Isien opetuksia

Isien opetuksia ylpeydestä

Eräs kaikkein etevimmistä ihmissielun syvyyksien asiantuntijoista, pyhä Iisak  Syyrialainen, sanoo 41. saarnassaan: ”Se, joka tuntee syntinsä on suurempi kuin se, joka herättää rukouksillaan kuolleista.  Kuka tahansa kykeneekään tuntemaan oman itsensä on   korkeammalla kuin se, jolle on suotu enkelien näkeminen”.

Ylpeys ja itsekeskeisyys ja turhamaisuus, joihin voidaan lisätä vielä ylimielisyys, pöyhkeys, suuriluuloisuus itsestään – nämä kaikki ovat eri tyyppejä yhdestä ja samasta asiasta – ”itsekeskeisyydestä”.  Kahdella näistä mainituista on aivan erityinen merkitys: turhamaisuudella ja ylpeydellä. Johannes Klimakoksen ”Portaiden” mukaan ne ovat kuin ”nuorukainen ja mies”, ”siemenvilja ja leipä”, tai kuin ”alku ja loppu”.

Turhamaisuuden, tämän perussynnin, tuntomerkkejä ovat kyvyttömyys sietää arvostelua, kiitoksen jano, helppojen teiden etsiminen ja alituinen toisten asioihin suuntautuminen. Mitä muut sanovat? kuinka he käyttäytyvät? mitä he ajattelevat? Turhamaisuus näkee lähestyvän kuulijan jo kaukaa ja saa vihamieliseksi- rakastavaksi, vastuuttomaksi- vakavasti suhtautuvaksi, hämmentyneeksi- keskittyneeksi, ahnaaksi- pidättyväiseksi, kaikeksi täksi, silloin kun on katsojia ympärillä, tilanteen mukaan.

Tämä sama suuntautuminen kuulijoihin selittää itsepuolustelun synnin, joka usein soluttautuu huomaamatta jopa synnintunnustukseemmekin ja saa sanomaan: ”En ole sen syntisempi kuin muutkaan … olen tehnyt vain vähäpätöisiä syntejä…en ole tappanut  ketään enkä varastanut  mitään”.

Johannes Klimakos sanoo: Turhamaisuuden paha henki on suunniltaan ilosta nähdessään hyveidemme lisääntyvän, mitä enemmän edistymme hyveissä, sitä enemmän siinä on ravintoa turhamaisuudelle. ”Kun paastoan säännön mukaisesti, olen turhamainen. Kun kilvoittelen salassa hengellisesti – olen itserakas hurskaudestani. Jos pukeudun miellyttävästi, olen turhamainen, ja jos pidän vanhoja vaatteita, olen jopa vieläkin turhamaisempi. Kun puhun, turhamaisuus kalvaa, jos olen hiljaa – olen vieläkin turhamaisempi. Ei väliä, millä tavoin kääntelet tätä piikikästä kasvia, sillä on aina piikit sojottamassa esille”. Heti kun hyväntahtoinen tunne tai vilpitön liikahdus herää ihmisen sydämessä, välittömästi ilmenee myös itserakas taaksepäin vilkaisu omaan itseen ja niin nämä sielun arvokkaimmat liikahtelut haihtuvat, sulavat kuin lumi auringonpaisteessa. Niiden sulaminen tarkoittaa että ne kuolevat. Se taas tarkoittaa, että turhamaisuuden ja itserakkauden takia se, mikä meissä on parasta, kuolee. Me siis tapamme itsemme turhamaisuudella ja todellisen, yksinkertaisen ja hyvän elämän sijaan tulee elämä, joka on harhaa.

Lisääntyvä turhamaisuus kasvattaa ylpeyttä.

Ylpeys on äärimmäistä itsevarmuutta, joka torjuu kaiken sen, mikä ei ole itseä, Se on raivon, julmuuden ja pahuuden lähde, se saa kieltäytymään Jumalan avusta, ”demoninen linnake”. Abba Pimenin mukaan se on ”rautainen esirippu” itsemme ja Jumalan välillä. Se on vihamielisyyttä Jumalaa kohtaan, kaikkien syntien alku ja se ilmenee kaikissa synneissä. Jokainen synti tekee halukkaasta myöntyväisen paheisiin, tietoisesti pitämään pilkkanaan Jumalan lakia, röyhkeäksi Jumalaa kohtaan, vaikka ”se joka on ylpeyden vallassa epätoivoisesti tarvitsee Jumalaa, sillä kukaan ei voi pelastaa häntä” (”Portaat”)

Mistä tämä pahe sitten tulee? Kuinka se saa alkunsa? Mikä sitä ruokkii? Minkä vaiheiden kautta se kehittyy? Mistä piirteistä sen voi tunnistaa?

Viimeksi mainittu on erityisen tärkeää, koska ylpeä ihminen ei tavallisesti itse näe omaa syntiään. Eräs viisas ohjaajavanhus kerran neuvoi erästä luostariasukasta välttämään ylpeyttä, mutta tämä älynsä sokaisemana vastasi: ”Anna anteeksi, isä, mutta minussa ei kerta kaikkiaan ole ylpeyttä”. Viisas vanhus sanoi hänelle: ”Parempaa todistetta ylpeydestäsi ei ole olemassakaan kuin tuollainen vastaus”.

Joka tapauksessa jos ihminen kokee liian vaikeaksi pyytää anteeksi muilta, jos hän helposti loukkaa muita ja on epäileväinen, jos hän on kaunainen ja katkera sekä tuomitseva muita kohtaan – nämä kaikki ovat ylpeyden merkkejä.

Pyhä Antonius Suuri saarnassaan ”Pakanoita vastaan” sanoo: ”Ihmiset ovat langenneet itseihailuun haluten mieluummin tarkastella itseään kuin jumalisuutta”. Tämä lyhyt määritelmä paljastaa ylpeyden olemuksen: ihminen, jolle  aina tähän hetkeen asti haluamisen keskus ja kohde oli Jumala, kääntyi pois Hänestä, lankesi ”itseihailuun”, alkoi rakastaa itseään enemmän kuin Jumalaa, piti parempana tutkistella itseään kuin jumalallisia.

Elämässämme tämä suuntautuminen itseihailuun ja itsetarkkailuun on tullut osaksi luontoamme ja on usein nähtävissä voimakkaassa vaistonvaraisessa itsesuojelemisessa, sekä maallisessa että  hengellisessä elämässämme.

Kuten ihosyövän kasvu usein alkaa jonkin  täplän jatkuvasta ärsytyksestä tai ruhjeesta, niin hengellinen ylpeyden sairauskin alkaa joko jostakin äkillisestä järkytyksestä, esimerkiksi aiheutuen jostakin suuronnettomuudesta, tai jatkuvasta menestyksestä, hyvästä onnesta, tai jatkuvasta omien kykyjensä näyttämisestä, jotka paisuttavat egoa, omaa itseä, jne.

Usein joutuu tekemisiin nk. temperamenttisten yksilöiden kanssa, jotka ovat intohimoisia, kyvykkäitä ja jotka helposti hurmaavat toisia. Sellaiset ihmiset ovat kuin purkautuva tulivuori lakkaamattomassa toimeliaisuudessaan torjua sekä Jumala että ihmiset tulemasta lähelleen. Tällainen ihminen on täynnä itseään, täysin itseensä syventynyt, itsensä itsellään myrkyttänyt. Hän ei näe eikä tunne mitään muuta kuin hehkuvan kyvykkyytensä ja taipumuksensa, josta hänen suuri nautintonsa ja tyydytyksensä saavat alkunsa. Sellaisen ihmisen kanssa ei juuri ole mitään tehtävissä ennen kuin he ovat poissa pelistä, ennen kuin tulivuori sammuu. Se on kyvykkään ja lahjakkaan ihmisen vaarana. Kyvyt tulisi tasapainottaa syvällä hengellisyydellä.

Toisaalta päinvastaisissa tapauksissa, suuren surun tilanteissa on sama lopputulos: henkilö kokonaan uppoutuu epäonneensa, hänen silmissään ympäröivästä maailmasta tulee pimeä ja kuollut. Hän ei voi ajatella eikä puhua mistään muusta kuin surustaan. Hän kieriskelee siinä, lopulta pitäen sitä ainoana järkevänä syynä elää.

Usein tämä itseensä kääriytyminen kehittyy ihmisissä, jotka ovat hiljaisia, alistuvia, vaiteliaita, joiden henkilökohtainen elämä lapsuudesta asti on ollut tukahdutettua, ja ”tämä tukahdutettu subjektiivisuus korvautuu aiheuttamalla taipumuksen itsekeskeisyyteen (Jung: Psychological types) mitä erilaisimpina ilmentyminä: äkkipikaisuutena, epäluottamuksena, keimailuna, huomion kipeytenä, ja jopa suoranaisten psykoosien muodossa, sellaisina kuin vainoharhaisuus, suuruudenhulluus jne.

Niinpä keskittyminen oman itsensä ympärille johtaa henkilön eroon maailmasta ja Jumalasta.

Kaikki isät ovat yksimielisiä siitä, että ylpeys on hankalin ja julmin kaikista synneistä. Niin kuin turmiollinen ruttotauti ei tuhoa vain yhtä ruumiin jäsenistä vaan koko ruumiin, niin ei ylpeyskään tuhoa ainoastaan yhtä sielun aluetta, vaan koko sielun.

Ylpeyden himo pimentää sen kokonaan sekä johtaa sen äärimmäiseen lankeemukseen. Isät kehottavat pelkäämään ja yli kaiken varjelemaan sydäntä kuolettavalta ylpeyden hengeltä.  Ylpeä ei kulje tavallista, suoraa tietä, vaan mut­kaista, orjantappuraista sudenpolkua. Psalmin kirjoittaja sanoo: »Julkeat rikkovat kovin sinun asetuksiasi ja poikkeavat sinun laistasi” (Ps. 119: 21). Tuo käskyjen rikkominen ja mieletön poikkeaminen laista sekä ylpeys johtuvat siitä, ettei ihminen tunne omaa mitättömyyttään.

Ylpeys riistää ihmiseltä Jumalan avun; se saa hänet luottamaan vain itseensä ja nousemaan muita vastaan. Ylpeyden tartunnan saaneen on työlästä parantua, tai pikemminkin hän on parantumaton, onhan ylpeys paholaisen lankeemus.  (Pyhä isämme Gregorios: Kirje nunna Ksenialle IV / 68. 24) Ihmisen alhaisten ajatusten syynä on ylpeyden ja koppavuuden aikaansaama huono mielentila. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä… II / 236. 68)

Nil Sorski, venäläinen hengellisyyden opettaja, piirtää tarkasti ylpeän sielun ahdingon ääriviivat. Jumala on hänen vihollisensa, ja hänen sielunsa on kuollut, epäpuhdas Jumalan edessä. Kuinka hän voisi ottaa vastaan armon? Kuka hänet puhdistaisi? Ilman Jumalaa me jäämme oman onnemme nojaan ja kannamme itsessämme oman tuhomme siemeniä. Olemme kuin tuulessa kieppuva lehti tai myrskyn viskelemä tomu. Olemme pelkkiä sätkynukkeja paholaisen käsissä.

Isak Syyrialainen taas sanoo, että kysymys ei ole vielä ylpeydestä, jos ylpeä ajatus ilmaantuu mieleen, mutta ei saa sitä valtaansa: Jumala ei tuomitse ihmistä tahattomasti ilmaantuvien houkutusten tähden.

Johannes  Siinailaisen, Portaiden kirjoittajan,  mukaan ylpeys on Jumalan kieltämistä, pahojen henkien keksintö, ih­misten ylenkatsomista, tuomitsemisen äiti, kiitosten jälkeläinen, hedelmättömyyden todistus, Jumalan avun karkotus, tolaltaan joutumisen edelläkävijä, lankeemusten aiheuttaja, moitteitten alku, vihan lähde, teeskentelyn ovi, pahojen henkien tuki, syn­tien suojelija, säälimättömyyden edelläkävijä, myötätunnosta tietämätön, katkerapuheinen, epäinhimillinen tuomari, Jumalan vastustaja, jumalanpilkan juuri.

Ylpeys alkaa kun kunnianhimo päättyy.  Kehittyessään ylpeys alkaa ilmentyä lähimmäisen halveksimisena, omien vaivojen häpeämättömänä ju­listamisena, nuhteitten vihaamisena. Lopulta se kieltää kokonaan Jumalan avun. Ylpeys saa unohtamaan rikkomukset, sillä niiden muisto aiheuttaa nöyryyttä. Pyhä Johannes sanoo, että ylpeys on sielun äärimmäistä köyhyyttä, kun se kuvittelee olevansa rikas ja näkevänsä pimeydessä valkeuden. Se saastainen ei päästä eteenpäin, vaan paiskaa jopa alas korkeu­destakin. Ylpeä on kuin granaattiomena, joka on sisältä mädäntynyt, mutta ulkonäöltään säteilevä. Ylpeä ihminen ei tarvitse pahaa henkeä, sillä hän on jo itse itselleen paha henki ja itsensä vihollinen, pyhä Johannes jatkaa.

Hengellisten isien mukaan päähimoja on kahdeksan. Tärkeimmät ovat vatsanpalvonta, rahanhimo ja turhamaisuus. Loput viisi, nimittäin haureus viha, murhe, lamaannus ja ylpeys ovat noiden kolmen kylkiäisiä. Vastaavasti kolmen keskeisimmän himon vastapainona isät erottavat kolme laaja-alaista hyvettä: itsehillintä, köyhyys ja nöyryys. Näitä seuraavat sitten puhtaus, sävyisyys, ilo, urhoollisuus, itsensä vähätteleminen ja koko muu hyveiden joukko. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia III / 289. 91)

Haureus kehittyy vatsanpalvonnasta, ylpeys taas turhamaisuudesta. Sen sijaan muut himot ovat lähtöisin kaikista kolmesta. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä… II/ 238. 86 , 89)

Isien mielestä mielistelynhalu on kavalin kaikista himoista.

Kaikkien himojen alku on itserakkaus, ja kaikki ne päättyvät ylpeyteen. Itserakkaus on järjetöntä kiintymystä omaan ruumiiseen. Joka kukistaa itserakkauden, kukistaa samalla kaikki siitä kehittyvät himot. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta  II / 112. 57)

Pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan ylpeyden himo syntyy kahdenlaisesta tietämättömyydestä. Kun nuo kaksi tietämättömyyttä liittyvät yhteen, on tuloksena mielen sekasorto. Ylpeä voi näet olla vain se, joka on tietämätön sekä Jumalan avusta että ihmisen heikkoudesta. Ylpeys on siis sekä Jumalaa että ihmistä koskevan tiedon puutetta. (V:64) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemista… II / 200. 192)

Isien mukaan vatsanpalvelu pyrkii tuhoamaan pidättyvyyden, haureus siveyden, rahanhimo köyhyyden, viha lempeyden ja samoin muutkin paheet kukin itselleen vastakkaisen hyveen. Mutta onnettoman sielun vallannut ylpeyden pahe on kuin julmin tyranni, joka on valloittanut suuren ja ylvään kaupungin: ylpeys tuhoaa sielun kokonaan ja hajottaa sen maahan aina perustuksiaan myöten.

Ylpeyden myötä ihminen myös joutuu vähitellen vihan valtaan. Vihan intohimo autioittaa, hämmentää ja pimentää jokaisen valtaansa joutuneen sielun ja tekee ihmisen petojen kaltaiseksi – erityisesti sellaisen, joka on äkkipikainen. Tämä himo pohjautuu ennen kaikkea ylpeyteen ja ylpeys voimistaa sitä, niin ettei lopulta mikään pysty hävittämään sitä.  (Pyhittäjä Markus Askeetti: Kirje munkki Nikolaokselle:I/  220. 16)

Ylpeyden henki punoo kahdenlaisia juonia. Ensiksikin se houkuttaa lukemaan hengellisen edistymisen omaksi saavutuksekseen eikä Jumalan ansioksi, vaikka Jumala on kaiken hyvän Antaja ja vain Hänen avullaan kykenemme tekemään hyvää. Mutta jos tämä ei onnistu, ylpeyden henki viettelee ylenkatsomaan toisia, jotka eivät ole yltäneet yhtä suuriin saavutuksiin kuin hän itse.

Pyhän Hesykioksen mukaan ylpeys käyttää tilaisuutta hyväkseen ja iskee kimppuumme silloin kun muut himot ovat ohimenevästi laantuneet, joko siksi että niiden aiheet puuttuvat tai että pahat henget meitä hämätäkseen ovat jättäneet meidät rauhaan. (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä I / 246. 75)

Turhamaisuus on yhteydessä ylpeyteen. Turhamaisuuden tavoitteena on vaikutuksen tekeminen toisiin ihmisiin, ylpeys taas yllyttää ylenkatseeseen ja vihaan.  Turhamaisuuden tunnistaa teeskentelystä ja valheellisuudesta, ylpeyden taas omahyväisyydestä ja pahansuopuudesta. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä… II / 215. 18 – 19) Itsensä ylistäminen on myös eräs merkki ylpeydestä. Myös se, joka torjuu nuhteen, paljastaa ylpeyden. Jokaisen tulisi tarkata ylpeyden merkkejä itsessään. Ylpeys ilmenee huomaamatta, varsinkin kun harmistumme ja ärsyyn­nymme toisiin aivan mitättömistä syistä.  Pyhä Johannes Siinailainen opettaa: Jos mielesi joutuu hämmennyksen valtaan ja sydäntäsi pistelee, kun sinusta puhutaan pahaa, se on merkki sinussa olevasta ylpeydestä.

Ylpeämielinen ei tunne omia heikkouksiaan, niin kuin nöyrämielinen ei tunne omia hyveitään. Ylpeältä tiedon kätkee väärä mielettömyys, nöyrältä sen salaa Jumalalle mieluinen mielettömyys. Ylpeä ei halua, että häntä verrattaisiin niihin, jotka ovat hyveissä hänen kanssaan tasavertaisia. Sen sijaan hän kyllä vertaa mielellään itseään niihin, jotka paheissa voittavat hänet: näin hän ei pidä omaa heikkouttaan kovinkaan pahana. (Elia Presbyteeri: Antologia  III / 37. 37 – 38) Ylpeä ja itsensä ylentävä on aina rauhaton ja levoton.

Omahyväisyys on kantaisässämme Aadamissa ja kaikissa hänen kaltaisissaan kaikkien onnettomuuksien juuri ja äiti.  (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat…  IV / 142 – 143. 15)

Omahyväisyyden himo syntyy siten, että kaksi pahaa – ylpeys ja turhamaisuus – liittoutuvat. Ylpeys kieltää luonnon ja hyveen Luojan ja Alkusyyn, turhamaisuudelle taas on ominaista vääristää sekä luonto että hyve. Ylpeä ei tee mitään Jumalan tahdon mukaan eikä turhamainen tee mitään luonnollisesti. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemista… II / 209. 225) Isien mukaan se, joka on paisunut ylpeydestä ja antanut omahyväisyyden pettää mielensä, ei koskaan pääse hartaan liikutuksen valkeuteen eikä saavuta nöyryyden armoa. Sille joka elää ihmismielen mukaan ja toimii omahyväisyyden hengessä, tämä ajallinen elämä muodostuu pahuuden mereksi.  (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoitteluelämästä  III / 162 – 163. 84 – 85)

Edellä mainitut kahdeksan himoa ovat kaiken synnin lähde. Nil Sorskin, samoin kuin Euagrios Pontoslaisen, Johannes Siinailaisen, Gregorios Siinalaisen ja muiden siinailaisten isien mukaan kaikki mieleen tai sydämeen juolahtavat ajatukset, niin hyvät kuin pahatkin, voivat muuttua joksikin näistä himoista. Sen tähden ihmisen hengellisen taistelun, jota hiellä ja vaivalla käydään, tulee perustua sydämen vartiointiin. Hengellisen taistelun avulla sielusta puhdistetaan kaikki ainekset, joita paholainen voisi käyttää hyväkseen, kun se pyrkii kääntämään sydämen pois lakkaamattomasta Jumalan muistamisesta. Sisäisen taistelun tarkoitus on karkottaa nämä himokkaat ajatukset tai ainakin heikentää niitä. Vasta sitten kun sydän on niistä vapaa, kun se on “puhdistettu”, se pääsee kohoamaan Jumalan luokse, voi yhtyä Häneen – ja tämä on kaiken hengellisen ponnistelun perimmäinen tarkoitus. Ylpeyden kukistavat myös kyynelin rukoileminen, pidättyminen halveksimasta ketään ja erilaiset vastoinkäymiset. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä… II/ 242-243. 26, 29, 34 – 36)

Isät kehottavat opettavat, että nöyrtyminen on ainoa keino ylpeyttä vastaan. Se on ylpeyden vastakohta.

Gregorios Siinailaisen opettaa, että on olemassa kahdenlaista nöyryyttä: sitä, jossa ihminen pitää itseään kaikkia olentoja alempana, ja sitä, jossa hän lukee kaikki hyvät tekonsa Jumalan ansioksi. Nöyryyden tavoittelijoita neuvotaan pitämään mielessä kolme ajatusta: (1) että he ovat ihmisistä syntisimmät, (2) että he ovat kaikista luontokappaleista halveksittavimmat, sillä heidän tilansa on luonnoton ja (3) että he ovat demonejakin kirotummat, koska  he ovat demonien vankeja.

Nil Sorski neuvoo “ajattelemaan, että itse on kaikkein alhaisin olento, ja ajattelemaan, että on kurjempi ja syntisempi kuin kukaan, kaikkea luotua kelvottomampi, koska on antautunut luonnottomiin paheisiin, pahempiin kuin ne pahat henget, jotka meitä vainoavat ja saavuttavat meistä  voiton.”

Voi myös suorittaa ulkoisia harjoituksia, jotka kehittävät mielen nöyryyttä. Nil Sorski antaa seuraavat ohjeet, jotka ovat tarkoitetut luostariasukkaille, mutta ovat sovitettavissa myös maailmassa eläviin: valitse aina ruokapöydässä ja muissa veljien kokoontumisissa huonoin paikka, pukeudu köyhästi, kiinny vaatimattomiin ja halpa-arvoisiin töihin, kumarra veljellesi vilpittömästi ja syvään, rakasta hiljaisuutta, älä puhu äläkä keskustele äänekkäästi, vältä väittelyä ja ristiriitaa, älä pyri tekemään vaikutusta tai osoita mieltäsi äläkä pidä kivenkovaan kiinni omasta kannastasi, vaikka olisitkin oikeassa.

Kun jokin on Jumalan lahjaa, on sulaa mielettömyyttä laskea se omaksi ansiokseen, sillä se ei kuulu meille vaan Hänelle.

Johannes Klimakos on ilmaissut lähestulkoon saman    ajatuksen:

“On häpeä ylpeillä toisten koristuksilla, mutta on äärimmäistä järjettömyyttä, jos ihminen kuvittelee, että hän ansaitsee Jumalan armolahjat. Ylpeä voit olla vain uroteoista, jotka olet tehnyt ennen syntymääsi. Mutta Jumala on antanut sinulle kaiken, mitä syntymäsi jälkeen olet saanut, niin kuin myös syntymäsi.” (Johannes Siinailainen:Portaat, s.175)

Ihminen ei voi pelastua ylpeänä. Siksi Jumala sallii ihmisen oppia koko elämän ajan, että ilman Jumalaa hän ei ole mitään, että hän on himojensa orja ja pahuuden orja. Siksi Herra ei salli erotella akanoita ennen kuoleman tuloa, jottei vehnä tuhoutuisi. Ihmisestä vain positiivisia piirteitä omaavana tulisi lopullisesti turhamainen. Jos kykenemme tuntemaan suurta ylpeyttä siitä, että omaamme jopa pieniä hyveitä, mitä tapahtuisikaan, jos sielun korkean arvon kunnia paljastuisi meille vielä täällä maan päällä ollessa?Jopa apostoli Paavali tarvitsi Saatanan enkelin negatiivista apua piiskaamaan häntä jottei hän arvostaisi itseään liian  korkealle. Mitä voitaisiinkaan sanoa meistä!

Aivan kuten Herra yrittää pelastaa ihmisen, paholainen yrittää tuhota hänet. Paholainen sallii ihmisen ajattelevan, että on voittanut paholaisen ja niin johtaa hänet itsetyytyväisyyden ja ylpeyden syntiin, sallii hänen menestyä luonnonvoimien kukistamisessa ja sillä tavoin saa hänet ajattelemaan: ”Tieteen kautta voit valloittaa luonnon, sinusta tulee kuolematon ja tulet jumalankaltaiseksi. Jopa nyt voit tuntea ylpeyttä saavutuksistasi…”. Väistämättä näiden kahden välillä on vastakohtaisuus. Voimme selvästi nähdä Jumalan huolenpidon ihmisen pelastuksesta, ja paholaisen yritykset tuhota jopa nekin, jotka kaikin voimin pyrkivät etsimään ”sitä ainoaa tarpeellista”, ts. Jumalan valtakuntaa.

Tässä kamppailussa ihminen tulee huomaamaan moraalisen heikkoutensa, vastustajansa viekkauden, Jumalan avun ja Jumalan rakkauden ihmistä kohtaan. Hän oppii tuntemaan hyvän ja pahan arvon, ja kaikissa olosuhteissa valitsee hyvän, hänestä tulee luja pitämään parempana hyvää ja sen lähdettä – Herraa Jumalaa, ja torjuu pahan ja paholaisen.

Vaikka hän saattaa vieläkin langeta, vaikka hän saattaa tehdä pahaa, ihminen huomaa sen pahaksi, synniksi, tuomitsee itsensä, katuu ja pyytää Jumalalta anteeksiantamusta, ja siten jatkuvasti lujittuu pitämään parempana Jumalaa ja hyvää. Näin ylpeänkin on mahdollista pelastua.