Rukouksista kuolleiden puolesta

13.9.2024 Raimo Sissonen

Teoksesta: A MANUAL OF CHRISTIAN ANTIQUITIES:

OR, AN ACCOUNT OF THE CONSTITUTION, MINISTERS, WORSHIP, DISCIPLINE, AND CUSTOMS OF THE ANCIENT CHURCH, PARTICULARLY DURING THE THIRD, FOURTH, AND FIFTH CENTURIES; TO WHICH IS PREFIXED AN ANALYSIS OF THE WRITINGS OF THE ANTE-NICENE FATHERS. COMPILED FROM THE WORKS OF AUGUSTI AND OTHER SOURCES. ss. 421 – 434

THE REV. J. E. RIDDLE, M.A.,

OF ST. EDMUND HALL, OXFORD;
AUTHOR OF AN ENGLISH-LATIN AND LATIN-ENGLISH DICTIONARY,
SERMONS, LUTHER AND HIS TIMES, & co

THE SECOND EDITION.
LONDON:

JOHN W. PARKER, WEST STRAND.

MDCCCXLIII.

Eräs oppinut ja vilpitön kirjoittaja (tohtori Burton) on vakuuttanut meille, että varhaiskristityt rukoilivat vain kuolleiden puolesta ja pyysivät Kaikkivaltiasta Jumalaa vain nopeuttamaan heidän pääsemistään taivaalliseen valtakuntaansa. Mutta tämä huomautus tuskin voi koskea kolmannen vuosisadan alkua myöhäisempiä kristittyjä; ja jopa toisen vuosisadan kirkon osalta tällainen väite ei voi mielestäni olla muuta kuin seurausta ilmaiseva. Tertullianus, joka kirjoitti hieman vuoden 200 jälkeen, antaa meille syyn olettaa, että kirkossa oli ollut tapana rukoilla kuolleiden puolesta jo ennen tuota ajankohtaa; mutta en ole tietoinen siitä, että meillä olisi hallussamme mitään tarkkaa kuvausta noiden muinaisten rukousten sisällöstä tai luonteesta. Varmaa kuitenkin on, -että kolmannella ja neljännellä vuosisadalla rukoiltiin kuolleiden puolesta siinä uskossa, että ne saattoivat vaikuttaa heidän hyväkseen eri tavoin; -että monet tuon ajan isät puhuvat yksimielisesti ylistävästi tällaisten rukousten hyödystä; -ja että tämä virheellinen ja vahingollinen käytäntö, joka oli jossakin muodossa hiipinyt kirkkoon jo hyvin varhain, omaksuttiin näiden kristittyjen opettajien suostumuksella väärien ja epäuskonnollisten periaatteiden pohjalta. Mielestäni näyttää siltä, että tätä tapaa noudatettiin kolmannella ja neljännellä vuosisadalla, osittain ehkä joitakin pakanallisia seremonioita jäljitellen ja osittain luonnollisen tunteen valistumattomien käskyjen mukaisesti ilman viittausta jumalallisen totuuden sanaan, mutta hurskaiden mutta erehtyneiden isien täydellä hyväksynnällä. Esittääkseni kattavan kuvan tästä aiheesta ehdotan, että ensiksi lainaan kohtaa, jossa edellä mainittu kirjoittaja kertoo meille tutkimustensa tuloksen, ja toista kohtaa, joka sisältää arkkipiispa Usherin oppineen tuomion, – sitten esittelen yksityiskohtaisesti kronologisessa järjestyksessä Usherin, Taylorin ja Binghamin kirjoituksista kerätyt erilaiset muinaisten todistukset aiheesta, – ja lopuksi ilmoitan, kuinka paljon johtopäätöksiä nämä auktoriteetit näyttävät oikeuttavan tai edellyttävän. ”Kristityt”, sanoo tohtori Burton, ‘olivat tähän aikaan (eli kolmannen vuosisadan puolivälissä) yleisesti yhtä mieltä siitä, että sielu erillisessä tai ruumiittomassa tilassaan nautti jonkinlaisesta tietoisuudesta eikä ollut tunnoton tai nukkuva.’ He näyttävät myös katsoneen, että hyvien ja pahojen ihmisten sielut olivat eri tilassa tai pikemminkin eri paikassa; meillä on vain vähän keinoja arvioida varhaiskristittyjen mielipidettä pahojen ihmisten sielujen todellisesta tilasta; mutta vanhurskaiden sielujen he käsittivät olevan omassa paikassaan, jossa he nauttivat eräänlaisesta ennakkomaistiaisesta siitä onnesta, joka heitä odotti tuonpuoleisessa. Suuri osa kristityistä uskoi myös, että vanhurskaiden ylösnousemus tapahtuisi ennen koko ihmiskunnan lopullista ylösnousemusta tuomiopäivänä…

Kun he puhuivat

32 Arkkipiispa Usherin vastaus jesuiittojen haasteeseen. Piispa Jeremy Taylor, Dissuasive from Popery;Je remy Taylor, Dissuasive from Popery, part ii. book 2, § 2; Bingham’s Antiquities, kirja xv. c. 3, § 15, seq; kts. myös, Jewell’s Defence of his Apology.

ensimmäisestä ylösnousemuksesta, he tarkoittivat, että vanhurskaat nousisivat ylös ja hallitsisivat Kristuksen kanssa maan päällä tuhannen vuoden ajan, minkä ajanjakson päätyttyä tapahtuisi yleinen ylösnousemus. Heille oli luonnollista lisätä tähän uskomukseen, että vanhurskaiden sielut odottivat erillisessä asuinpaikassaan ollessaan innokkaasti ensimmäisen ylösnousemuksen aikaa, jolloin he vapautuisivat vankeudestaan; eivätkä heidän eloonjääneet ystävänsä pitäneet sopimattomana ottaa omien rukoustensa aiheeksi Jumalalle, että hänellä olisi mieltymys kiirehtiä sitä aikaa, jolloin hänen uskossaan ja pelossaan poisnukkuneet pääsisivät hänen taivaalliseen valtakuntaansa.” Tämä oli ainoa merkitys, jossa varhaiskristityt rukoilivat kuolleiden puolesta. He eivät ajatelleet, että heidän rukouksensa voisivat vaikuttaa niiden nykyiseen tai tulevaan tilaan, jotka olivat jo menehtyneet. He uskoivat heidän olevan onnellisessa tilassa heti kuoleman jälkeen ja olevan varmoja siitä, että he saavat nauttia vielä suuremmasta onnesta kuoleman jälkeen. 33

Elävien rukousten uskottiin vaikuttavan vain siihen aikaan, jolloin he astuvat tähän lopulliseen tilaan; ja eläville oli surumielistä tyydytystä tavata ystäviensä haudoilla tai heidän kuolemansa vuosipäivänä ja muistaa heitä rukouksissaan Jumalalle”^’” Muinaisen kirkon tekemien kuolleiden puolesta esitettyjen rukousten ensisijaista tarkoitusta kuvaa näin arkkipiispa Usher teoksessaan Answer to a Jesuit’ s Challenge. ”Ensin esitettiin Jumalalle ylistys- ja kiitosrukouksia siitä autuaallisesta asemasta, johon nyt kuollut osapuoli oli käynyt, mihin lisättiin myöhemmin rukouksia anteeksipyynnöstä ja pyynnöstä, että Jumala suvaitsisi antaa hänelle anteeksi hänen syntinsä ja sijoittaa hänet taivaan valtakuntaan.” ”Vaikka ne alun perin olivatkin hyvin tarkoitettuja, ajan myötä ne osoittautuivat tilaisuudeksi vahvistaa ihmisiä erilaisissa erehdyksissä; erityisesti kun niitä alettiin kerran soveltaa paitsi hyviin, myös pahoihin eläjiin, joille niitä ei alkuperäisen tarkoituksen mukaan koskaan ollut tarkoitettu. ” Ja taas vähän myöhemmin sama kirjoittaja sanoo: ”Kirkon ensisijainen tarkoitus

Burton, History of the Christian Church to the Conversion of Constantine, kpl. 14.

rukouksissa kuolleiden puolesta oli, että koko ihminen (ei vain erotettu sielu) saisi julkisen synninpäästön ja juhlallisen vapautuksen suuren päivän tuomiolla; ja siten saisi sekä täyden pelastuksen kaikista synnin seurauksista (viimeinen vihollinen on nyt tuhottu ja kuolema nielty voittoon, 1. Kor. 15:26, 54,) sekä täydellisen autuuden ja onnellisuuden täyttymyksen; kaikki nämä sisältyvät siihen lyhyeen rukoukseen, jonka pyhä Paavali lausui Onesiforuksen puolesta (vaikka se tehtiin hänen puolestaan hänen ollessaan vielä elossa): ”Suokoon Herra, että hän löytää laupeuden Herran tykönä sinä päivänä (2. Tim. 1:18).” Ja vielä nimenomaisemmin: ”kirkolla ei ollut kuolleiden muistotilaisuuksissaan ja rukouksissaan minkäänlaista suhdetta niihin, jotka olivat viettäneet elämänsä irstaasti ja siveettömästi, (kuten selvästi käy ilmi sekä -Dionysioksen kirjan Eccles. Hierarck. luku. 7 (Ecclesiastical Hierarchy), ja monista muista todisteista), mutta niille, jotka päättivät elämänsä niin jumalaisella tavalla, että se antoi eläville vahvan toivon siitä, että heidän sielunsa olivat levossa Jumalan luona, ja vain tällaisille, se toivoi täyttymystä sille, mikä jäi jäljelle heidän lunastuksestaan; nimittäin heidän julkista vanhurskauttamistaan ja juhlallista vapauttamistaan viimeisenä päivänä, sekä heidän täydellistä täyttymystään ja autuuttaan sekä ruumiissa että sielussa taivaan valtakunnassa ikuisesti sen jälkeen mikä oli jäljellä heidän lunastuksestaan; nimittäin heidän julkista vanhurskauttamistaan ja juhlallista vapauttamistaan viimeisenä päivänä sekä heidän täydellistä loppuunsaattamistaan ja autuuttaan sekä ruumiillisesti että sielullisesti taivasten valtakunnassa ikuisesti. Ei siksi, että näiden asioiden tapahtumista pidettiin millään tavoin epävarmoina (sillä meille on kerrottu, että voidaan rukoilla asioita, joiden tapahtuminen tiedetään varmimmaksi), vaan siksi, että niiden muistamisen ajateltiin palvelevan erityistä tarkoitusta, ei ainoastaan elävien kuolleita kohtaan tunteman myötätunnon ilmaisemisen kannalta, … vaan myös sen lohdutuksen ja opetuksen suhteen, jonka elävät voisivat siten saada.”

Tällainen on yleinen kuvaus varhaisten kristittyjen vainajien puolesta esitettyjen rukousten luonteesta, kahden oppineimman jumaluusoppineemme antamana. Saamme kuitenkin läheisemmän ja tarkemman käsityksen aiheesta tarkastelemalla muinaisten kirjoittajien todistuksia, kiinnittäen asianmukaista huomiota eri ajankohtiin, joina he elivät, ja heidän mielipiteidensä eroavaisuuksiin.

Tertullianus (kuoli vuonna 220) puhuu käsittelevässä tutkielmassaan Sotilaan Seppele kuolleiden puolesta rukoilemisesta kirkon tapana hänen kirjoittaessaan tutkielmaansa, joka ei todennäköisesti ollut kauankaan vuoden 200 jälkeen: ”Me toimitamme vuosipäivänä palveluksia kuolleiden puolesta heidän syntymäpäivinään”, tarkoittaen heidän kuolinpäiviään”. Toisessa teoksessaan sama kirjoittaja sanoo, että leskellä oli tapana rukoilla edesmenneen miehensä sielun puolesta toivoen tämän puolesta nykyisessä tilassa virkistystä tai lepoa ja osallisuutta ensimmäiseen ylösnousemukseen; ja uhraamalla vuosittain uhrilahjoja hänen puolestaan hänen nukkumispäivänään, ts. hänen kuolemansa päivänä. Ja toisaalla hän esittää surevan aviomiehen rukoilevan kuolleen vaimonsa sielun puolesta ja uhraavan vuosittain uhrilahjoja tämän puolesta”.35

Origenes (k. 254) kertoo meille, että hänen aikansa kristityt ”pitivät oikeana ja hyödyllisenä mainita pyhimyksiä julkisissa rukouksissaan ja kohentaa itseään muistelemalla heidän arvokkaita henkilöitään”. 36

Cyprianus (k. 258), vakuuttaa, että hänen aikanaan kristityillä oli tapana uhrata marttyyreille heidän marttyyrikuolemansa vuosipäivinä uhreja ja muistella kiitoksella; ja hän viittaa myös uhrilahjoihin ja anomuksiin tai anteeksipyyntöihin muiden edesmenneiden kirkon jäsenten puolesta”. 37 Toisessa kohdassa Cyprianus sanoo: ”Kun olemme lähteneet pois, ei katumukselle ole enää sijaa eikä tyydytykselle mitään vaikutusta”. 38 Arnohius sanoo luultavasti noin vuonna 305 kirjoitetussa pakanoita vastaan suunnatussa tutkielmassaan, jossa hän puhuu Herran ehtoollisen elementtien vihkimisen jälkeen tarjotuista rukouksista, että

34 Oblationes pro defunctis, pro nata litiis, auuua die facimus. Tertull. He Corona Militis, c. 3.

35 Pro anima ejus orat, et refrige ’-”^ rium interim adpostulat ei, et in prima resurrectione consortium, et ofFert annuis diebus donnitionis ejus. Id. De ATonogamia, c 10. Jam repete apud Deimi pro cujus spiritu postules, pro qua oblationes annuas reddas. Exhort, ad Castit. c. 11. TertuUian katsoi, että uskovien jokaista pientä rikkomusta rangaistaisiin viivyttämällä heidän ylösnousemustaan. Modicum quodque delic tum mora rcsurrectionis luendum. De Anima, c. 58.

36 Meminissc sanctorum sive in col Icctis solenuibus, sive pro eo ut ex recordatione eorum proficiamus, aptuni et conveniens videtur. Ohig. lib. ix. in Rom. 12.

37 Celebrentur hie a nobis oblationes et sacrificia ob commemorationes eo rum. Cyph. Ep. 37, al. 22, ad Clerum. – Sacrificia pro eis semper, ut meminis tis, offerimus, quoties martyrum pas siones et dies auniversaria commomo ratione celebramus. Ep. 34, al. 39. Non est quod pro dormitione ejus apud vos fiat oblatio, aut deprecatio aliqua nomine ejus in ecclesia frequentetur. Ep. 66, al. 1.

38 Quando isthinc excessum fuerit, nullusjam locus poeniteutiae est, nullis satisfactioiiis effoctus. Cypr.. ad Demetrian, § 16. 42G 01′

Kristityt rukoilivat anteeksiantoa ja rauhaa elävien ja kuolleiden puolesta’. Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386), raportoi rukouksista, joka kohotettiin pyhässä ehtoollisessa elementtien konsekroinnin jälkeen, seuraavin sanoin : -”Kannamme tämän uhrin kaikkien niiden muistoksi, jotka ovat nukkuneet ennen meitä, ensinnäkin patriarkkojen, profeettojen, apostolien ja marttyyrien, jotta Jumala heidän rukoustensa ja esirukoustensa kautta ottaisi vastaan anomuksemme; ja sitten rukoilemme pyhien isiemme ja piispojemme puolesta ja kaikkien niiden puolesta, jotka ovat nukkuneet ennen meitä, uskoen, että heidän sieluilleen on suurta hyötyä siitä, että heidän puolestaan rukoillaan, samalla kun pyhä ja peljättävä uhri lepää alttarilla.”” (Catech. Mystag. 5, n. 6.)

Sama kirjoittaja antaa todisteita siitä, että hänen aikanaan monet epäilivät rukouksen tehoa keinona hankkia hyötyä kuolleille. ”Tunnen monia”, hän huomauttaa samassa kirjassa, ”jotka sanovat: Mitä hyötyä siitä on sielulle, joka lähtee tästä maailmasta, joko syntien kanssa tai ilman syntejä, jos siitä mainitaan rukouksessa?” Gregorius Naziansilainen (k. 890) rukoili, että Jumala ottaisi vastaan hänen veljensä Caesariuksen sielun. (Greg. Naz. Orat, 10.)

Arkkipiispa Usher siteeraa seuraavaa kohtaa tältä isältä todistaakseen, että hän oli eri mieltä mielipiteestä, jonka mukaan elävien rukoukset voisivat hyödyttää kuolleita: ”Silloin on turha lähteä helpottamaan valittajia. Täällä ihmisillä voi olla apu, mutta sen jälkeen ei ole muuta kuin siteet, tai kaikki on tiukasti sidottu.” (Greg. Naz. in Carm. de Rehus Suis.) Voidaan huomata, että tämä kohta todistaa vain sen, että Gregorius piti rukousta hyödyttömänä niille, jotka saattavat kuolla syntiin.

Ambrosiuksen (k. 397) kirjoituksissa tapaamme tuon isän rukouksia edesmenneiden Theodosiuksen ja Valentinianin sekä hänen oman veljensä puolesta; ja havaitsemme hänen antavan ohjeita kristitylle, ettei hänen pidä itkeä edesmennyttä sisartaan, vaan kantaa rukouksia ja uhrauksia hänen puolestaan. (Ambros. De Obit11 Theodosli; Be Obit. Valentin.; De Obitu Fratris; Ep. 8, ad Faust). Sama kirjoittaja vakuuttaa toisessa paikassa, että ” kuolema on levon satama, – ”Cur immaniter conventicula nostra (tirui meruerint). In quibus summus oratur Deus, pax cunetis et venia postulatur, magistratibus,exercitibus,regibus, familiaribus, inimicis, adhuc vitam degentibus, et resolutis corporum vinctione. (”Miksi meidän kokoontumisemme ovat ansainneet tulla niin julmasti tuhotuiksi? Niissä rukoillaan korkeinta Jumalaa, pyydetään rauhaa ja anteeksiantoa kaikille: virkamiehille, armeijoille, kuninkaille, läheisille, vihollisille, sekä niille, jotka vielä elävät, että niille, jotka ovat vapautuneet ruumiin kahleista.” (Arnob. Adv. Gentes. lib. iv). Sama kirjoittaja vakuuttaa toisaalla, että ”kuolema on levon satama, eikä huononna meidän tilannettamme, vaan sen mukaan, miten se jokaisen löytää, niin se varaa hänet tulevalle tuomiolle.” (De Bono Mortis, c, 4.)

Aerius näyttää olleen ensimmäinen, joka julkisesti vastusti käytäntöä rukoilla kuolleiden puolesta; hän teki sen sillä perusteella, että tällaiset rukoukset olivat hyödyttömiä niiden kohdalla, jotka olivat niiden kohteena. Hänen vastalauseisiinsa vastasi Epifanius (k. 403), joka väitti {Haeres. 75) ensinnäkin, että rukous kuolleiden puolesta oli hyödyllinen, koska se todisti elävien uskoa ja toivoa, sikäli kuin se osoitti heidän uskonsa siihen, että edesmenneet olivat yhä olemassa ja elivät Herran luona; ja toiseksi lisäargumenttina, että ”heidän puolestaan kannettu rukous hyödyttää, vaikka se ei poista kaikkia heidän syntejään; mutta koska me tässä maailmassa ollessamme usein liukastumme, sekä tahtomattamme että tahdostamme, se palvelee merkkinä täydellisemmästä”. Sillä me, jatkaa hän, ”muistelemme sekä vanhurskaita että syntisiä; – syntisille anoen Jumalan armoa; vanhurskaille (sekä isille että patriarkoille, profeetoille ja apostoleille ja evankelistoille ja marttyyreille ja tunnustajille; myös piispoille ja autuaille ja koko järjestykselle), että erotamme Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkien muiden ihmisten joukosta sillä kunnioituksella, jonka hänelle teemme, ja että osoitamme hänelle ylistystä”.”

Arkkipiispa Usher, (jolta tämä käännös on lainattu), mainitsee Epifaniuksen tunteen, joka on julistettu toisessa osassa hänen kirjoituksiaan, (Contr. Cathar. Haer. 59,), että ”kuoleman jälkeen ei ole apua saatavissa sen enempää jumalisuudesta kuin parannuksestakaan. Sillä Lasarus ei mene rikkaan luo eikä rikas mies Lasaruksen luo; eikä Aabraham lähetä mitään saaliistaan, jotta köyhä voisi sen jälkeen rikastua sillä; eikä rikas mies saa sitä, mitä hän pyytää, vaikka hän anoo armollista Aabrahamia välittömällä anomisella. Sillä aitat on sinetöity, ja aika on täyttynyt, ja taistelu on päättynyt, ja luettelot on mitätöity, ja seppeleet on annettu, ja ne, jotka ovat taistelleet, ovat levossa, ja ne, jotka eivät ole saaneet, ovat lähteneet pois, ja ne, jotka eivät ole taistelleet, eivät voi nyt olla läsnä ajassa, ja ne, jotka ovat kaatuneet luetteloissa, on heitetty ulos, ja kaikki on selvästi päättynyt, sen jälkeen, kun olemme kerran lähteneet täältä.”

Voi ajatella, että näiden kahden kohdan tunnelmat eivät ole täysin yhteneväiset. Mutta joka tapauksessa voimme tiivistää tämän kirjoittajan vastauksen aerialaisille Binghamin sanoin ja katsoa hänen väittävän, että ” on monia hyviä syitä mainita kuolleiden nimet rukouksissamme; koska tämä oli perustelu sille, että he olivat yhä olemassa ja elivät Herran kanssa; koska siitä oli jonkinlaista etua syntisille, vaikkei se kokonaan kumonnutkaan heidän rikoksiaan; koska se teki eron Kristuksen täydellisyyden ja kaikkien muiden ihmisten epätäydellisyyden välille”.

Krysostomos (k.407) sanoo jumalattomien kuolemasta puhuessaan: ”Heitä ei niinkään surra, vaan heitä autetaan rukouksilla, anomuksilla, almuilla ja uhrilahjoilla.” ”Heidän kuolemaansa ei pidä surra. Sillä näitä asioita ei ole suunniteltu turhaan, eikä ole myöskään järjetöntä, että me pyhissä mysteereissä mainitsemme kuolleet, rukoillen heidän puolestaan anteeksiantoa Karitsalta, joka on teurastettu ottamaan pois maailman synnit, vaan että heistä tästä saisivat jonkinlaisen lohdutuksen”. Ei myöskään ole turhaa, että se, joka seisoo alttarin ääressä, kun vietetään suuria mysteerioita, huutaa: ”Me uhraamme sinulle kaikkien niiden puolesta, jotka ovat nukkuneet Kristuksessa, ja kaikkien niiden puolesta, jotka kantavat esirukouksia heidän puolestaan”. Sillä jos heidän puolestaan ei suoritettaisi muistamisia, näitä asioita ei sanottaisi. Älkäämme siis väsykö antamaan heille apuamme ja uhratkaamme rukouksia heidän puolestaan. Sillä koko maailman yhteinen sovitus on nyt edessämme. Sen tähden me nyt rukoilemme koko maailman puolesta ja nimeämme heidät marttyyrien, tunnustajien ja pappien kanssa; sillä me olemme yksi ruumis, vaikka yksi jäsen olisikin toinen toista erinomaisempi; ja me voimme saada heille yleisen anteeksiannon rukouksillamme, almuillamme, niiden avulla, jotka on nimetty yhdessä heidän kanssaan.”” {Hom.41, 1. Kor.) Toisessa paikassa hän sanoo, että ” rukoukset kannettiin yleisesti kaikkien uskossa kuolleiden puolesta; eikä ketään muita kuin katekumeenit, jotka kuolivat laiminlyödessään vapaaehtoisesti kasteen, jätetty niiden hyödyn ulkopuolelle.” {Hom.3, Fil.)

Ja jälleen, tutkielmassaan pappeudesta, tämä opettaja vakuuttaa, että ” piispan tulee olla esirukoilija koko maailman puolesta ja rukoilla Jumalaa armolliseksi kaikkien ihmisten syntien suhteen, ei ainoastaan elävien, vaan myös kuolleiden.” Tämä on myös hänen tehtävänsä. {De Sacerdot. lib, vi. c. 4.)

Toisessa paikassa Krysostomos esittää eloonjääneiden rukoukset tehokkaina hankkimaan lisäystä vanhurskaiden palkintoihin ja rangaistuksiinin. {Hom. 32, Matt.) Arkkipiispa Usher puhuu ”Answer to a Jesuit’s Challenge” -teoksessaan tästä mielipiteestä ”yksityisenä luulona, jota monet (niin vanhemmat kuin keskiaikaisetkin) hartaudessaan kuolleita kohtaan ylläpitivät; ”,ja hän oli jo aiemmin huomauttanut, että meidän tulisi ”varovaisesti erottaa kirkon alkuperäinen instituutio yksittäisten lääkäreiden yksityisestä mielipiteestä, joka ulottui pidemmälle kuin kirkon yleinen tarkoitus antoi heille aiheen”.

On kuitenkin myönnettävä, että Krysostomoksen kaltaisen lääkärin lausunnot, jotka oli osoitettu suositulle kuulijakunnalle ja joita esitettiin epäröimättä, tai perustelujen näyttämättä jättämistä, ovat selvä merkki kirkossa hänen aikanaan vallinneista mielipiteistä, aivan samoin kuin mitä tahansa väitteitä opista, jotka on esitetty ilman pyrkimystä keskusteluun tai uutuuden vaikutelmaa ja jotka esiintyvät Lontoon nykyisen piispan saarnoissa, voidaan hyvinkin lukea Englannin kirkon vallitseviin ja tunnustettuihin oppeihin yhdeksännellätoista vuosisadalla. On kuitenkin huomattava, että Usherin huomautus koski erityisesti roomalaisten väärää kantaa, jonka mukaan kuolleiden puolesta rukoileminen kirkon varhaisina aikoina edellytti kiirastulioppia. Tämä arkkipiispan korostama ero on jossain määrin todellinen, ja se pitäisi monissa tapauksissa erityisesti huomioida.

Hieronymus (k. 420) sanoo: ” Niin kauan kuin olemme tässä nykyisessä maailmassa, voimme ehkä auttaa toisiamme joko rukouksillamme tai neuvoillamme; mutta kun tulemme Kristuksen tuomioistuimen eteen, ei Job, Daniel eikä Nooa voi anoa kenenkään puolesta, vaan jokaisen on kannettava oma taakkansa.” Tämä on siis totta. (Lib. iii. Com ment, in Galat. c. 6.)

Augustinus (k. 430) väitti, että marttyyrit eivät tarvitse kirkon rukouksia ja että meidän tulisi esittää vain kiitoslahjoja heidän puolestaan. Hän katsoi, että elävien rukouksista voi olla jonkinlaista hyötyä sellaisille kuolleille, jotka olivat syyllistyneet vain vähäisiin rikkomuksiin; mutta että ne eivät voi lainkaan auttaa niitä, jotka olivat olleet hyvin pahoja. ” Hänen nimissään kulkee yleinen sanonta”, sanoo Bingham, jota paavi Innocentius III siteeraa pyhänä kirjoituksena, ’että se, joka rukoilee marttyyrin puolesta, tekee vahinkoa marttyyrille, koska he saavuttivat täydellisyyden tässä elämässä, eikä heillä ole tarvetta kirkon rukouksille, kuten kaikilla muilla on” 40. Siksi hän sanoo: ” Kun heidät mainittiin alttarilla ja heidän muistojuhlaansa vietettiin, heitä ei muistettu henkilöinä, joiden puolesta rukoiltiin, kuten kaikkia muita rauhassa lepääviä, vaan ihmisinä, jotka rukoilivat kirkon puolesta maan päällä, jotta me voisimme seurata heidän jälkiään”.41 Tästä syystä pyhä Austin ajatteli, että uhrilahjat ja almut, joita kirkossa tavallisesti tarjottiin kaikkien kasteen saaneiden kuolleiden puolesta, olivat vain kiitoksia niiden puolesta, jotka olivat oikein hyviä, ja sovituksia niiden puolesta, jotka eivät olleet kovin pahoja; ja niiden puolesta, jotka olivat hyvin pahoja, vaikka ne eivät auttaneetkaan heitä, kun he olivat kuolleet, ne olivat kuitenkin jonkinlainen lohtu eläville. Ja niille, jotka saavat näistä rukouksista jotakin hyötyä, on tämä hyöty, joko se, että he saavat täyden anteeksiantamuksen, tai se, että heidän tuomionsa tehdään siedettävämmäksi”. 42 Augustinuksen Tunnustuksissa (lib. ix. c. 13,) löydämme tämän kirjoittajan pitkän rukouksen edesmenneen äitinsä Monikan puolesta”. 43

40 Innoc, Decretalissa. Gregorii, lib. iii. tit. 41, cap. 5. -Perfectio in hac vita nounulla est, ad quam sancti mar tyres pervenerunt. Ideoque liabet ec clesiastica disciplina, quod fideles no verunt cum martyres eo loco recitantur ad altare Dei, ubi uon pro ipsis oretur, pro caeteris autem commemoratis de functis oratur. Injuria est enim pro mai’tyre orare, cujus nos debemus ora tionibus commendari.
41(Aug. Serm. 17, De Verb. Apost.) ” Ad ipsam mensam non sic eos commemoramus, quemadniodum alios qui in pace requiescunt, sed magis ut (orent) ipsi pro nobis, ut eorum vesti giis inlia;reamus. (Aug. Tract. 84 in Joan).
42 Cum ergo sacrificia sive altaris sivequarumcunquc eleeuiosyuarum pro baptizatis defunctis omnibus offeruntur, pro valde bonis gratiarum actioues sunt; pro non valde malis propitia tiones sunt; pro valde malis etsi nulla sunt adjuuienta mortuoruni, quales cunque vivorum consolationes sunt. Quibus autem prosuut, aut ad hoc prosunt, ut sit plena remissio, aut certe tolerabilior fiat ijjsa damnatio.
(”Tässä elämässä on jonkinlaista täydellisyyttä, johon pyhät marttyyrit ovat päässeet. Siksi kirkollisessa käytännössä, kuten uskovaiset tietävät, kun marttyyrien nimiä luetaan Jumalan alttarilla, heidän puolestaan ei rukoilla, mutta muiden mainittujen vainajien puolesta rukoillaan. On nimittäin vääryys rukoilla marttyyrin puolesta, jonka rukouksiin meidän tulisi itsemme uskoa. (Augustinus, Saarna 17, Apostolien sanoista)
41.”Emme muistele heitä pöydän ääressä samalla tavalla kuin muita, jotka lepäävät rauhassa, vaan pikemminkin niin, että he (rukoilisivat) meidän puolestamme, jotta voisimme seurata heidän jalanjälkiään.” (Augustinus, Johanneksen evankeliumin selitys 84).
42 Kun siis uhreja, joko alttarin tai minkä tahansa almujen muodossa, tarjotaan kaikkien kastettujen vainajien puolesta, ne ovat kiitoksia hyvin hyvien puolesta; ne ovat sovituksia ei kovin pahojen puolesta; hyvin pahojen puolesta, vaikka ne eivät olekaan apua kuolleille, ne ovat jonkinlaista lohdutusta eläville. Niille, joita ne hyödyttävät, ne joko johtavat täyteen anteeksiantoon tai ainakin tekevät tuomion siedettävämmäksi.”(Aug. Enchirid. ad Laurent, chap. 110.) -Voidaan huomata, että tämä kohta ei ole ristiriidassa saman kirjoittajan toisen kohdan kanssa, jota lainataan Homiliassa (Concerning Prayer, osa 3.
43 ”Pyhä Austin rukoili anteeksiantoa äidilleen; ja hän ’uskoi, että asia oli jo tapahtunut; mutta hän rukoili Jumalaa hyväksymään suunsa vapaaehtoisen kuuliaisuuden.” …. Pyhä Austin rukoili, monien muiden syiden lisäksi, osoittaakseen ystävällisyyttään, ei mistään tarpeesta, joka äidillä oli.” Piispa Taylor, Dissuasive from Popery, part ii. book ii. section.

Theodoretus (k. 456) sanoo: ” Kuoleman jälkeen synnin rangaistus on korjaamaton (immedicabilitis).” (Quaest. in lib. ii. Reg. cap. 18, 19.) Apostolisissa konstituutioissa löydämme seuraavan rukouksen niiden rukousten joukosta, jotka on määrätty toistettavaksi ehtoollisen elementtien konseptoinnin jälkeen. ” Me uhraamme sinulle kaikkien pyhiesi puolesta, jotka ovat eläneet silmissäsi miellyttävästi maailman perustamisesta lähtien, patriarkkojen, profeettojen, pyhien miesten, apostolien, marttyyrien, rippi-isien, piispojen, presbyteerien, diakonien, alidiakonien, lukijoiden, laulajien, neitsyiden, leskien, maallikoiden ja kaikkien niiden puolesta, joiden nimet sinä tunnet.””

Konstituutioissa (lib. viii. c. 41) esitetty hautajaisissa käytettävä rukousmuoto on vielä selkeämpi.

Diakoni sanokoon

Rukoilkaamme Kristuksessa lepäävien veljiemme puolesta, että laupias Jumala, joka ottaa vastaan hänen sielunsa, antaisi hänelle anteeksi kaikki hänen syntinsä, olivatpa ne tehty tahallisesti tai ilman hänen tahtoaan, olkoon hänelle hyvä ja armollinen; ja siirtäköön hänet niiden hurskaiden joukkoon, jotka lepäävät Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin helmassa, ja kaikkien niiden seuraan, jotka maailman alusta asti ovat olleet Jumalalle mieliksi ja tehneet hänen tekonsa, jossa ei ole enää kipua, ei murhetta eikä itkua. Nouskaamme ylös ja antakaamme itsemme ja toinen toisemme iankaikkisen Jumalan armon haltuun hänen Sanansa kautta, joka oli alussa.

Sitten piispa lausuu seuraavan rukouksen.

Sinä, joka olet olemukseltasi kuolematon ja ikuinen; sinä, josta kaikki, kuolematon ja kuolevainen, lähtee; sinä, joka olet luonut ihmisen, järkevän olennon (logikon zoo’on) ja tämän maailman asukkaan (ton kosmopolitin), kuolevaiseksi, mutta olet antanut hänelle lupauksen kuolemattomuudesta {anastasian al. anastasin, ylösnousemuksesta; mutta edellinen näyttää olevan oikea lukutapa); Oi sinä, joka pelastit Henokin ja Elian kuoleman kärsimyksistä (thanatou peiran); Oi Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, sinä et ole kuolleiden Jumala, vaan elävien Jumala! Sillä kaikki sielut elävät sinulle, ja vanhurskaiden henget ovat sinun kädessäsi, jossa ei mikään tuska tavoita heitä, sillä sinun käsissäsi kaikki ovat pyhitetyt; katso nyt, me rukoilemme sinua, tämän palvelijasi puolesta, jonka olet valinnut ja ottanut itsellesi toiseen määränpäähän (eis eteran liksin). Anna hänelle anteeksi kaikki, mitä hän on tehnyt syntiä sinua vastaan, tahallisesti tai tahattomasti. Suo hänelle suotuisia enkeleitä 44 ja siirrä hänet patriarkkojen, profeettojen ja apostolien ja kaikkien niiden helmaan, jotka maailman alusta asti ovat olleet sinulle mieliksi, missä ei ole surua, tuskaa eikä huokausta, vaan hurskaiden rauhallinen alue, vanhurskaiden hiljainen maa ja kaikkien niiden seurue, jotka näkevät Kristuksesi kirkkauden. Sinun kauttasi olkoon kunnia, ylistys, palvonta, Pyhässä Hengessä iankaikkisesti. Aamen.

Sitten diakoni sanokoon (kansalle)

Kumartukaa ja ottakaa vastaan siunaus! Ja piispa siunaa heidät seuraavasti: Pelasta, Herra, kansasi ja siunaa perintösi, jonka olet lunastanut Kristuksesi kalliilla verellä. Ruoki heitä oikealla kädelläsi ja suojele heitä siipiesi alla. Anna, että he käyvät hyvän taistelun ja vievät vaelluksensa loppuun ja säilyttävät uskon pyhänä ja nuhteettomana; meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen, rakkaan poikasi, kautta, jonka kanssa olkoon sinulle kunnia, ylistys ja palvonta ja Pyhälle Hengelle iankaikkisesti. Aamen.

Basileioksen, Krysostomoksen, Gregorius Naziansilaisen ja Kyrilloksen nimissä säilyneet liturgiat, joista monet osat on luultavasti muodostettu viidennellä vuosisadalla, sisältävät rukouksia kaikille pyhille, Neitsyt Mariaa itseään lukuun ottamatta”. 45

Gregoriuksen (k. 604) alkuperäinen sakramentaario sisälsi seuraavan rukouksen: ” Muista, Herra, kaikki palvelijasi, miehiä ja naisia,

44 Angelorum officia in liominum morte, ex doctrina SS sunt : assistere morientibus, cosque pro viribus adju vare; piis esse angelous eirines, placidos animae evocatores, acceptores exuentes eam corruptible corporis indumentum, in coeclum portantes, ad Deum deducentos, doruforoundas, vice duces ae comites, propugnatores, occursatores; impiis vero tristes, horribiles, apeiliforous, exactores, et raptores, ad judicium acerbe pertrahentes. (”Pyhien opin mukaan enkeleiden tehtävät ihmisten kuoleman hetkellä ovat: Olla läsnä kuolevien luona ja auttaa heitä kykyjensä mukaan. Olla hurskaille ’rauhan enkeleitä’ (ἀγγέλους εἰρήνης), sielun lempeät kutsujat. Olla vastaanottajia, jotka riisuvat sielulta katoavaisen ruumiin vaatteen. Kantaa sielu taivaaseen. Johdattaa sielu Jumalan luo. Toimia henkivartijoina (δορυφοροῦντας), elämän oppaina ja kumppaneina, puolustajina ja vastaanottajina. Jumalattomille he ovat sen sijaan: Surullisia, kauhistuttavia, uhkaavia (ἀπειληφόρους) velanperijöitä ja ryöstäjiä, ankarasti tuomiolle raahaajia”) Co terius, in loc.

45 Nämä rukoukset on lainattu piispa Taylorin teoksessa Dissuasive from Popery, osa ii. kirja ii. section.2; myös arkkipiispa Usherin Vastauksesta jesuiittojen haasteeseen.

jotka ovat kuolleet ennen meitä uskon sinetissä ja nukkuvat rauhan unessa. Me rukoilemme sinua, Herra, että antaisit heille ja kaikille Kristuksessa lepääville virkistyksen, valon ja rauhan paikan, saman Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta”. 46

Kaiken kaikkiaan näyttää siis siltä, että ainakin Tertullianuksen ajoista lähtien ja todennäköisesti vielä varhaisemmasta ajasta lähtien kirkolla oli tapana rukoilla kuolleiden puolesta. Monet kirkon opettajat hyväksyivät tämän taikauskoisen käytännön kolmannella ja neljännellä vuosisadalla; jotkut heistä kannustivat uskomaan, että elävien rukoukset olivat keino saada tiettyjä kuviteltuja etuja niille, jotka olivat kuolleet syntiin, sekä niille, jotka olivat lähteneet pois uskosta, mutta toiset taas väittivät, että kuolleet eivät voi saada mitään hyötyä elävien rukouksista. Niinpä vaikka oli virheellinen käsitys, että kuolleiden puolesta oli rukoiltava ja tehtävä rukouksia, ja se oli kirkon hyväksytty ja yleinen oppi, kristittyjen lääkäreiden keskuudessa oli kuitenkin kysymys, josta he saivat olla eri mieltä, saivatko kuolleet mitään hyötyä tällaisista rukouksista. 47 Jumalallisen totuuden kanssa niin paljon ristiriidassa olleesta tavasta luopuminen oli varattu kirkon historian tuolle valoisammalle ajanjaksolle, jolloin ”Raamattua, ainoastaan Raamattua” alettiin (ehkä ensimmäistä kertaa sitten toisen vuosisadan alun) tunnustaa uskontomme periaatteiden ainoaksi tallettajaksi ja kristillisen käytännön ainoaksi erehtymättömäksi ohjeeksi. *) (Teoksen tekijä on protestantti. Käänt. huom!)

Kun alkuseurakunnan rukoukset esitettiin sellaisten henkilöiden puolesta, joiden oletettiin kuolleen uskossa ja joiden katsottiin pääsevän pian onneen. Kristittyjen ymmärrettiin anovan Jumalalta, että hän ottaisi nämä henkilöt luokseen; he kiittivät heitä heidän vapautumisestaan tästä syntisestä maailmasta; – he pyysivät jumalallista anteeksiantoa kaikille synnin ja epätäydellisyyden jäänteille, jotka olivat jääneet edesmenneisiin; (Bibl. Patr. Gr. Lat. tom. ii.s.129)

46 Jotkut heistä väittivät, että jokaisen tästä elämästä lähteneen sielu sai hyvin suurta hyötyä rukouksista ja almuista, jotka -heidän tarkoituksenaan oli tarjota kunnioituksen ja kiintymyksen kunnianosoitus vainajalle ja todistaa, että ne suoritettiin hänen hyväkseen; toiset taas päinvastoin väittivät, että näin ei ollut.”” (Gobar, Usherin siteeraamassa teoksessa Photii Biblioth.) vastauksessa jesuiittojen haasteeseen (Answer to a Jesuit’s Challenge.)

ja todistaakseen uskoaan sielun kuolemattomuuteen ja tulevaan elämään -ja he pyrkivät hankkimaan poisnukkuneille ystävilleen siunauksen varhaisesta osuudesta Kristuksen tuhatvuotiseen valtakauteen maan päällä (jota varhaiskristityt odottivat luottavaisesti), – sekä suosiota tuomiopäivänä (jolloin he olettivat kaikkien ihmisten käyvän läpi puhdistustulen), -ja lisäystä palkkaukseensa ja kirkkauteensa lopullisen autuuden tilassa. On myös varmaa, että synnissä kuolleiden puolesta rukoiltiin siinä toivossa, että heidän kärsimyksiään lievennettäisiin tai heidän tuomionsa tehtäisiin siedettävämmäksi.(Krysostomos, Hom. 3, in Fil.\ Conf. Hom. 21, Ap.t.. \ Hom. 32,Matt.\ August. Enchirid. ad Laurent, c. 110; Paavali. Ep. 19; Athanas., Quaest. ad Antioch. ix. ix. 34; Prudent. Cathemerin. Carm. 5, De Cereo Paschali).

Tämän äärimmilleen viedyn rukouksen oletetun tehokkuuden synnissä kuolleiden puolesta on laajasti ja mitä loukkaavimmin ilmaissut seuraavin sanoin eräs kirjoittaja, joka eli silloin, kun kirkon turmeltuneisuus oli vuosisatojen kuluessa voimistunut, – Teofylaktos. ”Huomaa”, sanoo hän Luukkaan evankeliumia 12:5 kommentoidessaan, ” että Herramme ei sanonut: älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, vaan ‘peljätkää häntä, jolla on valta tapettuansa syöstä helvettiin’. Sillä syntisiä, jotka kuolevat, ei aina heitetä helvettiin, vaan Jumalan vallassa on edelleen armahtaa myös heidät. Ja tämän sanon niiden uhrausten ja lahjojen osalta, jotka tehdään kuolleiden puolesta; niistä on paljon hyötyä myös niille, jotka kuolevat raskaissa synneissä. Hän ei siis yleisesti, kun hän on tappanut, heitä helvettiin; mutta hänellä on valta heittää. Älkäämme siis lakatko almujen ja esirukousten avulla lepyttämästä häntä, jolla on valta heittää, mutta joka ei aina käytä tätä valtaa, koska hän voi myös armahtaa.”

Arkkipiispa Usher ja monet vanhat jumaluusoppineemme näkevät vaivaa osoittaakseen, että kuolleiden puolesta rukoileminen ei välttämättä merkitse kiirastuli- oppia. Tämä on totta’”;48 ja sillä on myös merkitystä kiistellessä roomalaisten kanssa, jonkin verran merkitystä väittelyssä roomalaisten kanssa, jotka toisinaan vaativat päinvastaista kantaa ja 48

48. ‘’Vaikka isät rukoilivat poisnukkuneiden sielujen puolesta, että Jumala osoittaisi heille armoa; kuitenkin se oli sitä, että Jumala osoittaisi heille armoa tuomiopäivänä; ‘’sinä hirmuisena ja kauheana päivänä, silloin tarvitaan meille paljon armoa‘’, sanoi Pyhä Krysostomos … Eikö heille voida osoittaa armoa, elleivät he ole kiirastulessa? Jotkut muinaiset rukoilevat kuolleiden puolesta;

Mutta ei voida kiistää, että kyseinen virheellinen käytäntö oli- sovitettu tasoittamaan tietä tuon väärän opin käyttöönotolle; ja että itse asiassa kiirastulesta kertova taru seurasi sen jälkeen,

enkeleiden vierailusta, joka on tarkoitettu sielujen vierailuksi; ja että tuomiopäivän kiirehtiminen on armoa; ja että marttyyrien kosto heidän vastustajilleen on armoa, jota ”alttarin alla olevat sielut rukoilevat”, sanoo Pyhä Johannes Ilmestyskirjassa ja kreikkalaiset isät puhuvat tuomiopäivän tulisesta koettelemuksesta, jonka läpi jokaisen on kuljettava; ja silloin on suuri armon tarve. Ja kaiken tämän jälkeen, … tuomiopäivänä, tulee … lopullinen armahdus, jota kaikki uskovaiset rukoilevat yötä päivää lakkaamatta, kunnes se on toteutunut.”( Piispa Jeremy Taylor, Dissuasive from Popery, s. 2, b. ii. section. 2.”)

Heidän [roomalaisten] virheellisiin väitteisiinsä tässä artiklassa [kiirastulesta] on kaksi syytä antiikin ajalta. ” ”Ensimmäinen on, että vanhat kirkot toimituksissaan ja kirkkoisät kirjoituksissaan opettivat ja harjoittivat rukousta kuolleiden puolesta. Nyt, koska Rooman kirkko tekee niin myös, ja enemmänkin, liittää rukouksensa kiirastulioppiinsa ja sieluihin, jotka ovat siellä pidätettyinä; sen oppineet olettavat turhaan, että aina kun pyhät isät puhuvat rukouksesta kuolleiden puolesta, he päätyvät kannattamaan kiirastulioppia. Tämä turha olettamus on yhtä väärä kuin järjetönkin; sillä on totta, että isät rukoilivat kuolleiden puolesta, mutta miten? ’Että Jumala osoittaisi heille armoa, jouduttaisi ylösnousemusta ja antaisi siunatun tuomion suurena päivänä.’

Toinen syy heidän erehdykseensä on, että isät puhuvat usein puhdistuksen tulesta tämän elämän jälkeen; ja se on sellainen tuli, joka ei ”syty ennen tuomiopäivää, ja se on sellainen tuli, joka tuhoaa opin väliaikaisesta kiirastulesta. Oletamme, että Origenes oli ensimmäinen, joka puhui siitä selvästi; ja niin Pyhä Ambrosius seuraa häntä tässä mielipiteessä (sillä se ei ollut enempää); samoin tekevät Pyhä Basileios, Pyhä Hilarius, Pyhä Hieronymus ja Lactantius, kuten heidän sanansa selvästi todistavat, sellaisina kuin Sixtus Senensis niitä lainaa, vahvistaen, että ’kaikki ihmiset, Kristusta lukuun ottamatta, palavat maailman tulipalossa tuomiopäivänä;’ jopa siunatun Neitsyen itsensä on kuljettava tämän tulen läpi.

Oli myös toinen oppi, jonka isät yleisesti hyväksyivät, joka suuresti tuhoaa roomalaisen kiirastulen; Sixtus Senensis sanoo, ja hän sanoo hyvin totta, että Justinus Marttyyri, Tertullianus, Victorinus Marttyyri, Prudentius, Pyhä Johannes Krysostomos, Arethas, Euthymius ja Pyhä Bernhard kaikki vahvistivat, että ennen tuomiopäivää ”ihmisten sieluja pidetään salaisissa säilytystiloissa, varattuna suuren päivän tuomioon; ja että ennen sitä kukaan ei saa palkkaa tässä elämässä tekemiensä tekojen mukaan. Me emme puutu tähän mielipiteeseen sanoaksemme, onko se totta vai valhetta, todennäköistä vai epätodennäköistä; sillä nämä isät eivät tarkoittaneet sitä uskonkappaleeksi tai välttämättömäksi uskomukseksi, sikäli kuin me tiedämme. Mutta havaitsemme tästä, että jos heidän mielipiteensä on totta, silloin kiirastulioppi on väärä; jos se ei ole totta, niin roomalainen kiirastulioppi, joka on ristiriidassa tämän niin yleisesti hyväksytyn isien mielipiteen kanssa, on ainakin uusi, ei mikään katolinen oppi, eikä sitä uskottu alkukirkossa.” Sama, osa I, luku i. kappale 4.

”yleinen ja hyväksytty käytäntö rukoilla edesmenneiden sielujen puolesta. Myöhemmän harhan siemenet sisältyivät aiempaan virheeseen. Ja meidän tulisi pitää tämä mielessä muodostaessamme omia mielipiteitämme ja säännellessämme käytäntöjämme. Kuolleiden puolesta rukoileminen tulisi hylätä paitsi epätarkoituksenmukaisena ja itsessään harmittomana tapana, joka on kuitenkin altis väärinkäytöksille, myös epäraamatullisena ja virheellisenä käytäntönä, joka on itsessään tietyssä määrin väärä ja johtaa suoraan, etenkin jos julkinen valta sen hyväksyy, vakavampiin hulluuksiin ja valheisiin.

Emme ole saaneet pientä hyötyä tästä varhaisen kirkon väärien näkemysten ja virheellisten käytäntöjen tutkimisesta koskien rukoilua kuolleiden puolesta, jos tämä johtaa meidät tarjoamaan entistä vakavammin, nöyremmin ja itseemme vähemmän luottaen tuon viisaan pyynnön omasta raamatullisesta liturgiastamme: ”Jumala, joka… opetit uskollisen kansasi sydämet lähettämällä heille Pyhän Henkesi valon, suo meille saman Hengen kautta oikea arvostelukyky kaikissa asioissa ja iloita aina hänen pyhässä lohdutuksessaan; Kristus Jeesuksen, meidän Vapahtajamme ansioiden kautta, joka elää ja hallitsee kanssasi, saman Hengen yhteydessä, yksi Jumala, iankaikkisesti.*”

Katsauksemme tähän aiheeseen voi myös vahvistaa kiintymystämme omaan kirkkoomme terveen opin opettajana, kun vertaamme aiempien aikojen virheisiin seuraavia selkeitä julistuksia jumalallisesta totuudesta, jotka sisältyvät Saarnakirjaan – ”Nyt, käsitelläksemme kysymystä, pitäisikö meidän rukoilla niiden puolesta, jotka ovat lähteneet tästä maailmasta, vai ei? Tässä asiassa, jos pitäydymme vain Jumalan sanaan, meidän on myönnettävä, ettei meillä ole käskyä tehdä niin… Hän, jota ei voi pelastaa usko Kristuksen vereen, kuinka hän voisi odottaa pelastuvansa ihmisen esirukouksilla? Onko Jumalalla enemmän kunnioitusta maan päällä olevaa ihmistä kohtaan kuin taivaassa olevaa Kristusta kohtaan? ’Jos joku tekee syntiä,’ sanoo Pyhä Johannes, ’meillä on puolustaja Isän luona, Jeesus Kristus, vanhurskas, ja hän on meidän syntiemme sovitus.’ Mutta meidän on varottava, että kutsumme tätä puolustajaa, kun meillä on siihen tilaisuus tässä elämässä, ettei meille jää pelastuksen toivoa, kun olemme kerran kuolleet. Sillä kuten jokainen nukkuu oman asiansa kanssa, niin jokainen nousee jälleen oman asiansa kanssa. Ja katso, missä tilassa hän kuolee, samassa tilassa hänet myös tuomitaan, olkoon se sitten pelastukseen tai kadotukseen. Älkäämme siis unelmoiko kiirastulesta tai rukouksista kuolleiden sielujen puolesta; vaan rukoilkaamme innokkaasti ja ahkerasti niiden puolesta, joiden puolesta on nimenomaan käsketty Pyhässä Kirjoituksessa, nimittäin kuninkaiden ja hallitsijoiden, Jumalan pyhän sanan ja sakramenttien palvelijoiden, tämän maailman pyhien, toisin sanoen uskovien puolesta; lyhyesti sanottuna, kaikkien elävien ihmisten puolesta, olivatpa he kuinka suuria Jumalan ja hänen kansansa vihollisia tahansa, kuten juutalaiset, turkkilaiset, pakanat, uskottomat, kerettiläiset jne. Silloin todella täytämme Jumalan käskyn tässä asiassa ja selvästi osoitamme olevamme taivaallisen Isämme todellisia lapsia, joka antaa auringon paistaa hyville ja pahoille ja sateen langeta vanhurskaille ja väärille. Tästä ja kaikista muista ihmiskunnalle runsain mitoin annetuista siunauksista alusta alkaen antakaamme hänelle sydämelliset kiitokset, kuten olemme eniten velvoitettuja, ja ylistäkäämme hänen nimeään ikuisesti.” (Kolmas osa opetuspuheesta koskien rukousta).