Mutta jos jollakin ei ole Kristuksen Henkeä, niin hän ei ole hänen omaansa.”” Ja taas: ”Jos joku on saanut Hengen, hän ei ole hänen oma itsensä, vaan hänen henkensä: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja mistään? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka on se, joka tuomitsee? Se on Kristus Jeesus, joka on kuollut ja pikemminkin noussut ylös.”” Näette siis nyt, jopa vastoin tahtoanne, että Jumalan Hengen ja Kristuksen Hengen välillä tai Jumalan tuomion ja Kristuksen tuomion välillä ei ole mitään eroa. Valitkaa siis, kumman tahdotte – sillä jommankumman on tapahduttava – joko tunnustatte uskossa, että Kristus on Jumala, tai tunnustatte, että Jumala on Kristuksessa teidän tuomionne.

LUKU 8. Tunnustaessamme Kristuksen jumalallisuutta meidän ei pitäisi vaikenemalla ohittaa ristin tunnustamista

MUTTA katsokaamme, mitä muuta siitä seuraa. Kirjoittaessaan Korintin seurakunnalle hän, josta edellä puhuimme, kaikkien seurakuntien ohjaaja eli Paavali, puhuu näin: ”Juutalaiset”, sanoo hän, ”etsivät merkkejä, ja kreikkalaiset pyytävät viisautta. Mutta me julistamme Kristusta ristiinnaulittuna, juutalaisille kompastuskivi, pakanoille hulluus, mutta niille, jotka pelastuvat, sekä juutalaisille että kreikkalaisille, Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.”” Oi mahtavin uskonopettaja, joka tässäkin kohdassa kirkkoa opettaessaan ei katsonut riittäväksi puhua Kristuksesta Jumalana lisäämättä, että hänet ristiinnaulittiin tarkoituksella, että hän avoimen ja vankan uskonopetuksen vuoksi voisi julistaa häntä, jota hän kutsui ristiinnaulituksi, Jumalan viisaudeksi. Silloin hän ei käyttänyt mitään oveluutta tai kiertoilmaisua, eikä hän Herran evankeliumia saarnatessaan punastunut Kristuksen ristin mainitsemisesta. Ja vaikka juutalaisille oli kompastuskivi ja pakanoille hulluutta kuulla Jumalasta syntyneenä, Jumalasta ruumiillisessa muodossa, Jumalasta kärsivänä, Jumalasta ristiinnaulittuna, hän ei kuitenkaan heikentänyt hurskaiden sanojensa voimaa juutalaisten pahuuden loukkauksen vuoksi: Hän ei myöskään vähentänyt uskonsa voimaa toisten epäuskon ja typeryyden vuoksi, vaan julisti avoimesti, sinnikkäästi ja rohkeasti, että Hän, jonka äiti oli synnyttänyt, jonka ihmiset olivat surmanneet, jonka keihäs oli lävistänyt, jonka risti oli venyttänyt – oli ”Jumalan voima ja viisaus, juutalaisille kompastuskivi ja pakanoille hulluus.” Hän oli ”Jumalan voima ja viisaus, juutalaisille kompastuskivi ja pakanoille hulluus. ” Mutta silti se, mikä oli joillekin kompastuskivi ja hulluus, oli toisille Jumalan voima ja viisaus. Sillä niin kuin ihmiset erosivat toisistaan, niin erosivat myös heidän ajatuksensa; ja se, minkä ihminen, jolla ei ollut tervettä ymmärrystä ja joka oli kyvytön todelliseen hyvään, typerästi epäuskossaan kielsi, sen viisas usko saattoi sisimmässään tuntea pyhäksi ja elämää antavaksi.

LUKU 9. Kuinka juutalaiset ja pakanat hylkäsivät apostolin saarnan, koska se tunnusti, että ristiinnaulittu Kristus oli Jumala

KERRO siis minulle, sinä harhaoppinen, sinä kaikkien ihmisten, mutta ennen kaikkea itsesi vihollinen – jolle meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen risti on loukkaus niin kuin juutalaisille, ja typeryys kuin pakanoille, sinä, joka hylkäät todellisen pelastuksen salaisuudet edellisten kompastuksen kanssa ja olet typerä toisten jääräpäisyydellä, miksi apostoli Paavalin saarna oli typeryys pakanoille ja kompastuskivi juutalaisille?” Miksi apostoli Paavalin saarna oli typeryys pakanoille ja kompastuskivi juutalaisille? Eihän se olisi koskaan loukannut ihmisiä, jos hän olisi opettanut, että Kristus oli, kuten te väitätte, pelkkä ihminen? Sillä kuka ajattelisi, että hänen syntymänsä, kärsimyksensä, ristinsä ja kuolemansa olisivat uskomattomia tai vaikeuksia? Tai mitä uutta tai outoa Paavalin saarnassa olisi ollut, jos hän olisi sanonut, että pelkkä inhimillinen Kristus kärsi sen, mitä ihmisluonto päivittäin kestää kaikkialla ihmisten keskuudessa? Mutta se oli varmasti se, mitä pakanoiden tyhmyys ei voinut ottaa vastaan ja juutalaisten epäusko hylkäsi, nimittäin se, että apostoli julisti, että Kristus, jota he, kuten tekin, kuvittelivat pelkäksi ihmiseksi, oli Jumala. Tämä oli totisesti se, minkä näiden jumalattomien ihmisten ajatukset hylkäsivät, mitä epäuskoisten korvat eivät voineet sietää; nimittäin se, että Jumalan syntymää julistettiin ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa, että Jumalan intohimoa väitettiin ja Jumalan ristiä julistettiin. Tämä oli se, mikä tuotti vaikeuksia; tämä oli se, mikä oli uskomatonta; sillä se oli uskomatonta ihmisten kuullen, minkä ei ollut koskaan kuultu tapahtuvan jumalalliselle luonnolle. Ja niinpä olette aivan varmoja, kun teillä on tällainen ilmoitus ja opetus kuin teillä, että julistuksenne ei koskaan tule olemaan typeryys pakanoille eikä kompastuskivi juutalaisille. Juutalaiset ja pakanat eivät koskaan ristiinnaulitse teitä Pietarin kanssa, eivät kivitä teitä Jaakobin kanssa eivätkä mestaa teitä Paavalin kanssa. Sillä sinun julistuksessasi ei ole mitään sellaista, mikä voisi loukata heitä. Väitätte, että pelkkä ihminen syntyi, pelkkä ihminen kärsi. Teidän ei tarvitse pelätä, että he ahdistavat teitä vainolla, sillä te autatte heitä saarnallanne.

LUKU 10. Kuinka apostoli väittää, että Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus

MUTTA katsokaamme vielä jotakin aiheesta. Kristus on siis apostolin mukaan Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Mitä sinulla on tähän sanottavaa? Miten voitte päästä siitä irti? Sinulla ei ole paikkaa, jonne voisit paeta ja lentää. Kristus on Jumalan viisaus ja Jumalan voima. Hän, sanon minä, jota vastaan juutalaiset hyökkäsivät, jota pakanat pilkkasivat, jota te itse yhdessä heidän kanssaan vainoatte, – hän, sanon minä, joka on pakanoille hulluus ja juutalaisille kompastuskivi ja teille molemmille, hän, sanon minä, on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Mitä te voitte tehdä? Sulkekaa korvanne, niin että ette kuule? Näin juutalaiset tekivät myös silloin, kun apostoli saarnasi. Tehkää mitä tahdotte, Kristus on taivaassa ja Jumalassa ja hänen kanssaan ja hänessä ylhäällä taivaassa, jossa hän oli myös täällä alhaalla; te ette voi enää vainota häntä juutalaisten kanssa. Mutta teette sen ainoan asian, jonka voitte. Te vainoatte Häntä uskossa, te vainoatte Häntä seurakunnassa, te vainoatte Häntä pahan uskon aseilla, te vainoatte Häntä väärän opin miekalla. Ehkä teette enemmänkin kuin entisaikojen juutalaiset tekivät. Te vainoatte nyt Kristusta sen jälkeen, kun ne, jotka vainosivat Häntä, ovat uskoneet. Mutta ehkä ajattelette, että synti on vähäisempi, koska ette voi enää tarttua Häneen. Minä sanon teille, että ei se vaino, jossa syntiset ihmiset vainoavat Häntä Hänen seuraajiensa persoonassa, ole vähemmän raskas Hänelle. Mutta Herran ristin mainitseminen loukkaa teitä. Se loukkasi aina myös juutalaisia. Vapiset kuullessasi, että Jumala kärsi: pakanat pilkkasivat erehdyksissään myös tätä. Kysyn siis teiltä, missä suhteessa te eroatte heistä, kun te molemmat olette yhtä mieltä tästä paheksunnasta? Mutta minä puolestani en ainoastaan vesitä tätä pyhän ristin saarnaa, tätä julistusta Herran kärsimyksestä, vaan korostan sitä niin pitkälle kuin haluni ja voimani sallivat. Sillä minä julistan, että Hän, joka ristiinnaulittiin, ei ole ainoastaan Jumalan voima ja viisaus, jota suurempaa ei ole olemassa, vaan itse asiassa absoluuttisen jumaluuden ja kirkkauden Herra. Ja tämä sitäkin suuremmalla syyllä, koska tämä väitteeni on Jumalan oppi, kuten apostoli sanoo: ”Me puhumme viisautta niiden keskuudessa, jotka ovat täydellisiä, mutta emme tämän maailman viisautta emmekä tämän maailman hallitsijoiden viisautta, jotka ovat menettäneet merkityksensä, vaan me puhumme Jumalan kätkettyä viisautta salaisuudessa, jonka Jumala on säätänyt ennen maailmaa meidän kirkkaudeksemme, jota ei kukaan tämän maailman ruhtinaista tiennyt; sillä jos he olisivat sen tienneet, he eivät olisi koskaan ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa.” Tämä on siis Jumalan opetus. Mutta niin kuin kirjoitettu on: ”Silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, eikä ihmisen sydämeen ole tullut, mitä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.”” Näette, kuinka suuria asioita apostolin puhe käsittää kuinka pienessä mittakaavassa. Hän sanoo puhuvansa viisaudesta, mutta sellaisesta viisaudesta, jota vain täydelliset voivat tuntea ja jota tämän maailman viisaat eivät voi tuntea. Sillä hän sanoo, että tämä on Jumalan viisaus, joka on kätketty jumalalliseen salaisuuteen ja määrätty ennen kaikkia maailmoja pyhien kirkkaudeksi, ja että sen tähden sen tietävät vain ne, jotka maistavat Jumalaa, kun taas tämän maailman ruhtinaat ovat siitä täysin tietämättömiä. Mutta hän lisää vielä syyn molempien mainitsemiensa seikkojen perustelemiseksi sanoen: ”Sillä jos he olisivat sen tienneet, he eivät olisi koskaan ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa. Mutta kirjoitettu on, että silmä ei ole nähnyt eikä korva ole kuullut, eikä ihmisen sydämeen ole tullut, mitä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.”” Näette siis, kuinka Jumalan salaisuuteen kätketty ja ennen kaikkia maailmoja ennalta määrätty viisaus oli tuntematon niille, jotka ristiinnaulitsivat kirkkauden Herran, ja tunnettu niille, jotka sen vastaanottivat. Ja hyvin hän sanoo, että Jumalan viisaus oli kätketty salaisuuteen, sillä eihän kenenkään silmä ole vielä koskaan voinut nähdä, korva kuulla tai sydän kuvitella tätä, nimittäin sitä, että kirkkauden Herran piti syntyä neitsyestä ja tulla lihaan ja kärsiä kaikenlaista rangaistusta ja häpeällistä kärsimystä. Mutta mitä tulee näihin Jumalan lahjoihin, niin niin kuin ei ole ketään, joka – koska ne olivat salaisuuteen kätkettyjä – voisi koskaan itsestään ymmärtää niitä, niin autuas on se, joka on käsittänyt ne, kun ne paljastuvat. Niinpä kaikki, jotka eivät ole onnistuneet niitä käsittämään, on luettava tämän maailman ruhtinaiden joukkoon, ja ne, jotka ovat ne käsittäneet, Jumalan viisaiden joukkoon. Se ei siis käsitä sitä, joka kieltää lihassa syntyneen Jumalan; siksi te ette myöskään käsitä sitä, koska kiellätte tämän. Mutta tehkää mitä tahdotte, kieltäkää niin jumalattomasti kuin tahdotte, me sen sijaan uskomme apostolia. Mutta miksi minä sanoisin apostoli, sitä pikemmin me uskomme Jumalaa. Sillä apostolin kautta me uskomme häntä, jonka tiedämme puhuneen apostolin kautta. Jumalallinen sana sanoo, että kirkkauden Herra ristiinnaulittiin maailman ruhtinaiden toimesta. Te kiellätte sen. Myös ne, jotka ristiinnaulitsivat hänet, kielsivät, että se oli Jumala, jonka he ristiinnaulitsivat. Niillä, jotka siis tunnustavat Hänet, on osansa apostolin kanssa, joka tunnusti Hänet. Teillä on varmasti osanne Hänen vainoojiensa kanssa. Mitä tähän sitten voidaan vastata? Apostoli sanoo, että kirkkauden Herraa pakotettiin päälliköksi. Muuttakaa tätä, jos voitte. Erottakaa nyt, jos haluatte, Jeesus Jumalasta. Ainakaan ette voi kieltää, että juutalaiset ristiinnaulitsivat Kristuksen. Mutta se oli kirkkauden Herra, joka ristiinnaulittiin. Siksi teidän on joko kiellettävä, että Kristus naulattiin ristille, tai teidän on myönnettävä, että Jumala naulattiin ristille.

LUKU 11. Hän tukee samaa oppia evankeliumin todisteilla

MUTTA ehkä teille tuottaa vaikeuksia se, että koko tämän ajan käytän pääasiassa vain apostoli Paavalin todistusta. Hän kelpaa minulle, jonka Jumala valitsi, enkä häpeile kutsua uskoni todistajaksi miestä, jonka Jumala tahtoi koko maailman opettajaksi. Mutta antaakseni periksi toiveillenne, koska ehkä kuvittelette, ettei minulla ole muita todisteita käytettävissäni, kuulkaa ihmisen pelastuksen ja iankaikkisen autuuden täydellinen salaisuus, jota Martta julistaa evankeliumissa. Sillä mitä hän sanoo? ”Totisesti, Herra, minä olen uskonut, että Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika, joka olet tullut tähän maailmaan.” Opi todellista uskoa naiselta. Opi ikuisen toivon tunnustus. Silti sinulla on loistava lohtu: sinun ei tarvitse punastua, kun sinulle opetetaan pelastuksen salaisuus häneltä, jonka todistusta Jumala ei kieltäytynyt hyväksymästä.

LUKU 12. – Hän todistaa siunatun Pietarin tunnetun tunnustuksen perusteella, että Kristus on Jumala.

MUTTA jos haluatte mieluummin jonkun suuremman henkilön auktoriteettia (vaikkakaan teidän ei pitäisi väheksyä kummankaan sukupuolen edustajan auktoriteettia, jolle mysteerin tunnustaminen antaa painoarvoa – sillä olipa henkilön tila mikä tahansa tai hänen asemansa kuinka vaatimaton tahansa, hänen uskonsa arvo ei silti vähene), älkäämme kuulustelko mitään aloittelevaa tai opettamatonta koulupoikaa, älkäämme myöskään naista, jonka usko saattaisi kenties vaikuttaa vain alkeelliselta; vaan sitä suurinta opetuslapsista opetuslasten joukossa ja opettajista opettajien joukossa, joka johti ja hallitsi Rooman kirkkoa ja jolla oli pappisvirassa ylin asema, kuten hänellä oli uskossa. Kerro meille siis, kerro meille, me rukoilemme, oi Pietari, sinä apostolien päämies, kerro meille, miten kirkkojen tulisi uskoa Jumalaan. Sillä on oikein, että sinä opetat meitä, niin kuin Herra on sinua opettanut, ja että sinä avaat meille portin, jonka avaimen olet saanut. Sulkekaa pois kaikki ne, jotka yrittävät kukistaa taivaallisen temppelin, ja ne, jotka pyrkivät sisälle salaisia koloja ja laittomia kulkureittejä pitkin, sillä on selvää, että valtakunnan portista ei pääse sisään kukaan muu kuin se, jolle te olette paljastaneet kirkkoihin lahjoitetun avaimen. Kertokaa meille siis, miten meidän tulee uskoa Jeesukseen Kristukseen ja tunnustaa yhteinen Herramme. Vastaatte varmasti epäröimättä: ”Miksi kysytte minulta, millä tavalla Herra tulisi tunnustaa, kun teillä on edessänne oma tunnustukseni Hänestä? Lukekaa evankeliumi, niin ette tarvitse minua itseäni, kun teillä on minun tunnustukseni. Ei, te olette saaneet minut itse, kun teillä on minun tunnustukseni; sillä vaikka minulla ei ole mitään painoarvoa ilman tunnustustani, varsinainen tunnustus lisää kuitenkin painoarvoa persoonalleni.” Kerro meille siis, oi evankelista, kerro meille tunnustus: kerro meille pääapostolin usko: tunnustiko hän, että Jeesus oli vain ihminen vai Jumala; sanoiko hän, ettei hänessä ollut muuta kuin lihaa, vai julistiko hän hänet Jumalan Pojaksi? Kun Herra Jeesus Kristus sitten kysyi, ketä opetuslapset uskoivat ja tunnustivat Hänen olevan, Pietari, apostoleista ensimmäinen, vastasi: – yhtä kaikkien nimessä – sillä yhden vastaus oli yhtä suuri kuin kaikkien usko. Mutta oli sopivaa, että hän antaisi vastauksen ensimmäisenä, jotta vastauksen järjestys vastaisi kunnian astetta ja jotta hän olisi heitä tunnustuksessa edellä, niin kuin hän oli heitä iässä edellä. Mitä hän sitten sanoo? ”Sinä olet”, hän sanoo, ‘Kristus, elävän Jumalan Poika’. Minun on pakko, senkin harhaoppinen, käyttää selkeää ja yksinkertaista kysymystä vastustaakseni sinua. Kerro minulle, rukoilen sinua, kuka oli Hän, jolle Pietari antoi tuon vastauksen? Et voi kieltää, että se oli Kristus. Kysyn siis, kumpaa kutsutte Kristukseksi, ihmistä vai Jumalaa? Ihmisenä ilman muuta, sillä siitä kumpuaa koko harhaoppinne, koska kiellätte Kristuksen olevan Jumalan Poika. Ja samoin te sanotte, että Maria on Kristotokos, mutta ei Theotokos, koska hän oli Kristuksen äiti, ei Jumalan. Siksi te väitätte, että Kristus on vain ihminen eikä Jumala, ja näin ollen hän on ihmisen eikä Jumalan Poika. Mitä Pietari sitten vastaa tähän? ”Sinä olet”, hän sanoo, ‘Kristus, elävän Jumalan Poika’. Se Kristus, jonka te julistatte olevan vain ihmisen Poika, hän todistaa olevan Jumalan Poika. Kumpaa haluaisit meidän uskovan, sinua vai Pietaria? Kuvittelen, ettette ole niin häpeämätön, että uskaltaisitte pitää omaa mielipidettänne parempana kuin ensimmäisen apostolin mielipidettä. Mutta mitä sellaista te ette uskaltaisi tehdä, tai miten voitte olla halveksimatta apostolia, jos voitte kieltää Jumalan? ”Sinä siis olet”, hän sanoo, ”Kristus, elävän Jumalan Poika.” Onko tässä mitään hämmentävää tai epäselvää? Se ei ole mitään muuta kuin selvä ja avoin tunnustus: hän julistaa Kristuksen olevan Jumalan Poika. Ehkä te kiistätte, että nämä sanat lausuttiin, mutta evankelista todistaa, että ne lausuttiin. Vai väitätkö, että apostoli valehteli? Mutta on kauhea valhe syyttää apostolia valehtelusta.Vai väitätkö kenties, että sanat puhui joku muu Kristus? Mutta tämä on uudenlaista hirvittävää keksintöä. Mitä teille sitten jää jäljelle? Yksi asia, nimittäin se, että koska kirjoitettu on luettu ja luettu on totta, teidät on lopulta pakotettava väkisin ja väkisin (koska ette voi väittää sen vääryyttä) luopumaan sen totuuden kiistämisestä.

LUKU 13. Siunatun Pietarin tunnustus saa todistuksen totuudestaan Kristukselta itseltään

MUTTA, koska olen käyttänyt hyväksi pääapostolin todistusta, jossa hän avoimesti tunnusti Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi, katsokaamme silti, miten Hän, jonka hän tunnusti, hyväksyi hänen tunnustuksensa; sillä apostolin sanoja paljon arvokkaampaa on se seikka, että Jumala itse kehui hänen sanomisiaan. Kun apostoli sitten sanoi: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”, mikä oli Herramme ja Vapahtajamme vastaus? ”Autuas olet sinä”, sanoi Hän, ”Simon Bar-Jona, sillä liha ja veri ei ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan Isäni Henki, joka on taivaissa.” Jos et halua käyttää apostolin todistusta, käytä Jumalan todistusta. Sillä kehumalla sanottua Jumala lisäsi oman auktoriteettinsa apostolin lausumaan, niin että vaikka lausuma tuli apostolin huulilta, Jumala, joka hyväksyi sen, teki siitä kuitenkin omansa. ”Autuas olet sinä”, sanoi Hän, ”Simon Bar-Jona, sillä liha ja veri ei ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni Henki, joka on taivaissa.” Näin apostolin sanoissa on Pyhän Hengen ja Pojan, joka oli läsnä, sekä Isän Jumalan todistus. Mitä muuta voitte haluta, tai mikä tulee tämän rinnalle? Poika kehui: Isä oli läsnä: Pyhä Henki ilmoitti. Apostolin lausuma antaa näin koko jumaluuden todistuksen: sillä tällä lausumalla on välttämättä oltava sen auktoriteetti, jonka kehotuksesta se lähtee. ”Autuas siis olet”, sanoi Hän, ”Simon Bar-Jona, sillä liha ja veri ei ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni Henki, joka on taivaissa.” Jos siis liha ja veri eivät paljastaneet tätä Pietarille tai innoittaneet häntä, teidän on viimein katsottava, kuka teitä innoittaa. Jos Jumalan Henki opetti häntä, joka tunnusti, että Kristus oli Jumala, niin näet, kuinka sinua opettaa paholaisen henki, jos voit kieltää sen.

LUKU 14. Kuinka siunatun Pietarin tunnustus on koko kirkon usko

MUTTA mitkä ovat ne muut sanat, jotka seuraavat tuota Herran sanaa, jolla hän kehuu Pietaria? ”Ja minä”, sanoi Hän, ”sanon sinulle, että sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.” Näettekö, miten Pietarin sanonta on kirkon usko? Sen täytyy sitten tietenkin olla kirkon ulkopuolella, joka ei pidä kirkon uskoa. ”Ja sinulle”, sanoo Herra, ”minä annan taivasten valtakunnan avaimet.” Tämä usko ansaitsi taivaan: tämä usko sai taivaallisen valtakunnan avaimet. Katso, mikä sinua odottaa. Et voi mennä portista, johon tämä avain kuuluu, jos olet kieltänyt tämän avaimen uskon. ”Eikä helvetin portti”, hän lisää, ‘voi voittaa sinua vastaan’.” Helvetin portit ovat harhaoppisten usko tai pikemminkin väärä usko. Sillä yhtä kaukana kuin helvetti on taivaasta, niin kaukana on se, joka kieltää, siitä, joka tunnustaa, että Kristus on Jumala. ”Mitä tahansa”, hän jatkaa, ”mitä ikinä sidotkin maan päällä, se on sidottu taivaassa, ja mitä ikinä päästätkin irti maan päällä, se on päästetty myös taivaassa.” Apostolin täydelliselle uskolle annetaan jotenkin jumaluuden voima, jotta se, mitä se sitoisi tai löysäisi maan päällä, sidottaisiin tai löysättäisiin taivaassa. Teille siis, jotka tulette Apostolin uskoa vastaan, kun näette, että olette jo sidottuja maan päällä, jää vain jäljelle, että tiedätte olevanne sidottuja myös taivaassa. Mutta kestäisi liian kauan mennä yksityiskohtiin, joita on niin paljon, että niistä tulisi pitkä ja rasittava kertomus, vaikka ne kerrottaisiinkin lyhyesti ja ytimekkäästi.

LUKU 15. Pyhä Tuomas tunnusti myös samaa uskoa kuin Pietari Herran ylösnousemuksen jälkeen

MUTTA haluan vielä lisätä teille yhden apostolin todistuksen: jotta näkisitte, miten se, mikä seurasi kärsimyksen jälkeen, vastasi sitä edeltävää. Kun sitten Herra ilmestyi opetuslastensa keskelle, kun ovet olivat kiinni, ja halusi tehdä apostoleille selväksi ruumiinsa todellisuuden, kun apostoli Tuomas tunnusteli hänen lihaansa ja käsitteli hänen kylkeään ja tutki hänen haavojaan – mitä hän sitten julisti, kun hän oli vakuuttunut hänelle näytetyn ruumiin todellisuudesta? ”Minun Herrani”, hän sanoi, ‘ja minun Jumalani’. Sanoiko hän niin kuin te sanotte, että se oli ihminen eikä Jumala? Kristus eikä jumaluus? Hän varmasti kosketti Herransa ruumista ja vastasi, että hän oli Jumala. Tekikö hän eron ihmisen ja Jumalan välille, vai kutsuiko hän tuota lihaa teotokokseksi, teidän ilmaustanne käyttäen, eli jumaluuden vastaanottaneeksi, vai julistiko hän teidän pilkkauksenne tapaan, että Häntä, jota hän kosketti, ei tullut kunnioittaa hänen itsensä vuoksi, vaan sen vuoksi, jonka Hän oli ottanut itseensä? Mutta ehkäpä Jumalan apostoli ei tiennyt mitään tuosta teidän hienovaraisesta erottelustanne eikä hänellä ollut kokemusta teidän arvostelukykynne hienoista erotteluista, koska hän oli karkea maalainen, joka ei tuntenut dialektista taidetta eikä filosofisen väittelyn menetelmää; hänelle riitti täysin Herran opetus ja koska hän oli sellainen, joka ei tiennyt mitään muuta kuin sen, mitä hän oppi Herran opetuksesta! Ja niinpä hänen sanansa sisältävät taivaallista oppia; hänen uskonsa on jumalallinen opetus. Hän ei ollut koskaan oppinut erottamaan, kuten te teette, Herraa Hänen ruumiistaan; eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten Jumala voitaisiin erottaa itsestään. Hän oli pyhä, suoraselkäinen, suoraselkäinen: täynnä käytännöllistä viattomuutta, puhdasta uskoa ja puhdasta tietoa: hänellä oli yksinkertainen ymmärrys, johon liittyi järkevyys, kaikesta pahasta täysin vapaa viisaus yhdessä täydellisen yksinkertaisuuden kanssa: hän oli tietämätön kaikesta turmeluksesta ja vapaa kaikesta harhaoppisesta kieroutuneisuudesta, ja niin kuin joku, joka oli kokenut itsessään jumalallisen oppitunnin voiman, hän piti kiinni kaikesta, mitä hän oli oppinut. Ja niin hän – maanmies ja tietämätön kaveri, jollaiseksi häntä kuvittelet – sulkee sinut lyhyellä vastauksella ja tuhoaa kantasi muutamalla sanallaan. Mihin apostoli Tuomas sitten koski, kun hän lähestyi käsitelläkseen Jumalaansa? Se oli epäilemättä Kristus. Mutta mitä hän huudahti? ”Minun Herrani”, hän sanoi, ‘ja minun Jumalani’. Jos voitte, erottakaa nyt Kristus Jumalasta ja muuttakaa tämä sanonta, jos pystytte siihen. Käyttäkää hyväksenne kaikkea dialektista taidetta – kaikkea tämän maailman viisautta ja sitä typerää viisautta, joka koostuu sanallisesta hienovaraisuudesta. Kääntäkää itsenne joka suuntaan ja vetäkää sarvenne sisään. Tehkää mitä vain voitte kekseliäästi ja taidokkaasti. Sanokaa, mitä haluatte, ja tehkää, mitä haluatte; ette voi mitenkään selvitä tästä tunnustamatta, että se, mihin apostoli koski, oli Jumala. Ja tosiaan, jos asia on mahdollista, ehkä haluatte muuttaa evankeliumin kertomuksen lausumaa, niin että emme saa lukea, että apostoli Tuomas kosketti Herran ruumista tai että hän kutsui Kristusta Herraksi ja Jumalaksi. Mutta on täysin mahdotonta muuttaa sitä, mikä on kirjoitettu Jumalan evankeliumissa. Sillä ”taivas ja maa katoavat, mutta Jumalan sanat” ”eivät katoa”. Sillä katso, nytkin se, joka silloin todisti, apostoli Tuomas, julistaa teille: ”Jeesus, jota minä kosketin, on Jumala. Se on Jumala, jonka raajoja minä käsitin. En tuntenut sitä, mikä oli aineetonta, en käsitellyt sitä, mikä oli aineetonta: En koskettanut kädelläni henkeä, jotta voitaisiin uskoa, että sanoin siitä yksin: ’Se on Jumala’. Sillä ”hengellä”, kuten Herrani itse sanoi, ”ei ole lihaa ja luita”. Minä kosketin Herrani ruumista. Minä käsittelin lihaa ja luita. Laitoin sormeni haavojen jälkiin ja julistin Kristuksesta, Herrastani, jota olin käsitellyt: ’Minun Herrani ja minun Jumalani.’ Sillä minä en osaa tehdä eroa Kristuksen ja Jumalan välille, enkä voi tehdä pilkkaavaa eroa Jeesuksen ja Jumalan välille enkä erottaa Herraani itsestään. Pois minun luotani, joka on toista mieltä, ja joka sanoo jotakin muuta. Minä en tiedä, että Kristus on muu kuin Jumala. Tämän uskon minä pidin yhdessä apostolitovereideni kanssa, tämän minä annoin seurakunnille, tämän minä saarnasin pakanoille, tämän minä julistan myös sinulle: Kristus on Jumala, Kristus on Jumala. Terve mieli ei kuvittele mitään muuta: terve usko ei sano mitään muuta. Jumaluutta ei voi erottaa itsestään. Ja koska kaikki, mikä on Kristus, on Jumala, ei Jumalasta voi löytyä mitään muuta kuin Jumala.”

LUKU 16. Hän tuo esiin Isän Jumalan todistuksen Pojan jumaluudesta

MITÄ sinä nyt sanot, sinä harhaoppinen? Riittävätkö sinulle nämä uskon todistukset, kyllä ja kaiken epäuskosi, vai haluaisitko, että niihin lisättäisiin vielä jotakin? mutta mitä voidaan lisätä profeettojen ja apostolien jälkeen? ellet ehkä – kuten juutalaiset aikoinaan vaativat – sinäkin pyytäisi, että sinulle annettaisiin taivaasta merkki? Mutta jos kysytte sitä, meidän on annettava teille sama vastaus, joka heille ennen annettiin: ”Paha ja avionrikkoja sukupolvi etsii merkkiä. Eikä sille anneta muuta merkkiä kuin profeetta Joonan merkki.” Ja tosiaan tämä merkki riittäisi teille kuten niille juutalaisille, jotka ristiinnaulitsivat Hänet, jotta teidät opittaisiin uskomaan Herraan Jumalaan yksin tämän kautta, jonka kautta jopa ne, jotka olivat vainonneet Häntä, tulivat uskoon. Mutta koska olemme maininneet merkin taivaasta, niin minä näytän teille merkin taivaasta: ja vieläpä sellaisen, jota edes perkeleet eivät ole koskaan kiistäneet: kun he totuuden vaatimusten pakottamina, vaikka he näkivät Jeesuksen ruumiillisessa hahmossa, huusivat silti, että Hän oli Jumala, niin kuin Hän todellakin oli. Mitä evankelista sitten sanoo Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta? ”Kun hänet kastettiin”, hän sanoo, ”hän nousi heti vedestä. Ja katso, taivaat avautuivat hänelle, ja hän näki Hengen laskeutuvan alas kuin kyyhkynen ja tulevan hänen päälleen. Ja katso, taivaasta kuului ääni, joka sanoi: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” Mitä sanot tähän, sinä harhaoppinen? Inhoatko puhuttuja sanoja vai puhujan persoonaa? Lausuman merkitys ei ainakaan kaipaa selitystä: eikä puhujan arvo kaipaa sanojen kiitosta. Se on Isä Jumala, joka puhui. Se, mitä Hän sanoi, on riittävän selvää. Ette kai te voi esittää niin häpeämätöntä ja rienaavaa väitettä kuin väittää, että Isä Jumalaa ei voi uskoa Jumalan ainosyntyisen Pojan osalta? ”Tämä”, Hän sanoo sitten, ”on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.” Mutta ehkä yritätte väittää, että tämä on hulluutta ja että tämä sanottiin Sanasta eikä Kristuksesta. Kertokaa minulle sitten, kuka se oli, joka kastettiin? Sana vai Kristus? Lihaa vai Henkeä? Ette voi mitenkään kieltää, että se oli Kristus. Se mies siis, joka oli syntynyt ihmisestä ja Jumalasta, joka oli saanut alkunsa Pyhän Hengen laskeutumisesta Neitsyt Mariaan ja 1163 Korkeimman voiman varjostuksesta, ja näin ollen ihmisen ja Jumalan Poika, hän oli se, kuten ette voi kieltää, joka kastettiin. Jos siis hän oli se, joka kastettiin, niin hän oli myös se, joka sai nimen, sillä varmasti se henkilö, joka kastettiin, oli se, joka sai nimen. ”Tämä”, sanoi Hän, ”on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.” Voisiko mitään sanoa merkityksellisemmin tai selkeämmin? Kristus kastettiin. Kristus nousi vedestä. Kun Kristus kastettiin, taivaat avautuivat. Kristuksen tähden kyyhkynen laskeutui Kristuksen päälle, Pyhä Henki oli läsnä ruumiillisessa muodossa. Isä puhutteli Kristusta. Jos rohkenet kiistää, että näin puhuttiin Kristuksesta, sinun on vain väitettävä, että Kristusta ei kastettu, että Henki ei laskeutunut ja että Isä ei puhunut. Mutta totuus itsessään on kiireellinen ja painaa teitä niin, että vaikka ette haluaisikaan tunnustaa sitä, ette kuitenkaan voi kieltää sitä. Sillä mitä evankelista sanoo? ”Kun hänet oli kastettu, nousi hän heti vedestä.” Kuka kastettiin? Aivan varmasti Kristus. ”Ja katso”, hän sanoo, ”taivaat avautuivat hänelle.” Mihin muualle kuin hänelle, joka oli kastettu? Aivan varmasti Kristukselle. ”Ja hän näki Jumalan Hengen laskeutuvan alas kuin kyyhkynen ja tulevan hänen päälleen.” Kuka näki? Kristus todellakin. Kenen päälle se laskeutui? Aivan varmasti Kristuksen päälle. ”Ja taivaasta kuului ääni, joka sanoi” – kenestä? Kristuksesta, sillä mitä seuraa? ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.” Jotta kävisi selväksi, kenen tähden kaikki tämä tapahtui, seurasi ääni, joka sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani”, ikään kuin sanoakseen: Tämä on se, jonka vuoksi kaikki tämä tapahtui. Sillä tämä on minun Poikani: hänen takiaan taivaat aukenivat, hänen takiaan Henkeni tuli, hänen takiaan ääneni kuului. Sillä tämä on minun Poikani. Sanoessaan siis: ”Tämä on minun Poikani”, ketä hän niin nimitti? Varmasti Hänet, jota kyyhkynen kosketti. Ja keneen kyyhkynen koski? Todellakin Kristusta. Siksi Kristus on Jumalan Poika. Lupaukseni on täyttynyt, kuvittelen. Näetkö nyt siis, oi harhaoppinen, että sinulle on annettu taivaasta merkki, eikä vain yksi, vaan monta ja erityistä? Sillä yksi on taivaan avautumisessa, toinen Hengen laskeutumisessa, kolmas Isän äänessä. Kaikki nämä osoittavat mitä selvimmin, että Kristus on Jumala, sillä taivaan avautuminen osoittaa, että hän on Jumala, ja Pyhän Hengen laskeutuminen hänen päälleen tukee hänen jumaluuttaan, ja Isän puhe vahvistaa sen. Sillä taivasta ei olisi avattu muuten kuin sen Herran kunniaksi; eikä Pyhä Henki olisi laskeutunut ruumiillisessa muodossa muuten kuin Jumalan Pojan päälle; eikä Isä olisi julistanut Häntä Pojaksi, ellei Hän olisi todella ollut sellainen; varsinkin sellaisilla jumalallisen syntymän merkeillä, jotka eivät ainoastaan vahvista oikean uskon totuutta, vaan myös sulkevat pois syyllisen ja virheellisen uskon pahuuden. Sillä kun Isä oli nimenomaisesti ja täsmällisesti sanonut jumalallisen lausahduksen sanomattoman majesteettisesti: ”Tämä on minun Poikani”, hän lisäsi myös sen, mitä seuraa – tarkoitan: ”Minun rakkaani, johon minä olen mielistynyt”.” Niin kuin Hän oli jo julistanut Hänet profeetan kautta olevansa Jumala Mahtava ja Jumala Suuri, niin kun Hän sanoo tässä: ”Minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt”, Hän lisää oman Poikansa nimeen lisäksi vielä arvonimen ”Hänen rakas Poikansa, johon hän on mielistynyt”: jotta arvonimien lisääminen voisi ilmaista jumalallisen luonteen erityisominaisuuksia, ja jotta se voisi erityisellä tavalla lisätä Jumalan Pojan kirkkautta, jota ei koskaan ollut tapahtunut kenellekään ihmiselle. Ja niinpä aivan kuten Herramme Jeesuksen Kristuksen kohdalla nämä erityiset ja ainutlaatuiset asiat tapahtuivat; nimittäin se, että taivaat avautuivat, että kaikkien nähden Isä Jumala koski Häneen tavallaan kyyhkysen tulon ja läsnäolon kautta ja osoitti melkeinpä sormellaan Häntä sanoen: ”Tämä on minun Poikani”, niin myös tämä on erityistä ja ainutlaatuista Hänen kohdallaan; nimittäin, se, että Hän on erityisen rakastettu ja että Hänet on erityisesti nimetty Isää miellyttäväksi, jotta nämä erityiset liitännäisilmiöt merkitsisivät Hänen luontonsa erityistä merkitystä ja jotta Hänen nimiensä erityisluonne tukisi ainosyntyisen Pojan erityisasemaa, jonka aiemmin annettujen merkkien kunnia oli jo vahvistanut. Mutta tässä tulee tämän kirjan loppu. Sillä tähän Isän Jumalan sanaan ei voi lisätä eikä sitä voi rinnastaa millään ihmisten sanoilla. Meille Isä Jumala itse on riittävän tyydyttävä todistaja Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, kun hän sanoo: ”Tämä on minun Poikani”. Jos luulette, että näitä Isän Jumalan lausumia on mahdollista kiistää, niin silloin teidän on pakko olla ristiriidassa Hänen kanssaan, joka selkeimmällä mahdollisella ilmoituksella sai aikaan sen, että koko maailma tunnusti Hänet Pojakseen.

KIRJA IV

LUKU 1. Että Kristus oli ennen inkarnaatiota Jumala iankaikkisuudesta asti

Kun olemme saaneet valmiiksi kolme kirjaa, joissa on kaikkein varmimmat ja arvokkaimmat todistajat, joiden totuus on perusteltu paitsi inhimillisillä myös jumalallisilla todisteilla, ne riittäisivät runsaasti todistamaan asiamme jumalallisella auktoriteetilla, varsinkin kun asian jumalallinen auktoriteetti itsessään riittäisi tähän. Mutta silti, koska koko pyhien kirjoitusten massa on täynnä näitä todisteita, ja missä on niin monta todistajaa, siellä on niin monta mielipidettä, joihin voidaan vedota – ja missä Pyhä Raamattu itse antaa todistuksensa niin sanotusti yhdellä jumalallisella suulla – olemme katsoneet hyväksi lisätä vielä joitakin muita, ei vahvistuksen tarpeesta vaan käytettävissämme olevan aineiston runsauden vuoksi, jotta kaikki se, mikä saattaisi olla tarpeetonta puolustuksen kannalta, voisi olla hyödyllistä koristeena. Koska siis aikaisemmissa kirjoissa todistimme Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluuden hänen ollessaan lihassa paitsi profeettojen ja apostolien myös evankelistojen ja enkelien todistusten avulla, osoittakaamme nyt, että hän, joka syntyi lihassa, oli Jumala jo ennen inkarnaatiotaan; jotta ymmärtäisitte pyhien kirjoitusten todisteiden sopusoinnusta ja yhteneväisyydestä, että teidän pitäisi uskoa, että Hänen syntyessään ruumiissa Hän oli sekä Jumala että ihminen, joka ennen syntymäänsä oli vain Jumala, ja että Hän, joka sen jälkeen, kun Neitsyt oli synnyttänyt Hänet ruumiissa, oli Jumala, oli ennen syntymäänsä Neitsyestä Jumala, Sana. Oppikaa siis ensinnäkin apostolilta, koko maailman opettajalta, että Hän, joka on alkamaton, Jumala, Jumalan Poika, tuli ihmisen Pojaksi maailman lopussa, toisin sanoen aikojen täyteydessä. Sillä hän sanoo: ”Mutta kun aikojen täyteys tuli, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi tehdyn.” Kertokaa minulle siis, ennen kuin Herra Jeesus Kristus syntyi äidistään Mariasta, oliko Jumalalla Poika vai eikö hänellä ollut? Et voi kieltää, että Hänellä oli, sillä koskaan ei ole ollut poikaa ilman isää eikä isää ilman poikaa, sillä niin kuin poikaa kutsutaan isän mukaan, niin myös isää kutsutaan pojan mukaan.

LUKU 2. Hän päättelee sanomastaan, että Neitsyt Maria synnytti Pojan, joka oli jo olemassa ja suurempi kuin hän itse oli

SINÄ siis näet, että kun apostoli sanoo, että Jumala lähetti. Poikansa, se oli Hänen oma Poikansa käyttääksemme Apostolin varsinaisia sanoja, ”oma Poikansa”, jonka Jumala lähetti. Sillä koska Hän lähetti oman Poikansa, se ei ollut jonkun toisen Poika, jonka Hän lähetti, eikä Hän voisi lähettää Häntä lainkaan, jos Hänellä, joka lähetettiin, ei olisi olemassaoloa. Hän siis lähetti, hän sanoo, ”oman Poikansa, naisesta syntyneen”. Koska Hän siis lähetti Hänet, Hän lähetti jonkun, joka oli olemassa; ja koska Hän lähetti omansa, se ei todellakaan ollut jonkun muun kuin Hänen omansa, jonka Hän lähetti. Mitä sitten tulee tuosta sinun argumentistasi, joka on peräisin tämän maailman hienouksista? Kukaan ei ole vielä koskaan synnyttänyt sellaista, joka oli ollut olemassa jo aiemmin. Sillä eikö Herralla ollut olemassaoloa ennen Mariaa? Eikö Jumalan Poika ollut olemassa ennen ihmisen tytärtä? Sanalla sanoen, eikö Jumala itse ollut olemassa ennen ihmistä – sillä ei varmasti ole ihmistä, joka ei olisi Jumalasta. Huomaatte siis, etten sano vain, että Maria synnytti jonkun, joka oli ollut olemassa ennen häntä, en vain, sanon, jonkun, joka oli ollut olemassa ennen häntä, vaan jonkun, joka oli hänen olemassaolonsa alullepanija, ja että synnyttäessään Luojansa hänestä tuli sen äiti, joka antoi hänen olemassaolonsa: sillä Jumalalle oli yhtä helppoa saada aikaan synnytys itselleen kuin ihmisellekin, ja hänelle oli yhtä helppoa järjestää se, että hän itse syntyisi ihmiskunnasta, kuin se, että syntyisi ihminen. Sillä Jumalan voima ei ole rajoitettu hänen oman persoonansa suhteen, ikään kuin se, mikä oli sallittua hänelle kaikkien muiden kohdalla, ei olisi sallittua hänen omassa kohdallaan, ja ikään kuin hän, joka jumalallisessa luonnossaan saattoi tehdä kaiken Jumalana, ei kuitenkaan omassa persoonassaan voinut tulla ihmisessä Jumalaksi. Kun siis jätämme sivuun ja hylkäämme typerät ja heiveröiset ja tylsät argumenttinne maallisista asioista, meidän pitäisi vain luottaa suoriin todisteisiin ja alastomaan totuuteen ja sovittaa uskomme niihin Jumalan todistajiin, jotka Jumala yksin lähetti ja joiden persoonassa hän itse niin sanoakseni saarnasi. Sillä on taistelua uskoa häntä asiassa, joka koskee tietoa hänestä itsestään, sillä kaikki, mitä me tiedämme hänestä, tulee häneltä itseltään, sillä Jumalaa eivät ihmiset voisi mitenkään tuntea, ellei hän itse antaisi meille tietoa itsestään. Niinpä on oikein, että uskomme kaiken, mitä tiedämme Hänestä, josta kaikki, mitä tiedämme, tulee, sillä jos emme usko Häntä, josta tietomme tulee, on seurauksena, ettemme tiedä mitään, koska kieltäydymme uskomasta Häntä, jonka kautta tietomme tulee.

LUKU3. Hän todistaa Roomalaiskirjeestä Kristuksen ikuisen jumaluuden

JA koska edellä olevasta todistuksesta käy selvästi ilmi, että Jumala lähetti oman Poikansa ja että Hän, joka aina oli Jumalan Poika, tuli ihmisen Pojaksi, katsokaamme, antaako sama apostoli toisaalla vielä muita samanlaisia todistuksia, jotta totuus, joka jo itsessään on riittävän selvä, kävisi vielä selvemmäksi kaksinkertaisen todistuksen valossa. Niinpä sama apostoli sanoo: ”Jumala lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaiseksi.” Näette, että apostoli ei todellakaan käyttänyt näitä sanoja sattumalta tai sattumanvaraisesti, sillä hän toisti sen, minkä oli jo kerran sanonut – sillä hänessä ei tosiaankaan voinut olla sattumaa tai harkinnan puutetta, sillä jumalallisen neuvon ja puheen täyteys oli asettunut häneen. Mitä hän sitten sanoo? ”Jumala lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaiseksi.” Hän sanoo saman asian uudelleen ja toistaa sen: ”Jumala lähetti oman Poikansa.” Hän sanoo: ”Jumala lähetti oman Poikansa.” Oi maineikas ja erinomainen opettaja! sillä tietäen, että tähän sisältyy koko katolisen uskon salaisuus, jotta voitaisiin uskoa, että Herra syntyi lihassa ja että Jumalan Poika lähetettiin tähän maailmaan, hän julistaa yhä uudelleen ja uudelleen samaa sanomalla: ”Jumala lähetti oman Poikansa”.” Meidän ei myöskään tarvitse ihmetellä, että hän, joka oli erityisesti lähetetty julistamaan Jumalan tulemista, teki tämän ilmoituksen, sillä jo ennen lakia lain antaja itse julisti sen sanoen: ”Minä pyydän sinua, oi Herra, anna toinen, jonka sinä lähetät”, tai kuten hepreankielisessä tekstissä vielä selvemmin sanotaan: ”Minä rukoilen Sinua, Herra, lähetä, jonka Sinä haluat lähettää.”” On selvää, että pyhä profeetta, joka tunsi itsessään kaipuuta koko ihmissukua kohtaan, rukoili ikään kuin koko ihmiskunnan äänellä Isä Jumalaa, että Hän lähettäisi mahdollisimman nopeasti sen, jonka Isä oli lähettänyt kaikkien ihmisten lunastamiseksi ja pelastamiseksi, kun hän sanoi: ”Minä rukoilen Sinua, oi Herra, lähetä, jonka Sinä tahdot lähettää”. ”Jumala”, hän siis sanoo, ”lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaiseksi.” Täysin oikein, kun hän sanoo, että Hänet lähetettiin lihan kaltaisena, hän sulkee pois Hänen osaltaan lihan synnin; sillä hän sanoo: ”Jumala lähetti oman Poikansa synnin lihan kaltaisena”, jotta tietäisimme, että vaikka liha otettiin todella, ei kuitenkaan ollut todellista syntiä, ja että meidän pitäisi ymmärtää, että ruumiin osalta oli todellisuutta; synnin osalta vain synnin kaltaisuutta. Sillä vaikka kaikki liha on synnillistä, niin hänellä oli kuitenkin liha, jossa ei ollut syntiä, ja hänellä oli itsessään synnillisen lihan kaltaisuus ollessaan lihassa, mutta hän oli vapaa siitä, mikä oli todellista syntiä, koska hän oli synnitön; ja sen tähden hän sanoo: ”Jumala lähetti oman Poikansa synnillisen lihan kaltaisena.””

LUKU 4. Hän tuo esiin muita todistuksia samasta näkemyksestä

JOS haluatte tietää, kuinka ihailtavasti apostoli saarnasi tätä, kuulkaa, kuinka tämä lausahdus oli pantu hänen suuhunsa; ikään kuin Jumalan itsensä suusta, niin kuin Herra sanoo: ”Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan että maailma pelastuisi hänen kauttansa.” Hän sanoo: ”Jumala ei lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan että maailma pelastuisi hänen kauttansa.” Hän sanoo: ”Jumala ei lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa.” Sillä katso, kuten näette, Herra itse vakuuttaa, että Isä Jumala lähetti hänet pelastamaan ihmiskunnan. Mutta jos te luulette, että pitäisi vielä selvemmin osoittaa, minkä Pojan Jumala lähetti pelastamaan ihmisiä, – vaikka Jumalan oma ja ainosyntyinen voi olla vain yksi, ja kun Jumalan sanotaan lähettäneen Poikansa, osoitetaan varmasti, että Hän lähetti ainosyntyisen Poikansa, – niin kuulkaa kuitenkin profeetta Daavid, joka osoittaa mitä selvimmin Hänet, joka lähetettiin ihmisten pelastukseksi. ”Hän lähetti”, sanoi hän, ”sanansa ja paransi heidät.” Voitteko vääntää tätä niin, että viittaatte sen lihaan, ikään kuin voisitte sanoa, että Jumala lähetti pelkän ihmisen parantamaan ihmiskunnan? Ette todellakaan voi, sillä profeetta Daavid ja kaikki pyhät kirjoitukset huutaisivat teitä vastaan sanoen: ”Hän lähetti Sanansa ja paransi heidät.” Tämä on totta. Näette siis, että Sana lähetettiin parantamaan ihmisiä, sillä vaikka parantaminen annettiin Kristuksen kautta, Jumalan Sana oli kuitenkin Kristuksessa ja paransi kaiken Kristuksen kautta; ja näin koska Kristus ja Sana yhdistyivät inkarnaation salaisuudessa, Kristuksesta ja Jumalan Sanasta tuli kummassakin substanssissa yksi Jumalan Poika. Ja kun apostoli Johannes halusi ilmaista tämän selvästi, hän sanoi: ”Jumala lähetti Poikansa maailman Vapahtajaksi”. Näettekö, miten hän yhdisti Jumalan ja ihmisen liittoon, jota ei voi katkaista? Sillä Kristusta, joka syntyi Mariasta, kutsutaan ilman pienintäkään epäilystä Vapahtajaksi, kuten sanotaan: ”Sillä teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra”. Mutta tässä hän kutsuu itse Jumalan sanaa, joka oli lähetetty, Vapahtajaksi, sanoen: ”Jumala lähetti Poikansa maailman Vapahtajaksi.”

LUKU 5. Kuinka Kristuksen kahden luonnon hypostaattisen yhdistymisen ansiosta Sanaa voidaan oikeutetusti kutsua Pelastajaksi tai lihaksi tulleeksi ihmiseksi ja Jumalan Pojaksi

JA niin on selvää, että Jumalan Sanan ja ihmisen yhdistymisen mysteerin kautta Sanaa, joka lähetettiin pelastamaan ihmisiä, voidaan kutsua Vapahtajaksi, ja Vapahtajaa, joka syntyi lihassa, voidaan Sanan kanssa tapahtuvan yhteyden kautta kutsua Jumalan Pojaksi; ja siten kummankin nimityksen välinpitämättömän käytön kautta, koska Jumala on yhdistetty ihmiseen, kaikkea sitä, mikä on Jumala ja ihminen, voidaan kutsua kokonaan Jumalaksi. Ja niinpä sama apostoli lisää hyvin sanat: ”Joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä pysyy Jumala, ja Jumalan rakkaus on hänessä täydellistynyt.”” Hän kertoo meille, että uskoo, ja ilmoittaa, että hän on täynnä jumalallista rakkautta, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika. Mutta hän todistaa, että Jumalan Sana on Jumalan Poika, ja tarkoittaa siten, että me ymmärrämme täysin, että Jumalan ainosyntyinen Sana ja Jeesus Kristus, Jumalan Poika, ovat yksi ja sama Henkilö. Mutta haluatteko, että teille kerrotaan täydellisemmin, että – vaikka Kristus lihan mukaan todella syntyi ihmiseksi ihmisestä, – kuitenkin sen salaisuuden sanomattoman ykseyden nojalla, jonka kautta ihminen liitettiin Jumalaan, Kristuksen ja Sanan välillä ei ole mitään eroa? Kuunnelkaa Herran evankeliumia, tai pikemminkin kuulkaa Herran itsensä sanovan itsestään: ”Tämä”, sanoo hän, ”on iankaikkinen elämä, että he tuntisivat sinut, ainoan totisen Jumalan, ja Jeesuksen Kristuksen, jonka sinä olet lähettänyt.” Kuulitte edellä, että Jumalan Sana lähetettiin parantamaan ihmiskuntaa: tässä teille kerrotaan, että Hän, joka lähetettiin, on Jeesus Kristus. Erottakaa tämä, jos voitte, – vaikka näette että Kristuksen ja Sanan ykseys on niin suuri, että kyse ei ollut ainoastaan siitä, että Kristus oli yhdistynyt Sanaan, vaan että varsinaisen [persoonan] ykseyden nojalla Kristuksen voidaan jopa sanoa olevan Sana.

LUKU 6. Että Kristuksessa on vain yksi hypostaasi (ts. Henkilökohtainen itse)

MUTTA ehkä pidätte tämän selvittämistä vähäpätöisenä: ei siksi, että se ei olisi selkeä, vaan siksi, että epäuskon hämäryys aiheuttaa aina hämäryyttä myös siinä, mikä on selkeää. Kuunnelkaa siis, miten apostoli tiivistää muutamaan sanaan tämän koko Herran ykseyden Henkilön salaisuuden]. ”Meidän yksi Herramme Jeesus Kristus”, hän sanoo, ‘jonka kautta kaikki on’. Oi hyvä Jeesus, mikä painoarvo on Sinun sanoillasi! Sillä Sinun omasi ne ovat, kun Sinun omasi puhuvat Sinusta. Katso, kuinka paljon sisältyy tämän apostolin sanan muutamaan sanaan. ”Yksi Herra”, sanoo hän, ‘Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on’. Käyttikö hän mitään kiertoilmaisua julistamaan tämän suuren salaisuuden totuutta, vai tekikö hän pitkän tarinan siitä, minkä hän halusi meidän käsittävän? ”Meidän yksi Herramme”, hän sanoo, ”Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on.” Selkeällä ja lyhyellä lauseella hän opetti tämän suuren mysteerin salaisuuden tämän luottamuksen kautta, jonka avulla hän ymmärsi, että siinä, mikä viittaa Jumalaan, hänen lausumansa eivät tarvinneet pitkiä perusteluja ja että jumaluus lisäsi uskoa hänen lausumiinsa. Sillä tosiseikkojen osoittaminen riittää vahvistamaan sanotun, aina kun todiste nojaa puhujan auktoriteettiin. Silloin on, hän sanoo, ”yksi Herra Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on”. Huomatkaa, kuinka Isän sanasta luette samaa, mitä luette Kristuksesta. Sillä evankeliumi kertoo meille, että ”kaikki on tehty hänen kauttansa, ja ilman häntä ei ole mitään tehty”. Apostoli sanoo: ”Kristuksen kautta ovat kaikki.” Evankeliumi sanoo: ”Sanan kautta ovat kaikki.” Ovatko nämä pyhät lausahdukset ristiriidassa keskenään? Eivät varmastikaan. Mutta Kristuksella, jonka kautta apostoli sanoi, että kaikki on luotu, ja Sanalla, jonka kautta evankelista kertoo, että kaikki on luotu, meidän on tarkoitus ymmärtää yksi ja sama Henkilö. Kuulkaa, sanon minä teille, mitä Jumalan Sana, itse Jumala, on sanonut itsestään. ”Kukaan”, hän sanoo, ”ei ole noussut taivaaseen, paitsi se, joka on tullut alas taivaasta, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.” Ja taas hän sanoo: ”Jos te näette Ihmisen Pojan nousevan ylös, missä hän ennen oli.” Hän sanoi, että Ihmisen Poika oli taivaassa: Hän väitti, että Ihmisen Poika oli tullut alas taivaasta. Mitä se tarkoittaa? Miksi te mutisette? Kiellä se, jos voit. Mutta kysyttekö sanotun syytä? En kuitenkaan anna sitä teille. Jumala on sanonut tämän. Jumala on puhunut tämän minulle: Hänen Sanansa on paras syy. Pääsen eroon väitteistä ja keskusteluista. Pelkästään Puhujan persoona riittää saamaan minut uskomaan. En saa väitellä sanotun luotettavuudesta enkä keskustella siitä. Miksi minun pitäisi kyseenalaistaa, onko se, mitä Jumala on sanonut, totta, koska minun ei pitäisi epäillä, että se, mitä Jumala sanoo, on totta. ”Kukaan”, hän sanoo, ‘ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on tullut alas taivaasta, ihmisen Poika, joka on taivaassa.’ Hän sanoo: ”Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on tullut alas taivaasta, ihmisen Poika, joka on taivaassa.” Varmasti Isän Sana on aina ollut taivaassa: ja miten Hän väittää, että Ihmisen Poika on aina ollut taivaassa? Teidän on siis ymmärrettävä, että Hän osoitti, että Hän, joka oli aina ollut Jumalan Poika, oli myös ihmisen Poika: kun valhe väitti, että Hän, joka oli vasta äskettäin ilmestynyt ihmisen Poikana, oli aina taivaassa. Tähän viittaa vielä pelkästään se toinen kohta, jossa Hän todistaa, että sama Ihmisen Poika, nimittäin Jumalan Sana, joka, kuten Hän sanoi, tuli alas taivaasta, oli taivaassa myös silloin, kun Hän puhui maan päällä. Sillä ”kukaan”, hän sanoi, ”ei ole noussut taivaaseen, paitsi se, joka on tullut alas taivaasta, se Ihmisen Poika, joka on taivaassa.” Kuka, rukoilen teitä, on tämä, joka puhuu? Varmasti se on Kristus. Mutta missä hän oli sillä hetkellä, kun hän puhui? Varmasti maan päällä. Ja kuinka Hän voi väittää, että Hän tuli alas taivaasta, kun Hän syntyi, ja että Hän oli taivaassa, kun Hän puhui, tai sanoa, että Hän on sama Ihmisen Poika, kun ei varmasti kukaan muu kuin Jumala voi tulla alas taivaasta ja kun Hän puhuu maan päällä, eikä varmasti voi olla taivaassa muuten kuin Jumalan Äärettömän olemuksen kautta? Miettikää siis tätä viimein ja huomatkaa, että Ihmisen Poika on sama Henkilö kuin Jumalan Sana; sillä Hän on ihmisen Poika, koska Hän on todella syntynyt ihmisestä, ja Jumalan Sana, koska Hän, joka puhuu maan päällä, pysyy aina taivaassa. Ja kun Hän siis todella kutsuu itseään Ihmisen Pojaksi, se viittaa Hänen inhimilliseen syntymiseensä, kun taas se, ettei Hän koskaan poistu taivaasta, viittaa Hänen jumalallisen luontonsa äärettömään luonteeseen. Ja niinpä apostolin opetus on ihailtavan sopusoinnussa noiden pyhien sanojen kanssa: (”Sillä Hän, joka laskeutui”, sanoo Hän, ”on sama, joka myös nousi kaikkien taivaiden yläpuolelle, täyttääkseen kaiken”, 1) kun Hän sanoo, että Hän, joka laskeutui, on sama, joka nousi ylös. Mutta kukaan muu ei voi laskeutua taivaasta kuin Jumalan Sana, joka totisesti ”Jumalan muodossa oleva, tyhjensi itsensä, otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja löydettiin ihmisen kaltaisena, nöyryytti itsensä ja tuli kuuliaiseksi kuolemaan asti, ristin kuolemaan asti”. Näin Jumalan Sana laskeutui taivaasta, mutta Ihmisen Poika nousi ylös. Mutta hän sanoo, että sama henkilö nousi ylös ja laskeutui alas. Näin näet, että Ihmisen Poika on sama Henkilö kuin Jumalan Sana.

LUKU 7. Hän palaa aiempaan aiheeseen osoittaakseen nestoriolaisia vastaan, että ihmisestä sanotaan sellaisia asioita, jotka kuuluvat jumalalliselle luonnolle ikään kuin jumalallisen luonnon Persoonalle, ja vastaavasti Jumalasta sanotaan sellaisia asioita, jotka kuuluvat ihmisluonnolle ikään kuin ihmisluonnon Persoonalle, koska Kristuksessa on vain yksi ja ainoa persoonallinen itse

JA niinpä pyhän sanan johdatusta noudattaen voimme nyt pelottomasti ja epäröimättä sanoa, että Ihmisen Poika laskeutui taivaasta ja että kirkkauden Herra ristiinnaulittiin: koska inkarnaation salaisuuden nojalla Jumalan Poika tuli ihmisen Pojaksi, ja kirkkauden Herra ristiinnaulittiin ihmisen Pojassa (luonnossa). Mitä muuta tarvitaan? Yksityiskohtiin menisi liian kauan, sillä en ehtisi, jos yrittäisin tutkia ja selittää kaikkea, mitä tähän aiheeseen voisi liittyä. Sillä sen, joka haluaisi tehdä tämän, täytyisi tutkia ja lukea koko Raamattu. Sillä mitä on olemassa, mikä ei liity tähän asiaan, kun koko Raamattu on kirjoitettu tähän viitaten? Meidän on siis sanottava – sikäli kuin se on mahdollista – joitakin asioita lyhyesti ja kursorisesti ja pikemminkin lueteltava kuin selitettävä niitä, ja uhrattava joitakin asioita muiden säästämiseksi, sillä tästä syystä olisi varmasti hyvä käydä kiireesti läpi joitakin kohtia, jottei jouduttaisi käymään melkein kaiken läpi vaikenemalla. Vapahtaja sanoo siis evankeliumissa, että ”Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sen, mikä on kadonnut”. Ja apostoli sanoo: ”Tämä on uskollinen ja kaiken hyväksymisen arvoinen sanoma, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen kateellinen.” Tämä on uskollinen ja kaiken hyväksymisen arvoinen sanoma.” Mutta myös evankelista Johannes sanoo: ”Hän tuli omiensa luo, eivätkä hänen omansa ottaneet häntä vastaan.” Näette siis, että Raamattu sanoo yhdessä paikassa, että Ihmisen Poika, toisessa Jeesus Kristus, toisessa Jumalan Sana tuli maailmaan. Ja niinpä meidän on pidettävä kiinni siitä, että ero on nimitys eikä tosiasia, ja että eri nimien esiintymisen alla on vain yksi Voima [tai Henkilö]. Sillä vaikka meille sanotaan yhdellä kertaa, että ihmisen Poika, ja toisella kertaa, että Jumalan Poika tuli maailmaan, mutta molempien nimien alla tarkoitetaan yhtä Henkilöä.

LUKU 8. Kuinka tämä nimitysten vaihtelu ei häiritse Hänen jumalallista voimaansa

Varmasti, kun evankelista sanoo, että Hän tuli maailmaan, jonka kautta itse maailma on luotu, ja että Hänestä tehtiin Ihmisen Poika, joka on Jumalan tavoin maailman luoja, ei ole mitään merkitystä sillä, mitä nimenomaista nimitystä käytetään, sillä Jumalaa tarkoitetaan kaikissa tapauksissa. Sillä hänen alentumisensa ja tahtonsa eivät ole ristiriidassa hänen jumaluutensa kanssa, sillä ne pikemminkin todistavat hänen jumaluutensa, koska kaikki, mitä hän tahtoi, toteutui. Siksi myös siksi, että hän tahtoi, hän tuli maailmaan; ja siksi, että hän tahtoi, hän syntyi ihmiseksi; ja siksi, että hän tahtoi, häntä kutsuttiin Ihmisen Pojaksi. Sillä niin kuin on niin monta sanaa, niin on myös Jumalalle kuuluvia voimia. Nimien moninaisuus Hänessä ei vie mitään pois Hänen voimansa tehokkuudesta. Olivatpa Hänelle annetut nimet mitä tahansa, kaikissa tapauksissa kyseessä on yksi ja sama Henkilö. Vaikka Hänen nimiensä ulkoasussa voi olla jonkin verran vaihtelua, on kuitenkin vain yksi ainoa Jumalallinen Persoona (Majestas), jota kaikki nimet tarkoittavat.

LUKU 9. Hän vahvistaa tämän väitteen vanhojen profeettojen auktoriteetilla

MUTTA koska tähän asti olemme käyttäneet erityisesti evankelistojen ja apostolien todistusta, joka on verrattain uutta, tuokaamme nyt esiin vanhojen profeettojen todistus, sekoittaen toisinaan uutta ja vanhaa, jotta kaikki näkisivät, että pyhät kirjoitukset ikään kuin yksissä suin julistavat, että Kristuksen oli määrä tulla lihassa, täydellisen oman ruumiinsa kanssa. Ja niinpä se kaukaisesti tunnettu ja maineikas profeetta, joka oli yhtä runsaasti varustettu Jumalan lahjoilla kuin todistuksellaan, ja jolle yksin annettiin pyhittää ennen hänen syntymäänsä, Jeremia, sanoo: ”Tämä on meidän Herramme, eikä ketään muuta saa ottaa huomioon hänen rinnallaan”. Hän selvitti kaiken tiedon tien ja antoi sen Jaakobille, palvelijalleen, ja Israelille, rakkaalleen. Sen jälkeen Hänet nähtiin maan päällä ja hän keskusteli ihmisten kanssa.” ”Tämä on siis”, hän sanoo, ‘meidän Jumalamme’.” Huomaatte, kuinka profeetta ikään kuin osoittaa Jumalaa kädellään ja osoittaa Häntä ikään kuin sormellaan. ”Tämä on”, hän sanoo, ”meidän Jumalamme.” Kertokaa minulle siis, kuka oli se, jonka profeetta näillä merkeillä ja teoilla osoitti olevan Jumala? Ei kai se ollut Isä? Sillä mitä tarvetta oli osoittaa Häntä, jonka kaikki uskoivat tuntevansa? Eiväthän juutalaiset silloinkaan olleet tietämättömiä Jumalasta, sillä he elivät Jumalan lain mukaan. Mutta hän pyrki selvästi siihen, että he oppisivat tuntemaan Jumalan Pojan Jumalaksi. Ja niin erinomaisesti profeetta sanoi, että Hän, joka oli selvittänyt kaiken tiedon, ts. joka oli antanut lain, oli nähtävä maan päällä, ts. oli määrä tulla lihaksi, jotta, koska juutalaiset eivät epäilleet, että Hän, joka oli antanut lain, oli Jumala, he voisivat tunnistaa, että Hän, jonka oli määrä tulla lihaksi, oli Jumala, varsinkin kun he kuulivat, että Hän, johon he uskoivat lain antajana Jumalana, oli määrä näkyä ihmisten keskellä ottamalla ihmisyyden päälleen, kuten Hän itse lupaa oman tulemisensa profeetan kautta: ”Sillä minä itse, joka puhuin, katso, minä olen täällä.” ”Silloin”, sanoo Raamattu, ‘ei tule olemaan ketään muuta, jota voitaisiin verrata Häneen’.” Kauniisti profeetta tässä ennakoi väärää opetusta ja sulkee näin pois harhaoppisen kieroutuneisuuden tulkinnat. ”Mitään muuta ei oteta huomioon Häneen verrattuna.” Sillä Hän on yksin syntynyt Jumalan Jumalaksi, jonka käskystä maailmankaikkeuden valmistuminen seurasi, jonka tahto on kaiken alku, jonka valtakunta on maailman kudos, joka puhui kaiken, ja se tapahtui, joka käski kaiken, ja se luotiin. Hän on siis yksin se, joka puhui patriarkoille, asui profeetoissa, tuli raskaaksi Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta, ilmestyi maailmaan, eli ihmisten keskellä, kiinnitti ristin puuhun meidän rikkomustemme käsialan, voitti itsessään, surmasi kuolemallaan ne voimat, jotka olivat vihamielisiä ja vihamielisiä meitä kohtaan, ja antoi kaikille ihmisille uskon ylösnousemukseen ja teki ruumiinsa kirkkauden kautta lopun ihmislihan turmeluksesta. Näette siis, että kaikki tämä kuuluu yksin Herralle Jeesukselle Kristukselle, ja siksi ketään muuta ei saa ottaa huomioon hänen rinnallaan, sillä hän yksin on Jumalasta syntynyt Jumala tässä kirkkaudessa ja ainutlaatuisessa autuudessa. Tähän siis profeetan opetus tähtäsi, nimittäin siihen, että kaikki ihmiset tietäisivät Hänen olevan Isän Jumalan ainosyntyinen Poika, ja että kun he kuulisivat, ettei ketään muuta pidettäisi Jumalana Pojan rinnalla, he tunnustaisivat, että on vain yksi Jumala Isän ja Pojan persoonissa. ”Tämän jälkeen”, hän sanoi, ”hänet nähtiin maan päällä ja hän keskusteli ihmisten kanssa.” Huomaatte, miten selvästi tämä viittaa Herran tulemiseen ja syntymään. Sillä eihän Isää – josta me luemme, että Hänet voi nähdä vain Pojassa – nähty maan päällä, ei syntynyt lihassa eikä keskustellut ihmisten kanssa? Ei varmastikaan. Näette siis, että kaikki tämä puhutaan Jumalan Pojasta. Sillä koska profeetta sanoi, että Jumala olisi nähtävä maan päällä, eikä kukaan muu kuin Poika ollut nähty maan päällä, on selvää, että profeetta sanoi tämän vain hänestä, josta tosiasiat myöhemmin todistivat, että se oli puhuttu. Sillä kun hän sanoi, että Jumala tulisi nähdä, hän ei voinut sanoa sitä totuudenmukaisesti muuten kuin hänestä, joka todellakin myöhemmin nähtiin. Mutta nyt riittää tämä. Siirrymme nyt toiseen kohtaan. ”Egyptin työvoima”, sanoo profeetta Jesaja, ‘ja Etiopian ja saabalaisten kauppatavara, kookkaat miehet, tulevat sinun luoksesi ja ovat sinun palvelijoitasi’. He kulkevat sinun perässäsi, käsiraudoilla sidottuina, ja he kumartavat sinua ja rukoilevat sinua, sillä sinussa on Jumala, eikä ole muuta Jumalaa sinun rinnallasi. Sillä sinä olet meidän Jumalamme, emmekä me tunteneet sinua, Israelin Jumala, Vapahtaja.” Kuinka ihmeellisen johdonmukaisia Pyhät Kirjoitukset ovatkaan aina! Sillä ensin mainittu profeetta sanoi: ”Tämä on meidän Jumalamme”, ja tämä sanoo: ”Sinä olet meidän Jumalamme”. Toisessa on jumaluuden opetus, toisessa ihmisten tunnustus. Toisessa näkyy Mestarin opetuksen luonne, toisessa ihmisten tunnustuksen luonne. Sillä ajatelkaa nyt, että profeetta Jeremia opettaa päivittäin, niin kuin hän tekee, kirkossa ja sanoo Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta: ”Tämä on meidän Jumalamme.” Mitä muuta koko kirkko voisi vastata, niin kuin se tekee, kuin sen, mitä toinen profeetta sanoi Herralle Jeesukselle: ”Sinä olet meidän Jumalamme”. Niin että täysin hyvin voisi maininta heidän menneestä tietämättömyydestään liittyä heidän nykyiseen tunnustukseensa, kansan sanoissa: ”Sinä olet meidän Jumalamme, emmekä me tunteneet sinua.” Sillä hyvin voivat nämä, jotka menneinä aikoina, ollessaan hurjien taikauskoisten uskomusten vallassa, eivät tunteneet Jumalaa, nyt uskoon kääntyneinä kuitenkin sanoa: ”Sinä olet meidän Jumalamme, emmekä me tunteneet sinua.””

LUKU 10. Hän todistaa Kristuksen jumalallisuuden sekä juutalaisten pilkkaamisesta, että Kristuksen uskoon kääntyneiden tunnustuksesta

MUTTA jos haluatte saada tämän todistetuksi mieluummin juutalaisten edustajien kautta, niin katsokaa juutalaisia, kun he onnettoman tietämättömyytensä ja ilkeän vainon jälkeen kääntyivät ja tunnustivat Jumalan siellä ja täällä, ja katsokaa, eikö he voineet oikeutetusti sanoa: ”Sinä olet meidän Jumalamme, emmekä me tunteneet sinua.” Tämä on totta. Mutta minä lisään vielä jotakin muuta, todistaakseni sen teille paitsi niiltä juutalaisilta, jotka tunnustavat Hänet, myös niiltä, jotka kieltävät Hänet. Kysykää nimittäin niiltä juutalaisilta, jotka yhä pysyvät epäuskon tilassa, tuntevatko he Jumalaa vai uskovatko he siihen. He tulevat varmasti tunnustamaan, että he sekä tuntevat hänet että uskovat häneen. Mutta toisaalta kysykää heiltä, uskovatko he Jumalan Poikaan. He tulevat heti kieltämään ja alkavat pilkata. Häntä vastaan. Näette siis, että profeetta sanoi tämän Hänestä, josta juutalaiset ovat aina olleet tietämättömiä ja jota he eivät nyt tunne, eikä Hänestä, jonka he kuvittelevat uskovansa ja tunnustavansa. Ja niin hyvin voivat ne, jotka tietämättömyydessä oltuaan tulevat juutalaisuudesta uskoon, sanoa: ”Sinä olet meidän Jumalamme, emmekä me sinua tunteneet.” Sillä aivan oikein ne, jotka tietämättömänä oltuaan tulevat uskoon, sanovat, että he eivät tunteneet Häntä, johon he tähän asti eivät ole uskoneet ja jota he eivät pyri tuntemaan. Sillä on selvää, että ne, jotka aikaisemman tietämättömyytensä jälkeen tulevat tunnustamaan Hänet, sanovat, että aikaisemmin he eivät tunteneet Häntä, jonka he tähän asti ovat tietämättään kieltäneet.

LUKU 11. Hän palaa Jesajan profetiaan

”TYÖ”, sanoo hän, ”Egyptin työläiset ja Etiopian kauppatavarat ja saabalaiset, kookkaat miehet tulevat sinun luoksesi.” Hän sanoo: ”Sinä et voi olla ainoa, joka voi tulla luoksesi.” Kukaan ei voi epäillä, että näissä eri kansojen nimissä on merkitty niiden kansojen tulo, joiden oli määrä uskoa. Mutta ei voi kieltää, etteivätkö kansat olisi tulleet Kristuksen luokse, sillä siitä lähtien, kun kristinuskon nimi on syntynyt, ne ovat tulleet Herran Jeesuksen Kristuksen luokse paitsi uskossa, myös todella nimessä. Sillä koska heitä kutsutaan siksi, mitä he todella ovat, siitä, mikä oli uskon teko, tulee merkki, jolla heidät nimetään. ”He tulevat”, hän sanoo, ”sinun luoksesi ja ovat sinun; he vaeltavat sinun perässäsi käsiraudoilla sidottuina.” Niin kuin on olemassa pakkoketjuja, niin on myös rakkauden kahleita, kuten Herra sanoo: ”Minä vedin heidät rakkauden kahleilla.” Sillä nämä kahleet ovat todellakin suuria ja sanoin kuvaamattoman rakkauden kahleet, sillä ne, jotka ovat niillä sidottuja, iloitsevat kahleistaan. Haluatteko tietää, onko tämä totta? Kuunnelkaa, kuinka apostoli Paavali riemuitsee ja iloitsee kahleistaan, kun hän sanoo: ”Minä siis, joka olen vanki Herrassa, rukoilen teitä”. Ja taas: ”Olen ollut vankina, ja minä olen ollut vankina: ”Minä rukoilen sinua, kun kerran olet sellainen kuin Paavali, vanhus, ja nyt myös Jeesuksen Kristuksen vanki.” Näette, kuinka hän iloitsi kahleidensa arvokkuudesta, jonka esimerkillä hän itse asiassa yllytti muita. Mutta ei voi olla epäilystäkään siitä, että siellä, missä on yksimielinen rakkaus Herraa kohtaan, siellä on myös yksimielinen ilo Herran tähden kannetuista kahleista: niin kuin kirjoitettu on: ”Mutta uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu.” ”Ja he kumartavat sinua”, hän sanoo, ”ja rukoilevat sinua, sillä sinussa on Jumala, eikä ole muuta Jumalaa kuin sinä.” Apostoli selittää selvästi profeetan sanat, kun hän sanoo, että ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa”. ”Sinussa siis”, hän sanoo, ‘on Jumala, eikä ole mitään Jumalaa sinun rinnallasi’. Kun profeetta sanoo: ”Sinussa on Jumala”, hän osoittaa mitä ihmeellisimmin ei vain Häneen, joka oli näkyvä, vaan Häneen, joka oli siinä, mikä oli näkyvä, erottaen sisimmässä asuvan Hänestä, jossa Hän asui, osoittamalla kaksi luontoa, ei kieltämällä ykseyttä (persoonan).

LUKU 12. Miten Vapahtajan arvonimi annetaan Kristukselle yhdessä mielessä ja ihmisille toisessa

”Sinä”, hän sanoo, ”olet meidän Jumalamme, emmekä me tunteneet sinua, Israelin Jumala, Vapahtaja”. Vaikka pyhä Raamattu on jo monin ja selvin merkein osoittanut, kenestä tässä puhutaan, se on kuitenkin kaikkein selvimmin viitannut Kristuksen nimeen käyttämällä Vapahtajan nimeä; sillä totisesti Vapahtaja on sama kuin Kristus, kuten enkeli sanoo: ”Sillä teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra”. Sillä kaikki tietävät, että hepreaksi ”Jeesus” tarkoittaa ”Vapahtajaa”, kuten enkeli ilmoitti pyhälle Neitsyt Marialle sanoen: ”Ja sinä annat hänelle nimen Jeesus, sillä hän on se, joka pelastaa kansansa heidän synneistään.” ”Ja sinä annat hänelle nimen Jeesus, sillä hän on se, joka pelastaa kansansa heidän synneistään.” Ja jottei sanottaisi, että Häntä kutsutaan Vapahtajaksi samassa merkityksessä kuin muille annetaan tämä arvonimi (”Ja Herra herätti heille Vapahtajan, Othnielin, Kenazin pojan”, ja taas: ”Herra herätti heille Vapahtajan, Ehudin, Geran pojan”), hän lisäsi: ”sillä Hän on se, joka pelastaa kansansa heidän synneistään.”” Mutta ei ole ihmisen vallassa lunastaa kansaansa synnin vankeudesta, – asia, joka on mahdollinen vain Hänelle, josta sanotaan: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”. Sillä toiset pelastivat kansan, joka ei ollut oma vaan Jumalan kansa, eikä synneistään vaan vihollisistaan.

LUKU 13. Hän selittää, keitä ovat ne, joiden persoonasta profeetta Jesaja sanoo: ”Sinä olet meidän Jumalamme, emmekä me sinua tunteneet.”

”Sinä olet siis”, hän sanoo, ‘meidän Jumalamme, emmekä me tunteneet Sinua, Israelin Jumala, Vapahtaja’.” Kenen kuvittelette pääasiassa sanovan näin, ja kenen suuhun tällaiset sanat sopivat erityisesti, juutalaisten vai pakanoiden? Jos sanot juutalaiset: totisesti juutalaiset eivät tunteneet Kristusta, sillä sanotaan: ”Mutta Israel ei ole tuntenut minua, minun kansani ei ole ottanut huomioon”, ja: ”Maailma luotiin hänen kauttansa, mutta maailma ei tuntenut häntä.” Mutta juutalaiset eivät tunteneet häntä. Hän tuli omiensa tykö, eivätkä hänen omansa ottaneet häntä vastaan.” Mutta jos sanotaan pakanat, on selvää, että pakanamaailma oli annettu epäjumalille, eikä se tuntenut Kristusta, vaikka se ei tuntenut enää Isääkään; mutta silti, jos se nyt on tullut tuntemaan Hänet, niin vain Kristuksen kautta. Näette siis, että kuuluivatpa uskovat ihmiset sitten juutalaisiin tai pakanoihin, kummassakin tapauksessa he voivat todella sanoa omasta puolestaan: ”Sinä olet meidän Jumalamme, emmekä me tunteneet sinua, Israelin Jumala, Vapahtaja.” Sillä pakanat, jotka ennen palvoivat epäjumalia, eivät tunteneet Jumalaa; ja juutalaiset, jotka kielsivät Herran, eivät tunteneet Jumalan Poikaa. Ja näin molemmat todella sanovat Kristuksesta: ”Sinä olet meidän Jumalamme, emmekä me tunteneet sinua.” Sillä ne, jotka eivät uskoneet Jumalaan, olivat yhtä tietämättömiä Hänestä kuin ne, jotka kielsivät Jumalan Pojan. Jos siis Kristukseen on uskottava, niin kuin totuus julistaa, niin kuin Jumaluus väittää, niin kuin todellakin Kristus itse julistaa, joka on molempia, niin miksi te surkeasti yritätte hulluudessanne asettua Jumalan ja Kristuksen väliin? Miksi yritätte erottaa Hänen ruumiinsa Jumalan Pojasta ja yritätte erottaa Jumalan Itsestään? Te katkaisette sen, mikä on yhtä, ja jaatte sen, mikä on yhdistetty toisiinsa. Uskokaa Jumalan sanaan Jumalasta, sillä ette voi mitenkään paremmin tunnustaa Jumalan jumaluutta kuin tunnustamalla äänellänne sen, mitä Jumala opettaa itsestään. Sillä teidän on tiedettävä, että, kuten profeetta sanoo, ”Herra itse on Jumala, joka on selvittänyt kaiken tiedon tien, joka on nähty maan päällä ja keskustellut ihmisten kanssa”. Hän toi uskon valon maailmaan. Hän näytti pelastuksen valon. ”Sillä Jumala on Herra, ja hän on antanut meille valon.” Uskokaa siis Häneen, rakastakaa Häntä ja tunnustakaa Hänet. Sillä koska, niin kuin kirjoitettu on: ”Jokainen polvi kumartaa Häntä, mikä on taivaassa ja mikä on maan päällä ja mikä on maan alla, ja jokainen kieli tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra Isän Jumalan kirkkaudessa”, niin halusitpa tai et, et voi kieltää, että Jeesus Kristus on Herra Isän Jumalan kirkkaudessa. Sillä tämä on täydellisen tunnustuksen kruunaava hyve, tunnustaa, että Jeesus Kristus on aina Herra ja Jumala Isän Jumalan kirkkaudessa.

KIRJA V

LUKU 1. Hän paheksuu kiivaasti pelagialaisten erehdystä, jotka julistivat, että Kristus oli pelkkä ihminen

ME sanoimme ensimmäisessä kirjassa, että se harhaoppi, joka kopioi ja seuraa pelagianismia, pyrkii ja riitelee kaikin tavoin saadakseen uskotuksi, että Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Neitsyestä syntyessään oli vain pelkkä ihminen; ja että astuttuaan sittemmin hyveen tielle Hän ansaitsi pyhällä ja hurskaalla elämällään tulla tämän elämänsä pyhyyden vuoksi arvolliseksi siihen, että jumalallinen majesteetti yhdistyisi Häneen: ja näin ollen katkaisten häneltä kokonaan kunnian hänen pyhästä alkuperästään, se jätti hänelle vain valinnan hänen ansioidensa perusteella. Ja heidän päämääränsä ja pyrkimyksensä oli tämä: nimittäin se, että laskemalla Hänet tavallisten ihmisten tasolle ja tekemällä Hänestä yhden tavallisesta laumasta he voisivat väittää, että kaikki ihmiset voisivat hyvällä elämällään ja teoillaan turvata sen, minkä Hän oli turvannut hyvällä elämällään. Tämä on todellakin erittäin vaarallinen ja tappava väite, joka vie pois sen, mikä todella kuuluu Jumalalle, ja antaa ihmisille vääriä lupauksia; ja joka pitäisi tuomita molemmin puolin inhottavana valheena, koska se hyökkää Jumalaa vastaan ilkeällä herjauksella ja antaa ihmisille toivoa väärästä varmuudesta. Erittäin kieroutunut ja paha väite, koska se antaa ihmisille sen, mikä ei heille kuulu, ja ottaa Jumalalta pois sen, mikä hänelle kuuluu. Ja niinpä tästä vaarallisesta ja tappavasta pahasta tämä uusi harhaoppi, joka on hiljattain noussut esiin, tavallaan lietsoo ja herättää henkiin hiilloksen ja nostaa uuden liekin sen muinaisesta tuhkasta väittämällä, että Herramme Jeesus Kristus syntyi pelkäksi ihmiseksi. Ja miksi meidän siis tarvitsisi kysyä, ovatko sen seuraukset vaarallisia, koska se on lähteessään täysin väärässä. On tarpeetonta tutkia, millainen se on lopputuloksiltaan, koska se ei alkuaan jätä meille mitään syytä tutkimiseen. Sillä mitä hyötyä on kysyä, antaako se aiemman harhaoppisuuden tavoin samat lupaukset ihmiselle, jos (mikä on kaikkein kauhein synti) se ottaa Jumalalta pois samat asiat? Niinpä olisi melkein väärin, kun näemme, millaisena se alkaa, kysyä, mitä siitä seuraa; ikään kuin jatko-osassa näkyisi jokin mahdollinen tapa, jolla ihminen, joka kieltää Jumalan, voisi todistaa, ettei hän ole uskonnoton. Uusi harhaoppi siis, kuten olemme jo monta kertaa julistaneet, sanoo, että Herra Jeesus Kristus syntyi Neitsyt Mariasta, joka oli vain pelkkä ihminen; ja niinpä Mariaa pitäisi kutsua Kristotokokseksi eikä Theotokokseksi, koska hän oli Kristuksen äiti, ei Jumalan. Ja edelleen tähän rienaavaan väitteeseen se lisää argumentteja, jotka ovat yhtä pahoja kuin typeriä, sanoen: ”Kukaan ei ole koskaan synnyttänyt ketään, joka olisi ollut ennen häntä.” Ikään kuin Jumalan ainokaisen syntymää, jota profeetat ovat ennustaneet ja josta on ilmoitettu maailman alusta asti, voitaisiin käsitellä tai mitata inhimillisin perustein. Vai saattoiko Neitsyt Maria, oi sinä harhaoppinen, kuka ikinä oletkaan, joka herjaat häntä hänen synnytyksensä vuoksi – aikaansaada ja toteuttaa sen, mikä tapahtui, omin voimin, niin että näin tärkeässä asiassa ja tapahtumassa voidaan esittää vastaväitteeksi inhimillinen heikkous? Ja jos siis tässä suuressa tapahtumassa oli jotain, mikä oli ihmisen työtä, etsikää inhimillisiä perusteluja. Mutta jos kaikki, mikä tapahtui, oli Jumalan voiman ansiota, miksi pitäisitte mahdottomana sitä, mikä on mahdotonta ihmisille, kun näette, että se on jumalallisen voiman teko? Mutta tästä lisää myöhemmin. Jatkakaamme nyt aihetta, jota aloimme käsitellä vähän aikaa sitten, jotta kaikki tietäisivät, että yritätte lietsoa liekkiä pelagianismin tuhkassa ja herättää henkiin hiilloksen hengittämällä uutta jumalanpilkkaa.

LUKU 2. Että Nestoriuksen oppi liittyy läheisesti pelagialaisten erehdykseen

SINÄ siis sanot, että Kristus syntyi pelkäksi ihmiseksi. Mutta tätä toki väitti tuo Pelagiuksen paha harhaoppi, kuten selvästi osoitimme ensimmäisessä kirjassa, nimittäin että Kristus syntyi pelkkänä ihmisenä. Te lisäätte lisäksi, että Jeesusta Kristusta, kaikkien Herraa, pitäisi kutsua muodoksi, joka otti vastaan Jumalan (Theothokos), ts. ei Jumalaksi, vaan Jumalan vastaanottajaksi, joten teidän näkemyksenne on, että Häntä ei tule kunnioittaa hänen itsensä tähden, koska hän on Jumala, vaan koska hän ottaa Jumalan vastaan itseensä. Mutta selvästi tätä väitti myös se harhaoppi, josta puhuin edellä, nimittäin, että Kristusta ei tule palvoa hänen itsensä tähden, koska hän on Jumala, vaan siksi, että hyvien ja hurskaiden tekojensa ansiosta hän on voittanut tämän, nimittäin sen, että Jumala asuu hänessä. Huomaatte siis, että röyhtäisette pelagianismin myrkkyä ja hyssyttelette pelagianismin hengessä. Siitä johtuu, että näytätte pikemminkin siltä, että teidät on jo tuomittu, kuin että teidän pitäisi nyt kärsiä tuomio, sillä koska teidän erehdyksenne on yksi ja sama, teidän on uskottava joutuvan saman tuomion alle; puhumattakaan siitä, että vertaatte Herraa keisarin patsaaseen ja puhkeatte niin pahoihin ja rienaaviin jumalanpilkkoihin, että näytätte tässä hulluudessanne päihittävän jopa Pelagiuksen itsensä, joka päihitti jumalanpilkassakin melkein kaikki muut.

LUKU 3. Kuinka tämä jumalallisuuteen osallistuminen, jonka pelagiolaiset ja nestoriolaiset liittävät Kristukseen, on yhteistä kaikille pyhille ihmisille

Te sanotte siis, että Kristusta pitäisi kutsua muodoksi, joka on vastaanottanut Jumalan (Theothokon ), toisin sanoen, että häntä ei pitäisi kunnioittaa hänen itsensä tähden, koska hän on Jumala, vaan koska hän on vastaanottanut Jumalan sisimpäänsä. Ja näin te saatte selville, että Hänen ja kaikkien muiden pyhien ihmisten välillä ei ole mitään eroa; sillä kaikilla pyhillä ihmisillä on varmasti ollut Jumala sisällään. Sillä me tiedämme hyvin, että Jumala oli patriarkoissa ja että hän puhui profeetoissa. Sanalla sanoen me uskomme, etten sano apostoleita ja marttyyrejä, vaan että kaikilla pyhillä ja Jumalan palvelijoilla on sisällään Jumalan Henki, tämän mukaan: ”Te olette elävän Jumalan temppeli, niin kuin Jumala on sanonut: ”Sillä minä asun heissä”.” Ja taas: ”He ovat heidän sisimmässään, ja he asuvat heidän luonaan: ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli, ja Jumalan Henki asuu teissä?”.” Ja näin me kaikki olemme Jumalan vastaanottajia (Theothokoi); ja näin te sanotte, että kaikki pyhät ovat vain Kristuksen kaltaisia ja Jumalan vertaisia. Mutta pois niin paha ja kauhistuttava harhaoppi, että Luojaa verrattaisiin luomiinsa, Herraa palvelijoihinsa, maallisten ja taivaallisten asioiden Jumalaa maallisiin heikkouksiin; ja juuri Hänen hyvyydestään tehdään Hänelle tämä vääryys, nimittäin että Häntä, joka kunnioittaa ihmistä asumalla hänessä, sanottaisiin sen vuoksi vain samanlaiseksi kuin ihminen.

LUKU 4. Mitä eroa on Kristuksen ja pyhien välillä

YLEENSÄ Hänen ja kaikkien pyhien välillä on sama ero kuin on asunnon ja siinä asuvan välillä, sillä totisesti se on asukkaan teko, ei asunnon, jos se on asuttu, sillä hänestä riippuu sekä talon rakentaminen että siinä asuminen. Tarkoitan, että hän voi halutessaan tehdä siitä asunnon, ja kun hän on tehnyt sen, hän voi asua siinä. ”Vai etsittekö todistusta”, sanoo apostoli, ‘siitä, että Kristus puhuu minussa?’. Ja toisaalla: ”Ettekö tiedä, että Jeesus Kristus on teissä, ellette ole kelvottomia?” Ja taas: ”Ei, vaan minä olen… ”sisäisessä ihmisessä, että Kristus asuisi teidän sydämissänne uskon kautta.” Ettekö näe, mikä ero on apostolin opin ja teidän pilkkaustenne välillä? Te sanotte, että Jumala asuu Kristuksessa kuin ihmisessä. Hän todistaa, että Kristus itse asuu ihmisissä: mitä liha ja veri ei toki, kuten te myönnätte, voi tehdä; joten hän osoitetaan Jumalaksi juuri siitä seikasta, josta te kiellätte hänen olevan Jumala. Sillä koska ette voi kieltää, että Hän, joka asuu ihmisessä, on Jumala, siitä seuraa, että meidän on uskottava, että Hän, jonka tiedämme asuvan ihmisessä, on mitä ilmeisimmin Jumala. Kaikilla siis, olivatpa he sitten patriarkkoja, profeettoja, apostoleja, marttyyreja tai pyhimyksiä, oli jokaisella heistä Jumala sisimmässään, ja heistä kaikista tehtiin Jumalan poikia ja he kaikki olivat Jumalan vastaanottajia (Theothokoi), mutta hyvin erilaisella ja erityisellä tavalla. Sillä kaikki, jotka uskovat Jumalaan, ovat Jumalan poikia lapseksiottamisen kautta; mutta ainoastaan ainosyntyinen on Poika luonnostaan; hän on syntynyt Isästään, ei mistään aineellisesta substanssista, sillä kaikki asiat ja kaiken substanssi on olemassa Jumalan ainosyntyisen Pojan kautta – eikä tyhjästä, sillä hän on Isästä: ei syntymän tavoin, sillä Jumalassa ei ole mitään tyhjää tai muuttuvaa, vaan sanomattomalla ja käsittämättömällä tavalla Isä Jumala, jossa Hän itse oli uudestisyntynyt, synnytti ainosyntyisen Poikansa; ja niin korkeimmasta, uudestisyntyneestä ja ikuisesta Isästä lähtee korkein, ainosyntyinen ja ikuinen Poika. Joka on katsottava samaksi Henkilöksi lihassa kuin Hän on Hengessä; ja jota on pidettävä samana Henkilönä ruumiissa kuin Hän on kirkkaudessa, sillä kun Hän aikoi syntyä lihassa, Hän ei tehnyt itsessään mitään jakoa tai erottelua, ikään kuin jokin osa Hänestä olisi syntynyt, kun taas jokin toinen osa ei ollut syntynyt; tai ikään kuin jokin osa jumalallisuutta olisi myöhemmin tullut Hänen päälleen, joka ei ollut Hänessä hänen syntyessään Neitsyestä. Sillä apostolin mukaan ”koko jumaluuden täyteys asuu Kristuksessa ruumiillisesti”. Ei niin, että se asuu Hänessä toisinaan ja toisinaan ei asu; eikä niin, että se oli siellä myöhemmin eikä aikaisemmin: muuten olemme sotkeutuneet tuohon Pelagiuksen jumalattomaan harhaoppiin, niin että sanomme, että Jumala asui Kristuksessa jostakin määrätystä hetkestä lähtien ja tuli sitten Hänen päälleen, kun Hän oli elämällään ja keskustelullaan voittanut tämän, nimittäin sen, että Jumaluuden voima asui Hänessä. Nämä asiat kuuluvat siis ihmisille, ihmisille, sanon minä, ei Jumalalle, – että niin pitkälle kuin inhimillinen heikkous voi, heidän tulisi nöyrtyä Jumalan edessä, alistua Jumalalle, tehdä itsestään asumuksia Jumalalle ja uskollaan ja hurskaudellaan voittaa tämä, saada Jumala vieraana ja asukkaanaan. Sillä siinä määrin kuin joku on kelvollinen Jumalan lahjaan, niin jumalallinen armo palkitsee hänet: siinä määrin kuin ihminen näyttää olevan sen arvoinen; siinä määrin kuin ihminen näyttää olevan Jumalan arvoinen, niin hän nauttii Jumalan läsnäolosta Herran lupauksen mukaisesti: ”Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minä ja Isäni tulemme hänen luokseen ja asumme hänen luonaan.” Mutta hyvin erilainen on tilanne Kristuksen kohdalla; hänessä asuu ruumiillisesti koko jumaluuden täyteys: Sillä hänessä on Jumaluuden täyteys niin, että hän antaa kaikille täyteydestään, ja hän – koska Jumaluuden täyteys asuu hänessä – asuu itse jokaisessa pyhässä siinä määrin kuin hän katsoo heidät läsnäolonsa arvoisiksi ja antaa täyteydestään kaikille, kuitenkin niin, että Hän itse jatkaa m koko tuota täyteyttä, – joka vielä ollessaan maan päällä lihassa oli läsnä kaikkien pyhien sydämissä ja täytti taivaan, maan, meren ja koko maailmankaikkeuden äärettömällä voimallaan ja majesteettisuudellaan; ja oli kuitenkin niin täydellinen itsessään, ettei koko maailma voinut pitää Häntä sisällään. Sillä vaikka kaikki luotu olisi kuinka suurta ja sanoin kuvaamatonta, mikään ei kuitenkaan ole niin rajatonta ja ääretöntä, että se voisi sisältää Luojaa itseään.

LUKU 5. Että ennen syntymää ajassa profeetat kutsuivat Kristusta aina Jumalaksi

HE ovat silloin se, josta profeetta sanoo: ”Sillä Sinussa on Jumala, eikä ole mitään Jumalaa Sinun lisäksesi. Sillä Sinä olet meidän Jumalamme, emmekä me tunteneet Sinua, Israelin Jumala, Vapahtaja?” Joka ”sen jälkeen ilmestyi maan päälle ja keskusteli ihmisten kanssa”. Josta ja jonka persoonasta myös profeetta Daavid puhuu: ”Äitini kohdusta lähtien Sinä olet minun Jumalani”: osoittaen selvästi, että Hän, joka oli Herra ja ihminen, ei koskaan ollut erillään Jumalasta: Hänessä asui jopa Neitsyen kohdussa jumaluuden täyteys. Kuten toisaalla sama profeetta sanoo: ”Totuus on syntynyt maasta, ja vanhurskaus on katsonut alas taivaasta”, jotta tietäisimme, että kun Jumalan Poika katsoi alas taivaasta (eli tuli ja laskeutui), Neitsyen lihasta syntyi vanhurskaus, ei mikään ruumiin kuvitelma, vaan Totuus, sillä Hän on Totuus, hänen oman totuuden todistuksensa mukaan: ”Minä olen totuus ja elämä.” Tämä on totuus. Ja niin kuin olemme aiemmissa kirjoissa todistaneet, että tämä Totuus, nimittäin Herra Jeesus Kristus, oli Jumala, kun hän syntyi Neitsyestä, tehkäämme nyt niin kuin päätimme tehdä tätä edeltävässä kirjassa ja osoittakaamme, että Hänet, jonka oli määrä syntyä Neitsyestä, julistettiin aina etukäteen Jumalaksi. Niinpä profeetta Jesaja sanoo: ”Pysykää kaukana miehestä, jonka henkäys on hänen sieraimissaan, sillä se on Hän, jossa hän on maineessa”, tai kuten se on tarkemmin ja selvemmin hepreaksi: ”sillä hän on maineessa korkea”. Mutta sanomalla ”lopettakaa te”, termi, joka paheksuu väkivaltaa, hän ilmaisee ihailtavasti vainon aiheuttamaa levottomuutta. ”Pysähtykää”, hän sanoo, ”miehestä, jonka henkäys on hänen sieraimissaan, sillä hän on maineeltaan korkea.” Eikö hän puhu samassa lauseessa siitä, että hän on ottanut päälleen ihmisyyden ja totuuden hänen jumaluudestaan? ”Pysykää erossa”, hän sanoo, ”miehestä, jonka henkäys on hänen sieraimissaan, sillä häntä pidetään korkeana.” Eikö hän, kysyn teiltä, näytä selvästi osoittavan Herran vainoajille ja sanovan: ”Pysähtykää siitä miehestä”, jota vainoatte, sillä tämä mies on Jumala; ja vaikka hän esiintyy ihmislihan alhaisuudessa, hän pysyy kuitenkin jumalallisen kirkkauden korkeassa asemassa? Mutta sanomalla: ”Pysykää erossa ihmisestä, jonka henki on hänen sieraimissaan”, hän osoitti ihailtavasti ihmisyyttään ihmisruumiin selkeimmillä merkeillä, ja tämän pelottomasti ja luottavaisesti, niin kuin joku, joka yhtä kiihkeästi vakuuttaa totuuden hänen ihmisyydestään kuin hänen jumaluudestaan, sillä tämä on oikea ja katolinen usko, uskoa, että Herralla Jeesuksella Kristuksella oli todellisen ruumiin substanssi aivan kuten hänellä oli todellinen ja täydellinen jumaluus. Paitsi jos mahdollisesti luulette, että jotain voidaan tehdä siitä, että hän käyttää sanaa ”Korkea” sanan ”Jumala” sijasta; kun taas pyhissä kirjoituksissa on tapana laittaa ”Korkea” sanan ”Jumala” tilalle, kuten silloin, kun profeetta sanoo: ”Korkein lausui äänensä, ja maa liikahti”, ja ”Sinä yksin olet Korkein koko maan päällä”. Myös Jesaja, joka sanoo näin: ”Korkea ja ylevä, joka asuu iankaikkisuudessa”: missä meidän on selvästi ymmärrettävä, että niin kuin hän siellä sanoo Korkeimman lisäämättä Jumalan nimeä, niin myös tässä hän puhuu Jumalasta nimellä Korkein. Koska siis profeetan puhuma jumalallinen sana ilmoitti selvästi etukäteen, että Herra Jeesus Kristus olisi sekä Jumala että ihminen, katsokaamme nyt, vastaako Uusi testamentti Vanhan testamentin todistusta ja onko se sopusoinnussa sen kanssa.

LUKU 6.Hän havainnollistaa samaa oppia Uuden testamentin kohdilla

”SE”, sanoo apostoli Johannes, ”joka oli alusta asti, jonka me olemme kuulleet, jonka me olemme nähneet silmillämme, jonka me olemme katsoneet ja jota meidän kätemme ovat käsitelleet, elämän sanan; sillä elämä on ilmestynyt, ja me olemme nähneet ja todistamme ja julistamme teille ikuista elämää, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille.” Tämä opetus on siis totta. Näette, kuinka vanhat todistukset saavat vahvistusta uusista todistuksista, ja uuden saarnan tuki annetaan muinaiselle profetialle. Jesaja sanoi: ”Pysykää kaukana miehestä, jonka henkäys on hänen sieraimissaan, sillä hän on maineeltaan korkea.” Mutta Johannes sanoo: ”Se, mikä on ollut alusta asti, jonka me olemme nähneet silmillämme, jota me olemme katsoneet ja jota meidän kätemme ovat käsitelleet.” Edellinen sanoi, että juutalaiset vainosivat häntä ihmisenä: jälkimmäinen ilmoitti, että hän oli ihmisenä ihmisten käsien käsissä. Toinen ennusti, että Hän, jonka hän ilmoitti olevansa ihminen, olisi Jumala, Korkein: toinen väittää, että Hän, jonka hän osoitti olleen ihmisten käsissä, oli aina alussa Jumala. On siis mahdollisimman selvää, että molemmat osoittivat Herran Jeesuksen Kristuksen olevan sekä Jumala että ihminen; ja että sama Henkilö oli sen jälkeen ihminen, joka oli aina ollut Jumala, ja näin Hän oli Jumala ja ihminen, koska Jumala itse tuli ihmiseksi. Se siis, hän sanoo, ”joka oli alusta asti, jonka me olemme kuulleet, jonka me olemme nähneet silmillämme, jonka me olemme katsoneet ja jota meidän kätemme ovat käsitelleet elämän sanasta, ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet ja todistamme ja julistamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja on ilmestynyt meille”.” Näette, kuinka monella, hyvin erilaisella ja lukuisalla tavalla tuo niin rakastettu ja Jumalalle niin omistautunut apostoli osoittaa jumalallisen inkarnaation salaisuuden. Ensinnäkin hän todistaa, että Hän, joka aina alussa oli, nähtiin lihassa. Jotta epäuskoisten mielestä ei tuntuisi riittävältä, että hän oli puhunut Hänestä nähdyksi ja kuulluksi, hän tukee sitä sanomalla, että Häntä käsiteltiin, eli Häntä koskettivat ja tunsivat hänen omat ja muiden kädet. Näyttämällä, miten Hän otti lihaa, hän todellakin sulkee ihailtavasti pois markionilaisten näkemyksen ja manikealaisten erehdyksen, jotta kukaan ei voisi ajatella, että ihmisille ilmestyi aave, koska apostoli on ilmoittanut, että hän käsitteli todellista ruumista. Sitten hän lisää ”elämän sana, ja elämä ilmestyi”, ja että hän näki sen, ilmoitti sen ja julisti sitä: näin hän samalla toteuttaa uskon velvollisuuksia ja iskee uskottomiin kauhulla, jotta samalla kun hän julistaa julistavansa häntä, hän voi tuoda esiin sen vaaran, jossa hän on, sille, joka ei kuuntele. ”Me julistamme teille”, hän sanoo, ”iankaikkista elämää, joka oli Isän luona ja on ilmestynyt meille.” Hän opettaa, että se, joka oli aina Isän luona, ilmestyi ihmisille; ja se, joka oli aina alussa, näkyi ihmisille; ja se, joka oli elämän Sana ilman alkua, käsiteltiin ihmisten käsissä. Huomaatte niiden tapojen lukumäärän ja moninaisuuden, erityisyyden ja selkeyden, joilla hän avaa Jumalaan liitetyn lihan salaisuutta niin, ettei kukaan voi puhua lainkaan kummastakaan tunnustamatta molempia. Kuten apostoli itse selvästi sanoo toisaalla: ”Sillä Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” Näin hän sanoi edellä mainitussa kohdassa: ”Sen, mikä oli alusta asti, ovat meidän kätemme käsitelleet.” Ei niin, että henkeä voidaan omassa olemuksessaan käsitellä: vaan että lihaksi tullutta Sanaa käsiteltiin tietyssä mielessä siinä ihmisyydessä, johon se liittyi. Ja niinpä Jeesus on ”sama eilen ja tänään”: eli sama persoona ennen maailman alkua kuin lihassa; sama menneisyydessä kuin nykyisyydessä, sama myös iankaikkisesti, sillä hän on sama kaikkien aikojen kautta, kuten ennen kaikkia aikoja. Ja tämä kaikki on Herra Jeesus Kristus.

LUKU 7.Hän osoittaa jälleen kahden luonnon yhtymisestä Kristuksessa yhdessä persoonassa, että se, mikä kuuluu jumalalliseen luontoon, voidaan oikeutetusti liittää ihmiseen, ja se, mikä kuuluu inhimilliseen luontoon, Jumalaan

JA miten se oli sama persoona ennen maailman syntyä, joka oli vasta äskettäin syntynyt? Koska se oli sama Henkilö, joka äskettäin syntyi ihmisluontoon, joka oli Jumala ennen kaiken syntyä. Ja niinpä Kristuksen nimi sisältää kaiken, mitä Jumalan nimi sisältää; sillä Kristuksen ja Jumalan välinen yhteys on niin läheinen, että kukaan, kun hän käyttää Kristuksen nimeä, ei voi olla puhumatta Jumalasta Kristuksen nimen alla, eikä hän voi olla puhumatta Jumalasta puhuessaan Kristuksesta Jumalan nimen alla. Ja koska hänen pyhän syntymänsä kirkkauden kautta jokaisen substanssin salaisuus on yhdistetty hänessä, kaikki, mikä oli olemassa – tarkoitan sekä inhimillistä että jumalallista – kaikki katsotaan Jumalaksi. Ja siksi apostoli Paavali, joka näki uskon paljastetuin silmin koko sanomattoman kirkkauden salaisuuden Kristuksessa, puhui seuraavasti kehottaessaan Jumalan hyvyydestä tietämättömiä kansoja kiittämään Jumalaa: ”Kiittämällä Isää, joka on tehnyt meidät arvollisiksi olemaan osallisia pyhien arpajaisista valkeudessa, joka on vapauttanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkautensa Pojan valtakuntaan, jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, syntien anteeksiantamus; joka on näkymättömän Jumalan kuva, jokaisen luodun esikoinen: Sillä hänessä on luotu kaikki, mikä on luotu taivaassa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, olivatpa ne valtaistuimia tai valtaapitäviä tai voimia; kaikki on luotu hänen kauttansa ja hänessä. Ja hän on ennen kaikkea, ja hänestä kaikki on olemassa. Ja hän on ruumiin, kirkon, pää, joka on alku, esikoinen kuolleista, että hänellä olisi kaikissa asioissa etusija. Sillä Isä on tahtonut, että hänessä asuisi kaikki täyteys, ja että hän hänen kauttansa sovittaisi kaiken itsensä kanssa, tekemällä rauhan hänen ristinsä veren kautta, sekä sen osalta, mikä on maan päällä, että sen osalta, mikä on taivaissa.”” Tämä ei varmastikaan kaipaa lisäselvityksiä, sillä se on ilmaistu niin täydellisesti ja selvästi, että se ei itsessään sisällä pelkästään uskon sisältöä vaan sen selkeän selityksen. Sillä hän kehottaa meitä kiittämään Isää: ja lisää painavan syyn, miksi näin kiittää; nimittäin, siitä, että hän on tehnyt meidät arvollisiksi olemaan osallisia pyhien kanssa ja vapauttanut meidät pimeyden vallasta, siirtänyt meidät rakkautensa Pojan valtakuntaan, jossa meillä on lunastus ja syntien anteeksiantamus; joka on näkymättömän Jumalan kuva, jokaisen luodun esikoinen; sillä hänessä ja hänen kauttansa on luotu kaikki, jonka luoja ja hallitsija hän on; ja mitä seuraa tämän jälkeen? ”Hän on”, hän sanoo, ‘ruumiin, kirkon, pää; hän on alku, esikoinen kuolleista’.” Raamattu puhuu ylösnousemuksesta kuin syntymästä: sillä niin kuin syntymä on elämän alku, niin ylösnousemus synnyttää elämän. Mistä myös ylösnousemuksesta puhutaan itse asiassa Herran sanojen mukaan uudestisyntymisenä: ”Totisesti minä sanon teille, että te, jotka olette minua seuranneet, siinä uudestisyntymisessä, kun Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimella, tekin istutte kahdellatoista valtaistuimella ja tuomitsette Israelin kahtatoista sukukuntaa.” Siksi hän kutsuu häntä esikoiseksi kuolleista, jonka hän oli aiemmin julistanut näkymättömäksi Pojaksi ja Jumalan kuvaksi. Mutta kuka muu on näkymättömän Jumalan kuva kuin ainosyntyinen, Jumalan Sana? Ja miten voimme sanoa, että Hän nousi kuolleista, jota kutsutaan näkymättömän Jumalan kuvaksi ja sanaksi? Ja mitä siitä seuraa sen jälkeen? ”Että hänellä olisi kaikissa asioissa etusija; sillä Isälle oli mieleen, että hänessä asuisi kaikki täyteys ja että hän hänen kauttansa sovittaisi kaikki asiat itsensä kanssa, tekemällä rauhan ristinsä veren kautta, sekä maan päällä olevien että taivaissa olevien asioiden osalta.”” Eihän kaiken Luojalla ole mitään tarvetta ensisijaisuuteen kaikissa asioissa? Eikä Hän, joka on ne luonut, myöskään ensisijaisuutta niissä asioissa, jotka Hän on luonut? Ja miten voimme sanoa Sanasta, että Jumalalle oli mieleen, että kaikki täyteys asuisi Hänessä, joka oli esikoinen kuolleista, kun Hän oli itse Jumalan ainokainen Poika ja Jumalan Sana ennen kaiken alkuperää ja hänellä oli sisällään näkymätön Isä, ja näin hänellä oli ensin sisällään kaikki täyteys, jotta hän itse olisi kaiken täyteys? Ja mitä seuraavaksi? ”Tuoden kaiken rauhaan ristinsä veren kautta, sekä sen, mikä on maan päällä, että sen, mikä on taivaassa.” Varmasti hän on tehnyt mahdollisimman selväksi, kenestä hän puhui, kun hän kutsui häntä esikoiseksi kuolleista. Sillä onko kaikki sovitettu ja saatettu rauhaan Sanan tai Hengen veren kautta? Ei varmastikaan. Sillä minkäänlaista intohimoa ei voi tapahtua luonnolle, joka on pysyvää, eikä kenenkään muun kuin ihmisen veri voi vuodattaa, eikä kukaan muu kuin ihminen voi kuolla; ja kuitenkin sama Henkilö, josta seuraavissa jakeissa puhutaan kuolleena, kutsuttiin edellä näkymättömän Jumalan kuvaksi. Miten tämä sitten voi olla mahdollista? Koska apostolit ryhtyivät kaikkiin mahdollisiin varotoimenpiteisiin, jottei Kristuksessa ajateltaisi olevan mitään jakoa tai että Jumalan Poika, joka on yhdistetty Ihmisen Poikaan, saattaisi villien tulkintojen kautta tulla kahdeksi persoonaksi, ja näin Hänestä, joka itsessään on vain yksi, saattaisi meidän väärien ja pahojen käsitystemme kautta tulla kaksinkertainen persoona yhdessä luonnossa. Ja niin erinomaisesti ja ihailtavasti apostolin saarna siirtyy Jumalan ainosyntyisestä Pojasta Jumalan Poikaan yhdistettyyn Ihmisen Poikaan, jotta opin selitys seuraisi tapahtumien todellista kulkua. Ja niin hän jatkaa katkeamattomassa yhteydessä ja tekee ikään kuin eräänlaisen sillan, jotta ilman mitään aukkoa tai eroa voisitte löytää aikojen lopussa Hänet, josta me luemme kuin maailman alussa; ja jotta te ette myöntämällä. jonkinlaista jakoa ja erheellistä erottelua kuvittelemaan, että Jumalan Poika oli yksi henkilö lihassa ja toinen Hengessä; kun apostolin opetus oli niin yhdistänyt Jumalan ja ihmisen toisiinsa Hänen ruumiiseen syntymisensä salaisuuden kautta niin, että se osoitti, että se oli sama henkilö, joka sovitti itselleen kaiken ristillä ja joka oli julistettu näkymättömän Jumalan kuvaksi ennen maailman perustamista.

LUKU 8. Hän vahvistaa apostolin tuomion Herran auktoriteetilla

JA vaikka tämä on apostolin sanoma, se on kuitenkin itse Herran oppi. Sillä sama Henkilö sanoo tämän kristityille apostolinsa kautta, joka oli itse sanonut jotain hyvin samankaltaista juutalaisille evankeliumissa, kun hän sanoi: ”Mutta nyt te etsitte tappaa minua, ihmistä, joka olen puhunut teille totuuden, jonka olen kuullut Jumalalta; sillä minä en ole tullut itsestäni, vaan hän on minut lähettänyt.”” Hän osoittaa selvästi, että Hän on sekä Jumala että ihminen: ihminen, m että Hän sanoo olevansa ihminen: Jumala, sillä hän vakuuttaa, että hänet on lähetetty. Sillä hänen on täytynyt olla sen kanssa, josta hän tuli; ja hän tuli hänestä, josta hän sanoi olevansa lähetetty. Mistä johtuu, että kun juutalaiset sanoivat Hänelle: ”Et ole vielä viisikymmentä vuotta vanha, ja oletko nähnyt Aabrahamin?”. Hän vastasi sanoilla, jotka täsmälleen sopivat Hänen ikuisuuteensa ja kirkkauteensa, sanoen: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ennen kuin Aabraham syntyi, minä olen.” Kysyn siis, kenen sanonta tämä on mielestäsi? Varmasti se on Kristuksen ilman mitään epäilystä. Ja kuinka Hän, joka oli vasta äskettäin syntynyt, voisi sanoa, että Hän oli ennen Aabrahamia? Yksinkertaisesti Jumalan sanan ansiosta, jonka kanssa Hän oli täysin yhdistynyt, jotta kaikki ymmärtäisivät Kristuksen ja Jumalan yhteyden läheisyyden: sillä mitä Jumala sanoi Kristuksessa, sitä täydellisyydessään Jumaluuden ykseys vaati itselleen. Mutta tietoinen omasta ikuisuudestaan, hän vastasi silloin, kun hän oli ruumiissa, juutalaisille juuri niillä sanoilla, jotka hän oli aiemmin puhunut Moosekselle Hengessä. Sillä tässä Hän sanoo: ”Ennen kuin Aabraham syntyi, minä olen”. Mutta Moosekselle Hän sanoo: ”Minä olen se, joka minä olen.” Hän tosiaankin ilmoitti jumalallisen olemuksensa ikuisuuden ihmeellisellä kielellisellä loistokkuudella, sillä mitään ei voi sanoa Jumalasta niin arvokkaasti kuin että Hänen sanotaan aina olevan. Sillä ”oleminen” ei salli mitään alkua menneisyydessä eikä loppua tulevaisuudessa. Ja näin puhutaan hyvin selvästi iankaikkisen Jumalan olemuksesta, sillä se kuvaa täsmällisesti hänen ikuisuuttaan. Ja tämän Herra Jeesus Kristus itse osoitti Aabrahamista puhuessaan käytettyjen termien erolla sanoen: ”Ennen kuin Aabraham syntyi, minä olen.” Hän sanoi: ”Ennen kuin Aabraham syntyi, minä olen.” Aabrahamista hän sanoi: ”Ennen kuin hän syntyi”.” Hänestä itsestään: ”Minä olen”, sillä ajallisiin asioihin kuuluu tulla olemiseen: oleminen kuuluu ikuisuuteen. Ja niinpä ”tulla olemiseen” hän osoittaa ihmisen väliaikaisuudelle: mutta ”olla” hänen omalle olemukselleen. Ja kaikki tämä löytyi Kristuksesta, joka sen salaisuuden nojalla, että ihmisyys ja jumaluus yhdistyivät Hänessä, joka koskaan ”oli”, saattoi sanoa, että Hän jo ”oli”.

LUKU 9. Koska ne ihmeelliset teot, jotka Mooseksen päivistä lähtien näytettiin israelilaisille, liitetään Kristukseen, siitä seuraa, että Hänen on täytynyt olla olemassa jo kauan ennen syntymäänsä ajassa

JA kun apostoli halusi tehdä tämän selväksi ja ilmeiseksi kaikille, hän puhui seuraavasti sanoen: ”Jeesus, pelastettuaan kansan Egyptin maasta, tuhosi sen jälkeen ne, jotka eivät uskoneet”. Mutta myös muualla me luemme: ”Älkäämme myöskään kiusatko Kristusta, niin kuin muutamat heistä kiusasivat, ja käärmeet tuhosivat heidät.”” Myös apostolien päämies Pietari sanoo: ”Ja miksi nyt kiusaatte Jumalaa laittamaan opetuslasten niskaan ikeen, jota meidän isämme ja me emme ole voineet kantaa. Mutta me uskomme, että meidät pelastetaan Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta, niin kuin hekin pelastuivat.”” Me tiedämme mitä varmimmin, että Jumalan kansa vapautettiin Egyptistä ja johdatettiin kuivin jaloin läpi mahtavien vesistöjen ja säilytettiin valtavassa erämaan erämaassa, ei kukaan muu kuin Jumala yksin; kuten kirjoitettu on: ”Herra yksin johti heitä, eikä heidän keskuudessaan ollut mitään vierasta Jumalaa.” Ja kuinka voi apostoli niin monissa ja niin selvissä kohdissa julistaa, että Jeesus vapautti juutalaisten kansan Egyptistä ja että Kristus joutui aikoinaan juutalaisten kiusattavaksi erämaassa, sanoen: ”Älkäämme myöskään kiusatko Kristusta, niin kuin muutamat heistä kiusasivat, ja käärmeet tuhosivat heidät.” Ja edelleen siunattu apostoli Pietari sanoo kaikista pyhistä, jotka elivät vanhan liiton lain alla, että he pelastuivat Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta. Tule siis ulos ja kiemurtele tästä, jos pystyt – kuka ikinä oletkin – sinä, joka raivoat tyhjänpäiväisellä suulla ja pilkan hengessä ja luulet, ettei Aatamin ja Kristuksen välillä ole mitään eroa; ja sinä, joka kiellät, että Hän oli Jumala ennen syntymistään Neitsyestä, näytä selvästi, miten voit todistaa, ettei Hän ollut Jumala ennen kuin Hänen ruumiinsa tuli olemassa olevaksi. Sillä katso, eräs apostoli sanoo, että kansa pelastui Egyptin maasta Jeesuksen kautta; ja että Kristus joutui erämaassa epäuskoisten kiusattavaksi; ja että meidän isämme, ts. patriarkat ja profeetat, pelastuivat Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta. Kiellä se, jos voit. En hämmästy, jos onnistut kieltämään sen, mitä me kaikki luemme, koska olet jo kieltänyt sen, mihin me kaikki uskomme. Tietäkää siis, että silloinkin Kristus Jumalassa oli se, joka johti kansan pois Egyptistä, ja Kristus Jumalassa oli se, joka joutui kiusatuksi niiden ihmisten toimesta, jotka kiusasivat, ja Kristus Jumalassa oli se, joka pelasti kaikki vanhurskaat ihmiset hänen ylenpalttisella armollaan; sillä salaisuuden (inkarnaation) ykseyden kautta termit Jumala ja Kristus siirtyvät niin toisiinsa, että mitä Jumala teki, sen me voimme sanoa Kristuksen tehneen; ja mitä Kristus sen jälkeen kantoi, sen me voimme sanoa Jumalan kantaneen. Ja niinpä kun profeetta sanoi: ”Sinussa ei ole oleva uutta Jumalaa, etkä saa palvoa mitään muuta Jumalaa”, hän ilmoitti sen samassa merkityksessä ja samassa hengessä kuin se, jolla apostoli sanoi, että Kristus oli Israelin kansan Egyptistä lähteneen kansan johtaja; osoittaakseen, että Hän, joka Neitsyestä syntyi ihmisenä, oli mysteerin ykseydenkin kautta edelleen Jumala. Muuten, ellemme usko tätä, meidän on joko uskottava harhaoppisten kanssa, että Kristus ei ole Jumala, tai vastoin profeetan opetusta pidettävä häntä uutena Jumalana. Mutta olkoon kaukana katolisesta Jumalan kansasta se, että se näyttäisi joko eroavan profeetasta tai olevan samaa mieltä harhaoppisten kanssa; tai kenties kansa, jonka pitäisi olla siunattu, joutuu kiroukseen ja sitä syytetään siitä, että se panee toivonsa ihmisiin. Sillä jokainen, joka julistaa, että Herra Jeesus Kristus oli syntyessään pelkkä ihminen, joutuu kaksinkertaisesti kirouksen kohteeksi, uskoipa hän sitten häneen tai ei. Sillä jos hän uskoo: ”Kirottu on se, joka panee toivonsa ihmiseen.” Mutta jos hän ei usko, hän on silti kirottu, koska vaikka hän ei usko ihmiseen, hän on silti kokonaan kieltänyt Jumalan.

LUKU 10. Hän selittää, mitä tarkoittaa tunnustaa, ja mitä tarkoittaa mitätöidä Jeesuksen merkitys.

Sillä tämä on se, minkä Johannes, Jumalalle niin rakas mies, ennakoi Herran omasta ilmoituksesta hänelle ja puhui näin Hänestä, joka puhui hänessä. ”Jokainen henki”, hän sanoo, ”joka tunnustaa lihassa tulleen Jeesuksen, on Jumalasta, ja jokainen henki, joka hajottaa Jeesuksen, ei ole Jumalasta; ja tämä on Antikristuksen henki, josta te olette jo kuulleet, ja hän on nyt jo maailmassa.” Oi Jumalan ihmeellistä ja ainutlaatuista hyvyyttä, joka huolellisen ja taitavan lääkärin tavoin ennusti etukäteen sairaudet, jotka tulisivat hänen kirkkoonsa, ja kun hän osoitti pahuuden etukäteen, hän antoi sen osoittaessaan myös lääkkeen siihen: jotta kaikki ihmiset, kun he näkivät pahan lähestyvän, voisivat heti paeta mahdollisimman kauas siitä, minkä he jo tiesivät uhkaavaksi. Niinpä pyhä Johannes sanoo: ”Jokainen henki, joka hajottaa Jeesuksen, ei ole Jumalasta, ja tämä on antikristuksen henki.” Tunnistatko hänet, oi sinä harhaoppinen? Tunnistatko, että se on selvästi ja selvästi puhuttu sinusta? Sillä ei kukaan muu kuin se, joka ei tunnusta, että Hän on Jumala, liuottaa Jeesusta näin. Sillä koska tässä koostuu koko kirkon usko ja koko palvonta, nimittäin sen tunnustaminen, että Jeesus on itse Jumala, kuka voi enemmän hajottaa hänen kirkkautensa ja palvontansa kuin se, joka kieltää kaiken sen, mitä me kaikki palvomme, olemassaolon hänessä?” Kuka voi hajottaa hänen kirkkautensa ja palvontansa enemmän kuin se, joka kieltää kaiken sen, mitä me kaikki palvomme, olemassaolon hänessä? Ottakaa siis, minä pyydän teitä, varokaa, ettei kukaan edes kutsuisi teitä antikristukseksi. Luuletteko, että minä herjaan ja kiroilen? Se, mitä sanon, ei ole minun oma ajatukseni, sillä katso, evankelista sanoo: ”Jokainen, joka hajottaa Jeesuksen, ei ole Jumalasta, ja tämä on antikristus.” Jos et liuota Jeesusta ja kiellä Jumalaa, kukaan ei voi kutsua sinua antikristukseksi. Mutta jos kiellätte sen, miksi syytätte ketään siitä, että joku kutsuu teitä antikristukseksi? Samalla kun sinä kiellät sen, minä ilmoitan, että olet sanonut sen itsestäsi. Haluatteko tietää, onko tämä totta? Kerro minulle, kun Jeesus syntyi neitsyestä, kumman sinä teet Hänestä – ihmisen vai Jumalan? Jos hän oli vain Jumala, te varmasti hajotatte Jeesuksen, koska kiellätte, että hänessä ihmisyys yhdistyi jumaluuteen. Mutta jos sanotte, että hän oli ihminen, ette sitäkin vähemmän hajota häntä, koska sanotte jumalanpilkkaavasti, että syntyi pelkkä ihminen (kuten te haluatte). Ellette sitten ehkä ajattele, että te, jotka kiellätte Hänen olevan Jumala, ette hajota Jeesusta, te, jotka varmasti hajottaisitte Hänet, vaikka ette kieltäisi, että ihminen syntyi yhdessä Jumalan kanssa. Mutta ehkä haluaisit, että tämä tehdään selvemmäksi esimerkkien avulla. Saatte niitä molempiin suuntiin. Kirkon ulkopuolella ovat manikealaiset, jotka julistavat, että Jeesus oli yksin Jumala; ja ebionilaiset, jotka sanovat, että hän oli pelkkä ihminen. Sillä molemmat heistä kieltävät ja hajottavat Jeesuksen: toinen sanomalla, että hän on vain ihminen, toinen sanomalla, että hän on vain Jumala. Sillä vaikka heidän mielipiteensä olivatkin toistensa vastakohdat, niin silti näiden erilaisten mielipiteiden pilkka on paljolti samanlainen, paitsi että jos voidaan tehdä ero pahuuksien suuruuden välillä, niin teidän pilkanne, joka väittää, että Hän on pelkkä ihminen, on pahempi kuin se, joka sanoo, että Hän on pelkkä Jumala; sillä vaikka molemmat ovatkin väärässä, niin on kuitenkin loukkaavampaa ottaa Herralta pois se, mikä on jumalallista, kuin se, mikä on inhimillistä. Vain tämä siis on katolinen ja oikea usko, nimittäin uskoa, että niin kuin Herra Jeesus Kristus on Jumala, niin hän on myös ihminen; ja niin kuin hän on ihminen, niin hän on myös Jumala. ”Jokainen, joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta.” Mutta Hänen hajottamisensa tarkoittaa sitä, että yritetään repiä irti se, mikä Jeesuksessa on yhdistynyt, ja katkaista se, mikä on vain yksi ja jakamaton. Mutta mitä se on Jeesuksessa, mikä on yhdistynyttä ja yhtä? Varmasti ihmisyys ja jumaluus. Hän sitten hajottaa Jeesuksen, joka katkaisee nämä ja repii ne kappaleiksi. Muuten, jos hän ei revi niitä erilleen ja katkaise niitä, hän ei hajota Jeesusta: Mutta jos hän repii ne irti, hän varmasti hajottaa hänet.

LUKU 11. Herran inkarnaation mysteeri merkitsee selvästi Kristuksen jumaluutta

JA näin jokaiselle, joka puhkeaa tähän hulluun pilkkaamiseen, Herra Jeesus itse toistaa evankeliumissa sen, mitä hän sanoi fariseuksille, ja julistaa: ”Mitä Jumala on liittänyt yhteen, sitä älköön ihminen erottako.” Sillä vaikka siellä, missä Jumala sen alun perin puhui, se näyttää olevan vastaus toiseen asiaan, niin kuitenkin Jumalan syvä viisaus, joka ei puhunut enempää lihallisista kuin hengellisistä asioista, haluaisi, että tämä otettaisiin tosin tuosta aiheesta, mutta vielä enemmän tästä: Sillä kun tuon ajan juutalaiset uskoivat teidän kanssanne, että Jeesus oli vain ihminen ilman jumaluutta, ja Herralta kysyttiin avioliitosta, Hän ei opetuksessaan viitannut ainoastaan siihen, vaan myös tähän: vaikka Häneltä kysyttiin vähemmän tärkeistä asioista, Hänen vastauksensa koski suurempia ja syvällisempiä asioita, kun Hän sanoi: ”Mitä Jumala on liittänyt yhteen, sitä älköön ihminen erottako”, ts. Älkää erottako sitä, minkä Jumala on liittänyt yhteen minun persoonassani. Älköön ihmisen pahuus katkaisko sitä, minkä jumalallinen kirkkaus on minussa yhdistänyt. Mutta jos haluatte saada tarkemman selvityksen siitä, että näin on, niin kuulkaa apostolin puhuvan juuri näistä aiheista, joista Vapahtaja silloin opetti, sillä hän selitti Jumalalta lähetettynä opettajana, jotta hänen heikkomieliset kuulijansa pystyisivät omaksumaan hänen opetuksensa, juuri niitä aiheita, jotka Jumala oli julistanut salaisuutena. Sillä kun hän käsitteli lihallisen liiton aihetta, josta Vapahtajalle oli esitetty kysymys evankeliumissa, hän toisti juuri ne vanhan lain kohdat, joihin hän oli perehtynyt, tarkoituksenaan, että he näkisivät, että koska hän käytti samoja auktoriteetteja, hän selitti samaa aihetta; lisäksi, jotta mikään ei näyttäisi puuttuvan hänen asiastaan, hän lisää maininnan lihallisesta liitosta ja lisää miehen ja vaimon nimiä, joita hän kehottaa rakastamaan toisiaan: ”Miehet, rakastakaa vaimojanne, niin kuin myös Kristus on rakastanut seurakuntaa.” Ja jälleen: ”Ja kun hän on rakastanut vaimoaan, niin hän on rakastanut myös vaimoaan… ”Niin myös miesten tulee rakastaa vaimojaan kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, se rakastaa itseään. Sillä eihän kukaan ole koskaan vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niin kuin Kristuskin rakastaa seurakuntaa, sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä.”” Huomaatte, kuinka lisäämällä mainintaan miehestä ja vaimosta maininnan Kristuksesta ja seurakunnasta hän johtaa kaikki pois lihallisesta käsityksestä ymmärtämään sen hengellisessä merkityksessä. Sillä kun hän oli sanonut kaiken tämän, hän lisäsi vielä ne kohdat, joita Herra oli soveltanut evankeliumissa, sanoen: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, ja he kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Ja tämän jälkeen hän lisää erityisen painokkaasti: ”Tämä on suuri salaisuus.” Hän tosiaan katkaisee kokonaan kaiken lihallisen tulkinnan ja hankkiutuu siitä eroon sanomalla, että kyseessä on jumalallinen mysteeri. Ja mitä hän lisää tämän jälkeen? ”Mutta minä puhun Kristuksesta ja kirkosta.” Toisin sanoen: ”Mutta se on suuri mysteeri. Mutta minä puhun Kristuksesta ja kirkosta.” Eli koska kaikki eivät ehkä tällä hetkellä voi käsittää sitä, he voivat käsittää ainakin tämän, joka ei ole ristiriidassa sen kanssa eikä erilainen kuin se, koska molemmat viittaavat Kristukseen. Mutta koska he eivät voi käsittää noita syvällisempiä totuuksia, niin ottakoot he ainakin nämä helpommat, jotta tekemällä alkuunsa käsittämällä sen, mikä on pinnalla, he pääsisivät syvempiin totuuksiin ja jotta jonkin verran yksinkertaisen asian omaksuminen avaisi aikanaan tietä siihen, mikä on syvällisempää.

LUKU 12. Hän selittää tarkemmin, mikä on se salaisuus, jota kuvataan miehen ja vaimon nimellä

MIKÄ sitten on se suuri salaisuus, jota merkitään miehen ja hänen vaimonsa nimellä? Kysykäämme sitä itse apostolilta, joka toisaalla saman asian opettamiseksi käyttää samansisältöisiä sanoja sanoen: ”Ja ilmeisen suuri on se jumalisuuden salaisuus, joka on lihassa ilmestynyt, Hengessä vanhurskautettu, enkeleille nähty, pakanoille saarnattu, maailmaan uskottu, kirkkaudessa ylös otettu.” Mikä sitten on tuo suuri salaisuus, joka ilmeni lihassa? Selvästikin se oli lihasta syntynyt Jumala, Jumala, joka näkyi ruumiillisessa muodossa: joka otettiin avoimesti vastaan kirkkaudessa, aivan kuten hän oli avoimesti ilmestynyt lihassa. Tämä on siis se suuri salaisuus, josta hän sanoo: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, ja he kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.”” Ketkä sitten olivat ne kaksi yhdessä lihassa? Jumala ja sielu, sillä siinä yhdessä ihmislihassa, joka on liitetty Jumalaan, ovat läsnä Jumala ja sielu, kuten Herra itse sanoo: ”Kukaan ei voi ottaa minulta pois minun elämääni (anima)”. Vaan minä annan sen itsestäni. Minulla on valta laskea se pois, ja minulla on valta ottaa se takaisin.” Näette siis tässä, kolme; nimittäin Jumalan, lihan ja sielun. Hän on Jumala, joka puhuu: liha, jossa Hän puhuu: sielu, josta Hän puhuu. Onko Hän siis se ihminen, josta profeetta sanoo: ”Veli ei voi lunastaa, eikä ihminen voi lunastaa”? Joka, kuten sanottiin, ”nousi sinne, missä hän ennen oli”, ja josta me luemme: ”Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on tullut alas taivaasta, ihmisen Poika, joka on taivaassa.” Tästä syystä, sanon minä, Hän on jättänyt isänsä ja äitinsä, eli Jumalan, josta Hän on syntynyt, ja sen ”Jerusalemin, joka on meidän kaikkien äiti”, ja hän on kiinnittynyt ihmislihaan kuin vaimoonsa. Ja siksi hän sanoo nimenomaan isän kohdalla ”mies jättää isänsä”, mutta äidin kohdalla hän ei sano ”hänen”, vaan sanoo yksinkertaisesti ”äidin”: koska hän ei ollut niinkään hänen äitinsä, vaan kaikkien uskovien, ts. meidän kaikkien, äiti. Ja hänet liitettiin vaimoonsa, sillä aivan kuten mies ja vaimo muodostavat vain yhden ruumiin, niin myös jumaluuden kirkkaus ja ihmisen liha yhdistyvät, ja näistä kahdesta, nimittäin Jumalasta ja sielusta, tulee yksi liha. Sillä aivan kuten tuossa lihassa oli Jumala asujana, niin myös siinä oli sielu, joka asui sen sisällä Jumalan kanssa. Tämä on siis se suuri mysteeri, jonka tutkimiseen apostolin ihailumme kutsuu meitä ja Jumalan oma kehotus kehottaa meitä; eikä se ole Kristukselle ja hänen kirkolleen vieras, sillä hän sanoo: ”Mutta minä puhun Kristuksesta ja kirkosta.” Tämä on siis se suuri mysteeri, jonka tutkimiseen apostoli kutsuu meitä ja Jumalan oma kehotus kehottaa meitä. Sillä kirkon liha on Kristuksen lihaa, ja Kristuksen lihassa on läsnä Jumala ja sielu; ja niinpä sama henkilö on läsnä Kristuksessa kuin kirkossa, koska se salaisuus, jonka me uskomme Kristuksen lihaan, sisältyy uskon kautta myös kirkkoon.

LUKU 13. Siitä kaipuusta, jolla vanhat patriarkat halusivat nähdä tuon salaisuuden ilmestymisen

TÄMÄN salaisuuden, joka sitten ilmestyi lihassa ja ilmestyi maailmassa ja julistettiin pakanoille, monet vanhat pyhät kaipasivat nähdä lihassa, koska he näkivät sen hengessä. Sillä ”Totisesti”, sanoo Herra, ”minä sanon teille, että monet profeetat ja vanhurskaat ovat halunneet nähdä sen, minkä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla sen, minkä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.” Ja niin sanoo profeetta Jesaja: ”Oi, että Sinä, Herra, repisit taivaat ja tulisit alas”, ja myös Daavid: ”Oi Herra, kumarra taivaat ja tule alas.” Myös Mooses sanoo: ”Näytä minulle itsesi, että näkisin sinut selvästi.” Kukaan ei ole koskaan lähestynyt Jumalaa, joka puhuu pilvistä, ja Hänen kirkkautensa läsnäoloa lähemmäksi kuin Mooses, joka sai lain. Ja jos kukaan ei koskaan nähnyt Jumalaa lähemmäksi kuin hän, miksi hän pyysi vielä kirkkaampaa näkyä sanoen: ”Näytä minulle itsesi, että näkisin sinut selvästi”? Yksinkertaisesti siksi, että hän rukoili, että tapahtuisi se, minkä apostoli kertoo meille melkein samoin sanoin tapahtuneen todella; nimittäin, että Herra ilmestyisi avoimesti lihassa, näyttäytyisi avoimesti maailmalle, otettaisiin avoimesti vastaan kirkkaudessa, ja että pyhät viimein näkisivät ruumiillisilla silmillään kaikki ne asiat, jotka he olivat hengellisellä näköalalla ennakoineet.

LUKU 14. Hän kumoaa niiden harhaoppisten pahan ja rienaavan käsityksen, jotka sanoivat, että Jumala asui ja puhui Kristuksessa kuin välineessä tai patsaassa

MUUTA, kuten harhaoppiset sanovat, Jumala olisi Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa kuin patsaassa tai välineessä, ts. Hän asuisi ikään kuin ihmisessä ja puhuisi ikään kuin ihmisen kautta, eikä hän olisi se, joka asuisi ja puhuisi Jumalana itsestään ja omassa ruumiissaan; ja totisesti hän oli jo näin asunut pyhissä ja puhunut pyhien persoonissa. Myös niissä miehissä, joista puhuin edellä ja jotka olivat rukoilleet Hänen tuloaan, Hän oli näin asunut ja puhunut. Ja miksi kaikkien näiden olisi tarvinnut pyytää sitä, mitä heillä jo oli, jos he etsivät sitä, minkä olivat jo aiemmin saaneet? Tai miksi heidän olisi pitänyt kaivata nähdä silmillään se, mitä he säilyttivät sydämessään, varsinkin kun ihmiselle on parempi, että hänellä on sama asia sisällään kuin että hän näkee sen ulkopuolelta?”. Tai jos Jumalan piti asua Kristuksessa samalla tavalla kuin kaikissa pyhissä, miksi kaikkien pyhien pitäisi kaivata nähdä Kristusta mieluummin kuin itseään? Ja jos he saisivat nähdä Jeesuksessa Kristuksessa vain sen saman asian, joka heillä itsellään on, miksi he eivät paljon mieluummin haluaisi pitää sitä itsessään kuin nähdä sitä toisessa? Mutta sinä olet väärässä, sinä kurja hullu, ”et ymmärrä”, kuten apostoli sanoo, ”mitä sanot ja mistä väität”; sillä kaikki profeetat ja kaikki pyhät saivat Jumalalta jonkin osan jumalallisesta Hengestä sen mukaan kuin he kykenivät sitä kantamaan. Mutta Kristuksessa ”koko jumaluuden täyteys” asui ja ”asuu ruumiillisesti”. Ja siksi he kaikki jäävät kauas Hänen täyteydestään, jonka täyteydestä he saavat jotakin; sillä se, että he ovat täyttyneet, on Kristuksen lahja; sillä he kaikki olisivat varmasti tyhjiä, ellei Hän olisi kaiken täyteys.

LUKU 15. Mitä pyhien rukoukset Messiaan tulemisen puolesta sisälsivät; ja mikä oli heidän kaipauksensa luonne

TÄMÄ silloin kaikki pyhät toivoivat: tätä he rukoilivat. Tämän he kaipasivat nähdä silmillään siinä määrin kuin he olivat viisaita sydämessään ja mielessään. Ja niin profeetta Jesaja sanoo: ”Oi, että Sinä repisit taivaat ja tulisit alas.” Mutta myös Habakuk julistaa saman asian, jota toinen toivoi, ja sanoo: ”Kun vuodet lähestyvät, Sinä näytät itsesi; aikojen tullessa Sinä tulet näkyviin: Jumala tulee Temanista” tai ‘Jumala tulee etelästä’. Myös Daavid: ”Jumala tulee selvästi”, ja taas: ‘Jumala tulee selvästi’: ”Sinä, joka istut kerubien yläpuolella, näytä itsesi.” Jotkut julistivat Hänen tulemisensa, jonka Hän esitteli maailmalle: toiset rukoilivat sitä. Jotkut eri muodoissa, mutta kaikki yhtä suurella kaipauksella: ymmärtäen tiettyyn pisteeseen asti, kuinka suurta asiaa he rukoilivat, että Jumala, joka asuu Jumalassa ja pysyy Jumalan muodossa ja povessa, voisi ”tyhjentää itsensä” ja ottaa palvelijan muodon ja alistua kestämään kaikki intohimon katkeruudet ja loukkaukset ja kärsimään rangaistuksen hyvyydestään ja, mikä on kaikkein vaikeinta ja häpeällisintä, kohtaamaan kuoleman juuri niiden ihmisten käsissä, joiden puolesta Hän kuolisi. Kaikki pyhät ymmärsivät sitten tämän tiettyyn pisteeseen asti – sanon, että tiettyyn pisteeseen asti, sillä sitä, kuinka laaja se on, ei kukaan voi ymmärtää – ja rukoilivat yksimielisesti ja (niin sanoakseni) yhteisymmärryksessä Jumalan tuloa: sillä he todella tiesivät, että kaikkien ihmisten toivo oli siinä, ja että kaikkien pelastus oli sidottu tähän, koska kukaan ei voinut vapauttaa vankeja paitsi se, joka itse oli vapaa kahleista: kukaan ei voinut päästää syntisiä vapaaksi, paitsi se, joka itse oli synnitön: sillä kukaan ei missään tapauksessa voi vapauttaa ketään, ellei hän itse ole vapaa siinä nimenomaisessa asiassa, jossa hän toista vapauttaa. Ja niin kun kuolema oli kohdannut kaikki, kaikki kaipasivat elämää, jotta Aadamissa kuolleina he voisivat elää Kristuksessa. Sillä vaikka oli monia pyhiä, monia valittuja ja jopa Jumalan ystäviä, kukaan heistä ei koskaan olisi voinut pelastua itsestään, elleivät he olisi pelastuneet Herran tulemisen ja Hänen lunastuksensa kautta.”

KIRJA VI

LUKU 1.Ihmeestä, jossa väkijoukko ruokittiin viidellä ohraleivällä ja kahdella kalalla, hän osoittaa jumalallisen voiman majesteettisuuden

Luemme evankeliumista, että kun viisi leipää tuotiin Herran käskystä hänen luokseen, niillä ruokittiin valtava määrä Jumalan kansaa. Mutta miten tämä tapahtui, sitä on mahdotonta selittää, ymmärtää tai kuvitella. Niin suuri ja niin käsittämätön on jumalallisen voiman voima, että vaikka olemme täysin varmoja asiasta, emme kuitenkaan kykene ymmärtämään, miten se tapahtui. Sillä ensinnäkin olisi ymmärrettävä, miten niin pieni määrä leipiä saattoi riittää, en sano, että ne riittäisivät heille syömiseen ja kylläisyyteen, vaan jopa jakamiseen ja heidän eteensä asettamiseen, kun ihmisiä oli paljon enemmän tuhansia kuin leipiä; ja melkein enemmän yrityksiä kuin koko leipien määrästä olisi voinut olla palasia. Runsas tarjonta oli silloin Herran sanan luomaa. Työ kasvoi sen tekemisessä. Ja vaikka se, mikä oli näkyvissä, oli vain vähän; kuitenkin se, mitä heille annettiin, tuli enemmän kuin voitiin laskea. Silloin ei ole tilaa arvailulle, inhimilliselle spekuloinnille tai mielikuvitukselle. Ainoa asia tällaisessa tapauksessa on se, että uskollisten ja viisaiden miesten tavoin meidän on tunnustettava, että vaikka Jumalan tekemät asiat olisivat kuinka suuria ja käsittämättömiä, vaikka ne olisivat täysin käsityskykymme ulkopuolella, meidän on tunnustettava, että mikään ei ole mahdotonta Jumalalle. Mutta näistä sanoin kuvaamattomista jumalallisen voiman teoista puhumme, koska aihe sitä vaatii, myöhemmin tarkemmin, koska se vastaa täsmälleen Hänen pyhän syntymänsä sanomattomia ihmeitä.

LUKU 2. Kirjoittaja sovittaa lukumäärän seitsemän mysteerin (joka muodostuu viidestä leivästä ja kahdesta kalasta) omaan teokseensa

MIKÄLI olemme viitanneet viiteen leipään, mielestäni ei ole sopimatonta tehdä vertailu viidestä kirjasta, jotka olemme jo laatineet. Sillä niin kuin ne ovat lukumäärältään samanlaisia, ne eivät ole luonteeltaan erilaisia. Sillä niin kuin leivät olivat ohrasta, niin näitä kirjoja voidaan (minun kykyjeni mukaan) oikeutetusti kutsua ”ohrasta”, vaikka ne ovatkin rikastettuja Pyhän Kirjoituksen kohdilla ja sisältävät elämää antavia aarteita halveksittavassa ympäristössä. Eivätkä ne tässäkään suhteessa eroa noista leivistä, sillä vaikka ne olivat köyhiä katsella, ne osoittautuivat kuitenkin rikkaiksi siunauksen suhteen: ja niin myös nämä kirjat, vaikka ne ovatkin voimieni kannalta arvottomia, ovat kuitenkin arvokkaita niihin sekoittuneen pyhän aineksen vuoksi; ja vaikka ne näyttävät ulkoisesti arvottomilta kuin ohra sanojeni vuoksi, niissä on kuitenkin sisältä elämän leivän makua Herran itsensä antamien todistusten vuoksi. Jäljelle jää, että ne Hänen esimerkkinsä mukaan voivat jumalallisen armon lahjan kautta tuottaa elämää antavaa ravintoa lukemattomista siemenistä. Ja niin kuin nuo leivät antoivat ruumiillista voimaa niille, jotka niitä söivät, niin voivat nämä antaa hengellistä voimaa niille, jotka niitä lukevat. Mutta niin kuin silloin Herra, jolta tämä lahja tulee niin kuin tuo lahja, huolehti tuon ruuan avulla siitä, että he tulisivat kylläisiksi eivätkä näin ollen heikentyisi matkalla, niin nyt hän kykenee saamaan aikaan sen, että tämän avulla ihmiset tulisivat kylläisiksi eivätkä eksyisi (uskosta). Mutta koska kuitenkin siellä, missä lukematon joukko Jumalan kansaa ruokittiin mahtavalla lahjalla, vaikka heillä oli hyvin vähän syötävää, me luemme, että noihin viiteen leipään lisättiin kaksi kalaa, on sopivaa, että mekin, jotka pyrimme innokkaasti antamaan hengellisen aterian ravintoa kaikelle Jumalan kansalle, joka seuraa, lisäämme noihin viiteen kirjaan, jotka vastaavat viittä leipää, vielä kaksi kirjaa, jotka vastaavat kahta kalaa: Rukoillen ja rukoillen Sinua, Herra, että katsoisit ponnisteluihimme ja rukouksiimme ja antaisit hurskaalle yrityksellemme menestyksekkään lopputuloksen. Ja koska me rakkaudesta ja kuuliaisuudesta haluamme saada kirjojemme lukumäärän vastaamaan leipien ja kalojen lukumäärää, suo Sinä siunauksesi hyve niiden päälle; ja niin kuin Sinä siunaat tätä pientä työtämme evankeliumin lukumäärällä, niin täytä lukumäärää evankeliumin hedelmillä ja suo, että tämä on pyhää ja pelastavaa ravintoa koko kirkkosi kansalle, joka iästä ja sukupuolesta riippumatta. Ja jos on joitakin, jotka ovat tuon myrkyllisen käärmeen tappavan hengenvedon vaikutuksen alaisina ja jotka sielun ja hengen epäterveessä tilassa ovat saaneet ruttotautia heikossa mielentilassaan, niin anna heille kaikki terveyden elinvoima ja uskon täydellinen terveys, että antamalla heille kaikille näiden meidän kirjoitustemme kautta Sinun lahjasi pelastavan huolenpidon – aivan kuten Sinä pyhitit evankeliumissa tuon ruoan täydellisesti, niin että sitä syömällä nuo nälkäiset sielut vahvistuivat, – niin anna Sinä näiden avulla veltostuneiden sielujen parantua!”.

LUKU 3. Hän kumoaa vastustajansa Antiokian konsiilin todistuksella

SIKSI kun olemme, kuten luulen, jo kaikissa edellisissä kirjoissa pyhien todistusten painolla antaneet täydellisen vastauksen harhaoppiselle, joka kieltää Jumalan, niin tulkaamme nyt Antiokian uskontunnustuksen uskoon ja sen arvoon. Sillä koska hän on itse kastettu ja uudistettu siinä, hänen pitäisi tulla omasta tunnustuksestaan kumotuksi ja (niin sanoakseni) murskattua omien käsivarsiensa painon alla, sillä tämä on se tapa, että niin kuin hänet on jo tuomittu pyhän kirjoituksen todistuksella, niin nyt hänet voidaan tuomita todistuksella hänen omasta suustaan. Eikä ole mitään tarvetta tuoda mitään muuta esiin häntä vastaan, kun hän on selvästi ja selvästi tuominnut itsensä. Antiokian uskontunnustuksen teksti ja usko on siis tämä. ”Minä uskon yhteen ja ainoaan totiseen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, kaiken näkyvän ja näkymättömän luojaan. Ja yhteen ainoaan Herraan Jeesukseen Kristukseen, hänen ainokaiseen Poikaansa ja jokaisen luodun esikoiseen, joka on syntynyt hänestä ennen kaikkia maailmoja, eikä ole luotu: Hän on yksi Jumala, joka on yhtä ainetta Isän kanssa. ja joka on yksi Jumala, joka on yksi Jumala: jonka kautta molemmat maailmat on luotu ja kaikki luotu. Joka meidän tähtemme tuli ja syntyi Neitsyt Mariasta ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen alaisuudessa ja haudattiin; ja kolmantena päivänä hän nousi ylös Raamatun mukaan ja nousi ylös taivaaseen ja on tuleva jälleen tuomitsemaan eläviä ja kuolleita jne.” jne. Uskontunnustuksessa, joka antaa kaikkien kirkkojen uskon, haluaisin tietää, kumpaa te mieluummin noudatatte, ihmisten vai Jumalan auktoriteettia? En tosin haluaisi painostaa teitä tuskin tai epäystävällisesti, vaan antaisin teille mahdollisuuden valita, kumman vaihtoehdon haluatte, jotta hyväksyessäni toisen, voisin kieltää toisen; sillä minä myönnän teille ja annan teille kumman tahansa niistä. Ja mitä minä myönnän, kysyn minä? Pakotan teidät jompaankumpaan jopa vastoin tahtoanne. Sillä teidän pitäisi, jos haluatte, ymmärtää omasta vapaasta tahdostanne, että jompikumpi näistä on uskontunnustuksessa: jos ette pidä siitä, teidät on pakotettava vastoin tahtoanne näkemään se. Sillä kuten tiedätte, uskontunnustus (symbolum) saa nimensä siitä, että se on ”kokoelma”. Sillä sitä, mitä kreikaksi kutsutaan symbolon, kutsutaan latinaksi ”collatio”. Mutta se on siis kokoelma (collatio) siksi, että kun Herran apostolit kokosivat yhteen koko katolisen lain uskon, kaikki ne asiat, jotka levittäytyvät koko pyhien kirjoitusten rungon yli suunnattoman yksityiskohtaisesti, koottiin apostolin sanojen mukaan yhteen uskontunnustuksen verraton lyhyyteen: ”Täydennettyään sanansa ja lyhentäessään sitä vanhurskaasti; sillä lyhyen sanan Herra tekee maan päällä.” Tämä on siis se ”lyhyt sana”, jonka Herra teki, kokoamalla yhteen muutamaan sanaan molempien testamenttiensa uskon ja sisällyttämällä muutamaan lyhyeen lausekkeeseen kaikkien kirjoitusten ajatusmaailman, rakentamalla omansa omastaan ja antamalla koko lain voiman mitä kattavimmassa ja lyhyimmässä kaavassa. Hän varautui tässä hellästi isän tavoin joidenkin lastensa huolimattomuuteen ja tietämättömyyteen, jotta yksikään mieli, vaikka se olisi kuinka yksinkertainen ja tietämätön, ei joutuisi vaikeuksiin sen kanssa, mikä voidaan niin helposti säilyttää muistissa.

LUKU 4. Kuinka uskontunnustuksella on sekä jumalallinen että inhimillinen auktoriteetti

SINÄ siis näet, että uskontunnustuksella on Jumalan auktoriteetti, sillä ”lyhyen sanan Herra tekee maan päälle”. Mutta ehkäpä te haluatte ihmisten auktoriteettia: sitäkään ei puutu, sillä Jumala teki sen ihmisten avulla. Sillä niin kuin Hän muokkasi koko pyhien kirjoitusten kokonaisuuden patriarkkojen ja erityisesti omien profeettojensa avulla, niin Hän muodosti uskontunnustuksen apostoliensa ja pappiensa avulla. Ja kaiken sen, mitä hän näissä (Raamatussa) laajasti ja runsaasti selosti, hän on tässä käsittänyt mitä täydellisimmässä ja kattavimmassa muodossa omien palvelijoidensa avulla. Uskontunnustuksesta ei siis puutu mitään, sillä koska se on muodostettu Jumalan apostolien toimesta Jumalan kirjoituksista, siinä on kaikki se auktoriteetti, joka sillä vain voi olla, olipa se sitten ihmisten tai Jumalan antama: Tosin myös se, mikä on ihmisten tekemä, on katsottava Jumalan teoksi, sillä meidän ei pidä katsoa sitä niinkään heidän teoksenaan, jonka välityksellä se on tehty, vaan pikemminkin hänen teoksenaan, joka oli varsinainen tekijä. ”Minä uskon”, sanotaan siis uskontunnustuksessa, ‘yhteen totiseen ja ainoaan Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, kaiken näkyvän ja näkymättömän luojaan, ja yhteen Herraan Jeesukseen Kristukseen, hänen ainokaiseen Poikaansa ja jokaisen luodun esikoiseen, joka on syntynyt hänestä ennen kaikkia maailmoja eikä ole luotu, joka on hyvin Jumala hyvin Jumalasta, joka on yhtä ainetta Isän kanssa ja jonka kautta sekä maailmat ovat luotu että kaikki on luotu, joka meidän tähtemme tuli ja syntyi Neitsyt Mariasta ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen alaisuudessa, ja joka haudattiin maahan’. Ja kolmantena päivänä hän nousi ylös kirjoitusten mukaan ja astui ylös taivaaseen ja on tuleva jälleen tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” jne.”.

LUKU 5. Hän käy vastustajansa kimppuun valikoiduin argumentein ja osoittaa, että meidän on pidettävä kiinni siitä uskonnosta, jonka olemme saaneet isiltämme

JOS olisit areiolaisen tai sabelliolaisen harhaopin väittäjä etkä käyttäisi omaa uskontunnustustasi, niin minä silti kiistäisin sinut pyhien kirjoitusten auktoriteetilla, kiistäisin sinut itse lain sanoilla, kiistäisin sinut koko maailmassa hyväksytyn uskontunnustuksen totuudella. Sanoisin, että vaikka teiltä puuttuisi järki ja ymmärrys, teidän pitäisi kuitenkin ainakin noudattaa yleistä yksimielisyyttä, ettekä pitäisi muutamien pahojen ihmisten kieroutunutta näkemystä tärkeämpänä kuin kaikkien kirkkojen uskoa, jota, koska sen on vahvistanut Kristus ja jonka apostolit ovat välittäneet eteenpäin, ei pitäisi pitää muuna kuin Jumalan auktoriteetin äänenä, jolla on varmasti Jumalan ääni ja mieli hallussaan. Ja mitä sitten, jos käsittelen teitä tällä tavoin? Mitä te sanoisitte? Mitä vastaisitte? Vannon, etten sanoisi näin: nimittäin, että teitä ei ole kasvatettu ja opetettu tällä tavalla: että vanhempanne, isäntänne ja opettajanne ovat antaneet teille jotain muuta. Että te ette ole kuulleet tätä isänne opetuksen kokoontumispaikassa ettekä kastekirkossa: että uskontunnustuksen teksti ja sanat, jotka teille on toimitettu ja opetettu, sisälsivät lopulta jotain muuta. Että siinä teidät kastettiin ja uudistettiin. Sanoisitte, että pitäisitte kiinni tästä, minkä olisitte saanut, ja että eläisitte siinä uskontunnustuksessa, jossa opitte, että teidät on uudistettu. Kun sanoitte näin, ettekö, pyydän, kuvittelisi käyttävänne hyvin vahvaa kilpeä jopa totuutta vastaan? Eikä se tosiaankaan olisi kohtuuton puolustus edes huonossa asiassa ja sellainen, joka ei antaisi pahaa tekosyytä erehdykselle, ellei se yhdistäisi itsepäisyyttä erehdykseen. Jos nimittäin pitäisit tätä, jonka olisit saanut lapsuudestasi asti, meidän pitäisi ennemmin yrittää korjata ja korjata nykyinen virheesi kuin rangaista ankarasti menneestä virheestäsi: Kun taas nyt, kun olet syntynyt katolisessa kaupungissa, sinut on opetettu katoliseen uskoon ja sinut on uudistettu katolisella kasteella, miten voisin suhtautua sinuun kuin areioilaiseen tai sabellilaiseen? Olisitpa sellainen! Olisin vähemmän surullinen, jos olisit kasvanut väärään, sen sijaan että olisit luopunut oikeasta; jos et olisi koskaan saanut uskoa, sen sijaan että olisit menettänyt sen; jos olisit ollut vanha harhaoppinen tuoreen luopion sijaan, sillä olisit aiheuttanut vähemmän skandaalia ja vahinkoa koko kirkolle; ja lopuksi olisi ollut vähemmän katkera suru ja vähemmän vahingollinen esimerkki, jos olisit voinut koetella kirkkoa pikemminkin maallikkona kuin pappina. Siksi, kuten edellä sanoin, jos olisit ollut sabellianismin tai areiolaisuuden tai minkä tahansa harhaopin kannattaja ja väittäjä, olisit voinut suojautua vanhempiesi esimerkin, opettajiesi opetuksen, ympärilläsi olevien seuran ja uskontunnustuksesi uskon alle. Pyydän, oi sinä harhaoppinen, ei mitään epäoikeudenmukaista eikä mitään vaikeaa. Koska sinut on kasvatettu katoliseen uskoon, tee se, mitä tekisit väärän uskon puolesta. Pidä kiinni vanhempiesi opetuksesta. Pidä kiinni kirkon uskosta: pidä kiinni uskontunnustuksen totuudesta: pidä kiinni kasteen pelastuksesta. Millainen ihme – millainen hirviö sinä olet? Sinä et tee itsellesi sitä, mitä muut ovat tehneet virheilleen. Mutta me olemme lähteneet tarpeeksi kauas: ja rakkaudesta kaupunkiin, joka on yhteydessä meihin, olemme antautuneet suruumme kuin voimakkaalle tuulelle, ja kun olemme ahkerasti pyrkineet väistymään, olemme ylittäneet oikean kurssimme rajan.

LUKU 6. Vielä kerran hän haastaa hänet tunnustamaan Antiokian uskontunnustuksen

Se uskontunnustus siis, oi sinä harhaoppinen, jonka tekstin annoimme edellä, vaikka se on kaikkien kirkkojen uskontunnustus (sillä kaikkien usko on vain yksi), on kuitenkin erityisesti Antiokian kaupungin ja kirkon uskontunnustus, toisin sanoen sen kirkon uskontunnustus, jossa sinut on kasvatettu, opetettu ja uudistettu. Tämän uskontunnustuksen usko johdatti teidät elämän lähteelle, pelastavaan uudestisyntymiseen, eukaristian armoon, Herran yhteyteen: Ja mitä muuta! Voi sitä surullista ja surullista valitusta! Jopa papin virkaan, presbyteerikunnan korkeuteen, pappeuden arvokkuuteen. Luuletko sinä, kurja hullu, että tämä on kevyt tai vähäpätöinen asia? Etkö näe, mitä olet tehnyt? Mihin syvyyteen olet syöksynyt? Menettäessänne uskontunnustuksen uskon, olette menettänyt kaiken, mitä olitte. Sillä pappeuden ja pelastuksenne salaisuudet lepäsivät uskontunnustuksen totuuden varassa. Voitteko mitenkään kieltää sen? Minä sanon, että olette kieltäneet koko itsenne. Mutta ehkä ajattelette, että ette voi kieltää itseänne. Katsokaamme uskontunnustuksen tekstiä, jotta jos sanotte sitä, mitä teillä on tapana sanoa, teitä ei voida kumota, mutta jos sanotte asioita, jotka ovat hyvin erilaisia ja vastakkaisia, ette voi odottaa, että minä kumoaisin teidät, koska olette jo tuominneet itsenne. Sillä jos nyt väitätte jotain muuta kuin mitä uskontunnustuksessa sanotaan ja mitä aiemmin itse väititte, miten voitte olla syyttämättä rangaistuksestanne ketään muuta kuin itseänne, kun näette, että kaikkien muiden mielipide teistä on sama kuin omanne? ”Minä uskon”, sanotaan uskontunnustuksessa, ‘yhteen Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, kaiken näkyvän ja näkymättömän luojaan, ja Herraan Jeesukseen Kristukseen, hänen ainosyntyiseen Poikaansa, joka on jokaisen luodun esikoinen; hänestä syntynyt ennen kaikkia maailmoja, eikä häntä ole luotu.’ Tämä on uskontunnustus. On hyvä, että vastaatte ensin tähän: Tunnustatteko tämän Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, vai kiellättekö sen? Jos tunnustatte sen, kaikki on aivan oikein. Mutta jos ette, miten voitte nyt kieltää sen, minkä itse aiemmin tunnustitte? Valitkaa siis, kumman haluatte: Kahdesta asiasta on seurattava toinen: nimittäin se, että tuo sama sinun tunnustuksesi, jos se vielä pitää paikkansa, yksin vapauttaisi sinut, tai jos kiellät sen, tuomitsisi sinut ensimmäisenä. Sillä te sanoitte uskontunnustuksessa: ”Minä uskon yhteen Herraan Jeesukseen Kristukseen, hänen ainosyntyiseen Poikaansa ja jokaisen luodun esikoiseen.” Jos Herra Jeesus Kristus on ainosyntyinen ja jokaisen luodun esikoinen, niin oman tunnustuksemme mukaan hän on varmasti Jumala. Sillä kukaan muu ei ole ainoa syntynyt ja jokaisen luodun esikoinen kuin Jumalan ainokainen Poika; niin kuin Hän on luoduista esikoinen, niin Hän on myös Jumala, kaikkien Luoja. Ja kuinka voitte sanoa, että Hän oli pelkkä ihminen syntyessään Neitsyestä, jonka te tunnustitte Jumalaksi ennen maailmaa. Seuraavaksi uskontunnustuksessa sanotaan: ”Isästä syntynyt ennen kaikkia maailmoja, eikä luotu”. Tämän uskontunnustuksen te lausuitte. Te sanoitte uskontunnustuksessanne, että Jeesus Kristus oli Isän Jumalan ennen maailmoja synnyttämä eikä luotu. Sanotaanko uskontunnustuksessa mitään noista kuvitelmista, joista nyt kiukuttelette? Sanoitteko te itse mitään niistä? Missä on patsas? Missä se teidän välineenne on? Jumala varjelkoon, ettei tämä olisi toisen eikä sinun. Missä se on, jossa te väitätte, että Herra Jeesus Kristus on kuin patsas, ja siksi te ajattelette, että Häntä pitäisi palvoa, ei siksi, että Hän on Jumala, vaan siksi, että Hän on Jumalan kuva; ja kirkkauden Herrasta te teette välineen ja sanotte pilkkaavasti, että Häntä pitäisi palvoa, ei oman itsensä tähden, vaan sen tähden, joka (ikään kuin) hengittää Hänessä ja ääntelee Hänen kauttaan? Te sanoitte uskontunnustuksessa, että Herra Jeesus Kristus on Isästä syntynyt ennen kaikkia maailmoja eikä luotu; ja tämä ei todellakaan kuulu kenellekään muulle kuin Jumalan ainosyntyiselle Pojalle; että Hänen syntymänsä ei saisi olla luomus ja että Hänen voitaisiin sanoa olevan yksinkertaisesti syntynyt eikä luotu; sillä on vastoin asioiden luonnetta ja Hänen kunniaansa, että kaikkien Luojan uskottaisiin olevan luotu; ja että Hänellä, kaiken alkavan tekijällä, olisi itselläänkin alku, koska kaikki on alkanut Hänestä. Niinpä me sanomme, että Hänet synnytettiin eikä luotu: sillä Hänen syntymänsä oli ainutlaatuinen eikä mikään tavallinen luomus. Ja koska Hän on Jumala, Jumalasta syntynyt, on Hänen Jumaluudellaan, joka on syntynyt, oltava kaikki se täydellisyys, joka on Hänen, joka on synnyttänyt, majesteettisuudella.

LUKU 7. Hän jatkaa samaa Antiokian uskontunnustuksesta vedettyä argumentaatiota

MUTTA uskontunnustuksessa seuraa: ”Erittäin Jumala Erittäin Jumalasta; Hän on yhtä ainetta Isän kanssa, jonka kautta molemmat maailmat on luotu ja kaikki luotu”. Ja kun sanoit kaiken tämän, muista, että sanoit sen kaiken Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Sillä uskontunnustuksessa sanotaan: että te uskotte Herraan Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainokaiseen Poikaan ja jokaisen luodun esikoiseen; ja tämän ja muiden lausekkeiden jälkeen: ”Erittäin Jumala Erittäin Jumalasta, joka on yhtä ainetta Isän kanssa; jonka kautta myös maailmat on luotu.” Miten sitten sama Henkilö voi olla Jumala ja ei Jumala; Jumala ja patsas; Jumala ja väline? Nämä eivät sovi yhteen, sinä harhaoppinen, yhdessäkään Persoonassa, eivätkä ne sovi yhteen, niin että voit, milloin haluat, kutsua Häntä Jumalaksi; ja milloin haluat, pitää samaa Persoonaa luomuksena. Te sanoitte uskontunnustuksessa: ”Hyvin Jumala”. Nyt te sanotte: ”Jumala on Jumala: ”pelkkä ihminen.” Miten nämä asiat sopivat yhteen ja sopivat yhteen niin, että yksi ja sama Henkilö voi olla suurin Voima ja samalla äärimmäinen heikkous, korkein kirkkaus ja samalla pelkkä kuolevaisuus? Nämä asiat eivät kohtaa yhdessä ja samassa Herrassa. Niin että katkaisemalla Hänet palvomista ja halventamista varten, voitte yhtäältä tehdä Hänelle kunniaa niin kuin haluatte, ja toisaalta vahingoittaa Häntä niin kuin haluatte. Sanoitte uskontunnustuksessa, kun otitte vastaan todellisen pelastuksen sakramentin: ”Herra Jeesus Kristus, Erittäin Jumala Erittäin Jumalasta, joka on yhtä ainetta Isän kanssa, maailmojen Luoja, kaiken luoja, kaiken luoja.” Missä sinä olet valitettavasti! Missä on entinen minäsi? Missä on se sinun uskosi? Missä on se tunnustus? Kuinka olet langennut takaisin ja tullut hirviöksi ja ihmeelliseksi? Mikä hulluus, mikä hulluus oli tuhosi sinut? Sinä muutit kaiken voiman ja mahtavuuden Jumalan elottomaksi aineeksi ja elottomaksi luomukseksi: Uskonne on totisesti kasvanut ajassa, iässä ja pappeudessa. Vanhana olet huonompi kuin ennen lapsena: huonompi nyt veteraanina kuin aloittelijana: huonompi piispana kuin olit aloittelijana: etkä ollut koskaan oppilas sen jälkeen, kun olit alkanut opettajaksi.

LUKU 8. Miten voidaan sanoa, että Kristus tuli ja syntyi Neitseestä

MUTTA katsokaamme seuraavassa olevaa loppuosaa. Kun sitten uskontunnustuksessa sanotaan: ”Herra Jeesus Kristus, Erittäin Jumala Erittäin Jumalasta, joka on yhtä ainetta Isän kanssa, jonka kautta molemmat maailmat on luotu ja kaikki on luotu”, se välittömästi liittää siihen läheisimmässä yhteydessä seuraavan ja sanoo: ”Joka meidän tähtemme tuli ja syntyi Neitsyt Mariasta”. Hän siis, joka on Hyvin Jumala, joka on yhtä ainetta Isän kanssa, joka on kaiken Luoja, Hän, toistan, tuli maailmaan ja syntyi Neitsyt Mariasta; kuten apostoli Paavali sanoo: ”Mutta kun aikojen täyteys tuli, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi tehdyn.” Hän on siis tullut maailmaan ja syntyi Neitsyt Mariasta, kuten apostoli Paavali sanoo: ”Mutta kun aikojen täyteys tuli, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi tehdyn.” Näette, kuinka uskontunnustuksen salaisuudet vastaavat Pyhiä Kirjoituksia. Apostoli julistaa, että Jumalan Poika ”lähetettiin Isästä”: Uskontunnustus vakuuttaa, että Hän ”tuli”. Sillä siitä varmasti seuraa, että meidän uskomme tulee tunnustaa, että Hän on ”tullut”, jonka apostoli oli opettanut meille olevan lähetetty. Sitten apostoli sanoo: ”naisesta syntynyt”:” Uskontunnustus: ”Mariasta syntynyt”. Ja näin näette, että uskontunnustuksen kautta puhuu itse Raamattu, josta uskontunnustus tunnustaa olevansa itse johdettu. Mutta kun apostoli sanoo: ”naisesta syntynyt”, hän käyttää aivan oikein sanaa ”syntynyt” sanan ”syntynyt” sijasta, kuten Pyhässä Kirjoituksessa, jossa ”syntynyt” tarkoittaa ”syntynyt”: kuten tässä kohdassa: ”Isiesi sijasta on sinulle tehty poikia”, tai näin: ‘Isiesi sijasta on sinulle tehty poikia’, tai näin: ‘Isiesi sijasta on sinulle tehty poikia’: ”Ennen kuin Aabraham luotiin, minä olen”, jossa me varmasti näemme selvästi, että Hän tarkoitti: ‘Ennen kuin hän syntyi, minä olen’: viitaten hänen syntymänsä tosiasiaan termillä ‘luotiin’, koska sillä, mitä ei tarvitse tehdä, on luomiseksi luodun todellisuus. ”Joka”, sanotaan sitten, ‘tuli ja syntyi meidän tähtemme Neitsyt Mariasta’. Jos pelkkä ihminen syntyi Mariasta, miten voidaan sanoa, että hän ”tuli”? Sillä eihän kukaan muu ”tule” kuin se, jolla on sisällään se, että hän voi tulla. Mutta kun kyseessä on joku, joka ei ollut vielä saanut olemassaoloaan, miten hänellä voisi olla se sisällään, että hän voisi tulla. Huomaatte siis, miten sanalla ”tuleminen” osoitetaan, että Hän, joka tuli, oli jo olemassa: sillä Hänellä oli voima tulla vain sillä, jolle saattoi olla mahdollisuus tulla, siitä, että Hän oli jo olemassa. Mutta pelkkä ihminen ei varmastikaan ollut olemassa ennen kuin hänet siitettiin, eikä hänellä siis ollut itsessään voimaa tulla. On siis selvää, että Jumala oli se, joka tuli: hänelle kuuluu kussakin tapauksessa sekä olla että tulla. Sillä varmasti hän tuli, koska hän oli, ja hän on aina ollut, koska hän voi aina tulla.

LUKU 9.Jälleen hän tuomitsee vastustajansa kuolettavasta harhaopista tämän oman tunnustuksen perusteella

MUTTA miksi kiistelemme sanoista, kun tosiasiat ovat riittävän selvät, ja etsimme ratkaisua asiaan uskontunnustuksen ehdoista, kun uskontunnustus itse käsittelee kysymystä. Toistakaamme uskontunnustuksen ja teidän itsenne tunnustus (sillä se on yhtä hyvin teidän kuin uskontunnustuksenkin, sillä te teitte siitä omanne tunnustamalla sen), jotta näkisitte, että olette poikenneet paitsi uskontunnustuksesta myös itsestänne. ”Minä uskon”, sanotaan siis uskontunnustuksessa, ”yhteen ainoaan totiseen Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, kaiken näkyvän ja näkymättömän luojaan: Ja Herraan Jeesukseen Kristukseen, hänen ainokaiseen Poikaansa, joka on kaikkien luotujen esikoinen: Hänestä syntynyt ennen kaikkia maailmoja ja ennen kuin niitä ei ole luotu; hyvin Jumala hyvin Jumalasta; joka on yhtä ainetta Isän kanssa; jonka kautta molemmat maailmat on luotu ja kaikki on luotu. Joka meidän tähtemme tuli ja syntyi Neitsyt Mariasta.” ”Meidän puolestamme”, niin uskontunnustus sanoo, meidän Herramme Jeesus Kristus ‘tuli ja syntyi Neitsyt Mariasta ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen alaisuudessa ja haudattiin ja nousi ylös kirjoitusten mukaan’.” Kirkot eivät häpeile tunnustaa tätä: apostolit eivät häpeilleet julistaa sitä. Te itse, te, sanon minä, joiden jokainen lausahdus on nyt jumalanpilkkaa, te, jotka nyt kiellätte kaiken, ette kieltäneet kaikkia näitä totuuksia: että Jumala syntyi, että Jumala kärsi, että Jumala nousi ylös. Ja mitä seuraavaksi? Mihin te olette langenneet? Mitä teistä on tullut? Mihin te olette alentuneet? Mitä te sanotte? Mitä te oksentelette ulos? Jopa hullu Orestes itse vannoisi, että ne ovat hullun sanoja. Sillä mitä sinä sanot? ”Kuka siis on se Jumalan Poika, joka on syntynyt Kristotokoksesta? Niin kuin, jos esimerkiksi sanoisimme, että uskon Jumalaan Sanaan, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästään, joka on yhtä ainetta Isän kanssa, joka tuli alas ja haudattiin, eikö korvamme järkyttyisi äänestä? Jumala kuollut?” Ja taas: ”Voiko olla mahdollista, sanotte te, että Hän, joka oli syntynyt ennen kaikkia maailmoja, syntyisi toisen kerran ja olisi Jumala?” Jos kaikki nämä asiat eivät voi mitenkään olla, miten on mahdollista, että kirkkojen uskontunnustuksessa sanotaan, että ne ovat tapahtuneet? Miten on mahdollista, että te itse sanoitte, että ne tapahtuivat? Sillä verratkaamme sitä, mitä nyt sanotte, siihen, mitä aiemmin sanoitte. Aikoinaan sanoitte: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, ja Jeesukseen Kristukseen, Hänen Poikaansa, joka on hyvin Jumala hyvin Jumalasta, joka on yhtä ainetta Isän kanssa, joka meidän tähtemme tuli ja syntyi Neitsyt Mariasta ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen alaisuudessa ja haudattiin.”” Mutta mitä te nyt sanotte? ”Jos me sanoisimme: Eikö meidän korvamme järkyttyisi äänestä?” ”Minä uskon Jumalaan, Sanaan, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on Isästään syntynyt, joka on yhtä ainetta Isän kanssa, joka tuli alas ja haudattiin?” Sanojesi katkeruus ja rienaavuus saattaisi todellakin ajaa meidät raivokkaaseen ja hurjaan hyökkäykseen vastaukseksi; mutta meidän on hieman hillittävä hurskaan murheemme ohjaksia.

LUKU 10. Hän hyökkää kiivaasti häntä vastaan, koska vaikka hän on hylännyt katolisen uskonnon, hän silti uskaltaa opettaa kirkossa, toimittaa uhritoimituksia ja tehdä päätöksiä.

VETOAN silloin teihin, teihin itseenne, sanon minä. Sanokaa minulle, pyydän, jos joku juutalainen tai pakana kieltäisi katolisen uskon uskontunnustuksen, pitäisikö meidän mielestänne kuunnella häntä? Ehdottomasti ei. Entä jos harhaoppinen tai luopio tekee samoin? Vielä vähemmän meidän pitäisi kuunnella häntä, sillä on pahempaa, jos ihminen hylkää totuuden, jonka hän on tuntenut, kuin jos hän kieltää sen tuntematta sitä koskaan. Näemme siis teissä kaksi miestä: katolisen ja luopion: ensin katolisen, sitten luopion. Määrittäkää itse, kumpaa meidän mielestänne pitäisi seurata, sillä ette voi painostaa toisen vaatimuksia itsessänne tuomitsematta toista. Sanotko siis, että tuomittavana on entinen minäsi ja että tuomitset katolisen uskontunnustuksen ja kaikkien ihmisten tunnustuksen ja uskon? Ja mitä sitten? Oi häpeällinen teko! Oi kurja suru! Mitä te teette katolisessa kirkossa, te katolilaisia estävä? Miksi te, jotka olette kieltäneet kansan uskon, saastutatte edelleen kansan kokouksia? Ja ennen kaikkea rohkenet seisoa alttarilla, nousta saarnastuoliin ja näyttää röyhkeät ja petolliset kasvosi Jumalan kansalle – asettua piispan valtaistuimelle, käyttää pappeutta, asettua opettajaksi? Opettaa kristittyjä mitä? olemaan uskomatta Kristukseen: kieltämään, että Hän, jonka jumalallisessa temppelissä he ovat, on Jumala. Ja kaiken tämän jälkeen, oi hulluus! Oi hulluus, te kuvittelette olevanne opettaja ja piispa, vaikka (oi kurja sokeus) kiellätte Hänen jumaluutensa, Hänen jumaluutensa (toistan sen), jonka pappi te väitätte olevanne. Mutta surumme vie meidät mukanaan. Mitä sitten sanotaan uskontunnustuksessa, vai mitä te itse sanoitte uskontunnustuksessa? Totisesti ”Herra Jeesus Kristus, Erittäin Jumala Erittäin Jumalasta, joka on yhtä ainetta Isän kanssa, jonka kautta maailmat luotiin ja kaikki luotiin”, ja että tämä sama Henkilö ”tuli ja syntyi meidän tähtemme Neitsyt Mariasta”.” Koska siis sanoit, että Jumala syntyi Mariasta, miten voit kieltää, että Maria oli Jumalan äiti? Koska sanoit, että Jumala tuli, miten voit kieltää, että Hän on Jumala, joka on tullut? Sanoitte uskontunnustuksessa: ”Uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan: Uskon Erittäin Jumalaan Erittäin Jumalasta, joka on yhtä ainetta Isän kanssa: joka meidän tähtemme tuli ja syntyi Neitsyt Mariasta ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen alaisuudessa ja haudattiin.” Mutta nyt te sanotte: ”Jos me sanoisimme: ”Minä uskon Jumalaan Sanaan, Jumalan ainoaan Poikaan, Isästä syntyneeseen, Isän kanssa yhtä ainetta olevaan, joka tuli ja haudattiin, eikö korvamme järkkyisi äänestä?” Huomaatteko siis, kuinka olette täysin tuhoamassa ja polkemassa pois koko katolisen uskontunnustuksen ja katolisen mysteerin uskoa? ”Oi synti, oi hirviö, joka on karkotettava”, kuten eräs sanoo, ‘maan ääriin’; sillä tämä on totisempaa, mitä teistä sanotaan, että voitte vaikka mennä siihen yksinäisyyteen, josta ette löydä ketään tuhottavaksi. Luulette siis, että pelastuksemme usko ja kirkon toivon salaisuus on järkytys korvillenne ja kuulollenne. ”Ja kuinka oli, että aiemmin kun kiiruhdit kasteelle, kuulit nämä mysteerit vahingoittumattomilla korvillasi? Kuinka oli, että kun kirkon opettajat opettivat sinua, korvasi eivät vahingoittuneet? Varmasti silloin hoidit velvollisuutesi ilman minkäänlaista kaksinkertaista shokkia suullesi ja korvillesi; kun toistit, mitä kuulit muilta, ja puhujana itse kuulit itsesi puhuvan. Missä sitten olivat nämä vauriot korvillenne?” Miksi ette vastustaneet ja huutaneet sitä vastaan? Mutta te olette tosiaankin mielestänne ja mielikuvituksestanne, milloin teille sopii, opetuslapsi, milloin teille sopii, kirkon vihollinen: milloin teille sopii katolilainen, milloin teille sopii luopio. Todellakin arvokas johtaja, joka vetää kirkkoja perässänne, mihin puolelle ikinä liityttekään; joka tekee tahdostanne elämämme lain, ja muuttaa ihmiskuntaa niin kuin te itse muututte, jotta, kun te ette halua olla sitä, mitä kaikki muut ovat, he olisivat sitä, mitä te haluatte! Todellakin loistava auktoriteetti, että koska te ette nyt ole sitä, mitä ennen olitte, maailman on lakattava olemasta sitä, mitä se ennen oli!

LUKU 11. Hän poistaa harhaoppisten hiljaisen vastalauseen, jotka haluavat perua lapsuudessa antamansa uskontunnustuksen

MUTTA ehkä te sanotte, että olitte vauva, kun teidät uudistettiin, ettekä siis silloin kyenneet ajattelemaan tai vastustamaan. Se on totta: se, että lapsuutesi esti sinua vastustamasta, vaikka jos olisit ollut mies, olisit kuollut vastustamisen vuoksi. Sillä mitäpä jos sinä olisit yrittänyt pidättää kielesi jossakin kohdassa tai olla ristiriidassa, kun pappi tuossa Kristuksen uskollisimmassa ja hartaimmassa kirkossa esitti uskontunnustuksen katekumeenille ja todistavalle kansalle? Ehkäpä teitä olisi kuultu, eikä teitä olisi heti lähetetty ulos kuin jotain uudenlaista hirviötä tai ihmeolentoa ruttona, joka on karkotettava. Ei siksi, että tämä Jumalan vakavin ja uskonnollisin kansa haluaisi tahrittua pahimpienkin ihmisten verellä, vaan siksi, että varsinkin suurissa kaupungeissa Jumalan rakkaudesta tulehtuneet ihmiset eivät voi hillitä uskonsa kiihkoa, kun he näkevät jonkun nousevan heidän Jumalaansa vastaan. Mutta olkoon niin. Jos näin on, et voisi vauvana kiistää ja kieltää uskontunnustusta. Miksi pidit suusi kiinni, kun olit vanhempi ja vahvempi. Joka tapauksessa kasvoit aikuiseksi ja sinusta tuli mies, ja sinut asetettiin kirkon virkaan. Kaikkina näinä vuosina, kaikkien virka- ja arvovaltaisten vaiheiden aikana, etkö koskaan ymmärtänyt sitä uskoa, jota opetit niin kauan sitten? Tiesit joka tapauksessa, että olit hänen diakoninsa ja pappinsa. Jos pelastussääntö oli sinulle vaikeus, miksi otit vastaan kunnian siitä, jonka uskosta et pitänyt? Mutta olittehan te tosiaan kaukonäköinen ja yksinkertaisesti hurskas mies, joka halusitte niin tasapainoilla näiden kahden välillä, että halusitte säilyttää sekä jumalattoman jumalanpilkkanne että katolisuuden kunnian!

LUKU 12 Ristiinnaulittu Kristus on loukkaus ja hulluus niille, jotka julistavat, että Hän oli pelkkä ihminen

JÄRKYTYS siis teidän kuuloonne ja korviinne on, että Jumala syntyi ja Jumala kärsi. Ja missä on se sinun sanomasi, oi apostoli Paavali: ”Mutta me saarnaamme Kristusta ristiinnaulittuna, juutalaisille tosin kompastuskivi, mutta pakanoille hulluus; mutta niille, jotka ovat kutsutut, sekä juutalaisille että kreikkalaisille, Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” Mitä on Jumalan viisaus ja voima? Varmasti se on Jumala. Mutta hän saarnaa ristiinnaulittua Kristusta Jumalan Voimana ja Viisautena. Jos siis Kristus on epäilemättä Jumalan viisaus, niin hän on siis epäilemättä myös Jumala. ”Me”, hän siis sanoo, ”saarnataan ristiinnaulittua Kristusta, joka juutalaisille tosin on kompastuskivi, mutta pakanoille hulluus.” Ja niinpä Herran risti, joka oli hulluutta pakanoille ja kompastuskivi juutalaisille, on teille molemmat yhdessä. Eikä tosiaankaan ole suurempaa tyhmyyttä kuin olla uskomatta tai suurempaa kompastuskiveä kuin kieltäytyä kuuntelemasta. Heidän korvansa haavoittuivat silloin Jumalan saarnasta ja intohimosta, aivan kuten teidän korvanne ovat haavoittuneet nyt. He ajattelivat kuten te ajattelette, että tämä järkytti heidän korviaan. Ja siksi, kun apostoli saarnasi Kristusta Jumalana, meidän Jumalamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, he pysäyttivät korvat päässään, niin kuin te pysäytätte ymmärryksenne korvat. Teidän molempien synti tässä asiassa saattaisi näyttää samalta, ellei teidän syyllisyytenne olisi suurempi, koska he kielsivät Hänet, jossa intohimo vielä osoitti ihmisyyden, kun taas te kiellätte Hänet, jonka ylösnousemus on jo osoittanut Jumalaksi. Niinpä he vainosivat Häntä maan päällä, jota te vainoatte jopa taivaassa. Eikä ainoastaan näin, vaan tämä on vielä julmempaa ja häijympää, sillä he kielsivät Hänet tietämättömyydessä, te kiellätte Hänet saatuanne uskon; he eivät tunteneet Herraa, te kun olette tunnustaneet Hänet Jumalaksi; he lain kiivailun varjolla, te piispanviran verhossa; he kielsivät Hänet, jolle luulivat olevansa vieraita, te kiellätte Hänet, jonka pappi te olette. Oi kelvoton teko, josta ei ole koskaan ennen kuultu! Te vainoatte ja hyökkäätte juuri sitä vastaan, jonka virkaa te yhä hoidatte.

LUKU 13. Hän vastaa vastaväitteeseen, jossa he sanovat, että syntyneen lapsen pitäisi olla yhtä ainetta äidin kanssa

MUTTA todellakin petoksessanne ja pilkkaamisessanne käytätte suurenmoista argumenttia kieltääksenne ja hyökätäksenne Herraa Jumalaa vastaan, kun sanotte, että ”syntyneen lapsen pitäisi olla yhtä ainetta äidin kanssa”. En täysin myönnä sitä, ja väitän, että Jumalan syntymän kohdalla sitä ei olisi noudatettu; sillä syntymä ei ollut niinkään hänen synnyttäjänsä kuin hänen Poikansa teko, ja Hän syntyi niin kuin Hän halusi, jonka teko oli, että Hän syntyi. Seuraavaksi, jos sanotte, että syntyvän lapsen pitäisi olla samaa ainesta kuin vanhempansa, niin minä väitän, että Herra Jeesus Kristus oli samaa ainesta Isänsä ja myös äitinsä kanssa. Sillä persoonien erilaisuuden mukaisesti Hän osoitti samankaltaisuutta kummankin vanhemman kanssa. Sillä jumaluutensa mukaan hän oli yhtä ainetta Isän kanssa, mutta lihallisuutensa mukaan hän oli yhtä ainetta äitinsä kanssa. Ei siksi, että yksi henkilö oli yhtä ainetta Isän kanssa ja toinen oli yhtä ainetta äitinsä kanssa, vaan siksi, että sama Herra Jeesus Kristus, joka sekä syntyi ihmisenä että oli myös Jumala, oli molempien vanhempien ominaisuudet itsessään, ja siinä, että hän oli ihminen, hän osoitti samankaltaisuutta ihmisäitiään kohtaan, ja siinä, että hän oli Jumala, hänellä oli Isän Jumalan luonne.

LUKU 14 Hän vertaa tätä virheellistä näkemystä pelagialaisten opetukseen

MUUTA Jos Kristus, joka syntyi Mariasta, ei ole sama persoona kuin Hän, joka on Jumalasta, teette varmasti kaksi Kristusta; sen Pelagiuksen inhottavan erehdyksen tapaan, joka väittäessään, että pelkkä ihminen syntyi Neitsyestä, sanoi, että Hän oli pikemminkin ihmiskunnan opettaja kuin lunastaja; sillä Hän ei tuonut ihmisille elämän lunastusta vaan ainoastaan esimerkin siitä, miten elää, ts. että seuraamalla häntä ihmisten tulisi tehdä samanlaisia asioita ja siten päästä samanlaiseen tilaan. Herjauksellanne on siis vain yksi lähde, ja virheiden juuret ovat yksi ja sama. He väittävät, että Mariasta syntyi pelkkä ihminen: te väitätte samaa. He erottavat Ihmisen Pojan Jumalan Pojasta: te teette samoin. He sanovat, että Vapahtajasta tuli Kristus kasteessaan: te sanotte, että kasteessa hänestä tuli Jumalan temppeli. He eivät kiellä, että Hänestä tuli Jumala kärsimyksensä jälkeen: te kiellätte Hänet jopa taivaaseenastumisensa jälkeen. Vain yhdessä kohdassa teidän kieroutenne ylittää siis heidän kieroutumisensa, sillä he näyttävät pilkkaavan Herraa maan päällä ja te jopa taivaassa. Me emme kiellä sitä, että olette voittaneet ja ohittaneet ne, joita jäljittelette. He lakkaavat viimein kieltämästä Jumalaa; te ette koskaan tee niin. Tosin heidän tunnustustaan ei pidä pitää täysin oikeana tunnustuksena, sillä he myöntävät Vapahtajalle jumaluuden kunnian vasta hänen kärsimyksensä jälkeen, ja vaikka he kieltävät, että hän oli Jumala ennen sitä, he tunnustavat sen vasta sen jälkeen; sillä minusta näyttää siltä, että se, joka kieltää jonkin osan Jumalasta, kieltää hänet kokonaan; ja se, joka ei tunnusta, että hän on koskaan ollut olemassa, kieltää hänet ikuisesti. Aivan kuten tekin, vaikka tunnustaisitte, että nyt taivaassa oleva Herra Jeesus Kristus, joka syntyi Neitsyt Mariasta, on Jumala, ette todella tunnustaisi Häntä, ellette myöntäisi, että Hän on aina ollut Jumala. Mutta te ette tosiaankaan halua missään kohdassa muuttaa tai muuttaa mielipidettänne. Sillä te väitätte, että Hän, jonka puhutte syntyneen pelkkänä ihmisenä, ei ole vielä nykyisinkään Jumala. Oi uutta ja ihmeellistä jumalanpilkkaa, vaikka väitätte harhaoppisten kanssa, että Hän on ihminen, ette kuitenkaan harhaoppisten kanssa tunnusta, että Hän on Jumala!

LUKU 15. Hän osoittaa, että ne, jotka kannattavat tätä väärää opetusta, tunnustavat kaksi Kristusta

MUTTA vielä, olin alkanut sanoa, että koska te varmasti teette kaksi Kristusta, juuri tätä asiaa on havainnollistettava ja tehtävä selväksi. Kertokaa minulle, pyydän teitä, te, jotka erotatte Kristuksen Jumalan Pojasta, miten voitte tunnustaa uskontunnustuksessa, että Kristus on Jumalasta syntynyt? Sillä te sanotte: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, ja Jeesukseen Kristukseen, hänen Poikaansa.” Tässä teillä siis on Jeesus Kristus Jumalan Poika; mutta te sanotte, ettei se ollut sama Jumalan Poika, joka syntyi Mariasta. Siksi on yksi Jumalan Kristus ja toinen Marian Kristus. Teidän näkemyksenne mukaan on siis kaksi Kristusta. Sillä vaikka uskontunnustuksessa ette kiellä Kristusta, sanotte, että Marian Kristus on toinen kuin se, jonka tunnustatte uskontunnustuksessa. Mutta ehkäpä te sanotte, että Kristus ei ole Jumalasta syntynyt: miten te sitten sanotte uskontunnustuksessa: ”Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan”? Silloin sinun on joko kiellettävä uskontunnustus tai tunnustettava, että Kristus on Jumalan Poika. Mutta jos tunnustat uskontunnustuksessa, että Kristus on Jumalan Poika, sinun on myös tunnustettava, että sama Kristus, Jumalan Poika, on peräisin Mariasta. Tai jos teet toisen Kristuksen Mariasta, teet varmasti sen jumalanpilkallisen väitteen, että on olemassa kaksi Kristusta.

LUKU 16. Hän osoittaa edelleen, että tämä opetus tuhoaa kolminaisuuden tunnustamisen

MUTTA, vaikka tämä uskontunnustuksen usko ei hillitsisikään teidän itsepäisyyttänne ja epärehellisyyttänne, enkö, kysyn teiltä, ole teistä häkeltynyt vetoamalla järkeen ja totuuden valoon? Kerro minulle, kysyn, kuka ikinä oletkin, oi sinä harhaoppinen – Ainakin on olemassa Kolminaisuus, johon me uskomme ja jonka me tunnustamme: Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Isän ja Hengen kirkkaudesta ei ole epäilystäkään. Sinä herjaat Poikaa, koska sanot, ettei se ollut sama henkilö, joka syntyi Mariasta, kuin Hän, joka syntyi Isästä Jumalasta. Kertokaa siis minulle: jos ette kiellä, että Jumalan ainoa Poika oli Jumalasta syntynyt, keneksi te sitten väitätte Häntä, joka syntyi Mariasta? Te sanotte ”pelkkä ihminen” sen mukaan, mitä hän itse sanoi: ”Se, joka on syntynyt lihasta, on lihaa.” ”Se, joka on syntynyt lihasta, on lihaa.” Mutta Häntä ei voi kutsua pelkäksi ihmiseksi, joka ei ole syntynyt pelkästään ihmisen luomisen lain mukaan. ”Sillä se, mikä hänessä on siitetty”, sanoi enkeli, ”on Pyhästä Hengestä.” Ja tätä ette edes te uskalla kieltää, vaikka kiellätte lähes kaikki pelastuksen salaisuudet. Koska hän siis syntyi Pyhästä Hengestä, eikä häntä voida kutsua pelkäksi ihmiseksi, koska hän on Jumalan innoittamana saanut alkunsa, ellei hän ole se, joka, kuten apostoli sanoo, ”tyhjensi itsensä ottamalla palvelijan muodon” ja ”sana tuli lihaksi”, ” ja ”nöyryytti itsensä tulemalla kuuliaiseksi kuolemaan asti”, ja ”joka meidän tähtemme, vaikka hän oli rikas, tuli köyhäksi”, niin sanokaa minulle, kuka hän sitten on, joka on syntynyt Pyhästä Hengestä ja saanut alkunsa Jumalan varjostuksesta? Sanotte, että Hän on varmasti eri henkilö. Silloin on kaksi persoonaa, nimittäin toinen, joka on syntynyt taivaassa olevasta Isästä Jumalasta, ja toinen, joka on saanut alkunsa Mariasta Jumalan vaikutuksesta. Ja näin ollen on olemassa neljäs Henkilö, jonka te otatte käyttöön ja jonka (vaikka sanoissa kutsutte Häntä pelkäksi ihmiseksi) väitätte, ettei Hän itse asiassa ole ollut pelkkä ihminen, koska sallitte (ei kuitenkaan niin kuin pitäisi), että Häntä tulee kunnioittaa, palvoa ja palvoa. Koska siis Jumalan Poikaa, joka on syntynyt Isästä, on varmasti kunnioitettava, ja Häntä, joka on saanut alkunsa Mariasta Pyhästä Hengestä, on kunnioitettava, te teette kahdesta kunnioitettavasta ja palvottavasta persoonasta, jotka te erotatte toisistaan niin paljon, että kumpaakin kunnioitetaan erityisellä ja hänelle ominaisella kunnioituksella. Ja näin huomaatte, että kieltämällä ja erottamalla Jumalan Pojan itsestään tuhoatte, niin pitkälle kuin mahdollista, koko jumaluuden salaisuuden. Sillä samalla kun yritätte tuoda kolminaisuuteen neljännen persoonan, huomaatte, että olette kieltäneet kokonaan koko kolminaisuuden.

LUKU 17. Ne, jotka ovat erehtyneet katolisen uskonnon yhdessä kohdassa, menettävät koko uskon ja koko uskon arvon

JA koska näin on, kieltämällä sen, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on yksi, olette kieltäneet kaiken. Sillä kirkon salaisuuksien ja katolisen uskon järjestelmä on sellainen, että se, joka kieltää yhden osan pyhästä salaisuudesta, ei voi tunnustaa toista. Sillä kaikki sen osat ovat niin sidottuja ja yhdistyneet toisiinsa, että yksi ei voi pysyä pystyssä ilman toista, ja jos ihminen kieltää yhden kohdan koko joukosta, hänen ei ole mitään hyötyä uskoa kaikkia muita. Ja niinpä jos kiellät sen, että Herra Jeesus Kristus on Jumala, seurauksena on, että Jumalan Pojan kieltäessäsi kiellät myös Isän. Sillä kuten Pyhä Johannes sanoo: ”Sillä, jolla ei ole Poikaa, ei ole Isää; mutta jolla on Poika, on myös Isä.” Kieltämällä siis Hänet, joka on syntynyt, kiellätte myös Hänet, joka on synnyttänyt. Kieltämällä myös sen, että Jumalan Poika syntyi lihassa, teidät johdatetaan kieltämään myös se, että Hän syntyi Hengessä, sillä sama henkilö, joka syntyi lihassa, syntyi ensin Hengessä. Jos ette usko, että Hän syntyi lihassa, seurauksena on, että ette usko, että Hän kärsi. Jos ette usko hänen kärsimykseensä, mitä muuta teille jää jäljelle kuin kieltää hänen ylösnousemuksensa? Sillä usko ylösnousseeseen kumpuaa uskosta kuolleeseen. Myöskään viittaus ylösnousemukseen ei voi pitää paikkaansa, ellei sitä ole edeltänyt usko Hänen kuolemaansa. Kieltämällä siis hänen kärsimyksensä ja kuolemansa kiellätte myös hänen ylösnousemuksensa helvetistä. Tästä seuraa varmasti, että kiellätte myös hänen ylösnousemuksensa, sillä ylösnousemusta ei voi olla ilman ylösnousemusta. Ja jos emme usko, että hän nousi ylös, emme voi myöskään uskoa, että hän nousi ylös: kuten apostoli sanoo: ”Sillä hän, joka laskeutui, on sama, joka myös nousi ylös.” Näin ollen, mitä sinuun tulee, Herra Jeesus Kristus ei noussut ylös helvetistä eikä noussut taivaaseen eikä istunut Isän Jumalan oikealle puolelle, eikä hän tule sinä tuomiopäivänä, jota me odotamme, eikä hän tuomitse eläviä ja kuolleita.

LUKU 18. Hän kohdistaa puheensa vastapuolelleen, jonka kanssa hän kiistelee, ja pyytää tätä palaamaan järkiinsä. Katumuksen sakramentti on välttämätön langenneille heidän pelastumisensa kannalta

JA niin, sinä kurja, mielenvikainen, itsepäinen luotu, näet, että olet täysin järkyttänyt koko uskontunnustuksen uskon ja kaiken sen, mikä on arvokasta toivossamme ja mysteereissä. Ja silti uskallat yhä pysyä kirkossa: ja kuvittelet olevasi pappi, vaikka olet kieltänyt kaiken sen, minkä kautta sinusta tuli pappi. Palatkaa siis takaisin oikealle tielle ja palauttakaa entinen mielenne, palatkaa järkiinne, jos teillä koskaan oli niitä. Palatkaa omaan itseenne, jos teissä on koskaan ollut itseänne, johon voitte palata. Tunnusta pelastuksesi sakramentit, joilla sinut on vihitty ja uudistettu. Niistä ei ole teille nyt yhtään vähemmän hyötyä kuin silloin, sillä ne voivat nyt uudistaa teidät katumuksen kautta, kuten ne silloin synnyttivät teidät Fontin kautta. Pitäkää kiinni uskontunnustuksen koko järjestelmästä. Pitäkää kiinni uskon koko totuudesta. Uskokaa Jumalaan Isään: uskokaa Jumalaan Poikaan: yhteen, joka on synnyttänyt ja joka on syntynyt, kaikkien Herraan, Jeesukseen Kristukseen; joka on yhtä ainetta Isän kanssa; joka on syntynyt jumaluudessaan; joka on syntynyt lihassa: kaksinaisesta syntymästä, mutta kuitenkin vain yhdestä kirkkaudesta; joka on itse kaiken luoja, joka on syntynyt Isästä ja joka on sen jälkeen syntynyt Neitsyestä.

LUKU 19. Että Kristuksen syntymä ajassa ei vähentänyt mitään Hänen Jumaluutensa kirkkaudesta ja voimasta

Sillä, että Hän tuli lihasta ja lihassa, on viittaus Hänen syntymäänsä, eikä se merkitse mitään vähenemistä Hänessä; ja Hän yksinkertaisesti syntyi, ei muuttunut huonompaan suuntaan. Sillä vaikka Hän pysyi edelleen Jumalan muodossa ja otti palvelijan muodon, Hänen inhimillisen ruumiinrakenteensa heikkous ei kuitenkaan vaikuttanut Hänen olemukseensa Jumalana; mutta kun Hänen Jumaluutensa voima säilyi täydellisenä ja muuttumattomana, kaikki, mitä Hänen ihmislihassaan tapahtui, oli Hänen ihmisyytensä kehittymistä eikä Hänen kirkkautensa vähenemistä. Sillä kun Jumala syntyi ihmislihaksi, hän ei syntynyt ihmislihaksi siten, ettei hän olisi pysynyt itsessään jumalallisena, vaan niin, että Jumala tuli ihmiseksi, vaikka jumaluus säilyi entisellään. Niinpä Martta, vaikka hän näki ruumiillisilla silmillään miehen, tunnusti hänet hengellisellä näkemisellä Jumalaksi sanoen: ”Kyllä, Herra, minä olen uskonut, että Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika, joka olet tullut maailmaan.” Tämä on totta. Niin myös Pietari Pyhän Hengen ilmoituksen ansiosta, vaikka hän ulkoisesti näki ihmisen Pojan, julisti Hänet kuitenkin Jumalan Pojaksi sanoen: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”. Niin myös Tuomas, kun hän kosketti lihaa, uskoi koskettaneensa Jumalaa sanoen: ”Minun Herrani ja minun Jumalani”. Sillä he kaikki tunnustivat vain yhden Kristuksen, jottei hänestä tulisi kahta. Uskotteko te siis Häneen; ja uskotteko siis, että Jeesus Kristus, kaikkien Herra, sekä ainosyntyinen että esikoinen, on sekä kaiken Luoja että ihmisten Säilyttäjä, ja että sama Henkilö on ensin koko maailman luoja ja sen jälkeen ihmiskunnan lunastaja? Joka vielä pysyen Isän kanssa ja Isässä, ollen yhtä ainetta Isän kanssa, otti (kuten apostoli sanoo) ”palvelijan muodon ja nöyryytti itsensä kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” ja (kuten uskontunnustus sanoo) ”syntyi Neitsyt Mariasta, ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen alaisuudessa ja haudattiin”. Ja kolmantena päivänä hän nousi ylös kirjoitusten mukaan ja nousi ylös taivaaseen ja tulee jälleen tuomitsemaan sekä eläviä että kuolleita.” Tämä on meidän uskomme, tämä on meidän pelastuksemme: uskoa, että meidän Jumalamme ja Herramme Jeesus Kristus on yksi ja sama ennen kaikkea ja kaiken jälkeen. Sillä kuten kirjoitettu on: ”Jeesus Kristus on eilinen ja tänään ja sama iankaikkisesti.” Sillä ”eilinen” tarkoittaa kaikkea mennyttä aikaa, jossa hän ennen alkua oli Isästä syntynyt. ”Tänään” kattaa tämän maailman ajan, jolloin Hän syntyi jälleen Neitsyestä, kärsi ja nousi ylös. Mutta ilmaisulla ”iankaikkisesti” tarkoitetaan koko tulevaa rajatonta ikuisuutta.

LUKU 20. Hän osoittaa sanotun perusteella, että emme tarkoita Jumalan olleen kuolevainen tai lihallinen ennen maailmoja, vaikka Kristus, joka on Jumala ikuisuudesta ja joka tehtiin ihmiseksi ajassa, on vain yksi Persoona

MUTTA ehkä te sanotte: Jos minä myönnän, että yksi ja sama Persoona syntyi aikojen lopulla Neitsyestä, joka oli ennen kaikkea Isästä Jumalasta syntynyt, niin minä merkitsen, että ennen maailman alkua Jumala oli lihassa, niin kuin minä sanon, että hän oli jälkeenpäin ihminen, joka oli aina Jumala; ja niin minä sanon, että tuo ihminen, joka syntyi jälkeenpäin, oli aina ollut olemassa. En halua, että tämä sokea tietämättömyys ja nämä hämärät väärinkäsitykset hämmentävät teitä niin, että kuvittelette minun väittävän, että se ihmisyys, joka syntyi Mariasta, oli ollut olemassa jo ennen maailman alkua, tai väittävän, että Jumala oli aina ruumiillisessa muodossa ennen maailman alkua. En sano, toistan sen, en sano, että ihmisyys oli Jumalassa ennen kuin se syntyi, vaan että Jumala syntyi jälkeenpäin ihmisyydessä. Sillä se liha, joka syntyi Neitsyen lihasta, ei ollut aina ollut olemassa; mutta Jumala, joka aina oli, tuli ihmisen lihassa Neitsyen lihasta. Sillä ”Sana tuli lihaksi”, eikä hän ilmennyt lihana yhdessä itsensä kanssa, vaan jumaluuden kirkkaudessa liittyi ihmislihaan. Sillä sanokaa minulle, milloin tai missä Sana tuli lihaksi, tai missä hän tyhjensi itsensä ottamalla palvelijan muodon, tai missä hän tuli köyhäksi, vaikka hän oli rikas? Missä muualla kuin Neitsyt Marian pyhässä kohdussa, jossa Jumalan Sanan sanotaan ruumiillistumisensa yhteydessä tulleen lihaksi, Hän otti syntymässään totisesti palvelijan muodon; ja kun Hänet ihmisluonnossa naulattiin ristille, Hänestä tuli köyhä ja Hänestä tuli köyhä lihallisissa kärsimyksissään, vaikka Hän oli rikas jumalallisessa kirkkaudessaan?”. Muuten, jos, kuten sanotte, jossakin myöhemmässä vaiheessa Jumaluus astui Häneen kuin johonkin profeettaan ja pyhimykseen, silloin ”Sana tuli lihaksi” myös niissä ihmisissä, joissa Hän takasi asua: silloin Hän jokaisessa heistä tyhjensi itsensä ja otti päälleen palvelijan muodon. Ja näin ollen Kristuksessa ei ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Hänen hedelmöityksessään, syntymässään tai kuolemassaan ei ollut mitään erityistä tai ihmeellistä

LUKU 21. Pyhän Raamatun auktoriteetti opettaa, että Kristus oli olemassa iankaikkisuudesta asti

JA kuitenkin palatakseni siihen, mitä sanoimme aiemmin, vaikka kaikki nämä asiat ovatkin niin, kuten olemme todenneet: Miten me luemme, että Jeesus Kristus (jonka te väitätte olevan pelkkä ihminen) oli koskaan olemassa jo ennen Neitsyestä tapahtunutta syntymäänsä, ja miten profeetat ja apostolit julistavat Häntä Jumalaksi jo ennen maailmoja? Kuten Paavali sanoo: ”Yksi Herra Jeesus, jonka kautta kaikki on”. Ja toisaalla hän sanoo: ”Sillä Kristuksessa on luotu kaikki taivaassa ja maan päällä, sekä näkyvä että näkymätön.” Myös uskontunnustuksessa, joka on muotoiltu sekä inhimillisen että jumalallisen auktoriteetin perusteella, sanotaan: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, ja Herraan Jeesukseen Kristukseen, hänen Poikaansa.” Ja muiden lausekkeiden jälkeen: ”Erittäin Jumala Erittäin Jumalasta, jonka kautta molemmat maailmat on luotu ja kaikki on luotu.” Ja edelleen: ”Joka meidän tähtemme tuli ja syntyi Neitsyt Mariasta ja ristiinnaulittiin ja haudattiin.”

LUKU 22. Hypostaattinen unioni mahdollistaa sen, että voimme liittää Jumalaan sen, mikä Kristuksessa kuuluu lihaan

Kuinka sitten Kristus (jota te kutsutte pelkäksi ihmiseksi) julistetaan Pyhässä Kirjoituksessa Jumalaksi ilman alkua, jos oman tunnustuksemme mukaan Herran ihmisyys ei ollut olemassa ennen hänen syntymäänsä ja hedelmöitymistään Neitsyt Mariasta? Ja miten voimme lukea ihmisen ja Jumalan niin läheisestä yhteydestä, että näyttää siltä, että ihminen on aina ollut yhtä ikuinen Jumalan kanssa ja että Jumala on sen jälkeen kärsinyt ihmisen kanssa, vaikka emme voi uskoa, että ihminen voi olla ilman alkua tai että Jumala voi kärsiä? Tämän olemme todenneet aiemmissa kirjoituksissamme, nimittäin sen, että Jumala, joka on liitetty ihmisyyteen, toisin sanoen omaan ruumiiseensa, ei salli ihmisten ajatuksissa minkäänlaista erottelua ihmisen ja Jumalan välille. Hän ei myöskään salli kenenkään väittää, että on olemassa yksi Ihmisen Pojan persoona ja toinen Jumalan Pojan persoona. Mutta kaikissa pyhissä kirjoituksissa Hän yhdistää ja ikään kuin sisällyttää Jumaluuteen Herran ihmisyyden, niin ettei kukaan voi erottaa ihmistä Jumalasta ajassa eikä Jumalaa ihmisestä hänen kärsimyksessään. Sillä jos katsotte Häntä ajassa, huomaatte, että Ihmisen Poika on aina Jumalan Pojan kanssa. Jos otatte huomioon Hänen kärsimyksensä, huomaatte, että Jumalan Poika on aina ihmisen Pojan kanssa, ja että Kristus, ihmisen Poika ja Jumalan Poika, on niin yksi ja jakamaton, ettei ihmistä voida pyhien kirjoitusten kielellä sanottuna erottaa ajassa Jumalasta eikä Jumalaa ihmisestä Hänen kärsimyksessään. Tästä seuraa tämä: ”Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on tullut taivaasta, ihmisen Poika, joka on taivaassa.” Jossa Jumalan Poika puhuessaan maan päällä todisti, että Ihmisen Poika oli taivaassa: ja todisti, että sama Ihmisen Poika, joka, kuten Hän sanoi, nousisi taivaaseen, oli jo aikaisemmin tullut alas taivaasta. Ja tämä: ”Mitä ja jos te näette Ihmisen Pojan nousevan ylös sinne, missä hän ennenkin oli”, jossa Hän antaa nimen Hänelle, joka oli syntynyt ihmisestä, mutta vakuuttaa, että Hän on aina ollut ylhäällä. Ja myös apostoli, kun hän tarkastelee sitä, mitä ajassa tapahtui, sanoo, että kaikki on tehty Kristuksen kautta. Sillä hän sanoo: ”On yksi Herra Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on tapahtunut”. Mutta puhuessaan hänen kärsimyksestään hän osoittaa, että kirkkauden Herra ristiinnaulittiin. ”Sillä jos”, hän sanoo, ‘he olisivat tienneet, he eivät olisi koskaan ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa’. Ja niin myös uskontunnustuksessa, jossa puhutaan ainoasta ja esikoisesta Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, ”Erittäin Jumalasta Erittäin Jumalasta, joka on yhtä ainetta Isän kanssa ja kaiken luoja”, vahvistetaan, että Hän syntyi Neitsyestä, ristiinnaulittiin ja sen jälkeen haudattiin. Näin yhdistetään (ikään kuin) Jumalan ja ihmisen Poika yhdeksi ruumiiksi ja yhdistetään Jumala ja ihminen, niin että mitään eroa ei voi olla sen enempää ajassa kuin kärsimyksessäkään, koska Herran Jeesuksen Kristuksen osoitetaan olevan yksi ja sama persoona sekä Jumalana kautta iankaikkisuuden että ihmisenä hänen kärsimyksensä keston ajan; ja vaikka emme voi sanoa, että ihminen on alkuaan tuntematon tai että Jumala on katoavainen, voimme kuitenkin Herran Jeesuksen Kristuksen yhdessä persoonassa puhua ihmisestä iankaikkisena ja Jumalasta kuollut. Näette siis, että Kristus tarkoittaa koko persoonaa ja että nimi edustaa molempia luontoja, sillä sekä ihminen että Jumala ovat syntyneet, ja niinpä se käsittää koko persoonan, niin että kun tätä nimeä käytetään, näemme, ettei mitään osaa ole jätetty pois. Ennen Neitsyen syntymää ei siis ollut olemassa samaa ikuisuutta, joka kuului menneisyydessä ihmisyyteen kuin jumaluuteen, mutta koska jumaluus yhdistyi ihmisyyteen Neitsyen kohdussa, siitä seuraa, että kun käytämme Kristuksen nimeä, ei voida puhua toisesta ilman toista.

LUKU 23. Se, että synekdoksia- kuva, jossa osa edustaa kokonaisuutta, on hyvin tuttu Pyhässä Raamatussa

MITÄ siis sanotte Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, sitä sanotte koko persoonasta, ja mainitsemalla Jumalan Pojan mainitsette ihmisen Pojan, ja mainitsemalla ihmisen Pojan mainitsette Jumalan Pojan: kieliopillisella synekdoksialla, jossa ymmärretään kokonaisuus osista, ja osa asetetaan kokonaisuuden tilalle: ja pyhät kirjoitukset osoittavat tämän varmasti, sillä niissä Herra käyttää usein tätä trooppia ja opettaa tällä tavalla muista ja haluaa meidän ymmärtävän itsensä samalla tavalla. Sillä toisinaan pyhissä kirjoituksissa ei merkitä päiviä, asioita, ihmisiä ja aikoja millään muulla tavalla. Kuten tässä tapauksessa, jossa Jumala julistaa, että Israelin on palveltava egyptiläisiä neljäsataa vuotta, ja sanoo Aabrahamille: ”Tiedä sinä, että sinun jälkeläisesi joutuu muukalaiseksi maahan, joka ei ole heidän maansa, ja he vievät heidät orjuuteen ja ahdistavat heitä neljäsataa vuotta.” Tämä ei ole totta. Kun taas jos otetaan huomioon koko aika sen jälkeen, kun Jumala puhui, heitä on enemmän kuin neljäsataa; mutta jos lasketaan vain se aika, jonka he olivat orjuudessa, heitä on vähemmän. Ja tämän ajanjakson antamisessa todellakin, ellei sitä ymmärretä tällä tavalla, meidän täytyy ajatella, että Jumalan Sana valehteli (ja pois sellainen ajatus kristityistä mielistä!). Mutta koska jumalallisen lausuman ajankohdasta alkaen heidän koko elinaikansa oli yli neljäsataa vuotta, ja heidän orjuutensa kesti vajaat neljäsataa vuotta, teidän on ymmärrettävä, että osa on otettava kokonaisuudeksi tai kokonaisuus osaksi. Samanlainen tapa on myös esittää päivät ja yöt, jolloin kun jommankumman ajanjakson kohdalla tarkoitetaan yhtä päivää, jompikumpi ajanjakso esitetään yhden ajanjakson osalla. Ja todellakin tällä tavoin selvitetään Herramme kärsimyksen aikaa koskeva vaikeus: sillä kun Herra ennusti, että profeetta Joonan mallin mukaan Ihmisen Poika olisi kolme päivää ja kolme yötä maan sydämessä ja kun hän sen viikon kuudennen päivän jälkeen, jona hänet ristiinnaulittiin vuonna, hän oli helvetissä vain yhden päivän ja kaksi yötä, miten voimme osoittaa jumalallisten sanojen totuuden? Varmasti synekdoksian keinolla, eli sillä siihen päivään, jona Hänet ristiinnaulittiin, kuuluu edeltävä yö, ja siihen yöhön, jona Hän nousi ylös, kuuluu tuleva päivä; ja kun siis siihen lisätään yö, joka edelsi siihen kuuluvaa päivää, ja päivä, joka seurasi siihen kuuluvaa yötä, niin näemme, että koko ajanjaksosta, joka koostuu sen osista, ei puutu mitään. Pyhät kirjoitukset ovat täynnä tällaisia esimerkkejä puhetavoista, mutta niiden kaikkien kertominen kestäisi liian kauan. Sillä niinpä kun psalmissa sanotaan: ”Mitä on ihminen, että Sinä häntä muistat?”, me ymmärrämme sydämestä koko kokonaisuuden, sillä vaikka mainitaan vain yksi ihminen, tarkoitetaan koko ihmissukua. Niinpä myös siinä, missä Ahab teki syntiä, meille kerrotaan, että kansa teki syntiä. Kun – vaikka kaikki mainitaan, osa on ymmärrettävä kokonaisuudesta. Myös Johannes, Herran edelläkävijä, sanoo: ”Minun jälkeeni tulee mies, joka on parempi kuin minä, sillä hän oli ennen minua.” Miten hän sitten tarkoittaa, että hän tulisi hänen jälkeensä, jonka hän osoittaa olevan ennen häntä? Sillä jos tämä ymmärretään miehestä, joka syntyi jälkeenpäin, miten hän oli ennen häntä? Mutta jos se ymmärretään Sanasta, miten se kuuluu: ”ihminen tulee minun jälkeeni”?”. Paitsi että yhdessä ainoassa Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa osoitetaan sekä ihmisyyden jälkimäisyys että jumaluuden etumaisuus. Ja näin ollen tulos on, että yksi ja sama Herra oli ennen häntä ja tuli hänen jälkeensä; sillä lihan mukaan hän oli ajallisesti Johanneksen jälkeen, ja jumaluutensa mukaan hän oli ennen kaikkia ihmisiä. Ja niinpä hän, kun hän nimesi tuon miehen, tarkoitti sekä ihmisyyttä että Sanaa, sillä koska Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, oli täydellinen sekä ihmisyydessä että jumaluudessa, kun hän mainitsi yhden näistä luonnoista Hänessä, hän tarkoitti koko persoonaa. Ja mitä muuta tarvitaan? Luulen, että päivä pettäisi minut, jos yrittäisin koota tai kertoa kaiken, mitä tästä aiheesta voidaan sanoa. Ja se, mitä olemme jo sanoneet, riittää ainakin tämän osan osalta sekä uskontunnustuksen selittämiseen että tapauksemme vaatimuksiin ja kirjamme rajoihin.

KIRJA VII

LUKU 1. Koska hän aikoo vastata vastustajiensa herjauksiin, hän pyytää jumalallisen armon apua opettamaan rukouksen, jota niiden on käytettävä, jotka ryhtyvät kiistelemään harhaoppisten kanssa,

voivat käyttää, niin kuin käy niille, jotka ovat paenneet meren vaaroja ja pelkäävät hiekkaa, joka levittäytyy sataman eteen, tai rantaviivaa reunustavia kallioita, niin on myös minun tapauksessani, että – kun olen viimeiseen asti pitänyt kiinni joistakin harhaoppisten herjauksista – vaikka olen saavuttanut itselleni asettamani työn rajan, alan kuitenkin pelätä sitä loppua, johon olin kaipaillut pääseväni. Mutta niin kuin profeetta sanoo: ”Herra on minun auttajani, en pelkää sitä, mitä ihminen voi minulle tehdä”, niin emme mekään pelkää niitä sudenkuoppia, joita ovelat harhaoppiset ovat kaivaneet eteemme, emmekä niitä polkuja, jotka ovat täynnä kauheita orjantappuroita. Sillä koska ne vaikeuttavat tiemme kulkua, mutta eivät sulje sitä, edessämme on pikemminkin vaiva niiden pois raivaamisesta kuin pelko siitä, ettemme kykene siihen. Sillä kun ne tulevat tiellemme, kun kuljemme vaivalloisesti oikeaa tietä, ja pikemminkin pelottavat kulkijoita kuin vahingoittavat heitä, niin meidän työmme ja asiamme on enemmänkin niiden pois raivaaminen kuin sen vaikeuden pelkääminen: Niinpä, kun panemme kätemme tuon tappavan käärmeen hirvittävän pään päälle ja kaipaamme tarttua kaikkiin raajoihin, jotka ovat kietoutuneet hänen ruumiinsa valtaviin poimuihin ja kierteisiin, rukoilemme yhä uudelleen ja uudelleen Sinua, Herra Jeesus, jota olemme aina rukoilleet, että Sinä antaisit meille sanoja avaamalla suumme ”linnoitusten kukistamiseen, neuvojen ja kaiken korkeuden, joka kohoaa Jumalan tuntemista vastaan, tuhoamiseen ja kaiken ymmärryksen vangiksi saattamiseen Sinun kuuliaisuuteesi. ”, sillä se on todellakin vapaa, joka on alkanut tulla Sinun vangeiksesi. Ole siis läsnä tässä sinun työssäsi ja niiden sinun kanssasi, jotka ponnistelevat sinun puoleesi yli voimiensa. Anna meidän murskata tämän uuden käärmeen avonaiset suut ja sen kaula, joka paisuu tappavasta myrkystä, oi Sinä, joka teet uskovien jalat astumaan vahingoittumattomina käärmeiden ja skorpionien päälle, kävelemään kyykäärmeen ja basiliskon kimppuun, polkemaan leijonan ja lohikäärmeen jalkoihin. Ja suo, että vankkumattoman viattomuuden pelottomalla rohkeudella imevä lapsi voi leikkiä kourun kolossa ja vieroitettu lapsi työntää kätensä basiliskon luolaan. Suo siis myös meille, että saamme työntää kätemme vahingoittumattomina tämän hirvittävän ja pahimman basiliskon luolaan; ja jos sillä on jossakin kolossa, toisin sanoen ihmisen sydämessä, lymyily- tai lepopaikka tai se on muninut sinne munansa tai jättänyt jälkeensä jäljen limaisesta kulkureitistään, niin poista sinä niistä kaikki tämän kaikkein pahimman käärmeen pahanlaatuinen ja tappava saastutus. Ota pois se saastaisuus, jonka heidän pilkkaamisensa on heille aiheuttanut, ja puhdista pyhän puhdistuksesi viuhkalla haisevaan mutaan uppoutuneet sielut, niin että ”varkaiden luolat” muuttuisivat ”rukoushuoneiksi” ja että niissä, jotka nyt ovat, kuten kirjoitettu, siilien, hirviöiden, satiirien ja kaikenlaisten outojen olentojen asuinsijoja, loistaisivat esiin Pyhän Henkesi lahjat, nimittäin uskon ja pyhyyden kauneus. Ja niin kuin kerran Sinä hävitit epäjumalanpalveluksen ja karkotit kuvat ja teit paholaisten temppeleistä hyveen pyhäkköjä ja päästit käärmeiden ja skorpionien luoliin loistavan valon säteet ja teit erehdyksen ja häpeän luolista kauneuden ja loiston koteja, niin vuodata Sinä vuodatat kaikille, joiden silmät harhaoppisen jääräpäisyyden pimeys on sokaissut, Sinun laupeutesi ja totuutesi valoa, jotta he vihdoin kirkkain ja paljastetuin silmin näkisivät ruumiillistumisesi suuren ja elämää antavan salaisuuden ja tulisivat siten tietämään, että Sinä olet syntynyt Hyvänä ihmisenä tuosta puhtaan Neitsyen pyhästä kohdusta, ja kuitenkin tunnustamaan, että Sinä olit aina Hyvänä Jumalana.

LUKU 2. Hän vastaa näihin sanoihin perustuvaan vastaväitteeseen: Kukaan ei synnyttänyt sellaista, joka oli ollut olemassa ennen häntä

JA ennen kuin alan puhua niistä asioista, joista en ole antanut aikaisemmissa kirjoissa mitään esimakua, pidän oikeana yrittää toteuttaa sen, mitä olen jo luvannut, että kun olen lunastanut lupaukseni perinpohjaisesti, voin lupaukseni täytettyäni alkaa puhua vapaammin siitä, mitä ei ole käsitelty. Niinpä tuo uusi käärme, tuhotakseen uskon pyhään syntymäjuhlaan, huudahtaa Jumalan kirkkoa vastaan ja sanoo: ”Kukaan ei koskaan synnytä itseään vanhempaa”. Aluksi sitten luulen, ettet tiedä, mitä sanot, etkä sitä, mistä saat sen. Sillä jos tietäisit tai ymmärtäisit, mistä olet sen saanut, et koskaan pitäisi Jumalan ainokaisen syntymää inhimillisten mielikuvitusten valossa, etkä yrittäisi ratkaista pelkästään inhimillisin väittein Hänestä, joka on syntynyt ilman, että hänen hedelmöittymisensä on peräisin ihmisestä; etkä toisi inhimillisiä mahdottomuuksia vastaväitteiksi jumalallista kaikkivoipaisuutta vastaan, jos tietäisit, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Kukaan ei siis, sanotte, synnytä itseään vanhempaa. Kertokaa minulle sitten, pyydän, mistä tapauksista te puhutte, minkä luotujen olentojen luonteesta te luulette voivanne asettaa sääntöjä? Luuletteko voivanne säätää lakeja ihmisille tai eläimille tai linnuille tai karjalle? Nämä (ja muut samantyyppiset) ovat asioita, joista voidaan esittää tällaisia väitteitä. Sillä mikään niistä ei kykene tuottamaan mitään itseään vanhempaa; sillä se, mikä on jo tuotettu, ei voi palata siihen uudelleen niin, että se syntyisi uudelleen uuden luomisen kautta. Niinpä kukaan ei voi synnyttää itseään vanhempaa, kuten kukaan ei voi synnyttää itseään vanhempaa: sillä mahdollisuus synnyttämiseen syntyy vain siellä, missä on mahdollisuus synnyttämiseen. Kuvitteletteko siis, että Kaikkivaltiaan Jumalan syntymässä on otettava huomioon samat näkökohdat kuin maallisten luotujen syntymässä? Ja tuotko ihmisen olosuhteiden luonteen vaikeutena esiin Hänen kohdallaan, joka on itse luonnon luoja? Huomaatte siis, että kuten edellä sanoin, ette tiedä, mistä tai kenestä puhutte, kun vertaatte luotuja olentoja Luojaan; ja laskeaksenne Jumalan voiman vedätte esimerkin niistä asioista, joita ei olisi koskaan ollut olemassa, ellei juuri niiden olemassaolon tosiasia olisi peräisin Jumalalta. Jumala tuli siis niin kuin tahtoi, silloin kun tahtoi, ja siitä, kenestä tahtoi. Ei aika eikä henkilö, ei ihmisten tapa eikä luotujen tapa ollut hänelle mikään vaikeus; sillä luotujen laki ei voinut olla esteenä Hänelle, joka on itse niiden kaikkien Luoja. Ja kaikki, minkä Hän halusi mahdolliseksi, oli valmiina Hänen kädessään, sillä tahdonvoima oli Hänen. Haluatteko tietää, kuinka pitkälle Jumalan kaikkivoipaisuus ulottuu ja kuinka suuri se on? Minä uskon, että Herra voisi tehdä jopa luoduilleen sellaista, mitä te ette usko Hänen voivan tehdä omalle kohdalleen. Sillä kaikki elävät olennot, jotka nyt kantavat itseään nuorempia asioita, voisivat, jos Jumala vain antaisi sanan, kantaa paljon itseään vanhempia asioita. Sillä jopa ruoka ja juoma voisi, jos Jumala niin tahtoisi, muuttua sikiöksi ja jälkeläisiksi; ja jopa vesi, joka on virrannut kaiken alusta asti ja jota kaikki elävää olentoa käyttävät, voisi, jos Jumala antaisi sanan, muuttua kohdussa ruumiiksi ja synnyttää sen. Sillä kuka voi asettaa rajan jumalallisille teoille tai rajata jumalallista kaitselmusta, tai kuka (Raamatun sanoja käyttäen) voi sanoa Hänelle: ”Mitä sinä teet?”. Jos kiistätte, että Jumala voi tehdä kaiken, niin kiistäkää sitten, että kun Jumala syntyi, hänestä saattoi syntyä joku Mariaa vanhempi. Mutta jos Jumalalle ei ole mitään mahdotonta, miksi sitten tuot hänen tulemistaan vastaan vastaväitteeksi mahdottomuuden, kun tiedät, että hänelle ei ole mikään mahdoton missään asiassa?

LUKU3. Hän vastaa pilkkaukseen, jonka mukaan synnyttäjän on oltava samaa ainesta kuin syntyvän

Toinen harhaoppinne herjaus tai herjaava pilkka on se, kun sanotte, että synnyttäjän on oltava samaa ainesta kuin synnyttäjän. Se ei poikkea kovin paljon edellisestä, sillä se eroaa siitä pikemminkin termeissä kuin tosiasiassa ja todellisuudessa. Sillä kun käsittelemme Jumalan syntymää, te väitätte, että joku, jolla on suurempi voima, ei voisi syntyä Mariasta, aivan kuten edellä te väitätte, että joku, joka on vanhempi, ei voisi syntyä. Ja niinpä voitte käsittää, että tähän voidaan antaa sama vastaus kuin siihen, mitä sanoitte aiemmin; tai voitte käsittää, että vastaus, joka annetaan tähän väitteeseen, jonka nyt esitätte, pätee myös siihen. Sanotte siis, että sen, joka syntyy, täytyy olla samaa ainesta kuin sen, joka synnyttää. Jos tämä viittaa maallisiin luotuihin, se pitää aivan varmasti paikkansa. Mutta jos se koskee Jumalan syntymää, miksi hänen syntymänsä kohdalla otatte huomioon luonnosta peräisin olevat ennakkotapaukset, sillä nimitykset alistetaan sille, joka ne on määrännyt, eikä nimittäjälle, joka on määrännyt ne. Mutta haluaisitko tietää tarkemmin, miten nämä sinun herjauksesi eivät ole ainoastaan pahoja vaan myös typeriä ja sellaisen ihmisen tyhjänpäiväistä puhetta, joka ei vähääkään näe Jumalan kaikkivoipaisuutta? Kertokaa minulle, te, jotka ajattelette, että samankaltaiset asiat voivat syntyä vain samankaltaisista asioista, mistä sai alkunsa se selittämätön viiriäisjoukko, joka oli muinoin erämaassa ruokkimassa israelilaisia, sillä missään emme lue, että ne olisivat syntyneet aiemmin lintuemoista, vaan että ne kasvatettiin ja tulivat yhtäkkiä. Mistä taas tuli se taivaallinen ruoka, joka neljänkymmenen vuoden ajan putosi heprealaisten leiriin? Tuottiko manna mannaa? Mutta nämä viittaavat muinaisiin ihmeisiin. Entä uudemmat ihmeet? Muutamalla leivällä ja pienellä kalalla Herra Jeesus Kristus ruokki lukemattomia joukkoja ihmisiä, jotka seurasivat häntä, eikä vain kerran. Syy siihen, että he tulivat kylläisiksi, ei ollut ruoassa: sillä jokin salainen ja näkymätön syy tyydytti nälkäisen kansan, varsinkin kun heidän täytettyään jäi jäljelle paljon enemmän kuin mitä heille oli tarjottu, kun he olivat nälkäisiä. Ja miten tämä kaikki tapahtui, että kun ne, jotka söivät, olivat saaneet tarpeekseen, itse ruoka moninkertaistui poikkeuksellisella tavalla? Luemme, että Galileassa vedestä valmistettiin viiniä. Kertokaa minulle, miten se, mikä oli luonteeltaan samanlaista, tuotti jotain, joka oli laadultaan täysin erilaista? Varsinkin kun (mikä täsmälleen pätee Herran syntymään) se oli jalomman aineen tuottamista siitä, mikä oli sitä huonompi? Kertokaa minulle siis, miten pelkästä vedestä voitiin tuottaa rikas ja loistava viini? Miten yksi asia vedettiin ulos ja toinen kaadettiin sisään? Oliko säiliö sellainen kaivo, että siitä otettu vesi muuttui parhaaksi viiniksi? Vai vaikuttiko tähän astioiden luonne tai palvelijoiden ahkeruus? Kumpikaan näistä ei varmastikaan vaikuttanut. Ja miten on mahdollista, että sydämen ajatukset eivät ymmärrä tosiasian tapaa, vaikka omatunto pitää totuutta lujasti kiinni siitä? Evankeliumissa sokean miehen silmille laitettiin savea, ja kun se pestiin pois, silmät syntyivät. Oliko vedellä valta synnyttää silmät vai savella valta synnyttää valo? Ei varmastikaan, varsinkaan kun vedestä ei voisi olla mitään hyötyä sokealle, ja savi itse asiassa haittaisi niiden näköä, jotka voisivat nähdä. Ja miten oli mahdollista, että asia, joka oli jo itsessään vahingollinen, muuttui terveyden palauttamisen välineeksi, ja että se, mikä tavallisesti vahingoitti terveitä ihmisiä, muuttui sitten parantamisen välineeksi? Te sanotte, että Jumalan voima sai sen aikaan ja Jumalan lääke aiheutti sen, ja että kaikki nämä asiat, joista olemme puhuneet, sai aikaan yksinkertaisesti jumalallinen kaikkivoipaisuus, joka kykenee muovaamaan uusia asioita odottamattomasta materiaalista ja tekemään vastakohdistaan käyttökelpoisia ja muuttamaan sen, mikä kuuluu mahdottomien ja mahdottomien asioiden maailmaan, mahdollisuuksiksi ja todellisiksi suorituksiksi.

LUKU 4. Kuinka Jumala on osoittanut kaikkivoipaisuutensa syntymässään ajassa samoin kuin kaikessa muussa

TUNNUSTAA siis sama totuus Herran varsinaisen syntymän suhteen kuin kaiken muunkin suhteen. Uskokaa, että Jumala syntyi silloin, kun Hän tahtoi, sillä ette kiellä, että Hän saattoi tehdä, mitä tahtoi; paitsi jos mahdollisesti ajattelette, että se voima, joka kuului Hänelle kaikkien muiden asioiden osalta, oli puutteellinen Hänen itsensä osalta ja että Hänen kaikkivoipaisuutensa, vaikka se lähti Hänestä ja tunkeutui kaikkiin asioihin, oli riittämätön Hänen oman syntymänsä aikaansaamiseksi. Herran syntymää koskevassa tapauksessa esitätte tämän vastaväitteeksi minua vastaan: Ja sen synnytyksen osalta, jonka Kaikkivaltias Jumala koki, sanotte, että sen, joka syntyy, pitäisi olla samaa ainesta kuin sen, joka synnyttää; ikään kuin teillä olisi tekemistä inhimillisten lakien kanssa, niin kuin minkä tahansa tavallisen ihmisen kohdalla, jolle voitte tuoda mahdottomuuden vastaväitteeksi, koska sisällytätte hänet maallisten asioiden heikkouteen. Sanotte, että kaikille ihmisille on olemassa yhteiset syntymäolosuhteet ja vain yksi sukupolvien laki; ja että vain yhdelle ihmiselle koko ihmiskunnan joukosta ei voisi mitenkään tapahtua sellaista, minkä Jumala on kieltänyt tapahtuvan kaikille. Ette ymmärrä, kenestä puhutte, ettekä näe, kenestä puhutte, sillä Hän on kaikkien olosuhteiden Tekijä ja kaikkien luontojen varsinainen laki, jonka kautta on olemassa kaikki, mitä ihminen voi tehdä, ja kaikki, mitä ihminen ei voi tehdä; sillä Hän on totisesti asettanut molempien rajat, nimittäin sen, kuinka pitkälle ihmisen voimien tulisi ulottua, ja rajat, joiden yli hänen heikkoutensa ei saisi edetä. Kuinka villisti te siis tuotte ihmisen mahdottomuudet vastaväitteeksi Hänen kohdallaan, jolla on kaikki voimat ja mahdollisuudet. Jos arvioitte Herran persoonaa maallisilla heikkouksilla ja mittaatte Jumalan kaikkivoipaisuutta inhimillisillä säännöillä, ette varmasti löydä mitään, mikä vaikuttaisi Jumalalle sopivalta hänen ruumiinsa kärsimysten osalta. Sillä jos se voi tuntua sinusta kohtuuttomalta, että Maria saattoi synnyttää Jumalan, joka oli häntä edeltävä, kuinka kohtuulliselta tuntuisi se, että ihmiset ristiinnaulitsivat Jumalan? Ja kuitenkin sama Jumala, joka ristiinnaulittiin, itse ennusti: ”Pitäisikö ihmisen vaivata Jumalaa, koska te olette vaivanneet minua?” Jos emme siis voi ajatella, että Herra syntyi Neitsyestä, koska Hän, joka syntyi, oli edeltäjänä häntä synnyttäneeseen naiseen nähden, miten voimme uskoa, että Jumalalla oli verta? Ja kuitenkin Efesolaisille vanhimmille sanottiin: ”Ruokkikaa Jumalan seurakuntaa, jonka hän on ostanut omalla verellään.” Lopuksi, miten voimme ajatella, että elämän tekijä olisi itse ollut vailla elämää: Ja kuitenkin Pietari sanoo: ”Te olette tappaneet elämän tekijän.” Kukaan, joka on asetettu maan päälle, ei voi olla taivaassa: Ja kuinka Herra itse sanoo: ”Ihmisen Poika, joka on taivaassa”? Jos siis luulette, ettei Jumala ole syntynyt Neitsyestä, koska sen, joka syntyy, täytyy olla samaa ainetta sen kanssa, joka synnyttää, miten uskotte, että eri luonnosta voi syntyä eri asioita? Teidän mukaanne tuuli ei siis yhtäkkiä tuonut viiriäisiä, eikä mannaa pudonnut, eikä vesi muuttunut viiniksi, eikä monia tuhansia ihmisiä ruokittu muutamalla leivällä, eikä sokea saanut näköään sen jälkeen, kun savi oli pantu hänen päälleen. Mutta jos kaikki nämä asiat tuntuvat uskomattomilta ja luonnonvastaisilta, ellemme usko, että ne ovat Jumalan tekemiä, niin miksi kieltäisitte hänen syntymänsä osalta sen, minkä myönnätte hänen tekojensa osalta?” Tämä on totta. Vai eikö hän voinut omassa syntymässään ja tulemisessaan myötävaikuttaa siihen, mitä hän ei kieltäytynyt ihmisten auttamiseksi ja hyödyksi?

LUKU 5. Hän osoittaa luonnosta itsestään johdettujen todisteiden avulla, että hänen vastustajiensa esittämä laki, jonka mukaan syntyneen pitäisi olla samaa ainesta kuin synnyttäjän, ei pidä paikkaansa monissa tapauksissa

Olisi tylsää ja melkein lapsellista puhua tästä aiheesta enempää. Mutta silti kumotakseni tuon hulluutenne ja hulluutenne, jossa väitätte, että syntyneen pitäisi olla samaa ainetta kuin synnyttäjän, eli että mikään ei voi tuottaa jotain, joka on luonteeltaan erilaista kuin se, joka synnyttää, tuon esiin joitakin esimerkkejä maallisista asioista vakuuttaakseni teidät siitä, että monet olennot syntyvät luonteeltaan erilaisista asioista. Ei niin, että olisi mahdollista tai oikein tehdä mitään vertailua tällaisessa tapauksessa kuin tämä; vaan jotta ette epäilisi, että se on mahdollista pyhän syntymän tapauksessa, joka, kuten näette, tapahtuu näissä hauraissa maallisissa asioissa. Mehiläiset, vaikka ne ovatkin kaikkein pienimpiä olentoja, ovat kuitenkin niin älykkäitä ja ovelia, että luemme, että ne voivat syntyä ja lähteä aivan toisenlaisista asioista. Sillä koska ne ovat ihmeellisen älykkäitä olentoja, joilla ei ole pelkästään aistia vaan myös ennakointikykyä, ne syntyvät kasvien kerätyistä kukista. Mitä suurempaa esimerkkiä voidaan mielestänne tuottaa ja siteerata? Eläviä olentoja tuotetaan elottomista: aistillisia aistittomista. Kuka taiteilija, kuka arkkitehti oli olemassa? Kuka muodosti heidän ruumiinsa? Kuka puhalsi heidän sielunsa sisään? Kuka antoi niille artikuloituja ääniä, joiden avulla ne voivat keskustella keskenään? Kuka loi ja järjesti niiden jalkojen harmonian, niiden suun oveluuden, niiden siipien siisteyden? Heidän voimansa, vihansa, ennakointikykynsä, liikkeensä, tyyneytensä, sopusointunsa, erimielisyytensä, sotansa, rauhansa, järjestelynsä, keksintönsä, liiketoimintansa, hallintonsa, kaikki ne asiat, jotka niillä on todellakin yhteistä ihmisten kanssa – kenen opetuksesta tai kenen lahjasta ne ovat ne saaneet? kenen istutuksesta tai opetuksesta? Saivatko he ne sukupolvelta toiselle? vai oppivatko he ne äitinsä kohdussa tai hänen lihastaan? He eivät koskaan olleet kohdussa, eikä heillä ollut kokemusta sukupolvesta. Ainoastaan kukat, jotka ne poimivat, tuotiin pesään, ja siitä lähti ihmeellisellä keksinnöllä mehiläisiä. Äidin kohtu ei siis antanut jälkeläisille mitään: mehiläiset eivät myöskään synny mehiläisistä. Ne ovat vain niiden tekijöitä, eivät niiden luojia. Kasvien kukista lähtevät elävät olennot. Mitä yhteistä on kasveissa ja eläimissä? Kuvittelen siis, että ymmärrätte, kuka on noiden asioiden luoja. Menkää nyt ja kysykää, voisiko Herra saada aikaan oman syntymänsä kohdalla sen, minkä näette Hänen saaneen aikaan näiden kaikkein pienimpien olentojen kohdalla. Tämän jälkeen on ehkä tarpeetonta lisätä mitään muuta. Lisättäköön kuitenkin vielä väitteen tueksi se, mikä ei ehkä ole tarpeen asian todistamiseksi. Näemme, kuinka ilma yhtäkkiä pimenee ja maa täyttyy heinäsirkoista. Näyttäkää minulle niiden siemen – niiden syntymä – niiden äidit. Sillä kuten näette, ne lähtevät sieltä, mistä ne ovat syntyneet. Väittäkää kaikissa näissä tapauksissa, että sen, joka syntyy, on oltava samaa ainesta sen kanssa, joka synnyttää. Ja näissä väitteissä teidät osoitetaan yhtä typeriksi kuin olette villejä kiistellessänne Herran syntymää. Ja mitä seuraavaksi? Luuletteko te edes, että meidän on jatkettava vielä pidemmälle? Mutta lisäämme vielä jotakin muuta. Ei ole epäilystäkään siitä, että basiliskoja tuotetaan niiden lintujen munista, joita Egyptissä kutsutaan iibiksiksi. Mitä sukulaisuutta tai sukulaisuussuhdetta on linnun ja käärmeen välillä? Miksei asia synny samasta aineesta kuin se, joka sen kantaa? Ja kuitenkin ne, jotka kantavat, eivät ole kaikkien näiden asioiden tekijöitä, eivätkä ne, jotka syntyvät, ymmärrä niitä; vaan ne johtuvat salaisista syistä ja jostakin selittämättömästä ja moninaisesta luonnonlaista, joka tuottaa ne. Ja te tuotte Hänen syntymänsä vastaväitteiksi vähäpätöisiä, maallisista käsityksistä peräisin olevia väitteitänne, kun taas ette pysty selittämään niiden asioiden alkuperää, jotka syntyvät Hänen käskystään ja käskystään, jonka tahto tekee kaiken, jonka vallassa kaikki on, jonka vaikutusvalta aiheuttaa kaiken: jota mikään ei voi vastustaa tai vastustaa, ja jonka tahto riittää kaikkeen, mitä vain voidaan tehdä.

LUKU 6. Hän kumoaa Nestoriuksen toisen argumentin, jossa hän yritti esittää, että Kristus oli Aatamin kaltainen joka suhteessa

MUTTA koska emme voi (kuten paljon mieluummin haluaisimme) sivuuttaa niitä, on nyt aika paljastaa loputkin hienovaraisemmat ja salakavalammat herjauksesi, jotteivät ne ainakaan harhauta tietämättömiä ihmisiä. Eräässä tuholaistyyppisessä tutkielmassasi olet väittänyt ja sanonut, että ”Koska ihminen on jumalallisen luonnon kuva ja paholainen veti tämän alas ja särki sen, Jumala suree kuvaansa, niin kuin keisari patsastaan, ja korjaa särkyneen kuvan; ja muodosti Neitsyestä ilman sukupolvea samanlaisen luonnon kuin Aadamilla, joka syntyi ilman sukupolvea, ja herättää ihmisluonnon ylös ihmisen avulla; sillä niin kuin ihmisen kautta tuli kuolema, niin myös ihmisen kautta tuli kuolleiden ylösnousemus.”” Meille kerrotaan, että joillakin myrkyttäjillä on tapana sekoittaa valmistamiinsa kuppeihin hunajaa ja myrkkyä, jotta vahingollinen ainesosa peittyy makeaan: ja samalla kun ihminen on hurmaantunut hunajan makeudesta, tappava myrkky voi tuhota hänet. Kun siis sanotte, että ihminen on jumalallisen luonnon kuva, ja että paholainen raahasi sen alas ja murskasi sen, ja että Jumala murehti kuvaansa niin kuin keisari patsastaan, te voitelette (niin sanoakseni) maljan huulet jollain hunajan kaltaisella makealla, jotta ihmiset voivat juoda heille tarjotun maljan tyhjäksi eivätkä huomaa sen tappavuutta samalla kun he maistavat sitä, mikä on houkuttelevaa. Esitätte Jumalan nimeä, jotta voitte puhua valheita uskonnon nimissä. Asetatte pyhät asiat etualalle, jotta saisitte ihmiset vakuuttuneiksi siitä, mikä ei ole totta, ja Jumalan tunnustamisen avulla keksitte kieltää Hänet, jota tunnustatte. Sillä kuka ei näe, mihin olette menossa? Mitä te suunnittelette? Sanotte tosiaan, että Jumala suree kuvaansa niin kuin keisari patsastaan, ja korjaa särkyneen kuvan ja muodostaa Neitsyestä ilman sukupolvea luonteen, samanlaisen kuin Aadamilla, joka syntyi ilman sukupolvea, ja herättää ihmisen luonteen ihmisen kautta, sillä niin kuin ihmisen kautta tuli kuolema, niin myös ihmisen kautta tuli kuolleiden ylösnousemus. Niinpä siis kaikella vakavuudellasi, kaikella tunnustuksellasi, sinä ovela juonittelija, olet onnistunut sujuvilla väitteilläsi, nimittämällä Jumalan etualalla, päätteeksi päätymään (pelkäksi) ihmiseksi: ja lopulta alennat Hänet pelkän ihmisen asemaan, jolta nöyryyden varjolla olet jo ottanut pois Jumalan kirkkauden. Sanotte siis, että jumalallinen hyvyys on palauttanut Jumalan kuvan, jonka paholainen särki ja tuhosi, sillä sanotte, että Hän palauttaa särkyneen kuvan. Millä taidolla te nyt sanotte, että Hän palauttaa särkyneen kuvan, vakuuttaaksenne meidät siitä, että Hänessä, jossa kuva on palautettu, ei ollut mitään muuta kuin siinä varsinaisessa kuvassa, jonka palauttaminen tapahtui. Ja näin te saatte selville, että Herra on vain sama kuin Aatami oli: että kuvan palauttaja ei ole mitään muuta kuin varsinainen tuhoutunut kuva. Lopuksi seuraavassa osoitat, mihin tähtäät ja mihin pyrit, kun sanot, että Hän muodosti ilman sukupolvea Neitsyestä samanlaisen luonnon kuin Aadamilla, joka syntyi ilman sukupolvea, ja nostaa ihmisen luonnon ihmisen kautta. Väitätte, että Herra Jeesus Kristus oli kaikin puolin Aatamin kaltainen: että toinen oli ilman sukupolvea ja toinen ilman sukupolvea: toinen oli pelkkä ihminen ja toinen pelkkä ihminen. Ja näin huomaatte, että olette huolellisesti vartioinut ja varautuneet siihen, ettemme ajattelisi Herraa Jeesusta Kristusta millään tavoin suuremmaksi tai paremmaksi kuin Aadamia; sillä olette verrannut heitä keskenään samalla mittapuulla, niin että luulisi vähentävänne jotakin Aadamin täydellisyydestä, jos lisäisitte jotakin Kristukseen.

LUKU 7. Harhaoppiset peittävät oppinsa tavallisesti Pyhän Raamatun viitalla

”Sillä niin kuin”, sanotte, ”ihmisen kautta tuli kuolema, niin ihmisen kautta tuli myös kuolleiden ylösnousemus.” Yritätkö todella todistaa väärän ja jumalattoman käsityksesi apostolin todistuksella? Ja saatatteko ”valitun astian” häpeään sekoittamalla hänet jumalattomiin ajatuksiinne? Minä tarkoitan, että koska te ette voi ymmärtää pelastuksenne tekijää, siksi apostolin on näytettävä kieltäneen Jumalan. Ja kuitenkin, jos halusitte käyttää apostolien todistajia, miksi tyydyitte yhteen ja ohititte kaikki muut vaikenemalla? ja miksi ette heti lisännyt tätä: ”Paavali, apostoli, joka ei ole ihmisten apostoli eikä ihmisten, vaan Jeesuksen Kristuksen apostoli”, tai näin: ”Me puhumme viisautta täydellisten joukossa”, ja nyt: ‘Me puhumme viisautta täydellisten joukossa’, ja nyt: ‘Me puhumme viisautta täydellisten joukossa’: ”Jota kukaan”, sanoo hän, ‘tämän maailman ruhtinaista ei tuntenut; sillä jos he olisivat tienneet, he eivät olisi ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa.’” Tai tämä: ”Sillä hänessä asuu koko jumaluuden täyteys ruumiillisesti.” Ja tämä: ”Hän on koko Jumala, ja hänessä on koko Jumala. ”Yksi Herra Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on.” Vai oletteko te osittain samaa mieltä ja osittain eri mieltä apostolin kanssa ja hyväksytte hänet vain siltä osin kuin hän inkarnaation seurauksena nimittää Kristusta ihmiseksi ja hylkäätte hänet siltä osin kuin hän puhuu hänestä Jumalana? Sillä Paavali ei kiellä sitä, että Jeesus on ihminen, mutta silti hän tunnustaa, että ihminen on Jumala; ja julistaa, että ihmiskunnalle ylösnousemus tuli ihmisen kautta siten, että hän osoittaa, että tuossa ihmisessä Jumala nousi ylös. Sillä katsokaa, ilmoittaako hän, että hän, joka nousi ylös, oli Jumala, kun hän todistaa, että hän, joka ristiinnaulittiin, oli kirkkauden Herra.

LUKU 8. Harhaoppiset liittävät Kristukseen vain jumaluuden varjon, ja siten väittävät, että häntä tulee palvoa yhdessä Jumalan kanssa, mutta ei Jumalana.

MUTTA silti välttääkseen ajattelemasta Herraa Jeesusta yhtenä koko ihmisjoukosta, te olette antaneet hänelle jonkinlaista kunniaa, antamalla hänelle kunniaa pyhimyksenä, mutta ette jumaluutta todellisena ihmisenä ja todellisena Jumalana. Sillä mitä te sanotte? ”Jumala sai aikaan Herran inkarnaation. Kunnioittakaamme Teotokoksen muotoa yhdessä Jumalan kanssa, Jumaluuden yhtenä muotona, jumalallisesta yhteydestä erottamattomana hahmona, näkymättömän Jumalan kuvana.” Edellä sanoitte, että Aadam oli Jumalan kuva, tässä kutsutte Kristusta kuvaksi: toisesta puhutte patsaana ja toisesta myös patsaana. Mutta kai meidän pitäisi Jumalan kunniasta olla sinulle kiitollisia, koska sallit, että teotokoksen muotoa palvotaan yhdessä Jumalan kanssa: siinä sinä pikemminkin teet Hänelle vääryyttä kuin kunnioitat Häntä. Sillä tässä te ette anna Herralle Jeesukselle Kristukselle jumaluuden kunniaa, vaan te kiellätte sen. Hienovaraisella ja ilkeällä taidolla sanotte, että Häntä tulee palvoa yhdessä Jumalan kanssa, jotta teidän ei tarvitsisi tunnustaa, että Hän on Jumala, ja juuri sillä lausumalla, jolla te näennäisesti petollisesti yhdistätte Hänet Jumalaan, te todellisuudessa erotatte Hänet Jumalasta. Sillä kun te rienaatte, että Häntä ei todellakaan pidä palvoa Jumalana vaan yhdessä Jumalan kanssa, te myönnätte näin Hänelle jumaluuden läheisyyden liiton, jotta pääsisitte eroon totuudesta Hänen jumaluudestaan. Voi, te kaikkein pahin ja ovelin Jumalan vihollinen, te haluatte tehdä rikoksen, jossa kiellätte Jumalan sillä verukkeella, että tunnustatte Hänet. Te sanotte: ”Teidän on tunnustettava hänet: Häntä palvotaan hahmona, jota ei voi erottaa jumalallisesta tahdosta, näkymättömän Jumalan kuvana. Oletan siis, että Herramme Jeesus Kristus on saanut meidän keskuudessamme kunnioitusta Luojana ja Lunastajana Hänen ystävällisten tekojensa ansiosta. Jos hän siis lunasti meidät iankaikkiselta kadotukselta, kutsuessamme Lunastajamme hahmoksi pyrimme todellakin vastaamaan hänen ystävällisyyteensä ja hyvyyteensä arvokkaalla palvelulla ja uskollisuudella, jos yritämme päästä eroon siitä kunniasta, jota hän ei kieltäytynyt alentamasta meidän tähtemme.

LUKU 9. Kuinka ne ovat väärässä, jotka sanovat Kristuksen syntymän olleen salainen, koska se oli selvästi näytetty jopa patriarkka Jaakobille.

MUTTA oletan, että te puolustatte Herralle tarjottua alennustilaa alempiarvoisella kunnianosoituksella, sanoilla ”salaisen Jumalan kuvana”. Sillä, että nimitätte Häntä kuvaksi, vertaatte Häntä ihmisen omaisuuteen. Puhumalla Hänestä salaisen Jumalan kuvana vähättelet sitä kunniaa, joka Hänelle selvästi kuuluu. Sillä ”Jumala”, sanoo Daavid, ”tulee selvästi, meidän Jumalamme, eikä vaikene”. Ja Hän totisesti tuli eikä vaiennut, joka ennen kuin Hän omassa persoonassaan lausui mitään syntymänsä jälkeen, teki tulemisensa tunnetuksi sekä maallisten että taivaallisten todistajien toimesta, kun tähti osoittaa Hänet, tietäjät palvovat Häntä ja enkelit julistavat Häntä. Mitä muuta te haluatte? Hänen äänensä oli vielä äänetön maan päällä, ja Hänen kirkkautensa huutaa jo äänekkäästi taivaassa. Sanotteko siis, että Jumala oli ja on Hänessä salassa? Mutta tämä ei ollut profeettojen, patriarkkojen ja koko lain ilmoitus. Sillä he eivät sanoneet, että Hän olisi salassa, jonka tulon he kaikki ennustivat. Te erehdytte surkeassa 1239 sokeudessanne, kun etsitte perusteita jumalanpilkalle ettekä löydä niitä. Te sanotte, että Hän oli salassa jopa tulonsa jälkeen. Minä väitän, ettei hän ollut salassa edes ennen tuloaan. Sillä välttyikö Jumalan salaisuus, että hän syntyi Neitsyestä, sen kuuluisan patriarkan tietämiseltä, jolle Jumalan näky, joka oli läsnä hänen kanssaan, antoi arvonimen, jonka myötä hän nousi Syrjäyttäjä-nimestä Israelin nimeksi? Joka, kun hän kamppailusta häntä vastaan painineen miehen kanssa ymmärsi vielä tulevan inkarnaation salaisuuden, sanoi: ”Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja minun elämäni on säilynyt.” Hän sanoi: ”Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja minun elämäni on säilynyt.” Mitä, kysyn teiltä, hän oli nähnyt, jotta hän olisi voinut uskoa nähneensä Jumalan? Ilmestyikö Jumala hänelle ukkosen ja salamoiden keskellä, vai näyttäytyivätkö Jumaluuden häikäisevät kasvot hänelle, kun taivaat avattiin? Ei varmastikaan; vaan päinvastoin hän näki ihmisen ja tunnusti Jumalan. Oi todella sen nimen arvoinen, jonka hän sai, kun hän sielun eikä ruumiin silmin ansaitsi Jumalan antaman arvonimen kunnian! Hän näki ihmishahmon painiskelevan hänen kanssaan ja ilmoitti näkevänsä Jumalan. Hän tiesi varmasti, että tuo ihmishahmo oli todellakin Jumala, sillä siinä muodossa, jossa Jumala silloin esiintyi, hän oli aivan totuudenmukaisesti tulossa myöhemmin samassa muodossa. Vaikka miksi ihmetellä, että niin suuri patriarkka uskoi epäröimättä sen, minkä Jumala itse niin selvästi osoitti hänelle omassa persoonassaan, kun hän sanoi: ”Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja minun elämäni on säilynyt.” Miten Jumala osoitti hänelle niin paljon jumaluuden läsnäoloa, että hän saattoi sanoa, että Jumalan kasvot oli näytetty hänelle? Sillä näyttää siltä, että hänelle oli ilmestynyt vain mies, jonka hän oli itse asiassa voittanut taistelussa. Mutta Jumala toi tämän varmasti aikaan ennakoivilla merkeillä, jotta kukaan ei joutuisi epäilemään, että Jumala oli syntynyt ihmisestä, kun patriarkka oli jo kauan aikaisemmin nähnyt Jumalan ihmisen muodossa.

LUKU 10. Hän kerää lisää todistajia samasta tosiasiasta

MUTTA miksi viivyn niin kauan yhden tapauksen äärellä, ikään kuin moni puuttuisi? Sillä miten se tosiasia, että Jumalan oli määrä tulla lihaksi, voisi silloinkin jäädä ihmisten tietämättä, kun profeetta sanoi hänestä avoimesti ikään kuin koko ihmiskunnalle: ”Katsokaa, teidän Jumalanne”, ja toisaalla: ”Katso, meidän Jumalamme.” Ja tämä: ”Jumala, väkevä, tulevan maailman Isä, rauhan ruhtinas”; ja: ‘Jumala, väkevä, tulevan maailman Isä, rauhan ruhtinas’: ”Hänen valtakunnalleen ei tule loppua.” Mutta myös silloin, kun hän oli jo tullut, saattoiko se tosiasia, että hän oli tullut, jäädä niiden tietämättä, jotka avoimesti tunnustivat, että hän oli tullut? Oliko Pietari tietämätön Jumalan tulemisesta, kun hän sanoi: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”?”. Eikö Martta tiennyt, mitä hän sanoi tai keneen hän uskoi, kun hän sanoi: ”Kyllä, Herra, minä olen uskonut, että Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika, joka olet tullut tähän maailmaan?”.” Ja kaikki ne miehet, jotka etsivät Häneltä parannusta sairauksiinsa tai raajojensa palauttamista tai kuolleidensa eloon herättämistä, pyysivätkö he näitä asioita ihmisen heikkoudesta vai Jumalan kaikkivoipaisuudesta?

LUKU 11. Kuinka paholainen pakotettiin monista syistä siihen näkemykseen, että Kristus oli Jumala

LOPUKSI Mitä tulee itse paholaiseen, kun hän kiusasi Häntä kaikin houkuttelevin esityksin ja kaikella pahuutensa taidolla, mitä hän tietämättömyydessään aavisti tai halusi saada selville kiusaamalla Häntä? Tai mikä häntä niin suuresti liikutti, että hän etsi Jumalaa nöyrän ihmisen muodon alla? Oliko hän oppinut sen aikaisempien todisteiden kautta? Vai oliko hän tiennyt kenestäkään, joka oli tullut Jumalan tavoin ihmisen ruumiissa? Ei varmastikaan. Mutta merkkien mahtavat todisteet, tekojen mahtavat tulokset, Totuuden itsensä sanat ajoivat hänet epäilemään ja tutkimaan tätä asiaa, sillä hän oli jo kerran kuullut Johannekselta: ”Katso Jumalan Karitsaa, katso Häntä, joka ottaa pois maailman synnin.” Hän oli jo kerran kuullut Johannekselta: ”Katso Jumalan Karitsaa, katso Häntä, joka ottaa pois maailman synnin.” Tämä oli hänen elämänsä. Ja jälleen samalta henkilöltä: ”Minä tarvitsen sinun kastettasi, ja sinä tulet luokseni?” ”Minä tarvitsen sinun kastettasi.” Myös kyyhkynen, joka laskeutui taivaasta ja pysähtyi Herran pään yläpuolelle, oli tehnyt itsestään selvän ja avoimen todisteen Jumalasta, joka ilmoitti itsensä. Myös ääni, joka oli lähetetty Jumalalta, ei arvoituksin tai luvuin, oli liikuttanut häntä, kun se sanoi: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mielistynyt.” Ja vaikka hän näki Jeesuksessa ulkoisesti ihmisen, hän kuitenkin etsi Jumalan Poikaa, kun hän sanoi: ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin käske, että nämä kivet tehdään leiväksi.” Hän sanoi: ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin käske, että nämä kivet tehdään leiväksi.” Karkottiko ihmisen katseleminen paholaisen epäilyt hänen jumaluudestaan niin, että sen vuoksi, että hän näki ihmisen, hän ei uskonut, että hän voisi olla Jumala? Ei varmastikaan. Mutta mitä hän sanoo? ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin käske, että nämä kivet tehdään leiväksi.” Hänellä ei varmasti ollut epäilystäkään tuon mahdollisuudesta, jonka olemassaoloa hän tutki. Hänen huolenaiheensa koski sen totuutta. Sen mahdottomuudesta ei ollut mitään varmuutta.

LUKU 12. Hän vertaa tätä paholaisen käsitystä ja järkevää epäilyä vastustajiensa itsepäiseen ja joustamattomaan ajatukseen, ja osoittaa, että tämä jälkimmäinen on pahempi ja jumalanpilkkaisempi kuin edellinen

MUTTA hän tiesi varmasti, että Herra Jeesus Kristus oli syntynyt Mariasta: hän tiesi, että Hänet käärittiin vaippavaatteisiin ja pantiin seimeen: että Hänen lapsuutensa oli köyhän ihmisen lapsuus Hänen ihmiselämänsä alussa; ja että Hänen lapsuutensa oli vailla asianmukaisia kehdossa olevia tarvikkeita; lisäksi hän ei epäillyt, etteikö Hänellä olisi ollut todellista lihaa ja että Hän oli syntynyt todellisena ihmisenä. Ja miksi tämä ei tuntunut hänestä riittävän varmuudeksi? Miksi hän uskoi, ettei hän voinut olla Jumala, vaikka hän tiesi olevansa ihminen? Opettele siis, sinä kurja hullu, opettele, sinä hullu, sinä julma syntinen, opettele, rukoilen sinua, jopa paholaiselta, vähentämään pilkkaamistasi. Hän sanoi: ”Jos Sinä olet Jumalan Poika.” Sinä sanot: ”Sinä et ole Jumalan Poika.” Kiistät sen, mistä hän kysyi. Kukaan muu kuin sinä ei ole vielä löytänyt ketään, joka olisi ylittänyt paholaisen pilkkaamisessa. Sitä, minkä hän tunnusti olevan mahdollista Herran kohdalla, te ette pidä mahdollisena.

LUKU 13. Kuinka paholainen säilytti aina tämän käsityksen Kristuksen jumaluudesta (hänen salaisen toimintansa vuoksi, jonka hän koki) jopa hänen ristiinsä ja kuolemaansa asti

MUTTA ehkä hän sen jälkeen lakkasi ja lepäsi, ja kun hänen kiusauksensa olivat kukistuneet, hän jätti epäilynsä syrjään, koska hän ei löytänyt tulosta? Ei, vaan se pysyi pikemminkin aina hänessä, ja jopa Herran ristiin asti epäilys säilyi hänessä ja lisääntyi erityisten kauhujen myötä. Mitä tarvetta on enää mihinkään muuhun? Ei hän edes silloin lakannut pitämästä häntä Jumalan Poikana, sen jälkeen, kun hän tiesi, että hänen vainoojilleen oli myönnetty tällainen lupa häntä vastaan. Mutta ovela vihollinen näki jopa Hänen ruumiillisten kärsimystensä keskellä jumalallisuuden merkit, ja vaikka hän olisi paljon mieluummin halunnut Hänen olevan (pelkkä) ihminen, hän joutui kuitenkin epäilemään, että Hän oli Jumala; sillä vaikka hän olisi mieluummin uskonut sen, mitä halusi, varmimmat todisteet ajoivat hänet kuitenkin siihen, mitä pelkäsi. Eikä ihme, sillä vaikka hän näki, kuinka Häntä syljettiin, ruoskittiin ja häpäistiin ja vietiin ristille, hän näki kuitenkin jumalallisten voimien vaikuttavan jopa nöyryytysten ja vääryyksien keskellä; kun temppelin esirippu repeytyy, kun aurinko peittää itsensä, päivä pimenee, ja kaikki asiat tuntevat kärsimyksen vaikutukset: kaikki asiat, jopa ne, jotka eivät tunne Jumalaa, tunnustavat jumaluuden teon. Ja siksi paholainen, kun hän näki tämän ja vapisi, yritti kaikin tavoin päästä tietoisuuteen Hänen jumaluudestaan, jopa ihmisyyden kuolemaan asti, sanoen niiden persoonassa, jotka ristiinnaulitsivat Hänet: ”Jos hän on Jumalan Poika, niin astukoon nyt alas ristiltä, niin me uskomme häntä.” Hän ymmärsi varmasti, että Hänen ruumiillisen kärsimyksensä kautta Herramme Jumala toteutti ihmisen pelastuksen lunastusta ja myös sen kautta hänet tuhoutui ja kukistui, kun taas meidät lunastettiin ja pelastettiin. Niinpä ihmiskunnan vihollinen halusi kaikin keinoin ja kaikin juonin kukistaa sen, minkä hän tiesi tapahtuvan kaikkien ihmisten lunastuksen hyväksi. ”Jos”, hän sanoo, ‘hän on Jumalan Poika, niin tulkoon hän nyt alas ristiltä, niin me uskomme häntä.’ Tarkoituksena oli, että Herra liikuttuisi sanojen häpäisystä ja tuhoaisi salaisuuden, samalla kun hän kosti vääryyttä. Näette siis, että Herraa kutsuttiin Jumalan Pojaksi jopa silloin, kun hän roikkui ristillä. Näette, että he epäilevät sitä tosiasiaa, johon he viittaavat. Ja niin opitte, kuten edellä sanoin, jopa Hänen vainoojiltaan, jopa perkeleeltä, uskomaan Jumalan Poikaan. Kuka on koskaan tullut vastaan paholaisen epäuskoa? Kuka meni sen yli? Hän epäili, että Hän oli Jumalan Poika, vaikka Hän kesti kuoleman. Te kiistätte sen, vaikka Hän on noussut ylös. Hän epäili, että Hän oli Jumala, jolta Hän kätki itsensä. Te, joille Hän on sen todistanut, kiellätte sen.

LUKU 14. Hän osoittaa, kuinka harhaoppiset vääristelevät Pyhää Raamattua, vastaamalla väitteeseen, joka on johdettu apostolin sanoista: ”Ilman isää, ilman äitiä” jne. Hebr.7

SINÄ sitten käytät pyhiä kirjoituksia Jumalaa vastaan ja koetat tuoda hänen omat todistajansa häntä vastaan. Mutta miten? Todellakin niin, että teistä tulee vääriä syyttäjiä paitsi Jumalaa, myös itse todisteita vastaan. Eikä tosiaankaan ole ihmeellistä, että koska ette voi tehdä sitä, mitä haluatte, teette vain sen, minkä voitte: koska ette voi kääntää pyhiä todistajia Jumalaa vastaan, teette sen, minkä voitte, ja vääristätte ne. Te nimittäin sanotte: ”Teillä on oikeus uskoa niitä: Paavali siis valehtelee, kun hän sanoo Kristuksesta: ”Se on valhetta: ”Ilman äitiä, ilman sukutaulua.” Minä kysyn teiltä, kenestä te luulette Paavalin näin sanoneen? Jumalan Pojasta ja Sanasta vai Kristuksesta, jonka te erotatte Jumalan Pojasta ja väitätte pilkkaavasti olevan pelkkä ihminen? Jos Kristuksesta, jonka väitätte olevan pelkkä ihminen, miten ihminen voisi syntyä ilman äitiä ja ilman sukutaulua äidin puolelta? Mutta jos Jumalan Sanasta ja Jumalan Pojasta – mitä voimme tehdä siitä, kun sama apostoli, teidän oma todistajanne, kuten te jumalattomasti kuvittelette, todistaa samassa paikassa ja saman todistajan kautta, että hän, jonka väitätte olleen ilman äitiä, oli myös ilman isää; hän sanoo: ”Ilman isää, ilman äitiä, ilman sukutaulua”? Tästä seuraa siis, että jos käytätte apostolin todistusta, koska väitätte, että Jumalan Poika oli ”ilman äitiä”, teidän on myös syyllistyttävä siihen pilkkaukseen, että Hän oli ”ilman isää”. Huomaatte siis, mihin jumalattomuuden syöksyyn olette joutuneet, kun olette innokkaasti puolustaneet kieroutumistanne ja jumalattomuuttanne, niin että samalla kun sanotte, että Jumalan Pojalla ei ollut äitiä, teidän täytyy myös kieltää Häneltä Isä – asia, jota kukaan ei ole vielä maailman alusta asti tehnyt, paitsi ehkä joku hullu. Ja tätä, onko se suurempaa jumalattomuutta vai hulluutta, tuskin tiedän; sillä mikä on typerämpää ja typerämpää kuin antaa Pojan nimi ja yrittää pitää Isän nimi salassa? Mutta te sanotte, etten pidä sitä takaisin, enkä kiellä sitä. Ja mikä hulluus sitten ajoi teidät lainaamaan tuota kohtaa, jossa samalla kun sanotte, ettei Hänellä ollut äitiä, teidän täytyy näyttää myös kieltävän Häneltä Isän? Sillä koska samassa kohdassa sanotaan Hänen olevan ilman äitiä ja myös ilman isää, niin siitä seuraa, että jos voidaan ymmärtää, että siellä Hän on ilman äitiä, niin samalla tavalla kuin me ymmärrämme, että Hän on ilman äitiä, meidän on myös uskottava, että Hän on ilman isää. Mutta tuo hätäinen hinku Jumalan kieltämiseen ei nähnyt tätä; ja kun se lainasi silvottuna sitä, mikä oli kirjoitettu kokonaisena, se ei nähnyt, että häpeämätön ja ilmeinen valhe voitiin kumota avaamalla pyhän teoksen sisältö. Oi typerä jumalanpilkka ja hulluus, joka, kun se ei nähnyt, mitä sen pitäisi seurata, ei ollut älyä nähdä edes sitä, mitä voisi lukea: ikään kuin se, koska se voisi päästä eroon omasta älystään, voisi päästä eroon lukemisen kyvystä kaikilta muilta, tai ikään kuin kaikki menettäisivät silmänsä päässään lukemiseen, koska se olisi menettänyt mielen silmät. Kuule siis, sinä harhaoppinen, se kohta, jonka olet vääristellyt: kuule kokonaan ja täydellisesti se, mitä sinä lainasit silvottuna ja pilkottuna. Apostoli tahtoo tehdä jokaiselle selväksi Jumalan kaksinaisen syntymän – ja osoittaakseen, miten Herra syntyi jumaluudessa ja lihassa, hän sanoo: ”Ilman isää, ilman äitiä”, sillä toinen kuuluu jumaluuden syntymään, toinen lihan syntymään. Sillä niin kuin Hän syntyi jumalallisessa olemuksessaan ”ilman äitiä”, niin Hän on ruumiissa ”ilman isää”; ja niinpä vaikka Hän ei olekaan ilman isää eikä ilman äitiä, meidän on uskottava Häneen ”ilman isää ja ilman äitiä”. Sillä jos katsotte Häntä niin kuin Hän on Isästä syntynyt, Hän on ilman äitiä; jos taas niin kuin Hän on syntynyt äidistään, Hän on ilman isää. Ja niin Hänellä on kummassakin näistä synnytyksistä yksi: molemmissa yhdessä Hän on ilman kumpaakin: sillä Jumaluuden syntymässä ei tarvittu äitiä, ja ruumiinsa syntymässä Hän oli itse riittävä, ilman isää. Siksi apostoli sanoo: ”Ilman äitiä, ilman sukua”.

LUKU 15. Miten Apostoli voi sanoa Kristuksen olleen ilman sukupuuta

MITEN hän sanoo, että Herra oli ”ilman sukupuuta”, kun evankelista Matteuksen evankeliumi alkaa Vapahtajan sukututkimuksella, sanomalla ”Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Aabrahamin pojan, sukupolvien kirja”? Evankelistan mukaan Hänellä on siis sukupuu, apostolin mukaan ei: sillä evankelistan mukaan Hänellä on se äidin puolelta, apostolin mukaan ei, koska Hän lähtee Isästä. Niinpä Apostoli hyvin sanoo: ”Ilman isää, ilman äitiä, ilman sukutaulua.” Ja siinä, missä hän toteaa, että Hän syntyi ilman äitiä, siellä hän myös kirjoittaa, että Hän oli ilman sukupuuta. Ja näin ollen Herran molempien syntymäkertojen osalta evankelistan ja apostolin kirjoitukset ovat yhtäpitäviä. Sillä evankelistan mukaan Hänellä on sukutaulu ”ilman isää”, kun Hän syntyi lihassa; ja apostolin mukaan Herralla ei ole, kun Hän on syntynyt jumalallisessa olemuksessaan ”ilman äitiä”, kuten Jesaja sanoo: ”Mutta kuka ilmoittaa Hänen sukupolvensa?”.

LUKU 16. Hän osoittaa, että kuten paholainen Kristusta kiusatessaan, harhaoppiset vääristelevät ja vääristelevät Pyhää Raamattua

MIKSI sitten, sinä harhaoppinen, etkö tällä tavoin lainannut koko ja koko lukemaasi kohtaa? Näette siis, että apostoli asetti, että Herra oli ”ilman äitiä” samalla tavalla kuin hän asetti, että Hän syntyi ”ilman isää”: jotta me tietäisimme, että Hän on ”ilman äitiä” samalla tavalla kuin me ymmärrämme Hänen olevan ”ilman isää”. Ja niin kuin on mahdotonta uskoa Hänen olevan kokonaan ”ilman isää”, niin emme voi ymmärtää Hänen olevan kokonaan ”ilman äitiä”. Miksi sitten, sinä harhaoppinen, et tällä tavoin lainannut sitä, mitä olit lukenut apostolista, kokonaan ja mutkattomasti? Vaan sinä lisäät osan ja jätät osan pois ja vääristelet totuuden sanoja, jotta voisit rakentaa väärät käsityksesi jumalattomalla teollasi. Minä näen, kuka oli teidän mestarinne. Meidän on uskottava, että sait hänen opetuksensa, jonka esimerkkiä seuraat. Sillä niin paholainen evankeliumissa, kun hän kiusasi Herraa, sanoi: ”Jos Sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Sillä kirjoitettu on, että hän antaa enkeleilleen tehtäväksi huolehtia sinusta, että he varjelisivat sinua kaikilla sinun teilläsi.”” Ja kun hän oli sanonut tämän, hän jätti pois asiayhteyden ja sen, mikä siihen kuuluu, eli: ”Sinä kävelet haavan ja basiliskon päällä ja poljet leijonan ja lohikäärmeen jalkoihin.” Varmasti hän ovelasti lainasi edellisen jakeen ja jätti jälkimmäisen pois: sillä hän lainasi ensimmäistä pettääkseen Häntä; jälkimmäisestä hän piti suunsa kiinni välttääkseen itsensä tuomitsemista. Sillä hän tiesi, että häntä itseään merkitsivät profeetan sanoissa asp ja basilisko, leijona ja lohikäärme. Niinpä siis sinäkin tuot esiin osan ja jätät osan pois; ja lainaat toista pettääkseen ja jätät toisen pois pelosta, ettet, jos lainaisit koko tekstiä, tuomitsisi omaa petostasi. Mutta nyt on aika siirtyä muihin asioihin, sillä jos pysyttelemme liian kauan yksittäisissä kohdissa, kuten halu antaa täydellinen vastaus saa meidät tekemään, ylitämme jopa pitkän kirjan rajat.

LUKU 17. Että Kristuksen kirkkautta ja kunniaa ei pidä lukea Pyhälle Hengelle siten, että kielletään sen lähtevän Kristuksesta itsestään, ikään kuin kaikki se erinomaisuus, joka hänessä oli, olisi toisen oma ja kumpuaisi jostakin muusta lähteestä

SINÄ sanot sitten toisessa keskustelussa, pikemminkin eräässä toisessa herjauksessasi: ”ja hän erotti Hengen jumalallisesta luonnosta, joka loi hänen ihmisyytensä.” Tämä ei ole kuitenkaan ollut hänen jumaluutensa. Sillä Raamattu sanoo, että se, joka syntyi Mariasta, on Pyhästä Hengestä. Joka myös täytti vanhurskaudella (justitia) sen, joka luotiin; sillä sanotaan: ’Hän ilmestyi lihassa, vanhurskautui Hengessä’. Jälleen kerran: Joka teki Hänet myös perkeleiden pelätyksi: ’Sillä minä’, hän sanoo, ’Jumalan Hengen kautta ajoin ulos perkeleitä’.”. Joka myös teki Hänen lihastaan temppelin. ’Sillä minä näin Hänen henkensä laskeutuvan alas kuin kyyhkynen ja jäävän Hänen päälleen.’ Vielä kerran: Joka antoi hänelle hänen taivaaseen nousemisensa taivaaseen. Sillä siinä sanotaan: ”Antamalla käskyn apostoleille, jotka hän oli valinnut, hän otettiin Pyhän Hengen kautta ylös.” Lopuksi, että se oli Hän, joka antoi Kristukselle tällaisen kirkkauden”.” Koko teidän pilkkauksenne koostuu siis siitä, että Kristuksella ei ollut mitään itsestään; eikä Hän, pelkkä ihminen, kuten sanotte, saanut mitään Sanalta, eli Jumalan Pojalta, vaan kaikki Hänessä oli Hengen lahja. Jos siis voimme osoittaa, että kaikki se, mitä te viittaatte Hengelle, on hänen omaansa, mitä jää jäljelle, kuin että todistamme, että Hän, jota te siis olisitte pitäneet ihmisenä, koska, kuten te sanotte, kaikki, mitä hänellä on, on toisen omaisuutta, on siis Jumala, koska kaikki, mitä hänellä on, on hänen omaisuuttaan?”. Ja todellakin, me todistamme tämän, emmekä ainoastaan keskustelujen ja argumenttien avulla, vaan itse jumaluuden äänellä; sillä mikään ei todista Jumalasta paremmin kuin jumalalliset asiat. Ja koska mikään ei tunne itseään paremmin kuin itse Jumalan kirkkaus, emme usko mitään Jumalaa koskevaa asiaa suuremmalla oikeudella kuin niitä kirjoituksia, joissa Jumala itse on oma todistajansa. Mitä siis ensinnäkin tulee siihen, että sanotte Pyhän Hengen luoneen Hänen ihmisyytensä, me voisimme ottaa sen yksinkertaisesti, jos voisimme tunnustaa, ettette ole tuonut sitä esiin epäuskon nimissä. Sillä me emme myöskään kiellä sitä, että Pyhä Henki on synnyttänyt Herran lihan; mutta me väitämme, että ruumis on syntynyt Pyhän Hengen myötävaikutuksella niin, että voimme sanoa, että Hänen ihmisyytensä on luotu itselleen Jumalan Pojan toimesta, kuten Pyhä Henki itse sanoo pyhässä kirjoituksessa todistaen, että ”Viisaus on rakentanut itselleen huoneen”. Näette siis, että sen, minkä Pyhä Henki sai alkunsa, rakensi ja täydellisti Jumalan Poika: ei niin, että Jumalan Pojan työ on yksi asia ja Pyhän Hengen työ toinen: vaan että Jumaluuden ja kirkkauden ykseyden kautta Hengen toiminta on Jumalan Pojan rakentamista; ja Jumalan Pojan rakentaminen on Pyhän Hengen yhteistyötä. Ja niinpä emme lue ainoastaan, että Pyhä Henki tuli Neitsyen päälle, vaan myös, että Korkeimman voima varjosti Neitsyttä; koska Viisaus itsessään on jumaluuden täyteys, kukaan ei voisi epäillä, että kun Viisaus rakensi itselleen talon, koko jumaluuden täyteys oli läsnä. Mutta teidän jumalanpilkkanne kurja kovuus, kun se yrittää erottaa Kristuksen Jumalan Pojasta, ei näe, että se erottaa jumaluuden luonteen kokonaan itsestään. Paitsi ehkäpä, jos uskotte, että Pyhä Henki siis rakensi hänelle talon, koska hän itse oli riittämätön ja kykenemätön rakentamaan itselleen taloa. Mutta on yhtä järjetöntä kuin villiä uskoa, että Hän, jonka uskomme luoneen tahdollaan koko taivaallisen ja maallisen maailmankaikkeuden, olisi ollut kykenemätön rakentamaan itselleen ruumiin; varsinkin kun Pyhän Hengen voima on Hänen voimansa, ja Kolminaisuuden jumaluus ja kirkkaus ovat niin yhdistyneet ja erottamattomat, ettemme voi ajatella Kolminaisuuden Yhdessä Persoonassa olevan mitään sellaista, mikä voitaisiin erottaa Jumaluuden täyteydestä. Kun siis tämä on vahvistettu ja ymmärretty, nimittäin se, että Pyhän Kirjoituksen uskon mukaan, kun Pyhä Henki tuli (Neitsyen) päälle ja Korkeimman voima varjosti häntä, Viisaus rakensi itselleen talon, loput teidän herjauksestanne jäävät tyhjiksi. Sillä ei myöskään ole epäilystä siitä, että Hän on tehnyt kaiken Itsestään ja Itsessään, jonka nimessä ja uskossa, uskovienkin usko voi tehdä mitä tahansa. Sillä hän ei myöskään tarvinnut toisen apua, kuten eivät ole tarvinneet sitä hekään, jotka ovat luottaneet hänen voimaansa. Ja mitä tulee siis väitteisiisi siitä, että Hänet vanhurskautettiin Hengen kautta ja että Henki teki Hänestä perkeleiden pelkäämän ja että Hänen lihastaan tuli Pyhän Hengen temppeli ja että Hänet otettiin Hengen avulla ylös taivaaseen, niin ne ovat kaikki rienaavia ja villejä: ei siksi, että meidän pitäisi uskoa, että kaikissa näissä asioissa, joita Hän itse teki, puuttui Hengen ykseys ja yhteistoiminta – sillä jumaluus ei koskaan ole itsestään puutteellinen, ja [Kolminaisuuden voima oli aina läsnä Vapahtajan teoissa – vaan siksi, että te haluatte, että Pyhä Henki antoi apua Herralle Jeesukselle Kristukselle ikään kuin Hän olisi ollut heikko ja voimaton; ja että Hän myönsi Hänelle ne asiat, joita Hän ei kyennyt hankkimaan itselleen. Opettele siis pyhien todistajien perusteella uskomaan Jumalaa äläkä sekoita valhetta totuuteen, sillä aihe ei salli sitä, ja terve järki inhoaa ajatusta sekoittaa paholaisen hengen käsityksiä jumalallisiin todistajiin.

LUKU18. Miten meidän on ymmärrettävä apostolin sanat: ”Hän ilmestyi lihassa, vanhurskautettiin Hengessä” jne.

ALOITTAKAAMME tästä väitteestäsi, että Henki täytti vanhurskaudella (justitia) sen, mikä oli luotu, ja yrityksistäsi todistaa tämä Apostolin todisteella, jossa hän sanoo: ‘Hän ilmestyi lihassa, vanhurskautettiin Hengessä’, teet jokaisen väitteesi epäkuranttia järkeä ja villiä henkeä käyttäen. Sillä te teette tämän väitteen; nimittäin, että te haluatte, että Hänet täytettiin vanhurskaudella Hengen kautta, osoittaaksenne, kuinka Hän oli vanhurskautta vailla, kun te väitätte, että sillä täyttäminen annettiin Hänelle. Ja mitä tulee apostolin todistuksen käyttämiseenne tässä asiassa, te vääristätte pyhän kohdan järjestystä ja merkitystä. Sillä Apostolin lausunto ei ole niin kuin te olette sitä lainanneet, silvottu ja pilattu. Sillä mitä apostoli sanoo? ”Ja ilmeisen suuri on jumaluuden salaisuus, joka lihassa ilmeni, vanhurskautettiin Hengessä.” Näette siis, että apostoli julisti, että jumalallisuuden mysteeri tai sakramentti oli vanhurskautettu. Sillä hän ei ollut niin unohtanut omia sanojaan ja opetustaan, että hän olisi sanonut, että hän oli vailla vanhurskautta, jota hän oli aina julistanut vanhurskaudeksi, sanoen: ”Joka on meille vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi tehty.” Hän sanoi: ”Hän on meille vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi tehty.” Toisaalla hän myös sanoo: ”Mutta te olette pesty, mutta te olette vanhurskautetut, mutta te olette pyhitetyt meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” Kuinka kaukana hänestä olikaan siis tarve olla vanhurskaudella täytetty, niin kuin hän itse täytti kaiken vanhurskaudella, ja hänen kirkkaudekseen olla ilman vanhurskautta, jonka nimi itse vanhurskauttaa kaiken. Näette siis, kuinka typeriä ja villejä ovat herjauksenne, koska yritätte ottaa pois Herraltamme sen, mitä Hän on aina vuodattanut kaikkiin uskoviin siten, että se ei silti jatkuvassa tarjonnassaan koskaan vähene.

LUKU 19. – Että ei ollut vain Henki, vaan myös Kristus itse, joka sai Hänet pelättäväksi

SINÄ sanot myös, että Henki teki Hänet perkeleiden pelätyksi. Hylätäksenne ja kumotaksenne tämän, vaikka lausuman kauhistuttava luonne riittääkin, lisäämme vielä muutamia esimerkkejä. Kertokaa minulle, te, jotka sanotte, että se, että perkeleet pelkäsivät häntä, ei ollut hänen omaa tekoaan vaan jonkun muun teko, ja jotka tahdotte, että tämä ei ollut hänen oma voimansa vaan lahja, miten on mahdollista, että jopa hänen nimellään oli tuo voima, jota hän itse oli teidän mukaanne vailla? Miten oli mahdollista, että hänen nimessään ajettiin ulos perkeleitä, parannettiin sairaita, herätettiin kuolleita? Sillä apostoli Pietari sanoo sille rammalle miehelle, joka istui temppelin kauniilla portilla: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä nouse ja kävele.” Ja taas Joppen kaupungissa miehelle, joka oli maannut sängyllään halvaantuneena kahdeksan vuotta, hän sanoo: ”Aineas, Herra Jeesus Kristus parantakoon sinut; nouse ja peta vuoteesi itsellesi.” Myös Paavali sanoo pahalle hengelle: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä käsken sinua tule ulos hänestä”, ja paholainen lähti hänestä. Mutta ymmärtäkää tästä, kuinka täysin vierasta tämä heikkous oli Herrallemme; sillä en kutsu heikoiksi edes niitä, jotka hän nimensä kautta teki vahvoiksi, sillä emme ole koskaan kuulleet, että yksikään paholainen tai heikkous olisi voinut vastustaa ketään apostoleista Herran ylösnousemuksen jälkeen. Miten siis Henki teki Hänet pelätyksi, joka teki muut pelätyksi? Vai oliko Hän itsessään heikko, jonka usko jopa muiden välityksellä hallitsi kaikkea? Lopuksi ne miehet, jotka saivat voiman Jumalalta, eivät koskaan käyttäneet tätä voimaa ikään kuin se olisi ollut heidän omaansa, vaan viittasivat voiman Häneen, jolta he sen saivat, sillä voimalla itsellään ei voinut koskaan olla voimaa muuten kuin sen nimen kautta, joka sen antoi. Niinpä sekä apostolit että kaikki Jumalan palvelijaa eivät koskaan tehneet mitään omissa nimissään, vaan Kristuksen nimessä ja Kristukseen vetoamalla; sillä voima itsessään sai voimansa samasta lähteestä kuin sen alkuperä, eikä sitä voitu antaa palvelijoiden välityksellä, ellei se olisi tullut tekijältä. Te siis – jotka sanotte, että Herra oli sama kuin yksi hänen palvelijoistaan (sillä niin kuin apostoleilla ei ollut mitään muuta kuin se, mitä he saivat Herraltaan, niin te päättelette, että Herralla itsellään ei ollut mitään muuta kuin se, mitä hän sai Hengeltä; ja näin te päättelette, että kaikki, mitä hänellä oli, ei ollut hänellä Herrana, vaan hän oli saanut sen palvelijana), kertokaa minulle sitten, miten oli mahdollista, että hän käytti tätä voimaa omana voimanaan eikä jonakin, jonka hän oli saanut? Sillä mitä me luemme hänestä? Hän sanoo halvaantuneelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Ja taas isälle, joka rukoilee lapsensa puolesta, Hän sanoo: ”Mene, poikasi elää.” Hän sanoo: ”Mene, poikasi elää.” Ja kun äitinsä ainoaa poikaa oltiin viemässä hautaamista varten: ”Nuori mies”, Hän sanoo: ”Minä sanon sinulle: Nouse ylös.” Pyysikö Hän sitten niiden tavoin, jotka saivat voiman Jumalalta, että Hänelle annettaisiin voima näiden asioiden suorittamiseen vetoamalla Jumalalliseen nimeen? Miksei Hän itse toiminut Hengen nimellä, aivan kuten apostolit toimivat Hänen nimellään? Lopuksi, mitä itse evankeliumi sanoo Hänestä? Se sanoo: ”Hän opetti heitä niin kuin joku, jolla oli valta, eikä niin kuin kirjanoppineet ja fariseukset.” Vai väitätkö sinä, että hän oli niin ylpeä ja ylimielinen, että hän asetti oman voimansa ansioksi voiman, jonka hän (sinun mukaasi) oli saanut Jumalalta? Mutta mitä me teemme siitä, että voima ei koskaan alistunut Hänen palvelijoilleen muuten kuin sen tekijän nimen kautta, eikä sillä voinut olla mitään vaikutusta, jos toimija olisi vaatinut jotakin siitä omakseen?

LUKU 20 Hän yrittää vahvemmilla ja painavammilla argumenteilla tuhota tuon käsityksen

MUTTA miksi me niin kauan käsittelemme teidän villiä herjaustanne, argumenteilla, jotka ovat kyllä selviä, mutta silti vähäisiä? Kuunnelkaamme Jumalan itsensä puhuvan opetuslapsilleen: ”Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia, ajakaa ulos riivaajia.” Ja taas: ”Ja taas: ”Minun nimessäni”, Hän sanoo, ”te saatte ajaa ulos perkeleitä.” Tarvitsiko Hän, joka teki omasta nimestään voiman, tarvita toisen nimeä voimansa käyttämiseen? Mutta mitä vielä lisätään? ”Katso”, Hän sanoo, ”minä olen antanut teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa.” Hän itse sanoo, että hän oli lempeä, kuten hän todellakin oli, ja nöyrä sydämeltään. Ja miten oli mahdollista, että mitä suurimpaan mahdolliseen voimaan tulee, Hän käski muita toimimaan omassa nimessään, jos Hän itse toimi toisen nimessä? Vai antoiko hän muille ikään kuin omakseen sen, mitä hänellä itsellään ei teidän mukaanne ollut, ellei hän saanut sitä toiselta? Mutta sanokaa minulle, kuka niistä pyhistä, jotka saivat voiman Jumalalta, toimi näin? Vai eikö Pietaria olisi pidetty mielisairaana, Johannesta hulluna tai Paavalia hulluna, jos he olisivat sanoneet jollekin sairaalle: ”Meidän nimessämme nouse”, tai rammoille: ‘Meidän nimessämme kävele’, tai kuolleille: ‘Meidän nimessämme elä’, tai joillekin näin: ”Me annamme teille voiman tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa”? Tästä näette siis hulluutenne: sillä aivan kuten nämä sanat ovat hulluja, jos ne kumpuavat ihmisen varmuudesta, niin te olette täysin hulluja, jos ette näe, että ne kumpuavat jumalallisesta voimasta. Teidän on nimittäin hyväksyttävä toinen kahdesta vaihtoehdosta: joko se, että ihminen voisi omistaa ja antaa jumalallisen voiman, tai joka tapauksessa, jos kukaan ihminen ei voi tehdä sitä, se, joka siihen pystyi, oli Jumala. Sillä kukaan ei voi antaa vapaamielisyydestään jumalallista voimaa, paitsi Hän, jolla se on luonnostaan.

LUKU 21.- Että Kristuksen ja Pyhän Hengen on yhtä lailla katsottava vaikuttaneen sen, että hänen lihastaan ja ihmisyydestään tuli Jumalan temppeli.

MUTTA siitä seuraa teidän herjauksessanne, että Hänen lihansa tuli Pyhän Hengen temppeliksi, siitä syystä, että Johannes on sanonut: ”Sillä minä näin Hengen laskeutuvan taivaasta ja pysyvän Hänen päällään.” Sillä sinä yrität tukea jopa tätä sinun villiä väitettäsi Raamatun auktoriteetilla: siksi katsokaamme, onko tämä pyhä auktoriteetti sanonut sen, mitä sinä sanot. ”Sillä minä näin”, siinä sanotaan, ”Hengen laskeutuvan alas kuin kyyhkynen ja jäävän Hänen päälleen.” Jos voitte, eritelkää tässä, kumpi on voimakkaampi, kumpi suurempi, kumpi kunnioitettavampi? Hän, joka laskeutui, vai Hän, johon laskeutuminen tapahtui? Hän, joka laskeutui, vai Hän, jolle kunnia tuotiin? Mistä löydätte tässä kohdassa, että Henki teki lihastaan temppelin? tai mistä se vähentää Jumalan kunniaa, jos Jumala itse laskeutui alas näyttääkseen Jumalan ihmiskunnalle? Sillä meidän ei todellakaan pitäisi ajatella, että Hän, jonka korkeaa asemaa osoitettiin, olisi vähemmän kuin Hän, joka osoitti hänen korkeutensa. Mutta pois ajatus siitä, että Jumaluudessa uskottaisiin tai tehtäisiin minkäänlaista erottelua: sillä yksi ja sama Jumaluus ja yhtäläinen voima sulkevat kokonaan pois jumalattoman käsityksen eriarvoisuudesta. Ja niin myös tässä asiassa, jossa on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen persoona ja jossa on Jumalan Poika, jolle laskeutuminen tapahtuu, Henki, joka laskeutuu, Isä, joka antaa todistuksensa, kenelläkään ei ollut enempää kunniaa eikä kukaan saanut vähempää, vaan kaikki palautuu yhtä paljon Jumaluuden täyteyteen, sillä jokainen Kolminaisuuden persoona sisältää itsessään koko Kolminaisuuden kirkkauden. Ja niinpä ei tarvitse enää sanoa mitään muuta kuin vain osoittaa jumalanpilkkanne synty ja alkuperä. Sillä juurista nousevat orjantappurat ja ohdakkeet tuottavat oman luonteensa mukaisia versoja, ja niiden luonteesta käy ilmi niiden alkuperä. Niinpä siis sinäkin, pelagialaisen harhaopin piikkinen verso, osoitat idussaan juuri samaa, mitä isäsi sanotaan olleen juuressa. Sillä hän (kuten hänen seuraajansa Leporius sanoi) julisti, että meidän Herramme tehtiin Kristukseksi kasteessaan; te sanotte, että kasteessa hänestä tehtiin Hengen kautta Jumalan temppeli. Sanat eivät ole täysin identtiset: mutta virheellisyys on täysin sama.

LUKU 22. Että Kristuksen taivaaseen nousemista ei pidä katsoa yksin Hengen ansioksi

MUTTA te lisäätte tämänkin noihin edellä mainittuihin jumalattomuuksiinne, nimittäin sen, että Henki myönsi Herralle hänen taivaaseen nousemisensa: osoitatte tällä rienaavalla käsityksellänne, että te uskotte Herran Jeesuksen Kristuksen olleen niin heikko ja voimaton, että jos Henki ei olisi nostanut Häntä taivaaseen, kuvittelette, että Hän olisi vielä tänä päivänä ollut maan päällä. Mutta todistaaksesi tämän väitteesi sinä tuot esiin erään raamatunkohdan: sillä sinä sanot: ”Antamalla käskyjä apostoleille, jotka hän oli valinnut, Pyhän Hengen kautta hänet nostettiin ylös.” Miksi minun pitäisi kutsua teitä? Mitä minun pitäisi ajatella teistä, jotka pyhiä kirjoituksia turmelemalla keksitte, ettei niiden todisteilla olisi todisteiden voimaa? Uudenlainen julkeus, joka pyrkii jumalattomilla argumenteillaan saamaan aikaan sen, että totuus näyttäisi vahvistavan valheellisuuden. Apostolien teot eivät nimittäin sano sitä, mitä te väitätte. Sillä mitä sanoo Raamattu? ”Mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa siihen päivään asti, jona hän otettiin ylös, antaen tehtäväksi apostoleille, jotka hän oli Pyhän Hengen kautta valinnut.” Mikä on esimerkki hyperbatonista (kreik. ylittäminen, siirtäminen), ja se on ymmärrettävä näin: mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa siihen päivään asti, jona hänet otettiin ylös, antamalla tehtäväksi apostoleille, jotka hän oli Pyhän Hengen kautta valinnut; niin että meidän ei ehkä tarvitsisi antaa teille mitään muuta vastausta m tähän asiaan kuin itse raamatunkohdan, sillä koko raamatunkohdan pitäisi riittää täydelliseen totuuteen, jos sen silpominen olisi käytettävissä teidän valheeseenne. Mutta silti te, jotka olette sitä mieltä, että meidän Herramme Jeesus Kristus ei olisi voinut nousta taivaaseen, ellei Henki olisi herättänyt Häntä ylös, kertokaa minulle, miten on mahdollista, että Hän itse sanoo: ”Ei kukaan muu ole noussut taivaaseen kuin se, joka on tullut taivaasta, Ihmisen Poika, joka on taivaassa”? Tunnusta siis, kuinka typerä ja järjetön on käsityksesi siitä, ettei Hän voinut nousta taivaaseen, jonka sanotaan, vaikka Hän oli laskeutunut maan päälle, olleen koskaan poissa taivaasta; ja sano, oliko Hänelle, jolle oli helppoa vielä maan päällä ollessaankin, mahdollista jättää alhaalla olevat seudut ja nousta taivaaseen, koskaan pysyä taivaassa. Mutta mitä on se, mitä Hän itse sanoo: ”Minä menen ylös Isäni tykö”. Tarkoittiko Hän, että tässä ylösnousemuksessa olisi toisen apu, joka jo sillä, että Hän sanoi nousevansa ylös, osoittaa oman voimansa tehokkuuden? Myös Daavid sanoo Herran taivaaseenastumisesta: ”Jumala nousi ylös iloisella metelillä, Herra pasuunan soidessa.” Hän selitti selvästi Hänen kirkkautensa, joka nousee ylös, ylösnousemuksen voimalla.

LUKU 23. Hän jatkaa samaa argumenttia osoittaakseen, että Kristus ei tarvinnut toisen kirkkautta, koska hänellä oli oma kirkkautensa

MUTTA lopuksi katsokaamme lisäystä, jolla te tiivistätte edelliset herjauksenne. Sanasi ovat: ”Kuka antoi Kristukselle tällaisen kirkkauden?”. Nimitätte kunniaa halventaaksenne Häntä. Sillä väittämällä, että Herra oli varustettu kirkkaudella, sanomalla, että Hän sai sen, vihjaatte pilkkaavasti, että Hän oli sitä tarvinnut. Sillä perverssi käsityksesi antaa ymmärtää, että antajan anteliaisuus osoittaa vastaanottajan tarvitsevan sitä. Oi kurja jumalattomuutenne! ja missä on se, mitä jumaluus itse kerran ennusti Herran Jeesuksen Kristuksen taivaaseen nousemisesta? Sanomalla: ”Nostakaa päänne ylös, niin kirkkauden kuningas tulee sisään.” Ja kun Hän (jumalallisten lausumien tapaan) oli vastannut itselleen ikään kuin kysyjän ominaisuudessa: ”Kuka on kirkkauden kuningas?” Hän lisää heti: ”Herra vahva ja väkevä, Herra taistelussa väkevä”: osoittaen taistelun kuvassa Herran voiton voitto riemuvoitossaan. Sitten kun Hän oli selityksensä loppuun saattamiseksi toistanut edellä lainatun lausahduksen sanat, Hän osoitti seuraavalla päätelmällä Herran majesteettisuuden Hänen astuessaan taivaaseen sanoen: ”Herra Sebaot, Hän on kirkkauden Kuningas.” Hän sanoi: ”Herra Sebaot, Hän on kirkkauden Kuningas”. Tarkoituksena oli, ettei se seikka, että Hän otti ruumiin, häiritsisi Hänen mahtavan jumaluutensa kirkkautta, Hän opetti, että sama Henkilö oli Sebaotin Herra ja taivaallisen kirkkauden Kuningas, jonka Hän oli aiemmin julistanut voittajaksi taistelussa alhaalla. Menkää nyt ja sanokaa, että kirkkaus annettiin Herralle, kun sekä profetia on sanonut, että Hän oli kirkkauden Kuningas, että Hän myös itse on todistanut itsestään seuraavasti: ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan”. Kumoa se, jos pystyt, ja kiistä tämä; nimittäin se, että vaikka Hän todistaa, että Hänellä on oma kirkkaus, sinä sanot, että Hän on saanut toisen kirkkauden. Vaikka me väitämmekin, että Hänellä on oma kirkkautensa, niin emme kiellä sitä, että itse kirkkauden ominaisuus on yhteinen Hänelle Isän ja Pyhän Hengen kanssa. Sillä kaikki, mitä Jumalalla on, kuuluu jumaluudelle; ja kirkkauden valtakunta kuuluu Jumalan Pojalle siten, ettei se ole estetty kuulumasta koko jumaluudelle.

LUKU 24. Hän tukee tätä oppia autuaan Hilarioksen auktoriteetilla

MUTTA on aika lopettaa kirja, kyllä ja koko teos, jos saan kuitenkin lisätä muutaman pyhän miehen ja maineikkaan papin sanat tukeakseni nykypäivän uskolla sitä, minkä olemme jo todistaneet pyhän kirjoituksen auktoriteetilla. Hilary, mies, joka oli varustettu kaikilla hyveillä ja armoilla ja joka oli kuuluisa sekä elämästään että kaunopuheisuudestaan ja joka myös kirkonopettajana ja pappina eteni paitsi omien ansioidensa myös muiden edistymisen kautta, ja pysyi vainojen myrskyissä niin lujana, että voittamattoman uskonsa lujuuden ansiosta hän saavutti rippi-isän arvon, – hän todistaa ensimmäisessä uskoa käsittelevässä kirjassaan, että Herra Jeesus Kristus, Erittäin Jumala Erittäin Jumalasta, oli sekä syntynyt ennen maailmaa että sen jälkeen syntynyt ihmiseksi. Jälleen Toisessa kirjassa: ”Yksi ainoa Jumalansynnyttäjä kasvoi pyhän Neitsyen kohdussa ihmisruumiin muotoon; Hänet, joka sisältää kaiken ja jonka vallassa kaikki on, synnytettiin ihmissyntymän lain mukaan.” Jälleen samassa kirjassa: ”Enkeli todistaa, että Hän, joka on syntynyt, on Jumala meidän kanssamme.” Jälleen kymmenennessä kirjassa: ”Me olemme opettaneet salaisuuden, että Jumala on syntynyt ihmiseksi syntymällä Neitsyestä.” Jälleen samassa kirjassa: ”Sillä kun Jumala syntyi ihmiseksi, hän ei syntynyt tarkoituksella, ettei hän pysyisi Jumalana.” Jälleen saman kirjoittajan esipuheessa Matteuksen evankeliumin selitykseen: ”Sillä aluksi oli tarpeellista, että meidän tähtemme ainosyntyisen Jumalan oli tunnetusti synnyttävä ihmiseksi.” Jälleen siinä, mitä seuraa: ”että sen lisäksi, että hän oli Jumala, hänen piti syntyä ihmiseksi, mitä hän ei vielä ollut.” Jälleen samassa paikassa: ”Sitten tämä kolmas asia oli sopiva: että niin kuin Jumala oli syntynyt ihmisenä maailmaan.” jne.: Tässä on muutama kohta mistä tahansa määrästä. Mutta silti näette näistäkin lainaamistamme kohdista, kuinka selvästi ja selvästi hän väittää, että Jumala syntyi Mariasta. Ja missä sitten on tämä sinun sanomasi: ”Luotu ei voinut synnyttää Luojaa, ja se, mikä on syntynyt lihasta, on lihaa.”” Menisi liian kauan siteerata tähän asiaan vaikuttavia kohtia jokaiselta erilliseltä kirjoittajalta. Minun on yritettävä pikemminkin luetella ne kuin selittää niitä: sillä ne selittävät riittävästi itseään.

LUKU 25. Hän osoittaa, että Ambrosius on samaa mieltä pyhän Hilarioksen kanssa

AMBROSE, tuo Jumalan maineikas pappi, joka ei koskaan jättänyt Herran kättä, loisti aina kuin jalokivi Jumalan sormen varassa, puhuu näin kirjassaan Neitsyille: ”Veljeni on valkoinen ja punertava. Valkoinen, koska hän on Isän kirkkaus: punertava, koska hän on syntynyt Neitsyestä. Mutta muistakaa, että Hänessä jumaluuden merkit ovat pidempään voimassa kuin ruumiin salaisuudet. Sillä Hän ei alkanut olla olemassa Neitsyestä, vaan Hän, joka oli jo olemassa, tuli Neitsyeen.” Jälleen joulupäivänä: ”Katsokaa Herran äidin ihmettä: Neitsyt siitti, Neitsyt synnytti. Hän oli Neitsyt, kun hän siitti, Neitsyt, kun hän oli raskaana, Neitsyt synnytyksen jälkeen. Niin kuin Hesekielissä sanotaan: ”Ja portti oli suljettu eikä sitä avattu, koska Herra kulki sen läpi.” Loistava neitsyys ja ihmeellinen hedelmällisyys! Maailman Herra on syntynyt, eikä hän, joka Hänet synnytti, huuda. Kohtu jää tyhjäksi, ja oikea lapsi syntyy, eikä Neitsyys kuitenkaan tuhoudu. Oli oikein, että kun Jumala syntyi, siveyden voima kasvoi, eikä hänen puhtautensa rikkoutunut Hänen lähdettyään liikkeelle, joka oli tullut parantamaan sen, mikä oli turmeltunut.” Jälleen Luukkaan evankeliumin selityksessään hän sanoo, että ”yksi oli erityisesti valittu synnyttämään Jumalaa, joka oli kihlattu aviomiehelle”. Hän julistaa varmasti, että Jumala syntyi Neitsyestä. Hän kutsuu Mariaa Jumalan äidiksi. Ja missä on se sinun kauhea ja hirvittävä lausahduksesi, jossa kysyt, miten hän voi olla äiti jollekin, jolla on erilainen luonne kuin hänellä itsellään. Mutta jos häntä kutsutaan äidiksi, niin se on ihmisluonto, joka syntyi, ei jumaluus. Niinpä tuo maineikas uskonopettaja sanoo sekä sen, että hänet synnyttänyt nainen oli ihminen, että sen, joka syntyi, olevan Jumala, ja kuitenkin sen, että tämä ei ole mikään syy epäuskoon, vaan ainoastaan uskon ihme.

LUKU 26. Hän lisää edelliseen vielä pyhän Hieronymuksen todistuksen

HIERONYMUS, katolilaisten opettaja, jonka kirjoitukset loistavat kuin jumalalliset lamput koko maailmassa, sanoo kirjassaan Eustokiumille: ”Jumalan Poika tehtiin meidän pelastuksemme tähden ihmisen Pojaksi. Hän odottaa kymmenen kuukautta kohdussa syntymistään, ja Hän, jonka kädessä maailma on, on suljettu ahtaaseen seimeen.” Jälleen hänen Jesajan kommentaarissaan: ”Sillä Herra Sebaot, joka on kirkkauden kuningas, itse laskeutui Neitsyen kohtuun, meni sisään ja lähti ulos itäportista, joka on aina suljettu.” Josta Gabriel sanoo Neitsyelle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjostaa sinua. Sen tähden sitä pyhää, joka sinusta syntyy, kutsutaan Jumalan Pojaksi.” Ja sananlaskuissa: ”Viisaus on rakentanut itselleen huoneen.” Verratkaa tätä, jos haluatte, teidän oppiinne tai pikemminkin jumalanpilkkaanne, jossa väitätte, että Jumala on kuukausien Luoja eikä ollut kuukausien jälkeläinen. Sillä katso, Hieronymus, mies, jolla on suurin tietämys ja myös kaikkein puhtain ja hyväksytyin oppi, todistaa melkeinpä juuri niillä sanoilla, joilla te kiistätte Jumalan Pojan olleen kuukausien jälkeläinen, että Hän oli kuukausien jälkeläinen. Hän nimittäin sanoo, että Hän odottaa kymmenen kuukautta kohdussa syntyäkseen. Mutta ehkäpä tämän miehen auktoriteetti tuntuu teistä pelkältä mitättömyydeltä. Voitte ottaa sen niin, että kaikki sanovat samaa ja samoin sanoin, sillä jokainen, joka ei kiellä, että Jumalan Poika on Neitsyen jälkeläinen, myöntää, että Hän on kuukausien jälkeläinen.

LUKU 27. Edelliseen hän lisää Rufinuksen ja autuaan Augustinuksen

RUFINUS myös, kristillinen filosofi, jolla ei ole mitätön asema kirkollisten tohtoreiden joukossa, todistaa uskontunnustuksen selityksessään Herran syntymästä seuraavaa. ”Sillä Jumalan Poika”, hän sanoo, ‘on syntynyt Neitsyestä, ei pääasiallisesti liittyneenä pelkästään lihaan, vaan syntynyt sielussa, joka on välittäjänä lihan ja Jumalan välillä’. Todistaako hän hämärästi, että Jumala syntyi ihmisestä? Augustinus, Hippon Regiensiksen pappi, sanoo: ”Jotta ihmiset olisivat syntyneet Jumalasta, Jumala on ensin syntynyt heistä, sillä Kristus on Jumala. Ja kun Kristus syntyi ihmisistä, hän tarvitsi vain äidin maan päällä, koska hänellä oli aina Isä taivaassa, sillä hän oli syntynyt Jumalasta, jonka kautta me olemme luotuja, ja hän oli myös syntynyt naisesta, jonka kautta meidät voitiin luoda uudelleen.”” Jälleen kerran, tässä paikassa: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui keskuudessamme. Miksi siis tarvitsee ihmetellä, että ihmiset ovat syntyneet Jumalasta? Huomatkaa, miten Jumala itse syntyi ihmisistä.” Taas kirjeessään Volusianukselle: ”Mutta itse Mooses ja muut profeetat ennustivat totisimmin Kristuksesta, Herrasta, ja antoivat hänelle suuren kunnian: he julistivat, että hän ei tulisi heidän kaltaisenaan eikä vain suurempana, jolla olisi samanlainen voima tehdä ihmeitä, vaan selvästi kaikkien Herrana, Jumalana, ja ihmiseksi tehtyinä ihmisiä varten. Joka siis myös itse tahtoi tehdä sellaisia asioita kuin he tekivät, estääkseen sen järjettömyyden, että hän ei itse tekisi niitä asioita, joita hän teki heidän kauttaan. Mutta silti oli oikein, että Hän myös teki jotakin erityistä; nimittäin, että Hän syntyi Neitsyestä, nousi kuolleista ja nousi taivaaseen. Ja jos joku ajattelee, että tämä on liian vähän Jumalalta, en tiedä, mitä muuta hän voi odottaa.

LUKU 28. Koska hän aikoo esittää kreikkalaisten tai itäisten piispojen todistuksen, hän tuo ensimmäiseksi esiin pyhän Gregorius Naziansilaisen

MUTTA ehkä siksi, että ne, jotka olemme luetelleet, tulivat eri puolilta maailmaa, heidän arvovaltansa saattaa tuntua teistä vähemmän arvokkaalta. Se on todellakin järjetöntä, sillä paikka ei vaikuta uskoon, ja meidän on tarkasteltava sitä, mitä ihminen on, ei sitä, missä hän on; varsinkin kun uskonto yhdistää kaikki yhteen, ja ne, jotka ovat yhdessä uskossa, voidaan myös tuntea olevansa yhdessä ruumiissa. Mutta silti me tuomme teille esiin joitakin, joita ette voi halveksia, edes idästä. Gregorius, tuo tiedon ja opin suurmaineisin valopilkku, joka, vaikka hän on jo jonkin aikaa ollut kuollut, elää yhä auktoriteetissa ja uskossa, ja vaikka hän on jo jonkin aikaa ollut ruumiillisesti kaukana kirkoista, hän ei ole silti sanassaan ja auktoriteetissaan hylännyt niitä. ”Kun siis”, hän sanoo, ”Jumala oli tullut Neitsyestä siinä ihmisluonnossa, jonka hän oli ottanut, niin kuin hän oli olemassa toisessa kahdesta, jotka ovat toistensa vastakohtia, nimittäin lihassa ja hengessä, toinen on otettu Jumalaksi, toinen kohoaa jumaluuden armoon. Oi uutta ja ennenkuulumatonta sekoittumista! Oi ihmeellinen ja hieno liitto! Hän, joka oli, tuli olemaan, ja Luoja on luotu; ja Hänet, joka on ääretön, syleilee sielu, joka on välikappale Jumalan ja lihan välillä; ja Hän, joka tekee kaikki rikkaiksi, tulee köyhäksi.” Jälleen hän sanoo ilmestyspäivästä: ”Mutta mitä tapahtuu? Mitä tapahtuu meidän suhteemme ja meidän puolestamme? Tapahtuu jokin uusi ja ennenkuulumaton luontojen muutos, ja Jumala tehdään ihmiseksi.” Jälleen tässä kohdassa: ”Jumalan Poika alkoi olla myös ihmisen Poika, ei muuttunut siitä, mitä hän oli, sillä hän on muuttumaton, vaan otti itselleen sen, mitä hän ei ollut; sillä hän on säälittävä, niin että hänet, jota ei voitu syleillä, voidaan nyt syleillä.”” Huomaatte, kuinka mahtavasti ja jalosti hän vakuuttaa jumaluutensa majesteettisuutta, jotta hän voi tuoda esiin inkarnaation alentuvuuden: sillä tuo ihailtava uskonopettaja tiesi hyvin, että kaikista niistä siunauksista, jotka Jumala antoi meille tullessaan maailmaan, tämä oli tärkein, vähentämättä millään tavoin hänen kirkkauttaan. Sillä kaiken sen, mitä Jumala antoi ihmiselle, pitäisi lisätä meissä rakkautta Häntä kohtaan eikä vähentää sitä kunniaa, jonka annamme Hänelle.

LUKU 29. Seuraavassa kohdassa hän tuo esiin pyhän Athanasiuksen auktoriteetin

ATHANASIUS myös Aleksandrian kaupungin pappi, loistava esimerkki pysyvyydestä ja hyveellisyydestä, jota harhaoppisten vainojen myrsky koetteli murskaamatta häntä: hänen elämänsä oli aina kuin kirkas lasi, ja hän oli melkein saanut marttyyriuden palkinnon ennen kuin oli saavuttanut rippikoulun arvon: Katsokaamme, mikä oli hänen näkemyksensä Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta ja Herran äidistä. ”Tämä siis”, hän sanoo, ‘on Pyhän Kirjoituksen mieli ja leima, kuten olemme usein sanoneet, nimittäin se, että yhdessä ja samassa Vapahtajassa on ymmärrettävä kaksi asiaa: että Hän oli aina Jumala ja on Isän Poika, Sana ja Valkeus ja Viisaus, ja että Hän sen jälkeen meidän tähtemme otti lihaa Neitsyt Mariasta, Teotokosesta, ja tuli ihmiseksi.’ Tämä on siis Pyhän Kirjoituksen mieli ja leima. Jälleen jonkin muun asian jälkeen: ”Monet olivat silloin pyhiä ja synnistä puhtaita: Myös Jeremia pyhitettiin kohdusta alkaen, ja Johannes hyppäsi vielä kohdussa ollessaan ilosta Marian, Teotokoksen, äänestä.” Hän toki sanoo, että Jumala, Jumalan Poika, joka (ilmoittaakseen kaikkien uskon hänen sanoissaan) on ”Isän Sana ja Valkeus ja Viisaus”, otti lihaa meidän tähtemme; ja siksi hän kutsuu Neitsyt Mariaa Teotokokseksi, koska hän oli Jumalan Äiti.

LUKU 30. Hän lisää myös pyhän Johannes Krysostomoksen

Konstantinopolin piispan kunniaksi, jonka pyhä elämä saavutti marttyyrikuoleman palkinnon ilman minkäänlaista pakanallisen vainon osoitusta, kuulkaa, mitä hän ajatteli ja opetti Jumalan Pojan inkarnaatiosta: ”Ja Hänet”, hän sanoo, ”jota, jos Hän olisi tullut peittämättömässä jumaluudessa, ei taivas eikä maa eikä meri eikä mikään muukaan luotu olisi voinut pitää sisällään, Neitsyen puhdas kohtu synnytti.” Tämän miehen uskoa ja oppia teidän siis, vaikka ette välittäisikään muiden uskosta ja opista, pitäisi seurata ja pitää kiinni, sillä rakkaudesta ja kiintymyksestä häneen hurskas kansa valitsi teidät piispakseen. Sillä kun se otti sinut papikseen Antiokian kirkosta, josta se oli aiemmin valinnut hänet, se uskoi saavansa sinussa kaiken sen, minkä se oli hänessä menettänyt. Eivätkö, kysyn sinulta, kaikki nämä melkein profeetallisessa hengessä sanoneet kaikki nämä asiat, jotta pilkkauksesi saataisiin kumoon. Sillä te julistatte, että meidän Herramme ja Vapahtajamme Kristus ei ole Jumala; he julistavat, että Kristus, Herra, on Todellinen Jumala. Te väitätte pilkkaavasti, että Maria on Kristuksensynnyttäjä eikä Teotokos: he eivät kiellä, että hän on Kristus, kun taas he tunnustavat hänet Teotokokseksi. Ei ainoastaan sisältö vaan myös sanat ovat teidän pilkkauksianne vastaan: jotta voimme selvästi nähdä, että Jumala oli aiemmin valmistanut kulkukelvottoman vallihaudan teidän pilkkauksianne vastaan, murtamaan valmiiksi valmisteltua totuuden muuria vastaan sen harhaoppisen hyökkäyksen voiman, joka oli aikanaan tulossa jossakin vaiheessa. Ja sinä, oi sinä pahin ja häpeämättömin maineikkaan kaupungin saastuttaja, sinä katolisen ja pyhän kansan tuhoisa ja tappava vitsaus, uskallatko sinä seisoa ja opettaa Jumalan kirkossa ja herjata villeillä ja rienaavilla sanoillasi katolisen uskon ja katolisen tunnustuksen ikuisesti rikkoutumattoman uskon pappeja ja väittää, että Konstantinopolin kaupungin kansa on erehtynyt aikaisempien opettajiensa virheestä?”. Oletko siis entisten piispojen korjaaja, oletko vanhojen pappien syyttäjä, oletko parempi kuin Gregorius, hyväksytympi kuin Nektarius, suurempi kuin Johannes ja kaikki muut itäisten kaupunkien piispat, jotka, vaikkeivät olleetkaan yhtä maineikkaita kuin ne, jotka olen luetellut, olivat kuitenkin samaa uskoa, mikä riittää, kun on kyse jälkimmäisestä asiasta; sillä kun on kysymys uskosta, kaikki ovat yhtä hyviä kuin parhaat, sikäli kuin he ovat samaa mieltä parhaiden kanssa.

LUKU 31. Hän suree Konstantinopolin onnetonta kohtaloa, joka johtuu harhaoppisen aiheuttamasta onnettomuudesta; ja samalla hän kehottaa kansalaisia pysymään lujina vanhassa katolisessa ja esi-isien uskossa

TÄMÄN vuoksi myös minä, nöyrä ja mitättömänä, vaikka olenkin nimeltä kuin erämaassa, ja vaikka en voi vaatia opettajan paikkaa Konstantinopolin maineikkaiden piispojen joukossa, rohkenen kuitenkin väittää olevani opetuslapsen kiihkoinen ja innokas. Nimittäin siunatun muiston piispa Johannes otti minut pyhään virkaan ja uhrasi minut Jumalalle, ja vaikka olen ruumiillisesti poissa, olen silti sydämeltäni yhä siellä; ja vaikka en enää varsinaisen läsnäoloni kautta sekaannu tuohon kaikkein rakkaimpaan ja kunniakkaimpaan Jumalan kansaan, olen silti hengellisesti yhä yhteydessä heihin. Ja siitä johtuu, että surunvalittelun ja myötätunnon osoittaessani heidän kanssaan puhkesin juuri nyt yhteisen surumme ja murheemme ilmaisemiseen ja huudahdin heikkoudessani (mikä oli kaikki, mihin kykenin) tekojeni surumielisellä valittamisella ikään kuin omien raajojeni ja jäsenteni puolesta; sillä jos, kuten apostoli sanoo, kun ruumiin pienempää osaa surettaa, suurempi osa suree ja tuntee myötätuntoa sen kanssa, kuinka paljon enemmän pienemmän osan pitäisi tuntea myötätuntoa, kun suurempaa osaa surettaa?” Näin on. On todellakin täysin epäinhimillistä, että pienemmät osat eivät tunne suuremman osan kärsimyksiä samassa ruumiissa, jos suurempi osa tuntee pienemmän osan kärsimykset. Sen tähden minä rukoilen ja rukoilen teitä, te, jotka asutte Konstantinopolin piirissä ja jotka olette kanssakansalaisiani isänmaan rakkauden kautta ja veljiäni uskon ykseyden kautta, erottautukaa tuosta raatelevasta sudesta, joka (kuten kirjoitettu on) ahmii Jumalan kansaa kuin leipää. Älkää koskeko, älkää maistako mitään hänen tuotteitaan, sillä kaikki nuo asiat johtavat kuolemaan. Poistukaa hänen keskuudestaan ja eristäytykää toisistanne älkääkä koskeko saastaisiin. Muistakaa muinaisia opettajanne ja pappianne: Gregoriusta, jonka maine levisi kautta maailman, Nektariusta, joka oli kuuluisa pyhyydestään, Johannesta, joka oli uskon ja puhtauden ihme. Johannes, sanon minä, se Johannes, joka evankelista Johanneksen tavoin oli todellakin Jeesuksen opetuslapsi ja apostoli ja joka niin sanotusti aina lepäsi Herran rinnalla ja sydämessä. Muistakaa häntä, sanon minä. Seuratkaa häntä. Ajatelkaa hänen puhtauttaan, uskoaan, oppiaan ja pyhyyttään. Muistakaa hänet aina opettajananne ja hoitajananne, jonka rinnalla ja syleilyssä te ikään kuin kasvoitte. Hän oli teidän ja minun yhteinen opettajamme, jonka opetuslapsia ja oppilaita me olemme. Lukekaa hänen kirjoituksiaan. Pitäkää kiinni hänen opetuksistaan. Ottakaa vastaan hänen uskonsa ja ansionsa. Sillä vaikka tämän saavuttaminen on kova ja suurenmoinen asia, niin seuraaminenkin on kaunista ja ylevää. Sillä korkeimmissa asioissa ei pelkästään saavuttaminen, vaan jopa yritys jäljitellä on ylistyksen arvoinen. Sillä tuskinpa kukaan täysin missaa kaikkia osia siinä, mihin hän yrittää kiivetä ja yltää. Hänen pitäisi siis aina olla mielessänne ja melkein silmissänne: hänen pitäisi elää sydämissänne ja ajatuksissanne. Hän itse suosittelisi teille tätä, mitä olen kirjoittanut, sillä hän oli se, joka opetti minulle sen, mitä olen kirjoittanut; älkää siis pitäkö tätä niinkään minun kuin hänen kirjoittamanaan; sillä virta tulee lähteestä, ja kaikki, mitä ajattelette kuuluvan oppilaalle, pitäisi kaikki osoittaa mestarin kunniaksi. Mutta kaiken lisäksi ja ennen kaikkea rukoilen koko sydämestäni ja koko äänelläni Sinua, Jumala, Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, että täyttäisit rakkautesi lahjalla kaiken sen, mitä olemme kirjoittaneet antoisan armosi kautta. Ja koska, kuten Herra, meidän Jumalamme, Sinun Ainoa Poikasi itse opetti meille, Sinä olet niin rakastanut tätä maailmaa, että lähetit Ainoa Poikasi pelastamaan maailman, suo kansallesi, jonka olet lunastanut, että he Ainoa Poikasi inkarnaatiossa havaitsisivat sekä lahjasi että Hänen rakkautensa, ja että kaikki ymmärtäisivät sen totuuden, että meidän tähtemme Sinun Ainoa Poikasi, Herramme, Jumala, on syntynyt, kärsinyt ja noussut ylös, ja rakastaisivat sitä niin, että Hänen kirkkautensa alentuvuus lisäisi meidän rakkauttamme: ja että Hänen nöyryytensä ei johtaisi Hänen kunniansa vähenemiseen kaikkien ihmisten sydämissä, vaan että se aina tuottaisi rakkauden lisääntymistä; ja että me kaikki ymmärtäisimme oikein ja viisaasti Hänen pyhän laupeutensa siunaukset, jotta näkisimme, että olemme Jumalalle sitä enemmän velkaa, mitä enemmän Jumala meidän tähtemme nöyrtyi vielä alemmas.