Pimeydestä valoon Ortodoksisten isien noeettinen teologia

 

 

 

 

 

Pimeydestä valoon

Ortodoksisten isien noeettinen teologia

”Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu.”

(Matt. 6:22)

Isä Raimo Sissonen

2023

Sisällysluettelo

Johdanto: Sanaton kirkkaus Noeettisen teologian ydin ja apofaattinen lähestymistapa

Luku 1: Kirkkauden kielioppi Jumalan olemus ja luomattomat energiat

Luku 2: Särkynyt kuva Ihmisen antropologinen rakenne: sielun voimat ja lankeemus

Luku 3: Kirkko hengellisenä sairaalana Uskonto sairautena ja parantumisena

Luku 4: Katharsis – Sydämen puhdistuminen Hengellisen matkan ensimmäinen askel ja askeettinen puhdistuminen

Luku 5: Himojen vääristymä ja sielun parantuminen Sielun voimien vääristyminen himoiksi ja niistä vapautuminen

Luku 6: Nepsis – Mielen vartioiminen Taistelu ajatuksia (logismoi) vastaan sielun porteilla

Luku 7: Käytännön askeesi: Jeesuksen rukous ja nepsis Hengellisen valppauden ja sydämen rukouksen harjoittaminen

Luku 8: Noeettinen rukous Sydämen ja mielen ykseys ja rukous ilman kuvia

Luku 9: Photismos – Mielen valistuminen Hengellinen näkeminen ja mielen kirkastuminen

Luku 10: Hesykasmi ja palamismin teologinen puolustus Taborin valo ja luomattoman kirkkauden todellisuus

Luku 11: Sakramentit ja noeettinen elämä Mysteeriot sielun valistumisen ja ravinnon lähteenä

Luku 12: Theoria – Hengellinen katselu Luonnon ja Jumalan katselu puhdistuneessa sydämessä

Luku 13: Jumalallinen pimeys ja luomaton valo Teofanian salaisuus ja sanojen ylittäminen

Luku 14: Eskatologinen kirkkaus Iankaikkinen vaellus valossa ja loppumaton kasvu Jumalassa

Epilogi: Vaellus valkeudessa Päätössanat kilvoittelijalle

Liite: Hengellisen elämän sanasto Keskeiset termit ja käsitteet A:sta O:hon

 

 

JOHDANTO: Sanaton kirkkaus

Noeettisen teologian ydin ja apofaattinen tie

Kun ihminen kääntää katseensa kohti aurinkoa, hän sokaistuu. Liiallinen valo näyttäytyy silmälle pimeytenä. Tämä fyysinen ilmiö on kalpea aavistus siitä hengellisestä todellisuudesta, jonka äärelle tämä kirja sinut kutsuu.

Tämän kirjan otsikko ”Pimeydestä valoon” saattaa johtaa ajattelemaan, että matka kulkee tietämättömyyden pimeydestä tiedon valoon, jossa kaikki on selkeää, jäsenneltyä ja ymmärrettävää. Mutta ortodoksisen kirkon syvin mystiikka kääntää asetelman päälaelleen: me kuljemme kohti Valoa, joka on niin kirkas, että se pakenee kaikkia käsitteitä, määritelmiä ja sanoja. Me astumme ”Jumalalliseen pimeyteen”.

Tämä johdanto on kutsu riisumaan kengät jalasta, sillä maa, jolla seisomme, on pyhä. Se on kutsu noeettiseen teologiaan – ei kirjaviisauteen, vaan sydämen näkökyvyn puhdistamiseen. Matka on apofaattinen tie sanojen tuolle puolen.

Länsimainen ajattelu on tottunut määrittelemään asioita. Haluamme sanoa, mitä Jumala on. Sanomme Häntä hyväksi, viisaaksi, kaikkivaltiaaksi. Tämä on katafaattista (myöntävää) teologiaa, ja se on totta. Mutta kirkkoisät muistuttavat, että se on vain puoli totuutta. Koska Jumala on luomaton ja ääretön, mikään luotu sana ei voi vangita Häntä. Jos luulet ymmärtäväsi Jumalan, se mitä ymmärrät, ei ole Jumala, vaan oma ajatusrakennelmasi.

Siksi tarvitsemme apofaattista (kieltävää) lähestymistapaa. Se on kuvanveistäjän työtä. Maalari lisää kankaalle värejä (katafaattinen), mutta kuvanveistäjä poistaa kiveä löytääkseen muodon (apofaattinen). Meidän on ”hakattava pois” käsityksemme, ennakkoluulomme ja jopa hurskaat mielikuvamme, jotta voisimme kohdata Hänet, joka on kaiken ajattelun tuolla puolen.

Pyhä Dionysios Areopagita (n. 500-luku), mystisen teologian isä, kuvaa tätä matkaa nousuna Siinain vuorelle. Mooses jätti taakseen laakson (arkipäivän) ja nousi vuorelle, jossa hän kohtasi pilven.

”Me rukoilemme, että pääsisimme tähän ylivaloisaan pimeyteen ja näkemättä ja tietämättä näkisimme ja tuntisimme Hänet, joka on kaiken näkemisen ja tiedon yläpuolella.” (Pseudo-Dionysius Areopagita. De coelesti hierarchia; De ecclesiastica hierarchia; De mystica theologia; Epistulae.Ed. Günter Heil & Adolf Martin Ritter. Corpus Dionysiacum II. Berlin/New York: de Gruyter, 1991.
Kohta: Mystica theologia 1.1)

Tämä lause on ehkä koko kristillisen mystiikan ja apofaattisen (negatiivisen) teologian tiivistetyin ja radikaalein kiteytys. Se on paradoksien ilotulitus, joka pakottaa lukijan luopumaan tavanomaisesta logiikasta.

Gnophos (pimeys/pilvi) viittaa suoraan Mooseksen kokemukseen Siinain vuorella (2. Moos. 20:21). Mooses lähestyi ”synkkää pilveä”, jossa Jumala oli. Dionysios käyttää tätä kuvaamaan Jumalan olemuksen saavuttamattomuutta. Jumala ei ole ”pimeä” siksi, että Häneltä puuttuisi valoa, vaan siksi, että Hänen valonsa on niin kirkas, että se sokaisee luodun ymmärryksen.

Ylivaloisa pimeys (hyperphotos gnophos) on kuuluisa noksymoron (tyylikeino, jossa yhdistetään keskenään ristiriitaiset tai näennäisesti toisiaan poissulkevat sanat samaan ilmaukseen). Etuliite hyper (yli/tuolla puolen) on Dionysioksen avaintermi. Jumala ei ole vain ”valoisa”, vaan Hän on valon kategorian yläpuolella.

Tämä ”pimeys” ei ole valon puutetta (privaatio), vaan valon yltäkylläisyyttä (ekskessi). Kuten pöllön silmä sokaistuu auringosta ja kokee sen pimeytenä, samoin ihmisen rajallinen järki ”pimenee” kohdatessaan äärettömän Jumalan. Pimeys on siis kokemuksellinen tila, ei ontologinen totuus Jumalasta. ”Näkemättä ja tietämättä” (ablepsias kai agnosias) on apofaattisen metodin ydin. Näkemättä (ablepsia) tarkoittaa luopuminen kaikista mielikuvista, visioista ja muodoista. Jumala ei ole vanha mies pilven reunalla, eikä Hän ole geometrinen kuvio. Kaikki visuaalinen on epäjumalanpalvelusta tässä vaiheessa.

Tietämättä tarkoittaa luopumista käsitteellisestä ajattelusta. Meidän on ”unohdettava” määritelmät (Jumala on hyvä, Jumala on yksi), ei siksi, että ne olisivat vääriä, vaan koska ne ovat riittämättömiä.

Tämä ei ole tietämättömyyttä laiskuuden takia, vaan ”korkeampaa tietämättömyyttä”. Se on docta ignorantia (oppinutta tietämättömyyttä). Mieli tyhjennetään, jotta se voi täyttyä jollain suuremmalla. Se on aktiivista luopumista älyllisestä kontrollista.

Tässä on paradoksin toinen puoli. Vaikka luovumme näkemisestä (aistit/mielikuvat) ja tietämisestä (järki/käsitteet), päämäärä ei ole tyhjyys, vaan uudenlainen näkeminen, jotta ”näkisimme ja tuntisimme” Tämä viittaa noeettiseen kokemukseen. Kun järki vaikenee, nous (henki/sydän) alkaa nähdä. Kreikan teksti käyttää usein verbiä hymnein (ylistää) synonyyminä teologiselle tiedolle. Jumalan tunteminen on Hänen ylistämistään, ei Hänen analysoimistaan.

”Hänet, joka on kaiken näkemisen ja tiedon yläpuolella” palauttaa kaiken transsendenssiin, Jumalan tuonpuoleisuuteen. Jumala ei ole objekti muiden objektien joukossa. Et voi tutkia Häntä mikroskoopilla tai logiikalla. Hän on ”yläpuolella” (hyper). Hän on kaiken olemisen ja ei-olemisen Lähde, eikä siksi mahdu kumpaankaan kategoriaan.

Dionysios opettaa, että kieli on vain ”hyppylauta”. Se voi osoittaa kohti kuuta, mutta se ei ole kuu. Katafaattinen teologia (Jumala on Valo) on hyödyllistä alussa, mutta mystisessä nousussa se on hylättävä apofaattisen teologian (Jumala ei ole Valo, vaan Yli-Valo) tieltä. Lopulta vaietaan kokonaan.

Tämä ”pimeyteen astuminen” vaatii ekstaasia – astumista ulos omasta itsestä, omista ennakkoluuloista ja oman järjen turvallisista rajoista. Se on rakkauden teko. Rakastaja ei halua määritellä rakastettuaan, vaan yhtyä häneen. Lännessä Tuomas Akvinolainen ja myöhemmin Ristin Johannes (”Sielun pimeä yö”) ammensivat tästä. Ristin Johanneksen pimeä yö on suoraa sukua Dionysioksen ”ylivaloisalle pimeydelle”.

Idässä Gregorios Palamas ja hesykastit rakensivat tämän varaan. Palamas tarkensi, että tässä pimeydessä koemme Jumalan energiat (jotka ovat valoa), emme olemusta. Hesykastinen rukous (”Herra Jeesus Kristus…”) on käytännön sovellus tästä: mielen tyhjentämistä ajatuksista, jotta Jumala voi täyttää sen.

Tämä sitaatin lause tarkoittaa: Jotta voisimme todella kohdata Jumalan, meidän on uskallettava sulkea silmämme maailman valoilta ja järjen käsitteiltä, ja astuttava rohkeasti siihen hiljaiseen pimeyteen, joka on itse asiassa Jumalan häikäisevää läsnäoloa. Se on kutsu luopua ”Jumalasta, jonka ymmärrämme”, jotta voisimme löytää ”Jumalan, joka on”.

Tämä ”tietämättömyyden pilvi” ei ole agnostismia tai epäilyä. Se on tila, jossa järki vaikenee kunnioituksesta. Se on hetki, jolloin sanat loppuvat, mutta Läsnäolo alkaa. Apofaattinen tie opettaa meitä luottamaan enemmän rakkauteen kuin logiikkaan, sillä rakkaus voi mennä sinne, minne järki ei pääse.

Miten voimme tuntea Jumalan, jos järki ei siihen pysty? Tässä astumme noeettisen teologian ytimeen.

Ortodoksinen antropologia tekee eron ration (järki, diskursiivinen ajattelu) ja nousin (henki, ”sydämen silmä”, korkein äly) välillä. Järki on työkalu, jolla jäsennämme maailmaa, rakennamme taloja ja ratkaisemme yhtälöitä. Mutta Jumalaa ei voi ratkaista. Jumala täytyy nähdä.

Nous on se elin, jolla ihminen on yhteydessä Luojaansa. Syntiinlankeemuksessa tämä silmä sokaistui ja peittyi himojen likaan. Ihminen alkoi käyttää järkeään korvikkeena, yrittäen päätellä Jumalan olemassaolon sen sijaan, että kokisi Hänet.

Kirkkoisät, kuten Gregorios Palamas (1296–1359), opettavat, että teologian päämäärä ei ole kerätä tietoa Jumalasta, vaan puhdistaa nous, jotta se voisi heijastaa Jumalan valoa.

”Jos olet teologi, rukoilet oikein. Ja jos rukoilet oikein, olet teologi.” (Evagrios Pontoslainen, De Oratione, 60; PG 79, 1180B.)

Tässä on syväanalyysi Evagrios Pontoslaisen ehkä tunnetuimmasta mietelmästä, joka on ortodoksisen hengellisyyden kulmakivi.

Tämä lause on vallankumouksellinen, koska se määrittelee uudelleen koko ”teologian” käsitteen. Se purkaa rajan akateemisen tiedon ja hengellisen kokemuksen väliltä.

Nykyään teologi on yliopistotutkinnon suorittanut tutkija. Antiikin kirkossa ja erityisesti erämaaisille sana tarkoitti jotain aivan muuta. Vanhassa merkityksessä teologi (Theologos) on se, joka näkee Jumalan.

Evagriokselle teologia ei ole puhetta Jumalasta (peri Theou), vaan puhetta Jumalalle ja Jumalan kanssa. Teologia on Pyhän Kolminaisuuden intuitiivista, suoraa katselua (theoria). Se on osallisuutta Jumalan elämästä.

”Rukoilet oikein/todesti” (proseuxē alēthōs) tarkoittaa rukoilemista ilman harhakuvitelmia ja ilman intohimojen (pathos) häirintää. Kreikan sana alēthōs tarkoittaa ”todesti”, ”totuudellisesti” tai ”aidosti”. Evagrioksen järjestelmässä ”tosi rukous” on hyvin spesifi käsite. Se ei tarkoita vain pyyntörukousta tai liturgista rukousta. Se tarkoittaa puhdasta rukousta, jossa mieli (nous) on riisuttu kaikista maallisista ajatuksista, mielikuvista ja muodoista. Se on tila, jossa mieli on ”alaston” Jumalan edessä.

Lause rakentaa sillan kahden asian välille, kehäpäätelmän, joka on totta: teoria (teologia) on ymmärrys Jumalasta, ja praksis (rukous) on toiminta suhteessa Jumalaan. Evagrios väittää, että nämä ovat sama asia. Et voi tuntea Jumalaa (olla teologi) lukemalla kirjoja. Voit tuntea Hänet vain kohtaamalla Hänet rukouksen hiljaisuudessa. Toisaalta, rukouksesi ei voi olla ”totta”, jos se ei perustu oikeaan suhteeseen ja ymmärrykseen Jumalasta. Jos rukoilet omia fantasioitasi, et rukoile ”todesti”.

Tämä on piikki aikansa (ja meidänkin aikamme) älyköille. Evagrios oli itse huippukoulutettu intellektuelli, joka pakeni Konstantinopolin hienostopiireistä Egyptin erämaahan. Siellä hän oppi, että yksinkertainen, lukutaidoton munkki voi olla suurempi teologi kuin kaupungin piispa, jos munkin rukous on puhdasta.

Tämän sitaattilause sanoo: Jumala ei ole objekti, jota tutkitaan. Hän on subjekti, joka kohdataan.

Tämä sitaatti on ortodoksisen (ja laajemmin kristillisen) mystiikan ”kultainen sääntö”.

Se on varoitus teologeille: Älä luule tietäväsi Jumalasta mitään, jos et vietä aikaa polvillasi. Teologia ilman rukousta on vain uskonnollista filosofiaa tai kuollutta kirjainta.

Se on rohkaisu rukoilijoille: Jos rukoilet sydämestäsi ja etsit Jumalan kasvoja, olet ”teologi” sanan syvimmässä merkityksessä, vaikka et osaisi kreikkaa tai dogmatiikkaa. Rukous ei ole vain ”asioiden pyytämistä”. Rukouksen päämäärä on muuttaa rukoilija teologiksi – eli ihmiseksi, joka elää Jumalan tuntemisessa.

Evagrios opettaa, että korkeinta tietoa (gnosis) ei saavuteta ajattelun ponnistelulla, vaan sydämen puhtaudella, joka ilmenee todellisena rukouksena.

Tämän kirjan pohdiskelut eivät ole tarkoitettu vain luettavaksi, vaan elettäväksi. Ne ovat kutsu laskeutua ”päästä sydämeen”, matkalle pois aivojen melusta kohti sydämen hiljaisuutta (hesykia), jossa nous voi herätä ja alkaa nähdä.

Mitä puhdistunut sydän sitten näkee? Se ei näe Jumalan olemusta (ousia), joka pysyy ikuisesti salattuna, vaan Hänen energiansa (energeia). Se näkee Valon.

Tämä ei ole metafora. Kun Jeesus kirkastui Taborin vuorella, opetuslapset eivät nähneet jotain uutta, vaan heidän silmänsä aukenivat näkemään sen, kuka Jeesus on aina ollut. He näkivät luomattoman valon.

Tämä valo on Jumalan kirkkautta, Hänen armoaan ja rakkauttaan, joka virtaa meihin. Se on sama valo, joka valaisi Paavalin Damaskoksen tiellä ja joka on valaissut pyhiä läpi vuosisatojen. Se on ”sanatonta kirkkautta”, koska mikään kieli ei pysty kuvaamaan kokemusta, jossa ihminen tulee osalliseksi Jumalan elämästä.

Tämän kirjan nimi ”Pimeydestä valoon” on siis kaksoisvalotus. Se on matka synnin ja tietämättömyyden pimeydestä armon valoon. Mutta syvemmällä tasolla se on matka käsitteiden valosta (näennäisestä ymmärtämisestä) jumalalliseen pimeyteen (syvään mysteeriin), joka paljastuu lopulta kaikkein kirkkaimmaksi Valoksi.

Tämä kirja on kartta tälle matkalle. Se ei tarjoa helppoja vastauksia, jotka tyydyttävät uteliaan järjen. Se tarjoaa suuntaviittoja rukoukseen, kilvoitukseen ja sydämen puhdistamiseen.

Meidän on valmistauduttava luopumaan varmuuksistamme ja astumaan pilveen. Pimeyden keskellä odottaa Kirkkaus, joka ei ole tästä maailmasta, mutta jota varten meidät on luotu.

Ortodoksisen perinteen keskiöön kuuluu ajattelu, joka haastaa järkemme rajat. Tätä kutsutaan noeettiseksi teologiaksi, tai ehkä tutummin apofaattiseksi eli kielteiseksi teologiaksi. Se ei ole pelkkää käsitteillä leikkimistä, vaan tämän tutkielman perusajatus: matka alkaa myöntämällä, että Jumala on yliolemuksellinen (hyperousios) – Hän on täysin inhimillisen käsityskyvyn, kielen ja aistien ulottumattomissa.

Kun yritämme pukea Jumalan sanoiksi, huomaamme kielen kyvyttömyyden. Siksi perinne opettaa meitä lähestymään Häntä riisumalla kaikki määritelmät. Pyhä Gregorios Nyssalainen tiivistää tämän järisyttävästi teoksessaan Mooseksen elämä: ”Jumala ei ole mikään niistä asioista, jotka ovat, eikä mikään niistä, jotka eivät ole.” Hän on kaiken olemisen tuolla puolen, saavuttamaton valo, joka näyttäytyy ihmiselle ensin pimeytenä.

Noettisen teologian juuret ulottuvat syvälle antiikin filosofian ja Raamatun kohtaamiseen, mutta sen kirkkaimman muodon hioi Dionysios Areiopagiitti (Pseudo-Dionysios). Hän erotti kaksi tapaa puhua Jumalasta: katafaattisen (myönteisen) ja apofaattisen (kielteisen).

Dionysios opettaa, että lopulta meidän on hylättävä kaikki käsitteet kohdataksemme Hänet, joka on kaiken yläpuolella. Tämä on ”pimeyttä”, joka ei johdu valon puutteesta, vaan sen sokaisevasta ylikylläisyydestä.

Pyhä Symeon Uusi Teologi syvensi tätä opetusta viemällä sen pään tiedosta sydämen kokemukseen. Hänelle kyse ei ollut vain filosofisesta negatiivisuudesta, vaan hesykasmista – kokemuksellisesta hiljaisuudesta. Sielu, joka malttaa viipyä rukouksen pimeydessä, alkaa nähdä: ”Pimeys on valo, joka ylittää kaiken valon.”

Tämä matka huipentuu Pyhän Gregorios Palamaksen opetukseen jumalallistumisesta (theosis). Palamas teki ratkaisevan eron Jumalan tavoittamattoman olemuksen (ousia) ja Hänen osallistuttavien energioidensa välille. Rukouksessa ihminen voi kohdata Jumalan kirkkauden, tuon ”näkymättömän valon” (aphengēs phōs), joka muuttaa ihmisen luonnon ilman, että Jumala lakkaa olemalla salattu. Se on kutsu pimeydestä valoon

Tämä tutkielma on kutsu tälle samalle matkalle. Se on vaellus sielun pimeydestä (skotos) kohti jumalallista valoa (phōs to theion). Se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan ohjaa lukijaa hiljaisuuden teologiaan. Kuten Evagrios Pontikos opettaa, äänettömyys (sīōpē) ei ole tyhjyyttä, vaan ovi Sanomattoman hyvän luo. Tällä matkalla opimme, että vasta kun lakkaamme puhumasta Jumalasta, Jumala voi alkaa puhua meissä.

Luku 1: Kirkkauden kielioppi –

Jumalan olemus ja luomattomat energiat

Matka pimeydestä valoon vaatii kartan, ja kirkon isien perinnössä tämä kartta on piirretty noeettisen teologian käsittein. Vaikka Jumala on itsessään käsittämätön, Hän on päättänyt ilmoittaa itsensä meille. Noeettinen teologia (theologia propria) ei ole vain teoreettista pohdintaa, vaan hengellistä ymmärrystä siitä, kuka Jumala on ja miten voimme Hänet kohdata.

Ortodoksinen noeettinen teologia perustuu ymmärrykseen siitä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, mutta lankeemuksen myötä tämä kuva on sumentunut ja yhteys Luojaan on katkennut. Keskeinen termi tässä teologiassa on nous, joka suomennetaan usein ”mieleksi”, mutta se eroaa perustavanlaatuisesti diskursiivisesta järjestä eli dianoiasta, joka paikka on aivot. Toisin kuin järki, joka käsittelee käsitteitä, logiikkaa ja aistimaailman havaintoja, nous on sielun korkein tiedonhankintakyky, ”sydämen silmä”, jonka tehtävänä on olla suorassa yhteydessä Jumalaan.

Isien mukaan nous ei ole pelkkä älyllinen kyky, vaan se on energiaa, joka toimii jokaisessa hengellisesti terveessä ihmisessä. Kun ihminen on hengellisesti sairas, hänen noeettinen energiansa on pirstoutunut ja orjuutettu ympäristön, mielikuvituksen ja himojen toimesta. Noeettisen teologian tavoitteena on tämän energian palauttaminen sen luonnolliseen paikkaan, eli sydämeen.

Logos (Λόγος) on Sana, puhekyky, rationaalinen kyky, toimii sielun järjellisessä osassa.

Kardia (Καρδία), sydän, on ihmisen ontologinen ja noeettinen keskus ja toimii sekä ruumiillisessa että hengellisessä sydämessä.

Ortodoksisen hengellisyyden peruskivi on erottelu Jumalan olemuksen (ousia) ja Hänen energioidensa (energeiai) välillä. Tämä erottelu on avain siihen, miten ihminen voi ”nähdä näkymättömän”.

Pyhä Gregorios Palamas, hesykasmin suuri puolustaja, opetti, että Jumalan olemus on kuin aurinko, jota kukaan ei voi suoraan katsoa sokeutumatta. Kuitenkin auringon säteet – Jumalan energiat – tavoittavat meidät, lämmittävät ja antavat elämän. Palamas toteaa: ”Jumalan olemus on täysin näkemätön ja lähestymätön, mutta Hänen energiansa ovat nähtävissä ja lähestyttävissä niille, jotka puhdistautuvat.”

Tämä tekee mahdolliseksi theosiksen eli jumalallistumisen. Emme muutu olemukseltamme jumaliksi, mutta meistä tulee osallisia Jumalan elämästä Hänen armonsa ja voimansa kautta.

Jotta voimme lähestyä Jumalaa, tarvitsemme kaksi samanaikaista liikettä:

Apofattinen (kielteinen) tie: Tunnustamme, että Jumala on kaiken yläpuolella. Kuten pyhä Johannes Damaskolainen muistuttaa, Jumala on rajaton ja ylitse kaiken sanotun – Hänet tunnetaan parhaiten siitä, mitä Hän ei ole. Apofaattinen tie on näiden portaiden ylittämistä (hyperbainei panta). Se muistuttaa meille, ettei Jumala ole valo samalla tavalla kuin aurinko, eikä elämä samalla tavalla kuin meidän hengityksemme.

Pyhä Dionysios Areopagitalainen kutsuu tätä ”yliolemassaolevaksi” (hyperousios) hiljaisuudeksi, jossa mieli vaikenee suuren salaisuuden edessä.

Katafaattinen (myönteinen) tie: Käytämme nimiä ja käsitteitä, joita Jumala on itse meille antanut: Hän on Rakkaus, Valo, elämä ja Hyvyys. Nämä sanat ovat totta, mutta ne ovat vain kalpeita heijastuksia Hänen todellisesta kirkkaudestaan. Katafaattinen tie käyttää vertauskuvia. Nämä ovat välttämättömiä portaita, mutta ne ovat vasta alkua.

Noeettinen teologia käyttää tarkkaa kreikankielistä terminologiaa, joka on hioutunut vuosisatojen saatossa kirkolliskokousten ja isien opetuksissa:

Ousia (olemus) on Jumalan sisäinen luonto, joka jää ikuisesti salaisuudeksi. Pyhä Basileios Suuri opetti, että ousia on se yhteinen jumaluus, jonka Isä, Poika ja Pyhä Henki jakavat. Se on saavuttamaton, ääretön. Ihminen ei voi osallistua siihen.

Hypostasis (persoona): Jumala ei ole kasvoton voima, vaan kolme persoonaa. Pyhä Gregorios Teologi tiivisti uskomme ytimekkäästi: ”Yksi luonto (ousia), kolme hypostasia.”

Energeia (toiminta) on Jumalan eläväksi tekevä voima maailmassa. Pyhä Athanasios Suuri korosti, että Poika on Isän elävä energia ja Sana, jonka kautta kaikki on luotu.

Theosis (jumalallistuminen): Koko kristillisen elämän päämäärä. Pyhä Maksimos Tunnustaja opetti, että armon kautta meistä tulee ”jumalia” luonnoltaan, vaikka pysymme olemukseltamme luotuina ihmisinä.

Noeettisen teologian tarkoitus ei ole täyttää päätä käsitteillä, vaan valmistella sydäntä kohtaamiseen, siirtymään tiedosta sydämen kokemukseen. Se on suojamuuri, joka varjelee meitä luomasta Jumalasta omia kuviamme tai eksymästä harhaoppien harhapoluille.

Tutkimusperinteessä, erityisesti John Romanideksen mukaan, nous ja sydän on samastettu toisiinsa erityisesti pyhän Makarios Egyptiläisen ajoista lähtien. Apostoli Paavali käytti termiä ”henki” (pneuma) viitatessaan siihen, mitä myöhemmät isät kutsuivat nous`iksi. Tämä terminologinen kehitys on ratkaisevaa ymmärtääksemme, miksi ortodoksinen hengellisyys painottaa ”sydämen rukousta” – se on itse asiassa noeettista toimintaa, jossa ihmisen henki kohtaa Jumalan Hengen

Pyhä Symeon Uusi Teologi muistuttaa meitä tämän matkan käytännöllisyydestä: ”Älä etsi Jumalaa vain kirjoista, vaan sydämestäsi; siellä Hän ilmestyy valona.” Teologia on siis tie, joka johtaa meidät sanojen pimeydestä elävän Valon kirkkauteen.

Jokaisella maalla on kielensä, ja jokaisella tieteenalalla on sanastonsa. Jos haluat ymmärtää fysiikkaa, sinun on opittava matematiikkaa. Jos matkustat Ranskaan, sinun on ymmärrettävä ranskaa.

Mutta mitä kieltä Jumala puhuu? Ja millä elimellä ihminen voi tuota kieltä ymmärtää?

Länsimainen ihminen vastaa automaattisesti: ”Järjellä.” Me olemme tottuneet ajattelemaan, että teologia on älyllistä pohdintaa, loogista päättelyä ja dogmien analysointia. Kuvittelemme, että jos luemme tarpeeksi kirjoja, opimme tuntemaan Jumalan.

Idän kirkon isät pudistaisivat päätään tälle ajatukselle. Heille se olisi yhtä absurdia kuin yrittää kuulla maalausta tai maistaa sinfoniaa. Järki on loistava työkalu maailman jäsentämiseen, mutta Jumalan kohtaamiseen se on väärä instrumentti.

Jotta voisimme astua pimeydestä valoon, meidän on ensin opittava kirkkauden kielioppi. Meidän on löydettävä itsestämme se elin, joka on luotu näkemään Jumala. Tuo elin on nous.

Ortodoksinen ihmiskuva tekee tarkan ja elintärkeän eron kahden eri ”tietämisen tavan” välillä.

Dianoia (ratio/järki) on diskursiivinen, päättelevä järki. Se on aivojen kykyä analysoida, luokitella, laskea ja tehdä johtopäätöksiä. Järki on Jumalan suuri lahja. Sen avulla rakennamme taloja, parannamme sairauksia ja ymmärrämme luomakunnan lainalaisuuksia. Mutta järki toimii aina paloittelijana: se purkaa kokonaisuuden osiin ymmärtääkseen sen. Se toimii käsitteillä ja kuvilla.

Nous (henki/sydämen silmä) on ihmisen korkein kyky. Kirkkoisät kutsuvat sitä ”sielun silmäksi”. Nous ei päättele, se näkee. Se on intuitiivinen kyky, joka on luotu suoraan yhteyteen Jumalan kanssa. Kun järki tietää asioista (tieto), nous tuntee asiat sisältäpäin (kokemus).

Kuvitelkaamme katselevamme kaunista auringonlaskua. Järki (dianoia) voi kertoa meille valon taittumiskertoimet, ilmakehän hiukkaspitoisuuden ja kellonajan. Se on hyödyllistä tietoa. Mutta jokin muu meissä mykistyy kauneuden edessä. Jokin meissä kokee auringonlaskun majesteettisuuden tavalla, jota fysiikan kaavat eivät voi selittää. Tuo kokija on nous.

Ongelmamme on, että moderni ihminen on ”yksisilmäinen”. Olemme kehittäneet järkemme huippuunsa, mutta nous on surkastunut tai sokaistunut. Yritämme epätoivoisesti löytää Jumalan järjen avulla, ja kun järki törmää paradoksiin tai hiljaisuuteen, päättelemme, ettei Jumalaa ole. Emme löydä Häntä, koska etsimme väärällä välineellä. Kuten pyhä Antonios Suuri sanoi: ”Järkeilevä mieli ei voi nähdä Jumalaa, vain puhdas sydän voi.”

Miksi emme sitten näe Jumalaa luonnostamme? Miksi nous ei toimi?

Tässä astumme syntiinlankeemuksen tragediaan. Paratiisissa ihmisen nous oli kirkas. Se oli kuin puhdas peili, joka oli kääntynyt kohti Jumalaa ja heijasti Hänen valoaan koko ihmisen olemukseen. Aadam ja Eeva eivät tarvinneet ”uskontoa” tai ”teologiaa” nykyisessä merkityksessä, koska he elivät suorassa katselussa (theoria).

Lankeemuksessa tapahtui katastrofi. Peili ei särkynyt kokonaan, mutta se tummui ja peittyi likaan. Vielä vakavampaa: se kääntyi väärään suuntaan. Sen sijaan, että nous olisi katsonut Luojaan, se kääntyi katsomaan luomakuntaa ja itseään. Se alkoi etsiä tyydytystä aisteista ja materiasta. Kirkkoisät kuvaavat tätä tilana, jossa nous on ”hajaantunut”. Se vaeltelee levottomana maailmassa, kiinnittyen vuoroin rahaan, vuoroin ihmisten mielipiteisiin, vuoroin omiin pelkoihinsa.

Kun nous pimeni, järki (dianoia) yritti ottaa vallan. Ihminen alkoi rakentaa torneja (kuten Baabel) tavoittaakseen taivaan teknologialla ja logiikalla.Mutta ilman nousin ohjausta järki on sokea taluttaja. Se voi tuottaa nerokkaita filosofioita ja monimutkaisia oppijärjestelmiä, mutta se ei voi tuottaa elämää.

Tämä on nykyihmisen diagnoosi: meillä on jättiläismäiset aivot, mutta kääpiömäinen nous. Olemme informaation jättiläisiä, mutta viisauden kääpiöitä.

Käyttämämme termi noeettinen teologia ei tarkoita uutta oppisuuntaa. Se tarkoittaa paluuta alkuperäiseen järjestykseen. Noeettinen teologia on terapiaa. Se on sielun lääketiedettä, jonka päämäärä on parantaa sokaistunut silmä. Jos menemme silmälääkäriin kaihin takia, emme halua lääkärin vain luennoivan meille valon fysiikasta. Haluamme, että hän leikkaa kaihin pois, jotta voimme nähdä valon itse.

Samoin kirkon askeettinen perinne – paasto, rukous, valvominen, nöyryys – ei ole itsetarkoituksellista suorittamista. Ne ovat kirurgisia välineitä. Niiden tarkoitus on puhdistaa sydän (catharsis), jotta nous voisi vapautua himojen kahleista ja kääntyä takaisin kohti Valoa.

Sydämen puhdistaminen ei ala määritelmistä, vaan parannuksesta (metanoia). Sana metanoia käännetään usein mielenmuutokseksi, mutta kirjaimellisesti se tarkoittaa ”mielen (nous) kääntymistä toisaalle”. Se ei etene väittelyiden kautta, vaan hiljaisuuden (hesykia) kautta. Hiljaisuus on tila, jossa järjen melu vaimenee, jotta nous voi herätä.

Tavoitteenamme on oppia tuntemaan Hänet.  Tavoitteena ei ole, että tämän kirjan lopussa tiedät enemmän Jumalasta. Meidän ei pidä yrittää ”ymmärtää” Häntä vain aivoillamme. Todellinen teologia ei toteudu kirjoituspöydän ääressä, vaan rukousjakkaralla. Se ei ole sanojen sommittelua, vaan sydämen palamista. Matka pimeydestä valoon alkaa tästä: tunnustamme, että olemme sokeita, ja pyydämme Häntä, joka on Valo, avaamaan silmämme. Olemmeko valmiita opettelemaan uuden kielen? Olemmeko valmiita luopumaan järjen kontrollista ja astumaan sydämen avaruuteen?

 

Luku 2: Särkynyt kuva –

Ihmisen antropologinen rakenne ja sielun voimat

Kuvittele, että löydät vanhan talon ullakolta pölyisen, nokeentuneen taulun. Kehys on lohkeillut ja värit ovat tummuneet niin, että kuvasta tuskin saa selvää. Mutta kun pyyhkäiset pintaa, näet vilauksen kullasta ja kuninkaallisista kasvonpiirteistä. Ymmärrät piteleväsi käsissäsi mittaamattoman arvokasta ikonimaalausta, joka on kokenut kovia.

Tämä on tarkka kuva ihmisestä.

Me emme ole vain biologisia koneita, jotka ohjautuvat vaistojen varassa. Me emme myöskään ole vain ”älykkäitä eläimiä”. Syvimmältä olemukseltamme me olemme ikoneita. Raamattu kertoo, että Jumala loi ihmisen ”omaksi kuvakseen” (imago Dei).

Tämä tarkoittaa, että jokaisessa ihmisessä – pyhimmässä kilvoittelijassa ja paatuneimmassa rikollisessa – on Jumalan leima. Meissä on kyky vapauteen, luovuuteen, rakkauteen ja ikuisuuteen, koska meidät on luotu heijastamaan Häntä, joka on Vapaus, Luovuus ja Rakkaus.

Mutta ikoni on vaurioitunut. Syntiinlankeemus ei tuhonnut Jumalan kuvaa meissä, emme lakanneet olemasta ihmisiä, mutta se särki sen. Kuva on pirstoutunut, vääristynyt ja peittynyt himojen nokeen. Emme enää heijasta Jumalaa kirkkaasti, vaan himmeästi ja vääristyneesti.

Jotta voisimme korjata särkyneen kuvan, meidän on ymmärrettävä sen alkuperäinen rakenne. Kirkkoisät käyttävät tästä sielun karttaa, joka jakaa sielun kolmeen voimaan. Tämä on hengellisen elämän anatomiaa.

Ortodoksinen perinne Platonia mukaillen, mutta hänet kristillistäen, opettaa, että ihmissielussa on kolme dynaamista voimaa. Terveessä ihmisessä nämä toimivat harmoniassa, mutta sairaassa sielussa ne sotivat toisiaan vastaan.

Nämä kolme osaa ovat: järkisielu (logistikon), kiivaussielu/ innostus (thymos) ja halusielu (epithymia)

Järkisielu (logistikon) on sielun hallitseva osa. Sen tehtävä ei ole vain laskea matematiikkaa, vaan toimia ”kuskina”. Terve järkisielu kykenee erottamaan hyvän pahasta ja totuuden valheesta. Sen korkein tehtävä on kontemplaatio: katsella Jumalaa ja ohjata koko ihmistä Häntä kohti. Kun yhteys Jumalaan katkeaa, järki sokaistuu. Siitä tulee ylpeä. Se alkaa palvella itseään tai alempia himoja. Järki alkaa keksiä tekosyitä synnille (”kyllä minä ansaitsen tämän”). Se muuttuu oveluudeksi, skeptisyydeksi tai harhailevaksi uteliaisuudeksi, joka kerää tietoa ilman viisautta.

Kiivaussielu (thymos) – Puolustaja. Tätä osaa on vaikein kääntää nykykielelle. Thymos tarkoittaa sielun kiihkeyttä, intoa, rohkeutta ja aggressiota sanan positiivisessa merkityksessä. Se on sielun ”immuunijärjestelmä”. Jumala antoi meille thymoksen, jotta voisimme vihata pahaa, taistella syntiä vastaan ja puolustaa totuutta rohkeasti. Se on se voima, joka saa marttyyrin kävelemään leijonien eteen. Kun thymos vääristyy, se kääntyy ihmisiä vastaan. Pyhä viha pahaa kohtaan muuttuu vihaksi lähimmäistä kohtaan. Siitä tulee kiukkua, katkeruutta, raivoa, vallanhimoa ja kateutta. Sen sijaan, että taistelisimme omia himojamme vastaan, taistelemme toisiamme vastaan. Sielun vartijasta tulee sielun tyranni.

Halusielu (epithymia) – moottori, on sielun kaipaava ja haluava osa. Se on elämänvoima, eros.  Alun perin Jumala asetti ihmiseen äärettömän janon, jotta ihminen janoaisi Häntä. Epithymia on se voima, joka saa sielun rakastamaan Jumalaa ja luomakuntaa intohimoisesti. Ilman halua ei ole liikettä. Kun halu irtoaa Jumalasta, se ei katoa, vaan se alkaa etsiä tyydytystä luoduista asioista. Ääretön jano yritetään sammuttaa äärellisillä nautinnoilla. Syntyy riippuvuuksia. Halu muuttuu ahmimiseksi, juopotteluksi, haureudeksi (seksuaaliseksi himoksi) ja rahanhimoksi. Ihminen yrittää täyttää Jumalan muotoista aukkoa ruoalla, seksillä tai viihteellä, mutta mikään ei riitä.

Kirkkoisät käyttävät usein vertausta valjakosta. Järkisielu on kuski, kiihtyvä sielu ja halusielu ovat hevosia. Kun ihminen on terveessä tilassa (kuten paratiisissa tai pyhityksessä), kuski (järki/nous) pitää ohjakset tiukalla. Se ohjaa hevosia kohti Jumalaa. Innostus antaa vauhtia ja Halu antaa vetovoimaa. Matka etenee upeasti.

Mutta lankeemuksessa kuski nukahti tai humaltui. Hevoset villiintyivät. Halu-hevonen näkee ruohoa tien sivussa ja syöksyy sinne. Kiihtyvä hevonen säikähtää ja alkaa potkia. Vaunut (ihminen) ajautuvat ojaan ja hajoavat.

Tämä on kuva ihmisestä, jota ”tunteet vievät”. Järki ei enää johda, vaan se roikkuu perässä selitellen hevosten käytöstä (”minun oli pakko suuttua”, ”en voinut vastustaa kiusausta”).

Ortodoksinen terapia ei tähtää sielun voimien tuhoamiseen (kuolettamiseen), vaan niiden muuntamiseen (transfiguraatio) ja eheyttämiseen. Tämän ymmärtäminen on valtavan lohdullista. Se tarkoittaa, että kristillinen kilvoitus ei ole tunteiden tappamista.

Monet luulevat, että pyhä ihminen on tunteeton stoalainen, joka ei halua mitään eikä suutu mistään. Väärin. Emme tapa halusielua, vaan käännämme sen suunnan. Himo (halu) muutetaan takaisin jumalalliseksi kaipaukseksi (eros). Sama energia, joka ajoi ihmisen riippuvuuksiin, voi nyt ajaa hänet rukoilemaan koko sydämestään. Emme tapa kiivastuvaa sielua, vaan kohdistamme sen oikein. Lopetamme vihaamasta naapuriamme ja alamme vihata omia syntejämme. Muutamme raivon urheudeksi ja kestävyydeksi.

Emme alista järkeä, vaan valaisemme sen. Järki alistuu Jumalan totuudelle ja alkaa taas toimia valppaana kuskina (nepsis), joka vartioi sydämen ovea.

Tämä on prosessi, jota kutsumme kulkemiseksi. ”pimeydestä valoon” Se on särkyneen ikonin restaurointia. Se on kivuliasta, koska olemme tottuneet antamaan hevosten juosta vapaana. Mutta kun kuski tarttuu jälleen ohjaksiin ja hevoset oppivat tottelemaan, ihminen löytää jotain, mitä hän on etsinyt koko elämänsä: sisäisen rauhan ja vapauden. Sielu ei ole enää sisällissodan näyttämö, vaan temppeli, jossa kaikki voimat ylistävät yhdessä Luojaansa.

Ymmärtääksemme matkaa pimeydestä valoon, meidän on ensin tarkasteltava kulkijaa itseään: ihmistä. Kirkon isien antropologiassa ihminen nähdään sielun ja ruumiin muodostamana psykosomaattisena ykseytenä. Sielu ei ole pelkkä elintoimintoja ylläpitävä voima, vaan se on luotu järjelliseksi ja noeettiseksi.

Pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676–749) määrittelee tämän perusrakenteen selkeästi: ”Jumala loi ihmisen sielun yhtä järjelliseksi ja noeettiseksi: ts. se on myös varustettu hengellä, mikä isien sanojen mukaan on ’sielun noeettinen rakkaus'” (De Fide Orthodoxa II, 12; PG 94, 920).

Johannes ei keksinyt oppeja itse, vaan hän kokosi yhteen edeltävien vuosisatojen, erityisesti suurten kappadokialaisten ja Maksimos Tunnustajan, opetuksen. Siksi tämä lause on ortodoksisen ihmiskuvan (antropologian) virallinen määritelmä.

Johannes tekee tässä erottelun, jota käsittelimme aiemmin, mutta hän vie sen syvemmälle.

Järjellinen (logikos) viittaa ihmisen kykyyn ajatella, puhua ja jäsentää maailmaa. Se on ”ulospäin suuntautuva” äly. Noeettinen (noeros) viittaa ihmisen ”henkeen” tai ”korkeampaan ymmärrykseen”. Se on ”ylöspäin suuntautuva” kyky.

Keskeistä tässä on, että ihminen ei ole vain eläin, jolla on korkea ÄO. Meillä on ulottuvuus, joka on sukua enkeleille (noeros), kyky intuitiiviseen Jumalan katseluun.

Henki on ”sielun noeettinen rakkaus”. Tämä on sitaatin järisyttävin kohta. Yleensä länsimaisessa ajattelussa erotamme järjen (kylmä, analyyttinen) ja tunteen/rakkauden (lämmin, epälooginen).

Johannes Damaskolainen romuttaa tämän kahtiajaon. Hän määrittelee ihmisen korkeimman älyllisen kyvyn (henki/nous) rakkaudeksi.

Tämä tarkoittaa, että tieto on yhteyttä.  Ortodoksisessa teologiassa et voi todella ”tietää” tai ”ymmärtää” mitään, ellet ole suhteessa siihen. Jumalan tunteminen ei ole informaation keräämistä, vaan rakastamista.

Ihmisen henki (pneuma/nous) ei ole kylmä prosessori. Se on dynaaminen, kaipaava voima. Se on sielun ”eroottinen” (jumalallisen kaipauksen) voima, joka vetää ihmistä kohti Luojaa. Henki ei ole vain ”silmä”, joka katsoo. Se on ”käsivarsi”, joka halaa. Siksi Johannes kutsuu sitä ”noeettiseksi rakkaudeksi”.

Johannes viittaa tässä todennäköisesti pyhään Gregorios Nazianzilaiseen tai Maksimos Tunnustajaan. Tämä korostaa, ettei kyseessä ole Johanneksen oma runollinen päähänpisto, vaan kirkon vakaa opetus: Äly ja Rakkaus ovat korkeimmalla tasolla yksi ja sama asia.

Tämä lause muuttaa käsityksemme siitä, mitä on olla ”fiksu” tai ”hengellinen”.

Kysymyksessä on älykkyyden uudelleenmäärittely. Jos ihmisen korkein osa (henki) on luonteeltaan ”rakkautta”, se tarkoittaa, että älykkyys ilman rakkautta on tyhmyyttä. Saatana on älykäs, hänellä on valtava tieto ja logiikka, mutta hänellä ei ole rakkautta. Siksi hän on ”noeettisesti sokea” tai ”tyhmä” sanan hengellisessä merkityksessä.

Todellinen viisaus mitataan kyvyssä rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Emme voi erottaa dogmaattista totuutta rakkaudesta. Jos opiskelet teologiaa, mutta sydämesi kylmenee, olet menettänyt ”noeettisen rakkauden”. Olet taantunut pelkälle ”järjelliselle” (logikos) tasolle, joka on vajavainen ilman henkeä. Tieto Jumalasta on rakkautta Jumalaan. Ne kasvavat tai kuihtuvat yhdessä.

Nykyihminen kärsii usein siitä, että ”pää sanoo yhtä ja sydän toista”. Johannes Damaskolainen osoittaa, että alkuperäisessä luomisessa näin ei ollut. Pää (nous) oli luotu rakastamaan. Sydän (rakkaus) oli luotu näkemään totuus. Hengellinen kasvu on sitä, että tämä ”sielun noeettinen rakkaus” herätetään uudelleen eloon. Alamme ymmärtää rakastamalla ja rakastaa ymmärtämällä.

Johannes Damaskolainen opettaa, että ihminen on luotu olennoksi, jonka syvin olemus on rakastava äly. Meidät on ”johdotettu” niin, että löydämme totuuden vain rakkauden kautta. Ilman rakkautta mieli on vain särkynyt peili.

Tämä osoittaa, että ihmisessä on kyky erottaa mielen energia (nous) järjen energiasta (logos); siinä missä järki käsittelee tietoa, mieli on sielun silmä, joka on luotu katselemaan Jumalaa.

Ortodoksinen antropologia ammentaa Platonin tripartiittisesta (kolmijakoisesta) sielukäsityksestä, mutta muokkaa sitä kristilliseen terapeuttiseen tarkoitukseen. Platonin mukaan sielu koostuu järjellisestä (logistikon), intohimoisesta eli kiivaasta (thymoeides) ja himoitsevasta (epithymetikon) osasta. Ortodoksiset isät, kuten pyhä Maksimos Tunnustaja, näkevät nämä voimat Jumalan antamina lahjoina, jotka on tarkoitettu suuntautumaan Häneen.

Isien opetuksessa sielun voimat nähdään kolmijakoisena kokonaisuutena, jonka alkuperäinen tarkoitus oli palvella ihmisen jumaloitumista. Nämä voimat ovat:

Mielen voima (logistikon/nous) on sielun hallitseva osa, jonka tehtävänä on suunnata ihminen kohti Luojaa.

Halun voima (epithymetikon) on voima, joka on tarkoitettu janon ja kaipauksen välineeksi Jumalaa kohti.

Intohimoinen eli kiivas voima (thymikon)on hengellistä intoa ja tarmoa, joka antaa voimaa vastustaa pahaa.

Lankeemuksen tilassa nämä sielun voimat ovat kuitenkin ”luonnonvastaisessa” tilassa. Thymos (kiivaus), jonka tulisi kohdistua pahaa ja paholaista vastaan, kääntyykin lähimmäistä vastaan vihana. Epithymia (himo), jonka tulisi olla rakkauden paloa Jumalaa kohtaan, suuntautuu aineellisiin nautintoihin ja itsekkyyteen. Järjellinen osa taas orjuuttaa nouksen ja alkaa palvella omia mielikuviaan todellisen Jumalan kohtaamisen sijaan.

Lankeemuksen myötä tämä pyhä harmonia särkyi. Pyhä Maksimos Tunnustaja (580–662) opettaa, että lankeemus käänsi nämä voimat pois Jumalasta kohti luotua maailmaa, mikä johti sielun sairastumiseen. Maksimos muistuttaa: ”Henkilö, joka on tullut tietämään ihmisluonnon heikkouden, on saavuttanut kokemuksen jumalallisesta voimasta” (Centuries on Charity I, 62; PG 90, 973).

Maksimos on yksi ortodoksisen teologian syvällisimmistä ajattelijoista, ja hänen teoksensa Rakkaudesta (Kephalaia peri agapes) on askeettisen kirjallisuuden klassikko. Tämä lause tiivistää koko kristillisen nöyryyden teologian yhteen virkkeeseen.

”Tullut tietämään ihmisluonnon heikkouden” ei tarkoita masennusta tai huonoa itsetuntoa. Maksimos ei puhu teoreettisesta tiedosta (”tiedän, että ihmiset ovat erehtyväisiä”). Hän puhuu eksistentiaalisesta tiedosta (gnosis). Se on syvä, omakohtainen kokemus omasta rajallisuudesta, syntisyydestä ja täydellisestä kyvyttömyydestä pelastaa itseään.

Ihmisluonnon heikkous on realismia. Se on illuusioiden riisumista. Ihminen tajuaa, ettei hän ole ”oman onnensa seppä” tai autonominen jumala. Hän näkee oman haavoittuvuutensa, kuolevaisuutensa ja taipumuksensa pahaan ilman Jumalan armoa. Yleensä pidämme heikkouden myöntämistä tappiona. Maksimos sanoo, että se on ensimmäinen askel voittoon.

Sitaattilauseen ydin on: ”On saavuttanut kokemuksen jumalallisesta voimasta” Miksi heikkouden tunteminen johtaa voimaan? Niin kauan kuin ihminen on täynnä itseään (omaa voimaansa, omaa viisauttaan), Jumalalla ei ole tilaa toimia hänessä. Olemme kuin täysi astia. Kun ihminen myöntää heikkoutensa (”Minä en pysty”), hän tyhjentää itsensä (kenosis) Tähän tyhjiöön Jumalan voima (dynamis) voi virrata.

Maksimos korostaa kokemusta (peira). Kun ihminen lakkaa luottamasta itseensä ja heittäytyy Jumalan varaan, hän huomaa yllätyksekseen, että jokin häntä suurempi Voima alkaa kantaa häntä. Tämä ei ole enää uskon asia, vaan empiirinen havainto.

Maksimos kommentoi tässä suoraan apostoli Paavalin kokemusta:”Juuri heikkona olen voimakas.” (2. Kor. 12:10) ja ”voima tulee täydelliseksi heikkoudessa”. Maksimos kääntää tämän teologiseksi aksioomaksi: Oman voiman loppu on Jumalan voiman alku.

Tämä sitaattilause on vastalääke nykyajan ”oma-apu” -kulttuurille ja suorituskeskeiselle uskonnollisuudelle.

Maksimokselle nöyryys on dynaamista. Se ei ole itsensä haukkumista, ”ovimattona olemista” (”olen huono”), vaan realismia (”olen luotu, en Luoja”). Tämä realismi avaa oven äärettömään voimaan. Nöyrä ihminen on mahtavin ihminen, koska hänellä on käytössään Jumalan voimavarat.

Tämä selittää, miksi Jumala sallii meidän langeta tai epäonnistua. Jos onnistuisimme kaikessa omin voimin, tulisimme ylpeiksi ja eristäytyisimme Jumalasta (mikä on hengellinen kuolema). Epäonnistuminen pakottaa meidät kohtaamaan ”ihmisluonnon heikkouden”. Se on kivuliasta, mutta se on ainoa portti armoon. Siksi masennus tai ”seinään törmääminen” voi olla hengellisen elämän suurin siunaus, jos se johtaa avunhuutoon.

Ortodoksinen käsite synergia tarkoittaa Jumalan ja ihmisen yhteistyötä. Maksimos opettaa, että ihmisen osuus on usein vain se, että hän myöntää tarvitsevansa apua ja tarjoaa heikkoutensa Jumalalle. Jumala tekee loput.

Maksimos Tunnustaja opettaa, että hengellinen voima ei kasva hauista treenaamalla, vaan polvistumalla. Ainoa este Jumalan kaikkivaltiaan voiman kokemiselle on meidän oma kuvitelmamme siitä, että pärjäämme ilman Häntä. Kun illuusio särkyy, todellisuus (Jumala) astuu sisään.

Sielun parantaminen tarkoittaa voimien palauttamista niiden alkuperäiseen käyttöön.

Toisin kuin antiikin filosofit, isät opettavat, ettei sielu ole luonnostaan kuolematon. Ainoastaan Jumala on luonnostaan kuolematon; sielu elää ja on kuolematon vain siksi, että se saa elämänsä Jumalan armosta. Lankeemuksen myötä sielu tuli alttiiksi turmelukselle ja ”hengelliselle kuolemalle”, kun yhteys Jumalaan katkesi.

Tämä tila vaatii parantamista, ei vain moraalista ryhtiliikettä. Kirkon askeettinen perinne on sielun puhdistumista varten, mikä tarkoittaa mielen keskittämistä sydämeen ja vapautumista himojen vallasta. Pyhittäjä Simeon Uusi Teologi painottaa tässä työssä hengellisen ohjaajan välttämättömyyttä: ”Hengellinen isä on luotettava. Hän on hengellinen lääkäri, joka parantaa Kristuksessa sekä kristityn että kirkkoyhteisön synnin haavat” (Simeon Uusi Teologi: The Discourses, PG 120, 436).

Tämä sitaatti osuu hänen opetuksensa ytimeen: kristinusko ei ole vain oppijärjestelmä, vaan terapeuttinen prosessi, joka vaatii kokeneen lääkärin.

Simeon eli aikana, jolloin kirkossa oli paljon muodollisuutta. Hän kritisoi voimakkaasti pappeja ja piispoja, joilla ei ollut omaa kokemusta Pyhästä Hengestä.  Simeonin mukaan hengellisen isän auktoriteetti ei tule vain virasta (vihkimyksestä), vaan kokemuksesta. Vain se, joka on itse nähnyt Jumalan valon, voi ohjata toisia valoon. Suhde perustuu täydelliseen luottamukseen (pistos). Opetuslapsi paljastaa sielunsa salaisuudet (”ajatukset”, logismoi) ohjaajalle. Jos ohjaaja ei ole ”luotettava” (kokenut ja vaitiolovelvollinen), prosessi ei toimi. Pappi on ”hengellinen lääkäri” (iatros pneumatikos). Tämä on avainkäsite. Simeon, kuten koko itäinen traditio, näkee synnin sairautena, ei pelkkänä juridisena rikoksena. Hengellinen isä ei ole tuomari, joka jakaa rangaistuksia. Hän on lääkäri, joka diagnosoi sielun sairauden (ylpeys, himot, masennus). Hän määrää ”lääkkeitä” (paasto, rukoussääntö, nöyrtyminen) taudin parantamiseksi. Väärä lääke voi tappaa potilaan (esim. liian kova paasto ylpeälle ihmiselle), siksi lääkärin on oltava taitava.

Hengellinen isä ei paranna omalla voimallaan. Hän on vain instrumentti, ”skalpelli” Kristuksen kädessä. Parantuminen tapahtuu ”Kristuksessa” – eli sakramentaalisessa ja mystisessä yhteydessä Kristuksen ruumiiseen. Tämä estää henkilöpalvonnan.

Hän parantaa ”sekä kristityn että kirkkoyhteisön”. Tämä on radikaali sosiaalinen ulottuvuus. Yhden jäsenen sairaus (synti) sairastuttaa koko yhteisön ja yhden jäsenen parantuminen (pyhitys) tuo terveyttä koko yhteisöön. Hengellinen isä ei hoida vain yksilöitä, vaan hän ylläpitää koko kirkkoruumiin terveyttä poistamalla ”syöpäsoluja” (syntejä) ja vahvistamalla tervettä kudosta.

Simeon varoittaa, että kukaan ei voi olla oma lääkärinsä. Emme näe omia sokeita pisteitämme (ylpeyttämme). Tarvitsemme peilin – toisen ihmisen – nähdäksemme itsemme todellisina. On olemassa omatoimisen hengellisyyden vaara.  ”Sooloilu” hengellisessä elämässä johtaa eksytykseen (prelest).

Tämä muuttaa tavan, jolla suhtaudumme rippiin. Rippi ei ole oikeussali, jossa luetellaan rikoksia ja saadaan tuomio. Se on sairaala, jossa näytetään haavat ja saadaan voidetta. Tämä poistaa häpeän ja korvaa sen toivolla parantumisesta.

Simeon korostaa, että kirkon todellinen johtajuus on karismaattista (Hengen lahjoihin perustuvaa). Todellinen teologi tai paimen on se, joka on itse parantunut ja osaa siksi parantaa muita.

Tie pimeydestä valoon vaatii oppaan. Hengellinen isä on lääkäri, joka auttaa meitä leikkaamaan pois sielumme kasvaimet, jotta Kristuksen elämä voisi virrata meissä vapaasti.

Simeon tähdentää, että ilman hengellistä isää, joka toimii askeettina ja lääkärinä, ihminen harvoin kykenee tunnistamaan ja parantamaan sielunsa syviä haavoja.

Lankeemus muutti ihmisen perusrakenteen siten, että sielun voimat kääntyivät itseään vastaan. Pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan lankeemuksessa paljastunut heikkous on kuitenkin kääntöpuoli mahdollisuudelle: kun ihminen tunnistaa tilansa, hän saa innon etsiä Jumalan voimaa (Ambigua 7; PG 91, 1084).

Sielun parantaminen alkaa ”synnin aiheiden ja yllykkeiden pysäyttämisellä”. Koko ortodoksinen elämäntapa – kasteesta ehtoolliseen ja askeesista rukoukseen – on sielunhoitoa, jonka päämääränä on palauttaa sielun hengellinen energia. Kun mieli ja sydän yhdistyvät, sielun noeettinen rakkaus herää uudelleen, ja ihminen alkaa siirtyä lankeemuksen pimeydestä kohti Jumalan valkeutta. Kuten isät opettavat, Kirkko on parantola, jossa ”sielujen ja ruumiiden Lääkäri” uudistaa kuvansa ihmisessä Pyhän Hengen kautta.

Luku 3: Kirkko hengellisenä sairaalana

Uskonto sairautena ja parantumisena

Olemme käsitelleet ihmisen alkuperäistä tilaa ja lankeemusta. Nyt, kun tiedämme potilaan diagnoosin, sielun pirstoutumisen ja kuolevaisuuden, meidän on löydettävä hoitopaikka.

Ortodoksisessa perinteessä kirkko on jotain paljon muuta ja todellisempaa kuin ”moraalinen kerho” tai ”kulttuurilaitos”. Se on ensiapuasema taistelukentällä.

Suhde Jumalaan ei hahmotu ensisijaisesti juridisen oikeudenkäynnin vaan lääketieteellisen parantumisprosessin kautta. Matka pimeydestä valoon on matka sairaudesta terveyteen. Jos ymmärrämme uskonnon vain ulkoisina sääntöinä tai moraalisena koodistona, saatamme tehdä siitä itse sairauden – muodon ilman elämää. Kirkon isät sen sijaan opettavat, että Kirkko on hengellinen sairaala, jossa Kristus on Lääkäri ja askeesi on parannusmenetelmä.

Isien opetuksessa ”uskonto sairautena” viittaa tilaan, jossa usko on irronnut elävästä kokemuksesta ja noeettisesta puhdistumisesta. Kun uskonto muuttuu pelkäksi ideologiaksi, psykologiseksi turvaksi tai ulkoiseksi suorittamiseksi, se ei enää paranna sielua, vaan saattaa jopa vahvistaa sen sairauksia, kuten ylpeyttä ja tekopyhyyttä.

Pyhä Gregorios Palamas ja myöhemmin monet nykyajan ortodoksiset teologit, kuten isä Johannes Romanides, ovat korostaneet, että uskonto on ”sairautta”, jos se tarjoaa vain maagisia ratkaisuja tai juridista hyvitystä ilman sielun voimien todellista parantumista. Jos ihmisen nous (mieli) on pimeydessä ja himojen vankina, ei pelkkä ulkoinen uskonnollisuus pelasta häntä. Pyhä Johannes Krysostomos (n. 347–407) toteaa painokkaasti: ”Jumala ei tarvitse meidän uhrejamme, vaan Hän haluaa meidän pelastuvan; Kirkko on olemassa, jotta sairaat parantuisivat, ei jotta terveet ylpistyisivät” (Homilia in Epistulam ad Romanos; PG 60).

Tämä sitaatti iskee suoraan uskonnollisen tekopyhyyden ytimeen.

Sekä pakanallisessa että juutalaisessa antiikin maailmassa uskonto perustui usein vaihtokauppaan: ihminen antaa jumalalle uhrin, eläimen, rahaa, tai suitsuketta ja jumala antaa vastineeksi suojelusta.

Krysostomos romuttaa tämän ajattelun. Hän opettaa, että Jumala on täydellinen – Häneltä ei puutu mitään. Siksi Hän ei tarvitse meidän tekojamme. Kaikki, mitä kirkossa tehdään, on ihmistä varten, ei Jumalaa varten.

”Jumala ei tarvitse meidän uhrejamme”. Hän on omavarainen. Tämä on vapauttava teologinen totuus. Jos Jumala tarvitsisi meidän rukouksiamme tai paastoamme, Hän olisi riippuvainen meistä. Hän ei olisi Jumala. Miksi sitten uhraamme tai rukoilemme? Krysostomos opettaa, että uhri muuttaa uhraajaa, ei vastaanottajaa. Kun annat almuja, Jumala ei rikastu, mutta sinun sydämesi vapautuu ahneudesta. Jumala käskee meitä tekemään hyvää meidän itsemme vuoksi.

Jumalan motiivi on, että ”Hän haluaa meidän pelastuvan”. Jumalan ainoa motiivi on rakkaus (agape). Hän ei hae kunniaa itselleen. Hänellä on sitä jo äärettömästi. Hänen ”tahtonsa” on ihmisen eheytyminen ja onni (pelastus). Tämä muuttaa kuvan ankarasta tuomarista huolehtivaan Lääkäriin. Lääkäri ei määrää dieettiä kiusatakseen potilasta, vaan pelastaakseen tämän hengen.

”Kirkko on olemassa, jotta sairaat parantuisivat”. Tämä on Krysostomoksen ecclesia-käsityksen ydin. Kirkko ei ole eliittiklubi ”hyville ihmisille”.  Se on kenttäsairaala. Tämä tarkoittaa, että kirkossa kuuluu olla ongelmia. Jos menet sairaalaan, näet verta, oksennusta ja kipua. Jos menet kirkkoon ja näet syntisiä ihmisiä, olet oikeassa paikassa. Se on merkki siitä, että sairaala on auki ja ottaa potilaita vastaan.

”...ei jotta terveet ylpistyisivät” on varoitus ja piikki farisealaisuudelle. Jos joku kirkossa kokee olevansa ”terve” (parempi kuin muut, pyhempi, oikeaoppisempi), hän on itse asiassa kaikkein sairain. Hengellinen ylpeys on vaarallisin sairaus, koska se sokaisee potilaan omalle tilalleen. ”Terve” ei tarvitse lääkäriä, joten hän ei voi parantua. Krysostomos sanoo rivien välissä: ”Jos luulet olevasi terve, olet väärässä paikassa. Täällä hoidetaan vain sairaita.”

Tämä teksti on äärimmäisen ajankohtainen nykyajan suorituskeskeisessä hengellisyydessä. Monet kristityt uupuvat yrittäessään ”miellyttää Jumalaa” loputtomilla suorituksilla. Krysostomos sanoo: Rentoudu. Jumala ei tarvitse suoritustasi. Hän haluaa sinut. Kaikki hengelliset harjoitukset (paasto, rukous) ovat työkaluja sinun parantumiseksesi. Jos ne eivät paranna sinua, tee sinusta rakastavampaa, ne ovat turhia, vaikka tekisit niitä kuinka paljon.

Kysymys on asenteesta toisia kohtaan. Kun näemme kirkossa tai seurakunnassa ihmisiä, jotka käyttäytyvät huonosti, juoruilevat tai ovat heikkoja, meidän reaktiomme on usein tuomitseminen: ”Miten tuo voi olla kristitty?” Krysostomoksen linssin läpi katsottuna: Emme tuomitse syöpäpotilasta siitä, että hän näyttää sairaalta.  Samoin meidän tulisi suhtautua kanssakristittyihin myötätunnolla: ”Hän on hoidossa, aivan kuten minäkin.”

Tämä estää meitä ylpistymästä omasta edistymisestämme. Vaikka olisit päässyt eroon jostain suuresta synnistä, et ole ”parempi ihminen”. Olet vain parantuva potilas. Kirkko on tasa-arvoinen paikka, koska kaikki siellä ovat potilaita saman Lääkärin edessä. Kukaan ei ole ”henkilökuntaa” paitsi Kristus itse ja papit Hänen instrumentteinaan.

Johannes Krysostomos opettaa, että kristinusko on terapiaa, ei teatteria. Jumala ei tarvitse meidän palvontaamme pönkittääkseen egoaan. Kirkko on olemassa vain yhtä tarkoitusta varten: jotta me, rikkinäiset ja sairaat ihmiset, voisimme parantua synnin kuolettavasta taudista ja tulla eläviksi. Kaikki muu – hienot menot, säännöt, hierarkiat – on toissijaista tämän parantumisen rinnalla.

Kun ihminen astuu Kirkkoon, hän astuu tilaan, jossa diagnosoidaan sielun tila. Synnin käsite (hamartia) ei tarkoita vain lakipykälän rikkomista, vaan ”maaliin osumatta jäämistä” tai sairautta, joka vääristää ihmisen luonnon.

Pyhät isät näkevät sielun parantumisen prosessina. Puhdistuminen (katharsis) on himojen tunnistaminen ja niistä vapautuminen askeesin kautta. Tämä on lääkekuuri, joka poistaa sielun kuonan. Valistuminen (fotismos) on mielen (nous) kirkastumisen vaihe, jossa ihminen alkaa nähdä Jumalan läsnäolon kaikessa. Tämä on sielun toipumista, jossa sen näkökyky palautuu.

Theosis (jumalallistuminen) on täydellisen terveyden tila, jossa ihminen on niin yhtenäinen Jumalan kanssa, ettei kuolemalla ole häneen enää valtaa.

Pyhittäjä Simeon Uusi Teologi (949–1022) muistuttaa, että parantuminen vaatii luottamusta Lääkäriin: ”Niin kuin sairas, joka ei kerro lääkärille vaivojaan, jää vaille apua, niin myös se, joka peittää syntinsä, jää vaille sielunsa terveyttä” (The Discourses; PG 120).

Simeon on yksi ortodoksisen kirkon kolmesta ”teologista”, muut ovat Johannes Teologi ja Gregorios Teologi). Hänet tunnetaan radikaalista rehellisyydestään ja henkilökohtaisen kokemuksen korostamisesta. Hän ei siedä muodollisuutta. Tämä sitaatti koskee ripin ja avoimuuden välttämättömyyttä.

Syntiinlankeemuksen ensimmäinen seuraus oli häpeä ja piiloutuminen. Aadam ja Eeva piiloutuivat pensaisiin. Meillä on luontainen vaisto peittää heikkoutemme. Haluamme näyttää hyvältä, vahvalta ja ”pyhältä”. Simeon sanoo, että tämä vaisto on suurin este parantumiselle. Sairaalassa ei voi esittää tervettä, jos haluaa parantua. Diagnoosi vaatii totuutta

Lääkäri (Kristus/pappi) ei voi parantaa väkisin. ”Sairas, joka ei kerro…”  tekee niin omalla vastuullaan. Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa niin paljon, että Hän antaa meidän jopa kuolla hengellisesti, jos emme halua tuoda esille haavojamme. Kertominen on aktiivinen teko. Se vaatii nöyryyttä myöntää: ”Minä olen rikki, enkä pysty korjaamaan itseäni.”

”…peittää syntinsä…” tarkoittaa ”tulehduksen suojelemista.

Peittelemme syntejämme, koska pelkäämme tuomiota ja maineen menetystä. Mutta syvimmiltään: rakastamme syntiä. Haluamme pitää sen salassa, jotta voisimme jatkaa sitä. Simeon Uusi Teologi näkee synnin peittämisen kuin märkivän haavan sitomisena likaisella rätillä. Se ei parane, se vain tulehtuu pahemmin (gangreeni, kuolio). Pimeys on synnin elinympäristö; valo, tunnustaminen, tappaa bakteerit.

Tämän seurauksena sairas ”…jää vaille sielunsa terveyttä”. Tämä on karu fakta. Ei ole olemassa ”automaattista armahdusta” ilman katumusta. Terveys (soteria, pelastus) ei ole juridinen päätös (”olet syytön”), vaan ontologinen tila (”olet terve”). Ei voi olla terve, jos sisällä on syöpä, jota kieltäytyy näyttämästä lääkärille.

Simeon Uusi Teologi puhuu tässä rippisalaisuuden ja hengellisen ohjauksen dynamiikasta.

Rippi on leikkaussali, eikä tuomioistuin. Monet pelkäävät rippiä, koska he ajattelevat papin olevan tuomari. Simeonin analogia muuttaa tilanteen: Kun menet lääkäriin ja sanot ”Minulla on tämä nolo vaiva”, lääkäri ei sano ”Hyi, oletpa ällöttävä!”. Hän sanoo: ”Hyvä että tulit, nyt voimme hoitaa sen.” Pappi (ja Kristus) ei järkyty synneistäsi. He ovat nähneet kaiken. He odottavat vain, että sinä tuot ne valoon.

Parantuminen alkaa siitä hetkestä, kun lopetat selittelyn ja olet radikaalisti rehellinen. Ei siis näin: ”Tein syntiä, mutta se johtui väsymyksestä/vaimosta/työstä…” Tämä on oireiden vähättelyä. Vaan: ”Minä olen kateellinen. Minä olen vihainen. Piste.”  Vain ”paljas” synti voidaan parantaa. Selitelty synti jää piiloon.

Tämä vaatii valtavaa luottamusta. Meidän on luotettava siihen, että Lääkäri on hyvä. Että Hän ei käytä tietojaan meitä vastaan. Simeon vakuuttaa: Jumala on Rakkautta. Hän haluaa poistaa syövän, ei tappaa potilasta. Mutta Hän tarvitsee potilaan suostumuksen, tunnustuksen, veitsen käyttämiseen.

Simeon Uusi Teologi opettaa, että avoimuus on parantumisen ehto. Hengellinen elämä ei voi edistyä, jos pidämme salaisuuksia Jumalalta tai hengelliseltä isältä. Synnin tuominen valoon – niin häpeälliseltä kuin se tuntuukin – on ainoa tapa riistää siltä sen voima ja antaa Suuren Lääkärin tehdä työnsä.

Tässä hengellisessä sairaalassa sakramentit eli mysteeriot eivät ole vain juhlamenoja, vaan lääkkeitä. Kaste on sielun uudestisyntyminen, katumus (rippi) on paluu terveyteen lankeemuksen jälkeen, ja Ehtoollinen on ”kuolemattomuuden lääke”, kuten pyhä Ignatios Antiokialainen sitä kutsui (Epistula ad Ephesios 20; PG 5, 661).

Hengellinen ohjaaja eli isä toimii tässä prosessissa hoitajana ja diagnosoijana, joka tuntee sielun anatomian. Hän ei tuomitse, vaan sitoo haavat. Pyhä Johannes Klimakos muistuttaa: ”Paimenen tehtävä on parantaa haavoittuneet lampaat, ei ajaa niitä pois laumasta niiden haavojen tähden” (Portaat 26; PG 88).

Matka pimeydestä valoon on siis siirtymistä sairauden tilasta, jossa olemme omien himojemme orjia, terveyden tilaan, jossa olemme vapaita rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Kirkko hengellisenä sairaalana tarjoaa meille kaiken tarvittavan: oikean diagnoosin, kokeneet parantajat ja vaikuttavat lääkkeet.

Kun lakkaamme pitämästä uskontoa suorituksena ja alamme nähdä sen parantumisena, sielumme noeettinen silmä avautuu. Silloin ymmärrämme, että Kirkon koko olemus on rakkautta, joka ei lepää ennen kuin jokainen sielun haava on pesty Jumalan armon valolla.

Kuvittele, että menet lääkäriin murtuneen jalan kanssa. Lääkäri antaa sinulle kirjan jalan anatomiasta, soittaa kaunista musiikkia ja käskee sinua olemaan ”hyvä ihminen”. Lähtisitkö tyytyväisenä? Tuskin. Jalkasi on edelleen murtunut. Tarvitset kipsiä, et luentoa. Monet ihmiset kokevat uskonnon juuri näin: kokoelmana kauniita ajatuksia ja moraalisääntöjä, jotka eivät kuitenkaan paranna syvintä kipua.

Ortodoksinen kirkko ei näe itseään oikeussalina, jossa syyllisiä tuomitaan. Se näkee itsensä sairaalana (iatreion). Kristus ei tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan sairaita.

Ennen kuin puhumme parantumisesta, meidän on kohdattava epämukava totuus: Uskonto itsessään voi olla oire sairaudesta. Isä John Romanides, merkittävä ortodoksiteologi, esitti provokatiivisen väitteen: ”Uskonto on neurobiologinen sairaus.”

Mitä hän tarkoitti?

Hän tarkoitti uskontoa, joka perustuu pelkoon, kaupankäyntiin ja mielikuvitukseen.

Kaupankäyntiä on ajatella: ”Jos minä uhraan tämän lampaan/paastoan/olen kiltti, Jumala antaa minulle menestystä.” Tämä on magiaa, ei kristinuskoa. Se yrittää manipuloida Jumalaa.

Psykologista turvan etsintää on luoda mielessämme kuva ”kiltistä Jumalasta”, jotta meidän ei tarvitsisi pelätä kuolemaa. Tämä on oopiumia kansalle.

Moralismia taas on keskittyä ulkoiseen käytökseen (älä juo, älä kiroile) samalla kun sisäinen maailmamme on täynnä ylpeyttä ja vihaa.

Tällainen uskonto ei paranna ihmistä. Se vain lääkitsee oireita ja saattaa jopa pahentaa tautia, ylpeyttä.

Todellinen kristinusko ei ole uskonto edellä mainitussa mielessä. Se on terapiaa.

Kirkon tehtävä on parantaa ihmisen nous (mielen silmä), jotta se voisi nähdä Jumalan sellaisena kuin Hän on, eikä sellaisena kuin me Hänet kuvittelemme.

Tämä terapia tapahtuu vaiheittain, jotka vastaavat lääketieteellistä prosessia:

1. Puhdistuminen (katharsis) – Detoksifikaatio

Kun potilas tuodaan myrkytystilassa sairaalaan, ensimmäinen toimenpide on myrkyn poistaminen. Hengellisessä elämässä tämä tarkoittaa himoista vapautumista.

Himot (ahneus, viha, irstaus) ovat myrkkyjä, jotka sumentavat mielen.

Kirkon ”lääkkeet” tässä vaiheessa ovat paasto, valvominen, ruumiillinen kilvoitus ja käskyjen noudattaminen. Tämä ei ole itsensä rääkkäämistä, vaan vieroitushoitoa. Me vieroitamme sielun riippuvuudesta nautintoon.

2. Valaistuminen (fotismos) – Näön palautuminen

Kun myrkyt poistuvat, aistit alkavat toimia.

Tässä vaiheessa nous alkaa kirkastua. Ihminen alkaa nähdä asioiden syvimmän luonteen (logoi). Pyhä Henki alkaa rukoilla ihmisen sydämessä lakkaamatta. Tämä vastaa terveen ihmisen tilaa: elimistö toimii harmonisesti ilman jatkuvaa ponnistelua.

3. Jumaloituminen (theosis) – Täydellinen terveys

Tämä on päämäärä. Ihminen tulee osalliseksi Jumalan elämästä. Se ei tarkoita, että ihmisestä tulee Jumala olemukseltaan (emme sulaudu Häneen), vaan se tarkoittaa, että meistä tulee ”jumalia armon kautta”. Olemme kuin rauta tulessa: rauta on yhä rautaa, mutta se hehkuu ja polttaa kuten tuli.

Jos kirkko on sairaala, keitä siellä työskentelee ja mitä välineitä he käyttävät?

Pappi/hengellinen isä ei ole tuomari eikä pomo. Hän on lääkäri tai kokeneempi potilas, joka on jo parantunut hieman ja osaa neuvoa muita. Hänen tehtävänsä on diagnosoida sielun tila ja määrätä oikeat lääkkeet.

Sakramentit (mysteerit) ovat varsinaisia lääkkeitä. Katumus on haavan puhdistamista (leikkaus). Ehtoollinen on ”kuolemattomuuden lääke” (verensiirto). Dogmit eivät ole tylsiä sääntöjä, vaan lääketieteellisiä raportteja. Esimerkiksi oppi Kristuksen kahdesta luonnosta ei ole akateemista kikkailua. Se on elintärkeä tieto: ”Vain Jumala voi pelastaa, mutta vain ihminen voi kuolla. Siksi Pelastajan on oltava molempia.” Jos tämä ”resepti” on väärä, lääke ei toimi.

Monet pettyvät kirkkoon, koska he etsivät sieltä ”hyvää fiilistä” tai täydellisiä ihmisiä. Mutta sairaalassa on harvoin mukavaa.  Siellä haisee lääkkeelle ja mädälle. Siellä on tuskaisia ihmisiä. Hoidot (kuten egon leikkaaminen) sattuvat.

Kirkko on täynnä sairaita ihmisiä – syntisiä. Se, että kirkossa on riitaisia tai heikkoja ihmisiä, ei todista, että kirkko ei toimi. Se todistaa, että se on oikea paikka heille. Terveet eivät tarvitse parantajaa. Olennaista on, noudattavatko potilaat hoito-ohjeita. Jos makaat sairaalassa mutta heität pillerit roskiin (et rukoile, et anna anteeksi, et käy ehtoollisella), et parane, vaikka olisit parhaassa mahdollisessa sairaalassa.

Kirkko ei ole pyhien museo, vaan koulu, jossa opitaan tulemaan pyhäksi. Se on prosessi, jossa itsekäs, pelokas ja hajanainen yksilö eheytyy ja oppii rakastamaan. Se on radikaalia terapiaa, joka tähtää kuoleman voittamiseen.

Luku 4: Katharsis

Sydämen puhdistuminen

Nyt kun olemme kirjautuneet sisään ”hengelliseen sairaalaan” on aika aloittaa hoidot. Tämä vaihe ei ole aina miellyttävä, mutta se on välttämätön. Ilman puhdistusta ei voi olla valaistumista.

Kuvitelkaamme löytäneemme ullakolta vanhan, pölyisen peilin. Haluamme nähdä siitä auringon heijastuksen. Mutta niin kauan kuin peili on lian, noen ja hämähäkinseittien peitossa, se ei heijasta mitään – tai pahimmassa tapauksessa se vääristää kuvan.

Ihmisen sydän on tuo peili. Se on luotu heijastamaan Jumalan valoa. Mutta lankeemuksen ja omien valintojemme seurauksena se on likaantunut.

Matkalla pimeydestä valoon ensimmäinen ja välttämätön askel on katharsis eli puhdistuminen. Kirkon isien opetuksessa kukaan ei voi nähdä Jumalaa tai kokea Hänen luomatonta valoaan ilman sydämen puhdistumista himojen ja synnin kerrostumista. Kyse ei ole ulkoisesta puhtaudesta, vaan sielun syvimmästä olemuksesta, joka on peittynyt vääristyneiden halujen ja itsekeskeisyyden alle.

Isät vertaavat sielua usein peiliin. Jos peili on pölyn ja lian peitossa, se ei heijasta auringon valoa. Samoin sielu, joka on himojen tahraama, ei kykene heijastamaan Jumalan kirkkautta. Pyhä Gregorios Nyssalainen (n. 335–395) opettaa: ”Jumala on istuttanut sieluusi kuvansa, mutta synti on peittänyt sen kuin ruoste. Sinun tehtäväsi on hioa pois tuo ruoste, jotta alkuperäinen kauneus tulisi näkyviin” (De beatitudinibus 6; PG 44, 1272).

Gregorios on yksi kolmesta suuresta ”kappadokialaisesta isästä” veljensä Basileios Suuren ja ystävänsä Gregorios Teologin kanssa. Hän oli syvällinen mystikko ja filosofi. Tämä kuvaus on ortodoksisen ihmiskäsityksen kulmakivi. Se selittää, mitä ihmisessä tapahtuu pelastuksessa.

Länsimaisessa teologiassa erityisesti Augustinuksen jälkeen on usein korostettu ”perisyntiä” niin vahvasti, että ihmisluonto nähdään täysin turmeltuneena. Gregorios edustaa itäistä näkemystä: Ihmisen ydin on hyvä. Jumalan kuva meissä on tuhoutumaton. Se on vain peitossa.

Tämä muuttaa koko hengellisen elämän suunnan: emme yritä tulla joksikin uudeksi, vaan yritämme palata siksi, mitä todella olemme.

”Jumala on istuttanut sieluusi kuvansa”. Tämä on ontologinen perusta. Tämä viittaa luomiskertomukseen (”Tehkäämme ihminen kuvaksemme…”). Jokaisessa ihmisessä, pahimmassa rikollisessakin, on Jumalan kuva (imago Dei). Se tarkoittaa kykyä rakastaa, luoda, olla vapaa ja järjellinen. Tämä kuva on ihmisen todellinen identiteetti. Se on ”kulta” ruosteen alla.

Ongelmana on: ”…mutta synti on peittänyt sen kuin ruoste.”

Synti ei ole osa ihmisen luontoa, se on vieras elementti. Ruoste on rumaa, se syövyttää, se estää metallia kiiltämästä. Mutta ruoste ei ole metallia. Synti on ”luonnotonta” (para physin). Se on kerrostuma, joka on kertynyt sielun päälle: himot, tottumukset, pelot, itsekkyys. Tärkeää on huomata, että ruoste ei ole tuhonnut kultaa tai rautaa, johon kuva on taottu, se on vain tehnyt sen näkymättömäksi ja toimintakyvyttömäksi.

”Sinun tehtäväsi on hioa pois tuo ruoste…”  Tässä tulee ihmisen vastuu. Jumala on antanut kuvan. Jumala antaa myös ”hiomapaperin”: armon, sakramentit, ja koettelemukset. Mutta hankaaminen on ihmisen työtä. Se on askeesia. Hiominen on työlästä ja usein kivuliasta. Se vaatii kitkaa. Paasto, rukous, anteeksianto – nämä ovat hankaamista.

Päämääränä on ”…jotta alkuperäinen kauneus tulisi näkyviin.”

Tämä on kaunis visio pelastuksesta. Pyhyys ei ole ”supervoimien” saamista. Se on alkuperäisen kauneuden paljastumista. Kun ruoste poistuu, sielu alkaa heijastaa Jumalaa kuin puhdas peili. Ihminen ei muutu ”toiseksi”, hänestä tulee ”oma itsensä” – se, joksi Jumala hänet alun perin tarkoitti.

Tämä Gregorioksen opetus on valtavan toiveikas ja terapeuttinen. Tämä näkemys antaa vahvan pohjan terveelle itsetunnolle. Sinä et ole ”paha ihminen”. Olet arvokas Jumalan kuva, joka on hautautunut roskan alle. Kun kamppailet syntiä vastaan, et taistele itseäsi vastaan, vaan vihollista vastaan, joka yrittää pilata kauneutesi. Tämä pätee myös muihin: Kun näet ärsyttävän tai pahan ihmisen, yritä nähdä ruosteen läpi. Siellä alla on Jumalan kuva.

Monet pitävät kristillistä elämää raskaana taakkana (”pitää tehdä sitä ja tätä”).

Gregorios kääntää asetelman: Kuvittele, että omistat korvaamattoman arvokkaan antiikkiesineen, joka on maalattu rumalla maalilla. Eikö ole ilo raaputtaa maalia pois ja nähdä kullan pilkistävän? Paasto ja rukous eivät ole rangaistuksia. Ne ovat restaurointityötä. Jokainen ”ei” himolle on yksi veto hiomapaperilla. Askeesi on restaurointia

Hiominen tuottaa lämpöä ja kipua. Kun elämä koettelee (sairaus, menetys, kiusaus), se on usein Jumalan tapa auttaa meitä hiomaan sitkeintä ruostetta. Älä masennu kivusta. Se tarkoittaa, että kuori murtuu ja todellinen Minä on tulossa esiin. Kipu on merkki edistymisestä

Pyhä Gregorios Nyssalainen opettaa, että pyhyys on arkeologiaa. Se on kaivamista syvälle itseen, roskan ja ruosteen (synnin) poistamista, jotta Jumalan mestariteos – ihmisen sielu – voisi jälleen loistaa siinä kirkkaudessa, johon se luotiin. Pelastus on paluuta kotiin, omaan itseen.

Puhdistuminen ei ole vain säännöistä kieltäytymistä, vaan sielun vapauttamista sen ”luonnonvastaisesta” tilasta. Pyhä Maksimos Tunnustaja (n. 580–662) määrittelee puhdistumisen sielun voimien palauttamiseksi: ”Sielun puhdistuminen on mielen vapauttamista tietämättömyydestä, tahdon vapauttamista himoista ja halun vapauttamista aistillisuudesta” (Centuries on Charity III, 45; PG 90).

Maksimos on bysanttilaisen teologian ”aivokirurgi”. Hänen ajattelunsa on äärimmäisen analyyttista ja tarkkaa. Hän ei puhu epämääräisesti ”parantumisesta”, vaan hän purkaa sielun osiin ja diagnosoi jokaisen osan sairauden ja hoidon erikseen. Tämä sitaatti perustuu antiikin platoniseen käsitykseen sielun kolmesta osasta, mutta Maksimos kristillistää sen täysin.

Ymmärtääksemme sitaatin, meidän on ymmärrettävä ihmiskuva sen taustalla. Maksimoksen mukaan sielu ei ole yksi möykky, vaan siinä on kolme ”moottoria” tai voimaa:

Järki/Mieli (Logistikon/Nous)

Tahto /Kiihtymys (Thymos) – Tämä on sielun ”taistelutahto” tai energia.

Halu (*Epithymia) – Tämä on vetovoima, kaipaus, eros.

Syntiinlankeemuksessa nämä kolme eivät tuhoutuneet, mutta ne menivät epäkuntoon. Ne alkoivat toimia väärin.

Järjen ja mielen sairaus on tietämättömyys (agnoia). Tämä ei tarkoita koulusivistyksen puutetta, vaan hengellistä sokeutta. Mieli on luotu näkemään Jumala ja Totuus. Sairas mieli näkee vain materiaa, rahaa ja omia kuvitelmiaan. Se on kuin kamera, jonka linssinsuojus on kiinni.

Parantuminen eli mielen vapauttaminen tarkoittaa, että ihminen alkaa nähdä asioiden merkitykset (logoi) oikein. Hän ymmärtää, kuka Jumala on ja kuka hän itse on. Rukous ja opiskelu ovat lääkkeitä tähän.

Tahdon sairaus on himot (pathe). Tässä yhteydessä ”tahto” viittaa sielun aggressiiviseen, puolustavaan voimaan. Terveenä se antaa rohkeutta taistella pahaa vastaan. Sairaana se kääntyy toisia ihmisiä vastaan (viha, kateus, katkeruus) tai muuttuu pelkuruudeksi. Se on kuin vahtikoira, joka puree omistajaansa. Tahdon vapauttaminen tarkoittaa, että tämä voima valjastetaan rakkauden palvelukseen. Viha käännetään demoneja ja syntiä vastaan, ei ihmisiä vastaan.

Halun sairaus on aistillisuus (hedone). Halu on sielun moottori, joka vetää meitä kohti hyvää. Sairaana se ”liimautuu” aistinautintoihin: ruokaan, seksiin, mukavuuteen. Se tyytyy korvikkeisiin. Se on kuin kotka, joka nokkii matoja maassa sen sijaan, että lentäisi taivaalla.

Parantuminen eli halun vapauttaminen ei tarkoita halun tappamista (buddhalainen nirvana), vaan sen suuntaamista Jumalaan. Aistillisuudesta vapautunut halu muuttuu jumalalliseksi kaipaukseksi (theios eros).

Maksimos opettaa meille, mitä todellinen vapaus on. Vapaus ei ole valinnanvaraa, vaan toimivuutta. Nykyihminen ajattelee olevansa vapaa, kun hän voi valita 50 sipsipussin välillä tai seurata mitä tahansa impulssiaan. Maksimokselle tämä on orjuutta. Jos mielesi on tietämätön, et tiedä mitä valita. Jos tahtosi on himojen vallassa, et pysty valitsemaan hyvää, vaikka haluaisit (addiktio). Jos halusi on aistillisuudessa, olet biologiasi vanki. Todellinen vapaus on sitä, että koneisto toimii kitkatta: mieli näkee totuuden, tahto puolustaa sitä ja halu rakastaa sitä.

Ihmisen eheytyminen on terapeuttinen ohjelma: Meidän on ruokittava mieltä totuudella (Raamattu, dogmit), jotta tietämättömyys väistyy, ja kasvatettava luonnetta (hyveet), jotta tahto vahvistuu eikä heittelehdi tunteiden mukana.  Lisäksi meidän on hillittävä ruumista (paasto), jotta halu irtoaa aistillisuudesta ja oppii kaipaamaan korkeampia asioita.

Pyhä Maksimos Tunnustaja opettaa, että pyhitys on sielun toimintojen ”tehdasasetusten palauttamista”. Se on prosessi, jossa irrotamme mielen valheesta, tahdon vihasta ja halun nautinnosta, jotta koko ihminen voisi suunnata voimavaransa siihen, mihin hänet on luotu: rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä.

Huomatkaamme, että Maksimos ei sano ”tahdon tuhoamista” tai ”halun kuolettamista”. Hän sanoo vapauttamista. Ihmiskuva on positiivinen.

Halu on hyvä, tahto on hyvä ja mieli on hyvä. Ne ovat vain vangittuja. Kristinusko ei ole ihmisyyden kieltämistä, vaan ihmisyyden vapautusliike.

Monet luulevat, että kristillinen puhdistuminen tarkoittaa tunteiden tappamista tai ihmisyyden kieltämistä. Väärin. Kirkkoisät opettavat, että ihmisessä ei ole mitään luonnostaan pahaa. Viha, halu ja tahto ovat Jumalan luomia voimia. Ongelma on niiden suunta.

Synti ei ole ”tuhma teko”, josta Jumala suuttuu. Synti on himo (pathos). Himo on luonnollinen tarve, joka on mennyt sekaisin tai kasvanut liian suureksi. Se on syöpäsolu: normaali solu, joka ei enää tottele kokonaisuutta vaan kasvaa villisti.

Syöminen on luonnollista → Mässäily on himo. Ruoka hallitsee ihmistä.

Sukupuolisuus on pyhää → Haureus on himo. Toinen ihminen on vain väline.

Oikeudenmukaisuuden vaatimus on hyvää → Viha on himo, halu tuhota toinen.

Katharsis tarkoittaa näiden vääristymien oikaisemista. Emme tapa vihaa, vaan käännämme sen syntejä vastaan. Emme tapa halua, vaan suuntaamme sen Jumalaan.

Miten tämä suunnanmuutos tehdään? Välineenä on askeesi.

Sana askesis ei alun perin tarkoittanut munkin elämää. Se oli urheilutermi. Se tarkoitti ”harjoittelua” tai ”treeniä”. Antiikin painijat olivat askeetteja. Askeesi on hengellistä huippu-urheilua

Hengellinen askeesi on sielun kuntosaliharjoitusta. Nykyaikana sana ”kilvoitus” kuulostaa synkältä. Mutta ajatelkaamme huippu-urheilijaa. Hän kieltäytyy roskaruuasta, herää aikaisin juoksemaan ja rääkkää lihaksiaan. Miksi? Vihaako hän itseään? Ei. Hän rakastaa voittoa niin paljon, että on valmis luopumaan hetken mukavuudesta.

Kristitty on hengellinen urheilija. Emme paastoa siksi, että ruoka olisi pahaa. Paastoamme oppiaksemme sanomaan ”ei” omille haluillemme. Jos et pysty kieltäytymään juustoleivästä, miten pystyt kieltäytymään suuresta kiusauksesta? Paasto on tahdon lihaksen treenaamista.

Valvominen on taistelua uneliaisuutta ja mukavuudenhalua vastaan mielen terävänä pitämiseksi.

Yksinkertaisuus on tavaran vähentämistä mielen vapauttamiseksi huolehtimasta materiasta.

Erämaaisät tunnistivat päävastustajat, jotka meidän on kohdattava tässä vaiheessa:

Vatsan himot (nautinnonhimo): Tämä on perusta. Jos emme hallitse ruumiillisia halujamme (ruoka, juoma, seksi, mukavuus), olemme orjia. Katharsis alkaa ruumiin kuriin saattamisesta – ei vihasta ruumista kohtaan, vaan jotta ”hevonen tottelisi ratsastajaa”.

Rahanhimo (turvallisuuden hakeminen): Halu omistaa ja kontrolloida. Se on epäluottamusta Jumalaan. Lääke tähän on antaminen (almut). Kun annat omastasi pois, rikot rahan vallan itsesi yli.

Kunnia (ylpeys): Vaarallisin kaikista. Halu olla tärkeä, ihailtu ja oikeassa. Tämä himo voi piiloutua jopa hyveisiin (”Olenpa minä hyvä paastoaja”). Lääke tähän on nöyryys ja omien virheiden tunnustaminen.

Katharsis ei ole vain ulkoista toimintaa. Tärkein taistelu käydään pään sisällä. Tätä kutsutaan termillä nepsis (raittius, valppaus). Se tarkoittaa, että seisomme mielen ovella vartijana. Kun ajatus tulee (esim. ”Naapurisi on idiootti”), emme päästä sitä sisään kahville. Pysäytämme sen ovella: ”Kuka siellä? Tuletko Jumalalta vai viholliselta?”

Jos päästämme ajatuksen sisään ja alamme keskustella sen kanssa, olemme jo hävinneet. Katharsis on oppimista torjumaan myrkylliset ajatukset heti niiden ilmestyessä, ennen kuin ne muuttuvat tunteiksi ja teoiksi.

Tämä prosessi sattuu. Kun revimme irti tottumuksiamme ja riippuvuuksiamme, se tuntuu siltä kuin nahkaa revittäisiin.

Pyhä Iisak Niniveläinen sanoi: ”Hän, joka haluaa nähdä Herran, pitää huolta siitä, että puhdistaa sydämensä muistelemalla Häntä. Siten mielen silmät kirkastuvat.”

Mutta kipu on ohimenevää. Tavoite ei ole tyhjä ja puhdas talo. Tavoite on tehdä tilaa Vieraalle. Kun sydän puhdistuu himojen melusta, sinne syntyy hiljaisuus (hesykhia). Ja vasta hiljaisuudessa voimme kuulla Jumalan äänen.

Puhdistuminen alkaa metanoiasta eli mielenmuutoksesta. Se on kääntymistä pois pimeydestä ja suuntautumista kohti Valoa. Tämä prosessi vaatii käytännön toimia, joita isät kutsuvat askeettiseksi ponnistukseksi.

Paasto ja ruumiillinen kieltäymys hillitsevät sielun ”haluavaa osaa” (epithymetikon). Kun ruumiin vaatimukset tyyntyvät, sielun on helpompi keskittyä hengelliseen todellisuuteen.

Valvonta (nepsis), mielen vartioiminen, estää uusien logismojen eli saastuttavien ajatusten pääsyn sydämeen.

Isät, erityisesti Pyhittäjä Simeon Uusi Teologi (949–1022), korostavat kyyneleiden puhdistavaa voimaa. Ne ovat kuin ”toinen kaste”, joka pesee sielun haavat. ”Kuka on koskaan puhdistunut ilman kyyneleitä?” Simeon kysyy väsymättä (The Discourses; PG 120).

Simeon on ”kyynelten teologi”. Meille nykyihmisille itkeminen on usein merkki heikkoudesta, masennuksesta tai tunteiden epätasapainosta. Simeon kääntää tämän päälaelleen. Hänelle kuivat silmät ovat merkki kuolleesta sielusta.

Ortodoksisessa teologiassa kaste on ”kertaluontoinen” tapahtuma, joka pesee perisynnin ja liittää kirkkoon. Mutta mitä tapahtuu kasteen jälkeen tehdyille synneille? Simeon ja koko luostariperinne vastaa: Tarvitsemme ”toisen kasteen”. Tämä ei ole uusi sakramentti vedellä, vaan jatkuva sakramentti kyynelillä. Vesi pesee ruumiin, kyyneleet pesevät sydämen.

Kuka on koskaan puhdistunut ilman kyyneleitä? Tämä Simeonin kysymys on ehdoton. Hän ei sano ”olisi kiva itkeä”. Hän väittää, että puhdistuminen on mahdotonta ilman kyyneleitä. Miksi? Koska synti ei ole vain teko, se on kovettuma sydämessä. Kivi ei pehmene puhumalla. Se vaatii vettä ja eroosiota. Kyyneleet ovat merkki siitä, että sydämen ”kivikuori” on murtumassa. Jos et itke (edes sisäisesti), sydämesi on vielä kova.

Kyyneleet eivät ole vain psykologinen reaktio. Ne ovat hengellinen tapahtuma, luonteeltaan sakramentaalinen. Katumuksen kyyneleet ovat katkeria kyyneleitä. Itkemme, koska tajuamme, miten kauas olemme joutuneet Jumalasta. Tämä ”happo” syövyttää ylpeyden.

Kun sielu puhdistuu, kyyneleet muuttuvat ilon kyyneleiksi.  Ne eivät ole enää tuskaisia, vaan makeita. Ne ovat merkki Pyhän Hengen lohdutuksesta.

Simeon käyttää lääketieteellistä kieltä. Likainen haava pitää huuhdella. Ilman huuhtelua se tulehtuu. Kyyneleet ovat sielun antiseptinen aine. Ne pesevät sielun haavat Niillä on terapeuttinen vaikutus. Ne huuhtovat pois ”mielikuvat” ja ”muistot”, jotka saastuttavat mieltä.

Tämä opetus voi tuntua vieraalta tai ahdistavalta, mutta sen ydin on syvästi inhimillinen ja parantava.

Simeon taistelee stoalaista ”tunteettomuutta” vastaan. Monet ajattelevat, että pyhä ihminen on viileä ja hallittu kuin patsas. Simeon sanoo: Ei! Pyhä ihminen on elävä, herkkä ja tunteva. Hän tuntee oman kurjuutensa ja Jumalan rakkauden niin syvästi, että se purkautuu fyysisesti. On kysymys tunteiden vapauttamisesta. Kyynelten puute on merkki ”sydämen tunnottomuudesta” (sklerokardia). Se on hengellistä lepraa – et tunne kipua, vaikka olet sairas.

Kyyneleet eivät ole masennusta. On tärkeää erottaa ”hengelliset kyyneleet” ja ”maallinen murhe”. Maallinen murhe on itsesääliä, toivottomuutta, loukattua egoa (”Miksi minulle kävi näin?”). Tämä johtaa kuolemaan (masennukseen). Jumalan mielen mukainen murhe on katumusta, joka johtaa toivoon (”Olen heikko, mutta Jumala on hyvä”). Nämä kyyneleet keventävät oloa. Ne pesevät pois ahdistuksen. Simeonin kyyneleet päättyvät aina valoon, eivät pimeyteen. Emme voi puristaa kyyneleitä väkisin, se olisi teatteria. Mutta voimme rukoilla niitä. Voimme pyytää: ”Herra, anna minulle kyyneleitä, että näkisin tilani.” Voimme mietiskellä Jumalan hyvyyttä ja omaa kiittämättömyyttämme.  Jos silmät eivät kastu, sydän voi silti ”itkeä” nöyryydessä.

Simeon Uusi Teologi opettaa, että älyllinen ymmärrys ei riitä. Voimme tietää kaiken synnistä, mutta vasta kun tunnemme sen kivun ja itkemme sen vuoksi, me muutumme. Kyyneleet ovat todiste siitä, että totuus on laskeutunut päästä sydämeen. Ne ovat sielun veri, joka virtaa, kun kova sydän leikataan auki, jotta se voisi parantua.

Katharsiksen päämääränä on saavuttaa apatheia eli himottomuus. Se ei ole tunteettomuutta, vaan tila, jossa sielun voimat eivät enää heittelehdi impulssien ja halujen varassa, vaan ovat suunnattuina vakaasti Jumalaan. Pyhä Johannes Klimakos (n. 579–649) toteaa: ”Himottomuus on sydämen tila, jossa mieli on tullut immuuniksi pahoille yllykkeille ja lepää Jumalan rauhassa” (Portaat 29; PG 88, 1148).

Johannes Klimakos eli Johannes Siinailainen on tunnettu teoksestaan Portaat), joka on ortodoksisen askeesin perusoppikirja. Hän kuvaa hengellistä elämää 30 askelman tikapuina.

Tässä sitaatissa käsitellään matkan päämäärää: tilaa, jota kutsutaan nimellä apatheia (himottomuus).

Sana apatheia kuulostaa nykykorvaan ”apatialta” – välinpitämättömyydeltä, tylsistymiseltä tai tunteettomuudelta. Klimakokselle se on täysin päinvastaista. Stoalaisille apatheia oli tunteiden sammuttamista. Kristityille se on väärien tunteiden (himojen) sammuttamista, jotta oikeat tunteet (rakkaus, ilo) voisivat palaa puhtaasti. Se ei ole kuolleen ruumiin tila, vaan terveen urheilijan tila.

Himottomuus ei ole hetkellinen tunne (”tänään on hyvä fiilis”).  Se on tila (hexis). Se on kuin uusi luonto. Aloittelija taistelee himoja vastaan ja joskus voittaa, joskus häviää. Himoton on saavuttanut vakauden. Hän on kuin vuori, jota tuulet eivät heiluta.

”…mieli on tullut immuuniksi pahoille yllykkeille…”. Tämä on loistava lääketieteellinen analogia. Tervekään ihminen ei elä steriilissä ympäristössä. Bakteereja (kiusauksia) on kaikkialla. Immuniteetti tarkoittaa, että bakteeri ei aiheuta infektiota.  Himoton ihminen voi nähdä rahaa, kauniita ihmisiä tai loukkauksia, mutta ne eivät ”tartu” häneen. Hän rekisteröi ne, mutta ne eivät herätä hänessä himoa tai vihaa. Hänen ”vasta-aineensa” (hyveet) neutraloivat kiusauksen heti.

”…ja lepää Jumalan rauhassa”.

Tämä erottaa kristillisen himottomuuden buddhalaisesta tyhjyydestä. Tila ei ole tyhjä. Se on täynnä rauhaa (hesykhia). Kun sota himoja vastaan loppuu, alkaa sapatti, lepo. Tämä rauha on dynaamista: se on jatkuvaa seurustelua Jumalan kanssa ilman häiriötekijöitä.

Tämä on korkea ihanne, mutta se antaa suunnan koko kilvoitukselle.

Tavoite ei ole taistelu, vaan rauha. Monet kristityt jäävät jumiin ”taistelumoodiin”. He ajattelevat, että elämä on ikuista hampaiden kiristelyä kiusauksia vastaan. Klimakos sanoo: Taistelu on välivaihe. Päämäärä on tila, jossa ei enää tarvitse taistella, koska vihollinen on voitettu, tai pikemminkin muutettu ystäväksi. Esimerkiksi alkoholisti taistelee joka päivä viinaa vastaan. Parantunut (himoton) ei enää edes halua viinaa. Viina on hänelle yhdentekevää.

Himottomuus ei tarkoita, ettet rakasta ketään. Päinvastoin vain himoton voi rakastaa aidosti. Jos olet himojen vallassa, ”rakkautesi” on usein tarvitsevuutta, omistamisen halua tai pelkoa. Kun olet vapaa itsestäsi (himoton), voit rakastaa toista ihmistä hänen itsensä vuoksi, etkä sen vuoksi, mitä hän antaa sinulle.

Klimakos opettaa, että apatheia on ”ruumiillistunut taivas”. Taivas alkaa jo täällä. Meidän ei tarvitse odottaa kuolemaa päästäksemme rauhaan. Jos puhdistamme sydämemme, voimme kokea ylösnousemuksen rauhan keskellä tätä kaoottista maailmaa.

Johannes Klimakos määrittelee himottomuuden hengelliseksi terveydeksi. Se on tila, jossa sielun immuunijärjestelmä toimii täydellisesti. Kiusaukset tulevat ja menevät, mutta ne eivät enää sairastuta mieltä. Se on vapauden huippu: ihminen ei enää reagoi ärsykkeisiin kuin eläin, vaan toimii Jumalan rauhasta käsin.

Vasta kun sydän on puhdistunut, ihminen voi siirtyä seuraavaan vaiheeseen, photismokseen eli valistumiseen. Ilman katharsista yritys nähdä Jumalan valo voi olla vaarallista, sillä valo, jota ei oteta vastaan puhdistuneessa sydämessä, voi tuntua polttavalta tulelta.

Puhdistuminen ei ole kertaluonteinen suoritus, vaan jatkuva asenne. Joka päivä meidän on ”hiottava peiliä” uudelleen. Pyhä Iisak Niniveläinen (600-luku) lohduttaa meitä: ”Älä pelästy työn raskautta, sillä Jumalan armo auttaa sitä, joka haluaa puhdistua. Pienikin askel kohti puhtautta tuo sieluun suuren lohdutuksen” (Hengelliset opetuspuheet 4).

Iisak Syyrialainen on ”myötätunnon mystikko”. Hän eli erakkona nykyisen Irakin alueella, mutta hänen kirjoituksensa ovat täynnä hämmästyttävää psykologista ymmärrystä ja lempeyttä. Hän tietää, että ihminen on heikko ja murtuu helposti vaatimusten alla. Siksi hän ei ruoski, vaan rohkaisee.

Kun alamme puhdistaa sydäntämme (katharsis), tehtävä tuntuu mahdottomalta.Näemme sisällämme valtavan vuoren likaa: itsekkyyttä, vihaa, riippuvuuksia.

Tämä on vaarallinen hetki. Ihminen voi vaipua epätoivoon (akedia) ja ajatella: ”En pysty tähän. Tämä on liian raskasta. Luovutan.” Iisak puhuu juuri tälle uupuneelle kilvoittelijalle.

”Älä pelästy työn raskautta…”. Tämä on realistinen tunnustus. Iisak ei valehtele. Hän myöntää, että työ on raskasta. Hän ei myy ”helppoa onnea”. Mutta hän sanoo: ”Älä pelästy.” Pelko halvaannuttaa. Pelko saa meidät näkemään esteet suurempina kuin ne ovat.

”…sillä Jumalan armo auttaa sitä, joka haluaa…”.  Tämä on avainkohta. Sinun ei tarvitse onnistua yksin. Sinun tarvitsee vain haluta. Iisak opettaa, että Jumala ei katso tulosta, vaan tahtoa. Heti kun osoitat pienenkin halun puhdistua, Armo rientää apuun. Et nosta painoja yksin; Jumala on ”spottaaja”, joka ottaa suurimman osan painosta.

”Pienikin askel… tuo sieluun suuren lohdutuksen”.  Tämä on Iisakin ”hengellisen talouden” laki.  Maallisessa työssä palkka vastaa usein työtä (pieni työ = pieni palkka). Hengellisessä elämässä suhde on epäreilu – meidän eduksemme. Jumala on niin antelias, että Hän palkitsee pienenkin yrityksen valtavalla ilolla. Yksi lyhyt rukous, yksi nielty kiukunpuuska, yksi pieni paasto – ja sielu saa maistaa rauhaa, joka ylittää teon arvon.

Tämä opetus on äärimmäisen tärkeä nykyajan suorituskeskeiselle ihmiselle. Emme voi tulla pyhiksi yhdessä yössä. Jos yritämme liikaa, murrumme.

Iisak suosittelee pieniä askelia:

Etkö pysty paastoamaan kokonaan? Jätä yksi ateria väliin. Etkö pysty rukoilemaan tuntia? Rukoile viisi minuuttia, mutta tee se sydämestäsi. Jumala arvostaa tätä pientä askelta enemmän kuin suurta suoritusta, joka tehdään ylpeydestä.

Miksi jatkamme raskasta työtä? Koska saamme ”ennakkomaksuja”. Motivaatiota ilon kautta. Se ”suuri lohdutus”, josta Iisak puhuu, on maistiainen taivaasta. Kun huomaat, että pieni itsekieltäymys tuo sisäistä rauhaa, se motivoi ottamaan seuraavan askeleen. Hengellinen elämä ei ole pelkkää kärsimystä, se on sarja pieniä voittoja ja iloja.

Armo ei ole staattinen tila, vaan voima, joka aktivoituu liikkeestä.  Niin kauan kuin istut paikallasi ja murehdit, et tunne apua. Mutta heti kun otat askeleen, vaikka horjuvankin, tunnet tuulen selkäsi takana. Se on Armo.

Pyhä Iisak Niniveläinen opettaa, että Jumala on Isä, joka iloitsee lapsensa ensiaskeleista. Hän ei vaadi meiltä maratonia heti. Hän pyytää vain, että yritämme. Ja kun yritämme, Hän antaa meille voiman ja ilon, joka tekee raskaasta työstä kevyttä. Älä katso vuoren huippua, katso jalkojasi ja ota yksi askel. Se riittää tälle päivälle.

Matka pimeydestä valoon vaatii rehellisyyttä itsensä edessä. Sydämen puhdistuminen on raivaustyötä, joka tekee tilaa sille, joka on itse Puhtaus ja Valo.

Luku 5: Himojen vääristymä ja sielun parantuminen

Sielun voimien vääristyminen himoiksi ja niistä vapautuminen

Edellä totesimme, kuinka lankeemuksessa sielun vaunut suistuivat ojaan. Kuski (järki) nukahti, ja hevoset (halu ja kiivaus) villiintyivät. Seuraavassa tutkimme tarkemmin, mitä ojassa tapahtuu ja miten sieltä päästään ylös.

Länsimaisessa kristillisyydessä puhutaan usein ”synnistä” juridisena terminä: se on lain rikkomista, josta seuraa rangaistus.

Idän kirkon isät puhuvat mieluummin ”himoista” (pathos). Himo ei ole vain yksittäinen teko, vaan se on tila. Se on sielun krooninen sairaus, tulehdus, joka vääristää tapamme nähdä maailma. Sana pathos tarkoittaa alun perin kärsimystä (vrt. patologia). Himo on passiivinen tila, jossa ihminen ei enää toimi vapaasti, vaan jokin ulkopuolinen voima ”liikuttaa” häntä. Alkoholisti ei ”valitse” juoda; himo juo hänessä. Vihainen ihminen ei ”päätä” raivota; viha ottaa hänet valtaansa.

Himo on siis vapauden menetystä. Parantuminen on vapauden palauttamista.

Kirkkoisät, kuten Evagrios Pontoslainen ja Johannes Cassianus, ovat laatineet tarkan kartan ihmismielen sairauksista. He eivät tehneet tätä tuomitakseen, vaan auttaakseen meitä tunnistamaan oireet.

He luokittelivat kahdeksan perushimoa (joista myöhemmin tuli länsimaisen perinteen ”kuolemansynnit”). Ne eivät ole irrallisia, vaan ne synnyttävät toinen toisensa kuin ketjureaktio.

1.Vatsanpalvelu (gastrimargia) on kaiken alku. Se ei ole vain syömistä, vaan aineellisen mielihyvän asettamista elämän keskipisteeksi. Se on uskoa siihen, että ”minä elän leivästä”.

2. Haureus (porneia). Kun ruumis on kylläinen ja hemmoteltu, se alkaa vaatia seksuaalista nautintoa itseisarvona, ilman rakkautta ja sitoutumista. Toisesta ihmisestä tulee objekti.
3. Rahanhimo (filargyria) on turvallisuuden etsimistä materiasta. Uskoa siihen, että raha voi suojella meitä tulevaisuuden uhilta.

4.Viha (orge): Kun joku estää meitä saamasta nautintoa (ruokaa, seksiä, rahaa), me suutumme. Viha on turhautunutta halua.

5.Murhe (lype) syntyy, kun emme saa haluamaamme tai menetämme sen, jolloin vaivumme epätoivoon. Tämä on ”maallista murhetta”, itsesääliä.

6.Akeedia (acedia) taas on hengen velttoutta, ”keskipäivän demoni”. Se on tylsistymistä, levottomuutta ja inhoa hengellistä elämää kohtaan. Tunne siitä, että ”tällä kaikella ei ole mitään väliä”.

7.Turhamaisuus (kenodoxia): Kun ihminen onnistuu voittamaan edelliset himot, hän alkaa ihailla itseään. Hän haluaa muiden näkevän paastonsa ja hyveensä.

8.Ylpeys (yperifania) on himojen kuningas. Se on täydellistä itseriittoisuutta. Ihminen kuvittelee olevansa oman valonsa lähde ja kieltää Jumalan avun tarpeen. Tämä on saatanallinen tila.

On tärkeää ymmärtää, että himot eivät ole luonnollisia, mutta ne käyttävät luonnollisia voimia:

Vatsanpalvelus on vääristynyttä itsesuojeluvaistoa.

Haureus on vääristynyttä yhteyden kaipuuta.

Ylpeys on vääristynyttä jumalallisuuden kaipuuta.

Paha ei voi luoda mitään uutta; se voi vain vääristää hyvän. Himo on rakkautta, joka on eksynyt kohteestaan. Se on kuin muratti, joka kietoutuu terveen puun ympärille ja imee siitä elämänvoiman. Terapia ei tarkoita puun kaatamista, vaan muratin irrottamista.

Miten parantuminen tapahtuu? Kirkkoisät opettavat periaatetta contraria contrariis curantur – vastakohdat parantavat vastakohdat. Terapiana on hyveet vastalääkkeinä. Et voi taistella pimeyttä vastaan huitomalla sitä kepillä. Sinun on sytytettävä valo. Samoin et voi voittaa himoa vain ”lopettamalla” sen; sinun on korvattava se vastaavalla hyveellä.

Hengellisen apteekin perusvalikoima on:

1. Kohtuus (vatsanpalvelemiseen): Paasto ei ole itsensä rääkkäämistä, vaan ruumiin opettamista. Se opettaa, että ”minä hallitsen nälkää, nälkä ei hallitse minua”.

2.Siveys/kokonaisvaltaisuus (haureuteen): Toisen ihmisen näkeminen Jumalan kuvana, ei kulutushyödykkeenä.

3.Anteliaisuus (rahanhimoon): Paras lääke rahanhimoon on rahan antaminen pois. Se rikkoo omistamisen illuusion.

4.Kärsivällisyys ja lempeys (vihaan): Viha sammuu, kun kieltäydymme kostamasta ja rukoilemme vihamiehen puolesta.

5.Toivo ja ilo (murheeseen): Katseen kääntäminen omista menetyksistä Jumalan lupauksiin.

6. Kestävyys ja työ (akediaan): Akedia voitetaan pysymällä paikallaan. ”Pysy keljassasi, ja keljasi opettaa sinulle kaiken.” Pienet, säännölliset rutiinit ovat myrkkyä velttoudelle.

7.Nöyryys (turhamaisuuteen ja ylpeyteen): Kaiken hyvän lukeminen Jumalan ansioksi. Omien virheiden tunnustaminen.

Mielenmuutos, kääntyminen, ei ole helppo prosessi. Se on sotaa. Pyhä Paavali kuvaa sitä ”lihan ja hengen” väliseksi taisteluksi. Mutta se ei ole toivotonta sotaa. Avain on katumus. Katumus ei ole itsensä ruoskimista syyllisyydellä. Kreikan sana metanoia tarkoittaa mielen (nous) suunnan muuttamista. Himo on mieli, joka katsoo alaspäin (materiaan). Katumus on mieli, joka kääntyy katsomaan ylöspäin (Jumalaan).

Aina kun huomaat langenneesi himoon – suuttuneesi, ahnehtineesi, ylpistyneesi – älä jää märehtimään epäonnistumistasi. Se on vain ylpeyden toinen muoto (loukkaantunutta ylpeyttä). Nouse ylös. Tunnusta heikkoutesi (”Herra, taas minä kaaduin”). Ja käännä katseesi heti takaisin Valoon. Pyhät eivät ole ihmisiä, jotka eivät koskaan lankea. Pyhät ovat ihmisiä, jotka nousevat ylös joka kerta.

Parantuminen on hidasta. Se on kuin sipulin kuorimista; kerros kerrokselta itsekkyys poistuu ja todellinen, Jumalan luoma persoona tulee esiin. Lopulta, kun himojen sumu hälvenee, nous alkaa taas nähdä kirkkaasti. Silloin alamme ymmärtää, mitä varten meidät on luotu: ei nauttimaan maailmasta, vaan muuttamaan maailma paratiisiksi oman sydämemme kautta.

Jotta ihminen voisi vaeltaa pimeydestä valoon, on hänen tunnistettava ne voimat, jotka pitävät sielua vankeudessa. Kirkon isien opetuksessa himo (pathos) ei ole luonnollinen osa ihmisyyttä, vaan sielun luonnollisten voimien sairaalloinen vääristymä. Kun sielun voimat kääntyvät pois Jumalasta kohti luotua, ne turmeltuvat ja alkavat hallita ihmistä. Pyhä Maksimos Tunnustaja määrittelee: ”Himo on sielun luonnonvastainen liike, joka suuntautuu joko järjettömään rakkauteen tai harkitsemattomaan vihaan jotakin aineellista kohtaan” (Centuries on Charity II, 16; PG 90, 989).

Himo on ”luonnonvastainen liike” (para physin). Se on suuntavirhe. Tämä on Maksimoksen teologian kulmakivi. Luonto on hyvä. Jumala loi ihmisluonnon hyväksi. Meidän ”luonnollinen” tilamme on rakastaa Jumalaa ja elää hyveellisesti. Himo taas on sairaus. Himo ei ole osa ihmisyyttä, vaan se on vieras, loinen tai virus. Se on liike luontoa vastaan.  Tämä tarkoittaa, että synti ei ole ihmisen identiteetti. Kun ihminen paranee himoista, hänestä ei tule ”vähemmän ihminen” (tylsä tai tunteeton), vaan hänestä tulee enemmän ihminen – sellainen kuin hänet tarkoitettiin olemaan.

Maksimos viittaa tässä sielun kahteen ”hevoseen” (halusielu ja kiivaussielu), jotka ovat ”pillastuneet”.

Halusielun vääristymä on rakkautta, josta puuttuu logos (järki/tarkoitus). Rakastamme asioita, jotka eivät voi vastata rakkauteemme (kuten raha tai ruoka), tai rakastamme ihmisiä omistushaluisesi. Se on ”järjetöntä”, koska se etsii ääretöntä tyydytystä äärellisestä kohteesta.

Kiivaussielun vääristymä on harkitsematon viha. Viha on annettu meille aseeksi pahaa vastaan, mutta himon vallassa se kääntyy summittaisesti (”harkitsemattomasti”) ketä tahansa vastaan, joka seisoo meidän ja haluamamme asian välissä. Tämä paljastaa himon materialistisen luonteen.

Himo sitoo sielun aineeseen (aistittavaan). Se saa kuolemattoman sielun käyttäytymään kuin se olisi pelkkä kuolevainen ruumis.

Huomatkaamme, että aine itsessään ei ole paha. Maksimos puolusti luomakunnan hyvyyttä. Pahaa on sielun fiksaatio aineeseen. Sielu yrittää löytää henkisen täyttymyksen fyysisestä maailmasta, mikä on mahdottomuus.

Tämä sitaatin määritelmä on vapauttava ja käytännöllinen työkalu itsetutkiskeluun. Kun tunnet sisälläsi voimakkaan tunteen, kysy Maksimoksen kriteereillä: Onko tämä liike luonnollinen (johtaako se rauhaan ja yhteyteen) vai luonnonvastainen (johtaako se hajaannukseen)? Onko tässä rakkaudessa järkeä? (Rakastanko tätä asiaa enemmän kuin Jumalaa tai lähimmäistä?) Onko tässä vihassa harkintaa? (Vihaanko syntiä vai ihmistä?)

Koska himo on ”liike”, se on energiaa. Himo on väärinkäytettyä energiaa Tämä tarkoittaa, että himon voima voidaan kääntää. ”Järjetön rakkaus” aineeseen voidaan muuttaa palavaksi rakkaudeksi Jumalaan. ”Harkitsematon viha” lähimmäistä kohtaan voidaan muuttaa päättäväiseksi vihaksi omia heikkouksia ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Emme yritä tuhota tunteitamme, vaan kohdistaa ne uudelleen.

Maksimos opettaa, että niin kauan kuin sielu vihaa tai rakastaa pakonomaisesti aineellisia asioita, se on orja. Todellinen vapaus (apatheia) on tila, jossa aineelliset asiat eivät enää heiluta mielen tasapainoa. Voit omistaa rahaa tai olla ilman sitä, ja mielesi pysyy yhtä rauhallisena, koska rakkautesi kohde on aineen tuolla puolen.

Maksimos Tunnustajan mukaan himo on sielun kompassin virheasento. Se on valtavaa energiaa, joka on suunnattu väärään kohteeseen (aineeseen) väärällä tavalla (järjettömästi). Parantuminen on kompassin kalibrointia takaisin kohti Todellista Pohjoista (Jumalaa).

Himot eivät synny tyhjästä, vaan ne ovat sielun kolmen perusvoiman – mielen (logistikon), halun (epithymetikon) ja intohimon ja kiivauden (thymikon) – väärinkäyttöä. Kun nämä voimat menettävät noeettisen suuntansa kohti Jumalaa, ne muuttuvat tuhoisiksi:

Kun mielen tehtävä katsoa Jumalaan hämärtyy, se täyttyy ylpeydellä (hyperephania) ja turhamaisuudella. Järki alkaa palvella omaa egoa, ja ihminen asettaa itsensä luomakunnan keskipisteeksi. Pyhä Johannes Siinailainen (n. 579–649) varoittaa, että ylpeys on ”Jumalan kieltämistä, demonien keksintö ja ihmisten halveksimista” (Portaat 23; PG 88, 965). Portaat on ortodoksisen luostarielämän perusteos, ja sen 23. askelma käsittelee ylpeyttä. Johanneksen tyyli on iskevä, psykologisesti tarkka ja usein armottoman rehellinen.

Johannes määrittelee ylpeyden suhteen Jumalaan, suhteen pahaan ja suhteen lähimmäiseen kautta.

Ylpeys ontologiselta ytimeltään on ”Jumalan kieltämistä” (arnesis Theou). Ylpeä ihminen voi suullisesti tunnustaa Jumalan, mutta käytännössä hän elää kuin Jumalaa ei olisi. Hän luottaa vain itseensä, omaan järkeensä ja omiin voimiinsa.

Ylpeys on yritys olla autonominen. Se on Aatamin ja Eevan alkuperäinen kiusaus: ”Te tulette niin kuin Jumala”. Kun ihminen asettaa itsensä keskipisteeksi, hän syrjäyttää Jumalan. Siksi ylpeys on pohjimmiltaan epäjumalanpalvelusta, jossa palvotaan omaa egoa.

”Demonien keksintö” (daimonon epinoia) viittaa ylpeyden alkuperään. Kirkon opetuksen mukaan saatana lankesi nimenomaan ylpeyteen. Hän ei langennut lihan himoihin, koska hänellä ei ole ruumista, vaan puhtaaseen henkiseen ylpeyteen.

Kutsumalla ylpeyttä ”keksinnöksi”, Johannes korostaa, että ylpeys on jotain täysin luonnotonta. Se on keinotekoinen rakennelma, valhe. Nöyryys on totuutta, asioiden näkemistä sellaisina kuin ne ovat, ylpeys on demonista fantasiaa omasta erinomaisuudesta.

Ylpeyden sosiaalinen oire on ”ihmisten halveksiminen” (exouthenosis anthropon) Ylpeä ihminen tarvitsee aina jonkun, jota katsoa alaspäin, jotta hän voisi tuntea. olevansa ”korkealla”. Hän rakentaa oman arvonsa muiden väheksymiselle ja tuomitsemiselle. Halveksunta katkaisee yhteyden, eristää. Ylpeä ihminen on yksinäinen, koska hän ei voi kohdata muita tasavertaisina. Hän on joko muiden yläpuolella (tuomiten) tai alapuolella (kadehtien), mutta ei koskaan rinnalla.

Tämä määritelmä on vakava varoitus, koska se paljastaa. Ylpeys on luonteeltaan ”kameleonttimainen”, ilmenemiseltään vaihteleva.

Hengellinen ylpeys on vaarallisin laji. Johannes Siinailainen varoittaa erityisesti munkkeja ja hurskaita ihmisiä. Maallinen ylpeys (raha, ulkonäkö) on helpompi huomata. Mutta hengellinen ylpeys (”olen parempi kristitty kuin muut”, ”paastoan enemmän”) on salakavalaa. Se on ”Jumalan kieltämistä” uskonnon kaavussa.

Ylpeyden vastalääke on yhteys. Jos ylpeys on ”ihmisten halveksimista”, nöyryys on ihmisten palvelemista. Ei voi parantua ylpeydestä vain mietiskelemällä; on mentävä ja pestävä jonkun jalat (vertauskuvallisesti tai kirjaimellisesti). Lähimmäisen rakastaminen on konkreettisin tapa murskata oma ego.

Johannes vihjaa, että ylpeys on eräänlaista mielisairautta, hulluuden muoto. On hulluutta, että pölyhiukkanen (ihminen) kuvittelee olevansa maailmankaikkeuden keskus. Paraneminen alkaa siitä, kun alamme nauraa omalle tärkeydellemme.

Johannes Siinailaisen mukaan ylpeys ei ole vain ”huono luonteenpiirre”. Se on totaalinen tila, jossa ihminen katkaisee suhteensa Todellisuuteen (Jumalaan) ja Yhteisöön (ihmisiin) elääkseen demonisessa harhassa. Se on kaikkien muiden syntien äiti, ja siksi sen tunnistaminen on hengellisen elämän ensimmäinen prioriteetti.

Halun voima, jonka piti janota Jumalaa, suuntautuu aineelliseen. Tästä syntyvät ahneus (philargyria), mielihalut ja haureus. Sielu yrittää täyttää äärettömän kaipuunsa äärellisillä asioilla, mikä johtaa loputtomaan tyytymättömyyteen.

Tarmo, jolla piti vastustaa pahaa, kääntyy lähimmäistä vastaan. Se ilmenee vihana (orge), pahan muistelemisena ja kateutena. Pyhä Basileios Suuri (330–379) kuvaa vihaa ”mielen lyhytaikaiseksi hulluudeksi”, joka sokeuttaa sielun noeettisen silmän (Homilia in irascentes; PG 31, 353).

Basileios oli yksi kolmesta suuresta kappadokialaisesta isästä, loistava organisaattori, piispa ja psykologisesti tarkkanäköinen sielunhoitaja. Hänen homiliansa (saarnansa) vihasta on yksi antiikin retoriikan ja kristillisen etiikan mestariteoksia.

Basileios ei kaunistele. Hän rinnastaa vihanpurkauksen psykoosiin, ”mielen lyhytaikaiseen hulluuteen” (mania). Vihainen ihminen ei ole ”oma itsensä”. Hän on kuin riivattu tai humalassa. Hän sanoo ja tekee asioita, joita hän ei normaalitilassa koskaan tekisi, ja joita hän myöhemmin katuu syvästi. Basileios kuvaa saarnassaan elävästi, kuinka vihaisen ihmisen ulkonäkö muuttuu: kasvot punottavat, kädet tärisevät, ääni särkyy. Ihminen muuttuu pedoksi. Tämä ”hulluus” on tila, jossa logos (järki) on täysin syrjäytetty.

Viha ”sokeuttaa sielun noeettisen silmän. Tämä on teologisesti merkittävin kohta.

Noeettinen silmä (nous) on sielun korkein osa, jolla katsellaan Jumalaa ja ymmärretään totuus.

Viha on sokeutumista, kuin savu tai sumu, joka peittää tämän silmän.  Kun on vihainen, ei voi rukoilla (yhteys Jumalaan katkeaa). Ei voi nähdä toista ihmistä oikein (näkee hänet vain vihollisena, ei Jumalan kuvana). Ei voi tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä (arvostelukyky katoaa).

Vihainen ihminen on hengellisesti sokea. Vaikka hän luulisi puolustavansa totuutta (”pyhä viha”), hän on todellisuudessa pimeydessä, koska viha estää häntä näkemästä Kristuksen valoa.

Tämä Basileios Suuren diagnoosi on äärimmäisen ajankohtainen nykyisenä vihapuheen ja someraivon aikakaudella.

Koska viha on ”hulluutta” ja ”sokeutta”, se on huonoin mahdollinen tila tehdä ratkaisuja. Kun tunnet vihan nousevan (thymos kiehuu), älä puhu, älä lähetä sähköpostia, älä toimi. Odota, että ”humala” haihtuu ja näkökyky palautuu.

Viha on myrkkyä itselle, ei kohteelle. Usein luulemme, että viha on rangaistus toiselle ihmiselle. Basileios muistuttaa, että viha vahingoittaa ensisijaisesti vihaajaa itseään. Se sokeuttaa sinun sielusi, ei vihollisesi sielua. Se on kuin joisi myrkkyä ja toivoisi toisen kuolevan.

Basileios myöntää, että on olemassa ”luonnollinen”, ”oikeutettu” viha, joka on tarkoitettu synnin torjumiseen. Mutta ihmisten välinen viha on lähes aina ”luonnonvastaista”.  Jos suutut siitä, että sinua loukataan, se on ylpeyttä (hulluutta). Jos suutut nähdessäsi vääryyttä toista kohtaan, se voi olla hyveellistä, jos se ei sokeuta sinua rakkaudelta. Mutta raja on hiuksenhieno.

Basileios Suuri opettaa, että viha on tilapäinen mielenhäiriö, joka katkaisee yhteytemme Jumalaan ja todellisuuteen. Sielun silmä (nous) pysyy kirkkaana vain rauhassa (hesychia). Siksi rauhan säilyttäminen on tärkeämpää kuin oikeassa oleminen vihaisena.

Vapautuminen himoista ei tapahdu pelkällä tahdonvoimalla, vaan ortodoksisen askeesin kautta, joka on sielun parantamisen tiedettä. Askeesi ei ole itsetarkoituksellista kärsimystä, vaan ”hengellistä voimistelua”, jolla palautetaan sielun luonnollinen terveys. Isät neuvovat vastaamaan kuhunkin himoon sille vastakkaisella hyveellä ja askeettisella harjoituksella.

Nöyryys on ase ylpeyttä vastaan. Koska ylpeys on kaikkien himojen juuri, nöyryys on ainoa lääke, joka voi perustuslaillaan murtaa sen. ”Missä on langettu, siellä on ensin asunut ylpeys”, opettaa Johannes Siinailainen (Portaat 23; PG 88, 965).

Ylpeyden ja lankeemuksen välillä vallitsee kausaalisuhde. Johannes puhuu tässä lankeemuksesta (ptosis) laajassa merkityksessä. Se voi tarkoittaa moraalista lankeemusta (esim. sortumista himoon, kuten vihaan tai haureuteen). Se voi tarkoittaa hengellistä eksymistä (harhaoppia tai prelestiä). Se voi tarkoittaa jopa psyykkistä romahdusta tai elämänhallinnan menetystä. Lankeemus on tila, jossa ihminen menettää tasapainonsa ja ”kaatuu” alas korkeuksistaan.

Johannes väittää, että lankeemus ei koskaan tapahdu ”tyhjästä”. Sillä on aina edeltävä syy, ”siellä on ensin asunut ylpeys” (proeigitai yperifania). Ylpeys on kuin termiitti, joka syö talon rakenteet sisältäpäin. Ulospäin talo (ihmisen hyveellisyys) voi näyttää vahvalta, mutta kun myrsky (kiusaus) tulee, talo romahtaa, koska sen kantava rakenne (nöyryys) on poissa. Ortodoksisessa ajattelussa nöyryys vetää puoleensa Jumalan armon, joka suojelee ihmistä. Ylpeys karkottaa armon. Kun armo väistyy, ihminen jää omien voimiensa varaan – ja omien voimien varassa ihminen kaatuu aina.

Tämä tarkoittaa, että lankeemus ei ole se varsinainen ongelma; se on vain oire. Varsinainen sairaus (ylpeys) oli olemassa jo kauan ennen kuin oireet (lankeemus) näkyivät.

Tämä sitaattilause on äärimmäisen lohdullinen ja samalla vaativa.

Kun teemme syntiä tai epäonnistumme, kysymme usein: ”Miksi minulle kävi näin? Olinhan niin vahva!” Johannes vastaa: ”Lankesit, koska luulit olevasi vahva.” Jos olisit ollut nöyrä ja turvannut Jumalaan, et olisi langennut. Lankeemus paljastaa piilossa olleen ylpeyden. Se on ”palautus maanpinnalle”.

Paradoksaalisesti lankeemus voi olla Jumalan armoa. Jos ylpeys on vaarallisin sairaus (koska se tekee meistä saatanan kaltaisia), Jumala sallii meidän langeta pienempiin synteihin (kuten vihaan tai himoihin), jotta nöyrtyisimme. On parempi olla nöyrä syntinen kuin ylpeä pyhimys. Lankeemus murskaa ylpeyden kuoren ja antaa mahdollisuuden parannukseen.

Tämä opettaa meitä olemaan varuillaan silloin, kun kaikki menee hyvin. Kun tunnet olevasi hengellisesti vahva, viisas ja hyveellinen – varo. Ylpeys on jo hiipinyt sisään (”asunut siellä”), ja lankeemus odottaa nurkan takana. Turvallisin paikka on alhaalla. ”Joka makaa lattialla, ei voi pudota.”

Johannes Siinailainen opettaa syy-seuraussuhteen: Ylpeys → Armon menetys → Lankeemus.

Jos näet jonkun lankeavan, älä tuomitse häntä teosta, vaan ymmärrä, että hän oli jo aiemmin ylpeyden uhri. Ja jos itse lankeat, etsi syytä ylpeydestäsi, älä olosuhteista.

Paasto ja laupeus on ase halua vastaan. Halun voimaa alistetaan paastolla ja kieltäymyksellä, mutta ennen kaikkea jakamalla omastaan. Ahneus paranee anteliaisuudella, joka irrottaa otteen aineellisesta.

Rukous ja pitkämielisyys on ase vihaa vastaan. Viha tukahtuu rukouksella vihollisten puolesta ja vaikenemisella loukkauksen edessä. Pyhä Evagrios Pontikos (345–399) opettaa, että ”rukous on mielen puhdistamista vihasta ja murheesta” (De Oratione 45; PG 79, 1176).

Evagrios on ”erämaaisien psykologi”. Hän oli ensimmäinen, joka systematisoi opin himoista ja rukouksesta. Hänen teoksensa Rukouksesta (De Oratione) on yksi mystiikan historian vaikutusvaltaisimmista teksteistä.

Usein ajattelemme rukousta pyytämisenä tai kiittämisenä. Evagrios menee syvemmälle: rukous on mielen (nous) peruskorjausta.

Rukous on ”mielen puhdistamista”. Kreikan sana (apothesis)viittaa usein ”pois panemiseen” tai ”riisumiseen”. Rukous ei ole tiedon lisäämistä mieleen, vaan roskan poistamista. Mielen luonnollinen tila on nähdä Jumala (kuten peili heijastaa aurinkoa). Mutta jos peili on likainen, se ei heijasta mitään. Rukous on se rätin liike, joka pyyhkii lian pois.

Rukouksen kaksi päävihollista ovat ”viha ja murhe”. Miksi Evagrios mainitsee juuri nämä kaksi? Miksei esimerkiksi haureutta tai ahneutta? Koska viha ja murhe ovat kiivaussielun (thymos) sairauksia, ja ne ovat tuhoisimpia rukoukselle.

Viha (orge) on ”mielen kiehumista”. Se tekee mielen sameaksi ja levottomaksi. Evagrios sanoo toisaalla, että viha on kuin savu, joka kirvelee silmiä. Et voi nähdä Jumalaa, jos olet vihainen. Viha on rukouksen täydellinen vastakohta.

Murhe (lype) ei ole katumusta, vaan masennusta, kaunaa ja itsesääliä. Murhe sitoo mielen menneisyyteen (”miksi minulle tehtiin näin”) tai menetykseen. Se on raskas paino, joka estää mieltä nousemasta Jumalan luo.

Viha ja murhe ovat usein saman kolikon kääntöpuolet. Viha on aktiivista vastustusta (”en halua tätä!”). Murhe on passiivista vastustusta (”en kestä tätä”). Molemmat ovat kieltäytymistä hyväksymästä todellisuutta ja Jumalan sallimusta. Rukous on tämän vastustuksen purkamista.

Tämä muuttaa käsityksemme siitä, mitä rukouksessa tapahtuu.

Mistä tiedämme, onko rukouksemme aitoa? Emme tunteista tai ilmestyksistä.

Evagrioksen mukaan rukouksen mittari on tämä: Olenko vapaa vihasta? Jos rukoilen tuntikausia, mutta nousen polviltani vihaisena lähimmäiselleni, en ole rukoillut. Olen vain puhunut itseksesi. Todellinen rukous sammuttaa vihan kuin vesi sammuttaa tulen.

Jos haluaa oppia rukoilemaan, on ensin hoidettava ihmissuhteet. ”Jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa” (Matt. 5:24). Evagrios ottaa tämän kirjaimellisesti. Viha on este, jota rukous ei voi kiertää. Se on muuri. Se on purettava anteeksiannolla.

Puhdistamisen päämäärä on apatheia (intohimottomuus / syvä rauha). Vain rauhallinen mieli voi heijastaa Jumalaa. Rukous on prosessi, jossa mieli viedään ”myrskyn silmään”, pois tunteiden kuohunnasta, Jumalan rauhan tyyssijaan.

Evagrios Pontoslainen opettaa, että rukous ei ole vain sanoja Jumalalle. Se on eksistentiaalinen tila, jossa mieli riisuutuu vihasta ja katkeruudesta. Jos kannat kaunaa, rukouksen ovi on lukossa. Anteeksianto on avain.

Kaiken askeesin keskiössä on valvonta (nepsis) ja sydämen rukous. Himot alkavat ”ajatuksina” (logismoi), jotka yrittävät tunkeutua mieleen. Jos ihminen pysäyttää ajatuksen heti sen ovella, himo ei pääse syntymään.

Lopullinen parantuminen tapahtuu, kun mieli (nous) puhdistuu ja laskeutuu takaisin sydämeen. Tämä on se hiljaisuuden tila (hesychia), jossa Jumalan armo alkaa muuttaa sielun vääristyneitä voimia. Raivon voima muuttuu hengelliseksi rohkeudeksi, halun voima puhtaaksi rakkaudeksi Jumalaa kohtaan ja mielen voima kirkkaaksi teologiaksi. Kuten Pyhä Maksimos Tunnustaja (580–662) kiteyttää: ”Sielu, joka on vapaa himoista, on tullut kykeneväksi heijastamaan Jumalan valoa ilman vääristymiä” (Ambigua 10; PG 91, 1112).

Maksimos on ortodoksisen teologian ”Mount Everest”. Hän yhdisti dogmaattisen tarkkuuden (Kristuksen kaksi tahtoa) ja syvällisen mystiikan. Ambigua (Vaikeita kohtia) on hänen pääteoksensa, jossa hän selittää Gregorios Teologin kirjoitusten haastavia kohtia ja rakentaa samalla kosmisen vision ihmisen tarkoituksesta.

Maksimoksen teologiassa ihminen on mikrokosmos, ”pieni maailmankaikkeus”, ”kosminen peili”, joka on luotu yhdistämään luomakunta Luojaan.

Tämä sitaatti käsittelee ihmisen ontologista tehtävää: meidät on luotu peileiksi. Kysymys ei ole siitä, heijastammeko jotakin, vaan siitä, mitä ja miten heijastamme.

Maksimokselle apatheia ei tarkoita tunteettomuutta, kuten stoalaisilla, tai välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa terveyttä. Himo on sielun kouristus, joka vääntää sen mutkalle. Vapaus himoista tarkoittaa, että sielun pinta on tyyntynyt. Se on kuin järven pinta: jos tuuli (himot) myllertää vettä, se ei voi heijastaa taivasta. Vasta kun vesi on täysin tyyni, kuva on kirkas.

Ihmisen tarkoitus on olla Imago Dei (Jumalan kuva), ”heijastaa Jumalan valoa”

Valo ei tule sielusta. Peili ei tuota valoa itse. Se vain vastaanottaa sen. Ihminen ei ole valon lähde, vaan osallistuja Valoon. Kun sielu heijastaa Jumalaa, se ei vain näytä Jumalalta, vaan se täyttyy Jumalalla. Maksimos käyttää usein vertausta raudasta tulessa: rauta pysyy rautana, mutta se alkaa hehkua ja polttaa kuten tuli (theosis, jumalallistuminen)

Ihmisen tarkoitus on olla Jumalan kuva ”ilman vääristymiä” (adiasthrophos).

Himo on vääristymä.  Ahne sielu heijastaa maailman, mutta vääristyneenä: se näkee ihmiset kilpailijoina ja luonnon raaka-aineena. Ylpeä sielu heijastaa kaiken oman egonsa kautta. Pelokas sielu näkee uhkia siellä, missä niitä ei ole.

Vain pyhä ihminen on todella ”objektiivinen”. Hän näkee asiat niiden logoin (syvimmän olemuksen) mukaan, eli sellaisina kuin Jumala ne näkee.Hän näkee syntisen ihmisen rakkauden kohteena, ei vihollisena. Hän näkee kärsimyksen tienä kasvuun, ei rangaistuksena.

Miksi emme koe Jumalaa? Maksimos vastaa: Vika ei ole lähetyksessä (Jumalan valo on vakio), vaan vastaanottimessa (sielun peili on likainen tai vääntynyt). Jos koet Jumalan olevan kaukana tai julma, tarkista peilisi. Usein oma syyllisyytemme tai vihamme heijastuu takaisin ja me luulemme sitä Jumalan kasvoiksi. Jeesus sanoi: ”Te olette maailman valo”. Maksimos selittää, miten tämä tapahtuu teknisesti. Emme loista omalla hyvyydellämme. Me loistamme olemalla puhtaita peilejä. Maailma on pimeä paikka. Ihmiset etsivät epätoivoisesti Jumalaa. He eivät näe Jumalaa suoraan, mutta he voivat nähdä Hänet heijastuneena pyhän ihmisen kasvoista (kuten Mooses Siinailta tullessaan). Tehtävämme on puhdistaa peili (kilvoittelu), jotta muut voisivat nähdä siinä Kristuksen, eivät meidän omaa egoamme.

Vapaus himoista on vapautta olla totta. Niin kauan kuin olemme himojen vallassa, elämme valheessa – näemme maailman ”vääristyneenä”. Parannus (metanoia) on prosessi, jossa oikaisemme vääristymät ja alamme nähdä todellisuuden kirkkaasti.

Pyhä Maksimos opettaa, että ihminen on optinen instrumentti. Himo on särö linssissä. Pyhyys on linssin kirkastumista niin, että Jumalan ääretön valo voi kulkea sen läpi maailmaan ilman, että inhimillinen itsekkyys taittaa sädettä väärään suuntaan.

Luku 6: Nepsis – Mielen vartioiminen

Taistelu ajatuksia (logismoi) vastaan sielun porteilla

Kuvitelkaamme että olemme saanut sielumme puutarhan vihdoin raivatuksi rikkaruohoista. Maa on mustaa ja hedelmällistä. Istumme tyytyväisenä alas. Mutta hetken kuluttua huomaamme, että tuuli kantaa aidan yli uusia siemeniä. Jos emme tee mitään, puutarhamme on viikon päästä jälleen viidakko. Tämä on hengellisen elämän realiteetti. Emme elä tyhjiössä. Mieleemme tulvii jatkuvasti virikkeitä, muistoja, ideoita ja impulsseja.

Kirkkoisät kutsuvat tätä taistelukentäksi. Ja tässä taistelussa tärkein ominaisuus ei ole raaka voima, vaan nepsis. Sana nepsis tarkoittaa raittiutta, valppautta tai hereillä oloa. Se on hengellisen vartijan asenne. Se on taito seisoa sydämen ovella ja tarkastaa jokainen ajatus, joka pyrkii sisään: ”Oletko ystävä vai vihollinen?”

Mitä vastaan me taistelemme? Emme niinkään ulkoisia asioita, vaan ajatuksia vastaan. Kreikaksi termi on logismoi. Se ei tarkoita tavallista järjenkäyttöä, kuten matematiikkaa, vaan se tarkoittaa ”ajatuksia, joilla on taka-ajatus”. Logismoi eivät ole neutraaleja. Ne ovat ehdotuksia. Ne ovat kuin tunkeilevia kaupustelijoita tai hakkereita, jotka yrittävät löytää aukon palomuuristasi. Ne voivat olla vietteleviä (”katso tuota kuvaa”), lannistavia (”olet toivoton tapaus”) tai petollisen hurskaita (”sinun pitäisi paastota enemmän kuin muut”).

Niiden tavoite on aina sama: saada nous (mieli) kääntämään katseensa pois Jumalasta ja kiinnittymään johonkin luotuun.

Yksi erämaaisien nerokkaimmista havainnoista on se, että synti ei tapahdu hetkessä. Se on prosessi. Kukaan ei ”yhtäkkiä” tee aviorikosta tai lyö toista. Mielessä on tapahtunut pitkä ketjureaktio ennen fyysistä tekoa. Jos ymmärrämme tämän ketjun, voimme katkaista sen.

Ensiksi on yllyke (prosphole): Pelkkä ajatus tai kuva, joka ilmestyy mieleen ilman ihmisen omaa tahtoa. Tämä on koputus ovella. Näet jotain, kuulet jotain tai muistat jotain. Esimerkiksi: mieleesi tulee ajatus loukata kollegaa, joka ärsytti sinua. Tämä vaihe ei ole synti. Se on väistämätön. Emme voi estää lintuja lentämästä päämme yli, mutta voimme estää niitä tekemästä pesää hiuksiimme. Niin kauan kuin ajatus on vain ehdotus, olet vapaa.

Sitten seuraa keskustelu (syndyasmos). Ihminen alkaa pohtia ajatusta ja viipyä sen parissa. Tässä teemme virheen. Avaamme oven ja alamme jutella kaupustelijan kanssa. Emme ole vielä päättäneet ostaa, mutta olemme kiinnostuneita. ”Mitä jos sanoisin hänelle noin? Se olisi kyllä aika nasevasti sanottu… Hän ansaitsisi sen.” Mieli alkaa leikitellä ajatuksella.

Seuraava vaihe on suostumus (synkatathesis). Tämä on ratkaiseva hetki. Tahto taipuu ajatuksen puolelle ja päättää toimia sen mukaan. Mieli sanoo ”kyllä”. ”Minä teen sen. Seuraavan kerran kun näen hänet, sanon sen.” Tässä vaiheessa synti on tapahtunut sydämessä, vaikka et olisi vielä avannut suutasi. Olet hävinnyt taistelun.

Seurauksena on vankeus (aichmalosia). Se vetää sinua kuin eläintä talutusnarussa. Yrität ehkä rimpuilla vastaan (”ei, en saa tehdä sitä”), mutta olet jo antanut voimasi pois. Ajatus pyörii päässäsi pakonomaisesti.

Tuloksena on himo (pathos). Kun prosessi toistuu tarpeeksi usein, siitä tulee tapa. Ajatus on saanut vallan ja muuttunut toistuvaksi orjuudeksi. Et enää tarvitse edes herätettä; viha tai himo on asettunut taloksi sieluusi.

Lopputuloksena on teko: Sisäinen tila purkautuu ulkoiseksi toiminnaksi.

Nepsis on taito pysäyttää prosessi ensimmäisessä vaiheessa. Mitä varhaisemmassa vaiheessa puutut peliin, sitä helpompaa se on. Kirkkoisät käyttävät vertausta: On helppoa nykäistä pieni taimi maasta. Mutta jos annat sen kasvaa suureksi puuksi, tarvitset kirveen ja valtavasti voimaa sen kaatamiseen.

Nepsis toimii käytännössä siten, että olet tietoinen siitä, mitä mielessäsi liikkuu. Älä elä autopilotilla. Kun tunnet ärtymyksen tai himon piston, pysähdy. ”Ahaa, logismos koputtaa.”

Torju tämä heti. Älä ala väitellä ajatuksen kanssa. Demonit ovat älykkäämpiä kuin sinä; ne voittavat väittelyt aina. Jos alat neuvotella (”katson vain vähän”, ”olen vihainen vain hetken”), olet jo toisessa vaiheessa. Sano yksinkertaisesti: ”Ei.” Tai vielä parempaa, älä sano mitään. Käännä selkäsi.

Tärkein ase on huutaa apua Emme pysty voittamaan pahoja ajatuksia omin voimin. Tarvitsemme suuremman voiman. Jeesuksen rukous on ydinase ajatuksia vastaan. Kun huomaat vihollisen lähestyvän porttia, älä yritä painia sen kanssa. Juokse turvaan Linnoitukseen. Tätä varten on Jeesuksen rukous:

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Tämä lyhyt rukous ei ole mantra. Se on hätähuuto. Se on lapsen huuto vanhemmalleen, kun susi tulee.

Kun logismos iskee, huomaa se. Älä analysoi sitä, vaan ala toistaa rukousta.

Rukous täyttää mielen Kristuksen läsnäololla. Pimeys ei voi sietää valoa. Usein pelkkä Jeesuksen nimen lausuminen saa ajatuksen haihtumaan kuin savu. Se on lingon ”kivi”, jolla Daavid kaataa Goljatin.

Tämä kuulostaa raskaalta työltä, ja aluksi se onkin sitä. Se on jatkuvaa vahtimista. Mutta ajan myötä tapahtuu jotain ihmeellistä. Kun opit torjumaan roskat portilla, sielusi sisäpiha alkaa pysyä puhtaana. Melu vaimenee. Syntyy tila, jota isät kutsuvat nimellä hesychia – pyhä hiljaisuus. Se ei ole tyhjyyttä. Se on tila, jossa mieli on niin rauhallinen ja kirkas, että se voi levätä Jumalassa ilman häiriöitä. Se on tila, jossa nepsis (valppaus) muuttuu rukoukseksi, ja rukous muuttuu olemiseksi. Mutta sinne päästään vain vartioimalla porttia. Tänään, huomenna ja joka päivä.

Matka pimeydestä valoon vaatii jatkuvaa valveillaoloa sielun porteilla. Tätä hengellistä valppautta kutsutaan termillä nepsis (raitis valvominen). Se on mielen kykyä pysyä tarkkaavaisena ja tunnistaa sieluun pyrkivät vaikutteet ennen kuin ne saavat vallan. Pyhä Hesykhios Siinailainen (700- tai 800-luku) opettaa: ”Valvonta (nepsis) on jatkuvaa mielen pysäyttämistä ja seisottamista ajatusten ovella. Se on sydämen hiljaisuutta, joka on vapaa kaikista ajatuksista” (Ad Theodulum 1, 4–5; PG 93, 1481).

Hesykhios on nepsiksen (valppauden) erikoisasiantuntija. Hänen teoksensa Theodulokselle (Ad Theodulum) on Filokalian helmiä, ja se koostuu sadoista lyhyistä luvuista, jotka on omistettu yksinomaan mielen vartioimisen taidolle.

Tämä määritelmä on paradoksaalinen: se on äärimmäistä aktiivisuutta ja äärimmäistä passiivisuutta samaan aikaan.

Nepsis on ”jatkuvaa mielen pysäyttämistä ja seisottamista”. Tämä on aktiivinen osa, dynaaminen tila. Nepsis ei ole rentoutumista. Se on sotilaallista valmiutta. Mieli ”seisoo” vartiossa. Hesykhios käyttää termiä, joka viittaa liikkeen katkaisemiseen. Mieli pysäyttää impulssit ennen kuin ne ehtivät muuttua tunteiksi tai teoiksi. Tämä on kriittinen raja, ajatusten ovi.  Ovi on se hetki, jolloin aistihavainto tai muisto muuttuu tietoiseksi ajatukseksi. Nepsis toimii juuri tässä kynnyksellä mielen tullivartijana.  Se on tullitarkastus: ”Passi, kiitos. Onko sinulla Kristuksen leima? Jos ei, et pääse sisään.”

Nepsis on ”sydämen hiljaisuutta” (hesychia kardias). Tämä on passiivinen (tai vastaanottava) osa. Kun vartija tekee työnsä hyvin ja pysäyttää häiriköt ovella, sisällä talossa (sydämessä) vallitsee rauha. Hesychia ei ole vain äänettömyyttä. Se on tila, jossa sielun syvin keskus on häiriintymätön.

Sydämen hiljaisuus on ”vapaa kaikista ajatuksista”. Tämä on radikaalein väite. Hesykhios ei sano ”vapaa pahoista ajatuksista”, vaan ”kaikista ajatuksista”.

Miksi? Koska rukouksen korkeimmalla tasolla jopa ”hyvät” ajatukset ovat häiriötekijöitä. Jos ajattelet teologiaa, ajattelet Jumalaa. Jos mielesi on tyhjä ajatuksista (kuvista ja käsitteistä), voit kohdata Jumalan itsensä. Ajatus on aina kuva tai symboli. Nepsis pyyhkii kuvat pois, jotta Todellisuus voisi tulla esiin.

Tämä sitaatin määritelmä vie meidät kristillisen meditaation ytimeen.

Nykyaikana mielemme on ”auki” 24/7. Informaatiota tulvii sisään ilman mitään suodatinta. Hesykhios opettaa, että tämä on hengellinen itsemurha. Tarvitsemme ”digitaalista nepsistä”. Meidän on opeteltava pysäyttämään informaatiotulva ovella. Emme voi käsitellä kaikkea maailman tuskaa ja viihdettä ilman, että sydämemme saastuu.

Nepsis on ajatusten ja minän erottaminen. Tämä on psykologisesti vapauttavaa. Sinä et ole ajatuksesi. Sinä olet se, joka seisoo ovella ja tarkkailee ajatuksia. Kun ahdistava ajatus tulee, älä sano ”minä olen ahdistunut”. Sano: ”Huomaan, että ahdistava ajatus pyrkii sisään.” Tämä pieni etäisyys on nepsiksen alku. Se antaa sinulle vallan valita, päästätkö ajatuksen sisään vai et.

Länsimaisessa ajattelussa ”ajattelu” nähdään korkeimpana toimintana. Hesykhios väittää, että ajatuksista vapaa tila on korkeampi. ”Tyhjä tila on täysi tila”. Se ei ole tyhmyyttä tai uneliaisuutta. Se on ”ylitajuntaa”. Kun mieli on vapaa ajatusten hälinästä, se on herkempi kuulemaan Jumalan äänen, joka on ”hiljainen tuulen kuiskaus”.

Hesykhios Siinailaisen mukaan nepsis on siis portinvartijan työtä. Se on kovaa työtä, jatkuvaa seisomista, mutta palkinto on suuri: sydämen syvä hiljaisuus, jossa Jumala voi asua ilman kilpailijoita.

Kaikki hengellinen lankeemus alkaa ajatuksesta eli logismoksesta. Logismoi eivät ole vain neutraaleja pohdintoja, vaan vihollisen tarjoamia mielikuvia, yllykkeitä ja ehdotuksia, ikään kuin himon siemeniä, jotka pyrkivät sumentamaan mielen kirkkauden. Pyhä Evagrios Pontikos (345–399), joka analysoi näitä ajatuksia syvällisesti, toteaa: ”Demonit eivät tunne sydäntämme suoraan, mutta ne päättelevät tilamme ulkoisista liikkeistämme ja siitä, millaisille ajatuksille annamme tilaa” (Praktikos 37–38; PG 79, 1241).

Tämä on yksi demonologian ja askeettisen psykologian tärkeimmistä periaatteista, joka purkaa monia pelkoja ja väärinkäsityksiä ”paholaisen vallasta”.

Demonit eivät ole kaikkitietäviä. Ne ”eivät tunne sydäntämme suoraan”.

Tämä on teologisesti ratkaiseva rajaus. Vain Jumala on sydänten tuntija (kardiognostes). Raamatun ja kirkkoisien mukaan vain Jumala tuntee ihmissydämen salaisuudet (sydämentuntija). Vain Hän näkee suoraan sielun syvyyteen.

Demonit ovat rajallisia luotuja olentoja. Ne ovat älykkäitä henkiä, mutta niillä ei ole pääsyä ihmisen sisimpään ”pyhimpään”. Ne eivät voi lukea ajatuksiasi telepaattisesti samalla tavalla kuin Jumala näkee ne. Sielussasi on alue, joka on täysin suojattu ulkopuolisilta katseilta. Se on sinun ja Jumalan välinen tila.

Jos demonit eivät näe sisälle, miten ne osaavat kiusata meitä juuri oikeasta kohdasta? Evagrios vastaa: Ne ovat mestarillisia käyttäytymisen tuntijoita. ”Ne päättelevät tilamme ulkoisista liikkeistämme”. Ne ovat tarkkailleet ihmisiä tuhansia vuosia. Ne tuntevat ihmisluonnon paremmin kuin parhaat psykologit. Ne lukevat kehonkieltäsi, äänenpainoasi, katsettasi ja reaktioitasi.

Jos punastut, kun näet tietyn ihmisen, ne päättelevät: ”Ahaa, himo tai viha.”  Jos katseesi viipyy kalliissa autossa, ne päättelevät: ”Ahaa, ahneus tai kateus.” Tämän datan perusteella ne rakentavat sinusta profiilin ja räätälöivät kiusaukset juuri sinun heikkouksiesi mukaan.

Tämä on dynaaminen prosessi. Demoni heittää mieleen ”koepallon” (herätteen/logismoksen). Esimerkiksi ajatuksen rahasta. Se on syötti. Sitten se tarkkailee, mitä teet.  Jos torjut ajatuksen heti (nepsis), se tietää, että tämä ei toimi. Jos jäät pyörittelemään ajatusta ja ilmeesi muuttuu haaveilevaksi, se tietää: ”Koukku on nielty.”

Me itse paljastamme heikkoutemme demoneille reagoimalla niiden syötteihin. ”Ne päättelevät siitä, millaisille ajatuksille annamme tilaa”.

Tämä opetus on äärimmäisen vapauttava, mutta asettaa myös vastuun.

Monet pelkäävät, että paholainen tietää kaiken heistä. Evagrios sanoo: Ei tiedä. Se vain arvaa – tosin erittäin valistuneesti. Jos pysyt ulkoisesti rauhallisena ja torjut ajatukset sisäisesti, demoni on sokea tilallesi. Tämä korostaa nepsiksen (valppauden) merkitystä: kun vartioit mieltäsi, et anna viholliselle tiedustelutietoa.

Evagrios antaa ymmärtää, että meidän ei tulisi näyttää himojamme ulospäin. Jos olet vihainen, yritä hillitä edes ulkoinen käytöksesi. Jos raivoat, annat viholliselle lisää ammuksia (”tuo toimii, painetaan sitä nappia lisää”). Jos pysyt tyynenä, vaikka sisällä kiehuisi, pokerinaamana hengellisessä taistelussa, vihollinen hämmentyy. Se ei tiedä, osuiko isku vai ei. Koska demonit eivät voi pakottaa sydäntämme, koska ne eivät edes pääse sinne ilman lupaa, lankeemus on aina meidän oma valintamme. Ne voivat vain ehdottaa ja houkutella. Me avaamme oven. Tämä poistaa uhriutumisen (”paholainen pakotti minut”). Ei pakottanut. Se vain tarjosi, ja sinä tartuit.

Evagrios Pontoslainen opettaa, että hengellinen taistelu on tiedustelusotaa. Demonit ovat taitavia vakoojia, jotka päättelevät heikkoutemme reaktioistamme. Paras puolustus on sydämen salaisuus: pidä ovi kiinni ja keskustele vain Jumalan kanssa, joka ainoana tuntee sinut läpikotaisin ja rakastaa sinua.

Hengellisen elämän taito on katkaista tämä ketju jo ensimmäisessä vaiheessa. Pyhä Johannes Siinailainen opettaa, että meidän on oltava sielun vartijoita: ”Ole sielusi portinvartija, äläkä päästä sisään ajatuksia kysymättä niiltä: ’Oletko meikäläisiä vai vihollisia?'” (Portaat 26; PG 88, 1020).

Mielen vartiointi käytännössä tapahtuu tunnistamalla (diakrisis): On erotettava, mitkä ajatukset ovat luonnollisia, mitkä tulevat Jumalalta ja mitkä demoniselta taholta. Pyhä Johannes Kassianos korostaa, että arvostelukyky on ”kaikkien hyveiden äiti ja suojelija” (Conference 2, 4; PL 49, 528).

Vastustaminen (antirresis) on seuraava vaihe.  Kun paha ajatus tunnistetaan, se on hylättävä välittömästi. Tätä ei tehdä väittelemällä ajatuksen kanssa – se on vaarallista – vaan kääntämällä selkä sille. Pyhä Markus Erakko (400-luku) opettaa: ”Mieli ei voi vapautua ajatuksista muuten kuin rukouksen ja askeesin kautta” (De Lege Spirituali 32; PG 65, 909).

Markus Erakko on tunnettu ”henkisen lain” opettaja. Hän korostaa jatkuvasti sitä, että armo ja omat ponnistelut eivät ole vastakohtia, vaan ne toimivat yhdessä. Tämä sitaatti on tekninen ohje siitä, miten ihmisen psykofyysinen koneisto puhdistetaan.

Miksi mieli on täynnä ajatuksia? Markuksen mukaan syy on kaksijakoinen: Sielun suhde Jumalaan on katkennut ja ruumis on kiintynyt nautintoon. Siksi lääkkeenkin on oltava kaksijakoinen. Pelkkä toinen ei riitä.

Tämä paljastaa lähtötilanteemme. Se on orjuus. Emme hallitse mieltämme. ”Mieli ei voi vapautua” Ajatukset (logismoi) tulevat ja menevät, ja ne vetävät meitä mukanaan.

Markus ei puhu tässä hyödyllisestä ajattelusta (kuten työn suunnittelusta), vaan pakonomaisesta, intohimoisesta ajatusvirrasta, joka estää mielenrauhan (hesychia). Mieli on kuin kärpäspaperi: kaikki tarttuu siihen.

Hengellinen ulottuvuus toteutuu ”rukouksen kautta”. Rukous hoitaa mielen yläpuolta, suhdetta Jumalaan. Mieli ei voi olla tyhjä. Jos heität roskat ulos, mutta et tuo mitään tilalle, roskat palaavat, kuten Jeesus opetti. Rukous täyttää mielen Jumalan muistamisella, jolloin turhille ajatuksille ei jää tilaa. Ajatukset ovat usein demonisia tai syvään juurtuneita tapoja. Ihminen ei voi voittaa niitä omalla tahdonvoimallaan (”en ajattele tätä”). Tarvitaan Jumalan voimaa, joka kutsutaan paikalle rukouksessa.

 ”Askeesin kautta” (ruumiillinen ulottuvuus), unohtuu usein nykyihmiseltä. Askeesi hoitaa mielen alapuolta (suhdetta ruumiiseen ja aisteihin).

Useimmat ajatukset nousevat ruumiin impulsseista (nälkä, mukavuudenhalu, seksuaalisuus, laiskuus). Jos ruokit ruumista kaikilla herkuilla ja mukavuuksilla, se tuottaa jatkuvasti ”höyryjä”, jotka nousevat mieleen ajatuksina. Siksi askeesia tarvitaan.

Askeesi ei ole itsensä rääkkäämistä, vaan kurinalaisuutta. Se on paastoa, valvomista, työntekoa ja aistien hillitsemistä. Kun ruumista hieman ”kuivataan” askeesilla, se lakkaa syöttämästä mieleen jatkuvia vaatimuksia. Askeesi katkaisee ajatusten polttoaineen syötön.

Markus Erakko opettaa meille, että ihmismieli on psykosomaattinen kokonaisuus. Jos rukoilet paljon, mutta elät hillitöntä elämää (syöt mitä lystäät, katsot kaikkea viihdettä, välttelet vaivaa), rukouksesi on voimatonta.  Se on kuin yrittäisit tyhjentää venettä äyskärillä (rukous), mutta pohjassa on reikä (hillitön elämäntapa). Vesi (ajatukset) tulvii sisään nopeammin kuin ehdit äyskäröidä.

Askeesi tukkii reiän.

Jos paastoat ja valvot, mutta et rukoile, tulet vain ylpeäksi tai katkeraksi. Se on kuin olisit tukkinut reiän, mutta vene on edelleen täynnä vanhaa vettä.

Rukous tyhjentää veden ja tuo valon.

Hengellinen elämä tarvitsee kaksi jalkaa kävelläkseen. Jos kärsit ahdistavista ajatuksista, tarkista molemmat alueet: Onko minulla säännöllinen yhteys Jumalaan? Olenko hemmotellut itseäni liikaa? Pitäisikö minun rajoittaa ruutuaikaa, syömistä tai mukavuutta?

Markus Erakon mukaan mielenrauha vaatii kokonaisvaltaista strategiaa. Rukous suuntaa mielen taivaaseen, ja askeesi estää ruumista vetämästä mieltä takaisin maahan. Vain näiden kahden yhteisvaikutuksesta syntyy vapaa tila, jossa mieli voi levätä.

Kolmas on Jeesuksen rukous. Nepsis ja rukous ovat erottamattomat. Tyhjä mieli täyttyy helposti uusilla logismoilla, siksi se on täytettävä Kristuksen nimellä. Pyhä Hesykhios Siinailainen kiteyttää: ”Niin kuin sade ei voi kastella maata ilman pilviä, ei ihminen voi puhdistua ilman tarkkaavaisuutta ja Jeesuksen rukousta” (Ad Theodulum 2, 8; PG 93, 1512).

Hesykhios käyttää luonnonlakia selittääkseen hengellisen lain. Maanviljelyssä on asioita, joihin ihminen voi vaikuttaa, ja asioita, joihin ei. Maanviljelijä ei voi luoda sadetta. Mutta ilman sadetta maa pysyy kuivana ja hedelmättömänä, teki viljelijä mitä tahansa. Tämä sitaatti ratkaisee kysymyksen siitä, miten ihmisen oma toiminta ja Jumalan armo kohtaavat.

Sade on Pyhän Hengen armon vertauskuva. Vain vesi voi tehdä kuivasta maasta (sydämestä) elävän. Vain Jumala voi puhdistaa synnit ja antaa elämän. Me emme voi ”puhdistaa itseämme” pelkällä tahdonvoimalla.

Pilvet on tarkkaavaisuuden ja rukouksen vertauskuva. Pilvet ovat veden kulkuneuvo. Ne tuovat sateen paikalle. Hesykhios sanoo, että ei voi saada sadetta (armoa) ilman pilviä (hengellistä harjoitusta). Tämä kumoaa maagisen ajattelun, jossa odotetaan pyhyyden ”vain tapahtuvan” ilman vaivannäköä.

Hesykhios yhdistää tässä kaksi asiaa, jotka myöhemmin erotettiin toisistaan, mutta jotka kuuluvat yhteen kuin keuhkot.

Tarkkaavaisuus (nepsis) on negatiivinen/suojeleva puoli. Se on katseen pitämistä sisäänpäin, vihollisten havaitsemista ja mielen vartiointia. Ilman rukousta tarkkaavaisuus on vain stoalaista mielenkuria tai ahdistunutta itsetarkkailua. Se on pilvi ilman vettä. Jeesuksen rukous on positiivinen/kutsuva puoli. Se on Jumalan nimen huutamista avuksi.

Ilman tarkkaavaisuutta rukous on usein vain huulien liikettä samalla kun mieli vaeltaa markkinoilla. Se on sadetta, joka menee ohi, koska astia (mieli) on väärinpäin.

Sitaatilause on ehdoton. Hesykhios ei sano ”on vaikea puhdistua”, vaan ”ei voi puhdistua”. Siksi, että ihmismieli on luonnostaan epävakaa. Ilman nepsistä (vartiointia) se täyttyy maailmalla. Ilman rukousta se pysyy maallisena. Puhdistuminen vaatii yliluonnollisen elementin (Jeesuksen nimen) tuomista luonnolliseen mieleen.

Hesykhios opettaa myöhemmin, että näiden kahden tulisi toimia kuin hengitys.

Nepsis (sisäänhengitys): Vedät huomiosi sisään, tarkistat sydämen tilan, hiljennyt.

Rukous (uloshengitys): Huokaat ”Herra Jeesus Kristus…” tyhjään tilaan.

Jos yrität vain toista, tukehdut. Tarvitset molemmat: valppaan mielen ja rukoilevan sydämen.

Monet valittavat, että rukous ei tunnu miltään, tai on ”kuivaa”. Hesykhios kysyisi: ”Missä ovat pilvet?” Jos rukoilet hajamielisesti, ilman tarkkaavaisuutta, ilman yritystä keskittää mieltä, olet kuin maanviljelijä, joka odottaa sadetta kirkkaalta taivaalta. Keskittyminen ja mielen vartioiminen (”nyt rukoilen, enkä mieti kauppalistaa”) kerää pilvet, joista armon sade voi tulla.

Tämä on lohdullinen viesti. Meidän ei tarvitse olla sade. Meidän ei tarvitse tuottaa pyhyyttä itsestämme. Meidän tehtävämme on vain ”kasata pilviä” – eli pitää mieli valppaana ja toistaa rukousta. Jumala hoitaa kastelun, kun olosuhteet ovat oikeat.

Hesykhios opettaa, että Jeesuksen rukous ja mielen vartioiminen ovat erottamattomat. Rukous tuo Jumalan läsnäolon (sateen), ja vartioiminen varmistaa, että mieli on valmis vastaanottamaan sen (pilvet). Ilman tätä yhteistyötä sielun maa pysyy kuivana.

Hengellisen valvomisen päämäärä on apatheia, himottomuus, joka ei tarkoita tunteettomuutta, vaan sielun voimien palauttamista oikeaan suuntaan. Kun vartioimme mieltämme, sielun peili puhdistuu himojen pölystä. Tällöin mieli voi laskeutua sydämeen, missä Jumalan armo asuu.

Pyhä Diadokhos Fotikelainen (n.400–486) opettaa, että kun sielu on puhdistunut nepsiksen kautta, se alkaa heijastaa Jumalan valoa: ”Kun mielen ovi suljetaan pahoilta ajatuksilta, Jumalan Henki alkaa valaista sielun sisäisiä huoneita” (Centuries 59; PG 65, 1188).

Diadokhos on ortodoksisen mystiikan ”psykologi”. Hän on kuuluisa siitä, että hän opetti armon olevan aistittavissa. Hänelle usko ei ole vain tietoa, vaan se on sydämen kokemus, lämpö ja valo. Tämä sitaatti on kuvaus siitä, miten tuo kokemus aktivoidaan.

Ymmärtääksemme Diadokhosta, meidän on ymmärrettävä hänen teologiansa peruskivi kaste. Hän opettaa, että kasteessa Pyhä Henki muuttaa asumaan sielun syvimpään keskukseen (”sydämen pyhäkköön”). Ennen kastetta synti asui sisällä ja armo vaikutti ulkoa. Kasteen jälkeen asetelma kääntyy: Armo asuu sisällä, ja pahuus (demonit/ajatukset) hyökkää ulkoa. Ongelma on se, että emme tunne tätä sisäistä aarretta, koska ”mielen ovi” on auki ja ulkomaailman melu peittää sisäisen äänen.

Edellytys on, ”että mielen ovi suljetaan” (nepsis). Kuvitelkaamme talvi. Jos pidämme ulko-ovea auki, talo ei lämpene, vaikka patterit olisivat päällä. Kylmä ilma (maailmalliset ajatukset) virtaa sisään ja syrjäyttää lämmön. Nepsis on oven sulkemista. Se on päätös: ”Nyt en ota vastaan informaatiota. Nyt en viihdytä fantasioita.”

Se luo sieluun tyhjiön, hermeettisen tilan, joka on välttämätön seuraavalle vaiheelle.  ”Jumalan Henki alkaa valaista” (valaistuminen). Huomatkaamme sanajärjestys: Henki alkaa valaista vasta kun ovi on kiinni. Pyhä Henki ei tule sisään ovesta (kuten ajatukset). Hän on jo siellä, ”sisäisissä huoneissa”. Kun ajatusten ”savu” hälvenee oven sulkemisen myötä, Hengen valo – joka oli koko ajan läsnä mutta piilossa – tulee näkyviin. Diadokhos vertaa tätä tuleen tuhkan alla. Kun puhallat tuhkan (turhat ajatukset) pois, hiillos alkaa hehkua.

”Sielun sisäiset huoneet” viittaa ihmisen tiedostamattomaan syvyyteen. Tavallinen ihminen elää ”eteisessä” – aistien ja pintatason ajatusten maailmassa. Kun ovi eteiseen (aisteihin) suljetaan, tietoisuus laskeutuu syvemmälle, ”sisähuoneisiin”. Siellä ihminen kohtaa todellisen itsensä ja Jumalan kuvan. Tämä on tila, jossa ihminen tuntee syvää eheyttä ja rauhaa, joka ei ole tästä maailmasta.

Diadokhos tarjoaa meille ”hengellisen fysiikan” lain: Ulospäin suuntautuva huomio ja sisäinen valaistuminen ovat kääntäen verrannollisia.

Kysymykseen, miksi emme tunne Jumalaa, Diadokhos vastaa: Koska ovi on auki. Olemme niin kiireisiä reagoimaan ulkoisiin ärsykkeisiin (uutiset, viihde, huolet, toisten ihmisten mielipiteet), että sielussamme on ”läpiveto” koko ajan. Sisäinen lyhty ei voi palaa tuulisessa käytävässä. Jos haluat tuntea Jumalan, sinun on lopetettava ”veto”.

Tämä toimii kuin pimeä huone (camera obscura). Jos huoneessa on paljon ikkunoita auki, seinällä ei näy mitään. Mutta jos pimennät huoneen täysin ja jätät vain pienen aukon, ulkomaailman kuva heijastuu seinälle kirkkaana ja värikkäänä. Samoin sielu: kun suljet aistien ja ajatusten ikkunat, Jumalan valo heijastuu sielun valkokankaalle.

Tämä ei vaadi luostaria, vaan hetkellistä oven sulkemista. Varaa 10 minuuttia ja päätä: ”Seuraavaan 10 minuuttiin en vastaa yhteenkään ajatukseen.” Kun ajatus tulee (”pitää muistaa ostaa maitoa”), älä avaa ovea. Sano: ”Myöhemmin.” Kun saat oven pysymään kiinni edes hetken, huomaat, että ahdistus alkaa laskea ja tilalle nousee selittämätön, hiljainen ilo. Se on Diadokhoksen lupaama ”sisäisten huoneiden valo”.

Diadokhos Fotikelainen opettaa, että Jumalan valo on jo meissä, mutta se on hautautunut ajatusvirran alle. Nepsis on oven sulkemista melulta, jotta sisäinen hiljaisuus voisi alkaa loistaa. Tämä on tie pimeydestä valoon: jatkuvaa valppautta, joka muuttaa jokaisen ajatuksen rukoukseksi ja jokaisen hengenvedon osaksi Jumalan läsnäoloa.

Luku 7: Käytännön askeesi: Jeesuksen rukous ja nepsis

Hengellisen valppauden ja sydämen rukouksen harjoittaminen

Kaikki edellä käsitelty teologia – oppi kirkkaudesta, olemuksesta ja energioista – jäisi vain kuolleeksi kirjaimeksi ilman käytännön harjoitusta. Matka pimeydestä valoon vaatii menetelmän, jolla mieli keskitetään ja sydän puhdistetaan. Ortodoksisessa perinteessä tämä menetelmä kulminoituu kahteen erottamattomaan pilariin: Jeesuksen rukoukseen ja nepsikseen eli mielen valvomiseen.

Jeesuksen rukous – ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” – on hesykastisen kilvoituksen ydin. Sen tarkoituksena on viedä mieli (nous) pois monimutkaisista ajatuksista ja käsitteistä yhteen ainoaan, pelastavaan muistamiseen.

Pyhä Hesykhios Siinailainen (n. 700-luku) opettaa, että rukouksen jatkuva toistaminen ei ole itsetarkoituksellista mantraa, vaan sielun puhdistamista: ”Jeesuksen nimen kutsuminen karkottaa pimeät ajatukset niin kuin aurinko karkottaa yön varjot” (Ad Theodulum 2, 8; PG 93, 1512).

Ortodoksisessa askeesissa ymmärretään, että jokainen synti tai ahdistus alkaa ajatuksesta (logismos). Mieli on kuin huone. Jos se on pimeä, siellä vilisee ”yön varjoja” – pelkoja, himoja, katkeruutta ja epätoivoa. Ihminen yrittää usein taistella näitä vastaan järjellä tai tahdonvoimalla (”En saa ajatella tätä”, ”Lopeta pelkääminen”). Hesykios opettaa, että tämä on tehotonta. Pimeyttä ei voi lapioida ulos huoneesta. Pimeys poistuu vain tuomalla valoa.

”Jeesuksen nimen kutsuminen…” viittaa Jeesuksen rukoukseen (”Herra Jeesus Kristus, armahda minua”). Nimi ei ole vain sana; se kantaa mukanaan Kristuksen läsnäoloa. Kun lausumme Nimen, emme ole enää yksin ajatustemme kanssa. Kutsumme paikalle Hänet, jolla on valta. Kyse on huomion siirtämisestä: Emme keskity ongelmaan, vaan Ratkaisijaan.

Nimen kutsuminen ”…karkottaa pimeät ajatukset…”. Kreikan sana logismoi tarkoittaa kiusallisia, tunkeilevia ajatuksia. Hesykios ei sano, että meidän pitäisi väitellä ajatusten kanssa. Jos alat väitellä demonin tai pakkomielteen kanssa, olet jo hävinnyt, koska olet antanut sille huomiosi.  ”Karkottaminen” tapahtuu automaattisesti, kun tila täyttyy jollakin muulla.

 ”…niin kuin aurinko karkottaa yön varjot.”  Varjolla ei ole substanssia.  Varjo on vain valon puutetta. Paha tai ahdistus on usein ”olematonta” – se on Jumalan poissaolon kokemusta. Kun aurinko nousee, sen ei tarvitse taistella yötä vastaan. Aurinko ei ponnistele. Se vain on, ja sen olemus tuhoaa pimeyden. Samoin Jeesuksen Nimi toimii. Kun Kristus, Vanhurskauden Aurinko, nousee sydämen horisonttiin rukouksessa, pimeät ajatukset haihtuvat, koska ne eivät kestä Hänen läsnäoloaan.

Tämä lause tarjoaa vallankumouksellisen tavan käsitellä ahdistusta ja kiusauksia. Kun mieleesi tulee kateus, viha tai epätoivo, älä ala analysoida sitä (”Miksi tunnen näin?”). Se on kuin yrittäisit lyödä varjoa kepillä. Sen sijaan käännä ”katkaisijasta”: ala toistaa Jeesuksen rukousta. Mieltä ei voi tyhjentää, tyhjiö täyttyy pian uudelleen roskalla. Mieli pitää täyttää. Hesykios opettaa ”sijaistoimintoa”: Korvaa pimeä ajatus välittömästi Valolla -Jeesuksen nimellä.

Sinun ei tarvitse olla vahva. Aurinko on vahva. Tämä on lohdullista: Voitto pahoista ajatuksista ei riipu sinun tahdonvoimastasi, vaan siitä, kuinka nopeasti turvaudut Jeesukseen. Hesykios Siinailainen opettaa meille hengellistä fysiikkaa. Pimeys ei poistu taistelemalla pimeyttä vastaan, vaan sytyttämällä valo. Jeesuksen nimi on tuo valo, joka tekee sydämestä jälleen asuinkelpoisen.

Rukous toimii kuin noeettinen tuli, joka kuluttaa sielun rikkaruohot ja valmistaa tilaa Jumalan armon kirkkaudelle.

Nepsis tarkoittaa hengellistä raittiutta ja valppautta. Se on mielen kykyä seistä sydämen ovella ja tutkia jokainen saapuva ajatus (logismos). Ilman nepsistä, joka on kuin sielun portinvartija, rukous on vaarassa jäädä pinnalliseksi, sillä mieli täyttyy jatkuvasti ulkopuolisista häiriötekijöistä.

Käytännön askeesissa nepsis toimii tarkkaavaisuutena. Kilvoittelija seuraa mieltään nähdäkseen, millaisia mielikuvia tai ajatuksia sinne pyrkii.

Samoin se toimii vastustamisena. Kun paha tai häiritsevä ajatus havaitaan, se hylätään välittömästi Jeesuksen nimen voimalla.

Kun mieli puhdistuu jatkuvan valvonnan ja rukouksen kautta, se ei enää vaella harhaan, vaan laskeutuu sydämen hiljaisuuteen.

Pyhä Johannes Siinailainen (n. 579–649), vertaa tätä tilaa vartijaan, joka seisoo kaupungin portilla: ”Mieli, joka on saavuttanut raittiuden, tuntee vihollisen jo kaukaa ja sulkee portit ennen kuin vihollinen pääsee sisään” (Portaat 26; PG 88, 1020).

Tämä kuvaa mielen toimintaa silloin, kun se on terve ja hallinnassa, vastakohtana nykyihmisen usein hajanaiselle ja ”avoimien ovien” mielentilalle.

Antiikin aikana kaupungit olivat turvassa vain muurien takana. Portti oli heikoin lenkki, mutta myös ainoa tapa kontrolloida liikennettä.

Kaupunki on sydän, ihmisen syvin olemus, tunteet, tahto.

Portti on mieli/huomio, se, minkä kautta asiat pääsevät sydämeen.

Vihollinen on logismoi, vahingolliset ajatukset, impulssit, kiusaukset.

Vartija on nous, henki/ymmärrys, joka on saavuttanut raittiuden.

”Mieli, joka on saavuttanut raittiuden…”(nepsis) ei tässä tarkoita vain alkoholista pidättäytymistä, vaan hengellistä selkeyttä. Humalainen vartija nukkuu tai ei erota ystävää vihollisesta. Raitis vartija on hereillä. Hän on täysin läsnä tässä hetkessä. Tämä on ”tietoisen läsnäolon” kristillinen juuri, mutta tavoitteena ei ole vain rentoutuminen, vaan pyhyyden varjelu.

Vartija ”…tuntee vihollisen jo kaukaa…”. Synti ei tapahdu yhtäkkiä; se on prosessi. Isät jakavat synnin synnyn vaiheisiin: Ensin on isku/ehdotus. Ajatus ilmestyy: ”Katso tuota”, ”Suutu hänelle”. Tämä on vihollinen horisontissa. Se ei ole vielä synti. Seuraava vaihe on keskustelu. Alamme viihdyttää ajatusta. Sitten seuraa suostumus, päätämme toimia. Ja sitten seuraakin teko, itse synti.

Johannes Siinailainen opettaa, että raitis mieli havaitsee vihollisen jo ensimmäisessä vaiheessa. Mieli ei odota, että vihollinen on torilla (sydämessä) riehumassa. Se tunnistaa ”tuoksun” tai ”värin”: ”Tämä ajatus näyttää viattomalta, mutta se johtaa katkeruuteen. Se on vihollinen.”

Mieli ”…ja sulkee portit ennen kuin vihollinen pääsee sisään.” Tämä on sydämen varjelua. Kun vihollinen on portilla, se on heikko. Yksi vartija voi torjua sen. Jos vihollinen pääsee sisään (sydämeen), se muuttuu jättiläiseksi. Silloin sen häätäminen on vaikeaa ja vaatii veristä taistelua. Portin sulkeminen tarkoittaa huomion kääntämistä pois, usein rukoukseen. Se on tyly ”ei” ajatukselle. ”En päästä sinua sisään, en ala keskustella kanssasi.”

Tämä vertaus on äärimmäisen ajankohtainen informaatiotulvan keskellä.

Meillä on usein ”avoimet ovet”. Selaamme uutisia ja somea ilman vartijaa. Päästämme sisään pelkoa, himoa, kateutta ja vihaa. Johannes kehottaa: Laita vartija portille. Kun avaat puhelimen tai kohtaat ihmisen, ole tietoinen siitä, mitä on tulossa sisään.

Usein huomaamme olevamme vihaisia tai ahdistuneita vasta kun tunne on jo vallannut meidät, kun vihollinen on jo kaupungissa. Raittius on sitä, että huomaat ärsytyksen ensimmäisen värähdyksen. Silloin voit vielä valita: ”Suljen portin. En lähde tähän tunteeseen mukaan.”

On paljon helpompaa torjua ajatus kuin korjata teon seurauksia. On helpompaa olla katsomatta kuvaa kuin unohtaa se. On helpompaa olla sanomatta sanaa kuin pyytää sitä anteeksi.

Johannes Siinailainen opettaa ennakoivaa hengellisyyttä. Älä taistele syntiä vastaan vasta kun se on sylissäsi. Ole kuin tarkka-ampuja muurilla: tunnista kiusaus, kun se on vasta pieni ajatus horisontissa, ja neutraloi se Jeesuksen nimellä ja välinpitämättömyydellä. Se on todellista mielen vapautta.

Koska ihminen on sielun ja ruumiin kokonaisuus, askeesi käyttää myös ruumista apuna mielen keskittämisessä. Hesykastisessa perinteessä tunnetut menetelmät, kuten rauhallinen hengitysrytmi ja katseen suuntaaminen sisäänpäin, eivät ole maagisia temppuja, vaan keinoja rauhoittaa hermosto ja veri, jotta mieli voisi asettua aloilleen.

Pyhä Gregorios Palamas puolusti näitä menetelmiä muistuttamalla, että myös ruumis on tarkoitettu Jumalan temppeliksi ja osalliseksi kirkkaudesta. Siksi ruumiin asento ja hillitty hengitys voivat auttaa mieltä löytämään sydämen paikan (Triades I, 2; PG 150).

Käytännön askeesi on väsymätöntä työtä. Se on ”pimeyden töiden” hylkäämistä joka hetki. Kun rukous ja nepsis yhdistyvät, ne muuttavat ihmisen sisäisen maiseman. Pikkuhiljaa ajatusten melu vaimenee ja tilalle tulee syvä rauha.

Tämä rauha (hesychia) on se perusta, jolta sielun noeettinen silmä voi alkaa nähdä Jumalan luomatonta valoa. Ilman rukouksen ja valvonnan vaivaa matka pimeydestä valoon jäisi vain teoreettiseksi matkakertomukseksi; näiden työkalujen avulla siitä tulee elävä todellisuus.

Edellä olemme oppineet seisomaan ovella ja torjumaan kutsumattomat vieraat (nepsis). Mutta tyhjä talo on vaarallinen paikka. Kuten Jeesus varoitti, jos paha henki häädetään ja talo jää tyhjilleen, se palaa mukanaan seitsemän pahempaa kaveria.

Siksi emme vain tyhjennä mieltä. Me täytämme sen.

Oletko koskaan yrittänyt olla ajattelematta mitään? Se on mahdotonta. Mieli on kuin mylly: se jauhaa jatkuvasti jotain. Jos et anna sille jyviä, se jauhaa itsensä rikki.

Idän kirkon isät ymmärsivät tämän psykologisen totuuden vuosisatoja sitten. He eivät yrittäneet pysäyttää myllyä väkisin. Sen sijaan he vaihtoivat jyvät. He antoivat mielelle yhden ainoan, kauniin ja voimakkaan ajatuksen, jota se voi jauhaa päivin ja öin.

Tuo ajatus on Jeesuksen rukous. Se on lyhyt, yksinkertainen ja syvällinen: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Tämä rukous ei ole maaginen loitsu tai mantra, jonka toistaminen mekaanisesti tuottaisi onnea. Se on tiivistetty tunnustus koko kristinuskosta, pieni evankeliumi ja perustuu nimen voimaan ja Kristuksen läsnäoloon

Pyhä Gregorios Palamas (1296–1359) opettaa, että Jumalan nimi ei ole vain sana, vaan se kantaa mukanaan Jumalan energiaa, joka kykenee pyhittämään ihmisen (Triads I, 3, 22; PG 150).

Tämä opetus on vallankumouksellista, koska se selittää, miksi Jeesuksen rukous toimii. Se ei ole psykologinen temppu tai itsesuggestio. Se on sakramentaalinen teko.

1300-luvulla Gregorios Palamas joutui puolustamaan hesykastimunkkeja, joita syytettiin harhaopista. Vastustaja Barlaam Calabrialainen väitti, että Jumala on täysin tuonpuoleinen ja tuntematon, ja siksi munkkien kokemukset ”Jumalan valosta” tai rukouksen voimasta olivat vain mielikuvitusta tai symboleja. Palamas vastasi erottamalla toisistaan Jumalan olemuksen, joka on tuntematon, ja Jumalan energiat, jotka ovat Jumalan toimintaa ja läsnäoloa maailmassa.

Nykyaikana ajattelemme sanoja vain ”etiketteinä”. Sana ”vesi” ei kastele.

Mutta Palamas palaa raamatulliseen käsitykseen nimestä.Jumalan nimi ei ole ihmisen keksimä etiketti. Se on ilmoitus. Nimi on ikoni. Kun katsot ikonia, et palvo puuta ja maalia, vaan sitä persoonaa, jota se esittää. Samoin kun lausut Nimen, olet yhteydessä Persoonaan.

Nimi ”kantaa mukanaan Jumalan energiaa”. Tämä on Palamaksen suuri oivallus. Energia (energeia) sana tarkoittaa toimintaa, vaikutusta, toteutumista. Se on Jumala toiminnassa. Kun sanomme ”Jeesus”, emme vain muistele historiallista hahmoa. Itse Nimi toimii kanavana, jota pitkin Jumalan luomaton armo (energia) virtaa sieluumme. Ajatelkaamme sähköjohtoa. Johto itsessään on vain kuparia (sana/kirjaimet), mutta se kuljettaa sähköä (energiaa), joka antaa valon ja lämmön. Jos kosket johtoon, saat sähköiskun. Jos kosket Nimeen uskolla, saat ”armoiskun”.

Tämä ei ole vain mielenrauhaa. Se on ontologinen (olemuksellinen) muutos. Se ”kykenee pyhittämään ihmisen”. Pyhittyminen (theosis) tarkoittaa, että ihminen alkaa säteillä samaa energiaa kuin Jumala. Palamas väittää, että Nimen toistaminen polttaa synnin kuonaa pois ja tekee ihmisestä ”jumalankaltaisen” armon kautta. Se muuttaa meitä, vaikka emme itse huomaisi sitä heti.

Tämä opetus muuttaa täysin tapamme rukoilla.  Rukous ei ole ”viesti” vaan ”kosketus” Usein ajattelemme, että rukous on viestin lähettämistä taivaaseen: ”Hei Jumala, tarvitsen tätä.”Palamaksen mukaan Jeesuksen rukous on enemmänkin ikään kuin astumista radioaktiiviseen tilaan (hyvällä tavalla). Kun sanomme Nimen, astumme Jumalan energian vaikutuspiiriin. Minun ei tarvitse ”tuntea” mitään erityistä. Nimi toimii objektiivisesti. Se on kuin lääke: se vaikuttaa, vaikka potilas ei ymmärtäisi kemiallista kaavaa.

Jeesus lupasi: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” Palamas ottaa tämän kirjaimellisesti. Nimi on Hänen läsnäolonsa muoto. Läsnäolo on sidottu Nimeen. Kun olet ahdistunut, älä yritä järkeillä itseäsi rauhalliseksi. Ala toistaa Nimeä. Tuot tilanteeseen Jumalan energian, joka on voimakkaampi kuin ahdistuksen energia. Tämä opettaa meitä käsittelemään Nimeä varoen. Sitä ei saa käyttää turhaan, koska se on ”ladattu”. Mutta sitä tulee käyttää jatkuvasti aseena ja lääkkeenä. Se on suurin lahja, joka ihmiskunnalle on annettu: mahdollisuus pitää Jumalaa kielellään ja sydämessään.

Gregorios Palamaksen mukaan Jeesuksen rukous ei ole vain psykologista keskittymistä. Jeesuksen Nimi on sakramentti. Se kantaa Jumalan luomatonta energiaa, joka muuttaa, puhdistaa ja pyhittää meidät, kun lausumme sen uskolla ja nöyryydellä.

Kun kutsumme Jeesuksen nimeä, emme vain puhu Hänestä, vaan astumme Hänen todellisuuteensa.

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika…”: Tässä tunnustamme, kuka Hän on. Hän on Herra (Kyrios). Hän on Kristus (Voideltu). Hän on Jumalan Poika. Me nostamme katseemme omasta navastamme kohti Hänen valtaistuintaan.

”…armahda minua syntistä”: Tässä tunnustamme, keitä me olemme. Emme ole täydellisiä. Olemme rikkinäisiä, haavoittuneita ja tarvitsemme apua. Sana ”armahda” (eleison) ei tarkoita vain syyllisyyden poistamista. Sen juurisana liittyy öljyyn (elaion). Me pyydämme: ”Herra, vuodata parantavaa öljyäsi haavoihini.”

Kun nämä kaksi kohtaavat – Jumalan pyhyys ja ihmisen rikkinäisyys – syntyy pelastus.

Miksi sitten toistamme samaa lausetta yhä uudelleen? Eikö Jumala kuule kerralla? Kyllä kuulee. Emme toista rukousta tehdäksemme vaikutuksen Jumalaan, vaan keskittääksemme itsemme. Mieli on luonnostaan hajanainen. Se hyppii menneisyydestä tulevaisuuteen, huolesta haaveeseen. Kirkkoisät kutsuvat tätä tilaa ”hajaannukseksi”. Se on sielun krooninen sairaus, joka estää meitä olemasta läsnä tässä hetkessä.

Jeesuksen rukous toimii ankkurina. Kun lasket ankkurin myrskyiseen mereen, laiva (mieli) heiluu yhä, mutta se ei enää ajelehdi pois. Aina kun huomaat ajatustesi karkaavan kauppalistaan tai vanhoihin riitoihin, vedät lempeästi narusta ja palaat ankkuriin: ”Herra Jeesus Kristus…”

Tätä kutsutaan termillä monologismos – yhden ajatuksen mieli. Kun mieli kiinnittyy yhteen pyhään ajatukseen, muut, turhat ajatukset alkavat nääntyä nälkään.

Jeesuksen rukouksen aloittaminen on helppoa, mutta siinä pysyminen vaatii harjoitusta. Tässä on yksinkertainen tapa aloittaa:

Varaa aluksi rauhallinen hetki, 5–10 minuuttia päivässä. Istu mukavasti, mutta ryhdikkäästi. Sulje silmäsi tai kohdista katseesi ikoniin. Ala toistaa rukousta hitaasti ja rauhallisesti. Voit lausua sen ääneen, hiljaa kuiskaten tai vain mielessäsi.

Monet sitovat rukouksen hengitykseen: Sisäänhengityksessä ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika…” ja uloshengityksessä: ”…armahda minua syntistä.”

Tämä ei ole välttämätöntä, mutta se auttaa rauhoittamaan ruumiin ja sitomaan mielen rytmiin.

Ortodoksisen rukouksen tärkein sääntö on: Älä kuvittele mitään. Ei mielikuvia. Älä yritä kuvitella Jeesuksen kasvoja, ristiä tai taivaallista valoa. Mielikuvitus on mielen leikkikenttä, ja demonit osaavat manipuloida kuvia. Pidä mielesi ”käsitteettömänä”. Keskity vain sanoihin ja niiden merkitykseen. Ole läsnä Herralle, joka on näkymätön mutta todellinen. Puhu Hänelle, älä kuvalle Hänestä.

Kun ajatus karkaa ja se karkailee, älä turhaudu. On täysin normaalia, että minuutin kuluttua mietit illallista. Kun huomaat sen, älä suutu itsellesi. Palaa vain rauhallisesti rukoukseen. (”Ahaa, ajatus harhaili. Herra Jeesus Kristus…”)

Tämä paluu on itse harjoitus. Joka kerta kun palaat, ”hengellinen lihaksesi” vahvistuu.

Hengelliset ohjaajat sanovat, että maailman pisin matka on ne 30–40 senttimetriä, jotka ovat pään ja sydämen välillä. Matka päästä sydämeen.

Aluksi rukous on työtä. Toistamme sanoja huulillamme, ja mieli saattaa olla tylsistynyt. Tämä on ”aurausvaihe”. Ajan myötä mieli alkaa tarttua rukoukseen. Se alkaa lausua rukousta itsestään, jopa arkiaskareiden keskellä. Rukouksesta tulee taustamusiikkia elämälle. Tämä on päämäärä, joka on Jumalan lahja. Sitten rukous laskeutuu sydämeen. Se ei ole enää sanoja, vaan tila. Sydän sykkii rukousta samalla tavalla kuin se pumppaa verta. Silloin ihminen ”rukoilee lakkaamatta”, jopa nukkuessaan.

Mutta meidän ei tarvitse huolehtia päämäärästä. Meidän tehtävämme on vain aloittaa.

Ottakaamme rukous mukaamme jo tähän päivään. Kun odotat bussia, kun kävelet portaissa, kun tunnet ahdistuksen nousevan: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.” Se on miekka, joka katkaisee huolet. Se on valo, joka kirkastaa mielen.

Hengellisen elämän vaelluksella pimeydestä valoon Jeesuksen rukous muodostaa kaikkein suorimman tien. Se on ortodoksisen hesykasmin sydän, jossa teologia muuttuu eläväksi kokemukseksi ja mielen hajaannus vaihtuu sydämen ykseyteen. Rukouksen sanat – ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” – kätkevät sisäänsä koko evankeliumin ja pelastushistorian salaisuuden.

Jeesuksen rukous ei ole mekaaninen mantra, vaan se perustuu nimen voimaan ja Kristuksen läsnäoloon. Kun kutsumme Jeesuksen nimeä, emme vain puhu Hänestä, vaan astumme Hänen todellisuuteensa.

Pyhä Diadokhos Fotikelainen selittää rukouksen merkitystä mielen keskittämisessä: ”Kun sielu on täyttynyt Jeesuksen nimestä, mielen hajaannus lakkaa ja sielun kaikki voimat kerääntyvät yhteen rakkaudessa Jumalaa kohtaan” (Gnostic Chapters 31; PG 65, 1177).

Tämä Diadokhos Fotikelaisen havainto kuvaa hengellisen eheytymisen prosessia. Diadokhos puhuu tässä sielun ”kokoamisesta”. Langenneessa tilassa ihminen on sirpaleina: järki haluaa yhtä, tunteet toista ja ruumis kolmatta. Jeesuksen rukous on se voima, joka liimaa sirpaleet takaisin yhdeksi kokonaisuudeksi.

Sielu on kuin sisällissodassa. Kirkkoisien psykologiassa sielulla on kolme perusvoimaa Platonia mukaillen: Järki (logistikon) on kyky ajatella ja ymmärtää.

Kiihtymys/tahto (thymos) on voima, jolla taistellaan ja ponnistellaan, ja joka usein ilmenee vihana tai intona.

Himo/halu (epithymia) on voima, joka vetää kohti nautintoa ja ravintoa.

Tavallisesti nämä ovat riidoissa. Järki sanoo ”älä syö”, halu sanoo ”syö”, ja tahto raivoaa molemmille. Tämä on se hajaannus, josta Diadokhos puhuu.

”Kun sielu on täyttynyt…” Diadokhos ei puhu tässä rukouksen satunnaisesta lausumisesta. Hän puhuu tilasta, jossa Nimi on ”kyllästänyt” mielen. Ajatelkaamme sientä vedessä. Kun sieni on täynnä, se ei ime enää muuta nestettä.  Kun mieli on täynnä Jeesuksen muistamista, sinne ei yksinkertaisesti mahdu maailmallisia huolia. Tämä on ”syrjäyttämistaktiikkaa” parhaimmillaan.

”…sielun kaikki voimat kerääntyvät yhteen…” Jeesuksen Nimi toimii kuin magneetti. Kuvitelkaamme pöydälle levitettyjä rautaviilajauhoja (hajanainen mieli). Ne osoittavat eri suuntiin sekasortoisesti. Kun tuot voimakkaan magneetin (Jeesuksen Nimen) lähelle, kaikki viilajauhot kääntyvät ja osoittavat samaan suuntaan.

Tuloksena järki keskittyy Nimeen. Halu alkaa haluta Jumalaa, eikä vain nautintoa. Tahto/kiihtymys muuttuu intohimoksi rukousta kohtaan, eikä vihaksi ihmisiä kohtaan. Sielu ei enää taistele itseään vastaan.

”…rakkaudessa Jumalaa kohtaan.”  Tämä erottaa kristillisen rukouksen itämaisesta meditaatiosta tai mindfulnessista. Päämäärä ei ole vain ”keskittyminen” tai ”tyhjyys”. Päämäärä on suhde. Kun sielu eheytyy, se ei jää ihailemaan omaa rauhaansa, vaan se suuntaa kaiken vapautuneen energiansa rakkauteen. Se on kuin linssi, joka kokoaa auringonsäteet yhteen polttopisteeseen: tuo polttopiste on rakkaus Jumalaan.

Tämä teksti tarjoaa ratkaisun modernin ihmisen perusongelmaan: pirstoutumiseen (fragmentaatioon). Elämme jatkuvassa hajaannuksessa. Selaamme puhelinta, katsomme TV:tä ja puhumme samalla. Mieli on revitty. Diadokhos sanoo: Eheytyminen alkaa yhdestä pisteestä.

Jeesuksen rukous on ”yhden asian tekemistä kerrallaan”. Se opettaa aivoille uudelleen, miltä tuntuu tehdä vain yhtä asiaa ja olla läsnä vain yhdelle Persoonalle.

Tämä Diadokhos Fotikelaisen havainto kuvaa hengellisen eheytymisen prosessia.

Diadokhos puhuu tässä sielun ”kokoamisesta”. Langenneessa tilassa ihminen on sirpaleina: järki haluaa yhtä, tunteet toista ja ruumis kolmatta. Jeesuksen rukous on se voima, joka liimaa sirpaleet takaisin yhdeksi kokonaisuudeksi.

Monet odottavat, että heillä olisi ”oikea tunne” ennen kuin he rukoilevat. Diadokhos kääntää järjestyksen: Täytä mieli Nimellä (tahdon teko). Sitten hajaannus lakkaa. Lopuksi voimat (tunteet ja halut) kerääntyvät yhteen rakkaudessa. Tunteet seuraavat ajatusta Älä odota rakkautta aloittaaksesi. Aloita rukous, ja rakkaus seuraa perässä, kun sielu alkaa eheytyä.

Sinun ei tarvitse ”tappaa” tunteitasi tai luonnettasi tullaksesi pyhäksi. Jos olet intohimoinen tai kiivas luonne (thymos), Jeesuksen rukous ei tee sinusta välinpitämätöntä vihannesta. Se valjastaa tuon kiivauden hengelliseksi innoksi. Kaikki voimasi ovat hyviä, kunhan ne ”kerääntyvät yhteen” ja palvelevat oikeaa kuningasta.

Diadokhos Fotikelainen siis opettaa, että Jeesuksen rukous on sielun eheyttävä voima. Se kokoaa ihmisen hajanaiset palaset – järjen, tunteen ja tahdon – yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka kykenee rakastamaan Jumalaa koko olemuksellaan.

Rukous on väline, jolla mielen voima (logistikon) puhdistetaan ja palautetaan alkuperäiseen tehtäväänsä: Jumalan katseluun.

Hesykastinen perinne tuntee rukouksen käytäntönä, jossa mieli laskeutuu sydämeen, joka johtavat sielun sisäiseen kirkastumiseen:

Rukous alkaa kielellä. Ihminen lausuu sanoja huolellisesti, keskittyen jokaiseen tavuun, jotta mieli ei karkaisi muihin ajatuksiin. Ajan myötä sanat siirtyvät mieleen. Mieli ei enää tarvitse ääntä, vaan se toistaa rukousta sisäisesti. Tässä vaiheessa nepsis eli mielen vartiointi on ratkaisevaa. Sydämen rukous on rukouksen korkein aste, jossa armo laskee mielen sydämeen. Tällöin rukous muuttuu jatkuvaksi ja itsetoimivaksi – se ei ole enää ihmisen ponnistus, vaan Pyhän Hengen työtä ihmisessä.

Kun askeesi on puhdistanut tien ja Jeesuksen rukous on vakiintunut huulille ja mieleen, kilvoittelija saavuttaa tason, jota isät kutsuvat varsinaiseksi noeettiseksi rukoukseksi (noera proseukhe). Tämä on rukouksen korkeampi aste, jossa rukous ei ole enää vain mielen (logos) ponnistus tai sanojen toistamista, vaan se muuttuu mielen (nous) suoraksi ja välittömäksi suhteeksi Jumalaan.

Noeettisessa rukouksessa mieli ei enää viipymättä vaella ulkoisissa asioissa tai mielikuvissa, vaan se on ”laskeutunut sydämeen”. Se on tila, jossa sielun noeettinen energia on vapautunut himojen otteesta ja keskittynyt kokonaan Jumalaan. Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että tämä on rukousta ”ilman välikäsiä”: mieli ei enää käytä apunaan päättelyä tai analyysia, vaan se katselee Jumalaa puhtaassa hengessä.

Noeettiselle rukoukselle on ominaista kuvattomuus. Mieli hylkää kaikki mielikuvat, jopa hyvät ja pyhät, kohdatakseen Jumalan, joka on kaikkien kuvien yläpuolella.

Samoin sille on ominaista yksinkertaisuus. Moninaiset ajatukset vaihtuvat yhteen ainoaan noeettiseen liikkeeseen kohti Luojaa.

Se ei ole sidottu tiettyyn hetkeen, vaan se alkaa soida sielun pohjalla silloinkin, kun ihminen nukkuu tai keskustelee muiden kanssa.

Noeettisen rukouksen ydin on mielen ja sydämen (kardia) kohtaaminen. Isien antropologiassa sydän on sielun noeettinen keskus, ja kun mieli palaa kotiinsa sydämeen, ihminen löytää sisäisen ykseytensä. Pyhä Teofanos Erakko kuvaa tätä tilaa: ”Kun mieli asettuu sydämeen, se seisoo siellä ikään kuin alttarin edessä, ja koko ihminen muuttuu eläväksi rukoukseksi.”

Tässä tilassa rukous ei ole enää jotakin, mitä ihminen tekee, vaan jotakin, mitä ihminen on. Se on Pyhän Hengen rukousta meissä. Kuten apostoli Paavali toteaa: ”Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanattomin huokauksin” (Room. 8:26). Noeettinen rukous on tämän raamatullisen totuuden kokemuksellista toteutumista.

Kun noeettinen rukous syvenee, se tuo mukanaan sielun kirkastumisen. Se on portti theoriaan eli Jumalan katseluun. Rukouksen kautta sielun noeettinen silmä puhdistuu niin, että se kykenee ottamaan vastaan luomattoman valon säteitä.

Pyhä Isak Niniveläinen opettaa, että noeettinen rukous johtaa sielun ”hengelliseen hämmästykseen”, jossa ihminen ei enää hallitse rukoustaan, vaan armo tempaa hänet mukaansa. Tämä on matkan huipentuma: pimeys on lopullisesti väistynyt, ja sielu lepää Valossa, jota mikään varjo ei tavoita.

Pyhä Teofan Erakko (1815–1894) kuvaa tätä tilaa sanoen: ”Rukouksen päämäärä on seisoa mielen kanssa sydämessä Jumalan edessä, muistamatta mitään muuta” (Hengellinen elämä, 1890).

Teofan on yksi merkittävimmistä 1800-luvun venäläisistä hengellisistä opettajista. Hän käänsi Filokalian venäjäksi ja teki hesykastisesta perinteestä ymmärrettävää tavallisille ihmisille. Tämä lause on hänen tunnetuin ”kaava” rukoukselle. Se on kuin GPS-koordinaatti hengelliselle elämälle.

Länsimaisessa ajattelussa Descartesin jälkeen ihminen on usein pelkkä ”pää” – ajatteleva kone. Tunteet ovat erillään järjestä. Ortodoksinen antropologia näkee asian toisin: Sydän on ihmisen keskus, persoonan ydin. Mieli on sydämen ”silmä” tai työkalu. Syntiinlankeemuksessa mieli karkasi sydämestä ja alkoi vaeltaa maailmassa. Teofanin ohje on kutsu palauttaa mieli alkuperäiseen kotiinsa.

”Seisoa mielen kanssa sydämessä”. Tämä on tekninen termi hesykasmissa. Mieli (nous) on huomiokyky, tietoisuus.

Sydän (kardia) ei ole pelkkä tunteiden pesä tai fyysinen pumppu, vaan olemuksen syvin keskus, jossa ihminen kohtaa Jumalan. Tavallisesti mieli on päässä (analysoi) ja sydän rinnassa (tuntee). Rukouksessa mieli ”laskeutuu” rintaan. Ajattelu muuttuu kokemiseksi. Tieto muuttuu rakkaudeksi. Se ei ole tunteellista hurmosta, vaan tila, jossa olet kokonainen. Ajatuksesi ja tunteesi ovat samassa paikassa, samassa asiassa.

Asenne ”Jumalan edessä” on rukouksen ydin. Se ei ole tekstin lukemista.  Se ei ole teologista pohdintaa Jumalasta. Se on läsnäoloa. Seisot Hänen edessään kuin palvelija Kuninkaan edessä tai lapsi Isän edessä. Teofanos korostaa usein, että tämä ”seisominen” on tärkeämpää kuin sanat. Voit rukoilla ilman sanoja, jos vain seisot Hänen edessään tietoisena Hänen läsnäolostaan.

Rukouksen vaikein osa on olla ”muistamatta mitään muuta”. Se tarkoittaa täydellistä irrottautumista maailmasta rukouksen ajaksi. Ei menneisyyden murehtimista, ei tulevaisuuden suunnittelua. Tämä on ”pyhää unohdusta”. Kun olet rakastettusi kanssa, unohdat puhelimesi ja työsi. Samoin rukouksessa: Jumala on niin todellinen, että muu maailma haalistuu taustalle.

Teofanin määritelmä on nerokas, koska se poistaa paineen suorittamisesta ja siirtää sen asenteeseen.

Miten ”laskeutua sydämeen” kuulostaa mystiseltä, mutta Teofan antaa yksinkertaisen neuvon: Keskity fyysiseen sydämen alueeseen rinnassasi.  Kuvittele, että hengität sieltä käsin. Puhu rukouksen sanat sinne, älä ilmaan. Yritä tuntea sanojen merkitys rinnassasi (esim. katumus tai kiitollisuus). Kun tunne herää, mieli kiinnittyy siihen itsestään. Mieli seuraa aina sitä, mikä on kiinnostavaa tai tunteikasta.

Monet murehtivat: ”Rukoilenko oikein? Ovatko sanat oikeat?” Teofan sanoo: Unohda muoto. Tärkeintä on, missä seisot ja kenen edessä. Jos seisot presidentin edessä, et mieti kravattiasi, vaan olet täysin hereillä ja tietoinen hänestä. Rukous on tätä hereillä oloa Jumalan edessä.

Jotta voisit ”olla muistamatta mitään muuta”, on helpompi käyttää lyhyttä rukousta, kuten Jeesuksen rukousta, kuin pitkiä tekstejä. Pitkät tekstit vaativat älyllistä prosessointia. Lyhyt toisto vapauttaa mielen keskittymään itse Kohteeseen, ei sanoihin.

Teofan Erakon mukaan rukous ei ole älyllinen harjoitus vaan eksistentiaalinen asenne. Se on mielen paluuta kotiin, sydämeen, jossa se kohtaa Jumalan kasvokkain ja unohtaa kaiken muun. Se on hetki, jolloin ihminen on täysin ehjä ja täysin läsnä.

Isät opettavat, että sydän on ihmisen noeettinen keskus, ja kun mieli löytää lepopaikan sieltä, ihminen saavuttaa sisäisen eheyden.

Vaikka rukous on ensisijaisesti hengellinen tapahtuma, kirkon isät, erityisesti Pyhä Nikeforos Erakko ja Pyhä Gregorios Palamas, tunsivat myös ruumiin asennon ja hengityksen merkityksen rukouksen apuvälineinä. Hengityksen hidastaminen ja huomion kiinnittäminen rinnan alueelle auttavat mieltä irrottautumaan ulkoisista ärsykkeistä.

Pyhä Hesykhios Siinailainen kuitenkin muistuttaa, ettei mikään tekniikka korvaa nöyryyttä: ”Jeesuksen rukous ilman nöyryyttä on kuin lamppu ilman öljyä; se ei voi valaista sielun pimeyttä” (Ad Theodulum 2, 20; PG 93, 1520).

Tämä sitaatti toimii ”turvamekanismina” kaikelle sille, mitä olemme aiemmin käsitelleet. Hesykasmi ja Jeesuksen rukous ovat voimakkaita menetelmiä, mutta ilman oikeaa asennetta ne voivat muuttua vaaralliseksi hengelliseksi ylpeydeksi. Hesykhios palauttaa meidät maan pinnalle.

Kun ihminen alkaa harjoittaa mielen vartiointia ja rukousta, hän saattaa alkaa tuntea itsensä ”hengelliseksi urheilijaksi”. Hän laskee rukouksia, tarkkailee edistymistään ja tuntee tyytyväisyyttä itsekuristaan. Tämä on kuolettava ansa. Kirkkoisät kutsuvat tilaa nimellä prelest (hengellinen eksytys). Jos rukoilet Jeesuksen rukousta ylpeänä (”Minä rukoilen, nuo muut eivät”), rukous kääntyy itseään vastaan. Se ei enää yhdistä Jumalaan, vaan pönkittää egoa.

”Lamppu” on astia. Se on välttämätön rakenne (sydän, sanat, aika, tekniikka). Jeesuksen rukous on täydellinen lamppu: se on muotoiltu oikein, se on kestävä ja kaunis. Mutta tyhjä lamppu on pimeä. Vaikka sinulla olisi maailman hienoin kultainen lamppu (täydellinen keskittyminen ja teologia), se ei tuota valoa itsestään.

”Öljy” on nöyryys. Miksi juuri nöyryys on öljyä?

Jeesuksen rukouksen loppuosa on ”…armahda minua syntistä.” Jos sydämesi on ylpeä, valehtelet joka kerta kun rukoilet. Et oikeasti koe tarvitsevasi armoa, koet ansaitsevasi palkkion. Jumala ei voi valaista valhetta. Nöyryys tekee sielusta pehmeän ja vastaanottavaisen. Ylpeys on kovaa ja kuivaa; se ei ”pala”. Raamatullisesti öljy viittaa usein myös Pyhään Henkeen ja laupeuteen (eleos). Nöyryys on se aine, johon Pyhä Henki voi tarttua ja syttyä.

Ilman nöyryyttä rukous on vain psykologista jumppaa. Se voi rauhoittaa hermoja, kuten mikä tahansa mantra, mutta se ei tuo hengellistä valoa, Jumalan tuntemista. ”Se ei voi valaista”. Hesykhios on ehdoton. Hän ei sano ”valaisee huonommin”, vaan ”ei voi valaista”. Pimeys sielussa johtuu nimenomaan itseriittoisuudesta. Vain nöyryys avaa ikkunat valolle.

Mistä voimme tietää, rukoilemmeko nöyrästi vai ylpeästi? Testi on yksinkertainen: Miten reagoin häiriöihin tai loukkauksiin?

Jos rukoilet ”syvällisesti”, ja joku keskeyttää sinut, ja räjähdät vihasta (”Etkö näe, että minä rukoilen täällä?!”) – lampussasi ei ole öljyä. Olet vain virittänyt hermosi kireälle. Jos rukoilet nöyrästi, ja sinua loukataan, ajattelet: ”Tämä on juuri sitä, mitä minunlaiseni syntinen tarvitsee nöyrtymiseen”, ja pysyt rauhallisena. Silloin rukous toimii.

Moderni ihminen rakastaa ”hakkeroinnin” ajatusta: ”Jos teen X ja Y, saan tuloksen Z.” Hesykhios sanoo: Hengellisessä elämässä tämä ei toimi. Et voi pakottaa Jumalaa antamaan valoa suorittamalla rukouksia. Älä luota tekniikkaan, luota Armoon. Rukous on kerjäläisen käsi. Nöyryys on se asenne, joka myöntää: ”Minulla ei ole mitään annettavaa, tarvitsen kaiken Sinulta.” Tähän tyhjyyteen Jumala vastaa.

Nöyryys on turvavyö. Kun rukoilet Jeesuksen nimeä, saatat kokea voimakkaita asioita (rauhaa, valoa, iloa). Ilman nöyryyttä alat ajatella: ”Olenpa minä pyhä.” Se on tuhoisaa. Nöyryys sanoo: ”Tämä ilo ei ole minun ansiotani, se on Jumalan lahja, jota en ansaitse.” Tämä pitää mielen terveenä.

Hesykhios Siinailainen opettaa, että tekniikka ilman moraalia on kuollutta. Jeesuksen rukous on tehokas vain, jos se nousee särkyneestä ja nöyrästä sydämestä. Nöyryys on polttoaine, joka muuttaa sanojen toistamisen eläväksi tuleksi.

Rukouksen tarkoituksena on ”mielen kirkastuminen” (photismos), jossa ihminen alkaa nähdä itsensä ja maailman Jumalan valossa.

Jatkuva Jeesuksen nimen avuksi huutaminen toimii kuin tuli, joka kuluttaa sielusta himojen ja pahojen ajatusten rikkaruohot. Sen vaikutus on siirtyminen pimeydestä kohti mielen kirkkautta

Pyhä Johannes Siinailainen (n. 579–649) toteaa: ”Ruoski vihollisia Jeesuksen nimellä, sillä ei ole väkevämpää asetta taivaassa eikä maan päällä” (Portaat 21; PG 88, 945).

Tämä on yksi Portaat-teoksen kuuluisimmista ja siteeratuimmista lauseista. Se on hengellisen sodankäynnin klassinen iskulause. Pyhä Johannes vaihtaa tässä lempeän paimenen äänen kenraalin ääneen. Hän antaa meille aseen, ei vain lohtua.Tämä sitaatti löytyy Portaiden luvusta 21, joka käsittelee pelkuruutta (arkuutta).

Johannes puhuu munkeille, jotka kokevat selittämätöntä kauhua, painajaisia tai paniikkia yksinäisyydessä. Hän tunnistaa, että tällainen pelko ei ole vain psykologista, vaan usein demonista häirintää.

Hän ei neuvo analysoimaan pelkoa (”miksi minua pelottaa lapsuuden takia?”), vaan hyökkäämään sitä vastaan.

”Ruoski” on brutaali ja fyysinen metafora. Ruoskaa ei käytetä kerran. Sillä lyödään yhä uudelleen. Tämä kuvaa Jeesuksen rukouksen rytmiä. Jokainen rukous (”Herra Jeesus Kristus…”) on yksi isku. Rukous tuottaa ”kipua” demoneille ja himoille. Se ei ole vain suoja (kilpi), vaan hyökkäysase. Ruoskaa käytetään pitämään pedot loitolla. Et päästä vihollista iholle, vaan isket heti kun se tulee näköpiiriin.

”Vihollisia” viittaa kohteeseen. On kriittistä ymmärtää, keitä viholliset ovat. Ne eivät ole ihmisiä. Johannes ei kehota kiroamaan lähimmäistä. Viholliset ovat ajatuksia (logismoi), himoja ja pahoja henkiä. Kun mieleen nousee kateus, himo, viha tai epätoivo, se on ”vihollinen”, joka yrittää vallata sielun linnoituksen.

”Ei ole väkevämpää asetta”, pyhä Johannes sanoo.

Miksi Jeesuksen nimi on ase? Antiikin maailmassa ja hengellisessä todellisuudessa Nimi kantaa kantajansa valtaa. Kun poliisi huutaa ”Lain nimessä!”, hänellä on valtion auktoriteetti takanaan. Kun lausut Jeesuksen nimen, et taistele omilla voimillasi, jotka ovat heikot. Tuot taistelukentälle Kristuksen voiton. Demonit eivät pelkää sinua, mutta ne pelkäävät Häntä, joka voitti kuoleman.

Tämä opetus muuttaa passiivisen uhrin aktiiviseksi taistelijaksi.

Johannes Siinailainen opettaa ns. ”vastarinnan strategiaa”: Älä neuvottele terroristien kanssa.Kun paha ajatus, esimerkiksi voimakas himo tai lamaannuttava pelko, tulee, väärä tapa on alkaa väitellä ajatuksen kanssa. (”Ei minun pitäisi ajatella näin, koska…”) Tämä on ansa. Ajatus voittaa aina väittelyn, koska se on ovela. Oikea tapa on ”ruoskia”. Älä puhu ajatukselle. Puhu Jeesukselle. Heti kun ajatus ilmestyy, iske: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua!” Katkaise ajatusvirta Nimellä.

Jos heräät yöllä ahdistukseen tai koet paniikkia päivällä: Hengitä syvään ja ala ”ruoskia” ilmaa rukouksella. Tämä konkreettinen toiminta purkaa paniikin, koska se siirtää aivot ”jähmety”-tilasta ”taistele”-tilaan, mutta turvallisella tavalla.

Sinun ei tarvitse olla teologian tohtori voittaaksesi kiusauksen. Lapsikin osaa käyttää ruoskaa. Yksinkertainen huuto ”Jeesus auta!” on voimakkaampi kuin monimutkainen älyllinen päättely, koska siinä on Nimen voima.

Pyhä Johannes Siinailainen opettaa, että kristitty ei ole puolustuskyvytön. Meillä on ydinase: Jeesuksen Nimi. Kun kiusaukset tai pelot hyökkäävät, meidän ei tule analysoida niitä, vaan ”ruoskia” ne pois kutsumalla Herran läsnäoloa avuksi välittömästi ja toistuvasti.

Luku 8: Noeettinen rukous

Sydämen ja mielen ykseys ja rukous ilman kuvia

Edellä olemme käsitelleet katharsista eli puhdistumista – ruosteen hiomista sielun peilistä. Mutta miksi peili puhdistetaan? Ei siksi, että se olisi vain puhdas, vaan siksi, että se voisi heijastaa Valoa.

Kun sielu alkaa vapautua himoista, siirrytään hengellisen elämän seuraavaan vaiheeseen: valaistumiseen (fotismos). Tämän vaiheen keskeinen työkalu on noeettinen rukous, mielen rukous sydämessä.

Seuraavassa käsitellään sitä, kuinka hajonnut ihminen kootaan jälleen yhdeksi ja kuinka hän kohtaa Jumalan ilman mielikuvituksen verhoa.

Ymmärtääksemme noeettista rukousta, meidän on ymmärrettävä käsite Nous (mieli/henki). Nykysuomessa ”mieli” tarkoittaa usein aivojen loogista päättelykykyä (ratio tai dianoia). Kirkkoisille nous on jotain syvempää.

Ratio (dianoia) käsittelee informaatiota, päättelee, analysoi. Se toimii aivoissa.

Nous on sielun ”korkein kärki” tai ”silmä”. Se on intuitiivinen kyky, joka voi tuntea Jumalan suoraan, ilman sanoja tai käsitteitä. Syntiinlankeemuksessa nous pimeni ja joutui eroon sydämestä. Se alkoi vaeltaa ulkomaailmassa aistien varassa. Noeettisen rukouksen tavoite on parantaa tämä vaurio: tuoda harhaileva mieli takaisin kotiin, sydämeen.

Nykyihminen elää usein ”päässään”. Olemme vieraantuneet tunteistamme ja syvimmästä itsestämme. Isät kuvaavat tätä skitsofreeniseksi tilaksi: pää ajattelee yhtä, sydän haluaa toista.

Mielen laskeutuminen sydämeen on hesykasmin, hiljaisuuden tien, päätavoite. Mitä se tarkoittaa? Se ei ole fyysinen liike, vaan huomion keskittämistä. Mieli lopettaa ulkoisten asioiden ja omien ajatustensa pyörittämisen ja asettuu ”sydämen alttarille. Kun mieli ja sydän yhdistyvät, ihminen eheytyy. Hänestä tulee kokonainen. Rukous ei ole enää ajattelua Jumalasta, vaan olemista Jumalassa. Teofan Erakko kuvaa tätä: ”Mieli seisoo sydämessä Herran edessä.” Se on vartija, joka valvoo, ettei sydämeen pääse mitään epäpuhdasta.

Rukous ilman kuvia (kuvattomuus) on monille vaikein asia ymmärtää. Länsimaisessa meditaatiossa käytetään usein mielikuvitusta, kuvitellaan Jeesus ristillä, raamatullisia maisemia jne. Itäinen perinne varoittaa tästä jyrkästi siksi, että Jumala on luomaton, kuva on luotu

Mielikuvitus (fantasia) perustuu aistikokemuksiin. Voimme kuvitella vain asioita, jotka olemme nähneet tai niiden yhdistelmiä. Jumala on ääretön ja käsittämätön. Mikä tahansa kuva, jonka teemme Hänestä mielessämme, on väistämättä epäjumalankuva – se on pienempi kuin todellisuus. Jos rukoilet kuvaa, rukoilet omaa ajatustasi, et Jumalaa.

Mielikuvitus on ”silta”, jota pitkin demonit usein kulkevat. Paholainen voi helposti manipuloida tunteitamme luomalla ”hengellisiä” näkyjä, valoilmiöitä tai ”Jeesuksen ilmestymisiä”. Tätä tilaa kutsutaan nimellä eksytys (ansa, prelest). Ihminen luulee olevansa korkeassa hengellisessä tilassa, vaikka hän palvoo omia hallusinaatioitaan.

Pyhä Hesykios opettaa: ”Jotta mieli voisi nähdä Jumalan, sen on oltava täysin väritön ja muodoton”, puhdas peili. Rukouksessa mieli tyhjennetään kaikista kuvista – sekä hyvistä että pahoista. Vain tyhjä tila voi täyttyä Jumalan läsnäololla. Tämä on apofaattista, kieltävää, rukousta: menemme pimeyteen löytääksemme Valon, joka on kaiken ymmärryksen yläpuolella.

Miten mieli voi olla ajattelematta mitään? Se on lähes mahdotonta, koska mieli on luonnostaan levoton.

Ratkaisu on antaa mielelle yksi ajatus, johon se kiinnittyy, jotta se voi torjua kaikki muut. Tämä ”ankkuri” on Jeesuksen Nimi. ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.” Tämä rukous ei ole mantra, jonka tarkoitus on tyhjentää mieli merkityksestä, vaan se on henkilökohtainen vetoomus.

Keskitä huomio rintakehän alueelle, sydämeen, ja toista rukousta rauhallisesti, keskittyen sanojen merkitykseen, ei niiden ääneen.  Kun rukoilet, älä kuvittele Jeesuksen kasvoja. Ole vain Hänen läsnäolossaan, pimeydessä ja hiljaisuudessa.

Noeettinen rukous on paluuta paratiisiin. Se on tila, jossa ihminen ei enää puhu Jumalalle kaukaa, vaan seurustelee Hänen kanssaan sydämensä kammiossa. Se vaatii nöyryyttä: myönnämme olevamme syntisiä ja tarvitsevamme armoa. Se vaatii valppautta (nepsis), jotta torjumme ajatukset ja kuvat. Sen hedelmä on rauha (hesykhia), joka ylittää kaiken ymmärryksen.

Kuten pyhä Gregorius Siinailainen sanoo: ”Rukous on Jumalan toimintaa ihmisessä.” Kun me lopetamme omien kuviemme projisoimisen, Jumala alkaa maalata omaa kuvaansa meihin.

Luku 9: Fotismos – Mielen valaistuminen

Hengellinen näkeminen ja mielen kirkastuminen

Edellä olemme käsitelleet mielen paluuta kotiin, sydämeen. Kun tuhlaajapoika (mieli) on palannut ja puhdistautunut (katharsis), Isä ei vain ota häntä vastaan, vaan pukee hänet parhaisiin vaatteisiin.

Tätä vaihetta kutsutaan nimellä fotismos (valaistuminen, valistuminen). Se ei tarkoita älyllistä viisastumista tai uusien tietojen oppimista. Se on ontologinen muutos: Pyhä Henki alkaa valaista ihmisen sisintä, ja sielun ”silmä” (nous) alkaa nähdä todellisuuden sellaisena kuin se on. Pimeässä huoneessa hapuileva ihminen on nyt saanut valon. Sielu on puhdistumisen kautta riisunut yltään himojen pimeän verhon. Tämä ei ole pelkkää älyllistä uuden oppimista, vaan mielen (nous) kirkastumista, jossa ihminen alkaa nähdä luomakunnan ja Jumalan salaisuudet uudessa, hengellisessä valossa. Jos puhdistuminen oli sielun peilin hiomista, valistuminen on hetki, jolloin tuo peili alkaa ensi kertaa heijastaa Jumalan säteitä.

Maallisessa mielessä mielen valistuminen, ”valistus”, tarkoittaa järjen ja tieteen valoa. Ortodoksisessa mystiikassa se tarkoittaa Luomattoman Valon heijastumista puhdistuneeseen mieleen.

Kysymyksessä on tiedon muutos.  Ennen ihminen tiesi asioita Jumalasta, luki kirjoista, kuuli puheita. Nyt hän alkaa tuntea Jumalan. Teologia muuttuu teoriasta kokemukseksi.

Pyhittäjä Simeon Uusi Teologi vertaa tätä kynttilään ja lampun syttymiseen. Sydän on vaha, mieli on sydänlanka. Niin kauan kuin ne ovat erillään tai märkiä, synnin vallassa, liekki ei syty. Mutta kun vesi (himot) on kuivattu kilvoituksella, Pyhä Henki sytyttää sydänlangan. Tässä vaiheessa rukous ei enää vaadi jatkuvaa ponnistelua. Se alkaa soida sydämessä itsestään, kuten hengitys. Tätä kutsutaan ”itse toimivaksi rukoukseksi”.

Kun mieli kirkastuu, se saavuttaa kyvyn, jota isät kutsuvat nimellä theoria (hengellinen näkeminen tai katselu). Tämä ei ole hallusinaatioiden näkemistä, vaan totuuden näkemistä.

Valaistunut mieli alkaa nähdä luomakunnan uudella tavalla. Hän ei näe puita, eläimiä tai ihmisiä vain biologisina olioina, vaan hän näkee luotujen dynaamisen ytimen, logoi (tarkoitukset/siemenet). Hän näkee Jumalan viisauden ja läsnäolon kaikessa olevaisessa. Koko maailma muuttuu ”palavaksi pensaaksi” – kaikki hehkuu Luojan energiaa, mutta ei pala poroksi.

Paradoksaalisesti, mitä enemmän valoa tulee, sitä selvemmin ihminen näkee oman pienuutensa. Pimeässä huoneessa ei näe pölyä. Kun auringonvalo osuu huoneeseen, ilma näyttää olevan täynnä pölyhiukkasia. Valaistunut ihminen ei ylpisty (”Olenpa minä pyhä”), vaan nöyrtyy syvästi, koska hän näkee pienimmätkin tahrat sielussaan, jotka aiemmin jäivät pimeyden turviin.

Yksi valaistumisen tärkeimmistä hedelmistä on erottelukyky (diakrisis). Tämä on hengellistä diagnostiikkaa. Valaistunut mieli on kuin tarkka vartija. Hän tunnistaa heti, mistä jokin ajatus tulee: Jumalalta, omasta alitajunnasta vai demoneilta.

Koska mieli on kirkas, paholainen ei enää pysty helposti huijaamaan häntä ”valkeuden enkelin” hahmossa. Valaistunut ihminen maistaa ajatuksen ”jälkimaun”: tuoko se rauhaa vai levottomuutta? Hän välttää eksytyksen. Hän ei toimi enää impulssien tai tunnekuohujen vallassa, vaan Pyhän Hengen ohjauksessa.

Valaistumisen korkein aste liittyy Kristuksen kirkastumiseen Taborin vuorella. Evankeliumi kertoo, että opetuslapset näkivät Jeesuksen vaatteiden hohtavan valkoisina ja hänen kasvonsa loistavan kuin aurinko.

Pyhä Gregorios Palamas (1296–1359) puolusti hesykasteja selittämällä tätä ilmiötä:

Valo, jonka opetuslapset näkivät, ei ollut luotua, fyysistä valoa, kuten auringonvalo tai fotonit. Se oli Jumalan luomatonta energiaa (energeia). Se oli Jumalan omaa kirkkautta.

Kristus ei muuttunut vuorella. Hän on aina kirkas. Opetuslapset muuttuivat. Tapahtui muutos katsojissa.  Heidän silmänsä aukenivat hetkeksi näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on taivaassa.

Fotismos on osallisuutta tästä samasta Taborin valosta. Se on tila, jossa ihminen alkaa säteillä Jumalan läsnäoloa, joskus jopa fyysisesti, kuten Mooseksen kasvot hänen laskeutuessaan vuorelta.

Valaistuminen on heräämistä unesta. Puhdistuminen (katharsis) oli painajaisesta vapautumista. Valaistuminen (photismos) on silmien avaamista uuteen aamuun.

Tässä tilassa uskonto lakkaa olemasta sääntökokoelma ja muuttuu eläväksi suhteeksi. Mieli on tyyni, sydän on lämmin, ja ihminen on valmis astumaan viimeiseen ja korkeimpaan vaiheeseen: jumaloitumiseen (theosis).

Kun sielun peili puhdistuu rukouksen kautta, se alkaa heijastaa Jumalan valkeutta. Tämä ei ole vain älyllistä ymmärrystä, vaan kokemuksellista tietoa Jumalan läsnäolosta. Matka pimeydestä valoon huipentuu siinä, että rukouksesta tulee ihmisen olotila – hengitys, joka yhdistää hänet lakkaamatta elämän Lähteeseen.

Isien opetuksessa ihmisen mieli on luotu ”valon lapseksi”. Lankeemuksessa tämä noeettinen silmä sokeutui, mutta valistumisessa se avautuu uudelleen. Pyhä Diadokhos Fotikelainen (n. 400-luku) opettaa, että valistuminen on Pyhän Hengen pysyvää läsnäoloa mielen syvyydessä: ”Jumalallinen valo alkaa valaista mieltä vasta, kun sydän on täysin puhdistunut rakkaudessa. Silloin ihminen ei enää vain ajattele Jumalaa, vaan hän tuntee Hänet jokaisella sielunsa liikkeellä” (Gnostic Chapters 59; PG 65, 1188).

Diadokhos on ortodoksisen perinteen tärkein ”tunteen teologi”. Hän korostaa, että uskon ei tule jäädä vain pään tiedoksi, vaan sen täytyy muuttua koetuksi todellisuudeksi. Tämä sitaatti määrittelee tarkasti eron teologian (Jumalasta puhumisen) ja mystiikan (Jumalan kokemisen) välillä.

Monet kristityt elävät tilassa, jossa he tietävät Jumalan olevan olemassa, mutta eivät tunne Häntä. Usko on totta järjelle, mutta sydän voi olla kylmä tai tyhjä. Diadokhos kuvaa siirtymää puhdistumisen (katharsis) vaiheesta valistumiseen (fotismos). Tässä vaiheessa Pyhä Henki, joka on annettu kasteessa, ei enää vaikuta vain salaa alitajunnassa, vaan nousee tietoisuuteen.Valistuminen ei ole ihmisen suoritus, vaan vastaus. ”Jumalallinen valo alkaa valaista mieltä vasta…” Valo on aina olemassa, mutta mieli on kuin likainen ikkuna. Aurinko paistaa, mutta valo ei pääse huoneeseen. Diadokhos korostaa järjestystä: ensin puhdistuminen, sitten valistuminen. Emme voi hypätä suoraan korkeisiin kokemuksiin ilman kilvoittelua.

 ”…kun sydän on täysin puhdistunut rakkaudessa.” Miksi juuri rakkaus puhdistaa? Pelko voi hillitä tekoja (”en varasta, etten joudu vankilaan”), mutta se ei muuta sydäntä. Vain rakkaus ajaa pois itsekkyyden, joka on kaiken synnin juuri. Kun rakastamme Jumalaa enemmän kuin itseämme, sydämen ”ikkuna” peseytyy puhtaaksi egoismista, ja valo pääsee läpi.

”Silloin ihminen ei enää vain ajattele Jumalaa…” Tämä on kriittinen ero. Ajattelu (dianoia) käsittelee Jumalaa objektina. Meillä on teorioita, dogmeja ja mielikuvia. Se on kuin lukisi ruokalistaa: tiedät mitä ruoka on, mutta et maista sitä. Tässä tilassa käsitteet väistyvät. Ihminen ei enää tarvitse todisteita Jumalasta, koska hän on Hänen läsnäolossaan.

”…vaan hän tuntee Hänet jokaisella sielunsa liikkeellä.” Diadokhos käyttää tässä termiä hengellinen aisti (aisthesis noera). Se ei tarkoita tunnekuohua, itkua tai naurua, vaan syvää, vakaata havaintokykyä. Kuten tunnemme lämmön iholla tai maistamme hunajan kielellä, sielu ”maistaa” Jumalan hyvyyden. Se on välitöntä kokemista.

”Jokaisella sielunsa liikkeellä” tarkoittaa kokonaisvaltaisuutta. Jumala ei ole enää vain sunnuntain asia. Jopa syödessä, kävellessä tai nukkuessa sielun pohjavire on tietoisuus Jumalasta.

Diadokhos Fotikelainen haastaa meidät pois ”aivokristillisyydestä”.

Kristinusko ei ole filosofiaa. Se on elämää. Diadokhos sanoo, että on mahdollista – ja tavoiteltavaa – tuntea Jumalan läsnäolo yhtä konkreettisesti kuin tunnemme auringon lämmön. Jos uskomme on vain sääntöjen noudattamista ilman kokemusta, olemme vasta matkan alussa.

Nykymaailma sanoo: ”Opiskele, niin tiedät.” Kirkkoisät sanovat: ”Rakasta, niin näet.” Älyllinen opiskelu ei avaa hengellisiä silmiä, vaan sydämen puhtaus ja rakkaus. Jos haluat tuntea Jumalan, älä lue enemmän kirjoja, vaan rakasta enemmän lähimmäistäsi ja Jumalaa. Rakkaus on avain tietoon.

Lainauksen lopussa viitataan pysyvyyteen. Hengellinen elämä ei ole vain satunnaisia ”huippukokemuksia” retriiteissä. Tavoitteena on tila, jossa Jumalan muistaminen tulee yhtä luonnolliseksi kuin hengittäminen – se on mukana ”jokaisessa sielun liikkeessä”.

Diadokhos opettaa, että teologia ilman kokemusta on kuin kartan katselua ilman matkustamista. Puhdistunut sydän ei enää spekuloi Jumalasta, vaan elää Hänessä.

Valistuminen, mielen silmän avautuminen, ilmenee siten, että ihminen alkaa nähdä luoduissa asioissa niihin kätketyt Jumalan ajatukset eli logokset (theoria physike). Maailma ei ole enää vain materiaa, vaan se on täynnä Jumalan kirkkauden heijastuksia. Hengellinen tietämys (gnosis), kyky ymmärtää Raamatun ja kirkon salaisuuksia syvemmin, avautuu, ei vain tekstinä vaan elävänä totuutena.

Kun matka pimeydestä valoon saavuttaa pisteen, jossa sielun noeettinen silmä on puhdistunut ja sydän on rauhoittunut rukouksessa, ihminen astuu tilaan, jota kirkon isät kutsuvat nimellä theoria (θεωρία). Sana tarkoittaa katselua, näkemistä tai tarkastelemista. Se ei ole älyllistä päättelyä tai filosofista teoretisointia, vaan välitöntä, kokemuksellista ja hengellistä Jumalan ja Hänen salaisuuksiensa näkemistä.

Pyhät isät, kuten pyhä Maksimos Tunnustaja, jakavat teorian kahteen pääasialliseen vaiheeseen, jotka kuvaavat sielun nousua kohti korkeinta valkeutta:

Luonnon katselu (theoria physike): Tässä vaiheessa valistunut mieli alkaa nähdä luomakunnan ”logokset” eli ne jumalalliset perussuunnitelmat ja tarkoitukset, jotka Jumala on asettanut jokaiseen luotuun asiaan. Maailma ei ole enää vain ainetta, vaan se muuttuu läpinäkyväksi portiksi, jonka läpi loistaa Luojan viisaus. Luomakunta nähdään ikään kuin Jumalan ”toisena kirjana”.

Jumalan näkeminen (katselu) (theologia): Tämä on teorian korkein aste, jossa mieli ylittää kaikki luodut asiat ja jopa omat käsitteensä. Se on välitöntä yhteyttä Jumalaan Hänen luomattomissa energioissaan. Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että tässä tilassa ihminen ei enää vain opi Jumalasta, vaan hän kärsii (kokee) jumalallisia asioita (paschein ta theia).

Theoria on erottamattomasti sidoksissa luomattomaan valoon. Isien mukaan se, joka on saavuttanut katselun tilan, tulee itse valoksi. Pyhä Symeon Uusi Teologi (949–1022) kuvaa tätä tilaa järisyttävästi: ”Hän, joka on saavuttanut teorian, näkee Jumalan valona, ja tuo valo muuttaa hänet kokonaan, niin että hänestä itsestään tulee valo ilman varjoa” (Hymns of Divine Love; PG 120).

Tämä on yksi ortodoksisen mystiikan väkevimmistä ja rohkeimmista lauseista. Pyhä Symeon sai lisänimen ”Uusi Teologi”, koska hän korosti – monien aikalaistensa kauhuksi – että kristinusko ei ole rituaaleja, vaan tietoinen, henkilökohtainen kokemus Pyhästä Hengestä.

Tämä sitaatti kuvaa theosista (jumaloitumista) sen radikaaleimmassa muodossa.

Symeon taisteli aikansa ”virkamieskristillisyyttä” vastaan, jossa ajateltiin, että pelastus on juridinen tila. Symeon huusi: ”Ei! Pelastus on muodonmuutos!” Hän käyttää usein klassista vertausta raudasta ja tulesta. Kun musta, kylmä rautakanki työnnetään tuleen, se alkaa hehkua. Lopulta rauta on niin kuumaa ja kirkasta, että se näyttää tulelta ja polttaa kuin tuli. Rauta ei ole muuttunut tuleksi, se on yhä rautaa, mutta se on saanut tulen ominaisuudet.

Tämä sitaatti kuvaa juuri tätä hetkeä: ihmisluonto (rauta) on niin syvällä Jumalassa (tuli), että eroa on vaikea nähdä.

”Näkee Jumalan valona…”  ei ole vertauskuva (että Jumala olisi ”kuin valo” eli viisas). Symeon puhuu Luomattomasta Valosta. Se on sama valo, joka loisti Jeesuksesta Taborin vuorella. Se on Jumalan energiaa – Hänen toimivaa läsnäoloaan. Ihminen ei voi nähdä Jumalan olemusta, sitä mitä Hän on itsessään, mutta hän voi nähdä ja kokea Hänen valonsa.

”…ja tuo valo muuttaa hänet kokonaan…”. Tässä on mystiikan ydin: Me muutumme siksi, mitä katselemme. Jos katselet pimeyttä, kateutta ja vihaa, muutut pimeäksi. Jos katselet maallisia (rahaa, valtaa), muutut maalliseksi. Jos katselet Jumalaa, muutut jumalalliseksi. Tämä on passiivista aktiivisuutta. Ihminen ei muuta itseään ponnistelemalla, vaan altistamalla itsensä Valolle. Valo tekee työn.

”…niin että hänestä itsestään tulee valo ilman varjoa.” Tämä on järisyttävä väite.

Ihminen alkaa säteillä samaa rakkautta, rauhaa ja viisautta kuin Jumala. Hänestä tulee ”pieni aurinko” armon kautta. Varjo syntyy, kun jokin este on valon edessä. Jos ihminen on ”ilman varjoa”, se tarkoittaa täydellistä läpinäkyvyyttä. Ei enää salattuja syntejä.  Ei alitajuisia traumoja tai pimeitä nurkkia. Ei ”yksityiselämää”, joka on piilossa Jumalalta. Koko olemus on läpäisty Pyhällä Hengellä.

Pyhä Symeon Uusi Teologi asettaa riman korkealle, mutta antaa samalla valtavan toivon.

Kristillisyys ei ole vain ”paremmaksi ihmiseksi tulemista”, moraalista parannusta. Se on identiteetin olemuksellinen muutos. Tavoite ei ole olla vain ”kunnollinen kansalainen”, vaan tulla ”valoksi”. Kuten apostoli Paavali sanoo: ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.”

Tämä on haasteellinen kohta. Tulla ”valoksi ilman varjoa” vaatii rohkeutta tuoda kaikki omat pimeät puolet Jumalan eteen. Valo ei siedä piilottelua. Emme voi pitää mitään itsellämme. Kaikki häpeä, kaikki virheet on tuotava Valoon, jotta Valo voi polttaa ne pois ja muuttaa ne kirkkaudeksi.

Mikään muu filosofia ei korota ihmistä näin korkealle. Symeon sanoo, että ihminen – joka on luotu tomusta – voi tulla Jumalan kaltaiseksi, säteileväksi olennoksi. Se on ihmisyyden lopullinen päämäärä, ihmisarvon huipentuma.

Symeon opettaa, että Jumalan näkeminen ei ole kuin elokuvan katsomista, jossa katsoja pysyy samana. Se on kuin astumista fuusioreaktoriin. Kun todella näet Jumalan, et voi jäädä entisellesi. Sinä sytyt.

Kyseessä ei ole aistittava näkeminen, vaan noeettinen kokemus. Palamas korostaa, että tämä näkeminen tapahtuu ”yli mielen ja yli aistien”. Se on se tila, jossa ihminen kohtaa Jumalan kasvotusten ”tietämättömyyden pimeydessä”, joka onkin sokaisevaa kirkkautta.

Vaikka theoria on matkan korkea päämäärä, se ei koskaan irtaudu käytännön kilvoituksesta (praxis). Isät opettavat, että toiminta on katselun perusta ja katselu on toiminnan täyttymys. Ilman puhdistumista katselu on mahdotonta, ja ilman katselua toiminta jää vain ulkoiseksi suoritukseksi.

Evagrios Pontikos (345–399), tiivistää tämän dynaamisen suhteen: ”Kristinusko on oppi vapahtajastamme Kristuksesta, joka koostuu praksiksesta, luonnon katselusta ja teologiasta” (Praktikos 1; PG 79).

Tämä on yksi kristillisen mystiikan historian tärkeimmistä määritelmistä. Evagrios Pontikos, jota kutsutaan ”erämaan filosofiksi”, loi tässä lauseessa koko ortodoksisen hengellisyyden tiekartan. Tämä ei ole vain luettelo, vaan hierarkkinen portaikko. Evagrios systematisoi hengellisen elämän välttämättömiksi vaiheiksi, joita ei voi ohittaa eikä sekoittaa.

Evagrios oli ensimmäinen, joka toi järjestyksen erämaaisien villeihin kokemuksiin. Hän ymmärsi, että ihmismieli tarvitsee rakenteen edetäkseen.

Kristillisessä elämässä on toiminnan taso (praktike, praxis), luonnon katselun, luonnollisen kontemplaation (physike) taso ja Jumalan katselun, varsinaisen teologian (theologia) taso.

Praxis on perustus ja tämä on matkan alku. Se ei tarkoita mitä tahansa puuhastelua, vaan kilvoittelua. Tavoite on apatheia eli himottomuus, sisäinen rauha. Toiminta on paastoa, rukousta, käskyjen noudattamista, taistelua vihaa, ylpeyttä ja himoja vastaan. Ennen kuin voi nähdä totuuden, on puhdistettava itsesensä valheesta ja itsekkyydestä. Ei voi ”teologisoida”, jos on vihan tai rahanhimon vallassa. Praxis on peilin puhdistamista.

Luonnon katselu (physike) on silta. Kun mieli on rauhoittunut (apatheia), se alkaa nähdä maailman uusin silmin. Tavoite on nähdä Luojan viisaus (logoi) luoduissa. Tämä toiminta ei ole biologian opiskelua, vaan hengellistä havainnointia. Ihminen näkee luonnon, toiset ihmiset ja tapahtumat Jumalan ilmoituksena. Mieli siirtyy itsestään (praxis) kohti Jumalaa, mutta käyttää vielä ”tikapuina” aineellista maailmaa. Maailma ei ole enää este, vaan ikoni.

Huippu on teologia (theologia). Tämä on Evagrioksen sanastossa jotain aivan muuta kuin yliopistollinen teologia. Tavoite on Pyhän Kolminaisuuden välitön tunteminen. Toiminnassa teologia on puhdasta rukousta ilman mielikuvia tai sanoja. Mieli on jättänyt taakseen aistittavan maailman, luonnon katselun, ja astuu ”tietämättömyyden pilveen” kohtaamaan Jumalan. Tämä on mystinen unio, yhdistyminen. Se on tila, jossa ollaan ”kasvotusten” Luojan kanssa.

Ensimmäinen harha on teoria ilman käytäntöä. Monet haluavat hypätä suoraan ”korkeaan teologiaan” tai mystisiin kokemuksiin ilman praxista, parannuksen tekoa ja luonteen muokkausta. Evagrios varoittaa: Jos yrität kiivetä tikapuiden yläpäähän astumatta ensimmäiselle puolalle, putoat. Ilman puhdasta sydäntä (praxis) ”teologia” on vain mielikuvitusta tai älyllistä peliä.

Toinen harha on aktivismi ilman päämäärää. Toiset juuttuvat praxikseen – sääntöihin, suorittamiseen ja moraaliseen näpräilyyn – ymmärtämättä, että sen tarkoitus on johtaa eteenpäin. Käskyjen noudattaminen ei ole päämäärä itsessään; se on vain valmistelua näkemiselle (theoria). Puhdistamme lasit, jotta voisimme katsoa niillä, emme vain ihaillaksemme puhtaita laseja.

Evagrios opettaa, että kristinusko on kokonaisvaltainen prosessi. Pese vaatteesi (praxis), ihaile Luojan kädenjälkeä maailmassa (luonnon katselu) ja astu sisään hääjuhlaan kohtaamaan itse Kuningas (teologia).

Ei voi valita vain yhtä; tarvitsee koko paketin ollaksesi terve kristitty.

Theoria on siis se tila, jossa ihminen on vihdoin saapunut kotiin, pimeys on voitettu ja sielu lepää iankaikkisessa Valossa, katsellen lakkaamatta Häntä, joka on kaiken olevan alku ja loppu.

Vaikka valistuminen on kilvoittelun hedelmä, se on ennen kaikkea Jumalan lahja. Kirkon perinteessä valistuminen liittyy erottamattomasti kasteeseen, jota isät kutsuvat nimellä ”pyhä valistus”. Kuitenkin se, mikä kasteessa annetaan siemenenä, kasvaa täyteen mittaansa vasta aikuisessa kilvoittelussa.

Pyhä Maksimos Tunnustaja (n. 580–662) opettaa, että valistunut mieli on kuin kaupunki, joka on täynnä valoa: ”Kun mieli vapautuu himoista, se muuttuu läpinäkyväksi valoksi, ja Pyhä Henki asettuu siihen opettamaan sille Jumalan salaisuuksia” (Ambigua 10; PG 91, 1112).

Tämä sitaatti kuvaa mielen metamorfoosia: kuinka inhimillinen, rajallinen ymmärrys muuttuu jumalallisen viisauden välikappaleeksi.

Maksimoksen ajattelussa ihmisen mieli (nous) on luotu toimimaan kuin peili tai linssi. Sen tehtävä on heijastaa Jumalaa.

Ongelma on se, että langenneessa tilassa ”himot” (itsekkyys, ahneus, viha, ylpeys) ovat kuin likaa tai maalia linssin pinnalla. Valo ei pääse läpi. Siitä johtuen mieli näkee vain itsensä ja omat halunsa, ei todellisuutta. Ratkaisu tähän on puhdistuminen, Se ei ole päämäärä itsessään, vaan keino palauttaa linssin läpinäkyvyys.

”Kun mieli vapautuu himoista…” on ehto. Tämä viittaa tilaan nimeltä apatheia. Se ei tarkoita tunteettomuutta, kuten stoalaisuudessa, vaan vapaata tilaa. Himo on pakkomielle: ”Minun on pakko saada tämä”, ”En kestä tuota ihmistä”.  Vapautunut mieli on irronnut näistä koukuista. Se on tyyni vedenpinta, joka ei enää aaltoile tuulen (ärsykkeiden) mukana.

”…se muuttuu läpinäkyväksi valoksi…”. Tapahtuu muutos. Tämä on Maksimoksen nerokas kielikuva. Hän ei sano, että mieli näkee valon, vaan että se muuttuu valoksi. Puhdas mieli ei enää ”värjää” todellisuutta omilla ennakkoluuloillaan. Se on täysin kirkas ja läpinäkyvä.  Kun auringonvalo osuu puhtaaseen kristalliin, kristalli näyttää itse valolta. Mieli ja Jumalan valo tulevat yhdeksi toiminnaksi, vaikka ne pysyvät olemukseltaan erillisinä.

Tässä tapahtuu vallanvaihto: ”…ja Pyhä Henki asettuu siihen opettamaan…”.  Niin kauan kuin olemme himojen vallassa, ”opettajanamme” toimii oma egomme tai maailman mielipiteet. Kun tila on raivattu puhtaaksi, Pyhä Henki ottaa ohjat.

”Asettuu siihen” tarkoittaa, että tämä ei ole vain vierailu, vaan asuminen. Mielestä tulee temppeli.

Henki opettaa ”…Jumalan salaisuuksia”, ei maantietoa tai matematiikkaa, vaan salaisuuksia (mysteereitä). Nämä ovat asioita, joita ”silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut” (1.Kor. 2:9). Ne ovat syvällistä ymmärrystä Jumalan rakkaudesta, kaitselmuksesta ja olemassaolon tarkoituksesta. Tätä tietoa ei voi lukea kirjoista; se täytyy vastaanottaa suoraan Lähteestä.

Maksimos Tunnustaja tarjoaa meille hengellisen tiedon teorian.

Nykyään ajattelemme, että oppiminen vaatii vain älykkyyttä ja kirjoja. Maksimos sanoo: Jos haluat ymmärtää syvimpiä totuuksia, sinun on ensin puhdistettava elämäsi. Moraalinen tila vaikuttaa älylliseen näkökykyyn. Vihainen tai ahne ihminen ei voi ymmärtää Jumalaa, vaikka hän olisi kuinka älykäs, koska hänen linssinsä on likainen. Puhdistuminen on edellytys ymmärrykselle

Meidän tehtävämme on ”siivota huone”, vapautua himoista. Emme kuitenkaan voi pakottaa Valoa syttymään.

Kun teemme oman osuutemme (kilvoittelu), Pyhä Henki tekee oman osuutensa (valistus). Emme opeta itseämme, vaan valmistaudumme tulemaan opetetuiksi. Tämä on passiivista aktiivisuutta.

Mieli ei ole vain tietokoneen prosessori. Mieli on pyhä paikka. Se on suunniteltu olemaan Pyhän Hengen valtaistuinsali. Tämä antaa valtavan arvokkuuden ihmismielelle. Kun vartioimme ajatuksiamme, emme tee sitä vain mielenterveyden vuoksi, vaan siksi, että valmistelemme tilaa Korkeimmalle Vieraalle.

Maksimos opettaa, että todellinen teologia ei ole sanojen pyörittelyä, vaan kirkastumista. Kun ihminen lakkaa olemasta täynnä itseään (himoja), hän täyttyy Jumalalla, ja silloin hänestä tulee läpinäkyvä ikkuna taivaaseen.

Rukous muuttuu tällöin ”valoiseksi rukoukseksi”, jossa sanat eivät ole enää tarpeen, koska sielu on suorassa yhteydessä valon Lähteeseen.

Valistumisen merkki on syvä sisäinen rauha ja kyky erottaa hyvä pahasta (diakrisis). Valistunut ihminen ei lankea helposti ajatusten (logismoi) ansoihin, sillä hän näkee niiden alkuperän jo kaukaa. Pyhä Hesykhios Siinailainen vertaa valistunutta mieltä puhtaaseen ilmaan, jossa aurinko saa paistaa esteettä: ”Niin kuin auringonvalo tekee näkyväksi kaiken maan päällä, niin jumalallinen valistus tekee sielulle näkyväksi jokaisen kiusauksen ja jokaisen hyveen tien” (Ad Theodulum 2, 8; PG 93, 1512).

Tämä sitaatti selittää, miksi tarvitsemme armoa: emme selviä elämän sokkeloista pelkällä inhimillisellä päättelyllä.

Kuvitelkaamme huone, joka on täynnä huonekaluja ja lattialla olevia ansoja. Pimeässä törmäilemme esineisiin, satutamme itsemme ja luulemme varjoja hirviöiksi tai hirviöitä ystäviksemme. Valossa näemme tarkasti, missä on tuoli ja missä on ansa. Meidän ei tarvitse arvailla. Hesykhios opettaa, että ilman Jumalan valoa ihmismieli on hämärässä. Me ”luulemme” tietävämme mikä on oikein, mutta usein kompastumme omiin kuvitelmiimme.

”Niin kuin auringonvalo…”.  Aurinko on lahjomaton. Se ei valehtele. Se näyttää ruman rumana ja kauniin kauniina. Jumalallinen valistus ei ole ”hyvä fiilis”, vaan totuuden paljastumista. Se on kylmänviileää realismia, hengellinen röntgenkatse. Se näyttää asiat juuri sellaisina kuin ne ovat, riisuen ne valheellisista kuorrutuksista.

 ”…tekee sielulle näkyväksi jokaisen kiusauksen…”. Paljastuminen on kriittistä, koska kiusaukset eivät yleensä näytä pahoilta. Paholainen ei tule luoksesi sanoen: ”Hei, pilaa elämäsi”, vaan hän tulee sanoen: ”Ansaitset vähän rentoutumista” (laiskuus) tai ”Sinulla on oikeus puolustaa kunniaasi” (viha). Valistunut mieli näkee naamion taakse. Se näkee koukun madon sisällä. Se tajuaa heti: ”Tämä ajatus näyttää oikeudenmukaisuudelta, mutta sen ydin on kostoa. Se on ansa.”

”…ja jokaisen hyveen tien.”  Hyve ei ole aina itsestäänselvyys. Joskus on vaikea tietää, mikä on oikein: Pitäisikö minun olla tiukka vai armollinen? Pitäisikö minun puhua vai vaieta? Ilman valoa arvailemme. Valistuksessa Pyhä Henki valaisee juuri sen polun, jota tässä tilanteessa pitää kulkea. Se on kuin GPS pimeässä metsässä; se näyttää seuraavan askeleen.

Hesykhios Siinailainen puhuu tässä erottelukyvystä (kreik. diakrisis), joka on kaikista hyveistä tärkein.

Monet kristityt elävät jatkuvassa epävarmuudessa: ”Onko tämä ajatus Jumalasta vai minusta?”  Hesykhios lupaa, että kun mieli puhdistuu ja valistuu, epävarmuus ja hämmennys vähenee. Alat tunnistaa ”käsialan”.Opit erottamaan Jumalan äänen, joka tuo rauhan ja selkeyden, vihollisen äänestä, joka tuo kiihtymystä ja hämmennystä.

Kun näkee kiusauksen ”valossa”, se menettää voimansa. Synti on houkuttelevaa vain niin kauan kuin se on hämärässä, itsepetoksen vallassa. Kun valo paljastaa synnin todellisen, ruman luonteen ja sen katkerat seuraukset *etukäteen*, halu tehdä syntiä katoaa. Kukaan ei syö ruokaa, jos näkee kirkkaassa valossa, että se on myrkytettyä.

Hyveen tien näkeminen tarkoittaa tilannetajua. Valistunut ihminen ei toimi kaavamaisesti (”teen aina näin”), vaan hän näkee Pyhän Hengen valossa, mitä rakkaus vaatii juuri nyt. Tärkeää on oikea ajoitus.

Hesykhios opettaa, että rukous ja valppaus sytyttävät valot mielen huoneeseen. Silloin emme enää törmäile huonekaluihin (synteihin), vaan voimme kävellä vapaasti ja varmasti kohti Jumalaa. Hengellisyys on näkemistä, ei arvaamista.

Tässä sitaatissa Hesykhios rakentaa yhden hyvin klassisen hengellisen psykologian ajatuksen: mielen (nous) puhtaus ja jumalallinen valistus eivät “lisää maailmaan asioita”, vaan tekevät jo olemassa olevan todellisuuden näkyväksi. Ilman valoa kompastellaan samoihin ansoihin; valossa näkee sekä kuopat että polut.

Hesykhioksen vertaus väittää, että valistunut mieli on kuin kirkas ilma: kun “ilma” on puhdas, aurinko (jumalallinen valo) paljastaa kaiken selvästi; kun mieli on samea (himoista, hajanaisesta huomiosta, itsepetoksesta), sama valo ei “pääse läpi”, ja ihminen elää kuin hämärässä.

Puhdas ilma, mielen läpinäkyvyys, viittaa mielentilaan, jossa huomio ei ole jatkuvasti sirpaleina, mieli ei ole sameana haluista, pelosta, vihasta, turhamaisuudesta eikä sisäinen puhe peitä todellisuutta. Tämä ei ole ensisijaisesti älykkyyttä, vaan selkeyttä ja rehellistä itsetuntemusta: kyky nähdä, mitä minussa todella tapahtuu.

Aurinko, jumalallinen valistus (illuminaatio) on perinteinen kuva Jumalan valosta. Se ei ole vain “tietoa”, vaan valaisevaa läsnäoloa, joka antaa todellisuudelle oikeat mittasuhteet. Tärkeä nyanssi tässä on, että aurinko paistaa muutenkin, mutta vain esteettömässä ilmassa sen vaikutus näkyy. Samoin Jumalan valistus “on”, mutta ihminen voi olla sisäisesti niin sumussa, ettei se muutu koetuksi ymmärrykseksi.

“Tekee näkyväksi jokaisen kiusauksen”. Mitä tämä tarkoittaa? Hesykhioksen traditiossa (erityisesti hesykasmissa) “kiusaus” ei ole vain ulkoinen tilanne vaan usein sisäinen liike, joka alkaa hyvin pienestä.

Valistuminen tekee esimerkiksi näkyväksi: ajatuksen ensivärähdyksen (logismos): pieni mielikuva, mieliteko, loukkaantumisen kipinä, tarinan, jolla mieli yrittää oikeuttaa sen (“minulla on oikeus tähän”, “ei se mitään”, “pakko saada helpotusta”), tunteen ja kehollisen impulssin (levottomuus, kuumeneminen, kiristyminen) sekä pienen suunnanmuutoksen, jolla ihminen alkaa hiljalleen liukua pois rauhasta. Valaistuminen ei tarkoita, että kiusauksia ei enää tule, vaan että ne tunnistetaan aikaisemmin, tarkemmin ja vähemmällä itsepetoksella.

“Ja jokaisen hyveen tien”. Hyve ei ole vain “hyvä teko”. Toinen puoli on yhtä tärkeä: valistus ei paljasta vain vaaroja vaan myös reitin.

“Hyveen tie” tarkoittaa usein, mikä on juuri nyt oikea vastaliike (esim. ärtymyksen sijaan lempeys; ahneuden sijaan kohtuullisuus), mikä on todellinen motiivi, autanko toista vai rakennanko omaa kuvaani? tai mikä on “pienin uskollinen askel” tässä hetkessä. Tämä on hengellisen elämän realismia: hyve ei ole nappi, jota painetaan, vaan polku, joka valitaan toistuvasti.

Ihminen on altis sisäiselle sokeudelle.  Suurin vaara ei ole “pimeys ulkona” vaan sumu sisällä: harhat, rationalisoinnit, tottumukset. Näkeminen edeltää moraalista valintaa. Ensin pitää nähdä kiusaus kiusauksena ja hyve hyveenä. Ilman näkemistä valinta on usein kuin käyttäisi autopilottia.

Jumalallinen valo ja inhimillinen puhtaus liittyvät yhteen.  Ei niin, että ihminen “ansaitsisi” valon, vaan niin, että puhdistunut huomio kykenee vastaanottamaan ja tulkitsemaan tuon valon hedelmällisesti.

Hesykhioksella valistuminen ei ole vain neutraalia tarkkailua, vaan Jumalan valon vaikutusta, joka suuntaa kohti hyvettä, rukousta ja parantumista (metanoia).

Jos haluaa lukea tämän Hesykioksen lauseen “yhtenä ohjeena”, se olisi: pidä sisäinen ilma kirkkaana, jotta näet sekä ansat että reitin, kun Jumalan valo paistaa.

Valistuminen on portti matkan viimeiseen vaiheeseen, theosikseen eli jumalallistumiseen, jossa ihminen ei enää vain heijasta valoa, vaan tulee itse valoksi Jumalan valossa.

Luku 10: Hesykasmi ja palamismin teologinen puolustus

Taborin valo ja luomattoman kirkkauden todellisuus

Matka pimeydestä valoon saavutti opillisen ankkuripaikkansa 1300-luvulla käydyissä suurissa teologisissa kiistoissa. Tällöin pyhä Gregorios Palamas (1296–1359), Athosvuoren munkki ja myöhempi Thessalonikin arkkipiispa, nousi puolustamaan hiljaisuuden kilvoittelijoita, hesykasteja, ja heidän kokemustaan Jumalan välittömästä näkemisestä. Palamismi ei ole uusi oppi, vaan kirkon isien ikiaikaisen kokemuksen teologinen kiteytys ja puolustus hyökkäyksiä vastaan.

Sana hesykhasmos juontuu kreikan sanasta hesychia, joka tarkoittaa ulkoista ja ennen kaikkea sisäistä hiljaisuutta. Hesykastit olivat munkkeja, jotka Jeesuksen rukouksen ja tarkkaavaisuuden (nepsis) avulla pyrkivät puhdistamaan mielensä katsellakseen Jumalaa. Heidän vastustajansa, kuten italialais- kreikkalainen munkki Barlaam Calabrialainen, väittivät, ettei ihminen voi tuntea Jumalaa suoraan, vaan ainoastaan älyllisesti luomakunnan ja Raamatun symbolien kautta. Barlaamille Jumalan näkeminen tässä elämässä oli mahdottomuus tai pelkkää mielikuvituksen tuotetta.

Puolustaakseen hesykastien kokemusta pyhä Gregorios Palamas teki ratkaisevan ja kirkon vahvistaman jaon Jumalan olemukseen (ousia) ja energioihin (energeiai). Tämä on palamismin teologinen kulmakivi: Jumalan olemus on täysin tuntematon, saavuttamaton ja tuonpuoleinen. Mikään luotu ei voi koskaan tulla osalliseksi Jumalan olemuksesta. Jumalan energiat ovat Jumalan itsensä todellista läsnäoloa, toimintaa ja kirkkautta, jotka vuotavat ulos Hänen olemuksestaan. Ne ovat luomattomia, aivan kuten olemuskin.

Palamas opetti, että jos Jumalalla ei olisi luomattomia energioita, Hän jäisi vangiksi omaan olemukseensa eikä voisi olla yhteydessä luomakuntaan. Tällöin pelastus ja jumalallistuminen olisivat vain vertauskuvia. Mutta koska Jumalan energiat ovat todellista Jumalaa, ihminen voi energiat vastaanottaessaan tulla todelliseksi ”jumalaksi armon kautta”. Palamas toteaa: ”Jumala on kokonaisuudessaan läsnä jokaisessa jumalallisessa energiassa” (Triades III, 2, 7; PG 150).

Tämä lause on ortodoksisen jumalakäsityksen ”E=mc²” – se ratkaisee valtavan filosofisen ongelman siitä, kuinka ääretön Jumala voi olla yhteydessä äärelliseen ihmiseen. Tämä sitaatti on palamismin (hesykastisen teologian) kulmakivi. Se estää kristinuskoa muuttumasta joko panteismiksi (kaikki on jumalaa) tai deismiksi (Jumala on kaukana eikä vaikuta meihin).

Ymmärtääksemme Palamasta, meidän on ymmärrettävä ero olemuksen (ousia) ja energian (energeia) välillä. Palamas käyttää usein aurinkovertausta:

Olemus (aurinko itse): Kukaan ei voi koskettaa auringon pintaa tai mennä sen ytimeen palamatta poroksi. Se on saavuttamaton.

Energia (auringon säteet): Auringon valo ja lämpö tulevat meidän luoksemme. Kun tunnet auringon lämmön ihollasi, se on aurinkoa. Se ei ole ”kopio” auringosta, vaan auringon omaa toimintaa.

Palamas taisteli harhaoppia vastaan, joka väitti, että Jumalan armo on vain luotu asia (kuin lahjapaketti, jonka Jumala lähettää). Palamas vakuutti: ”Ei! Armo on Jumala itse toiminnassa!”

”Jumala on kokonaisuudessaan läsnä…”. Hän on jakamaton. Tämä on radikaali väite. Jumala ei ole kakku, josta leikataan viipaleita. Kun koet Jumalan rakkautta, et saa ”10 % Jumalasta”. Jumala on yksinkertainen. Hänellä ei ole osia. Siksi, missä tahansa Jumala toimii, Hän on siellä koko persoonallaan ja jumaluudellaan.

”…jokaisessa jumalallisessa energiassa.” Jumala on moninaisuus ykseydessä Jumalan energiat ovat moninaisia: rakkaus, viisaus, kaitselmus, luominen, parantaminen, vanhurskaus. Vaikka energioita on monta, Jumala on yksi. Kun Pyhä Henki antaa sinulle rauhan, se ei ole jokin ”rauhan kemikaali”, vaan se on Rauhan Jumala itse läsnä sinussa.

Palamas korostaa, että energia ei ole jokin Jumalasta irronnut voima (kuten kivi säteilee lämpöä senkin jälkeen, kun se on viety pois tulesta). Energia on Jumalan aktiivista läsnäoloa. Sitä ei voi olla olemassa ilman Häntä.

Tämä teologinen lause muuttaa täysin tapamme ymmärtää rukousta ja armoa. Länsimaisessa ajattelussa armo on usein nähty ”apuaineena” tai ”polttoaineena”, jota Jumala antaa. Palamas sanoo: Armo on Jumala itse.

Kun rukoilet ja tunnet lohdutusta, et koe vain psykologista helpotusta tai ”hengellistä energiaa” (new age -mielessä). Sinä kohtaat Elävän Jumalan kokonaisuudessaan, ei vain vaikutuksen. Se on persoonallinen kohtaaminen.

Koska energia on Jumala itse, siihen osallistuminen tekee meistä jumalallisia. Jos armo olisi vain luotu asia, emme voisi koskaan yhdistyä Jumalaan. Mutta koska armo on luomatonta energiaa, me voimme tulla ”osallisiksi jumalallisesta luonnosta” (2. Piet. 1:4). Rauta (ihminen) hehkuu tulessa (Jumalan energia). Rauta ei muutu tuleksi (olemukseksi), mutta se saa kaikki tulen ominaisuudet (lämpö, valo).

Jumala on sekä tuntematon että tunnettu. Tämä ratkaisee paradoksin: Jumala on tuntematon olemukseltaan. Emme koskaan voi käsittää Hänen äärettömyyttään, emme edes taivaassa. Jumala on tunnettu energioissaan. Voimme tuntea Hänet intiimimmin kuin oman sielumme). Tämä varjelee meitä ylpeydeltä, luulemasta, että tajuamme kaiken Jumalasta, ja epätoivolta, luulemasta, ettemme voi tuntea Häntä lainkaan).

Palamas opettaa, että pieninkin armon pisara sisältää koko valtameren. Kun Jumala koskettaa elämääsi – olipa se sitten omantunnon ääni, kauneuden kokemus tai rukouksen rauha – se on Kaikkivaltias itse, kokonaisena ja jakamattomana, läsnä sinua varten.

Nämä energiat (kuten rakkaus, armo, valo ja pyhitys) ovat Jumalaa itseään, mutta ne ovat Hänen ulostuloaan ja toimintaansa luomakuntaa kohtaan. Ilman tätä eroa yhteys Jumalaan olisi joko mahdoton (agnostismi) tai se tuhoaisi luodun ja luojan välisen rajan (panteismi).

Barlaam väitti, että apostolien Taborin vuorella näkemä Kristuksen kirkkauden valo oli luotu, katoava ilmiö. Palamas puolestaan osoitti kirkon isien opetuksiin nojautuen, että Taborin valo oli luomatonta jumaluuden kirkkautta. Se ei ollut uusi valo, joka syttyi Kristukseen, vaan opetuslasten silmät avautuivat näkemään sen valon, joka Kristuksessa oli aina ollut.

Hesykastien rukouksessa kokema valo on samaa luomatonta valoa. Palamas opettaa, että kun ihminen puhdistuu, hän ei näe valoa aisteillaan eikä pelkällä järjellään, vaan muuntuneen noeettisen kykynsä kautta. Tämä valo on Jumalan valtakunnan esimakua jo tässä ajassa. ”Se, joka on tullut osalliseksi jumalallisesta energiasta, muuttuu itsekin valoksi” (Triades III, 1, 16; PG 150).

Tämä Palamaksen (1296–1359) rohkea väite tiivistää ortodoksisen pelastusopin huipun. Tämä lause on suoraa jatkoa edelliselle ajatukselle energioista, mutta nyt fokus siirtyy ihmisen muutokseen. Palamas ei puhu tässä vain vertauskuvallisesti (”hän on valoisa persoona”), vaan hän kuvaa todellista, olemuksellista muutosta ihmisessä.

Palamas puolusti hesykastimunkkeja, jotka väittivät nähneensä rukouksessa Luomattoman Valon. Vastustajat (kuten Barlaam Calabrialainen) väittivät, että tämä oli mahdotonta tai harhaista, koska Jumala on näkymätön. Palamas vastasi viittaamalla Kristuksen kirkastumiseen Taborin vuorella. Siellä opetuslapset näkivät Jeesuksen säteilevän valoa. Palamas opetti, että tämä valo ei ollut fyysisiä fotoneja, vaan Jumalan kirkkautta. Ja mikä tärkeintä: pyhät voivat osallistua tähän samaan valoon jo tässä elämässä.

”Se, joka on tullut osalliseksi…”  Kreikan sana methexis tarkoittaa syvää osallisuutta, ei vain sivustakatsojana olemista. Se on kuin sieni vedessä. Sieni on täynnä vettä, vesi on sienen sisällä ja ympärillä. Ihminen ei vain ”katsele” Jumalan energiaa ulkopuolelta, vaan hän imee sen itseensä.

”…jumalallisesta energiasta…”. Kuten aiemmin todettiin, tämä energia on Jumala itse toiminnassa.  Se on elävää, luovaa ja pyhittävää voimaa. Kun ihminen ottaa vastaan tämän energian (esim. sakramenteissa tai rukouksessa), hän ei ota vastaan ”tietoa” tai ”tunnetta”, vaan jumalallista elämää.

 ”…muuttuu itsekin valoksi.” Identiteetti laajentuu. Tämä on sitaatin ydinpommi. Palamas ei sano, että ihminen heijastaa valoa, kuten kuu heijastaa aurinkoa. Hän sanoo, että ihminen muuttuu valoksi. Miten tämä on mahdollista?

Kuvitelkaamme rautakanki tulessa. Kun se on tarpeeksi kuuma, se on tulta kokemuksellisesti. Se valaisee ja polttaa. Samalla tavalla ihminen, joka on täynnä Pyhää Henkeä, alkaa säteillä Jumalan ominaisuuksia. Hänestä tulee ”jumala armosta” (theosis). Hän ei lakkaa olemasta ihminen, mutta hänen inhimillisyytensä on ”ylitetty” ja kirkastettu.

Tämä opetus on kristinuskon radikaalein lupaus ihmiskunnalle.

Pelastus on enemmän kuin anteeksianto. Lännessä pelastus nähdään usein juridisesti: syytön julistetaan vapaaksi, velka on maksettu. Palamas sanoo: Se on vasta alkua. Pelastus on jumaloitumista. Jumala ei halua vain antaa sinulle anteeksi; Hän haluaa tehdä sinusta kaltaisensa. Hän haluaa täyttää sinut itsellään niin, että sinä loistat.

Palamas korosti, että tämä valo ei ole vain ”mielen valoa”, älyllistä oivallusta. Se voi olla myös silmin nähtävää kirkkautta, ruumiillinen kokemus.

Historiassa on monia kertomuksia pyhistä, kuten Serafim Sarovilainen, joiden kasvot loistivat fyysistä valoa rukouksen aikana. Tämä muistuttaa meitä siitä, että ruumis ei ole sielun vankila, vaan Pyhän Hengen temppeli, joka on tarkoitettu kirkastumaan yhdessä sielun kanssa.

Jos meidät on kutsuttu ”muuttumaan valoksi”, se asettaa vastuun. Emme voi olla pimeyden (vihan, katkeruuden, valheen) vallassa, jos olemme osallisia Valosta. Tämä muutos ei tapahdu automaattisesti, vaan se vaatii synergiaa – ihmisen tahdon ja Jumalan armon yhteistyötä. Meidän on avattava ikkunat, jotta Valo voi tulla sisään ja muuttaa meidät.

Gregorios Palamas opettaa, että kristityn päämäärä ei ole vain päästä taivaaseen, vaan tuoda taivas itseensä. Tavoite on tulla niin läpinäkyväksi Jumalan energialle, että raja minun ja Hänen välillä hälvenee rakkaudessa, ja jäljelle jää vain Valo.

Palamismin teologinen puolustus takasi sen, ettei kristinusko muuttunut pelkäksi moraaliseksi filosofiaksi tai älylliseksi järjestelmäksi. Se varmisti, että Jumala on todella läsnä. Rukouksessa emme kohtaa vain ajatusta Jumalasta, vaan Jumalan itsensä. Ihminen voi muuttua. Theosis eli jumalallistuminen on todellinen muutos, jossa Jumalan luomaton elämä läpäisee ihmisen. Ruumis on pyhä. Koska ihminen on kokonaisuus, myös ruumis voi osallistua rukoukseen ja kirkastua Jumalan armosta.

Palamismi on siten oppaamme pimeydestä valoon: se vakuuttaa meille, että se Valo, jota kohti kuljemme, ei ole kaukainen idea, vaan elävä ja syleilevä Jumala, joka haluaa jakaa oman ikuisen kirkkautensa meidän kanssamme.

Luku 11: Sakramentit ja noeettinen elämä

Mysteeriot sielun valistumisen ja ravinnon lähteenä

Matka pimeydestä valoon ei ole yksinäisen kulkijan suoritus, vaan elämää Kristuksen ruumiissa, Kirkossa. Noeettinen elämä – sielun silmän puhdistuminen ja kirkastuminen – ei tapahdu tyhjiössä, vaan se saa ravintonsa ja voimansa sakramenteista eli pyhistä mysteereistä. Jos askeesi ja Jeesuksen rukous ovat hengellistä hengitystä, sakramentit ovat se veri ja elämä, joka virtaa ihmisen noeettiseen keskukseen ja muuttaa hänet sisältäpäin.

Kaikki alkaa kasteesta, jota pyhät isät kutsuvat nimellä pyhä valistus (photismos). Kaste on ihmisen oksastaminen Kristuksen ruumiiseen. Se on ”uudestisyntyminen”, joka antaa ihmiselle mahdollisuuden alkaa elää noeettista elämää. Isien mukaan kasteen armo on siemen, joka on istutettu sydämen syvyyksiin; se, kasvaako tästä siemenestä puu (eli saavuttaako ihminen valistumisen ja jumalallistumisen), riippuu ihmisen vapaasta tahdosta ja kilvoituksesta (ascesis). Kasteessa ihmisen noeettinen silmä, joka oli synnin pimeyden sokeuttama, pestään puhtaaksi ja siihen istutetaan jumalallisen valon siemen. Pyhä Gregorios Teologi opettaa: ”Valistus on sielun kirkkaus, elämän muutos ja Jumalan tuntemisen alku” (Oratio 40; PG 36).

Pyhän Gregorios Teologi (Gregorios Nazianzilainen) n. 329–390 on yksi kolmesta suuresta hierarkista, ja häntä kutsutaan ”Teologiksi” juuri siksi, että hän osasi pukea sanoiksi syvimmät totuudet Jumalasta ja ihmisestä. Tämä sitaatti on peräisin hänen kuuluisasta Kastepuheestaan (Oratio 40). Varhaiskirkossa kasteesta käytettiin nimeä Photismos eli Valistus. Gregorios ei siis puhu vain älyllisestä oivalluksesta, vaan sakramentaalisesta ja olemuksellisesta tapahtumasta.

Gregorios puhuu ihmisille, jotka ehkä viivyttelivät kastettaan tai pitivät sitä vain muodollisuutena. Hän haluaa herättää heidät ymmärtämään, mikä valtava voima heille tarjotaan.

Hän määrittelee ”valistuksen” sen kautta, mitä sielulle tapahtuu kasteessa, mitä elämässä tapahtuu ja mitä tiedolle tapahtuu.

Gregorios näkee kasteen valon syttymisenä. ”Sielun kirkkaus” (sisäinen tila) viittaa sielun puhdistumiseen synnin liasta. Langennut sielu on ”tumma” tai ”sumea”; se on täynnä häpeää, pelkoa ja syyllisyyttä. Valistuksessa (kasteessa/parannuksessa) Pyhä Henki pesee sielun puhtaaksi. Kirkkaus tarkoittaa tässä alkuperäisen kauneuden palauttamista. Sielusta tulee jälleen Imago Dei, Jumalan kuva, joka heijastaa Luojansa valoa kuin kiillotettu peili.

”Elämän muutos” on ulkoinen vaikutus. Gregorios on ehdoton: Valoa ei voi olla ilman muutosta. Et voi sanoa olevasi ”valistunut”, jos elät pimeydessä, vihaat, valehtelet ja ahnehdit. Valistus ei ole vain ”pään tietoa” tai mystinen tunne, vaan se on metanoia (mielenmuutos), joka näkyy teoissa. Jos valo syttyy huoneeseen, toiminta huoneessa muuttuu, et enää kompastele. Samoin, jos Jumalan valo syttyy sieluun, elämäntavat muuttuvat pyhiksi.

Valistu on ”Jumalan tuntemisen alku”. Tämä on lauseen syvällisin kohta. Miksi vain ”alku”? Eikö valistus ole huippu? Ei. Gregorios opettaa, että puhdistuminen on vasta sisäänpääsylippu. Vasta kun sielu on kirkas ja elämä muuttunut, ihminen on kykenevä alkamaan tuntea Jumalaa. Likainen peili ei voi heijastaa aurinkoa. Ihminen, joka on täynnä itseään, ei voi tuntea Jumalaa. Puhdistuminen tekee tuntemisen mahdolliseksi.

Gregorios Teologi sitoo yhteen teologian ja etiikan tavalla, joka on elintärkeä nykykristitylle. Teoria ja käytäntö ovat yhtä. Emme voi erottaa ”hengellisyyttä” ja ”arkielämää”. Gregorios sanoo: Jos elämäsi ei muutu, et ole valistunut. Piste. Todellinen hengellinen kokemus johtaa aina suurempaan rakkauteen, nöyryyteen ja puhtauteen arjessa. Jos joku väittää omaavansa korkeaa tietoa mutta elää moraalittomasti, hän on Gregorioksen mukaan pimeydessä.

Kaste on dynaaminen voima. Vaikka Gregorios puhuu kasteesta, tämä pätee koko elämään. Kaste ei ole vain mennyt tapahtuma, vaan jatkuva tila. Meidän on ”pidettävä sielu kirkkaana” katumuksen ja ehtoollisen kautta, jotta valistus pysyy voimassa.

Tieto vaatii puhtautta. Nykymaailma ajattelee, että tieto saavutetaan älykkyydellä. Kirkkoisät opettavat, että Jumalan tunteminen saavutetaan pyhyydellä. ”Jumalan tuntemisen alku” ei ole kirjojen lukeminen, vaan sielun kirkastuminen. Mitä puhtaampi sydän, sitä kirkkaampi näkökyky.

Gregorios Teologi opettaa, että valistus on kokonaisvaltainen ”järjestelmäpäivitys”. Se puhdistaa menneisyyden (sielun kirkkaus), ohjaa nykyhetkeä (elämän muutos) ja avaa tulevaisuuden (Jumalan tunteminen). Se on portti todelliseen elämään.

Mirhavoitelussa puolestaan ihminen saa Pyhän Hengen lahjan, joka on se hengellinen energia, joka mahdollistaa noeettisen elämän. Kasteen ja mirhavoitelun kautta ihmisestä tulee ”valon lapsi”. Kuitenkin tämä valo pysyy usein kätkettynä himojen alle, ellemme me kilvoittelun kautta anna sille tilaa loistaa. Pyhä Markus Erakko (400-luvun alku) huomauttaa: ”Kristus asuu sydämessäsi kasteesta lähtien, mutta vain askeesin ja käskyjen noudattamisen kautta Hän tulee noeettisesti näkyväksi” (De baptismo; PG 65, 992).

Markus oli tunnettu siitä, että hän vastusti ”tekojen vanhurskautta” (pelagiolaisuutta) mutta korosti silti kilvoittelun välttämättömyyttä.

Tämä hänen huomautuksensa ratkaisee klassisen jännitteen armon (Jumalan lahja) ja kilvoittelun (ihmisen ponnistelu) välillä. Se selittää, miksi monet kastetut kristityt eivät ”tunne” Jumalan läsnäoloa.

Markus Erakko käyttää usein vertausta kätketystä aarteesta. Kasteessa jokainen kristitty saa ”täyden paketin”: Pyhä Henki muuttaa asumaan sydämeen. Aarre on jo siellä. Mitään ei puutu. Ongelma on se, että aarre on hautautunut ”maakerrosten”, himojen, maallisten huolien ja laiskuuden alle. Askeesi ei ole aarteen ostamista, se on jo saatu lahjaksi, vaan maan kaivamista aarteen päältä.

”Kristus asuu sydämessäsi kasteesta lähtien…”.  Tämä on lohdullinen perusta. Jumalan läsnäolo ei riipu tunteistasi tai onnistumisistasi. Se on sakramentaalinen fakta. Sinun ei tarvitse ”kutsua” Jeesusta sydämeesi yhä uudelleen; Hän on jo siellä. Hän on ”vuokralainen”, joka on jo muuttanut sisään.

”…mutta vain askeesin ja käskyjen noudattamisen kautta…”. Tässä tulee ihmisen vastuu (synergia). Askeesi tarkoittaa harjoittelua, kieltäytymistä pahasta, paastoa, rukousta. Se on ”kuonan poistamista” ja käskyjen noudattamista Erityisesti rakkauden kaksoiskäskyn. Miksi näitä tarvitaan? Koska synti ja itsekkyys sokaisevat meidät. Kristus on paikalla, mutta me emme näe Häntä, koska katseemme on kiinnittynyt omaan napaamme tai maailman turhuuteen. Askeesi kääntää katseen.

”…Hän tulee noeettisesti näkyväksi” tarkoittaa tietoisuuden heräämistä. Noeettinen viittaa nous -sanaan (mieli/henki). Se ei tarkoita fyysistä näkemistä silmillä, vaan syvää, intuitiivista hengellistä tajua. Markus ei sano, että Kristus tulee sydämeen askeesin kautta. Hän sanoo, että Kristus tulee näkyväksi.

Ero on valtava. Aurinko on taivaalla pilvisenäkin päivänä (objektiivinen fakta), mutta vasta kun tuuli (askeesi) puhaltaa pilvet pois, aurinko tulee näkyväksi ja sen lämpö tuntuu (subjektiivinen kokemus).

Markus Erakko tarjoaa terveen tasapainon hengelliseen elämään, vastauksen ”kuivuuteen”. Monet kristityt valittavat: ”Rukoilen, mutta en tunne mitään. Onko Jumala hylännyt minut?” Markus vastaa: Ei ole. Hän on siellä. Mutta sydämesi silmä on ehkä lian tai pölyn peitossa. Ratkaisu ei ole etsiä uusia elämyksiä ulkopuolelta, vaan alkaa ”siivota” sisäpuolelta, noudattaa käskyjä tarkemmin, rakastaa lähimmäistä ja kilvoitella himoja vastaan.

Askeesi ei ole ansiota. Emme noudata käskyjä ansaitaksemme pelastuksen. Pelastus (Kristus sydämessä) on jo annettu. Noudatamme käskyjä, jotta voisimme nauttia siitä, mitä meille on annettu. Askeesi on kuin silmälasien puhdistamista. Puhdas rätinpala ei luo valoa, mutta se mahdollistaa valon näkemisen.

Markus Erakko lupaa, että uskon ei tarvitse jäädä vain ”sokeaksi luottamukseksi”. Se voi kasvaa kokemukseksi. Usko muuttuu näkemiseksi. Kun ihminen elää todeksi kasteensa liiton, hän alkaa ”noeettisesti nähdä” Kristuksen. Hän alkaa tunnistaa Herran äänen, tuntea Hänen rauhansa ja nähdä Hänen johdatuksensa arjessa.

Markus Erakko siis opettaa: Älä etsi Jumalaa kaukaa, Hän on jo sinussa. Mutta jotta voisit nähdä Hänet, sinun on raivattava esteet (synnit) pois Hänen edestään. Kilvoittelu on tie tietoisuuteen.

Pyhä Ehtoollinen eli Eukaristia on noeettisen elämän ja koko kirkon elämän keskus ja päämäärä. Se on osallistumista Kristuksen ylösnousseeseen ihmisyyteen, joka on jo jumalallistettu. John Romanideksen mukaan eukaristia on ”lääke kuolemattomuuteen” ja ase paholaista vastaan.

Eukaristian nauttiminen ilman edeltävää puhdistumista (katharsis) voi kuitenkin olla vaarallista, sillä Jumalan luomaton valo on ”kuluttava tuli” niille, jotka eivät ole valmistautuneet. Siksi noeettinen teologia korostaa, että liturginen elämä ja sisäinen askeesi (sydämen liturgia) on pidettävä erottamattomina.

Siinä ihminen nauttii Kristuksen ylösnousseen ruumiin ja veren, joka on ”kuolemattomuuden lääke”. Kun otamme vastaan Ehtoollisen, Jumalan luomaton energia ja kirkkaus tulevat fyysisesti ja noeettisesti osaksi meitä.  Pyhä Gregorios Palamas (1296–1359) opettaa, että Eukaristia on se voima, joka jumalallistaa ihmisen: ”Hän, joka nauttii Kristuksen lihaa ja verta, tulee yhdeksi ruumiiksi ja yhdeksi hengeksi Hänen kanssaan.”(Triades (Triadit), I, 3 38.; PG 150, 1144–1145. Jean Meyendorff, Grégoire Palamas: Défense des saints hésychastes, s. 245–247.

Tässä Gregorios Palamas sitoo yhteen aiemmin käsitellyt korkealentoiset ajatukset, valon näkeminen ja energioihin osallistuminen, konkreettiseen kirkolliseen elämään. Tämä sitaatti on liturgista realismia. Se muistuttaa, että ortodoksinen mystiikka ei ole vain pään sisäistä meditaatiota, vaan se on syvästi ruumiillista ja sakramentaalista.

Miksi Jumala tuli ihmiseksi? Kirkkoisien vastaus on: ”Jotta ihminen tulisi jumalaksi” (theosis). Palamas opettaa, että Eukaristia (Ehtoollinen) on se hetki, jolloin tämä vaihtokauppa tapahtuu yksilötasolla.  Kristus otti meidän kuolevaisen lihamme. Ehtoollisessa Hän antaa meille takaisin oman, kuolemattomuudella täytetyn lihansa. Se ei ole vain muistoateria, vaan fuusio.

”Hän, joka nauttii…” Tämä on vastaus kaikille, jotka pitävät uskontoa vain henkisenä asiana. Pelastus tulee suun kautta. Se syödään ja juodaan. Palamas korostaa aineen pyhyyttä. Jumala ei pelasta meitä pois ruumiista, vaan ruumiin kautta.

”…tulee yhdeksi ruumiiksi…” (syssomos): Kreikan sana syssomos tarkoittaa ”samaruumillista”. Tämä on valtava väite. Emme ole vain Kristuksen ”seuraajia” tai ”faneja”. Ehtoollisen kautta meistä tulee Jumalan verisukulaisia. Hänen verensä virtaa meidän suonissamme hengellisesti ja mystisesti. Kuten hiiva hapattaa koko taikinan, Kristuksen ruumis ”hapattaa” meidän kuolevaisen ruumiimme kuolemattomuudella. Meidät oksastetaan Häneen.

”…ja yhdeksi hengeksi Hänen kanssaan” merkitsee tahdon ykseyttä. Yhdistyminen ei ole vain biologista, vaan myös pneumaattista (hengellistä). Kun meissä on Kristuksen elämä, meidän mielemme (nous) alkaa virittyä samalle taajuudelle Hänen kanssaan. Tämä viittaa Paavalin sanoihin: ”Joka yhtyy Herraan, on yksi henki hänen kanssaan” (1. Kor. 6:17). Se tarkoittaa tahdon ja halujen muuttumista. Alamme haluta sitä, mitä Kristus haluaa.

Palamas tarjoaa tässä lääkkeen dualismiin (ruumiin ja hengen erottamiseen) ja individualismiin.

Varhaiskirkko kutsui ehtoollista ”kuolemattomuuden lääkkeeksi” (farmakon athanasias). Palamas vahvistaa tämän: Eukaristia on se ”polttoaine”, joka mahdollistaa aiemmin mainitun ”valoksi muuttumisen”. Ilman tätä sakramenttia kilvoittelu on vain inhimillistä ponnistelua. Eukaristia tuo jumalallisen energian suoraan solutasolle.

Jos olemme ”yksi ruumis” Hänen kanssaan, se tarkoittaa, että meidän kätemme ovat Hänen kätensä ja meidän suumme on Hänen suunsa. Me olemme Kristus maan päällä. Tämä asettaa valtavan eettisen vastuun: Emme voi käyttää Kristuksen jäseniä, omaa ruumistamme, syntiin. Mutta se antaa myös valtavan voiman: Kun rakastamme lähimmäistä, Kristus rakastaa heitä meidän kauttamme.

Koska me kaikki nautimme samaa leipää ja viiniä, meistä tulee verisukulaisia myös toisillemme. Kirkko ei ole kerho, vaan organismi. Et voi olla ”yksi ruumis” pään (Kristuksen) kanssa, jos olet irti muista jäsenistä (lähimmäisistä). Kirkko on yhteisöllinen ihme

Gregorios Palamas opettaa, että Eukaristia on kristillisen elämän ydinreaktori. Se ei ole symboli, vaan todellisuus, jossa Jumala ja ihminen sulautuvat yhteen. Meistä tulee sitä, mitä syömme: Kristuksen elävä ruumis.

Noeettisessa elämässä Ehtoollinen ei ole vain muistoateria, vaan sielun kirkastumisen huipentuma. Se on hetki, jolloin pimeys väistyy lopullisesti sen tieltä, joka on ”maailman Valo”.

Koska lankeamme kasteen jälkeen yhä uudelleen himoihin, tarvitsemme katumuksen sakramenttia. Synnintunnustus on ortodoksisessa teologiassa ennen kaikkea terapeuttinen tapahtuma. Se ei ole juridinen oikeudenkäynti, jossa tuomari antaa tuomion, vaan kohtaaminen hengellisen lääkärin kanssa. Synnintunnustuksessa ihminen paljastaa sielunsa haavat, jotta niihin voidaan kaataa parantavaa voidetta.

Ortodoksisessa perinteessä synnintunnustuksen ja noeettisen puhdistumisen suhde on dynaaminen. Pappi auttaa tunnistamaan ne intohimot (passiot), jotka sokeuttavat nouksen.. Syntien nimeäminen ja niistä kääntyminen puhdistaa sydäntä ja vapauttaa sen syyllisyyden taakasta. Syvä katumus johtaa usein kyyneliin, jotka isät näkevät ”toisena kasteena”, joka pesee sielun puhtaaksi. Se on kuin ”toinen kaste”, joka pesee pois sielun silmään kertyneen pölyn ja saastan. Rippi on hengellistä kirurgiaa, jossa sielunpaimen auttaa meitä tunnistamaan noeettiset haavamme ja sitoo ne Jumalan anteeksiannon armolla.

Pyhä Johannes Siinailainen (Klimakos) (n. 579–649)) vertaa katumusta peseytymiseen: ”Kyyneleet ja katumus palauttavat sielun alkuperäisen kirkkauden, jonka synnin mustuus on peittänyt” (Portaat 5; PG 88).

Tämä sitaatti on peräisin 5. portaalta, joka käsittelee katumusta. Klimakos on tässä radikaali: hän ei näe katumusta rangaistuksena tai itsesäälinä, vaan uudistumisena. Se on sielun ”ikääntymisen vastaista” -hoitoa.

Ymmärtääksemme Klimakosta, meidän on ymmärrettävä hänen käsityksensä kasteesta. Kasteessa ihminen pestään puhtaaksi perisynnin seurauksista ja hän saa ”valkoisen vaatteen”. Mutta mitä tapahtuu, kun likaamme tuon vaatteen kasteen jälkeen? Klimakos kutsuu kyyneleitä ja katumusta ”toiseksi kasteeksi”. Hän jopa sanoo rohkeasti, että kyynelten kaste on siinä mielessä ”suurempi”, että se pesee pois ne synnit, jotka olemme tehneet tietoisesti armon saamisen jälkeen. Ilman tätä ”jatkuvaa pesua” sielu tukehtuisi omaan likaansa.

Klimakos puhuu erityisestä käsitteestä: kyynelten armolahja (penthos). Tämä ei ole masennusta tai epätoivoa. Masennus musertaa, mutta hengellinen murhe elvyttää. Kyyneleet ovat ”hengellistä liuotinta”. Ne pehmittävät kovettuneen sydämen. Fysiologisesti itku vapauttaa stressiä, mutta teologisesti katumuksen kyyneleet pesevät nousin (mielen silmän), jotta se voi taas nähdä Jumalan.

Kyyneleet ”…palauttavat sielun alkuperäisen kirkkauden…”. Tämä on valtavan toiveikas kohta. Synti ei tuhoa Jumalan kuvaa meissä, se vain peittää sen. Ajatelkaamme vanhaa ikonia tai maalausta, joka on vuosisatojen noen ja lian peitossa. Kuva on alla tallella, mutta se on näkymätön. Katumus on restaurointityötä. Se ei luo uutta kuvaa, vaan paljastaa sen kultauksen ja värit, jotka Jumala maalasi meihin alussa. Meidän ”tehdasasetuksemme” on kirkkaus.

”…jonka synnin mustuus on peittänyt.”  Klimakos käyttää värejä teologiana. Synti on ”mustuutta” tai ”pimeyttä”, koska se on valon (Jumalan) puutetta. Tämä mustuus ei ole vain tekoja, vaan tila. Se on sielun sokeutta ja tunnottomuutta. Kun ihminen elää synnissä, hän tottuu pimeään eikä edes tajua olevansa likainen. Vasta kun valo (katumus) osuu kohdalle, hän näkee lian ja alkaa pestä sitä pois.

Johannes Klimakos tunnetaan termistään charmolype” (kreik. χαρμολύπη, charmolýpē), joka tarkoittaa ”samanaikaista iloa ja murhetta”.Tämä on katumuksen ydin.

Kun tunnet pistoa sydämessäsi menneistä virheistä, se ei ole merkki siitä, että Jumala hylkää sinut. Päinvastoin kipu on parantumisen merkki. Tunnottomaan jalkaan sattuu vasta sitten, kun verenkierto palaa. Hengellinen kipu (katumus) on merkki siitä, että sielu on heräämässä kuolleista. Se on elämän merkki.

Emme peseydy vain kerran elämässä. Miksi ajattelisimme, että sielu pysyy puhtaana ilman pesua?

Klimakos opettaa, että katumuksen tulisi olla yhtä luonnollinen osa päivää kuin hampaiden pesu, päivittäistä hygieniaa. Illalla tarkistamme päivän, pyydämme anteeksi ja ”pesemme” sielun, jotta voimme nukahtaa puhtaina. Katumus on itsetuntemusta ilman epätoivoa.

Tämä sitaatti suojelee meitä kahdelta ääripäältä: Ylpeys sanoo: ”Olen hyvä ihminen, en tarvitse katumusta.” (Klimakos: Olet mustuuden peitossa etkä näe sitä.)

Epätoivo sanoo: ”Olen liian paha, minua ei voi pelastaa.” (Klimakos: Kirkkaus on yhä siellä lian alla, se pitää vain kaivaa esiin.)

Johannes Klimakos opettaa, että kyyneleet ovat sielun verensiirto. Ne huuhtovat pois synnin myrkyn ja palauttavat meidät siihen kuninkaalliseen arvokkuuteen, johon Jumala meidät alun perin loi. Katumus ei ole synkistelyä, vaan paluuta kotiin.

Ilman jatkuvaa katumusta noeettinen elämä kuihtuu, sillä ylpeys ja himot sokeuttavat mielen jälleen.

Koko jumalanpalveluselämä, erityisesti jumalallinen liturgia, on noeettista harjoitusta. Se opettaa meitä kääntämään huomiomme pois aistillisesta maailmasta kohti valtakunnan todellisuutta. Liturgian sanat ”ylentäkäämme sydämemme” ovat kutsu mielen (nous) nousemiseen pois pimeydestä kohti Jumalan valoa.

Kun osallistumme sakramentteihin uskoen ja kilvoitellen, meistä tulee palamismin ilmaisun mukaan ”luomattoman valon kantajia”. Sakramentit antavat meille sen, mitä askeesi valmistaa: suoran ja elävän yhteyden Jumalaan. Näin noeettinen elämä löytää täyttymyksensä Kirkon mysteerioissa, joissa ihminen muuttuu armosta siksi, mitä Kristus on luonnostaan.

Luku 12: Theoria – Hengellinen katselu

Luonnon ja Jumalan katselu puhdistuneessa sydämessä

Olemme kulkeneet pitkän matkan puhdistumisen (katharsis) ja valaistumisen (fotismos) kautta. Nyt saavumme vuorenhuipulle, josta avautuu näköala. Tätä näkemistä kutsutaan nimellä theoria.

Nykysuomessa sana ”teoria” tarkoittaa usein käytännön vastakohtaa – abstraktia spekulaatiota tai olettamusta. Kreikan sana theoria tarkoittaa kuitenkin päinvastaista: se tarkoittaa näkemistä, katselemista tai todistamista. Se ei ole ajattelua Jumalasta, vaan Jumalan katselemista. Seuraavassa tutkimme, mitä ihminen näkee, kun hänen sydämensä silmä on auennut.

Pyhät isät, kuten Maksimos Tunnustaja, jakavat hengellisen katselun kahteen päävaiheeseen. Se on kuin tikapuut, joita pitkin mieli kiipeää luodusta kohti Luomatonta.

Luonnon katselu (theoria physike) on Jumalan viisauden näkeminen luomakunnassa.

Teologia (theologia) on Jumalan itsensä katselua, niin pitkälle kuin se on luodulle mahdollista) Vain sydämen puhtaus mahdollistaa tämän. Kuten Jeesus sanoi vuorisaarnassa: ”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.” (Matt. 5:8). Likaisesta ikkunasta ei voi katsoa läpi; se on ensin pestävä.

Kun ihminen vapautuu himoista, hän ei lakkaa näkemästä maailmaa. Päinvastoin, hän näkee sen ensimmäistä kertaa todellisena.

Himoitseva ihminen näkee maailman raaka-aineena: ”Mitä hyötyä tästä on minulle? Voinko omistaa tuon? Onko tuo uhka?” Hengelliseen katseluun yltänyt ihminen näkee luoduissa niiden Logoi (jumalalliset tarkoitukset).

Jokaisella kivellä, puulla, eläimellä ja ihmisellä on oma logos – se jumalallinen ajatus tai tahto, jolla Jumala on saattanut sen olemattomuudesta olemiseen. Maailma muuttuu läpinäkyväksi. Puu ei ole vain puuta, vaan se on ”sana” Jumalalta. Se kertoo Luojansa kauneudesta ja voimasta. Tämä synnyttää syvän ekologisen kunnioituksen. Kilvoittelija ei voi riistää luontoa, koska hän näkee siinä Jumalan kädenjäljen. Koko maailmankaikkeus on yksi suuri liturgia, kosminen temppeli. Ennen kaikkea tämä muuttaa suhteen toisiin ihmisiin. Theoriassa elävä ei näe ”vihollisia” tai ”ärsyttäviä tyyppejä”, vaan hän näkee jokaisessa – jopa suurimmassa syntisessä – Jumalan kuvan, vaikkakin särkyneen.

Kun mieli nousee luotujen asioiden yläpuolelle, se astuu alueelle, jota kutsutaan varsinaiseksi teologiaksi. Tämä ei ole kirjaviisautta, vaan mystistä yhtymistä, Jumalan katselua, Pimeyttä, joka on Valoa

Tässä vaiheessa kuvat ja sanat loppuvat. Jumala on ääretön, eikä mikään luotu käsite voi Häntä tavoittaa. Siksi isät puhuvat ”jumalallisesta pimeydestä”, kuten Mooses Siinain vuorella pilven sisällä.

Tietämättömyyden pilvi tarkoittaa sitä, että mieli luopuu kaikista käsitteistä. Se ei yritä ymmärtää Jumalaa järjellä.

Pimeys ei ole tyhjyyttä, vaan se on liian kirkasta valoa sielun silmille. Se on henkilökohtainen kohtaaminen Persoonan kanssa. Se on rakkauden tila, jossa sanat ovat tarpeettomia.

Kuten aiemmin mainittiin, tämä kokemus ilmenee usein Luomattomana Valona. Se on samaa valoa, joka loisti Kristuksesta Taborin vuorella. Se ei tule ulkoa, vaan se asuu puhdistuneessa sydämessä, johon Pyhä Kolminaisuus on tehnyt asuntonsa.

Mistä sitten tiedämme, onko kyseessä aito theoria vai mielikuvituksen tuote tai eksytys? Hedelmistä.

Aito Jumalan katselu ei koskaan tee ihmisestä ylpeää (”Minä olen suuri mystikko”). Päinvastoin, se tuottaa äärimmäisen nöyryyden. Kun näkee Jumalan suuruuden, näkee oman pienuutensa. Abraham sanoi Jumalan edessä: ”Minä olen tomu ja tuhka.”(1.Moos. 18:27)

Jumala on Rakkaus. Joka katselee Jumalaa, täyttyy Hänen ominaisuuksillaan. Hän alkaa rakastaa koko luomakuntaa palavasti, jopa vihollisiaan, sillä hän näkee kaiken Jumalan valossa. Mieli lopettaa vaeltamisen. Se on löytänyt rauhan sataman.

Theoria on ihmisen luonnollinen tila, johon meidät on luotu. Aadamilla oli tämä kyky paratiisissa: hän näki Jumalan kävellessään puutarhassa. Synti sokeutti meidän silmämme, mutta Kristus on tullut palauttamaan näkömme. Hengellinen katselu ei ole vain erakkomunkkien etuoikeus. Se alkaa pienistä hetkistä: kun pysähdyt katsomaan lumisadetta ja tunnet kiitollisuutta Luojalle, tai kun näet kärsivässä ihmisessä Kristuksen, olet ottanut ensiaskeleet theorian tiellä.

Luku 13: Jumalallinen pimeys ja luomaton valo

Teofanian salaisuus ja sanojen ylittäminen

Kun sielu on puhdistunut askeesin kautta, vartioinut mieltään nepsiksellä ja keskittynyt Jeesuksen nimeen, se saavuttaa matkallaan rajan, jossa sanat ja käsitteet murenevat. Tämä on kohtaamisen paikka, jota pyhät isät kutsuvat teofaniaksi eli Jumalan ilmestymiseksi. Se on tila, jossa ihminen siirtyy luonnonvalosta ”yliluonnolliseen pimeyteen” kohdatakseen siellä Jumalan luomattoman valon.

Lopullinen askel ”valoon” kulkee paradoksaalisesti ”pimeyden” kautta. Tämä on apofaattisen eli kielteisen teologian ydin, jota Pseudo-Dionysios Areopagita on ansiokkaasti kuvannut. Apofatismi opettaa, että Jumala on niin kaukana kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, että paras tapa puhua Hänestä on sanoa, mitä Hän ei ole.

Hengellisellä matkalla ”pimeys” ei tarkoita valon puutetta tai pahuutta, vaan päinvastoin: se on Jumalan valon ylikylläisyyttä, joka sokaisee inhimillisen ymmärryksen. Pyhä Dionysios Areopagitalainen kuvaa tätä Mooseksen nousuna Siinai-vuorelle: Mooses jätti taakseen kaiken näkyvän ja kuultavan ja astui ”tietämättömyyden pimeyteen”, jossa hän kohtasi Hänet, joka on kaiken tuolla puolen (De Mystica Theologia I, 3; PG 3, 1001).

Dionysios opettaa, että tämä ”valon pimeys” on tila, jossa mieli lakkaa toimimasta analyyttisesti. Pyhä Gregorios Nyssalainen (n. 335–395) täydentää tätä toteamalla, että mitä enemmän sielu nousee kohti Jumalaa, sitä enemmän se ymmärtää Jumalan olevan käsittämätön: ”Jumalan todellinen näkeminen on siinä, ettei koskaan lakata janoamasta Häntä” (Vita Moysis II, 163; PG 44, 377).

Tämä on yksi kristillisen mystiikan lohdullisimmista ajatuksista. Pyhä Gregorios kääntää tässä antiikin filosofian päälaelleen ja esittelee käsitteen, jota kutsutaan nimellä epektasis (jatkuva kurottautuminen).

Yleensä ajattelemme, että hengellinen kasvu on siirtymistä pimeydestä valoon. Gregorios sanoo, että kun mennään tarpeeksi pitkälle, siirrytään valosta ”jumalalliseen pimeyteen”. Alussa ihminen oppii asioita Jumalasta (valo). Mutta kun hän lähestyy itse Jumalaa, hän tajuaa, että Jumala on kaiken käsityskyvyn yläpuolella. Mooses nousi vuorelle ja astui ”pilveen”, jossa Jumala oli. Hän ei nähnyt selkeää muotoa, vaan koki Pyhän läsnäolon, jota ei voinut määritellä.

Antiikin kreikkalaiset ajattelivat, että täydellisyys on pysähtymistä (stasis). Kun saavutat maalin, liike lakkaa. Gregorios väittää päinvastaista: Koska Jumala on ääretön, matka Häneen ei voi koskaan loppua. Täydellisyys ei ole päätepiste. Täydellisyys on jatkuvaa liikettä, ikuista kasvua.  Se on sitä, että kasvaa tänään hieman enemmän kuin eilen.

Näkeminen on haluamista. Tämä on paradoksi: Miten ”näkeminen” voi olla ”janoamista”? Jos voit ”nähdä” Jumalan kokonaan, ymmärtää Hänet, olet kutistanut Hänet mielesi kokoiseksi. Silloin et palvo Jumalaa, vaan epäjumalaa, omaa ajatustasi. Todellinen näkeminen on sen tajuamista, että Hän on aina suurempi. Mitä enemmän näet Hänen kauneuttaan, sitä enemmän tajuat, kuinka paljon enemmän nähtävää on jäljellä. Siksi jano kasvaa juodessa.

Hengellisessä elämässä pahin tila ei ole epätoivo, vaan omahyväisyys (”Olen valmis”, ”Tiedän jo kaiken”). Tyytyväisyys on vaara. Gregorios opettaa, että kylläisyys on sielun kuolema. ”Jano” tässä yhteydessä ei ole tuskallista puutetta, vaan rakkauden paloa, joka vetää ihmistä syvemmälle. Se on onnellista janoa.

Gregorios Nyssalaisen opetus on äärimmäisen vapauttava nykyihmiselle. Taivas ei ole tylsä. Monet pelkäävät, että ikuisuus on tylsää ”paikallaan oloa”. Gregorioksen mukaan taivas on ikuinen seikkailu. Koska Jumala on ääretön, meillä on ikuisuudessakin aina jotain uutta löydettävää. Emme koskaan ”tylsisty” Jumalaan, koska Hän on ehtymätön lähde.

Kun et ymmärrä, olet lähellä.  Joskus rukouselämässä tulee vaihe, jolloin tuntuu, ettei ymmärrä mitään ja kaikki tuntuu ”pimeältä”.Gregorios lohduttaa: Tämä voi olla merkki edistymisestä. Olet luopumassa lapsellisista mielikuvista ja kohtaamassa Jumalan suuruuden, joka ylittää järjen. Älä pelkää pimeyttä, jos se saa sinut etsimään Häntä entistä kovemmin.

Tavoite on matka itse. Emme yritä ”valmistua” kristityiksi. Tavoite on säilyttää jano. Jos heräät aamulla ja tunnet kaipauksen Jumalan puoleen, olet jo perillä, koska tuo kaipaus on Jumalan kosketus sielussasi.

Gregorios Nyssalainen opettaa, että Jumala ei ole objekti, joka otetaan haltuun, vaan valtameri, johon sukelletaan. Mitä syvemmälle sukellat, sitä suuremmaksi valtameri käy. Todellinen Jumalan tunteminen on sitä, että rakkaus ja kaipaus kasvavat ikuisesti.

Pimeys on siis merkki Jumalan täydellisestä tuonpuoleisuudesta eli transsendenssista.

Kun ihminen nousee kohti Jumalaa, hän joutuu jättämään taakseen kaikki käsitteet, kuvat ja järjelliset rakennelmat. Tätä tilaa kutsutaan ”jumalalliseksi pimeydeksi”, joka on itse asiassa liian kirkasta valoa inhimilliselle silmälle. Kyseessä on ”tietämättömyyden kautta tietäminen” – tila, jossa nous kohtaa Jumalan ilman välikappaleita.

Dionysios korostaa, että Jumala on ”yliolemuksellinen”. Jos sanomme ”Jumala on hyvä”, olemme oikeassa (katafaattinen teologia), mutta samalla meidän on myönnettävä, että Jumalan hyvyys on jotain aivan muuta kuin meidän käsityksemme hyvyydestä (apopfaattinen teologia).

Apopfatismi suojelee teologiaa muuttumasta idolatriaksi (epäjumalanpalvelukseksi), jossa palvomme omia käsitteitämme Jumalasta itse elävän Jumalan sijaan. Se pitää mielen avoimena todelliselle kohtaamiselle, joka ylittää sanat.

Vaikka Jumala on olemukseltaan saavuttamaton, Hän tekee itsensä tunnettavaksi ja osallistuttavaksi energiansa kautta. Tätä ilmestystä kutsutaan luomattomaksi valoksi. Se on sama valo, jonka opetuslapset näkivät Taborin vuorella Kristuksen kirkastumisessa.

Pyhä Gregorios Palamas puolusti tätä kokemusta barlaamilaisia vastaan korostaen, ettei Taborin valo ollut luotu optinen ilmiö tai symboli, vaan Jumalan itsensä suora läsnäolo. Palamas opettaa: ”Tämä valo ei ole aistittavaa eikä älyllistä valoa, vaan se on jumalallistavaa armoa, joka tekee ihmisestä osallisen Jumalan elämästä” (Triades III, 1, 16; PG 150, 1125).

Tämä lainaus on hesykastisen teologian, sydämen rukouksen perinteen, ydin. Pyhä Gregorios (1296–1359) puolustaa tässä munkkien kokemusta ns. hesykastiriidassa Jumalan valosta. Vastustaja Barlaam Calabrialainen väitti, että Jumala on täysin tuntematon, ja munkkien näkemä valo oli joko aistiharha, luotu ilmiö tai pelkkä symboli tiedolle. Palamas vastaa: Ei, se on Jumala itse, mutta Hänen toimintansa, energiansa, muodossa.

Ymmärtääksemme Palamasta, meidän on ymmärrettävä hänen kuuluisa erottelunsa Jumalan olemuksen (ousia) ja Jumalan energioiden (energeia) välillä.

Olemus on Jumala itsessään. Tämä on saavuttamaton, tuntematon ja ääretön. Kukaan ei voi nähdä Jumalan olemusta ja elää.

Energiat on Jumalan toiminta, kirkkaus ja armo, joka virtaa Hänestä ulos.

Ajatelkaamme aurinkoa. Emme voi koskettaa auringon pintaa, olemusta, palamatta poroksi. Mutta voimme tuntea auringon lämmön ja nähdä sen valon (energiat) omalla ihollasi. Valo on aurinkoa, mutta se ei ole auringon massa.

Palamas sanoo:Taborin vuorella opetuslapset eivät nähneet Jeesuksen ihmisyyden läpi Hänen olemustaan, vaan he näkivät Hänen jumalallisen energiansa, kirkastumisen valon.

Tämä valo ”ei ole aistittavaa…”, ei fotoneja.  Sitä ei voi mitata mittarilla, eikä se heijastu seinistä. Se ei ole luotua valoa, kuten aurinko tai lamppu, jolla on alku ja loppu. Se on luomatonta. Vaikka pyhät näkevät sen silmillään, he näkevät sen ”muuttuneilla aisteilla”. Pyhä Henki avaa ihmisen kyvyn nähdä toiseen todellisuuteen.

Eikä valo ole ”… älyllistä valoa…”, ei filosofiaa. Tämä oli Palamaksen tärkein pointti vastustajilleen. Länsimainen skolastiikka ja Barlaam ajattelivat, että ”valaistuminen” on metafora: se tarkoittaa vain sitä, että ymmärrät jonkin vaikean teologisen asian kirkkaasti. Palamas sanoo: Ei. Tämä ei ole ”ahaa-elämys” tai korkea ajatus. Se on todellinen kokemus. Se on yhtä todellista kuin rakkaus tai kipu, ei vain pään sisäistä päättelyä.

Valo on ”… on jumalallistavaa armoa…”, muuttavaa voimaa. Tämä on avain. Valo ei ole vain ”nähtävyys”, se on toimintaa. Kun rauta laitetaan tuleen, se alkaa hehkua ja saa tulen ominaisuuksia (lämpö, valo), vaikka se pysyy rautana. Tämä valo on Jumalan ”tuli”. Kun ihminen kohtaa sen, hän alkaa itse muuttua valoksi. Tätä kutsutaan theosikseksi (jumalallistumiseksi).

Palamaksen opetus on valtavan lohdullinen ja radikaali.

Jumala on kohdattavissa. Meidän ei tarvitse tyytyä vain lukemaan Jumalasta tai päättelemään Hänen olemassaoloaan. Voimme tuntea ja kokea Hänet. Kristinusko ei ole vain filosofiaa, se on osallisuutta. Jumala ei ole vain ”Tuolla Ylhäällä”, Hän on läsnä oleva Valo.

Koska valo voi näkyä pyhien kasvoilla,kuten Mooseksella tai Serafim Sarovilaisella, se tarkoittaa, että myös meidän ruumiimme on tarkoitettu pyhittymään. Ruumis ei ole sielun vankila, vaan Pyhän Hengen temppeli, joka voi ”imeä” itseensä Jumalan kirkkautta. Ruumis on arvokas.

Armo ei ole jokin ”paketti” tai ”hyödyke”, jonka Jumala antaa meille. Armo on Jumala itse toimimassa meissä. Kun rukoilet ja tunnet rauhaa, se ei ole vain psykologista rauhoittumista – Palamaksen mukaan olet kosketuksissa luomattomaan energiaan.

Gregorios Palamas opettaa, että Jumalan ja ihmisen välillä ei ole ylittämätöntä kuilua. Vaikka Jumala on olemukseltaan salattu, Hän on energioissaan täysin jaettavissa. Taborin valo on silta, jota pitkin Jumala tulee meihin ja me nousemme Häneen.

Kun ihminen kohtaa tämän valon, se ei valaise vain hänen ulkopuoltaan, vaan se kirkastaa sielun ja ruumiin sisältäpäin. Kyseessä on theosis, jumalallistuminen, jossa ihminen muuttuu armosta siksi, mitä Jumala on luonnostaan. Pyhä Symeon Uusi Teologi (949–1022) kuvaa tätä järisyttävää kokemusta: ”Jumala on valo, ja ne, jotka Hänet näkevät, näkevät Hänet valona; ja ne, jotka Hänet ottavat vastaan, ottavat Hänet vastaan valona” (Hymns of Divine Love 15; PG 120, 533).

Tämä on yksi ortodoksisen mystiikan ehdottomimmista ja ”vaarallisimmista” lauseista. Pyhä Symeon Uusi Teologi oli radikaali hahmo, joka ravisteli aikansa kirkkoa väittämällä, että kristinusko ilman tietoista kokemusta Pyhästä Hengestä on kuollutta. Symeonille tämä ei ole runoutta. Se on silminnäkijän lausunto.

Symeon eli aikana, jolloin monet ajattelivat, että suuret karismaattiset kokemukset kuuluivat menneisyyteen, apostolien aikaan. Kirkollinen elämä oli rutinoitunutta. Symeon nousi ja sanoi: Ei. Hän väitti, että jokainen kastettu voi – ja hänen tulee – kokea Jumala tietoisesti. Jos sanot, että sinussa on Jumala, mutta et tunne mitään, olet kuin ruumis, joka sanoo olevansa elossa. Symeonille ”valo” oli synonyymi Pyhän Hengen henkilökohtaiselle läsnäololle.

”Jumala on valo…”. Valo on Persoona. Tämä on suora viittaus Johanneksen kirjeeseen (1. Joh.1:5). Symeonille valo ei ole vain symboli (kuten ”valistus” tai ”tieto”), vaan Jumalan luonto on kirkkautta. Se on elämää, joka säteilee. Se on pimeyden täydellinen poissaolo. Tämä valo on luomatonta. Se ei ole auringonvaloa, vaan se valo, joka loisti ennen kuin aurinko luotiin.

”…ne, jotka Hänet näkevät…”. Valo on empiirinen kokemus. Symeon taistelee tässä ”pään tietoa” vastaan. Voit lukea kirjoja hunajasta, mutta se on eri asia kuin maistaa hunajaa. Voit lukea teologiaa Jumalasta, mutta se on eri asia kuin nähdä Hänet sielun silmillä. Symeon kuvaa hymneissään usein, kuinka tämä valo ilmestyi hänelle keljassa, täytti tilan ja sai hänet unohtamaan, onko hän ruumiissa vai sen ulkopuolella.

”…ottavat Hänet vastaan valona.” Tapahtuu isäinen muutos. Valo ei jää ulkopuolelle ihailtavaksi. Me ”syömme” tätä valoa Ehtoollisessa ja rukouksessa. Kun otamme valon vastaan, se alkaa loistaa meistä ulos. Symeon kuvaa usein, kuinka valo puhuu hänelle ja opettaa häntä. Valo ei ole energiaa, se on Kristus.

Symeon Uusi Teologin opetus on haaste jokaiselle mukavuudenhaluiselle kristitylle.

Usko on tuntoaisti. Symeon kysyy meiltä: ”Jos olet pukenut Kristuksen päällesi kasteessa, miksi et tunne Häntä?” Jos puet vaatteet päällesi, tunnet ne ihollasi. Jos syöt tulikuumaa ruokaa, tunnet sen vatsassasi. Symeon opettaa, että meidän tulee rukoilla ja kilvoitella, kunnes ”tunnottomuus” sulaa ja alamme aistia Hengen läsnäolon.

Jumala on lähellä. Jumala ei ole kaukainen hallitsija. Hän on Valo, joka haluaa tulla sinun silmiesi valoksi ja sinun sydämesi liekiksi. Suhde Jumalaan on intiimi ja välitön.

Miksi monet pelkäävät tätä valoa? Koska kun kirkas valo syttyy pimeään huoneeseen, kaikki pöly ja lika näkyy. Valo paljastaa roskat. Symeonin mukaan valon näkeminen alkaa usein omien syntien näkemisestä. Mutta se on parantavaa valoa: se näyttää lian vain pestäkseen sen pois.

Symeon Uusi Teologi opettaa, että kristinusko on valon uskonto. Emme kulje pimeässä hapuillen, vaan meidät on kutsuttu ”näkemään” ja ”ottamaan vastaan” elävä Jumala, joka muuttaa meidät sisältäpäin omaksi kuvakseen.

Teofania eli Jumalan suora kohtaaminen ei jätä ihmistä entiselleen. Se on ”mielen ekstaasi” – ei kuitenkaan hallitsemattomana hurmoksena, vaan siirtymisenä pois itsekeskeisyydestä Jumala-keskeisyyteen. Tässä tilassa ihminen ei enää rukoile sanoilla, vaan hänestä itsestään tulee rukous.

Pyhä Iisak Niniveläinen (600-luku) kuvaa tätä tilaa ”puhtaaksi rukoukseksi”, jossa mieli on ylittänyt itsensä: ”Kun henki on saavuttanut paikan, jossa se maistaa tulevan maailman autuutta, se unohtaa itsensä ja kaiken täällä olevan, eikä siinä ole enää liikettä” (Hengelliset opetuspuheet 22).

Tämä on yksi syvällisimmistä kuvauksista mystisestä rukouksesta. Hän puhuu tilasta, joka on rukouksen tuolla puolen.

Iisak tekee eron rukouksen ja rukouksen jälkeisen tilan välillä. Normaali rukous on toimintaa: sanoja, ajatuksia, pyyntöjä, liikettä. Mutta kun tullaan ”rajalle”, rukous lakkaa. Iisak vertaa rukousta portaisiin. Kun olet noussut portaat ja astunut huoneeseen, et enää tarvitse portaita. Olet perillä. Tätä tilaa hän kutsuu joskus ”hämmästykseksi” (theoria).

Tämä on avain Iisakin ajatteluun.

Mystinen kokemus ei ole vain psykologinen tila, se on aikamatka, ajan ja liikkeen loppu. Tuleva maailma, Jumalan valtakunta, on jo olemassa, mutta se on ”verhon takana”. Puhtaassa rukouksessa ihminen kurkistaa verhon taakse. Hän ei vain usko tulevaan, hän ”maistaa tulevan maailman autuutta” jo nyt. Se on ”ennakkomakua” taivaasta, eskatologia nyt. Tämä on avain Iisakin ajatteluun.

Sana ekstaasi tulee kreikasta (ek–stasis) ja tarkoittaa ”itsensä ulkopuolelle astumista”. Tavallisesti olemme itsemme vankeja: ”Minulla on nälkä, minua pelottaa, minä haluan.”

Tässä tilassa ”minä” katoaa. Rakkaus Jumalaan on niin valtava, että se syrjäyttää itsetietoisuuden. ”Ihminen unohtaa itsensä ja kaiken täällä olevan”. Hän ei enää muista olevansa ihminen, eikä hän muista maailman murheita. Hän on täysin uppoutunut Jumalaan, kuten pisara mereen, katoamatta kuitenkaan olemattomiin.

”Eikä siinä ole enää liikettä”, vaan täydellinen lepo. Kaikki luotu liike on pyrkimistä johonkin, mitä meiltä puuttuu. Kun saavutat täydellisyyden, liike lakkaa, koska ei ole enää mitään tavoiteltavaa. Olet perillä. Tämä on sapatin lepo. Mieli on hiljaa, ei siksi että se olisi tyhjä, vaan siksi että se on niin täynnä, ettei se pysty liikkumaan. Se on ”pyhää lamaannusta” Jumalan kauneuden edessä.

Iisak Niniveläisen opetus voi tuntua kaukaiselta, mutta se sisältää tärkeän viestin. Me usein väsytämme itsemme puhumalla Jumalalle liikaa. Iisak muistuttaa, että korkein rukous on hiljaisuutta. Joskus paras rukous on vain olla Jumalan edessä, ilman vaatimuksia tai selityksiä. Sanat ovat rajallisia.

Jumala on suurempi kuin rukous. Rukous on vain väline. Päämäärä ei ole rukoilla hyvin, vaan kohdata Jumala. Kun kohtaaminen tapahtuu, välineet (sanat, kirjat, säännöt) voi laskea hetkeksi syrjään.

Nykyihmisen mieli on jatkuvassa liikkeessä (uutiset, huolet). Iisak tarjoaa vision täydellisestä rauhasta. On olemassa ”paikka”, jossa mieli voi levätä. Vaikka emme saavuttaisi tätä korkeaa tilaa pysyvästi, tieto sen olemassaolosta antaa toivoa ja on lohdutus levottomalle mielelle. Mielen kaaos ei ole lopullinen tila.

Iisak Niniveläinen opettaa, että rukouksen huippu ei ole puhetta, vaan mykistymistä. Se on tila, jossa ihminen on niin humaltunut Jumalan rakkaudesta, että hän unohtaa maailman ja itsensä, ja vain on olemassa Jumalassa. Se on hetkellinen paluu paratiisiin.

Matkamme alkoi sielun pimeyden ja himojen tunnistamisesta, kulki askeesin ja Jeesuksen rukouksen kautta mielen puhdistumiseen, ja päättyy nyt tilaan, jossa ihminen kohtaa Luojansa.

Tässä kohtaamisessa pimeys ja valo yhtyvät: Jumalan olemuksen saavuttamattomuus (pimeys) ja Hänen rakkautensa osallistuttavuus (valo) kohtaavat ihmisen sydämessä. Kuten pyhä Maksimos Tunnustaja opettaa, tällöin toteutuu luomisen perimmäinen tarkoitus: ”Koko ihminen on läpäisty Jumalan kirkkaudella, niin kuin rauta tulessa, muuttuen valoksi valosta” (Ambigua 7; PG 91, 1088).

Luku 14: Eskatologinen kirkkaus

Iankaikkinen vaellus valossa ja loppumaton kasvu Jumalassa

Matka pimeydestä valoon ei pääty tämän ajallisen elämän rajalle, vaan se löytää täyttymyksensä tulevassa maailmassa. Kirkon isien opetuksessa eskatologia (oppi viimeisistä tapahtumista) ei ole pelkkää historian loppua, vaan luomakunnan paluuta ja yhdentymistä Luojaansa. Se on tilatonta ja ajatonta kirkkautta, jossa tässä elämässä alkanut sielun noeettinen puhdistuminen huipentuu loppumattomaan kasvuun Jumalan tuntemisessa.

Isät kutsuvat tulevaa maailmaa ”kahdeksanneksi päiväksi”. Siinä missä seitsemän päivää edustavat tätä ajallista kiertoa, kahdeksas päivä on iankaikkisuuden murtautuminen näkyväksi. Pyhä Basileios Suuri (n. 330–379) kuvaa tätä päiväksi, ”joka ei tunne iltaa, jolla ei ole seuraajaa ja joka ei koskaan lopu” (De Spiritu Sancto 27; PG 32, 192).

Tämä on yksi patristisen teologian kauneimmasta ajan ja ikuisuuden määritelmästä, ”kahdeksannesta päivästä”. Tämä sitaatti löytyy hänen teoksestaan Pyhästä Hengestä, luvusta, jossa hän selittää, miksi kristityt rukoilevat sunnuntaisin seisten, eivätkä polvistuen. Vastaus liittyy ajan luonteeseen.

Ymmärtääksemme Basileiosta, meidän on osattava ”hengellistä matematiikkaa”:

7 päivää kuvaa luomakuntaa ja nykyistä aikaa – viikko kiertää kehää: maanantai, tiistai… sunnuntai. Se on ajan sykli, jossa kaikki syntyy ja kuolee.

8. päivä: Kristuksen ylösnousemus tapahtui viikon ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, mutta kirkkoisät kutsuivat sitä myös ”kahdeksanneksi päiväksi”. Se on päivä, joka on viikon, ajan kierron, ulkopuolella. Basileios selittää, että sunnuntai on ikoni tulevasta maailmanajasta. Se on ikuisuuden, ajan, murtuma keskellä meidän kalenteriamme.

Päivä, ”joka ei tunne iltaa” (anhesperon = ilman iltaa/auringonlaskua) on ikuisuuden fysiikkaa. Meidän maailmassamme jokaista päivää seuraa yö. Valo on aina väliaikaista. Basileios kuvaa tilaa, jossa valonlähde ei ole aurinko, vaan Jumala itse. Koska Jumala ei koskaan ”laske” tai mene pois, ei tule myöskään pimeää. Tämä symboloi turvallisuutta ja tietoisuutta. Yö on unen, pelon ja tietämättömyyden aikaa. Ikuisuudessa ollaan aina hereillä, aina valossa.

”Jolla ei ole seuraajaa” (adiadochon) on filosofisesti syvä huomio. Aika on sarja korvaamisia: Tiistai ”tappaa” maanantain ja ottaa sen paikan. Me vanhenemme, koska hetket seuraavat toisiaan. Tulevassa maailmassa ei ole ”huomista”. On vain yksi, pysyvä, täydellinen NYT. Mikään ei tule sen jälkeen. Se on lopullinen tila. Et enää odota mitään parempaa, koska olet saavuttanut kaiken.

”Joka ei koskaan lopu” (ateleuteton) viittaa kuoleman voittamiseen. Nykyisessä ajassa kaikki on entropian alaista: asiat hajoavat ja loppuvat. Basileios kuvaa elämää, joka on vapautettu biologisesta ja fysikaalisesta rappeutumisesta. Se on ”elämää yltäkylläisesti”, ilman pelkoa sen päättymisestä.

Mitä tämä 1600 vuotta vanha teksti merkitsee meille tänään?

Sunnuntai on aikamatka. Basileios opettaa, että kun menemme liturgiaan sunnuntaina, emme mene vain kirkkorakennukseen. Astumme ”kahdeksanteen päivään”. Liturgia on hetki, jolloin aika pysähtyy ja taivas aukeaa. Siksi ortodoksit rukoilevat sunnuntaisin seisten: se on ylösnousseiden asento. Me seisomme jo nyt tulevassa valtakunnassa.

Se on toivo pimeyden keskellä. Elämme maailmassa, joka on täynnä ”iltoja” – surua, menetyksiä, uupumusta. Basileios muistuttaa, että tämä pimeys ei ole lopullista. Meitä odottaa todellisuus, jossa aurinko ei laske. Kristityn toivo ei ole vain siinä, että asiat paranevat, vaan siinä, että koko nykyinen järjestelmä (syntymä-kuolema-kierto) korvataan uudella.

Se on pysyvyyden kaipuu. Ihminen kaipaa syvimmiltään asioita, jotka eivät muutu. Rakkautta, joka ei lopu. Onnea, joka ei haalistu. Basileios sanoo: Tämä kaipuu on aito, mutta sitä ei voi tyydyttää tässä ajassa (7 päivän syklissä). Se täyttyy vasta ”kahdeksantena päivänä”. Siksi sielu on levoton, kunnes se löytää tuon valon.

Basileios Suuri määrittelee ikuisuuden tilaksi, jossa valo on voittanut pimeyden lopullisesti. Se ei ole vain ”pitkä aika”, vaan kokonaan uusi olemisen tapa, jossa muutos, hajoaminen ja kuolema eivät enää hallitse. Sunnuntai on ikkuna tähän maisemaan.

Tässä kirkkaudessa luomaton valo ei ole enää vain harvojen kokema hetkellinen välähdys, kuten Taborin vuorella, vaan se läpäisee koko olemassaolon. Pyhä Gregorios Palamas 1296–1359) opettaa, että ylösnousemuksessa myös ihmisen ruumis kirkastuu ja tulee osalliseksi sielun kokemasta valosta: ”Silloin vanhurskaat loistavat kuin aurinko Isänsä valtakunnassa, tullen itsekin valoksi jumalallisen valon kautta” (Triades I, 3, 38; PG 150).

Tämä sitaatti on kristillisen ihmiskäsityksen (antropologian) ja toivon huipentuma. Pyhä Gregorios puolustaa tässä voimakkaasti ruumiin arvoa ja pelastusta.

Monet uskonnot ja filosofiat opettavat, että ruumis on sielun vankila, josta pitää vapautua. Palamas sanoo päinvastoin: Ruumis on sielun kumppani, ja se on kutsuttu samaan kirkkauteen kuin sielu.

Palamaksen aikana jotkut,kuten Barlaam, väittivät, että hengellinen elämä on puhtaasti älyllistä ja sielullista, ja ruumis on vain este. He halveksivat munkkeja, jotka ottivat ruumiin mukaan rukoukseen käyttäen hengitystekniikoita ja asentoja. Palamas vastaa tähän: Koska Jumala tuli ihmiseksi (lihaksi) Kristuksessa, aine on pyhitetty. Pelastus ei ole pakoa ruumiista, vaan ruumiin pelastamista. Ylösnousemuksessa emme ole aineettomia haamuja, vaan kokonaisia ihmisiä – kirkastetussa ruumiissa.

”Loistavat kuin aurinko” on Taborin jatkumoa. Palamas viittaa suoraan Matteuksen evankeliumiin (13:43). Malli on Kristus Taborin vuorella. Hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja vaatteensa tulivat valkeiksi. Tämä ei ollut ”show”, vaan Kristus näytti hetkellisesti todellisen luontonsa. Palamas opettaa, että ylösnousemuksessa vanhurskaat saavat samanlaisen ”valopuvun”. Ruumis ei katoa, mutta sen ominaisuudet muuttuvat: se ei enää ole raskas, sairas tai kuoleva, vaan valon läpäisemä.

”Tullen itsekin valoksi…”. Muutos koskee koko olemusta. Tämä on rohkea väite. Me emme vain heijasta valoa kuten peili, vaan meistä tulee valoa.

Klassinen vertaus tästä on jo edellä kuvailtu: Kun rauta työnnetään tuleen, se alkaa hehkua. Rauta on edelleen rautaa,se ei muutu tuleksi olemukseltaan, mutta se saa tulen ominaisuudet: se polttaa ja valaisee. Samoin ihminen pysyy ihmisenä, luotuna olentona, mutta Pyhän Hengen ”tuli” tekee hänestä jumalallisen oloisen. Tätä on theosis (jumalallistuminen).

”…jumalallisen valon kautta”.

Tämä on tärkeä teologinen tarkennus. Ihminen ei loista omaa valoaan, kuten lamppu, jolla on oma paristo, vaan Jumalan valoa. Siksi pyhät eivät kilpaile Jumalan kanssa kirkkaudesta, vaan todistavat Hänestä. Mitä kirkkaammin pyhä loistaa, sitä enemmän hän julistaa Jumalan voimaa, joka hänessä asuu.

Tämä opetus muuttaa täysin tapamme suhtautua omaan ja toisten ruumiiseen. Ruumis ei ole vihollinen. Kristillinen askeesi, paasto ja valvominen, ei ole ruumiin rääkkäämistä siksi, että se olisi paha. Se on ruumiin ”virittämistä” ja puhdistamista, jotta se voisi ottaa vastaan tämän valon. Ruumis on Pyhän Hengen temppeli, jota valmistellaan suurta juhlaa varten.

Tämä opetus on myös lohdutus sairaudessa ja kuolemassa. Kun katsomme raihnaista, sairasta tai kuollutta ruumista, näemme vain ”siemenen”. Palamas muistuttaa: Tämä ei ole lopputulos. Tämä sama ruumis on tarkoitettu loistamaan kirkkaammin kuin aurinko. Hautausmaa ei ole kaatopaikka, vaan odotussali ylösnousemuksen aamulle.

Tämä on eukaristista realismia. Koska syömme Ehtoollisessa Kristuksen Ruumiin ja Veren, tämä ”valon prosessi” alkaa jo nyt. Meihin istutetaan kuolemattomuuden lääke. Vaikka emme näe sitä vielä silmillämme, muutosprosessi solutasolla – tai pikemminkin sielun ja ruumiin syvimmällä tasolla – on käynnissä.

Gregorios Palamas opettaa, että kristinuskon päämäärä on koko ihmisen – myös fyysisen ruumiin – täydellinen kirkastuminen. Jumalan armo on niin voimakas, että se ei vain puhdista sielua synnistä, vaan lopulta muuttaa itse lihankin osalliseksi luomattomasta, jumalallisesta valosta.

Yksi kirkon isien, erityisesti pyhän Gregorios Nyssalaisen, syvimmistä oivalluksista on epektasis – ajatus iankaikkisesta edistymisestä ja kurottautumisesta kohti Jumalaa. Iankaikkisuus ei ole staattista paikallaanoloa, vaan dynaamista liikettä. Koska Jumala on ääretön, Hänen tuntemisensa ja rakastamisensa ei voi koskaan saavuttaa päätepistettä.

Pyhä Gregorios Nyssalainen (n. 335–395) opettaa: ”Vaikka sielu täyttyy Jumalasta, se ei koskaan lakkaa janoamasta Häntä. Mitä enemmän se nauttii Jumalan valosta, sitä enemmän se huomaa olevansa vasta alussa” (In Canticum Canticorum; PG 44, 1037).

Tämä on yksi kristillisen mystiikan kauneimmista paradokseista. Pyhä Gregorios kommentoi tässä Raamatun Laulujen laulua, joka kuvaa sielun (Morsian) ja Jumalan (Ylkä) välistä intohimoista rakkautta.

Gregorios vastaa tässä ikuiseen kysymykseen: Voiko ihminen koskaan tulla ”valmiiksi” Jumalan kanssa? Hänen vastauksensa on järisyttävä: Ei, ja se on paras mahdollinen uutinen ”onnelliseen tyytymättömyyteen”.

Ymmärtääksemme tämän, meidän on hylättävä arkijärjen logiikka syömisestä ja juomisesta. Fyysisessä maailmassa, kun lasi on täysi, siihen ei mahdu enää. Kun vatsa on täysi, nälkä lähtee. Hengellisessä maailmassa Jumalasta nauttiminen on erilaista. Gregorios opettaa, että kun sielu täyttyy Jumalasta, sielun kapasiteetti kasvaa. Sielu on laajeneva astia. Mitä enemmän otat vastaan, sitä suuremmaksi tulet, ja sitä enemmän sinuun mahtuu. Täyttymys ei poista janoa, vaan kasvattaa sitä.

Tämä on paradoksi: Kylläinen mutta janoinen. Tavallisesti jano on kärsimystä, puutetta. Gregorioksen kuvaama jano on autuutta. Se ei ole puutetta siitä, mitä sinulla ei ole, vaan valtavaa iloa siitä, mitä sinulla on, ja kiihkeää halua saada sitä lisää. Se on rakkauden dynamiikkaa: Rakastuneet eivät koskaan sano ”olen nähnyt sinua tarpeeksi, nyt riittää”. Mitä enemmän he ovat yhdessä, sitä enemmän he haluavat olla yhdessä.

Tämä perustuu Jumalan luontoon. Jumala on ääretön, ihminen äärellinen.  Koska Jumala on ääretön (apeiron), Hänellä ei ole reunoja tai loppua. Siksi et voi koskaan saavuttaa pistettä, jossa sanot: ”Nyt tiedän Jumalasta kaiken.” Matka Jumalaan on matka ilman horisonttia. Aina kun kiipeät vuorelle ja luulet olevasi huipulla, näet edessäsi uuden, korkeamman huipun.

Ikuisuudessa ei ole tylsää ”olemista”, vaan se on jatkuvaa alkamista. Tämä on Gregorioksen radikaalein ajatus. Joka hetki Jumala on uusi. Joka hetki kokemus on tuore. Miljoonan vuoden päästä taivaassa olet yhtä lailla ”alussa” kuin ensimmäisenä päivänä, koska äärettömyydestä on aina jäljellä äärettömästi koettavaa.

Tämä tekstisitaatti on lääkettä hengelliseen ylpeyteen ja toivottomuuteen.

”Minä tiedän jo” on vaarallinen tila. Jos ajattelet hengellisessä elämässäsi ”olen saavuttanut tason X” tai ”ymmärrän tämän jo”, olet Gregorioksen mukaan pysähtynyt. Ja pysähtyminen on taantumista. Todellinen pyhyys ei ole sitä, että tuntee olevansa ”valmis”, vaan sitä, että tuntee olevansa vasta alussa – nöyrä oppilas suuren mysteerin edessä.

Lohdutus on, että Jumala ei lopu kesken. Me pelkäämme usein, että hyvät asiat loppuvat. ”Entä jos kyllästyn taivaassa?” Gregorios vakuuttaa: Jumala on ehtymätön lähde. Hän on aina kiinnostavampi, kauniimpi ja yllättävämpi kuin osaamme kuvitella. Ilo ei väljähdy, se tihenee.

Tämä oppi (epektasis) tarkoittaa, että kristityn sielu pysyy ikuisesti nuorena. Elämän asenne on kuinen nuoruus. Se on aina utelias, aina kurottautuva, aina kasvava. Vaikka ruumis vanhenee, sisäinen ihminen uudistuu päivä päivältä, koska se juo lähteestä, joka tekee janoisemmaksi – ja elävämmäksi.

Gregorios Nyssalainen opettaa, että Jumalan kohtaaminen ei ole staattinen päätepiste, vaan dynaaminen, ikuinen liike. Täydellisyys ei ole sitä, ettei ole enää matkaa jäljellä, vaan sitä, että matka jatkuu ikuisesti syvemmälle Valoon. Olemme ikuisesti ”aloittelijoita” Jumalan suuruuden edessä.

Eskatologinen kirkkaus on siis jatkuvaa pimeyden voittamista uudella, kirkkaammalla valolla – siirtymistä kirkkaudesta kirkkauteen ilman kyllästymistä tai loppua.

Iankaikkisuuden valo on kuitenkin luonteeltaan kaksijakoinen: se on sama valo, joka koetaan joko paratiisin autuutena tai kadotuksen vaivana, riippuen ihmisen sielun tilasta. Pyhä Iisak Niniveläinen (600-luku) esittää järisyttävän ajatuksen: ”Gehennan (helvetin) vaiva on rakkauden ruoska. Ne, jotka huomaavat tehneensä syntiä Rakkautta vastaan, kärsivät suurempaa piinaa kuin mikään

Tämä on yksi kristillisen teologian radikaaleimmista ja psykologisesti tarkimmista määritelmistä helvetille. Pyhä Iisak kääntää tässä perinteisen käsityksen rangaistuksesta päälaelleen. Hän haastaa juridisen kuvan, jossa Jumala on vihainen tuomari, joka heittää syntiset tuleen. Iisakin mukaan Jumala ei muutu. Hän on Rakkaus, ja Hän rakastaa myös niitä, jotka ovat helvetissä.

Ymmärtääksemme Iisakia, meidän on luovuttava ajatuksesta, että taivas ja helvetti ovat kaksi eri paikkaa, joissa on eri lämpötila. Ortodoksisessa mystiikassa opetetaan usein, että Jumalan läsnäolo on ainoa tuli. Jumala säteilee rakkauttaan kaikille tasapuolisesti, niin pyhille kuin syntisille. Hän ei ”sulje hanaa” kenenkään kohdalla. Ero on vastaanottajassa. Sille, joka rakastaa Jumalaa, Hänen läsnäolonsa on lämpöä, valoa ja autuutta (taivas). Sille, joka vihaa Jumalaa tai on sulkeutunut itseensä, sama rakkauden läsnäolo tuntuu polttavalta tuskalta (helvetti). On siis yksi tuli, mutta kaksi kokemisen tapaa.

Iisak  sanoo: Gehenna on ”rakkauden ruoska”. Miten rakkaus voi olla ruoska? Kuvittele, että olet pettänyt syvästi jonkun, joka rakastaa sinua ehdottomasti. Jos hän suuttuisi ja löisi sinua, voisit puolustautua ja tuntea vihaa takaisin. Rangaistus olisi ”maksu”. Mutta jos hän katsoo sinua täynnä myötätuntoa ja syleilee sinua, hänen hyvyytensä polttaa sinua. Tunnet oman petoksesi kauheuden juuri hänen rakkautensa valossa. Tämä on ”rakkauden ruoska”: oma syyllisyys ja katumus, joka herää äärettömän hyvyyden edessä.

Iisak määrittelee synnin uudelleen. Se ei ole vain lain rikkomista, se on suhteen rikkomista. Helvetin tuska ei ole sitä, että Jumala kiduttaa ihmistä. Tuska on sitä, että ihminen tajuaa hylänneensä ainoan asian, joka olisi tehnyt hänet onnelliseksi. Se on ”myöhästynyttä rakkautta”. Ihminen näkee Totuuden, mutta hänen sydämensä on niin vääristynyt, ettei hän pysty ottamaan sitä vastaan ilona, vaan kokee sen tuomiona.

Fyysinen kipu on rajallista. Omatunnon kipu on rajatonta. Iisak väittää, että henkinen tuska siitä, että on toiminut väärin Rakkautta kohtaan, on pahempaa kuin mikään ulkoinen tuli. Se on sielun omaa palamista häpeässä ja katumuksessa, jota Jumalan kirkas läsnäolo pitää yllä. Se on ”suurempaa piinaa kuin mikään muu kauhu”

Tämä Iisak Niniveläisen opetus on sekä pelottava että valtavan lohdullinen.

Jumala ei ole sadisti. Tämä poistaa kuvan Jumalasta, joka rakentaa kidutuskammioita. Jumala on vain ja ainoastaan Rakkaus. Hän ei vihaa ketään, ei edes paholaista. Helvetin ”tuli” ei ole Jumalan vihaa, vaan Hänen rakkautensa voima, joka kohtaa vastustusta. Kuten aurinko: se sulattaa vahan mutta kovettaa saven. Aurinko on sama, materiaali on eri.

Helvetissä on ”ovet lukittu sisältäpäin” C.S. Lewis lainasi tätä ajatusta myöhemmin. Helvetti on tila, jossa ihminen on käpertynyt itseensä. Jumalan rakkaus yrittää tunkeutua sisään, mutta ego kokee sen hyökkäyksenä. Tämä tarkoittaa, että me rakennamme taivasta tai helvettiä itsellemme jo nyt. Jos opettelet rakastamaan ja olemaan avoin, Jumalan kohtaaminen on ilo. Jos opettelet vihaamaan ja olemaan katkera, sama kohtaaminen on tuskaa.

Iisak opettaa meitä varomaan ”kovettumista”, hän esittää kutsun herkkyyteen Synnin vaara ei ole vain sääntöjen rikkomisessa, vaan siinä, että se tekee meistä kyvyttömiä sietämään rakkautta. Elämän tarkoitus on pehmentää sydän, jotta se kestäisi Jumalan polttavan rakkauden ilman, että se kokee sen ”ruoskana”.  Iisak Niniveläinen opettaa, että helvetti on totuuden kohtaamista ilman valmiutta siihen. Se on tila, jossa Jumalan ääretön rakkaus kohtaa ihmisen äärettömän katumuksen tai vastarinnan. Jumala syleilee kaikkia, mutta toisille syleily on autuutta, toisille se on polttavaa tulta.

Tässä valossa tuomio ei ole juridinen rangaistus, vaan se, miten sielu reagoi Jumalan rakkauden ja valon paljastavaan läsnäoloon. Niille, jotka ovat tässä elämässä puhdistaneet noeettisen silmänsä askeesilla ja rukouksella, Jumalan valo on nautinto ja lepo. Niille, jotka ovat lukkiutuneet itseensä ja vihaan, tuo sama valo polttaa kuin tuli. Kuten pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676–749) toteaa: ”Jumala ei rankaise ketään, mutta jokainen rankaisee itseään joko ottamalla vastaan tai hylkäämällä osallisuuden Jumalaan” (De Fide Orthodoxa IV, 27; PG 94, 1225).

Tämä sitaatti on ortodoksisen dogmatiikan ”kultainen sääntö” tuomiosta. Pyhä Johannes Damaskolainen ei ole tässä runollinen mystikko kuten Iisak tai Symeon, vaan systemaattinen teologi. Hän vetää yhteen edellisten vuosisatojen opetukset teoksessaan Ortodoksisen uskon tarkka esitys (suom.)

Tämä sitaattilause purkaa lopullisesti kuvan Jumalasta, joka istuu pilven reunalla heittelemässä salamoita tottelemattomien niskaan.

Johannes Damaskolainen kirjoittaa aikana, jolloin kirkon piti määritellä tarkasti, kuka ja mikä Jumala on.

Perusperiaatteena on: Jumala on Hyvyys. Hän on pelkkää valoa, elämää ja rakkautta. Jumalassa ei ole pimeyttä, vihaa tai kostonhimoa. Jos Jumala on pelkkää Hyvyyttä, mistä rangaistus ja paha tulevat? Johannes vastaa: Ne ovat puutostiloja. Ne syntyvät siitä, että ihminen kääntää selkänsä Hyvyydelle. Aurinko ei tuomitse sokeaa.

Jumala on muuttumaton. ”Hän ei rankaise ketään…”. Tämä on radikaali väite. Juridisessa (oikeussali) ajattelussa tuomari määrää rangaistuksen rikoksen mukaan.

Olemuksellisessa ajattelussa Jumala on kuin vesi. Jos ihminen kieltäytyy juomasta vettä ja kuolee janoon, rankaisiko vesi häntä? Ei. Vesi tarjosi elämää, mutta ihminen valitsi kuoleman kieltäytymällä vedestä.  Jumalan ”rangaistus” on vain seuraus siitä, että ihminen irrottautuu Elämän lähteestä.

”…jokainen rankaisee itseään…”. Tämä on vapaan tahdon tragedia ja siirtää vastuun täysin ihmiselle. Helvetti ei ole Jumalan rakentama vankila, vaan ihmisen rakentama linnake. Ihminen on luotu vapaaksi. Tämä vapaus on niin todellista, että ihmisellä on oikeus sanoa Jumalalle ”ei”, vaikka se tarkoittaisi oman olemassaolon kuihtumista. Rangaistus on itseaiheutettua. Se on sitä, että saa juuri sen mitä halusi (olla ilman Jumalaa), ja huomaa sen olevan kauheaa.

Pelastuksen ydin on ”…osallisuus Jumalaan”

Sana osallisuus (kreik. methexis) on avain. Kristinusko ei ole vain sääntöjen noudattamista, se on koneen kytkemistä sähköverkkoon. Ihminen ei toimi ”omilla paristoillaan”. Me olemme olemassa vain, koska olemme osallisia Jumalan olemassaolosta. Synti on sitä, että yrittää irrottaa pistokkeen seinästä. Seurauksena valot sammuvat. Pimeys ei ole aktiivinen voima, vaan valon puutetta. Helvetti on ”osallisuuden hylkäämistä” – tila, jossa ihminen on irrottanut itsensä kaikesta hyvästä, kauniista ja todesta.

Johannes Damaskolaisen opetus on älyllisesti tyydyttävä mutta eksistentiaalisesti haastava.

Emme voi syyttää Jumalaa kurjasta kohtalostamme tai maailman pahuudesta. Jumala tarjoaa jatkuvasti itseään – hyvyyttä, voimaa, rakkautta – kaikille. Kysymys on: onko meidän ”vastaanottimemme” päällä?

Tämä tekee hengellisestä elämästä aktiivista. Meidän täytyy tietoisesti ottaa vastaan (kuten sitaatti sanoo). Se ei tapahdu automaattisesti. Se on uhriutumisen loppu

Tämä auttaa ymmärtämään hengellisiä lakeja. Jos hyppäät katolta, painovoima ei ”rankaise” sinua, koska se vihaisi sinua. Sinä vain toimit vastoin luonnonlakia, ja se sattuu.

Samoin, jos toimit vastoin rakkautta (Jumalaa), sielusi vaurioituu. Se ei ole Jumalan kosto, vaan hengellisen todellisuuden laki. Oikeudenmukaisuus on fysiikkaa, ei kostoa.

Koska Jumala ei rankaise vetäytymällä pois, Hän on läsnä myös pimeimpinä hetkinämme. Hän odottaa vain, että käännymme ympäri. ”Osallisuus” voi alkaa heti uudestaan. Kuten pimeä huone valaistuu heti, kun verhot avataan – aurinko oli siellä koko ajan odottamassa. Toivo on läsnäolossa.

Johannes Damaskolainen opettaa, että Jumala on ääretön Hyvyys, joka ei aiheuta pahaa. Tuomio ja helvetti ovat ihmisen vapaan tahdon valintoja: ne ovat tiloja, joissa ihminen sulkee itsensä Elämän ulkopuolelle. Pelastus on yksinkertaisesti suostumista osallisuuteen Jumalasta.

Tutkielmamme Pimeydestä valoon päättyy tähän näkyyn. Kaikki se vaiva, jota olemme nähneet himojen vastustamisessa, mielen vartioinnissa ja Jeesuksen nimen avuksi huutamisessa, on valmistautumista tähän iankaikkiseen teofaniaan.

Tulevassa maailmassa ”pimeys” katoaa lopullisesti siinä merkityksessä, että synti ja tietämättömyys väistyvät, mutta se säilyy ”jumalallisena pimeytenä” – sokaisevana ja ihmeellisenä salaisuutena siitä, että Jumala on aina suurempi kuin kykymme käsittää Häntä. Pyhä Maksimos Tunnustaja (n. 580–662) kiteyttää eskatologisen toivomme: ”Silloin Jumala on kaikki kaikessa, ja luomakunta löytää leponsa siellä, mistä se on saanut alkunsa, tullen yhdeksi valoksi iankaikkisen Valon kanssa” (Ambigua 7; PG 91, 1092). Tämä on yksi ortodoksisen teologian majesteettisimmista visioista. Pyhä Maksimos on ”kosminen teologi”, joka näkee koko maailmankaikkeuden suurena liikkeenä Jumalasta ulos ja takaisin Jumalaan. Hän ei puhu vain yksittäisen sielun pelastumisesta, vaan koko kosmoksen, atomien, eläinten, tähtien ja ihmisten lopullisesta päämäärästä.

Maksimoksen ajattelussa maailmankaikkeudella on rytmi. Se on kosmista hengitystä.

Liike ulospäin: Jumala loi maailman tyhjästä.

Liike takaisinpäin: Kaikki luotu kaipaa luonnostaan takaisin Luojansa luo.

Lepo: Liike lakkaa vasta, kun luotu on yhdistynyt Luojaan.

Tämä sitaatti kuvaa noita vaiheita, historian loppupistettä (eskatologiaa). Se on hetki, jolloin ”ympyrä sulkeutuu”, mutta korkeammalla tasolla: luomakunta palaa kotiin, mutta rikastuneena ja kirkastuneena.

Silloin ”Jumala on kaikki kaikessa” (panta en pasin) Tämä on suora lainaus Paavalilta (1. Kor. 15:28), mutta Maksimos avaa sen metafyysisen syvyyden. Nyt Jumala on ”jotain joissakin” tai ”paljon monissa”. Hän on läsnä, mutta verhotusti. Lopussa Jumala läpäisee kaiken. Ei ole yhtään atomia, ajatusta tai tilaa, joka ei olisi täynnä Jumalaa. Tämä ei ole panteismia, jossa maailma on Jumala. Maksimos on tarkka: luomakunta säilyy luomakuntana, mutta se on täysin Jumalan energian kyllästämä. Kuten ilma, joka on niin täynnä auringonvaloa, ettei ilmaa enää erota valosta, vaikka ilma on yhä ilmaa.

Luomakunta ”…löytää leponsa siellä, mistä se on saanut alkunsa…”.  Tämä viittaa Maksimoksen teoriaan liikkeestä. Kaikki liikkuu, koska kaikki etsii syytään (Logosta). Kivi putoaa maahan, koska se etsii lepoa. Sielu etsii onnea, koska se etsii Jumalaa. Kun päämäärä saavutetaan, levottomuus loppuu. Tämä on ”sapatin lepo”. Se ei ole kuolemaa tai pysähtyneisyyttä, vaan täyttymystä. Olet kotona. Sinun ei tarvitse enää juosta, koska olet perillä.

Luopmakunta ”…tulee yhdeksi valoksi iankaikkisen Valon kanssa.” (Tämä on kuvaus theosiksesta (jumalallistumisesta). Maksimos käyttää usein kuvaa miekasta tulessa. Miekka (luomakunta) on kylmää rautaa. Tuli (Jumala) on kuumaa energiaa.  Kun miekka on tulessa, se hehkuu ja polttaa. Se on ”yhtä tulta” tulen kanssa. Silti miekka ei muutu tuleksi, eikä tuli raudaksi. Ne ovat yhdistyneet sekoittumatta. Ykseys ilman sulautumista.

Lopussa koko luomakunta on tämä ”hehkuva miekka”. Meistä tulee valoa, koska olemme Valossa.

Maksimoksen visio on valtava vastalääke nihilismiin ja merkityksettömyyteen.

Maailmalla on suunta. Historia ei ole satunnaista kaaosta tai ”vain yksi asia toisen jälkeen”. Sillä on alku ja päämäärä. Kaikki virtaa kohti suurta yhdistymistä. Tämä antaa toivoa: sekasorto on väliaikaista, harmonia on lopullista.

Maailmalla on ekologinen ulottuvuus. Huomatkaamme, että Maksimos puhuu ”luomakunnasta”, ei vain ihmisistä. Myös luonto – eläimet, metsät, materia – on matkalla kohti kirkastumista. Ihmisen tehtävä on toimia ”pappina”, joka tuo koko luomakunnan Jumalan eteen. Emme saa tuhota luontoa, koska sekin on tarkoitettu tulemaan ”yhdeksi valoksi”.

Maksimoksen visio on lepo stressaantuneelle.

Nykyihminen etsii jatkuvasti ”jotain muuta”. Uutta työtä, uutta puolisoa, uutta elämystä. Maksimos sanoo: Tämä levottomuus on oire siitä, että emme ole vielä kotona. Todellinen lepo löytyy vain siitä, että palaamme ”alkulähteelle”. Mikään maallinen ei voi tyydyttää sielua, joka on tehty äärettömyyttä varten.

Maksimos Tunnustaja maalaa kuvan kosmoksesta, joka on suuressa liikkeessä kohti Jumalaa. Lopullinen tavoite ei ole tyhjyys (nirvana), vaan täyteys (pleroma): tila, jossa Jumalan rakkaus ja valo täyttävät jokaisen sopen, ja luomakunta löytää vihdoin rauhan Luojansa sylissä, hehkuen Hänen kirkkauttaan.

Ortodoksisten isien noeettinen teologia tarjoaa kattavan ja syvällisen mallin ihmisen eheyttämiseksi. Se tunnistaa inhimillisen kärsimyksen ja vieraantumisen perimmäisen syyn: sielun korkeimman tiedonkyvyn, nous’ in, pimentymisen ja pirstoutumisen. Pimeys ei ole vain moraalista epäonnistumista, vaan ontologista sokeutta, jossa ihminen on kadottanut kykynsä nähdä Jumala ja itsensä sellaisena kuin hän todella on.

Tie valoon on terapeuttinen matka, joka vaatii puhdistumista (katharsis), itsekkyyden ja passioiden hylkäämistä askeesin ja katumuksen kautta, valistumista (photismos), noeettisen energian palauttamista sydämeen, missä se voi vastaanottaa Jumalan ilmoituksen, sekä lopulta jumalallistumista (theosis), täydellistä yhtymistä Jumalan luomattoman valon kanssa, mikä on ihmisen lopullinen päämäärä.

Tämä teologia ei ole vain teoreettista pohdintaa, vaan se on ”elävää kokemusta”. Se kutsuu jokaista ihmistä siirtymään mielen rationalistisesta pimeydestä sydämen valoon, missä Jumala ei ole enää käsite tai idea, vaan välitön ja rakastava läsnäolo. Kuten isät opettavat, tämä matka on mahdollinen, koska Jumala itse on tullut pimeyteemme tuodakseen meidät ihmeelliseen valoonsa.

 

Epilogi: Vaellus valkeudessa

Päätössanat kilvoittelijalle

Olemme kulkeneet matkan ihmissielun hämäristä laaksoista kohti Siinain ja Taborin kirkkaita huippuja. Tutkielmamme Pimeydestä valoon ei ole tarkoitettu vain tiedolliseksi esitykseksi noeettisesta teologiasta, vaan kutsuksi elävään muutokseen. Kuten kirkon isät opettavat, teologia ilman rukousta on vain sanoja, ja rukous ilman kilvoitusta on vailla perustaa.

Tämä matka on jokaiselle kristitylle henkilökohtainen, mutta emme kulje sitä yksin. Meitä ympäröi ”suuri pilvi todistajia” – kirkon isät ja äidit, joiden opetukset ovat toimineet meille majakkana. He muistuttavat meitä siitä, että vaikka elämämme pimeys, himot ja ajatusten myrskyt tuntuisivat välillä ylivoimaisilta, Kristus, todellinen Valo, on jo voittanut ne.

Pimeys väistyy vain valon läsnäololla. Siksi tärkein askeettinen ponnistuksemme on kääntää katseemme yhä uudelleen pois itsestämme ja vaivoistamme kohti Vapahtajaa. Kun vartioimme mieltämme ja annamme Jeesuksen nimen soida sydämessämme, alamme huomata, kuinka sielumme särkynyt peili alkaa hitaasti kirkastua.

Lopulta kyse ei ole siitä, kuinka paljon olemme oppineet, vaan kuinka paljon olemme oppineet rakastamaan. Iankaikkinen valo, jota kohti kuljemme, on Rakkauden valoa. Se on valoa, joka ei tuomitse vaan parantaa, ei polta vaan kirkastaa.

Jatkakoon jokainen lukija tätä matkaa luottavaisin mielin, muistaen pyhän Iisak Niniveläisen lohdulliset sanat:

”Sielu, joka on kerran nähnyt Jumalan valon, ei enää koskaan tunne itseään täysin yksinäiseksi pimeydessä.”

Älä sulje sydämesi ovea. Anna hiljaisuuden ja Jeesuksen nimen saatella sinua eteenpäin – pimeydestä valoon, kirkkaudesta kirkkauteen.

Hengellisen elämän sanasto

Tämä sanasto on tarkoitettu oppaaksi matkalla pimeydestä valoon. Se selittää ne noeettisen teologian ja askeesin käsitteet, jotka muodostavat ortodoksisen hengellisyyden ytimen.

A–H

• Apofatismi (Kielteinen teologia): Lähestymistapa, joka korostaa Jumalan tuonpuoleisuutta. Jumalaa ei voida määritellä sen kautta, mitä Hän on, vaan pikemminkin kieltämällä kaikki inhimilliset käsitteet ja nimet Hänen kohdallaan.
• Apatheia (Himottomuus): Sielun tila, jossa voimat eivät enää heittelehdi himojen vallassa. Se ei ole tunteettomuutta, vaan sielun terveyttä ja vapautta rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä ilman itsekkyyttä.
• Energeia (Jumalan energiat): Jumalan luomaton toiminta ja läsnäolo maailmassa. Energioiden kautta ihminen voi tulla todelliseen yhteyteen saavuttamattoman Jumalan kanssa ja tulla jumalallistetuksi.
• Epektasis (Iankaikkinen kasvu): Pyhän Gregorios Nyssalaisen käsite, joka tarkoittaa sielun loppumatonta kurottautumista ja kasvua Jumalan tuntemisessa, mikä jatkuu myös iankaikkisuudessa.
• Hesykhasmos (Hesykasmi): Ortodoksinen hiljaisuuden ja sisäisen rukouksen perinne. Se tähtää mielen ja sydämen ykseyteen Jeesuksen rukouksen ja valvonnan (nepsis) avulla.

K–L

• Kardia (Sydän): Ihmisen hengellinen ja noeettinen keskus. Se ei ole vain tunteiden tyyssija, vaan paikka, jossa ihminen kohtaa Jumalan ja jossa mieli ja sielun voimat yhdistyvät.
• Kataphatismi (Myönteinen teologia): Teologinen tapa puhua Jumalasta myönteisten nimien (kuten Hyvyys, Valo, Rakkaus) kautta. Se on välttämätön askel, joka kuitenkin lopulta ylittyy apofattisessa katselussa.
• Katharsis (Puhdistuminen): Hengellisen matkan ensimmäinen vaihe. Se tarkoittaa sielun puhdistamista himoista ja synnin haavoista askeesin ja katumuksen kautta.
• Logismoi (Ajatukset): Mieleen pyrkivät mielikuvat, yllykkeet ja ehdotukset, jotka voivat johtaa himoihin ja lankeemukseen, ellei niitä tunnisteta ja torjuta heti niiden ilmaantuessa.
• Logos / Logokset: Jeesus Kristus on ikuinen Sana (Logos). Isien mukaan jokaisessa luodussa asiassa on oma logoksensa – jumalallinen periaate ja tarkoitus – jonka valistunut mieli voi tunnistaa.

M–O

• Metanoia (Katumus): Kirjaimellisesti ”mielenmuutos”. Se on perinpohjainen kääntyminen pois synnin pimeydestä kohti Jumalan valoa; koko elämän suunnan korjaaminen.
• Nepsis (Valvonta/Raitis valppaus): Mielen jatkuva valveillaolo sielun porteilla. Se on taitoa tunnistaa ja torjua pahoja ajatuksia ennen kuin ne saavat vallan sydämessä.
• Nous (Mieli): Sielun korkein voima, ”sielun silmä”. Nous on luotu katselemaan Jumalaa ja olemaan yhteydessä Häneen. Se on eri asia kuin analyyttinen järki (logos).
• Ousia (Olemus): Jumalan sisäinen, saavuttamaton luonto. Jumala on olemukseltaan täysin tuonpuoleinen, eikä kukaan luotu voi koskaan tulla osalliseksi tästä olemuksesta.

P–T

• Photismos (Valistuminen): Hengellisen matkan toinen vaihe. Kun sielu on puhdistunut, Pyhä Henki valaisee mielen, jolloin ihminen alkaa nähdä maailman ja Jumalan salaisuudet hengellisesti.
• Praxis (Toiminta/Kilvoitus): Käytännön askeettinen työ, kuten paasto, rukous ja laupeuden työt. Se on välttämätön pohja hengelliselle katselulle.
• Theoria (Katselu): Hengellinen näkeminen ja Jumalan salaisuuksien katselu. Se on välitöntä kokemuksellista tietoa Jumalasta Hänen luomattomissa energioissaan.
• Theosis (Jumalallistuminen): Hengellisen matkan päämäärä. Ihminen tulee armosta ja Jumalan energioista osalliseksi jumalallisesta luonnosta, muuttuen ”jumalaksi” kuitenkaan menettämättä ihmisyyttään.