Viimeinen lahja: Jeesuksen jäähyväispuheen lupaus ja täyttymys

Viimeinen lahja

Jeesuksen jäähyväispuheen lupaus ja täyttymys

”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille”. (Joh.14:27)

Isä Raimo Sissonen

2024

Sisällysluettelo

PROLOGI: Varjon ja valon rajalla

OSA I: RAUHAN OLEMUS (”Minä jätän teille rauhan”)

Luku 1: Shalom ja eirene – käsitteiden käsitehistoria

Luku 2: Testamentti ja perintö (”Minä jätän”)

Luku 3: Kristuksen oma rauha (”Oman rauhani minä annan”)

OSA II: KAHDEN VALTAKUNNAN KONFLIKTI (”…en sellaista kuin maailma antaa”)

Luku 4: Kaksi valtakuntaa- (”…en sellaista kuin maailma antaa”)

Luku 5: Antaminen ajatuksena ja todellisuudessa

OSA III: IHMISMIELEN TAISTELUKENTTÄ (”Älkää olko levottomat”)

Luku 6: Sydämen anatomia (kardia)

Luku 7: Pelkuruuden ja pelon ero (”Älkää pelätkö”)

Luku 8: Kristuksen rauha ja ilo (Fil. 4:4; 1.Tess.5:16)

Luku 9: Kristuksen rauha ja kiittäminen joka tilassa (1. Tess.5:18)

Luku 10: Kristuksen rauha ja lakkaamaton rukous (1. Tess.5:17)

Luku 11: Kristuksen rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi

Luku 12: Kristuksen rauha ja marttyyrit

OSA IV: SYNTEESI JA TÄYTTYMYS

Luku 13: Haavat rauhan sinettinä

Luku 14: Liturginen rauha

Luku 15: Rauhan kolme ulottuvuutta – Persoona, kilvoitus ja kosmos

Luku 16: Ortodoksinen näkökulma – Rauha hesykiana ja liturgiana

EPILOGI: Rauha myrskyn silmässä

Liitteet

Sanasto: Keskeiset kreikan ja heprean termit

Kirjallisuusviitteet: Kirkkoisät (Augustinus, Krysostomos) ja modernit eksegeetit.

 

PROLOGI: Varjon ja valon rajalla

Jerusalemin yläsali on hiljentynyt. Pääsiäisaterian liturgiset rukoukset on lausuttu, ja viini on siunattu. Viimeisen aterian draama on saavuttanut lakipisteensä. Juudas on poistunut yöhön. Ilmapiiri on latautunut odotuksesta ja pelosta. Ilmassa väreilee jännite, joka on raskaampi kuin roomalainen miehitysvalta tai temppelin vartijoiden uhka. Juuri tässä hetkessä, kun risti on väistämätön, Jeesus puhuu rauhasta.

On hetki, jota evankelista Johannes kuvaa lakonisella mutta järisyttävällä toteamuksella: ”Oli yö” (Joh.13:30).

Tässä pimeyden ja valon rajapinnassa, juuri ennen kuin maailmanhistoria taittuu kohti Golgataa, Jeesus lausuu sanat, jotka kaikuvat läpi vuosisatojen: ”Minä jätän teille rauhan.”

Kirkkoisät ovat kiinnittäneet huomiota Jeesuksen sanojen ajoitukseen. Johannes Krysostomos (n. 349–407) toteaa, että Jeesus puhuu rauhasta juuri nyt lohduttaakseen opetuslapsia, joiden sielut olivat jo alkaneet järkkyä surusta. Krysostomos kirjoittaa: ”Miksi juuri nyt? Miksi puhua rauhasta hetkellä, jolloin väkivalta, petos ja kuolema ovat lähempänä kuin koskaan?”

”Koska he olivat kuulleet häneltä monia ja kauhistuttavia asioita… ja koska heidän sielunsa olivat hämmennyksen vallassa, hän lohduttaa heitä lupaamalla, ettei heitä jätetä alttiiksi kiusauksille, vaan että he saavat suuren puolustuksen.” (Krysostomos, Homiliae in Joannem, 75.1; PG 59, 403)

Tämä lause tiivistää Johanneksen evankeliumin lukujen 13–14 draaman kaaren. Voimme purkaa sen eri tasoille: diagnoosiin, realismiin ja lääkkeeseen.

Krysostomos ei kaunistele opetuslasten tilannetta. Hän toteaa suoraan, että Jeesuksen puhe on ollut järkyttävää. Monia ja kauhistuttavia asioita oli käynyt ilmi.  Mitä he olivat kuulleet? Että yksi heistä on kavaltaja, että Pietari, heidän johtajansa, kieltää Jeesuksen, että Jeesus itse lähtee pois (kuolee) ja että maailma tulee vihaamaan heitä.

Tämä vahvistaa inhimillisen pelon. Rauha ei ala siitä, että kielletään todellisuus tai ”ajatellaan positiivisesti”. Krysostomos myöntää, että tilanne on objektiivisesti katsoen kauhistuttava. Kristillinen rauha ei ole sokeutta vaaralle.

Krysostomos käyttää tässä kreikan sanaa, joka viittaa tarachē-tilaan (mielen kuohuntaan). Sielut olivat hämmennyksen vallassa. ”Hämmennys” ei tässä tarkoita vain pientä epätietoisuutta, vaan syvää eksistentiaalista paniikkia. Pohja on putoamassa pois. Opetuslapset kokevat olevansa jäämässä ”orvoiksi” (Joh.14:18). Hämmennys syntyy turvattomuudesta. Pelko ei johdu vain ulkoisista uhkista, vaan siitä tunteesta, että on yksin niiden edessä.

Lääke tähän ”suuri puolustus” (ei vain lohdutus). Tämä on sitaatin tärkein kohta. Krysostomos määrittelee Pyhän Hengen (Parakleetin) roolin uudelleen. Hän ei sano, että Jeesus lupaa heille ”helpomman elämän” tai ”kiusausten poistumista”. Hän sanoo: ”ettei heitä jätetä alttiiksi… vaan he saavat suuren puolustuksen.”

Sana ”puolustus” viittaa Parakleetti-termin juridiseen ja sotilaalliseen merkitykseen. Pyhä Henki ei ole vain ”olkapää, jota vasten itkeä”, vaan Hän on kilpi ja asianajaja. Jumalan vastaus pelkoon ei ole vaaran poistaminen, vaan varustaminen. Rauha syntyy siitä tiedosta, että vaikka ulkoinen paine (”kauhistuttavat asiat”) jatkuu, ihmisellä on sisällään ”suuri puolustus”, joka on vahvempi kuin ulkoinen uhka.

Rauha on läsnäoloa.  Opetuslasten kauhu johtui siitä, että he luulivat jäävänsä yksin (alttiiksi). Rauha palautuu, kun he tajuavat saavansa uuden, pysyvän Puolustajan.

Rauha on voimaa.  Krysostomos siirtää painopisteen tunteesta voimaan. Pyhä Henki on ”suuri puolustus”. Tämä tukee ortodoksista näkemystä rauhasta dynaamisena energiana, ei passiivisena tilana.

Paradoksaalisesti rauha ja ”kauhistuttavat asiat” voivat olla totta yhtä aikaa. Jeesus ei poista myrskyä, mutta Hän antaa laivaan uuden Kapteenin (Hengen).

Tässä Krysostomos opettaa, että Kristuksen rauha on sitä, että ihminen lakkaa olemasta uhri (”alttiiksi jätetty”) ja hänestä tulee suojattu (”puolustuksen saanut”), vaikka olosuhteet eivät muuttuisi miksikään.

Kyse ei ole vain psykologisesta rauhoittelusta, vaan siirtymästä. Kyrillos Aleksandrialainen (k. 444) näkee tässä hetkessä vanhan liiton pelon väistymisen ja uuden, Hengen aikakauden alkamisen. Jeesus valmistelee opetuslapsia siihen, että vaikka hän poistuu ruumiillisesti, hänen läsnäolonsa muuttuu entistä tiiviimmäksi Pyhässä Hengessä.

Ymmärtääksemme jakeen 14:27 syvyyden, meidän on ensin ymmärrettävä se ”näyttämö”, jolla se lausutaan. Psykologinen ja hengellinen asetelma on äärimmäisen latautunut. Juudas Iskariot on juuri poistunut joukosta. Kirkkoisät näkevät tässä poistumisessa ratkaisevan puhdistautumisen hetken. Niin kauan kuin petos oli läsnä huoneessa, Jeesus puhui pidättyväisemmin, mutta ”pimeyden lapsen” lähdettyä hän avaa sydämensä ”valon lapsille”.

Kyrillos Aleksandrialainen (k. 444) huomauttaa, että Jeesuksen puhe muuttuu Juudaksen lähdön jälkeen intiimimmäksi, testamentillisemmaksi. Nyt hän ei puhu enää yleisölle, vaan perillisilleen. Kuitenkin jäljelle jääneet yksitoista ovat kauhun vallassa. He aavistavat Mestarin lähdön, mutta eivät ymmärrä sen luonnetta.

Johannes Krysostomos (n. 349–407), joka tunnetaan tarkkanäköisenä ihmissielun tuntijana, analysoi opetuslasten mielentilaa. Hän toteaa, että Jeesus ajoittaa puheensa rauhasta juuri tähän hetkeen toimiakseen ”sielun lääkärinä” ennen kuin haava on edes lyöty.

Rauha ei ole palkinto onnistuneesta kilvoituksesta, vaan varustus tulevaa koetusta varten. Se on lääke, joka annetaan potilaalle juuri ennen leikkausta.

Jae 14:27 ei ole irrallinen aforismi, vaan osa tarkkaan rakennettua teologista arkkitehtuuria. Se sijoittuu kahden valtavan ilmoituksen väliin: lupauksen Pyhästä Hengestä (Parakleetti, jakeet 16–26) ja ilmoituksen Jeesuksen poistumisesta (jakeet 28–31).

Tämä sijainti on avain jakeen ymmärtämiseen. Rauha on silta Jeesuksen näkyvän läsnäolon ja Hengen näkymättömän läsnäolon välillä.

Augustinus (354–430) kiinnittää huomiota siihen, kuinka Jeesus valmistaa opetuslapsia siirtymään ”lihan tuntemisesta” ”Hengen tuntemiseen”. Jeesuksen on mentävä pois, jotta rauha voisi tulla sisäiseksi todellisuudeksi, eikä vain ulkoiseksi turvaksi.

Augustinus kirjoittaa: ”Hän puhuu näin, koska hän on lähdössä. Mutta hän lupaa, ettei hän jätä heitä orvoiksi. Rauha, jonka hän jättää, on merkki siitä, että vaikka hän poistuu silmien edestä, hän jää sydämeen rakkauden kautta.” (Augustinus, In Ioannis Evangelium Tractatus, 77.1; PL 35, 1833)

Krysostomos edellä puhui puolustuksesta ja voimasta, Augustinus puhuu tässä läheisyydestä ja rakkaudesta. Tämä teksti selittää teologisesti sen vaikeimman kysymyksen: Miten Jeesus voi olla poissa ja läsnä samaan aikaan?

Augustinus tekee tässä jotain nerokasta: hän muuttaa ”poissaolon” ongelman ”sisäisyyden” voitoksi. Tapahtuu siirtymä aisteista sydämeen (silmät vs. sydän).

Augustinuksen teologian ydin on usein interiorisaatio – kääntyminen ulkoisesta sisäiseen. Opetuslapset olivat riippuvaisia Jeesuksen fyysisestä hahmosta, äänestä ja katseesta. Tämä oli heidän turvansa. Augustinus väittää, että fyysinen poistuminen oli välttämätöntä, jotta hengellinen läsnäolo voisi alkaa. Niin kauan kuin Jeesus oli vain ”edessä”, hän ei voinut olla täydellisesti ”sisällä”. Rauha ei löydy enää etsimällä Jeesusta ulkoisista olosuhteista tai ihmeistä, vaan kääntymällä sisäänpäin. Rauha on merkki siitä, että objekti (Jeesus edessäni) on muuttunut subjektiksi (Kristus minussa).

Huomatkaamme tarkka sanamuoto: ”Rauha… on merkki (signum).” Tämä on radikaali ajatus. Rauha ei ole vain mukava tunne. Se on todiste. Mistä tiedämme, ettemme ole orpoja, vaikka taivas on hiljaa? Siitä, että meillä on rauha. Augustinukselle rauha on kuin sinetti tai ”kuitti”, joka todistaa omistusoikeuden säilyneen. Maailma ei voi antaa tällaista rauhaa; siksi sen olemassaolo uskovan sydämessä on yliluonnollinen todiste Jeesuksen läsnäolosta. Rauha on sakramentaalista. Se on näkymätön armo, joka tekee Jeesuksen läsnäolon todelliseksi poissaolon aikana.

Augustinuksen mukaan Jeesus jää sydämeen rakkauden kautta.” Rakkaus on Hänen läsnäolonsa muoto (”per dilectionem”). Tämä ei ole runoutta, vaan tiukkaa kolminaisuusoppia.  Augustinukselle Pyhä Henki on Isän ja Pojan välinen Rakkaus. Kun Jeesus jättää rauhan (ja antaa Hengen), hän antaa Rakkauden. Koska Jumala on rakkaus, niin siellä missä on aitoa, jumalallista rakkautta, siellä on Jumalan koko olemus läsnä. Rauha ei ole staattista tyyneyttä, vaan dynaamista rakkautta. Ihminen, joka rakastaa, ei ole koskaan yksin (orpo), koska rakkaus itsessään on side toiseen.

Tämä sitaatti on täydellinen vastapari Krysostomoksen tekstille. Yhdessä ne muodostavat kokonaiskuvan. Krysostomoksella rauha on suoja ulkoista kauhua vastaan (kilpi). Augustinuksella rauha on side sisäistä yksinäisyyttä vastaan (syli). Augustinuksen teksti opettaa meille, että Jeesuksen ”lähteminen”, oli se sitten historiallinen taivaaseenastuminen tai kokemus Jumalan hiljaisuudesta omassa elämässä, ei ole loppu, vaan syvemmän suhteen alku.

Emme ole orpoja. Meillä on rauha. Ja tämä rauha on todiste siitä, että Hän on muuttanut osoitteensa – Nasaretin kaduilta meidän sydämemme kammioon.

Tässä piilee ”Viimeisen lahjan” paradoksi: Jeesus antaa rauhan, jotta opetuslapset kestäisivät hänen poissaolonsa, mutta samalla tuo rauha on merkki hänen uudesta, syvemmästä läsnäolostaan.

Kun Jeesus sanoo ”Älköön sydämenne olko levoton”, hän ei pyydä mahdottomia. Hän ei vaadi stoalaista tunteettomuutta kuoleman edessä. Hän tarjoaa jotain, mikä tekee levollisuuden mahdolliseksi: tiedon siitä, että tämä ero ei ole loppu, vaan alku. Varjo on syvimmillään juuri ennen aamunkoittoa, ja tässä pimeässä yläsalissa sytytetään tuli, jota maailman tuulet eivät pysty sammuttamaan.

Olemme lähdössä matkalle tuon tulen äärelle.  Yrityksemme on ymmärtää, mitä Jeesus todella tarkoitti sanoessaan jättävänsä meille rauhan – ja miksi tuo lahja on ainoa kestävä vastaus aikamme pelkoon.

OSA I: RAUHAN OLEMUS

”Minä jätän teille rauhan”

Luku 1: ”Shalom”- ja ”eirene”-käsitteiden käsitehistoria”

Kun Jeesus lausuu jäähyväispuheessaan sanan ”rauha”, hän ei käytä sitä kevyesti, kuten me saatamme toivottaa ”hyvää päivänjatkoa”. Hänen sanansa putoavat maahan, joka on vuosisatojen ajan janonnut jotain syvempää kuin vain miekkojen vaikenemista. Ymmärtääksemme Jeesuksen lahjan suuruuden, meidän on kaivettava esiin ne kielelliset ja teologiset kerrostumat, joiden päällä tämä lupaus lepää. Meidän on tehtävä käsitteiden arkeologiaa.

Vaikka Uusi testamentti on kirjoitu kreikaksi, Jeesus ajatteli ja puhui seemiläisessä viitekehyksessä. Kun hän sanoo ”rauha”, taustalla kaikuu heprean sana Shalom. Tämä sana on valtameri, johon länsimainen rauhankäsitys usein hukkuu pinnallisuuteensa.

Vanhassa testamentissa Shalom ei määrittele sitä, mitä ei ole (sotaa, konfliktia), vaan sitä, mitä on. Se on positiivinen tila. Se tarkoittaa eheyttä, täyteyttä, hyvinvointia ja kaiken olemista oikealla paikallaan suhteessa Jumalaan.

Hieronymus (n. 347–420), joka käänsi Raamatun latinaksi (Vulgata) ja tunsi heprean kielen syvällisesti, korostaa kirjeissään, että Shalom on enemmän kuin sopimus. Se on tila, jossa mikään ei ole rikki.

”Heprealainen sana Shalom ei tarkoita vain rauhallista oloa, vaan kaiken hyvän täyteyttä ja eheyttä. Se on tila, jossa ihminen on sovinnossa Luojansa ja luomakunnan kanssa.” (Hieronymus, Epistula 78, Ad Fabiolam; PL 22, 714)

Siinä missä Krysostomos puhui psykologiasta (pelko) ja Augustinus sydämen teologiasta (rakkaus), Hieronymus tuo pöytään kielitieteen ja juutalaiset juuret. Hän oli kirkkoisistä ainoa, joka osasi kunnolla hepreaa. Hän ymmärsi, että kun Jeesus sanoi ”Rauha”, hän ei käyttänyt roomalaista käsitettä Pax (järjestys, sotaa ei ole), vaan heprealaista käsitettä shalom.

Hieronymus kirjoittaa tätä kirjettä Fabiolalle selittääkseen Raamatun vaikeita kohtia. Hän toimii tässä ”kulttuuritulkkina” latinalaiselle maailmalle, joka ymmärsi rauhan usein kapeasti. Roomalaisessa maailmassa ja usein meidänkin ajattelussamme rauha määritellään negaation kautta: rauha on sodan, melun tai konfliktin puuttumista.

Hieronymus kääntää asetelman: Shalom ei ole tyhjiö (konfliktin poissaolo), vaan se on jotakin positiivista ja tiheää ainetta. Voit olla ”rauhallinen” (tunteeton/lamaantunut), mutta se ei ole Shalomia. Shalom on elävää.

Hieronymus käyttää sanoja, jotka viittaavat rakenteelliseen kestävyyteen. Heprean shalom viittaa ”kokonaiseen”, ”ehjään” tai ”maksettuun”. Jos muuri on shalom, siinä ei ole halkeamia. Jos ihminen on shalom, hän ei ole rikki tai jakautunut.

Kristuksen antama rauha on ihmisyyden eheyttämistä (integritas). Se korjaa sen, mikä syntiinlankeemuksessa särkyi. Se on ”kaiken hyvän täyteyttä” – eli siunausten maksimointia, ei vain minimitasoa, jossa ”pärjäillään”.

Tämä on sitaatin teologinen huippu. Hieronymus määrittelee rauhan suhdeverkostona. Rauha ei ole yksilölaji (”minun mielenrauhani”). Se on tila, jossa pystysuora suhde (Luoja) ja horisontaalisuhde (luomakunta/lähimmäiset) ovat tasapainossa. Huomatkaamme sana luomakunta. Hieronymus ennakoi tässä ekologista teologiaa: ihminen, jolla on shalom, ei riistä luontoa eikä sodi ympäristöään vastaan, koska hän ymmärtää paikkansa kokonaisuudessa.

Tämä Hieronymuksen sitaatti on ”ankkuri”, joka sitoo Uuden testamentin lupauksen Vanhan testamentin syvään maaperään.

Kun Jeesus sanoo Joh.14:27 ”Minä jätän teille rauhan”, hän ei sano ”rentoutukaa”. Hän sanoo: ”Minä annan teille eheyden. Minä palautan teidät siihen tilaan, jossa kaikki palaset loksahtavat paikoilleen.” Tämä määritelmä estää lukijaa tyytymästä ”halpaan rauhaan”. Jos rauha on vain kiva tunne, se katoaa vastoinkäymisissä. Mutta jos rauha on eheyttä ja liitto Luojan kanssa, kuten Hieronymus väittää, se kestää myös silloin, kun tunteet myrskyävät. Rauhan on luonteeltaan kosmista. Rauha on sitä, että ihminen löytää oikean suhteensa kaikkeen olevaiseen. Rauha ei ole vain ”hiljaisuutta”, vaan ”valmistumista”. Kuin talo, joka on vihdoin valmis (shalom), ja jossa on hyvä asua.

Kun profeetat puhuivat ”rauhan ruhtinaasta” (Jes.9:5), he eivät odottaneet diplomaattia, joka neuvottelee aselevon, vaan arkkitehtia, joka rakentaa särkyneen maailman uudelleen ehjäksi. Shalom on terveyttä sielulle ja ruumiille; se on elämää sen alkuperäisessä, paratiisillisessa muodossa.

Evankelista Johannes tallentaa Jeesuksen sanat kreikaksi: Eirene. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa eirene oli usein poliittinen ja sosiaalinen käsite. Se oli järjestystä, jonka kaupunkivaltio takasi lakien ja armeijan avulla. Se oli kaaoksen vastakohta.

Mutta kun tämä sana joutuu Uuden testamentin käyttöön, se kokee eräänlaisen ”kasteen”. Se irrotetaan maallisesta kontekstistaan ja täytetään uudella, jumalallisella sisällöllä.

Klemens Aleksandrialainen (n. 150–215) kuvaa tätä muutosta teoksessaan Stromata. Hänelle kristillinen eirene ei ole enää vain yhteiskuntarauhaa, vaan se on mielen tila, joka syntyy tiedosta (gnosis) ja rakkaudesta Jumalaan.

”Todellinen rauha, jota maailma ei tunne, on sielun sopusointua Sanan (Logoksen) kanssa. Se ei ole vain riitojen puuttumista, vaan hyveiden harmonista yhteissoittoa ihmisessä.” (Klemens Aleksandrialainen, Stromata, 4.25; PG 8, 1369)

Klemens oli intellektuelli, joka puhui filosofien kieltä. Hän ei määrittele rauhaa vain tunteena tai liittona, vaan järjestyksenä ja harmoniana. Tässä määritelmässä on kolme kerrosta: kosminen, psykologinen ja eettinen.

Sopusointu Logoksen kanssa on kosminen viritys. Klemens käyttää käsitettä Logos (Sana/Järki/Kristus). Stoalaisille Logos oli maailmanjärki, joka piti kaiken koossa. Kristityille Logos on Jeesus. Klemens väittää, että rauha syntyy, kun ihmisen pieni sielu ”virittyy” samalle taajuudelle suuren Logoksen (Jumalan tahdon) kanssa kuin soitin orkesterissa. Jos viulu soittaa omaa sävelmäänsä, syntyy kakofoniaa (rauhattomuutta). Kun se seuraa kapellimestaria, Logosta, syntyy harmonia (rauha). Rauha on siten kuuliaisuutta todellisuuden syvimmälle luonteelle. Se on sitä, ettei ihminen enää tappele universumin luojaa vastaan.

Positiivisella määrittelyllään, että rauha ei ole ”vain riitojen puuttumista” Hieronymus toistaa ajatusta, mutta eri kulmasta. Voi olla hiljaa ja riidaton, mutta silti sisäisesti kuollut tai kaoottinen. Klemensille rauha on aktiivinen tila. Se ei ole ”tulitauko” paheiden välillä, vaan jotain paljon dynaamisempaa.

Rauha on ”hyveiden harmonista yhteissoittoa” (symphonia). Ihmisessä on monia voimia: järki, tahto, tunteet, halut. Yleensä ne ovat ristiriidassa (järki sanoo yhtä, halu toista). Klemensin mukaan rauha on tila, jossa nämä kaikki ”soittavat samaa sävelmää”. Rohkeus ei ole uhkarohkeutta, koska viisaus ohjaa sitä. Lempeys ei ole heikkoutta, koska oikeudenmukaisuus tukee sitä.

Rauha on sisäinen integraatio. Se on tila, jossa ihminen ei ole sisällissodassa itsensä kanssa.

Tämä sitaatti kuvaa täydellisesti kuvaa sitä, mitä ”Kristuksen mieli” tarkoittaa käytännössä. Klemens vetoaa lukijaan, joka etsii järkevää selitystä uskolle. Rauha ei ole irrationaalista hurmosta, vaan korkeinta mahdollista järjestystä (Logos).

Moderni ihminen kärsii usein siitä, että hänen arvonsa ja tekonsa ovat ristiriidassa. Klemens tarjoaa rauhan mallina, jossa ”hyveet soivat yhteen”. Tämä on resepti mielen terveydelle.

Ajatus ”yhteissoitosta” on helposti lähestyttävä. Se selittää, miksi rauha vaatii harjoittelua, kuten soittaminen. Ei voi vain ”päättää” soittaa sinfoniaa; on harjoiteltava hyveitä, kunnes ne soivat puhtaasti.

Klemens siis opettaa, että rauha on sielun musiikkia. Se syntyy, kun elämän eri osa-alueet on viritetty Kristuksen (Logoksen) antaman sävelkorkeuden mukaan.

Kun Jeesus sanoo ”Rauhan minä jätän teille”, hän yhdistää nämä kaksi maailmaa. Hän tuo heprealaisen shalomin syvyyden (eheyden) ja pukee sen kreikkalaiseen eireneen (järjestykseen), mutta kääntää sen sisäänpäin. Kyse ei ole enää Rooman valtakunnan järjestyksestä, vaan Jumalan valtakunnan järjestyksestä ihmisen sydämessä.

Tässä kohtaa meidän on pysähdyttävä ratkaisevan teologisen erottelun äärelle. Moderni ihminen ajattelee rauhaa olotilana tai tunteena: ”Minulla on rauhallinen olo.” Mutta kirkkoisille ja Jeesukselle rauha on jotain paljon enemmän. Se on substanssi. Se on todellisuutta, jolla on olemus.

Rauha ei ole vain jotain, mitä Jeesus antaa; se on jotain, mitä Jeesus on.

Augustinus muotoilee tämän ajatuksen kirkkaasti kommentaarissaan Johanneksen evankeliumiin. Hän väittää, että emme voi erottaa lahjaa sen antajasta.

”Hän itse on meidän rauhamme (Ef.2:14). Kun hän sanoo ’Minä jätän teille rauhan’, hän tarkoittaa: ’Minä annan teille itseni.’ Sillä ilman häntä ei ole rauhaa, ja missä hän on, siellä rauha on väistämätön, vaikka maailma ympärillä murenisi.” (Augustinus, In Ioannis Evangelium Tractatus, 77.3; PL 35, 1834)

Tämä Augustinuksen sitaatti on teologinen ydinpommi. Se purkaa lopullisesti eron ”rauhan” (käsitteenä) ja ”Jeesuksen” (persoonana) väliltä. Se on radikaali väite: Rauha ei ole jotain, mitä Jeesus antaa (kuten lahjapaketti), vaan se on sitä, kuka Hän on. Augustinus yhdistää Paavalin teologian (Ef.2:14: ”Kristus on meidän rauhamme”) Johanneksen evankeliumin lupaukseen.

Meillä on tapana ajatella rauhaa olotilana tai olosuhteena. Augustinus sanoo: Ei. Rauha on Persoona. Jos rauha on Persoona, sitä ei voi ”saavuttaa” tekniikoilla (hengitysharjoitukset, mindfulness, jne.), vaan ainoastaan suhteessa tähän Persoonaan. Jeesuksen sanat: ”Minä annan teille itseni” muuttaa koko hengellisen elämän fokuksen. Emme etsi rauhaa, etsimme Kristusta.

Augustinuksen väite ”Ilman häntä ei ole rauhaa” haastaa sekulaarin rauhankäsityksen. Hän väittää, että kaikki muu rauha on vain ”aselepoa” tai illuusiota. Todellinen, kestävä rauha on mahdollista vain yhteydessä sen Lähteeseen. Jos yrität rakentaa rauhaa ilman Kristusta (Logosta), rakennat taloa ilman perustuksia. Se voi näyttää rauhalliselta hetken, mutta se ei kestä ”maailman murenemista”.

Sitaatin lohdullisin ja voimakkain kohta on ajatus: ”missä hän on, siellä rauha on väistämätön”. Jos Jeesus on läsnä sydämessä, rauhan täytyy olla siellä myös. Se on automaattinen seuraus, aivan kuten valon syttyessä pimeyden on väistämätöntä paeta. Tämä selittää marttyyrien rauhan. Miten he voivat laulaa kiitosta ja ylistystä roviolla? Koska Kristus on heissä. Ja koska Kristus on heissä, Rauha on heissä. Ulkoinen tuli ei voi polttaa tätä sisäistä tosiasiaa.

Sanoessaan ”vaikka maailma murenisi” Augustinus viittaa latinankieliseen sanontaan si fractus illabatur orbis (vaikka taivaankansi romahtaisi).  Maailman rauha riippuu siitä, että maailma pysyy kasassa. Kristuksen rauha loistaa kirkkaimmin juuri silloin, kun maailma hajoaa. Se on riippumaton olosuhteista.

Rauha siis on Jeesus Kristus. Kun ahdistus iskee, älä yritä ”rauhoittaa itseäsi”. Yritä sen sijaan ”löytää Kristus itsestäsi”. Kun löydät Hänet, rauha tulee kaupanpäällisinä. Maailmassa, joka tuntuu murenevan (sodat, kriisit, henkilökohtaiset tragediat), tämä sitaatti tarjoaa valtavan toivon. Rauha ei ole hauras kukka, joka kuolee pakkasessa. Se on kallioperä, joka kestää maanjäristyksen.

Augustinus siis opettaa, että rauha ei ole jotakin, mitä Jumala antaa meille, vaan Joku, joka tulee meihin. Siksi se on voittamaton.

Tämä on radikaali väite. Se tarkoittaa, että rauha ei ole abstrakti hyve, kuten ”kärsivällisyys” tai ”ystävällisyys”, jota voimme harjoitella. Rauha on persoona. Se on Kristuksen läsnäoloa meissä.

Myös Didymos Sokea (n. 313–398), aleksandrialainen teologi, korostaa tätä ontologista (olemuksellista) näkökulmaa. Hänen mukaansa Kristuksen rauha on jumalallista energiaa, joka pitää luomakunnan koossa.

”Rauha ei ole vain sodan loppumista. Se on jumalallinen voima, joka sitoo yhteen sen, mikä on erillään. Kristus, joka on Rauha, yhdistää meidät Isään ja toisiimme Pyhässä Hengessä.” (Didymos Sokea, De Trinitate, 2.7; PG 39, 585)

Didymos, joka oli fyysisesti sokea mutta hengellisesti erittäin tarkkanäköinen, tuo tarkasteluumme jotain, mitä aiemmat sitaatit eivät ole täysin avanneet: Rauha ei ole vain yksilön tila, vaan se on kosminen ja yhteisöllinen sidosaines.

Didymos määrittelee rauhan ”jumalalliseksi painovoimaksi”. Määritelmä on dynaaminen. Hän ei kuvaa rauhaa pysähtyneisyytenä, vaan aktiivisena toimintana.

Rauha on energiaa (”Jumalallinen voima”). Didymos käyttää termiä, joka viittaa voimaan (dynamis). Maallinen rauha on usein passiivista (aseet lasketaan). Jumalallinen rauha on aktiivista (kädet ojennetaan). Tämä tarkoittaa, että rauha on työtä tekevä voima. Se ei vain ”ole”, vaan se vaikuttaa. Se tunkeutuu kaaokseen ja alkaa järjestää sitä.

Rauha on ”liimaa” (”…sitoo yhteen sen, mikä on erillään”).

Tämä on Didymoksen sitaatin ydin. Synnin olemus on erottaminen.  Synti rikkoi suhteen Jumalaan (karkotus paratiisista), toiseen ihmiseen (Kain ja Abel) ja itseen (häpeä).

Rauhan olemus on yhdistäminen. Rauha on vastavoima entropialle (käsite, kuinka monella tavalla jokin järjestelmä voi olla “samassa” tilassa) ja hajoamiselle. Se on magneetti, joka vetää erilleen joutuneet palaset takaisin yhteen.  Jos yhteisössä tai ihmissuhteessa on aitoa Kristuksen rauhaa, se pyrkii väistämättä kohti yhteyttä. Rauhan vastakohta on eristäytyminen.

Didymos kytkee rauhan suoraan Pyhään Kolminaisuuteen. Kristus on Rauha (substanssi). Pyhä Henki on tila tai ilmakehä, jossa tämä yhdistyminen tapahtuu (”Hengessä”). Isä on päämäärä, johon meidät yhdistetään. Tämä tarkoittaa, että kristillinen rauha on aina relaatiota. Et voi olla ”rauhassa” yksin tyhjiössä; olet rauhassa suhteessa johonkuhun.

Didymos muistuttaa, että Jeesuksen antama rauha (Joh.14:27) on tarkoitettu luomaan kirkko/seurakunta. Rauha on se voima, joka tekee joukosta erilaisia ihmisiä yhden ruumiin. Tämä määritelmä antaa työkalun riitojen käsittelyyn. Rauha ei ole sitä, että vältellään konfliktia (”sodan loppumista”), vaan sitä, että aktiivisesti ”sidotaan yhteen” se, mikä on mennyt rikki. Se vaatii aktiivista sovintoa, ei vain hiljaisuutta. Pyhä Henki on se ”voima”, joka toteuttaa tämän yhdistämisen käytännössä.

Didymos siis opettaa, että rauha on Jumalan ”paino/vetovoimaa”. Se vetää meidät kiinni Isään ja kiinni toisiimme. Jos tämä vetovoima puuttuu, todellista rauhaa ei ole, vaikka olisi kuinka hiljaista.

Tämä ymmärrys muuttaa kaiken. Jos rauha on substanssi – Kristus itse – silloin sitä ei voi menettää ulkoisten olosuhteiden takia. Sota, sairaus tai köyhyys eivät voi viedä rauhaa, koska ne eivät voi viedä Kristusta. Rauha ei ole riippuvainen siitä, mitä meille tapahtuu, vaan siitä, kuka meissä asuu.

Tämä ”substantiaalinen rauha” on se peruskallio, jolle Jeesus rakentaa jäähyväislupauksensa. Se ei ole toivotus, se on itsensä antaminen.

 

Luku 2: Testamentti ja perintö

…”Minä jätän…”

Kun ihminen tietää kuolevansa, hänen sanansa saavat erityisen painoarvon. Turha karsiutuu pois. Jäljelle jää vain se, mikä on välttämätöntä siirtää eteenpäin. Johanneksen evankeliumin 14. luvussa emme kuuntele vain opettajaa, vaan olemme todistajina kuolevan miehen testamentin luvun äärellä.

Jeesus sanoo: ”Rauhan minä jätän teille” (Eirenen afiemi hymin). Tässä lauseessa verbi on avain, joka avaa oven ymmärrykseen rauhan luonteesta kirkon omaisuutena.

Kreikan verbi afiemi on monimerkityksellinen ja rikas. Yleiskielessä se voi tarkoittaa ”päästää irti”, ”sallia” tai ”lähettää pois”. Teologisessa kielessä se kääntyy usein sanaksi ”antaa anteeksi” (afesis). Mutta tässä, jäähyväisten kontekstissa, se saa juridisen sävyn: jättää jälkeensä, luovuttaa perintönä.

Se ei ole passiivista unohtamista (”jätin avaimet pöydälle”), vaan aktiivista siirtämistä (”jätän tilani pojalleni”).

Johannes Krysostomos (n. 349–407) tarttuu tähän vivahteeseen. Hän näkee Jeesuksen toiminnassa huolenpidon, joka ulottuu kuoleman rajan yli. Jeesus ”jättää” rauhan samalla tavalla kuin kenraali jättää varuskunnan suojelemaan kaupunkia poistuessaan itse rintamalta.

”Hän sanoo ’jätän’, jotta he eivät ajattelisi hänen vievän kaikkea mukanaan. Hän poistuu ruumiillisesti, mutta hän jättää heille voiman, joka on suurempi kuin hänen fyysinen läsnäolonsa. Hän jättää rauhan vartijaksi heidän sieluilleen.” (Johannes Krysostomos, Homiliae in Joannem, 75.1; PG 59, 403)

Tämä Krysostomoksen sitaatti on nerokas, koska se kääntää ”menettämisen” pelon ”saamisen” iloksi. Se käsittelee opetuslasten akuuttia hylkäämiskokemusta ja muuttaa sen perinnönjaoksi, perinnöksi, joka on suurempi kuin läsnäolo

Kun ihminen kuolee tai lähtee, pelkäämme yleensä, että kaikki hyvä katoaa hänen mukanaan. Krysostomos korostaa verbiä ”jättää”. Se on juridinen ja testamentillinen termi. Jeesus ei vain ”katoa”. Hän tekee tietoisen siirron. Hän tyhjentää omat taskunsa opetuslasten taskuihin ennen lähtöään. Jeesus ei vienyt rauhaa mukanaan taivaaseen. Hän nimenomaan irrotti sen itsestään (fyysisestä olemuksestaan) ja istutti sen opetuslapsiin.

”Voima, joka on suurempi” on Krysostomoksen sitaatin teologisesti rohkein väite. Miten jokin voi olla suurempaa kuin Jeesuksen fyysinen läsnäolo? Fyysinen Jeesus oli rajoitettu yhteen paikkaan. Hän saattoi nukkua myrskyssä (Mark. 4). ”Jätetty rauha” (Pyhän Hengen kautta) on sisäinen voima, joka ei nuku ja joka on läsnä kaikkialla.

Krysostomos väittää tässä, että opetuslapset saivat paremman diilin. He menettivät näkyvän Mestarin, mutta saivat näkymättömän Voiman, joka teki heistä itsestään mestareita.

Krysostomos käyttää kuvaa ”rauha vartijana”, joka resonoi vahvasti Paavalin kirjeen kanssa (Fil. 4:7: ”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa”).  Sana ”vartija” viittaa varuskuntaan tai päivystäjään. Sielu on kuin kaupunki, jota pelko ja epäilys piirittävät. Jeesus asettaa Rauhan portinvartijaksi. Rauha ei ole vain passiivinen tila sielun sisällä, vaan aktiivinen sotilas, joka torjuu hyökkäykset. Kun ahdistus yrittää tulla sisään, Rauha sanoo: ”Et pääse, tämä alue on miehitetty.”

Kristityn rauha on yliluonnollista. Krysostomos opettaa, että fyysinen etäisyys (Jeesus Kristus taivaassa) mahdollistaa hengellisen läheisyyden (rauha sydämessä). Ajatus rauhasta ”vartijana” on psykologisesti hoitava. Se tarkoittaa, ettei ihmisen tarvitse itse jatkuvasti ”yrittää olla rauhallinen”. Rauha on lahja, joka on annettu vartioimaan meitä – meidän tehtävämme on vain luottaa tähän vartijaan. Jeesus vei ruumiinsa, mutta jätti voimansa. Tämä selittää, miksi kirkko on olemassa. Me elämme sillä ”pääomalla”, jonka Hän jätti.

Krysostomos osoittaa, että Jeesuksen ”näkemiin” ei ollut loppu, vaan vallansiirto. Hän jätti rauhan sijaishallitsijaksi meidän sisimpäämme.

Verbi afiemi merkitsee, että rauha irrotetaan Jeesuksen välittömästä hallinnasta ja siirretään opetuslasten hallintaan. Se on vallanvaihto.

Antiikin maailmassa, sekä roomalaisessa että juutalaisessa oikeuskäytännössä, testamentti (diatheke) oli pyhä. Kuolevan isän viimeiset määräykset olivat sitovia, ja ne astuivat voimaan kuoleman hetkellä.

Jeesus toimii tässä kuin perheenpää (paterfamilias). Hänellä ei ole maallista omaisuutta – ei kultaa, ei maata, ei edes omaa hautapaikkaa. Hänen ainoa omaisuutensa on hänen suhteensa Isään, ja tuon suhteen hedelmä on rauha. Tämän hän kirjaa testamenttiinsa.

Theofylaktos (n. 1055–1107), bulgarialainen arkkipiispa ja merkittävä eksegeetti, tiivistää tämän asetelman koskettavasti. Hän vertaa Jeesusta isään, joka tyhjentää aittansa lapsilleen.

”Hän puhuu heille kuin isä, joka on kuolemaisillaan ja jättää hyvästit lapsilleen, antaen heille viimeisenä siunauksenaan kaiken omaisuutensa. Ja mikä on tämä omaisuus? Rauha. Maalliset isät jättävät rahaa, joka kuluu, mutta Kristus jättää rauhan, joka kasvaa käytössä.” (Theofylaktos, Enarratio in Evangelium Joannis, 14:27; PG 124, 181)

Tämä Theofylaktoksen sitaatti on helmi, inhimillisin ja koskettavin selitys. Siinä missä Augustinus oli syvällinen teologi ja Krysostomos loistava puhuja, Theofylaktos (joka eli myöhemmin, 1000-luvulla) on sielunhoitaja. Hän tiivistää kirkkoisien opetuksen yhdeksi helposti ymmärrettäväksi kuvaksi: Perinnönjaoksi. Tämä on ”taivaallista ekonomiaa” parhaimmillaan.

Theofylaktos kehystää tilanteen (Joh.14) kuolinvuoteeksi. Tämä muuttaa Jeesuksen sanojen sävyn. Ne eivät ole luento, vaan testamentti. Kun isä on lähdössä, hän ei puhu turhia. Hän antaa lapsilleen sen, mikä on kaikkein arvokkainta. Tämä selittää opetuslasten surun ja Jeesuksen lohdutuksen syvyyden. Kyse on perheen hajoamisen estämisestä Isän poistumisen jälkeen.

Theofylaktos tekee nerokkaan vertailun maallisen ja taivaallisen perinnön välillä. Maallinen perintö (raha) on rajallista. Jos isä jättää 1000 kolikkoa ja lapsia on 10, jokainen saa 100. Se jakaantuu ja vähenee. Taivaallinen perintö (rauha) on jakamatonta. Jeesus antaa koko rauhansa jokaiselle.

Tämä haastaa arvomaailmamme. Miksi keräämme lapsillemme omaisuutta, joka kuluu ja aiheuttaa riitoja, emmekä rauhaa, joka kestää?

Lainauksen sanat ”kasvaa käytössä” kuvaa käänteistä entropiaa. Maalliset resurssit kuluvat, kun niitä käytetään (bensa, raha, ruoka). Hengelliset resurssit (rauha, rakkaus) lisääntyvät, kun niitä käytetään.

Miten rauhaa ”käytetään? Sitä jaetaan. Kun annat rauhaa toiselle (esim. annat anteeksi, rauhoitat riidan, olet läsnä), oma rauhasi ei vähene, vaan syvenee. Rauha on kuin lihas: se vahvistuu ponnistelussa. Tai kuin tuli: se leviää sytyttämällä muita, eikä alkuperäinen liekki pienene.

Tämä sitaatti opettaa, että rauhaa ei pidä ”säästää” tai ”suojella” vetäytymällä yksinäisyyteen. Sitä pitää tuhlata! Mitä enemmän luot rauhaa ympärillesi, sitä enemmän sitä on sinulla itselläsi.

Tämä on myös voimakas viesti vanhemmille ja johtajille. Mikä on se perintö, jonka jätät? Theofylaktos muistuttaa, että paras turva, jonka voit jättää jälkeesi, ei ole rahasto, vaan kyky elää rauhassa Jumalan ja ihmisten kanssa.

Sille, joka on menettänyt läheisen, tämä kuva ”viimeisestä siunauksesta” on terapeuttinen. Jeesus ymmärtää luopumisen tuskan ja on muuttanut sen siunauksen välineeksi.

Theofylaktos opettaa, että Jeesuksen rauha on ainoa pääoma maailmassa, joka on inflaatiosuojattu ja jolle saa korkoa korolle vain jakamalla sitä pois.

Tämä testamentillinen luonne tekee rauhasta juridisen tosiasian. Se ei ole enää vain Jeesuksen ominaisuus, vaan se on nyt kirkon laillista omaisuutta. Meillä on ”perintöoikeus” rauhaan.

Me olemme tottuneet toivottamaan rauhaa. ”Rauhallista joulua”, ”lepää rauhassa”. Toivotus on subjektiivinen: se ilmaisee toivojan hyvän tahdon, mutta ei takaa lopputulosta. Voin toivottaa terveyttä sairaalle, mutta sanani eivät paranna häntä.

Jeesus ei sano: ”Toivon, että teillä olisi rauha.” Hän sanoo: ”Minä jätän teille rauhan.”

Ero on valtava. Toivotus on tunne, jättäminen on teko.

Ambrosius Milanolainen (n. 340–397) käsittelee tätä teemaa pohtiessaan sakramenttien voimaa. Hänelle Jeesuksen sana on luovaa sanaa. Kun Jumala sanoo jotain, se tapahtuu. Siksi ”rauhan jättäminen” on objektiivisen todellisuuden luomista.

”Hänen sanansa ei ole tyhjä ääni, vaan voima. Kun hän sanoo jättävänsä rauhan, hän ei vain ilmaise toivetta, vaan hän istuttaa rauhan heidän sydämiinsä kuin siemenen, jota maailma ei voi kitkeä pois. Se on lahja, joka on annettu peruuttamattomasti.” (Ambrosius, De Sacramentis, Lib. V; PL 16, 447)

Ambrosius oli entinen Rooman valtion virkamies ja kuvernööri ennen piispaksi tuloaan. Hän ymmärsi vallan kieltä. Hän tiesi, että kun keisari käskee, asiat tapahtuvat. Tässä hän kuitenkin osoittaa, että Jeesuksen sana on vielä keisariakin vahvempi. Se on ”esittämällä tapahtuvaa” puhetta: se ei vain kuvaile todellisuutta, se luo sen. Ambrosius purkaa tässä eron inhimillisen toivotuksen ja jumalallisen lahjoituksen välillä.

Kun ihminen sanoo ”Hyvää päivänjatkoa! ” tai ”Rauhaa! ”, se on toive. Me toivomme, että toisella olisi rauha, mutta emme voi taata sitä. Kun Jeesus sanoo ”Rauha teille”, se on samaa luokkaa kuin luomiskertomuksen ”Tulkoon valo”. Sana on operatiivinen. Sillä hetkellä, kun Jeesus lausuu sanan ”Rauha”, rauha alkaa olla olemassa kuulijassa. Se ei ole ääntä, se on energiaa. Rauha ei ole vain ”päätös” tai ”tunne”, se on elämää.

Siemenellä on juuret. Kun se istutetaan sydämeen, se kietoutuu ihmisen sisimpään niin tiukasti, ettei sitä saa enää irti rikkomatta ihmistä. Maailma voi katkaista varren (aiheuttaa ulkoista ahdistusta), mutta se ei ylety juuriin (sydämen syvään rauhaan).

Ambrosius sanoo: ”Se on lahja, joka on annettu peruuttamattomasti.” Tämä on valtava lohtu epävarmalle ihmiselle. Roomalaisessa oikeudessa lahjoituksia saatettiin joskus peruuttaa. Ambrosius väittää: Jumala ei kadu lahjojaan (vrt. Room. 11:29). Jos Jeesus on antanut meille rauhan, hän ei ota sitä pois, vaikka mokaisimme. Rauha on annettu omaksi, ei vain lainaan.

Tämä lainaus Ambrosiukselta antaa varmuuden ulottuvuuden. Se on vastalääke epäilykselle. Monet etsivät rauhaa tunteistaan (”tuntuuko minusta rauhalliselta?”). Ambrosius käskee katsomaan Jeesuksen sanaan. Jos Hän sanoi antavansa rauhan, se on siellä, tunsitpa sitä juuri nyt tai et. Se on kuin siemen talvella maan alla – näkymättömissä, mutta elossa.

Koska sitaatti on teoksesta De Sacramentis (Sakramenteista), se vihjaa, että tämä rauha tulee meille konkreettisten välineiden (ehtoollisen, sanan) kautta. Se ei ole vain abstrakti idea. On tärkeää kuulla, että rauha on ”peruuttamaton”. Se luo turvallisuuden pohjan. Vaikka minulla olisi huono päivä, Jumalan lahja pysyy voimassa.

Ambrosius opettaa, että Jeesuksen ”Rauhaa” ei ole tervehdys, vaan tuomio. Se on vapauttava tuomio, joka muuttaa todellisuuden ja jota mikään maallinen valta ei voi kumota.Tämä tarkoittaa, että rauha on olemassa yhteisön keskellä riippumatta siitä, tuntevatko yksilöt sen sillä hetkellä. Se on kuin pankkitilille talletettu perintö: rahat ovat siellä, vaikka perillinen olisi ahdistunut ja unohtanut rikkautensa.

Rauha on objektiivinen perintö. Se on ”jätetty” meille. Se löytyy kirkon sanasta ja sakramenteista. Kun pappi sanoo liturgiassa ”Rauha olkoon teille kaikille”, hän ei esitä toivomusta, vaan hän lukee ääneen testamenttia ja jakaa perintöä, joka on laillisesti meidän.

 

Luku 3: Kristuksen oma rauha

”Oman rauhani minä annan teille”

Jeesus ei tyydy vain jättämään rauhaa yleiskäsitteenä. Hän tarkentaa lahjansa laatua omistusliitteellä, joka on painava ja henkilökohtainen: ”Oman rauhani” (ten eirenen ten emen).

Tämä tarkennus on radikaali. Se erottaa hänen lahjansa kaikista muista historian tuntemista rauhan muodoista. Se ei ole ”Rooman rauhaa”, ei ”filosofien tyyneyttä”, eikä edes ”temppelin rauhaa”. Se on rauhaa, joka on leimattu hänen omalla persoonallaan ja kokemuksellaan.

Mitä siis tarkoittaa omistaa ”Kristuksen rauha”? Ymmärtääksemme perinnön arvon, meidän on katsottava Perinnönjättäjän elämää. Millaista oli se rauha, jota Jeesus itse kantoi?

Evankeliumit piirtävät kuvan miehestä, jonka sisäinen maailma oli järkkymätön, vaikka ulkoinen todellisuus oli kaaosta.

Klassinen esimerkki on myrsky Genesaretinjärvellä (Mark.4:35–41). Kun kokeneet kalastajat panikoivat ja vesi tulvii veneeseen, Jeesus nukkuu perässä, päänalusen varassa. Tämä ei ole välinpitämättömyyttä, vaan syvää, ontologista lepoa Isän tahdossa.

Kyrillos Aleksandrialainen (k. 444) näkee tässä unessa esikuvan siitä rauhasta, jonka Jeesus haluaa siirtää opetuslapsilleen.

”Hän nukkui, jotta he oppisivat, että vaikka aallot nousevat, Jumalan Sana pysyy vakaana. Hänen unensa oli merkki hänen jumalallisesta vallastaan, joka ei hätkähdä luonnonvoimia. Antaessaan ’oman rauhansa’, hän antaa meille osan tästä samasta kyvystä levätä myrskyn keskellä.” (Kyrillos Aleksandrialainen, Commentarius in Lucam, Homilia 12; PG 72, 500)

Tämä Kyrilloksen tulkinta on aivan loistava silta kahden eri evankeliumikertomuksen välillä. Hän yhdistää myrskyn tyynnyttämisen (Luuk.8 / Mark. 4) ja jäähyväispuheen lupauksen (Joh.14). Kyrillos, joka tunnettiin tarkkana dogmaatikkona, löytää Jeesuksen nukkumisesta syvän teologisen puolen. Se ei ollut vain väsymystä, se oli myös ”demonstraatio”.

Yleensä ajattelemme, että Jeesus nukkui, koska oli ihminen ja väsynyt. Kyrillos kääntää asetelman: Jeesus nukkui, koska Hän on Jumala ja halusi opettaa jotain. Nukkuminen vaaran keskellä on äärimmäinen luottamuksen ja vallan osoitus. Vain se, joka tietää olevansa täysin turvassa tai täysin tilanteen herra, voi nukkua, kun laiva on uppoamassa.  Jeesus ei joudu paniikkiin, koska Hän tietää, kuka on. Hänen ei tarvitse ”tarkkailla” aaltoja.

Kyrillos käyttää sitaatissa termiä Logos (”Sana pysyy vakaana”).  Maailma (aallot) on jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa ja kaaoksessa. Jumala (Sana) on muuttumaton, vakaa ja järkkymätön. Rauha ei synny siitä, että meri tyyntyy (olosuhteet muuttuvat), vaan siitä, että veneessä on joku, joka on merta vakaampi.

Kun Jeesus sanoo ”Minun rauhani minä annan teille”, Hän ei anna vain rauhoittavaa tunnetta, vaan Hän ”antaa meille osan tästä kyvystä”. Kyrilloksen mukaan Hän antaa kyvyn nukkua myrskyssä. Hän siirtää omaa jumalallista vakauttaan opetuslapsiin. Kristityn rauha ei ole vain inhimillistä tyyneyttä, vaan osallisuutta Jumalan omasta, horjumattomasta olemuksesta.

Rauha ei ole myrskyn puuttumista. Rauha on Jeesus nukkumassa veneen perässä. Jos meillä on tämä ”nukkuva Jeesus” (syvä luottamus) sydämessämme, meillä on rauha, vaikka elämämme olisi kaaoksessa. Me valvomme ja stressaannumme, koska luulemme, että meidän huolemme pitää laivan pinnalla. Kyrillos muistuttaa, että Jeesuksen läsnäolo pitää laivan pinnalla, ei meidän panikointimme. Voimme siis ”levätä”. Jeesuksen rauha on tarttuvaa vakautta. Se on kykyä sulkea silmät kaaoksen keskellä, koska tietää, kuka on veneessä.

Mutta Jeesuksen rauha ei ole vain vakautta ja tyyneyttä. Se on myös kykyä kohdata pahuus silmästä silmään menettämättä itsehillintäänsä. Oikeudenkäynneissä, väärien syytösten ja pilkan keskellä, hän ”ei vastannut mitään” (Matt. 27:14). Tämä vaikeneminen ei ollut alistumista, vaan suvereenia rauhaa, joka tiesi totuuden eikä tarvinnut puolustelua.

Kuitenkin syvin testi tälle rauhalle oli Getsemane. Siellä rauha ei näyttäytynyt tyyneytenä, vaan verisenä taisteluna, joka päättyi sanoihin: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.”

Leo Suuri (n. 400–461) opettaa, että Kristuksen rauha ei poista inhimillistä tuskaa, vaan alistaa sen korkeammalle tarkoitukselle.

”Hänen rauhansa ei ollut tunteettomuutta. Hän itki ja vapisi, osoittaen todellisen ihmisyytensä. Mutta hänen rauhansa oli siinä, että pelko ei voittanut rakkautta. ’Oma rauhani’ tarkoittaa rauhaa, joka on kulkenut kuolemanpelon läpi ja voittanut sen kuuliaisuudella.” (Leo Suuri, Sermo 58, De Passione Domini; PL 54, 333)

Tämä Leo Suuren sitaatti on psykologisesti tarkka ja inhimillisesti armollinen. Se pelastaa siltä väärinkäsitykseltä, että kristitty olisi joku stoalainen robotti, joka ei tunne tuskaa.

Paavi Leo Suuri (400-luku) oli tunnettu siitä, että hän puolusti Kristuksen täyttä ihmisyyttä. Tässä sitaatissa hän soveltaa sitä suoraan rauhan käsitteeseen. Hän purkaa tässä yhden hengellisen elämän vaarallisimmista myyteistä: sen, että rauha tarkoittaisi tunteiden puuttumista.

Lainauksen sanat ”Hän itki ja vapisi” viittaavat Jeesukseen Getsemanessa ja Lasaruksen haudalla.  Jos Jeesus (joka on Rauha itse) itki ja vapisi, silloin itku ja vapina eivät ole merkki rauhan puutteesta. Tämä on valtava vapautus. Ahdistus, suru tai pelko reaktioina eivät ole syntiä eivätkä epäonnistumista. Ne ovat merkki ”todellisesta ihmisyydestä”. Rauha ei asu tunteiden pinnalla, vaan tahdon syvyydessä.

”Pelko ei voittanut rakkautta”: Tässä on rauhan määritelmä Leon mukaan. Rauha ei ole konfliktin puutetta, vaan voitto konfliktissa. Getsemanessa Jeesuksessa oli käynnissä ”sisällissota”: jossa elämänhalu taisteli rakkauden Isään ja ihmisiin kanssa. Rauha oli sitä, että rakkaus (kuuliaisuus) piti pintansa, vaikka pelko hyökkäsi rajusti. Rauha on siis hierarkiaa: se, mikä on tärkeintä (rakkaus), pysyy ylimpänä.

”Kulkenut kuolemanpelon läpi” tarkoittaa prosessin läpikäymistä. Jeesuksen antama rauha on ”testattua laatua”. Se ei ole naiivia rauhaa, joka ei tiedä pahuudesta. Se on veteraanin rauhaa. Se on käynyt helvetin esikartanoissa ja tullut sieltä ulos. Siksi se kestää meidänkin pelkomme. Se on rokotettu kuolemaa vastaan.

Joku voi ajatella: ”Minulla ei ole rauhaa, koska käteni tärisevät ja minua pelottaa.” Leo Suuri sanoo: ”Ei, Jeesuskin vapisi. Rauha on siinä, mitä teet tärisevin käsin.” Rauha on rohkeutta. Se on sitä, että toimii rakkaudesta käsin, vaikka pelottaisi. Se ei ole pelon poistamista, vaan pelon alistamista rakkaudelle. Tämä tuo Jeesuksen hyvin lähelle ihmistä. Hän ei ole kaukainen, tyyni buddha- hahmo, vaan joku, joka on hikoillut verta ahdistuksesta. Siksi Hän voi antaa rauhaa juuri ahdistuneelle.

Leo Suuri siis opettaa, että rauha ei ole tunteettomuutta (apatheia), vaan rakkautta, joka on sitkeämpää kuin pelko. Se on ”Getsemane-rauhaa”, joka sanoo ”tapahtukoon sinun tahtosi” silloinkin, kun ääni värisee.

Tässä päädymme ”Kristuksen rauhan” ytimeen: se on rauhaa, joka on yhteensopiva kärsimyksen kanssa. Tämä on vastoin kaikkea maallista logiikkaa. Meille rauha tarkoittaa kärsimyksen poissaoloa. Jeesukselle rauha on läsnäoloa kärsimyksen keskellä.

Kun Jeesus sanoo ”Oman rauhani minä annan teille”, hän antaa meille rauhan, joka on ristiinnaulittu, mutta elävä.

Augustinus (354–430) kirjoittaa tästä paradoksista lohdullisesti.

”Älkää luulko, että hänen rauhansa on laiskuutta tai helppoa elämää. Hänen rauhansa on sotaa paheita vastaan ja kestävyyttä vaivoissa. Se on rauhaa, joka ei murru, vaikka ruumis murtuisi. Se on rauhaa, joka sanoo ristillä: ’Isä, anna heille anteeksi’.” (Augustinus, Enarrationes in Psalmos, Ps. 33; PL 36, 315)

Tämä sitaatti täydentää loistavasti Leo Suuren ajatusta. Jos Leo puhui sisäisestä tunne-elämästä (pelko vs. rakkaus), Augustinus puhuu ulkoisesta toiminnasta ja moraalista.

Hän murskaa ”sohvakristillisyyden” ja ”zen- kristillisyyden”. Rauha ei ole riippumatto, se on haarniska. Augustinus kääntää rauhan käsitteen paradoksiksi: Todellinen rauha vaatii sotaa. Monet etsivät uskonnosta mukavuutta. Augustinus varoittaa: Jos ”rauhasi” tarkoittaa sitä, että välttelet vastuuta, annat periksi himoille tai suljet silmäsi vääryydeltä, se ei ole Kristuksen rauhaa. Se on laiskuutta tai pelkuruutta. Oikea rauha on dynaamista. Se on jatkuvaa liikettä kohti hyvää. Ihminen ei voi olla rauhassa itsensä kanssa, jos hän on sodassa Jumalan kanssa (synnin kautta). Saavuttaakseen rauhan, on julistettava sota omalle itsekkyydelle, vihalle ja ylpeydelle. Tämä on ”pyhää sotaa” oman sydämen sisällä. Rauha on se tila, joka saavutetaan, kun hyve voittaa paheen.

Augustinuksen sanat: ”Ei murru, vaikka ruumis murtuisi”, viittaa marttyyreihin ja Jeesuksen kärsimykseen. Maallinen rauha riippuu olosuhteista (terveys, turvallisuus). Kun ruumis sairastuu, rauha katoaa. Kristuksen rauha on aineesta riippumatonta. Se on sielun tila, joka on ”vedenpitävä”. Ulkoinen paine (kipu, vaino) ei pääse pilaamaan sisäistä harmoniaa.

Rauhan korkein aste on: ”Isä, anna heille anteeksi” Rauha ei ole vain sitä, että kestää kivun. Se on sitä, että vastaa pahaan hyvällä. Kun Jeesus antaa anteeksi ristiinnaulitsijoilleen, Hän osoittaa täydellistä rauhaa. Viha ei saanut Häntä valtaansa. Hän pysyi omana itsenään (Rakkautena) äärimmäisen provokaation keskellä.

Tämä sitaatti Augustinukselta auttaa lukijaa erottamaan mukavuudenhalun ja rauhan. Joskus rauhan säilyttäminen vaatii vaikeita päätöksiä, rajojen vetämistä tai omista haluista luopumista. Augustinus antaa mallin kestävyydelle. Rauha ei ole sitä, ettei satu. Rauha on sitä, että kipu ei muuta minua katkeraksi. Tämä sitoo rauhan suoraan anteeksiantoon. Et voi olla rauhassa, jos haudot kostoa. Rauhan huippu on kyky toivottaa hyvää vihamiehelle.

Augustinus opettaa, että rauha on moraalista voimaa. Se on luonteen lujuutta, joka pysyy pystyssä myrskyssä ja vastaa väkivaltaan siunauksella. Se ei ole pakoa maailmasta, vaan voitto maailmasta.

Tämä on se perintö, jonka hän jättää. Ei lupaus siitä, että myrskyt loppuvat, vaan lupaus siitä, että meillä on sama ”päänalunen” kuin hänellä – horjumaton luottamus Isään. Hänen rauhansa on testattu äärimmäisissä olosuhteissa, ja siksi se on luotettava. Se ei ole teoreettista rauhaa, vaan elettyä, kärsittyä ja voitettua rauhaa.

Kun otamme vastaan ”hänen rauhansa”, me emme ota vastaan vain tunnetta, vaan otamme vastaan hänen tapansa suhtautua elämään, kuolemaan ja Jumalaan.

 

OSA II: KAHDEN VALTAKUNNAN KONFLIKTI

Luku 4: Kaksi valtakuntaa

”…en sellaista kuin maailma antaa”

Jeesuksen lauseessa on saranakohta, joka kääntää katseen pois hänestä kohti ympäröivää todellisuutta: ”…en sellaista kuin maailma antaa.”

Tämä on varoitus. Se on rajanveto. Jeesus tietää, että ihminen on taipuvainen sekoittamaan asioita. Me etsimme Jumalan rauhaa samoilla menetelmillä, joilla etsimme maallista menestystä tai turvallisuutta. Mutta tässä Jeesus pysäyttää meidät: Hänen rauhansa ei ole vain ”parempi versio” maailman rauhasta. Se on kokonaan toista lajia. Se on eri alkuainetta.

Kun Jeesus puhui ”maailmasta” (kosmos), kuulijat tiesivät tarkalleen, miltä maailman rauha näytti. He elivät Pax Romanan, Rooman rauhan, aikaa. Se oli aikakautensa suurin poliittinen saavutus. Meret olivat vapaita merirosvoista, tiet olivat turvallisia ja rajat pitivät.

Mutta tätä rauhaa ylläpidettiin miekalla. Se oli pelon tasapainoa. Se oli rauhaa, joka perustui siihen, että vihollinen oli joko kuollut tai alistettu.

Augustinus (354–430) analysoi teoksessaan Jumalan valtio (De Civitate Dei) tätä ”maallisen valtakunnan” rauhaa. Hän toteaa, että maailman rauha on pohjimmiltaan vain ”sodan poissaoloa” tai aselepoa, ei aitoa eheyttä.

”Maallinen kaupunki etsii rauhaa sotimalla. Ja kun se saavuttaa voiton, se kutsuu sitä rauhaksi. Mutta tämä rauha on hauras, sillä se riippuu ihmisten ja onnen oikuista. Se on rauhaa, joka on rakennettu hiekalle, ei kalliolle. Se tyydyttää ruumiin, mutta jättää sielun nälkäiseksi.” (Augustinus, De Civitate Dei, 15.4; PL 41, 440)

Tässä Augustinus tekee kuuluisan erottelunsa kahden ”kaupungin” (Civitas Terrena vs. Civitas Dei) välillä. Hän analysoi rauhan sosiologiaa ja psykologiaa tavalla, joka on edelleen pelottavan ajankohtainen.

Augustinus purkaa tässä ”rauhan” illuusion perustat. Ensimmäinen menetelmä on etsiä rauhaa väkivallan kautta (rauhan etsiminen sotimalla). Tämäon kritiikki Rooman valtakunnan ideologiaa (Pax Romana) kohtaan. Maailma uskoo, että rauha saavutetaan eliminoimalla viholliset. ”Jos tapan kaikki, jotka ovat eri mieltä, on rauha. Tämä on negatiivista rauhaa, konfliktin tukahduttamista voimalla. Augustinus näkee tässä paradoksin: Rauhan tavoittelu johtaa jatkuvaan sotaan. Kehä on loputon.

Toinen rauhan perusta on turvallisuuden illuusio. Maallinen rauha perustuu ulkoisiin tekijöihin: talouteen, armeijaan, terveyteen, ihmissuhteisiin, ”ihmisten ja onnen oikkuihin”. Nämä ovat ”hiekkaa”. Pörssi voi romahtaa, liittolainen voi pettää, terveys voi mennä. Koska perusta on epävakaa, ihminen elää jatkuvassa (piilevässä) pelossa, vaikka juuri nyt olisikin ”rauha”. Hän pelkää rauhan menettämistä.

Lopputulos on eksistentiaalinen tyhjyys, joka ”jättää sielun nälkäiseksi”. Vaikka ihminen saisi kaiken haluamansa (voiton, rahan, turvan), hän ei ole tyytyväinen. Augustinuksen kuuluisa ajatus on: ”Sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa.” Maallinen rauha hoitaa oireita (ruumiin tarpeita), mutta ei tautia (sielun eroa Jumalasta). Se on kuin laastari avomurtumaan.

Tämä sitaatti on täydellinen kontrasti Jeesuksen rauhalle. Se selittää, miksi ”maailman antama rauha” (Joh.14:27) ei riitä. Nykyihminen tunnistaa tästä oman elämänsä oravanpyörän. ”Kunhan saan asuntolainan maksettua ja lapset kouluun ja eläkesäästöt kasaan, sitten minulla on rauha.” Augustinus sanoo: Ei ole. Se on vain uusi taistelutanner.

Tämä auttaa meitä diagnosoimaan omaa rauhaamme. Perustuuko rauhani siihen, että asiat sujuvat hyvin (hiekka), vai johonkin, joka kestää vastoinkäymiset (kallio)? Maallinen rauha vaatii jatkuvaa ylläpitoa (sotimista). Kristuksen rauha on lahja, joka ei vaadi vihollisten tuhoamista, vaan luottamusta. Augustinus opettaa, että maailman rauha on vain tulitauko sotien välillä. Todellinen rauha ei löydy olosuhteiden hallinnasta, vaan sielun kylläisyydestä Jumalassa.

Maailma antaa rauhan poistamalla ongelmat: kun velat on maksettu, kun sairaus on parantunut, kun vihollinen on voitettu, silloin on rauha. Mutta koska ongelmat palaavat aina, maailman rauha on aina väliaikaista.

Ero ei ole vain rauhan laadussa, vaan myös antamisen tavassa. Jeesus sanoo: ”En anna niin kuin maailma antaa.”

Miten maailma antaa? Maailma käy kauppaa. Do ut des – annan, jotta antaisit. Maailman antaminen on aina ehdollista. Saat rauhaa, jos käyttäydyt kunnolla. Saat turvaa, jos maksat verosi. Saat arvostusta, jos olet menestynyt.

Jeesuksen antaminen on charis – armoa. Se on yksipuolinen lahja, joka ei vaadi vastasuoritusta, ainoastaan vastaanottamista.

Basileios Suuri (n. 330–379) kirjoittaa, että maailman lahjat ovat kuin lainaa, jonka aika perii takaisin korkojen kera. Kristuksen lahja on omistusoikeuden täydellinen siirto.

”Maailma antaa ottaakseen takaisin. Se antaa kunniaa tänään ja häpeää huomenna. Se antaa terveyttä nuoruudessa ja ottaa sen vanhuudessa. Mutta se, mitä Kristus antaa, on luonteeltaan katoamatonta. Hän ei anna lainaksi, vaan perinnöksi. Siksi hänen rauhansa ei vähene käytössä eikä kulu ajan myötä.” (Basileios Suuri, Homilia in Psalmum 14; PG 29, 253)

Basileios, yksi 300- luvun suurista kappadokialaisista isistä, oli organisaattori ja luostarisäännön laatija. Hänellä oli käytännöllinen mieli. Tässä hän tekee ikään kuin ”kuluttajansuojailmoituksen” maailman tarjoamista tuotteista verrattuna Kristuksen tuotteeseen. Tämä Basileios Suuren sitaatti on loistava kiteytys elämän katoavaisuudesta ja Jumalan pysyvyydestä.

Basileios käyttää tässä juridista ja taloudellista kieltä selittääkseen hengellistä totuutta.

Tämä on raaka kuvaus elämän realiteeteista. Maailman sopimus on petollinen, se ”antaa ottaakseen takaisin”. Maailma toimii leasing-periaatteella. Mikään, mitä saat maailmalta, kauneus, voima, status tai raha, ei ole sinun omaasi. Se on vain vuokralla. Sopimusehdot ovat julmat: lopulta kaikki otetaan takaisin korkojen kera, kuolemassa tai menetyksissä. Tämä luo turvattomuutta. Emme voi koskaan täysin rentoutua, koska tiedämme alitajuisesti, että ”vuokra-aika” on päättymässä.

Kristuksen omistusoikeus on vastakohta leasingille: ”Ei lainaksi, vaan perinnöksi”. Antiikin aikana perintö (kleronomia) oli vahvin mahdollinen omistusoikeuden muoto. Se oli pysyvää, se siirtyi sukupolvelta toiselle, eikä sitä voinut noin vain ottaa pois. Kun Kristus antaa rauhan, hän siirtää omistusoikeuden sinulle. Se ei ole enää ”Hänen rauhaansa, joka on lainassa sinulla”, vaan se on tullut ”sinun rauhaksesi”. Jumala ei anna jotain ja vaadi myöhemmin takaisin. Hän ei kadu lahjojaan, jotka ovat kulumattomia luonteeltaan, ”eivät vähene käytettäessä”. Basileios korostaa tässä ajan kulumista. Materiaaliset asiat kuluvia (entropia). Auto ruostuu, vaatteet kuluvat. Hengelliset asiat ovat anti- entrooppisia. Mitä kauemmin elää Kristuksen rauhassa, sitä vahvemmaksi se tulee. Vanhuus ei vie tätä rauhaa, vaan kirkastaa sen. Kun ulkoinen ihminen (terveys) rapistuu, sisäinen ihminen (rauha) uudistuu.

Tämä Basileioksen sitaatti on erinomainen lääke menettämisen pelkoon. Se antaa myös perspektiivin vanhenemiseen. Nykyaika palvoo nuoruutta ja terveyttä. Basileios tarjoaa arvokkaan näkökulman vanhenemiseen: Vaikka maailma ottaa terveyden takaisin, Kristuksen antama rauha on pääomaa, joka vain kasvaa. Voimme kysyä itseltämme: ”Kuinka paljon energiastani menee sellaisten asioiden suojelemiseen, jotka joudun kuitenkin lopulta palauttamaan?” Tämä sitaatti rohkaisee investoimaan siihen, mikä on pysyvää. Sana ”perintö” on vahva. Se kertoo, että olemme Jumalan lapsia, emme vain työntekijöitä tai vuokralaisia. Meillä on oikeus tähän rauhaan Isän testamentin kautta.

Basileios Suuri opettaa, että maailma on vain lainaamo, mutta Kristus on lahjoittaja. Todellinen rauha löytyy vasta, kun lopetamme lainatavaraan takertumisen ja otamme vastaan ikuisen perinnön.

Tämä on lohdullinen mutta haastava totuus. Me olemme tottuneet ansaitsemaan rauhamme. Kun Jeesus tarjoaa sitä ilmaiseksi, se loukkaa ylpeyttämme tai herättää epäilyksemme. ”Missä on koira haudattuna?” me kysymme. Mutta Jeesuksen rauhassa ei ole pienellä painettua tekstiä.

Kolmas ero liittyy rauhan sijaintiin. Maailma antaa rauhan, joka vaikuttaa ulkoisiin olosuhteisiin. Se rakentaa muureja ja vakuutusjärjestelmiä. Se pyrkii tekemään elämästä turvallista ulkoapäin.

Kristus antaa rauhan, joka kumpuaa sisältäpäin.

Gregorius Suuri (n. 540–604) käyttää vertausta talosta. Maailman rauha on kuin talon maalaamista kauniiksi, vaikka perustus on laho. Kristuksen rauha on perustuksen vahvistamista, vaikka myrsky repisi kattotiilet.

”Jumalan rauha ei ala siitä, että kaikki on hyvin ympärillämme. Se alkaa siitä, että kaikki on hyvin sisimmässämme. Maailma yrittää rauhoittaa olosuhteet, jotta ihminen rauhoittuisi. Kristus rauhoittaa ihmisen, jotta tämä kestäisi olosuhteet.” (Gregorius Suuri, Moralia in Job, 5.14; PL 75, 695)

Tämä paavi Gregorius Suuren (500-luvun lopulla) sitaatti on psykologinen mestarinäyte. Se kääntää syy-seuraussuhteen päälaelleen ja osuu suoraan nykyihmisen stressinhallinnan ytimeen. Gregorius eli aikana, jolloin Rooman valtakunta oli romahtamassa ja kaaos vallitsi kaikkialla. Hän tiesi, mistä puhui, kun sanoi, ettei rauhaa voi rakentaa olosuhteiden varaan.

Hän tekee tässä eron kahden eri strategian välillä: maailma ”kontrolloi”, mutta Kristus suo ”immuniteetin”. Maailman strategiaan kuuluu olosuhteiden manipulointi. Sen logiikkana on: Jos saan tarpeeksi rahaa, jos lapset käyttäytyvät, jos naapurit ovat hiljaa ja jos terveys on täydellinen, SITTEN olen rauhallinen.” Tämä on mahdoton tehtävä. Emme voi kontrolloida maailmaa. Aina jokin menee pieleen. Tämä strategia tekee ihmisestä ympäristönsä orjan. Hänen mielialansa heilahtelee pörssikurssien tai sääennusteen mukaan.

Kristuksen strategia taas on ihmisen muuttaminen. Sen logiikka on: ”Rauhoitetaan ihminen sisältäpäin poistamalla syyllisyys ja pelko ja antamalla sen sijaan tarkoitus), SITTEN hän kestää, tapahtuipa ulkopuolella mitä tahansa.” Tämä toimii missä tahansa olosuhteissa. Se on riippumaton ulkomaailmasta. Jeesus ei lupaa muuttaa Rooman imperiumia paratiisiksi, mutta Hän lupaa antaa opetuslapsilleen voiman elää Rooman imperiumissa murtumatta.

Kristus rauhoittaa ihmisen, jotta tämä kestäisi olosuhteet. Sana ”kestää” on avain. Rauha ei ole passiivista vitkuttelua. Se on aktiivista kantokykyä. Se on kuin laivan vakautusjärjestelmä. Myrsky on sama, mutta toinen laiva kaatuu ja toinen ei. Ero ei ole meressä, vaan laivan rakenteessa. Kristus rakentaa ihmiseen ”sisäisen kölin”, joka pitää hänet pystyssä.

Monet yrittävät epätoivoisesti hallita elämäänsä saadakseen rauhaa. Gregorius sanoo: ”Lopeta tuulen jahtaaminen. Keskity sisimpääsi”. Etsi ratkaisua oikeasta paikasta. Älä yritä ensin korjata maailmaa, vaan korjaa suhteesi Jumalaan. Kun sisin on kunnossa, syntien anteeksianto ja yhteys Luojaan, ulkoiset ongelmat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Tämä ei lupaa helppoa elämää, ”että kaikki on hyvin ympärillämme”. Se lupaa voimaa vaikeaan elämään. Se on rehellistä ja siksi uskottavaa.

Gregorius Suuri opettaa, että rauha ei ole arkkitehtuuria, ympäristön rakentamista, vaan anatomiaa, sydämen rakentumista. Maailma yrittää poistaa myrskyn; Kristus tekee sinusta myrskynkestävän.

Tämä on ”toisenlaista rauhaa”. Se on paradoksaalista rauhaa, joka voi vallita sairaalasängyssä, työttömyyden keskellä tai surun laaksossa. Maailma ei voi antaa tällaista rauhaa, koska sillä ei ole pääsyä ihmissydämen syvimpään kammioon. Vain sen Luojalla on avain sinne.

Siksi Jeesuksen sanat ovat vapauttavat: meidän ei tarvitse odottaa, että maailma tulee valmiiksi tai täydelliseksi saadaksemme rauhan. Meillä on pääsy toiseen lähteeseen, joka virtaa riippumatta siitä, mitä uutiset kertovat.

Luku 5: Antaminen ajatuksena ja todellisuudessa

Kun Jeesus lausuu sanat ”En niin kuin maailma antaa”, hän ei ainoastaan vertaile kahta eri rauhan laatua. Hän paljastaa kahden täysin vastakkaisen talousjärjestelmän – kahden eri logiikan – törmäyksen.

Me elämme maailmassa, jossa antaminen on harvoin puhdasta. Se on kietoutunut odotuksiin, velvollisuuksiin ja piilokustannuksiin. Ymmärtääksemme Jeesuksen lahjan ainutlaatuisuuden, meidän on purettava auki tämä antamisen dialektiikka: jännite ansion ja armon välillä.

Maailman tapa antaa perustuu roomalaisen oikeuden vanhaan periaatteeseen: do ut des – minä annan, jotta sinä antaisit.

Tämä on vaihtokaupan logiikkaa. Maailmassa rauha on hyödyke, jolla on hinta. Valtiot solmivat rauhansopimuksia, joissa molemmat osapuolet luopuvat jostakin saadakseen jotakin. Työelämässä ”työrauhasta” maksetaan palkkaa. Ihmissuhteissa rauha säilyy niin kauan kuin molemmat täyttävät toistensa odotukset.

Tämä tekee maailman antamisesta ansiopohjaista ja vastavuoroista.

Johannes Krysostomos (n. 349–407) ruoskii saarnoissaan tätä inhimillistä laskelmointia. Hän huomauttaa, että maailman lahjat ovat usein vain ”koukkuja”, joilla pyritään sitomaan toinen ihminen kiitollisuudenvelkaan.

”Maailma antaa lainaksi, ei lahjaksi. Kun ihminen antaa toiselle, hän pitää kirjaa. Jos vastapalvelusta ei kuulu, rauha rikkoutuu ja ystävyys muuttuu vihollisuudeksi. Maailman antaminen on pohjimmiltaan itsensä rakastamista toisen kautta.” (Johannes Krysostomos, Homiliae in Matthaeum, 19.4; PG 57, 280)

Tämä Johannes Krysostomoksen sitaatti on viiltävän tarkka sosiaalipsykologinen analyysi. Se paljastaa ihmisten välisten suhteiden usein piilossa olevan raadollisuuden. Krysostomos oli tunnettu siitä, että hän ei pelännyt kritisoida yhteiskunnan tekopyhyyttä. Tässä hän repii naamion ”hyväntekeväisyyden” ja ”ystävällisyyden” kasvoilta.

Krysostomos purkaa tässä ”maallisen rauhan” mekanismin ja osoittaa sen olevan pohjimmiltaan liiketoimintaa, kaupankäyntiä rakkauden valepuvussa

Piilokirjanpito- ilmiön (”hän pitää kirjaa”) jokainen tunnistaa. Maailman antama rauha perustuu vastavuoroisuuteen (quid pro quo). ”Minä olen mukava sinulle, jotta sinä olisit mukava minulle.” Meillä on päässämme ”näkymätön tilikirja”. Kun teemme palveluksen, merkitsemme toisen ihmisen ”velkaa”-sarakkeeseen. Tämä ei ole rauhaa, se on velkasuhde. Se luo jännitteen, ei vapautta.

Koska suhde perustuu velkaan, rauha on hauras. Se romahtaa heti, kun maksuhäiriö tapahtuu. ”Ystävyys muuttuu vihollisuudeksi”. Jos toinen ei kiitäkään, ei kutsu takaisin kylään tai ei auta hädässä, ”rauha” katoaa silmänräpäyksessä. Tilalle tulee katkeruus. Krysostomos osoittaa, että maallinen rauha on vain odotusaikaa vastapalvelukselle. Se on aikapommi, joka räjähtää pettymyksen hetkellä.

Sitaatin syvin ja kivuliain oivallus on narsistinen motiivi, ”itsensä rakastaminen toisen kautta”. Kun ”maailma” antaa, se ei oikeasti rakasta vastaanottajaa. Se rakastaa sitä tunnetta tai hyötyä, jonka vastaanottaja heijastaa takaisin. Toinen ihminen on vain väline (peili tai automaatti) oman egon pönkittämiseen. Tämä on ns. välineellistä rakkautta. Se on vastakohta agapelle, Jumalan rakkaudelle, joka etsii toisen parasta ilman omaa hyötyä.

Tämän lainauksen teksti on erinomainen peili ihmissuhteiden ja katkeruuden käsittelyyn. Miksi loukkaannumme niin verisesti, kun joku ei kiitä meitä? Krysostomos vastaa: Koska pidimme kirjaa. Koska emme antaneetkaan lahjaksi, vaan lainaksi. Tämä oivallus voi olla alku parannukseen. Tämä korostaa Jeesuksen rauhan (”Minun rauhani”) ainutlaatuisuutta. Jeesus antoi henkensä ihmisille, jotka vihasivat häntä. Hän ei pitänyt kirjaa. Hän antoi lahjaksi, ei lainaksi. Todellinen rauha syntyy vasta, kun ”poltamme tilikirjat”. Kun lakkaamme vaatimasta vastapalveluksia, kukaan ei voi enää ”varastaa” rauhaamme jättämällä kiittämättä.

Krysostomos opettaa, että niin kauan kuin ihmissuhteemme ovat kaupankäyntiä, niissä ei voi olla pysyvää rauhaa. Todellinen rauha (Kristuksen rauha) alkaa siitä, missä laskelmointi loppuu. Se on ”tappiolle jäämisen” hyväksymistä rakkauden tähden.

Koska maailman antama rauha perustuu vaihtokauppaan, se on aina väliaikaista. Se kestää vain niin kauan kuin ”maksuvalmius” säilyy. Heti kun toinen osapuoli ei pysty toimittamaan osuuttaan – terveyttä, menestystä, mielihyvää – sopimus raukeaa ja rauha katoaa.

Jeesuksen tapa antaa rikkoo tämän symmetrian. Hänen antamisensa on yksipuolista.

Hän ei sano: ”Minä annan teille rauhan, jos lupaatte olla uskollisia.” Hän antaa rauhan opetuslapsille, joiden hän tietää muutaman tunnin kuluttua pakenevan ja kieltävän hänet. Hän antaa rauhan Pietarille, joka tulee vannomaan, ettei tunne häntä.

Tämä on armon skandaali: Lahja annetaan ennen ansiota, ja jopa ansiottomuudesta huolimatta.

Irenaeus Lyonilainen (n. 130–202) kuvaa tätä Jumalan antamisen luonnetta teoksessaan Harhaoppeja vastaan. Hän korostaa, että Jumala on täydellinen ja riippumaton; hän ei tarvitse meiltä mitään. Siksi hänen antamisensa on puhdasta rakkautta vailla taka-ajatuksia.

”Hän ei antanut meille rauhaa siksi, että hän tarvitsisi meidän palvelustamme, vaan siksi, että me tarvitsemme hänen lahjaansa elääksemme. Hänen antamisensa on kuin aurinko: se paistaa, koska se on aurinko, ei siksi, että se odottaisi maalta maksua valosta.” (Irenaeus Lyonilainen, Adversus Haereses, 4.14.1; PG 7, 1010)

Irenaeus (2. vuosisata) taisteli gnostilaisuutta vastaan ja korosti Jumalan hyvyyttä ja luomakunnan arvoa. Tässä hän määrittelee Jumalan motiivit tavalla, joka poistaa ihmiseltä paineen ”maksaa takaisin” mahdottomia velkoja.

Tämä Irenaeuksen sitaatti on teologinen vapautuslause. Se katkaisee sen napanuoran, joka usein sitoo uskonnollisuuden suorittamiseen ja kaupankäyntiin Jumalan kanssa.

Irenaeus käyttää tässä luonnon analogiaa (aurinko) selittääkseen Jumalan luonnetta (ontologiaa).

Jumala ”ei tarvitsisi meidän palvelustamme”. Tämä on radikaali ajatus uskonnossa. Pakanallisissa uskonnoissa jumalat usein tarvitsivat uhreja ravinnokseen tai kunniakseen. Jumala oli riippuvainen ihmisestä. Irenaeus sanoo: Jumala on täydellinen. Häneltä ei puutu mitään. Minun rukoukseni, paastoni tai hyvät tekoni eivät ”lisää” Jumalaan mitään. Tämä vapauttaa ihmisen neuroottisesta tarpeesta ”tyydyttää” vaativaa Jumalaa. Jumala ei ole nälkäinen hirviö, jota pitää lepytellä.

”Me tarvitsemme Hänen lahjaansa elääksemme”. Suhde on yksisuuntainen, mutta elintärkeä. Rauha ei ole luksustuote tai palkinto hyvästä käytöksestä. Se on elämän edellytys, kuten happi tai vesi. Jumala antaa rauhan, koska Hän on Elämänantaja ja Hän haluaa meidän elävän. Motiivi on puhdas rakkaus (agape), joka haluaa toisen olemassaoloa.

”Koska se on aurinko”. Tämä on sitaatin kaunein kuva luontaisesta hyvyydestä. Aurinko ei päätä joka aamu: ”Tänään paistan Pekalle, koska hän oli kiltti, mutta en Maijalle, koska hän oli tuhma.” Aurinko paistaa, koska paistaminen on sen olemus. Se ei voi olla paistamatta. Samoin Jumala antaa rauhaa ja armoa, koska Hän on Rauha ja Rakkaus. Se pulppuaa Hänestä yli äyräiden, riippumatta vastaanottajan ”maksukyvystä”. Maaperältä ei odoteta maksua. Maan ainoa tehtävä on ottaa valo vastaan ja kukoistaa sen voimasta.

Moni kristitty elää siinä uskossa, että rauha pitää ansaita: ”Jumala antaa minulle rauhan, JOS rukoilen tarpeeksi”. Irenaeus purkaa suorituspaineet sanoen: Ei. Jumala antaa, koska Hän on Jumala. Sinun tehtäväsi on vain avata verhot (sydämesi) auringolle. Koska Jumalan antaminen perustuu Hänen omaan luontoonsa eikä meidän suorituksiimme, se on vakaata. Aurinko paistaa pilvienkin yläpuolella. Vaikka minä mokaisin (pilvet), Jumalan säteily ei lakkaa. Tämä muuttaa uskonelämän sävyn. Emme palvele Jumalaa maksaaksemme velkaa, mikä on mahdotonta, vaan kiitollisuudesta ja ilosta, koska olemme saaneet elämän. Kukka kääntyy aurinkoa kohti luonnostaan, ei pakosta.

Irenaeus opettaa, että Jumalan rauha on luonnonvoima, ei kauppatavaraa. Se on lahja, joka annetaan vastaanottajan tarpeen, ei antajan hyödyn vuoksi.

Koska Kristuksen rauha ei perustu meidän suoritukseemme, se on pysyvää. Sitä ei voi menettää epäonnistumalla, koska sitä ei alun perinkään saatu onnistumalla. Se on testamentti, ei työsopimus.

Tässä päädymme asian filosofiseen ytimeen. Ero maailman ja Kristuksen rauhan välillä on ero kontingentin (satunnaisen, ehdollisen) ja absoluuttisen (ehdottoman) välillä.

Se tarkoittaa, että se on riippuvaista ulkoisista olosuhteista. Kontingentti lauseke kuuluu: ”Minulla on rauha, jos…”

...jos talouteni on turvattu.

…jos lapset voivat hyvin.

…jos kehoni on terve.

Tämä rauha on hauras, koska se rakentuu muuttujien varaan. Se on kuin talo, joka pysyy pystyssä vain niin kauan kuin sää on suotuisa.

Kristuksen rauha on absoluuttista. Se on riippumatonta olosuhteista (”non-kontingentti”). Lauseke kuuluu: ”Minulla on rauha, vaikka…”

…vaikka menetän työni.

…vaikka kehoni sairastuu.

…vaikka kuolema lähestyy.

Augustinus (354–430) kiteyttää tämän eron pohtiessaan onnellisuutta. Hän toteaa, että niin kauan kuin ihminen sitoo rauhansa katoavaisiin asioihin (maailma), hän on tuomittu levottomuuteen, koska hän pelkää menettävänsä ne.

”Mikä on maailman rauha? Se on onnea siitä, ettei mikään häiritse. Mutta Kristuksen rauha on onnea Jumalassa, jota mikään häiriö ei voi horjuttaa. Maailman rauha on pinnalla, aaltojen armoilla. Kristuksen rauha on syvyydessä, jonne myrsky ei yllä.” (Augustinus, Sermo 311, 2; PL 38, 1414)

Augustinus palaa tässä lempiteemaansa: pysyvän ja katoavan erotteluun.

Augustinus käyttää tässä tilallista vertausta (pinta vs. syvyys) selittääkseen psykologista ja hengellistä totuutta.

Maailman tarjoaman rauhan tavoitteen voi määritellä häiriöttömyydeksi, ”ettei mikään häiritse”. Tämä on negatiivinen määritelmä. Rauha on ongelmien puuttumista. ”Minulla on rauha, kun puhelin ei soi, lapset eivät huuda ja laskut on maksettu.” Tämä on äärimmäisen haavoittuva tila. Yksi puhelinsoitto, yksi diagnoosi tai yksi uutinen voi rikkoa sen sekunnissa. Se on olemista ”aaltojen armoilla” – täysin riippuvainen ulkoisesta säästä.

Kristuksen rauhan määritelmä on positiivinen määritelmä. Rauha on jonkin läsnäoloa, ei jonkin (ongelmien) poissaoloa. Kohde on ”onni Jumalassa”. Rauha ei perustu olosuhteisiin (”mitä tapahtuu”), vaan suhteeseen (”kuka on kanssani”). Koska Jumala on muuttumaton ja kaikkivaltias, onni Hänessä on ”horjumatonta”. Se on ankkuroitu johonkin, joka on maailman myrskyjen ulkopuolella.

Rauha on syvällä siellä, ”minne myrsky ei yllä”. Vaikka meren pinnalla olisi hirmumyrsky ja 10 metrin aallot, syvällä merenpohjassa on täysin tyyntä ja hiljaista. Augustinus sanoo, että ihminen on kuin valtameri. Pinnalla (tunteet, ruumis, olosuhteet) voi olla myrskyisää. Saatamme itkeä, tuntea kipua tai pelkoa. Syvyyksissä (sielu, henki) voi olla samanaikaisesti syvässä rauhassa Jumalan kanssa. Tämä on paradoksi: Voin olla ahdistunut (pinnalla) ja rauhallinen (syvällä) yhtä aikaa.

Tämä auttaa meitä ymmärtämään, että pinnan aallokko (itku, suru, stressi) ei tarkoita, että on menettänyt Kristuksen rauhan. Usko ei tee ihmisestä tunteetonta kiveä. Pinnalla saa myrskytä. Kun elämä on kaaosta, Augustinus neuvoo: ”Älä yritä tyynnyttää merta, se on mahdotonta. Sukella syvemmälle.” Rauha löytyy menemällä syvemmälle rukoukseen ja Jumalan läsnäoloon, ei taistelemalla aaltoja vastaan. Tämä luo mielikuvan sielusta ”sukellusveneenä” tai syvänmeren alueena. Maailma voi runnella ruumista ja mainetta, mutta sillä ei ole pääsyä sielun syvimpään kammioon, jossa Kristus asuu. Se on koskematon alue.

Näin Augustinus opettaa, että rauha ei ole säätila, vaan sijainti. Se on kykyä elää sielun syvyydessä silloinkin, kun elämän pinta on myrskyn kourissa.

Tämä johtuu siitä, että rauhan lähde ei ole muuttuvassa maailmassa, vaan muuttumattomassa Jumalassa. Kun Jeesus antaa rauhan, hän kytkee meidät irti olosuhteiden tyranniasta. Hän antaa meille kyvyn elää keskellä kaaosta ilman, että kaaos pääsee tunkeutumaan sisimpäämme.

Se on vapautta siitä pelosta, että ”mitä jos jotain pahaa tapahtuu”. Vaikka tapahtuisi, Perintö on ja pysyy.

 

Osa III Ihmismielen taistelukenttä

”Älkää olko levottomat”

Luku 6: Sydämen (kardia) anatomia”

Raamatussa “sydän” ei ole pelkkä emootioiden säiliö, vaan ihmisen koko sisäisen elämän keskus.

”Sydän” tarkoittaa ”tahtoa” (prohairesis).  Sydän on päätösten ja suuntausten paikka. Siellä ihminen suostuu tai vastustaa, valitsee luottamuksen tai sulkeutuu.

Sydän tarkoittaa ”tunteita” (affektit). Sydämessä koetaan pelko, ilo, suru ja rauha. Tunteet eivät ole irrallisia, vaan kytkeytyvät siihen, mihin tahto ja ajatus suuntautuvat.

Sydän tarkoittaa ”älyä”/”ymmärrystä” (nous). Sydän sisältää mielen syvemmän tajuamisen kyvyn: ei vain laskelmoivaa järkeä, vaan kyvyn “nähdä” todellisuus Jumalan valossa. Siksi “puhdassydäminen” näkee Jumalan.

Raamatullinen antropologia on integraalinen: ihminen ei jakaudu suljettuihin osiin. Tahto, tunne ja ymmärrys vaikuttavat toisiinsa sydämen ytimessä. Hengellinen kasvu tapahtuu sydämessä: siellä usko syntyy, epäusko kovettaa, ja rakkaus avaa tilan rauhalle.

Jeesuksen kehotus “Älkää olko levottomat” (me tarassesthō) kohdistuu sydämen sisäiseen liikkeeseen: hämmennykseen, sekaannukseen, aaltoilevaan pelkoon.

Levottomuuden (tarassein) juuret, joista myrsky alkaa, on ensiksikin epävarmuus (tulevaisuuden sumeus). Kun suunta hämärtyy, ajatus alkaa “täyttää aukkoja” uhkakuvilla. Nous menettää horisontin, ja tahto hapuilee.

Toinen syy on hylkäämisen pelko (orvoksi jäämisen uhka). Ilman varmuutta läsnäolosta (Jumalan, lähimmäisen) sydän vetäytyy puolustukseen. Rakkauden vastaanotto vaikeutuu, ja levottomuus ottaa tilan.

Kolmas syy on kontrollin menetys (hallinnan harhan murtuminen). Kun oma ote löystyy, sydän joko takertuu tai lamaantuu. Tarve hallita vaihtuu peloksi menettää, ja rauha vaihtuu pakottavaan toimintaan.

Epävarmuus synnyttää hallinnan tarvetta → hallinta pettää → pelko hylkäämisestä kasvaa → ajatus virittää uusia uhkaskenaarioita → sydän aaltoilee.

Evankeliumi katkaisee kehän tuomalla läsnäolon ja suunnan: “Minä olen tie.”(Joh.14:6)

Joh.14:ssa kaksi kysymystä kuvaavat levottomuuden rakennetta — ja Jeesuksen vastaukset avaavat sydämen parantavan logiikan. Tuomaan ja Filippuksen kysymykset paljastavat juuret:

Tuomas: “Emme tiedä minne menet”

Juurisävy on epävarmuus suunnasta. Se vaikuttaa sydämeen niin, että ajatus sumenee, tahto jähmettyy.

Jeesuksen vastaus on: “Minä olen tie, totuus ja elämä.” Tie antaa suunnan (kohdistaa tahdon), totuus selkeyttää ymmärryksen (rauhoittaa mielen) ja elämä: vahvistaa affektit toivolla (kantaa tunteet).

Filippus: “Näytä meille Isä”

Juurisävy on hylkäämisen pelko, kaipuu varmuuteen läsnäolosta.

Sen vaikutus sydämeen on rakkauden nälkä ja halu etsiä näkyvää todistetta.

Jeesuksen vastaa: “Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” Poika tekee Isän läsnä olevaksi. Ykseys katkaisee orpouden tunteen; sydän ankkuroidaan suhteeseen, ei todisteiden määrään.

Jeesuksen sanat eivät vain nuhtele levottomuutta — ne tarjoavat terapian, joka kohdistuu tahdon, tunteen ja ymmärryksen tasoille.

Äly (nous) selkeytyy totuuden kautta. “Minä olen tie” palauttaa horisontin.  Kristuksen persoonan “katseleminen” puhdistaa mielen epäluuloista. Tahto osoittaa suunnan luottamukseen. Suostumus on pieni, toistuva “kyllä” armon kutsulle.

Rakkauden teot käytännössä murentavat hallinnan pakkoa ja vahvistavat luottamusta. Vahvistuu tunne, että   rauha on läsnäolon varassa.  Rukous Isän ja Pojan yhteydessä poistaa orpouden. Kirkon liturgia ja yhteys ruumiillistavat läsnäolon, joka kannattelee tunteita.

Raamatullinen “sydän” siis on ihmisen sisäinen keskus, jossa tahto, tunne ja ymmärrys kietoutuvat.

Levottomuuden juuret ovat epävarmuus, hylkäämisen pelko ja kontrollin menetys — ne aaltoilevat sydämessä ja ruokkivat toisiaan.

Tuomaan ja Filippuksen kysymykset paljastavat nämä juuret; Jeesuksen vastaukset ankkuroidaan tie–totuus–elämä -kolmikkoon ja Poika–Isä -ykseyteen, jotka tuovat suunnan, läsnäolon ja rauhan.

 

Luku 7: Pelkuruuden ja pelon ero

”Älkää pelätkö”

Jeesuksen lupaus rauhasta päättyy kaksoiskieltoon: ”Älköön sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö.”

Nykysuomalaiselle lukijalle tämä saattaa kuulostaa toistolta. Eikö levottomuus ja pelko ole sama asia? Ja eikö pelkääminen ole inhimillistä, jopa viisasta vaaran edessä?

Mutta kreikankielisessä alkutekstissä Jeesus käyttää sanaa, joka on tarkkaan valittu. Hän ei kiellä luonnollista suojeluvaistoa. Hän kieltää asenteen, joka on myrkkyä sielulle.

Ymmärtääksemme Jeesuksen käskyn, meidän on tehtävä erottelu kahden kreikan sanan välillä: fobeistai ja deilian.

Fobos (pelko) on luonnollinen reaktio uhkaan. Kun näemme leijonan tai kun myrsky nousee, tunnemme pelkoa (fobos). Se on biologinen varoitusjärjestelmä. Jeesus itse tunsi kauhua Getsemanessa (Mark.14:33). Pelko itsessään ei ole synti.

Deilia (pelkuruus/arkuus) on sana, jota Jeesus käyttää Joh.14:27:ssä (medé deiliató). Se tarkoittaa ”sydämen vetelyyttä”, arkuutta, luovuttamista tai pakenemista. Se on tila, jossa ihminen antaa pelon lamauttaa toimintakykynsä ja luottamuksensa.

Jeesus ei siis sano: ”Älkää tunteko pelon tunnetta.” Hän sanoo: ”Älkää olko pelkureita.” Älkää antako pelon hallita.

Johannes Krysostomos (n. 349–407) selittää tätä eroa opetuslasten käytöksen kautta. Ennen helluntaita he olivat deilia-tilan vallassa: he lukitsivat ovet ja piiloutuivat. He olivat menettäneet rohkeutensa (parrhesia).

”Hän näkee heidän sielujensa horjuvan. Pelkuruus ei ole vain tunne, se on uskon puutetta. Se on sitä, että ihminen katsoo enemmän aaltoihin kuin aaltojen hallitsijaan. Jeesus kieltää heitä olemasta pelkureita, koska hän on jo antanut heille rauhan, joka on voimakkaampi kuin mikään uhka.” (Johannes Krysostomos, Homiliae in Joannem, 75.1; PG 59, 404)

Tämä Johannes Krysostomoksen sitaatti on pelon hengellinen diagnoosi. Se ei silittele päätä, vaan menee suoraan ongelman ytimeen: mihin meidän katseemme on kiinnittynyt? Krysostomos kommentoi tässä todennäköisesti opetuslasten pelkoa myrskyssä tai Jeesuksen jäähyväispuheen yhteydessä. Hän haastaa meidät näkemään pelon teologisena, ei vain psykologisena ongelmana.

Krysostomos purkaa pelon mekanismin oireeseen, syyhyn ja lääkkeeseen. Pelko on fokuksen asettamista väärin, ”katsomista enemmän aaltoihin”. Pelkuruus on siis tässä yhteydessä huomiovirhe. Ihminen on visuaalinen olento. Se, mihin katsomme, täyttää mielemme. Jos katsoo aaltoja (ongelmia, uhkia, uutisia), ne näyttävät valtavilta ja musertavilta. Ne täyttävät koko näkökentän. Tämä on Pietarin syndrooma veden päällä kävellessä: hän alkoi vajota heti, kun katsoi tuulta eikä Jeesusta.

Pelko on epäuskoa, ”uskon puutetta”. Tämä voi kuulostaa kovalta (”etkö usko tarpeeksi?”), mutta Krysostomos tarkoittaa luottamuspulaa. Usko ei ole vain ”tietoa” Jumalasta, vaan luottamusta Hänen valtaansa. Jos uskon, että aallot ovat voimakkaampia kuin Jeesus, pelkään. Jos uskon, että Jeesus on ”aaltojen hallitsija”, pelko väistyy kunnioituksen tieltä. Pelko paljastaa, kumpaa pidämme todellisempana: uhkaa vai Jumalaa.

Ratkaisuna tähän on auktoriteetti.  ”Jeesus kieltää heitä”.  Jeesus ei vain lohduta (”voi voi, pelottaako?”), vaan Hän kieltää, ”älkää pelätkö!”. Tämä on sotilaallinen käsky.

Hän voi käskeä tunnetta, koska Hän on jo varustanut heidät. Hän on antanut ”rauhan, joka on voimakkaampi”. Krysostomoksen logiikan mukaan olisi julmaa kieltää pelkäämästä, jos ei antaisi välinettä pelon voittamiseen. Mutta koska ase (rauha) on annettu, pelkuruus on valinta jättää ase käyttämättä.

Kun ahdistus iskee, voi kysyä: ”Mihin tuijotan juuri nyt?” Onko katseeni uutisotsikoissa, diagnoosissa tai pankkitilissä (aallot)? Vai siinä, kuka hallitsee historiaa (aaltojen hallitsija)? Tämä ei vähättele uhkaa (”aallot ovat todellisia”), mutta se suhteuttaa sen (”hallitsija on suurempi”). Rauha ei ole ongelmien kieltämistä, vaan niiden asettamista oikeaan mittakaavaan suhteessa Jumalaan. Rauha ei ole vain passiivinen tunne, joka ”tulee” jos on tullakseen. Se on aktiivista aseen käyttöä. Meidän täytyy tarttua annettuun rauhaan ja kieltäytyä antamasta periksi paniikille.

Johannes Krysostomos näkee siis pelon optisena harhana. Se saa ongelmat näyttämään suuremmilta kuin Jumala. Rauha palautuu, kun korjaamme katseemme ja muistamme, kuka on veneessä kanssamme.

Deilia on moraalinen valinta, tai pikemminkin valinnan puutetta. Se on vetäytymistä kuoreen silloin, kun pitäisi astua esiin.

Tässä päädymme keskeiseen teesiin: Rauhan todellinen vastakohta ei ole sota, vaan pelko.

Sota on ulkoinen olosuhde. Pelko on sisäinen tila. Kuten olemme aiemmin todenneet, ihminen voi omistaa Kristuksen rauhan sodan keskellä. Mutta ihminen ei voi omistaa rauhaa, jos hän on pelon (deilia) vallassa.

Pelko on ”anti- rauhaa”. Se hajottaa mielen. Se saa ihmisen kuvittelemaan pahimman ja elämään tulevaisuuden uhkakuvissa nykyhetken sijaan.

Basileios Suuri (n. 330–379) analysoi pelon vaikutusta ihmismieleen. Hän kuvaa pelkoa ”sielun kuumeena”, joka estää meitä näkemästä todellisuutta selkeästi.

”Pelko on sielun tyranni. Se tekee vapaasta ihmisestä orjan. Missä pelko hallitsee, siellä rakkaus ei voi asua, sillä ’täydellinen rakkaus karkottaa pelon’ (1. Joh.4:18). Rauha on sielun terveyttä, pelko on sen sairautta.” (Basileios Suuri, Homilia in Martyrem Julittam; PG 31, 237)

Tämä Basileios Suuren sitaatti on hengellinen ja psykologinen diagnoosi. Se määrittelee pelon ei vain tunteeksi, vaan vallankäyttäjäksi ja sairaudeksi.

Basileios purkaa pelon vaikutusmekanismin kolmella tasolla: valta, tila ja fysiologia.

Pelko on diktaattori, ”sielun tyranni”, ja vaikuttaa poliittisella tasolla. Tyranni on hallitsija, joka hallitsee pakolla, ei suostumuksella. Kun ihminen pelkää, hän ei enää tee päätöksiä omien arvojensa tai toiveidensa mukaan. Hän tekee sitä, mitä pelko käskee. Vapaa ihminen voi haluta puhua totta, auttaa toista tai muuttaa elämänsä suuntaa, mutta pelko sanoo ”EI”. Kun ihminen tottelee pelkoa vastoin omaa tahtoaan, hän on orja.

Rakkaus tarvitsee tilaa, ”rakkaus ei voi asua” siellä, missä pelko hallitsee. Basileios väittää, että pelko ja rakkaus ovat eksklusiivisia, toisensa pois sulkevia – ne eivät mahdu samaan huoneeseen. Pelko on supistumista, suojautumista ja itsensä varjelua (”minä vs. uhka”). Rakkaus on avautumista, itsensä antamista ja haavoittuvuutta (”minä sinua varten”). Ei voi olla yhtä aikaa suojamuurien takana (pelko) ja ojentaa kättään toiselle (rakkaus). Pelko syrjäyttää rakkauden, koska se pakottaa keskittymään omaan turvallisuuteen.

Basileios ei pidä pelkoa normaalina olotilana, vaan häiriötilana. Rauha (homeostaasina) on sielun luonnollinen, terve tila, jossa kaikki toimii kuten Luoja tarkoitti. Pelko on kuin kuume tai virus. Se kuluttaa sielun voimavaroja, heikentää ”hengellistä immuunijärjestelmää” ja estää ihmistä kukoistamasta. Krooninen pelko on sielulle samaa kuin krooninen stressi ruumiille.

Meidän tulee kuitenkin ymmärtää tästä: ”En ole pelkuri. Minä olen vapaa ihminen, jonka valtaistuimella istuu väärä hallitsija (tyranni).” Tämä auttaa meitä ulkoistamaan pelon: se on vihollinen, ei osa minua. Tämä toimii myös motivaationa muutokseen: Jos pelko nähdään vain ”varovaisuutena”, sitä siedetään. Mutta jos se nähdään ”sairautena” tai ”orjuuttajana”, halu parantua kasvaa. Kukaan ei halua olla orja.

Basileios Suuri ja myös Johannes Krysostomos osoittavat, että pelon vastakohta ei ole rohkeus, joka on ponnistelua, vaan rakkaus. Kun ihminen kokee olevansa täydellisesti Jumalan rakastama, hänen ei tarvitse enää suojella itseään paniikinomaisesti. Rakkaus tekee suojamuurit tarpeettomiksi.

Basileios Suuri opettaa, että pelko on sielun syöpä, joka syö vapauden ja rakkauden. Tervehtyminen (rauha) alkaa siitä, kun syöksemme tyrannin vallasta ja annamme rakkauden hallita.

Kun Jeesus jättää rauhan, hän tarjoaa vastalääkkeen juuri tähän sairauteen. Rauha on se voima, joka pitää sydämen koossa ja eheänä, kun pelko yrittää repiä sen palasiksi.

Miten tämä pelkuruus (deilia) sitten voitetaan? Ei puristamalla nyrkkiä taskussa tai psyykkaamalla itseään rohkeaksi. Se voitetaan luottamalla toiseen.

Jeesus on juuri luvannut opetuslapsille Parakleetin, Puolustajan (Joh.14:16, 26). Eksistentiaalinen ahdistus – syvä, kalvava pelko olemattomuudesta ja yksinäisyydestä –kumpuaa tunteesta, että olemme orpoja maailmankaikkeudessa.

Usko Pyhään Henkeen neutraloi tämän ahdistuksen.

Didymos Sokea (n. 313–398), joka eli itse pimeydessä mutta näki hengessä kirkkaasti, kirjoittaa Pyhän Hengen roolista rohkeuden antajana.

”Henki ei ainoastaan lohduta, hän vahvistaa. Hän muuttaa pelkurit leijoniksi. Katso apostoleja: ne, jotka pakenivat ristiinnaulitsemisen hetkellä, seisoivat myöhemmin hallitsijoiden edessä ilman pelkoa. Mikä muuttui? He saivat Hengen. He ymmärsivät, etteivät he ole yksin.” (Didymos Sokea, De Spiritu Sancto, 35; PG 39, 1064)

Didymos, joka oli sokea 4-vuotiaasta asti, ”näki” hengelliset totuudet kirkkaammin kuin monet näkevät. Hän ei puhu teoriasta, vaan kokemuksesta: miten heikkous muutetaan voimaksi.

Tämä Didymoksen sitaatti on voimaannuttava kuvaus Pyhän Hengen vaikutuksesta. Se siirtää fokuksen tunteiden lohduttamisesta luonteen muuttamiseen. Hän kuvaa tässä radikaalia identiteetin muutosta, joka tapahtuu Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Usein ajattelemme Pyhää Henkeä vain ”Lohduttajana” (parakleettina), joka pyyhkii kyyneleet. Didymos korjaa: Lohdutus on vasta ensiapua. Hengen varsinainen työ on toimintakyvyn palauttamista ja voimaannuttamista. Jumala ei halua vain, että meillä on ”parempi mieli” vaikeuksissa. Hän haluaa, että meillä on voimaa voittaa ne.

Tämä tarkoittaa identiteetin muutosta ”pelkureista leijoniksi”. Pelkuri pakoilee, piiloutuu, on uhri, kuten opetuslapset lukittujen ovien takana. Leijona on Kuningas, peloton ja hallitsee tilannetta, kuten Pietari helluntaina.

Muutos ei ole vain kosmeettinen, ”pelkuri, joka näyttelee rohkeaa, vaan olemuksellinen. Luonne muuttuu. Henki istuttaa ihmiseen Jumalan rohkeuden.

Syy tähän muutokseen on sen tajuaminen, ”etteivät he ole yksin”. Tässä on avain siihen, miksi he muuttuivat leijoniksi. Ei siksi, että he olisivat käyneet ”rohkeuskurssin” tai saaneet paremmat aseet, vaan siksi, että yksinäisyyden illuusio murtui. Pelko perustuu usein ajatukseen: ”Olen yksin tätä ylivoimaista uhkaa vastaan.” Kun ihminen tajuaa solutasolla asti, että Kaikkivaltias Jumala asuu hänessä (Hengen kautta), pelko sulaa pois. Kukaan ei pelkää pimeää, jos hänellä on aurinko taskussaan.

Didymos käyttää apostoleja ”tapaustutkimuksena”. Tämä on meistä lohdullista: ”Jos nuo pelkurit, jotka jättivät Jeesuksen pulaan, voivat muuttua leijoniksi, minullakin on toivoa.” Se tekee muutoksesta uskottavan. Moni kokee syvää eksistentiaalista yksinäisyyttä. Tämä Didymoksen opetus tarjoaa ratkaisun: Pyhä Henki ei ole vain ”voima”, vaan Läsnäolo. Se poistaa yksinäisyyden, joka on pelon juuri.

Tämä haastaa meitä passiivisuudesta aktiivisuuteen. Älkäämme rukoilko vain lohdutusta (”Jumala, tee oloni helpoksi”). Rukoilkaamme vahvistusta (”Jumala, tee minut vahvaksi”). Älkäämme   tyytykö olemaan selviytyjä, kun voimme olla leijonia. Todellinen rohkeus ei nouse ihmisen omasta tahdonvoimasta, vaan tietoisuudesta. Kun ihminen tajuaa, Kuka hänessä asuu, pelkuri kuolee ja leijona herää.

Kun Jeesus sanoo ”Älkää pelätkö”, hän ei anna mahdotonta käskyä. Hän viittaa siihen varustukseen, jonka hän on jättämässä.

Rauha on tietoisuutta siitä, että Puolustaja on vierellä. Se on syvää turvallisuudentunnetta, joka syntyy, kun ymmärrämme, että meidän ei tarvitse selviytyä omilla voimillamme. Pelkuruus väistyy, ei siksi että vaara katoaisi, vaan siksi että Luottamus on suurempi kuin vaara.

Tämä on ”Viimeisen lahjan” lopullinen tarkoitus: tehdä meistä ihmisiä, jotka kykenevät toimimaan, rakastamaan ja elämään pystypäin maailmassa, joka yrittää painaa meidät kyykkyyn pelolla.

 

Luku 8: Kristuksen rauha ja ilo (Fil. 4:4; 1.Tess.5:16)

Rauha ei ole päätepysäkki. Se ei ole vain tyyntä hiljaisuutta myrskyn jälkeen, jossa ihminen lepää liikkumattomana. Jeesuksen jättämä rauha on maaperä, josta kasvaa jotain dynaamista ja elävää: ilo.

Apostoli Paavali, joka ymmärsi syvällisesti Kristuksen rauhan olemuksen, tiivistää tämän yhteyden kahteen tunnettuun imperatiiviin: ”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!”* (Fil. 4:4) ja ”Iloitkaa aina.” (1.Tess. 5:16)

Nämä eivät ole toivotuksia. Ne ovat käskyjä. Mutta kuinka tunnetta voi käskeä? Ei voikaan – ellei kyseessä ole jotain syvempää kuin tunne. Kristillinen ilo on asenne, joka on mahdollinen vain siksi, että pohjalla on järkkymätön rauha.

Filippiläiskirjeen 4. luvussa Paavali paljastaa rauhan ja ilon välisen mekaniikan. Heti kehotettuaan iloitsemaan (jae 4) ja olemaan murehtimatta (jae 6), hän kirjoittaa: ”Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa” (jae 7).

Tässä on syy-seuraussuhde. Rauha on vartija (frurese – sotilaallinen termi vartioimiselle). Rauha seisoo sielun ovella ja estää ahdistusta tunkeutumasta sisään. Koska rauha vartioi, ilo voi asua sisällä turvassa.

Johannes Krysostomos (n. 349–407), joka itse kirjoitti ilosta maanpaossa ja kärsimyksen keskellä, selittää tätä paradoksia kommentaarissaan Filippiläiskirjeeseen. Hän huomauttaa, että Paavali kirjoitti kehotuksen ”iloitkaa aina” istuessaan itse vankilassa, kahleissa.

”Kuinka hän voi käskeä meitä iloitsemaan aina? Eikö elämässä ole kipua, surua ja vastoinkäymisiä? Kyllä, mutta Paavali ei puhu ilosta, joka nousee olosuhteista. Hän puhuu ilosta, joka nousee Herrasta. Kun Jumalan rauha vartioi sydäntä, ulkoiset aallot voivat lyödä muureihin, mutta ne eivät voi sammuttaa sisällä palavaa ilon liekkiä.” (Johannes Krysostomos, Homiliae in Epistulam ad Philippenses, 14; PG 62, 283)

Tätä Johannes Krysostomoksen selitystä voi pitää kristillisen ilon anatomiana. Se selittää yhtä Raamatun haastavimmista käskyistä: ”Iloitkaa aina”.

Krysostomos, joka itse koki karkotuksen ja vainoa, ei puhu tässä teoreettisesta ”hymyilevän kristityn” naamiosta. Hän puhuu selviytymisstrategiasta, joka toimii silloinkin, kun elämä sattuu.

Krysostomos tekee elintärkeän erottelun reaktiivisen ilon ja eksistentiaalisen ilon välillä.

Hän tunnustaa realismin: ”Eikö elämässä ole kipua?” Krysostomos ei ole stoalainen, joka kieltää tunteet. Hän myöntää heti: elämä on täynnä kipua. Hän ei väitä, että ”iloitkaa aina” tarkoittaisi samaa kuin ”älkää koskaan itkekö”. Tämä on vapauttavaa: Kristillinen ilo ei ole lobotomiaa. Se ei vaadi kieltämään todellisuutta tai tukahduttamaan surua.

On kysymys lähteen vaihtamisesta: ”ei ilosta, joka nousee olosuhteista, vaan ilosta, joka nousee Herrasta”.

Olosuhde-ilo tarkoittaa: ”Olen iloinen, koska sain palkankorotuksen / aurinko paistaa / olen terve.” Tämä ilo on heilahtelevaa, koska sen lähde on epävakaa.

Ilo Herrassa taas: ”Olen iloinen, koska Jumala on hyvä / Hän armahtaa/ minua rakastetaan.” Tämä ilo on vakaata, koska sen lähde on muuttumaton.

Krysostomos opettaa, että ilo on ankkuroitu eri paikkaan kuin suru. Suru kelluu pinnalla (olosuhteissa), ilo on ankkuroitu pohjaan (Jumalaan). Siksi ne voivat olla olemassa yhtä aikaa.

Krysostomos kuvaa sielun arkkitehtuuria visuaalisella kuvalla ”muureista ja liekistä”. Muurit ovat Jumalan rauha. Apostoli Paavali käyttää kreikan sanaa phrouresei, joka on sotilaallinen termi ja tarkoittaa vartioida, miehittää. Rauha on kuin varuskunta, joka suojelee sisintä. Aallot ovat ulkoiset uhkat (ruumis, tunteet, talous).  Ne lyövät muureihin ja ne voivat kastella ulkoseinät. Liekki on sisäinen ilo.  Koska liekki on muurien sisäpuolella, myrsky ei pääse sinne. Maailma voi viedä terveytemme tai rahamme (osua muuriin), mutta se ei pääse käsiksi sielusi ytimeen, jossa ilo palaa.

Ilo on asenne, ei tunne. Voimme ymmärtää, että ”iloitseminen” on aktiivinen valinta kääntää katse Herraan, ei passiivinen tunne, jota odotellaan. Voin päättää iloita Herrassa, vaikka itkisin kivusta.

Ilo on syyllisyydestä vapautumista. Moni kristitty tuntee syyllisyyttä, jos on masentunut tai surullinen ”Enkö olekaan hyvä uskova, kun en iloitse?”. Krysostomos lohduttaa: Ulkoiset aallot saavatkin tuntua. Se ei tarkoita, että sisäinen liekki on sammunut.

Ilo on turvallisuuden tunnetta. Kuva rauhasta ”vartijana” on voimakas. Emme vartioi omaa sydäntämme tahdonvoimalla, vaan Jumalan rauha seisoo vartiossa. Meidän tehtävämme on vain pitää liekkiä yllä rukouksella.

Näin Krysostomos opettaa, että kristityn ilo on kuin tuli takassa myrskyisenä yönä. Ulkona voi sataa ja tuulla (elämän kivut), mutta talossa on silti lämmin ja valoisaa (Jumalan läsnäolo). Ilo ja kärsimys eivät ole toistensa vastakohtia; ne mahtuvat samaan taloon.

Rauha on siis se tila, jossa ilo hengittää. Ilman rauhaa ilo on vain hysteriaa tai pakoa todellisuudesta. Rauhan varassa ilo on syvää luottamusta.

Paavalin käyttämä sana pantote (”aina”) on radikaali. Se ei salli poikkeuksia. Se tarkoittaa: iloitkaa hyvinä päivinä ja huonoina päivinä. Tämä on mahdollista vain, jos ilon lähde on muuttumaton. Maailman ilo on reaktiivista: iloitsen, koska sain palkankorotuksen. Kristillinen ilo on ontologista: iloitsen, koska olen Herrassa.

Basileios Suuri (n. 330–379) analysoi tätä ”ainaista iloa” teoksessaan Kiitollisuudesta. Hän erottaa toisistaan ruumiillisen mielihyvän ja hengellisen ilon.

”Maallinen ilo katkeaa aina, kun vastoinkäyminen iskee. Sairaus lopettaa terveen ilon, köyhyys lopettaa rikkaan ilon. Mutta se ilo, josta apostoli puhuu, on elävää vettä. Se ei kuivu helteessä eikä jäädy pakkasessa. Se on sielun vakaa tila, joka perustuu tietoon Jumalan hyvyydestä. Siksi marttyyri voi iloita roviolla.” (Basileios Suuri, Homilia de Gratiarum Actione, 4; PG 31, 224)

Tämä Basileios Suuren opetus on kristillisen ilon kestävyystesti. Se asettaa rinnakkain kaksi ilon lajia ja testaa niitä äärimmäisissä olosuhteissa. Basileios kirjoittaa aikana, jolloin usko saattoi maksaa hengen. Siksi hänen puheensa ilosta ei ole kevyttä ”positiivista ajattelua”, vaan elämän ja kuoleman kysymys.

Maallinen ilo on hauras.  Se ”katkeaa aina”. Maallinen ilo on riippuvaista, kuin lamppu, joka on kytketty seinään. Jos johto (terveys, raha, suosio) irtoaa, valo sammuu välittömästi. Basileios osoittaa tämän logiikan armottomasti: Jos ilosi lähde on terveys, sairaus on ilosi kuolema. Jos lähde on raha, köyhyys on loppu. Tämä tekee ihmisestä haavoittuvan ja pelokkaan, koska hän tietää alitajuisesti, että hänen ilonsa lähde voidaan riistää milloin tahansa.

Hengellinen ilo on luonteeltaan ”elävää vettä”. Tässä Basileios viittaa Jeesuksen sanoihin (Joh.4). Elävä vesi tarkoittaa lähdettä, joka pulppuaa sisältä, ei vettä, jota kannetaan ulkoa. Koska lähde on sisällä (Pyhä Henki), ulkoiset sääolosuhteet (helle/pakkanen) eivät vaikuta siihen.

Helle (vaino, paineet) ei kuivata lähdettä. Pakkanen (yksinäisyys, hylkääminen) ei jäädytä lähdettä. Tämä ilo on autonomista suhteessa maailmaan.

Hengellinen ilo perustuu tietoon. Ilo ei ole vain ”fiilistä” tai tunnekuohua. Se on tietoa. Se on syvää vakaumusta ja ymmärrystä, ”tietoa Jumalan hyvyydestä”.

Marttyyri roviolla ei iloitse kivusta, se olisi masokismia. Hän iloitsee tiedosta, että ”tämä kipu on väliaikaista, Jumala on hyvä, taivas on totta.” Tieto ylittää tunteen.

Tämä teksti tarjoaa meille kriisinkestävän ilon mallin. Voi testata omaa iloamme: ”Mitä tapahtuisi ilolleni, jos menettäisin työni huomenna?” Jos vastaus on ”se katoaisi”, ilo on maallista. Jos vastaus on ”se järkkyisi, mutta pohja kestäisi”, ilo on hengellistä. Tämä korostaa opin ja Jumalan tuntemisen tärkeyttä. Emme voi iloita Jumalasta, jota emme tunne. Raamatun opiskelu ja teologia eivät ole kuivaa teoriaa, vaan polttoainetta ilolle. Mitä paremmin tunnet Jumalan hyvyyden, sitä kestävämpää ilosi on.

Basileioksen esimerkki marttyyrista on pysäyttävä. Se sanoo lukijalle: ”Jos he pystyivät iloitsemaan kuolemassa, sinä pystyt iloitsemaan avioerossa, työttömyydessä tai sairaudessa.” Se asettaa meidän kärsimyksemme oikeaan perspektiiviin ja valaa uskoa siihen, että Jumalan ilo kantaa missä tahansa.

Basileios Suuri opettaa, että ilo ei ole sitä, että lasi on puoliksi täynnä. Ilo on sitä, että lasi on kytketty ehtymättömään lähteeseen. Siksi se ei tyhjene koskaan, vaikka siitä juotaisiin tai se kaadettaisiin kumoon.

Tämä iloitseminen ”aina” on suoraa seurausta siitä, että Jeesuksen jättämä rauha on ”ei niin kuin maailma antaa” (Joh.14:27). Koska rauha ei ole riippuvainen maailmasta, myöskään sen hedelmä – ilo – ei ole riippuvainen maailmasta.

Meillä on taipumus ajatella iloa keveytenä. Mutta Raamatun ja kirkkoisien kielenkäytössä ilo on ”totista”. Se on vakavaa, painavaa riemua.

Augustinus (354–430) toteaa, että todellinen ilo on vakava asia (res severa verum gaudium). Se ei ole hihittelyä, vaan syvää tyydytystä siitä, että asiat ovat oikein suhteessa Jumalaan.

”Kuka tahansa voi nauraa, kun aurinko paistaa. Mutta kristityn ilo on sitä, että hänellä on rauha Jumalan kanssa. Tämä rauha synnyttää ilon, joka on kuin ankkuri. Se pitää laivan paikallaan, vaikka pinta kuohuu. Me emme iloitse kivusta, mutta me iloitsemme kivussakin siitä toivosta, joka meillä on.” (Augustinus, Sermo 171, 3; PL 38, 934)

Tämä sitaatti on realistisen toivon määritelmä. Augustinus käyttää tässä yhtä kristikunnan vanhimmista symboleista – ankkuria – selittääkseen, miten ilo voi säilyä kärsimyksen keskellä. Hän tekee tarkan eron luonnollisen reaktion (nauru) ja yliluonnollisen tilan (ilo) välillä.

Auringonpaiste-ilo on biologista ja reaktiivista. Kun asiat menevät hyvin, dopamiini virtaa. Se ei vaadi uskoa, luonnetta tai ponnistelua. Se on automaattista.

Augustinus määrittelee kristityn ilon seuraukseksi. Se ei synny tyhjiössä, vaan se on seurausta ”rauhasta Jumalan kanssa” (sovitus). Koska suhde Luojaan on kunnossa, sielussa on perusvire, joka ei riipu säästä. Tämä ilo on kuin ankkuri.  ”Se pitää laivan paikallaan”. Ankkuri on heitetty syvyyteen, katseilta piiloon. Samoin kristityn toivo on kiinnitetty näkymättömään, Jumalan lupauksiin ja taivaaseen.  Kun myrsky iskee, laiva (ihminen) heiluu ja natisee. Ankkuri ei estä heilumista (tunteita, pelkoa), mutta se estää ajelehtimisen. Laiva pysyy paikallaan ei siksi, että se olisi vahva, vaan siksi, että se on kiinni jossakin, mikä on vahva (merenpohja).

”Emme iloitse kivusta, mutta me iloitsemme kivussakin”. Tämä on kriittinen erottelu terveen uskon ja masokismin välillä. ”Iloitseminen kivusta” olisi sairasta. Kipu on paha asia, eikä Jumala vaadi meitä rakastamaan kärsimystä itsessään. ”Iloitseminen kivussa” on mahdollista. Se tarkoittaa, että kivun rinnalla kulkee toinen todellisuus (toivo).

Augustinus opettaa, että voimme tuntea kahta asiaa yhtä aikaa: fyysistä sekä henkistä kipua nykyhetkestä JA hengellistä iloa tulevaisuuden toivosta.

Ankkurivertaus on armollinen. Laiva saa heilua aallokossa. Saamme tuntea surua, ahdistusta ja epävarmuutta. Se ei tarkoita, että ankkuri on irti. Heiluminen kuuluu myrskyyn; ajelehtiminen on se, mitä vältetään.

Ilo ei ole naurua. Augustinus erottaa naurun pintareaktioksi ja ilon syvätilaksi. Tämä vapauttaa meidät paineesta esittää pirteää. Voit olla syvästi iloinen (turvassa Jumalassa), vaikka kasvoillasi olisi kyyneleitä. Ilo ei nouse siitä, että yritämme ”ajatella positiivisesti” kivusta. Se nousee siitä, että katsomme kivun ohi siihen toivoon, joka odottaa. Ankkuri on heitetty tulevaisuuteen (taivaaseen), ja se vetää meitä vääjäämättä sinne, vaikka nykyhetki on myrskyisä.

Kristityn ilo on kiinnipitoa. Se on sitä, että elämän myrskyt eivät pysty repimään meitä irti Jumalasta, koska meidät on ankkuroitu Hänen lupauksiinsa.

Kun yhdistämme Jeesuksen testamentin (”Minä jätän teille rauhan”) Paavalin käskyyn (”Iloitkaa aina”), näemme kokonaiskuvan. Kristus antaa objektiivisen rauhan perustan, sovinnon ja eheyden. Tämä rauha suojelee ja vartioi mieltämme pelolta ja katkeruudelta. Suojatussa mielessä voi kasvaa ilo, joka kestää läpi elämän ja kuoleman.

Rauha on siis ilon edellytys. Emme voi puristaa itsestämme iloa väkisin, mutta voimme ottaa vastaan rauhan, joka tekee ilon mahdolliseksi.

 

Luku 9: Kristuksen rauha ja kiittäminen joka tilassa (1. Tess.5:18)

Olemme kulkeneet matkan rauhan vastaanottamisesta (Joh.14:27) ilon heräämiseen (Fil. 4:4). Nyt saavumme kristityn elämänasenteen vaativimpaan huipentumaan. Paavali kirjoittaa tessalonikalaisille:

”Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa.” (1. Tess.5:18)

Tämä käsky tuntuu inhimillisesti katsottuna kohtuuttomalta. Kiittää joka tilassa? Myös sairaudessa? Myös menetyksessä? Myös silloin, kun maailma romahtaa?

Kyllä. Mutta tämä on mahdollista vain, jos ymmärrämme kiitollisuuden (eucharistia) ja rauhan syvän yhteyden. Kiitollisuus ei ole vain hyvää käytöstä. Se on rauhan hengitystä. Se on se mekanismi, jolla rauha pidetään yllä hapettomissa olosuhteissa.

Tarkkaavainen lukija huomaa, että Paavali sanoo ”kiittäkää joka tilassa” (en panti – kaikessa), ei välttämättä ”kiittäkää kaikesta” (vaikka raja on häilyvä).

Tämä ero on vapauttava. Meidän ei tarvitse kiittää pahuudesta itsestään – emme kiitä synnistä tai väkivallasta. Mutta me kiitämme tilanteessa, jossa kohtaamme pahuutta, koska tiedämme, että Jumalan rauha ja valta ulottuvat myös tuon tilanteen yläpuolelle.

Johannes Krysostomos (n. 349–407) on kirkon historian suurin kiitollisuuden opettaja. Hänen elämänsä päättyi maanpakoon, nöyryytykseen ja fyysiseen uupumukseen. Silti hänen viimeiset sanansa kuolinvuoteella olivat: ”Kunnia Jumalalle kaikesta” (Doxa to Theo panton heneken).

Krysostomos opettaa, että kiittäminen vaikeuksien keskellä on hengellistä alkemiaa. Se muuttaa kärsimyksen lääkkeeksi. ”Ei ole suurta kiittää silloin, kun asiat sujuvat hyvin. Se on luonnollista. Mutta kiittää silloin, kun olet myrskyssä, kun olet sairas, kun olet vainottu – se on todellista viisautta. Silloin et kiitä olosuhteista, vaan siitä, että Jumala on suurempi kuin olosuhteet. Tällainen kiitos murskaa paholaisen, sillä hän ei löydä keinoa saada sinua epätoivoon.” (Johannes Krysostomos, Homiliae in Epistulam ad Romanos, 19; PG 60, 592)

Tämä sitaatti on hengellisen sodankäynnin strategia. Krysostomos ei puhu kiitollisuudesta kohteliaisuutena tai hyvänä tapana, vaan aseena. Hän kääntää tavanomaisen logiikan päälaelleen: vaikeudet eivät ole syy lopettaa kiittämistä, vaan juuri silloin kiittämisestä tulee voimakkainta.

Krysostomos ymmärtää kiitollisuuden luonnollisena, yliluonnollisena ja strategisena.

Luonnollista kiittäminen on silloin, kun saamme hyvää. Kiittäminen on silloin helppoa, inhimillistä ja ”luonnollista”. ”Ei ole suurta kiittää silloin”. Se ei vaadi uskoa, vain hyviä tapoja. Kiittäminen kärsimyksessä, ”myrskyssä, sairaana, vainottuna” on vastoin ihmisluontoa. Se on järjetöntä ilman Jumalaa. Se on yliluonnollinen reaktio

Krysostomos kutsuu tätä ”todelliseksi viisaudeksi”. Miksi? Koska se näkee pintaa syvemmälle. Se ymmärtää, että kärsimys voi jalostaa ja että Jumalan suunnitelma on suurempi kuin nykyinen kipu.

”Et kiitä olosuhteista”, hän tarkentaa. Krysostomos ei kehota kiittämään pahasta. ”Kiitos Jumala, että minulla on syöpä” ei ole se, mitä hän ajaa takaa. Hän kehottaa kiittämään Jumalan suuruudesta olosuhteiden keskellä. ”Kiitos Jumala, että olet suurempi kuin tämä syöpä.” Tämä siirtää fokuksen ongelmasta Ratkaisijaan. Se on perspektiivin korjausliike.

Sillä on strateginen vaikutus. Se ”murskaa paholaisen”. Tässä Krysostomos paljastaa ”pelin hengen”. Paholaisen tavoite kärsimyksessä on epätoivo. Hän haluaa, että ihminen katkeroituu ja syyttää Jumalaa, kuten Jobin vaimo kehotti. Kun ihminen alkaa kiittää kärsimyksen keskellä, hän tekee jotain odottamatonta. Hän ”sekoittaa vihollisen pakan”. Jos paholainen tuo vastoinkäymisiä saadakseen sinut kiroamaan, ja sinä alatkin ylistää, paholainen menettää aseensa. Kärsimys ei enää toimi vipuvartena sinua vastaan. Kiitos on vastaisku, joka tekee uskovasta ”voittamattoman”.

Tämä on voimakas tuki sille, joka tuntee olevansa uhri tai umpikujassa. Niin kauan kuin valitamme, olemme olosuhteiden uhreja. Kun alamme kiittää Jumalaa olosuhteista huolimatta, otamme ohjat takaisin. Me määrittelemme tilanteen hengellisen merkityksen, eivät olosuhteet. Ahdistuksen keskellä kiittäminen on konkreettinen teko. Se ei poista kipua heti, mutta se muuttaa ilmapiirin. Se on kuin sytyttäisi valon pimeässä huoneessa. Tämä antaa kärsimykselle uuden merkityksen. Se ei ole vain ”huonoa tuuria”, vaan taistelukenttä. Kiittämällä lukija voi kokea voittavansa hengellisen taistelun, vaikka fyysinen tilanne olisi vielä ennallaan. ”En anna tämän musertaa minua.”

Johannes Krysostomos opettaa, että kiitollisuus pimeällä hetkellä on uhmakas uskon teko. Se on julistus siitä, että Jumala on yhä valtaistuimella, ja se tekee uskovasta immuunin epätoivolle. Se on paholaisen pahin painajainen.

Rauha antaa meille vakauden seisoa myrskyssä; kiitos on se ääni, jolla julistamme tuota vakautta. Kiittäminen on tärkeää rauhan säilymiselle, koska kiittämättömyys on rauhan pahin vihollinen. Kun lakkaamme kiittämästä, alamme pitää asioita itsestäänselvyyksinä tai koemme, että olemme tulleet kohdelluiksi väärin. Katkeruus hiipii sisään, ja katkeruus on happoa, joka syövyttää rauhan astian puhki. Kiittäminen on aktiivista muistamista. Se palauttaa mieleen, kuka on Herra ja kuka on lahjan saaja.

Basileios Suuri (n. 330–379) vertaa kiittämätöntä mieltä vuotavaan ruukkuun. Rauha ei voi pysyä siellä.

”Kiittämätön ihminen on aina levoton. Hän ei näe sitä, mitä hänellä on, vaan tuijottaa vain sitä, mitä häneltä puuttuu. Mutta kiitollinen mieli on linnoitus. Kun kiität Jumalaa pienestäkin, avaat oven suuremmalle rauhalle. Kiitos on sielun ankkuri, joka estää meitä ajautumasta valituksen karikoille.” (Basileios Suuri, Homilia de Gratiarum Actione, 2; PG 31, 221)

Tämä Basileios Suuren sitaatti on mielenhuollon peruskurssi. Se pureutuu yhteen ihmismielen perustavanlaatuisimmista ongelmista: tyytymättömyyteen ja sen vastalääkkeeseen. Basileios ei puhu kiitollisuudesta kohteliaisuutena, ”muista kiittää tätiä lahjasta”, vaan havaintopsykologiana. Kyse on siitä, mihin ihminen kohdistaa katseensa ja mielen suojaamisesta.

Tuijottaminen vain siihen, mitä puuttuu”, on optinen harha ja negatiivinen suodatin. Kiittämättömyys ei ole vain ”kiitoksen puutetta”, se on aktiivinen tila. Se on valikoivaa sokeutta. Ihminen voi omistaa palatsin, mutta jos hän tuijottaa vain yhtä puuttuvaa tiiltä, hän kokee olevansa köyhä.

Kiittämättömyys on myös levottomuuden lähde: Basileios diagnosoi levottomuuden syyksi halun. Kun ihminen keskittyy puutteeseen, hän elää jatkuvassa ”sitten kun” -tilassa. Hän ei voi koskaan levätä nykyhetkessä, koska onni on aina siellä, missä hän ei ole.

Kiitollisuus on puolustusjärjestelmä. ”Kiitollinen mieli on linnoitus”. Tämä on loistava vertaus. Linnoitus suojaa sisällä olijaa ulkoisilta hyökkäyksiltä: kateudelta, katkeruudelta, vertailulta ja maailman paineilta. Kun ihminen on kiitollinen siitä mitä hänellä on, maailman mainokset (”tarvitset tämän ollaksesi onnellinen”) tai naapurin menestys eivät pääse murtamaan hänen rauhaansa. Kiitollisuus on muuri, joka sanoo: ”Minulla on jo tarpeeksi.”

Kiitollisuus on navigointia. ”Se estää ajautumasta valituksen karikoille”. Valitus on virta.  Ihmismieli ajautuu luonnostaan kohti negatiivista (negatiivsuusharha). Jos emme tee mitään, ajelehdimme valitukseen.

Kiitos on jarru. Kiitollisuus on aktiivinen toimenpide – ankkurin heittäminen – joka pysäyttää tämän ajelehtimisen.

Valittaminen on ”karikko”, joka rikkoo sielun ”laivan”. Se tekee ihmisestä myrkyllisen itselleen ja muille. Kiitollisuus pitää laivan turvallisessa vedessä.

Ahdistuksessa ja tyytymättömyydessä voimme kohdistaa huomiomme uudelleen. Pahoinvointimme ei ehkä johdukaan olosuhteista, vaan siitä, mihin katsomme.  Ongelma ei ole se, mitä puuttuu, vaan se, ettemme näe sitä, mitä on.

Basileios kehottaa kiittämään ”pienestäkin”. Tämä on matalan kynnyksen harjoitus. Ei tarvitse odottaa lottovoittoa. Voi kiittää kahvikupillisesta tai auringonsäteestä. Tämä pieni teko ”avaa oven” suuremmalle rauhalle.

Mielenrauha on valinta. En voi aina valita olosuhteitani, mutta voin valita, rakennanko mielestäni vankilan keskittymällä puutteeseen, vai linnoituksen keskittymällä kiitokseen.

Onnellisuus ei ole sitä, että saa kaiken haluamansa, vaan sitä, että huomaa kaiken saamansa. Kiitollisuus on linssi, joka muuttaa puutteen runsaudeksi ja levottomuuden rauhaksi.

Tässä näemme yhteyden aiempaan. Jos pelko (deilia) on rauhan vastakohta, niin kiitos on pelon karkottaja. On mahdotonta olla samanaikaisesti aidosti kiitollinen ja kuollakseen peloissaan. Kiitos suuntaa katseen Jumalan huolenpitoon, pelko suuntaa katseen uhkaan.

Kreikan sana kiitokselle on eucharistia. Se on sama sana, jota käytämme ehtoollisesta. Tämä ei ole sattumaa. Kristityn elämän keskus on ”Kiitosateria”.

Jeesus itse kiitti (eucharistesas) ottaessaan leivän sinä yönä, jona hänet kavallettiin. Hän kiitti kuoleman edessä. Tämä osoittaa, että kiittäminen ei ole tunne, joka odottaa hyvää fiilistä. Se on uhriteko. Se on tahdon valinta.

Augustinus (354–430) kirjoittaa, että kiittäminen on rauhan palauttamista maailmankaikkeuteen. Synti on sitä, että ihminen kääntyy itseensä; kiitos on sitä, että ihminen kääntyy takaisin Jumalaan.

”Mitä muuta me voimme antaa Jumalalle vastalahjaksi kuin kiitoksen? Meillä ei ole mitään omaa annettavaa, sillä kaikki on häneltä. Siksi kiitos on ainoa uhri, joka on totuudenmukainen. Kun kiitämme joka tilassa, me tunnustamme, että Jumala on hyvä silloinkin, kun emme ymmärrä hänen teitään. Tämä luottamus on syvintä rauhaa.” (Augustinus, Enarrationes in Psalmos, Ps. 115; PL 37, 1494)

Tämä määrittelee kiitollisuuden uudelleen: kiitollisuus ei ole vain kohtelias ele, vaan kosminen suunnanmuutos. Augustinus, joka tunnetusti kamppaili oman ylpeytensä ja himojensa kanssa, ymmärsi syvästi ihmisen taipumuksen kääntyä sisäänpäin. Tässä tekstissä hän esittää kiitollisuuden vastalääkkeenä narsismille ja tienä todellisuuteen.

Augustinus rakentaa tässä argumentin, joka purkaa uskonnollisen suorittamisen ja korvaa sen nöyryydellä ja määrittelee synnin tilaksi, jossa ihminen on ”käpertynyt sisäänpäin”. Ihminen tuijottaa omaa napaansa, omia halujaan ja omaa erinomaisuuttaan. Se on suljettu kehä, joka johtaa ahdistukseen. Kiittäminen on liike ulospäin. Se pakottaa ihmisen nostamaan katseen itsestään Toiseen. Se murtaa ”minä itse” -illuusion. Kiittäminen on siis sielun fysioterapiaa: se suoristaa sisäänpäin kääntyneen selän.

Vaihtokauppa on mahdottomuus. ”Meillä ei ole mitään omaa”. Tämä on radikaali nöyryyden isku. Ihminen haluaisi usein ”maksaa” Jumalalle hyvillä teoilla tai uhrauksilla tunteakseen olevansa tasoissa. Augustinus muistuttaa: Et voi antaa Jumalalle mitään, mitä Hän ei olisi jo antanut sinulle. Jos annat rahaa, se on Hänen. Jos annat aikaa, Hän loi sen. Ainoa asia, jonka voimme aidosti antaa, on tunnustus siitä, että olemme saaneet. Kiitos on ainoa valuutta, joka on kelpaa tässä suhteessa, koska se tunnustaa tosiasiat.

Kiitos on ”ainoa uhri, joka on totuudenmukainen”, koska kaikki muu on teeskentelyä. Jos väitämme pärjäävämme omillamme, valehtelemme. Kiitos on paluuta realismiin: ”Minä olen luotu, Sinä olet Luoja. Minä olen vastaanottaja, Sinä olet Antaja.” Kun tämä hierarkia on kohdallaan, maailmankaikkeudessa on rauha.

Tämä on vapautus suorittamisesta ja helpotus hänelle, joka yrittää ”ansaita” Jumalan rakkauden. Augustinus sanoo: Lopeta kaupankäynti. Sinulla ei ole millä maksaa. Ainoa mitä Jumala odottaa, on että huomaat Hänen lahjansa ja sanot ”kiitos”. Se riittää. Se saa aikaan rauhan kaaoksen keskellä.  Augustinus yhdistää kiitoksen ja luottamuksen. ”Kiitämme silloinkin, kun emme ymmärrä”. Tämä on syvän rauhan salaisuus. Rauha ei tule siitä, että ymmärrän kaiken, miksi sairastuin? miksi tämä tapahtui? vaan siitä, että luotan Antajan hyvyyteen silloinkin, kun Hänen lahjansa on kietoutunut mysteeriin.

Nykykulttuuri ruokkii itsekeskeisyyttä (”minä ansaitsen, minun oikeuteni”). Augustinus tarjoaa vastakulttuurisen narsismin lääkkeen: onnellisuus ei löydy itsestä, vaan itsestä ulos katsomisesta. Kiitollinen ihminen on terveempi, koska hän on yhteydessä Todellisuuteen.

Augustinus opettaa, että kiitollisuus on älyllistä rehellisyyttä. Se on sen myöntämistä, että emme ole itsemme varassa. Kun ihminen lakkaa leikkimästä jumalaa ja asettuu kiitollisen vastaanottajan paikalle, sota loppuu ja rauha alkaa.

Nyt hahmottuu kokonaiskuva siitä ”testamentista”, jonka Jeesus jätti ja jota apostolit selittivät:

Rauha (eirene) on perusta, objektiivinen sovinto ja subjektiivinen tyyneys, jonka Jeesus ”jättää” (Joh.14:27).

Ilo (chara) on sisäinen tila, rauhan hedelmä, joka loistaa pimeässäkin (Fil. 4:4).

Kiitos (eucharistia) on ulkoinen teko, rauhan ja ilon kieli, joka muuttaa vaikeudetkin Jumalan palvonnaksi (1. Tess.5:18).

Kun ihminen elää tässä triadissa, hän on turvassa. Maailma voi ottaa pois omaisuuden, terveyden ja hengen, mutta se ei voi ottaa pois rauhaa, joka synnyttää iloa ja purkautuu kiitoksena.

Luku 10: Kristuksen rauha ja lakkaamaton rukous (1. Tess.5:17)

Paavalin ohjeet tessalonikalaisille muodostavat tiiviin ketjun: Iloitkaa aina, kiittäkää joka tilassa – ja näiden kahden välissä on silta, joka tekee ne mahdollisiksi: ”Rukoilkaa lakkaamatta.” (1. Tess.5:17)

Tämä on kenties Uuden testamentin väärinymmärretyin käsky. Miten kukaan voi rukoilla lakkaamatta? Meidän on tehtävä työtä, nukuttava, syötävä ja keskusteltava. Jos ”rukoileminen” tarkoittaa sanojen lausumista tai polvistumista, käsky on mahdoton.

Mutta jos ymmärrämme rukouksen yhteyden Kristuksen rauhaan, käsky muuttuu paitsi mahdolliseksi, myös välttämättömäksi. Rukous ei ole ”tekemistä”, vaan ”olemista”. Se on se kanava, jota pitkin rauha virtaa sieluun. Jos kanava tukkeutuu, rauha lakkaa.

Lakkaamaton rukous ei tarkoita lakkaamatonta puhumista. Jeesus itse varoitti battalogein-ilmiöstä, tyhjästä hokemisesta (Matt. 6:7).

Lakkaamaton rukous on asenne. Se on tietoisuuden tila, jossa ihminen elää Jumalan kasvojen edessä, teki hän mitä tahansa. Se on sielun hengitystä. Emme me ajattele hengittämistäkään koko ajan, mutta jos lopetamme sen, kuolemme.

Evagrios Pontoslainen (345–399), yksi varhaisen kirkon syvällisimmistä rukouksen opettajista, määrittelee rukouksen tavalla, joka liittää sen suoraan rauhaan. Hänelle rukous ei ole tunnekuohua, vaan mielen selkeyttä ja lepoa.

”Rukous on mielen keskustelua Jumalan kanssa. Jos haluat rukoilla, tarvitset Jumalan lahjoittamaa rauhaa (apatheia), joka tyynnyttää ajatusten hälinän. Rukous on ajatusten riisumista, ei niiden kasaamista. Se on tila, jossa mieli on vapaa maallisista huolista ja lepää Jumalassa.”(Evagrios Pontoslainen, De Oratione, 3–4; PG 79, 1168)

Tämä sitaatti Evagrios Pontoslaiselta on kristillisen meditaation ja mielenrauhan ydin. Evagrios, jota pidetään yhtenä idän kirkon merkittävimmistä ”mielen insinööreistä”, tarjoaa tässä radikaalin määritelmän rukoukselle. Se ei ole suorituslista, vaan tila. Hän haastaa modernin käsityksen rukouksesta aktiivisena ”tekemisenä” ja esittää sen sen sijaan ”olemisena” ja ”luopumisena”.

Kun haluamme rukoilla, tarvitsemme Jumalan lahjoittamaa rauhaa. Rauha (apatheia) on edellytys. Sana apatheia ymmärretään usein väärin apatiaksi tai tunteettomuudeksi. Evagriokselle se tarkoittaa sisäistä vapautta pakonomaisista tunteista, himoista, vihasta ja pelosta. Se on tila, jossa tunteet eivät enää pompottele ihmistä. Mieli on luonnostaan kuin vilkas tori – täynnä ääniä, vaatimuksia ja muistoja. Evagrios väittää, että todellinen rukous on mahdotonta tässä metelissä. Tarvitaan ”hiljaisuuden suodatin”. Jumalan rauha on se voima, joka painaa ”mute”-nappia maailman melulle.

Yleensä ajattelemme, että rukoillessa pitää keksiä sanoja, muotoilla pyyntöjä ja kasata ajatuksia. Evagrios kääntää tämän ympäri. Rukous on prosessi, jossa riisutaan pois kerros kerrokselta huolet, suunnitelmat, mielikuvat, jopa teologiset käsitteet. Rukous on ajatusten riisumista. Tavoitteena on ”alaston mieli” alastoman Jumalan edessä. Näin siksi. että ajatukset ja mielikuvat ovat usein esteitä. Ne ovat verhoja meidän ja Jumalan välillä. Todellinen kohtaaminen tapahtuu sanojen tuolla puolen.

Päämääränä on lepo.  Rukous ei ole työsuoritus, josta saa rastin ruutuun. Se on lepoa. Se on paluuta kotiin. Kun mieli vapautuu maallisista huolista (”mitä syön, mitä puen, mitä huomenna tapahtuu”), se voi asettua aloilleen Luojansa läsnäoloon. Se on kuin lapsi, joka lopettaa kiukuttelun ja nukahtaa vanhemman syliin.

Moni kokee huonommuutta, koska ei osaa rukoilla ”hienosti” tai pitkään. Evagrios lohduttaa: Et tarvitse hienoja sanoja. Päinvastoin, yritä päästä eroon sanoista. Yksinkertainen hiljaisuus on syvintä rukousta.

Tämä on ajankohtainen viesti informaatiotulvan keskellä elävälle ihmiselle. Rukous on tietoista taukoa kuormittavista ärsykkeistä ja tavoista. Rukous on hetki, jolloin saa laittaa aivot narikkaan – ei tyhmyyden vuoksi, vaan rauhan vuoksi. Se on lupa lopettaa analysointi ja suorittaminen hetkeksi.

Käsite apatheia opettaa, että tunnekuohut eivät ole rukouksen mittari. Ei tarvitse ”tuntea” suuria väristyksiä rukoillessa. Tärkeämpää on pyrkiä tyyneyteen ja rauhaan, joka mahdollistaa Jumalan äänen kuulemisen.

Evagrios Pontoslainen opettaa, että rukous ei ole puheen pitämistä Jumalalle, vaan kuuntelemista. Se on mielen tyhjentämistä roskasta, jotta sinne mahtuisi Jumala. Se on raskaan repun laskemista selästä ja hengähtämistä.

Kun Paavali käskee rukoilemaan lakkaamatta, hän käskee meitä pitämään yhteyden auki Rauhan Ruhtinaaseen. Heti kun yhteys katkeaa – heti kun unohdamme Jumalan läsnäolon – alamme vajota omien huoliemme suohon, ja rauha katoaa.

Mutta miten tämä ”yhteys” pidetään auki arjen kiireessä? Kirkkoisä Augustinus (354–430) tarjoaa tähän vapauttavan vastauksen kuuluisassa kirjeessään Proballe. Augustinus selittää, että lakkaamaton rukous on sama asia kuin lakkaamaton kaipaus. Niin kauan kuin sydämemme syvin halu on suunnattu Jumalaan, me rukoilemme, vaikka kielemme olisi hiljaa.

”Mitä muuta on ’rukoilkaa lakkaamatta’ kuin ’kaivatkaa lakkaamatta’? Jos rakkautesi on jatkuvaa, myös huutosi on jatkuva. Vaikka olisit vaiti, sydämesi huutaa, jos se rakastaa. Vain jos rakkaus jäähtyy, rukous vaikenee. Kylmä sydän on mykkä sydän, mutta palava sydän on rukousta, vaikka suu olisi kiinni.” (Augustinus, Epistula 130, ad Probam; PL 33, 501)

Raamatun kehotus ”rukoilkaa lakkaamatta” (1.Tess.5:17) on aiheuttanut ahdistusta vuosisatojen ajan. Miten kukaan voi rukoilla 24/7? Pitääkö lopettaa työt, syöminen ja nukkuminen? Augustinus ratkaisee tämän ongelman siirtämällä rukouksen määritelmän sanoista asenteeseen.

Augustinus käyttää tässä sydämen fysiikkaa selittääkseen rukouksen olemusta.

Hän määrittelee rukouksen uudelleen: ”Rukous on kaipausta”. Augustinus väittää, että rukous ei ole ensisijaisesti sanoja (”Isä meidän…”). Se on halua.

Jumalan korvissa ihmisen syvin halu on kuin kovaa huutoa, kaipaus on ääntä. Kun ihminen kaipaa Jumalaa, onnea, totuutta tai pelastusta, hän rukoilee, vaikka hän olisi hiljaa. Tämä ratkaisee ”lakkaamatta rukoilemisen” ongelman. Voimme kaivata Jumalaa silloinkin, kun nukumme, teemme töitä tai puhumme ystävien kanssa. Kaipaus on taustavire, joka soi koko ajan.

Rakkaus on se energia, joka pitää rukouksen käynnissä. Äiti, joka rakastaa sairasta lastaan, ”rukoilee” lapsen paranemista jokaisella solullaan, vaikka hän pesisi pyykkiä tai tekisi ruokaa. Hänen rakkautensa on jatkuva pyyntö: ”Auta häntä.” Samoin kristitty, joka rakastaa Jumalaa, on jatkuvassa yhteydessä Häneen, koska hänen sydämensä on suunnattu Jumalan puoleen.

Augustinus toteaa: ”Kylmä sydän on mykkä”. Tämä on vakava varoitus. Jos rukous loppuu, syy ei ole ajan puute tai väsymys, vaan rakkauden jäähtyminen. Jos emme enää kaipaa Jumalaa, olemme mykkiä Hänen edessään, vaikka hokisimme ulkoa opeteltuja rukouksia aamusta iltaan. Augustinus tekee eron puheen ja äänen välillä. Voit puhua paljon olematta rukoileva, jos sydän on kylmä. Voit olla täysin vaiti ja rukoilla kovaa, jos sydän palaa.

Tämä opetus on vapauttava ja haastava yhtä aikaa. Se tuo rukouksen luostarista keittiöön ja toimistoon. Voimme ymmärtää, että arkiset askareemme voivat olla rukousta, jos teemme ne rakkaudesta ja kaipauksesta käsin. ”Työni on rukousta, kun teen sen Jumalan kasvojen edessä.” Moni kokee syyllisyyttä siitä, ettei ehdi pitää pitkiä rukoushetkiä. Augustinus sanoo: ”Älä huolehdi kellosta, huolehdi sydämestäsi.” Jos sydämesi suunta on oikea, rukoilet jo.

Voimme käyttää tätä itsetutkiskeluun. ”Onko rukouselämäni kuivaa? Ehkä ongelma ei ole tekniikassa, vaan siinä, mitä minä rakastan.” Lääke rukousuupumukseen ei ole pakottaminen, vaan rakkauden sytyttäminen uudelleen muistelemalla Jumalan hyvyyttä.

Augustinus siis opettaa, että rukous ei ole suoritus, vaan sydämen asento. Se on kuin kompassineula, joka osoittaa pohjoiseen. Niin kauan kuin neula (rakkaus) osoittaa Jumalaan, olet rukouksen tilassa, teitpä mitä tahansa.

Tämä on Kristuksen rauhan salaisuus. Rauha ei pysy meissä automaattisesti; se pysyy meissä, koska ”kaipauksen magneetti” pitää meidät kiinni Kristuksessa. Tämä hiljainen, maanalainen virta kantaa meitä läpi päivän askareiden.

Idän kirkon perinteessä lakkaamaton rukous on saanut konkreettisen muodon ns. Jeesuksen rukouksessa: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.”

Tämä liittyy käsitteeseen hesykia – sisäinen hiljaisuus ja rauha. Kun mieli on levoton ja ”maailma antaa” vain pelkoa ja melua, lyhyt, toistuva rukous toimii ankkurina. Se palauttaa mielen harhailusta takaisin keskukseen, Kristukseen.

Johannes Klimakos (n. 579–649) kuvaa tätä taistelua teoksessaan Portaat. Hänelle rukous on ase, jolla torjutaan rauhan rikkojat.

”Lyö vihollisia Jeesuksen nimellä, sillä taivaassa ja maan päällä ei ole vahvempaa asetta. Anna Jeesuksen nimen tarttua hengitykseesi, niin silloin ymmärrät hiljaisuuden (hesykia) hyödyn. Kun mieli on sidottu tähän nimeen, se rauhoittuu ja löytää levon.” (Johannes Klimakos, Scala Paradisi, 27; PG 88, 1112)

Tässä on jäsennelty analyysi Johannes Klimakoksen kuuluisasta ohjeesta, joka on Jeesuksen rukouksen ja itäisen kristillisyyden mystiikan (hesykasmin) ydin. Tämä teksti ei ole vain harras toive, vaan tekninen manuaali mielen hallintaan. Klimakos tarjoaa konkreettisen menetelmän siihen, miten ihminen voi katkaista ahdistavien ajatusten virran ja löytää syvän sisäisen hiljaisuuden (hesykia).

Klimakos yhdistää tässä sodankäynnin ja syvän rauhan. Hän opettaa, että rauha ei ole passiivista olemista, vaan se saavutetaan aktiivisella mielen vartioinnilla. ”Viholliset” tässä yhteydessä ovat kiusauksia, pelkoja, himoja ja negatiivisia ajatuskeloja (logismoi). Klimakos tietää, että jos alamme väitellä ahdistavien ajatusten kanssa, häviämme. Sen sijaan, että analysoisimme pahaa oloa, meidän tulee ”lyödä” se pois Jeesuksen nimellä. Tämä viittaa lyhyeen toistuvaan rukoukseen (esim. ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua”). Nimi ei ole vain sana, se on läsnäolo. Kun lausumme Nimen, kutsumme Kristuksen siihen tilanteeseen. Pimeys ei kestä Valoa.

Rukous ei saa jäädä vain aivojen pinnalle; sen täytyy laskeutua kehoon. Sen on tultava osaksi biologiaa. Sen tulee ”tarttua hengitykseesi”. Kun rukous sidotaan hengitysrytmiin (sisäänhengitys: ”Herra Jeesus Kristus”, uloshengitys: ”armahda minua”), siitä tulee automaattista ja elämää ylläpitävää kuten happi. Kun rukous ja hengitys yhdistyvät, mieli lakkaa sinkoilemasta. Syntyy hesykia, pyhä hiljaisuus, joka ei ole vain äänettömyyttä, vaan sisäistä eheyttä ja kirkkautta.

Ihmismieli on luonnostaan levoton ja vaeltava. Se tarvitsee kiintopisteen. ”Mieli on sidottava”. Jeesuksen nimi toimii ankkurina tai paaluna. Kun mieli sidotaan tähän yhteen asiaan, se ei voi enää ajelehtia menneisyyden katumukseen tai tulevaisuuden pelkoihin. Paradoksaalisesti mielen sitominen yhteen asiaan tuo sille suurimman vapauden. Se vapautuu kaaoksesta ja löytää levon, fokuksen.

Tämä on käytännön työkalu ihmiselle, joka kärsii ajatusten ylivallasta tai ahdistuksesta. Kun paniikki tai murehtiminen iskee, ei tarvitse yrittää ”ratkaista” ongelmaa heti. Voi käyttää ”Jeesus-asetta”: toistaa lyhyttä rukousta, kunnes ajatuskierre katkeaa. Se on mielen ensiapua. Monet elävät vain päässään. Tämä ohjaa meidät takaisin kehoon ja hengitykseen. Se on kristillistä mindfulnessia, jossa tyhjentämisen sijaan mieli täytetään yhdellä, rauhoittavalla Läsnäololla. Moderni ihminen on uupunut sanojen paljouteen. Klimakos tarjoaa levon: et tarvitse monia sanoja, yksi Nimi riittää. Se yksinkertaistaa hengellisen elämän ja tekee siitä hallittavaa.

Johannes Klimakos opettaa, että mielenrauha saavutetaan, kun mieli kiinnitetään Jeesukseen yhtä tiukasti kuin hengitys on kiinni elämässä, ulkopuoliset myrskyt eivät pääse tunkeutumaan sisimpään. Tämä on käytännön sovellus Jeesuksen lupaukselle ”Oman rauhani minä annan teille”. Lakkaamaton rukous on se käsi, joka ottaa tuon rauhan vastaan yhä uudelleen, joka hetki. Kysymyksessä on elämäntavan muutos: Ilo on rauhan hedelmä, kiitos on rauhan kieli ja rukous on rauhan hengitystä.

Kristuksen rauha ei ole staattinen esine, joka laitetaan taskuun. Se on elävä suhde. ”Rukoilkaa lakkaamatta” tarkoittaa yksinkertaisesti: ”Älkää koskaan katkaisko suhdetta.”

Niin kauan kuin linja on auki – olipa se sitten sanallista rukousta, hiljaista kaipausta tai Jeesuksen nimen huokaamista – maailman myrskyt eivät pääse hukuttamaan sitä rauhaa, joka on sydämen pohjalla.

 

Luku 11: Kristuksen rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi

Olemme tottuneet siihen, että rauha on seurausta ymmärtämisestä. Kun ymmärrämme, mistä ongelma johtuu ja miten se ratkaistaan, rauhoitumme. Tämä on ”järjen rauhaa”. Se perustuu hallinnan tunteeseen.

Mutta Paavali puhuu Filippiläiskirjeessä (4:7) täysin toisenlaisesta rauhasta:

”Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.”

Kreikankielinen ilmaisu hyperechusa panta nun tarkoittaa kirjaimellisesti ”kaiken mielen ylittävä” tai ”kaiken ajattelun yläpuolella oleva”. Se on rauhaa, joka ei ”vastaa” olosuhteita. Se on rauhaa tilanteessa, jossa järjen mukaan pitäisi olla paniikissa.

Ihmismieli (nous) on suunniteltu ratkomaan ongelmia. Kun kohtaamme kriisin – sairauden, menetyksen tai sodan uhan – mielemme alkaa laskea todennäköisyyksiä. Jos laskelma näyttää huonolta, tuloksena on pelko.

Jumalan rauha on ”ymmärrystä ylempi” siksi, että se ei osallistu tähän laskutoimitukseen. Se tulee systeemin ulkopuolelta.

Iisak Niniveläinen (600-luku), syyrialainen mystikko, kirjoittaa terävästi uskon ja ymmärryksen suhteesta. Hänelle ”ymmärrystä ylempi rauha” on tila, jossa ihminen lakkaa luottamasta omiin selviytymiskeinoihinsa.

”Niin kauan kuin ihminen luottaa omaan ymmärrykseensä, häntä vaivaa pelko. Mutta kun hän heittäytyy Jumalan varaan, pelko väistyy. Usko on sitä, että mieli vaikenee ja sydän lepää. Tämä rauha ei ole viisautta, se on Jumalan läsnäolon tuntua, joka tekee viisauden tarpeettomaksi.” (Iisak Niniveläinen, Askeettiset homiliat, 62)

Iisak Niniveläinen osuu tässä suoraan modernin ihmisen kipupisteeseen: tarpeeseen ymmärtää ja hallita kaikkea. Hän väittää, että juuri tämä kontrollin tarve on pelon lähde.

Iisak rakentaa vastakkainasettelun kahden eri turvallisuusstrategian välille: ymmärtämisen ja heittäytymisen, älyn hiljenemisen ja luottamuksen levon.

Omaan ymmärrykseen luottaminen aiheuttaa pelkoa, koska oma ymmärryksemme on rajallinen. Emme voi koskaan laskea kaikkia muuttujia, emme voi nähdä tulevaisuutta, emme voi hallita kaikkea. Kun ihminen yrittää olla oman elämänsä jumala ja turvata kaiken järjellä, hän on jatkuvassa hälytystilassa etsimässä uhkia. ”Mitä jos…” -kysymykset eivät lopu koskaan.

”Heittäytyminen” on aktiivinen teko. Se ei ole passiivista ajelehtimista, vaan tietoinen päätös päästää irti ratista. Iisak määrittelee uskon tilaksi, jossa mieli vaikenee. Tämä on radikaalia. Usko ei ole siis oikeiden oppilauseiden pänttäämistä, vaan sitä, että lakkaa yrittämästä ratkaista ratkaisematonta.

Kun mieli lopettaa pyörimisen (”miten tässä käy?”), sydän voi vihdoin levätä. Vastuu on siirretty korkeammalle taholle.

Iisak tekee eron viisauden (tiedon, ymmärryksen) ja läsnäolon välillä. Lapsi pimeässä huoneessa ei tarvitse luentoa sähköopista tai tilastotietoa mörköjen olemattomuudesta. Hän tarvitsee vanhemman, isän tai äidin, käden. Läsnäolo poistaa pelon tehokkaammin kuin mikään selitys antamalla turvallisuuden tunteen. Kun kokee olevansa turvassa Jumalan sylissä, ei enää tarvitse tietää, miksi asiat menivät näin. Kysymys ”miksi” menettää merkityksensä, koska vastaus ”Kuka” on riittävä.

Me saamme olla tietämättä. Tämä on valtava helpotus. Meidän ei tarvitse ymmärtää kärsimyksemme syytä tai tulevaisuuden polkua voidaksemme kokea rauhaa. Rauha ei löydy vastauksista, vaan Luottamushenkilöstä.

Tästä Iisakin opetuksesta käy ilmi pelon juurisyy. ”Pelkäänkö siksi, että yritän kantaa maailmaa omilla harteillani?” Kun ymmärtää, että oma järki on liian heikko perustus elämälle, on helpompi vaihtaa perustusta. Tämä rohkaisee etsimään hetkiä, jolloin ei analysoida mitään. Vain ollaan. Se opettaa, että usko on enemmänkin intuitiivista luottamusta kuin älyllistä ponnistelua.

Iisak Niniveläinen opettaa, että rauha alkaa siitä, mihin järki loppuu. Todellinen turva ei löydy siitä, että saa elämän hallintaan, vaan siitä, että uskaltaa antaa sen Jumalan hallintaan. Se on hyppy pimeään, joka osoittautuukin hypyksi syliin.

Tämä selittää sen ilmiön, jota usein todistetaan saattohoitokodeissa tai suurten kriisien keskellä: Ihmiset kokevat syvää tyyneyttä juuri silloin, kun tilanne on ”järjetön”. Se ei ole kieltämistä. Se on sitä, että Jumalan rauha on ohittanut järjen vartijat.

Apostoli Paavali käyttää (Fil.4:7) sotilaallista termiä frurese (varjella, vartioida, toimia varuskuntana). Tämä on voimakas mielikuva. Mieli ja sydän ovat kuin kaupunki, jota ahdistus ja ”ymmärryksen vaatimukset” piirittävät. Ahdistus huutaa portilla: ”Miten tästä selvitään? Mitä huomenna tapahtuu? Analysoi! Ratkaise!” Jumalan rauha asettuu portille vartijaksi. Se sanoo ahdistaville ajatuksille: ”Seis. Tänne ei ole asiaa.”

Johannes Krysostomos (n. 349–407) selittää tätä vartiointitehtävää. Hän huomauttaa, että rauha ei poista uhkaa ulkopuolelta, mutta se estää uhkaa murtamasta sisintä.

”Mitä tarkoittaa ’kaikkea ymmärrystä ylempi’? Se tarkoittaa, että kun odotamme vain pahaa ja kun inhimillinen järki ennustaa tuhoa, Jumala antaa meille tyyneyden, jota kukaan ei voi selittää. Se on kuin muuri. Vaikka ulkona riehuisi millainen myrsky, muurin sisäpuolella kynttilä ei sammu. Tämä rauha vartioi meitä, jotta emme murtuisi taakan alla.” (Johannes Krysostomos, Homiliae in Epistulam ad Philippenses, 14; PG 62, 284)

Tämä Johannes Krysostomoksen teksti käsittelee yhtä Raamatun tunnetuimmista, mutta vaikeimmin ymmärrettävistä lupauksista: ”Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi” (Fil. 4:7). ”Kultasuu”, ei puhu tässä teoreettisesta rauhasta, vaan kokemuksellisesta ihmeestä, joka tapahtuu juuri silloin, kun sen ei pitäisi olla mahdollista. Hän purkaa tässä rauhan paradoksin: miten voi olla rauhallinen, kun kaikki menee pieleen?

Krysostomos kuvaa järjen ja todellisuuden ristiriitaa, tilannetta, jossa logiikka romahtaa, matematiikka näyttää miinusta. Lääkäri sanoo ”ei toivoa”, pankki sanoo ”konkurssi”, uutiset sanovat ”sota”. Inhimillinen järki laskee faktat yhteen ja tulos on: paniikki.

Jumalan rauha on ”kaikkea ymmärrystä ylempi” juuri siksi, että se ei sovi yhteen faktojen kanssa. Se on epäloogista rauhaa. Jos olosuhteet ovat hyvät, rauha on ymmärrettävää. Mutta jos talo palaa ja ihminen on tyyni, se on yliluonnollista.

”Ulkona myrsky, sisällä liekki” on loistava kuva. Ihminen elää kahdessa todellisuudessa yhtä aikaa. Ulkoisesti on myrsky (sairaus, menetys, kaaos), mutta sisäisesti on tyyni tila. Rauha ei poista myrskyä (ongelmaa), vaan rakentaa muurin sielun ympärille. Sielun herkin osa – toivo, usko, rakkaus – on kuin kynttilän liekki. Ilman muuria myrsky sammuttaisi sen heti. Jumalan rauha on se suojakupu, joka pitää liekin palamassa kaaoksen keskellä.

Alkuperäinen kreikan sana (frouresei) tarkoittaa varuskunnan asettamista vartiointitehtävään kaupungin suojaksi. Rauha on aktiivinen vartija, ”jotta emme murtuisi”

Krysostomos ymmärtää ihmisen psyyken rajallisuuden. Meillä on murtumispiste. Jumalan rauha tulee väliin juuri ennen tätä pistettä. Se on iskunvaimennin, joka estää taakkaa murskaamasta ihmisen ydintä.

Tämä Krysostomoksen tekstisitaatti tarjoaa toivoa toivottomuuteen. Voimme tunnistaa tilanteen: ”Järkeni sanoo, että minun pitäisi olla paniikissa.” Krysostomos sanoo: ”Se on normaalia. Mutta odota ihmettä.” Rauha voi laskeutua sydämeen täysin odottamatta, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Tässä ei luvata, että myrsky loppuu. Se lupaa, että kynttilä ei sammu. Tämä on realistista lohtua. Ei pakoa, vaan kestävyyttä.  Elämä voi olla kovaa, mutta se ei välttämättä tuhoa sisintäsi. Meidän ei tarvitse tuottaa rauhaa itse (psyykkaamalla tai rentoutumalla). Rauha on annettu (”Jumala antaa”). Se on lahja, jota voi pyytää, kun omat voimat loppuvat.

Johannes Krysostomos opettaa, että Jumalan rauha on looginen mahdottomuus, mutta hengellinen tosiasia. Se on sielun suojamuuri, joka mahdollistaa sen, että ihminen voi olla tyyni keskellä kaaosta – ei siksi, että hän olisi välinpitämätön, vaan koska häntä kannatellaan.

Meillä on usein vaikeuksia hyväksyä tätä rauhaa, koska se tuntuu vastuuttomalta. ”Miten voin olla rauhassa, kun asiat ovat sekaisin?” Järkemme vaatii meitä murehtimaan, ikään kuin murehtiminen olisi tapa hallita tilannetta. Mutta ”ymmärrystä ylempi” rauha opettaa meille nöyryyttä. Se muistuttaa, että me emme ole maailmankaikkeuden toimitusjohtajia.

Rauha on lahja, ei saavutus. Et voi ”ymmärtää itseäsi rauhalliseksi”. Voit vain vastaanottaa rauhan, joka laskeutuu ylhäältä.

Makarios Suuri (300-luku) kuvaa tätä Hengen vaikutusta sielussa sateeksi, joka lankeaa kuivalle maalle. Maa ei ”ymmärrä” sadetta, se vain juo sen ja herää eloon.

”Armo tulee sieluun tavalla, jota mieli ei voi käsittää. Se tuo mukanaan levon, joka vaientaa kaikki kysymykset. Ihminen ei enää kysy ’miksi’, sillä hän tietää ’Kuka’. Ja tämä tieto on makeampaa kuin mikään ymmärrys.”(Makarios Suuri, Hengelliset homiliat, 15)

Tämä sitaatti osuu suoraan ihmisen eksistentiaalisen tuskan ytimeen: tarpeeseen ymmärtää kärsimyksen ja elämän tarkoitus. Se kuvaa prosessia, jossa älyllinen uteliaisuus ja ahdistus korvautuvat kokemuksellisella varmuudella.

Makarios, yksi varhaisimmista ja vaikutusvaltaisimmista erämaaisistä, tarjoaa tässä tietoteoreettisen vallankumouksen. Hän väittää, että syvin tieto ei ole älyllistä päättelyä, vaan persoonallista kohtaamista.

Armo ei ole informaatiota, jonka voi ladata aivoihin. Se on tapahtuma, mysteeri, jota ”mieli ei voi käsittää”. Se ohittaa älyn, kognitiivisen prosessoinnin ja iskee suoraan sielun ytimeen. Se on kysymysten kuolemista ja Persoonan kohtaaminen. Koska mieli ei voi käsittää sitä, ihminen ei voi myöskään manipuloida tai tuottaa sitä itse. Se tulee ”tavalla, jota ei voi käsittää” – usein silloin kun olemme heikoimmillamme tai kun olemme luopuneet yrityksestä ymmärtää. Se ”vaientaa kaikki kysymykset”.

Ihmisen mieli on ”miksi-kone”. Miksi minä sairastuin? Miksi Jumala sallii pahan? Miksi elämä on epäreilua? Nämä kysymykset ovat usein loputon kehä, joka ruokkii ahdistusta.

Makarios ei väitä, että armo antaa selityksen (esim. ”sairastuit, koska solusi mutatoituivat”). Sen sijaan armo poistaa tarpeen kysyä. Kysymykset eivät ratkea, ne raukeavat. Ne menettävät merkityksensä ylivoimaisen kokemuksen edessä.

Tämä on kristillisen mystiikan graalin malja. Elämän suuriin kysymyksiin ei ole olemassa tyydyttävää filosofista vastausta. Ainoa tyydyttävä vastaus on Persoona.

Kun lapsi itkee pimeässä, hän ei rauhoitu selityksestä (”aurinko nousee 6 tunnin kuluttua”). Hän rauhoittuu, kun äiti tulee huoneeseen. Äiti on vastaus. Lapsi tietää ”Kuka” on paikalla, joten ”miksi” (pimeys) ei enää pelota. Tämä ”tietäminen” (tunteminen) on syvempää, tyydyttävämpää (”makeampaa”) kuin kylmä faktatieto. Se on rakkaussuhde, ei luentosali.

Voimme lakata piinaamasta itseämme vaatimasta vastauksia, joita ei ehkä tässä elämässä saa. Makarios sanoo: ”On olemassa tila, jossa et enää tarvitse selityksiä ollaksesi onnellinen.” Makarios ohjaa etsimään Jumalan kasvoja, ei vain Hänen käsiään (tekojaan/lahjojaan) tai mieltään (suunnitelmiaan). Kun löydät Kasvot, löydät levon. ”Makeampi tieto” viittaa siihen, että hengellinen kokemus on nautittavaa ja eheyttävää. Se ei ole kuivaa teologiaa, vaan elävää vettä janoiselle sielulle.

Makarios Suuren opetus on, että sydämen rauha ei löydy ongelmien ratkaisemisesta, vaan Ratkaisijan läsnäolosta. Kun Jumala astuu huoneeseen, kysymysmerkit suoristuvat huutomerkeiksi.

Rauha on yliluonnollinen voimavara. Maailman rauha vaatii ymmärrystä: ”Sitten kun tiedän kaiken, olen rauhassa.” Kristuksen rauha vaatii luottamusta: ”Vaikka en tiedä, olen rauhassa Hänessä. ”Tämä rauha on silta kuilun yli. Kun elämä repii maton jalkojen alta ja ymmärrys putoaa tyhjyyteen, Kristuksen rauha kantaa. Se on se ”turvaverkko”, joka on punottu Jumalan lupauksista, ei meidän logiikastamme.

Luku 12: Kristuksen rauha ja marttyyrit

Olemme käsitelleet rauhaa mielenrauhana, ilona ja rukouksena. Mutta onko tämä rauha vain psykologista itsesuggestiota? Kestääkö se silloin, kun kaikki inhimilliset turvarakenteet revitään pois?

Kirkon historia vastaa tähän kysymykseen verellä. Marttyyrit (martyres, todistajat) ovat ”Jeesuksen rauhan laboratoriotestituloksia”. He osoittivat konkreettisesti, mitä tarkoittaa, kun Jeesus sanoo: ”En anna niin kuin maailma antaa.” Marttyyrit ovat historiallinen todiste siitä, että Jeesuksen lupaus (Joh.14:27) ei ollut vain kaunopuheisuutta, vaan todellista voimaa.

Maailman rauha loppuu siihen, kun miekka vedetään esiin. Kristuksen rauha alkaa loistaa kirkkaimmillaan juuri silloin.

Varhaiskirkon marttyyrikertomuksissa toistuu hämmentävä piirre: uhrien tyyneys. Rooman kansa oli tottunut näkemään areenalla kauhua, paniikkia ja epätoivoista kamppailua elämästä. Kristityt toivat areenalle jotain, mitä siellä ei oltu ennen nähty: rauhan.

He eivät olleet stoalaisia, jotka purivat hammasta ja kovettivat itsensä tunteettomiksi. He olivat täynnä elämää, lauloivat hymnejä ja jopa lohduttivat teloittajiaan.

Tertullianus (n. 155–240) havaitsi, että tämä rauha oli kristinuskon tehokkainta mainosta. Se sai katsojat kysymään: ”Mikä on tuo voima, joka voittaa kuolemanpelon?”

”Mitä enemmän te meitä niitätte, sitä enemmän meitä kasvaa; kristittyjen veri on siemen. Sillä kuka voisi nähdessään heidän rauhansa kuoleman edessä olla kysymättä, mikä on sen lähde? Ja kuka voisi löydettyään lähteen olla liittymättä meihin?” (Tertullianus, Apologeticum, 50; PL 1, 534)

Tämä on kenties koko kirkkohistorian tunnetuin ”markkinointilause”. Tertullianus, pohjoisafrikkalainen juristi ja teologi, ei tässä tekstissä pyytele anteeksi Rooman valtakunnalta. Hän esittää uhmakkaan ja voimakkaan väitteen: väkivalta ei voi tuhota jotakin, mikä on kuolemaa vahvempaa. Hän kääntää Rooman voimapolitiikan päälaelleen. Hän kuvaa tässä hengellisen elämän biologista paradoksia ja todistuksen psykologiaa.

Kysymyksessä on käänteinen logiikka: ”Mitä enemmän niitätte, sitä enemmän meitä kasvaa”. Tertullianus käyttää sanaa ”niittää”. Yleensä kun sato niitetään, se kaatuu ja kuolee. Mutta kristittyjen kohdalla niittäminen (vaino ja teloitus) toimiikin kuin kylvötyö. Tämä on valtava provokaatio Rooman imperiumille. Tertullianus sanoo: ”Teidän miekkanne ovat hyödyttömiä. Te luulette lopettavanne meidät, mutta te itse asiassa levitätte meitä.” Kärsimys ei vähennä uskoa, vaan moninkertaistaa sen.

Miksi verenvuodatuksesta tuli mainos? Koska marttyyrit eivät kuolleet kiroillen tai panikoiden, vaan rauhassa. Tämä oli antiikin maailmassa täydellinen anomalia.

”Nähdessään heidän rauhansa” heidän uteliaisuutensa herää. Kun ihminen kohtaa kuoleman äärimmäisen kauhun täydellisellä tyyneydellä, se pakottaa sivustakatsojan pysähtymään. Se rikkoo normaalin kaavan. Katsoja joutuu kysymään: ”Mikä on tuo voima? Minulla ei ole tuota. Mistä he saavat sen?”

Tertullianus osoittaa, että marttyyrien rauha oli yliluonnollista. Se oli todiste siitä, että he olivat yhteydessä johonkin todellisempaan kuin Rooman keisari.

Tämä on kääntymisen psykologiaa. Ensin on havainto. Katsoja näkee selittämättömän rauhan. Sitten katsoja etsii rauhan lähdettä, Kristusta. Kun lähde löytyy, on mahdotonta olla liittymättä siihen. Totuus on niin vetovoimainen, että se vetää puoleensa kuin magneetti.

Rauha on tarttuvaa.  Tämä on meille tärkeä viesti.  Maailma on kaoottinen ja ”meluisa”. Jos ihminen pystyy säilyttämään sisäisen rauhan paineen alla työelämässä ja kriiseissä, hänestä tulee magneetti. Ihmiset kysyvät edelleen: ”Miten pysyt noin rauhallisena?” Rauha on paras todistus.

Tertullianus opettaa, että vaikeudet eivät ole loppu, vaan alku. ”Niittäminen” (vastoinkäymiset) voi olla se hetki, jolloin elämämme vaikutus alkaa kasvaa. Kipu voi muuttua siemeneksi, josta kasvaa jotain uutta ja kaunista.  Ihmiset eivät vakuutu puheista, vaan olemuksesta. Marttyyrit eivät pitäneet saarnoja areenalla; heidän olemuksensa saarnasi. Tämä rohkaisee meitä elämään todeksi omaa rauhaamme sen sijaan, että yrittäisimme vain puhua siitä.

Tertullianus väittää, että maailman voimakkain ase ei ole miekka, vaan rauha kuoleman edessä. Se on voima, jota väkivalta ei voi nujertaa, vaan ainoastaan levittää.

Tämä rauha ei ollut marttyyrien omaa rohkeutta. Se oli Johanneksen evankeliumin luvun 14 täyttymys: Jeesus oli heissä, ja Pyhä Henki (Parakleetti) toimi heidän puolustajanaan.

Katsokaamme kahta klassista esimerkkiä, joissa Jeesuksen rauha ylitti inhimillisen ymmärryksen. Ignatios Antiokialainen (k. n. 107) kirjoitti matkalla Roomaan, jossa hänet heitettäisiin leijonille. Hänen kirjeensä eivät huou kauhua, vaan polttavaa intohimoa ja syvää rauhaa päämäärästä. Hänelle kuolema ei ollut loppu, vaan ”syntymä”.

”Suokaa minun olla petojen ruokaa, sillä niiden kautta pääsen Jumalan luo. Minä olen Jumalan vehnää, ja petojen hampaat jauhavat minut, jotta minusta tulisi Kristuksen puhdas leipä… Nyt alan olla oppilas. Älköön mikään näkyvä tai näkymätön estäkö minua saavuttamasta Jeesusta Kristusta.” (Ignatios, Kirje roomalaisille, 4–5)

Tämä Ignatios Antiokialaisen teksti on yksi varhaiskristillisyyden rajuimmista ja pysäyttävimmistä dokumenteista. Se on kirjoitettu matkalla kohti varmaa kuolemaa Rooman Colosseumilla (n. 110 jKr.). Nykylukijasta teksti voi vaikuttaa masokistiselta tai hullulta, mutta sen ydin on syvässä identiteetin muutoksessa. Ignatios ei näe itseään uhrina, vaan osana pyhää prosessia.

Ignatios käyttää tässä ehtoollisteologiaa selittääkseen oman kuolemansa merkityksen. Hän ei kuole turhaan; hän ”valmistuu”. Hän määrittelee itsensä aktiivisesti: ”Minä olen vehnää”. Vehnän tarkoitus ei ole jäädä jyväksi, vaan tulla jauhetuksi ja leivotuksi. Hän näkee elämänsä raaka-aineena. Kärsimys ei ole virhe systeemissä, vaan välttämätön mylly, jalostusprosessi, joka muuttaa raa’an aineen (ihmisen) jalostetuksi tuotteeksi (pyhäksi/leiväksi).

Ignatios ei kaunistele kuolemaa. Hän puhuu petojen hampaista: ”Petojen hampaat jauhavat”. Mutta hän antaa tälle kauhulle uuden merkityksen: hampaat ovat myllynkiviä. Hän näkee teloituksen liturgiana.”Kristuksen puhdas leipä” viittaa suoraan ehtoolliseen. Ignatios haluaa tulla yhdeksi Kristuksen kanssa samalla tavalla kuin ehtoollisleipä on Kristuksen ruumis. Hän haluaa, että hänen elämänsä ja kuolemansa ravitsevat kirkkoa, aivan kuten leipä ravitsee. Hän ei halua vain ”selvitä” kuolemasta, hän haluaa tulla ”puhtaaksi”. Kärsimys puhdistaa hänet kaikesta turhasta, jotta jäljelle jää vain Kristus.

Ignatios oli vanha mies ja arvostettu piispa. Silti hän sanoo vasta nyt, kuoleman kynnyksellä, alkavansa olla oppilas. Tässä ilmenee nöyryys huipussaan. Hän  ymmärtää, että todellinen kristillisyys ei ole puhetta, vaan seuraamista loppuun asti. Vasta kun hän on valmis luopumaan hengestään kuten Mestarinsa, hän on todella oppinut läksynsä. ”Älköön mikään estäkö” osoittaa, että hänellä on putkinäkö. Maailman houkutukset tai kivun pelko eivät enää merkitse mitään. Ainoa tavoite on maaliintulo.

Ignatios opettaa, että kärsimys voi olla ”jauhamista”. Se tuntuu pahalta, mutta se voi tuottaa jotain ravitsevaa. Kipu voi rikkoa kovan kuoremme (egon), jotta sisin (vehnä) pääsee esiin. Ignatios halusi tulla ”leiväksi”. Tämä on kaunis metafora elämäntehtävälle. Emme elä itsellemme. Tavoitteena on elää ja kuolla niin, että olemassaolomme ravitsee ja vahvistaa muita, on lahja muille.

”Nyt alan olla oppilas.” Tämä muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa elämää tosissaan. Kriisit usein riisuvat meidät turhasta ja paljastavat sen, mikä on oikeasti tärkeää. Ihmisen suurin päämäärä ei ole säilyä ehjänä, vaan tulla käytetyksi. Kuten vehnä, meidänkin täytyy suostua ”rikottavaksi”, jotta voimme muuttua joksikin suuremmaksi ja ravita ympärillämme olevaa maailmaa.

Perpetua (k. 203), nuori äiti Karthagosta, tarjoaa vielä pysäyttävämmän kuvan rauhasta. Kärsimyskertomuksen mukaan hän astui areenalle ”kuin taivaan valtiatar”. Kun nuori, kokematon gladiaattori yritti surmata hänet miekalla, tämän käsi vapisi kauhusta. Perpetua itse ohjasi vapisevan miekan omalle kaulalleen.

Tämä on täydellinen kuva Joh.14:27 rauhasta. Maailma (gladiaattori) vapisee ja pelkää, vaikka sillä on ase. Kristitty (Perpetua) on täydellisessä rauhassa, vaikka hän on uhri. Asetelma on kääntynyt päälaelleen: uhri hallitsee tilannetta rauhallaan.

Miten tällainen rauha on mahdollista kivun keskellä? Teologinen selitys on ns. impassibiliteetti (tunteettomuus kivulle) tai pikemminkin Kristuksen kärsiminen marttyyrissa.

Cyprianus (k. 258), joka itsekin koki marttyyrikuoleman, opetti, että marttyyri ei ole yksin. Koska hän on luopunut omasta elämästään, Kristus elää hänessä täydellisesti. Rauha on niin tiheää, että se toimii puudutusaineena.

”Vaikka kiduttajat raatelivat heidän ruumiitaan, heidän henkensä pysyi vapaana ja vahingoittumattomana. Se ei ollut heidän omaa voimaansa, vaan Hänen, joka sanoi: ’Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin’. Kristus itse taisteli heissä, ja koska Hän on voittanut kuoleman, Hän antoi heille rauhan keskellä sotaa.” (Cyprianus, Epistula 10; PL 4, 254)

Karthagon piispa Cyprianus kirjoitti tämän vainojen keskellä (n. 250 jKr.). Tämä hänen tekstinsä on lohdutusta, joka käsittelee sisäistä vapautta ulkoisen pakon alla, ja on teologinen selitys sille, miten ihminen voi kestää fyysistä hajoamista ilman että hänen minuutensa hajoaa.

Cyprianus tekee tässä tarkan erottelun ruumiin ja hengen välillä, sekä ihmisen voiman ja jumalallisen voiman välillä.

Kidutus on äärimmäinen yritys hallita toista ihmistä kivun kautta. Cyprianus kuitenkin väittää, että valta ulottuu vain ihoon ja lihaksiin. ”Henki pysyy vapaana”, se on vahingoittumaton. Tämä on radikaali väite. Vaikka ruumis on riekaleina, henki on koskematon. Se on kuin timantti, jota vasara ei voi naarmuttaa, vaikka se murskaisi kaiken sen ympäriltä. Ihmisessä on ydin, johon maailma ei pääse käsiksi ilman lupaa.

Cyprianus on realisti. Hän tietää, että ihminen murtuu kivusta. Kukaan ei ole ”niin kova tyyppi”, että kestäisi roomalaista kidutusta omilla voimillaan. ”Kristus itse taisteli heissä.” Tämä on mystiikan ydin. Marttyyri ei ole yksinäinen sankari. Hän on astia. Tilanteessa tapahtuu vaihdos: ihminen väistyy ja Kristus astuu etulinjaan ottamaan iskut vastaan. Viittaus Jeesuksen sanoihin (”Älkää pelätkö niitä…”) ei ole vain sitaatti, vaan valtuutus. Sana luo todellisuuden, jossa pelko menettää otteensa.

Koska Kristus on jo voittanut päävihollisen, kuoleman, kidutus on vain ”jälkinäytöstä”. Lopputulos on jo selvillä. Tämä ei ole ”tulitauko”, vaan rauha sodan keskellä. Se on dynaamista rauhaa. Se on kuin myrskyn silmä; ympärillä on kaaosta ja tuhoa, mutta keskipisteessä on täydellinen tyyneys.

Tämä on voimakas viesti ihmiselle, joka on traumatisoitunut tai ahdistunut. Vaikka elämä tai muut ihmiset olisivat kohdelleet sinua kaltoin, syvin ytimesi – henkesi – on Jumalan suojeluksessa. Sitä ei voi tahrata tai tuhota. Olet arvokas ja ehjä syvimmältä olemukseltasi. Kun kohtaat ylivoimaisen tilanteen, sairautta, surun tai pelon, sinun ei tarvitse ”jaksaa” yksin. Cyprianus rohkaisee luovuttamaan taistelun Kristukselle. ”Taistele sinä minussa, minä en jaksa.” Se on helpotus suorittajalle. Sisäinen vapaus ei riipu ulkoisista olosuhteista. Voit olla vanki, sairas tai köyhä, ja silti olla vapaampi kuin ne, jotka sinua hallitsevat. Vapaus on mielentila ja hengellinen asenne.

Cyprianus opettaa, että ihmisen haavoittuvuus on ovi Jumalan voimalle. Kun omat voimat loppuvat ja ruumis murtuu, Kristus astuu esiin ja antaa rauhan, joka ei ole tästä maailmasta. Se on kutsu luottamaan siihen, että meitä kannatellaan, vaikka putoaisimme.

Marttyyrit todistavat, että rauha ei ole olosuhteista riippuvaista. Jos rauha voi säilyä roviolla, se voi säilyä myös meidän arkisissa vastoinkäymisissämme.

Me emme (todennäköisesti) joudu areenalle. Mutta kirkko on aina opettanut myös ”valkoisesta marttyyriudesta” (martyrium sine sanguine). Se on päivittäistä kuolemista omalle tahdolle, omalle ylpeydelle ja omille peloille. Mekanismi on sama: Maailma painostaa (kiusaukset, huolet, sairaus).  Meillä on mahdollisuus valita pelko (deilia) tai luottamus. Kun valitsemme luottamuksen, Kristuksen rauha astuu väliin.

Marttyyrien esimerkki on meille rohkaisu: Jos Jeesuksen rauha riitti Perpetualle areenalla, se riittää varmasti minulle sairaalasängyssä, työttömyystoimistossa tai yksinäisyyden hetkellä. Rauha on testattu ääriolosuhteissa, ja se on todettu kestäväksi.

 

OSA IV: SYNTEESI JA TÄYTTYMYS

Luku 13: Haavat rauhan sinettinä

Olemme seuranneet Jeesuksen rauhanlupauksen kaarta läpi pelon, ilon, rukouksen ja marttyyriuden. Mutta lupaus on vasta lupaus, kunnes se lunastetaan.

Johanneksen evankeliumissa on kaksi suurta rauhan kohtausta. Ensimmäinen on yläsalissa ennen kärsimystä (Joh.14:27), jota olemme tutkineet. Toinen on samassa – tai vastaavassa – huoneessa ylösnousemuksen jälkeen (Joh.20:19–21).

Nämä kaksi hetkeä ovat kuin kirjan kannet. Ensimmäisessä Jeesus sanoo: ”Minä jätän teille rauhan.” Toisessa hän palaa kuoleman takaa ja sanoo: ”Rauha teille.”

Mutta jotain on muuttunut. Rauhan tuoja ei ole enää vain opettaja. Hän on Haavoitettu Voittaja.

Pääsiäisiltana opetuslapset ovat lukittujen ovien takana. Pelko (deilia) hallitsee heitä. He ovat epäonnistuneet, paenneet ja häpeissään. Jeesus ilmestyy heidän keskelleen. Hän ei nuhtele. Hän ei vaadi selitystä. Hän sanoo: ”Rauha teille” (Shalom aleichem). Ja heti tämän jälkeen evankelista kirjaa merkillisen yksityiskohdan: ”Tämän sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä” (Joh.20:20).

Miksi? Miksi näyttää kidutuksen jäljet rauhantoivotuksen yhteydessä? Eikö rauha ole juuri sitä, että haavat paranevat ja unohtuvat? Tässä piilee kristillisen rauhan syvin paradoksi: Jeesuksen haavat eivät ole merkki tappiosta, vaan ne ovat rauhan sinetti. Ne ovat todiste siitä, että rauha on maksettu. Ne ovat kuitit, jotka osoittavat, että velka on sovitettu.

Augustinus (354–430) pohtii ylösnousseen ruumiin haavoja teoksessaan Jumalan valtio. Hän toteaa, että haavat eivät ole enää ”vammoja”, vaan kunniamerkkejä.

”Hän ei poistanut haavoja, vaan otti ne mukaansa kirkkauteen. Hän teki niin näyttääkseen ne opetuslapsilleen uskon vahvistukseksi, ja näyttääkseen ne Isälle meidän puolustukseksemme. Ne eivät ole enää verisiä haavoja, vaan loistavia arpia, jotka julistavat: ’Katso, kuinka paljon minä rakastin’. Rauha virtaa näistä haavoista, sillä ilman niitä meillä olisi vain tuomio.” (Augustinus, De Civitate Dei, 22.19; PL 41, 782)

Augustinus tarkastelee tässä ylösnousseen Kristuksen ruumista. Hän pohdiskelee, miksi täydellisessä, ylösnousseessa ruumiissa on yhä ristiinnaulitsemisen jäljet. Vastaus on syvällinen kuvaus rakkaudesta ja muistista.

Augustinus kääntää haavan käsitteen päälaelleen: se ei ole enää vaurio, vaan voitonmerkki. Yleensä ajattelemme, että ”täydellinen” tarkoittaa virheetöntä, sileää ihoa. Augustinus väittää, että Kristuksen täydellisyyteen kuuluvat haavat. Hän ”otti ne mukaansa kirkkauteen”. Jumala ei pyyhi historiaa pois. Kärsimys ei ollut ”virhe”, joka pitää peittää taivaassa. Se oli todellista, ja se on osa identiteettiä. Haavat otetaan mukaan kirkkauteen, koska ne ovat osa kokonaisuutta.

Haavojen todistus on kaksisuuntainen. Tuomakselle ja muille haavat olivat todisteena: ”Se on oikeasti Hän.” Meille ne ovat todiste: ”Hän oikeasti kärsi.” Ne todistivat Jumalan rakkauden aitouden. Se ei ollut teatteria.

Ylöspäin (Isälle) arvet ovat ”tositteet” maksetusta velasta. Ne ovat äänetön mutta kumoamaton argumentti meidän puolestamme. Kristus on asianajaja, joka ei pidä puolustuspuhetta, Hän ainoastaan näyttää kätensä ja kylkensä.

Veri ja kipu ovat poissa. Jäljellä on ”loisto”. Tämä on visuaalisesti voimakas kuva. Arvet eivät ole rumia, ne hohtavat.

Arvet puhuvat. Ne sanovat: ”Katso, kuinka paljon minä rakastin.” Rakkaus mitataan uhrauksessa. Ilman haavoja rakkaus olisi vain sana. Haavojen kanssa se on fakta. ”Rauha virtaa näistä haavoista.” Rauha ei tule siitä, että unohdamme pahan, vaan siitä, että paha on sovitettu. Haavat ovat kanava, jota pitkin armo virtaa maailmaan.

Tämä teksti on eheyttävä sanoma rikkinäiselle ihmiselle. Meillä on omia haavoja – fyysisiä tai henkisiä. Augustinus sanoo: ”Sinun ei tarvitse hävetä niitä.” Jos jopa Jumala kantaa arpiaan ylpeydellä taivaassa, miksi sinun pitäisi peitellä omiasi maan päällä? Arpesi kertovat selviytymisestäsi. Kipu ei mene hukkaan. Kärsimyksemme voivat muuttua ”loistavaksi”. Se tarkoittaa, että kokemuksemme voivat muuttua viisaudeksi, empatiaksi ja voimaksi auttaa muita. Kipu jalostuu rakkaudeksi.

Tämä luo valtavaa turvallisuuden tunnetta. Meillä on puolustaja, joka kantaa ikuisesti todisteita rakkaudestaan. Emme ole tuomion, vaan armon alla.

Haavat eivät ole merkki tappiosta, vaan rakkauden hinnasta. Taivaassa ei ole vain ehjiä ihmisiä, vaan ihmisiä, joiden rikkinäisyys on korjattu kullalla, kuten japanilainen kintsugi. Kintsugi on japanilainen tapa ja estetiikka, jossa rikkinäinen keramiikka korjataan lakalla ja korjaussaumat korostetaan perinteisesti kulta-, hopea- tai muulla metallijauheella. Idea ei ole piilottaa murtumia, vaan tehdä niistä osa esineen tarinaa — joskus jopa sen kaunein kohta. Arvet ovat kauneinta meissä, koska ne kertovat tarinan pelastuksesta.

Tämä kohta murskaa lopullisesti meidän lapsellisen kuvamme rauhasta. Me usein ajattelemme, että rauha on tila, jossa meihin ei satu, jossa olemme koskemattomia ja ”ehjiä” sanan kliinisessä merkityksessä. Mutta Ylösnousseen rauha on erilaista. Se on rauhaa, joka on kulkenut kuoleman läpi. Se on ”testattua” rauhaa. Jeesus on rauhan ruhtinas, mutta hän ei ole siloposkinen kerubi. Hän on teurastettu Karitsa (Ilm. 5:6). Hänen rauhansa on kestävää juuri siksi, että se on nähnyt pahimman ja voittanut sen.

Tuomas Akvinolainen (1225–1274) selittää, että Kristuksen haavat ovat pysyvä osa hänen identiteettiään. Ne muistuttavat meitä siitä, että rauha ei ole pakoa kärsimyksestä, vaan voitto kärsimyksessä.

”Hän säilytti arvet kolmesta syystä. Ensiksi, vahvistaakseen ylösnousemuksen todeksi. Toiseksi, jotta voimme aina vedota hänen uhriinsa. Ja kolmanneksi, osoittaakseen, millainen on se rauha, jonka hän antaa: se ei ole haurasta lasia, vaan tulessa karkaistua terästä. Se on rauhaa, joka kestää naulat.” (Tuomas Akvinolainen, Summa Theologiae, III, q. 54, a. 4)

Tuomas Akvinolainen tunnetaan yleensä kuivasta ja äärimmäisen loogisesta tyylistään. Tässä hän kuitenkin tarjoaa yhden teologian historian vahvimmista metaforista rauhalle: se ei ole herkkää posliinia, vaan taistelussa testattua metallia. Akvinolainen rakentaa sillan historiallisen faktan ja hengellisen kokemuksen välille.

Arpien säilyttämisen ensimmäinen syy on juridinen ja tieteellinen: ”Vahvistaakseen identiteettinsä todeksi”. Ilman arpia opetuslapset olisivat voineet luulla Jeesusta aaveeksi tai hallusinaatioksi. Arvet olivat ”tunniste”, joka sitoi kuolleen miehen ja elävän Jumalan yhdeksi ja samaksi henkilöksi. Tämä poistaa uskosta ”satukirjamaisuuden”. Ylösnousemus ei pyyhkinyt pois historiaa. Se, mitä tapahtui perjantaina (kärsimys), on yhä totta sunnuntaina (ylösnousemus), mutta sen merkitys on muuttunut.

Taivaassa on jatkuva oikeudenkäynti, jossa Saatana syyttää ihmistä. Kristuksen ei tarvitse sanoa sanaakaan puolustukseksi; hän vain näyttää kätensä. Arvet ovat ”maksettu”-leima laskussa. Jumala ei unohda uhriaan, koska hän kantaa sen merkkejä itsessään. Emme vetoa omaan hyvyyteemme, vaan Hänen haavoihinsa.

Maailma tarjoaa rauhaa, joka on kuin lasia: kaunista, mutta särkyy heti kun siihen osuu kivi (stressi, menetys, riita). Se vaatii täydelliset olosuhteet säilyäkseen. Jumalan rauha on ”karkaistua”. Karkaisu tapahtuu kuumentamalla metalli ja jäähdyttämällä se nopeasti. Prosessi on raju, mutta lopputulos on murtumaton.

”Rauha, joka kestää naulat.” on pysäyttävä lause. Se tarkoittaa rauhaa, joka ei katoa edes silloin, kun sinut ”naulitaan” – kun sinua arvostellaan, satutetaan tai kun elämä on epäreilua. Se on rauhaa, joka toimii kipupisteessä.

Nykyään puhutaan paljon resilienssistä (psyykkisestä palautumiskyvystä). Akvinolainen kuvaa hengellistä resilienssiä. Rauha ei ole sitä, että välttelee vaikeuksia (ikään kuin lasikaapissa), vaan sitä, että on käynyt tulen läpi ja tullut vahvemmaksi (teräs).

Jos Jeesuksenkaan ”täydellinen” rauha ei poistanut arpia, miksi meidän pitäisi olla virheettömiä? Sinun särösi ja arpesi eivät tarkoita, että olet rikki. Säröt pitää hyväksyä.  Ne voivat tarkoittaa, että olet karkaistumassa teräkseksi. On valtava helpotus tietää, että rauha ei riipu omasta onnistumisesta (”säilyykö lasi ehjänä”), vaan se on lahja, joka on suunniteltu kestämään iskuja.

Tuomas Akvinolainen opettaa, että todellinen rauha ei ole haavoittumattomuutta, vaan haavoittumisen kestämistä. Se on voimaa, joka on testattu äärimmäisessä paineessa ja todettu murtumattomaksi.

Kun Jeesus sanoo Joh.14:27 ”Minä jätän teille rauhan”, se on testamentti ennen kuolemaa. Kun hän sanoo Joh.20:19 ”Rauha teille”, se on testamentin toimeenpano kuoleman jälkeen. Lupaus on muuttunut todellisuudeksi. Maailman rauha päättyy hautaan. Kristuksen rauha alkaa sieltä, missä hauta on tyhjä.

Maailman tarjoama rauha yrittää välttää haavoja (turvallisuushakuisuus, asfaleia), Kristuksen rauha hyväksyy haavat osaksi elämää, mutta riisuu niiltä vallan tuhota sielu.

Meidän ei tarvitse olla ”eheitä” siinä mielessä, ettei meissä olisi säröjä tai arpia. Päinvastoin. Meidän särömme ovat ne kohdat, joista Kristuksen rauha pääsee sisään ja joista se loistaa ulos. Kuten Jeesus näytti haavansa opetuslapsille antaakseen heille rauhan, mekin voimme löytää rauhan omien haavojemme keskellä. Emme ole ehjiä, mutta olemme Hänen. Ja Hänen haavojensa kautta meillä on rauha (Jes.53:5).

Tämä on se ”Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi”. Ymmärrys sanoo: ”Haava on paha, se rikkoo rauhan.” Usko sanoo: ”Haava on ovi, josta Ylösnoussut tulee sisään ja sanoo: Rauha teille.”

Luku 14: Liturginen rauha

Olemme tähän asti käsitelleet rauhaa pitkälti yksilön sydämen asiana. Mutta Jeesus ei sanonut ”Minä jätän sinulle rauhan”, vaan ”Minä jätän teille rauhan” (Joh.14:27). Rauha on monikossa.

Tämä yhteisöllinen ulottuvuus tulee näkyvimmin todeksi kirkon liturgiassa. Joka sunnuntai, vuosisadasta toiseen, alttarilta kaikuu tervehdys: ”Rauha olkoon teille kaikille.

Tämä ei ole kohtelias toivotus, kuten ”hyvää huomenta”. Se on sakramentaalinen teko. Siinä hetkessä pappi lainaa Jeesuksen ääntä ja jakaa seurakunnalle sitä samaa, konkreettista rauhaa, jonka Jeesus jätti testamentissaan. Liturgia on se paikka, jossa Johanneksen evankeliumin luku 14 tapahtuu tässä ja nyt.

Nykyihminen mieltää rauhan usein yksityiseksi ”zen-tilaksi”, jota vaalitaan sulkemalla muut ihmiset ulkopuolelle. Kristillinen käsitys on päinvastainen: rauha on tila, joka yhdistää ihmiset.

Liturgiassa rauha ei ole jotain, jonka omistat yksin. Se on virta, joka kulkee lävitsesi.

Johannes Krysostomos (n. 349–407) korosti saarnoissaan, että kirkko on ”rauhan satama”. Hän opetti, että kun pappi lausuu rauhantervehdyksen, kyseessä ei ole papin oma rauha, vaan Kristus itse, joka astuu keskelle.

”Kun liturgian toimittaja sanoo ’Rauha teille’, älkää katsoko ihmistä, joka puhuu. Kristus itse ojentaa kätensä teidän yllenne. Sillä rauha ei ole meidän keksintömme, vaan se on vieras, jonka otamme vastaan taivaasta. Ja kun vastaatte ’Niin myös sinun hengellesi’, te tunnustatte, että me kaikki elämme samasta lähteestä.” (Johannes Krysostomos, Homiliae in Matthaeum).

Tämä Johannes Krysostomoksen opetus avaa ortodoksisen jumalanpalveluselämän (liturgian) syvimmän olemuksen: se ei ole inhimillinen seremonia, vaan taivaan laskeutuminen maan päälle. Krysostomos, Konstantinopolin arkkipiispa, oli mestari selittämään näkymätöntä todellisuutta näkyvien merkkien takana. Hän halusi vapauttaa seurakuntalaiset tuijottamasta pappia ja ohjata heidät katsomaan Kristusta.

Ortodoksisessa teologiassa pappi on liturgian aikana ikoni. Hän ei toimi omana itsenään, vaan lainaa äänensä ja kätensä Kristukselle. Kun pappi siunaa, käden asento muodostaa kirjaimet IC XC (Jeesus Kristus). Krysostomos korostaa: älä katso papin persoonaa, joka voi olla vajavainen, vaan katso ketä hän edustaa. Tämä ei ole symboliikkaa, vaan realismia. Liturgiassa aika ja ikuisuus kohtaavat. Kun sanat ”Rauha teille” lausutaan, Kristus on oikeasti läsnä ojentamassa kätensä. Se on sakramentaalinen teko, ei vain kohtelias toivotus.

Rauhan alkuperä on taivaasta. Rauha on ”vieras” (muukalainen). Se ei ole kotoisin tästä maailmasta, vaan tuonpuoleisesta. Maailma tuottaa stressiä, konfliktia ja melua. Rauha pitää ”tuoda” rajan takaa. Koska rauha on vieras, ihminen ei voi synnyttää sitä omalla ponnistelullaan (esim. hengitysharjoituksilla tai positiivisella ajattelulla). Se voidaan vain ottaa vastaan. Kirkko on ”satama”, johon tämä lasti saapuu toisesta todellisuudesta.

Kun kansa vastaa papille ”Niin myös sinun hengellesi”, tapahtuu jotain merkittävää. Se muistuttaa pappia siitä, että hänkin on vain ihminen, joka tarvitsee samaa armoa. Hierarkia tasoittuu. Rauha ei virtaa papista kansaan, vaan Kristuksesta molempiin. Se on yhteinen virtapiiri. Kukaan ei omista sitä, kaikki jakavat sen.

Tämä Krysostomoksen opetus tuo vapauttavan ja yhteisöllisen ulottuvuuden. Moni nykyihminen yrittää epätoivoisesti ”löytää rauhan” itsestään (mindfulness, terapia, retriitit). Krysostomos sanoo: Rauha on vieras. Sinun ei tarvitse puristaa sitä itsestäsi. Sinun tehtäväsi on vain avata ovi, sydämesi, ja toivottaa tämä taivaallinen vieras tervetulleeksi. Se on lahja, ei saavutus.

Jumalanpalvelus ja kirkossa käyminen on (tai sen tulisi olla) hoitavaa. Se ei ole sosiaalinen kerho, vaan ”rauhan satama”. Menemme sinne hakemaan jotain, mitä emme saa marketista tai netistä: yliluonnollista kosketusta.

”Älkää katsoko ihmistä, joka puhuu”. Tämä lohduttaa niitä, jotka ovat pettyneet kirkon työntekijöihin tai muihin kristittyihin. Krysostomos muistuttaa, että viestintuoja voi olla rujo, mutta viesti ja sen Voima ovat täydellisiä. Rauha ei riipu papin pyhyydestä, vaan Kristuksen lupauksesta.

Johannes Krysostomos opettaa, että rauha on taivaallinen siirtolainen. Se ei asu meissä luonnostaan, vaan se tulee luoksemme liturgiassa ja rukouksessa. Kun kuulet siunauksen, se ei ole ihmisen puhetta, vaan Kristuksen näkymätön käsi, joka laskeutuu levottoman mielesi päälle.

Rauha on siis yhteistä omaisuutta. Jos yrität pitää sen vain itselläsi, se happanee. Se säilyy vain jakamalla.

Varhaisessa kirkossa – ja yhä monissa traditioissa – rauhantervehdystä seuraa ”rauhan suudelma” tai nykyään ainakin rauhan ele (kättely, halaus). Tämä pohjautuu Jeesuksen opetukseen vuorisaarnassa: ”Jos olet viemässä uhriasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan… käy ensin sopimassa veljesi kanssa” (Matt. 5:23–24).

Rauhan suudelma on liturgian dramaattisin hetki. Se on hetki, jolloin pystysuora yhteys (rauha Jumalan kanssa) muuttuu vaakasuoraksi yhteydeksi (rauha lähimmäisen kanssa).

Kyrillos Jerusalemilainen (n. 313–386) opetti vastakastetuille, että tämä ele on sielujen yhteensulautumista.

”Älkää luulko, että tämä suudelma on samanlainen kuin ne, joita ystävät vaihtavat torilla. Ei. Tämä suudelma yhdistää sielut ja karkottaa kaiken kaunan. Se on merkki siitä, että sielumme ovat sekoittuneet toisiinsa ja meistä on tullut yksi ruumis. Sillä ilman rauhaa veljen kanssa emme voi ottaa vastaan Rauhan Ruhtinasta ehtoollisessa.” (Kyrillos Jerusalemilainen, Mystagogiset katekeesit, 5.3)

Kyrillos tekee selväksi, että kirkossa fyysiset eleet eivät ole koskaan ”vain”. Hän erottaa maallisen ja pyhän. Suudelma torilla on kohteliaisuutta tai ystävyyttä. Liturgiassa se on yliluonnollinen liima. Ortodoksisessa teologiassa kirkko ei ole yksilöiden summa, vaan yksi ruumis. Rauhan suudelma on hetki, jolloin yksilöllisyyden rajat hälvenevät: ”Sielumme sekoittuvat.” Tämä on radikaalia yhteisöllisyyttä. Emme ole enää ”minä ja sinä”, vaan ”me Kristuksessa”.

Suudelma toimii kuin manaaminen. Se ajaa ulos vihan ja katkeruuden. Se ei ole merkki siitä, että ”olemme kavereita”, vaan päätös: ”Minä luovun vihastani sinua kohtaan, jotta Kristus voi elää meissä.”

Kyrillos esittää ehdottoman lainalaisuuden. Et voi yhdistyä Jumalaan, jos olet erossa lähimmäisestäsi. Ehtoollinen on itse Rauha (Kristus). Jos sydämesi on täynnä sotaa (kaunaa), Rauha ei voi asua siellä. Ne hylkivät toisiaan kuin vesi ja öljy. Sovinto on siis ehtoollisen ”pääsylippu” – ei moraalisena suorituksena, vaan ontologisena välttämättömyytenä.

Tämä Kyrilloksen opetus korostaa ortodoksisuuden mystistä luonnetta. Ulkoinen teko (kristottaminen tai kättely) on vain jäävuoren huippu, konkreettisen sovinnon ja yhteisöllisyyden ulottuvuus. Pinnan alla tapahtuu valtava hengellinen operaatio: sielujen fuusioituminen ja vihan poistaminen.

Sovinto on portti. Kyrillos sanoo: Haluatko kokea Jumalan rauhan? Aloita tekemällä rauha ihmisen kanssa. Hengellinen elämä ei tapahdu tyhjiössä, vaan suhteissa. Nykyaikana olemme menettäneet fyysiset sovinnon eleet. Kättely tai halaus riidan jälkeen ei ole vain muodollisuus; se voi olla hetki, jolloin ”sielut sekoittuvat” ja viha sulaa. Keho voi johtaa mieltä: tee sovinnon ele, niin tunne seuraa perässä.

Teksti haastaa individualismin. Emme pelastu yksin. Rauha ei ole yksityisomaisuutta (”minun mielenrauhani”), vaan se on jaettua tilaa. Todellinen rauha syntyy yhteydestä, ei eristäytymisestä.

Kyrillos Jerusalemilainen opettaa, että rauha lähimmäisen kanssa on edellytys rauhalle Jumalan kanssa. Rauhan suudelma (tai nykyään kättely tai vain nyökkäys) kirkossa on vaarallinen ja voimakas hetki: se on testi siitä, olemmeko valmiita luopumaan oikeudestamme olla vihaisia, jotta voisimme tulla yhdeksi.

Tämä on kova vaatimus. Liturginen rauha pakottaa meidät ulos poteroistamme. Emme voi seisoa alttarin ääressä viha sydämessä. Rauha vaatii aseidenlaskua – ei vain Jumalan, vaan myös penkkinaapurin edessä.

Koko jumalanpalvelus huipentuu eukaristiaan (ehtoolliseen). Se on rauhan ateria par excellence. Kun nautimme Kristuksen ruumiin ja veren, meidät liitetään fyysisesti Häneen, joka on meidän rauhamme (Ef.2:14). Samalla meidät liitetään toisiimme. Kuten yksi leipä koostuu monista jyvistä, meistä tulee yksi ruumis.

Augustinus (354–430) kutsuu ehtoollista ”rauhan siteeksi” (vinculum pacis). Hän varoittaa vastaanottamasta sakramenttia, jos ei ole valmis elämään sen edellyttämässä rauhassa.

”Jos olette Kristuksen ruumis ja hänen jäsenensä, teidän mysteerinne on asetettu Herran pöydälle… Olkaa sitä, mitä näette, ja ottakaa vastaan se, mitä olette. Kun sanotte ’Aamen’, te allekirjoitatte rauhansopimuksen. Älkää olko valheellisia allekirjoituksessanne. Älkää syökö rauhaa ja eläkö sodassa.” (Augustinus, Sermo 272)

Tässä on lainaus Augustinuksen (354–430) ehkä kuuluisimmasta ehtoollissaarnasta. Tämä teksti on identiteetin ja etiikan vallankumous. Augustinus kääntää tässä perinteisen asetelman päälaelleen: ehtoollispöydällä ei ole vain Kristus, vaan siellä olet myös sinä.

Augustinus puhuu tässä vastakastetuille (neofyyteille). Hän selittää, että ehtoollinen ei ole vain ”Jumalan syömistä”, vaan ”itsensä löytämistä”.

Yleensä ajattelemme, että alttarilla on Jeesus. Augustinus sanoo: ”Siellä on teidän mysteerinne.” Koska kirkko on Kristuksen ruumis, ja leipä on Kristuksen ruumis, niin leipä on kirkko.

”Ole se mitä näet” on käsky. Kun katsot ehtoollisleipää, katsot hengelliseen peiliin. Näet ykseyden, murtumisen ja pyhyyden. Tehtäväsi on muuttua siksi, mitä katsot. Et vain ota vastaan sakramenttia; olet sakramentti.

”Aamen” ei tarkoita vain ”kyllä” tai ”olkoon niin”. Augustinus määrittelee sen allekirjoitukseksi. Se on juridinen hetki. Kun sanot ”Aamen” papin sanoihin ”Sinun Kristuksesi kalliiksi ruumiiksi”, et vain tunnusta leipää pyhäksi. Sinä vannot valan: ”Minä sitoudun olemaan osa tätä rauhan ruumista.” Jos sanot Aamen ja jatkat riitelyä naapurin kanssa, syyllistyt väärään valaan.

”Älkää syökö rauhaa ja eläkö sodassa” on tämän sitaatin brutaalein kohta. On biologisesti ja hengellisesti mahdotonta ”syödä rauhaa” (Kristusta) ja ”elää sodassa” (vihassa). Se on kuin söisi lääkettä ja joisi myrkkyä päälle.

Ruoka muuttuu syöjäkseen. Mutta ehtoollisessa syöjä muuttuu ruoakseen. Meidän tulee muuttua rauhaksi, jota nautimme.

Vaikka Augustinus on lännen kirkkoisä, tämä teksti resonoi vahvasti idän ortodoksisen teologian kanssa, erityisesti eukaristisen ekklesiologian (oppi kirkosta) kautta.

Ortodoksisuudessa korostetaan, että kirkko ei ole organisaatio, vaan tapahtuma. Kirkko tulee kirkoksi silloin, kun se kokoontuu ehtoolliselle. Augustinuksen ajatus ”ottakaa vastaan se, mitä olette” on täydellinen kuvaus tästä: meistä tulee Kristuksen ruumis (kirkko) syömällä Kristuksen ruumis (ehtoollinen). Ortodoksinen näkemys korostaa, että pelastus on yhteisöllistä. Kukaan ei pelastu yksin. Leipä on tehty monista jyvistä; samoin kirkko on monia ihmisiä, jotka Pyhä Henki on ”leiponut” yhdeksi. Et voi olla yhteydessä Kristukseen (Päähän) olematta yhteydessä toisiin kristittyihin (jäseniin).

Ortodoksit, kuten Augustinuskin tässä, näkevät liturgian todellisena osallistumisena taivaalliseen todellisuuteen. ”Aamen” on kansan tärkein sana – se on sinetti, joka vahvistaa Pyhän Hengen toiminnan.

Tämä tekstisitaatti on eettinen herätyskello ja haastaa meidät pohtimaan elämämme ristiriitoja. Jos kutsumme itseämme kristityksi tai rauhan etsijäksi, näkyykö se käytöksessämme? ”Älä ole valheellinen allekirjoituksessasi” on voimakas ohje rehellisyyteen.

Rauha ei ole passiivista tunnetta, vaan aktiivista sitoutumista. Joka kerta kun osallistumme johonkin pyhään (tai edes hyvään), teemme sopimuksen edistää tuota hyvää maailmassa.

”Olet mitä syöt” pätee myös henkisesti. Jos ruokit itseäsi vihalla, uutisilla ja draamoilla, tulet sellaiseksi. Jos ”syöt rauhaa”, (hiljaisuutta, rukousta, yhteyttä), muutut rauhaksi.

Augustinus opettaa, että ehtoollinen ei salli puolivillaisuutta. Se vaatii meitä tulemaan siksi, mitä syömme: eläväksi rauhaksi konfliktien keskelle.

Jeesuksen sanat ”Minä jätän teille rauhan” eivät olleet vain lohdutusta yksinäisiin hetkiin. Ne olivat uuden yhteisön, kirkon, peruskirja.

Jumalanpalvelus on rauhan harjoituskenttä. Siellä opimme vastaanottamaan rauhan, jota emme ole itse tehneet (”Herran rauha…”), jakamaan rauhan niille, joiden kanssa emme ehkä luonnostaan tulisi toimeen (rauhan tervehdys) ja yhdistymään rauhan lähteeseen (Ehtoollinen).

Kun liturgia päättyy sanoihin ”Lähtekäämme pois rauhassa”, se ei tarkoita ”menkää kotiin lepäämään”. Se tarkoittaa: ”Te olette nyt tankanneet Kristuksen rauhaa. Menkää ja viekää se maailmaan, joka kuolee levottomuuteen.” Liturginen rauha on polttoainetta lähetystyölle.

Luku 15: Rauhan kolme ulottuvuutta – Persoona, kilvoitus ja kosmos

Olemme matkanneet läpi raamatullisen historian ja pysähtyneet kuuntelemaan kirkkoisien ääntä. Nyt on aika koota nämä säikeet yhteen ja katsoa, millaisen haasteen ortodoksinen traditio heittää modernille ihmiselle.

Idän kirkon isät eivät nimittäin päästä meitä helpolla. Heille Jeesuksen sanat ”Minä jätän teille rauhan” (Joh.14:27) eivät ole lupaus mukavasta olotilasta tai stressittömästä elämästä. Ne ovat kutsu johonkin paljon suurempaan ja vaativampaan.

Ortodoksinen teologia haastaa meidät näkemään rauhan kolmella syvällisellä tasolla, jotka muuttavat koko tapamme hahmottaa hengellistä elämää.

Meillä on tapana puhua rauhasta abstraktina asiana – ”maailmanrauhana” tai ”mielenrauhana”. Mutta syvimmässä merkityksessään rauha ei ole jotakin, vaan se on Joku. Rauha on Persoona, ei käsite

Rauha on Kristuksen itsensä läsnäoloa. Se ei ole tunne, joka tulee ja menee, vaan se on Jumalan asettumista asumaan ihmissydämeen. Siksi emme voi ”saavuttaa” rauhaa ilman, että olemme yhteydessä Rauhan Ruhtinaaseen. Kuten pyhät isät opettavat: jos etsit rauhaa ilman Kristusta, löydät vain tyhjyyden. Mutta jos etsit Kristusta, saat kaupanpäällisinä rauhan.

Tämä on modernille ihmiselle ehkä vaikein ajatus: rauha vaatii sotaa. Ei sotaa toisia vastaan, vaan sotaa omia tuhoisia ajatuksia vastaan. Rauha ei ole passiivista jahkamista, vaan aktiivista nepsistä, kilvoittelua, mielen vartiointia. Se on jatkuvaa hereillä oloa, jotta emme päästäisi pelkoa, kateutta tai vihaa myrkyttämään sydämemme lähdettä. Rauha on palkinto sille, joka suostuu kuolettamaan omat himonsa ja itsekkään tahtonsa tehdäkseen tilaa Jumalan tahdolle. Se on ”lepäämistä liikkeessä”.

Lopulta rauha murtautuu ulos yksilön kuoresta. Se alkaa yhden ihmisen sydämestä, mutta se on luonteeltaan laajenevaa, jopa kosmista. Rauha on kosmista säteilyä

Kun ihminen löytää todellisen rauhan – eli löytää Kristuksen itsestään – hänestä tulee parantava voima koko ympäristölleen. Kuten Serafim Sarovilainen lupasi: ”Hanki rauhan henki, ja tuhannet ympärilläsi pelastuvat.” Liturgiassa tämä yksityinen rauha muuttuu yhteiseksi ja laajenee syleilemään koko luomakuntaa, eheyttäen sitä, mikä on rikki.

Luku 16: Ortodoksinen näkökulma 

Rauha hesykiana ja liturgiana

Lännen kristillisyydessä rauha usein ymmärretään joko psykologisena tyyneytenä tai juridisena sovituksena Jumalan kanssa. Idän kirkon isät ja ortodoksinen teologia lähestyvät asiaa toisesta kulmasta: rauha on ontologinen muutos. Ortodoksisessa ajattelussa rauha ei ole vain tunne, vaan olemisen tila ja Pyhän Hengen energiaa. Se on ihmisen olemuksen parantumista ja osallisuutta Jumalan energiasta.

Ortodoksisessa perinteessä Kristuksen rauha (Joh.14:27) kietoutuu kolmeen suureen teemaan: hesykiaan (sisäiseen hiljaisuuteen), apatheiaan (himottomuuteen) ja liturgiaan (yhteiseen valtakuntaan).

Keskeisin käsite ortodoksisessa rauhanteologiassa on hesykia. Se käännetään usein ”hiljaisuudeksi” tai ”levoksi”, mutta teologisesti se tarkoittaa mielen (nous) tyyntymistä, jotta se voi vastaanottaa Jumalan.

Pyhä Gregorios Palamas (1296–1359) ja hesykastiset isät opettavat, että Kristuksen rauha ei voi asua sydämessä, joka on ajatusten (logismoi) riepoteltavana. Rauha on tila, jossa mieli laskeutuu sydämeen ja lepää siellä Kristuksessa.

”Rauha on mielen vapautumista maallisista huolista. Kun mieli on hajanainen, se on kuin myrskyävä meri. Mutta kun se kääntyy sisäänpäin ja löytää sieltä Kristuksen, syntyy hesykia – pyhä hiljaisuus, joka on esimakua iankaikkisesta levosta.” (Filokalia)

Tässä perinteessä rauha ei ole passiivisuutta, vaan aktiivista ”mielen vartiointia”. Rauha on taistelun tulos.

Syyrialainen mystikko Iisak Niniveläinen (600-luku) on ehkä syvällisin rauhan psykologi kirkkoisien joukossa. Hänelle rauha on sisäisen hajaannuksen loppumista. Ihmisen sota ulkomaailmaa vastaan on vain heijastumaa hänen sisäisestä sodastaan.

Iisakin kuuluisa toimintaperiaate tiivistää tämän: ”Tee sovinto itsesi kanssa, niin taivas ja maa tekevät sovinnon sinun kanssasi.” (Iisak Niniveläinen, Askeettiset homiliat)

Tämä on radikaali tulkinta. Se tarkoittaa, että ”maailman rauha” alkaa yhden ihmisen sydämestä. Kun ihminen löytää Kristuksen rauhan sisältään, hänestä tulee ”rauhan keskus”, joka rauhoittaa ympäristönsä ilman sanoja. Hän ei enää projisoi omaa ahdistustaan toisiin.

Venäläinen pyhä, Serafim Sarovilainen (1754–1833), vei Iisakin ajatuksen vielä pidemmälle. Hänen tunnetuin opetuksensa liittyy Pyhän Hengen hankkimiseen, jonka näkyvin merkki on rauha.

”Hanki rauhan henki, ja tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”

Serafimille rauha ei ole yksityisomaisuutta. Se on tarttuvaa. Kristuksen rauha on Pyhän Hengen läsnäoloa ihmisessä niin vahvana, että se muuttaa toisten ihmisten tilaa pelkällä läsnäololla. Tämä on Joh.14:27:n ”Minä annan teille” -lupauksen täyttymys: opetuslapsista tulee rauhan lähteitä.

Nämä kahden suuren itäisen mystikon, Iisak Niniveläisen (600-luku) ja Serafim Sarovilaisen (1700–1800-luku), ydinopetukset ovat ortodoksisen hengellisyyden timantteja: ne tiivistävät koko askeettisen kilvoittelun päämäärän. Kyseessä on sisäisen rauhan säteilyvaikutus.

Molemmat opettajat kääntävät tavanomaisen logiikan ylösalaisin: muutos ei ala ulkoa (maailman parantamisesta), vaan sisältä (itsen parantamisesta).

Iisak ymmärtää syvällisesti ihmisen psykologiaa. Suurin osa konflikteista, joita käymme toisten kanssa, on heijastusta sisäisestä sodastamme (syyllisyys, häpeä, riittämättömyys). Jos vihaat itseäsi, näet maailman vihamielisenä.

”Taivas ja maa tekevät sovinnon” on mystinen väite. Ihminen on mikrokosmos (pieni maailmankaikkeus). Kun mikrokosmos on järjestyksessä, makrokosmos (ympäristö, luonto, jopa enkelit) resonoi sen kanssa. Rauha ei ole vain tunne, se on tila, joka muuttaa todellisuutta ympärilläsi. Villieläimetkään eivät pelänneet pyhiä, koska he aistivat heissä paratiisin rauhan (kuten Aadamilla ennen lankeemusta).

Serafim käyttää taloudellista termiä. Pyhän Hengen rauha on pääomaa, jota pitää aktiivisesti ”hankkia”, ”kerätä” rukouksella ja kilvoittelulla. Se ei tule itsestään.

”Tuhansien pelastuminen” on huikea lupaus. Yhden ihmisen pyhitys ei ole yksityisasia. Pyhä ihminen toimii kuin majakka tai hengellinen painovoimakeskus. Ihmiset hakeutuvat hänen luokseen, ei siksi, että hän puhuu viisaasti, vaan koska hänen lähellään on hyvä olla. Ahdistus sulaa hänen läsnäolossaan. Serafim ei sano: ”saarnaa tuhansille”. Hän sanoo: ”hanki rauha”. Olemus puhuu kovempaa kuin sanat.

Ortodoksinen kilvoittelu keskittyy ”nous”in (mielen/sydämen silmän) puhdistamiseen. Tavoite on hesychia, sisäinen hiljaisuus, jossa ajatusten melu lakkaa ja ihminen kohtaa Jumalan, ja joka toteutuu sydäntä vartioimalla. Päämäärä ei ole vain tulla ”paremmaksi ihmiseksi”, vaan tulla ”jumalan kaltaiseksi” (theosis, jumalallistuminen). Kun ihminen täyttyy Pyhällä Hengellä (kuten Serafim opettaa), hänestä tulee Jumalan rauhan kanava. Hänestä tulee ”pieni Kristus”.

Rauha on Jumalan lahja, mutta sen ”hankkiminen” vaatii ihmisen yhteistyötä (synergia). Jumala antaa armon, ihminen antaa tahdon.

Maailman pahuus ahdistaa meitä. Nämä opetukset sanovat: ”Älä yritä korjata koko maailmaa. Korjaa se pieni pala maailmaa, joka on sinun rintakehäsi sisällä.” Se on ainoa asia, jota voit täysin hallita. Kun lopetamme taistelun itsemme kanssa (hyväksymme keskeneräisyytemme Jumalan edessä), lopetamme taistelun muita vastaan. Emme enää projisoi pahaa oloamme puolisoon, lapsiin tai nettiin. Yksi rauhallinen ihminen voi muuttaa työyhteisön, perheen tai naapuruston ilmapiirin. Sinun rauhasi on tarttuvaa. Olet ”virus”, joka levittää tyyneyttä kaaoksen keskelle.

Iisak ja Serafim opettavat, että todellinen rauha on ydinreaktio. Se alkaa yhdestä atomista (sydämestä), mutta sen säteily voi muuttaa tuhansien ihmisten elämän. Paras tapa auttaa maailmaa on tulla ihmiseksi, jonka lähellä on helppo hengittää.

Teologisesti raskaimman sarjan selityksen tarjoaa Maksimos Tunnustaja (n. 580–662). Hänelle rauha on ihmisen tahdon (gnome) ja Jumalan tahdon ykseyttä.

Levottomuus syntyy siitä, että ihmisen ”gnominen tahto” (epäröivä, valintoja punnitseva tahto) haraa vastaan Jumalan luonnollista tahtoa. Rauha saavutetaan, kun ihminen luopuu omasta, egoistisesta tahdostaan ja suostuu Jumalan virtaan. Tämä ei ole alistumista, vaan vapautumista. Maksimoksen mukaan Kristuksen rauha on tila, jossa sota luodun ja Luojan välillä on päättynyt. Se on apatheia – ei tunteettomuutta, vaan tila, jossa intohimot ja pelot eivät enää orjuuta tahtoa.

Moderni ortodoksiteologi, isä Alexander Schmemann (1921–1983), korosti rauhan liturgista luonnetta. Hänen mukaansa liturgia alkaa sanoilla ”Rukoilkaamme rauhassa Herraa”, koska ilman rauhaa ei ole todellista rukousta. Schmemannille rauha on ”Jumalan valtakunnan läsnäoloa tässä ajassa”.

”Rauha, jonka Kristus antaa, ei ole vain ’ei-sotaa’. Se on shalom, Jumalan valtakunnan täyteys. Kun kirkko rukoilee rauhaa, se ei pyydä vain levollisuutta, vaan se pyytää, että Valtakunta murtautuisi esiin meidän keskellämme.” (Alexander Schmemann, For the Life of the World)

Athosvuorella ja myöhemmin Englannissa vaikuttanut Sofroni Saharov (1896–1993) yhdisti hesykasmin ja modernin maailman tuskan. Hänelle Kristuksen rauha on kykyä kantaa maailman kärsimystä murtumatta sen alle. Sofroni opetti, että Kristuksen rauha on ”Golgatan rauhaa”. Se on rakkautta, joka suostuu kärsimään toisten puolesta, mutta säilyttää silti syvän sisäisen tyyneyden.

”Kristuksen rauha on paradoksi: se on syvää lepoa Jumalassa ja samalla polttavaa tuskaa maailman puolesta. Mutta tämä tuska ei ole neuroottista ahdistusta, vaan Kristuksen myötätuntoa, joka on vapaa pelosta.”

Ortodoksinen traditio siis haastaa meidät näkemään Joh.14:27 syvemmin: Rauha on Persoona. Se ei ole abstrakti käsite, vaan Kristuksen asuminen sydämessä. Rauha on kilvoittelua.  Se vaatii mielen vartiointia (nepsis) ja omien himojen kuolettamista. Rauha on kosmista.  Se alkaa sydämestä, mutta pyrkii ”tuhansien pelastumiseen” ja koko luomakunnan eheyttämiseen liturgian kautta.

EPILOGI

Rauha myrskyn silmässä

Olemme kulkeneet pitkän matkan yläsalin hämärästä Getsemanen ahdistukseen, ristin juurelle ja lopulta tyhjän haudan aamuun. Olemme kuulleet kirkkoisien viisautta ja katsoneet marttyyrien rohkeutta.

Kaiken tämän keskellä kaikuu yksi lause, joka on sekä lupaus että haaste:

”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” (Joh.14:27)

Mitä tämä tarkoittaa meille nyt, 2020-luvulla? Maailmassa, joka on levottomampi, meluisampi ja pelokkaampi kuin kenties koskaan?

Elämme aikakautta, jota voisi kutsua ”kroonisen tarassoksen” (levottomuuden) ajaksi. Älypuhelimet piippaavat uhkakuvia taskussamme yötä päivää. Talous, ilmasto ja geopolitiikka luovat jatkuvan epävarmuuden tilan. Maailma yrittää myydä meille rauhaa tuotteina: mindfulness-sovelluksina, vakuutuksina, viihteenä.

Mutta kuten alussa totesimme, maailman rauha on vain aselepoa. Se kestää vain seuraavaan ilmoitukseen asti.

Jeesuksen tarjoama rauha on radikaali vastakulttuuri. Se ei ole pakoa maailmasta, vaan tapa olla maailmassa ilman, että maailma on meissä. Se on kuin sukellusvene: se kulkee valtameren paineen alla, mutta ei murskaudu, koska sen sisäinen paine on yhtä suuri kuin ulkoinen. Kristuksen rauha on tuo sisäinen paine. Se on Pyhän Hengen läsnäoloa, joka pitää seinät pystyssä, kun ulkopuolella myrskyää.

Rauha ei ole päämäärä, vaan lähtökohta. Usein ajattelemme: ”Sitten kun saan elämäni järjestykseen, sitten rauhoitun.” Kristillinen logiikka on päinvastainen: ”Hanki ensin rauha, jotta voit laittaa elämäsi järjestykseen.” Rauha ei ole palkinto, joka odottaa maaliviivalla. Se on varuste, joka annetaan lähtöviivalla. Emme rukoile saadaksemme rauhaa; rukoilemme rauhan voimalla. Emme tee hyvää ansaitaksemme rauhaa; rauha vapauttaa meidät tekemään hyvää.

Rauha on perusta, ei katto. Se on se kallio, jolle talo rakennetaan. Jos yritämme rakentaa talon ensin ja lisätä rauhan vasta lopuksi koristeeksi, talo sortuu ensimmäisessä sateessa.

Myrskyn silmä on meteorologinen ilmiö, jossa hurrikaanin keskellä on täysin tyyntä. Tuulet repivät ympärillä, mutta keskipisteessä on hiljaista. Kristitty on kutsuttu elämään tässä myrskyn silmässä. Se ei tarkoita, etteikö myrsky olisi todellinen. Sairaudet, surut ja sodat ovat totta. Mutta meillä on pääsy ”salaiseen huoneeseen”, Kristuksen läsnäoloon, jossa vallitsee toinen todellisuus.

Tämä ei ole välinpitämättömyyttä. Päinvastoin: vain se, joka on itse rauhassa, voi auttaa hukkumaisillaan olevia. Paniikissa oleva pelastaja on vaarallinen; rauhallinen pelastaja on toivo.

Kun Jeesus sanoi ”Älköön sydämenne olko levoton”, hän ei antanut meille lupaa olla piittaamattomia. Hän antoi meille käskyn olla ankkuroituja.

Muistamme lopuksi Jeesuksen haavat. Ne ovat sinetti sille, että tämä rauha on totta. Se on kestänyt kuoleman. Sinun ei tarvitse olla täydellinen saadaksesi tämän rauhan. Sinun ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Sinun tarvitsee vain avata kätesi – ehkä vapisevat kätesi – ja ottaa vastaan se, mitä Jeesus ojentaa.

Hän seisoo edessäsi nyt, samoin kuin hän seisoi peloissaan olevien opetuslasten edessä, ja sanoo: ”Rauha teille.”

Se on lahja. Se on voima. Se on Hänen oma elämänsä sinussa. Ota se vastaan. Ja elä.

Kunnia Jumalalle!

Liitteet:

Sanasto: Keskeiset käsitteet

Raamatun alkukielten (heprea ja kreikka) termit sisältävät usein merkityskerroksia, jotka eivät täysin avaudu yhdellä suomen kielen sanalla. Tässä ovat keskeiset termit ja niiden teologinen merkitys.

1. Shalom (heprea: שָׁלוֹם)

Perusmerkitys: Rauha, tervehtiminen, hyvinvointi, eheys.

Teologinen syvyys: Vanhassa testamentissa shalom ei tarkoita vain sodan tai konfliktin poissaoloa (negatiivinen rauha). Se tarkoittaa positiivista asiaintilaa: eheyttä, täyteyttä ja kaiken olemista oikealla paikallaan Jumalan tahdon mukaisesti. Kun seinässä ei ole halkeamia, se on shalom. Kun ihmissuhde on terve, se on shalom.

Konteksti: Jeesuksen rauhanlupauksen historiallinen ja hengellinen juuri. Kun Jeesus sanoo ”Rauha teille”, hän tarjoaa tätä kadotettua paratiisin eheyttä.

2. Eirene (kreikka: εἰρήνη)

Perusmerkitys: Rauha, järjestys, lepo.

Teologinen syvyys: Uudessa testamentissa tämä kreikan sana omaksuu heprean shalomin sisällön. Se tarkoittaa ennen kaikkea objektiivista sovintoa Jumalan kanssa (Room. 5:1). Se on tila, jossa vihollisuus on purettu. Eirene on se silta, jonka Jeesus rakensi ristillä ihmisen ja Jumalan välille.

Konteksti: Sana, jota Jeesus käyttää Joh.14:27:ssä. Se on lahja, jonka hän ”jättää” testamentissaan.

3. Parakletos (kreikka: παράκλητος)

Perusmerkitys: Rinnalle kutsuttu, puolustaja, asianajaja, lohduttaja.

Teologinen syvyys: Johanneksen evankeliumin nimi Pyhälle Hengelle. Antiikin oikeussalissa parakletos oli henkilö, joka seisoi syytetyn rinnalla ja puhui hänen puolestaan. Hän on ”toinen puolustaja” (Jeesuksen ollessa ensimmäinen).

Konteksti: Rauhan takaaja. Jeesus lupaa rauhan ja lähettää heti perään Parakletoksen (Joh.14:26). Rauha ei ole vain tunne, vaan Persoona (Pyhä Henki), joka puolustaa meitä sydämemme syytöksiä ja maailman pelottelua vastaan.

4. Kosmos (kreikka: κόσμος)

Perusmerkitys: Maailma, järjestys, koriste (vrt. kosmetiikka).

Teologinen syvyys: Johanneksen evankeliumissa kosmos tarkoittaa usein ihmiskunnan sitä osaa, joka on järjestäytynyt ilman Jumalaa tai Jumalaa vastaan. Se on langennut järjestelmä, joka toimii pelon, ahneuden ja vallanhalun logiikalla.

Konteksti: Jeesuksen rauhan vastakohta (”En niin kuin maailma antaa”). Maailman rauha perustuu olosuhteisiin ja voimankäyttöön; Kristuksen rauha on riippumaton kosmoksen tilasta.

5. Tarassō (kreikka: ταράσσω)

Perusmerkitys: Kuohuttaa, hämmentää, järkyttää, sekoittaa (vettä).

Teologinen syvyys: Verbi, jota Jeesus käyttää kiellossa: ”Älköön sydämenne olko levoton” (me tarassestho). Se kuvaa syvää sisäistä myllerrystä, kuin myrskyävää merta. Jeesus itse koki tätä Getsemanessa ja Lasaruksen haudalla, mutta hän kieltää meitä jäämästä tähän tilaan pysyvästi.

Konteksti: Se tila, jota vastaan Kristuksen rauha on lääke.

6. Deilia (Kreika: δειλία)

Perusmerkitys: Pelkuruus, arkuus, rohkeuden puute.

Teologinen syvyys: Jeesus sanoo: ”Älkää pelätkö” (medē deiliatō). Tämä ei ole luonnollista säikähtämistä (kuten fobos), vaan moraalista pelkuruutta ja luottamuksen puutetta. Se on tila, jossa ihminen vetäytyy ja antaa periksi uhan edessä, koska hän on unohtanut Jumalan.

Konteksti: Rauhan vastakohta, joka johtuu uskon puutteesta. Kristuksen rauha on vastalääke juuri tälle ”sydämen pelkuruudelle”.

7. Eucharistia (kreikka: εὐχαριστία)

Perusmerkitys: Kiitollisuus, kiitosateria.

Teologinen syvyys: Asenne, joka tunnustaa Jumalan hyvyyden kaikissa tilanteissa. Myös ehtoollisen nimi. Paavali liittää kiitoksen suoraan rauhan säilymiseen (Fil. 4:6–7).

Konteksti: Mekanismi, jolla rauha pidetään yllä. Kiitos on rauhan ”hengitystä”.

Tässä ovat sanastoon lisättävät termit, jotka nousivat esiin luvuissa 15 ja 16 käsitellessämme ortodoksista teologiaa ja kilvoittelua. Nämä avaavat syvemmin sitä, mitä ”rauhan tekeminen” käytännössä tarkoittaa ihmismielessä.

8. Hesykia (kreikka: ἡσυχία)

Perusmerkitys: Hiljaisuus, lepo, tyyneys.

Teologinen syvyys: Ei tarkoita vain äänettömyyttä, vaan sisäistä tilaa, jossa mieli on rauhoittunut ja keskittynyt Jumalaan. Hesykasmi on idän kirkon rukousperinne, joka tähtää tähän tilaan. Se on ”sydämen hiljaisuutta”, jossa ihminen voi kuulla Jumalan äänen omien ajatustensa hälinän yli.

Konteksti: Se päämäärä, johon Kristuksen rauha meitä kutsuu: lepo myrskyn keskellä.

9. Nepsis (kreikka: νῆψις)

Perusmerkitys: Raittius, valppaus, hereilläolo.

Teologinen syvyys: Jos hesykia on rauhan tila, nepsis on tapa päästä sinne. Se on ”mielen vartiointia”. Se tarkoittaa hengellistä valppautta, jossa ihminen seisoo sydämensä ovella ja tarkkailee ajatuksiaan, torjuen ne, jotka vievät rauhan (pelko, viha, kateus).

Konteksti: Luvun 16 keskeinen ajatus: rauha vaatii aktiivista kilvoittelua ja mielen vartiointia, ei vain passiivista odottamista.

10. Apatheia (kreikka: ἀπάθεια)

Perusmerkitys: Himottomuus, kärsimyksen puute (huom: ei tarkoita ”apatiaa” nykykielessä).

Teologinen syvyys: Tila, jossa hallitsemattomat intohimot (patoutumat, riippuvuudet, pakkomielteet) eivät enää orjuuta ihmistä. Se ei ole tunteettomuutta, vaan vapautta rakastaa puhtaasti. Vain se, joka on vapaa itsestään (apatheia), voi omistaa todellisen rauhan, jota ulkoiset iskut eivät heiluta.

Konteksti: Kirkkoisien määritelmä syvälle rauhalle: tila, jossa pelko ja halu eivät enää sanele ihmisen reaktioita.

11. Nous (kreikka: νοῦς)

Perusmerkitys: Mieli, ymmärrys, intellekti.

Teologinen syvyys: Kirkkoisillä nous ei ole sama kuin looginen järki (aivot), vaan se on ”sydämen silmä” tai ihmisen korkein kyky tajuta Jumala. Syntiinlankeemuksessa nous pimeni ja hajosi; rauhassa se eheytyy ja kirkastuu.

Konteksti: Se paikka ihmisessä, johon Kristuksen rauha asettuu asumaan.

12. Logismoi (kreikka: λογισμοί)

Perusmerkitys: Ajatukset, järkeilyt, mielijohteet.

Teologinen syvyys: Askeettisessa kirjallisuudessa näillä tarkoitetaan usein kiusauksellisia tai häiritseviä ajatusrakennelmia, jotka yrittävät vallata mielen. Ne ovat rauhan vihollisia: huoliajatuksia (”mitä jos…”), syytöksiä tai fantasioita.

Konteksti: Se ”vihollisarmeija”, jota vastaan nepsis (valppaus) taistelee säilyttääkseen sydämen rauhan.

 

Kirjallisuus ja lähteet

1. Kirkkoisät ja klassinen teologia

Augustinus: Jumalan valtio (De Civitate Dei). Erityisesti kirja 19, joka sisältää kuuluisan määritelmän rauhasta ”järjestyksen levollisuutena” (tranquillitas ordinis), sekä kirja 22, joka käsittelee ylösnousseen ruumiin haavoja.

Augustinus: Tunnustukset (Confessiones). Klassinen kuvaus ihmissydämen levottomuudesta, joka rauhoittuu vasta Jumalassa.

Johannes Krysostomos: Homiliat Johanneksen evankeliumista. Krysostomoksen saarnat tarjoavat syvällistä, pastoraalista tulkintaa Jeesuksen jäähyväispuheesta.

Johannes Krysostomos: Homiliat Filippiläiskirjeestä. Lähde luvun 11 käsittelyyn ”ymmärrystä ylemmästä rauhasta”.

Kyrillos Jerusalemilainen: Mystagogiset katekeesit. Keskeinen lähde liturgisen rauhan ja rauhansuudelman ymmärtämiseen varhaiskirkossa.

Tertullianus: Apologeticum. Puolustuspuhe, joka kuvaa kristittyjen rauhallisuutta vainojen keskellä.

Tuomas Akvinolainen: Summa Theologiae. Erityisesti osio II-II, kysymys 29, jossa Tuomas määrittelee rauhan rakkauden (caritas) välittömäksi seuraukseksi.

2. Moderni eksegetiikka ja raamatunselitys

Barrett, C. K.: The Gospel According to St. John. Klassinen, kriittinen kommentaari, joka analysoi tarkasti kreikankielistä tekstiyhteyttä.

Brown, Raymond E.: The Gospel According to John (The Anchor Bible). Ehkä merkittävin moderni katolinen kommentaari Johanneksesta. Erityisen arvokas Jeesuksen jäähyväispuheen (luvut 13–17) ja Parakleetti-termin analyysissa.

Carson, D. A.: The Gospel According to John. Evankelinen, perusteellinen selitysteos, joka painottaa tekstin teologista johdonmukaisuutta.

Keener, Craig S.: The Gospel of John: A Socio-Rhetorical Commentary. Avaa ensimmäisen vuosisadan juutalaista ja kreikkalais-roomalaista kontekstia, jossa käsite ”rauha” ymmärrettiin.

Filokalia I–V. (Suom. Valamon ystävät ry). Ortodoksisen askeettisen kirjallisuuden pääteos. Kokoelma sisältää mm. Maksimos Tunnustajan, Hesykhios Siinailaisen ja Gregorios Palamaksen keskeiset tekstit mielen vartioinnista (nepsis), himottomuudesta (apatheia) ja sydämen rukouksesta. Välttämätön lähde luvun 16 ymmärtämiselle.

Iisak Niniveläinen: Kootut teokset / Askeettiset homiliat. Syyrialaisen mystikon kirjoitukset ovat luvussa 15 mainitun ”itsensä kanssa sovinnon tekemisen” päälähde. Iisak kuvaa tarkasti ihmismielen psykologiaa ja sitä, kuinka sisäinen rauha säteilee ulospäin koko luomakuntaan.

Schmemann, Alexander: Maailman elämän edestä (For the Life of the World). Moderni klassikko, joka avaa luvun 16 liturgista näkökulmaa. Schmemann selittää, kuinka ehtoollinen ja jumalanpalvelus eivät ole pakoa maailmasta, vaan paikka, jossa maailma saa takaisin alkuperäisen rauhansa ja tarkoituksensa.

Sofroni, Arkkimandriitta (Saharov): Hänen elämänsä on minun elämäni (Pyhittäjä Siluan Athosvuorilainen). Teos avaa 1900-luvun kilvoittelijoiden näkemystä ”Kristuksen rauhasta”, joka kykenee rakastamaan vihollisia ja kestämään maailman tuskaa. Sisältää kuuluisan opetuksen: ”Pidä mielesi helvetissä, äläkä vaivu epätoivoon.”

Sarovilainen, Serafim: Keskustelu Pyhän Hengen hankkimisesta (Motovilovin muistiinpanot). Usein omana kirjasenaan tai elämäkertojen yhteydessä julkaistu teksti, jossa pyhittäjä Serafim opettaa konkreettisesti, että kristityn päämäärä on Pyhän Hengen (ja sen myötä rauhan) saaminen omaksi sisäiseksi tilaksi.

Lewis, C. S.: Kärsimyksen ongelma (The Problem of Pain). Käsittelee kivun ja Jumalan hyvyyden suhdetta, mikä on oleellista rauhan säilyttämiseksi kärsimyksen keskellä.

Nouwen, Henri: Haavoittunut parantaja (The Wounded Healer). Moderni klassikko, joka resonoi vahvasti luvun 12 (Haavat rauhan sinettinä) teemojen kanssa.

Stinissen, Wilfrid: Tänään on Jumalan päivä. Karmeliittaspiritualiteettia edustava teos, joka opettaa nykyhetkessä elämistä ja luottamusta – rauhan peruspilareita.

Wright, N. T.: The Resurrection of the Son of God. Laaja teos ylösnousemuksesta, joka taustoittaa pääsiäisrauhan (”Shalom”) historiallista ja eskatologista merkitystä.

4. Raamatunkäännökset

Suomen evankelis- luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymä käännös (1992). Pääasiallinen lähde suomenkielisille sitaateille.

Novum Testamentum Graece (Nestle-Aland 28). Kreikankielinen alkuteksti sanaston ja kieliopillisten huomioiden pohjana.