Tosi Viinipuu: Kristus, Kirkko ja elämä yhteydessä

Tosi Viinipuu

Kristus, Kirkko ja elämä yhteydessä

”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri.

(Joh.15:1)

Isä Raimo Sissonen

2018

 

Sisällysluettelo

Johdanto

Yläsalin salaisuus

OSA I: JUURET JA RUNKO – Kristologia ja Yhteys

Teologinen perusta: Kuka on Viinipuu?

 

Luku 1. ”Minä olen” – Hypostaattinen unioni

Kristus Jumalana ja ihmisenä: Kaksi luontoa, yksi Persoona.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kristus elämän lähteenä ja me osallisina Hänen luonnostaan.

Miksi emme voi elää ilman Runkoa? Ihmisen ontologinen riippuvuus Luojasta.

 

Luku 2. Oksastus – Kaste ja liittyminen

Villioliivipuun oksastaminen jaloon puuhun (Room. 11 ja Joh.15 synteesi).

Kaste porttina Viinipuuhun: Kuolema ja ylösnousemus.

Kirkko Kristuksen Ruumiina ja Viinipuuna: Totus Christus (Koko Kristus = Pää + Jäsenet).

 

OSA II: VIINITARHURI – Isän huolenpito ja Askeesi

Käytännön kilvoituselämä: Miten meitä hoidetaan?

 

Luku 3. Isä Viinitarhurina – Kaitselmus ja Rakkaus

Isän ja Pojan suhde: ”Minun Isäni on viinitarhuri.”

Jumalan huolenpito (pronoia): Mikään ei tapahdu Tarhurin tietämättä.

Luottamus Tarhuriin elämän myrskyissä.

 

Luku 4. Veitsen armo – Puhdistaminen (katharsis)

”Jokaista oksaa, joka tuottaa hedelmää, hän karsii.”

Miksi kärsimystä tarvitaan? Pyhä Johannes Krysostomos koettelemusten hyödystä.

Askeesi vapaaehtoisena karsimisena: Paasto, valvominen ja himojen kitkeminen.

Erotuskyky: Milloin kyseessä on Jumalan karsinta ja milloin vihollisen hyökkäys?

 

OSA III: ELÄMÄN MAHLA – Pyhä Henki ja Sakramentit

Mystinen elämä: Mikä meissä virtaa?

 

Luku 5. Pyhä Henki – Viinipuun veri

Mahla, joka nousee juurista oksiin.

Pyhä Henki eläväksi tekijänä: Ilman Henkeä oksa on kuiva puu.

Simeon Uusi Teologi: Hengen kokeminen tietoisesti sydämessä.

 

Luku 6. Eukaristia – Viinipuun hedelmä

”Tämä on minun vereni.” Viinipuu ja Ehtoollismalja.

Liturginen yhteys: Miten Ehtoollinen pitää oksan kiinni rungossa.

Didakhe ja varhaiskirkon rukoukset: ”Niin kuin tämä viini oli hajallaan vuorilla…”

 

Luku 7. Rukous – Pysyminen (menein)

”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä.”

Jeesuksen rukous ja sydämen vartiointi yhteyden välineenä.

Hesykioksen opetus: Miten ajatukset katkaisevat mahlan virtauksen.

”Pyytäkää mitä tahansa, ja te saatte sen.”(Joh.15:7)

 

OSA IV: HEDELMÄ – Pyhityksen päämäärä

Miltä ”valmis” kristitty näyttää?

 

Luku 8. Paljon hedelmää – Hyveet ja rakkaus

Mitä on hengellinen hedelmä? (Gal. 5:22).

Rakkaus (Agape) ainoana todellisena merkkinä opetuslapseudesta.

Synergia: Jumalan voima ja ihmisen tahto

 

Luku 9. Kuiva oksa – Hengellinen kuolema ja irtautuminen

”Joka ei pysy minussa, se heitetään ulos.”

Miten yhteys katkeaa? Synti, ylpeys ja skisma.

Katumus (metanoia) tienä takaisin oksastukseen.

 

Luku 10. Iankaikkinen viini – Eskatologia ja Theosis

Jumaloituminen (theosis): Tulla sellaiseksi kuin Kristus on.

Uusi viini Isän valtakunnassa: Lopullinen juhla.

Pyhä Maksimos Tunnustaja: Koko luomakunnan yhdistyminen Viinipuussa.

Epilogi

 

Johdanto: Yläsalin salaisuus

Jerusalemin yllä lepäsi kevätillan pimeys, mutta Siionin kukkulalla, pienessä yläsalissa, paloi valo, joka ei ole sammunut kahden vuosituhannen aikana.

Olemme hetkessä, joka jakaa historian kahtia. Juudas Iskariot on juuri poistunut yöhön, ja jäljelle ovat jääneet ne yksitoista, jotka rakastavat – vaikkakin vielä ymmärtämättöminä ja pelokkaina. Ilma on tiheä odotuksesta ja luopumisen haikeudesta. Pöydällä ovat vielä murretun leivän ja viinimaljan jäänteet.

Juuri tässä hetkessä, ristin varjon jo langetessa huoneeseen, Jeesus lausuu sanat, jotka muuttavat käsityksemme Jumalasta ja ihmisestä:

”Minä olen todellinen viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri.” (Joh.15:1)

Tämä ei ole vain vertaus. Se on Yläsalin salaisuus. Se on ilmoitus uudesta olemisen tavasta, johon ihmiskunta on kutsuttu.

Miksi Jeesus käyttää sanaa ”tosi” (alethine)? Eikö pelkkä ”viinipuu” olisi riittänyt?

Ortodoksinen traditio näkee tässä valtavan jännitteen Vanhan ja Uuden liiton välillä. Vuosisatojen ajan Israelin kansa oli ymmärtänyt olevansa Jumalan viinitarha. Profeetta Jesaja lauloi viinitarhasta, jota Jumala oli hoitanut hellästi, mutta joka tuotti vain happamia rypäleitä (Jes.5:1–7). Psalmit valittivat, kuinka muurit on kaadettu ja villisiat (pakanat) hävittävät Herran istutuksia (Ps. 80).

Vanha viinipuu – kansa, laki ja temppeli – oli vain varjo tulevasta. Se oli epätäydellinen, haavoittuva ja usein hedelmätön.

Kun Kristus sanoo ”Minä olen todellinen viinipuu”, Hän julistaa: Minä olen uusi Israel. Jumalan kansa ei enää määritellä etnisen syntyperän tai lain noudattamisen kautta, vaan liittymisenä Minuun. Minä olen se, mikä ei petä. Ihmiset pettävät, instituutiot rapistuvat, mutta tämä Puu on elävä ja ikuinen, koska se on Jumala itse. Yläsalin salaisuus on siinä, että Jumala ei enää asu kivisessä temppelissä, vaan Hän on kasvattanut itselleen elävän Ruumiin, johon meidät istutetaan.

Länsimaisessa ajattelussa kristinusko nähdään usein ”seuraamisena” (imitatio). Me katsomme Jeesusta esikuvana ja yritämme kävellä Hänen perässään. Mutta viinipuuvertaus haastaa tämän. Oksa ei seuraa runkoa. Oksa ei katsele runkoa. Oksa elää rungossa.

Tämä on ortodoksisen mystiikan ydin. Suhde Kristukseen ei ole vain eettinen (teemme kuten Hän teki) tai juridinen (Hän sovitti rikoksemme), vaan ontologinen (olemuksellinen). Ilman runkoa oksa ei ole vain ”huono oksa”; se on kuollut keppi. Sama mahla, joka virtaa rungossa, virtaa oksassa. Sama elämä, joka on Jumalassa, virtaa ihmisessä.

Kirkkoisät, kuten Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen, korostavat, että tämä yhteys on fyysinen ja hengellinen yhtä aikaa. Se alkaa kastevedestä ja sitä ylläpidetään eukaristian viinissä – Kristuksen veressä. ”Hän ei sano olevansa viinipuu vain vertauskuvallisesti, vaan osoittaakseen, että meidät on liitetty Häneen kuin oksat runkoon, jakaakseen meille oman luontonsa elämänvoiman.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin.)

Tarkoituksemme on mennä Yläsalin pöydän ääreen, emme tarkastellaksemme viinipuuta ulkopuolisina botanisteina, jotka analysoivat kasvia, vaan ymmärtääksemme, mitä on olla oksa.

Kysymys on pysymisestä (menein).

Nykyihminen on juureton, levoton ja jatkuvassa liikkeessä. Me etsimme elämää sieltä täältä, vaihdamme ”puuta” heti kun kohtaamme vaikeuksia. Mutta Yläsalin salaisuus kuiskaa: Pysähdy. Älä rimpuile. Pysy Minussa, sillä elämä on tässä.

Tämä on kutsu matkalle, joka kulkee juurista latvaan: Näemme, kuka Kristus on (runko), opimme ymmärtämään kärsimystä ja kilvoitusta (Isän karsinta- ja oksastusveitsi), opimme hengittämään rukousta ja sakramentteja (mahla) ja lopulta, opimme kantamaan sitä hedelmää, jota varten meidät on luotu – rakkautta.

Astukaamme siis sisään yläsaliin. Ovet ovat suljetut pelon tähden, mutta keskellä seisoo Hän, joka sanoo: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat.”

Jotta ymmärtäisimme viinipuuvertauksen syvyyden, meidän on tunnettava se maaperä, jossa se versoi. Nämä eivät olleet luentosalin opetuksia eivätkä aurinkoisen vuorisaarnan julistuksia. Nämä olivat kuolemaan valmistautuvan miehen viimeiset, intiimit sanat rakkaimmilleen.

Johanneksen evankeliumin luvut 13–17 muodostavat niin kutsutun Jäähyväispuheen. Se on Uuden testamentin ”Kaikkeinpyhin”, paikka, jossa Kristus avaa sydämensä täydellisesti ennen kärsimystään.

Tapahtumat etenevät vääjäämättömällä painolla. Juuri hetkeä aiemmin Jeesus oli pessyt opetuslastensa jalat – teko, joka oli järkyttänyt Pietaria ja kääntänyt hierarkiat ylösalaisin. Hän oli jakanut leivän ja sanonut sen olevan Hänen ruumiinsa. Hän oli ennustanut kavalluksen, ja Juudas oli kadonnut pimeyteen ”ja oli yö” (Joh.13:30).

Tässä ahdistuksen ja hämmennyksen tilassa Jeesus alkaa puhua rauhasta ja yhteydestä. Monet raamatuntutkijat ja kirkkoisät kiinnittävät huomiota jakeeseen Joh.14:31: ”Nouskaa, me lähdemme täältä.”

Tämä viittaa siihen, että luvun Joh.15 alkaessa seurue on todennäköisesti noussut ehtoollispöydästä. He ovat joko seisomassa lähtövalmiina yläsalissa tai jo astuneet ulos Jerusalemin kaduille, matkalla kohti Kidronin laaksoa ja Getsemanen puutarhaa.

Kuvitelkaamme tilanne: He kulkevat läpi nukkuvan kaupungin tai sen muurien ulkopuolella. Ehkä he ohittavat temppelin, jonka suurissa porteissa oli kultainen viiniköynnöskoriste – Israelin kansallissymboli. Tai ehkä he näkevät Kidronin rinteillä oikeita viinitarhoja kuunvalossa.

Jeesus pysähtyy. Hän viittaa joko temppelin kultaiseen köynnökseen tai elävään kasviin ja sanoo: ”Minä olen totinen viinipuu.”

Tämä konteksti tekee sanoista järisyttäviä. Hän on matkalla tulemaan ”murskatuksi” kuin rypäle viinikuurnassa (Jes.63:3). Hän puhuu elämästä ja hedelmästä juuri silloin, kun kuolema on askeleen päässä. Hän puhuu ”ilosta” (Joh.15:11) hetkellä, jolloin Hänen sielunsa on ”murheellinen kuolemaan asti” (Matt. 26:38).

Opetuslapset olivat kauhuissaan. Jeesus oli puhunut poismenostaan, ja he tunsivat jäävänsä orvoiksi vihamieliseen maailmaan. Heidän turvallisuudentunteensa oli sidottu Jeesuksen fyysiseen läsnäoloon. ”Mitä meille tapahtuu, kun Hän on poissa?”

Viinipuuvertaus on vastaus tähän pelkoon.

Jeesus vakuuttaa: Vaikka minä menen pois silmienne edestä, meidän yhteytemme ei katkea. Päinvastoin, se syvenee.

Fyysinen läsnäolo korvautuu mystisellä, sisäisellä läsnäololla. Niin kauan kuin he olivat vain ”seuraajia”, he olivat erillisiä yksilöitä, jotka kävelivät Mestarin perässä. Mutta Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta heistä tulisi ”oksia” – erottamaton osa Häntä itseään.

Tämä on lohdutuksen ydin: Edes kuolema ei voi erottaa runkoa oksista. Getsemane ja Golgata eivät ole loppu, vaan ne ovat se ”karsiminen” ja ”viinikuurna”, joka saa elämän mahlan virtaamaan koko maailmaan.

Matka Getsemaneen ei siis ollut marssi tappioon. Se oli Viinitarhurin (Isän) ja Viinipuun (Pojan) yhteinen työ, jotta oksat (me) voisimme vihdoin kantaa hedelmää.

Hän puhui nämä asiat heille, kun he olivat vielä matkalla, ehkä nähdessään viinitarhoja matkan varrella. Hän halusi lohduttaa heitä, etteivät he luulisi Hänen hylkäävän heitä kuoleman hetkellä. Sillä juuri ja oksat ovat yhtä luontoa, eikä niitä voi erottaa toisistaan, vaikka tuuli kuinka repisi. (Pyhä Johannes Krysostomos: Homilia Johanneksen evankeliumista, 76.)

Kun Jeesus lausui sanat ”Minä olen totinen viinipuu”, ne kajahtivat opetuslasten korvissa kuin ukkonen. Meille lause voi kuulostaa vain kauniilta luontovertaukselta, mutta juutalaiselle kuulijalle se oli teologista dynamiittia. Se oli väite, joka määritteli uudelleen koko Jumalan kansan historian.

Viinipuu ei ollut mikä tahansa kasvi. Se oli Israelin kansallissymboli, yhtä pyhä kuin leijona on Suomelle tai kotka Roomalle. Herodeksen temppelin porttia koristi valtava, puhtaasta kullasta taottu viiniköynnös, jonka rypäleterttujen sanottiin olevan miehen mittaisia. Se muistutti jokaista temppeliin astuvaa: Me olemme Jumalan valittu viinitarha.

Mutta Jeesus lisää sanan, joka muuttaa kaiken: ”Minä olen todellinen, tosi (alethine) viinipuu.”

Tämä sana vihjaa, että se vanha – se kultainen köynnös temppelin portilla ja se kansa, jota se edusti – ei ollut se lopullinen totuus. Se oli vasta kuva, varjo ja lupaus.

Ymmärtääksemme eron vanhan ja uuden välillä, meidän on palattava profeetta Jesajan sanoihin, jotka jokainen opetuslapsi osasi ulkoa. Jesajan luvussa 5 on ”Laulu viinitarhasta”, yksi Raamatun riipaisevimmista teksteistä. Siinä Jumala vertaa itseään viinitarhuriin, joka teki kaikkensa rakkaansa (Israelin) puolesta: ”Hän muokkasi maan ja poisti kivet, hän istutti sinne jaloja köynnöksiä… Hän odotti sen kasvattavan rypäleitä, mutta se kasvoikin villimarjoja.” (Jes.5:2, 4)

Tämä on Vanhan testamentin suuri tragedia. Jumala antoi lain, profeetat, temppelin ja maan, mutta ”viinipuu” villiintyi yhä uudelleen. Se tuotti happamia rypäleitä: epäjumalanpalvelusta, sosiaalista sortoa ja ulkokultaista hurskautta. Psalmissa 80 psalmista valittaa, kuinka Jumalan Egyptistä tuoma viinipuu on kaadettu ja villisiat (pakanakansat) repivät sitä. Vanha viinipuu oli epäonnistunut tehtävässään. Se ei kyennyt tuottamaan sitä makeaa viiniä – vanhurskautta ja pelastusta – jota Jumala janosi.

Tätä taustaa vasten Jeesuksen sanat yläsalin hämärässä ovat järisyttäviä. Kun Hän sanoo ”Minä olen totinen viinipuu”, Hän itse asiassa sanoo: ”Minä olen se, mitä Israelin piti olla.” ”Minä olen se viiniköynnös, joka ei villiinny.” ”Minä olen se, joka vastaa täydellisesti Isän, Viinitarhurin, huolenpitoon.”

Tämä on ortodoksisen teologian ydinajatus Kristuksesta ”Uutena Israelina”. Missä kansa epäonnistui tottelemattomuudessaan, siinä Kristus onnistui täydellisessä kuuliaisuudessaan – aina ristin kuolemaan saakka.

Jumalan kansa ei enää määrity etnisen rajauksen (Abrahamin liha) tai maantieteellisen paikan (Jerusalemin temppeli) mukaan. Jumalan kansa tiivistyy yhteen Persoonaan. Enää ei kysytä: ”Kuulutko Israelin kansaan?”  Nyt kysytään: ”Oletko oksastettu Kristukseen?”

Kultainen köynnös temppelin portilla oli kuollutta metallia. Vanha liitto oli kirjoitettu kiviin. Mutta Totinen Viinipuu on elävä. Se on orgaaninen, sykkivä ja kasvava.

Sana todellinen (kreik. alethinos) ei tarkoita vain ”totta” vastakohtana valheelle. Se tarkoittaa ”todellista”, ”aitoa” vastakohtana ”varjolle” tai ”kuvalle”.

Manna erämaassa oli leipää, mutta Kristus on totinen leipä. Israel oli viinipuu, mutta Kristus on todellinen viinipuu.

Tämä siirtymä on vapauttava. Meidän ei tarvitse yrittää rakentaa pyhää kansaa omilla suorituksillamme, kuten vanha Israel yritti ja epäonnistui. Meidän tehtävämme on liittyä Häneen, joka on jo pyhä.

Kun Jeesus kutsuu opetuslapsiaan oksiksi, Hän kutsuu heidät osaksi tätä Uutta Israelia. Se on kutsu pois epäonnistumisen historiasta onnistumisen todellisuuteen. Viinitarhuri (Isä) on vihdoin löytänyt Köynnöksen (Pojan), johon Hän on täysin tyytyväinen. Ja ihmeellistä kyllä, Hän kutsuu meidät – villit ja happamat oksat – liitettäväksi tähän täydelliseen runkoon, jotta mekin voisimme vihdoin tuottaa makeita rypäleitä.

Viinipuu-vertaus on yhteydessä kristinuskon syvimpään dogmiin – Jumalan lihaksi tulemiseen – ja selittää, miksi tämä vertaus on mahdollinen vain, koska joulu, Kristuksen syntymän juhla, on totta.

Kun Jeesus sanoo ”Minä olen viinipuu”, hän ei puhu vain runollisesti. Hän puhuu ontologisesti – olemisen tasolla. Tämä herättää valtavan teologisen kysymyksen, jonka edessä enkelitkin peittävät kasvonsa: Miten ääretön, ruumiiton ja luomaton Jumala voi olla ”puu”? Miten Henki voi olla jotain sellaista, johon me – lihaa, verta ja luuta olevat ihmiset – voimme kasvaa kiinni?

Kirkkoisät muistuttavat meitä usein siitä, että Jumala on luonnoltaan ”kuluttava tuli” (Hepr. 12:29). Ihminen taas on syntiinlankeemuksen jälkeen kuin kuivaa olkea tai ruohoa. Jos Jumala lähestyisi meitä pelkässä jumalallisessa kirkkaudessaan, ilman välittäjää, me tuhoutuisimme. Olki ei voi ”liittyä” tuleen palamatta poroksi. Me emme voisi oksastua paljaaseen Jumaluuteen sen enempää kuin puunoksa voi kasvaa kiinni auringonsäteeseen.

Jotta oksastus olisi mahdollinen, Jumalan oli tultava meidän kaltaiseksemme. Hänen oli tultava ”puuksi”.

Evankeliumin ydin on siinä, että Sana tuli lihaksi (Joh.1:14). Kaikkivaltias Jumala otti itselleen ihmisluonnon. Hän kasvatti itselleen juuret tähän samaan kovaan, kiviseen ja kuolevaiseen maaperään, jossa me elämme. Hän otti ruumiin, joka voi väsyä. Hän otti suonet, joissa virtaa veri. Hän otti olemuksen, jota voi koskettaa, haavoittaa – ja johon voi liittyä.

Viinipuu-vertaus on mahdollinen vain, koska Kristuksella on kaksi luontoa. Ihmisenä Hän on ”runko”, samaa puuta meidän kanssamme. Siksi me voimme kasvaa Häneen. Oksa ja runko ovat samaa biologista lajia. Jumalana Hänellä on itsessään Elämä. Hän ei ime elämää maasta (meidän kuolevaisuudestamme), vaan Hän tuo taivaallisen elämän (”mahlan”) tähän inhimilliseen runkoon.

Tämä on pelastuksen mekaniikka: Koska Hän on ihminen, me voimme liittyä Häneen. Koska Hän on Jumala, liittyminen Häneen tekee meistä eläviä.

Kun puutarhuri oksastaa villin oksan jaloon runkoon, tapahtuu jotain fyysistä. Rungon ja oksan solukot yhtyvät. Rungon nesteet alkavat virrata oksassa. Inkarnaation ansiosta suhteemme Jumalaan ei ole vain ”mielipiteiden vaihtoa” tai ”ihailemisesta etäältä”. Se on veriside.

Eukaristian maljassa tämä tulee konkreettisimmaksi. Kun nautimme Kristuksen Ruumiin ja Veren, Hänen jumal- inhimillinen ”mahlansa” virtaa meidän suonissamme. Kuten Pyhä Irenaeus Lyonilainen opetti, meidän katoavainen ruumiimme saa kuolemattomuuden lääkettä, koska se on kytketty Ikuiseen Viinipuuhun. Jumala ei tullut ihmiseksi vain näyttääkseen esimerkkiä. Hän tuli ihmiseksi, jotta Hänestä tulisi uusi kantaisä, uusi Runko, johon koko hajonnut ihmiskunta voidaan koota takaisin yhdeksi.

Yläsalin salaisuus on lopulta tämä: Jumala tuli niin alas, niin lähelle, että Hänestä tuli Viinipuu – nöyrä, maanläheinen, karsittu ja haavoittuva kasvi – jotta yksikään oksa ei olisi liian kaukana Häneen tartuttavaksi. Nyt, kun ymmärrämme Rungon luonteen, voimme kääntää katseemme siihen käteen, joka pitelee oksastajan veistä. Kuka on Viinitarhuri, ja mitä Hän meiltä tahtoo?

 

OSA I: JUURET JA RUNKO

Kristologia ja yhteys

Luku 1. ”Minä olen” – Hypostaattinen unioni

Kun Jeesus sanoo ”Minä olen”, Hän käyttää Jumalan nimeä (Jahve, ”Minä olen se, joka olen”, 2. Moos. 3:14). Mutta Hän liittää tähän jumalalliseen nimeen jotain luotua, orgaanista ja haavoittuvaa: ”viinipuu”.

Tämä on kristinuskon suurin paradoksi. Ääretön ja äärellinen kohtaavat. Luoja ja luotu yhtyvät. Tätä kutsutaan teologiassa hypostaattiseksi unioniksi – kahden luonnon (jumalallisen ja inhimillisen) yhdistymiseksi yhdessä Persoonassa sekoittumatta ja erottamatta.

Ilman tätä unionia viinipuuvertaus olisi vain kaunis runo. Unionin ansiosta se on pelastuksen mekaniikka.

Paimenuus ymmärretään usein ylhäältä alaspäin suuntautuvaksi johtamiseksi. Mutta Jumalan paimenuus on radikaalisti toisenlaista. Se on laskeutumista (kenosis). Hyvä Paimen ei jäänyt taivaan kukkuloille huutamaan ohjeita eksyneille lampaille. Hän tuli alas laaksoon. Hänestä tuli Karitsa, jotta Hän voisi johtaa laumaa sisältä käsin. Viinipuuvertauksessa tämä ”paimenmatka” menee vielä pidemmälle. Hän ei vain kävele meidän rinnallamme; Hän istuttaa itsensä samaan multaan. Hänestä tulee se elämänmuoto, jonka kautta me elämme.

Miksi Jumalan piti tulla ihmiseksi – tai viinipuun rungoksi? Miksi Hän ei voinut pelastaa meitä pelkällä sanalla tai anteeksiannolla?

Kappadokialainen isä Pyhä Gregorios Naziansilainen (Teologi) muotoili vastauksen, joka on jäänyt kirkon historiaan yhtenä painavimmista lauseista. Jos Kristus olisi vain ”näytellyt” ihmistä tai ottanut ihmisyydestä vain osan (esim. ruumiin ilman sielua), me emme pelastuisi kokonaan.

Jos Aadam lankeaisi vain puoliksi, olkoon myös se, mikä on omaksuttu, puolitettu ja se, mikä saa pelastuksen; mutta jos hän on kokonaan tehnyt syntiä, on myös kokonaisuudessaan se, joka on (Kristukseen) yhdistetty, ja joka kaikilta osin saa pelastuksen. Sillä sitä, mitä ei ole omaksuttu, ei ole parannettu; mutta se, mikä on yhdistetty Jumalaan, se pelastuu.” (Pyhä Gregorios Nazianzilainen: Kirje 101 (Kleitoniokselle). [1]

Gregorios iskee tässä harhaoppeja (kuten apollinarismia) vastaan, mutta samalla hän selittää viinipuun logiikan. Jotta villi oksa (langennut ihmisluonto) voisi parantua, Rungon (Kristuksen) on täytynyt omaksua sama ihmisluonto kokonaisuudessaan.

Jeesuksen ihmisyys on se ”kosketuspinta”, johon meidät oksastetaan. Jos Hänellä ei olisi aitoa ihmisruumista ja aitoa ihmissielua, meidän oksamme eivät löytäisi tarttumapintaa. Mahla (jumalallinen elämä) ei virtaisi meihin, koska lajien välinen kuilu olisi liian suuri.

Miten nämä kaksi – jumaluus ja ihmisyys – sitten ovat Viinipuussa? Ovatko ne vierekkäin kuin kaksi eri kasvia?

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen, joka puolusti kiivaasti Kristuksen ykseyttä, käyttää juuri viinipuuvertausta selittääkseen tätä mysteeriä. Hänelle Kristus on yksi subjekti, mutta Hän toimii kahden luonnon kautta. Runkona Hän on meidän veljemme (ihminen), mutta elämänlähteenä Hän on meidän Luojamme (Jumala). ”Hän kutsuu itseään viinipuuksi – tarkoittaen inhimillisyytensä puolesta – ja meitä oksiksi, koska me olemme saaneet alkumme hänestä luonnollisen sukulaisuuden kautta… Mutta koska Hän on samalla Jumala Sanana, Hän täyttää omat oksansa – eli ne, jotka ovat häneen kiinnittyneet – Pyhän Hengen laadulla.Hän tekee heistä osallisia omasta luonnostaan ja antaa heille kyvyn kantaa hedelmänä pyhyyttä ja vanhurskautta.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin*, Kirja X. [2]

Kyrillos tekee tärkeän erottelun: Inhimillisyys (runko) tarjoaa ”luonnollisen sukulaisuuden”. Me voimme liittyä Häneen, koska Hän on ”samaa puuta”. Tämä on paimenuuden samastumista. Jumalallisuus (mahla/henki) tarjoaa voiman. Ihminen ei voi itsessään tuottaa pyhyyttä, aivan kuten oksa ei voi tyhjästä luoda rypäleitä. Voima tulee ”ylhäältä”, mutta se välittyy ”alhaalta”, inhimillisen rungon kautta.

Pyhä Athanasios Suuri kuvaa tätä Jumalan tuloa ihmisyyteen (inkarnaatiota) vertauksella kuninkaasta, joka saapuu kaupunkiin. Tämä kuva täydentää viinipuu- ajattelua: Jumalan läsnäolo muuttaa koko ihmisyyden aseman.

”Niin kuin suuri kuningas, joka on saapunut johonkin suureen kaupunkiin ja asettunut asumaan yhteen sen taloista, tekee koko kaupungin suuresti kunnioitetuksi, eikä mikään vihollinen tai rosvojoukko enää uskalla hyökätä sinne, vaan sitä pidetään arvossa kuninkaan läsnäolon tähden – samoin on tapahtunut kaikkeuden Kuninkaalle. Sillä nyt kun Hän on tullut meidän alueellemme ja asettunut asumaan yhteen ruumiiseen, on kaikki ihmistä vastaan suunnattu vihollisen juoni tehty tyhjäksi, ja kuoleman turmelus, joka aiemmin vallitsi heitä, on kadonnut.” (Pyhä Athanasios Suuri: Sanasta lihaksi (De Incarnatione Verbi), 9. [3]

Athanasioksen ”talo” on sama kuin Johanneksen ”viinipuu”. Kun Jumala otti asunnokseen ihmisruumiin (tuli Viinipuuksi), koko ihmiskunta (kaupunki/viinitarha) sai uuden arvon.

On tärkeää ymmärtää, että emme palvo ”ihmistä Jeesusta” erillään ”Jumala Sanasta”. Viinipuu on yksi.

Lännen kirkon suuri opettaja, Pyhä Leo Suuri, tiivisti tämän kuuluisassa Tomus-kirjeessään, jonka Khalkedonin kirkolliskokous (451) hyväksyi.

”Sillä sama, joka on tosi Jumala, on myös tosi ihminen. Tässä ykseydessä ei ole mitään valhetta, sillä siinä ovat yhdessä sekä ihmisen nöyryys että Jumaluuden korkeus… Sillä niin kuin Jumala ei muutu myötätunnosta (ihmistä kohtaan), niin ei myöskään ihminen tuhoudu (Jumalan) arvokkuudesta. Sillä kumpikin muoto toimii toisen kanssa yhteistyössä siinä, mikä on sille ominaista: Sana tekee sitä, mikä kuuluu Sanalle, ja liha toteuttaa sitä, mikä kuuluu lihalle.” (Pyhä Leo Suuri: Tomus ad Flavianum (Kirje 28). [4]

Tämä ”yhteistyö” (communicatio idiomatum) on viinipuun elämän salaisuus. Kun Jeesus itkee Lasaruksen haudalla, se on Viinipuun inhimillinen runko, joka värisee surusta (meidän tunteemme).  Kun Hän huutaa ”Lasarus, tule ulos!”, se on Viinipuun jumalallinen voima, joka murtaa kuoleman (Jumalan voima). Molemmat tapahtuvat yhdessä ja samassa Viinipuussa.

Siksi meidän paimenemme ei ole vain empaattinen ihminen (joka ymmärtää, mutta ei voi auttaa) eikä vain etäinen Jumala (joka voi auttaa, mutta ei ymmärrä). Hän on Totinen Viinipuu, jossa nämä kaksi kohtaavat.

[1] Pyhä Gregorios Nazianzilainen

Lainaus:Epistula CI (101) ad Cledonium. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 37. Paris, 1862.  (Col.181 C). ”Τὸ γὰρ ἀπρόσληπτον, ἀθεράπευτον· ὃ δὲ ἥνωται τῷ Θεῷ, τοῦτο καὶ σῴζεται.” Suomenkielinen laitos: Gregorios Nazianzilainen: Kirjeitä. Suomentanut ja selityksin varustanut Jael Hiltunen. Teoksessa Pyhät isät ja opettajat. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura (STKS), 2008. Sivu 65. (Huom: Sivunumero viitteellinen, tarkistettava painoksesta).

[2] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen

Lainaus: Commentarius in Joannis Evangelium. Liber X. (Joh.15:1 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 74. Paris, 1863. Sarake 341 (Col. 341 A–B). Englanninkielinen laitos (vertailuun): Commentary on the Gospel of John, Vol II. Translated by T. Randell. London: Walter Smith, 1885. Page 364.

[3] Pyhä Athanasios Suuri

Lainaus: De Incarnatione Verbi (Sanasta lihaksi), luku 9. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), *Patrologia Graeca* (PG), Tomus 25. Paris, 1857. Sarake 112 (Col. 112 B–C). Suomenkielinen laitos: Athanasios Suuri: Sanasta lihaksi. Suomentanut Serafim Seppälä. Teoksessa Kaksi teosta: Sanasta lihaksi & Antonios Suuren elämä. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto (OKJ), 1988. Sivu 45.

[4] Pyhä Leo Suuri

Lainaus: Epistula 28 ad Flavianum (Tomus). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 54. Paris, 1846. Sarake 763 (Col. 763 A). ”Agit enim utraque forma cum alterius communione quod proprium est…”(Jokainen muoto toimii yhdessä toisen kanssa siinä, mikä on sille ominaista.) Suomenkielinen laitos: Uskon tunnustajat: Khalkedonin kirkolliskokouksen asiakirjat. Suomennos: Anni Maria Laato. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura (STKSJ 236), 2003. Sivu 82.

Kristus Jumalana ja ihmisenä: Kaksi luontoa, yksi Persoona

Jos seisoisimme tuon yläsalissa mainitun Viinipuun edessä, mitä näkisimme? Näkisimme puun, jolla on runko, oksat ja lehdet. Sitä voisi koskettaa, sen karheuden voisi tuntea sormenpäissä. Se on ainetta.

Mutta jos meillä olisi hengelliset silmät, näkisimme saman kuoren alla jotain, mikä saa avaruudenkin väistymään: Luojan äärettömän voiman.

Tämä on paimenuuden ja pelastuksen ”kallioperä”. Kristus ei ole puoliksi Jumala ja puoliksi ihminen (kuin mytologinen kentauri). Hän ei myöskään ole ihminen, jonka sisällä ”asuu” Jumala (kuin pyhimys tai profeetta).

Hän on yksi ainoa Persoona (hypostaasi), jossa on täydellisesti ja kokonaisesti läsnä kaksi luontoa.

Vuonna 451 Khalkedonin kirkolliskokous joutui määrittelemään tämän salaisuuden torjuakseen harhaoppeja. Isät eivät yrittäneet selittää miten unioni on mahdollinen (sillä se on mysteeri), vaan he asettivat rajat sille, miten sitä ei saa ymmärtää.

Nämä neljä kuuluisaa adverbia sopivat täydellisesti kuvaamaan Totista Viinipuuta:

1. Sekoittumatta (asygkytos): Viinipuun jumaluus ei muutu ihmisyydeksi eikä ihmisyys sula jumaluuteen.

Viinipuu-vertauksen mahla (Jumaluus) ei muutu puuainekseksi, eikä puuaines (ihmisyys) muutu nesteeksi. Molemmat säilyttävät omat ominaisuutensa, vaikka ovat täysin yhtä. Jos luonnot sekoittuisivat, Kristus ei olisi enää sen enempää Jumala kuin ihminenkään, vaan jokin uusi ”kolmas laji”.

2. Muuttumatta (atreptos): Jumala ei lakannut olemasta Jumala tullessaan ihmiseksi.
3. Jakamatta (adiairetos): Viinipuuta ei voi halkaista kahtia niin, että toisella puolella on ”Ihmis-Jeesus” ja toisella ”Jumala-Sana”.

4.Erottamatta (achoristos): Nämä kaksi luontoa ovat yhdessä iankaikkisesti. Ylösnousemuksessakaan Kristus ei riisunut ihmisyyttään pois. Viinipuu on istutettu pysyvästi. ”Me tunnustamme… yhden ja saman Kristuksen, Pojan, Herran, Ainoa, kahdessa luonteessa, sekoittumattomasti, muuttumattomasti, jakamattomasti, erottamattomasti tunnettu, millään tavalla luonteiden eroa kumoamatta yhdistymisen vuoksi, mutta pikemminkin säilyttäen kunkin luonteen ominaispiirteet, ja yhdistyneenä yhdeksi persoonaksi ja yhdeksi olemukseksi; ei jaettuna eikä erotettuna kahdeksi persoonaksi, vaan yksi ja sama Poika, Ainoa-Syntynyt, Jumalan Sana, Herra Jeesus Kristus.” (Khalkedonin kirkolliskokouksen dogmi (451 jKr.). [1]

Miten yksi Viinipuu voi toimia kahdella tavalla yhtä aikaa? Miten Hän voi nukkua veneessä (ihmisenä) ja samalla tyynnyttää myrskyn (Jumalana)?

Kirkon suuri dogmaatikko Pyhä Johannes Damaskolainen käyttää klassista vertausta hehkuvasta miekasta tai raudasta. Kun rauta työnnetään tuleen, tuli tunkeutuu rautaan. Kun seppä lyö hehkuvaa miekkaa, isku on yksi. Mutta siinä vaikuttaa kaksi voimaa: raudan terävyys (joka leikkaa) ja tulen kuumuus (joka polttaa).

Samoin Viinipuussa: Kun Kristus koskettaa spitaalista, käsi on inhimillinen (rauta), mutta parantava voima on jumalallinen (tuli). ”Niin kuin tulessa hehkuva miekka leikkaa ja polttaa samanaikaisesti – se leikkaa raudan luonnon mukaisesti ja polttaa tulen luonnon mukaisesti – samoin Kristuksen yksi ja sama jumal- inhimillinen toiminta tekee jumalallisia tekoja ja inhimillisiä tekoja. …Hänen inhimillinen luontonsa ei toimi ilman jumalallista, eikä jumalallinen ilman inhimillistä. Sillä inhimillinen luonto on yhdistynyt Jumala-Sanaan välikappaleena, ja se tekee jumalallisia tekoja, koska se on Jumalan liha.” (Pyhä Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys (De Fide Orthodoxa), III kirja, luku 15.) [2]

Tämä on lohdullista meille ”oksille”. Kun me olemme kiinni Viinipuussa, me emme ole kiinni vain ”hyvässä ihmisessä”, vaan meitä koskettaa itse Jumalan tuli – mutta se tuli tulee meille turvallisesti inhimillisyyden ”raudan” kautta.

Viinipuu-vertauksen syvin ymmärtäminen vaatii eron tekemistä kysymysten ”Kuka?” ja ”Mitä?” välillä. Mitä Kristus on? Hän on Jumala ja ihminen (kaksi luontoa). Kuka Kristus on? Hän on Jumalan Poika (yksi Persoona).

Ei ole olemassa ”ihmispersoona- Jeesusta”, joka olisi adoptoitu Jumalan Pojan kaveriksi. On vain Ikuinen Sana, joka otti itselleen ihmisyyden.

Tämä tarkoittaa, että kun Jeesus käveli Galilean teillä, se oli Jumala, joka käveli. Kun Jeesus itki, se oli Jumala, joka itki ihmisen silmillä. Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen korostaa tätä subjektin ykseyttä. Jos emme ymmärrä tätä, Viinipuu hajoaa päreiksi. ”Emme sano, että tavallinen ihminen, joka ensin syntyi pyhästä Neitsyestä, sai myöhemmin Sanan asumaan itseensä. Vaan me sanomme, että Sana yhdistyi lihaan jo kohdussa… Siksi emme palvo ihmistä yhdessä Sanan kanssa (ikään kuin kahta eri olentoa), vaan me palvomme yhtä ja samaa Kristusta. Sillä Sanan ruumis ei ole vieras Sanalle itselleen, vaan se on Hänen omansa… Juuri tässä omassa ruumiissaan Hän kärsi, vaikka onkin Jumalana kärsimätön.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Toinen kirje Nestoriokselle.) [3]

Kyrilloksen opetus on elintärkeä ehtoollisen ymmärtämiselle. Jos Viinipuu olisi vain ihminen, ehtoollisviini ei voisi antaa ikuista elämää. Mutta koska tuo inhimillinen veri kuuluu Jumala-Sanalle, se on ”eläväksi tekevää verta”.

Viinipuun juuret ovat taivaassa (Jumalassa), vaikka sen runko on maassa (Neitsyt Mariassa). Siksi jokainen, joka syö tämän Puun hedelmää, saa osakseen taivaallisen elämän.

[1] Khalkedonin kirkolliskokous (451) Lainaus: Definitio Fidei (Uskon määritelmä). Alkuperäislähde: Conciliorum Oecumenicorum Decreta. (Toim. Alberigo et al.). Bologna, 1973. Sivu 86. (Kreikaksi: ”ἀσυγχύτως, ἀτρέπτως, ἀδιαιρέτως, ἀχωρίστως”). Suomenkielinen laitos: Uskon tunnustajat: Khalkedonin kirkolliskokouksen asiakirjat. Suomennos: Anni Maria Laato. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura (STKSJ 236), 2003. Sivu 88.

[2] Pyhä Johannes Damaskolainen Lainaus: Expositio accurata fidei orthodoxae (Ortodoksisen uskon tarkka esitys). Kirja III, luku 15 (Jumal-inhimillisestä toiminnasta). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 94. Paris, 1864. Sarake 1060 (Col. 1060 A–B). Suomenkielinen laitos: Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys I–IV. Suomentanut Johannes Seppälä. Heinävesi: Valamon luostari / Ortokirja, 1980 (2. painos 1989). Sivu 138.

[3] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen Lainaus: Epistula II ad Nestorium. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 77. Paris, 1864. Sarake 45 (Col. 45 C – 48 A). Suomenkielinen laitos: Pyhät isät ja opettajat: Kyrillos Aleksandrialaisen kirjeitä. Suomennos teoksessa: Kristuksen luonto ja persoona. (Toim. Serafim Seppälä). Helsinki: Yliopistopaino, 2005. (Viittaus teoksen yleiseen kontekstiin, tarkka käännös mukailtu PG-tekstistä).

 

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kristus elämän lähteenä ja me osallisina Hänen luonnostaan

Jos joku kirkkoisistä ansaitsee arvonimen ”Viinipuun teologi”, hän on Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen (k. 444). Hän on kirkon historian syvällisin inkarnaation ja eukaristisen yhteyden selittäjä. Hänen ajattelunsa on avain viinipuuvertauksen ”fyysisen” ulottuvuuden ymmärtämiseen. Kun monet muut isät näkivät viinipuuvertauksessa ensisijaisesti eettisen opetuksen (pysykää kuuliaisina, tehkää hyvää), Kyrillos näki siinä ontologisen välttämättömyyden.

Hänelle kysymys ei ole vain siitä, miten meidän tulisi elää, vaan siitä, miten me ylipäätään voimme olla elossa.

Kyrilloksen teologian ydin on ero luonnon (physis) ja osallisuuden (methexis) välillä. Tämä erottelu avaa viinipuuvertauksen mekaniikan: Vain Jumalalla on elämä itsessään (luonnostaan). Ihminen voi omistaa elämän vain lainana, olemalla kytkettynä Jumalaan (osallisuuden kautta).

Kyrillos opettaa, että syntiinlankeemuksessa ihminen ”irtosi” Elämän lähteestä. Meistä tuli kuin katkenneita oksia. Vaikka emme kuolleet heti, me aloimme kuihtua, koska meillä ei ole elämää omasta takaa. Siksi Kristuksen tulo Viinipuuksi ei ollut vain ”opetusmatka”. Se oli elämänsiirto. Kristus on Autozoe (Elämä Itse). Kun Hän tuli ihmiseksi, Hän toi Elämän kuolevaiseen lihaan.

”Sillä aivan niin kuin juuri ruokkii oksia omalla luonnollisella laadullaan, samoin Jumalan ainosyntyinen Sana antaa pyhille (kristityille) jonkinlaisen sukulaisuuden oman luontonsa ja myös Isän luonnon kanssa antamalla heille Henkensä… Hän on luonnostaan Elämä. Me taas, jotka olemme luonnostamme katoavaisia, elämme Hänessä osallisuuden kautta… Sillä me olemme ainetta, joka on altis turmeltumiselle, mutta kun meidät on sekoitettu Häneen, meidät on pelastettu elämään.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin, Kirja X.) [1]

Kyrillos käyttää vahvaa kieltä: meidät on ”sekoitettu” (anakrasis) Häneen. Tämä ei tarkoita persoonien sekoittumista, vaan elämänvoiman siirtymistä. Oksa ei voi sanoa: ”Minä tuotan omat rypäleeni.” Oksa on vain kanava, jossa rungon voima virtaa. Samoin kristitty ei ole ”itsenäinen toimija”. Meidän pyhyytemme, rakkautemme ja jopa olemassaolomme on jatkuvaa virtausta Viinipuusta.

Miten tämä ”sekoittuminen” tapahtuu käytännössä? Onko se vain henkistä mietiskelyä?

Kyrillos on tässä radikaali. Hän väittää, että pelkkä ”rakkaus” tai ”usko” (mielentilana) ei riitä täydelliseen yhteyteen. Tarvitaan konkreettinen, ruumiillinen kosketus. Hän opettaa, että meidät liitetään Viinipuuhun kahdella tavalla: Hengellisesti Pyhän Hengen kautta, joka muuttaa tahtomme ja mielemme, ja ruumiillisesti Eukaristian (Kristuksen lihan) kautta, joka muuttaa ruumiimme.

Tämä on Kyrilloksen kuuluisa oppi ”luonnollisesta yhteydestä” (henosis physike). ”Jotta me emme olisi yhtä toistemme ja Jumalan kanssa vain rakkauden kautta, vaan myös luonnon kautta, Sana tuli lihaksi… Sillä aivan niin kuin, jos joku sulattaa vahaa toisen vahan kanssa yhteen tulella, niin että molemmista tulee yksi kokonaisuus; samoin osallistumalla Kristuksen Ruumiista ja kalliista Verestä, Hän on meissä ja me olemme Hänessä. …Sillä ei ollut muuta keinoa, jolla luonnostaan katoavainen olisi voitu herättää elämään, ellei se olisi ruumiillisesti yhtynyt Häneen, joka on luonnostaan Elämä.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin, Kirja X.) [2]

Tämä ”vaha- vertaus” on yksi ortodoksisen eukaristia- teologian kulmakivistä.

Viinipuu- vertaus saa tässä sakramentaalisen sisällön. Ehtoollinen on se hetki, jolloin oksastus tapahtuu uudelleen ja uudelleen. Kun syömme ”Viinipuun hedelmää” (Eukaristiaa), Viinipuun elämä tulee osaksi meidän solujamme. Kyrillos hylkää ajatuksen, että yhteys Jumalaan olisi vain intellektuaalista. Se on yhtä fyysistä kuin vahan sulaminen tai oksan kasvaminen puuhun.

Mitä tapahtuu, kun villi oksa (ihminen) saa sisäänsä jalon Viinipuun (Jumalan) mahlaa?

Oksan ”laatu” muuttuu. Kyrillos käyttää termiä metastoicheiosis (alkuaineiden muuttuminen/uudelleenjärjestäytyminen). Pyhä Henki, joka virtaa Kristuksesta meihin, alkaa muuttaa meidän ”DNA: tamme”.

Villi oksa tuottaa luonnostaan happamia marjoja (vihaa, kateutta, kuolemaa). Mutta kun jalo mahla saavuttaa oksan, se alkaa tuottaa hedelmää, joka ei ole sille luontaista, vaan joka kuuluu Rungolle (rakkautta, iloa, kuolemattomuutta). ”Kun Kristus asuu meissä, Hän ikään kuin tuudittaa meidän luontomme nukkumaan pois vanhasta elämästään ja muuttaa sen uuteen elämään… Hän parantaa sen, mikä on sairasta. Hän sitoo sen, mikä on murtunut. Hän nostaa ylös sen, mikä on langennut. Kuten hyvä paimen ja viinitarhuri, Hän tekee meistä – jotka olimme kuivia ja hedelmättömiä keppejä – eläviä ja hedelmällisiä oksia, tekemällä meidät osallisiksi omasta Hengestään.”(Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Luukkaan evankeliumiin, Homilia 112.) [3]

Kyrilloksen sanoma on lohdullinen mutta vaativa. Se on lohdullinen, koska meidän ei tarvitse ”puristaa” pyhyyttä itsestämme. Meidän tarvitsee vain pysyä yhteydessä Lähteeseen. Se on vaativa, koska se tarkoittaa, että kristillisyys ei ole vain aatteen kannattamista. Se on radikaalia riippuvuutta. Ilman Eukaristiaa ja ilman Pyhää Henkeä me olemme vain irtonaisia keppejä kirkon lattialla.

[1] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen Lainaus: Commentarius in Joannis Evangelium. Liber X (Joh.15:1 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 74. Paris, 1863. Sarake 333–336 (Col. 333 D – 336 A). Englanninkielinen laitos (käännöksen pohjana): Commentary on the Gospel of John, Vol II. Translated by T. Randell. London: Walter Smith, 1885. Pages 358–360. (Huomio: Kyrillos käyttää termiä syngeneia (sukulaisuus) kuvaamaan suhdetta, joka syntyy armon kautta.)

[2] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen Lainaus: Commentarius in Joannis Evangelium. Liber X (Joh.15:13–14 ja 6:56 yhteydessä). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 74. Paris, 1863. Sarake 341 (Col. 341 D). Sekä vertailukohtana In Joannis Liber IV (Joh. 6:56 selitys), PG 73, Col. 577. Teologinen konteksti: Vahavertaus (kēros) on yksi Kyrilloksen tunnetuimmista analogioista kuvaamaan henosis physike (luonnollista/fyysistä ykseyttä) vastakohtana pelkälle henosis schetike (suhteelliselle/moraaliselle ykseydelle).

[3] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen Lainaus: Commentarius in Lucam. Homilia 112 (Luuk.15:1–10, Kadonnut lammas). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 72. Paris, 1864. (Syyriankielisestä fragmentista käännettynä). Englanninkielinen laitos: Commentary on the Gospel of St. Luke. Translated by R. Payne Smith. Oxford: University Press, 1859. Page 485.

Miksi emme voi elää ilman Runkoa?

Ihmisen ontologinen riippuvuus Luojasta

Nykyaikainen ihmiskäsitys perustuu usein illuusioon autonomiasta. Kuvittelemme olevamme kuin paristolla toimivia laitteita: Jumala on ehkä ladannut meidät luomisessa, mutta nyt pärjäämme omillamme. Voimme valita, kytkeydymmekö Häneen vai emme, ja elämä jatkuu kummassakin tapauksessa.

Viinipuuvertaus murskaa tämän harhaluulon.

Oksa ei ole paristo. Oksa on johdin.

Jos oksa irrotetaan rungosta, se ei vain ”toimi huonommin”. Se lakkaa olemasta oksa ja muuttuu kuivaksi kepiksi.

Tätä kutsutaan ontologiseksi riippuvuudeksi. Sana ontologia viittaa olemiseen. Ihminen ei ole olemassa itsensä varassa, vaan hän ”roikkuu” olemassaolossa vain niin kauan kuin Jumala pitää häntä yllä.

Kirkon suuri opettaja Pyhä Athanasios Suuri selittää mestariteoksessaan Sanasta lihaksi, miksi ero Jumalasta on niin kohtalokas. Koska ihminen on luotu ex nihilo (tyhjästä), meidän luonnollinen tilamme – ilman Jumalan armoa – on tyhjyys. Meillä ei ole ”ikuista ydintä”, joka pysyisi koossa ilman Jumalaa.

Viinipuu (Jumala) on ainoa, jolla on juuret ikuisuudessa. Oksa (ihminen) on tehty tyhjästä. Jos oksa irrottautuu Viinipuusta, se ei putoa neutraalille maaperälle, vaan se alkaa liukua takaisin kohti sitä tyhjyyttä, josta se tuli.

”Sillä ihmiset ovat luonnostaan katoavaisia, koska heidät on tehty olemattomasta. Mutta jos he säilyttävät yhtäläisyyden Häneen, joka ON (Jumalaan), he voittavat luonnollisen katoavaisuutensa ja pysyvät turmeltumattomina…Sillä ihmisen kääntyminen pois Jumalasta on kääntymistä kohti olemattomuutta. Koska he ovat tulleet olemattomuudesta olemiseen, on luonnollista, että ilman Jumalaa he suistuvat takaisin kohti olemattomuutta. Tätä tarkoittaa kuolema ja hajoaminen.” (Pyhä Athanasios Suuri: Sanasta lihaksi (De Incarnatione Verbi), luku 4.) [1]

Tämä on pelottava mutta vapauttava totuus. Synti ei ole vain ”sääntörikkomus”, josta Jumala suuttuu. Synti on sitä, että oksa yrittää elää ilman mahlaa.

Kuolema ei ole Jumalan kosto, vaan looginen seuraus irtautumisesta. Jos vedät töpselin seinästä, lamppu sammuu. Vika ei ole sähkölaitoksessa, vaan siinä, että yhteys katkesi. Athanasios osoittaa, että ”Runko” on ainoa asia, joka pitää meidät poissa olemattomuuden kuilusta.

Jos Athanasios puhuu olemisesta, Pyhä Irenaeus Lyonilainen puhuu valosta ja vedestä. Hän oli ensimmäisiä teologeja, joka joutui taistelemaan gnostilaisia vastaan – ihmisiä, jotka uskoivat, että ihmisessä on ”jumalallinen kipinä”, joka pärjää ilman Luojaa.

Irenaeus käyttää viinipuuvertausta muistuttaakseen, että ihminen on vastaanottaja. Me emme ole aurinko, vaan silmä. Me emme ole sade, vaan maa. ”Sillä niin kuin kuiva maa ei tuota hedelmää, ellei se saa kosteutta, samoin me, jotka olemme aluksi olleet kuivaa puuta, emme koskaan tuottaisi elämän hedelmää ilman ylhäältä tulevaa vapaaehtoista sadetta (Pyhää Henkeä) … Ero Jumalasta on kuolema, ja ero valosta on pimeys… Ne, jotka luopumuksellaan katkaisevat yhteyden Jumalaan, aiheuttavat itse itselleen eron Jumalasta. Jumala ei rankaise heitä vihanpuuskassa, vaan se rangaistus seuraa luonnostaan siitä, että he ovat vailla kaikkea hyvää.” (Pyhä Irenaeus Lyonilainen: Harhaoppeja vastaan (Adversus Haereses), Kirja III & V.) [2]

Irenaeus kääntää asetelman ympäri: Jumala ei ”heittele” oksia tuleen rangaistukseksi. Oksa, joka irtoaa, muuttuu polttopuuksi, koska se menettää kosteutensa (Hengen). Helvetti ja kuolema ovat pohjimmiltaan ”ontologista kuivuutta”. Se on tila, jossa ihminen on sulkenut itsensä Elämän virtauksen ulkopuolelle. Siksi paimenuus on niin kriittistä: kyse on veden kantamisesta kuoleville.

Miksi sitten irronnut oksa näyttää vielä hetken elävältä? Miksi maailma, joka ei tunne Jumalaa, näyttää kukoistavan?

Pyhä Basileios Suuri selittää pahan ja kuoleman olemusta ”puutteena”. Paha ei ole itsenäinen voima (kuten toinen viinipuu), vaan se on hyvän puutetta (reiät viinipuun lehdessä). ”Paha ei ole elävä olemus… Emme saa kuvitella, että pahuudella olisi oma hypostaasi (itsenäinen olemassaolo). Pahuus on hyvän puutetta. Niin kuin silmässä sokeus ei ole jokin ’olio’, vaan näkökyvyn poissaoloa, samoin paha on hyvän poissaoloa. Kun sielu vetäytyy pois Jumalasta, joka on sen elämä, se sairastuu pahuuteen. Oksa, joka irtoaa, ei heti katoa, mutta se menettää elämänvoimansa ja alkaa mädäntyä.” (Pyhä Basileios Suuri: Kuuden päivän luomistyöstä (Hexaemeron), Homilia II.) [3]

Tämä selittää ”Yläsalin salaisuuden” syvyyden. Jeesus sanoo: ”Ilman minua te ette voi tehdä mitään” (Joh.15:5). Hän ei sano: ”Ilman minua teette asioita huonommin.” Hän sanoo: Ette mitään.

Kaikki se, mikä maailmassa on hyvää, kaunista ja totta – jopa ateistin elämässä – on jäänne siitä mahlasta, joka on peräisin Luojalta. Mutta ilman tietoista yhteyttä Runkoon, tuo elämä on kuin leikkokukka maljakossa: se näyttää kauniilta, mutta sen kuolemantuomio on jo kirjoituspöydällä.

Länsimainen ihminen pelkää riippuvuutta. Se kuulostaa heikkoudelta.

Mutta viinipuulle riippuvuus on elämää.

Oksan ei tarvitse hävetä sitä, että se tarvitsee runkoa. Se on oksan luonto.

Ortodoksinen teologia kääntää autonomian ihanteen päälaelleen: Suurin vapaus ei ole riippumattomuutta, vaan täydellistä, esteetöntä mahlan virtausta Rungosta oksaan.

Kun ymmärrämme tämän ontologisen tarpeen, emme enää näe rukousta ja ehtoollista ”velvollisuuksina”. Näemme ne happiletkuna sukeltajalle. Ilman niitä emme vain voi hengittää.

[1] Pyhä Athanasios Suuri Lainaus: De Incarnatione Verbi (Sanasta lihaksi), luvut 4–5. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 25. Paris, 1857. Sarake 104–105 (Col. 104 B – 105 A). Suomenkielinen laitos: Athanasios Suuri: Sanasta lihaksi. Suomentanut Serafim Seppälä. Teoksessa Kaksi teosta. Joensuu: OKJ, 1988. Sivut 40–41.

[2] Pyhä Irenaeus Lyonilainen Lainaus 1: Adversus Haereses (Harhaoppeja vastaan), Kirja III, luku 17.2 (Kuiva maa). Lainaus 2: Adversus Haereses, Kirja V, luku 27.2 (Ero Jumalasta). Alkuperäislähde Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 7. Paris, 1857. Sarake 930 (Col. 930 A) ja Sarake 1199 (Col. 1199 B). Englanninkielinen laitos (vertailuun): Against Heresies. Ante-Nicene Fathers, Vol. 1. Buffalo: Christian Literature Publishing Co., 1885.

[3] Pyhä Basileios Suuri Lainaus: Homiliae in Hexaemeron (Kuuden päivän luomistyöstä). Homilia II, luku 4 (”Että Jumala ei ole pahan aiheuttaja”). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 29. Paris, 1857. Sarake 37 (Col. 37 B–C). Suomenkielinen laitos: Basileios Suuri: Kuuden päivän luomistyöstä. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura (STKSJ 245), 2005. Sivu 48.

Luku 2. Oksastus – Kaste ja liittyminen

Villioliivipuun oksastaminen jaloon puuhun (Room. 11 ja Joh.15 synteesi)

Kun siirrymme yläsalista (Joh.15) apostoli Paavalin kirjeeseen roomalaisille (Room. 11), kasvilaji vaihtuu, mutta teologinen totuus syvenee. Jeesus puhuu viinipuusta, Paavali oliivipuusta. Molemmat kuvaavat samaa ihmettä: oksastamista (enkentrismos).

Tämä on hetki, jolloin teologia muuttuu kirurgiaksi.

Luonnossa oksastus on väkivaltainen toimenpide. Se vaatii veistä, haavaa ja sidettä. Se on täydellinen kuva kasteesta, jossa ihminen ”leikataan irti” vanhasta, kuolevasta juurestaan ja ”istutetaan” uuteen, elävään Runkoon.

Roomalaiskirjeen luvussa 11 Paavali käyttää vertausta, joka on maanviljelyopillisesti järjetön – ja juuri siksi teologisesti nerokas. Normaalisti puutarhuri ottaa jalon oksan (hyvän lajikkeen) ja oksastaa sen villiin runkoon (kestävään juureen).

Mutta Jumala tekee päinvastoin.

”Sinut on leikattu irti luonnostaan villistä oliivipuusta ja vastoin luontoa oksastettu jaloon oliivipuuhun.”* (Room. 11:24)

Me – pakanakansat ja langennut ihmiskunta – olemme tuo villioliivipuu (agrielaios). Se on puu, joka kasvaa, mutta sen hedelmä on kitkerää ja käyttökelvotonta. Meillä on elämä (olemassaolo), mutta meiltä puuttuu ”jalous” (pyhyys). Jumala ottaa tämän villin, huonon oksan ja liittää sen jaloon oliivipuuhun (kallielaios), eli Israeliin, jonka juurena ja täyttymyksenä on Kristus.

Pyhä Johannes Krysostomos huomauttaa, että tämä ”luonnollisen vastainen” teko osoittaa armon voiman. Luonnossa oksa määrää hedelmän laadun (jos oksastat omenan päärynään, saat omenoita). Mutta armossa Runko on niin voimakas, että se muuttaa oksan laadun. ”Tämä on asiassa luonnon vastaista. Sillä yleensä oksaa ei muuteta rungon mukaiseksi, vaan runko tarjoaa vain ravinnon, ja oksa tuottaa oman hedelmänsä… Mutta tässä tapahtuu päinvastoin: paha oksa ei muuta hyvää juurta, vaan hyvä juuri muuttaa pahan oksan. Ja se muuttuu jaloksi oliivipuuksi… Katso, kuinka suuri on Rungon voima!”(Pyhä Johannes Krysostomos: Homilia Roomalaiskirjeestä, Homilia XIX.) [1]

Tämä on kasteen ydin. Me emme tuo kirkkoon ”omaa hyvyyttämme” lisätäksemme sitä Kristukseen. Me tulemme ”villeinä”, jotta Kristus muuttaisi meidät. Kasteessa villi luontomme alistetaan Jalolle Juurelle, ja Rungon ”DNA” alkaa kirjoittaa meidän olemustamme uusiksi.

Miten Johanneksen viinipuu ja Paavalin oliivipuu sopivat yhteen?

Roomalaiskirjeessä Paavali puhuu siitä, kuinka oksastettu oksa pääsee osalliseksi ”juuren nesteestä” (Room. 11:17, KR38 ”lihavuudesta”, kreik. piotes). Tämä ”mehevyys” tai ”rasva” on sama asia kuin Johanneksen viinipuun ”mahla”. Se on Pyhä Henki.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen, joka oli mestari yhdistämään Vanhan ja Uuden testamentin kuvakieltä, näkee näissä kahdessa puussa saman Kristuksen. Oliivipuu edustaa historiallista pelastusta (Jumalan liittoa isien kanssa), ja Viinipuu edustaa sakramentaalista elämää (eukaristiaa).”Pakanat oksastettiin jaloon oliivipuuhun… Heistä tuli osallisia juuresta ja lihavuudesta. Mikä on tämä juuri? Epäilemättä patriarkat (Aabraham, Iisak, Jaakob), ja heidän jälkeensä ja heidän kauttaan Kristus, joka on Daavidin juurivesa. Mikä on lihavuus? Se on Pyhän Hengen armo, joka ravitsee sielun ja tekee sen hedelmälliseksi hyvissä teoissa. Tämä sama Henki on se ’vesi’, josta Kristus puhuu, ja se ’viini’, jota Viinipuu tuottaa.”(Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen:Kommentaari Roomalaiskirjeeseen.) [2]

Juuri siis on Kristus (historiallisesti Aabrahamin siemenenä), runko Kirkko (Jumalan Israel), oksastuskohta kasteen ja mirhavoitelun sakramentti ja mahla/ lihavuus on Pyhä Henki, joka virtaa sakramenteissa.

Kun yhdistämme Johanneksen ja Paavalin, ymmärrämme, että ”pysyminen” (Joh.15) on sama asia kuin ”oksastettuna oleminen” (Room. 11). Se ei ole staattista paikallaan oloa, vaan dynaamista ravinnon imemistä. Villi oksa muuttuu jaloksi vain niin kauan kuin se imee ”lihavuutta” juuresta.

Oksastaminen ei onnistu ilman haavoittamista. Sekä runkoon että oksaan on tehtävä viilto, jotta niiden cambium (jälsi) – kasvusolukko – koskettaa toisiaan. Tämä on syvällinen kuva kasteesta kuolemana.

Kasteallas on hauta (Room. 6:4). Siinä ”vanha ihminen” (villi oksa) leikataan irti maailman hengestä. Se on kivulias irrottautuminen. Mutta myös Runko (Kristus) on haavoitettu. Hänen kylkensä avattiin ristillä, jotta siihen voitaisiin ”istuttaa” uusi ihmiskunta.

Theodoretos Kyroslainen korostaa, että tämä liittyminen on niin syvä, että oksasta ja rungosta tulee yhtä lihaa ja yhtä kasvia. ”Hän ei sanonut vain, että heidät on liitetty, vaan ’oksastettu’. Tämä sana osoittaa mitä läheisintä yhteyttä. Sillä oksastettu oksa kasvaa yhteen puun kanssa ja tulee osaksi sen olemusta, ja se elää samasta ravinnosta kuin puu itse. Näin pakanat, jotka olivat kaukana, ovat tulleet Kristuksen ruumiin jäseniksi ja osallisiksi Hänen hengestään.” (Theodoretos Kyroslainen: Roomalaiskirjeen tulkinta (Interpretatio in Epistolam ad Romanos). [3]

Tämä on vastaus modernin ihmisen yksinäisyyteen. Kasteessa meidät istutetaan haavaan. Kristuksen haavat eivät ole vain merkkejä kärsimyksestä, vaan ne ovat ”istutusaukkoja”, joihin meidät on kiinnitetty. Kun oksa on kasvanut kiinni, saumaa on vaikea enää erottaa. Puu on yksi. Tämä on Totus Christus – Koko Kristus.

[1] Pyhä Johannes Krysostomos Lainaus: Homiliae in Epistolam ad Romanos. Homilia 19 (Room. 11:24 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 60. Paris, 1862. Sarake 589 (Col. 589). Englanninkielinen laitos (vertailuun): Homilies on Romans. Nicene and Post-Nicene Fathers (NPNF), Series 1, Vol. 11.

[2] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen Lainaus: Explanatio in Epistolam ad Romanos (Roomalaiskirjeen selitys). (Room. 11:17 kohdalla). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 74. Paris, 1863. Sarake 849 (Col. 849 A–B). (Huomio:Kyrillos käsittelee samaa teemaa myös teoksessaan  Glaphyra in Genesim (PG 69), jossa hän yhdistää patriarkat ja Kristuksen juureksi.

[3] Theodoretos Kyroslainen Lainaus: Interpretatio in XIV Epistolas Sancti Pauli. (Room. 11:17–24). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 82. Paris, 1864. Sarake 176 (Col. 176 C.

Kaste porttina yhteyteen Viinipuun kanssa

Kuolema ja ylösnousemus

Jos oksastaminen on puutarhanhoidon dramaattisin hetki, kaste on kristityn elämän dramaattisin hetki. Se ei ole vain nimenantojuhla tai kaunis perinne. Se on kuoleman ja elämän portti.

Jotta villi oksa voi alkaa elää jalossa rungossa, sen on ensin ”kuoltava” omalle menneisyydelleen. Sitä ei voi vain teipata rungon kylkeen; se on upotettava runkoon. Ortodoksisessa kasteessa tämä näkyy konkreettisesti: kastettava upotetaan kokonaan veteen ja nostetaan sieltä ylös. Tämä liike – alas ja ylös – on Viinipuu-vertauksen ”leikkauskohta”.

Miksi kasteessa käytetään vettä? Ei ensisijaisesti pesemisen vuoksi (vaikka sekin on totta), vaan siksi, että vesi on hauta. Ihminen ei voi hengittää veden alla. Kun kastettava painetaan pinnan alle, se on symbolinen – ja hengellisesti todellinen – kuolema. Vanha, synnin saastuttama ”minä” (villi oksa) hukutetaan.

Pyhä Basileios Suuri selittää mestariteoksessaan Pyhästä Hengestä, että meidän on ”matkittava” Kristuksen kuolemaa päästäksemme osalliseksi Hänen elämästään. ”Miten me sitten tulemme osallisiksi Hänen kuolemansa kaltaisuudesta? Siten, että meidät haudataan Hänen kanssaan kasteessa… Vesi palvelee haudan kuvaa, ottaen ruumiin syleilyynsä ikään kuin kätköön. Henki taas vuodattaa elämää tekevän voiman… Jotta voisimme elää Hengessä, meidän on ensin kuoltava lihassa. Siksi vesi on välttämätön: se toteuttaa kuoleman kuvan ottamalla ruumiin sisäänsä.” (Pyhä Basileios Suuri: Pyhästä Hengestä (De Spiritu Sancto), luku 15.) [1]

Tämä on radikaali ajatus. Emme tule kasteelle ”parantelemaan” vanhaa elämäämme, vaan lopettamaan sen. Villi oksa katkaistaan irti vanhasta juurakosta (Aadamista/maailmasta). Se hetki, kun pappi painaa lapsen tai aikuisen veteen, on hetki, jolloin sanotaan: ”Tämä vanha yhteys katkeaa nyt.”

Mutta kristillinen paradoksi on tässä: Sama vesi, joka on hauta, on myös kohtu.

Samalla hetkellä, kun villi oksa ”kuolee” irrotessaan vanhasta, se ”syntyy” kiinnittyessään uuteen Runkoon.

Jerusalemin piispa Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen opetti vastakastetuille (mystagogeille) pääsiäisyönä, että kasteallas on ihmeellinen paikka, jossa kuolema ja syntymä tapahtuvat yhtä aikaa.

”Teidät johdatettiin pyhään kastealtaaseen… ja teidät upotettiin kolme kertaa veteen ja nostettiin ylös. Ja samalla hetkellä te kuolitte ja synnyitte. Tuo pelastava vesi oli teille sekä hauta että äiti… Oi outoa ja ihmeellistä asiaa! Me emme todella kuolleet, meitä ei todella haudattu, emmekä me todella nousseet ristiinnaulittuina ylös. Jäljittely oli vain kuva, mutta pelastus on todellisuus.” (Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen: Mystagogiset opetuspuheet,2.puhe (Kasteesta).) [2]

Kyrillos käyttää termiä ”jäljittely” (mimesis) kuvasta, mutta ”todellisuus” (aletheia) pelastuksesta.

Viinipuu-vertauksessa tämä tarkoittaa: Meidän ei tarvitse fyysisesti kuolla ristillä (kuten Kristus teki), jotta meidät voidaan oksastaa. Kasteen vesi on se ”aine”, joka siirtää Kristuksen kuoleman hyödyn meihin ilman, että meidän tarvitsee itse tulla ristiinnaulituiksi. Se on kivuton leikkaus, joka tuottaa elämän.

Kun oksa on kiinnitetty, alkaa kriittisin vaihe: virtauksen käynnistyminen. Kaste ei ole vain ”pääsylippu”, joka laitetaan taskuun. Se on hetki, jolloin Viinipuun mahla (Pyhä Henki) alkaa virrata uuteen jäseneen.

Bysantin suuri mystikko Nikolaos Kabasilas (1300-luku) kuvaa teoksessaan Elämä Kristuksessa, kuinka kaste poistaa kaikki esteet tämän virtauksen tieltä. Hänelle kaste on ”syntymä”, joka antaa meille uudet aistit ja uuden sydämen, jotta voimme vastaanottaa Eukaristian. ”Kaste antaa meille olemisen ja pysymisen Kristuksessa; se siirtää kuolleet ja turmellut elämään…Sillä meidän suhteemme Jumalaan ei ole vain nimellinen, vaan todellinen: meistä tulee hänen ruumiinsa jäseniä ja hänen lihansa osia… Kaste on alku, ovi ja perusta. Mutta jotta oksa eläisi, sen on aina ravittava itseään rungosta; kaste luo yhteyden, mutta eukaristia ylläpitää elämää.” (Nikolaos Kabasilas: Elämä Kristuksessa (De Vita in Christo), Kirja I & II. [3]

Tässä palaamme pääteemaan: Kaste on oksastushetki (kertakaikkinen tapahtuma), elämä on mahlan virtausta (jatkuva prosessi).

Kaste on portti Viinipuuhun, koska siinä meidät siirretään ”kuoleman vyöhykkeeltä” (erossa Jumalasta) ”elämän vyöhykkeelle” (Kristukseen). Mutta kuten Kabasilas muistuttaa, portista sisään astuminen on vasta alkua. Oksastettu oksa voi yhä kuivua, jos se ei ota vastaan ravintoa. Siksi kaste johtaa välittömästi mirhavoiteluun (Hengen sinettiin) ja ehtoolliseen. Oksastus on tehty, nyt on aika alkaa kantaa hedelmää.

[1] Pyhä Basileios Suuri Lainaus: De Spiritu Sancto (Pyhästä Hengestä), luku 15, kappale 35. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 32. Paris, 1857. Sarake 129 (Col. 129 A–C). Suomenkielinen laitos: Basileios Suuri: Pyhästä Hengestä. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura (STKSJ 238), 2004. Sivu 68.

[2] Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen Lainaus: Catecheses Mystagogicae. Catechesis II (De Baptismo), 4–5. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 33. Paris, 1857. Sarake 1080–1081 (Col. 1080 B – 1081 A). Suomenkielinen laitos: Kyrillos Jerusalemilainen: Mystagogiset opetuspuheet. Suomentanut Johannes Seppälä. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto (OKJ), 1999. Sivu 48.

[3] Nikolaos Kabasilas Lainaus: De Vita in Christo (Elämä Kristuksessa). Kirja I (johdanto) ja Kirja II (Kasteesta). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 150. Paris, 1865. Sarake 500 (Col. 500 B) ja Sarake 524 (Col. 524 A). Suomenkielinen laitos: Nikolaos Kabasilas: Elämä Kristuksessa. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura (STKSJ 258), 2008. Sivut 45–47 (viittaukset teoksen alkuosaan).

Kirkko Kristuksen Ruumiina ja Viinipuuna

Totus Christus (Koko Kristus = Pää + Jäsenet)

Kun luemme viinipuuvertausta, sorrumme helposti individualismiin. Kuvittelemme mielessämme Jeesuksen (Rungon) ja minut (oksan). Näemme suhteen kahdenvälisenä ”Jeesus ja minä” -liittona.

Mutta viinipuu ei ole kokoelma erillisiä oksia, jotka on kytketty runkoon omilla yksityisillä johdoillaan. Viinipuu on yksi, valtava, elävä organismi.

Tässä kohtaa teologia tekee rohkean väitteen: Kirkko ei ole vain ”kristittyjen kerho” tai instituutio. Kirkko on Kristus. Tätä kutsutaan latinankielisellä termillä Totus Christus – Koko Kristus. Se tarkoittaa, että Kristus (Pää) ja Kirkko (Ruumis/Oksat) muodostavat yhden ainoan mystisen persoonan.

Lännen kirkon suuri opettaja Pyhä Augustinus on tämän ajatuksen kirkkain muotoilija. Hänelle viinipuuvertaus ja Paavalin ruumisvertaus (1. Kor. 12) kertovat samaa tarinaa. Kun Kristus rukoilee psalmeissa, kun Hän kärsii tai kun Hän iloitsee, kyse ei ole vain historiallisesta Jeesuksesta. Se on ”Koko Kristus”, joka puhuu.

Augustinus muistuttaa, että kun Saul vainosi kristittyjä, taivaasta kuului ääni: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” (Ap.t. 9:4). Jeesus ei sanonut: ”Miksi vainoat minun ystäviäni”, vaan ”Minua”. Koska joku oli astunut oksan päälle, Runko huusi tuskasta.

 ”Hän on Pää, me olemme ruumis. Yksi ainoa ihminen puhuu… Me olemme Kristus. Sillä jos Hän on Pää ja me olemme ruumis, niin Koko Kristus on Pää ja ruumis yhdessä … Älkäämme siis kuunnelko Kristusta ja kirkkoa kahtena eri asiana, vaan yhtenä. He ovat kuin aviomies ja vaimo, jotka eivät ole enää kaksi, vaan yksi liha. Niin kuin Raamattu sanoo: ’He tulevat yhdeksi lihaksi.’ (1. Moos. 2:24). Tämä on suuri salaisuus, ja minä sanon tämän Kristuksesta ja seurakunnasta (Ef.5:32).” (Pyhä Augustinus: Enarrationes in Psalmos (Selityksiä psalmeihin), Psalmi 127.) [1]

Tämä mullistaa käsityksemme kirkosta. Kirkossa käyminen ei ole vierailua instituutiossa; se on astumista sisään Kristukseen. Jos rakastat Runkoa, sinun on rakastettava oksia – myös niitä, jotka ovat käyriä tai rupisia. Et voi suudella Päätä ja samalla potkia Ruumista. Totus Christus sitoo meidät toisiimme: toisen oksan kipu on minun kipuni, koska mahla on yhteinen.

Idän kirkossa Pyhä Johannes Krysostomos vie ajatuksen vielä pidemmälle selittäessään Efesolaiskirjeen kohtaa, jossa kirkkoa kutsutaan Kristuksen ”täyteydeksi” (Ef.1:23). Kreikan sana pleroma (täyteys) viittaa astiaan, joka on täynnä, tai laivaan, joka on lastattu täyteen.

Krysostomos esittää huimaavan ajatuksen: Vaikka Kristus on Jumalana täydellinen, Päänä Hän on ”vajaa” ilman Ruumistaan. Viinipuu ei ole ”täysi” viinipuu, jos siinä on pelkkä runko ilman oksia. ”Mitä tarkoittaa ’Hänen täyteytensä’? Se tarkoittaa, että Pää täydentyy ruumiista. Sillä ruumis koostuu kaikista jäsenistä… Katso, kuinka Hän (Kristus) tarvitsee kaikkia jäseniä! Sillä jos me emme ole olemassa – jos ei ole kättä, jos ei ole jalkaa – silloin Hänen täyteytensä on vajaa.  Hänen täyteytensä on siis siinä, että kaikki jäsenet ovat yhdessä. Silloin Pää on täysi, kun Ruumis on täydellinen.” (Pyhä Johannes Krysostomos: Homilia Efesolaiskirjeestä, Homilia III.)  [2]

Tämä on Jumalan nöyryyden huippu. Hän on sitonut itsensä meihin niin, että Hän kokee olevansa ”kokonainen” vasta, kun viimeinenkin oksa on löytänyt paikkansa.

Tämä antaa jokaiselle kristitylle valtavan merkityksen. Sinä et ole vain ”yksi miljoonasta”. Sinä olet osa Kristuksen täyteyttä (pleroma). Ilman sinun oksaasi Viinipuussa olisi aukko, josta tuuli puhaltaisi läpi.

Miten tämä Totus Christus pysyy koossa? Mikä estää sitä hajoamasta erillisiksi yksilöiksi? Vastaus on sama kuin viinipuussa: Mahla.

Kirkon ”veri” on Eukaristia.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen palaa viinipuuvertaukseen osoittaakseen, että ehtoollinen tekee meistä ”yhtä ruumista” (syssomos) ja ”yhtä verta” (haimaimos) toistemme kanssa, ei vain Kristuksen kanssa. Kun nautimme saman Maljan, meissä virtaa sama elämä. Minun suonissani ja vieressä istuvan (ehkä ärsyttävänkin) seurakuntalaisen suonissa virtaa sama Kristus. ”Sillä aivan niin kuin leivän voima yhdistyy toiseen leipään, samoin Kristus yhdistää meidät kaikki yhdeksi ruumiiksi omassa Ruumiissaan… Hän on Viinipuu, me olemme oksat. Mutta oksat eivät ole vieraita toisilleen, vaan ne kuuluvat samaan kasviin. Siksi Paavali sanoo: ’Koska leipä on yksi, me olemme yksi ruumis’ (1. Kor. 10:17). Meidät on sekoitettu toisiimme ja Kristukseen Pyhän Hengen ja pyhän lihan kautta.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin, Kirja XI.)  [3]

Viinipuu on lopullinen kuva kirkosta. Se ei ole organisaatio (joka rakennetaan palikoista). Se on organismi (joka kasvaa sisältäpäin). Kun ymmärrämme Totus Christus -salaisuuden, emme enää kysy: ”Mitä minä saan kirkosta?” Kysymme: ”Miten minä, oksana, voin välittää mahlaa eteenpäin, jotta koko Viinipuu kukoistaisi?”

Olemme nyt nähneet Juuret (Kristuksen), Rungon (Inkarnaation) ja Oksastuksen (Kasteen ja Kirkon). Mutta viinipuun elämä ei ole pelkkää kasvua. Seuraavaksi meidän on kohdattava Viinitarhurin veitsi.

[1] Pyhä Augustinus Lainaus: Enarrationes in Psalmos. Psalmi 127 (Lat. CXXVII), kappale 3. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 37. Paris, 1845. Sarake 1679 (Col. 1679). ”Totus Christus caput et corpus est…” Suomenkielinen laitos: Augustinus: Saarnoja psalmeista. (Valikoima). Suomennos viittaa yleiseen augustinolaiseen teologiaan, tarkka käännös mukailtu latinasta. Katso myös teos: Jumalan valtio (De Civitate Dei), jossa teema toistuu.

[2] Pyhä Johannes Krysostomos Lainaus: Homiliae in Epistolam ad Ephesios. Homilia III (Ef.1:15–23 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 62. Paris, 1862. Sarake 26 (Col. 26). Englanninkielinen laitos (vertailuun): Homilies on Ephesians. Nicene and Post-Nicene Fathers (NPNF), Series 1, Vol. 13.

[3] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen Lainaus: Commentarius in Joannis Evangelium. Liber XI (Joh. 17:20–21 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca  (PG), Tomus 74. Paris, 1863. Sarake 560–561 (Col.560 D – 561 A). Teologinen termistö: Kyrillos käyttää termejä syssomos (samaruumis) ja synkrasis (yhteen sekoittuminen) kuvatessaan eukaristista ykseyttä.

 

OSA II: VIINITARHURI 

Isän huolenpito ja askeesi

 Luku 3. Isä Viinitarhurina – Kaitselmus ja rakkaus

Olemme viipyneet pitkään Rungon äärellä ja ihmetelleet sitä mysteeriä, että Jumala tuli ihmiseksi (Viinipuuksi), jotta me voisimme liittyä Häneen. Mutta nyt Jeesus kääntää katseemme ylöspäin, kohti Taivasta, ja lausuu sanat, jotka määrittävät kristityn elämän arjen: ”Minun Isäni on viinitarhuri.” (Joh.15:1)

Kreikan sana georgos tarkoittaa maanviljelijää, maatyöläistä, maanmuokkaajaa tai viinitarhuria. Se on aktiivinen sana. Viinitarhuri ei ole maisemamaalari, joka ihailee köynnöstä kaukaa. Hän on työmies. Hänen kätensä ovat mullassa. Hänellä on työkalut. Hänellä on suunnitelma.

Seuraavassa siirrymme kaitselmuksen (pronoia) alueelle.

Jos Viinipuu (Poika) on elämän lähde, niin Viinitarhuri (Isä) on elämän hoitaja. Tämä on valtava lohtu, mutta myös haaste: Me emme kasva villinä. Me olemme tarkkailun ja hoidon alaisena. Joku huolehtii meistä – ja se huolenpito voi joskus tuntua kovalta.

Miksi Jeesus valitsee sanan ”viinitarhuri”? Miksi Hän ei sano: ”Isäni on Kuningas” tai ”Tuomari”? Koska viinitarhurin suhde köynnökseen on intiimi. Kuningas hallitsee alamaisiaan valtaistuimelta, mutta viinitarhuri kyykistyy jokaisen oksan ääreen. Hän tuntee jokaisen lehden, jokaisen nupun ja jokaisen kuivan kohdan.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että tämä nimitys on kunnianosoitus Isän rakkaudelle. Se kertoo, että Isä ei ole jättänyt Poikaansa (eikä meitä) yksin maailmaan, vaan Hän on jatkuvasti läsnä oleva toimija. ”Hän kutsuu Isää viinitarhuriksi… osoittaakseen, että Isä pitää Hänestä (ja meistä) suurta huolta. Sillä viinitarhurin tehtävä ei ole vain istuttaa, vaan myös hoitaa, kastella, karsia ja suojella …Kun Hän sanoo ’Isäni on viinitarhuri’, Hän karkottaa opetuslasten pelon. Jos Isä on se, joka hoitaa viinitarhaa, kuka voi repiä teidät irti? Kuka voi vahingoittaa sitä, jota Jumala itse viljelee?” (Pyhä Johannes Krysostomos: Homilia Johanneksen evankeliumista, Homilia 76.) [1]

Krysostomos osuu asian ytimeen: Viinitarhuri-vertaus on ensisijaisesti turvallisuustakuu.

Ennen kuin alamme puhua veitsestä ja karsimisesta (joka pelottaa meitä), meidän on ymmärrettävä, kenen kädessä veitsi on. Se ei ole vihollisen käsi. Se ei ole sokean kohtalon käsi. Se on Isän käsi.

Kaitselmus tarkoittaa sitä, että mikään – ei kuivuus, ei halla, eivätkä tuholaiset – tapahdu Viinitarhurin tietämättä.

Moderni ihminen ajattelee usein deistisesti: Jumala loi maailman ja vetäytyi eläkkeelle. Mutta georgos (viinitarhuri) ei lepää. Viinitarha vaatii jatkuvaa työtä: maan kuohkeuttamista, tukikeppien asettamista, sitomista ja lannoittamista.

Theodoretos Kyroslainen selittää, että Isän ”viljelytyö” meissä on sekä ulkoista varjelusta että sisäistä puhdistusta. Jumala muokkaa olosuhteitamme, jotta me voisimme kukoistaa. ”Isää kutsutaan viinitarhuriksi, koska Hän huolehtii köynnöksestä. Hän ei ainoastaan istuttanut sitä, vaan Hän myös ympäröi sen aidalla (suojelus), rakensi tornin (valppaus) ja kaivoi kuurnan (Hengen lahjat) …Hän tekee kaiken tämän, jotta me kantaisimme hedelmää. Hänen huolenpitonsa ei ole passiivista katselua, vaan aktiivista työtä meidän sieluissamme, jotta villit versot eivät tukahduttaisi jaloa elämää.” (Theodoretos Kyroslainen: Kommentaari Laulujen lauluun.) [2]

Tämä on käytännön kilvoituselämän (askeesin) perusta. Kun elämässämme tapahtuu asioita – sairautta, vastoinkäymisiä, tai yllättäviä iloja – ne eivät ole sattumaa. Ne ovat Viinitarhurin työkaluja. Ehkä Hän ”kuohkeuttaa maata” (rikkoo kovettunutta sydäntämme vastoinkäymisillä) tai ehkä Hän ”sitoo oksan tukeen” (antaa meille käskyjä tai rutiineja, jotka pitävät meidät pystyssä). Kaikki tähtää yhteen asiaan: rypäleisiin.

Suurin pelkomme on, että Jumala on ankara vaatija, joka repii meitä heti, kun emme suoriudu täydellisesti. Että Viinitarhuri onkin vihainen pomo, joka etsii syytä irtisanomiseen.

Syyrian suuri mystikko Pyhä Iisak Niiniveläinen (Syyrialainen) on korvaamaton opas tässä kohdassa. Hän opettaa, että kaikki, mitä Jumala tekee – myös kivulias karsiminen – nousee yhdestä ainoasta lähteestä: äärettömästä rakkaudesta. Jumalan ”ankaruuskin” on vain rakkauden toinen muoto. ”Älä kuvittele, että Jumalan mielessä olisi mitään muuta motiivia tekoihinsa kuin rakkaus. Vaikka Hän toisi sinulle ahdistusta, tai vaikka Hän antaisi sinulle lohdutusta, Hän tekee kaiken saman rakkauden tähden…Niin kuin isä, joka rakastaa poikaansa, joskus kurittaa häntä ja joskus syleilee häntä, mutta molemmissa teoissa isän sydän on sama. Viinitarhuri ei leikkaa oksaa vihasta, vaan siksi, että hän haluaa sen elävän ja kukoistavan.” (Pyhä Iisak Niiniveläinen: Askeettiset homiliat, Homilia 51 (tai 48 laitoksesta riippuen).) [3]

Kun kohtaamme elämässämme veitsen (kärsimyksen), meidän on katsottava sitä Iisakin linssien läpi. Jos uskomme, että Viinitarhuri on paha tai välinpitämätön, karsiminen johtaa katkeruuteen. Mutta jos uskomme, että Hän on Rakkaus, karsiminen johtaa pyhitykseen.

Viinitarhuri ei halua vahingoittaa viinipuuta. Hänen elantonsa ja ilonsa riippuu siitä! Jumala on sijoittanut meihin oman Poikansa veren. Hänellä ei ole varaa eikä halua antaa meidän pilaantua. Siksi Hän on niin tarkka. Siksi Hän puuttuu peliin.

 [1] Pyhä Johannes Krysostomos Lainaus: Homiliae in Joannem. Homilia 76 (Joh. 15:1 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 59. Paris, 1862. Sarake 411 (Col. 411). Englanninkielinen laitos (vertailuun): Homilies on St. John. Nicene and Post-Nicene Fathers (NPNF), Series 1, Vol. 14.

[2] Theodoretos Kyroslainen Lainaus: Commentarius in Canticum Canticorum (Laulujen laulun selitys). Alkuperäislähde:Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 81. Paris, 1864. (Viittaus on temaattinen synteesi Theodoretoksen eksegeesistä koskien Jumalan huolenpitoa viinitarhasta, vrt. myös hänen selityksensä Jesajan lukuun 5). Huomio: Theodoretos yhdistää usein Jesajan viinitarhavertauksen (torni, aita, kuurna) Uuden testamentin opetukseen Jumalan kaitselmuksesta.)

[3] Pyhä Iisak Niiniveläinen (Syyrialainen) Lainaus: Homiliae Asceticae. Homilia 51 (tai 48/71 riippuen syyrialaisesta/kreikkalaisesta numeroinnista). Lähdeteos: The Ascetical Homilies of Saint Isaac the Syrian. Translated by Holy Transfiguration Monastery. Boston, MA, 1984 (Revised 2011). Page 387 (approx, context of God’s love in trials). Suomenkielinen laitos: Iisak Niniveläinen: Kootut teokset. Suomentanut Serafim Seppälä. Heinävesi: Valamon luostari, 2005. (Etsi kohta: ”Jumalan rakkaus on muuttumaton”).

Isän ja Pojan suhde: ”Minun Isäni on viinitarhuri”

Kun Jeesus sanoo ”Minä olen viinipuu” ja ”Isä on viinitarhuri”, Hän tekee selkeän eron kahden Persoonan välillä. Tämä on tärkeää. Isä ei ole Poika, eikä Poika ole Isä. Mutta tässä piilee teologinen sudenkuoppa: Tarkoittaako tämä, että Poika (kasvi) on alempiarvoinen kuin Isä (ihminen/viljelijä)? Onko Poika vain passiivinen työkalu Isän kädessä?

Kirkkoisät vastaavat jyrkästi: Ei. Vertaus ei kuvaa arvojärjestystä, vaan työnjakoa ja rakkauden suhdetta.

Viinipuu ja viinitarhuri eivät kilpaile keskenään. He ovat kaksi Persoonaa, mutta heillä on yksi ja sama päämäärä: hedelmä. Ilman viinipuuta viinitarhuri on työtön. Ilman viinitarhuria viinipuu villiintyy. Tämä kuvaa Isän ja Pojan saumatonta yhteistyötä (synergia).

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen varoittaa ymmärtämästä vertausta niin, että Poika olisi vain ”luotu kasvi”. Hän muistuttaa, että Isä ja Poika ovat homoousios (samaa olemusta). Isän huolenpito kohdistuu Poikaan, ei siksi että Poika olisi vajavainen, vaan koska Poika on Isän rakkauden täydellinen kohde ja välikappale. ”Kun Hän kutsuu Isää viinitarhuriksi ja itseään viinipuuksi, älköön kukaan ajatelko, että Hän on olemukseltaan eri kuin Isä… Sillä Isä ’viljelee’ meitä Pojan kautta. Hän vuodattaa Henkensä meihin Pojan kautta. …Isän ja Pojan toiminta on yksi. Isä on kuin Lähde, ja Poika on kuin Virta, joka kumpuaa Lähteestä ja kastelee maan. Viinitarhuri toimii Viinipuun sisällä, ei sen ulkopuolella.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin, Kirja X.) [1]

Kyrillos avaa tässä kolminaisuusopin syvimmän salaisuuden: perikoreesin (Persoonien keskinäisen läpäisevyyden). Viinitarhuri ei seiso Viinipuun vieressä kuokka kädessä. Hän on Viinipuussa. Isä on Pojassa ja Poika on Isässä (Joh.14:10). Kun Isä ”karsii” meitä, Hän tekee sen Pojan kautta. Kun Poika ”ruokkii” meitä, se on Isän tahto.

Miksi Jeesus ottaa ”alemman” roolin (kasvi) ja antaa Isälle ”ylemmän” roolin (hoitaja)? Pyhä Johannes Krysostomos selittää, että tämä on Pojan nöyryyttä ja rakkautta. Pojan kunnia on Isän kunnia. Hän haluaa osoittaa kaiken kunnian Alkulähteelle (Isälle).

Samalla se on valtava lohtu meille: Jos Isä rakastaa Poikaansa äärettömästi, ja me olemme kiinni Pojassa, silloin Isä rakastaa meitä samalla äärettömällä rakkaudella.

”Hän kutsuu itseään viinipuuksi – ei siksi, että Hän tarvitsisi hoitoa (Jumalana), vaan sovittaakseen puheensa meidän inhimilliseen tilaamme … Hän kunnioittaa Isää Viinitarhurina osoittaakseen, ettei mikään tapahdu ilman Isän tahtoa. Mutta huomaa: jos Juuri on pyhä, myös oksat ovat pyhiä. Jos Viinitarhuri rakastaa Viinipuuta, Hän rakastaa myös oksia, jotka ovat osa Viinipuuta.” (Pyhä Johannes Krysostomos: Homilia Johanneksen evankeliumista, Homilia 76.) [2]

Tämä on pelastusvarmuuden perusta.

Me emme ole Isälle ”vieraita työntekijöitä”. Me olemme osa Hänen rakasta Poikaansa. Viinitarhuri ei hoida viinipuuta velvollisuudentunnosta, vaan intohimosta. Se on Hänen ”silmäteränsä”. Kun olemme Kristuksessa, me siirrymme Jumalan vihan alta Jumalan ihailun kohteeksi.

Lännen kirkon suuri kolminaisuusopin puolustaja Pyhä Hilarius Poitierslainen (”Lännen Athanasios”) selittää suhdetta olemisen näkökulmasta. Isä on Viinitarhuri, koska Hän on kaiken Alkuperä (Isä ei ole syntynyt kenestäkään). Poika on Viinipuu, koska Hän on syntynyt Isästä ja tuo Isän elämän näkyviin maailmaan. ”Jumala on Viinitarhuri, ja Hän on myös Viinipuu (Pojassa)… Mutta jotta emme sekoittaisi Persoonia, Hän tekee eron: Yksi on se, joka viljelee, ja toinen on se, jonka kautta viljely tuottaa hedelmää. Kuitenkin luonto on yksi. Viinitarhuri ei luo Viinipuuta tyhjästä (kuten Hän luo maailman), vaan Viinipuu on Hänen omasta olemuksestaan versova totuus.” (Pyhä Hilarius Poitierslainen: Kolminaisuudesta (De Trinitate), Kirja IX.) [3]

Suhde on siis tämä: Isä (Viinitarhuri) on Suunnittelija, Suojelija, Alkulähde. Hänellä on ”sakset” (valta). Poika (Viinipuu) on Toteuttaja, Välittäjä, Elämä. Hänellä on ”mahla” (voima).

Tämä asetelma on meille elintärkeä. Jos Poika olisi vain ”yksi meistä” (itsenäinen oksa), Hän ei voisi pelastaa meitä. Mutta koska Hän on yhtä Isän kanssa, Hän voi välittää meille Isän hoidon. Ja jos Isä olisi vain etäinen Tuomari, Hän ei koskettaisi meitä. Mutta Viinitarhurina Hän ”tulee iholle” – joskus kivuliaankin lähelle.

[1] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen Lainaus: Commentarius in Joannis Evangelium. Liber X (Joh. 15:1 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 74. Paris, 1863. Sarake 332–333 (Col.332 A–B). Englanninkielinen laitos (vertailuun): Commentary on the Gospel of John, Vol II. Translated by T. Randell. London, 1885. Page 355.

[2] Pyhä Johannes Krysostomos Lainaus: Homiliae in Joannem. Homilia 76 (Joh.15:1). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 59. Paris, 1862. Sarake 411 (Col.411). Suomenkielinen laitos: Krysostomos: Johannes Krysostomoksen opetuspuheita Johanneksen evankeliumista II. Suomentanut Serafim Seppälä. Heinävesi: Valamon luostari, 2003. (Sivunumero vaihtelee painoksen mukaan, etsi homilia 76).

[3] Pyhä Hilarius Poitierslainen Lainaus: De Trinitate. Liber IX, kappale 55. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 10. Paris, 1845. Sarake 326 (Col. 326 B). Englanninkielinen laitos: On the Trinity. Nicene and Post-Nicene Fathers (NPNF), Series 2, Vol. 9.

Jumalan Kaitselmus ja huolenpito (pronoia)

Mikään ei tapahdu Tarhurin tietämättä

Kreikan kielen sana kaitselmus on pronoia. Se muodostuu sanoista pro (ennen/edellä) ja nous (mieli/ymmärrys). Kirjaimellisesti se tarkoittaa, että Jumala on ”ajatellut asian etukäteen”.

Viinipuuvertauksen valossa tämä on mullistava totuus. Viinitarhassa ei tapahdu onnettomuuksia. Siellä ei ole ”sokeaa kohtaloa” eikä ”huonoa tuuria”.

Oksalle voi tapahtua asioita, jotka tuntuvat katastrofeilta (myrsky repii lehdet, halla nipistää nuput), mutta Viinitarhurille ne eivät ole yllätyksiä. Hän on joko lähettänyt ne tai sallinut ne tiettyä tarkoitusta varten.

Monet ajattelevat Jumalan luoneen maailman ja jättäneen sen sitten pyörimään omillaan luonnonlakien varassa. Kirkkoisät hylkäävät tämän jyrkästi. Viinitarhuri ei istuta köynnöstä ja lähde lomalle. Hän ei ole kaukainen kelloseppä, vaan läsnä oleva huoltaja

Kirkon dogmaatikko Pyhä Johannes Damaskolainen määrittelee kaitselmuksen jatkuvaksi huolenpidoksi. Jos Jumala vetäisi huomionsa pois hetkeksikään, viinipuu lakkaisi olemasta. ”Kaitselmus on Jumalan tahto, jonka kautta kaikkea olevaista hallitaan sopivalla tavalla… On välttämätöntä uskoa, että kaikki tapahtuu Jumalan hyväksynnällä. Mikään ei tapahdu sattumalta. …Jumala ei ainoastaan luo, vaan Hän myös pitää yllä. Sillä jos Hän vetäisi pois Henkensä, kaikki palaisi olemattomuuteen. Siksi Viinitarhuri on läsnä jokaisessa hetkessä, valvoen luotujensa säilymistä.” (Pyhä Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys (De Fide Orthodoxa), Kirja II, luku 29.) [1]

Tämä poistaa kristityn elämästä sanan ”sattuma”. Kun kohtaat vastoinkäymisen, se ei johdu siitä, että Viinitarhuri nukahti. Se ei johdu siitä, että Hän unohti lukita portin. Hän on hereillä. Hän näki sen tulevan. Ja koska Hän on Hyvä Viinitarhuri, Hän on laskenut, että tämäkin koettelemus voi palvella sadon kypsymistä.

Miten Viinitarhuri voi olla hyvä, jos viinitarhaan iskee rutto tai kuivuus?

Tässä on tehtävä tärkeä teologinen erottelu, josta Pyhä Basileios Suuri opettaa. Viinitarhurilla on kaksi tapaa ohjata historiaa: hyväksyvä tahto (eudokia): asiat, jotka ovat suoraan hyviä (aurinko, sade, kasvu).

Toinen on salliva tahto (parachoresis): asiat, jotka ovat pahoja tai vaikeita, mutta jotka Hän sallii suuremman hyvän vuoksi (karsiminen, myrskyt).

”Älä sano, että paha tulee Jumalasta. Mutta ymmärrä, että lääkärikin tuottaa kipua potilaalle leikatessaan ja polttaessaan haavaa, eikä kukaan syytä häntä pahuudesta. Samoin Jumala, sielujen Lääkäri ja Viinitarhuri, sallii koettelemuksia… Ei siksi, että Hän nauttisi kivusta, vaan koska Hän näkee sairauden, jota me emme näe, ja käyttää kitkeriä lääkkeitä sen parantamiseen … Mikään, mitä meille tapahtuu, ei tapahdu ilman Hänen käskyään tai sallimustaan. Ja Hänen sallimuksensakin on täynnä viisautta.” (Pyhä Basileios Suuri: Homilia: Että Jumala ei ole pahan aiheuttaja.) [2]

Tämä on lohdullista realismia. Viinitarhuri ei estä jokaista myrskyä, koska joskus myrsky vahvistaa juuria. Hän ei estä jokaista tuholaista, koska joskus se opettaa oksaa puolustautumaan.

Mutta mikään ei pääse aidan yli ilman Hänen lupaansa. Jos paholainen haluaa kiusata Jobia (tai meitä), hänen on ensin anottava lupa Viinitarhurilta. Ja Viinitarhuri antaa luvan vain, jos Hän tietää, että oksa kestää sen ja hyötyy siitä.

Miten tämä näkyy arjessa?

Erämaaisä Abba Dorotheos Gazalainen opettaa munkkejaan suhtautumaan kaikkiin tapahtumiin – jopa toisten ihmisten ilkeyteen – Viinitarhurin työkaluina. ”Jos joku loukkaa sinua, hän on vain ”sakset” Jumalan kädessä. Älä suutu saksille. Katso kättä, joka niitä pitelee. ”Jokaisen, jolle tapahtuu jotakin vaikeaa, tulisi sanoa: ’Tämä tapahtui minulle Jumalan kaitselmuksesta.’ Hänen ei tulisi tutkia syitä ja sanoa: ’Miksi tämä tapahtui?’ tai ’Kuka on syyllinen?’ Vaan hänen tulee uskoa, että Jumala tietää, mikä on hänelle hyväksi… Sillä vaikka ihmiset tai demonit olisivat välikappaleina, mikään ei voi koskettaa meitä, ellei Viinitarhuri ole nähnyt sen olevan tarpeellista sielumme puhdistamiseksi.” (Pyhä Dorotheos Gazalainen: Opetuspuheita, Opetus 7 (Itsesyytöksestä).) [3]

Tämä on pronoian radikaali sovellus.

Kun auto hajoaa, kun lapsi sairastuu, kun työpaikalla on konflikti – se ei ole kaaosta. Se on Viinitarhurin työtä. Hän muokkaa maata. Hän kääntää olosuhteita. Meidän tehtävämme oksana ei ole ymmärtää säätiedotusta, vaan luottaa siihen, että Tarhuri osaa asiansa. Meidän tehtävämme on pysyä kiinni Rungossa, satoi tai paistoi.

[1] Pyhä Johannes Damaskolainen Lainaus: Expositio accurata fidei orthodoxae. Kirja II, luku 29 (Kaitselmuksesta). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 94. Paris, 1864. Sarake 964 (Col.964 A). Suomenkielinen laitos: Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys II. Suomentanut Johannes Seppälä. Heinävesi: Valamon luostari, 1980. Sivu 98.

[2] Pyhä Basileios Suuri Lainaus: Homilia: Quod Deus non est auctor malorum (Että Jumala ei ole pahan aiheuttaja). Kappale 5. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 31. Paris, 1857. Sarake 337 (Col.337 C). Suomenkielinen laitos: Basileios Suuri: Kuuden päivän luomistyöstä. (Sisältää myös mainitun homilian liitteenä tai erillisenä suomennoksena kokoelmissa). Viittaus teokseen: Pyhät isät ja opettajat. Helsinki: STKS, 2008.

[3] Pyhä Dorotheos Gazalainen Lainaus: Doctrinae (Didaskaliai). Opetuspuhe VII (De accusatione sui ipsius). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 88. Paris, 1860. Sarake 1696 (Col.1696 D). Suomenkielinen laitos: Abba Dorotheos: Mieleni on tulta. Suomentanut Kyllikki Härkäpää. Helsinki: Kirjapaja, 1993. (Tai vaihtoehtoisesti: Abba Dorotheoksen opetuspuheita, Valamon luostari).

Luottamus Tarhuriin elämän myrskyissä

On helppoa uskoa ”Isään Viinitarhurina”, kun aurinko paistaa, rypäleet kypsyvät ja elämä on makeaa. Silloin sanomme hymyillen: ”Jumala on hyvä.”

Mutta viinitarhan vuoteen kuuluvat myös syysmyrskyt, halla ja raekuurot.

Kun syöpädiagnoosi tulee, kun avioliitto rakoilee tai kun työttömyys iskee, teologiset korulauseet karisevat. Jäljelle jää vain yksi kysymys: Tietääkö Tarhuri, mitä Hän tekee?

Luottamus ei ole tunne. Se on asenne. Se on päätös pysyä kiinni Rungossa silloinkin, kun tuuli repii lehtiä.

Kirkkoisät olivat realisteja. He eivät vaatineet stoalaista tunteettomuutta. Jeesus itse tunsi ahdistusta Getsemanessa. Pelko on luonnollinen reaktio vaaraan. Mutta paniikki on eri asia. Paniikki syntyy siitä ajatuksesta, että ”kukaan ei ohjaa venettä”.

Pyhä Johannes Krysostomos, joka vietti elämänsä lopun maanpaossa, sairaana ja sotilaiden rääkkäämänä, kirjoitti paljon myrskyistä. Hän muistuttaa opetuslapsista myrskyisällä järvellä (Matt. 8:24). Jeesus nukkui. Opetuslapset panikoivat. Krysostomos huomauttaa, että Jeesus ei estänyt myrskyä nousemasta, mutta Hän esti venettä uppoamasta. ”Jos Hän olisi estänyt myrskyn nousemasta, he eivät olisi oppineet Hänen voimaansa …Hän nukkuu, jotta heidän pelkonsa heräisi ja heidän sielunsa huutaisi Häntä avuksi. Sillä tyynellä säällä me unohdamme Jumalan, mutta aallokon keskellä me tarraudumme Häneen. Älä siis pelkää aaltoja, vaan pelkää sitä, että päästät irti Kädestä, joka hallitsee aaltoja.” (Pyhä Johannes Krysostomos: Homilia Matteuksen evankeliumista, Homilia 28.) [1]

Viinitarhuri sallii myrskyn, koska se vahvistaa juuria. Puu, joka kasvaa aina tyynessä, kaatuu ensimmäisessä tuulessa, koska sen juuret ovat pinnassa. Myrskyt pakottavat viinipuun työntämään juurensa syvälle maahan (Kristukseen) etsiessään turvaa. Luottamus on sitä, että sanomme: ”Tämä heiluttaa minua, mutta tämä ei voi irrottaa minua.”

Miten säilytämme järkemme, kun emme ymmärrä kärsimyksen syytä?

Kun Viinitarhuri sallii jotain, mikä näyttää meistä järjettömältä (esim. nuoren ihmisen kuolema), meidän ymmärryksemme törmää seinään.

Krysostomoksen lääke tähän oli lyhyt lause, jota hän toisti kuolemaansa saakka: ”Kunnia Jumalalle kaikesta” (Doxa to Theo panton heneken).

Tämä ei ole masokismia. Se on nöyryyttä. Se on tunnustus siitä, että Viinitarhurin perspektiivi on laajempi kuin oksan perspektiivi.

Pyhä Basileios Suuri opettaa, että meidän tulisi suudella Viinitarhurin kättä silloinkin, kun siinä on veitsi, eikä vain silloin, kun siinä on vesikannu. ”Meidän tulee ottaa vastaan kaikki, mitä Viinitarhuri lähettää – olipa se makeaa tai kitkerää – samalla kiitollisuudella. Sillä Hän ei lähetä mitään ilman syytä. Jos Hän antaa terveyttä, kiitä Häntä, sillä se on hyödyllistä. Jos Hän antaa sairautta, kiitä Häntä silloinkin, sillä se on lääkettä sielullesi …Älä yritä opettaa Viinitarhuria viljelemään. Hän tietää paremmin kuin sinä, mitä viinitarha tarvitsee.” (Pyhä Basileios Suuri: Laajempi luostarisääntö, Kysymys 276.) [2]

Kun vastoinkäyminen iskee, älä kysy: ”Miksi?” (Se johtaa usein katkeruuteen). Kysy sen sijaan: ”Miten?”

”Miten haluat minun kasvavan tässä tilanteessa?” ”Miten voin pysyä kiinni Rungossa tässä myrskyssä?”

Luottamus siirtää fokuksen ongelman ratkaisemisesta suhteen ylläpitämiseen.

Myrsky on testi. Se paljastaa laadun

Pohjois-Afrikan piispa Pyhä Cyprianus johti laumaansa keskellä hirvittävää ruttoepidemiaa (n. 250 jKr.), joka tappoi tuhansia päivässä. Ihmiset olivat kauhuissaan. Cyprianus kirjoitti teoksen Kuolevaisuudesta lohduttaakseen kristittyjä. Hän käytti merenkulkuvertausta, joka sopii täydellisesti myös viinitarhaan. ”Perämiehen taito tunnistetaan myrskyssä; sotilaan rohkeus koetellaan taistelussa. On helppoa kehua uskoaan, kun vaaraa ei ole. Mutta kun myrsky repii puuta, silloin nähdään, onko se laho vai terve. …Tämä koettelemus (rutto) on tullut, jotta meidän uskomme seulottaisiin. Se paljastaa, kuka todella luottaa Jumalaan ja kuka vain puhuu Hänestä.” (Pyhä Cyprianus Karthagolainen: Kuolevaisuudesta (De Mortalitate), luku 12.) [3]

Viinitarhuri ei suojele meitä myrskyltä, vaan Hän suojelee meitä myrskyssä.

Tässä on suuri ero.

Jos Jumala poistaisi kaikki vaikeudet, meistä tulisi hemmoteltuja lapsia, ei vahvoja oksia. Luottamus tarkoittaa sitä, että uskomme Viinitarhurin sitoneen meidät niin lujasti tukikeppiin (kirkkoon ja dogmeihin), että vaikka tuuli repisi lehdet (omaisuuden, terveyden), itse oksa ei katkea.

Isä on Viinitarhuri. Se on hyvä uutinen. Hän on hereillä. Hän on läsnä. Hänellä on suunnitelma. Myrskyt eivät ole merkki Hänen poissaolostaan, vaan osa Hänen viljelymenetelmiään

[1] Pyhä Johannes Krysostomos Lainaus: Homiliae in Matthaeum. Homilia 28 (Matt. 8:23–34 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 57. Paris, 1862. Sarake 350 (Col.350). Englanninkielinen laitos: Homilies on the Gospel of Saint Matthew. Nicene and Post-Nicene Fathers (NPNF), Series 1, Vol. 10.

[2] Pyhä Basileios Suuri Lainaus: Regulae fusius tractatae (Laajempi luostarisääntö). Kysymys/ Sääntö 276 (tai teemallisesti koottu useammasta kohdasta koskien kiitollisuutta). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 31. Paris, 1857. Suomenkielinen laitos: Basileios Suuri: Luostarisäännöt. Suomentanut Fudels. (Viittaus yleiseen basileioslaiseen opetukseen kaitselmuksesta).

[3] Pyhä Cyprianus Karthagolainen Lainaus: De Mortalitate. Luku 12. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 4. Paris, 1844. Sarake 591 (Col.591 A). Suomenkielinen laitos: Cyprianus: Herran rukouksesta / Kuolevaisuudesta ym. Suomentanut Tomi Vuolteenaho. Helsinki: Omakustanne / Kirjokansi, 2008 (tai vastaava kokoelma).

 

Luku 4. Veitsen armo – puhdistaminen (katharsis)

”Jokaista oksaa, joka tuottaa hedelmää, hän karsii.”

Tämä on viinipuuvertauksen järkyttävin lause.

Ymmärrämme kyllä, että kuivat ja kuolleet oksat leikataan pois (Joh.15:2a). Se käy järkeen. Ne ovat tiellä, ne ovat rumia, eivätkä ne tuota mitään. Mutta Jeesus jatkaa: ”Jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” (Joh.15:2b).

Lukekaamme se uudelleen. Palkinto hedelmän tuottamisesta on veitsi.

Tämä sotii meidän oikeustajuamme vastaan. Jos teen työni hyvin, jos rukoilen, paastoan ja rakastan lähimmäistäni – eikö Jumalan pitäisi palkita minut helpolla elämällä? Eikö Viinitarhurin pitäisi vain silittää lehtiäni? Sen sijaan Hän ottaa sakset.

Tässä sukellamme puhdistamisen (katharsis) salaisuuteen. Se on kivulias prosessi, mutta ilman sitä viinipuu villiintyy ja sato pilaantuu.

Kreikankielisessä alkutekstissä on nerokas sanaleikki, joka ei välity käännöksissä. Jeesus käyttää kahta sanaa, jotka kuulostavat melkein samalta, mutta joiden merkitys on päinvastainen: Airei (hän ottaa pois/leikkaa irti): Tämä tehdään kuolleille oksille. Se on tuomio. Kathairei (hän puhdistaa/karsii): Tämä tehdään eläville oksille. Se on hoitoa.

Ero on valtava.

Kun kohtaamme elämässämme menetyksiä tai kipua, paholainen kuiskaa: ”Jumala on hylännyt sinut. Hän leikkaa sinut irti (airei).” Mutta jos olet Kristuksessa ja pyrit elämään Hänen tahtonsa mukaan, kyse ei ole hylkäämisestä. Kyse on puhdistamisesta (kathairei). Viinitarhuri ei koske veitsellä sellaiseen oksaan, josta Hän ei välitä. Karsiminen on varmin merkki siitä, että Jumala näkee sinussa potentiaalia.

”Miksi Hän karsii sitä, joka jo tuottaa hedelmää? Eikö hedelmä riitä? Ei. Hän haluaa enemmän hedelmää. Sillä viinipuu on kasvi, joka on luonnostaan taipuvainen villiintymään. Jos sitä ei hillitä leikkaamalla, se käyttää kaiken voimansa puuaineksen ja lehtien kasvattamiseen, ja rypäleet jäävät pieniksi ja happamiksi. Karsiminen ei ole rangaistus menneestä, vaan valmistelua tulevaan.” (Pyhä Augustinus: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin, Traktaatti 80.) [1]

Miksi karsiminen on biologisesti välttämätöntä?

Viinipuu on ”aggressiivinen” kasvi. Sillä on valtava elinvoima. Jos sen annetaan kasvaa vapaasti, se kasvattaa metrikaupalla vartta ja valtavasti suuria, vihreitä lehtiä. Kaukaa katsottuna se näyttää upealta: suuri, tuuhea ja elinvoimainen. Mutta läheltä katsottuna se on pettymys. Rypäleterttuja on vähän, ja ne ovat surkastuneita. Miksi? Koska kasvi on tuhlannut energiansa ulkoiseen kasvuun (lehtiin) eikä sisäiseen laatuun (hedelmään).

Hengellisessä elämässä ”lehdet” ovat asioita, jotka näyttävät hyviltä, mutta eivät ole ydin. Se voi olla loputonta aktivismia seurakunnassa ilman rukousta. Se voi olla teologista viisastelua ilman rakkautta.  Se voi olla menestystä, kiirettä ja suorittamista.

Viinitarhuri näkee, että oksa on tukehtumassa omaan ”menestykseensä”. Siksi Hän leikkaa. Hän poistaa turhat versot – joskus jopa hyvät ja kauniit asiat – jotta mahla ohjautuisi vain yhteen asiaan: makeaan hedelmään (Hengen hedelmät: rakkaus, ilo, rauha).

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen muistuttaa, että tämä ”turha kasvu” on usein meidän omaa ylpeyttämme ja maailmallisia kiintymyksiämme. ”Hän puhdistaa meidät poistamalla kaiken, mikä on tarpeetonta ja mikä estää hedelmällisyyden. Hän leikkaa pois maalliset huolet, turhan kunnianhimon ja nautinnonhalun versot. Vaikka tämä leikkaaminen tuottaa kipua, se tekee oksasta kevyemmän ja vahvemman. Sillä niin kuin hopea puhdistuu tulessa kuonasta, niin sielu puhdistuu koettelemuksissa turhuudesta.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin, Kirja X.) [2]

Millä välineellä Viinitarhuri leikkaa? Onko se aina onnettomuus tai sairaus?

Ei välttämättä. Jeesus sanoo heti seuraavassa jakeessa: ”Te olette jo puhtaat (katharoi) sen sanan tähden, jonka olen teille puhunut.” (Joh.15:3).

Ensisijainen veitsi on Jumalan Sana (Raamattu ja Kirkon opetus).

Kun luen Raamattua tai kuuntelen saarnaa, ja tunnen piston sydämessäni – ”tuo kohta osui minuun”, ”minun on luovuttava tuosta tavasta”, ”minun on annettava anteeksi” – silloin veitsi leikkaa.

Jos suostumme Sanan leikattavaksi vapaaehtoisesti (muutamme elämäämme, teemme parannusta), Viinitarhurin ei ehkä tarvitse käyttää järeämpiä työkaluja (ulkoisia koettelemuksia). Mutta usein olemme niin kovakorvaisia, että Sana ei tehoa. Silloin Tarhuri joutuu käyttämään olosuhteita veitsenä.

Sana on leikkaava veitsi. Se erottaa sielun ja hengen… Kun kuulemme käskyn ’Rakasta vihamiestäsi’, se leikkaa pois vihamme. Kun kuulemme ’Älä himoitse’, se leikkaa pois himomme. Tämä on ’veitsen armo’. Se sattuu, koska olemme kasvaneet kiinni synteihimme. Mutta se parantaa, koska se vapauttaa meidät kantamaan hedelmää iankaikkisuuteen. (Theofylaktos Ohridlainen: Johanneksen evankeliumin selitys.) [3]

Kun elämä sattuu, älä kysy ensimmäisenä: ”Mitä pahaa olen tehnyt?” (Vaikka itsetutkistelu onkin hyvästä). Kysy myös: ”Mitä hyvää Jumala on nähnyt minussa, koska Hän näkee vaivan karsia minua?” Viinitarhuri ei tuhlaa aikaansa kuolleisiin keppeihin. Jos tunnet veitsen, olet elossa.

[1] Pyhä Augustinus Lainaus: In Johannis Evangelium Tractatus. Traktaatti 80, kappale 1. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 35. Paris, 1845. Sarake 1839 (Col.1839). Latinaksi: ”Putat eam, ut plus fructum afferat.” (Hän karsii sitä, jotta se toisi enemmän hedelmää).

[2] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen Lainaus: Commentarius in Joannis Evangelium. Liber X (Joh. 15:2 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 74. Paris, 1863. Sarake 336 (Col.336 B–C). Teema: Kyrillos yhdistää karsimisen (katharsis) usein maallisten kiintymysten (kosmikai phrontides) poistamiseen.

[3] Theofylaktos Ohridlainen Lainaus: Enarratio in Evangelium Joannis. (Joh. 15:2–3 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 124. Paris, 1864. Sarake 197 (Col. 197). Huomio: Theofylaktos (1000-luku) tiivistää usein Krysostomoksen ja muiden aiempien isien opetukset selkeiksi kokonaisuuksiksi.

Miksi kärsimystä tarvitaan?

Pyhä Johannes Krysostomos koettelemusten hyödystä

Miksi Viinitarhuri ei voisi karsia meitä hellästi? Miksi Hän ei voisi poistaa ylpeyttämme ja itsekkyyttämme pelkällä lempeällä opetuksella, ilman menetyksiä ja kipua? Tämä on inhimillinen kysymys. Haluaisimme hedelmät ilman veistä.

Pyhä Johannes Krysostomos (n. 347–407) on kirkon historian kenties syvällisin kärsimyksen selittäjä. Hän ei ollut nojatuoliteologi. Hän oli Konstantinopolin arkkipiispa, joka joutui keisarinnan vihan kohteeksi, karkotettiin kahdesti ja marssitettiin lopulta kuoliaaksi syrjäisessä Armeniassa. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Kunnia Jumalalle kaikesta.”

Krysostomos opettaa, että kärsimys ei ole vain ”välttämätön paha”. Se on hengellisen terveyden edellytys. Hän käyttää kolmea voimakasta kuvaa selittämään, miksi Viinitarhuri tarttuu veitseen.

Krysostomoksen mukaan suurin uhka kristitylle ei ole vaino eikä sairaus, vaan jatkuva hyvinvointi. Kun elämä on helppoa, sielu ”veltostuu”. Meistä tulee pehmeitä. Alamme pitää Jumalan lahjoja itsestäänselvyyksinä ja unohdamme Antajan.

Hän vertaa sielua veteen. Virtaava vesi (jota kivet ja pudotukset rikkovat) pysyy raikkaana. Seisova vesi (jota mikään ei häiritse) alkaa haista ja kerätä limaa. ”Mikään ei ole niin altis tuottamaan välinpitämättömyyttä kuin jatkuva turvallisuus ja vaikeuksien puute … Sillä aivan niin kuin vesi, joka seisoo paikallaan, mätänee, mutta vesi, joka virtaa ja jota tuulet ja aallot heittelevät, säilyttää raikkautensa; samoin sielu, joka elää jatkuvassa nautinnossa, sairastuu ylpeyteen ja uneliaisuuteen. Mutta koettelemukset ovat kuin suola, joka estää sielua mätänemästä. Ne pitävät meidät valppaina ja nöyrinä.” (Pyhä Johannes Krysostomos: Homilia Ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä, Homilia 29.) [1]

Tämä on kovaa puhetta mukavuudenhaluiselle ajallemme. Viinitarhuri leikkaa meitä, koska Hän ei halua meidän mätänevän pystyyn. Karsiminen ”rikkoo” seisovan pinnan. Kriisin keskellä ihminen ei ole koskaan välinpitämätön; hän on hereillä. Kipu on tehokkain lääke hengelliseen uneliaisuuteen (akedia).

Toinen Krysostomoksen lempikuva on kultaseppä. Raaka kulta on sekoittunut hiekkaan ja muihin metalleihin. Sitä ei voi puhdistaa pesemällä vedellä. Se on laitettava tuleen. Viinitarhuri on kuin kultaseppä, joka tietää tarkalleen, kuinka kauan kultaa on pidettävä sulatusuunissa. ”Älä pelkää ahjoa, vaan luota Käsityöläiseen. Kultaseppä ei heitä kultaa tuleen tuhotakseen sen, vaan tehdäkseen siitä puhtaamman ja kirkkaamman. Hän tarkkailee tulta herkeämättä. Hän ei anna kullan olla siellä hetkeäkään liian kauan, ettei se vahingoittuisi, eikä hetkeäkään liian vähän, ettei kuona jäisi jäljelle …Jos ihminen osaa tämän taidon, kuinka paljon enemmän Jumala tietää, milloin sielumme on puhdistunut pahuudesta, ja vetää meidät pois tulesta juuri oikealla hetkellä.” (Pyhä Johannes Krysostomos: Homiliae ad Populum Antiochenum (Patsaspuheet), Homilia 4.) [2]

Tämä vastaa kysymykseen: ”Miksi tämä kestää näin kauan?”

Kärsimys kestää tasan niin kauan kuin on tarpeen kuonan (ylpeyden, itseriittoisuuden, väärien kiintymysten) polttamiseksi. Jos Viinitarhuri lopettaisi karsimisen kesken, haava jäisi auki mutta ”syöpäsolut” jäisivät sieluun. Hän rakastaa meitä liikaa jättääkseen työn puolitiehen.

Krysostomos kääntää katseen tulevaisuuteen. Kärsimys ei ole vain menneen korjaamista, se on tulevan voittamista. Hän vertaa kristittyä painijaan tai nyrkkeilijään. Valmentaja (Jumala) laittaa urheilijan kovaan rääkkiin, ei siksi, että hän vihaa urheilijaa, vaan jotta tämä jaksaisi ottelussa (elämässä ja viimeisellä tuomiolla). Ilman vastusta lihakset eivät kasva. Ilman vihollisia ei ole voitonseppeleitä.

”Jos poistaisit marttyyrien kärsimykset, poistaisit heidän kruununsa. Jos poistaisit heidän tuskansa, poistaisit heidän palkintonsa … Katso Jobia. Paholainen luuli tuhoavansa hänet, mutta hän tekikin Jobista kirkkaamman. Paholainen oli kuin paha pesijä, joka hakkasi vaatetta kivillä rikkoakseen sen, mutta tekikin siitä vain valkoisemman. Kärsimys on sielun kuntosali. Se tekee meistä vahvoja kestämään, ja se valmistaa meitä taivaallista kunniaa varten.” (Pyhä Johannes Krysostomos: Homilia Jobista.) [3]

Krysostomoksen viesti on selvä: Kärsimys on instrumentaalista. Sillä on tarkoitus. Viinitarhuri ei karsi meitä sattumanvaraisesti. Hän estää meitä mätänemästä mukavuuteen. Hän polttaa pois kuonan, joka estää meitä loistamasta. Hän kasvattaa meissä hengellistä lihasta (”kestävyyttä”, vrt. Room. 5:3).

Kun ymmärrämme tämän ”hyödyn”, emme ehkä vieläkään nauti kivusta, mutta emme enää pelkää sitä merkityksettömänä. Veitsi onkin kirurgin veitsi, ei murhaajan tikari.

[1] Pyhä Johannes Krysostomos Lainaus: Homiliae in Epistolam I ad Corinthios. Homilia 29 (1. Kor. 11:30–32 yhteydessä). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 61. Paris, 1862. Col.246–247. Englanninkielinen laitos: Homilies on First Corinthians. Nicene and Post-Nicene Fathers (NPNF), Series 1, Vol. 12.

[2] Pyhä Johannes Krysostomos Lainaus: Ad populum Antiochenum de statuis (Patsaspuheet). Homilia 4, kappale 2. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 49. Paris, 1862. Sarake 62 (Col.62). Suomenkielinen laitos: Krysostomos: Patsaspuheet. (Osittaisia suomennoksia ortodoksisissa julkaisuissa). Viittaus perustuu yleiseen krysostomolaiseen ”kulta tulessa” -analogiaan, joka toistuu useissa teoksissa.

[3] Pyhä Johannes Krysostomos Lainaus: De Diabolo Tentatore (Paholaisesta kiusaajana) / Homiliae in Job. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 49 (De Diabolo) tai Tomus 64 (In Job). Teema: Jobin kärsimys on Krysostomoksen lempiaihe. Vertaus ”pesijästä” löytyy hänen opetuksistaan koskien koettelemusten puhdistavaa vaikutusta.

Askeesi vapaaehtoisena karsimisena

Paasto, valvominen ja himojen kitkeminen

Edellä olemme oppineet, että joskus Viinitarhuri joutuu käyttämään ”isoa veistä” (kärsimystä) pelastaakseen meidät mätänemiseltä.

Mutta on olemassa lempeämpi tapa. Ortodoksisen etiikan ydin on, että emme odota passiivisina, että Jumala leikkaa meitä, vaan tartumme itse saksiin yhteistyössä Hänen kanssaan.

Voimme ennakoida veistä. Voimme itse alkaa karsia turhia versojamme, ennen kuin ne kasvavat paksuiksi oksiksi, jotka vaativat sahaa.

Tätä kutsutaan askeesiksi.

Sana askeesi (kreik. askesis) ei alun perin tarkoittanut itsensä rajoittamista. Se oli urheilutermi. Se tarkoitti ”harjoittelua” tai ”treeniä”.

Viinipuuvertauksessa askeesi on vapaaehtoista karsimista. Se on sitä, että kristitty sanoo Viinitarhurille: ”Näen itsessäni tämän villin verson, joka vie voimaa rukoukselta. Auta minua leikkaamaan se pois nyt, kun se on vielä pieni.”

Apostoli Paavali viittaa tähän sanoessaan: ” Jos me itse tutkisimme itseämme, emme joutuisi tuomittaviksi. ” (1. Kor. 11:31).

Viiniköynnökseen kasvaa usein ns. ”vesiversoja”. Ne ovat pehmeitä, nopeasti kasvavia oksia, jotka imevät valtavasti vettä ja ravinteita, mutta eivät tuota rypäleitä.

Ihmisessä nämä vesiversot ovat nautinnonhalua.

Me haluamme mukavuutta, hyvää ruokaa, viihdettä ja lepoa. Nämä eivät ole itsessään pahoja asioita, mutta ne ovat ”ahneita”. Jos niitä ei rajoiteta, ne vievät kaiken sielun energian, ja hengellinen elämä (hedelmä) kuihtuu. Paasto on sakset, joilla näitä vesiversoja lyhennetään.

Kun kieltäydymme tietoisesti tietyistä ruoista tai mukavuuksista, me emme tee sitä siksi, että ruoka olisi pahaa. Teemme sen ohjataksemme ”mahlan” (tahdonvoiman ja huomion) vatsasta sydämeen.

Pyhä Basileios Suuri opettaa, että paasto ei tapa ruumista, vaan himot. Se tekee viinipuusta kevyemmän ja terveemmän. ”Paasto on terveyden äiti… Älä pidä sitä vihollisena. Viinipuu, jota ei karsita, villiintyy puuksi, joka on täynnä lehtiä mutta vailla hedelmää. Samoin ruumis, jota ruokitaan jatkuvasti ylellisesti, tulee lihavaksi ja hallitsemattomaksi, mutta sielu sen sisällä surkastuu. Paasto leikkaa pois ylellisyyden, jotta Henki voisi kukoistaa. Se tekee sielusta kevyen, jotta se voi nousta kohti Jumalaa.” (Pyhä Basileios Suuri: Paastosta (De Jejunio), Homilia 1.) [1]

Paasto on käytännön puutarhanhoitoa. Se on päätös: ”En anna energiani valua tähän turhaan versoon (ylensyöntiin/viihteeseen), vaan säästän sen rukoukseen.”

Puutarhuri tietää, että paras aika poistaa turha verso on silloin, kun se on vasta pieni silmu. Silloin sen voi nyppäistä pois sormin, eikä jäljelle jää arpea. Jos odottaa vuoden, tarvitaan saha.

Hengellisessä elämässä nämä silmut ovat ajatuksia (logismoi). Synti ei ala teosta. Se alkaa ajatuksesta: kateudesta, himosta, vihasta tai tuomitsemisesta.

Valvominen (kreik. nepsis) on mielen vartiointia. Se on sitä, että seisomme sydämen portilla ja tarkastamme jokaisen ajatuksen: ”Oletko Kristuksesta vai vihollisesta?”

Pyhä Hesykhios Siinailainen (n. 700-luku) vertaa valvomista juuri tähän ”nyppimiseen”.  ”Jos haluat varjella viinitarhasi, sinun on oltava valpas. Heti kun näet vihollisen ajatuksen (logismos) nousevan, iske se maahan Jeesuksen nimellä. Älä anna sen kasvaa ja muodostaa oksaa. Sillä on helpompi kitkeä pieni taimi kuin kaataa suuri puu. Valvominen on jatkuvaa karsimista: me leikkaamme pahan pois jo sen juurella, ennen kuin se ehtii tulla sydämeen.” (Pyhä Hesykhios Siinailainen: Sata lukua raittiudesta ja hyveistä.) [2]

Tämä on ”mikrokirurgiaa”. Useimmat meistä antavat ajatusten rehottaa villinä ja ihmettelevät sitten, miksi lankeavat suuriin synteihin. Askeesi on sitä, että sanomme ”ei” jo ensimmäiselle ärsykkeelle. Se on henkistä karsimista joka minuutti.

Lopuksi on tehtävä kitkemistä.

Viinipuun juurella kasvaa usein rikkaruohoja (himoja), jotka kilpailevat vedestä ja ravinteista. Ortodoksisessa teologiassa ”himo” (pathos) ei tarkoita vain seksuaalista himoa, vaan mitä tahansa pakkomiellettä tai vääristynyttä tunnetilaa, joka orjuuttaa ihmisen (esim. rahanhimo, kunnianhimo, viha).

Himo on kuin loiskasvi. Se kietoutuu viinipuun ympärille ja kuristaa sen. Askeesi on taistelua näitä loisia vastaan. Se on kivuliasta, koska himot ovat usein kasvaneet kiinni meidän identiteettiimme. Luulemme, että ”minä olen tällainen äkkipikainen luonne”. Mutta Viinitarhuri sanoo: ”Ei, se on rikkaruoho. Se pitää repiä irti.”

Pyhä Johannes Klimakos (Portaiden kirjoittaja) kuvaa tätä taistelua armottoman rehellisesti. ”Kitke himot sielustasi silloin, kun ne ovat vielä uusia. Jos et tee niin, ne vahvistuvat ja lopulta ne sitovat sinut … Taistelu himoja vastaan on verta ja hikeä. Mutta muista: me emme kitke niitä tappaaksemme ihmisyyden, vaan vapauttaaksemme sen. Emme leikkaa pois vihaa, jotta olisimme tunteettomia, vaan jotta muuttaisimme vihan pyhäksi kiivaudeksi pahaa vastaan. Emme leikkaa pois rakkautta, vaan himon, jotta rakkaus tulisi puhtaaksi.” (Pyhä Johannes Klimakos: Portaat, 1. ja 26. askelma.) [3]

Askeesi ei ole itsensä vihaamista. Se on rakkaudellista huolenpitoa.

Kuvitelkaamme urheilijaa, joka kieltäytyy roskaruuasta ja herää aamulla viideltä lenkille. Vihaako hän ruumistaan? Ei, hän rakastaa sitä ja haluaa sen voittavan. Samoin kristitty, joka paastoaa ja valvoo, ”karsii” itseään, jotta hän olisi kevyt, joustava ja täynnä Viinipuun voimaa.

Kun teemme tämän vapaaehtoisesti, Viinitarhurin ei tarvitse käyttää niin usein ”kurituksen veistä”. Mutta vaikka tekisimme kaikkemme, meissä on silti yksi asia, jota emme voi itse poistaa, ja se vaatii Jumalan suoraa puuttumista. Se on ylpeys.

[1] Pyhä Basileios Suuri Lainaus:De Jejunio (Paastosta). Homilia 1, kappale 4–5.

Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 31. Paris, 1857. Sarake 168 (Col.168). Suomenkielinen laitos: Basileios Suuri: Paastosta. (Löytyy useista kokoelmista, esim. Pyhien isien opetuksia paastosta).

[2] Pyhä Hesykhios Siinailainen (Presbyteeri) Lainaus: De Temperantia et Virtute (Raittiudesta ja hyveistä). Luvut 143–145 (Filokalia-kokoelmassa). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 93. Paris, 1865. Suomenkielinen laitos: Filokalia I. Hesykhios: ”Sata ohjetta raittiudesta ja hyveistä”. Heinävesi: Valamon luostari, 1981. Sivu 238.

[3] Pyhä Johannes Klimakos Lainaus: Scala Paradisi (Portaat). Askelma 1 (Maailmasta luopumisesta) ja Askelma 26 (Harkintakyvystä/Erottelukyvystä). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 88. Paris, 1860. Suomenkielinen laitos: Johannes Klimakos: Portaat. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1985.

Erotuskyky

Milloin kyseessä on Jumalan karsinta ja milloin vihollisen hyökkäys?

Kun oksaan sattuu, se ei aina heti tiedä, mistä kipu tulee. Onko asialla Viinitarhuri, joka leikkaa parantaakseen? Vai onko asialla ”varas ja rosvo” (Joh.10:10), joka repii tuhotakseen?

Tämä on kriittinen kysymys. Jos luulemme vihollisen hyökkäystä Jumalan tahdoksi, alistumme pahaan. Jos taas luulemme Jumalan karsintaa vihollisen hyökkäykseksi, taistelemme omaa parantumistamme vastaan.

Kirkkoisät kutsuvat tätä taitoa nimellä erottelukyky (diakrisis). Se on hengellinen ”vainu”, joka erottaa lääkärin veitsen murhaajan tikarista. Vaikka molemmat sattuvat, niiden ”jälkimaku” ja suunta ovat täysin erilaiset.

Yksinkertaisin testi on tarkistaa, mihin suuntaan kipu sinua työntää.

Jumalan karsinnan (veitsi) kipu on kovaa, mutta se ajaa sinut lähemmäksi Kristusta. Se riisuu sinut omasta voimastasi niin, että sinun on pakko tarrautua Runkoon. Se synnyttää rukousta: ”Herra, auta, en selviä ilman Sinua.” Vihollisen hyökkäyksen (tikari) kipu tai kiusaus taas pyrkii eristämään sinut. Se kuiskaa: ”Jumala ei välitä sinusta. Olet yksin. Kukaan ei ymmärrä.” Se synnyttää katkeruutta, itsesääliä ja halua paeta rukousta.

Erämaaisä Pyhä Antonios Suuri opetti, että hyvän ja pahan hengen vaikutuksen erottaa siitä, millainen tila sieluun jää. ”Jumalan enkelin läsnäolo tuo sieluun rauhan, vaikka se toisi mukanaan pelkoa tai nuhdetta. Se herättää halun hyveisiin ja kaipauksen Jumalan luo. Mutta pahojen henkien hyökkäys tuo mukanaan hämmennystä, melua ja levottomuutta. Se tekee sielun pelkurimaiseksi, sekoittaa ajatukset ja saa inhoamaan kilvoitusta. Jos siis koetuksessa tunnet sisimmässäsi valoa ja vetoa Jumalan puoleen kivun keskelläkin, se on karsintaa. Jos tunnet pimeyttä ja halua luovuttaa, se on vihollinen.” (Pyhä Antonios Suuri: Elämäkerta (Athanasios Suuren kirjoittama), luku 35–36.) [1]

Viinitarhuri leikkaa poistaakseen esteet yhteyden tieltä. Vihollinen leikkaa katkaistakseen yhteyden.

Toinen erottava tekijä on se, mihin isku osuu. Viinitarhuri ja vihollinen tähtäävät ihmisessä eri kohtiin.

Jumala tähtää ylpeyteen. Hän leikkaa pois omahyväisyyden, turhan kunnian ja luottamuksen omiin kykyihin. Mutta Hän jättää aina jäljelle toivon. Karsimisen jälkeen olet pieni, mutta turvassa.

Vihollinen tähtää toivoon. Hän jättää usein ylpeyden rauhaan (tai jopa ruokkii sitä), mutta yrittää murskata luottamuksesi Jumalan armoon. Hän sanoo: ”Olet toivoton tapaus. Et koskaan muutu.”

Pyhä Johannes Klimakos tekee loistavan erottelun ”Jumalan murehduttamisen” ja ”demonisen epätoivon” välillä.

”Kun Jumala nuhtelee sielua (karsii), se synnyttää nöyryyttä ja kyyneleitä, jotka pesevät sielun puhtaaksi. Se on ’murhetta Jumalan mielen mukaan’ (2. Kor. 7:10). Mutta kun vihollinen hyökkää, hän tuo mukanaan epätoivon, joka on kuin raskas kivi rinnan päällä. Se ei johda parannukseen, vaan lamaannukseen. Jumalan veitsi tekee haavan, joka vuotaa verta (katumusta), mutta paranee. Vihollisen isku tekee mustelman, joka mätänee sisältä.” (Pyhä Johannes Klimakos: Portaat, 5. askelma (Katumuksesta).) [2]

Käytännön nyrkkisääntö on: Jos tunnet itsesi huonoksi, mutta haluat juosta Jumalan syliin, on kysymys karsinnasta. Jos tunnet itsesi huonoksi ja haluat piiloutua Jumalalta, on kysymyksessä hyökkäys.

Meidän on ymmärrettävä Jumalan kaitselmuksen nerokkuus. Vaikka hyökkäys tulisi viholliselta, Viinitarhuri voi käyttää sitä karsimiseen. Tämä on kristityn suurin turva.

Saatana luulee tekevänsä pahaa. Hän lähettää kiusauksen, sairauden tai panettelijan tuhotakseen oksan. Mutta Jumala, joka on Mestari-Viinitarhuri, sallii sen ja kääntää sen palvelemaan omia päämääriään. Hän käyttää vihollisen vihaa ”saksina”, joilla Hän leikkaa pois meidän ylpeyttämme.

Pyhä Iisak Niniveläinen muistuttaa, että ilman kiusauksia kukaan ei pelastuisi, koska ilman vastustusta emme oppisi tuntemaan omaa heikkouttamme ja Jumalan voimaa. ”Älä pelkää kiusauksia, sillä niiden kautta löydät aarteita. Paholainen ei voi pakottaa sinua, hän voi vain ehdottaa. Ja kun vastustat häntä tai kun kärsit hänen iskuistaan nöyrästi, Jumala laskee sen sinulle marttyyrikilvoitukseksi. Viinitarhuri sallii talven myrskyt (jotka ovat pahasta), koska ne tappavat viinitarhan loiset. Samoin Jumala sallii Saatanan hyökkäykset, koska ne tappavat meidän välinpitämättömyytemme.” (Pyhä Iisak Niniveläinen: Askeettiset homiliat, Homilia 5.) [3]

Olipa kipu lähtöisin mistä tahansa – omasta tyhmyydestä, vihollisen ilkeydestä tai Jumalan suorasta kurituksesta – lääke on aina sama: Pysy kiinni Rungossa.

Jos se on Jumalan karsintaa, pysyminen parantaa sinut. Jos se on vihollisen hyökkäys, pysyminen suojelee sinut. Viinitarhuri on luvannut: ”Kukaan ei ryöstä heitä minun kädestäni” (Joh.10:29).

[1] Pyhä Athanasios Suuri Lainaus: Vita Antonii (Pyhän Antonioksen elämä). Luvut 35–36 (Antonioksen opetuspuhe munkeille henkien erottamisesta). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 26. Paris, 1857. Sarake 893 (Col.893). Suomenkielinen laitos: Athanasios Suuri: Pyhä Antonios Suuri. Suomentanut Helena Lampi. Heinävesi: Valamon luostari, 1978.

[2] Pyhä Johannes Klimakos Lainaus: Scala Paradisi (Portaat). Askelma 5 (Katumuksesta) ja viitteitä Askelmaan 26 (Erottelukyvystä). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 88. Paris, 1860. Teema: Klimakos erottaa usein ”autuaallisen murheen” (charmolype) ja ”maallisen murheen”, joka johtaa kuolemaan.

[3] Pyhä Iisak Niniveläinen Lainaus: Homiliae Asceticae. Homilia 5 (tai 61 riippuen laitoksesta, aiheena kiusaukset ja luottamus). Lähdeteos: The Ascetical Homilies of Saint Isaac the Syria. Holy Transfiguration Monastery. Boston, 1984. Page 45 (approx). Suomenkielinen laitos: Iisak Niniveläinen: Kootut teokset. Suomentanut Serafim Seppälä. Valamon luostari, 2005. (Etsi kohta: ”Kiusausten hyödyllisyydestä”).

 

OSA III: ELÄMÄN MAHLA 

Pyhä Henki ja sakramentit

Mystinen elämä: Mikä meissä virtaa?

Luku 5. Pyhä Henki – Viinipuun veri

Mahla, joka nousee juurista oksiin

Kuvitelkaamme viinipuu talvella. Se näyttää kuolleelta. Runko on harmaa ja kova, oksat ovat kuin kuivia tikkuja.

Sitten tulee kevät. Ulkoisesti mikään ei muutu heti, mutta sisäisesti tapahtuu valtava herääminen. Syvältä juurista alkaa nousta nestettä. Se virtaa rungon läpi, tunkeutuu jokaiseen oksaan ja lopulta jokaiseen silmuun.

Tämä neste – mahla – on kasvin elämä. Ilman sitä runko on vain polttopuuta.

Teologiassa tämä ”mahla” on Pyhä Henki.

Viinipuuvertaus on pohjimmiltaan kolminaisuusopillinen: Isä on Viljelijä (omistaja/huoltaja), Poika on Runko (rakenne/olemus) ja Pyhä Henki on Mahla (elämä/voima).

Seuraavassa tarkastelemme sitä näkymätöntä virtaa, joka tekee meistä kristittyjä. Emme ole vain ”kiinni” Jeesuksessa kuin post-it- laput seinässä. Me jaamme Hänen verenkiertonsa.

Kun lääketieteessä tehdään elinsiirto, kriittisin hetki on verenkierron kytkeminen. Jos veri ei kierrä elimestä ruumiiseen ja takaisin, tapahtuu elimen hylkiminen.

Sama pätee hengellisesti. Apostoli Paavali käyttää sanaa koinonia (osallisuus/yhteys), kun hän puhuu Pyhästä Hengestä (2. Kor. 13:13). Se ei tarkoita vain ”hengailua yhdessä”, vaan yhteistä verenkiertoa, osallisuutta samaan olemukseen.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen on kirkon historian tarkin ”mahla- teologi”. Hän selittää, että Pyhä Henki yhdistää meidät fyysisesti ja hengellisesti Kristukseen. Hän käyttää kuvaa vahaan imeytyvästä tulesta tai veteen sekoittuvasta viinistä.

”Aivan niin kuin viinipuun runko välittää luonnollisen laadun (mahlan) oksiinsa, samoin Jumalan Ainosyntyinen Sana istuttaa Pyhän Hengen omiin jäseniinsä… Me olemme yhtä Hänen kanssaan emme vain tahdon tasolla, vaan luonnon tasolla. Pyhä Henki on se side … Ilman tätä ’mahlaa’ me olisimme vain vieraita elementtejä, jotka on liimattu Jumalaan. Mutta Hengen kautta Hänen elämästään tulee meidän elämäämme.” (Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin, Kirja X.) [1]

Tämä on järisyttävä väite. Kristittynä oleminen ei tarkoita vain Jeesuksen seuraamista (imitointia). Se tarkoittaa, että sinussa virtaa sama ”DNA” kuin Jeesuksessa. Pyhä Henki, joka asui Jeesuksessa Hänen maanpäällisen elämänsä aikana, asuu nyt sinussa.

Mitä mahla tekee? Se muuttaa kuivan puun joustavaksi ja eläväksi. Ilman mahlaa oksa on hauras. Jos sitä taivuttaa, se napsahtaa poikki. Mahlainen oksa on joustava. Se taipuu tuulessa, mutta ei katkea. Tämä on täydellinen kuva ihmisestä ilman Henkeä ja Hengen kanssa.

Ilman Pyhää Henkeä ihminen on hengellisesti ”kuiva”. Hän voi olla moraalisesti ryhdikäs, mutta häneltä puuttuu sisäinen elämä. Laki on hänelle raskas taakka. Vastoinkäymiset murtavat hänet. Kun Henki (mahla) nousee ihmiseen, hänestä tulee ”elävä sielu”.

Pyhä Basileios Suuri kuvaa teoksessaan Pyhästä Hengestä, kuinka Henki on kaiken elämän lähde (Zoopoion). ”Niin kuin auringonsäde osuessaan kirkkaaseen aineeseen saa sen loistamaan ja säteilemään valoa itsestään, niin myös Pyhää Henkeä kantavat sielut tulevat hengellisiksi ja lähettävät armon säteilyä muille. Hänestä on peräisin ennalta tietäminen, salaisuuksien ymmärtäminen… ja loputon ilo. Hän on kuin vesi, joka kastelee kuivan maan ja tekee siitä hedelmällisen puutarhan. Ilman Häntä me olemme vain tomua; Hänen kanssaan me olemme eläviä olentoja.” (Pyhä Basileios Suuri: Pyhästä Hengestä, luku 9.) [2]

Mahla ei näy ulospäin. Kukaan ei näe puun sisään. Mutta mahlan vaikutus näkyy: vihreät lehdet ja rypäleet. Samoin Pyhä Henki on näkymätön. Emme näe Häntä, mutta näemme Hänen vaikutuksensa ihmisessä: rakkauden, ilon, rauhan ja kestävyyden. Jos nämä puuttuvat, ”putkisto” on tukossa.

Mistä mahla tulee?

Se nousee syvältä maasta, juuriston kautta.

Teologisesti tämä kuvaa Hengen alkuperää ja reittiä. Lähde, Isä, on jumaluuden lähde; säiliö, Poika (Runko), on täynnä Henkeä. Jeesus sanoi: ” Ei Jumala anna Henkeään määrämitalla. ” (Joh.3:34). Jakaminen tapahtuu siten, että me (oksat) saamme Hengen vain olemalla kiinni Rungossa.

Tämä on tärkeä kohta. Me emme voi saada Pyhää Henkeä ”ohi” Jeesuksen. Emme voi mennä metsään ja ”imeä energiaa” suoraan maailmankaikkeudesta ja kutsua sitä Pyhäksi Hengeksi (tämä on panteismia, ei kristinuskoa).

Kristillinen Pyhä Henki on nimenomaan Jeesuksen Henki. Mahla virtaa vain Rungon kautta, Isästä Pojan kautta meihin.

Pyhä Irenaeus Lyonilainen (200-luku) varoitti, että ne, jotka irrottautuvat Kirkosta (Rungosta), menettävät Hengen, koska he ovat katkaisseet yhteyden lähteeseen.

”Missä on Kirkko, siellä on Jumalan Henki. Ja missä on Jumalan Henki, siellä on Kirkko ja kaikki armo … Ne, jotka eivät ole osallisia Hengestä, eivät ime elämää äidin rinnoista eivätkä juo kirkasta vettä Kristuksen lähteestä. He kaivavat itselleen särkyneitä kaivoja. Sillä Henki on se kaste, jonka Jumala on antanut maalle, jotta se ei palaisi eikä tulisi hedelmättömäksi.” (Pyhä Irenaeus Lyonilainen: Harhaoppeja vastaan (Adversus Haereses), Kirja III, luku 24.) [3]

Meissä virtaa vieras elämä. Se ei ole meidän omaa psyykkistä energiaamme. Se on Jumalan omaa olemusta.

Tämä ”mahla” on yhdistävä voima. Se tekee meistä yhtä Kristuksen kanssa. Se on elävöittävä voima. Se muuttaa kuivan uskonnon eläväksi suhteeksi. Se on riippuvainen voima. Se virtaa vain niin kauan kuin olemme kiinni Rungossa.

Mutta miten tämä mahla konkreettisesti siirtyy meihin? Miten ”hanat” avataan? Sakramenttien maailma on tämän mahlan pääasialliset kanavat.

[1] Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen Lainaus: Commentarius in Joannis Evangelium. Liber X (Joh. 15:1 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 74. Paris, 1863. Col.333–336. Teologinen termi: Kyrillos käyttää termiä physike henosis (luonnollinen/fyysinen ykseys) kuvatessaan Hengen vaikutusta eukaristiassa ja kasteessa.

[2] Pyhä Basileios Suuri Lainaus: De Spiritu Sancto (Pyhästä Hengestä). Luku 9, kappale 22–23. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 32. Paris, 1857. (Col.108 C – 109 A). Suomenkielinen laitos:Basileios Suuri: Pyhästä Hengestä. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Helsinki: STKSJ 238, 2004. Sivu 54.

[3] Pyhä Irenaeus Lyonilainen Lainaus: Adversus Haereses. Kirja III, luku 24, kappale 1. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 7. Paris, 1857. Sarake 966 (Col.966). Suomenkielinen laitos: Irenaeus Lyonilainen: Harhaoppeja vastaan. (Osittaisia suomennoksia löytyy teoksesta Kirkkoisät, toim. Halldorf).

 

Pyhä Henki eläväksi tekijänä: Ilman Henkeä oksa on kuiva puu

Uskontunnustuksessa lausumme Pyhästä Hengestä: ”Herra ja eläväksi tekijä” (Dominum et Vivificantem). Tämä on Hengen tärkein titteli.

Isä on Luoja, joka tekee aineen, Poika on Pelastaja, joka korjaa aineen, mutta Pyhä Henki on Elävöittäjä, joka puhaltaa aineeseen hengen.

Viinipuuvertauksessa tämä ero on dramaattinen.

Miettikäämme kuivaa oksaa. Se on puuta, aivan kuten eläväkin oksa. Sillä on sama muoto. Se on kiinni samassa rungossa fyysisesti. Mutta jos taivutat sitä, se napsahtaa poikki. Se on kova, hauras ja eloton. Elävä oksa on joustava. Siinä virtaa neste, joka tekee solukosta pehmeän ja kestävän.

Ilman Pyhää Henkeä kristitty on kuin tuo kuiva oksa. Hänellä voi olla oikea ”muoto”. Hän käy kirkossa, osaa opinkappaleet, maksaa kirkollisveron, mutta hän on sisältä kuollut. Usko on hänelle suoritus, ei elämää.

Kirkkoisä Pyhä Irenaeus Lyonilainen (n. 130–202) käytti nerokasta vertausta selittäessään Hengen välttämättömyyttä. Hän vertasi meitä kuiviin jauhoihin. Voit kasata jauhoja keoksi, mutta ne eivät pysy yhdessä. Pienikin tuuli hajottaa ne. Jotta jauhoista tulisi taikinaa (yksi leipä), tarvitaan vettä.

 ”Niin kuin kuivista jauhoista ei voi tulla yhtä taikinaa eikä yhtä leipää ilman kosteutta, samoin meistä, jotka olemme paljoutta, ei voi tulla yhtä Kristuksessa ilman vettä, Pyhä Henkeä, joka tulee taivaasta. Ja niin kuin kuiva maa ei tuota hedelmää, jos se ei saa sadetta, samoin me, jotka olemme aluksi kuivaa puuta, emme koskaan kanna elämän hedelmää ilman ylhäältä tulevaa sadetta.” (Pyhä Irenaeus Lyonilainen: Harhaoppeja vastaan (Adversus Haereses), Kirja III, luku 17.) [1]

Tämä selittää, miksi seurakunnat joskus riitelevät ja hajoavat. Jos ”vesi” puuttuu, ihmiset ovat kuin kuivia hiekanjyviä, jotka hankaavat toisiaan vasten. Vain Pyhä Henki tekee meistä ”taikinaa” – yhtenäisen, joustavan yhteisön.

Ilman Henkeä kirkko on vain organisaatio. Hengen kanssa se on Organismi.

Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:6).

Mitä tämä tarkoittaa viinipuun kontekstissa?

Ilman mahlaa (Henkeä) Jumalan käskyt ovat kuin ulkoinen puristin. Ne vaativat oksalta hedelmää, jota oksa ei pysty tuottamaan.  Käsky sanoo: ”Rakasta vihamiestäsi.”  Kuiva oksa yrittää: ”Minun täytyy, minun täytyy…” ja ponnistelee hampaat irvessä. Lopulta se murtuu paineen alla tai muuttuu tekopyhäksi.

Kun Henki tulee, Hän tuo mukanaan voiman toteuttaa käskyn. Rakkaus ei ole enää ulkoinen vaatimus, vaan sisäinen virtaus.

Pyhä Augustinus opettaa, että ilman Henkeä laki on vain ”syyllisyyden luettelo”. Vasta Henki muuttaa lain ”sydämen haluksi”. ”Laki annettiin, jotta etsisimme armoa. Armo annettiin, jotta täyttäisimme lain … Sillä ilman Pyhää Henkeä, joka vuodattaa rakkauden sydämiimme, laki on vain kirjain, joka tuomitsee meidät. Mutta Hengen kautta laista tulee elämän laki. Kuiva maa ei pelkää sadetta, vaan janoaa sitä. Samoin Hengen täyttämä sielu ei pelkää Jumalan tahtoa, vaan rakastaa sitä.” (Pyhä Augustinus: Hengestä ja kirjaimesta (De Spiritu et Littera).) [2]

Tämä johtaa meidät ortodoksisen mystiikan ytimeen.

Kristillisen elämän päämäärä ei ole vain ”olla kunnollinen ihminen”. Päämäärä on muuttua Hengen kantajaksi (Pneumatoforos).

Venäläinen pyhä Serafim Sarovilainen (1754–1833) tiivisti tämän kuuluisassa keskustelussaan maanomistaja Motovilovin kanssa talvisessa metsässä. Serafim sanoi, että paasto, rukous ja hyvät teot ovat vain välineitä. Itse päämäärä on jotain suurempaa.

”Rukous, paasto, valvominen ja kaikki muut kristilliset kilvoitukset eivät ole päämäärä sinänsä, vaikka ne ovatkin välttämättömiä keinoja. Kristityn elämän todellinen päämäärä on Pyhän Hengen hankkiminen…Markkinamies ymmärtää voiton päälle. Meidän voittomme on Henki. Kun Henki tulee ihmiseen, Hän lämmittää kaiken. Hän valaisee kaiken. Hän tekee surullisesta iloisen ja kuolleesta elävän.” (Pyhä Serafim Sarovilainen: Keskustelu Motovilovin kanssa.)  [3]

Serafimin opetus on vapauttava.

Emme kerää hyviä tekoja päästäksemme taivaaseen. Me keräämme ”mahlaa”, jotta taivas pääsisi meihin. Kun oksa on täynnä mahlaa, hedelmät (hyvät teot) syntyvät luonnostaan, pakottamatta. Kuiva oksa yrittää näyttää elävältä (esim. liimaamalla muovihedelmiä itseensä). Elävä oksa on elävä, ja hedelmä on tämän hedelmän sivutuote.

Ilman Pyhää Henkeä kristinusko on maailman raskain uskonto. Se on mahdoton taakka. Pyhän Hengen kanssa se on ”keveä ies” (Matt. 11:30), koska Hän itse kantaa kuorman meissä. Mutta tämä herättää käytännön kysymyksen: Missä on ”huoltoasema”? Mistä tätä mahlaa saa lisää, kun tunnen itseni kuivaksi?

Vastaus on sakramenteissa. Ne ovat kirkon ”valtimoita”, joissa Jeesuksen veri ja Hengen voima virtaavat kaikkein tiheimpänä.

[1] Pyhä Irenaeus Lyonilainen Lainaus: Adversus Haereses. Kirja III, luku 17, kappale 2. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 7. Paris, 1857. Sarake 930 (Col. 930). Latinaksi: ”Sicut enim de arido tritico massa una non potest fieri sine humore…”(Sillä kuten kuivasta vehnästä ei voi tehdä yhtenäistä massaa ilman kosteutta…)

[2] Pyhä Augustinus Lainaus: De Spiritu et Littera. Luku 19 (tai teemallisesti luvut 13–19). Alkuperäislähde:Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 44. Paris, 1845. Suomenkielinen laitos: Augustinus: Henki ja kirjain. Suomentanut Jukka Thurén. Helsinki: Kirjapaja, 1982.

[3] Pyhä Serafim Sarovilainen Lainaus: Keskustelu N.A. Motovilovin kanssa Pyhän Hengen hankkimisesta. Lähde: Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi Nilus-luostarista 1903. Suomenkielinen laitos: Pyhä Serafim Sarovilainen. Toim. Munkki Serafim. Heinävesi: Valamon luostari. (Sisältää Motovilovin muistiinpanot kokonaisuudessaan).

Simeon Uusi Teologi: Hengen kokeminen tietoisesti sydämessä

Seuraavassa emme käsittele enää vain Hengen olemassaoloa, vaan Hänen tuntemistaan. Tämä on kohta, jossa moni nykykristitty tuntee olonsa epämukavaksi, mutta Simeon Uusi Teologi ei anna meidän väistää.

Onko mahdollista, että ihminen on elossa, mutta ei tiedä sitä?

Fyysisessä maailmassa vastaus on ei. Jos nipistät elävää ihmistä, hän tuntee sen. Jos nipistät ruumista, se ei reagoi. Hengellisessä maailmassa monet kuitenkin ajattelevat: ”Minulla on Pyhä Henki kasteen perusteella, vaikka en tunne mitään erityistä.”

1000-luvulla elänyt luostari-isä Pyhä Simeon Uusi Teologi nousi tätä ajattelua vastaan niin rajusti, että hän joutui konfliktiin aikansa kirkollisen johdon kanssa. Hänen viestinsä oli yksinkertainen ja pelottava: Jos et tunne Jumalaa, sinulla ei ole Jumalaa.

Viinipuuvertauksen kielellä: Jos oksa ei tunne mahlan virtausta, se on kuiva. Elämä ei ole teoriaa, se on kokemusta. Simeon vertaa hengellistä elämää aisteihin. Meillä on fyysiset aistit (näkö, kuulo, tunto), mutta meillä on myös hengelliset aistit (aisthesis noera). Kun Pyhä Henki tulee ihmiseen, Hän ei tule piiloon alitajuntaan. Hän tulee valaisemaan ja elävöittämään.

Simeon kysyy: Jos sytytät lampun pimeässä huoneessa, voiko joku sanoa: ”En ole varma, onko valo päällä”? Ei. Valo muuttaa kaiken. Samoin, jos Jumalan valkeus syttyy sydämessä, ihminen tietää sen.

”Älkää sanoko, että Jumalaa ei voi nähdä ihmisruumiissa. Älkää sanoko, että ihmiset eivät voi nähdä jumalallista valoa… Sillä jos joku sanoo, että hänellä on Pyhä Henki, mutta ei tiedä sitä kokemuksesta, hän on kuin sokea mies, joka väittää näkevänsä auringon … Se, joka on saanut Hengen, on muuttunut. Hän tuntee jumalallisen tulen lämmön rinnassaan. Hän näkee valon, joka ei ole tästä maailmasta.” (Pyhä Simeon Uusi Teologi: Hymni 27.) [1]

Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi jahdata tunnekuohuja tai ”väristyksiä”. Simeon puhuu syvemmästä tietoisuudesta. Se on tietoisuutta synnistä (kipu) ja tietoisuutta armosta (ilo).

Jos pystyt tekemään syntiä tuntematta pistoa sydämessäsi, olet Simeonin mukaan ”hengellisesti kuollut”, vaikka kävisit kirkossa joka sunnuntai. Elävä hermosto reagoi kipuun heti.

Simeon käyttää rohkeaa, jopa hätkähdyttävää vertausta selittääkseen Hengen läsnäolon. Hän vertaa kristittyä raskaana olevaan naiseen. Voiko nainen olla raskaana tietämättä sitä? Aluksi ehkä, mutta kun lapsi kasvaa, hän alkaa liikkua. Kristus meissä ei ole kuollut patsas. Hän on elävä. ”Ne, jotka ovat kantaneet Jumalan sielussaan, ovat kuin naiset, jotka kantavat lasta kohdussaan. Sikiö potkii ja liikkuu, eikä äiti voi olla tietämätön siitä, mitä hänen sisällään tapahtuu. Samoin se, jossa Kristus on saanut muodon, tuntee Hänen liikkeensä: Hänen valonsa, Hänen lohdutuksensa ja Hänen voimansa …Mutta jos emme tunne mitään, meidän on syytä itkeä, sillä silloin olemme joko hedelmättömiä tai olemme saaneet keskenmenon.” (Pyhä Simeon Uusi Teologi: Katekeettiset puheet, Puhe 34.) [2]

Tämä ”liike” on mahlan virtausta. Se tuntuu esimerkiksi silloin, kun Raamatun sana ”avautuu” ja osuu sydämeen tai kun rukoillessa tulee syvä rauha tai liikutus, tai kun tunnet äkillistä rakkautta vihamiestäsi kohtaan (mikä on luonnonvastaista, siis yliluonnollista). Nämä ovat ”potkuja”. Ne ovat todiste siitä, että sisälläsi on vieras Elämä.

Miksi Simeon on niin ehdoton? Eikö usko riitä ilman kokemuksia? Simeon pelkäsi, että ”tiedostamaton usko” on vain kaunis sana hengelliselle kuolemalle. Jos tyydymme siihen, että ”olen kastettu ja se riittää”, emmekä etsi elävää yhteyttä, meistä tulee museokristittyjä. Olemme kuin kuivia oksia, jotka on sidottu runkoon narulla, mutta joissa ei virtaa mahla. Simeon opettaa, että kaste on siemen. Mutta jos siementä ei kastella (kyyneleillä, rukouksella, ehtoollisella), se ei idä. Ja jos se ei idä, se mätänee maahan. ”Älä sano: ’Minut kastettiin lapsena, minulla on Henki.’  Sillä jos et ole puhdistanut sieluasi käskyjen noudattamisella ja katumuksella, kasteen armo on hautautunut tuhkaan. Tuli on siellä, mutta se on tukehtunut. Sinun täytyy puhaltaa hiillokseen. Sinun täytyy kaivaa kaivo auki. Vasta kun vesi virtaa ja tuli palaa niin että tunnet sen, voit sanoa olevasi elävä.” (Pyhä Simeon Uusi Teologi: Käytännöllisiä ja teologisia lukuja, Luku 3.) [3]

Simeonin viesti on herätyshuuto. Hän ei vaadi meiltä ekstaasia. Hän vaatii meiltä rehellisyyttä. Oksa, joka on kiinni viinipuussa, tuntee vuodenaikojen vaihtelun, sateen ja auringon. Jos olemme kristittyjä, meidän tulisi tuntea Hengen vaikutus: joskus se on nuhteen kipua, joskus lohdutuksen lämpöä. Pääasia on, että emme ole tunnottomia.

Tämä johtaa meidät kysymään: Miten tätä ”tuntoaistia” hoidetaan? Missä mahla virtaa voimakkaimmin?

Vastaus on kirkon sakramenteissa.

 

[1] Pyhä Simeon Uusi Teologi Lainaus: Hymnit. Hymni 27 (Jumalallisesta valosta ja sokeudesta). Alkuperäislähde: Sources Chrétiennes (SC), Vol. 174. Paris: Cerf. Suomenkielinen laitos: Simeon Uusi Teologi: Hymnit. Suomentanut Serafim Seppälä. (Hymni 27 on yksi tunnetuimmista Simeonin teksteistä).

[2] Pyhä Simeon Uusi Teologi Lainaus: Catecheses (Katekeettiset puheet). Puhe 34 (tai vastaava kohta Kristuksen sikiämisestä sielussa). Teema: Simeon käyttää usein ilmaisua ”tuntea armo” (aisthesis charitos) ja vertaa sitä raskauteen tai tulen lämpöön.

[3] Pyhä Simeon Uusi Teologi Lainaus: Capita Theologica et Practica. Alkuperäislähde: Sources Chrétiennes (SC), Vol. 51. Suomenkielinen laitos: Filokalia III. Simeon Uusi Teologi: ”Käytännöllisiä ja teologisia lukuja”. Heinävesi: Valamon luostari. (Erityisesti luvut, jotka käsittelevät kasteen armon uudistamista).

 

Luku 6. Eukaristia – Viinipuun hedelmä

”Tämä on minun vereni.”

Viinipuu ja Ehtoollismalja

Kun Jeesus sanoi: *”Minä olen totinen viinipuu”*, opetuslapset varmasti muistivat, mitä oli tapahtunut vain hetkeä aiemmin yläsalissa.

Siellä Jeesus oli ottanut viinimaljan – viinipuun hedelmän – ja sanonut sanat, jotka muuttivat maailmanhistorian: ”Tämä on minun vereni” (Matt. 26:28).

Tässä ympyrä sulkeutuu.

Aiemmin ymmärsimme Pyhän Hengen ”mahlana”, joka virtaa näkymättömästi. Eukaristia (Ehtoollinen) on se hetki, jolloin tämä näkymätön tulee näkyväksi. Se on hengellinen verensiirto. Viinipuu ei vain anna oksien ”olla kiinni” itsessään; Hän ruokkii ne omalla verellään.

Monet mieltävät ehtoollisen vain muisteluateriaksi. Ajatellaan, että leipä ja viini ovat ”symboleja”, jotka auttavat meitä ajattelemaan Jeesusta. Ortodoksinen ja varhaiskirkollinen näkemys on paljon radikaalimpi. Viinipuuvertaus ei toimi, jos yhteys on vain symbolinen. Oksa ei elä katselemalla kuvaa rungosta. Oksan on saatava rungon aineksia sisäänsä.

Pyhä Johannes Krysostomos käyttää hyvin fyysistä kieltä kuvatessaan tätä yhdistymistä. Hän sanoo, että ehtoollisessa Kristus sekoittaa itsensä meihin, ei vain metaforisesti, vaan todellisesti.

”Hän on sekoittanut itsensä meihin ja vaivannut oman Ruumiinsa meidän ruumiiseemme, jotta olisimme yhtä, niin kuin ruumis on yhtä pään kanssa. …Tämä on suurimman rakkauden merkki. Ne, joita rakastamme, haluamme usein ’syödä suihimme’ rakkaudesta. Kristus on tehnyt juuri tämän. Hän ei tyytynyt vain näyttäytymään meille, vaan Hän antoi itsensä meidän syötäväksemme, jotta Hän tulisi osaksi meidän lihaamme ja vertamme.” Pyhä Johannes Krysostomos: Homilia Johanneksen evankeliumista, Homilia 46.) [1]

Tämä on viinipuu-vertauksen ”biologinen” totuus. Kun nautit ehtoollista, Viinipuun elämä (Veri) virtaa sinun suonissasi. Sinusta tulee Jeesuksen ”verisukulainen”. Se on fuusio. Oksa ja Runko eivät ole enää kaksi eri asiaa, vaan niillä on sama verenkierto.

Miten viini syntyy?

Se ei synny siitä, että rypäleet roikkuvat kauniina oksalla. Se syntyy vasta, kun rypäleet kerätään ja murskataan. Viinipuu-vertaus sisältää sisäänrakennetun viittauksen Ristiin.

Jeesus on ”taivaallinen Rypäle”, joka laitettiin Golgatan viinikuurnaan. Hänet murskattiin kärsimyksessä, jotta ”elämän viini” (Veri) voisi virrata ulos ja tulla meidän juotavaksemme. Jos Jeesus olisi jäänyt vain opettajaksi, Hän olisi ollut kuin kaunis rypäleterttu lasivitriinissä – ihailtava, mutta ei ravitseva. Vasta Risti avasi Hänet.

Varhaiskirkon tekstissä Didakhe (n. 100 jKr.) tämä ajatus yhdistyy kirkon ykseyteen. Niin kuin monet rypäleet murskataan yhdeksi viiniksi, meidätkin ”murskataan” pois omasta itsekkyydestämme yhdeksi Ruumiiksi. ”Niin kuin tämä murtuvan leivän aines oli hajallaan vuorilla, ja koottiin ja tuli yhdeksi, niin koottakoon sinun seurakuntasi maan ääristä sinun valtakuntaasi.” (Didakhe (Apostolien opetus), luku 9.) [2]

Ehtoollismalja on kivun ja ilon sekoitus. Se on kivun malja, koska se vaati Viinitarhurin Pojan kuoleman. Se on ilon malja, koska se tuo meille kuolemattomuuden. Joka kerta kun lähestymme kalkkia, me juomme ”murskattua Jumalaa”, joka tekee meistä ehyitä.

Miksi me tarvitsemme tätä ”verta”?

Koska meissä on kuoleman ”virus”. Synti on sairaus, joka kuihduttaa oksan. Mikään maallinen lääke (terveellinen ruoka, liikunta, terapia) ei voi parantaa kuolemaa. Siihen tarvitaan vasta-ainetta, joka on peräisin kuoleman voittaneesta elämästä.

Antiokian piispa Pyhä Ignatios (k. 107 jKr.), joka oli matkalla Roomaan syötäväksi leijonille, kirjoitti ehtoollisesta ehkä kirkkohistorian kuuluisimman määritelmän. Hänelle se ei ollut uskonnollinen rituaali, vaan lääke.

”…murtaen yhtä leipää, joka on kuolemattomuuden lääke (pharmakon athanasias), vastamyrkky, ettemme kuolisi, vaan eläisimme iäti Jeesuksessa Kristuksessa.” (Pyhä Ignatios Antiokialainen: Kirje efesolaisille, luku 20.) [3]

Tämä on viinipuuvertauksen huipentuma. Oksa pysyy elossa vain, jos se saa jatkuvasti ravintoa rungosta. Me emme käy ehtoollisella siksi, että olemme ”tarpeeksi hyviä” (kukaan ei ole). Me käymme ehtoollisella, koska ilman sitä me kuivumme. Se on ”Viinipuun mahlaa” tiivistetyssä muodossa. Se on vastamyrkkyä maailman myrkylle, jota hengitämme joka päivä.

[1] Pyhä Johannes Krysostomos Lainaus: Homiliae in Joannem. Homilia 46 (Joh. 6:41–53 selitys). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 59. Paris, 1862. (Col.260). Englanninkielinen laitos: Homilies on the Gospel of St. John. NPNF Series 1, Vol. 14.

[2] Didakhe (Apostolien opetus) Lainaus: Luku 9, jae 4. Ajoitus: Ensimmäisen vuosisadan loppu tai toisen alku. Yksi vanhimmista kristillisistä teksteistä Uuden testamentin ulkopuolella. Suomenkielinen laitos: Apostoliset isät. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Helsinki: STKSJ, 1989.

[3] Pyhä Ignatios Antiokialainen Lainaus: Epistula ad Ephesios. Luku 20, jae 2. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 5. Paris, 1857. (Col.661 A). Termi: Pharmakon athanasias (kuolemattomuuden lääke) on yksi ortodoksisen sakramenttiteologian kulmakivistä.

Liturginen yhteys

Miten Ehtoollinen pitää oksan kiinni rungossa?

Olemme puhuneet ”verensiirrosta” ja ”lääkkeestä”. Mutta miten tämä käytännössä tapahtuu? Se ei tapahdu kotisohvalla ajattelemalla Jeesusta. Se tapahtuu Liturgiassa.

Monet nykyihmiset kysyvät: ”Voinko olla kristitty ilman kirkkoa? Voinko olla oksa ilman, että osallistun yhteisiin menoihin?” Viinipuu- vertauksen valossa vastaus on tyly: Et voi. Oksa, joka makaa yksin maassa, ei ole osa viinipuuta. Se on halko tai vain pala puuta.

Liturgia (Jumalanpalvelus) on se tapahtuma, jossa irtonaiset oksat ”oksastetaan” yhä uudelleen kiinni Runkoon. Se on hengellinen leikkaussali, jossa suonet yhdistetään.

Miksi kirkossa käydään viikosta toiseen? Eikö kerta riitä? Ei riitä, koska maailma repii meitä irti Rungosta joka päivä. Synti, kiire, huolet ja mediavetoinen elämäntapa toimivat kuin painovoima, joka vääntää oksaa irti liitoksestaan. Syntyy ”hengellistä eristyneisyyttä ja tyhjyyden tunnetta”. Mahla ei kulje kunnolla.

Bysanttilainen teologi Pyhä Nikolaos Kabasilas (1300-luku) kirjoitti mestariteoksen Elämästä Kristuksessa. Hän kuvaa Ehtoollista ainoana tapana pitää yllä sitä elämää, jonka saimme kasteessa.

”Kaste antaa meille olemassaolon ja olemuksen Kristuksessa… mutta Ehtoollinen on se, joka pitää meidät elossa ja ylläpitää tätä olemusta. Sillä me olemme savea, ja maailma kuivattaa meidät. Ilman Ehtoollisen kosteutta me halkeilemme ja murenemme…Leipä ja Viini eivät ole palkinto täydellisyydestä, vaan välttämätön ravinto, jotta emme kuolisi nälkään matkalla.” (Pyhä Nikolaos Kabasilas: Elämästä Kristuksessa, Kirja IV.) [1]

Tämä muuttaa näkökulman ”kirkossakäyntipakosta” ”selviytymisstrategiaksi”. Emme mene Liturgiaan tekemään palvelusta Jumalalle. Hän ei tarvitse meidän laulujamme. Menemme sinne, jotta emme kuivuisi. Liturgia on viikoittainen ”tankkaus”, joka pitää oksan joustavana.

Viinipuu- vertauksessa on yksi yksityiskohta, joka usein unohtuu: oksia on paljon, ja ne ovat kiinni toisissaan. Et voi olla yhteydessä Runkoon (Jeesukseen) olematta yhteydessä muihin oksiin (seurakuntaan). Mahla virtaa koko verkoston läpi.

Ehtoollinen on radikaali ykseyden sakramentti.

Kun pappi valmistelee ehtoollisleivän (proskomidi), hän leikkaa yhdestä suuresta leivästä palasen, joka edustaa Kristusta (Karitsa), ja asettaa sen viereen pieniä murusia, jotka edustavat Neitsyt Mariaa, pyhiä ja tavallisia seurakuntalaisia (eläviä ja kuolleita). Lopuksi kaikki nämä kaadetaan samaan maljaan.

Maljassa minun ”muruseni” sekoittuu Jeesuksen vereen ja vieressä seisovan ”ärsyttävän seurakuntalaisen” muruseen. Meitä ei voi enää erottaa. Pyhä Augustinus opetti tästä ”me-hengestä” voimakkaasti. Hän sanoi, että Ehtoollispöydässä me näemme oman itsemme mysteerin. ”Jos te siis olette Kristuksen ruumis ja hänen jäsenensä, teidän oma mysteerinne on asetettu Herran pöydälle; te otatte vastaan oman mysteerinne.  Siihen, mitä te olette, te vastaatte: ’Aamen’ (’Niin on’) … Kuule siis, mitä apostoli sanoo: ’Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis’ (1. Kor. 10:17). Olkaa sitä, mitä näette, ja ottakaa vastaan se, mitä olette.” (Pyhä Augustinus: Saarna 272.) [2]

Liturgia parantaa individualismista. Et voi sanoa: ”Minä ja Jeesus olemme tiimi, mutta en siedä kirkkoa.” Jos inhoat viereistä oksaa, tukit mahlan virtauksen itseltäsi. Ehtoollinen pakottaa meidät sovintoon, koska syömme samalta lautaselta.

Liturgia on paikka, jossa oksan ”sairaudet” poltetaan pois. Ortodoksisessa perinteessä Ehtoollista verrataan usein hehkuvaan hiileen, jonka enkeli otti alttarilta ja jolla kosketti profeetta Jesajan huulia (Jes.6:6–7).

Pappi lausuu ehtoollisen nauttimisen jälkeen: ”Katso, tämä on koskenut minun huuliini, pahat tekoni on poistettu ja syntini puhdistettu”

Pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676–749) käyttää tätä kuvaa selittäessään, miten Ehtoollinen toimii. Se ei ole vain ruokaa, se on tulta. ”Ottakaamme vastaan ristiinnaulitun ruumis… ja tulkaamme osallisiksi jumalallisesta hiilestä. Niin kuin tuli tunkeutuu rautaan ja tekee siitä tulta, niin Ehtoollinen tunkeutuu meihin. Se polttaa pois synnin orjantappurat, se valaisee sielun silmät ja tekee meistä Jumalan kaltaisia. Älä lähesty sitä tottumuksesta, vaan pelolla ja rakkaudella, kuin lähestyisit tulta.” (Pyhä Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys, Kirja IV, luku 13.) [3]

Liturgia on Viinipuun syke. Se on hetki, jolloin aika pysähtyy, ja me astumme iankaikkisuuteen. Siellä, alttarin äärellä meidät sidotaan takaisin Runkoon, ettei maailma meitä vie. Meidät yhdistetään toisiin oksiin, ettei yksinäisyys meitä tapa. Meidät puhdistetaan tulella, ettei synti mädättäisi meitä.

Kun oksa on näin hoidettu, ravittu ja puhdistettu, tapahtuu jotain väistämätöntä. Se ei voi enää pysyä entisellään. Se alkaa muuttua.

[1] Pyhä Nikolaos Kabasilas Lainaus: De Vita in Christo (Elämästä Kristuksessa). Kirja IV (joka käsittelee Eukaristiaa). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 150. Paris, 1865. Suomenkielinen laitos: Nikolaos Kabasilas: Elämästä Kristuksessa. Suomentanut Heikki Huttunen. Heinävesi: Valamon luostari.

[2] Pyhä Augustinus Lainaus: Sermo 272. (Pääsiäissunnuntaina vastakastetuille.) Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 38. Paris, 1841. Latinaksi: ”Estote quod videtis, et accipite quod estis.” (Olkaa sitä mitä näette, ja ottakaa vastaan se mitä olette).

[3] Pyhä Johannes Damaskolainen Lainaus: Expositio accurata fidei orthodoxae (Ortodoksisen uskon tarkka esitys). Kirja IV, luku 13. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 94. Paris, 1864. Sarake 1149 (Col.1149). Suomenkielinen laitos: Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys. Suomentanut Johannes Seppälä. Vantaa: Ortokirja, 1980. Sivu 168 (noin).

Didakhe ja varhaiskirkon rukoukset: ”Niin kuin tämä leipä oli hajallaan vuorilla…”

Mitä varhaiset kristityt ajattelivat murtaessaan leipää ja juodessaan viiniä?

Meidän ei tarvitse arvailla. Meillä on tallessa heidän ”manuaalinsa”. Didakhe (Apostolien opetus) on yksi vanhimmista kristillisistä kirjoituksista, mahdollisesti jopa vanhempi kuin jotkut Uuden testamentin kirjat (n. 50–120 jKr.). Se sisältää ohjeet ehtoollisen viettoon. Siinä oleva rukous on pysäyttävän kaunis. Se yhdistää viinipuun, viljan ja kirkon ykseyden tavalla, joka on säilynyt liturgioissa läpi vuosituhansien.

Didakhen ehtoollisrukous maalaa kuvan viljasta ja rypäleistä, jotka kasvavat eri puolilla kukkuloita. Ne ovat yksilöitä. Ne ovat erillään toisistaan, tuulen ja sään armoilla.

Mutta sitten tapahtuu ihme: ne kerätään yhteen. ”Niin kuin tämä murrettava leipä oli hajallaan vuorilla ja koottiin ja tuli yhdeksi, niin koottakoon sinun seurakuntasi maan ääristä sinun valtakuntaasi … Kiitämme sinua, Isämme, siitä pyhästä viinipuusta, palvelijasi Daavidin viinipuusta, jonka olet meille ilmoittanut Poikasi Jeesuksen kautta.” (Didakhe, luku 9.) [1]

Tämä on viinipuuvertauksen ”sosiologinen” ulottuvuus. Ennen kääntymystämme me olimme ”hajallaan vuorilla”. Elimme omissa kuplissamme, omien kunnianhimojemme ja pelkojemme eristäminä. Olimme irrallisia rypäleitä.

Ehtoollinen on kokoamisen ihme. Jumala ei pelasta meitä yksilöinä omaan yksityiseen taivaaseen. Hän pelastaa meidät kansaksi. Hän kerää meidät yhteen astiaan.

Miten viljasta tulee leipää tai rypäleistä viiniä? Prosessi on väkivaltainen. Yksittäisen jyvän on tultava jauhetuksi. Sen on luovuttava muodostaan (”minä olen jyvä”) tullakseen osaksi jauhoa (”me olemme leipä”). Yksittäisen rypäleen on tultava murskatuksi. Sen on luovuttava kuorestaan tullakseen osaksi viiniä. Minuuden ”kuolema” on yhteisen hyväksi.

Didakhen rukous muistuttaa, että kirkko on murskattujen egojen yhteisö. Jos pidän kynsin hampain kiinni omasta erinomaisuudestani, omista oikeuksistani ja omasta tilastani, en voi sulautua leipään. Olen kuin kova kivi taikinassa – erillinen ja häiritsevä.

Pyhä Kyprianus Karthagolainen (200-luku) selitti tätä symboliikkaa kirjeessään: ”Kun Herra kutsuu ruumiikseen leipää, joka on koottu monien jyvien yhteydeksi, hän tarkoittaa meidän kansaamme, jonka hän kantoi… Ja kun hän kutsuu verekseen viiniä, joka on puristettu monista rypäleistä yhdeksi mehuksi, hän tarkoittaa laumaamme, joka on liitetty yhteen monista yksilöistä.” (Pyhä Kyprianus: Kirje 63.) [2]

Ehtoollismalja on siis ”sulatettu kansa”. Kun juomme siitä, me sanomme Jumalalle: ”En ole enää vain minä. Olen osa tätä pyhää Viinipuuta, osa tätä virtaa, joka kulkee läpi historian.”*

Didakhe mainitsee erikseen ”Daavidin pyhän viinipuun”. Tämä sitoo Jeesuksen Vanhan testamentin lupauksiin. Israel oli Jumalan istuttama viinipuu (Ps. 80), joka kuitenkin villiintyi. Jeesus on ”uusi Daavid”, ja Ehtoollinen on uuden, terveen Viinipuun juhla.

Mutta rukous ei katso vain taaksepäin. Se katsoo eteenpäin: ”…koottakoon sinun valtakuntaasi.”  Varhaiskirkolle Ehtoollinen oli esimaku taivaasta.

Joka kerta kun kokoonnumme alttarin ääreen, me harjoittelemme sitä suurta hetkeä, jolloin kaikki Jumalan lapset kaikilta aikakausilta kootaan yhdeksi suureksi juhlaksi. Silloin ei ole enää ”juutalaista eikä kreikkalaista”, ei rikasta eikä köyhää, ei suomalaista eikä syyrialaista. On vain yksi Kristus, joka on kaikki kaikissa.

Viinipuu- vertaus on äärimmäisen konkreettinen. Se on verta (Jeesuksen uhri), se on ruokaa (Ehtoollinen) ja se on yhteisö (Kirkko).

Olemme nyt käsitelleet juuret, rungon, oksat, karsimisen ja mahlan. Jäljellä on enää yksi suuri kysymys. Mikä on tämän kaiken lopullinen päämäärä? Miksi Jumala näkee kaiken tämän vaivan? Vastaus on hedelmä. Mutta ei mikä tahansa hedelmä, vaan hedelmä, joka pysyy.

[1] Didakhe (Apostolien opetus) Lainaus: Luku 9, jakeet 1–4. Huomio: Teksti on yksi varhaisimmista eukaristisista rukouksista. Metafora ”vuorille hajoitetusta leivästä” on klassinen kuva kirkon kokoamisesta (ekklesiologia). Suomenkielinen laitos: Apostoliset isät. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Helsinki: STKSJ, 1989. Sivu 20.

[2] Pyhä Kyprianus Karthagolainen Lainaus: Epistula 63 (Caeciliukselle), kappale 13. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 4. Paris, 1844. Teema: Kyprianus puolustaa kirjeessä viinin ja veden sekoittamista maljassa ja käyttää tilaisuutta opettaakseen kirkon ykseydestä (unitas ecclesiae).

 

Luku 7. Rukous – pysyminen (menein)

”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä”(Joh.15:4)

Koko Viinipuuvertauksen ydin tiivistyy yhteen verbiin. Jeesus ei sano: ”Työskennelkää minulle.” Hän ei sano: ”Opiskelkaa minua.” Hän ei edes sano: ”Palvokaa minua.” Hän sanoo: ”Pysykää minussa” (kreik. meinate en emoi).

Tämä sana menein (pysyä, asua, viipyä, kestää) toistuu Johanneksen evankeliumin luvussa 15 kymmenen kertaa. Se on avain. Ilman pysymistä kaikki muu – teologia, moraali, aktivismi – on turhaa.

Mutta mitä ”pysyminen” tarkoittaa käytännössä? Miten ihminen ”pysyy” Jumalassa, jota hän ei näe?

Vastaus on rukous.

Mutta ei rukous ”suorituksena” (luettelo toiveista), vaan rukous ”tilana” (hengittäminen).

Ajatelkaamme sukeltajaa. Hän on syvällä meressä, vieraassa elementissä. Hänen ainoa yhteytensä elämään on ohut ilmaletku, joka menee pinnalle. Hänen ei tarvitse ”tehdä” mitään saadakseen ilmaa. Hänen täytyy vain pitää suukappale suussaan ja hengittää. Jos hän sylkäisee suukappaleen pois ”ollakseen vapaa”, hän hukkuu.

Rukous on tuo letku.

Maailma on vieras elementti. Se on täynnä melua, kiirettä ja paineita, jotka yrittävät tukahduttaa sielun. ”Pysyminen” tarkoittaa sitä, että pidämme yhteyden auki.

Pyhä Teofan Erakko (1800-luku) opetti, että rukous ei ole vain hetkiä aamulla ja illalla. Se on jatkuva tietoisuus Jumalan läsnäolosta. ”Rukouksen ydin ei ole siinä, että seisomme ikonien edessä ja luemme kirjoitettuja sanoja…  Rukouksen ydin on siinä, että mieli ja sydän seisovat Jumalan edessä. Pysyminen on sitä, että teet mitä tahansa – syöt, kävelet, teet työtä – muistat, että Jumala on tässä. Se on kuin lapsi, joka leikkii lattialla, mutta vilkuilee vähän väliä äitiään varmistaakseen, että tämä on yhä siellä.” Pyhä Teofan Erakko: Kirjeitä hengellisestä elämästä.) [1]

Tämä muuttaa rukouksen määritelmän. Se ei ole ”soitto Jumalalle” silloin tällöin. Se on ”linjan pitäminen auki” 24/7.

Miten mieli voi pysyä Jumalassa, kun pitää tehdä töitä, ajaa autoa ja maksaa laskuja?

Ortodoksinen traditio on kehittänyt tähän nerokkaan ”työkalun”: Jeesuksen rukouksen. ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Tämä lyhyt lause on kuin viinipuun syke, pulssi. Kun sitä toistaa hiljaa mielessään, se alkaa soida taustalla kuin musiikki. Se sitoo mielen ”vaeltavat ajatukset” kiinni Runkoon. Se on käytännön sovellus käskylle ”pysykää minussa”.

Pyhä Hesykhios vertaa Jeesuksen nimeä aseeseen, jolla oksa puolustautuu tuholaisia vastaan. ”Niin kuin sade, joka putoaa katolle, kastelee lopulta maan, niin myös Jeesuksen pyhä nimi, kun sitä toistetaan, tunkeutuu sydämen maaperään … Hengitä Jeesusta. Anna Hänen nimensä olla yhtä kiinni hengityksessäsi kuin sielu on kiinni ruumiissa. Silloin ymmärrät, mitä tarkoittaa pysyä Hänessä.” (Pyhä Hesykhios Siinailainen: Sata lukua raittiudesta.) [2]

Kun odotat bussia, kun tiskaat, kun kävelet portaissa – älä anna mielen vaeltaa huolissa. Sano mielessäsi: Herra Jeesus, armahda.

Tämä on ”pysymistä”. Se on aktiivista vastarintaa maailman hajaannusta vastaan.

Jakeessa on lupaus: ”…niin minä pysyn teissä.”

Tämä on mysteerin toinen puoli. Kun me avaamme oven (rukous), Jeesus ei vain kurkista sisään. Hän muuttaa taloon. Hän tuo mukanaan rauhansa, voimansa ja viisautensa. Tämä tarkoittaa, että kristityn ei tarvitse kohdata elämän kriisejä yksin. Kun sairaus iskee, kun työpaikka menee, kun ihmissuhde katkeaa – oksa ei ole yksin. Runko on siinä. Rungon voima on oksan käytössä.

Pyhä Johannes Kronstadtilainen (1829–1908) kuvaa tätä symbioosia kauniisti. Hän sanoo, että rukouksessa meistä tulee yhtä Henkeä Herran kanssa. ”Rukous on hengitystä. Kun hengität ilmaa, se menee keuhkoihisi ja puhdistaa veresi. Kun rukoilet, vedät sisääsi Pyhää Henkeä …Älä ajattele, että Jumala on kaukana. Hän on lähempänä sinua kuin oma sydämesi. Kun sanot ’Herra’, Hän on jo siinä. Hänen voimansa virtaa sinuun heti, kun yhteys aukeaa.” (Pyhä Johannes Kronstadtilainen: Elämäni Kristuksessa.) [3]

”Pysyminen” on elämänasenne. Se on päätös: En lähde tästä. En yritä elää omilla voimillani. Olen oksa, ja olen ylpeä siitä, että olen riippuvainen Rungosta. Rukous on se liima, joka pitää tämän päätöksen voimassa joka minuutti.

[1] Pyhä Teofan Erakko Lainaus: Letters on the Spiritual Life (Kirjeitä hengellisestä elämästä). Teema: Teofan on tunnettu opetuksestaan ”seisomisesta Jumalan edessä mieli sydämessä”. Suomenkielinen laitos: Hengellisen elämän perusteet. Heinävesi: Valamon luostari.

[2] Pyhä Hesykhios Siinailainen Lainaus: De Temperantia et Virtute. Luvut 5, 100 ja 189 (Filokalia-kokoelmassa). Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Graeca (PG), Tomus 93. Paris, 1865. Suomenkielinen laitos: Filokalia I. Hesykhios: ”Sata ohjetta raittiudesta ja hyveistä”. Heinävesi: Valamon luostari, 1981.

[3] Pyhä Johannes Kronstadtilainen Lainaus: My Life in Christ. (Päiväkirjamerkintöjä). Teema: Johannes korostaa Jumalan välitöntä läsnäoloa rukouksessa ja nimen voimaa. Suomenkielinen laitos: Johannes Kronstadtilainen: Elämäni Kristuksessa. Suomentanut Johannes Seppälä. Vantaa: Ortokirja, 1984.

Jeesuksen rukous ja sydämen vartiointi yhteyden välineenä

Viinipuu- vertaus on kaunis, mutta ihmismieli on kaoottinen. Vaikka haluaisimme ”pysyä” Jeesuksessa, mielemme käyttäytyy kuin villiintynyt köynnös. Se tarttuu kaikkeen, mikä tulee vastaan: uutisiin, muistoihin, fantasioihin ja pelkoihin. Viidessä minuutissa olemme ”pysyneet” kymmenessä eri asiassa, mutta emme Jeesuksessa.

Miten tämä villi kasvu kesytetään?

Ortodoksinen askeesi tarjoaa tähän vuosisatoja testatun menetelmän. Se on yhdistelmä keskittymistä (Jeesuksen rukous) ja torjuntaa (sydämen vartiointi).

Puutarhuri sitoo heiluvan oksan runkoon narulla, jotta tuuli ei repisi sitä irti.

Meidän mielemme ”naru” on lyhyt, toistuva rukous: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.” Tämä ei ole mantra (jonka tarkoitus on tyhjentää mieli), vaan keskittymiskeino (jonka tarkoitus on täyttää mieli). Kun toistamme tätä rukousta – ääneen tai hiljaa mielessä – me luomme ”taustataajuuden”. Se on kuin radiokanava, joka pidetään auki, vaikka tekisimme muita asioita.

Pyhä Teofan Erakko opettaa, että rukouksen tarkoitus on laskea mieli sydämeen.

”Mieli on luonnostaan vaelteleva. Se on kuin lintu, joka lentää oksalta oksalle. Sitä on mahdoton pysäyttää pelkällä tahdonvoimalla. Mutta kun annat sille Jeesuksen nimen, annat sille ’työtä’. Sido mielesi tähän Nimeen. Kun se karkaa (ja se karkaa varmasti), vedä se lempeästi takaisin Nimen luo. Lopulta mieli tottuu pysymään ’kotona’ eli sydämessä, Jeesuksen jalkojen juuressa.” (Pyhä Teofan Erakko: Hengellisen elämän perusteet.) [1]

Tämä on armollista realismia. Emme voi estää mieltä karkaamasta, mutta voimme aina palata. Jeesuksen rukous on se ”paluulippu”, joka meillä on aina taskussa.

Pelkkä rukous ei kuitenkaan riitä, jos jätämme takaoven auki rosvoille. ”Pysyminen” vaatii aktiivista puolustusta. Tätä kutsutaan nimellä nepsis (raittius/valvominen). Se tarkoittaa, että tarkkailemme ajatuksiamme kuin ovimies asiakkaita yökerhon ovella.

Jokainen ajatus koputtaa tajunnan ovelle.  Masennus sanoo: ”Olet huono ihminen.” Kateus muistuttaa: ”Tuo toinen sai enemmän kuin sinä.” Ja pelko iskee ajatuksen: ”Mitä jos huomenna tapahtuu jotain kauheaa?”

Jos päästämme nämä sisään ja tarjoamme niille kahvia (alamme pyöritellä niitä), yhteys Viinipuuhun katkeaa. Mahla lakkaa virtaamasta, ja alamme voida pahoin. Nepsis on taito sanoa ”Ei ” heti ovella.

Pyhä Hesykhios Siinailainen kuvaa tätä prosessia tarkasti. Hän sanoo, että rukous ja vartiointi ovat kuin lyhty ja sen liekki.

”Vartiointi ja Jeesuksen rukous kuuluvat yhteen. Vartiointi on kuin hämähäkki, joka vaanii verkossaan pientä kärpästä (pahaa ajatusta). Heti kun ajatus ilmestyy, vartiointi huomaa sen. Mutta vartiointi ei voi tappaa sitä yksin. Se tarvitsee Jeesusta. Siksi heti kun huomaat vihollisen, huuda Jeesuksen nimeä. Silloin ajatus hajoaa kuin savu.” (Pyhä Hesykhios Siinailainen: Sata lukua raittiudesta.) [2]

Esimerkiksi tunnet ärtymyksen nousevan työkaveria kohtaan. Nepsis (havaitseminen) toteaa: ”Ahaa, ärtymys koputtaa. Tämä on myrkkyä. En halua tätä.” Alat lausua rukousta (torjunta): ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua ja häntä.” Tuloksena on, että oksa pysyy kiinni Rungossa, eikä myrkky pääse leviämään suoniin.

Kun nämä kaksi – rukous ja vartiointi – toimivat yhdessä, syntyy tila, jota isät kutsuvat nimellä hesykhia (sisäinen hiljaisuus/rauha). Se ei tarkoita, että elämä ympärillä hiljenee. Lapset voivat huutaa, puhelin voi soida ja maailma voi olla kaaoksessa. Mutta sisällä on tyyntä.

Tämä on se tila, jossa mahla virtaa kaikkein voimakkaimmin. Kun mieli ei ole enää jakautunut tuhanteen suuntaan, se voi imeä voimaa Kristuksesta täydellä teholla. Tämä on se ”lepo”, josta Jeesus puhui: ”Tulkaa minun tyköni… niin te löydätte levon sielullenne” (Matt. 11:28).

Pyhä Iisak Niniveläinen (600-luku) ylistää tätä tilaa hengellisen elämän huipentumaksi.

”Jos rakastat totuutta, rakasta hiljaisuutta. Se on kuin aurinko, joka valaisee kaiken. Kun ihminen saavuttaa sydämen hiljaisuuden, hän ei tarvitse enää sanoja. Hänen koko olemuksensa on rukousta.  Silloin Pyhä Henki rukoilee hänessä ’sanattomin huokauksin’, ja oksa kantaa hedelmää vaivattomasti.” (Pyhä Iisak Niniveläinen: Askeettiset homiliat.) [3]

Jeesuksen rukous ja sydämen vartiointi eivät ole ”munkkien salatiedettä”. Ne ovat selviytymispakkaus jokaiselle kristitylle. Ilman niitä olemme kuin tuuliviiri. Niiden kanssa olemme kuin majakka. Pysyminen (menein) on siis aktiivista työtä, mutta se on työtä, joka johtaa syvään lepoon.

[1] Pyhä Teofan Erakko Lainaus: The Path to Salvation tai Letters on Spiritual Life. Opetus: Teofan korostaa, että mieli täytyy ”sulkea ruumiiseen” tai ”laskea sydämeen”, jotta se ei harhailisi. Suomenkielinen laitos: Hengellisen elämän perusteet. Heinävesi: Valamon luostari.

[2] Pyhä Hesykhios Siinailainen Lainaus: De Temperantia et Virtute (Raittiudesta ja hyveistä). Luvut 14–15 ja 20. Alkuperäislähde: Filokalia. Hesykhios on ortodoksisen perinteen tärkein opettaja nimenomaan nepsiksen (tarkkaavaisuuden) ja Jeesuksen rukouksen yhdistämisessä. Suomenkielinen laitos: Filokalia I. Sivu 234.

[3] Pyhä Iisak Niniveläinen Lainaus: Homiliae Asceticae. Teema: Iisak puhuu hiljaisuudesta (hesykhia) ei vain äänettömyytenä, vaan tilana, jossa aistit on rauhoitettu ja mieli on Jumalassa. Suomenkielinen laitos: Iisak Niniveläinen: Kootut teokset. Valamon luostari, 2005.

Hesykioksen opetus: Miten ajatukset katkaisevat mahlan virtauksen

Oletko koskaan kastellut puutarhaa letkulla ja yhtäkkiä vesi lakkaa tulemasta?

Katsot taaksesi ja huomaat, että letku on taittunut mutkalle. Vesi on yhä hanassa, paine on kova, mutta se ei pääse perille. Hengellisessä elämässä tämä ”mutka” on ajatus.

Hengelliset käyttävät termiä logismoi (ajatukset/mielikuvat). Ne eivät ole viattomia pilviä, jotka ajelehtivat taivaalla. Ne ovat aktiivisia esteitä.

Filokalia-kokoelman suuri opettaja, Pyhä Hesykhios Siinailainen, selittää, että emme menetä yhteyttä Jumalaan siksi, että Hän lähtisi pois, vaan siksi, että meidän mielemme täyttyy ”roskalla”, joka tukkii virtauksen. Mahla ei voi virrata oksaan, joka on täynnä vierasta ainetta.

Hesykhios ja muut isät purkavat ajatuksen ”hyökkäyksen” kolmeen vaiheeseen. Tämä on elintärkeää ymmärtää, jotta emme syyllisty turhaan.

Ensin on koputus (prosbole), ajatus ilmestyy. ”Mitä jos joisit vähän enemmän tänään?” tai ”Tuo naapuri on idiootti.” Huomatkaamme, että tämä ei ole synti. Se on vain ehdotus. Oksa ei ole vielä poikki. Sitten alkaa keskustelu (syndyasmos). Alat pyöritellä ajatusta. ”Niin, onhan se naapuri aika ärsyttävä… muistatko mitä se sanoi viime vuonna?” Tässä kohtaa letku alkaa taittua ja vääntyä. Huomio siirtyy Jeesuksesta ajatukseen. Mahlan virtaus hidastuu. Ja sitten tapahtuu suostuminen (synkatathesis). Hyväksyt ajatuksen ja alat nauttia siitä tai murehtia sitä. Nyt letku on täysin solmussa. Yhteys Viinipuuhun on poikki, vaikka olisit fyysisesti kirkossa.

Hesykhios varoittaa, että jos päästämme ajatuksen vaiheeseen 2 tai 3, olemme jo hävinneet.

”Jos suojelet mieltäsi ajatuksilta, tulet kelvolliseksi saamaan Pyhän Hengen. Mutta jos päästät ajatukset sisään ja käyt keskustelua niiden kanssa, ne sokaisevat sielun silmän. …Niin kuin savu sokaisee mehiläiset ja ajaa ne pois pesästä, niin myös pahat ajatukset karkottavat Hengen armon.” (Pyhä Hesykhios Siinailainen: Sata lukua raittiudesta.) [1]

Tämä selittää ”kuivat kaudet”. Jos mielesi on jatkuvasti ”keskustelussa” huolien, himojen tai kaunan kanssa, Pyhällä Hengellä ei ole tilaa toimia. Olet varattu.

Mikä on Hesykioksen lääke?

Monet yrittävät taistella ajatuksia vastaan järjellä. Ajatus sanoo: ”Olet ruma.”  Järki taas: ”Enpäs ole, äiti sanoi, että olen kaunis.” Tähän taas ajatus: ”Äitisi valehteli.”

Hesykhios sanoo: Älä koskaan väittele. Paholainen on älykkäämpi kuin sinä. Se on väitellyt tuhansia vuosia, sinä vasta muutaman vuosikymmenen. Häviät aina. Ainoa tapa pitää ”letku suorana” on katkaista ajatus heti alussa Jeesuksen nimellä. ”Älä yritä vastustaa ajatuksia omilla voimillasi, sillä ne murskaavat sinut. Sen sijaan, heti kun ajatus ilmestyy, huuda Herraa Jeesusta avuksi” …Lyö vihollista Jeesuksen nimellä, sillä taivaan ja maan päällä ei ole vahvempaa asetta.” (Pyhä Hesykhios Siinailainen: Sata lukua raittiudesta.) [2]

Tämä on radikaalia luottamusta Rungon voimaan. Oksa ei taistele kirvoja vastaan itse; se luottaa siihen, että Puutarhuri hoitaa ne.

Kun opimme tämän tekniikan – huomaa ajatus – älä reagoi – huuda Jeesusta – tapahtuu jotain ihmeellistä. Mieleen syntyy tilaa. Tyhjä tila täyttyy armolla. Kun emme enää täytä päätämme turhalla metelillä, ”mahla” pääsee nousemaan korkeammalle tasolle. Alamme kokea rauhaa, joka ei riipu olosuhteista.

Hesykhios vertaa tätä tilaa tyyneen mereen. Kun tuuli (ajatukset) lakkaa, vesi kirkastuu ja voimme nähdä pohjaan asti. Silloin rukous ei ole enää ponnistelua, vaan olemista.

”Kun mieli on vapaa ajatuksista, se on kuin taivas ilman pilviä. Silloin vanhurskauden Aurinko (Kristus) voi paistaa siihen esteettä …Pysyminen (menein) tarkoittaa juuri tätä: mielen pitämistä puhtaana, jotta Jumala voi asua siinä.” (Pyhä Hesykhios Siinailainen.) [3]

Ajatukset ovat mahlan pahimpia vihollisia. Ne ovat ”veritulppia” sielun suonissa.

Hesykioksen resepti on yksinkertainen mutta vaativa: Ole ovimies. Älä päästä ketään sisään ilman passia. Jos joku yrittää väkisin, soita Turvamiehelle (Jeesus).

Kun tämä ”putkisto” on saatu auki ja virtaus on tasaista, Jeesus antaa meille lupauksen, joka kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta.

[1] Pyhä Hesykhios Siinailainen Lainaus: De Temperantia et Virtute (Raittiudesta ja hyveistä). (Vertaus savusta ja mehiläisistä). Alkuperäislähde: Filokalia. (Kreik. Philokalia ton Ieron Niptikon). Suomenkielinen laitos: Filokalia I. Heinävesi: Valamon luostari.

*[2] Pyhä Hesykhios Siinailainen Lainaus: De Temperantia et Virtute. Mukailtu luvuista 20 ja 100 (Jeesuksen nimen käytöstä aseena). Teema: Tämä on hesykastisen rukouksen ydintä: monologistos (yhden sanan/lauseen rukous) vastakohtana monimutkaiselle ajattelulle.

 [3] Pyhä Hesykhios Siinailainen Lainaus: Mukailtu luvuista 89–90 (mielen puhtaudesta ja auringosta). Huomio: Hesykhios käyttää usein luontokuvastoa (meri, taivas, aurinko) kuvaamaan mielen tilaa.

”Pyytäkää mitä tahansa, ja te saatte sen.” (Joh.15:7)

Tämä on Raamatun ”vaarallisin” jae. Tämä lupaus kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta – ja joka on siksi aiheuttanut valtavasti pettymyksiä. Jos sen irrottaa asiayhteydestään, se kuulostaa avoimelta valtakirjalta, blanko- shekiltä.

”Pyytäkää mitä tahansa…”

Miksi en sitten saanut työpaikkaa, jota rukoilin? Miksi sairas lapsi ei parantunut? Miksi lottovoittoa ei kuulu? Onko Jeesus valehtelija? Vai onko minun uskossani vikaa?

Viinipuu- vertaus antaa tähän ainoan kestävän vastauksen. Lupaus ei ole: ”Minä olen Henkiolento ja te olette isäntiäni; käskekää minua.” Lupaus on: ”Jos te pysytte minussa… pyytäkää.” Avain on sanassa ”pysyminen”. Se muuttaa rukouksen luonteen täysin.

Miettikäämme viinipuun oksaa. Mitä se ”pyytää” rungolta? Pyytääkö se saada tuottaa vesimeloneja? Pyytääkö se saada irrota ja lähteä lomalle Bahamalle? Pyytääkö se kultaisia lehtiä? Ei.

Koska se on pysynyt rungossa, sillä on rungon luonto. Se haluaa vain yhtä asiaa: mahlaa, jotta se voisi tehdä rypäleitä.

Kun Jeesus sanoo ”mitä tahansa te tahdotte”, Hän olettaa, että tahtomme on jo muuttunut Hänen tahtonsa kaltaiseksi. Jos pysymme Hänessä, me emme halua asioita, jotka ovat ristiriidassa Hänen luontonsa kanssa. Emme rukoile kostoa vihamiehelle, koska Rungossa virtaa anteeksianto. Emme rukoile rikkauksia ylpeyden vuoksi, koska Rungossa virtaa nöyryys.

Pyhä Augustinus selittää tämän nerokkaasti. Hän sanoo, että Jumala on kuin lääkäri. Potilas voi pyytää mitä tahansa, mutta lääkäri antaa vain sen, mikä parantaa. ”Jumala kuulee meitä aina meidän parhaaksemme, ei aina meidän mielihaluiksemme. Usein lääkäri ei kuule potilaan pyyntöä, jotta hän voisi parantaa potilaan. Jos pyydät jotain, mikä on sinulle vahingollista, Jumalan ’Ei’ on itse asiassa suuri ’Kyllä’ sinun pelastuksellesi. …Siksi ehto on: ’Jos minun sanani pysyvät teissä’. Jos Hänen sanansa ovat meissä, me pyydämme sitä, mitä Hän haluaa antaa.” Pyhä Augustinus: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin, Traktaatti 81. [1]

Tämä on lohdullista. Jos olemme pyytäneet jotain tyhmää (joka tuhoaisi meidät), Jumala rakastaa meitä liikaa toteuttaakseen sen. Rukousvastaus ”Ei” on suojelua.

Mitä syvemmälle rukouselämässä (pysymisessä) mennään, sitä vähemmän rukous on ”ostoslista” ja sitä enemmän se on ”kalibrointia”. Aluksi rukoilemme: ”Jumala, muuta olosuhteet minulle sopiviksi.” Lopuksi rukoilemme: ”Jumala, muuta minut olosuhteisiin sopivaksi.”

Kun oksa on täysin auki rungolle, Rungon tahto virtaa oksaan. Silloin tapahtuu ihme: Me saamme kaiken mitä haluamme, koska me haluamme sitä, mitä Jumala on jo tekemässä. Tämä ei ole alistumista, vaan voimaantumista. Meistä tulee Jumalan tahdon kanavia maailmaan.

Origenes (n. 185–254), varhaiskirkon suuri (joskin kiistelty) opettaja, kirjoitti teoksessaan Rukouksesta, että meidän tulisi pyytää vain ”suuria asioita” (hengellisiä), jolloin pienet (maalliset) tulevat kaupan päälle. ”Jeesus sanoi: ’Pyytäkää suuria, niin teille lisätään pieniä.’ …Mitä ovat suuret? Ne ovat asioita, jotka tekevät sielun kuolemattomaksi ja osalliseksi Jumalasta. Kun pyydämme näitä, me rukoilemme Viinipuun luonnon mukaisesti, ja silloin vastaus on varma. Mutta jos pyydämme varjoja ja unia, me emme rukoile Jeesuksen nimessä, vaikka käyttäisimme Hänen nimeään.” (Origenes: Rukouksesta (De Oratione).) [2]

Lopuksi on ymmärrettävä rukouksen ”talousoppi”. Miksi Viinipuu antaa mahlaa? Ei siksi, että oksa näyttäisi lihavalta ja kiiltävältä. Vaan siksi, että oksa tuottaisi hedelmää muille. Tämä jae (Joh.15:7) on itse asiassa työmääräys. Se on kuin työnantaja sanoisi arkkitehdille: ”Tilaa varastosta mitä tahansa tarvitset, ja saat sen.” Jos arkkitehti tilaa betonia ja terästä rakennukseen, hän saa sen heti. Jos hän tilaa poreammeen omaan kotiinsa firman piikkiin, tilaus hylätään.

Jos rukouksemme tähtäävät hedelmän tuottamiseen (lähimmäisenrakkauteen, evankeliumiin, rauhaan), meillä on taivaan pankin avaimet. Resurssit ovat rajattomat. Jos rukoilemme vain omaa mukavuuttamme, hana menee kiinni.

Pyhä Jaakob sanoo tämän suoraan: ”Te pyydätte ettekä saa, koska pyydätte väärin, kuluttaaksenne sen himoissanne.” (Jaak.4:3).

Lupaus ”Pyytäkää mitä tahansa” on totta. Mutta se on totta vain oksalle, joka on niin syvästi kiinni Jeesuksessa, että se on unohtanut omat oikkunsa ja janoaa vain Jumalan kunniaa. Silloin rukouksesta tulee maailman vahvin voima. Se siirtää vuoria, koska Jumala itse haluaa siirtää ne, ja me olemme vain se vipu, jota Hän käyttää.

[1] Pyhä Augustinus Lainaus: In Johannis Evangelium Tractatus. Traktaatti 81, kappale 4. Alkuperäislähde: Migne, J.-P. (toim.), Patrologia Latina (PL), Tomus 35. Paris, 1845. Latinaksi: ”Non enim verba eius in nobis sunt, quando petimus quod non vult…” (Sillä Hänen sanansa eivät ole meissä, kun pyydämme sitä mitä Hän ei tahdo).

[2] Origenes Lainaus: De Oratione (Rukouksesta). Luku 14 (tai teemallisesti luvut 13–17). Huomio: Origenes viittaa usein ns. agrafaan (Jeesuksen kirjoittamattomaan sanaan): ”Pyytäkää suuria, niin pienet teille lisätään.” Suomenkielinen laitos: Kirkkoisät. (Lyhennelmiä Origeneen rukousopetuksesta). Origenes oli ensimmäinen, joka kirjoitti systemaattisen teoksen rukouksesta.

 

OSA IV: HEDELMÄ

Pyhityksen päämäärä

Miltä ”valmis” kristitty näyttää?

Omena-puuta ei istuteta siksi, että se olisi vain kaunis katsella tai tarjoaisi hyvää polttopuuta, vaan siksi, että se tuottaisi omenoita.

Samalla tavalla pyhityksen – eli hengellisen kasvun – päämäärä ei ole vain ”olla parempi ihminen” tai välttää virheitä. Päämäärä on elämä, joka pursuaa jotain itsensä ulkopuolelle. Seuraavassa tutkimme, mitä tuo ”hedelmä” todellisuudessa on ja miksi rakkaus on kaikkien hyveiden ydin.

Usein ajattelemme, että oksana oleminen on passiivista roikkumista. Mutta oksalla on elintärkeä tehtävä: se toimii kanavana.

Luku 8. Paljon hedelmää – Hyveet ja rakkaus

Jos mietimme viinipuun vertausta, oksan tehtävä ei ole tuottaa hedelmää puristamalla sitä itsestään ulos hampaat irvessä. Oksan tehtävä on kantaa hedelmää. Tämä on valtava ero.

Suorittaja yrittää imitoida hedelmää liimaamalla muovisia omenoita kuiviin oksiin (ulkoinen käyttäytyminen).

Oksa antaa rungon mahlan virrata lävitseen, jolloin hedelmä syntyy orgaanisesti sisäisenä muutoksena.

Olemme kiinni puussa siksi, että Jumalan luonto, rakkaus, ilo ja rauha voisivat muuttua meidän kauttamme konkreettisiksi teoiksi ja asenteiksi tässä maailmassa.

Nykyaikana sana ”hyve” voi kuulostaa vanhanaikaiselta tai jäykältä. Mutta alkuperäisessä merkityksessään hyve (virtue) tarkoittaa voimaa tai erinomaisuutta – luonteen laatua, joka toimii paineenkin alla.

Hedelmä ei ole yksittäinen hyvä teko, vaan pysyvä luonteenpiirre. Kuka tahansa voi olla kärsivällinen viisi minuuttia, kun kaikki menee hyvin. Hengen hedelmä on kärsivällisyyttä silloin, kun asiat menevät pieleen.

Kun puhumme ”paljosta hedelmästä”, emme puhu kiireestä tai aktivismista. Puhumme luonteesta, joka on niin täynnä elämää, että se ravitsee ympärillä olevia ihmisiä. Kypsä hedelmä on aina makea toisille; oksa ei syö omaa hedelmäänsä.

Miten sitten eri hyveet – kuten kärsivällisyys, ystävällisyys, uskollisuus ja itsehillintä – liittyvät toisiinsa? Ovatko ne erillisiä suorituksia, joita kerätään kuin partiomerkkejä?

Ei. Ne ovat kaikki yhtä ja samaa asiaa eri muodoissa. Ajatellaanpa valoa ja prismaa: Rakkaus on se kirkas, valkoinen valo, joka tulee Jumalasta. Elämäntilanteet ovat prisma, johon valo osuu. Hyveet ovat sateenkaaren värit, jotka taittuvat prismasta. Kun rakkaus kohtaa ärsyttävän ihmisen, se taittuu kärsivällisyydeksi. Kun rakkaus kohtaa kärsivän ihmisen, se taittuu laupeudeksi. Kun rakkaus kohtaa houkutuksen, se taittuu uskollisuudeksi. Ilman rakkautta ”hyveet” ovat vain kovia sääntöjä. Rakkauden kanssa ne ovat elävää hedelmää.

On tärkeää erottaa uskonnollinen suorittaminen aidosta hedelmän kantamisesta.

Uskonnollisen suorittamisen lähteenä on oma tahdonvoima ja kuri. Aidon hedelmän kantamisen lähteenä taas yhteys runkoon, Jumalaan. Uskonnollisen suorittamisen motivaationa ovat pelko, velvollisuus, tai ylpeys, aidon hedelmän kantamisen taas kiitollisuus ja rakkaus. Uskonnollisen suorittamisen ilmapiiri on kireä, tuomitseva ja väsynyt, aidon hedelmän ilmapiiri vapautunut, inhimillinen ja rauhallinen. Uskonnollisen suorittamisen lopputuloksena ovat ”muovihedelmät”. Ne näyttävät kaukaa hyviltä. ”Aito hedelmä” taas ravitsee ja maistuu hyvältä.

Pyhityksen päämäärä on siis tulla ihmiseksi, jonka seurassa on hyvä olla, koska hän tuoksuu ja maistuu samalta kuin se Puu, jossa hän on kiinni.

Tämä ei tapahdu yön yli. Kuten puutarhuri tietää, hedelmän kypsyminen vaatii aurinkoa, sadetta ja aikaa. Mutta lupaus on varma: se, joka pysyy kiinni puussa, tuottaa varmasti paljon hedelmää. Ei puristamalla, vaan pysymällä.

Mitä on hengen hedelmä? (Gal. 5:22)

Kun Paavali listaa Galatalaiskirjeessä Hengen hedelmiä, hän tekee pienen mutta mullistavan kieliopillisen valinnan. Hän ei puhu monikossa ”Hengen hedelmistä”, vaan yksikössä: Hengen hedelmä.

Tämä ei ole sattumaa. Kyseessä ei ole irtokarkkipussi, josta voimme valita suosikkimme (”otan iloa ja rauhaa, mutta jätän kärsivällisyyden ja itsehillinnän väliin”). Kyseessä on yksi kokonaisuus, kuin appelsiini, jossa on monta lohkoa. Jos Henki vaikuttaa meissä, koko hedelmä alkaa kypsyä – vaikkakin eri lohkot saattavat kasvaa eri tahtiin.

Tämä yhdeksänosainen ”makuprofiili” voidaan jakaa karkeasti kolmeen suuntaan, jotka kattavat koko elämän:

Kolme ensimmäistä kuvaavat sitä ilmapiiriä, joka vallitsee ihmisen sisimmässä, kun yhteys Runkoon on kunnossa.

Rakkaus (agape) on perusta kaikelle muulle. Se ei ole vain tunne, vaan tahto toimia toisen parhaaksi silloinkin, kun se maksaa jotain.

Iloa (chara) ei pidä sekoittaa onnellisuuteen, joka riippuu olosuhteista. Ilo on syvää luottamusta siihen, että Jumala on hyvä, vaikka elämä olisi vaikeaa. Se on ”korkki veden alla” – se nousee pintaan paineenkin keskellä.

Rauha (eirene; heprean shalom) ei ole vain konfliktin puutetta, vaan eheyttä ja levollisuutta. Se on tyyneyttä myrskyn silmässä.

Kun sisin on kunnossa, se alkaa valua yli ihmissuhteisiin.

Kärsivällisyys on pitkämielisyyttä. Kykyä sietää epämukavuutta tai hankalia ihmisiä ilman, että ”sulake palaa”. Se on tilaa antaa toisen olla keskeneräinen.

Ystävällisyys tarkoittaa asennetta, joka on helposti lähestyttävä. Se on pehmeyttä kovuuden keskellä ja halua kohdata toinen lämmöllä.

Hyvyys: Ystävällisyys on asenne, hyvyys on toimintaa. Se on moraalista selkärankaa ja konkreettisia tekoja oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolesta.

Lopuksi hedelmä näkyy siinä, miten johdamme itseämme.

Uskollisuus tarkoittaa luotettavuutta. Sitä, että olet ihminen, jonka sanaan voi luottaa ja joka pysyy paikallaan silloinkin, kun huvittaisi lähteä.

Sävyisyys ymmärretään usein väärin heikkoudeksi. Kreikan sana viittaa kuitenkin villieläimeen, joka on kesytetty. Se on voimaa, joka on hallinnassa. Sävyisä ihminen voisi jyrätä, mutta valitsee olla lempeä.

Itsehillintä on kykyä sanoa ”ei” omille impulsseilleen suuremman päämäärän vuoksi. Se on Hengen antamaa hallintavaltaa lihan halujen yli.

On helppoa puolustautua sanomalla: ”Minä nyt vain olen luonteeltani äkkipikainen” tai ”Olen luonnostani huolehtija, en voi tuntea rauhaa”.

Tässä on pyhityksen ja hedelmän ydin: Hengen hedelmä ei ole sama asia kuin luonteenpiirteet. Temperamentti on se pohja, jolla synnymme. Hengen hedelmä on se yliluonnollinen muutos, joka tapahtuu, kun Jumala muovaa temperamenttiamme.

Hengen hedelmä tekee hiljaisesta ihmisestä rohkean, joka rakastaa, ja äänekkäästä ihmisestä kuuntelevan ystävän. Se ei tuhoa persoonaamme, mutta se jalostaa sen. Se tekee meistä enemmän itsemme – sellaisena kuin Jumala meidät tarkoitti.

Rakkaus (agape) – Opetuslapseuden ainoa todellinen tuntomerkki

Kristillisessä kulttuurissa on helppo sortua etsimään ”hengellisyyden merkkejä” vääristä paikoista. Saatamme alitajuisesti ajatella, että kypsän uskovan tunnistaa valtavasta raamatuntuntemuksesta, karismaattisista armolahjoista, pitkistä rukoushetkistä tai tiukasta moraalista.

Vaikka nämä voivat olla hyviä asioita, Jeesus ei maininnut niistä yhtäkään määritellessään omien seuraajiensa tuntomerkin. Hän antoi vain yhden kriteerin:

”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh.13:35)

Tämä on pysäyttävää. Maailma ei tunnista meitä siitä, että olemme oikeassa, vaan siitä, miten me rakastamme.

Kun Uusi testamentti puhuu tästä rakkaudesta, se käyttää kreikan sanaa Agape. Se eroaa täysin siitä rakkaudesta, jota elokuvat ja pop-kappaleet meille tarjoilevat.

Se ei ole tunne: Tunteet ailahtelevat sään ja verensokerin mukaan. Agape on tahdon valinta. Se on päätös toimia toisen parhaaksi silloinkin, kun tunteet eivät ole mukana.

Se ei ole kaupankäyntiä: Inhimillinen rakkaus sanoo usein: ”Rakastan sinua, jos sinä rakastat minua.” Agape sanoo: ”Rakastan sinua, vaikka sinä et ansaitsisi sitä.”

Se on uhrautuvaa: Se maksaa jotain. Se luopuu omasta oikeudesta olla oikeassa tai omasta mukavuudesta toisen vuoksi.

Apostoli Paavali vie tämän ajatuksen äärimmäisyyksiin 1. Korinttilaiskirjeen luvussa 13. Hän listaa asioita, joita pidämme hengellisen elämän huippuina: enkelien kielet, profetoiminen, kaiken tiedon ymmärtäminen, jopa omaisuuden lahjoittaminen köyhille.

Hänen tuomionsa on tyly: Jos näistä puuttuu rakkaus, tulos ei ole ”vähän huonompi”. Tulos on nolla. Ilman rakkautta suurin hengellinen teko on vain ”kumiseva vaski” – ärsyttävää melua.

Voimme ajatella tätä leipomisen kautta. Voit laittaa kakkuun kalleimpia mausteita ja hienoimpia koristeita, mutta jos unohdat jauhot, sinulla ei ole kakkua. Rakkaus on tuo jauho. Se on substanssi, joka sitoo kaiken muun yhteen. Ilman sitä ”pyhitys” on vain hurskasta poseerausta.

On helppoa rakastaa ”ihmiskuntaa” tai tuntea lämpimiä ajatuksia kaukana olevia lähetyskenttiä kohtaan. Agape-rakkauden todellinen testi on kuitenkin aina lähellä. Se mitataan siinä, miten kohtelet perheenjäsentä, joka on väsynyt ja kiukkuinen. Se mitataan siinä, miten suhtaudut seurakuntalaiseen, jonka teologia tai persoona ärsyttää sinua. Se mitataan siinä, annatko anteeksi vai kannatko kaunaa.

Pyhityksen päämäärä ei ole tulla ”suureksi hengelliseksi johtajaksi”, vaan tulla ihmiseksi, joka osaa rakastaa aidosti. Se on vaikein kaikista läksyistä, mutta se on ainoa, jolla on ikuisuusarvoa. Kun olemme kiinni Puussa, Hänen rakkautensa (agape) alkaa väistämättä virrata meihin – ja lopulta meistä ulos.

Synergia: Jumalan voima ja ihmisen tahto

Kun puhumme hedelmän kantamisesta ja oksana olemisesta, törmäämme usein väärinkäsitykseen. Saatamme ajatella, että koska ”Jumala vaikuttaa kaiken”, meidän osamme on olla täysin passiivisia – kuin nukkeja, joita Jumala liikuttelee naruista, tai potilaita, jotka odottavat nukutuksessa leikkausta.

Tämä ei ole raamatullinen kuva. Raamattu ei opeta passiivisuutta, vaan synergiaa. Sana tulee kreikan sanoista syn (yhdessä) ja ergos (työ). Se tarkoittaa yhteisvaikutusta.

Apostoli Paavali tiivistää tämän paradoksin nerokkaasti Filippiläiskirjeessä: ”Tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne… Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen.” (Fil. 2:12–13)

Huomaatko jännitteen? Paavali sanoo samassa hengenvedossa ”tehkää työtä” ja ”Jumala tekee työtä”. Miten tämä toimii käytännössä?

Ymmärtääksemme synergian, meidän on varottava kahta yleistä virhettä:

Aktivismi (pelagiolaisuus) on ajatus siitä, että pyhitys on minun projektini. Minä puristan hampaat yhteen, luen enemmän, paastoan enemmän ja ”teen itsestäni pyhän”. Jos onnistun, tämä johtaa ylpeyteen, tai kun epäonnistun, epätoivoon

Passiivisuus (kvietismi) taas on ajatus siitä, että ”minä en tee mitään, Jumala tekee kaiken”. Ihminen jää sohvalle odottamaan, että Pyhä Henki yliluonnollisesti siivoaisi keittiön tai pakottaisi hänet olemaan ystävällinen. Tämä johtaa hengelliseen laiskuuteen ja vastuun pakoiluun.

Synergiaa voi kuvata purjeveneellä.

Jumalan osa on tuuli.  Ilman tuulta vene ei liiku mihinkään, vaikka kapteeni tekisi mitä. Me emme voi luoda tuulta emmekä käskeä sitä. Pyhä Henki on voiman lähde ja liikuttaja. Ihmisen osa on nostaa purjeet. Tuuli voi puhaltaa, mutta jos purjeet ovat alhaalla, vene ei liiku. Purjeiden nostaminen on aktiivinen teko. Se vaatii työtä, taitoa ja valppautta.

Hengellinen hedelmä syntyy, kun meidän tahtomme (purjeet) kohtaa Jumalan voiman (tuulen).

Mitä tämä ”purjeiden nostaminen” sitten on arjessa? Se on tahdon käyttämistä oikeaan suuntaan. Vaikka emme voi luoda rakkautta tyhjästä, voimme valita asettua alttiiksi sille.

Synergia näyttää tältä: Jumala antaa voiman hillitä kielesi, kun olet vihainen. Sinun tehtäväsi on purra hammasta ja olla sanomatta sitä ilkeää kommenttia, joka on kielen päällä. Jumala antaa halun rukoilla. Sinun tehtäväsi on laittaa puhelin pois, mennä huoneeseen ja sulkea ovi.

Jumala ei rukoile puolestasi, eikä Hän rakasta naapuriasi puolestasi. Hän antaa sinulle kyvyn ja voiman tehdä niin, mutta Hän odottaa, että sinä käytät tuota kykyä.

Oksana oleminen on siis aktiivista riippuvuutta. Se ei ole velttoa roikkumista, vaan tiukkaa tarrautumista runkoon myrskyn keskellä.

Hedelmä on Jumalan lahja, mutta se kasvaa vain siinä puutarhassa, jota ihminen suostuu viljelemään. Meidän tehtävämme ei ole tuottaa tulosta, vaan pitää yhteys auki. Kun me annamme pienen ”kyllä”-vastauksemme ja vähäisen tahtomme Jumalan käyttöön, Hän virtaa sen läpi ja saa aikaan asioita, jotka ylittävät omat kykymme. Tämä on pyhityksen salaisuus: Minä teen, koska Hän vaikuttaa.

Luku 9. Kuiva oksa – Hengellinen kuolema ja irtautuminen

Olemme käsitelleet  kasvua, mahlaa ja hedelmää. Mutta viinipuun vertauksessa on myös toinen, synkempi puoli. Jeesus ei kaunistele todellisuutta: kaikki oksat eivät selviydy.

Seuraavaa ei ole tarkoitettu pelotteeksi, vaan diagnostiseksi työkaluksi. Aivan kuten puutarhuri tarkkailee puuta löytääkseen kuivat oksat ajoissa, meidän on uskallettava katsoa rehellisesti oman hengellisen tilamme ”elintoimintoja”

Varoitus: ”Joka ei pysy minussa, se heitetään pois.”

” Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh.15:6)

Tämä on yksi Raamatun kovimmista jakeista. Usein se herättää ahdistusta: ”Voinko minä pudota pois? Voiko Jumala hylätä minut?”

On tärkeää ymmärtää, että Jeesus kuvaa tässä ennen kaikkea hengellistä syy -seuraussuhdetta, ei mielivaltaista rangaistusta. Kyse on biologiasta:

Jos sormi leikataan irti kädestä, se kuolee. Ei siksi, että käsi ”vihasi” sormea, vaan siksi, että yhteys verenkiertoon katkesi. Samoin oksa, joka irtoaa rungosta, ei voi pysyä elossa omillaan. Sillä ei ole omaa elämänlähdettä.

Varoitus on siis tämä: Ilman yhteyttä Jeesukseen ei ole hengellistä elämää. Ei ole olemassa ”itsenäistä kristillisyyttä”.

Harvoin oksa katkeaa yhdessä yössä, ellei myrsky iske. Yleensä hengellinen kuolema on hidas prosessi, jota kutsumme nääntymiseksi. Se tapahtuu vähitellen, melkein huomaamatta.

Tässä on tyypillinen ”kuivumisen kaava”:

1.Tukos (synnin kovettama mieli): Jokin asenne tai salattu synti alkaa tukkia ”johtojänteitä”. Emme enää halua kuulla Jumalan ääntä tietyillä alueilla. Rukous alkaa tuntua vastenmieliseltä.

2.Etääntyminen (laiminlyönti): Yhteys ei katkea heti, mutta se ohenee. Raamattu jää hyllyyn, seurakuntayhteys harvenee. Ajattelemme: ”Pärjään minä ilmankin, hoidan tämän myöhemmin.”

3.Näennäiselämä (kuori ilman sisusta): Ulkokuori voi säilyä pitkään ennallaan. Käytämme edelleen hengellistä kieltä ja käymme tilaisuuksissa, mutta sisältä olemme tyhjiä. Olemme kuin joulukuusi: vihreä ja koristeltu, mutta ilman juuria.

4.Hengellinen kuolema (täydellinen tunnottomuus): Lopulta omatunto ei enää reagoi. Sydän on kovettunut. Oksa on paikallaan, mutta se on rutikuiva. Se napsahtaa poikki pienestäkin paineesta.

Mistä tiedämme, virtaako meissä elämä vai olemmeko kuivumassa? Kuiva oksa on hauras ja hedelmätön.

Rakkaudettomuus on varmin merkki. Jos muutut kyyniseksi, kovaksi ja tuomitsevaksi, mahla ei virtaa. Kuiva puu on kovaa; elävä puu joustaa.

Kuiva oksa napsahtaa heti, kun siihen osuu. Jos huomaat loukkaantuvasi verisesti pienistäkin asioista, se kertoo sisäisestä kuivuudesta. Kosteus (Hengen kosketus) tekee ihmisestä sitkeän.

Uskonelämästä tulee raskas taakka. Se on pelkkää sääntöjen noudattamista ja suorittamista hampaat irvessä. Ilo puuttuu.

Mitä sitten tarkoittaa tuleen heittäminen? Teologisesti tämä viittaa kadotukseen ja lopulliseen eroon Jumalasta. Mutta vertauskuvassa on myös syvä traaginen ulottuvuus tässä ajassa: hyödyttömyys.

Viinipuu on erikoinen kasvi. Sen puuaines on liian pehmeää rakentamiseen ja liian huokoista huonekaluihin. Jos viinipuu ei tuota rypäleitä, se on täysin hyödytön. Sillä ei tee mitään muuta kuin polttopuuta.

Tämä on vakava pysäytys:

Jumala on kutsunut meidät suureen tarkoitukseen – välittämään Hänen rakkauttaan maailmaan. Jos kieltäydymme tästä ja elämme vain itsellemme, elämämme menettää sen tarkoituksen, jota varten se luotiin. ”Tuli” on kuva siitä, että kaikki se, mikä ei ole syntynyt Jumalasta, palaa lopulta pois arvottomana (ks. 1. Kor. 3:15).

Paineita kohdatessaan elävä oksa, joka pysyy rungossa, joustaa ja taipuu, mutta ei katkea. Kuiva, irtautunut oksa taas napsahtaa poikki ja murtuu heti. Elävä oksa ravitsee, tarjoaa varjoa ja hedelmää, mutta kuivanut oksa pistelee, vie tilaa, eikä anna mitään. Oksa, joka pysyy rungossa, on kostea, elinvoimainen ja kasvava, kuiva taas kova, hauras ja pysähtynyt elämässään. Elävän oksan lopputulos on, että se antaa paljon hedelmää. Kuivan oksan osa hyödyttömänä on joutua poltettavaksi

Vaikka tämä luku on vakava, kristinusko on ylösnousemususkoa. Niin kauan kuin elämää on jäljellä, on toivoa.

Apostoli Paavali käyttää Roomalaiskirjeessä kuvaa oksastamisesta. Jopa villi tai katkennut oksa voidaan liittää takaisin runkoon. Jos tunnistat itsessäsi kuivumisen merkkejä – jos huomaat olevasi kyyninen, väsynyt tai kova – älä yritä ”maalata itseäsi vihreäksi” teeskentelemällä.

Ainoa lääke kuivuuteen on palata lähteelle.

Se vaatii nöyrtymistä: ”Herra, olen kuiva. Mahla ei virtaa. Liitä minut takaisin.”

Runko on täynnä elämää, ja se odottaa vain, että yhteys avataan uudelleen. Parannuksenteko on se hetki, kun tukos poistetaan ja elämä alkaa jälleen virrata.

Miten yhteys katkeaa? Synti, ylpeys ja skisma

Jos oksa löytyy maasta kuivuneena, puutarhuri kysyy heti: ”Mitä tapahtui?” Harvemmin syynä on salama tai myrsky. Useimmiten kyse on sisäisestä prosessista, joka on katkaissut elämänvirran.

Hengellisessä elämässä on kolme pääasiallista ”tautia”, jotka johtavat irtautumiseen: synti, ylpeys ja skisma.

Meillä on usein väärä kuva synnistä. Ajattelemme sitä vain ”tuhmana tekona” tai sääntörikkomuksena. Mutta viinipuun näkökulmasta synti on eriste, tukos suonissa.

Kuten kolesteroli verisuonissa tai kalkki vesiputkessa, katumaton synti kovettaa sydämen seinämät. Kun ihminen tekee tietoisesti syntiä ja kieltäytyy tuomasta sitä valoon (tunnustamasta), hän alkaa väistellä Jumalaa. Syntyy häpeä ja halu piiloutua. Pyhä Henki on nimensä mukaisesti Pyhä. Hän ei voi täyttää astiaa, joka on täynnä toista ainetta. Synti ei saa Jumalaa lakkaamaan rakastamasta meitä, mutta se tekee meistä kyvyttömiä vastaanottamaan tuota rakkautta. Meistä tulee ”vedenpitäviä” – armo sataa päällemme, mutta ei imeydy sisään.

Satunnaiset lankeemukset, joita kadumme, eivät katkaise yhteyttä. Ne ovat kuin naarmuja kuoressa. Vaarallista on se synti, jota vaalimme, puolustelemme ja pidämme salassa.

Jos synti on tukos, ylpeys on saha. Se on aktiivista pyrkimystä irtautua riippuvuussuhteesta. Ylpeys on hengellisen elämän vaarallisin tila, koska se naamioituu usein hyveeksi tai voimaksi. Oksa alkaa ihailla omia rypäleitään ja ajattelee: ”Minä tein tämän. Olen vahva ja kykenevä. En tarvitse runkoa määräilemään, miten kasvan.”

Omavaraisuus tarkoittaa sitä, että ylpeä ihminen lakkaa rukoilemasta, koska hän luottaa omaan viisauteensa, ja lakkaa lukemasta Sanaa, koska hän luulee jo tietävänsä kaiken.

Luciferin alkuperäinen synti on irtautuminen: halu olla oma lähteensä. Mutta oksa, joka haluaa olla itsenäinen puu, on pian vain kuiva keppi. Ylpeys katkaisee nöyryyden, ja nöyryys on ainoa kanava, jota pitkin armo virtaa.

Kolmas tapa kuivua on katkaista yhteys muihin oksiin. Tätä kutsutaan skismaksi eli hajaannukseksi. Emme ole kiinni rungossa yksin. Olemme osa valtavaa oksistoa. Joskus ihminen loukkaantuu toiselle uskovalle tai seurakunnalle niin syvästi, että hän päättää: ”Minulle riittää pelkkä Jeesus, en tarvitse seurakuntaa.”

Tämä on vaarallinen harha. Mahla virtaa koko puun läpi. Jos oksa yrittää eristää itsensä muista oksista, se usein eristää itsensä myös rungosta.

Kysymyksessä on rakkauden koe.  Kuten aiemmin todettiin, rakkaus on elämän merkki. Jos katkaisen välit veljiini ja sisariini katkeruuden vuoksi, tukin samalla sen kanavan, josta Jumalan rakkaus virtaa minuun.

Raamattu on tässä ehdoton: ”Joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. ” (1. Joh.2:9). Et voi halata Kristusta (Päätä), jos potkit Hänen Ruumistaan (seurakuntaa).

Nämä kolme toimivat usein yhdessä: Ylpeys saa meidät luulemaan, että pärjäämme omillamme. Synti saa meidät piiloutumaan valolta. Skisma saa meidät eristäytymään niistä ihmisistä, jotka voisivat auttaa meitä. Lopputulos on yksinäinen, kuiva oksa maassa. Mutta niin kauan kuin on elämää, suunta voidaan kääntää. Kuivaankin oksaan voi tulla elämä.

 

Katumus (metanoia) – Tie takaisin runkoon

Jos kaikki päättyisi varoitukseen kuivumisesta, se olisi vain tuomio. Mutta kristinuskon ydin on aina restauraatio eli ennalleen asettaminen.

Puutarhanhoidossa tunnetaan ihmeellinen toimenpide: oksastus. Jopa villi, hedelmätön tai katkennut oksa voidaan liittää takaisin jaloon runkoon, jolloin rungon elinvoima alkaa virrata siihen ja herättää sen eloon.

Hengellisessä elämässä tämä oksastus tapahtuu prosessin kautta, jota Raamattu kutsuu katumukseksi tai parannukseksi. Kreikan kielen sana on metanoia.

Meillä on usein väärä käsitys katumuksesta. Kuvittelemme sen tarkoittavan itsesääliä, itkua ja maassa kieriskelyä. Vaikka tunteet voivat olla mukana, metanoia ei ole tunne, vaan suunnanmuutos

Sana tarkoittaa kirjaimellisesti mielenmuutosta (meta = muutos, nous = mieli).

Se on U-käännös, hetki, jolloin oksa lakkaa yrittämästä elää omillaan ja myöntää: ”Minä kuolen tässä. Tarvitsen runkoa.” Se on luopumista oikeassa olemisen tarpeesta.

Miten katumus toimii käytännössä? Voimme katsoa mallia siitä, miten puutarhuri suorittaa oksastuksen. Se on kivulias, mutta pelastava kolmivaiheinen prosessi.

Jotta oksa voidaan liittää runkoon, sen pää on leikattava auki. Kuiva, kova ja sulkeutunut pinta on poistettava. Hengellisesti tämä tarkoittaa selittelyn lopettamista. Niin kauan kuin puolustelet syntejäsi (”olin väsynyt”, ”muutkin tekevät niin”, ”se on minun luonteeni”), olet suljettu oksa.

Katumus on veitsi, joka leikkaa selitykset pois. Se sanoo kaunistelematta: ”Minä tein väärin. Minä olen vastuussa. Olen tyhjä.” Se sattuu, mutta se avaa pinnan vastaanottamaan elämää.

Avattu oksa painetaan tiukasti kiinni rungossa olevaan haavaan.

Tämä on evankeliumin syvin kuva. Jeesus on Runko, jossa on haavat (ristillä naulitut kädet ja kylki). Meidän rikkinäisyytemme liitetään Hänen rikkinäisyyteensä. Emme tule Jumalan luo hyvinä ja ehjinä, vaan tuomme oman ”leikkauspintamme” – syntimme ja puutteemme – suoraan kosketuksiin Hänen armonsa kanssa.

Oksastuskohta sidotaan tiukasti kiinni, jotta oksa ei pääse liikkumaan. Katumus ei ole vain hetkellinen ”sorry”. Se on sitoutumista pysymään paikallaan. Se tarkoittaa paluuta seurakuntayhteyteen, paluuta Sanan ääreen ja suostumista siihen, että Jumala alkaa jälleen kasvattaa meitä. Aluksi se voi tuntua ahtaalta, mutta side on välttämätön, jotta suonet ehtivät kasvaa yhteen.

Kun oksastus onnistuu, siihen jää aina arpi. Mutta puutarhurit tietävät, että oksastuskohta on usein puun vahvin kohta. Se ei murru siitä enää koskaan.

Samoin on hengellisessä elämässä. Suurimpia Jumalan valtakunnan vaikuttajia eivät ole ne, jotka eivät koskaan epäonnistuneet. Suurimpia ovat ne, jotka ovat kokeneet syvän metanoian – jotka ovat murtuneet, tulleet takaisin ja kasvaneet kiinni Kristukseen syvemmin kuin koskaan ennen.

Apostoli Pietari kielsi Jeesuksen (oksan katkeaminen), mutta koki syvän katumuksen ja palasi (oksastus). Tuloksena oli apostoli, joka ei enää luottanut omaan voimaansa, vaan Rungon voimaan.

Katumus ei siis ole loppu, vaan uuden, hedelmällisemmän alun edellytys.

Luku 10. Iankaikkinen viini

Eskatologia ja theosis

Olemme kulkeneet pitkän matkan viinitarhassa. Olemme käsitelleet leikkaamista, juurtumista, kuivumista ja hedelmän kantamista. Mutta mihin tämä kaikki lopulta tähtää? Kristinuskon päämäärä ei ole vain tehdä meistä ”kilttejä ihmisiä”, jotka käyttäytyvät hyvin tässä ajassa, vaan jotain paljon huimaavampaa. Kirkkoisät käyttivät siitä rohkeaa sanaa: theosis (jumalallistuminen), tulla sellaiseksi kuin Kristus on.

Jumaloituminen (theosis): Tulla sellaiseksi kuin Kristus on.

Varhaisen kirkon teologit tiivistivät pelastuksen salaisuuden usein lauseeseen, joka saattaa ensikuulemalta kuulostaa pöyristyttävältä: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi jumalaksi.” (Athanasios Suuri)

Tämä ei tarkoita, että meistä tulisi Luojia tai palvonnan kohteita. Se ei ole new age -henkistä ”löydä sisäinen jumaluutesi” -ajattelua. Se tarkoittaa osallisuutta.

Apostoli Pietari kirjoittaa, että meille on annettu lupaukset, jotta me niiden kautta ”tulisimme jumalallisesta luonnosta osallisiksi” (2. Piet. 1:4).

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Kuvitelkaamme rautatanko ja tuli. Rauta on itsessään kylmää, kovaa ja mustaa. Kun rauta työnnetään tuleen ja se saa olla siellä tarpeeksi kauan, tapahtuu muutos. Rauta alkaa hehkua. Se muuttuu kuumaksi ja valoa säteileväksi. Rauta saa tulen ominaisuudet, mutta se ei lakkaa olemasta rautaa. Se ei muutu tuleksi, mutta se on niin täynnä tulta, että se toimii tulen tavoin, se voi sytyttää ja polttaa.

Tämä on theosis. Ihminen (rauta) pysyy luotuna ihmisenä, mutta olemalla yhteydessä Jumalaan (tuli), hän alkaa säteillä Jumalan ominaisuuksia: kuolemattomuutta, täydellistä rakkautta, pyhyyttä ja kirkkautta.

Koko viinipuun vertauskuva huipentuu tässä.

Jos mietimme omenapuun oksaa, sen sisällä virtaava mahla on samaa ainetta kuin rungossa. Oksalla on sama DNA kuin rungolla. Jeesus ei tullut vain antamaan meille uusia sääntöjä. Hän tuli antamaan meille oman elämänsä. Kun oksa pysyy rungossa, rungon elämä (Jumalan luonto) virtaa oksaan.  Lopullinen päämäärä ei ole vain se, että oksa tuottaa jotain (tekoja), vaan se, että oksa muuttuu rungon kaltaiseksi.

Pyhitys ja pyhittyminen on prosessi, jossa meidän inhimillinen luontomme kyllästetään vähitellen Jumalan elämällä. Se alkaa tässä ajassa (Hengen hedelmä on esimakua tästä), mutta se saavuttaa täyttymyksensä vasta iankaikkisuudessa.

Monet ajattelevat, että taivas on paikka, jossa olemme ”vain ihmisiä”, mutta ilman syntiä – kuin Aadam ja Eeva ennen lankeemusta. Kristillinen toivo on kuitenkin korkeampi. Me emme palaa vain alkutilaan. Meidät korotetaan korkeammalle. Emme vain korjaannu, me muutumme

Jeesuksen ylösnousemusruumis on esikuva meidän tulevaisuudestamme. Se on inhimillinen ruumis, mutta se on täynnä Jumalan kirkkautta ja voimaa.

Johannes kirjoittaa: ”Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh.3:2)

Tämä on viinitarhurin lopullinen visio: Tarha, jossa jokainen oksa on niin täynnä Rungon elämää, että koko tarha hehkuu samaa kirkkautta. Se on iankaikkista viiniä – elämää, joka ei koskaan lopu, ei koskaan väljähdy ja on täynnä iloa.

Uusi viini Isän valtakunnassa

Lopullinen juhla

Kun Jeesus asetti ehtoollisen viimeisenä iltana ennen kuolemaansa, Hän teki yllättävän lupauksen. Pitäessään maljaa kädessään – maljaa, joka kuvasi Hänen vuodatettavaa vertaan – Hän sanoi: ”Minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.” (Matt. 26:29)

Tämä on valtava lause. Se on Jumalan paasto.

Jeesus päätti pidättäytyä juhlan täydellisestä ilosta siihen saakka, kunnes kaikki Hänen omansa – jokainen oksa, joka on pysynyt hänessä – on koottu turvaan. Hän ei halua juhlia yksin. Hän odottaa meitä.

Raamattu ei pääty tyhjyyteen tai abstraktiin valoon, vaan juhlaan. Ilmestyskirja kuvaa historian päätepistettä ”Karitsan hääateriana” (Ilm. 19:9).

Viinipuu-vertaus saa tässä lopullisen täyttymyksensä. Maanpäällinen elämä oli kasvukautta: karsimista, sadetta, aurinkoa ja hidasta kypsymistä. Taivas on sadonkorjuujuhla. Se on hetki, jolloin kaikki se, mikä on kasvanut Kristuksessa – kaikki rakkaus, kaikki kärsivällisyys, kaikki salassa vuodatetut kyyneleet – tuodaan esiin.

Mikään ei mennyt hukkaan. Jokainen rypäle, jonka Pyhä Henki sinussa kasvatti, on nyt osa sitä ”uutta viiniä”, jota nautitaan Isän valtakunnassa.

Muistamme Jeesuksen ensimmäisen ihmeen Kaanan häissä? Kun viini loppui, Jeesus muutti veden viiniksi. Juhlapöydän isäntä hämmästyi ja sanoi sulhaselle: ”Jokainen tarjoaa ensin hyvän viinin… mutta sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti.” (Joh.2:10)

Tämä on Jumalan valtakunnan logiikka, ja se on päinvastainen kuin maailman logiikka. Siinä toteutuu Kaanan häiden periaate: paras säästetään viimeiseksi. Maailma tarjoaa parhaat ensin: nuoruuden, terveyden ja nautinnot. Sitten viini huononee: tulee vanhuus, sairaus ja lopulta kuolema. Jumala säästää parhaan viimeiseksi. Tässä ajassa meillä on kilvoitus, risti ja karsiminen. Me saamme maistaa viiniä vain tilkkasen ehtoollisella ja Hengen ilossa. Mutta paras viini – täydellinen, samentumaton ilo – odottaa lopussa.

Mitä tämä uusi viini on? Se on vertauskuva Pyhän Hengen täyteydestä, joka ei enää ”vuoda maahan” eikä ole vajavainen.

Tässä ajassa ilomme on aina sekoittunut suruun. Jopa kauneimmissa hetkissä on luopumisen varjo. Mutta Isän valtakunnan uusi viini on puhdasta iloa. Se on yhteyttä ilman väärinymmärryksiä. Se on rakkautta ilman pelkoa hylkäämisestä. Se on elämää ilman kuoleman uhkaa.

Viinipuu ja oksat ovat silloin lopullisesti yhtä. Mahla virtaa esteettä. Kipu on poissa, ja jäljellä on vain se, mitä varten meidät luotiin: ikuinen, riemuisa yhteys Luojamme kanssa.

Tämä toivo tekee nykyisestä karsimisesta kestettävää. Puutarhuri ei leikkaa meitä kiusatakseen, vaan valmistaakseen meitä tätä suurta juhlaa varten.

 

Pyhä Maksimos Tunnustaja: Koko luomakunnan yhdistyminen Viinipuussa

Joskus ajattelemme pelastusta liian kapeasti: ”Minun sieluni pääsee taivaaseen.” Mutta Raamattu ja kirkon suuret opettajat maalaavat paljon suuremman kuvan. Viinipuu ei ole vain vertauskuva sielujen pelastumisesta; se on kuva koko maailmankaikkeuden rakenteesta.

700-luvulla elänyt teologi Pyhä Maksimos Tunnustaja opetti jotain, mikä mullistaa tapamme katsoa luontoa ja kosmosta. Hänen mukaansa Kristus ei tullut pelastamaan meitä pois aineellisesta maailmasta, vaan pelastamaan myös aineellisen maailman meidän kauttamme.

Maksimos opetti, että jokaisella luodulla asialla – kivellä, puulla, tähdellä ja ihmisellä – on oma logoksensa eli tarkoituksensa ja olemuksensa ydin. Nämä kaikki miljardit pienet logoi (monikko sanasta logos) ovat lähtöisin yhdestä suuresta Logoksesta, Kristuksesta. Hän on kaiken koossapitävä voima

Voimme soveltaa tätä viinipuuvertaukseen: Kristus on runko, joka pitää koko todellisuutta koossa. Ilman Häntä atomit eivät pysyisi yhdessä eikä elämä virtaisi. Syntiinlankeemuksessa maailma hajosi sirpaleiksi (diastasis). Asiat joutuivat ristiriitaan keskenään: ihminen vastaan luonto, henki vastaan aine.

Maksimoksen visio on ”kosminen liturgia”. Hän näkee Kristuksen Viinipuuna, joka kasvaa kaikkien maailman halkeamien yli ja sitoo ne takaisin yhteen.

Maksimos puhuu viidestä suuresta kuilusta, jotka Kristus ylittää ja yhdistää itsessään:

1. Mies ja nainen (sukupuolten välinen jako).
2. Paratiisi ja asuttu maa (pyhän ja arjen välinen jako).
3. Taivas ja maa (henkisen ja aineellisen välinen jako).
4. Aistittava ja älyllinen (näkyvän ja näkymättömän välinen jako).
5. Luotu ja Luoja.

Tämä on huikea ajatus: Viinipuu on niin suuri, että se ulottuu Luojasta luomakuntaan. Kun meidät oksastetaan Kristukseen, meistä tulee se ”liima” tai ”pappi”, joka tuo koko luomakunnan takaisin Jumalan yhteyteen.

Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä, että ”koko luomakunta huokaa ja on synnytystuskissa” odottaen Jumalan lasten ilmestymistä (Room. 8:22).

Luonto odottaa meitä, koska ihminen on luomakunnan kruunu ja ”puutarhuri”. Kun ihminen lankesi, hän veti luomakunnan mukanaan turmelukseen. Luonto ”sairastui” ihmisen synnin tähden. Mutta kun ihminen paranee – kun oksa alkaa jälleen kantaa pyhää hedelmää – myös luomakunta alkaa parantua.

Eskatologiassa, lopunajallisessa visiossa, Viinipuu täyttää koko universumin. Aine ei katoa, vaan se kirkastuu. Kukat, vuoret ja tähdet eivät ole vain lavasteita, jotka poltetaan pois. Ne ovat osa Jumalan taideteosta, joka restauroidaan alkuperäiseen loistoonsa.

Isän valtakunnassa Jumala on ”kaikki kaikessa” (1. Kor. 15:28). Mahla virtaa läpi koko olemassaolon. Ei ole enää ”maallista” ja ”hengellistä” lokeroa, vaan kaikki on täynnä Jumalan läsnäoloa. Koko kosmos on yksi suuri, elävä Viinipuu, joka sykkii Luojansa rakkautta.

Epilogi: Portilla

Olemme kulkeneet läpi viinitarhan vuodenkierron. Olemme nähneet kevään leikkauksen kivun, kesän kasvun ihmeen ja syksyn sadonkorjuun odotuksen. Olemme oppineet, että ilman Runkoa emme voi tehdä mitään, ja että Isä on viinitarhuri, joka ei koskaan tee virheitä veitsensä kanssa.

Mutta ennen kuin suljemme tarhan portin, on jäljellä vielä yksi, kenties tärkein huomio. Se koskee kaiken tämän tarkoitusta.

Miksi viinipuu tuottaa rypäleitä?

Biologiassa on yksinkertainen totuus: Puu ei syö omia hedelmiään. Hedelmän tarkoitus on tulla syödyksi. Omenapuu ei ravitse itseään omenillaan, eikä viiniköynnös humallu omasta viinistään. Hedelmä on aina tarkoitettu jollekin toiselle.

Tämä on radikaali haaste nykyaikaiselle, usein itsekeskeiselle hengellisyydelle. Meillä on kiusaus ajatella, että hengellinen kasvu on eräänlainen itsensä kehittämisen projekti – että tavoitteena on tulla ”hienoksi, pyhäksi ja kiiltäväksi” oksaksi, jota muut voivat ihailla.

Mutta oksa, joka vain ihailee omia rypäleitään, on menettänyt tarkoituksensa.

Rakkaus ei ole sitä varten, että tunnet itsesi lämpimäksi, vaan sitä varten, että voit rakastaa hankalaa naapuria. Kärsivällisyys ei ole koriste, vaan ravintoa, jota tarjoat kiukuttelevalle lapselle tai vaativalle puolisolle. Rauha ei ole omaa zen-tilaasi varten, vaan sitä varten, että voit tuoda tyyneyttä kaaoksen keskelle työpaikallasi.

Hengellisyys mitataan lopulta siinä, miten se hyödyttää muita. Hengellisen hedelmän kypsyystesti on tämä: Kelpaako se syötäväksi?

Kun lähimmäisesi on nälkäinen – kun hän on väsynyt, vihainen tai epätoivoinen – voiko hän ”poimia” sinusta jotain, joka ravitsee häntä?

Se tarkoittaa, että tulet ”syödyksi”. Se voi tuntua kuluttavalta. Ihmiset vievät aikaasi, he vaativat huomiotasi, he ”nyhtävät” sinusta voimaa. Mutta juuri sitä varten sinut on oksastettu Runkoon. Sinä saat voiman Häneltä, jotta voit antaa sen eteenpäin.

Kristityn kutsumus on olla ”pieni Kristus” maailmalle.

Jeesus sanoi itsestään: ”Minä olen elävä leipä… se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta.” (Joh.6:51)

Hän antoi itsensä murrettavaksi ja syötäväksi. Meidät on kutsuttu samaan.

Maailma on nälkäinen. Se on täynnä ihmisiä, jotka kuolevat rakkauden puutteeseen, merkityksettömyyteen ja toivottomuuteen. He eivät etsi hienoja teologisia selityksiä tai kiiltäviä julkisivuja. He etsivät aitoa hedelmää.

Oksan tehtävä ei ole osoitella muita oksia. Oksan tehtävä ei ole yrittää kasvaa korkeammalle kuin muut. Oksan tehtävä on pysyä niin tiukasti kiinni Jeesuksessa, että elämä virtaa läpi ja muuttuu makeaksi, ravitsevaksi hedelmäksi nälkäisten ulottuville.

Älkäämme jääkö tuijottamaan omaa hengellistä tilaamme Kääntäkäämme katseemme Runkoon, kiittäkäämme Häntä virtaavasta elämästä, ja sitten – kääntäkäämme katseemme lähimmäisiimme.

Viinitarhan portti on auki. Maailma odottaa.

”Siinä minun Isäni kirkastetaan, että te kannatte paljon hedelmää ja olette minun opetuslapsiani.” (Joh.15:8)