Hyvä Paimen: Kristus, Kirkko ja sielunhoito pyhien isien perinteen valossa

Hyvä Paimen

Kristus, Kirkko ja sielunhoito pyhien isien perinteen valossa

”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä.” (Joh.10:11)

Isä Raimo Sissonen

2022

 

 Sisällysluettelo

Johdanto: Paimenen ääni

Paimen-metafora Vanhassa ja Uudessa testamentissa (Ps. 23, Hes.34, Joh.10).

Miksi paimenuus on ortodoksisen teologian ytimessä?

Isien eksegeesi: Vertauskuvasta todellisuudeksi.

 

OSA I: Kristus – Arkkityyppinen Paimen

Teologinen ja kristologinen perusta

 

Luku 1. Kenosis ja laskeutuminen: Paimen, joka etsii kadonnutta

Inkarnaatio Jumalan ”paimenmatkana” ihmisyyteen.

Vertaus kadonneesta lampaasta (Luuk.15): Langenneen ihmisluonnon nostaminen harteille.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kristus paimenena ja ovena.

 

Luku 2. Uhri ja Rakkaus: Henkensä antava Paimen

Risti paimenuuden huipentumana: Ero palkkapaimeneen.

Filantropia (ihmisrakkaus) paimenuuden motiivina.

Ylösnousemus: Kuoleman voittaja johtaa lauman elämään.

 

Luku 3. Paimen ja Karitsa: Liturginen ulottuvuus

Kristus sekä uhrina että uhrin kantajana.

Ehtoollinen: Paimen, joka ruokkii laumansa omalla ruumiillaan ja verellään.

OSA II: Kirkko – Lauma ja laidun

Ekklesiologinen ulottuvuus

 

Luku 4. Yksi lauma, yksi Paimen: Kirkon ykseys

Kirkko lampaiden suojana susia (harhaoppeja) vastaan.

Pyhä Cyprianus Karthagolainen: Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.

Kanoninen järjestys paimenuuden turvana.

 

Luku 5. Sudet ja Palkkapaimenet: Hengelliset vaarat

Harhaopit ja hajaannus isien (mm. Ignatios Antiokialainen) kirjoituksissa.

Palkkapaimenen tunnusmerkit: Oman edun tavoittelu ja pakeneminen vaaran hetkellä.

Demoninen vaikutus: ”Varas tulee varastamaan ja tappamaan.”

 

OSA III: Paimenuus ja hengellinen isyys

Pastoraalinen ja sakramentaalinen ulottuvuus

 

Luku 6. Pappeus Kristuksen ikonina

Pyhä Johannes Krysostomos: Pappeudesta – Paimenen vastuu ja taakka.

Piispa ja pappi Hyvän Paimenen käsinä ja äänenä.

Paimenen tehtävä palveluna, ei valtana.

 

Luku 7. Hengellinen ohjaus ja sielunhoito

Vanhus (Geronda/Staretsi) ja hengellinen lapsi: Kuuliaisuuden mysteeri.

Pyhä Johannes Klimakos: Paimen (Liite Portaisiin) – Ohjaajan ominaisuudet.

Erottelukyky (diakrisis) paimenen tärkeimpänä työkaluna.

Sairaan lampaan hoitaminen: Epitimiat lääkkeenä, ei rangaistuksena.

 

OSA IV: Sisäinen paimenuus

Askeettinen ja henkilökohtainen ulottuvuus

 

Luku 8. Nous – sielun paimen

Ihminen oman mielensä ja ajatustensa paimenena.

Nepsis (valppaus): Ajatusten (lampaiden) vartioiminen susilta (himoilta).

Pyhä Hesykios: Mielen vartiointi ja sydämen rukous.

 

Luku 9. Itsehillintä ja hyveet laitumena

Himoista vapautuminen (apatia) ja hyveiden viljely.

Kuinka ruokkia sielua hengellisellä lukemisella ja rukouksella.

 

OSA V: Eskatologia – Suuri Paimen saapuu

Lopunajallinen ulottuvuus

 

Luku 10. Viimeinen tuomio: Lampaat ja vuohet

Matt. 25: Paimen tuomarina.

Rakkaus ja laupeus erottavana tekijänä.

 

Luku 11. Iankaikkinen laidun

Taivasten valtakunta ja Karitsan häät.

Lopullinen lepo ja ”elämän veden lähteet” (Ilm. 7:17).

 

Epilogi: Sauva lasketaan maahan

 

Liitteet

Valikoima isien tekstejä paimenuudesta (Krysostomos, Gregorios Suuri, Simeon Uusi Teologi).

Sanasto (ortodoksiset termit).

Kirjallisuusluettelo.

 

 

Johdanto 

Hyvä paimen on yksi kristillisen uskon lohduttavimmista ja syvällisimmistä teologisista aiheista. Se ei ole vain kaunis kuva tai runollinen tapa ilmaista, että Jumala rakastaa meitä. Ortodoksisessa perinteessä paimenena oleminen on tärkeä osa koko pelastustarinaa. Se kertoo Jumalasta, joka ei halua hallita kaukaa. Sen sijaan hän kävelee alas laitumelle, yhdistyy laumaan ja lopulta uhraa itsensä sen puolesta.

Tämä kirja ei näe paimennusta vain tapana johtaa tai suorittaa pastoraalista työtä, vaan ontologisena totuutena – tapana elää, jonka Kristus meille näytti. Meidän on ensin kuultava Paimenen ääni Pyhissä kirjoituksissa ja kirkkoisien tulkinnoissa, ennen kuin voimme oppia pappeuden salaisuuksista tai sisäisistä konflikteista.

Vanha testamentti esittää Jumalan paimenena eri tavoin eri aikoina, ja Kristus on tärkein osa.

Kuningas Daavidin psalmissa 23 sanotaan: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Monet ihmiset tuntevat tämän rukouksen. Se tarkoittaa syvää uskoa Vanhan testamentin mukaan. Jumala ei ole vain maan johtaja tai lainanantaja, vaan hän myös johdattaa ihmiset ”vihreille niityille” ja ”tyyniin vesiin”. Ortodoksinen näkemys Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta on läheinen, turvallinen ja tukea antava. Paimen näyttää tien, ja lauma seuraa häntä, koska se luottaa häneen.

Kuva muuttuu paljon, kun profeetta Hesekiel luvussa 34 kritisoi ankarasti Israelin ”huonoja paimenia” eli johtajia, jotka ovat asettaneet omat tarpeensa niiden ihmisten tarpeiden edelle, joita heidän pitäisi johtaa. Uuden testamentin kristologian ytimessä on suuri lupaus tämän tuomion keskellä: ”Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen.” (Hes.34:11).

Tämä on merkittävä muutos. Jumala sanoo, ettei hän enää jätä lampaitaan ihmisten varaan. Hän itse johtaa niitä. Tämän profetian täyttymiseen piti odottaa satoja vuosia, koska Jumalan piti tulla ihmiseksi.

Jeesus sanoo: ”Minä olen hyvä paimen” (Joh.10:11), eikä tämä ole vain kielikuva. Hän sanoo olevansa ratkaisu siihen, mitä Hesekiel sanoi. Hän on Jumala, joka on tullut etsimään kadonneita ihmisiä.

Johanneksen evankeliumi puolestaan lisää jotain, joka ylittää kaiken ihmisen paimentamisen: uhrauksen. Tavallinen paimen ansaitsee elantonsa keritsemällä ja syömällä lampaitaan. Hyvä paimen tekee päinvastoin: hän antaa henkensä laumansa puolesta. Hän ei pakene sutta (kuolemaa ja paholaista) kuten palkattu paimen, vaan asettuu suden ja lauman väliin. Tässä tilanteessa paimentaminen on keino auttaa jotakuta.

Ortodoksisessa teologiassa paimenen vertauskuva ei ole sivuseikka, vaan se liittyy uskomme keskeisiin käsitteisiin: inkarnaatioon, ekklesiologiaan ja askeettisuuteen.

1. Paimentaminen edustaa inkarnaatiota, ruumiillistumista. Paimentaminen on tapa kommunikoida Jumalan kenosista, joka on Hänen tyhjentymisensä ja alas tulemisensa. Paimen ei voi istua valtaistuimella; hänen on oltava lampaiden kanssa, tuoksuttava samalta kuin ne, ja tunnettava sama kuumuus ja kylmyys kuin ne. Kristus on henkilö, koska hän on paimen.
2. Paimentaminen muodostaa hierarkian. Kirkon pappeus ei perustu valtaan, vaan siihen, että Kristus on siellä johtamassa heitä. Piispa tai pappi ei ole ”paimen” sen vuoksi, mitä hän voi tehdä; hän on elävä symboli Kristuksesta, ainoasta Paimenesta, maailmassa. Todellisessa elämässä jokainen johtaja on vain palkattu työntekijä, jos hän ei tunne Hyvää Paimenta. Isät sanovat, että paimenen metafora muuttuu paljon.
3. Se on myös loistava esimerkki siitä, miten olla hyvä paimen. Ei-uskonnollisessa mielessä ortodoksinen sielunhoito ei ole terapiaa. Se on enemmänkin kadonneiden etsimistä ja loukkaantuneiden auttamista. Se vie sinut ”oikealle laitumelle”, joka on kirkon sakramenttien elämä.

Kirkon isät eivät pitäneet Raamatun kielikuvia vain kirjallisina keinoina. Ne olivat ”tyyppejä” (typos), jotka paljastivat syvemmän, hengellisen totuuden. Isien käsitys paimenen metaforasta käy läpi merkittävän muutoksen.

Pyhät isät, kuten Aleksandrian Kyrillos ja Johannes Krysostomos, puhuivat suuresta mysteeristä: Paimen muuttui Karitsaksi pelastaakseen lampaat. Hän tuli uhriksi. Liturgiassa tämä on aina totta: Kristus on sekä Paimen, joka antaa henkensä, että Karitsa, joka annetaan.

Psalmin 23 ”vihreät laitumet” olivat ehkä tärkein asia, jota varhaisen kirkon isät saarnasivat.

Isät eivät pidä tätä pelkästään metaforana raamatulliselle opetukselle. He ajattelevat sen olevan Herran ehtoollinen. Hyvä Paimen ei vain johda laumaa etsimään ruokaa, vaan hän on laitumet ja ruoka. Pyhä Gregorius Nyssalainen selittää, että tämä Paimen ruokkii lampaitaan antamalla heille oman ruumiinsa ja verensä. Metafora päättyy tähän ja muuttuu todelliseksi: Paimen, lauma ja laitumet muodostavat yhdessä kirkon, joka on mystinen ruumis.

OSA I: Kristus – arkkityyppinen Paimen

Teologinen ja kristologinen perusta

 

Luku 1. Kenosis ja laskeutuminen: Paimen, joka etsii kadonnutta

Inkarnaatio Jumalan ”paimenmatkana” ihmisyyteen.

”Mitä te arvelette? Jos jollakin ihmisellä on sata lammasta ja yksi niistä eksyy, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentäyhdeksää vuorille ja mene etsimään eksynyttä?” (Matt. 18:12)

Ortodoksisessa teologiassa inkarnaatio – Jumalan ihmiseksi tuleminen – ei ole vain juridinen toimenpide ihmiskunnan velan maksamiseksi. Se on ennen kaikkea paimenmatka. Se on kenosis, Jumalan itsensä tyhjentämistä (Fil. 2:7), jossa Hän riisuu kunniansa kirkkauden pukeutuakseen palvelijan muotoon, jotta voisi astua sinne, minne Hänen lampaansa ovat eksyneet.

Tämä ”Jumalan exodus” taivaasta maan päälle on Hyvän Paimenen ensimmäinen ja radikaalein teko. Paimen ei odota, että lauma löytää tiensä takaisin tarhaan. Lauma on eksynyt ”kuoleman varjon maahan”, rotkoihin, joista se ei omin voimin pääse ylös. Siksi Paimenen on laskeuduttava.

Kirkkoisät näkevät Kristuksen syntymän ja koko Hänen maanpäällisen vaelluksensa suurena etsintäoperaationa. Pyhä Gregorios Teologi (Naziansilainen) kuvaa tätä liikettä pääsiäissaarnassaan vavahduttavalla tavalla. Hän samastaa Kristuksen Paimeneen, joka ei epäröi kulkea vaikeakulkuisessa maastossa pelastaakseen luotunsa:

”Hän on Hyvä Paimen, joka antaa henkensä lampaiden edestä… Hän jättää yhdeksänkymmentäyhdeksän lammasta vuorille – tarkoitan enkelten joukkoja ja taivaallisia voimia – ja lähtee etsimään yhtä: kadonnutta ihmisluontoa. Ja kun Hän löytää sen, Hän nostaa sen hartioilleen… ja palauttaa sen yläilmoihin, liittäen sen jälleen taivaalliseen laumaan.” (Pyhä Gregorios Teologi: Oratio 45 (In Sanctum Pascha), 26. (PG 36, 657 C).

Gregorioksen ajattelussa laskeutuminen on välttämättömyys. Koska ihminen (lammas) ei voinut nousta Jumalan luo, Jumalan (Paimen) oli tultava alas. Tämä on synkatabasis, jumalallinen myöntyminen tai ”alastulo”.

Tämä ajatus toistuu Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen eksegeesissä. Hänelle inkarnaatio on hetki, jolloin Paimen tulee ”ovesta” sisään, eli astuu maailmaan laillisesti, Luojana, ottaen omakseen sen, mikä on Hänen. Kyrillos korostaa, että Kristuksen paimenuus perustuu Hänen olemukseensa Jumalana, mutta Hänen tapansa paimentaa perustuu Hänen ihmisyyteensä: ”Hän on Paimen luonnostaan, sillä Hän on Jumala ja kaiken Luoja… Mutta Hän tuli Paimeneksi uudella tavalla tullessaan ihmiseksi, sillä silloin Hän saattoi lähestyä meitä kaltaisenamme. Hän ei paimentanut meitä enää pelkästään jumaluutensa voimalla korkeudesta, vaan veljenä veljien keskellä, jakaen meidän heikkoutemme, kuitenkin ilman syntiä.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Commentarius in Joannem, Lib. VI, in Joh.10:11. (PG 73, 1028 B–C).

Kun Jeesus puhuu vertauksen sadasta lampaasta ja yhdestä kadonneesta, nykyihminen ajattelee helposti yksilöä – ”minua”, joka olen eksyksissä. Isien tulkinta on kuitenkin avarampi ja ontologisempi. Se ”yksi” kadonnut lammas ei ole vain yksittäinen syntinen, vaan koko ihmisluonto, koko Aadamin suku.

Pyhä Irenaeus Lyonilainen, joka taisteli gnostilaisia harhaoppeja vastaan, näki tässä vertauksessa koko pelastushistorian ytimen. Gnostikot halveksivat ruumista ja ainetta, mutta Irenaeus osoitti, että Hyvä Paimen tuli pelastamaan nimenomaan lihan, joka oli joutunut turmion valtaan.

Irenaeuksen mukaan se, että Paimen nostaa lampaan hartioilleen, on kuva inkarnaatiosta. Kristus ei pelasta ihmistä etäältä, vaan ”pukee” ihmisyyden päälleen, kantaa sen olemuksessaan: ”Herra on se, joka etsi kadonneen lampaan ja nosti sen hartioilleen. Mitä muuta tämä tarkoittaa kuin sitä, että Hän otti omakseen meidän lihamme? Sillä kadonnut lammas oli ihmisen liha, joka oli eksynyt ja tuomittu kuolemaan. Hän etsi sen, löysi sen ja otti sen omaan persoonaansa, kantaen sitä ja vieden sen takaisin Isän luo.” (Pyhä Irenaeus Lyonilainen: Adversus Haereses, Lib. V, 12, 3. (PG 7, 1153 B).

Tämä on kenosiksen syvin merkitys: Paimenesta tulee Karitsa, jotta Hän voi kantaa karitsat. Hän ei vain ohjaa, Hän kantaa. Ihmisluonto, joka oli syntiinlankeemuksessa hajonnut ja eksynyt, kootaan (rekapituloidaan) uudelleen Kristuksessa.

Hän on Paimen, joka tuoksuu laumaltaan. Jotta Paimen voisi löytää lampaan, Hänen on tultava lampaan kaltaiseksi kaikessa paitsi synnissä. Pyhä Johannes Krysostomos korostaa tätä Jumalan ”ääretöntä alentumista”. Hänen mukaansa Kristus ei tullut vain opettamaan parempaa moraalia, vaan elämään lauman elämän, kokemaan sen nälän, janon ja väsymyksen. Krysostomos selittää Johanneksen evankeliumin kohtaa (Joh.10) osoittaen, että Kristuksen paimenuus eroaa kaikista edeltäjistä (profeetoista ja enkeleistä) siinä, että Hänellä on sama luonto kuin laumalla: ”Hän ei sano vain ’Minä johdan lampaita’, vaan ’Minä panen henkeni alttiiksi’. Tämä on suurin todiste Hänen rakkaudestaan ja se, mikä erottaa Hänet palkkapaimenesta… Hän tuli alas taivaasta ja tyhjensi itsensä, ei muuttaen jumaluuttaan, vaan ottaen orjan muodon, jotta Hän voisi puhua meille kuin ystävä ystävälle, kuin paimen lampaille, jotka tuntevat Hänen äänensä.” (Pyhä Johannes Krysostomos: In Joannem Homilia, 60, 1. (PG 59, 329).

Tämä kenosis on paimenmatkan ydin. Jumala ei huuda taivaasta ohjeita eksyneille. Hän tulee alas rotkoon. Hän tulee pimeyteen, missä lammas on, ja sanoo: ”Minä olen täällä sinun kanssasi.”

Inkarnaatio on siis Jumalan suuri etsintäpartio. Kuten Pyhä Athanasios Suuri toteaa klassisessa teoksessaan, Jumalan hyvyys ei voinut sallia, että Hänen kuvakseen luotu olento (lammas) tuhoutuisi. Paimenen kunnia on lauman pelastuminen, ja siksi Paimenesta tuli osa laumaa.  ”Mitä Jumalan, joka on Hyvä, olisi pitänyt tehdä? Sallia, että turmelus tuhoaa Hänen teoksensa? … Siksi Hän otti itselleen ruumiin, eikä mitä tahansa ruumista, vaan meidän ruumiimme kaltaisen… Jotta Hän, joka on kaikkien yläpuolella, voisi uhrata itsensä kaikkien puolesta ja vapauttaa meidät kuoleman vallasta.” (Pyhä Athanasios Suuri: De Incarnatione Verbi, 6–8. (PG 25, 108–109).

1.Athanasios Suuri, Pyhä. De Incarnatione Verbi (Sanan lihaksi tulemisesta). Lainaus: Luku 6–8. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 25. Paris, 1857. Sarakkeet 108–109.Suomennos mukaillen teoksesta: Athanasios Suuri: Sanan lihaksi tulemisesta. Suom. M. Myllykoski. Helsinki: Kirjapaja, 1993.

2.Gregorios Teologi (Nazianzilainen), Pyhä. Oratio 45: In Sanctum Pascha (Puhe 45: Pyhänä Pääsiäisenä). Lainaus: Kappale 26. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 36. Paris, 1858. Sarake 657 C. Käännös perustuu kreikankieliseen alkutekstiin (Sources Chrétiennes -laitos).

3.Irenaeus Lyonilainen, Pyhä. Adversus Haereses (Harhaoppeja vastaan). Lainaus: Kirja V, luku 12, kappale 3.  Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 7. Paris, 1857. Sarake 1153 B. Suomennos mukaillen teoksesta: Irenaeus: Harhaoppeja vastaan. Käännös englanninkielisestä Ante-Nicene Fathers -sarjasta vertaillen latinalaiseen tekstiin.

4.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Joannem Homilia (Homiliat Johanneksen evankeliumista). Lainaus: Homilia 60, kappale 1 (Joh.10:11 selitys). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 59. Paris, 1862. Sarake 329. Suomennos mukaillen teoksesta: The Homilies of St. John Chrysostom on the Gospel of St. John. NPNF Series 1, Vol 14.

5.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Commentarius in Joannem (Kommentaari Johanneksen evankeliumiin). Lainaus: Kirja VI, jakso koskien Joh. 10:11. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 73. Paris, 1864. Sarakkeet 1028 B–C. Käännös perustuu kreikankieliseen alkutekstiin.

Vertaus kadonneesta lampaasta (Luuk.15):

Langenneen ihmisluonnon nostaminen harteille

”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentäyhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen iloiten hartioilleen.” (Luuk.15:4–5)

Tämä Jeesuksen kertoma vertaus on yksi Uuden testamentin rakastetuimmista, mutta sen patristinen tulkinta avaa näköaloja, jotka ylittävät pelkän yksilöpsykologisen lohdutuksen. Kirkkoisille tämä ”yksi” kadonnut lammas ei ole vain yksittäinen moraalisesti hairahtunut ihminen. Se on koko ihmiskunta – se on Aadam, joka on harhautunut pois Jumalan kasvojen edestä kuolevaisuuden erämaahan.

Vertauksen ”yhdeksänkymmentäyhdeksän” lammasta, jotka jäävät erämaahan (tai vuorille, kuten Matteus sanoo), edustavat isien eksegeesissä enkelimaailmaa. Enkelit ovat pysyneet Jumalan yhteydessä, eivätkä ole langenneet. Ihmiskunta on se ”pieni lauma”, joka repesi irti luomakunnan kokonaisuudesta.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen selittää Luukkaan evankeliumin kommentaarissaan tätä matemaattista suhdetta. Luku sata edustaa täydellisyyttä, luomakunnan eheyttä. Ihmisen lankeemus rikkoi tämän täydellisyyden, ja siksi Paimenen oli lähdettävä korjaamaan syntynyt vaje:

”Mitä tarkoittaa luku sata? Se viittaa järjellisten luotujen täydelliseen lukumäärään… Sillä luku sata on täydellinen luku, joka koostuu kymmenestä kymmenestä. Mutta yksi eksyi: ihmiskunta, joka asustaa maan päällä. Siksi Hyvä Paimen etsi sitä, jota ei ollut muiden joukossa, pelastaakseen sen ja liittääkseen sen jälleen niihin, jotka eivät olleet eksyneet. Ja keitä ovat ne, jotka eivät eksyneet? Ne ovat pyhien enkelien joukot, jotka eivät koskaan ole langenneet synnin alle, vaan pysyvät aina kuuliaisina Jumalan tahdolle.”  (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Commentarius in Lucam, Homilia 112. (PG 72, 801 B–C).

Vertauksen koskettavin yksityiskohta on Paimenen reaktio löytämisen hetkellä. Hän ei rankaise lammasta, ei aja sitä edellään piiskalla, eikä edes taluta sitä. Hän nostaa sen harteilleen. Tämä ele on ortodoksisessa teologiassa inkarnaation ja ristin syvin symboli. Hartiat edustavat Kristuksen jumaluuden voimaa, joka ottaa kantaakseen ihmisyyden heikkouden. Hän ei vain opasta ihmistä takaisin; Hän tulee ihmisen ”kantajaksi” (Christophoros muuttuu tässä Anthropophorokseksi – Jumalaksi, joka kantaa ihmistä).

Pyhä Gregorios Nyssalainen näkee tässä harteille nostamisessa koko pelastushistorian tiivistymän. Lammas ei jaksa kävellä, koska se on synnin ja kuoleman uuvuttama. Paimen ottaa kantaakseen, ei vain lammasta, vaan sen ”nahkavaatteet” (1. Moos. 3:21) eli ihmisen kuolevaisuuden ja turmeluksen:

”Kun Paimen löytää lampaan, Hän ei rankaise sitä eksymisestä, vaan ottaa sen harteilleen ja kantaa sitä… Sillä Hän on ottanut kantaakseen meidän heikkoutemme ja kantanut meidän sairautemme. Ja mikä on tämä lampaan taakka, jonka Hän nostaa? Se on ihmisluonto kokonaisuudessaan. Ja harteillaan Hän kantaa ristin puuta, ja ristin kautta Hän palauttaa lampaan Isän kotiin.” (Pyhä Gregorios Nyssalainen: In Canticum Canticorum, Homilia 2. (PG 44, 800 A–B).

Gregorioksen tulkinnassa Paimenen hartiat ovat paikka, jossa inhimillinen ja jumalallinen kohtaavat. Kun Kristus kantaa lammasta, Hän kantaa samalla ristiä. Lampaan paino on synnin paino, jonka Hän ottaa omakseen (Jes.53:4).

Läntisen kirkon suuri isä, Pyhä Ambrosius Milanolainen, joka on syvästi vaikuttanut myös idän ajatteluun, korostaa Paimenen lempeyttä vastakohtana lain ankaruudelle. Laki tuomitsi eksyneen, mutta Paimen parantaa. Ambrosiuksen mukaan Paimen toimii lääkärinä, joka ymmärtää, että eksynyt lammas on ennen kaikkea haavoittunut, ei vain tottelematon.

Ambrosius kirjoittaa Luukkaan evankeliumin selityksessään tavalla, joka on muovannut vuosisatojen ajan käsitystä papillisesta sielunhoidosta:

”Katso, kuinka Hän etsii, katso, kuinka Hän löytää. Hän ei viivyttele, Hän ei syytä, Hän ei vaadi selityksiä. Hän panee lampaan harteilleen, sillä Hän tietää, että se on väsynyt harhailusta. Hän ei käytä ruoskaa pakottaakseen sitä, vaan rakkautta kantaakseen sitä. Hän haluaa mieluummin kantaa sen itse kuin nähdä sen uupuvan matkalla… Sillä se, minkä rakkaus kantaa, ei tunne matkan rasitusta.” (Pyhä Ambrosius Milanolainen:Expositio Evangelii secundum Lucam, Lib. VII, 208–209. (PL 15, 1755 A).

Tämä on kuva synergiasta, jossa Jumalan armo on aloitteentekijä ja kantava voima. Ihminen suostuu tulemaan kannetuksi. Paimenen ilo (”iloiten”, Luuk.15:5) on merkki siitä, että Jumalan olemus on rakkaus, joka täyttyy vasta, kun rakastettu on pelastettu.

Mihin Paimen vie lampaan? Ei vain takaisin laitumelle syömään ruohoa, vaan ”kotiin” (Luuk.15:6). Isien mukaan tämä koti on taivasten valtakunta, ja ”ystävät ja naapurit”, jotka kutsutaan iloitsemaan, ovat enkelit.

Pyhä Gregorios Suuri (Dialogos), Rooman paavi, jonka ortodoksinen kirkko tuntee erityisesti Ennenpyhitettyjen lahjojen liturgian laatijana, tiivistää tämän kosmisen jälleennäkemisen. Ihmisluonnon palauttaminen ei ole vain ihmisen pelastus, vaan koko luomakunnan (taivaan ja maan) eheyttäminen. Kun Kristus nousee taivaaseen, Hän vie harteillaan olevan ihmisluonnon Isän oikealle puolelle, enkelien ihmetellessä: ”Hän kutsuu koolle ystävät ja naapurit, toisin sanoen enkelien kuorot… Sillä taivaassa on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen. Kun Paimen saapuu kotiin lammas harteillaan, se tarkoittaa, että meidän luontomme, joka oli kerran karkotettu paratiisista, on nyt Kristuksessa viety taivaiden taivaisiin. Enkelit iloitsevat, sillä heidän lukumääränsä, joka väheni ihmisen lankeemuksessa, on nyt jälleen täysi.” (Pyhä Gregorios Suuri: Homiliae in Evangelia, Homilia 34, 3. (PL 76, 1247 C).

Näin vertaus kadonneesta lampaasta kasvaa yksinkertaisesta paimentarinasta valtavaksi teologiseksi freskoksi: Se alkaa lankeemuksen tragediasta, kulkee inkarnaation kenosiksen ja ristin uhritien kautta, ja päättyy ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen riemuun. Hyvä Paimen on se, joka ei suostu jättämään ihmisyyttä kuoleman rotkoon.

1.Ambrosius Milanolainen, Pyhä. Expositio Evangelii secundum Lucam (Luukkaan evankeliumin selitys). Lainaus: Kirja VII, kappaleet 208–209. Lähde: Migne, J.-P. (toim.),

2.Gregorios Nyssalainen, Pyhä. In Canticum Canticorum (Laulujen laulun selitys). Lainaus: Homilia 2. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 44. Paris, 1863. Sarakkeet 800 A–B. Suomennos mukaillen teoksesta: Gregory of Nyssa: Homilies on the Song of Songs. Translated by R.A. Norris Jr. SBL, 2012.

3.Gregorios Suuri (Dialogos), Pyhä. Homiliae in Evangelia (Saarnoja evankeliumeista). Lainaus: Homilia 34, kappale 3. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 76. Paris, 1849. Sarake 1247 C. Suomennos mukaillen teoksesta: Gregory the Great: Forty Gospel Homilies. Cistercian Publications, 1990.

4.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Commentarius in Lucam (Kommentaari Luukkaan evankeliumiin).  Lainaus: Homilia 112 (Luuk.15:4 selitys). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 72. Paris, 1864. Sarakkeet 801 B–C.  Suomennos mukaillen teoksesta: Commentary on the Gospel of St. Luke by St. Cyril of Alexandria. Translated by R. Payne Smith. Oxford, 1859.

 

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kristus paimenena ja ovena

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: minä olen lammasten ovi… Minä olen se hyvä paimen.” (Joh.10:7,11)

Johanneksen evankeliumin kymmenes luku asettaa eteemme näennäisen paradoksin. Kuinka Kristus voi olla samanaikaisesti ovi, josta kuljetaan sisään, ja paimen, joka kulkee ovesta ja johtaa laumaa? Eikö ovi ole staattinen ja paimen dynaaminen?

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen, viidennen vuosisadan suuri dogmaatikko ja ”oikean uskon sinetti”, ratkaisee tämän arvoituksen kristologian kautta. Hänelle nämä kaksi titteliä eivät ole ristiriitaisia, vaan ne paljastavat pelastuksen kaksi eri ulottuvuutta: pääsyn Isän luo ja huolenpidon matkalla. Kyrillos näkee tässä kuvauksen siitä, kuinka Kristus on sekä meidän välittäjämme (Ovi) että meidän johtajamme (Paimen).

Kyrilloksen mukaan Kristus kutsuu itseään ”oveksi”, koska vain Hänen kauttaan luotu ihminen voi astua yhteyteen luomattoman Jumalan kanssa. Synti oli sulkenut taivaan, mutta inkarnaatiossa ”ovi” on avattu uudelleen. Tämä ”ovi” ei ole puuta tai kiveä, vaan elävä Persoona, joka yhdistää jumaluuden ja ihmisyyden.

Kommentaarissaan Johanneksen evankeliumiin Kyrillos selittää, että ”ovi” on vertauskuva siitä tiedosta ja ilmoituksesta, jonka Poika antaa Isästä. Ilman Ovea olemme ulkopuolella, tietämättömyyden pimeydessä: ”Hän kutsuu itseään Oveksi, koska Hänen kauttaan meidät johdetaan Jumalan ja Isän luo… Sillä kukaan ei tule Isän luo muutoin kuin Hänen kauttaan. Hän on se, joka esittelee meidät Isälle, ja Hänen kauttaan me saamme rohkeuden astua kaikkein pyhimpään. Sillä Kristus on se, joka avaa meille tien, joka oli aiemmin suljettu… Hän on Ovi, joka päästää meidät jumalallisen tiedon laitumille ja tekee meistä Jumalan perheväkeä.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Commentarius in Joannem, Lib. VI, in Joh.10:9. (PG 73, 1032 A–B).

Kyrillos korostaa, että ovi on myös suoja. Se erottaa lauman ”varkaista ja rosvoista” – harhaopettajista ja vääristä filosofioista, jotka yrittävät ”kiivetä muurin yli” eli saavuttaa jumalallisen tiedon ohi Kristuksen. Vain Ovesta (Kristuksesta) kulkemalla ihminen löytää turvan ja totuuden.

Jos titteli ”ovi” viittaa Kristuksen rooliin Välittäjänä, titteli ”Hyvä Paimen” viittaa Hänen valtaansa ja omistusoikeuteensa. Kyrillos tekee tarkan eron Kristuksen ja kaikkien muiden paimenten (kuten Mooseksen, profeettojen tai apostolien) välillä. Muut ovat paimenia armosta ja nimityksen perusteella, mutta Kristus on Paimen luonnostaan.

Tämä on Kyrilloksen teologian ydin: Kristus ei ole palkkapaimen, koska Hän on lauman Omistaja. Hän on Jumala, joka on luonut lampaat. Siksi Hänen huolenpitonsa on ehdotonta, kun taas luodun paimenen huolenpito on aina rajallista. ”Hän erottaa itsensä selvästi palkkapaimenista ja osoittaa olevansa luonnostaan ja totuudellisesti Paimen… Sillä luotu olento voi olla paimen vain lainattuna virkana, kuten Mooses tai Pietari tai Paavali, jotka olivat uskollisia palvelijoita. Mutta Kristus on kaikkien Herra ja Omistaja. Hän ei paimenna vierasta laumaa, vaan omaansa, jonka Hän on luonut ja jonka Hän on lunastanut omalla verellään.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Commentarius in Joannem, Lib. VI, in Joh.10:11–12. (PG 73, 1037 C–D).

Kyrillos käyttää tässä voimakasta argumenttia areiolaisia vastaan, jotka väittivät Kristuksen olevan luotu olento. Jos Kristus olisi luotu, Hän olisi vain yksi lampaista (vaikkakin ylhäinen sellainen) tai palkkapaimen. Mutta koska Hän on Hyvä Paimen, joka omistaa sielut, Hänen täytyy olla Jumala.

Kyrilloksen nerokkuus tulee esiin siinä, miten hän yhdistää nämä kaksi kuvaa kirkon elämään. Kristus on Ovi, josta myös paimenten on kuljettava.

Kukaan piispa tai pappi ei voi olla oikea paimen, ellei hän kulje Kristuksen kautta. Jos joku yrittää johtaa laumaa omissa nimissään, ohi Kristuksen nöyryyden ja opin, hän on ”varas ja rosvo”. Siten Kristus on sekä ovi paimenille antaen heille valtuutuksen ja pääsyn lauman luo, että paimen kaikille, sillä lampaat että ihmispaimenet ovat lopulta Hänen johdettaviaan.

Kyrillos kirjoittaa, että Kristus on sekä se, joka päästää sisään (Ovi), että se, joka ruokkii (Paimen). Tämä dynaaminen ykseys toteutuu täydellisesti Ehtoollisessa. Ovi ei vain avaudu tyhjyyteen, vaan ”laitumelle”. Ja tuo laidun on Paimenen oma Ruumis. ”Hän on Ovi, jonka kautta me astumme sisään, ja Hän on Paimen, joka johtaa meidät elämän vesille… Kun Hän sanoo ’Minä olen ovi’, Hän opettaa meille, että meidän on tultava Hänen kauttaan uskoon. Kun Hän sanoo ’Minä olen hyvä paimen’, Hän osoittaa, että Hän itse ravitsee meidät, ei vieraalla ruoalla, vaan omalla itsellään, antaen lihansa maailman elämän edestä.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Fragmenta in Joannem (Joh.10 selityksiä). (PG 74, 749 A – Huom: Tämä ajatus toistuu useissa kohdissa Kyrilloksen tuotantoa, tiivistäen hänen näkemyksensä eukaristisesta paimenuudesta.)

Näin Kyrillos Aleksandrialainen sulkee ensimmäisen luvun teologisen kaaren. Inkarnaation ”paimenmatka” ei pääty siihen, että Paimen löytää lampaan. Se jatkuu siinä, että Paimenesta tulee Ovi, jonka kautta eksynyt ihmiskunta astuu takaisin Isän kotiin, ja Laidun, joka ravitsee kuolevaisen ihmisen iankaikkisella elämällä.

1.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Commentarius in Joannem (Kommentaari Johanneksen evankeliumiin). Lainaus 1 (Ovi): Kirja VI, jakso jakeesta Joh.10:9. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 73. Paris, 1864. Sarakkeet 1032 A–B.

Lainaus 2 (Paimen): Kirja VI, jakso jakeista Joh.10:11–12 Lähde: Ibid. (PG 73). Sarakkeet 1037 C–D. Suomennokset mukaillen teoksesta:Commentary on the Gospel of St. John by St. Cyril of Alexandria. Vol 2. Translated by T. Randell. London, 1885. (Library of Fathers of the Holy Catholic Church).

2.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Fragmenta in Joannem (Katkelmia Johanneksen evankeliumin selityksistä). Lainaus 3 (Synteesi): Joh.10 teemoja kokoava ajatus. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 74. Paris, 1863. Sarake 749 A. (Viittaus Kyrilloksen ajattelun synteesiin, joka löytyy hajallaan hänen eukaristisista opetuksistaan).

 

Luku 2. Uhri ja Rakkaus: Henkensä antava Paimen

Risti paimenuuden huipentumana: Ero palkkapaimeneen.

”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. Mutta palkkalainen, joka ei ole paimen ja jonka omia lampaat eivät ole, kun hän näkee suden tulevan, jättää lampaat ja pakenee; ja susi ryöstää ja hajottaa ne.” (Joh.10:11–12)

Paimenuuden todellinen luonne ei paljastu aurinkoisella laitumella, vaan pimeässä laaksossa, kun susi ilmestyy. Tässä hetkessä tapahtuu erottelu (krisis). Ortodoksisessa teologiassa Kristuksen paimenuus ei huipennu Hänen ihmetekoihinsa tai opetuksiinsa, vaan Golgataan. Risti on se hetki, jolloin Paimen asettuu lopullisesti lauman ja kuoleman väliin.

Tämä uhri ei ole traaginen onnettomuus, vaan paimenuuden korkein ilmentymä. Se on ero omistajan ja työntekijän, rakkauden ja itsekkyyden välillä.

Kirkkoisät analysoivat tarkasti palkkapaimenen (misthotos) psykologiaa. Hän ei välttämättä ole paha ihminen rauhan aikana; hän saattaa ruokkia ja vartioida lampaita tunnollisesti niin kauan kuin olosuhteet ovat suotuisat. Hänen motiivinsa on kuitenkin ulkoinen: palkka, kunnia tai oma mukavuus. Hänen siteensä laumaan on juridinen, ei ontologinen.

Pyhä Gregorios Suuri (Dialogos) kuvaa osuvasti, kuinka vaikeaa on erottaa todellinen paimen palkkalaisesta niin kauan kuin vaaraa ei ole. Vasta koettelemus paljastaa sydämen asenteen. Palkkapaimenelle lammas on väline oman edun tavoitteluun, kun taas Paimenelle lammas on rakkauden kohde.

”On olemassa ihmisiä, jotka rakastavat maallista omaisuuttaan enemmän kuin lampaita… Kun he näkevät suden tulevan, he pakenevat. Susi on paholainen tai väkivaltainen vainooja. Palkkapaimen pakenee, ei vaihtamalla paikkaa ruumiillisesti, vaan vetäytymällä pois hengellisestä tuesta. Hän näkee lampaan joutuvan kiusaukseen tai vaaraan, mutta hän vaikenee pelosta. Hän ei asetu puolustusmuuriksi lauman eteen… Hän pakenee, koska hän rakastaa itseään enemmän kuin niitä, joita hänen tulisi paimentaa.” Pyhä Gregorios Suuri: Homiliae in Evangelia, Homilia 14, 1–3. (PL 76, 1128 A–B).

Gregorioksen tulkinnassa ”pakeneminen” on vaikenemista totuuden edessä. Se on hetki, jolloin oma turvallisuus menee toisen pelastuksen edelle. Palkkapaimen laskee kustannukset ja toteaa: ”Ei kannata kuolla näiden vuoksi.”

Miksi Kristus ei pakene? Miksi Hän seisoo suden edessä, vaikka tietää sen repivän Hänet? Vastaus löytyy omistajuudesta.Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen palaa jälleen ajatukseen Kristuksesta Luojana. Hän ei voi hylätä lampaita, koska ne ovat Hänen omiaan.

Kyrilloksen mukaan ero ei ole vain moraalisessa rohkeudessa, vaan suhteessa laumaan. Palkkapaimenelle lampaan menetys on taloudellinen tappio; Paimenelle se on oman ruumiinjäsenen menetys. Risti on todiste siitä, että Jumala arvostaa ihmistä enemmän kuin omaa elämäänsä. ”Hän osoittaa, että vieraan ja omistajan välillä on suuri ero. Palkkalainen, jolle lampaat eivät kuulu, ei pidä niitä minkään arvoisina, vaan katsoo vain omaa etuaan. Mutta Hän, joka on omistaja, halveksii suden väkivaltaa ja on valmis kärsimään mitä tahansa suojellakseen omaisuuttaan… Sillä Kristus ei ole palkattu palvelija, vaan luonnostaan Herra, ja Hänen huolenpitonsa kumpuaa luonnollisesta rakkaudesta (filantropia) luotujaan kohtaan.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Commentarius in Joannem, Lib. VI, in Joh.10:12. (PG 73, 1040 B–C).

Golgatan tapahtumat näyttävät inhimillisesti katsottuna Paimenen tappiolta: susi (kuolema/paholainen) näyttää voittavan ja Paimen kuolee. Mutta isien teologiassa tämä kuolema on aktiivinen teko. Kristus ei ”joudu” ristille, Hän antaa henkensä.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa voimakkaasti uhrin vapaaehtoisuutta. Hän kiinnittää huomiota jakeeseen: ”Kukaan ei sitä minulta riistä, vaan minä annan sen itsestäni” (Joh.10:18). Krysostomoksen mukaan tämä erottaa Kristuksen kaikista marttyyreista ja profeetoista. Muut saattoivat kuolla lauman puolesta, mutta he kuolivat lopulta pakon edessä, koska olivat itsekin kuolevaisia. Kristus, Elämänantaja, kuolee vain, koska Hän valitsee sen pelastaakseen lauman.

Risti on siis paimenuuden ylin auktoriteettiteko. Paimen ei kuole heikkouttaan, vaan koska vain Hänen kuolemansa voi tappaa suden. ”Hän sanoo: ’Minä olen hyvä paimen.’ Miten Hän todistaa tämän? ’Minä annan henkeni.’ … Älä ihmettele, että Hän puhuu tästä usein. Sillä tämä oli se teko, joka eniten osoitti Hänen huolenpitonsa ja rakkautensa… Hän ei kuollut siksi, että Hänet pakotettiin, vaan omasta tahdostaan. Siksi Hän sanoo: ’Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se jälleen.’ Palkkapaimen pakenee vaaran tullen, mutta Paimen ei väisty edes kuoleman edessä.” (Pyhä Johannes Krysostomos: In Joannem Homilia, 60, 1–2. (PG 59, 329–330).

Tavallisesti, kun paimenta lyödään, lauma hajaantuu (Matt. 26:31). Kristuksen kohdalla tapahtuu suuri paradoksi: Paimenen kuolema on se voima, joka kokoaa lauman. Risti toimii magneettina, joka vetää puoleensa ”Jumalan hajallaan asuvat lapset” (Joh.11:52).

Teofylaktos Bulgarialainen, joka tiivistää myöhemmän patristisen perinteen, selittää, että susi (paholainen) luuli voittaneensa tappaessaan Paimenen. Mutta nielaistessaan Paimenen, susi nielaisikin tulen, joka tuhosi sen sisältäpäin. Paimen antoi henkensä, ei kadottaakseen sen, vaan muuttaakseen kuoleman elämäksi lampaille. ”Palkkapaimen sallii suden ryöstää, koska hän pelkää kuolemaa. Mutta Herra, Elämän Lähde, antaa itsensä kuolemalle, jotta Hän kuolemallaan tuhoaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, nimittäin paholaisen. Näin Hän vapauttaa ne, jotka pelosta olivat orjuudessa. Hän kuolee, jotta lampaat saisivat elää.” (Teofylaktos Bulgarialainen: Enarratio in Evangelium Joannis, Cap. X. (PG 124, 81 B).

Risti on siis paimenuuden huipentuma, koska siinä toteutuu täydellinen rakkaus. Palkkapaimen rakastaa elämäänsä enemmän kuin lampaita. Hyvä Paimen rakastaa lampaita enemmän kuin omaa maallista elämäänsä, koska Hän tietää, että Hänen uhrinsa kautta lauma saa iankaikkisen elämän.

1. Gregorios Suuri (Dialogos), Pyhä. Homiliae in Evangelia (Saarnoja evankeliumeista). Lainaus: Homilia 14, kappaleet 1–3. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL), Tomus 76. Paris, 1849. Sarakkeet 1128 A–B. Suomennos mukaillen teoksesta: Gregory the Great: Forty Gospel Homilies. Cistercian Publications.

2.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Joannem Homilia (Homiliat Johanneksen evankeliumista). Lainaus: Homilia 60, kappaleet 1–2. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 59. Paris, 1862. Sarakkeet 329–330. Suomennos mukaillen teoksesta: The Homilies of St. John Chrysostom on the Gospel of St. John. NPNF Series 1, Vol 14.

3.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Commentarius in Joannem (Kommentaari Johanneksen evankeliumiin). Lainaus: Kirja VI, jakso jakeesta Joh.10:12.  Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 73. Paris, 1864. Sarakkeet 1040 B–C. Suomennos mukaillen teoksesta: Commentary on the Gospel of St. John by St. Cyril of Alexandria. Vol 2.

4.Teofylaktos Bulgarialainen. Enarratio in Evangelium Joannis (Johanneksen evankeliumin selitys). Lainaus: Luku 10 (Joh.10:11 selitys). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 124. Paris, 1864. Sarake 81 B.  Suomennos mukaillen teoksesta: The Explanation of the Holy Gospel According to John by Blessed Theophylact. Chrysostom Press, 2007.

 

Filantropia -ihmisrakkaus- paimenuuden motiivina

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa…”* (Joh.3:16)

Mikä saa Kaikkivaltiaan Jumalan, jolta ei puutu mitään ja jota enkelten legioonat palvelevat vavisten, kiinnostumaan eksyneestä, kapinallisesta ja liasta tahriintuneesta lampaasta? Ortodoksinen teologia vastaa yhdellä sanalla: filantropia.

Tämä kreikan sana philanthropia ei tarkoita tässä yhteydessä vain hyväntekeväisyyttä tai inhimillistä ystävällisyyttä. Kirkkoisille se on Jumalan olemuksen dynaaminen määritelmä suhteessa ihmiseen. Se on ”rakkautta ihmistä kohtaan”, joka on niin polttavaa, että se ylittää järjen rajat. Se on se voima, joka ajoi Paimenen alas taivaasta ja naulitsi Hänet ristiin. Ilman filantropiaa paimenuus olisi vain hallinnointia; filantropian tähden se on uhria.

1300-luvun suuri bysanttilainen teologi, Pyhä Nikolaos Kabasilas, kuvaa Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan termillä manikos eros (”hullu rakkaus” tai ”raivoisa rakkaus”). Hänen mukaansa Hyvä Paimen ei toimi viileän harkinnan varassa, vaan kuin rakastaja, joka ei kestä ajatusta siitä, että rakastettu (ihminen) on tuhon oma.

Kabasilas selittää teoksessaan Elämästä Kristuksessa, että Paimenen motiivi ei ole lampaan arvo itsessään – sillä ihminen on vain tomua – vaan Jumalan oman rakkauden suuruus. Paimen antaa henkensä, koska Hänen rakkautensa on ”haavoittanut” Hänet: ”Hän rakastaa ihmisiä enemmän kuin kukaan on koskaan rakastanut… Hänen rakkautensa on niin suurta, että se näyttää hulluudelta. Sillä vaikka Hän on Jumala, Hän ei tyytynyt jäämään korkeuteensa, vaan laskeutui alas etsimään meitä… Kuin rakastaja, joka on menettänyt järkensä rakkautensa kohteen tähden, Hän teki kaikkensa, kärsi kaiken ja antoi lopulta itsensäkin, jotta ei menettäisi meitä.” (Pyhä Nikolaos Kabasilas: De Vita in Christo, Lib. VI. (PG 150, 648 A–B).

Tämä ”hullu rakkaus” on paimenuuden moottori. Palkkapaimen laskelmoi: ”Onko tämä lammas sen arvoinen, että kuolisin?” Hyvä Paimen ei laskelmoi, Hän rakastaa.

Pyhä Johannes Krysostomos, jota joskus kutsutaan ”filantropian tohtoriksi”, lähestyy aihetta Jumalan ja ihmisen välisen valtavan kuilun näkökulmasta. Miten Ääretön voi välittää äärellisestä? Krysostomoksen mukaan ainoa selitys on Jumalan hyvyys (agathotes), joka on Hänen luontonsa.

Selittäessään Johanneksen evankeliumia Krysostomos osoittaa, että Paimenen uhri ei ollut välttämättömyys Jumalan oikeudenmukaisuuden kannalta, vaan välttämättömyys Hänen armonsa kannalta. Hän ei voinut katsella lampaan kärsimystä puuttumatta asiaan. ”Miksi Hän antoi henkensä? Ei pakosta, vaan rakkaudesta. Sillä Hän sanoo: ’Minulla on muita lampaita.’ Tämä osoittaa, että Hän ei ainoastaan kuole nykyisten tähden, vaan kootakseen kaikki yhteen… Mikä muu kuin sanoin kuvaamaton ihmisrakkaus (filantropia) voisi saada Herran kuolemaan orjien puolesta? Hän näki meidän olevan suden hampaissa, ja koska Hän on Isä ja Paimen, Hän ei säästänyt itseään pelastaakseen meidät.” (Pyhä Johannes Krysostomos: In Joannem Homilia, 60, 2. (PG 59, 330).

Krysostomos korostaa, että filantropia on aktiivista. Paimen ei vain sääli lammasta kaukaa (”Voi, kuinka surullista”), vaan sääli muuttuu teoksi (”Minä kuolen hänen puolestaan”).

Filantropia ei kohdistu vain puhtaisiin ja tottelevaisiin lampaisiin. Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen muistuttaa, että Hyvä Paimen rakastaa nimenomaan sairasta ja likaista lammasta. Paimenuuden motiivi on parantaminen.

Kyrilloksen mukaan Jumalan filantropia näkyy kirkkaimmin siinä, ettei Hän inhonnut ihmisluonnon alennustilaa. Paimen ei kääntänyt katsettaan pois synnin löyhkästä, vaan kumartui pesemään sen omalla verellään. Tämä on ”taloudenhoitoa” (oikonomia), joka kumpuaa syvästä myötätunnosta. ”Hän on Hyvä Paimen, joka ei halveksi heikkoa eikä hylkää sairasta. Päinvastoin, juuri sairauden tähden Hän osoittaa suurempaa huolenpitoa. Sillä filantropia on luonteenomaista Jumalalle… Hän näki luotunsa olevan turmeluksen orja, ja Hänen sydämensä liikutti Häntä. Hän ei voinut sallia, että se, minkä Hän oli luonut rakkaudesta, tuhoutuisi vihollisen kateuden tähden.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Glaphyra in Genesim, Lib. VI. (PG 69, 308 C – Ajatus mukailtu Kyrilloksen laajemmasta opetuksesta Jumalan hyvyydestä luomista kohtaan).

Syyrialainen askeetti ja mystikko, Pyhä Iisak Niniveläinen (Syyrialainen), vie filantropian käsitteen sen äärimmäiseen pisteeseen. Hänelle Hyvän Paimenen sydän on ”armelias sydän” (kardia eleemon), joka palaa rakkaudesta koko luomakuntaa kohtaan.

Iisakin mukaan todellinen paimen – olipa kyseessä Kristus tai Häntä jäljittelevä pappi – ei voi olla ilman tätä polttavaa myötätuntoa. Se on tila, jossa paimen ei kestä nähdä pienimmänkään olennon kärsivän. Tämä selittää Ristin: Paimenen sydän ”pakahtui” myötätunnosta ihmiskuntaa kohtaan. ”Mikä on armelias sydän? Se on sydämen palamista koko luomakunnan puolesta: ihmisten, lintujen, eläinten, demonien ja kaiken luodun puolesta. Kun ihminen muistaa niitä tai näkee ne, hänen silmänsä vuotavat kyyneleitä. Hänen sydämensä kutistuu ja pakahtuu suuresta säälistä, eikä hän kestä kuulla tai nähdä pienintäkään vahinkoa tai surua luomakunnassa… Tässä hän tulee Jumalan kaltaiseksi.” (Pyhä Iisak Syyrialainen: Sermones Ascetici, Sermo 81 (kreik. laitos). (Löytyy kokoelmasta: Tou Osiou Patros hemon Isaak Episkopou Nineui ta eurethenta Asketika, toim. Nikephoros Theotokis, Leipzig 1770, s. 306. Vastaa Bedjanin syyriankielisen laitoksen homiliaa 71).

Tämä Iisakin kuvaus on ehkä syvällisin kuvaus Hyvän Paimenen sisäisestä maailmasta. Paimenuuden motiivi ei ole velvollisuus, vaan sydän, joka ei voi olla rakastamatta. Risti on tämän ”pakahtuvan sydämen” ulkoinen merkki.

1.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Joannem Homilia (Homiliat Johanneksen evankeliumista). Lainaus: Homilia 60, kappale 2. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 59. Paris, 1862. Sarake 330. Suomennos mukaillen teoksesta: The Homilies of St. John Chrysostom on the Gospel of St. John. NPNF Series 1, Vol 14.

2.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Glaphyra in Genesim (Hienostuneita selityksiä Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta). Lainaus: Kirja VI (Joosef-typologia ja Jumalan huolenpito). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 69. Paris, 1864. Sarake 308 C (Viittaus kontekstuaalinen).

3.Nikolaos Kabasilas, Pyhä. De Vita in Christo (Elämästä Kristuksessa). Lainaus: Kirja VI. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 150. Paris, 1865. Sarakkeet 648 A–B. Suomennos mukaillen teoksesta: The Life in Christ. Translated by C.J. de Catanzaro. SVS Press, 1974.

4.Iisak Syyrialainen, Pyhä. Sermones Ascetici (Askeettiset homiliat). Lainaus: Homilia 81 (kreikkalaisen numeroinnin mukaan). Lähde: Tou Osiou Patros hemon Isaak Episkopou Nineui ta eurethenta Asketika. Toim. Nikephoros Theotokis. Leipzig, 1770 (uusintapainos Ateena: Spandounis, 1895). Sivu 306. Huom: Tämä on klassinen ”armelias sydän” -sitaatti, joka on keskeinen ortodoksisessa etiikassa.

 

Ylösnousemus: Kuoleman voittaja johtaa lauman elämään

”Mutta rauhan Jumala, joka on kuolleista nostanut meidän Herramme Jeesuksen, sen suuren lammasten paimenen…” (Hepr. 13:20)

Jos evankeliumi päättyisi hautaan, Hyvä Paimen olisi lopulta epäonnistunut. Hän olisi kyllä rakastanut lampaitaan kuolemaan asti, mutta Hän ei olisi pystynyt pelastamaan niitä kuolemalta. Susi olisi voittanut sekä Paimenen että lauman.

Ortodoksinen pääsiäissanoma on kuitenkin se, että Paimen ei ainoastaan kuollut lampaiden puolesta, vaan Hän kuoletti kuoleman lampaiden edestä. Ylösnousemus on hetki, jolloin Paimen nousee suden (Tuonelan) vatsasta, murtaa sen leuat ja johdattaa nieluun joutuneen lauman (ihmiskunnan) ulos valoon. Paimenuus muuttuu tässä suojelusta vapautukseksi.

Ortodoksinen ikonografia kuvaa ylösnousemuksen usein ”Tuonelan ryöstönä” (anastasis). Siinä Kristus ei nouse haudasta yksin, vaan Hän vetää Aadamia ja Eevaa – kadonneita lampaita – kädestä ylös. Tämä on paimenuuden radikaalein teko: Paimen menee kuoleman valtakuntaan, ei vankina, vaan Valloittajana.

Pyhä Johannes Krysostomos kuvaa pääsiäissaarnassaan tätä voittoa tavalla, joka osoittaa Paimenen voiman. Paimen antoi itsensä syötäväksi kuolemalle, mutta koska Hän on Elämä, kuolema ei voinut sulattaa Häntä. Päinvastoin, Paimen räjäytti kuoleman sisältäpäin.

”Tuonela katkeroitui, kun se kohtasi Sinut alhaalla… Se otti ruumiin, ja kohtasi Jumalan. Se otti maan tomua, ja kohtasi taivaan. Se otti sen, minkä näki, ja kaatui siihen, mitä ei nähnyt… Missä on, kuolema, sinun otasi? Missä on, Tuonela, sinun voittosi? Kristus on noussut, ja sinä olet kukistunut! Kristus on noussut, ja elämä hallitsee!” (Pyhä Johannes Krysostomos: Sermo Catecheticus in Pascha (Pääsiäissaarna). (PG 59, 721–724).

Vaikka tämä teksti on hymninomainen, se sisältää syvän dogmaattisen totuuden: Paimen meni sinne, minne lampaat olivat joutuneet (kuolemaan), tehdäkseen tuosta paikasta tien elämään.

Paimenen tehtävä on kulkea edellä (Joh.10:4). Ennen Kristusta kaikki tiet johtivat hautaan. Se oli umpikuja, johon lauma oli ajettu. Ylösnousemuksellaan Hyvä Paimen avasi uuden reitin: tien haudan läpi.

Pyhä Athanasios Suuri selittää teoksessaan Sanan lihaksi tulemisesta, että Paimenen ylösnousemus ei ole yksityisasia. Koska Hänellä on sama ihmisluonto kuin laumalla, Hänen voittonsa on koko lauman voitto. Paimen on ”esikoinen” (aparkhe), ja minne Pää (Paimen) menee, sinne seuraa myös Ruumis (lauma).

”Hän ei kärsinyt kuoleman pitävän Häntä vallassaan, vaan nousi ylös kolmantena päivänä, tehden itsestään tien ylösnousemukseen koko ihmiskunnalle… Sillä kuolema on nyt kuin tyranni, jonka laillinen kuningas on sitonut käsistä ja jaloista. Kuolema ei enää hallitse, vaan se on tullut kuolleeksi itsessään Paimenen elämän voimasta. Lampaat eivät enää pelkää kuolemaa, vaan polkevat sen maahan uskoen Paimeneensa.” (Pyhä Athanasios Suuri: De Incarnatione Verbi, 26–27. (PG 25, 141 A–C).

Athanasioksen mukaan paimenuus on muuttanut kuoleman luonteen. Ennen se oli tuomio; nyt se on vain uni, josta Paimen herättää laumansa. Johanneksen evankeliumissa Hyvä Paimen lupaa: ”Minä annan heille iankaikkisen elämän, eivätkä he ikinä huku” (Joh.10:28). Tämä lupaus realisoituu ylösnousemuksessa. Paimen ei anna vain ruohoa tai vettä, vaan zoe aionios – omaa, katoamatonta elämäänsä.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen yhdistää tämän lupauksen suoraan Kristuksen jumaluuteen ja Hänen ylösnousemukseensa. Palkkapaimen voi suojella lammasta hetken, mutta hän ei voi estää sitä vanhenemasta ja kuolemasta. Vain Jumala-Paimen voi antaa elämän, joka ei lopu. Kyrilloksen mukaan tämä on lopullinen todiste siitä, että Kristus on Jumala: vain Elämän Lähde voi virvoittaa kuolevaisen lauman. ”Hän sanoo antavansa heille iankaikkisen elämän. Mutta tämä on ominaisuus, joka kuuluu vain Jumalalle, joka on Elämä luonnostaan… Sillä jos Hän pystyy tekemään lampaistaan kuolemattomia ja voittamaan turmeluksen vallan, eikö ole selvää, että Hän on itse Elämä? … Ylösnousemuksellaan Hän on istuttanut meihin oman elämänsä, jotta me, jotka olimme kuoleman omia, eläisimme Hänessä.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Commentarius in Joannem, Lib. VII, in Joh.10:28. (PG 74, 24 D – 25 A).

Mihin Paimen johtaa ylösnousseen lauman? Vanhan testamentin profeetat puhuivat ”Israelin vuorista”, mutta kirkkoisät näkevät tässä paluun Paratiisiin ja vielä korkeammalle – Jumalan valtakuntaan.

Pyhä Gregorios Nyssalainen tulkitsee psalmin 23 sanat ”Hän vie minut viheriäisille niityille” eskatologisesti. Ylösnousemuksen jälkeen Paimen johtaa ihmisluonnon ”ylemmille laitumille”, jotka ovat vapaita katoavaisuudesta. Paimen kantaa ihmisyyden Isän valtaistuimen eteen.

”Mikä on tämä uusi laidun, jonne Hyvä Paimen meidät johtaa kuoleman laakson jälkeen? Se on taivaallinen asuinsija, missä on elämän vesi ja missä ei ole surua eikä huokausta. Hän, joka nousi kuolleista, on avannut portit, ja lauma seuraa Häntä iloiten, sillä Paimen on tehnyt tiestä turvallisen.” (Pyhä Gregorios Nyssalainen: In Inscriptiones Psalmorum, Pars II, Cap. 14. (PG 44, 585 C – Ajatus mukailtu Gregorioksen laajemmasta opetuksesta henkisestä noususta).

Paimenuus alkaa kenosiksesta (laskeutumisesta), kulkee staurosin (ristin) kautta ja päättyy anastasikseen (ylösnousemukseen). Hyvä Paimen on todistanut olevansa ainoa, joka voi sanoa: ”Minä elän, ja tekin saatte elää” (Joh.14:19).

1.Athanasios Suuri, Pyhä. De Incarnatione Verbi (Sanan lihaksi tulemisesta). Lainaus: Luvut 26–27. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 25. Paris, 1857. Sarakkeet 141 A–C. Suomennos mukaillen teoksesta: Athanasios Suuri: Sanan lihaksi tulemisesta. Suom. M. Myllykoski.

2.Johannes Krysostomos, Pyhä. Sermo Catecheticus in Pascha (Pääsiäissaarna). Lainaus: Tunnettu kohta ”Tuonela katkeroitui”. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 59. Paris, 1862. Sarakkeet 721–724. Teksti luetaan ortodoksisessa kirkossa joka pääsiäisyö.

3.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Commentarius in Joannem (Kommentaari Johanneksen evankeliumiin). Lainaus: Kirja VII, jakso jakeesta Joh.10:28. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 74 (Vol. 2 of Commentary). Paris, 1863. Sarakkeet 24 D – 25 A. Suomennos mukaillen teoksesta: Commentary on the Gospel of St. John by St. Cyril of Alexandria. Vol 2.

4.Gregorios Nyssalainen, Pyhä. In Inscriptiones Psalmorum (Psalmien otsikoista). Lainaus:Osa II, luku 14 (Psalmin 23 allegorinen selitys).Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 44. Paris, 1863. Sarake 585 C (Viittaus kontekstuaalinen Gregorioksen nousu- teologiaan).

Luku 3. Paimen ja Karitsa

Liturginen ulottuvuus

Ortodoksinen liturgia ei ole vain muistojuhla menneistä tapahtumista, vaan Paimenen läsnäolon dynaaminen ja elävä hetki. Ortodoksisen teologian syvin paradoksi on, kun Hyvä Paimen, joka ruokkii laumansa, ei tarjoa heille ruohoa, vaan itsensä. Hän on samanaikaisesti se, joka johtaa liturgiaa (Ylipappi), ja se, joka on alttarilla (Uhrikaritsa).

Kristus sekä uhrina että uhrin kantajana

”Sillä Sinä, Kristus Jumalamme, olet sekä tuoja että tuotava. sekä vastaanottaja että muille jaettava, ja Sinulle ja iankaikkiselle Isällesi…” (Papin salainen rukous Kerubiveisun aikana, Pyhän Johannes Krysostomoksen liturgia)

Kun pappi seisoo alttarin edessä valmistautuen Suureen saattoon, hän lausuu hiljaa sanat, jotka tiivistävät koko eukaristisen mysteerin. Tämä rukous paljastaa, että inhimillinen pappi on vain ikoni; todellinen toimija on Kristus. Mutta Kristus ei toimi vain subjektiivisesti (tekijänä), vaan myös objektiivisesti (uhrilahjana).

Tämä kaksoisrooli – Paimen ja Karitsa – erottaa Uuden Liiton pappeuden Vanhasta. Vanhan testamentin paimenet ja papit uhrasivat aina jotain muuta kuin itsensä (eläimiä, viljaa). Hyvä Paimen on ainoa, joka on sekä uhraaja että uhri.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen, joka taisteli väsymättömästi osoittaakseen Kristuksen persoonan ykseyden, selittää tätä muutosta teoksessaan Hengessä ja totuudessa. Hän osoittaa, kuinka Mooseksen lain uhrit olivat vain varjoja (”tyyppejä”), jotka odottivat täyttymystään.

Kyrilloksen mukaan Kristus täyttää itsessään kaikki uhritoimituksen roolit. Hän ei tarvitse ulkopuolista uhria, sillä Hän on virheetön Karitsa. Hän ei tarvitse välittäjää, sillä Hän on Ylipappi. Hän ei tarvitse toista Jumalaa ottamaan uhria vastaan, sillä Hän on Jumala.  ”Hän on Uhri ja Hän on Pappi. Hän on se, joka tuo uhrin, ja Hän on itse se uhri, joka tuodaan… Sillä laki oli vain varjo, mutta Kristus on totuus. Vanhassa laissa pappi ja uhri olivat eri asioita. Mutta Kristuksessa nämä kaksi yhtyvät yhdeksi. Hän ei tarjonnut Isälle vierasta verta, vaan omansa, tullen samalla kertaa Paimeneksi, joka huolehtii, ja Karitsaksi, joka pelastaa.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: De Adoratione in Spiritu et Veritate, Lib. X. (PG 68, 688 B–C).

Tämä teologinen näkemys tarkoittaa, että liturgiassa emme toista ristinuhria (sillä se tapahtui kerran), vaan astumme sisään tuohon yhteen, ikuiseen uhriin, jossa Paimen antaa itsensä.

1100-luvulla Bysantissa nousi kiivas teologinen kiista. Jotkut väittivät, että liturgiassa Kristus uhraa itsensä vain Isälle ja Pyhälle Hengelle, mutta ei itselleen, koska se johtaisi jakaantumiseen Hänen persoonassaan.

Vuoden 1157 kirkolliskokous Konstantinopolissa vahvisti ortodoksisen dogmin, joka perustuu suoraan liturgiseen rukoukseen: Kristus uhraa ihmisyydessään, mutta ottaa uhrin vastaan jumaluudessaan yhdessä Isän ja Hengen kanssa. Paimen ei ole skitsofreninen; Hän on Yksi Persoona kahdessa luonnossa.

Tämä päätös on elintärkeä paimenuuden ymmärtämiselle: Paimen ei ole vain alempi palvelija, joka lepyttää vihaista Jumalaa. Paimen on Jumala, joka sovittaa maailman itsensä kanssa.  ”Hänelle, joka sanoo, että meidän Herramme ja Jumalamme uhraama uhri… uhrattiin Isälle, mutta ei Hänelle itselleen ja Pyhälle Hengelle… olkoon anateema. Sillä Hän on samanaikaisesti Uhraaja ja Uhrattu, Vastaanottaja ja Jaettava.” (Synodicon of Orthodoxy (Ote vuoden 1157 kirkolliskokouksen päätöksistä). (Lähde: Triodion, Ortodoksisen kirkon liturginen kirja, Ortodoksisiiden sunnuntain palvelus).

Jos liturgia toimitetaan tuhansilla alttareilla ympäri maailmaa joka päivä, onko Kristus uhrattu tuhansia kertoja? Pyhä Johannes Krysostomos vastaa tähän kysymykseen viittaamalla Paimenen ja Karitsan ykseyteen. Krysostomoksen mukaan uhri on ”yksi ja sama”. Paimen ei pilkkoonnu, vaikka Hänet jaetaan. Karitsa ei lopu, vaikka Häntä syödään. Tämä on liturgian suuri ihme: Paimen ruokkii koko maailman, ja silti Hän pysyy kokonaisena. ”Emme uhraa toista uhria, kuten ylipappi silloin [Vanhassa liitossa], vaan aina saman. Tai pikemminkin, me toimitamme tuon uhrin muiston… Sillä onko Kristus jaettu? Ei suinkaan. Hän on kokonainen täällä ja kokonainen taivaassa, yksi Ruumis. Kuten Hän on yksi Ruumis monissa paikoissa, niin on myös yksi uhri. Me emme uhraa monia Kristuksia, vaan yhden Kristuksen.” (Pyhä Johannes Krysostomos: In Epistulam ad Hebraeos Homilia, 17, 3. (PG 63, 131).

Tämä ”muisto” (anamnesis) ei ole vain psykologista muistelua. Se on Paimenen läsnäoloa, jossa aika ja paikka väistyvät. Alttaripöytä muuttuu samaksi pöydäksi, jolla Paimen mursi leivän opetuslapsilleen, ja samaksi kallioksi, jolla Risti seisoi.

Liturginen ulottuvuus paljastaa paimenuuden syvimmän tarkoituksen. Paimen ei vain suojele lammasta sudelta; Hän yhdistyy lampaaseen. Pyhä Nikolaos Kabasilas kirjoittaa Liturgian selityksessään, että tässä uhrissa Paimen ja lauma tulevat ”yhdeksi vereksi”. Kun Paimen sanoo: ”Tämä on minun ruumiini”, Hän kumoaa luonnonlait. Luonnossa paimen syö lampaan ja elää siitä. Armossa Lammas syö Paimenen ja saa siitä elämän. ”Oi ihmeellistä vaihtokauppaa! Paimen tulee ruoaksi lampaille. Hän, joka on Elämä, annetaan kuolevaisille, jotta kuolevaiset eläisivät. Hän ei anna jotain omaisuudestaan, vaan itsensä kokonaan… Tässä uhrissa Paimen on kaikki: Hän on kutsuja, Hän on hääateria, ja Hän on häävieras.” (Pyhä Nikolaos Kabasilas: *Commentarius in Divinam Liturgiam, Cap. 48. (PG 150, 477 A – Ajatus mukailtu Kabasilaksen eukaristisesta synteesistä).

Näin Kristus on täydellinen Paimen juuri siksi, että Hän on täydellinen Uhri. Hän ei johda laumaa ulkopuolelta, vaan ravitsee sitä sisältäpäin, omalla olemuksellaan.

 

1.Pyhän Johannes Krysostomoksen jumalallinen liturgia. Lainaus: Papin rukous Kerubiveisun aikana (Oudeis axios…). Lähde: Hieratikon. Ortodoksisen kirkon pappien käsikirja. (Suomeksi: Pyhäin isäimme Johannes Krysostomoksen ja Basileios Suuren Jumalallinen Liturgia, s. 68. Alkuteksti löytyy esim. Goar, Euchologion, s. 72).

2.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. De Adoratione in Spiritu et Veritate (Palvonnasta Hengessä ja totuudessa). Lainaus: Kirja 10. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 68. Paris, 1864. Sarakkeet 688 B–C. Suomennos mukaillen teoksesta: Cyril of Alexandria: Worship and Adoration.

3.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Epistulam ad Hebraeos Homilia (Homiliat Heprealaiskirjeestä). Lainaus: Homilia 17, kappale 3. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 63. Paris, 1862. Sarake 131. Suomennos mukaillen teoksesta: NPNF Series 1, Vol 14.

4.Synodicon of Orthodoxy (Vuoden 1157 päätökset). Lainaus: Anateema Soterichos Panteugenosta vastaan. Lähde: Triodion. (Löytyy teoksesta: Gouillard, J. ”Le Synodikon de l’Orthodoxie: Édition et commentaire”. Travaux et Mémoires 2 (1967), s. 73–75).

5.Nikolaos Kabasilas, Pyhä. Commentarius in Divinam Liturgiam (Jumalallisen liturgian selitys). Lainaus: Luku 48 (ja yleinen eukaristinen teologia) Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 150. Paris, 1865. Sarake 477 A.

 

Ehtoollinen: Paimen, joka ruokkii laumansa omalla ruumiillaan ja verellään

”Minun lihani on todellinen ruoka, ja minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä hänessä.” (Joh.6:55–56)

Maallisessa paimenuudessa on selkeä hierarkia ja erillisyys: paimen on ihminen, lampaat ovat eläimiä. Paimen voi rakastaa lampaitaan, mutta hän ei voi tulla yhdeksi niiden kanssa. Vielä vähemmän hän voi ruokkia niitä omalla olemuksellaan; päinvastoin, paimen elää lampaiden tuottamasta maidosta ja villasta.

Hyvä Paimen kääntää tämän luonnonjärjestyksen päälaelleen. Hän ei keritse laumaansa hyötyäkseen siitä, vaan Hän pukee laumansa omaan jumaluuteensa. Hän ei lypsä laumaa, vaan tarjoaa sille oman verensä juotavaksi. Tämä on ”kauhistuttava ja ihmeellinen mysteeri”, jossa Paimenesta tulee Laidun.

Pyhä Johannes Krysostomos, eukaristisen teologian suuri opettaja, käyttää rohkeaa ja intiimiä kieltä kuvatessaan tätä ruokkimista. Hän vertaa Kristusta äitiin, joka ei suostu antamaan lastaan vieraalle imettäjälle, vaan ruokkii tätä omalla rinnallaan. Krysostomoksen mukaan Ehtoollinen on todiste siitä, että Paimen haluaa ”sekoittua” (anamiksis) laumaansa. Hän ei halua olla vain johtaja edessämme, vaan elämä sisällämme. ”Mikä paimen ruokkii lampaitaan omilla jäsenillään? … Mutta miksi puhun paimenista? On äitejä, jotka antavat lapsensa vieraiden imetettäväksi. Mutta Kristus ei tee niin. Hän ruokkii meitä omalla verellään ja yhdistää meidät itseensä kaikin tavoin… Hän sekoittaa itsensä meihin, jotta meistä tulisi yksi kokonaisuus, kuten ruumis on yhtä pään kanssa. Sillä tämä on polttavan rakkauden merkki.” (Pyhä Johannes Krysostomos: In Matthaeum Homilia, 82, 5. (PG 58, 743–744).

Tässä Krysostomos osoittaa, että Ehtoollinen on Paimenen rakkauden (filantropian) äärimmäinen fyysinen ilmentymä. Se poistaa etäisyyden Luojan ja luodun väliltä.

Miksi Paimenen täytyy ruokkia laumaa juuri tällä ruoalla? Eikö manna tai tavallinen leipä riittäisi? Kirkkoisät vastaavat: ei riitä, koska lauma on sairas. Ihminen söi paratiisissa ”kuoleman ruokaa” (kielletty hedelmä), joka myrkytti hänen luontonsa. Vastalääkkeen on oltava yhtä voimakas.

Pyhä Gregorios Nyssalainen selittää suuressa katekismuspuheessaan, että Ehtoollinen on ”kuolemattomuuden lääke” (pharmakon athanasias). Koska kuolema tuli ruumiiseen syömisen kautta, myös elämän on tultava syömisen kautta. Paimenen Ruumis on ainoa aine koko universumissa, joka on voittanut kuoleman, ja kun me syömme sen, se alkaa vaikuttaa meissä kuin hapatteena, muuttaen kuolevaisen luontomme kuolemattomaksi.

”Jotta terveellinen lääke voisi vaikuttaa, se on nautittava sisäisesti, jotta sen parantava voima leviäisi koko ruumiiseen… Mikä on tämä lääke? Se on se Ruumis, joka on osoittautunut kuolemaa väkevämmäksi ja joka on aloittanut elämän meissä. Sillä aivan kuten pieni määrä hapatetta tekee koko taikinan kaltaisekseen, niin myös Jumalan kuolematon Ruumis, kun se tulee meihin, muuttaa ja muokkaa koko olemuksemme omaksi itsekseen.” (Pyhä Gregorios Nyssalainen: Oratio Catechetica Magna, 37. (PG 45, 93 B–C).

Paimen ei siis vain ”ravise” meitä, vaan Hän ”rokottaa” meidät omalla ylösnousemuksellaan kuolemaa vastaan.

Mutta kuinka ihmisen liha voi antaa iankaikkisen elämän? Eikö liha ole itsessään katoavaista? Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen vastaa tähän dilemmaan korostamalla Kristuksen persoonan ykseyttä. Alttarilla oleva leipä ei ole tavallisen ihmisen lihaa, vaan Sanan omaa lihaa.

Kyrillos opettaa, että koska Jumala-Sana on Elämä, Hän on tehnyt omaksumastaan ruumiista eläväksi tekevän (zoopoion). Kun Paimen antaa meille Ruumiinsa, Hän ei anna meille vain proteiinia, vaan Pyhän Hengen tulta aineellisessa muodossa. Kyrillos vertaa tätä hehkuvaan hiileen: tuli tunkeutuu hiileen niin, että hiili itsessään alkaa polttaa ja valaista. ”Me emme nauti tavallisen ihmisen lihaa – pois se! – vaan lihaa, joka kuuluu Hänelle, joka on Elämä luonnostaan… Sillä aivan kuten vesi kuumenee, kun se laitetaan tulelle, vaikka se on luonnostaan kylmää, niin myös Kristuksen liha, joka on yhdistynyt Elämään (Sanaan), on tullut eläväksi tekeväksi. Kun me maistamme sitä, meissä oleva kuolema karkotetaan ja elämä versoo meissä.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Commentarius in Joannem, Lib. IV, in Joh.6:54. (PG 73, 577 C – 580 A).

Tämä on paimenuuden sakramentaalinen huipentuma: Paimen siirtää oman jumalallisen elämänsä laumaan.

Lopulta Ehtoollinen tekee meistä Kristuksen ”verisukulaisia”. Pyhä Nikolaos Kabasilas vie ajatuksen päätökseen toteamalla, että tämä ravinto on voimakkaampaa kuin tavallinen ruoka. Tavallinen ruoka muuttuu meiksi (lihaksi ja vereksi), mutta Ehtoollisessa me muutumme Häneksi.

Kabasilaksen mukaan Paimen voittaa meidät sisältäpäin. Hän ei tuhoa persoonallisuuttamme, vaan antaa sille uuden muodon ja olemuksen. Meistä tulee ”samanverisiä” (hamaimoi) ja ”samanruumiisia” (syssomoi) Paimenen kanssa. ”Tämä Leipä on lääke, joka on olemassaololle samaa kuin terveys on sairaalle: se säilyttää elävän elävänä… Oi kuinka suuri onkaan tämä mysteeri! Paimen tulee ruoaksi, ja lauma tulee Jumalaksi osallisuuden kautta. Me emme enää elä omaa elämäämme, vaan Hänen elämäänsä, sillä Hän on se sydän, joka sykkii meissä.” (Pyhä Nikolaos Kabasilas: De Vita in Christo, Lib. IV. (PG 150, 584 B–C – Ajatus tiivistetty Kabasilaksen laajasta eukaristisesta opetuksesta).

Tässä toteutuu psalmin 23 lupaus: ”Sinä valmistat minulle pöydän…” Pöytä on Alttari, ja Paimen on itse Ateria. Lauma ei enää vain seuraa Paimenta; se kantaa Paimenta itsessään.

 

1.Gregorios Nyssalainen, Pyhä. Oratio Catechetica Magna (Suuri katekismuspuhe). Lainaus: Luku 37. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca(PG), Tomus 45. Paris, 1863. Sarakkeet 93 B–C.  Suomennos mukaillen teoksesta: The Great Catechism. NPNF Series 2, Vol 5.

2.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Matthaeum Homilia (Homiliat Matteuksen evankeliumista). Lainaus: Homilia 82, kappale 5. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 58. Paris, 1862. Sarakkeet 743–744. Suomennos mukaillen teoksesta: The Homilies of St. John Chrysostom on the Gospel of St. Matthew. NPNF Series 1, Vol 10.

3.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Commentarius in Joannem (Kommentaari Johanneksen evankeliumiin). Lainaus: Kirja IV, luku 2 (Joh.6:54 selitys).  Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 73. Paris, 1864. Sarakkeet 577 C – 580 A. Suomennos mukaillen teoksesta: Commentary on the Gospel of St. John by St. Cyril of Alexandria. Vol 1.

4.Nikolaos Kabasilas, Pyhä. De Vita in Christo (Elämästä Kristuksessa). Lainaus: Kirja IV (Eukaristian vaikutuksista). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 150. Paris, 1865. Sarake 584 B–C. Suomennos mukaillen teoksesta: The Life in Christ. Translated by C.J. de Catanzaro. SVS Press.

 

OSA II: Kirkko – Lauma ja Laidun

Eklesiologinen ulottuvuus

Luku 4. Yksi lauma, yksi Paimen

Kirkon ykseys

”Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammastarhasta; myös niitä tulee minun johdattaa, ja ne saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lauma ja yksi paimen.” (Joh.10:16)

Paimenuus ei ole vain yksilön ja Jumalan välinen kahdenkeskinen suhde. Hyvä Paimen kokoaa lampaat yhteen. Hän rakentaa lammastarhan, Kirkon, joka on pelastuksen arkki myrskyävässä maailmassa. Tässä luvussa tarkastelemme Kirkon ykseyttä, joka ei ole inhimillistä organisaatiota, vaan Paimenen läsnäolon sakramentaalinen muoto.

Kirkko lampaiden suojana susia (harhaoppeja) vastaan

Ortodoksisessa perinteessä Kirkkoa kutsutaan usein termillä mandra (lammaskatras tai lammastarha). Se on aidattu alue, jonka sisäpuolella on elämä ja turva, ja jonka ulkopuolella vaanii ”erämaa” – petojen ja eksytyksen alue.

Moderni ihminen kokee usein dogmit ja kirkolliset rajat rajoitteina. Kirkkoisien näkökulma on päinvastainen: aita ei ole tehty vangitsemaan lampaita, vaan pitämään sudet ulkona. Harhaoppi (hairesis) ei ole vain ”toinen mielipide”; se on susi, joka repii lauman hajalle ja katkaisee yhteyden Elämänantajaan. Siksi Kirkon ykseys on sen vahvin suojamuuri.

Jeesus varoitti: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia”(Matt. 7:15).

Kirkkoisät ymmärsivät, että vaarallisin susi ei näytä sudelta. Se ei tule suu vaahdossa julistaen ateismia, vaan se tulee käyttäen Raamatun sanoja, puhuen ”hengellisesti” ja vedoten ihmisen ylpeyteen tai järkeen. Pyhä Irenaeus Lyonilainen, toisen vuosisadan suuri harhaoppien vastustaja, kuvaa mestarillisesti, kuinka harhaoppi sekoittaa myrkyn makeaan hunajaan.

Irenaeuksen mukaan Kirkon tehtävä on paljastaa tämä petos. Kirkon ”aitaus” on sen apostolinen traditio, joka toimii vastamyrkkynä. Ilman tätä suojaa lammas nielaisee kuoleman luullessaan syövänsä ruokaa. ”Eksytys ei näet näytä itseään sellaisena kuin se on, jottei se paljastettuna tulisi tuomituksi. Se verhoutuu uskottavaan asuun, niin että se ulkonaiselta muodoltaan näyttää kokemattomien silmissä todenmukaisemmalta kuin totuus itse… He [harhaoppiset] sekoittavat lipevästi houkuttelevia sanoja, jotta saisivat kuulijan etsimään heidän ’tietoaan’, mutta kun he ovat saaneet hänet verkkoonsa, he syöttävät hänelle myrkkyä. Kuka ojentaisi pahaa aavistamattomalle lapselle myrkkysekoituksen, ellei ensin sivelisi maljan reunaa hunajalla?” (Pyhä Irenaeus Lyonilainen: Adversus Haereses (Harhaoppeja vastaan), Praefatio, 2 & Lib. I, 27, 4. (PG 7, 439 A & 689 B).

Miten lauma pysyy koossa, kun sudet hyökkäävät? Vastaus on: pysymällä Paimenen luona. Koska Kristus on noussut taivaaseen, Hän on jättänyt laumalleen näkyvän keskipisteen: piispan ja papiston.

Pyhä Ignatios Antiokialainen, joka itse oli matkalla marttyyrikuolemaan (eli ”tulemassa Jumalan vehnäksi petojen hampaissa”), kirjoitti kirjeissään, että piispa on Kirkon ykseyden ja turvallisuuden tae. Ignatioksen eklesiologia on tinkimätöntä: missä on piispa, siellä on lauma. Jos lammas lähtee omille teilleen pois piispan (ja siten Kirkon yhteisen uskon) luota, se joutuu välittömästi susien armoille.

Ignatiokselle ”alttarin sisäpuolella” oleminen tarkoittaa pysymistä Kirkon ykseydessä. Ulkopuolella on vain kuolema. ”Te olette Jumalan pelto, Hänen rakennuksensa… Käyttäkää vain yhtä eukaristiaa. Sillä on vain yksi Herramme Jeesuksen Kristuksen liha ja yksi malja, joka yhdistää meidät Hänen vereensä, yksi alttari, niin kuin on yksi piispa… Pysykää kaukana pahoista ruohoista, joita Jeesus Kristus ei viljele… Missä paimen on, sinne seuratkaa te lampaina. Sillä monet ’uskottavat’ sudet vangitsevat turmiollisella nautinnolla niitä, jotka juoksevat Jumalan kilparadalla. Mutta jos pysytte ykseydessä, heillä ei ole sijaa.” (Pyhä Ignatios Antiokialainen: Epistula ad Philadelphenses, 2–4. (PG 5, 697 B – 700 A).

Pohjois-Afrikan piispa Pyhä Cyprianus Karthagolainen joutui kohtaamaan tilanteen, jossa kirkko oli repeytymässä hajalle skismojen vuoksi. Hänen opetuksensa Kirkon ykseydestä (De Unitate Ecclesiae) on yksi kristikunnan historian painavimmista puheenvuoroista.

Cyprianus käyttää Nooan arkkia esikuvana Kirkosta. Vedenpaisumuksen (maailman ja synnin) keskellä vain Arkissa (Kirkossa) on turva. Susi ei pääse Arkkiin, mutta jos lammas hyppää Arkista ulos, se hukkuu. Cyprianuksen kuuluisa lause ”Hänellä ei voi olla Jumala isänä, jolla ei ole Kirkko äitinä” ei ole ylimielistä tuomitsemista, vaan hätähuuto: Älä lähde pois suojasta!

Cyprianus korostaa, että Kristuksen viitta on saumaton. Sitä ei voi repiä. Harhaoppiset ja skismaatikot yrittävät repiä Kristuksen ruumista, mutta he onnistuvat vain repimään itsensä irti siitä. ”Joka erottautuu Kirkosta ja liittyy avionrikkojaan [harhaoppiin], erottaa itsensä Kirkon lupauksista… Hän on vieras, hän on pyhäinhäväisijä, hän on vihollinen. Hänellä ei voi olla Jumalaa Isänä, jolla ei ole Kirkkoa äitinä. Jos joku saattoi pelastua Nooan arkin ulkopuolella, niin silloin voi pelastua myös se, joka on Kirkon ulkopuolella… Kristus sanoo: ’Joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan; ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa’. Joka rikkoo Kristuksen rauhan ja sovinnon, toimii Kristusta vastaan.” (Pyhä Cyprianus Karthagolainen: De Catholicae Ecclesiae Unitate, 6. (PL 4, 502 A–503 A).

Kirkko suojaa lampaita tarjoamalla heille Totuuden. Harhaoppi on sielun sairaus, joka vääristää kuvan Jumalasta ja estää parantumisen. Kirkko on ”hengellinen sairaala”, jonka seinät estävät tartuntatautien leviämisen sisälle.

Pyhä Johannes Krysostomos vertaa Kirkkoa satamaan. Merellä (maailmassa) aallot ja tuulet (opilliset virtaukset ja eksytykset) heittelevät sielua. Mutta kun sielu astuu Kirkon satamaan, se löytää rauhan, koska siellä vallitsee ”yksi mieli ja yksi usko”. Krysostomos varoittaa, että susi yrittää aina houkutella lampaan pois tästä yhteisestä mielestä omaan, ”yksityiseen” viisauteensa.

 ”Älkäämme erkaantuko Kirkosta. Sillä mikään ei ole niin vahva kuin Kirkko. Kirkko on sinun toivosi, Kirkko on pelastuksesi, Kirkko on turvapaikkasi. Se on korkeampi kuin taivas ja laajempi kuin maa. Se ei vanhene koskaan, vaan kukoistaa aina nuorena… Kun susi ulvoo ulkopuolella, pysy sinä sisällä, ja olet turvassa. Mutta jos menet ulos, peto raatelee sinut. Älä syytä aitausta, vaan omaa uhkarohkeuttasi.” (Pyhä Johannes Krysostomos: De Capto Eutropio, 6. (PG 52, 402). (Tunnetaan myös nimellä Homilia in Eutropium).

Tämä on Kirkon ykseyden ydin: se on rakkautta, joka rakentaa muurin kuolemaa vastaan. Paimen on asettanut tämän muurin, ja Hän itse seisoo porttina, jotta *”vieraat eivät pääsisi sisään, eivätkä omat eksyisi ulos” (vrt. Joh.10:9).

 

1.Cyprianus Karthagolainen, Pyhä. De Catholicae Ecclesiae Unitate (Katolisen kirkon ykseydestä). Lainaus: Luku 6. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL), Tomus 4. Paris, 1844. Sarakkeet 502 A – 503 A.  Suomennos mukaillen teoksesta: Pyhä Cyprianus: Herran rukouksesta, Ykseydestä. Suom. T. Pöyhönen.

2.Ignatios Antiokialainen, Pyhä. Epistula ad Philadelphenses (Kirje filadelfialaisille). Lainaus: Luvut 2–4. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 5. Paris, 1857. Sarakkeet 697 B – 700 A. Suomennos mukaillen teoksesta: Apostoliset isät. Suom. H. Koskenniemi.

3.Irenaeus Lyonilainen, Pyhä. Adversus Haereses (Harhaoppeja vastaan). Lainaus: Esipuhe (Praefatio), 2 ja Kirja I, 27, 4.  Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 7. Paris, 1857. Sarakkeet 439 A & 689 B. Suomennos mukaillen teoksesta: Irenaeus: Harhaoppeja vastaan.

4.Johannes Krysostomos, Pyhä. De Capto Eutropio (Eutropioksen vangitsemisesta / Kirkon turvasta). Lainaus: Kappale 6. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 52. Paris, 1862. Sarake 402. Tämä on yksi Krysostomoksen tunnetuimmista eklesiologisista vertauksista.)

 

Pyhä Cyprianus Karthagolainen: ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”.

”Hänellä ei voi olla Jumala isänä, jolla ei ole Kirkko äitinä.”

Tämä Pyhän Cyprianus Karthagolaisen (k. 258) lausuma on kaikunut läpi vuosisatojen, herättäen usein pelkoa tai vastustusta. Moderni individualismi kysyy: Eikö minun ja Jumalan välinen suhde riitä? Miksi tarvitsen instituutiota väliin?

Cyprianukselle, joka johti laumaansa veristen vainojen ja repivien skismojen keskellä, kysymys oli absurdi. Hänelle pelastus ei ole yksityinen sopimus, vaan elämää. Ja elämää on vain siellä, missä on Pää (Kristus) ja Ruumis (Kirkko). Jos käsi leikataan irti ruumiista, se ei voi enää elää, vaikka se näyttäisi yhä kädeltä.

Cyprianuksen teologia on radikaalia paimenuuden teologiaa: Paimen on koonnut lauman yhteen paikkaan, Kirkkoon. Jos lammas päättää laiduntaa aidan ulkopuolella, se ei ainoastaan ole vaarassa – se on irrottanut itsensä elämän lähteestä.

Teoksessaan Katolisen kirkon ykseydestä (De Catholicae Ecclesiae Unitate) Cyprianus käyttää luonnonkuvia selittääkseen, miksi lauman jättäminen on kohtalokasta. Hän ei puhu tottelemattomuudesta sääntöjä kohtaan, vaan ontologisesta mahdottomuudesta: elämä ei virtaa katkenneeseen oksaan.

Cyprianus opettaa, että Kirkon ykseys on lähtöisin Jumalan ykseydestä. Aivan kuten auringosta lähtee monta sädettä, mutta valo on yksi, tai puussa on monta oksaa, mutta runko on yksi, niin myös Kirkko on levinnyt ympäri maailmaa, mutta se on yksi ja sama elävä organismi. ”Irrota auringon säde sen alkulähteestä, niin valon ykseys ei salli jakamista. Katkaise oksa puusta, niin se ei pysty enää versomaan. Erota puro lähteestään, niin se kuivuu. Näin on myös Kirkon laita… Se levittää oksansa yli koko maan, se juoksuttaa virtansa runsaana kaikkialle, ja silti on vain yksi Pää, yksi alkuperä, yksi Äiti, joka on hedelmällinen ja rikas.” (Pyhä Cyprianus Karthagolainen: De Catholicae Ecclesiae Unitate, 5. (PL 4, 499 B – 500 A)

Tässä kuvassa ”pelastus” on yhtä kuin ”kytkeytyneenä oleminen”. Paimen on Puun juuri ja Runko. Laumaan kuuluminen on oksana olemista. Jos oksa putoaa maahan, Paimen ei lopeta olemasta Paimen, mutta oksa lakkaa olemasta elävä.

Cyprianus palaa toistuvasti evankeliumin kuvaan Kristuksen ihokkaasta, jota sotilaat eivät ristiinnaulitsemisen yhteydessä repineet, vaan heittivät siitä arpaa (Joh.19:23–24). Cyprianukselle tämä ”saumaton, ylhäältä kudottu” vaate on symboli Kirkon jakamattomuudesta.

Harhaoppiset ja skismaatikot – ne, jotka perustavat omia ”laumojaan” – yrittävät repiä Kristuksen vaatteen. Mutta Cyprianus varoittaa: se, joka rikkoo ykseyden, ei ota mukaansa palaa Kristuksesta. Hän jää tyhjin käsin. Paimenen vaate pysyy ehjänä; repijä itse jää alastomaksi. ”Tätä pukua ei voitu omistaa palasina eikä jakaa. Se, joka repii Kristuksen pukua, ei voi omistaa Kristuksen vaatetta… Koska Kristuksen kansa ei voi revetä, Hänen tunikansa, joka oli kudottu ylhäältä ja kauttaaltaan yhtenäinen, ei jakautunut omistajien kesken. Se on kuva ykseydestä, joka tulee ylhäältä, taivaasta ja Isältä.” (Pyhä Cyprianus Karthagolainen: De Catholicae Ecclesiae Unitate, 7. (PL 4, 504 A–B).

Tämä on vakava varoitus kaikille ”omatoimisille” paimenille. Ei ole olemassa ”montaa kirkkoa” tai ”vaihtoehtoisia laumoja”. On vain yksi Paimen ja yksi lauma. Kaikki muu on harhaa.

Cyprianuksen ajattelun ehkä järkyttävin kohta liittyy marttyyriuteen. Hänen aikanaan oli ihmisiä, jotka olivat eronneet piispan yhteydestä (eli Kirkosta), mutta jotka silti tunnustivat Kristuksen nimeä ja jopa kuolivat vainoissa.

Voiko veritodistus pelastaa ihmisen, joka on rikkonut lauman ykseyden? Cyprianus vastaa: Ei.

Miksi näin ankara tuomio? Koska Jumala on Rakkaus (Agape). Skisma (kirkon repiminen) on synti rakkautta vastaan. Jos ihmisellä ei ole rakkautta veljiinsä ja ykseyteen, hänellä ei ole Jumalaa, vaikka hän antaisi ruumiinsa poltettavaksi (vrt. 1. Kor. 13:3). Paimen tunnistaa omakseen vain ne, joissa on rakkauden merkki. ”Vaikka heidät surmattaisiin heidän tunnustaessaan Nimeä, tämä tahra ei huuhtoudu pois edes verellä. Epäsovun ja hajaannuksen raskasta ja sovittamatonta syntiä ei puhdisteta edes kärsimyksellä. Hän ei voi olla marttyyri, joka ei ole Kirkossa… Hän ei voi päästä Jumalan valtakuntaan, joka hylkää sen, minkä Jumala on asettanut hallitsemaan. Kristus antoi meille rauhan; Hän käski meidän olla yksimielisiä ja yksisydämisiä. Hän, joka rikkoo veljellisen rakkauden, ei voi olla marttyyri.” (Pyhä Cyprianus Karthagolainen: De Catholicae Ecclesiae Unitate, 14. (PL 4, 510 B – 511 A).

Tämä osoittaa, että paimenuuden ydin ei ole vain oikeassa opissa, vaan rakkauden ykseydessä. Paimen ei kerää sankareita, vaan veljiä ja sisaria. Susi erottaa, Paimen yhdistää.

Lopulta Cyprianus palaa klassiseen kuvaan Nooan arkista. Maailma on hukkumassa synnin ja kuoleman tulvaan. On vain yksi puinen alus, joka kelluu pinnalla. Tämä alus on Kirkko, ja sen rakentaja on Kristus.

Cyprianus kysyy retorisesti: ”Voiko joku pelastua, jos hän on Arkin ulkopuolella?” Vastaus on ilmeinen. Kyse ei ole siitä, että Jumala olisi julma niille, jotka ovat vedessä. Kyse on siitä, että vain Arkki on tehty kestämään myrsky.

Tämä ”ulkopuolella ei ole pelastusta” (extra ecclesiam nulla salus) on siis pohjimmiltaan Paimenen kutsuhuuto: ”Tulkaa sisään! Älkää jääkö aaltojen armoille!” Se on rakkauden, ei vihan, julistus. ”Jos joku saattoi pelastua Nooan arkin ulkopuolella, niin silloin voi pelastua myös se, joka on Kirkon ulkopuolella… Herra varoittaa ja sanoo: ’Joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan; ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa’. Joka rikkoo Kristuksen rauhan ja sovinnon, toimii Kristusta vastaan.” (Pyhä Cyprianus Karthagolainen: De Catholicae Ecclesiae Unitate, 6. (PL 4, 503 A).

Cyprianuksen perintö on tämä: Hyvä Paimen ei ole vain yksinäinen vaeltaja, vaan Hän on yhteisön rakentaja. Hän on luonut kodin, Kirkon, ja Hän haluaa, että Hänen lampaansa pysyvät siellä – ei vankeina, vaan turvassa pedoilta, jotka vaanivat pimeydessä.

1. Cyprianus Karthagolainen, Pyhä. De Catholicae Ecclesiae Unitate (Katolisen kirkon ykseydestä) Lainaus 1 (Auringon säde ja puu): Luku 5. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL), Tomus 4. Paris, 1844. Sarakkeet 499 B – 500 A.

Lainaus 2 (Kristuksen puku): Luku 7. Lähde: Ibid. (PL 4). Sarakkeet 504 A–B.

Lainaus 3 (Marttyyrius): Luku 14. Lähde: Ibid. (PL 4). Sarakkeet 510 B – 511 A.

Lainaus 4 (Arkki ja ”Ei Jumala isänä…”): Luku 6. Lähde: Ibid. (PL 4). Sarakkeet 502 A – 503 A.

Lainaukset on suomennettu mukaillen teoksesta: Pyhä Cyprianus: Herran rukouksesta, Ykseydestä. Suom. Tomi Pöyhönen. Helsinki: Osuuskunta Theotokos, 2008. (Erityisesti sivut 45–60).

Kanoninen järjestys paimenuuden turvana

”Kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä.” (1. Kor. 14:40)

Kun nykyihminen kuulee sanan ”kanoni”, hän ajattelee usein sääntökirjaa, rajoituksia tai juridista kylmyyttä. Kirkkoisien silmissä kanoninen järjestys on kuitenkin jotain aivan muuta: se on paimenuuden selkäranka.

Kreikan sana kanon tarkoittaa alun perin mittakeppiä tai suoraa ruokoa. Se on väline, jolla varmistetaan, että rakennus pysyy pystysuorassa. Ilman kanoneita Kirkko ei olisi ”totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3:15), vaan muodoton massa, joka muuttuu jokaisen uuden karismaattisen johtajan tai aikakauden oikun mukaan.

Kanonit ovat Paimenen asettamia ”joenpenkkoja”. Ne eivät estä Hengen virtaa, vaan ohjaavat sen niin, ettei se muutu tuhoisaksi tulvaksi, vaan pysyy elämää antavana jokena.

Pyhä Basileios Suuri, jota pidetään itäisen kirkon luostarisäännön ja kanonisen perinteen suurena organisaattorina, näki järjestyksen jumalallisena ominaisuutena. Jumala loi maailman kaaoksesta kosmokseksi (järjestykseksi). Siksi Kirkossa, joka on uusi luominen, ei voi vallita anarkia.

Basileioksen mukaan Pyhä Henki ei toimi sekasorrossa. Kanoninen järjestys on tae siitä, että paimenuus ei perustu ihmisen mielivaltaan, vaan yhteiseen, Pyhän Hengen ohjaamaan mieleen. Teoksessaan Pyhästä Hengestä hän korostaa, että Kirkon hierarkia ja järjestys ovat Hengen lahjoja, joiden tarkoitus on pitää Ruumis koossa. ”Hän [Pyhä Henki] on asettanut Kirkkoon järjestyksen: ensiksi apostolit, toiseksi profeetat, kolmanneksi opettajat… Tämä järjestys on annettu, jotta jäsenet pitäisivät huolta toisistaan. Sillä missä järjestys murtuu, siellä alkaa hajaannus. Ja missä on hajaannus, siellä Henki ei voi levätä, sillä Hän on rauhan ja ykseyden Henki.” (Pyhä Basileios Suuri: De Spiritu Sancto, 16 & 26. (PG 32, 140–141 & 181). (Ajatus yhdistetty Basileioksen eklesiologisesta argumentaatiosta).

Basileiokselle kanoni on siis ikoninen käsite: maallisen Kirkon järjestyksen tulee heijastaa taivaallisen liturgian täydellistä harmoniaa.

Paradoksaalisesti kanoninen laki on paras suoja hengellistä väkivaltaa vastaan. Jos paimenuus perustuisi vain johtajan ”voiteluun” tai persoonaan, lauma olisi täysin hänen armoillaan. Kanonit sitovat myös piispaa.

Apostoliset säännöt (varhaiskirkon kanonikokoelma) ja ekumeenisten kirkolliskokousten päätökset asettavat tiukat rajat paimenen vallalle. Piispa ei saa tehdä mitään merkittävää ilman muiden piispojen suostumusta (synodaalisuus), eikä hän saa hallita laumaa ”herroina”, vaan palvelijana.

Esimerkiksi Khalkedonin kirkolliskokous (451) sääti kanoneita, jotka estävät pappeja ja munkkeja vaeltelemasta valvomattomina, mutta samalla ne estävät piispaa kohtelemasta alaisiaan mielivaltaisesti. Kanonit ovat ”sopimus”, joka takaa lampaan oikeusturvan. ”Piispa älköön käyttäkö valtaansa väärin… Sillä kanonit on säädetty sitä varten, ettei kukaan ylpistyisi asemassaan, vaan että kukin pysyisi siinä palvelutehtävässä, johon hänet on kutsuttu. Jos joku rikkoo nämä rajat, hän ei ole enää paimen, vaan susi, joka hajottaa lauman.” (Apostoliset säännöt, Kanoni 34 (mukaillen periaatetta). (Lähde: *Canones Apostolorum*, PG 137, 101).

Lännen ja idän oikeusajattelussa on merkittävä ero. Lännessä laki on usein rangaistus rikoksesta. Idässä, ja erityisesti Basileios Suuren kanonisissa kirjeissä, kanoni on lääke (pharmakon).

Kun ihminen tekee syntiä, hän haavoittaa itseään. Kanoninen seuraamus (esim. määräaikainen ehtoolliskielto eli epitimia) ei ole rangaistus, jolla lepytetään Jumalan viha. Se on lääkekuuri, jonka Paimen määrää, jotta haava paranisi.

Basileios kirjoittaa toiselle piispalle, Amfilokiokselle, ohjeita siitä, miten langenneita tulee kohdella. Hän korostaa, että Paimenen tulee arvioida katumuksen laatua, ei vain aikaa. Kanoni on joustava side, ei rautakahle. ”Emme tuomitse pelkästään ajan perusteella, vaan kiinnitämme huomiota parannuksen tapaan. Jos joku osoittaa syvää katumusta… lyhennettäköön hänen aikaansa. Sillä tavoitteemme ei ole pitää ihmisiä ulkopuolella, vaan parantaa heidät ja palauttaa heidät Kirkon yhteyteen. Paimenen tulee olla kuin lääkäri: leikata mätä pois, mutta sitoa haava hellästi, jotta jäsen ei kuolisi.” (Pyhä Basileios Suuri: Epistula Canonica Secunda (Kirje 217), Kanoni 84. (PG 32, 809).

 

Anatomia ilman henkeä on ruumis, Henki ilman anatomiaa on aave

Lopulta kanoninen järjestys palvelee yhtä tarkoitusta: se pitää Kristuksen Ruumiin koossa, jotta Elämä voisi virrata siinä. Ilman luurankoa (kanoneita) liha (uskovat) luhistuisi maahan muodottomaksi kasaksi. Mutta pelkkä luuranko ilman Henkeä on kuollut.

Ortodoksinen paimenuus on tasapainoilua akribeian (tarkkuuden) ja oikonomian (taloudenhoidon/joustavuuden) välillä. Kanonit antavat tarkkuuden (normin), mutta Paimenen rakkaus käyttää niitä joustavasti (oikonomia) kunkin lampaan pelastukseksi.

Tämä järjestys on turva. Se takaa, että kun lammas tulee Kirkkoon, hän ei kohtaa vain yksittäisen papin mielipiteitä, vaan vuosituhantisen viisauden, joka on hioutunut Pyhän Hengen johdatuksessa. Kanonit ovat Paimenen sauva: ne tukevat väsynyttä ja ohjaavat eksynyttä, mutta tarvittaessa ne myös karkottavat suden.

1.Basileios Suuri, Pyhä. De Spiritu Sancto (Pyhästä Hengestä). Lainaus: Luvut 16 ja 26 (Synteesi Basileioksen järjestyksen teologiasta). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 32. Paris, 1857. Sarakkeet 140–141 & 181.Suomennos mukaillen teoksesta: Pyhä Basileios Suuri: Pyhästä Hengestä. Suom. H. Koskenniemi.

2.Basileios Suuri, Pyhä. Epistulae Canonicae (Kanoniset kirjeet). Lainaus: Kirje 217 (Toinen kanoninen kirje Amfilokiokselle), Kanoni 84. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 32. Paris, 1857. Sarake 809. Tämä on klassinen lähde ortodoksiselle epitimia-käytännölle.)

3. Apostoliset säännöt (Canones Apostolorum). Lainaus: Kanoni 34 (Piispojen keskinäisestä suhteesta ja vallankäytöstä). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 137 (Beveridgen kommentaarit). Sarake 101. Viittaus on periaatteellinen, sillä Apostoliset säännöt ovat kanonisen oikeuden perusta.)

4. Khalkedonin kirkolliskokous (451). Viittaus: Kanonit 4 ja 8 (Klerikoiden ja munkkien alistaminen piispan valtaan järjestyksen vuoksi). Lähde: Conciliorum Oecumenicorum Decreta. (Tunnustettu osa ortodoksista kanonista korpusta).

 

Luku 5. Sudet ja palkkapaimenet

Hengelliset vaarat

Hyvän Paimenen kuvaan kuuluu erottamattomasti sauva. Sitä ei käytetä vain lampaiden tukemiseen, vaan myös petojen karkottamiseen. Kirkkoisät eivät olleet naiiveja idealisteja; he tiesivät, että missä on totuus, siellä on myös valhe, ja missä on lauma, siellä kiertelevät sudet.

Seuraavassa tutkimme hengellisiä vaaroja – harhaoppeja ja vääriä paimenia – ja sitä, kuinka Kirkon traditio opettaa tunnistamaan ne.

Harhaopit ja hajaannus Ignatios Antiokialainen kirjoituksissa

”Pysykää kaukana pahoista ruohoista, joita Jeesus Kristus ei viljele, koska ne eivät ole Isän istutusta… Sillä kaikki ne, jotka kuuluvat Jumalalle ja Jeesukselle Kristukselle, ovat piispan kanssa.” (Ignatios Antiokialainen,Kirje filadelfialaisille, 3)

Antiokian piispa Pyhä Ignatios (Theoforos) kirjoitti kirjeensä matkalla Roomaan, jossa hänet heitettäisiin leijonille (n. vuonna 107 jKr.). Voisi kuvitella, että kuoleman edessä vanhus pelkäisi petoja. Mutta Ignatioksen kirjeistä huokuu toisenlainen pelko: hän ei pelkää ”näkyviä susia” (leijonia), jotka raatelevat ruumiin, vaan ”näkymättömiä susia” (harhaopettajia), jotka raatelevat sielun.

Ignatiokselle harhaoppi ja hajaannus (skisma) eivät ole vain teoreettisia virheitä. Ne ovat myrkkyä, joka tappaa kristillisen elämän ytimen.

Ignatios käyttää harhaopeista (erityisesti doketismista ja judaismista) värikästä ja rajua kieltä. Hän kutsuu niitä ”vieraaksi kasviksi” (botane allotria). Paimenen tehtävä on kitkeä nämä kasvit laitumelta, ennen kuin lampaat syövät niitä.

Kirjeessään tralleslaisille Ignatios varoittaa, että harhaopettajat eivät tarjoa myrkkyä sellaisenaan, vaan sekoittavat sen Jeesuksen nimeen. Tämä on ”susi lampaan vaatteissa” -vertaus teologisella tasolla: ”He puhuvat Jeesuksesta Kristuksesta, mutta sekoittavat Häneen myrkkyä. He ovat kuin ne, jotka antavat kuolettavaa lääkettä hunajaviinin seassa. Tietämätön ottaa sen iloiten vastaan makean maun tähden, mutta nielaisee samalla kuolemansa… Siksi kehotan teitä: nauttikaa vain kristillistä ravintoa ja pysykää erossa vieraasta ruoasta, joka on harhaoppia.” (Pyhä Ignatios Antiokialainen: Epistula ad Trallianos, 6. (PG 5, 677 B – 680 A).

Ignatioksen viesti on selvä: Paimenen ääni on puhdas. Jos ääneen sekoittuu vieraita sävyjä – filosofista ylpeyttä tai evankeliumin vääristelyä – se ei enää johda elämään.

Ignatioksen ajan suurin ”susi” oli doketismi (kreikan sanasta dokein, näyttää joltakin). Nämä opettajat väittivät, että Kristus oli niin pyhä, ettei Hänellä voinut olla aineellista ruumista. Hän vain näytti ihmiseltä, näytti kärsivän ja näytti kuolevan.

Miksi Ignatios hyökkäsi tätä vastaan niin raivokkaasti? Koska se teki Hyvästä Paimenesta valehtelijan ja pelastuksesta teatteria. Jos Paimen ei oikeasti vuotanut verta, Hän ei oikeasti kuollut lampaiden puolesta. Ja jos Hän ei kuollut, me olemme yhä synneissämme.

Ignatios kirjoittaa smyrnalaisille, että tällainen oppi tekee ehtoollisesta tyhjän. Jos liha ei ole todellista, ehtoollinen on vain symboli, eikä ”kuolemattomuuden lääke”. ”He pysyvät poissa eukaristiasta ja rukouksesta, koska he eivät tunnusta, että eukaristia on meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha – se liha, joka kärsi meidän syntiemme tähden… He sanovat Hänen kärsineen vain näön vuoksi. Mutta jos kaikki tämä on tapahtunut vain näön vuoksi, niin minäkin olen kahleissa vain näön vuoksi! Miksi siis olen antautunut kuolemaan, tuleen, miekkaan ja petojen eteen?” (Pyhä Ignatios Antiokialainen: Epistula ad Smyrnaeos, 4 & 7. (PG 5, 709 B & 713 A).

Tämä on paimenuuden teologian ydin: Paimenen on oltava todellinen. Aave ei voi kantaa kadonnutta lammasta harteillaan. Vain lihaksi tullut Jumala voi.

Miten lauma suojautuu näiltä susilta? Ignatioksen vastaus on sama kuin luvussa 4: Ykseys piispan kanssa. Mutta Ignatios käyttää tästä kaunista musiikillista vertausta.

Hän vertaa kirkkoa soittimeen (kitaraan tai harppuun). Piispa on soitin, ja papisto ja kansa ovat kielet. Jotta musiikki (Kristuksen ylistys) soisi puhtaasti, kielten on oltava vireessä ja harmoniassa soittimen kanssa. Harhaoppi on epävireisyyttä; se rikkoo melodian. Hajaannus on sitä, että kieli katkeaa tai yrittää soida irrallaan soittimesta. ”Siksi teidän tulee olla yhtä mieltä piispanne kanssa, kuten olettekin. Sillä teidän kunnianarvoisa papistonne on virittynyt piispaan niin kuin kielet kitaraan. Siksi teidän yksimielisyydessänne ja sopusointuisessa rakkaudessanne lauletaan ylistystä Jeesukselle Kristukselle. Tulkaa jokainen osaksi tätä kuoroa, jotta laulaisitte yhdessä äänessä Isälle.” (Pyhä Ignatios Antiokialainen: Epistula ad Ephesios, 4. (PG 5, 648 B–C).

Ignatiokselle ”susi” on siis jokainen, joka yrittää soittaa omaa säveltään ohi Kirkon yhteisen harmonian. Turva on kuorossa. Kun lauma pysyy yhdessä, laulaen samaa totuutta, sudet eivät uskalla hyökätä.

Ignatios antaa käytännön neuvon: Pysykää alttarin luona. Hänelle ”alttari” (thysiasterion) on Kirkon sakramentaalisen elämän keskus. Joka on ”alttarin sisäpuolella” (ehtoollisyhteydessä piispan kanssa), on turvassa. Joka on ”ulkopuolella” (skismassa tai harhaopissa), on vailla Jumalan leipää. ”Älkää eksykö. Jos joku seuraa skisman tekijää, hän ei peri Jumalan valtakuntaa… Pitäkää siis huoli siitä, että vietätte yhtä ainoaa eukaristiaa. Sillä on yksi liha, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen liha, ja yksi malja… ja yksi alttari, niin kuin on yksi piispa.”(Pyhä Ignatios Antiokialainen: Epistula ad Philadelphenses, 3–4. (PG 5, 700 A).

Ignatioksen perintö on vakava muistutus: Paimenuus ei ole vain yksilön lohduttamista, vaan Totuuden varjelua. Hyvä Paimen rakastaa lampaitaan niin paljon, että Hän varoittaa heitä myrkystä. Rakkaus ilman totuutta ei ole rakkautta, vaan välinpitämättömyyttä, joka jättää lauman susien ruoaksi.

1. Ignatios Antiokialainen, Pyhä. Epistula ad Ephesios (Kirje efesolaisille). Lainaus: Luku 4 (Kielet ja kitara -vertaus). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 5. Paris, 1857. Sarakkeet 648 B–C.

2. Ignatios Antiokialainen, Pyhä. Epistula ad Trallianos (Kirje tralleslaisille). Lainaus: Luku 6 (Harhaoppi vieraana kasvina ja myrkkynä). Lähde: Ibid. (PG 5). Sarakkeet 677 B – 680 A.

3.Ignatios Antiokialainen, Pyhä. Epistula ad Philadelphenses (Kirje filadelfialaisille).  Lainaus: Luvut 3–4 (Pahat ruohot, yksi eukaristia, skisman vaara). Lähde: Ibid. (PG 5). Sarakkeet 697 B – 700 A.

4.Ignatios Antiokialainen, Pyhä. Epistula ad Smyrnaeos (Kirje smyrnalaisille). Lainaus: Luvut 4 ja 7 (Doketismin vastustus ja eukaristian realismi). Lähde: Ibid. (PG 5). Sarakkeet 709 B & 713 A.

Lainaukset on suomennettu mukaillen teoksesta: Apostoliset isät. (Kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia). Suom. Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 1989. (Sivut 17–50).

 

Palkkapaimenen tunnusmerkit: Oman edun tavoittelu ja pakeneminen vaaran hetkellä

”Palkkalainen, joka ei ole paimen… jättää lampaat ja pakenee.” (Joh.10:12)

Jos harhaopettaja on ”susi”, joka hyökkää laumaan ulkopuolelta, palkkapaimen on petturi lauman sisällä. Hänen tragediansa on siinä, että hän näyttää paimenelta. Hänellä on sauva, hän käyttää paimenen viittaa ja hän osaa kutsua lampaita. Rauhan aikana häntä on lähes mahdotonta erottaa Hyvästä Paimenesta.

Kirkkoisät opettavat, että ero paljastuu vasta motiiveissa (miksi hän paimentaa) ja kriisitilanteissa (miten hän reagoi uhkaan). Palkkapaimenen toimintaa ohjaa rakkauden sijaan philautia (itsekeskeinen itserakkaus), ja siksi hänen ainoa strategiansa vaaran hetkellä on pakeneminen.

Pyhä Augustinus, joka toimi piispana Pohjois-Afrikassa levottomana aikana, analysoi tarkasti palkkapaimenen sielunmaisemaa. Hänen mukaansa palkkalainen on ihminen, joka etsii Kirkosta maallista hyvää: kunniaa, valtaa, rahaa tai mukavuutta.

Augustinus huomauttaa, että palkkapaimen voi saarnata oikein ja jakaa sakramentteja pätevästi. Hän voi jopa tehdä paljon työtä. Mutta hän tekee sen saadakseen ”palkan” ihmisiltä, ei Jumalalta. Lampaat ovat hänelle väline oman egon pönkittämiseen tai toimeentulon turvaamiseen. Kun lampaat eivät enää hyödytä häntä – tai kun niiden puolustaminen käy kalliiksi – kauppa päättyy.

”Kuka on palkkalainen? Hän on se, joka näkee suden tulevan ja pakenee. Hän etsii omaansa, ei sitä, mikä on Jeesuksen Kristuksen. Hän tekee syntiä, ei siksi, että hän vihaisi lampaita, vaan koska hän rakastaa itseään enemmän… Hän saarnaa evankeliumia saadakseen palkkion tässä ajassa: ihmisten suosion, korkean aseman tai rikkauden. Kun nämä ovat hänen motiivinsa, hän on palkkalainen, vaikka hän istuisi Mooseksen istuimella.” (Pyhä Augustinus: In Johannis Evangelium Tractatus, 46, 5. (PL 35, 1729).

Tämä on vakava peili jokaiselle hengelliselle johtajalle: Palvelenko laumaa, vai palveleeko lauma minun tarpeitani?

Mitä tarkoittaa ”pakeneminen”? Tarkoittaako se fyysistä juoksemista karkuun? Rooman paavi Pyhä Gregorios Suuri (Dialogos) antaa tähän kysymykseen syvällisen ja pelottavan vastauksen: Paimen pakenee silloin, kun hän vaikenee.

Gregorioksen mukaan susi on vertauskuva synnille, vääryydelle tai harhaopille, joka uhkaa lauman sieluja. Jos paimen näkee vääryyden tapahtuvan, mutta ei puutu siihen koska pelkää menettävänsä suosionsa tai joutuvansa konfliktiin, hän on jo paennut. Hän on vetäytynyt ”hiljaisuuden linnoitukseen” suojellakseen itseään, jättäen lampaat suden (synnin) raadeltavaksi.  ”Susi tulee ja palkkalainen pakenee. Mitä tämä tarkoittaa? Susi on paholainen tai väkivaltainen kiusaaja. Palkkalainen näkee sielujen joutuvan vaaraan, mutta ei sano sanaakaan vastustaakseen vääryyttä. Hän pakenee, ei ruumiillaan, vaan vaikenemisellaan (fugit tacendo) … Sillä pelätessään menettävänsä maalliset etunsa, hän ei uskalla puolustaa laumaa totuuden sanalla. Hän näkee suden repivän, mutta piiloutuu pelkuruuden hiljaisuuteen.” (Pyhä Gregorios Suuri: Homiliae in Evangelia, Homilia 14, 3. (PL 76, 1128 B).

Tämä ”hiljainen pako” on palkkapaimenen tunnusmerkki. Hän haluaa olla kaikkien kaveri. Hän välttää vaikeita aiheita. Hän antaa suden syödä, kunhan susi ei syö häntä.

Miksi palkkapaimen toimii näin? Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen palaa jälleen omistajuuden käsitteeseen. Palkkapaimenelta puuttuu ”luonnollinen affektio” laumaa kohtaan. Koska hän ei ole synnyttänyt lampaita (hengellisesti) eikä maksanut niistä hintaa (verellään), hänellä ei ole sisäsyntyistä tarvetta suojella niitä.

Kyrilloksen mukaan palkkapaimen laskelmoi riskejä kuin liikemies. Jos suden hyökkäys uhkaa hänen ”investointiaan” (omaa elämäänsä) enemmän kuin lampaasta saatava hyöty on, hän hylkää lampaan. Hyvä Paimen ei laskelmoi, koska rakkaus ei tunne matematiikkaa. ”Hän jättää lampaat, koska ne eivät ole hänen omiaan. Tässä Herra osoittaa, että vieraan ja omistajan välillä on valtava ero. Palkkalainen ei tunne sydämessään kipua lampaan menetyksestä. Hänelle lauma on vain työpaikka. Mutta omistajalle lauma on perhe. Siksi palkkalainen väistyy vaaran tullen, säästäen itsensä, kun taas omistaja asettuu vaaran tielle.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Commentarius in Joannem, Lib. VI, in Joh.10:12. (PG 73, 1040 C).

Kirkkohistoria tuntee valitettavan paljon palkkapaimenia. Vainojen aikana (esim. Deciuksen vaino 250 jKr.) monet piispat ja papit pakenivat tai uhrasivat epäjumalille pelastaakseen henkensä, jättäen lauman ilman sakramentteja ja tukea. Harhaoppien aikana (esim. areiolaisuus 300-luvulla) monet papit vaihtoivat leiriä sen mukaan, mikä oppi oli keisarin suosiossa, turvatakseen asemansa.

Isät eivät kuitenkaan tuomitse näitä ihmisiä vain heikkoudesta, vaan rakkaudettomuudesta. Palkkapaimen on ihminen, joka on asettanut itsensä alttarille Kristuksen sijaan.

On kuitenkin huomattava, kuten Augustinus muistuttaa, että Jumala voi ruokkia laumaa myös palkkapaimenen kautta. Sakramentit ovat päteviä Kristuksen tähden, ei papin pyhyyden tähden. Mutta palkkapaimenelle itselleen hänen virkansa on tuomio. Hän on kuin kanava, joka johtaa vettä puutarhaan: puutarha kukoistaa, mutta kanava itse pysyy kivisenä ja kylmänä.

1.Gregorios Suuri (Dialogos), Pyhä. Homiliae in Evangelia (Saarnoja evankeliumeista). Lainaus: Homilia 14, kappale 3 (Kuuluisa ”Fugit tacendo” -kohta). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL), Tomus 76. Paris, 1849. Sarake 1128 B. Tämä on yksi läntisen kirkon siteeratuimmista paimenuutta käsittelevistä teksteistä.

2.Augustinus, Pyhä. In Johannis Evangelium Tractatus (Traktaatteja Johanneksen evankeliumista). Lainaus: Traktaatti 46, kappale 5 (Palkkapaimenen motiivit). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL), Tomus 35. Paris, 1845. Sarake 1729. Suomennos mukaillen teoksesta: St. Augustine: Tractates on the Gospel of John.

3.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Commentarius in Joannem (Kommentaari Johanneksen evankeliumiin). Lainaus: Kirja VI, jakso jakeesta Joh. 10:12. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 73. Paris, 1864. Sarake 1040 C.

 

Demoninen vaikutus: ”Varas tulee varastamaan ja tappamaan”

”Varas ei tule muun kuin varastamisen, tappamisen ja tuhoamisen tähden. Minä olen tullut tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden.” (Joh.10:10)

Tähän asti olemme käsitelleet inhimillisiä uhkia (harhaopettajat ja huonot johtajat), mutta nyt kohtaamme pahuuden alkulähteen. Ortodoksinen paimenuus on pohjimmiltaan henkien taistelua.

Jos susi on harhaoppi ja palkkapaimen on petturi, kuka on ”varas” (kleptes)? Kirkkoisien tulkinnassa varas on itse sielunvihollinen, Saatana. Hän on kaikkien susien lähettäjä ja kaikkien palkkapaimenten viettelijä.

Paimenuuden teologiassa tämä on ratkaiseva erottelu: inhimilliset viholliset ovat usein itsekin uhreja, mutta Varas on puhdasta, persoonallista pahuutta. Hän ei hyökkää nälästä (kuten susi) tai pelosta (kuten palkkalainen), vaan kateudesta. Hän ei kestä nähdä tomusta luodun ihmisen kohoavan jumaluuteen, joten hän murtautuu lammastarhaan tuhotakseen sen, mitä Jumala rakastaa.

Jeesus kuvaa varasta henkilönä, joka ”ei mene ovesta lammastarhaan, vaan kiipeää sinne muualta” (Joh.10:1). Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen selittää tämän tarkoittavan, että paholainen ja hänen demoninsa eivät toimi Jumalan asettaman järjestyksen tai luonnonlakien mukaan. He ovat ”laittomia”.

Ovi on Kristus ja Hänen ihmiseksi tulemisensa. Varas halveksii tätä Ovea. Hän yrittää päästä lampaan sieluun ”takaoven kautta” – ylpeyden, valheellisen mystiikan tai omien intohimojen kautta. Kyrilloksen mukaan varas yrittää varastaa Jumalan kunnian väittämällä itseään valon enkeliksi. ”Hän kiipeää muualta, sillä hän ei tule Isän kautta eikä toimi totuudessa. Saatana on ylimielinen; hän yrittää asettaa oman valtaistuimensa Jumalan valtaistuimen yläpuolelle. Hän ei halua pelastaa lampaita, vaan omistaa ne orjikseen. Hän hiipii sisään pimeydessä, petoksen keinoin, sillä hän tietää, ettei hänellä ole laillista oikeutta laumaan.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: *Commentarius in Joannem, Lib. VI, in Joh. 10:1. (PG 73, 1028 B).

Miten demoninen varas käytännössä ”varastaa” lampaan? Hän ei yleensä ilmesty fyysisesti, vaan hän iskee ihmisen nousiin (mieleen/sielun silmään). Ortodoksinen askeettinen kirjallisuus, kuten Filokalia, kuvaa tätä prosessia tarkasti.

Varas heittää mieleen ajatuksen (logismos). Se voi olla epäilys, himo tai ylpeä ajatus. Jos lammas (ihminen) tarttuu tähän ajatukseen, varas on saanut jalansijan. Pyhä Hesykhios Pappi (n. 400-luku) kuvaa demonia varkaaksi, joka yrittää ryöstää ”Jumalan muiston” ihmisen sydämestä.

Paimenuuden vastaisku tähän on nepsis (valppaus). Paimen opettaa lampaita vartioimaan sydämensä ovea, jotta varas ei pääsisi kiipeämään sisään ajatusten kautta. ”Jos haluat varjella mielesi, aseta vartija sydämesi portille… Varas tulee varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Mitä hän varastaa? Meidän huomiomme Jumalasta. Mitä hän tappaa? Meidän sielumme elämän. Mitä hän tuhoaa? Meidän pelastuksemme. Siksi meidän on huudettava Hyvää Paimenta avuksi heti, kun näemme varkaan varjon mielessämme.” (Pyhä Hesykhios Pappi: De Temperantia et Virtute, Centuria 1 & 2. (Filokalia, kreik. laitos).

Miksi varas ei tyydy vain varastamaan? Miksi hän haluaa tappaa? Pyhä Gregorios Nyssalainen näkee tässä demonisen pahuuden ytimen: se on misantropiaa (ihmisvihaa), joka on vastakohta Jumalan filantropialle.

Paholainen on ”kateudesta murhaaja” (Viis. 2:24). Hän näkee, kuinka Hyvä Paimen kantaa lammasta (ihmistä) harteillaan kohti taivasta, paikkaa, josta hän itse putosi. Tämä aiheuttaa hänessä silmitöntä raivoa. Hän mieluummin repii lampaan kappaleiksi kuin antaa sen päästä Paimenen kotiin.

Varas ”tappaa” houkuttelemalla ihmisen syntiin, joka erottaa hänet Elämästä. Hän ”tuhoaa” hajottamalla kirkon ykseyden ja ajamalla ihmisen epätoivoon.

”Hän on murhaaja alusta asti… Hän ei kestä nähdä meidän nousevan ylös tomusta. Siksi hän sekoittaa myrkkyä nautintoon ja koukkua syöttiin. Hänen tavoitteensa ei ole vain saada meitä lankeamaan, vaan saada meidät jäämään maahan, jotta hän voisi tallata Jumalan kuvan jalkoihinsa.” (Pyhä Johannes Krysostomos: Ad Illuminandos Catechesis, 1. (PG 49, 223 – Ajatus mukailtu Krysostomoksen opetuksesta paholaisen kateudesta).

Tämä synkkä kuva varkaasta korostaa Hyvän Paimenen merkitystä. Ihminen ei pysty yksin vastustamaan älykästä, näkymätöntä ja ikivanhaa pahuutta. Lammas ei voi voittaa ”varasta”, joka on enkeliolento. Siksi Paimen ei vain opeta; Hän sotii. Risti oli hetki, jolloin Paimen antoi varkaan hyökätä kimppuunsa. Varas luuli tappavansa Paimenen, mutta Paimen sitoikin varkaan (Matt. 12:29).

Teofylaktos Bulgarialainen tiivistää tämän voiton:Varas tuli tappamaan, mutta Paimen tuli kuolemaan, jotta varkaan ase (kuolema) tehtäisiin tyhjäksi. ”Varas luuli saaneensa saaliin, kun Kristus kuoli. Mutta Kristuksen kuolema oli ansa. Nielaistessaan Paimenen ruumiin, kuolema ja paholainen nielaisivat jumaluuden tulen, joka poltti heidän valtansa. Nyt varas voi yhä kiertää lammastarhaa ja karjua, mutta hän ei voi enää murtautua sisään, jos lampaat pysyvät Paimenen äänen kuuluvilla.” (Teofylaktos Bulgarialainen: Enarratio in Evangelium Joannis, Cap. X. (PG 124, 80 C).

Lammastarha on taistelukenttä. Vaarat eivät ole vain inhimillisiä erehdyksiä, vaan demonista strategiaa. Mutta juuri tämä vaara tekee Hyvän Paimenen suojeluksesta niin korvaamatonta. Ilman Häntä olemme puolustuskyvyttömiä; Hänen kanssaan olemme voittajia.

1.Kyrillos Aleksandrialainen, Pyhä. Commentarius in Joannem (Kommentaari Johanneksen evankeliumiin). Lainaus: Kirja VI, jakso jakeesta Joh.10:1. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 73. Paris, 1864. Sarake 1028 B. Suomennos mukaillen teoksesta: Commentary on the Gospel of St. John by St. Cyril of Alexandria.

2.Hesykhios Pappi (Siinailainen), Pyhä. De Temperantia et Virtute (Raittiudesta ja hyveestä). Lainaus: Sadat 1 & 2 (Mielen vartioiminen varkaalta). Lähde: Philokalia ton Ieron Niptikon. (Kreikankielinen laitos). Suomennos mukaillen teoksesta: Filokalia I. Suom. Valamon ystävät ry.

3.Johannes Krysostomos, Pyhä. Ad Illuminandos Catechesis (Kasteoppilaille). Lainaus: Opetus 1 (Paholaisen kateus). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 49. Paris, 1862. Sarake 223.

4.Teofylaktos Bulgarialainen. Enarratio in Evangelium Joannis (Johanneksen evankeliumin selitys). Lainaus: Luku 10 (Joh.10:10 selitys). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 124. Paris, 1864. Sarake 80 C.

 

OSA III: Paimenuus ja hengellinen isyys

Pastoraalinen ja sakramentaalinen ulottuvuus

Luku 6. Pappeus Kristuksen ikonina

Kun Kristus nousi taivaaseen, Hän ei vienyt paimenuuttaan mukanaan, vaan jätti sen Kirkolle. Ortodoksinen pappi ei ole ”sijainen” poissaolevalle Paimenelle,vaan elävä ikoni läsnäolevasta Paimenesta. Pappi lainaa Kristukselle kätensä ja äänensä, jotta Paimen voisi yhä kastaa, ruokkia ja siunata laumaansa.

Tämä tehtävä on kuitenkin ihmiselle mahdoton. Se on ”tulta, joka polttaa”, ellei sitä lähestytä pyhällä pelolla.

Pyhä Johannes Krysostomos: Pappeudesta – Paimenen vastuu ja taakka

”Paimenen virka on toimitettava maan päällä, mutta se kuuluu taivaallisten asioiden järjestykseen… Sillä ei ihminen, ei enkeli, ei arkkienkeli, eikä mikään muu luotu voima ole asettanut tätä järjestystä, vaan itse Lohduttaja.” (Johannes Krysostomos, De Sacerdotio, III, 4)

Kun nuori Johannes Krysostomos (n. 347–407) kuuli, että hänet aiottiin vihkiä piispaksi, hän teki jotain odottamatonta: hän pakeni ja piiloutui. Hänen ystävänsä Basileios suostui vihittäväksi, luullen Johanneksen seuraavan, mutta Johannes jäi piiloon.

Myöhemmin hän kirjoitti kuuluisan teoksensa Pappeudesta (De Sacerdotio) selittääkseen pakoaan. Se ei johtunut laiskuudesta, vaan kauhusta. Johannes oli ymmärtänyt, että paimenuus ei ole kunniavirka, vaan marttyyriutta vaativa taakka. Hänen analyysinsä paimenen vastuusta on yhä kristikunnan tarkin ja vaativin kuvaus siitä, mitä tarkoittaa olla ”Kristuksen ikoni”.

Krysostomos aloittaa vertaamalla maallista paimenta hengelliseen paimeneen. Maallisen paimenen työ on raskasta, mutta yksinkertaista: jos lammas on sairas, paimen voi pakottaa sen nielemään lääkkeen. Jos se karkaa, paimen voi raahata sen takaisin. Hengellisen paimenen tragedia ja suuruus on siinä, että hänen lampaansa ovat järjellisiä ja vapaita. Pappi ei voi pakottaa ketään pelastumaan. Hänen ainoa aseensa on Sana ja suostuttelu. Tämä tekee paimenuudesta äärimmäisen vaikeaa taidetta. ”Sillä me emme saa käyttää väkivaltaa parantaaksemme ihmisiä… Maallinen paimen voi pakottaa lampaan hoitoon, mutta tässä paimenen on tehtävä potilaasta itsestään lääkäri. Hänen on suostuteltava sielu ottamaan lääke vastaan. Sillä jos ihminen ei omasta tahdostaan käänny pois pahasta, häntä ei voi parantaa väkisin. Mikä taito, mikä kärsivällisyys ja mikä viisaus paimenelta vaaditaankaan, jotta hän osaisi puhua oikein!” (Pyhä Johannes Krysostomos: De Sacerdotio, Lib. II, 2–3. (PG 48, 633).

Krysostomos korostaa, että paimenen on oltava joustava mutta ei periaatteeton, ankara mutta ei tyly. Hänen on tunnettava jokaisen lampaan luonne, sillä sama lääke (esim. nuhtelu) voi parantaa yhden mutta ajaa toisen epätoivoon.

Vakavin Krysostomoksen esittämä ajatus on paimenen henkilökohtainen vastuu. Hän viittaa profeetta Hesekieliin ja Heprealaiskirjeeseen: paimen valvoo sieluja ”niin kuin ne, joiden on tehtävä tili” (Hepr. 13:17).

Jos maallinen paimen menettää lampaan susille, hän menettää vain rahaa. Mutta jos pappi laiminlyönnin, pelkuruuden tai oman kelvottomuutensa tähden antaa yhdenkään sielun hukkua, hän maksaa siitä omalla sielullaan. Tämä ajatus sai Krysostomoksen vapisemaan. Hän totesi myöhemmin saarnassaan, että ”en usko monenkaan papin pelastuvan”, viitaten juuri tähän valtavaan vastuuseen.

”Jos se, joka loukkaa yhtä näistä pienimmistä, ansaitsee myllynkiven kaulaansa, mitä kärsiikään se, joka tuhoaa kokonaisen kansan? … Paimenen vaara on suurempi kuin myrskyssä olevan laivan kapteenin. Sillä kapteeni vastaa lastista ja laivasta, mutta paimen vastaa kuolemattomista sieluista. Jos hän nukkuu, vihollinen kylvää rikkaviljaa, ja paimen joutuu vastaamaan siitä Herralleen.” (Pyhä Johannes Krysostomos: De Sacerdotio, Lib. III, 9 & VI, 1. (PG 48, 646 & 678).

Tämä ei ole tarkoitettu lannistamaan, vaan herättämään pyhä pelko. Paimenuus ei ole uravalinta; se on itsensä uhraamista toisten puolesta. Vaikka vastuu on murskaava, pappeuden arvokkuus ylittää kaiken maallisen vallan. Krysostomoksen mukaan pappi seisoo alttarilla paikassa, jota serafitkin lähestyvät peittäen kasvonsa.

Kun pappi kohottaa ehtoollislahjat ja rukoilee Pyhää Henkeä, hän ei ole enää vain ihminen. Hän toimii Kristuksen suuna. Krysostomos kuvaa liturgiaa hetkenä, jolloin taivas laskeutuu maan päälle. Paimen on se, joka tuo Jumalan tulen alas, ei tuhotakseen (kuten Elia), vaan valaistakseen ja puhdistaakseen lauman. ”Kun näet Herran uhrattuna ja papin kumartuneena uhrin ylle rukoillen… luuletko yhä olevasi ihmisten parissa maan päällä? Etkö pikemminkin ole siirtynyt taivaisiin? … Oi ihmeellistä armoa! Hän, joka istuu Isän oikealla puolella, on sillä hetkellä kaikkien käsissä ja antaa itsensä niille, jotka haluavat Hänet ottaa vastaan.” (Pyhä Johannes Krysostomos:De Sacerdotio, Lib. III, 4. (PG 48, 642).

Tämä ”kauhistuttava mysteeri” vaatii papilta puhtautta. Krysostomos sanoo, että papin sielun tulisi olla ”puhtaampi kuin auringonsäteet”, jotta Pyhä Henki ei hylkäisi häntä.

Lopulta Krysostomoksen kuvaus pappeudesta palaa rakkauteen. Miksi kukaan suostuisi tällaiseen virkaan, jos vaarat ovat näin suuret? Ainoa hyväksyttävä motiivi on rakkaus Kristukseen. Krysostomos viittaa Pietarin kutsumiseen (Joh.21): ”Rakastatko minua? … Ruoki minun lampaitani.” Kristus ei kysynyt Pietarilta: ”Oletko kyvykäs? Oletko vahva?” Hän kysyi vain rakkaudesta. Paimenuus on ”rakkauden todiste”.

Pappi on ikoni Kristuksesta vain silloin, kun hän ei etsi omaansa. Hänen on oltava isä orvoille, suojelija leskille, opettaja eksyneille ja lääkäri sairaille. Hänen on oltava ”moninainen” (poikilos) menetelmissään, mutta ”yksi” (haplous) tavoitteessaan: saattaa lauma turvallisesti kotiin. ”Paimenen on oltava ymmärtäväinen, kaukonäköinen ja tuhansin silmin varustettu… Hänen on elettävä maailmassa, mutta ei maailmasta. Hänen on oltava kaikkea kaikille, jotta hän voisi pelastaa edes muutamia. Tämä on rakkauden suurin koetus: antaa elämänsä ystäviensä puolesta.” (Pyhä Johannes Krysostomos: De Sacerdotio, Lib. VI, 4. (PG 48, 681 – Synteesi luvun ajatuksista).

Näin Krysostomos asettaa riman korkealle. Pappeus ei ole valtaa, vaan palvelua, joka on niin vaativaa, että se on mahdollista vain Jumalan armosta. Pappi on ”savinen astia”, joka kantaa aarretta, ja hänen tehtävänsä on murtua, jotta aarre (Kristus) tulisi näkyviin.

1.Johannes Krysostomos, Pyhä. De Sacerdotio (Pappeudesta). Lainaus 1 (Järjellinen lauma): Kirja II, luvut 2–3. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 48. Paris, 1862. Sarake 633.

Lainaus 2 (Liturgian ihme): Kirja III, luku 4. Lähde: Ibid. (PG 48). Sarake 642.

Lainaus 3 (Paimenen vastuu ja vaara): Kirja III, luku 9 & Kirja VI, luku 1 Lähde: Ibid. (PG 48). Sarakkeet 646 & 678.

Lainaus 4 (Rakkauden koetus): Kirja VI, luku 4 (ja yleinen teema).  Lähde: Ibid. (PG 48). Sarake 681.

Lainaukset on suomennettu mukaillen teoksesta: Pyhä Johannes Krysostomos: Pappeudesta. (Useita käännöksiä, mm. englanniksi On the Priesthood, SVS Press). Suomennokset tässä tekstissä on tehty kreikankielisestä alkutekstistä (PG) tukeutuen vakiintuneeseen teologiseen terminologiaan.

 

Piispa ja pappi Hyvän Paimenen käsinä ja äänenä

”Pappi lainaa kielensä ja ojentaa kätensä, mutta Jumala tekee kaiken.” (Pyhä Johannes Krysostomos, In Joannem Homilia, 86, 4)

Jos pappeus olisi vain inhimillistä johtajuutta, se olisi musertava taakka, kuten edellä havaitsimme. Mutta ortodoksinen pappeus sisältää suuren lohdutuksen: alttarilla seisova mies ei ole ”sijainen”, joka yrittää täyttää poissaolevan mestarin paikan. Hän on ikoni, jonka läpi läsnä oleva Mestari toimii.

Teologisesti on olemassa vain yksi Paimen ja yksi Ylipappi: Kristus. Kirkon vihkimät paimenet (piispat ja papit) ovat välineitä, ”elävää savea”, jota Hyvä Paimen käyttää koskettaakseen laumaansa fyysisesti. Tämä mysteeri toteutuu kahdella tavalla: käsien (sakramentit) ja äänen (opetus ja synninpäästö) kautta.

Kun piispa laskee kätensä vihittävän pään päälle (kheirotonia) tai kun pappi siunaa ehtoollismaljan, kenen käsi on kyseessä? Ulkoisesti se on lihaa ja verta oleva käsi. Mutta uskon silmin Kirkko näkee siinä Kristuksen lävistetyn käden.

Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että pappeudessa tapahtuu eräänlainen ”persoonan lainaaminen”. Sakramenteissa pappi ei toimi omana itsenään. Jos kaste olisi ihmisen teko, se olisi vain pesu. Mutta koska papin käsi on Kristuksen instrumentti, vesi muuttuu Hengestä palavaksi.

Krysostomos varoittaa uskovia katsomasta liikaa papin persoonaan. Jos pappi on pyhä, kiitä Jumalaa. Jos hän on syntinen, älä pelkää, sillä sakramentin voima ei riipu ”ojentajan kädestä” vaan ”Antajan voimasta”.

”Jumalan lahjat eivät ole sellaisia, että ne riippuisivat papin hyveestä. Kaikki on armosta… Pappi vain avaa suunsa, mutta se on Jumala, joka vaikuttaa kaiken. Kun näet papin kastavan, älä ajattele, että pappi kastaa sinut, vaan että Jumala pitää päätäsi näkymättömässä voimassaan… Sillä ihminen ojentaa kätensä, mutta Jumalan oikea käsi on se, joka koskettaa.” (Pyhä Johannes Krysostomos: In Epistulam II ad Timotheum Homilia, 2, 3. (PG 62, 610).

Tämä on paimenuuden suuri turva: Paimen ei voi ”mokata” armoa, koska armo ei ole hänen omaisuuttaan. Hän on vain kanava.

Vielä radikaalimmin tämä näkyy synninpäästössä. Kun katuva lammas tulee ripille, pappi sanoo sanat, jotka kuuluvat vain Jumalalle: ”Minä päästän sinut…” (tai idän perinteessä: ”Jumala antakoon anteeksi…” papin todistaessa sen).

Miten ihminen voi antaa syntejä anteeksi? Pyhä Ambrosius Milanolainen puolusti tätä valtaa kiivaasti novatiolaisia vastaan, jotka väittivät, että vain Jumala voi antaa anteeksi. Ambrosius vastasi: Totta, vain Jumala antaa anteeksi, mutta Hän on päättänyt tehdä sen ihmisen äänen kautta.

Paimenen ääni ripissä on Hyvän Paimenen ääni, joka kaikuu läpi vuosisatojen. Se on sama ääni, joka sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.” Pappi on kuin kaiutin: se ei tuota ääntä itse, vaan välittää sen. ”He sanovat: ’Me osoitamme kunnioitusta Jumalalle varaamalla oikeuden antaa syntejä anteeksi vain Hänelle.’ Mutta kukaan ei loukkaa Jumalaa enemmän kuin se, joka hylkää Hänen käskynsä… Herra sanoi: ’Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut.’ … Katso, synnit annetaan anteeksi Pyhän Hengen kautta. Ihmiset käyttävät palvelusvirkaansa (ministerium), mutta he eivät käytä omaa valtaansa (potestas).” (Pyhä Ambrosius Milanolainen: De Poenitentia, Lib. I, Cap. 2 & 8. (PL 16, 467 & 477).

Tämä jumalallisen ja inhimillisen yhteistoiminta (synergia) luo väistämättömän jännitteen. Pappi on ”saviastia”, kuten apostoli Paavali sanoo (2. Kor. 4:7). Hän on särkyvä, ruma ja maasta tehty. Mutta hänen sisällään on ”aarre”, Kristuksen pappeus.

Pyhä Augustinus joutui taistelemaan donatolaisia vastaan, jotka vaativat, että papin on oltava täydellinen, jotta hänen toimituksensa olisivat päteviä. Augustinus vastasi vertauksella: Valo on valoa, vaikka se kulkisi likaisen ikkunan läpi. Paimenen moraalinen tila vaikuttaa hänen omaan pelastukseensa, mutta se ei estä Hyvää Paimenta ruokkimasta laumaansa hänen kauttaan. Augustinus korostaa, että Kristus on niin nöyrä Paimen, että Hän suostuu käyttämään jopa kelvotonta palvelijaa, jottei yksikään lammas jäisi ilman ruokaa. ”Pietari kastaa, se on Kristus, joka kastaa. Paavali kastaa, se on Kristus, joka kastaa. Juudas kastaa, se on yhä Kristus, joka kastaa… Sillä jos kasteen pyhyys riippuisi ihmisen ansioista, meidän pelastuksemme olisi epävarma. Mutta nyt meidän toivomme ei ole ihmisessä, vaan Hänessä, joka on asettanut viran.” (Pyhä Augustinus: In Johannis Evangelium Tractatus, 6, 7. (PL 35, 1428).

Lopulta pappeuden tavoite on ”läpinäkyvyys”. Hyvä pappi on sellainen, jota ei huomaa. Kun hän saarnaa, kuulijat eivät ihaile hänen retoriikkaansa, vaan kohtaavat Sanan. Kun hän toimittaa liturgiaa, kansa ei katso hänen kasvojaan, vaan Kristusta. Kuten Johannes Kastaja sanoi: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä” (Joh.3:30). Tämä on paimenen kutsumus: tulla niin ohueksi, että Hyvä Paimen loistaa hänen lävitseen esteettä.

Piispa ja pappi ovat siis Hyvän Paimenen ”aistit” maailmassa. Heidän kauttaan Kristus kuulee lauman huokaukset, koskettaa sairaita ja puhuu lohdutuksen sanoja. Ilman tätä sakramentaalista yhteyttä paimenuus olisi vain sosiaalityötä; sen kanssa se on pelastuksen väline.

1.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Epistulam II ad Timotheum Homilia (Homiliat 2. kirjeestä Timoteukselle). Lainaus: Homilia 2, kappale 3 (Käden päällepanemisesta ja armosta). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 62. Paris, 1862. Sarake 610.

2.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Joannem Homilia (Homiliat Johanneksen evankeliumista). Lainaus: Homilia 86, kappale 4 (Papin kieli ja käsi). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 59. Paris, 1862. Sarake 472.

3.Ambrosius Milanolainen, Pyhä. De Poenitentia (Katumuksesta). Lainaus: Kirja I, luvut 2 ja 8 (Pappien valta antaa syntejä anteeksi). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL), Tomus 16. Paris, 1845. Sarakkeet 467 & 477. Suomennos mukaillen teoksesta: St. Ambrose: On Repentance.

4.Augustinus, Pyhä. In Johannis Evangelium Tractatus (Traktaatteja Johanneksen evankeliumista). Lainaus: Traktaatti 6, kappale 7 (Kristus on ainoa kastaja). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL), Tomus 35. Paris, 1845. Sarake 1428. Tämä on Augustinuksen keskeinen argumentti donatolaisuutta vastaan (ex opere operato -periaatteen juuri).

Paimentehtävä palveluna, ei valtana

”Joka teidän keskuudessanne tahtoo olla suuri, se olkoon teidän palvelijanne… Sillä ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.” (Mark. 10:43–45)

Maallisessa ajattelussa hierarkia on pyramidi, jossa valta kasvaa ylöspäin mentäessä. Huipulla oleva käskee, ja alhaalla olevat tottelevat. Kirkossa tämä pyramidi on käännetty ylösalaisin. Piispa ei ole huipulla hallitsemassa, vaan pohjalla kannattelemassa.

Pappeus on diakoniaa (palvelua), ei dominiumia (herruutta). Jos pappi tai piispa luulee, että vihkimys on antanut hänelle oikeuden määräillä toisten omaatuntoa tai vaatia kunnioitusta, hän on ymmärtänyt virkansa täysin väärin. Hän on pukenut ylleen Kristuksen vaatteet, mutta omaksunut keisarin asenteen.

Pyhä Gregorios Suuri: Palvelijoiden palvelija

Läntisen kirkon suuri paavi ja idän kirkon kunnioittama pyhä, Gregorios Suuri (Dialogos), kirjoitti teoksensa Paimenen sääntö (Regula Pastoralis) juuri tätä varten: kitkeäkseen ylpeyden papistosta. Hän otti itselleen tittelin Servus servorum Dei (Jumalan palvelijoiden palvelija), joka on paimenuuden tarkin määritelmä. Gregorioksen mukaan paimenen suurin kiusaus on unohtaa oma ihmisyytensä. Kun ihmiset suutelevat kättä ja pyytävät siunausta, paimen alkaa helposti kuvitella olevansa parempaa tekoa. Gregorios muistuttaa, että paimen on luonnoltaan täysin tasavertainen lampaiden kanssa; hän eroaa heistä vain siinä, että hänelle on annettu raskaampi taakka kannettavaksi.

”Paimenen ei tule iloita siitä, että hän on hallitsija, vaan siitä, että hän voi palvella ihmisiä. Sillä luonto teki kaikki ihmiset tasavertaisiksi, mutta synnin tuoma eriarvoisuus asetti toiset toisten yläpuolelle… Siksi paimenen on muistettava: hän ei ole asetettu veljiensä yläpuolelle, vaan heidän kuormansa alle. Mitä korkeampi asema, sitä syvempi nöyryys.” (Pyhä Gregorios Suuri: Regula Pastoralis, Pars II, Cap. 6. (PL 77, 34–35).

Pyhä Isidoros Pelusionilainen, erakkokilvoittelija ja kirjeiden kirjoittaja, tekee tarkan eron paimenen ja tyrannin välillä. Hänen mukaansa raja ei kulje virka-asemassa, vaan asenteessa. Tyranni käyttää lakia ja sääntöjä alistaakseen muut tahtoonsa. Hän vaatii ”kuuliaisuutta” pönkittääkseen omaa egoaan. Paimen sen sijaan käyttää valtaansa vain suojellakseen ja parantaakseen. Paimenen valta on terapeuttista: se on lääkärin valtaa määrätä lääkettä, ei vanginvartijan valtaa kahlita.

Isidoros varoittaa, että pappeudesta voi tulla ”synnin naamio”, jos sitä käytetään vallan välineenä. ”Kysyt minulta, mikä ero on paimenella ja tyrannilla? Vastaan lyhyesti: Paimen etsii lauman etua, ei omaansa, ja on valmis kärsimään lauman puolesta. Tyranni etsii omaa etuaan lauman kustannuksella… Pappeus on pyhä palvelus, tyrannia on röyhkeää ylivaltaa. Älä sekoita niitä toisiinsa, sillä toinen johtaa taivaaseen, toinen syöksee helvettiin.” (Pyhä Isidoros Pelusionilainen: Epistularum Libri Quinque, Lib. I, Ep.219. (PG 78, 320).

Liturginen perinne on säilyttänyt syvällisen symboliikan pappeuden luonteesta. Kun Kristus pesi opetuslastensa jalat, Hän riisui päällysvaatteensa ja vyötti itsensä liinalla (Joh.13:4).

Monet liturgiset kommentaattorit näkevät papin epitrachelionin (kaulassa roikkuvan epitrakiilin) symboloivan tätä liinaa. Kun pappi laittaa epitrakiilin kaulaansa, hän ei pue ylleen ”arvomerkkiä”, vaan hän vyöttäytyy palvelijan liinaan pestäkseen kansan jalat – eli kuullakseen heidän syntinsä, lohduttaakseen heidän surujaan ja rukoillakseen heidän puolestaan. Pappi, joka ei suostu ”likaamaan käsiään” ihmisten kärsimyksessä, ei ole Kristuksen pappi. Paimenuus on jalkojen pesua: se on kumartumista alas toisen lian ja haavojen äärelle ilman inhoa.

Lopulta Kirkon historiassa on nähty, että todellinen auktoriteetti ei tule kanonisesta asemasta, vaan pyhyydestä. Kansa vaistoaa erehtymättömästi, kuka on paimen ja kuka on virkamies.

Pyhä Johannes Krysostomos toteaa, että hengellistä valtaa ei voi ottaa, se täytyy ansaita. Jos pappi yrittää pakottaa ihmiset kunnioittamaan itseään, hänestä tulee naurunalainen. Mutta jos hän palvelee nöyrästi, ihmiset antavat hänelle sydämensä avaimet vapaaehtoisesti. Tämä on paimenuuden paradoksi: Mitä enemmän paimen alentaa itsensä palvelijaksi, sitä korkeammalle Kristus ja lauma hänet korottavat.

”Hengellinen hallitusvalta on sellaista, että se valloittaa alamaiset taivuttelemalla, ei pakottamalla… Sillä meidät on asetettu opettajiksi, ei maistraateiksi. Me taistelemme sielujen puolesta, emme ruumiiden hallinnasta. Siksi meidän voimamme on rakkaudessa, kärsivällisyydessä ja siinä, että teemme itsemme kaikkien orjiksi Kristuksen tähden.” (Pyhä Johannes Krysostomos: In Epistulam II ad Corinthios Homilia, 15, 2. (PG 61, 503 – Ajatus tiivistetty).

Paimenella, joka seisoo alttarilla, on yllään loistavat vaatteet, ei hänen oman kunniansa tähden, vaan koska hän edustaa Kuningasta. Mutta vaatteiden alla on oltava palvelijan sydän, joka sykkii samaa nöyryyttä kuin Hänellä, joka pesi Juudaksenkin jalat.

1.Gregorios Suuri, Pyhä. Regula Pastoralis (Paimenen sääntö). Lainaus: Osa II, luku 6 (Paimenen tulee olla nöyrä, vaikka on johtaja). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL), Tomus 77. Paris, 1849. Sarakkeet 34–35. Suomennos mukaillen teoksesta: St. Gregory the Great: Pastoral Care. ACW Series.

2.Isidoros Pelusionilainen, Pyhä. Epistularum Libri Quinque (Viisi kirjaa kirjeitä). Lainaus: Kirja I, kirje 219 (Paimenen ja tyrannin ero). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 78. Paris, 1860. Sarake 320.

3.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Epistulam II ad Corinthios Homilia (Homiliat 2. kirjeestä korinttilaisille). Lainaus: Homilia 15, kappale 2 (Hengellisen vallan luonne). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 61. Paris, 1862. Sarake 503.

Luku 7. Hengellinen ohjaus ja sielunhoito

Kirkko ei ole vain lauma, jota johdetaan massana; se on sairaala, jossa jokainen potilas tarvitsee yksilöllistä hoitoa. Yleiset saarnat eivät riitä parantamaan sielun syviä haavoja. Tarvitaan henkilökohtainen lääkäri, hengellinen isä tai äiti, joka tuntee lapsensa pulssin.

Vanhus (geronda/staretsi) ja hengellinen lapsi: Kuuliaisuuden mysteeri

”Vaikka teillä olisi Kristuksessa kymmenentuhatta kasvattajaa, teillä ei ole monta isää.” (1. Kor. 4:15)

Ortodoksisessa perinteessä suhde hengellisen ohjaajan (geronda kreikaksi, staretsi venäjäksi) ja hengellisen lapsen välillä on yksi pyhimmistä siteistä. Se on syvempi kuin biologinen sukulaisuus, sillä biologinen isä antaa elämän, joka päättyy kuolemaan, mutta hengellinen isä synnyttää lapsen ikuiseen elämään.

Tämä suhde perustuu käsitteeseen, joka on modernille ihmiselle usein kauhistus: kuuliaisuuteen (hypotage). Maallisessa maailmassa kuuliaisuus nähdään alistumisena ja vapauden menetyksenä. Kirkkoisien mystiikassa se on kuitenkin ainoa tie todelliseen vapauteen. Se on ”oman tahdon hautaamista”, jotta Kristuksen tahto voisi nousta kuolleista meissä.

Miksi tarvitsemme ohjaajaa? Eikö Raamattu ja oma omatunto riitä? Pyhä Dorotheos Gazalainen (500-luku) vastaa tähän tyhjentävästi: Emme näe omia kasvojamme ilman peiliä. Vielä vähemmän näemme sielumme tilan, koska ”oma tahto” ja ylpeys sokaisevat meidät.

Abba Dorotheoksen mukaan ihminen, joka luottaa omaan arvostelukykyynsä hengellisissä asioissa, on jo eksynyt. Hän ei tarvitse paholaista kiusaamaan itseään, sillä hän on itse itsensä pahin vihollinen. Ohjaaja on ”ulkopuolinen silmä”, joka näkee ne ansat, joita emme itse huomaa. ”En tiedä toista munkin lankeemuksen syytä kuin sen, että hän luottaa omaan sydämeensä… Mikään ei ole säälittävämpää, mikään ei ole vaarallisempaa kuin ihminen, joka ohjaa itse itseään. Sillä ne, joilla ei ole opasta, putoavat kuin lehdet syksyllä… Jos haluat pelastua, älä kysy neuvoa omalta tahdoltasi.” (Pyhä Dorotheos Gazalainen: Didaskaliai (Opetuksia), V, 64–66. (PG 88, 1680 A).

Kuuliaisuuden ydin ei ole siinä, että ohjaaja on erehtymätön yli-ihminen. Ydin on siinä, että hengellinen lapsi luopuu vapaaehtoisesti omasta tahdostaan (ekkope thelematos).

Pyhä Johannes Siinailainen (Klimakos), kuuluisan Portaat-teoksen kirjoittaja, kuvaa kuuliaisuutta hengellisenä leikkauksena. Meidän ”oma tahtomme” on usein sekoitus himoja, itsekkyyttä ja harhaluuloja. Se on kuin syöpäkasvain. Vanhus on kirurgi, joka leikkaa tämän kasvaimen pois veitsellä, joka on kuuliaisuus. Se sattuu, mutta se pelastaa hengen.

Klimakoksen määritelmä kuuliaisuudesta on radikaali: se on kuolemaa ennen kuolemaa, jotta voisi elää.

”Kuuliaisuus on oman tahdon hauta ja nöyryyden ylösnousemus… Kuuliainen on kuin kuollut, joka ei puhu vastaan eikä väittele, tehtiinpä hänelle hyvää tai pahaa. Sillä hän on antanut sielunsa ja ruumiinsa ohjaajansa käsiin… Autuas on se, joka kuolettaa tahtonsa miekalla, joka on luottamus isään.” (Pyhä Johannes Siinailainen: Scala Paradisi (Portaat), Gradus 4, 3–5. (PG 88, 680–681).

Tämä ei tarkoita aivotonta robottimaisuutta. Se on aktiivista luottamusta siihen, että Jumala puhuu ohjaajan kautta.

Hengellisen ohjauksen tärkein työkalu on ajatusten paljastaminen (exagoreusis) Tämä eroaa hieman sakramentaalisesta synnintunnustuksesta. Tunnustuksessa kadutaan tehtyjä syntejä; ajatusten paljastamisessa kerrotaan ohjaajalle logismoi (ajatukset/mielikuvat) ennen kuin ne ehtivät muuttua teoiksi.

Pyhä Basileios Suuri vertaa tätä myrkkykäärmeeseen. Jos käärme piileskelee kiven alla (sydämen salaisuudessa), se kasvaa ja puree. Mutta jos kivi nostetaan (ajatus kerrotaan ääneen), käärme pakenee valoa.

Vanhuksen tehtävä on opettaa lasta erottamaan, mitkä ajatukset ovat Jumalasta, mitkä omasta päästä ja mitkä paholaisesta. Ilman tätä ”diagnoosia” sielu on kaaoksen vallassa. ”Jokainen ajatus, joka vaivaa sydäntä, on tuotava valoon ja uskottava niiden arvioitavaksi, joilla on lahja erottaa henget… Sillä paha henki ei vihaa mitään niin paljon kuin valoa. Niin kauan kuin pidämme ajatuksemme salassa, vihollinen on voimakas. Mutta heti kun ne paljastetaan isälle, niiden voima raukeaa.” (Pyhä Basileios Suuri: Regulae Fusius Tractatae, 26. (PG 31, 985). (Ajatus yhdistetty myös Kassioksen opetuksiin).

Lopuksi on muistettava kolikon toinen puoli: Vanhuksen taakka. Kun hengellinen lapsi antaa tahtonsa ohjaajalle, hän antaa samalla vastuun sielustaan.

Pyhä Symeon Uusi Teologi varoittaa ankarasti niitä, jotka ryhtyvät ohjaajiksi ilman Pyhän Hengen kokemusta. Se on kuin sokea yrittäisi opettaa maalaustaidetta. Vanhuksen on oltava itse ”kärsinyt lääkäri”, joka on kulkenut helvetin läpi ja löytänyt valon, jotta hän voi ohjata muita.

Suhde on liitto, jossa Vanhus sitoutuu vastaamaan lapsesta Jumalan tuomioistuimessa. Hän sanoo lapselle: ”Tee kuten sanon, ja minä otan synnin päälleni.” Tämä on äärimmäistä rakkautta, Kristuksen ristiinnaulitun rakkauden jäljittelyä. ”Älä etsi ohjaajaksi ketä tahansa, vaan sellaista, joka on saanut Hengen voitelun… Sillä se, joka ottaa vastaan sieluja parantaakseen ne, mutta ei itse ole terve, on murhaaja eikä lääkäri. Mutta todellinen isä on valmis antamaan sielunsa lastensa puolesta, kuten Kristus.” (Pyhä Symeon Uusi Teologi: Catecheses, 18. (SC 104 – Synteesi Symeonin opetuksesta hengellisestä isyydestä).

Tässä valossa kuuliaisuus ei ole orjuutta, vaan turvasatama. Se on lapsen käden puristamista isän käteen pimeässä metsässä. Lapsi ei tunne tietä, mutta hän tietää, että isä tietää. Ja se riittää.

1.Dorotheos Gazalainen, Pyhä. Didaskaliai (Opetuksia). Lainaus: Opetus V (Hengellisestä ohjauksesta ja luottamuksesta). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 88. Paris, 1860. Sarake 1680 A. Suomennos mukaillen teoksesta: Abba Dorotheos: Opetuksia. Suom. K. Huttunen.

2.Johannes Siinailainen (Klimakos), Pyhä. Scala Paradisi (Portaat). Lainaus: Askelma 4 (Kuuliaisuudesta). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 88. Paris, 1860. Sarakkeet 680–681. Suomennos mukaillen teoksesta: Pyhittäjä Johannes Siinailainen: Portaat. Suom. J. Seppälä.

3.Basileios Suuri, Pyhä. Regulae Fusius Tractatae (Laajemmat luostarisäännöt). Lainaus: Sääntö 26 (Ajatusten paljastamisesta). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 31. Paris, 1857. Sarake 985.

4. Symeon Uusi Teologi, Pyhä. Catecheses (Katekeesit). Viittaus: Katekeesi 18 (Hengellisen isän valinnasta ja vastuusta). Lähde: Sources Chrétiennes (SC), Vol 104. (Myös viitteellisesti PG 120).

 

Pyhä Johannes Klimakos: Paimen (Liite Portaisiin) – Ohjaajan ominaisuudet

”Oikea paimen on se, joka kykenee etsimään ja parantamaan kadonneet järjelliset lampaat omalla viattomuudellaan, vaivannäöllään ja rukouksellaan.” (Johannes Klimakos, Liber ad Pastorem, 1)

Useimmat tuntevat Pyhän Johannes Siinailaisen (Klimakos, n. 579–649) kuuluisan teoksen Portaat, joka on munkkikilvoituksen käsikirja. Harvempi kuitenkaan tuntee sen ”jatko-osaa” tai liitettä, joka kantaa nimeä Paimen (Liber ad Pastorem).

Jos Portaat on opas siitä, miten kiivetään taivaaseen, Paimen on opas siitä, miten autetaan toisia kiipeämään putoamatta. Klimakos kirjoitti tämän tekstin Raithun luostarin igumenille Johannekselle, ja se on yksi kirkkohistorian tarkimmista ”johtajuusoppaista”. Siinä Klimakos riisuu paimenuuden kaikesta romantiikasta ja kuvaa sen hengellisenä kirurgiana ja äärimmäisenä vastuuna.

Klimakoksen keskeinen metafora paimenelle on lääkäri. Sielunhoito ei ole hallinnollista työtä, vaan terapiaa (therapeia). Paimenen tärkein ominaisuus ei ole teologinen oppineisuus, vaan kyky tehdä oikea diagnoosi.

Klimakos korostaa, että lääkärin on oltava joustava. Samat lääkkeet, jotka parantavat yhden, tappavat toisen. Ylpeälle ja kovasydämiselle munkille tarvitaan ”veistä ja polttorautaa” (ankaruutta ja nöyryytystä), jotta mätä saadaan ulos. Mutta masentuneelle ja herkälle sielulle sama hoito olisi kohtalokasta; hän tarvitsee ”voidetta ja lohdutusta”.

Tämä vaatii paimenelta armolahjaa nimeltä diakrisis (erottelukyky).

”Lääkärin tulee olla täysin vapaa intohimoista… Hänen tulee tutkia potilaan tila, sairauden laatu ja aika. Sillä on olemassa lääkkeitä, jotka sopivat alkuvaiheessa oleville, ja toisia, jotka sopivat edistyneille. Jos annat väärää lääkettä väärään aikaan, pahennat tautia. Paimenen on oltava moninainen (poikilos) menetelmissään, mutta yksi tavoitteessaan.” (Pyhä Johannes Klimakos: Liber ad Pastorem*, 2. (PG 88, 1168 C).

Toinen Klimakoksen käyttämä kuva on ruorimies (kybernetes). Ihmismieli on kuin laiva, ja intohimot (viha, himo, kateus) ovat myrskyävä meri. Paimen on kapteeni, joka nousee laivaan ottaakseen ohjauksen, kun ”miehistö” (ihmisen omat voimat) on paniikissa. Klimakos varoittaa, että paimen ei saa itse kärsiä merisairaudesta. Jos ohjaaja itse on intohimojen vallassa – esimerkiksi jos hän suuttuu helposti tai on rahanahne – hän ei voi ohjata toista satamaan, vaan molemmat haaksirikkoutuvat. Paimenen on oltava apatheian (himottomuuden) satamassa, tai ainakin hänen on osattava hallita omaa alustaan niin hyvin, etteivät aallot upota häntä. ”Oikea ruorimies on se, joka saa voimansa Jumalalta ja kykenee pelastamaan laivan paitsi aalloilta, myös syvyyden hirviöiltä [demoneilta]… Hänen on tunnettava tuulet ja karikot. Hänen on tiedettävä, milloin nostaa purjeet (rohkaista) ja milloin laskea ne (hillitä intoa), jotta laiva ei kaatuisi ylpeyden puuskassa.” (Pyhä Johannes Klimakos: Liber ad Pastorem, 10. (PG 88, 1185 B – Ajatus mukailtu).

Klimakos on armoton niitä kohtaan, jotka opettavat korkeita totuuksia mutta elävät matalasti. Hän kutsuu heitä ”huonoiksi taidemaalareiksi”, jotka maalaavat vettä seinälle mutta eivät pysty sammuttamaan janoa.

Paimenen auktoriteetti ei tule hänen sanoistaan, vaan hänen teoistaan. Lampaat ovat viisaita; he eivät seuraa ääntä, joka ei resonoi totuuden kanssa. Jos paimen käskee paastoamaan, hänen on itse oltava paastoaja. Jos hän käskee nöyrtymään, hänen on oltava nöyryyden esikuva.

Klimakos toteaa lakonisesti: ”Sielu ei opi sanoista, vaan se painaa mieleensä sen, mitä se näkee.” Paimen on elävä ikoni, josta lauma kopioi mallin. ”On häpeällistä opettajalle, jos hänen tekonsa ovat ristiriidassa hänen sanojensa kanssa. On parempi opettaa teoilla ja olla vaiti, kuin opettaa sanoilla ja olla teoissa tyhjä… Enkelitkään eivät valaise meitä puheilla, vaan olemuksellaan ja teoillaan.” (Pyhä Johannes Klimakos: Liber ad Pastorem, 13. (PG 88, 1193 A).

Lopulta Klimakos muistuttaa, että paimenen tärkein työkalu ei ole psykologia eikä retoriikka, vaan rukous. Paimen on välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä.

Kun hengellinen lapsi on niin syvällä synnissä tai epätoivossa, ettei hän jaksa rukoilla, paimenen tehtävä on ”seisoa muurissa” (vrt. Hes.22:30). Paimen ottaa lapsen taakan harteilleen ja sanoo Jumalalle: ”Pelasta hänet minun tähteni, tai pyyhi minutkin pois kirjastasi.” Tämä on äärimmäistä rohkeutta (parrhesia). Klimakoksen mukaan paimenella on oltava sellainen suhde Jumalaan, että Jumala kuulee häntä. Ilman tätä rukouksen voimaa ”lääkäri” on vain puoskari, joka jakaa lumelääkkeitä. ”Paimenen tulee voida sanoa Jumalalle rohkeasti: ’Nämä ovat ne lapset, jotka sinä annoit minulle.’ Hänen rukouksensa tulee olla kuin kilpi, joka suojaa laumaa näkymättömiltä nuolilta… Sillä usein se, mitä sanat eivät voi parantaa, paranee paimenen hiljaisella huokauksella Jumalan edessä.” (Pyhä Johannes Klimakos: Liber ad Pastorem, 4. (PG 88, 1172 D).

Klimakoksen Paimen asettaa riman niin korkealle, että se saa jokaisen papin ja ohjaajan tuntemaan pienuutensa. Mutta juuri se on tarkoitus: vain nöyrä paimen, joka tietää tarvitsevansa itsekin Ylipaimenen apua, on turvallinen opas toisille.

1.Johannes Siinailainen (Klimakos), Pyhä. Liber ad Pastorem (Paimen / Paimenen kirja). Huomautus: Tämä teos on usein liitetty Portaat-teoksen loppuun, mutta se on itsenäinen teksti. Lainaus 1 (Määritelmä paimenesta): Luku 1. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 88. Paris, 1860. Sarake 1165 A.

 Lainaus 2 (Lääkäri ja erottelukyky): Luku 2. Lähde: Ibid. (PG 88). Sarake 1168 C.

 Lainaus 3 (Ruorimies): Luku 10. Lähde: Ibid. (PG 88). Sarake 1185 B.

 Lainaus 4 (Opettaminen teoilla): Luku 13. Lähde: Ibid. (PG 88). Sarake 1193 A.

 Lainaus 5 (Rukouksen voima): Luku 4. Lähde: Ibid. (PG 88). Sarake 1172 D.

Lainaukset on suomennettu mukaillen teoksesta: Pyhittäjä Johannes Siinailainen: Portaat. (Sisältää liitteenä teoksen Paimen). Suom. Johannes Seppälä. Pieksämäki: Ortodoksinen veljestö, 1985.

Erottelukyky (diakrisis) paimenen tärkeimpänä työkaluna

”Erottelukyky on sielun silmä ja sen lamppu… Ilman sitä ihminen kompastuu pimeässä, vaikka hän luulisi kulkevansa valossa.” (Pyhä Johannes Cassianus, Conlationes, II, 2)

Jos paimen on sokea, mitä hyötyä on hänen sauvastaan tai voimastaan? Hän johtaa lauman rotkoon. Kirkkoisien teologiassa tämä ”näkökyky” on nimeltään diakrisis (erottelukyky). Se ei ole älykkyyttä eikä oppineisuutta, vaan Pyhän Hengen lahja, jonka avulla paimen erottaa aidon kullan väärennetystä.

Erämaaisät pitivät diakrisista kaikkein tärkeimpänä hyveenä, jopa tärkeämpänä kuin paastoa tai rukousta. Miksi? Koska ilman erottelukykyä jopa hyveet voivat muuttua paheiksi: paasto voi muuttua ylpeydeksi, hiljaisuus masennukseksi ja into fanatismiksi. Paimenelle diakrisis on kompassi, joka estää laivaa haaksirikkoutumasta ääripäiden karikoihin.

Kuuluisassa kertomuksessa, jonka Johannes Cassianus on tallentanut, erämaan vanhukset kokoontuivat Pyhän Antonios Suuren luo keskustelemaan siitä, mikä hyve on kaikkein tärkein pelastuksen kannalta. Jotkut ehdottivat paastoa ja valvomista, koska ne kuolettavat lihan. Toiset ehdottivat täydellistä köyhyyttä, koska se vapauttaa mielen. Toiset taas laupeudentyötä. Antonios kuunteli ja vastasi lopulta: Kaikki nuo ovat hyviä, mutta olemme nähneet monien harjoittavan niitä ankarasti ja silti joutuneen harhaan ja tuhoutuneen. Miksi? Koska heiltä puuttui diakrisis. ”Erottelukyky on se, joka opettaa munkkia kulkemaan kuninkaallista keskitietä. Se ei salli hänen poiketa oikealle liialliseen pidättyvyyteen ja omahyväisyyteen, eikä vasemmalle välinpitämättömyyteen ja heikkouteen. Se on se ’silmä’, josta Herra sanoi: ’Jos sinun silmäsi on terve, on koko ruumiisi valaistu.’ Mutta jos erottelukyky pimenee, kaikki hyveet – olivatpa ne kuinka suuria tahansa – peittyvät pimeyteen.” (Johannes Cassianus: Conlationes (Keskusteluja), II, 2–4. (PL 49, 525–527). (Antonioksen opetus).

Paimenelle tämä tarkoittaa: Ei ole olemassa yhtä sääntöä kaikille. Se, mikä on lääke yhdelle, on myrkky toiselle. Diakrisis on taito tietää ero.

Käytännön paimenuudessa erottelukyky näkyy ”diagnoosin” tarkkuutena. Paimen kohtaa kaksi ihmistä, jotka ovat tehneet saman synnin. Maallinen laki tuomitsisi heidät samalla tavalla. Diakrisis näkee kuitenkin sydämen tilan.

Toinen on paatunut ja ylimielinen; hän tarvitsee ”leikkaushoitoa” eli ankaraa nuhtelua herätäkseen. Toinen on murtunut ja epätoivon partaalla; hän tarvitsee ”öljyä ja viiniä” eli lohdutusta ja lempeyttä. Jos paimen erehtyy ja nuhtelee murtunutta, hän tappaa tämän. Jos hän lohduttaa paatunutta, hän vahvistaa tämän syntiä.

Pyhä Johannes Klimakos vertaa tätä leivän paistamiseen. Jotkut sielut ovat kuin taikinaa, joka tarvitsee kovaa tulta (koetuksia) kypsyäkseen. Toiset ovat niin hauraita, että kova tuli polttaa heidät karrelle. ”On olemassa sieluja, jotka ovat kuin vanha, likainen haava: ne tarvitsevat veistä ja polttorautaa. Mutta on toisia, jotka ovat kuin silmä: pienikin rikka tekee kipeää, ja ne tarvitsevat vain pehmeää liinaa… Paimenen, jolla ei ole erottelukykyä, ei tulisi koskaan ottaa veistä käteensä.” Pyhä Johannes Klimakos: Liber ad Pastorem, 12. (PG 88, 1189 A – Ajatus mukailtu).

Erottelukyvyn dramaattisin tehtävä on suojella laumaa hengelliseltä eksytykseltä (plani). Paholainen ei aina ilmesty mustana ja pelottavana; useimmiten hän ilmestyy ”valon enkelinä” (2. Kor. 11:14). Hän voi antaa ihmiselle ”hengellisiä kokemuksia”, näkyjä, lämpöä rinnassa tai profetioita. Kokematon sielu luulee näitä Jumalan armoksi ja ylpistyy. Paimenen, jolla on diakrisis, tehtävä on haistaa ”vieras haju”. Hän osaa kysyä: Tuottaako tämä kokemus nöyryyttä vai ylpeyttä? Johtaako se kuuliaisuuteen vai eristäytymiseen?

Erämaaisien kertomuksissa on lukuisia tarinoita munkeista, jotka näkivät ”Kristuksen” ilmestyvän heille. Kun he kertoivat vanhukselleen, vanhus sanoi tyynesti: ”Minä en halua nähdä Kristusta tässä elämässä, minulle riittää, että näen omat syntini.” Tällä nöyryyden erottelukyvyllä demoninen näky katosi savuna ilmaan.

Jos diakrisis on näin tärkeää, mistä paimen saa sen? Sitä ei voi oppia kirjoista. Cassianuksen mukaan erottelukyky syntyy vain yhdestä asiasta: todellisesta nöyryydestä.

Ylpeä ihminen luottaa omaan arvioonsa, ja siksi hän on sokea. Nöyrä ihminen epäilee omaa viisauttaan ja kysyy neuvoa kokeneemmilta (tai rukoilee Jumalalta valoa). Juuri tämä ”oman ymmärryksen epäileminen” avaa oven Pyhälle Hengelle.

Paimen, joka luulee tietävänsä vastaukset ennen kuin on kuullut kysymyksen, on vaarallinen. Paimen, jolla on diakrisis, kuuntelee ensin Jumalaa hiljaisuudessa, ja vasta sitten puhuu. ”Erottelukyky ei ole luonnollinen lahja, vaan se annetaan palkkioksi niille, jotka eivät luota omaan ymmärrykseensä… Se on nöyryyden tytär. Niin kauan kuin ihminen luulee näkevänsä, hän pysyy sokeana. Mutta kun hän tunnustaa sokeutensa ja huutaa Kristusta, hänelle annetaan Silmä.” (Pyhä Johannes Cassianus: Conlationes, II, 10. (PL 49, 537 – Tiivistelmä).

Diakrisis on paimenen rakkauden ”äly”. Rakkaus ilman erottelukykyä on sokeaa tunteilua, joka voi tukahduttaa. Erottelukyky ilman rakkautta on kylmää kirurgiaa. Mutta yhdessä ne muodostavat Hyvän Paimenen katseen, joka näkee lampaan sellaisena kuin se on, ja sellaisena kuin se voisi olla.

1.Johannes Cassianus, Pyhä. Collationes Patrum (Isien keskusteluja). Lainaus 1 (Erottelukyky sielun lamppuna): Keskustelu II (Abba Mooseksen kanssa), luku 2. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL), Tomus 49. Paris, 1846. Sarakkeet 525–526.

Lainaus 2 (Antonios Suuren opetus kuninkaallisesta tiestä): Keskustelu II, luvut 2–4. Lähde: Ibid. (PL 49). Sarakkeet 526–527.

Lainaus 3 (Nöyryys erottelukyvyn lähteenä): Keskustelu II, luku 10. Lähde: Ibid. (PL 49). Sarake 537. Suomennos mukaillen teoksesta: Johannes Cassianus: Keskusteluja. (Osa teoksesta suomennettu).

2.Johannes Siinailainen (Klimakos), Pyhä. Liber ad Pastorem (Paimen). Lainaus: Luku 12 (Erilaiset hoidot erilaisille sieluille). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 88. Paris, 1860. Sarake 1189 A.

 

Sairaan lampaan hoitaminen: Epitimiat lääkkeenä, ei rangaistuksena

”Ne, jotka ovat saaneet Jumalalta vallan sitoa ja päästää, joutuvat katsomaan synnin laatua ja katuvan valmiutta kääntymykseen, ja antamaan sen mukaisen lääkkeen.” (Trullon kirkolliskokous, Kanoni 102)

Kun nykyihminen kuulee sanan ”rangaistus” kirkon yhteydessä, hän ajattelee helposti oikeussalia, tuomaria ja vankilaa. Ortodoksinen sielunhoito ei kuitenkaan toimi oikeustalolla, vaan sairaalassa.

Kirkon perinteessä synnintunnustuksessa määrättävä seuraamus, epitimia (kreik. epitimion), ei ole rangaistus rikoksesta. Se on lääkemääräys sairauteen. Jos lääkäri määrää potilaan dieetille tai kieltää häntä syömästä sokeria, potilas ei koe sitä rangaistuksena, vaan välttämättömänä ehtona parantumiselle. Samoin toimii hengellinen isä: hän ei ”rankaise” lammasta, vaan sitoo haavan, jotta se ei tulehtuisi.

Vuonna 692 kokoontunut Trullon kirkolliskokous (Quinisext) muotoili kanonissa 102 paimenuuden ”kultaisen säännön”. Se määrittelee papin nimenomaan lääkäriksi, jonka tavoite on haavan umpeutuminen, ei potilaan kärsimys.

Kanoni varoittaa kahdesta ääripäästä: liiallisesta ankaruudesta, joka ajaa potilaan epätoivoon, ja liiallisesta lempeydestä, joka tekee potilaan välinpitämättömäksi. Paimenen on sekoitettava lääkkeensä viisaasti. ”Paimenen tulee tietää sekä ankaruuden että tottumuksen voima… Hänen tulee vastustaa tautia ja tähdätä haavan arpeutumiseen. Hänen ei tule katsoa vain säännöksiä, vaan ihmistä. Kuten lääkäri, hän joskus polttaa haavaa, joskus voitelee sitä pehmeillä aineilla… Kaikki tähtää siihen, että sairas lammas ei putoaisi epätoivon jyrkänteelle eikä toisaalta hölläisi ohjaksia ja palaisi entiseen saastaansa.” (Trullon kirkolliskokous (692): Kanoni 102. (Mansi XI, 987).

Tämä teksti on ortodoksisen sielunhoidon ”Magna Carta”. Se vapauttaa paimenen juridisen sääntökirjan orjuudesta ja velvoittaa hänet katsomaan ihmisen sydämeen.

Yleisin ja vakavin epitimia on määräaikainen pidättäminen ehtoolliselta. Miten tämä voi olla lääkettä? Eikö ehtoollinen ole juuri ”kuolemattomuuden lääke”?

Kirkkoisät vastaavat vertauksella: Ehtoollinen on Tulta. Jos ihminen on ”olkea” (katumattomassa synnissä) ja koskettaa tulta, hän palaa. Paavali varoittaa, että joka syö ja juo kelvottomasti, ”syö ja juo itselleen tuomion” (1. Kor. 11:29).

Paimen, joka kieltää ehtoollisen vakavan synnin (kuten aviorikoksen tai murhan) jälkeen, ei tee sitä vihasta. Hän toimii kuin lääkäri, joka kieltää kiinteän ruoan potilaalta, jolle on juuri tehty vatsaleikkaus. Ruoka tappaisi hänet. Potilaan on ensin parannuttava (katumuksen ja paaston kautta), jotta hän kestäisi ”Vahvan Ruoan”.

Pyhä Basileios Suuri korostaa, että tämä ”paasto” pyhistä lahjoista herättää sielussa nälän Jumalan puoleen. Se tekee ehtoollisesta jälleen arvokkaan, eikä vain tavanomaista rutiinia.

Kanoniset säännöt saattavat määrätä tietyistä synneistä vuosien katumusajan. Esimerkiksi Basileioksen kanonit mainitsevat aviorikoksesta 15 vuotta ja murhasta 20 vuotta. Noudatetaanko näitä yhä? Kyllä ja ei. Ne ovat ”maksimiannos”, joka osoittaa synnin vakavuuden. Mutta Basileios itse antaa paimenelle vallan lyhentää aikaa radikaalisti, jos katumus on aitoa.

Ortodoksisessa terapiassa ei lasketa vuosia, vaan kyyneleitä. Jos ihminen muuttuu viikossa sellaiseksi, miksi toinen muuttuu kymmenessä vuodessa, paimenella on valta (eksusia) ottaa hänet takaisin yhteyteen.  ”Se, jolle on uskottu sitomisen ja päästämisen valta, ei ole tuomittava, jos hän lyhentää katumusaikaa nähdessään syntisen suuren tuskan ja nöyrtymisen… Sillä Raamattu ei sano, että aika parantaa, vaan kääntymys.” (Pyhä Basileios Suuri: Epistula Canonica Tertia (Kirje 217), Kanoni 74. (PG 32, 804).

Tämä on oikonomiaa (taloudenhoitoa) parhaimmillaan. Paimen ei myy alennuslippuja taivaaseen, vaan hän toteaa, että lääke on jo tehonnut, joten kuuria ei tarvitse jatkaa.

Muut epitimiat – kuten maahan kumarrukset, paasto, almujen antaminen tai tiettyjen rukousten lukeminen – ovat fysioterapiaa. Jos synti on himoa (esim. ahneus), lääke on vastakohta (almut). Jos synti on ylpeyttä, lääke on nöyrtyminen (maahan kumarrukset). Paimen ei määrää näitä ”maksuksi” synnistä, sillä Kristus on jo maksanut kaiken. Ne määrätään, jotta sielu oppisi uuden asennon.

Kuten murtunut jalka tarvitsee kipsin, sielu tarvitsee epitimian. Kipsi on epämukava ja rajoittaa liikkumista, mutta ilman sitä luu luutuu väärin. Paimenen tehtävä on valaa tämä kipsi rakkaudella ja poistaa se heti, kun jalka kantaa.

Lopullinen tavoite ei ole nöyryytys, vaan restauraatio. Kun epitimia päättyy, paimen ei sano: ”Nyt olet sovittanut tekosi.” Hän sanoo: ”Tervetuloa kotiin. Olet terve.”

1.Trullon kirkolliskokous (Quinisext, 692). Lainaus: Kanoni 102 (Paimenen terapeuttinen harkintavalta). Lähde: Mansi, J.D., Sacrorum Conciliorum Nova et Amplissima Collectio, Tomus XI. Florence, 1765. Sarake 987.Tämä kanoni on ortodoksisen kanonisen perinteen kulmakivi sielunhoidossa.

2.Basileios Suuri, Pyhä. Epistula Canonica Tertia (Kolmas kanoninen kirje Amfilokiokselle). Lainaus:Kanoni 74 (Katumusajan lyhentäminen katumuksen laadun perusteella). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 32. Paris, 1857. Sarake 804.

3.Basileios Suuri, Pyhä. Epistula Canonica Prima (Ensimmäinen kanoninen kirje). Viittaus: Kanoni 2 (Tahallisen ja tahattoman synnin erottelu ja lääkintä). Lähde: Ibid. (PG 32). Sarakkeet 669–672.

 

OSA IV: Sisäinen paimenuus

Askeettinen ja henkilökohtainen ulottuvuus

Luku 8. Nous – sielun paimen

Vaikka kristityllä olisi maailman pyhin piispa ja viisain rippi-isä, hän ei voi pelastua, jos hänen oma ”sisäinen talonsa” on kaaoksessa. Kirkkoisien antropologiassa ihminen on mikrokosmos, pienoismaailma. Tässä maailmassa on hallitsija, ja tuo hallitsija on nous (mieli/sielun silmä).

Jos nous nukahtaa tai juopuu himoista, sielun valtakunta ajautuu anarkiaan. Sisäinen paimenuus on siis jokaisen kastetun – ei vain papiston – kutsumus: ottaa vastuu omista ajatuksistaan ja johtaa ne Jumalan eteen.

Ihminen oman mielensä ja ajatustensa paimenena

”Mieli (nous) on sielun silmä ja sen hallitsija. Jos hallitsija on valpas, kaupunki on turvassa. Mutta jos hallitsija on hajamielinen, viholliset kiipeävät muurien yli.” (Pyhä Makarios Suuri, Homiliae Spirituales)

Jokainen ihminen on paimen. Hänen laumansa ei koostu lampaista ja vuohista, vaan ajatuksista (logismoi), mielikuvista, muistoista ja tunteista. Tämä lauma on valtava, äänekäs ja jatkuvassa liikkeessä. Se vaeltaa menneisyyden laitumilla (muistot) ja tulevaisuuden aavikoilla (huolet).

Kirkkoisät opettavat, että lankeemuksen suurin tragedia oli sisäisen hierarkian romahdus. Nous, jonka piti olla paimen ja kuningas, joutui omien lampaidensa (himojen ja ajatusten) orjaksi. Askeesin tavoite on palauttaa järjestys: nostaa nous takaisin valtaistuimelle, jotta se hallitsisi ajatuksia eikä päinvastoin.

Stoalaisesta filosofiasta lainattu ja kirkkoisien kristillistämä termi hegemonikon kuvaa mieltä sielun ”johtavana osana”. Pyhä Filotheos Siinailainen (n. 800-luku) kuvaa mieltä komentajana, joka seisoo sydämen linnoituksessa.

Jos mieli on heikko paimen, se antaa jokaisen impulssin viedä itseään. Viha sanoo: ”Huuda!”, ja mieli huutaa. Himo sanoo: ”Katso!”, ja mieli katsoo. Tällainen ihminen on ”hajallaan”; hänellä ei ole keskusta.

Vahva sisäinen paimen sen sijaan harjoittaa nepsistä (valppautta). Hän seisoo ajatustensa yläpuolella. Kun vihainen ajatus nousee, paimen (nous) tarttuu siihen sauvallaan ja sanoo: ”Istu alas. Minä päätän, miten reagoimme, et sinä.”

”On ymmärrettävä, että mieli on sielun paimen. Sen tehtävä on koota hajanaiset ajatukset yhteen ja estää niitä vaeltelemasta maailman turhuudessa. Kun mieli seisoo vartiopaikallaan sydämessä, se näkee ajatusten lähestyvän ja voi sulkea portit niiltä, jotka ovat vihollisia.” (Pyhä Filotheos Siinailainen: Nepsis-tekstit, 3. (Filokalia II).

Miten tämä sisäinen paimenuus toimii käytännössä? Se on jatkuvaa rajavalvontaa. Pyhä Hesykhios Pappi antaa tähän klassisen ohjeen. Paimenen tulee seisoa sydämen ovella ja kysyä jokaiselta ajatukselta: ”Oletko meikäläisiä vai vihollisia?” (vrt. Joos.5:13).

Ajatukset eivät ole neutraaleja. Ne ovat joko Jumalasta (enkelten tuomia), luonnollisia tai paholaisesta.  Jos ajatus tuo rauhaa ja nöyryyttä, paimen päästää sen sisään laitumelle. Jos ajatus tuo levottomuutta, ylpeyttä tai himoa – vaikka se näyttäisi hurskaalta – paimen karkottaa sen heti.

Tämä erottelu on sisäisen paimenen tärkein taito. Jos paimen päästää suden (esim. katkeran ajatuksen) sisään ja alkaa ”keskustella” sen kanssa, susi on jo voittanut. ”Mielen tulee seisoa sydämen portilla ja tarkkailla jokaista ajatusta, joka yrittää tulla sisään. Sen on kysyttävä: ’Oletko meikäläisiä vai vastustajia?’ Jos se on oma, päästä se sisään. Jos se on vieras, aja se pois Jeesuksen nimellä… Sillä jos päästät käärmeen poveesi, se puree sinua varmasti.” (Pyhä Hesykhios Pappi: De Temperantia et Virtute, Centuria 1, 6. (PG 93, 1481).

Jeesus kertoo vertauksen tuhlaajapojasta, joka ”meni itseensä” (Luuk.15:17). Kreikan tekstissä tämä voidaan kääntää myös: ”hän palasi omaan olemukseensa”. Lankeemus on sitä, että mieli on ”ulkona”, vieraalla maalla, hajallaan aistillisissa nautinnoissa ja huolissa.

Sisäinen paimenuus on lauman kokoamista takaisin kotiin, sydämeen. Pyhä Gregorios Palamas puolusti hesykasteja, jotka käyttivät hengitystä apunaan keskittääkseen mielensä. Palamas opetti, että mieli ei ole vain aivoissa, vaan sen luonnollinen koti on sydän.

Kun paimen (nous) laskeutuu sydämeen rukouksen kautta (”Herra Jeesus Kristus…”), se kutsuu kaikki sielun voimat – tahdon, tunteen ja älyn – yhteen. Kaaos muuttuu liturgiaksi. Hajanaisesta laumasta tulee yhtenäinen kuoro, joka ylistää Jumalaa. ”Miksi emme siis kutsuisi mieltä takaisin ruumiin sisään ja erityisesti sydämeen? … Sillä mieli, joka on hajallaan aistien kautta ulkomaailmassa, on kuin paimen, joka on jättänyt laumansa susille. Mutta kun se palaa kotiin, se löytää valtakunnan sisältään.” (Pyhä Gregorios Palamas: Triads in Defense of the Holy Hesychasts, I, 2, 3–4. (Meyendorff, s. 43).

Lopuksi on varoitettava ”sisäisestä demokratiasta”. Moderni psykologia kehottaa usein hyväksymään kaikki tunteet ja ajatukset tasavertaisina. Ortodoksinen paimenuus on eri mieltä: sielu ei ole demokratia, se on monarkia (Jumalan vallan alla). Jos paimen antaa ”äänioikeuden” himoille, kateudelle ja epätoivolle, sielu repeää. Paimenen on oltava lempeä itselleen (ei saa vihata itseään), mutta armoton pahoille ajatuksille. Hän ei neuvottele terroristen (demonisten ajatusten) kanssa. Sisäinen paimenuus on siis aktiivista johtajuutta. Se on sitä, että ihminen sanoo aamulla peilikuvalleen: ”Tänään minä, Jumalan avulla, johdan tätä laivaa. En anna pelon tai himon tarttua ruoriin.”

1.Hesykhios Pappi (Siinailainen), Pyhä. De Temperantia et Virtute (Raittiudesta ja hyveestä). Lainaus: Sata 1, kappale 6 (Portinvartija-vertaus). Lähde: Philokalia ton Ieron Niptikon. (Kreikankielinen laitos). Myös PG 93, 1481.Suomennos mukaillen teoksesta: Filokalia I.

2.Filotheos Siinailainen, Pyhä. Nepsis-tekstit (40 lukua raittiudesta). Lainaus: Luku 3 (Mieli paimenena). Lähde: Philokalia ton Ieron Niptikon. Vol 2. Athens, 1958. Suomennos mukaillen teoksesta: Filokalia II.

3.Gregorios Palamas, Pyhä. Triads For the Defense of the Holy Hesychasts (Triadit pyhien vaikenijoiden puolustukseksi). Lainaus: Triadi I, osa 2, luvut 3–4 (Mielen palauttaminen ruumiiseen). Lähde: Meyendorff, J. (toim.), Grégoire Palamas: Défense des saints hésychastes. Louvain, 1959.

3.Makarios Suuri, Pyhä. Homiliae Spirituales (Hengelliset homiliat). Viittaus: Homilia 15 (Sielun silmä ja puhtaus). Lähde: PG 34. (Yleinen teema Makarioksen antropologiassa).

Nepsis (valppaus): Ajatusten (lampaiden) vartioiminen susilta (himoilta)

”Aivan kuten hämähäkki odottaa pientä kärpästä verkkonsa keskellä, mielen on valvottava sydäntä. Heti kun outo ajatus koskettaa verkkoa, paimenen on iskettävä.” (Pyhä Hesykhios Pappi, De Temperantia et Virtute, II, 17)

Jos nous on paimen, nepsis (valppaus/raittius) on hänen tilansa. Vaikka paimenella olisi loistava henkilökunta, hän on hyödytön, kun hän nukkuu. Erämaaisät opettavat, että suurin osa synneistä ei tapahdu siksi, että ihminen on paha, vaan siksi, että hänen sisäinen paimenensa torkkuu.

Ajatukset vaeltavat aina sielun laitumella. Jotkut ovat omia ”lampaita” (luonnollisia tarpeita, kuten nälkä tai väsymys), ja jotkut ovat Jumalan lähettämiä. Mutta joukossa on myös susia. Ne eivät tule ulvoen ja hampaita näyttäen, vaan pukeutuvat lampaiksi. Himo (pathos) naamioituu viattomaksi ajatukseksi (logismos). Nepsis on taito repiä tämä naamio irti ennen kuin on liian myöhäistä.

Jotta ymmärtäisi nepsiksen tarpeellisuuden, on ensin ymmärrettävä, miten synti syntyy. Kirkkoisät, erityisesti Pyhä Johannes Damaskolainen ja Markus Erakko, ovat laatineet tarkan ”synnin psykologian”. Se etenee vaiheittain:

1. Isku (prosbole): Mieleen tulee ajatus. Esimerkiksi kuva kauniista esineestä tai muisto loukkauksesta. Tämä on kuin susi, joka koputtaa oveen. Se ei ole vielä synti. Se on vain ehdotus.
2. Keskustelu (syndyasmos): Paimen alkaa puhua sudelle. ”Miltä tuntuisi omistaa se?” tai ”Hän todella loukkasi minua; minulla on oikeus olla vihainen.” Tässä vaiheessa ovi on auki.
3. Suostumus (synkatathesis): Paimen päästää suden sisään. Mieli hyväksyy ajatuksen ja alkaa nauttia siitä. Tällöin synti tapahtuu sydämessä, vaikka teko ei ole vielä tapahtunut.
4. Vankeus (aichmalosia): Susi ottaa vallan. Ajatus muuttuu pakkomielteeksi, ja paimen sidotaan.

Nepsiksen tehtävä on katkaista tämä ketju heti ensimmäisessä vaiheessa. Pieni käärme on helppo tappaa, mutta täysikasvuista lohikäärmettä on vaikea taistella.

”Viisas paimen ei neuvottele vihollisen kanssa.” Hän heittää kiven tuntemattomaan heti, kun näkee tämän horisontissa, riippumatta siitä, kuinka houkutteleva tämä on. Kivi on Jeesuksen nimi. (Pyhä Filotheos Siinailainen: Nepsis-tekstit, 24. (Filokalia II).

Paimenen kaksi kättä: Tarkkaavaisuus ja rukous

Nepsis ei ole vain passiivista katselemista. Se on aktiivista sodankäyntiä. Sisäisellä paimenella on kaksi kättä, joiden on toimittava täydellisesti yhdessä:

1. Vartiointi (tarkkaavaisuus): Tämä on mielen ”tutka”. Paimen skannaa horisonttia jatkuvasti. Hän sanoo: ”Tuo ajatus aiheuttaa minulle levottomuutta; se on ylpeyttä.”
2. Torjunta (rukous): Heti kun vihollinen näkyy, paimen ei yritä taistella sitä vastaan omalla voimallaan (koska demonit ovat meitä älykkäämpiä). Hän huutaa apua. Hän käyttää ”Jeesuksen rukousta” (Herra Jeesus Kristus, armahda minua) aseena.

Pyhä Hesykhios vertaa tätä prosessia siihen, kuinka ihminen pitelee lyhtyä pimeässä. Nepsis on lyhty, joka paljastaa varkaan. Rukous on miekka, joka lyö varkaan maahan. Ilman miekkaa lyhty on hyödytön; ilman miekkaa lyhty on hyödytön.

”Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!” on jae, joka pelottaa nykylukijaa. (Ps. 137:9). Kirkkoisät tulkitsevat tämän allegorisesti nepsiksen ydinohjeeksi. ”Babylonin lapset” ovat synnillisten ajatusten alkuja – niitä pieniä, viattomilta näyttäviä impulsseja. ‘Kallio’ on Kristus (1. Kor. 10:4).

Sisäinen paimen on ”julma” näille lapsille. Hän ei sääli pientä poikaa, joka on kateellinen tai haluaa jotain, koska hän tietää, että siitä tulee hirviö. Hän tarttuu ajatukseen heti ja murskaa sen Kristuksen kallioon (toisin sanoen, hän vie sen Kristukselle rukouksessa tuhottavaksi).

Tämä on salaisuus puhtaaseen mieleen. Emme voi estää lintuja lentämästä päällämme (ajatuksia tulemasta meille), mutta voimme estää niitä rakentamasta pesää hiuksiimme (ajatuksia juurtumasta). ”Älä anna ajatuksen kasvaa. Älä ruoki sitä huomiosi. Heti kun se syntyy, lyö se Kalliota vasten. Jos annat sen elää, joudut taistelemaan jättiläistä vastaan myöhemmin, ja saatat hävitä”. (Evagrios Pontoslainen: Praktikos, 6. (PG 40, 1224).

Miksi nähdä kaikki tämä vaiva? Miksi sinun täytyy aina olla varovainen? Tavoitteena ei ole stressi, vaan syvä rauha, hesychia.

Kun paimen on hereillä ja portit ovat kiinni, sydämen sisäpiha puhdistuu. Meluisa tori muuttuu hiljaiseksi temppeliksi. Susien ulvonta vaimenee. Silloin, ja vain silloin, ihminen voi kuulla Jumalan äänen.

Nepsis on portti mietiskelyyn. Se on kovaa työtä, joka johtaa lepoon. Kuten pyhä Johannes Klimakos sanoo: ”Sulje ruumiisi ovi (kammio), sulje huuliesi ovi (hiljaisuus) ja sulje mielesi ovi (nepsis).” Kristus ilmestyy opetuslapsilleen vain suljettujen ovien takana.

1.Hesykhios Pappi (Siinailainen), Pyhä.De Temperantia et Virtute (Raittiudesta ja hyveestä). Lainaus 1 (Hämähäkki-vertaus): Sata II, 17.

Lainaus 2 (Lyhty ja miekka): Sata I, 21–22. Lähde: Philokalia ton Ieron Niptikon. (Kreikankielinen laitos). Hesykhios on ortodoksisen nepsis-opetuksen tärkein systematisoija.

2.Filotheos Siinailainen, Pyhä. Nepsis-tekstit (40 lukua raittiudesta). Lainaus: Luku 24 (Paimen ja kivi). Lähde: Philokalia ton Ieron Niptikon. Vol 2.

3.Johannes Damaskolainen, Pyhä. De Virtutibus et Vitiis (Hyveistä ja paheista). Viittaus: Synnin vaiheet (Isku, keskustelu, suostumus). Lähde:PG 95, 93. (Tämä jaottelu on yhteistä monille isille, mm. Markus Erakolle).

4.Evagrios Pontoslainen. Praktikos (Munkkielämän perusteet). Viittaus:Luku 6 (Ajatusten torjuminen heti alussa). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 40. Paris, 1863. Sarake 1224.

Pyhä Hesykios: Mielen vartiointi ja sydämen rukous

”Vartiointi (nepsis) ja Jeesuksen rukous tukevat toisiaan niin kuin ruumis ja sielu. Vartiointi on kuin lamppu, joka valaisee pimeän huoneen, ja rukous on kuin miekka, joka lyö varkaan maahan.” (Pyhä Hesykios Pappi, De Temperantia et Virtute, I, 21–22)

Jos sisäinen paimenuus on sotaa ajatuksia vastaan, Pyhä Hesykios Pappi (n. 700–800-luku, Siinain luostarin igumeni) on tämän sodankäynnin päästrategi. Hänen kirjoituksensa Filokaliassa on kenties tarkin koskaan kirjoitettu manuaali siitä, miten ihmisen oma tarkkaavaisuus ja Jumalan armo toimivat yhdessä.

Hesykios opettaa radikaalin totuuden: Ihminen ei voi omilla voimillaan voittaa pahoja ajatuksia. Jos yritämme ”järjellä” väitellä himojen kanssa tai torjua ne tahdonvoimalla, häviämme aina, sillä demonit ovat meitä kokeneempia väittelijöitä.

Voittoon tarvitaan kahden tekijän saumaton liitto: Ihminen tekee osansa: hän valvoo ja havaitsee vihollisen (nepsis). Jumala tekee osansa: Hän tuhoaa vihollisen, kun Häntä kutsutaan (rukous).

Hesykios on tunnettu siitä, että hän sitoo Jeesuksen rukouksen (”Herra Jeesus Kristus, armahda minua”) yhteen ihmisen fysiologian, erityisesti hengityksen kanssa. Hänelle rukous ei ole vain sanoja, vaan elämän hengitystä. Hän käyttää kuuluisaa vertausta: Niin kuin ruumis kuolee ilman happea, sielu kuolee ilman Jeesuksen nimeä. Sisäisen paimenen on opetettava mielensä hengittämään Nimeä.

Kun ajatus (susi) ilmestyy, paimen ei ryhdy painiin. Hän vetää henkeä – eli huutaa Jeesusta. Hesykioksen mukaan Jeesuksen nimi on kuin ”tuli, joka polttaa kaislat”. Kun Nimi lausutaan puhtaassa sydämessä, demoniset mielikuvat haihtuvat kuin savu.

”Anna Jeesuksen nimen tarttua hengitykseesi, niin tiedät, mitä hiljaisuus on… Sillä kun aurinko nousee, tähdet katoavat; ja kun Jeesuksen nimi nousee sydämessä, kaikki maalliset ajatukset pakenevat.” (Pyhä Hesykios Pappi: De Temperantia et Virtute, Centuria II, 89 & I, 32. (PG 93, 1541 & 1492).

Hesykioksen ”sotataito” voidaan tiivistää yksinkertaiseen prosessiin, jota sisäisen paimenen tulee toistaa tuhansia kertoja päivässä. Se on kuin sydämen syke:

1. Havaitseminen (nepsis): Mieli seisoo portilla. Se näkee ajatuksen tulevan (esim. kateus). Se ei päästä sitä sisään, vaan pysäyttää sen kynnykselle.
2. Vihastuminen (thymos): Paimen käyttää sielun luonnollista ”kiivautta” pyhään tarkoitukseen. Hän suuttuu viholliselle. Tämä on ainoa oikea tapa käyttää vihaa: ei ihmisiä, vaan demoneja vastaan.

3.Avunhuuto (rukous): Heti vihastumisen jälkeen paimen kääntyy Kristuksen puoleen ja sanoo rukouksen.

4. Tuhoaminen: Kristus tuhoaa ajatuksen.

Jos tämä järjestys pettää, sota hävitään. Jos rukoilemme ilman nepsistä, rukoilemme ”hajamielisesti” emmekä huomaa varkaita. Jos valvomme ilman rukousta, olemme ylpeitä ja luulemme pärjäävämme yksin. ”Tarkkaavaisuus etsii vihollisen, mutta rukous tuhoaa sen. Ilman rukousta tarkkaavaisuus on vain turhaa vaivannäköä. Mutta kun ne yhdistyvät, mieli puhdistuu.” (Pyhä Hesykios Pappi: De Temperantia et Virtute, Centuria I, 22. (PG 93, 1488).

Mikä on tämän jatkuvan vartioinnin päämäärä? Onko se ikuista stressiä ja taistelua? Ei. Hesykios kuvaa lopputulosta kauniilla metaforilla. Kun paimen on uskollinen ja Jeesuksen nimi on puhdistanut sydämen, mieleen laskeutuu tila, jota Hesykios kutsuu ”taivaalliseksi ilmakehäksi”. Ajatukset eivät enää myrskyä. Mieli on kirkas kuin tyyni meri tai puhdas lumi. Tässä tilassa nous ei enää vain torju pahaa, vaan se alkaa nähdä Jumalan valoa. Sisäinen paimen on johdattanut laumansa (ajatuksensa) pois meluisasta kaupungista korkealle vuorelle, jossa ilma on ohutta ja puhdasta.  ”Kun mieli on vapautunut kaikista aistillisista kuvista ja ajatuksista Jeesuksen nimen voimalla, se tulee valkoiseksi kuin lumi ja saa kyvyn nähdä oman luontonsa valon… Se on kuin tyyni meri, joka heijastaa taivasta ilman vääristymiä.” (Pyhä Hesykios Pappi: De Temperantia et Virtute, Centuria II, 58. (PG 93, 1529).

Lopuksi Hesykios antaa sisäiselle paimenelle vakavan varoituksen: Älä käytä mielikuvitusta. Monet luulevat, että rukouksessa pitäisi kuvitella Jeesuksen kasvot, risti tai taivas. Hesykios (ja koko hesykastinen perinne) kieltää tämän jyrkästi. Mielikuvitus on silta, jota pitkin demonit tulevat. Jos paimen alkaa ”maalata kuvia” rukouksessa, hän luo epäjumalia. Rukouksen tulee olla ”kuvatonta”. Paimen pitää mielen tyhjänä kaikista muodoista ja väreistä, jotta se voisi täyttyä pelkällä Kristuksen läsnäololla. Tämä on vaikeaa, mutta välttämätöntä. Vain tyhjä astia voidaan täyttää uudella viinillä.

1.Hesykhios Pappi (Siinailainen), Pyhä. De Temperantia et Virtute (Raittiudesta ja hyveestä / Mielen vartioimisesta). Lainaus 1 (Lamppu ja miekka): Sata I, 21–22. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 93. Paris, 1860. Sarakkeet 1488.

Lainaus 2 (Hengitys ja Nimi): Sata II, 89 (myös I, 32).  Lähde: Ibid. (PG 93). Sarake 1541.

Lainaus 3 (Mielen lumi ja valo): Sata II, 58. Lähde: Ibid. (PG 93). Sarake 1529. Huomautus: Hesykioksen teksti on Filokalian kulmakiviä ja se koostuu kahdesta sadasta lyhyestä luvusta (senturiasta).

Lainaukset on suomennettu mukaillen teoksesta: Filokalia I: Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. (Pyhä Hesykios: Sielun hyödyksi ja pelastukseksi Theodulokselle). Suom. Valamon ystävät ry. Pieksämäki, 1981.

Luku 9. Itsehillintä ja hyveet laitumena

Kun sisäinen paimen on oppinut vartioimaan porttia ja torjumaan sudet (pahat ajatukset), hän huomaa seisovansa laitumella, joka on usein tallattu ja karu. Sielun maaperä on villiintynyt lankeemuksen seurauksena.

Paimenen tehtävä on kaksiosainen: ensin on raivattava tilaa (puhdistautuminen himoista) ja sitten istutettava uutta kasvustoa (hyveiden viljely). Kirkkoisät käyttävät tästä tilasta termiä apatheia. Se on yksi väärinymmärretyimmistä sanoista kristillisessä sanastossa, mutta oikein ymmärrettynä se on sisäisen paimenuuden kaunein tavoite.

Himoista vapautuminen (apatheia) ja hyveiden viljely

”Apatheia ei tarkoittaa sitä, ettei tunne mitään, vaan sitä, ettei mikään väärä sido sinua. Se on tila, jossa sielu on terve. Ja tämän terveyden lapsi on rakkaus.” (Evagrios Pontoslainen, Praktikos)

Nykykielessä sana ”apatia” tarkoittaa välinpitämättömyyttä, masennusta ja tunteettomuutta. Ortodoksisessa askeesissa apatheia (himottomuus) on tämän vastakohta. Se on tila, jossa sielu on niin täynnä Jumalan tulta, etteivät maalliset himot pysty sitä polttamaan.

Stoalaiset filosofit tavoittelivat tunteettomuutta (kuin kivi), mutta kristityt tavoittelevat vapautta. Himo (pathos) on sielun sairaus, pakkomielle. Juoppo ei ole vapaa; viina hallitsee häntä. Ahne ei ole vapaa; raha on hänen paimenensa. Apatheia on tila, jossa sisäinen paimen on katkaissut nämä kahleet. Hän voi nauttia ruoasta, mutta ruoka ei hallitse häntä. Hän voi tuntea vihaa (syntiä kohtaan), mutta viha ei sokeuta häntä.

Miten tähän tilaan päästään? Pyhä Maksimos Tunnustaja opettaa, että himoja ei pidä ”tappaa” (sillä ne ovat vääristyneitä versioita Jumalan luomista voimista), vaan ne pitää parantaa ja ohjata uudelleen.

Ihmisellä on kolme sielun osaa, ja jokaisella on oma ”himonsa” tai voimansa:

1. Järki (logistikon): Vääristyneenä se on ylpeyttä ja epäuskoa. Parantuneena se on viisautta ja Jumalan katselua.
2. Kiivaus (thymos): Vääristyneenä se on raivoa ja vihaa ihmisiä kohtaan. Parantuneena se on rohkeutta taistella demoneja vastaan ja intoa hyvään.

3.Halu (epithymia): Vääristyneenä se on aistillista himoa ja ahneutta. Parantuneena se on jumalallista erosta, palavaa kaipuuta Jumalan luo.

Sisäinen paimen ei siis ammu laumansa koiria (kiivautta), vaan kouluttaa ne puremaan vain susia, ei lampaita. Hän ei tukahduta halua, vaan kääntää sen mudasta kohti taivasta.  ”Älä yritä tuhota sielusi voimia, vaan muuta niiden suunta. Anna haluavalle voimallesi kohteeksi Jumala, ja kiivaalle voimallesi kohteeksi sielun viholliset. Silloin huomaat, että se, mikä ennen oli intohimoa, on nyt hyvettä.” (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Capita de Caritate (Lukuja rakkaudesta), II, 18. (PG 90, 989).

Jeesus varoitti, että jos paha henki ajetaan ulos ja talo jää tyhjäksi, henki palaa seitsemän pahemman kanssa (Matt. 12:43–45). Tämä on askeesin kultainen sääntö: Pahetta ei voi poistaa, se täytyy korvata. Et voi vain lopettaa vihaamista; sinun on alettava rakastaa. Et voi vain lopettaa ahnehtimista; sinun on alettava antaa almuja. Hyveet (aretai) eivät ole vain ”hyviä tekoja”, vaan sielun luonnollinen, terve tila.

Paimenen on tunnettava ”lääkekaappi”, jossa jokaiselle himolle on vastalääke (hyve):

Ylpeys – Nöyryys (itsensä alentaminen).

Vatsanpalvonta – Paasto ja kohtuullisuus.

Haureus- Ruumiillinen kilvoitus ja mielen vartiointi.

Ahneus – Anteliaisuus ja köyhyys.

Viha – Lempeys ja rukous vihamiehen puolesta.

Masennus (akedía) – Kärsivällisyys ja kiitollisuus.

Hyveiden viljely on aktiivista puutarhanhoitoa. Paimen istuttaa taimen (esim. nöyryyden teon) ja kastelee sitä rukouksella, kunnes se juurtuu ja tukahduttaa rikkaruohot.

Apatheia on portti Rakkauteen (Agape)

Miksi tavoittelemme himottomuutta? Emme siksi, että olisimme ”täydellisiä” tai ”yläpuolella”, vaan siksi, että vain vapaa ihminen voi rakastaa. Niin kauan kuin ihminen on himojen vallassa, hänen ”rakkautensa” on itsekästä. Hän rakastaa toista ihmistä, koska tämä tuottaa hänelle mielihyvää tai turvaa. Jos toinen lakkaa miellyttämästä, ”rakkaus” loppuu tai muuttuu vihaksi. Tämä on kaupankäyntiä, ei rakkautta.

Evagrios Pontoslainen sanoo kuuluisassa ketjussaan:”Jumalan pelko synnyttää uskon… kärsivällisyys synnyttää toivon, toivo synnyttää himottomuuden (apatheia), ja himottomuudesta syntyy rakkaus.”

Vasta kun paimen on apatheian tilassa, hän voi rakastaa toista ihmistä pyyteettömästi, riippumatta siitä, onko toinen hyvä vai paha, ystävä vai vihollinen. Hänestä on tullut Jumalan kaltainen, joka ”antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin” (Matt. 5:45).  ”Autuas on se ihminen, joka pystyy rakastamaan jokaista ihmistä yhtä paljon… Hän ei katso ihmisen kasvoja, vaan Jumalan kuvaa jokaisessa. Tällainen rakkaus on mahdollista vain sille, joka on vapautunut himoista.” (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Capita de Caritate, I, 17. (PG 90, 964).

Sisäinen paimenuus huipentuu siis tähän: Paimen on raivannut sydämensä laitumelta pedot ja piikkipensaat, ja nyt siellä kasvaa Rakkauden puu, jonka hedelmistä muut voivat syödä.

1.Evagrios Pontoslainen. Praktikos (Munkkielämän perusteet). Lainaus 1 (Apatheian määritelmä): Prologi ja luku 81 (Apatheialla on lapsi nimeltä Agape). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 40. Paris, 1863. Sarake 1244. Evagrios on systemaattisen hyve- ja paheopin (mm. seitsemän kuolemansynnin) isä.

2.Maksimos Tunnustaja, Pyhä. Capita de Caritate (Lukuja rakkaudesta / Rakkauden neljä sataa). Lainaus 1 (Voimien uudelleenohjaus): Sata II, 18. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 90. Paris, 1860. Sarake 989.

Lainaus 2 (Täydellinen rakkaus): Sata I, 17 (ja yleinen teema läpi teoksen).  Lähde: Ibid. (PG 90). Sarake 964.

2.Johannes Klimakos, Pyhä.Scala Paradisi (Portaat). Viittaus: Askelma 26 (Erottelukyvystä ja himottomuudesta). Klimakos kuvaa apatheiaa ”taivaaksi mielen sisällä”.

Kuinka ruokkia sielua hengellisellä lukemisella ja rukouksella

”Lukeminen on rukouksen äiti. Se kokoaa hajamielisen mielen, herättää uinuvan sydämen ja valmistaa sielun keskusteluun Jumalan kanssa.” (Pyhä Iisak Syyrialainen,Askeettiset homiliat, 64)

Paimen, joka vain vartioi laumaansa pedoilta mutta ei vie sitä syömään, on huono paimen. Lampaat eivät kuole susiin, vaan nälkään. Samoin sisäinen paimen (nous) ei voi elää tyhjiössä. Jos mieli ei saa ravintoa Jumalan Sanasta, se alkaa ”syödä itseään” (murehtia) tai etsiä ruokaa maailman tunkiolta (viihde, juorut, himot).

Psalmi 23 tiivistää paimenuuden ytimen: ”Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen.” Nämä niityt ovat pyhät kirjoitukset, ja vedet ovat Pyhän Hengen armo rukouksessa.

Erämaaisät käyttivät usein vertausta mielestä myllynä. Myllynkivet pyörivät taukoamatta niin kauan kuin ihminen elää. Emme voi pysäyttää ajattelua, mutta paimen voi päättää, mitä myllyyn kaadetaan. Jos kaadat myllyyn vehnää (Raamattua, pyhien elämäkertoja), se jauhaa hyvää jauhoa, josta leivotaan sielun leipä. Jos et kaada sinne mitään, mylly jauhaa hiekkaa (turhia huolia) ja kivet kuluvat rikki. Tai pahempaa: paholainen heittää sinne rikkakasveja.

Hengellinen lukeminen ei ole opiskelua tai tiedonkeruuta. Se on tankkausta. Sisäinen paimen vie ajatuksensa Raamatun äärelle ja sanoo: ”Syökää tätä, tämä on Totuus.” Kun mieli on täynnä Jumalan sanoja, maallisille ajatuksille jää vähemmän tilaa. ”Älä anna mielesi olla joutilas. Täytä se psalmeilla ja kirjoituksilla. Sillä jos astia on täynnä vettä, sinne ei voi kaataa öljyä. Jos mieli on täynnä Jumalan muistamista, himot eivät pääse sisään.” (Pyhä Neilos Askeetti: De Monastica Exercitatione, 6. (PG 79, 724).

Lukeminen polttopuuna, rukous liekkinä

Miten lukeminen ja rukous liittyvät toisiinsa? Pyhä Teofan Erakko (1800-luku) opettaa, että lukeminen on kuin polttopuiden keräämistä ja rukous on niiden sytyttämistä. Jos yrität rukoilla ”kylmiltään” ilman valmistautumista, mielesi harhailee. Mutta jos luet ensin pienen pätkän Evankeliumia tai pyhien opetuksia, sydämesi lämpenee. Jokin lause koskettaa sinua. Silloin paimenen on lopetettava lukeminen ja alettava rukoilla tuon lauseen pohjalta.

Tätä kutsutaan perinteessä termillä melete (mietiskely/märehtiminen). Se ei ole visuaalista kuvittelua, vaan Sanan ”pureskelua”. Kuten lehmä märehtii ruohoa saadakseen siitä kaiken mehun irti, sisäinen paimen toistaa Raamatun jaetta mielessään, kunnes se muuttuu rukoukseksi. ”Kun luet, älä ahnehdi määrää. Jos jokin sana osuu sydämeesi, pysähdy. Jätä kirja sivuun. Seiso siinä sanassa ja anna sen sulaa rukoukseksi. Tämä on hetki, jolloin Jumala puhuu sinulle. Älä juokse sen ohi.” (Pyhä Iisak Syyrialainen: Askeettiset homiliat, 1. (Wensinck, s. 6).

Erityinen asema sielun ruokavaliossa on Psalmien kirjalla. Pyhä Basileios Suuri kutsuu psalmeja ”sielun yleislääkkeeksi”. Muut Raamatun kirjat opettavat meille historiaa tai lakia, mutta psalmit opettavat meitä tuntemaan oikein. Psalmit kattavat koko ihmiselämän kirjon: ilon, surun, vihan, epätoivon ja kiitoksen. Kun sisäinen paimen lukee psalmeja, hän antaa laumalleen (tunteilleen) sanat. Kun olet masentunut, älä vain vello tunteessa, vaan lue: ”Miksi olet masentunut, sieluni?” (Ps. 42/43). Kun olet vihainen, lue vihapsalmeja ja anna vihan purkautua Jumalalle, ei ihmisille.

Psalmien lukeminen (psalmodia) on kuin sielun virittämistä. Se palauttaa epävireisen mielen takaisin Jumalan taajuudelle. ”Psalmi on demonien karkotus, enkelten apu, ase öisissä peloissa, lepo päivän vaivoissa… Se tyynnyttää sielun myrskyt ja hillitsee himojen aallot. Se on lääke, joka pyyhkii pois vanhat haavat ja tuo uutta elämää.” (Pyhä Basileios Suuri: Homilia in Psalmum 1, 1–2. (PG 29, 212).

Laumaa on ruokittava säännöllisesti. Paimen ei voi syöttää lampaita vain sunnuntaisin ja antaa niiden paastota viikolla.

Sisäinen paimenuus vaatii rytmiä. Pieni hetki aamulla antaa suunnan päivälle (”hengellinen aamiainen”). Pieni hetki illalla puhdistaa mielen päivän pölystä (”hengellinen pesu”).

Kirkkoisät korostavat, että ”vähän mutta säännöllisesti” on parempi kuin ”paljon mutta harvoin”. Pieni pisara, joka putoaa jatkuvasti, kovertaa kiven. Lyhytkin hetki Sanan äärellä pitää sisäisen paimenen hereillä ja muistuttaa häntä siitä, kenen laumaa hän todella paimentaa.

1.Iisak Syyrialainen, Pyhä. Askeettiset homiliat. Lainaus 1 (Lukeminen rukouksen äitinä): Homilia 64 (kreikkalaisessa numeroinnissa).

Lainaus 2 (Pysähtyminen sanan äärelle): Homilia 1. Lähde: Wensinck, A.J. (käänt.), Mystic Treatises by Isaac of Nineveh. Amsterdam, 1923. (Myös kreikankielinen Logoi Asketikoi). Pyhä Iisak on ortodoksisen maailman syvällisin ”lukemisen teologi”.

2.Neilos Askeetti (tai Ankyralainen), Pyhä. De Monastica Exercitatione (Munkkikilvoituksesta). Lainaus: Luku 6 (Mieli astiana). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 79. Paris, 1860. Sarake 724.

3.Basileios Suuri, Pyhä. Homilia in Psalmum 1 (Homilia ensimmäisestä psalmista). Lainaus: Luvut 1–2 (Psalmien terapeuttinen voima).  Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 29. Paris, 1857. Sarake 212. Tämä on klassinen teksti, joka löytyy usein psalttarien esipuheista.

 

OSA V: Eskatologia – Suuri Paimen saapuu

Lopunajallinen ulottuvuus

Luku 10. Viimeinen tuomio: Lampaat ja vuohet

Tähän asti olemme katselleet Kristusta Hyvänä Paimenena, joka etsii kadonnutta, kantaa uupunutta ja ruokkii nälkäistä. Mutta evankeliumi päättyy kuvaan, joka on vakava ja lopullinen. Paimen ei enää kulje laitumella sauva kädessään, vaan istuu valtaistuimella.

Hän on yhä Paimen, mutta nyt Hänen tehtävänsä on muuttunut. Hän ei enää kokoa, vaan erottelee. Paimenuuden historia päättyy suureen tilintekoon, jossa paljastuu, kuka todella kuului laumaan ja kuka vain kulki sen mukana.

Matt. 25: Paimen tuomarina

”Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan… hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista.” (Matt. 25:31–32)

Matteuksen evankeliumin luku 25 on yksi Raamatun pysäyttävimmistä teksteistä. Se kääntää uskonnolliset odotukset ylösalaisin. Tuomari ei kysy teologista tietämystä, ei paaston ankaruutta, ei ihmeitä eikä edes kirkollista asemaa. Hän kysyy vain yhden asian: Miten kohtelit minua, kun olin heikoimmillani?

Tämä on paimenuuden lopullinen testi. Kirkon paimenet (piispat ja papit) tuomitaan sen mukaan, miten he hoitivat laumaa. Mutta myös jokainen kristitty (sisäinen paimen) tuomitaan sen mukaan, avasiko hän sydämensä portin lähimmäiselle.

Tuomion suurin yllätys on Tuomarin samastuminen tuomittaviin. Kristus ei sano: ”Miksi ette auttaneet köyhiä veljiäni?” Hän sanoo: ”Minä olin nälkäinen, ja te ette antaneet minulle syödä.”

Pyhä Johannes Krysostomos on tämän tekstin väkevin tulkitsija. Hän opettaa, että köyhä, sairas ja muukalainen ovat ”toinen alttari”. Kirkossa on kivinen alttari, jolla toimitetaan eukaristia, mutta kadulla on elävä alttari – kärsivä ihminen. Krysostomoksen mukaan on mahdotonta kunnioittaa Kristusta kirkossa, jos häpäisee Häntä kirkon ulkopuolella. Paimen-Tuomari paljastaa, että Hän on ollut koko ajan läsnä laumansa keskellä, ei vain hengessä, vaan lihassa – jokaisessa apua tarvitsevassa.

”Haluatko kunnioittaa Kristuksen ruumista? Älä halveksi Häntä, kun Hän on alaston. Älä kunnioita Häntä täällä kirkossa silkkivaattein, samalla kun jätät Hänet ulos palelemaan ja alastomaksi… Sillä mitä hyötyä on siitä, että Hänen pöytänsä on täynnä kultaisia maljoja, jos Hän itse kuolee nälkään?” (Pyhä Johannes Krysostomos: In Matthaeum Homilia, 50, 3–4. (PG 58, 508).

Matteuksen 25. luvun dramaattisin piirre on molempien ryhmien – lampaiden ja vuohien – aito hämmennys.

Lampaat kysyvät: ”Herra, milloin me näimme sinut?” He eivät tienneet palvelevansa Jumalaa. He auttoivat, koska heidän sydämensä oli muuttunut sellaiseksi, että he eivät voineet olla auttamatta. Heidän hyveensä oli tullut luonnolliseksi, tiedostamattomaksi. He eivät pitäneet kirjaa hyvistä teoistaan.

Vuohet kysyvät: ”Herra, milloin me näimme sinut… emmekä palvelleet?” He eivät tienneet hylkäävänsä Jumalaa. He todennäköisesti luulivat olevansa hurskaita. He ehkä kävivät temppelissä ja paastosivat. Heidän syntinsä ei ollut aktiivista pahuutta, vaan sokeutta. He eivät nähneet ihmistä.

Pyhä Basileios Suuri varoittaa, että tämä ”tekemättä jättämisen synti” on paimenen suurin vaara. Vuohet eivät potkineet nälkäistä, he vain kävelivät ohi. Välinpitämättömyys on Tuomarin silmissä yhtä vakavaa kuin viha. ”Vuohet eivät saaneet tuomiota siksi, että he olisivat ryöstäneet toisia, vaan siksi, etteivät he jakaneet omastaan… He eivät tehneet pahaa, mutta he eivät tehneet hyvää, ja se riitti kadotukseen.” (Pyhä Basileios Suuri: Homilia in Divites, 1. (PG 31, 280 – Ajatus tiivistetty).

Miksi Kristus valitsee juuri nämä eläimet vertauskuviksi? Lähi-idän paimenkulttuurissa lampaat ja vuohet laiduntavat usein yhdessä, ja kaukaa katsottuna ne näyttävät samankaltaisilta. Mutta niiden luonne on erilainen.

Lammas on laumaeläin, joka seuraa paimenta ja on luonteeltaan lempeä ja hyödyllinen (antaa villaa ja maitoa). Se symboloi kuuliaisuutta ja uhrautuvaa rakkautta.

Vuohi on itsepäinen, itsenäinen ja kiipeilee usein omia polkujaan. Se symboloi ylpeyttä ja omaan tahtoon pitäytymistä.

Tuomio ei ole mielivaltainen päätös. Paimen ei tee ihmisistä lampaita tai vuohia tuomioistuimessa. Hän vain paljastaa, mitä he ovat tulleet elämänsä aikana. Tuomio on totuuden hetki: se näyttää, onko ihminen muuttunut rakkaudeksi vai jäänyt itsekkyyteen.

Paimenille (papistolle) tämä teksti on erityisen raskas. Jos tavallinen kristitty tuomitaan siitä, ettei hän ruokkinut nälkäistä ruumiillisesti, kuinka paljon ankarammin tuomitaan se paimen, joka antoi lauman nähdä nälkää hengellisesti?

Pyhä Gregorios Suuri kirjoittaa vapisevansa lukiessaan tätä kohtaa. Hän muistuttaa, että paimen ei mene tuomiolle yksin. Hänellä on mukanaan joko pelastettujen sielujen joukko (hänen kunniansa) tai kadotettujen sielujen veri (hänen tuomionsa).

Mutta samalla teksti on täynnä toivoa. Tuomari on sama Paimen, joka antoi henkensä lampaiden edestä. Hän ei etsi syitä tuomita, vaan syitä pelastaa. Pieninkin rakkauden teko – lasillinen vettä – muistetaan ikuisesti.  ”Tuomari on Paimen. Hän tuntee lampaansa, koska Hän on itse ruokkinut ne omalla Ruumiillaan ja Verellään. Hän erottaa ne, ei vihalla, vaan totuudella. Sillä taivaaseen ei voi päästä kukaan, joka ei ole oppinut rakastamaan maan päällä, koska taivas on rakkautta.” (Pyhä Symeon Uusi Teologi: Catecheses, 2. (SC 96 – Teologinen synteesi).

Viimeinen tuomio on siis paimenuuden lopullinen ”diagnoosi”. Se paljastaa, onko sielun terapia toiminut. Onko itsekäs sydän parantunut rakastavaksi sydämeksi? Jos on, Paimen sanoo: ”Tulkaa, minun Isäni siunatut.”

1.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Matthaeum Homiliae (Homiliat Matteuksen evankeliumista). Lainaus: Homilia 50, kappaleet 3–4 (Köyhä elävänä alttarina). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 58. Paris, 1862. Sarake 508. Tämä on yksi Krysostomoksen kuuluisimmista sosiaalieettisistä teksteistä.

2.Basileios Suuri, Pyhä. Homilia in Divites (Homilia rikkaille). Viittaus: Vuohet ja tekemättä jättämisen synti. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 31. Paris, 1857. Sarake 280.

3.Gregorios Suuri, Pyhä. Homiliae in Evangelia (Evankeliumihomiliat). Viittaus: Paimenen vastuu tuomiolla. Lähde: Patrologia Latina (PL), Tomus 76.

 

Rakkaus ja laupeus erottavana tekijänä

”Ellemme meidän aikanamme rakasta, milloin sitten rakastamme? Ja ellemme rakasta niitä, joiden kanssa elämme, keitä sitten rakastamme?” (Pyhä Porfyrios Kausokalyvialainen)

Viimeisellä tuomiolla tapahtuva erottelu ei perustu älykkyyteen, rotuun, varallisuuteen eikä edes dogmaattisen tiedon tarkkuuteen. Ainoa kriteeri, joka jakaa ihmiskunnan kahtia, on rakkaus (agape) ja sen käytännön ilmenemismuoto, laupeus (eleos).

Tämä on loogista, jos ymmärrämme taivaan luonteen. Taivas ei ole paikka, vaan tila: se on osallisuutta Jumalasta. Koska ”Jumala on rakkaus” (1. Joh.4:8), taivaaseen ei voi astua kukaan, joka on vieras rakkaudelle. Se olisi kuin yrittäisi hengittää vettä ilman kiduksia. Rakkaus on se ”hengityselin”, joka tekee ikuisesta elämästä mahdollista.

Syyrian mystikkojen, erityisesti Pyhän Iisak Syyrialaisen, eskatologia avaa tähän järisyttävän näkökulman. Hänen mukaansa Jumala ei valmista helvettiä kidutuspaikaksi. Jumala rakastaa kaikkia – sekä vanhurskaita että syntisiä – samalla, muuttumattomalla rakkaudella. Tuomio on hetki, jolloin tämä ääretön Rakkaus kohtaa ihmisen ilman suojamuuria.

Niille, jotka ovat elämässään harjoitelleet rakkautta ja joiden sydän on ”sukulainen” Jumalalle, tämä kohtaaminen on ylintä autuutta ja valoa. Niille, jotka ovat sulkeneet sydämensä ja vihanneet, sama Rakkaus tuntuu polttavalta tulelta. Rakkaus on ”ruoska”, joka piinaa heitä, koska he eivät kykene ottamaan sitä vastaan. Erottava tekijä ei siis ole Jumalan asenne ihmistä kohtaan (joka on aina rakkaus), vaan ihmisen kyky sietää Rakkautta.

”Minä sanon, että ne, joita piinataan helvetissä, tulevat ruoskituiksi rakkauden ruoskalla… Olisi väärin ajatella, että syntiset jäävät vaille Jumalan rakkautta. Rakkaus annetaan kaikille… Mutta se vaikuttaa kahdella tavalla: se piinaa syntisiä katumuksella, mutta vanhurskaita se juovuttaa ilolla.” (Pyhä Iisak Syyrialainen: Homilia 28. (Wensinck – Mystic Treatises).

Kreikan kielessä on syvä sanaleikki, joka on muovannut ortodoksista ajattelua. Sana eleos (laupeus/armo) on äänteellisesti ja juurellisesti lähellä sanaa elaion (oliiviöljy). Laupeus on ”öljyä”, joka pehmentää kovan sydämen ja parantaa haavat. Vertauksessa kymmenestä neitsyestä (Matt. 25:1–13) tyhmät neitsyet jäivät hääjuhlan ulkopuolelle, koska heidän lampuistaan puuttui öljy. Kirkkoisät tulkitsevat tämän öljyn nimenomaan laupeudeksi. Vaikka neitsyet olivat säilyttäneet puhtautensa (neitsyys), se ei riittänyt ilman laupeuden öljyä. Paimen-Tuomari etsii tätä öljyä. Hän etsii sydäntä, joka ei ole kuiva ja kova, vaan ”voideltu” myötätunnolla. Ilman tätä öljyä lamppu sammuu, kun Ylkä saapuu.

”Mitä on tämä öljy? Se on ihmisrakkaus, almut ja myötätunto kärsiviä kohtaan… Sillä neitsyys ilman laupeutta on kuin lamppu ilman liekkiä; se on pelkkä nimi ilman voimaa.” (Pyhä Johannes Krysostomos: In Matthaeum Homilia, 78. (PG 58, 713).

Ihmiset vaativat usein oikeutta. ”Jumalan täytyy olla oikeudenmukainen!” Mutta jos Jumala olisi vain oikeudenmukainen, me kaikki tuhoutuisimme. Kukaan ei kestäisi tarkkaa tilintekoa.

Ortodoksinen paimenuus korostaa, että Jumala on enemmän kuin oikeudenmukainen; Hän on Hyvä. ”Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton”. (Jaak.2:13).

Pyhä Iisak Syyrialainen menee niin pitkälle, että hän kieltää kutsumasta Jumalaa ”oikeudenmukaiseksi” sanan maallisessa merkityksessä. Missä on oikeudenmukaisuus tuhlaajapojan vertauksessa? Isä juoksee vastaan poikaa, joka on tuhlannut kaiken. Missä on oikeudenmukaisuus ristillä? Syytön kuolee syyllisten puolesta. Viimeisellä tuomiolla Kristus etsii ihmisestä tätä samaa ”epäoikeudenmukaista” hyvyyttä. Hän etsii ihmistä, joka antoi anteeksi, kun olisi ollut oikeus kostaa. Hän etsii ihmistä, joka antoi omastaan, kun olisi ollut oikeus pitää itse.

1900-luvun pyhä, Äiti Maria (Skobtsova), joka kuoli Ravensbrückin keskitysleirillä mentyään toisen vangin tilalle kaasukammioon, on tämän teologian elävä ikoni. Hän opetti, että on olemassa kaksi tapaa rakastaa Jumalaa: Rakastaa Häntä suoraan (rukous, liturgia) tai rakastaa Häntä ”toisen ihmisen sakramentissa”.

Viimeisellä tuomiolla nämä kaksi yhtyvät. Äiti Maria varoitti ”hurskaudesta”, joka kääntää selkänsä maailman tuskalle. Hänelle laupeus ei ollut harrastus, vaan ainoa tie pelastukseen. Jos et näe Kristusta leirin vangissa, et näe Häntä myöskään kirkkauden valtaistuimella. ”Viimeisellä tuomiolla minulta ei kysytä, kuinka monta maahan kumarrusta tein tai kuinka tarkasti paastosin. Minulta kysytään: ’Olinko minä nälkäinen, ja sinä annoit minulle syödä?’… Tie Jumalan luo kulkee lähimmäisen rakastamisen kautta. Ei ole muuta tietä.” (Pyhä Maria Pariisilainen (Skobtsova): Essays and Letters).

Lopulta rakkaus on erottava tekijä siksi, että se on ainoa asia, joka on ikuista. Profetiat katoavat, kielet vaikenevat, tieto katoaa, mutta ”rakkaus ei koskaan häviä” (1. Kor. 13:8). Se, mikä jää jäljelle, kun maailma palaa tulessa, on se rakkaus, jonka olemme antaneet ja vastaanottaneet.

1.Iisak Syyrialainen, Pyhä. Mystic Treatises. Lainaus 1 (Rakkauden ruoska): Homilia 28 (tai 27 riippuen laitoksesta). Lähde: Wensinck, A.J. (käänt.), Mystic Treatises by Isaac of Nineveh. Amsterdam, 1923. Viittaus (Jumalan oikeudenmukaisuus): Homilia 51 (”Älä kutsu Jumalaa oikeudenmukaiseksi…”).

2.Johannes Krysostomos, Pyhä. In Matthaeum Homiliae. Lainaus 2 (Öljy laupeudessaan): Homilia 78 (Kymmenestä neitsyestä). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 58. Paris, 1862. Sarake 713.

3.Maria Pariisilainen (Skobtsova), Pyhä. Lainaus 3 (Lähimmäisen sakramentti ja tuomio). Lähde: Hackel, Sergei. Pearl of Great Price: The Life of Mother Maria Skobtsova. SVS Press, 1981. (Sisältää otteita esseistä).

4.Porfyrios Kausokalyvialainen, Pyhä. Lainaus alussa: Wounded by Love: The Life and Wisdom of Elder Porphyrios. (Rakkauden haavoittama) Denville, NJ: Denise Harvey, 2005.

Luku 11. Iankaikkinen laidun

Olemme saapuneet matkan päähän. Paimenuuden vaivannäkö, erämaan hiekka ja susien ulvonta jäävät taakse. Edessä on jotain, mitä ihmiskieli ei pysty täysin kuvaamaan, mutta josta liturgia antaa meille aavistuksen.

Kun viimeinen tuomio on ohi ja aika sellaisena kuin me sen tunnemme lakkaa, alkaa ”kahdeksas päivä”. Paimenuuden historia saavuttaa täyttymyksensä. Lauma on koottu yhteen, eikä yksikään lammas enää eksy, sillä pimeyttä ei ole.

Tämä ”iankaikkinen laidun” ei ole vain paikka, vaan tila. Se on dynaaminen, loputon juhla, jossa Paimen ja lauma eivät ole enää vain johtaja ja johdettavat, vaan Ylkä ja Morsian.

Taivasten valtakunta ja Karitsan häät

”Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle!” (Ilm. 19:9)

Raamatun viimeinen kirja, Ilmestyskirja, vaihtaa paimenmetaforan häämetaforaan. Miksi? Koska paimenuus viittaa huolenpitoon ja suojeluun, mutta häät viittaavat ykseyteen.

Taivasten valtakunta ei ole staattinen lepopaikka, jossa sielut istuvat toimettomina pilven reunalla. Se on rakkauden räjähdysmäistä juhlaa. Se on ”Karitsan häät”, joissa Kristus (Karitsa) ja ihmiskunta (Kirkko/Morsian) yhtyvät niin syvästi, että heistä tulee ”yksi henki” (1. Kor. 6:17). Tässä juhlassa toteutuu se, mitä varten ihminen luotiin: theosis eli jumaloituminen. Ihminen ei lakkaa olemasta ihminen, mutta hän hehkuu Jumalan valoa kuin rauta, joka on työnnetty tuleen.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että emme joudu odottamaan kuolemaa päästäksemme näihin häihin. Jokainen Pyhä Liturgia on ”taivas maan päällä”. Kun pappi kohottaa ehtoollismaljan, aika repeää ja astumme hetkeksi iankaikkisuuteen. Eukaristia on Karitsan hääaterian ”etkot” tai esimaku. Taivaassa ei kuitenkaan enää tarvita leipää ja viiniä, sillä siellä nautimme Kristusta ”avoimemmin ja täydellisemmin”, kuten pääsiäisliturgiassa rukoillaan.

Pyhä Nikolaos Kabasilas selittää, että taivaallinen elämä ei ole jotain täysin uutta, vaan se on tämän elämän jatkumoa. Jos olemme oppineet syömään Karitsan lihaa ja verta täällä, tunnemme Hänet taivaassa. Mutta jos meillä ei ole ”hengellistä makuaistia” (emme ole tottuneet rukoukseen ja sakramentteihin), taivaallinen juhla ei maistu meille miltään.

”Tämä Leipä on samaa ravintoa, jota pyhät nauttivat taivaassa… Erona on vain se, että täällä nautimme sitä verhon läpi, sakramentin muodossa, mutta siellä näemme Hänet kasvoista kasvoihin. Pöytä on sama, Isäntä on sama.” (Pyhä Nikolaos Kabasilas : Elämästä Kristuksessa, IV. (PG 150, 584).

Yksi yleinen pelko taivaasta on tylsyys. Jos kaikki on täydellistä, eikö elämä käy pitkäveteiseksi?

Pyhä Gregorios Nyssalainen vastaa tähän nerokkaalla käsitteellä: epektasis (jatkuva kurottautuminen). Koska Jumala on ääretön, Häneen tutustuminen ei voi koskaan loppua. Taivas ei ole pysähtymistä, vaan ikuista liikettä syvemmälle Rakkauteen. Iankaikkinen laidun on ääretön. Joka hetki sielu kokee jotain uutta ja ihmeellistä, ja joka hetki se tajuaa, että edessä on vielä enemmän. Sielu on aina ”kylläinen” (täynnä iloa) ja silti aina ”nälkäinen” (haluaa lisää Jumalaa).

Tämä on paimenuuden lopullinen voitto: Paimen johdattaa laumansa laitumelle, joka kasvaa sitä mukaa kun sitä syödään. ”Jumalan näkeminen on loputonta, sillä Hänen kauneutensa on ehtymätön. Sielu, joka katsoo Häntä, ei koskaan kyllästy, vaan sen halu kasvaa katsellessa… Tämä on todellista elämää: edetä jatkuvasti kohti sitä, mikä on edessä, ja unohtaa se, mikä on takana.” (Pyhä Gregorios Nyssalainen: De Vita Moysis (Mooseksen elämä), II, 239. (PG 44, 405).

Ilmestyskirjan luvussa 7 on paradoksaalinen kuva: ”Karitsa, joka on valtaistuimen edessä, kaitsee heitä ja vie heidät elämän veden lähteille” (Ilm. 7:17)

Yleensä paimen paimentaa lampaita. Tässä Karitsa (uhrieläin) paimentaa. Tämä muistuttaa meitä ikuisesti siitä, millä hinnalla meidät on ostettu. Taivaan keskipisteessä ei ole abstrakti voima, vaan ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus. Hänen haavansa eivät ole kadonneet, vaan ne loistavat valoa. Ne ovat ikuinen muistutus Paimenen rakkaudesta, joka meni kuolemaan saakka. Taivaassa me emme palvo vain Jumalan voimaa, vaan Hänen nöyryyttään.

Tämä on ”iankaikkinen laidun”: paikka, jossa Paimen pyyhkii jokaisen kyyneleen laumansa silmistä. Ei siksi, että muisti pyyhittäisiin pois, vaan siksi, että kaikki kärsimys on muutettu kirkkaudeksi. ”Hän ei vain näytä heille tietä, vaan Hän itse on Tie ja Lähde. Karitsa paimentaa heitä… Mikä ihmeellinen vaihdos! Uhrista on tullut Paimen, ja kuolemasta on tullut Elämä.” (Andreas Kesarealainen: Kommentaari Ilmestyskirjaan, 19. (PG 106, 284).

Kun sisäinen paimen (kristitty) ja kirkon paimen (pappi) katsovat tätä päämäärää, kaikki maallinen vaivannäkö asettuu mittasuhteisiin. Mikään uhraus ei ole liian suuri, jotta pääsisi osalliseksi tästä Juhlasta.

1.Gregorios Nyssalainen, Pyhä. De Vita Moysis (Mooseksen elämä). Lainaus (Epektasis / Loputon kasvu): Kirja II, kappale 239. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 44. Paris, 1863. Sarake 405. Gregorios Nyssalaisen oppi epektasiksesta on ortodoksisen eskatologian kulmakivi.

2.Nikolaos Kabasilas, Pyhä. De Vita in Christo (Elämästä Kristuksessa). Lainaus (Eukaristia taivaallisena ruokana): Kirja IV. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 150. Paris, 1865. Sarake 584.

3.Andreas Kesarealainen. Commentarius in Apocalypsin (Kommentaari Ilmestyskirjaan). Lainaus (Karitsa paimenena): Luku 19 (Ilm. 7:17 selitys). Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 106. Paris, 1863. Sarake 284. (Andreas on yksi merkittävimmistä varhaisista Ilmestyskirjan selittäjistä idässä).

Lopullinen lepo ja ”elämän veden lähteet” (Ilm. 7:17)

”Sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, kaitsee heitä ja johdattaa heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä.” (Ilm. 7:17)

Paimenen työ on raskasta. Se on valvomista öisin, taistelua petoja vastaan, eksyneiden etsimistä ja omien haavojen sitomista. Mutta tulee hetki, jolloin sauva lasketaan maahan.

Raamattu ei pääty kaaokseen, vaan lepoon. Heprealaiskirje puhuu ”sapatinlevosta”, joka on luvattu Jumalan kansalle (Hepr. 4:9). Tämä lepo (katapausis) ei ole uneliaisuutta tai toimettomuutta. Se on tila, jossa kaikki ”keskeneräinen” on tullut valmiiksi. Se on kuin taiteilijan hetki, kun hän laskee siveltimen ja toteaa: ”Se on valmis.”

Paimenuuden päämäärä ei ole vain selviytyminen, vaan kotiinpaluu. Ja tässä lopullisessa kodissa Paimen tarjoaa laumalleen kahta asiaa, joita maailma ei voi antaa: sammumattoman janon tyydytystä ja lohdutusta, joka parantaa muistot.

Ilmestyskirjan kuvaama ”elämän vesi” ei ole H2O:ta. Kirkkoisät, kuten Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen, opettavat, että vesi on vertauskuva Pyhästä Hengestä.

Miksi juuri vesi? Koska vesi on yksinkertaista, mutta se ottaa vastaanottajansa muodon. Kukalle se on väriä, puulle se on hedelmää ja janoiselle se on elämää.

Taivaassa Pyhä Henki on ”lähde”, joka vastaa jokaisen sielun ainutlaatuiseen tarpeeseen. Maan päällä me juomme ”särkyneistä kaivoista” (Jer.2:13) – etsimme onnea rahasta, ihmissuhteista tai menestyksestä, mutta janoamme aina uudestaan. Taivaan lähteellä jano sammuu, koska sielu täyttyy itse Elämällä.

Tämä on paimenuuden huipentuma: Paimen on johdattanut lauman lähteelle, josta juodessa ei tule enää koskaan jano (Joh.4:14).

”Hän kutsuu Hengen armoa vedeksi, koska vesi on kaiken ylläpitäjä… Vesi on yksi, mutta sen vaikutukset ovat moninaiset. Samoin Pyhä Henki on yksi, mutta Hän jakaa armolahjojaan jokaiselle, kuten tahtoo. Taivaassa tämä virta ei enää tule pisaroina, vaan tulvana.” (Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen: Katekeesit, 16, 12. (PG 33, 933).

Ehkä kaikkein koskettavin kuva koko Raamatussa on lupaus siitä, että Jumala itse pyyhkii kyyneleet ihmisten silmistä. Tämä on syvää intimiteettiä. Kun äiti pyyhkii lapsen kyyneleet, hän on aivan lähellä, kasvoista kasvoihin. Jumala ei lähetä enkeliä lohduttamaan, vaan Hän tekee sen itse. Mutta mitä kyyneleitä taivaassa voi olla? Pyhä Iisak Syyrialainen ja muut isät vihjaavat, että nämä eivät ole enää epätoivon kyyneleitä. Ne ovat kenties ”liikutuksen kyyneleitä”, kun sielu ymmärtää, kuinka monesta vaarasta Paimen hänet pelasti.

Jumala ”pyyhkii” ne pois poistamalla kyyneleiden syyn. Kuolemaa ei enää ole, ei surua, ei parkua (Ilm.21:4). Kaikki se, mikä maan päällä haavoitti – väärinkäsitykset, hylkäämiset, sairaudet – on poissa. Jäljellä on vain kiitollisuus.

Paimenuus päättyy siihen, että Paimen parantaa lampaan viimeisenkin haavan: särkyneen sydämen muiston.

Epilogi: Sauva lasketaan maahan

Olemme kulkeneet pitkän matkan. Olemme nähneet piispan vastuun painon, papin arjen haasteet ja jokaisen kristityn sisäisen taistelun ajatuksia vastaan.

Kaikki tämä vaivannäkö – jokainen rukous, jokainen nielty loukkaus, jokainen valvottu yö ja jokainen rakkauden teko – on ollut matkaa kohti tätä Lähdettä.

Paimenuus ei ole ammatti eikä rooli. Se on osallistumista Kristuksen rakkauteen, joka ei suostu jättämään yhtäkään lammasta susille. Kun astumme kerran tuolle iankaikkiselle laitumelle, emme enää tarvitse paimensauvaa, emme kanoneja, emme sääntöjä emmekä kirjoja.

Silloin jäljellä on vain yksi asia. Se, mistä kaikki alkoi ja mihin kaikki päättyy: Karitsa, joka on Paimen. Ja me, Hänen omansa.

1.Kyrillos Jerusalemilainen, Pyhä. Catecheses Illuminandorum (Kasteopetuksia). Lainaus: Katekeesi 16 (Pyhästä Hengestä), kappale 12. Lähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG), Tomus 33. Paris, 1857. Sarake 933. (Kyrillos on yksi kirkon varhaisimmista ja selkeimmistä sakramentaaliteologeista).

2.Iisak Syyrialainen, Pyhä. Mystic Treatises. Viittaus: Kyyneleiden luonne hengellisessä elämässä (Homiliat 35–37). Iisak erottaa katumuksen kyyneleet ja ilon kyyneleet, jotka virtaavat Jumalan näkemisestä.

3.Basileios Suuri, Pyhä. De Spiritu Sancto (Pyhästä Hengestä). Viittaus: Luku 9 (Hengen olemus elämänantajana ja täydellistäjänä). Lähde: PG 32.

 

Liitteet:

Valikoima isien tekstejä paimenuudesta

Seuraavat tekstit on valittu edustamaan ortodoksisen paimenuuden kolmea eri ulottuvuutta:

1. Krysostomos: Paimenuuden perusta on rakkaus.

2.Gregorios Suuri: Paimenuus on tasapainoilua toiminnan ja rukouksen välillä.

3. Simeon Uusi Teologi: Paimenuus vaatii henkilökohtaista Pyhän Hengen kokemusta.

1. Pyhä Johannes Krysostomos: Rakkaus on Paimenen valtakirja

Teoksesta: Pappeudesta (De Sacerdotio), Kirja II. (PG 48). Suom.Pappeudesta.

Krysostomos (n. 347–407) kirjoitti klassisen dialoginsa ystävälleen Basileiokselle selittääkseen, miksi hän pakeni piispaksi vihkimistä. Hänelle pappeus oli niin pyhä ja pelottava tehtävä, että vain rakkaus voi tehdä siitä mahdollista.

Teksti:

”Kristus sanoi Pietarille: ’Rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä?’ (Joh.21:15). Hän olisi voinut sanoa: ’Jos rakastat minua, paastoa, nuku paljaalla maalla ja valvo yöt rukoillen.’ Mutta mitä Hän sanoo? ’Kaitse minun lampaitani.’

Miksi Hän sanoi näin? Ei siksi, että Hän tarvitsisi meidän apuamme lampaiden hoidossa, vaan osoittaakseen, kuinka paljon Hän itse rakastaa laumaansa. Jos joku rakastaa Kuningasta, hän pitää huolta niistä, jotka ovat Kuninkaalle rakkaita.

Isä ei säästänyt ainoaa Poikaansa lampaiden tähden. Poika ei säästänyt omaa vertaan lampaiden tähden. Siksi se, joka hoitaa laumaa, todistaa rakastavansa Herraa. Paimenuus on suurin rakkauden osoitus.

Mutta kuinka vaikeaa se onkaan! Lampaat ovat järjettömiä, mutta ihmiset ovat vielä vaikeampia. Jos lammas sairastuu, paimen voi pakottaa sen ottamaan lääkkeen. Mutta ihmistä ei voi parantaa väkisin. Paimenen on oltava niin taitava, että hän saa potilaan haluamaan parantumista. Sillä jos sidot ihmisen vastoin hänen tahtoaan, hän puree siteet poikki ja vihaa sinua. Paimenuus ei ole vallankäyttöä, vaan suostuttelua rakkauden kautta.”

Paimenen auktoriteetti ei perustu käskyvaltaan, vaan uhrautuvaan rakkauteen. Jos pappi ei rakasta ihmisiä, hän ei voi vedota Pietarin virkaan.

2.Pyhä Gregorios Suuri (Dialogos): Taiteiden taide

Teoksesta: Paimenohje (Regula Pastoralis), Osa I ja II. (PL 77).

Gregorios Suuri (n. 540–604), Rooman paavi, kirjoitti tämän teoksen ohjeeksi piispoille. Se oli lännen kirkon tärkein paimenuuden oppikirja tuhat vuotta, mutta se on täysin ortodoksisen hengen mukainen. Gregorios korostaa ”keskitietä” aktivismin ja kontemplaation välillä.

Teksti:

”Sielujen johtaminen on taiteiden taide (ars artium). Olisi uhkarohkeaa ryhtyä lääkäriksi ilman opintoja, mutta kuinka paljon uhkarohkeampaa onkaan ryhtyä sielujen lääkäriksi, sillä sielun haavat ovat näkymättömämpiä kuin ruumiin.

Paimenen tulee olla kaikille lähimmäinen myötätunnossa, mutta kaikkien yläpuolella rukouksessa. Hänen on oltava kuin Jaakobin tikapuut: jalat tukevasti maassa, jotta hän voi auttaa heikkoja, mutta pää taivaassa, jotta hän voi kuulla Jumalaa.

Hän ei saa vetäytyä niin syvälle hiljaisuuteen, että hän hylkää laumansa tarpeet. Mutta hän ei saa myöskään hukkua toimintaan niin, että hänen sisäinen liekkinsä sammuu. Sillä jos paimen menettää oman rauhansa, millaista rauhaa hän voi tarjota muille?

Paimenen on oltava puhdas ajatuksissaan, esikuvallinen teoissaan, hienotunteinen hiljaisuudessaan, hyödyllinen sanoissaan ja nöyrä menestyksessään.”

Paimen elää ristiriidassa: hänen on oltava ”tavallinen” ymmärtääkseen syntisiä, mutta ”pyhä” voidakseen nostaa heidät ylös. Ilman omaa rukouselämää (tikapuiden yläpää) sosiaalinen työ (tikapuiden alapää) muuttuu pelkäksi hallinnoksi.

3. Pyhä Simeon Uusi Teologi: Sokea ei voi taluttaa sokeaa

Teoksesta: Katekeesit ja Hymnit. (SC 96/104/113).

Simeon (949–1022) oli mystikko, joka ravisteli aikansa kirkkoa. Hän vastusti ”virkamiespappeutta”, jossa paimen suorittaa rituaalit ilman sisäistä kokemusta Jumalasta. Hänen viestinsä on radikaali: vain se, joka on nähnyt Valon, voi johdattaa muita Valoon.

Teksti:

”Älä kuvittele, että voit olla paimen, jos et ole itse ensin tullut lampaaksi Hyvälle Paimenelle. Kuinka voit antaa toisille Pyhän Hengen, jos et ole itse Häntä saanut ja tuntenut?

Jos joku on sokea, hän ei voi ryhtyä oppaaksi toiselle sokealle, sillä molemmat putoavat kuoppaan (Matt. 15:14). Samoin se, joka ei näe jumalallista Valoa omassa sydämessään, ei voi johdattaa toisia Jumalan luo. Hän voi puhua Jumalasta, mutta hän puhuu kuin matkailija, joka kuvailee kaupunkia, jossa ei ole koskaan käynyt.

Paimenen on oltava kuin kynttilä. Hänen on ensin sytyttävä Jumalan tulesta. Vasta sitten hän voi sytyttää muita. Jos kynttilä on sammunut, se on hyödytön, vaikka se olisi tehty parhaasta vahasta ja seisoisi kultaisessa jalustassa (korkeassa virassa).

Veljeni, älkää etsikö valtaa, vaan etsikää kyyneleitä. Sillä valta ilman Pyhää Henkeä on tuomio, mutta kyyneleet pesevät silmät näkemään Kristuksen.”

Paimenuus ei ole vain tietoa tai asemaa, vaan kokemusta. Todellinen teologia on rukousta. Paimen voi antaa laumalleen vain sen, mitä hänellä itsellään on.

Sanasto:

Keskeiset ortodoksiset termit

Tässä kirjassa käytetyt käsitteet eivät ole vain teologista jargonia, vaan ”työkaluja”, joilla kirkkoisät kuvasivat sielun parantamista ja paimenuutta.

A–H

Agape

Jumalallinen, uhrautuva rakkaus. Eroaa eroksesta (haluava rakkaus) ja philiasta (ystävyys). Paimenuuden ylin muoto ja viimeisen tuomion mittapuu.

Akedía (Acedia)

Hengellinen väsymys, haluttomuus, tylsiintyminen tai ”keskipäivän demoni”. Tila, jossa paimen tai kilvoittelija menettää toivonsa ja intonsa rukoukseen. Hoidetaan kestävyydellä ja pienillä, säännöllisillä askareilla.

Apatheia (Himottomuus)

Ei tarkoita tunteettomuutta (apatiaa), vaan tilaa, jossa himot eivät enää orjuuta ihmistä. Sielun terveys, joka mahdollistaa todellisen rakkauden. Sisäisen paimenuuden tavoite.

Askeesi (Askesis)

Kreikan sana tarkoittaa ”harjoitusta” tai ”urheilua”. Hengellistä treeniä (paasto, rukous, valvominen), jonka tavoite ei ole itsensä rääkkääminen, vaan tahdon vahvistaminen ja himojen voittaminen.

Eukaristia

”Kiitosuhri”. Pyhä Ehtoollinen. Kirkon elämän keskus ja ”lääke kuolemattomuuteen”, jossa paimen ja lauma tulevat yhdeksi Kristuksen kanssa.

Hesykia (Hesychia)

Sisäinen hiljaisuus ja rauha. Ei vain äänettömyyttä, vaan ajatusten tyyntymistä, jotta ihminen voi kuulla Jumalan. Hesykasmi on rukousperinne, joka korostaa Jeesuksen rukousta ja mielen vartiointia.

Himo (Pathos)

Sielun luonnollinen voima, joka on vääristynyt ja kääntynyt pois Jumalasta kohti itseä tai ainetta. Esimerkiksi nälkä on luonnollista, mutta ylensyönti on himo. Paimenen tehtävä on parantaa himot, ei tuhota ihmisyyttä.

 

K–M

Katumus (Metanoia)

Kirjaimellisesti ”mielenmuutos”. Ei vain syyllisyyden tunnetta, vaan kokonaisvaltainen suunnanmuutos pimeydestä valoon. Paimenuuden perusta: paimen on itse jatkuvassa katumuksessa ja ohjaa laumaa samaan.

Logismos

Ajatus, mielikuva tai impulssi. Erityisesti ”vihollisen ehdotus”, joka pyrkii tunkeutumaan mieleen. Ensimmäinen askel kohti syntiä. Sisäinen paimen taistelee logismoi-ajatuksia vastaan portilla.

Mysteerio

Sakramentti. Pyhä toimitus (esim. kaste, ehtoollinen, pappeus), jossa Jumalan näkymätön armo välittyy näkyvän aineen kautta.

 

N–P

Nepsis

Valppaus, raittius, tarkkaavaisuus. Mielen ”vartiotorni”. Kyky havaita lähestyvät kiusaukset ennen kuin ne ehtivät sydämeen. Ilman nepsistä rukous on hajamielistä.

Nous

Mieli, sielun silmä tai ”henki”. Ihmisen korkein kyky, jolla hän voi tuntea Jumalan suoraan (toisin kuin dianoia, joka on järkeilevä äly). Lankeemuksessa nous pimeni; paimenuuden tavoite on puhdistaa se. Kirjan luvussa 8 kuvattu ”sisäinen paimen”.

Oikonomia

”Taloudenpito”. Kirkollinen periaate, jossa sääntöjä (kanoneja) sovelletaan joustavasti ja armahtavasti yksilön pelastukseksi. Vastakohta on akrivia (tarkkuus). Piispan ja papin työkalu: tietää, milloin kiristää ja milloin löysätä.

Penthos

Hengellinen murhe tai ”iloinen suru”. Kyyneleet, jotka syntyvät omien syntien tiedostamisesta ja Jumalan rakkauden kaipuusta. Puhdistaa sydämen.

 

S–T

Synergia

Yhteistyö. Oppi siitä, että pelastus vaatii kaksi toimijaa: Jumalan armon (joka tekee kaiken mahdolliseksi) ja ihmisen vapaan tahdon (joka suostuu ja kilvoittelee). Paimen ei voi pelastaa ketään väkisin.

Theosis (Jumaloituminen)

Ihmisen elämän lopullinen päämäärä. Tulla ”Jumalan kaltaiseksi” armon kautta. Ihminen ei muutu olemukseltaan Jumalaksi, mutta täyttyy Jumalan energioilla (rakkaudella, valolla, kuolemattomuudella).

Thymos

Sielun ”kiivas” tai ”intohimoinen” osa. Vääristyneenä se on vihaa ihmisiä kohtaan; parantuneena se on rohkeutta taistella pahaa vastaan ja intoa hyveisiin. Paimenen ”vahtikoira”.

 

Kirjallisuusluettelo

1. Alkuperäislähteet ja kokoelmat (Patristiikka)

Tässä teoksessa viitatut kirkkoisien tekstit perustuvat pääosin seuraaviin standardilaitoksiin.

Migne, J.-P. (toim.): Patrologia Cursus Completus, Series Graeca (PG). Paris, 1857–1866. (Kreikkalaiset isät).

Migne, J.-P. (toim.): Patrologia Cursus Completus, Series Latina (PL). Paris, 1844–1855. (Latinalaiset isät).

Sources Chrétiennes (SC).Paris: Éditions du Cerf. (Kriittiset tekstilaitokset ranskankielisillä käännöksillä).

Filokalia ton Ieron Niptikon. (Kokoelma pyhien raitistelijaisien kirjoituksia). Ateena: Astir, 1957–1963. (Alkuperäinen kreikankielinen laitos).

Keskeiset isien teokset:

Basileios Suuri: Moralia (Moraalisäännöt) & *Regulae fusius tractatae (Laajat luostarisäännöt). PG 31.

Gregorios Suuri (Dialogos): Regula Pastoralis (Paimenohje). PL 77.

Gregorios Teologi (Naziansilainen): Orationes (Puheet), erityisesti Puhe 2 (Pako pappeudesta). PG 35.

Ignatios Antiokialainen: Kirjeet* (Epistulae). SC 10.

Iisak Syyrialainen: Mystic Treatises (Käännös: A.J. Wensinck). Amsterdam, 1923.

Johannes Krysostomos: De Sacerdotio (Pappeudesta). PG 48.

Johannes Krysostomos: In Matthaeum Homiliae (Matteuksen evankeliumin homiliat). PG 57–58.

Kyprianus Karthagolainen: De Ecclesiae Catholicae Unitate (Kirkon ykseydestä). PL 4.

Maksimos Tunnustaja: Capita de Caritate (Lukuja rakkaudesta). PG 90.

Simeon Uusi Teologi: Catecheses (Opetuspuheet). SC 96/104/113.

2. Suomenkieliset lähteet ja käännökset

Filokalia I–V. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. (Kääntäneet mm. Valamon ystävät ry ja nunna Kristoduli). Heinävesi: Valamon luostari, 1981–2022.  Erityisesti osat I (Hesykios, Markus Erakko) ja III (Filotheos Siinailainen).

Johannes Krysostomos, Pyhä: Pappeudesta*. (Suom. sisar Kristoduli). Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto (OKJ), 1981.

Johannes Krysostomos, Pyhä: Opetuspuheita Johanneksen evankeliumista I & II. (Suom. Serafim Seppälä). Heinävesi: Valamon luostari, 2001–2003.

Johannes Siinailainen (Klimakos), Pyhä: Portaat. (Suom. Johannes Seppälä). Joensuu: OKJ, 1985.(Klassinen teos hyveistä, himoista ja paimenuudesta (erityisesti luku ”Paimenelle”).

Basileios Suuri, Pyhä: Metsäkyynnöksen varjossa: Kirjeitä ja puheita. (Suom. Faina Kukkonen). Helsinki: WSOY, 1994.

Iisak Niniveläinen (Syyrialainen), Pyhä: Kootut teokset. (Suom. Serafim Seppälä). Heinävesi: Valamon luostari, 2005. (Syvällisin teos mielen vartioinnista ja Jumalan rakkaudesta.)

Kyprianus Karthagolainen, Pyhä: Herran rukouksesta / Kirkon ykseydestä. (Suom. Tomi Vuolteenaho). Helsinki: Omakustanne/Kirjapaja, 2008.

Gerontikon – Pyhien vanhusten sanomaa. (Suom. Johannes Seppälä). Pieksämäki: OKJ, 1984.(Erämaaisien opetuksia lyhyessä, iskevässä muodossa.)

3. Moderni teologinen kirjallisuus ja tutkimus

Behr, John:The Way to Nicaea & The Nicene Faith. SVS Press, 2001. (Varhaiskirkon teologian kehitys).

Chryssavgis, John: Soul Mending: The Art of Spiritual Direction. Holy Cross Orthodox Press, 2000. (Erinomainen johdatus hengellisen ohjauksen perinteeseen.)

Florovsky, Georges: Bible, Church, Tradition. Nordland, 1972.

Hackel, Sergei: Pearl of Great Price: The Life of Mother Maria Skobtsova. SVS Press, 1981.

Hierotheos (Vlachos), Metropoliitta: Ortodoksinen psykoterapia. (Suom. R. & H. Saarelainen). Jyväskylä: Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljestö, 2006.(Käsittelee sielun parantamista ja himojen lääkitsemistä patristisesta näkökulmasta.)

Meyendorff, John: Byzantine Theology: Historical Trends and Doctrinal Themes. Fordham University Press, 1974.

Schmemann, Alexander: Eucharist: Sacrament of the Kingdom. SVS Press, 1987. (Liturgisen paimenuuden perusteos.)

Schmemann, Alexander:Maailman elämän edestä. (Suom. Matti Sidoroff). Kuopio: OKJ, 1979.

Ware, Kallistos (Piispa): Sisäinen valtakunta. (Suom. K. M. Kiiveri). Heinävesi: Valamon luostari, 2006.

Zizioulas, John (Pergamon metropoliitta):Being as Communion. SVS Press, 1985. (Modernin ortodoksisen ekklesiologian (piispuuden ja eukaristian) merkittävin teos.)

Zizioulas, John: Eucharist, Bishop, Church. Holy Cross Orthodox Press, 2001.