Isien opetuksia

Pyhä Basileios Suuri: Nuorisolle siitä kuinka tulee käyttää hyväksi pakanallista sivistystä

Puhe on pidetty todennäköisesti v 363 tai 364 heti sen jälkeen, kun keisari Julianos oli julistuksellaan kieltänyt kristittyjä toimimasta klassillisen filologian, pahetaidon ja filosofian opettajina.

1. Monet seikat kehottavat minua neuvomaan teille, lapset, asioita, joita pidän parhaina ja joiden valitsemisen uskon teitä hyödyttävän. Tähän ikään päästyäni olen saanut harjoitusta monissa asioissa ja ennen kaikkea elänyt tarpeeksi kauan kumpaakin ihmisen kasvatuksessa tärkeätä elämänvaihetta (tarkoittaa ilmeisesti opiskeluaikaa ja sen jälkeistä käytännon elämää; suom.huom.).

Tämä kaikki on tehnyt minusta kokeneen inhimillisissä asioissa, niin että pystyn osoittamaan turvallisimman tien niille, jotka vastikään ovat astuneet elämään. Ja luonnonjärjestyksen mukaan olen teille lähin heti vanhempien jälkeen, niin että myötämielisyys, jota tunnen teitä kohtaan, ei yhtään jää jälkeen isänne teille osoittamasta myötämielisyydestä. Mitä taas teidän asennoitumiseenne tulee, niin jollen erehdy, ette minuun katsoessanne kaipaa vanhempianne. Jos siis halukkaasti otatte vastaan sanani, kuulutte siihen ihmisryhmään, jota Hesiodos ylistää toiseksi parhaana (Hesiodos, Työt ja päivät, säkeet 293-296), jos taas ette, ei minun ole tarpeen huomauttaa siihen mitään epäystavallista, sillä itsekin muistatte selvästi hänen säkeensä. Hänhän sanoo parhaaksi sitä, joka itse pystyy näkemään, mikä on tarpeellista, jaloksi myös sitä, joka ottaa vastaan muiden lausuman hyvän, mutta kaikkeen kelvottomaksi sitä, joka ei kykene kumpaankaan.

Älkää ihmetelkö, että sanon itse itsekseni löytäneeni jotain hyödyllisempää, vaikka te joka ainut päivä opiskelette opettajienne johdolla ja olette tekemisissä muinaisten aikojen kuuluisten miesten jälkeensä jättämien teosten kanssa. Tätä olenkin tullut teille neuvomaan: nimittäin ettei teidän tule heti ilman muuta luovuttaa järkenne peräsintä noiden miesten käsiin ja seurata heitä, minne he vain teitä johtavatkin; vaan samalla kun ottaa vastaan heiltä sen, mikä on hyödyllistä, on myös tiedettävä, mikä tulee syrjäyttää. Millaisista asioista on kysymys ja kuinka ne voidaan erottaa, siitä puhun nyt teille tästä lähtien.

2. Me, lapseni, olemme sitä mieltä, ettei tämä ihmiselämä ole missään suhteessa tärkeä asia emmekä yleensä pidä hyvänä emmekä kutsu hyväksi mitään sellaista, mikä auttaa meitä vain tässä elämässä. Emme pidä ylhäisenä emmekä edes kiitosta ansaitsevana maineikasta syntyperää, emme ruumiin voimaa, emme sen kauneutta ja kokoa, emme ihmisten suomia kunnianosoituksia, emme kuninkuuttakaan tai mitään muuta inhimillistä asiaa. Emme ihaile tällaisten asioiden omistajia, vaan tavoitteemme ulottuu kauemmaksi ja teemme kaiken silmälläpitäen valmistautumista toiseen elämään. Sanomme, että meitä siinä tukevia asioita tulee rakastaa ja tavoitella kaikin voimin, kun taas tähän päämäärään yltämättömiä tulee halveksia mitättöminä. Mikä sitten on tuo elämä ja missä ja miten tulemme sitä elämään? Sen selittämiseen tarvittaisiin enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissäni ja vanhempia kuulijoita kuin te. Sen verran kuitenkin voin teille sanoa ja ehkä pystyn teille osoittamaan, että jos joku mielessään keräisi yhteen kasaan kaiken, mikä on ollut olemassa ihmiskunnan syntymästä lähtien, hän havaitsisi, ettei se lähimainkaan ylety tuon toisen elämän hyvyyksien tasalle. Sillä kaikki täkäläiset hyvyydet eroavat yhtä paljon pienimmästäkin sikäläisestä kuin varjo ja uni jää jälkeen todellisista asioista. Tai käyttääksemme tutumpaa vertausta: samassa määrin kuin sielu kaikkien mielestä on arvokkaampi kuin ruumis, yhtä suuri on myös ero tämän ja toisen elämän välillä.

Siihen elämään meitä ohjaavat pyhät kirjoitukset, jotka kasvattavat meitä salaisin totuuksin. Mutta niin kauan kuin iän puolesta ei ole mahdollista käsittää niiden syvällistä merkitystä, voimme harjoittaa sielun silmiä muilla teoksilla, jotka eroa eivät niistä paljoakaan, vaan kuvastavat niitä kuin varjo tai peili. Pitäkäämme mielessämme sotilaat, jotka harjoiteltuaan kädenliikkeitä ja jalkojen nopeutta korjaavat taisteluissa hyödyn harjoittelustaan. Ja taistelu, joka meillä on edessämme, on kaikista taisteluista suurin (Platon, Valtio, 4291DE). Sen hyväksi meidän on tehtävä kaikkemme ja ponnisteltava kaikin voimin siihen valmistautuaksemme. On seurusteltava runoilijoiden, historioitsijoiden, puhujien ja kaikkien ihmisten kanssa, mikäli se vain hyödyttää sielusta huolehtimista. Värjäritkin tekevät ensin esikäsittelyn värjättävälle kankaalle ja sen jälkeen antavat sille värin, olipa se purppura tai mikä muu tahansa. Samalla tavoin mekin, jos on tarkoitus, että säilytämme hyvästä koituvan kunnian haalistumattomana, harjoittelemme ensin muilla kuin kristillisillä kirjoituksilla ja sitten vasta alamme kuunnella pyhiä, salaisia opetuksia. Ja niin kuin näemme auringon vedessä, niin tulemme kiinnittämään katseemme itse valoon.

3. Jos nimittäin eri opetusten välillä on sukulaisuutta, tuosta tiedosta on meille hyötyä; jos taas ei, voimme asettaa nämä opetukset rinnakkain. Ja kun opimme tuntemaan niiden eron, se auttaa meitä suuresti vahvistumaan vakaumuksessamme, kumpi niistä on parempi. Miten siten verratessasi näitä eri opetuksia saat niistä kuva Niin, kasvin arvohan on ennen kaikkea siinä, että se kantaa kauniin hedelmän, mutta se myös kasvaa jonkinlaisena koristuksena lehtiä, jotka lepattavat oksissa. Sama sielun hedelmänä on ensisijaisesti totuus, mutta ei ole mitenkään väärin sen lisäksi varustautua myös muulla kui kristillisellä viisaudella, joka ikään kuin lehtinä suojele hedelmää ja antaa sille kauniin ulkonäön. Sanotaanhan että mahtava Mooseskin, joka viisaudessa on suurin kaikista ihmisistä, ensin harjoitti järkeään egyptiläisten viisaudessa (Ap.t. 7:22) ja siitä eteni todelliseen tietoon. Hänen laillaan sanotaan myöhempinä aikoina Danielin oppineen Babyloniassa ensin kaldealaisten viisautta (Da] 1:4-5) ja sitten käyneen käsiksi jumalallisiin opintoihin. Mutta kylliksi on jo puhuttu siitä, etteivät nämä muut  kuin kristilliset opinnot ole tarpeettomia sielulle. Kuinka meidän on niitä harjoitettava, siitä puhun seuraavaksi. Alkaakseni runoilijoista, heitähän on monenlaisia ja heidän opetuksensa eroavat toisistaan: ei pidä kiinnittää huomiota kaikkeen järjestään, vaan kun runoilijat kertovat teille kunnon miesten teoista tai sanoista, niitä tulee rakastaa arvostaa ja ennen kaikkea pitää pyrkiä tulemaan näiden  miesten kaltaiseksi, mutta kun he kertovat kelvottomista, on kartettava tällaista esimerkkiä ja tukittava korvat samalla tavoin kuin kerrotaan Odysseuksen tehneen seireenien laulaessa (Odysseia, 12,39 jne.). Sillä tottumus kuulemaan huonoja asioita on tie itse tekoihin. Sen tähden sielua varjeltava kaikin tavoin, ettemme sanojen suon nautinnon välityksellä tietämättämme ottaisi vastaan jotain pahaa, niin kun ne, jotka nauttivat myrkkyä hunajan  kanssa. Emme siis kaikessa ylistä runoilijoita, emme silloin kun he herjaavat ja pilkkaavat, emme kun he kuvaavat rakastelevia tai juopuneita, emme kun he rajoittavat onnellisuuden käsittämään vain runsaan ruokapöydän ja hillittömät laulut. Kaikista vähiten saamme kiinnittää heihin huomiota heidän puhuessaan jumalista ja varsinkin, kun he kertovat niitä olevan paljon ja niiden olevan keskenään erimielisiä. Näiden jumalien keskuudessa veli vehkeilee veljeään vastaan ja isä lapsiaan, joilla taas on käynnissä salainen sota vanhempiaan vastaan. Jumalien aviorikokset ja rakkausseikkailut ja kaikkien näkyvissä tapahtuvat irstailut, varsinkin kun niitä tekee heistä korkein ja kaikkien paä Zeus, kuten runoilijat sanovat, nämä teot, joista puhuisi punastuen vaikka olisi kyse vain karjaeläimistä, ne kaikki jätämme näyttelijöille.

Sama pätee proosakirjailijoihinkin, varsinkin kun he kirjoittavat kuulijoita huvittaakseen. Emmekä saa jäljitellä puhujia valehtelutaidossa. Silla valhe ei oikeudenkäynneissä eika muissakaan yhteyksissä sovi meille, jotka olemme valinneet suoran ja oikean elämäntien ja joille on myös säädetty olla oikeutta käymättä. Ottakaamme heiltä vastaan ennemminkin hyveen ylistys ja pahuuden tuomitseminen. Toiset voivat nauttia vain kukkien tuoksusta ja väristä, mutta mehiläiset pystyvät ottamaan niistä myös meden; samoin ne, jotka eivät tavoittele kirjailijoiden puheista vain mielihyvää ja nautintoa, voivat koota niistä sielulleen jotain hyötyäkin. Meidän on siis käytettävä hyväksi kirjoja mehiläisten esikuvan mukaan. Ne eivät samalla tavoin mene kaikkiin kukkiin eivätkä niitäkään, joihin lentävät, yritä ottaa kokonaisuudessaan mukaansa, vaan vievät niistä vain sellaista, mikä soveltuu niiden työhön; muun ne jättävät ja poistuvat. Ja mekin, mikäli olemme järkeviä, keräämme kirjailijoilta sen, mikä on meille sopivaa ja pitää yhtä totuuden kanssa, ja muun yli hyppäämme. Ruusuja poimiessamme taivutamme piikit syrjään, niin myös kerätessämme kirjoista hyödyllistä varjelkaamme itsemme vahingolliselta. Heti alkuun on siis tarkasteltava jokaista opittavaa asiaa tätä päämääraä silmällä pitäen ohjeena doorilainen sananlasku, jonka mukaan “luotinuoran päähän on asetettava kivi”.

5. Ja koska tie todelliseen elämään kulkee hyveen kautta ja runoilijat, proosakirjailijat ja vielä paljon enemmän filosofit ovat laulaneet sen ylistystä, on heidän kirjoituksiinsa kiinnitettävä erikoisen suurta huomiota. Sillä hyöty ei suinkaan ole vähäinen, jos nuorten sielut lähestyvät hyvettä ja niissä syntyy siihen jonkinlainen tottumus; painuvathan juuri näitä asioita koskevat läksyt lähtemättömästi syvälle herkkiin sieluihin. Mitäpä muuta tarkoitusta varten arvelemme Hesiodoksen (ks. Hesiodos, Työt ja päivät, säkeet 285-290) sepittäneen kaikkien laulamat säkeensä kuin juuri kannustaakseen nuorisoa hyveeseen? Alussa hyveeseen johtava tie on nimittäin rosoinen ja vaikeasti kuljettava raskas ylämäki, täynnä hikeä ja vaivaa. Kaikille ei ole helppoa aloittaa sen kapuamista eikä aloitettuaan päästä huipulle. Mutta ylös päästyään havaitsee, kuinka tasainen ja hyvä, kuinka keveä ja helppokulkuinen se itse asiassa on ja kuinka paljon miellyttävämpi kuin tie, joka johtaa pahuuteen ja jota sama runoilija on sanonut ensi silmäyksellä helpoksi valita. Käsitykseni mukaan hänen ainoana tarkoituksenaan näin sanoessaan on innostaa meitä hyveeseen ja kutsua kaikkia olemaan hyviä ja samalla varoittaa meitä, ettemme vaivojen her-paannuttamina antaisi periksi ennen loppua. Ja luonnollista on, että jos joku toinen Hesiodoksen tavoin ylistää hyvettä, meidän tulee ottaa hänen sanansa vastaan, koska ne johtavat samaan päämäärään.

Ja mitä Homerokseen tulee, olen kuullut eraältä henkilöltä, joka on pätevä ymmärtämään runoilijan tarkoitusta, että koko hanen tuotantonsa paitsi se, mikä siinä on epäolennaista, on hyveen ylistysta. Selvästi täma tulee ilmi esimerkiksi hänen kuvatessaan alastoman kefalleenien päällikön Odysseuksen pelastumista haaksirikosta. Pelkällä ilmestymisellään päällikkö herättää kunnioitusta kuninkaantyttäressä alastomuutensa millään tavoin tuottamatta hänelle häpeää, koska kuvauksen mukaan häntä vaatteiden sijasta koristi hyve. Muutkin faiaakit arvostivat häntä niin suuresti, että he kaikki alkoivat ihailla häntä ja seurata hänen esimerkkiään luopuen ylellisyydestä, jossa olivat eläneet, eikä kukaan heistä tiennyt mitään parempaa kuin tulla samanlaiseksi kuin Odysseus, ja kaikki tämä tapahtui, vaikka hän oli vain haaksirikosta pelastunut. Sillä tavoin Homeros, sanoo runoilijan tulkitsija, aivan kuin huutamalla huutaa: Teidän, oi ihmiset, tulee huolehtia hyveestä, joka ui yhdessä haaksirikkoisen kanssa ja maissa osoittaa alastoman onnekkaita faiaakkeja kunnioitettavammaksi. Näin asia todella onkin. Mitä tulee muuhun omaisuuteen, ei oikeastaan voi puhua sen omistajista, vaan se on niiden, joille se jotenkin on sattunut joutumaan, koska se siirtyy milloin sinne milloin tänne kuin arpapelissä; hyve ainoana omaisuutena on katoamaton ja säilyy sekä eläessä että kuoleman jälkeen. Minusta näyttääkin, että Solon on juuri tämän tähden sanonut rikkaille: “Mutta me emme heidän kanssaan vaihda hyvettä rikkauteen, sillä hyve on aina vankkumaton, mutta rahaa on milloin yhdellä milloin toisella ihmisellä.” (ks. Plutarkhos, Solonin elämäkerta, 3). Vastaavanlaiset ovat Theogniin säkeet, joissa hän sanoo Jumalan, ketä han nyt sillä tarkoittaakin, kallistavan vaakaa ihmisille milloin yhtäälle, milloin toisaalle, niin että “toisinaan on rikas, toisinaan ei omista mitään” (ks. Theognis, Elegia, 157) Myös keoslainen sofisti Prodikos on joissakin kirjoituksissaan samaan tapaan filosofoinut hyveestä ja paheesta; häneenkin on kiinnitettävä huomiota, sillä hän ei ole mikään mitättömänä syrjäytettävä mies. Lainaan hänen ajatuksiaan, sikäli kuin niitä muistan, sillä en tunne sanatarkasti hänen kirjoituksiaan, paitsi että tiedän hänen kirjoittaneen proosaa. Hän kertoo, kuinka Herakles nuorena, suunnilleen samanikäisenä kuin te nyt, ja miettiessään, valitsisiko vaivojen kautta hyveeseen johtavan tien vai helpon tien, kohtasi kaksi naista, Hyveen ja Paheen. Heidän erilaisuutensa näkyi heti ulkomuodosta, ennen kuin he puhuivatkaan. Toinen heistä oli komeasti kammattu ja kaunisteltu ja kylpi ylellisyydessä. Hänessä oli kaikkea, mikä voi tuottaa nautintoa. Sitä näytellen ja luvaten vielä enemmän hän yritti vetää Herakleen puoleensa. Toinen oli laiha ja kaunistelematon, katsoi ankarasti ja puhui toisella tapaa, sillä hän ei luvannut rentoutusta eikä nautintoa, vaan hikeä, lukemattomia vaivoja ja vaaroja kaikkialla, sekä maalla että merellä. Palkintona kaikesta tästä olisi Prodikoksen sanojen mukaan, että Herakleesta  tulisi jumala. Hyvettä Herakles sitten lopullisesti seurasikin.

6. Ja melkein kaikki viisaudestaan tunnetut ovat kuka enemmän, kuka vähemmän, jokainen voimiensa mukaan, kirjoituksissaan ylistäneet hyvettä. Heistä tulee ottaa esimerkkiä ja koettaa toteuttaa elämässä heidän sanojaan, Joka näet teoillaan vahvistaa hyveen, jonka muut jättävät vain sanoihin,

“se vain on viisas, muut häilyvät varjojen lailla” (Odysseia, 10,495).

Tämä on verrattavissa siihen, että taidemaalari kuvaa taulussaan ihmisen suurenmoisen kauniiksi ja tämä sitten todellisuudessa osoittautuukin kuvansa kaltaiseksi. Joka taas loistavin sanoin ylistää hyvettä julkisesti ja pitää siitä pitkiä puheita, mutta yksityisesti asettaa nautinnon kohtuuden ja ahneuden oikeudenmukaisuuden edelle, on kuin näyttelijät, jotka näyttämöllä esittävät erilaisia osia, ovat siellä kuninkaita ja valtiaita, vaikka eivät todellisuudessa ole kumpaakaan, eivät kaiken huipuksi ehkä edes vapaita. Eihän muusikkokaan hyväksy sitä, että hänen lyyransa on epävireessä, eikä kuoronjohtaja sitä, etteivät kuoron äänet soinnu yhteen. Mutta tässä tapauksessa ihminen on ristiriidassa itsensä kanssa, koska hänen elämänsä ei soinnu hänen sanoihinsa. “Kieli vakuuttaa, mutta mieltä ei vala sido” (Euripides, Hippolytos, 612), kuten hän voi lainata Euripidesta. Eikö hän näin tavoittele ennemmin sitä, että näyttäisi ulospäin hyvältä kuin että todella olisi hyvä? Mutta vääryyden äärimmäinen rajahan on , jos Platoniin on uskomista, juuri siinä, että koettaa näyttää oikeamieliseltä, vaikka ei ole oikeamielinen (Platon, Valtio, 361A ja 335 s) .

7. Hyväksykäämme siis kaikki kirjoitukset, jotka sisältävät neuvoja hyvään. Mutta koska kerran meille on säilynyt joko suullisena perimätietona tai runoilijoiden ja historioitsijoiden muistiin kirjoittamina myös kertomuksia muinaisaikojen miesten huomattavista teoista, emme saa jättää syrjään niistä saatavaa hyötyä. Esimerkiksi kerrotaan, että torilla joku alkoi pilkata Periklestä, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Koko päivän tuo ihminen jatkoi ja hukutti hänet ylenmääräiseen ivaan, mutta hän pysyi välinpitämättömänä. Kun tuli ilta ja pimeni ja pilkkaaja poistui, Perikles lähti saattamaan häntä lyhty kädessään, jottei menettäisi tilaisuutta harjoitella todellisen filosofin tyyneyttä. Kerran taas joku katkeroitui megaralaiseen Eukleidekseen ja uhkasi ja vannoi tappavansa hänet. Eukleides puolestaan vannoi antavansa hänelle anteeksi ja olevansa kantamatta kaunaa. On arvokasta muistaa tuollaisia esimerkkejä, kun itse joutuu vihan valtaan! Ei nimittäin saa uskoa tragedian sanoihin: “Viha luonnostaan aseistaa käden vihollisia vastaan” (ks. Plutarkhos, Perikleen elämäkerta, 5), vaan päinvastoin ei pidä ollenkaan antaa valtaa vihalle. Jos tämä ei olekaan helppoa, niin pankaamme ainakin järki vihan suitsiksi, ettei se menisi liiallisuuksiin.

Puhukaamme edelleen huomattavien tekojen esikuvista. Joku hyökkäsi kerran Sokrateen, Sofronioksen pojan, kimppuun ja löi häntä säälimättä suoraan kasvoihin. Hän ei tehnyt vastarintaa, vaan salli juopuneen vuodattaa koko vihansa, niin että hänen kasvonsa turposivat ja paisuivat iskuista. Kun pahoinpitelijä sitten lakkasi lyömästä, ei Sokrates, niin kerrotaan, tehnyt muuta kuin kirjoitti otsaansa samoin kuin patsaaseen tekijän nimen: se ja se on tämän tehnyt; tämä oli hänen kostonsa pahantekijälle Nämä asiat opettavat melkein samaa kuin meidän omat kirjoituksemme, ja siksi sanonkin, että teidän ikäistenne on hyvin arvokasta seurata tällaisia esikuvia. Tämä Sokrateen teko vastaa käskyä, joka sanoo, että jos joku lyö sinua oikealle poskelle, sinun tulee kääntää hänelle vasenkin (Matt. 5:39); tämä on meidän tapamme puolustautua. Perikleen ja Eukleideen teko taas vastaa opetusta, joka sanoo, että tulee suhtautua kärsivällisesti vainoajiinsa ja nöyrästi kestää heidän vihansa sekä rukoilla vihollisille hyvää eikä kirota heitä (Matt. 5:44). Joka näet on etukäteen harjaantunut tällaisten esikuvien äärellä, ei enää epäile evankeliumin opetusta ja pidä sen toteuttamista mahdottomana. En halua jättää mainitsematta myöskään Aleksanteri Suurta, joka saatuaan vangeiksi Dareioksen kauneudestaan kuuluisat tyttäret ei suostunut edes katsomaan heitä pitäen häpeällisenä, että hän, miesten voittaja, joutuisi itse naisten voittamaksi. Tässä paädymme samaan kuin sanottaessa, ettei rikoksesta ole vapaa se, joka katsoo naista himoiten häntä vaikka ei itse teossa sorrukaan aviorikokseen, sillä hän on kuitenkin ottanut tuon halun sieluunsa (Matt 5:28). Ottakaamme lopuksi Kleiniaan esimerkki. Hän oli yksi Pythagoraan oppilaista (Jamblikhos, Pythagoraan elämäkerta, 28). On vaikea uskoa, että hän toimi aivan itsestään suuresti meidän oppiamme muistuttavalla tavalla eikä tietoisesti noudattanut sitä. Mitä Kleinias sitten teki? Kun hän olisi vannomalla vapautunut kolmen leiviskän tappiosta, hän mieluummin maksoi kuin vannoi, vaikka hän vannomalla olisi vain vahvistanut totuuden. Minusta näyttää aivan kuin hän olisi menetellyt siten kuultuaan käskystä, joka kieltää meitä vannomasta (2. Moos. 20:7; Matt. 5:34).

8. Mutta palatkaamme taas siihen, mitä alussa sanoin: meidän ei tule ilman muuta omaksua kaikkea, vaan vain se, mikä on meille hyödyksi. Häpeällistä on, että elintarvikkeista kyllä erottelemme vahingolliset ainekset, mutta emme kiinnitä mitään huomiota opetuksiin, joilla ravitsemme sieluamme, vaan kuin tulvavirta lakaisemme mukaan kaiken, mikä eteemme heitetään. Kapteeni ei jätä laivaa tuuliajolle, vaan ohjaa sen satamaan, jousimies ampuu maaliin ja kupariseppä ja kirvesmies pyrkivät täyteen ammattitaitoon. Mikä oikeus meillä olisi jäädä jälkeen noista ammattimiehistä meille kuuluvien asioiden arvostelemisen taidossa? Sillä kuinka käsityöläisten työllä olisi päämäärä, mutta ihmiselämällä ei olisi päämäärää, johon katsoen tulee toimia ja puhua, ellei joka suhteessa halua olla järjettömien eläinten kaltainen? Mehän muistuttaisimme yksinkertaisesti lastittomia laivoja: sielumme peräsin olisi kokonaan vailla järkeä ja elämämme ajelehtisi sinne tänne. Urheilukilpailuja – tai jos haluat: musiikkilpailuja – varten harjoitellaan niitä lajeja, joista on odotettavissa voittoseppeleet, eikä painiin tai nyrkkeilyn valmentautuva samalla pyri harjoittelemaan myös kitaran tai huilun soittoa. Ei Polydamaskaan (kuuluisa urheilija antiikin aikana; suom.huom.) harjoitellut tällaisia asioita, vaan ennen Olympian kisoja pysäytti vauhdista vaunuja sillä tavoin kasvattaen voimiaan. Eikä Milonia (kuuluisa painija; suom.huom.) saatu työnnetyksi pois voidellun kilven päältä, vaan hän vastusti yhtä lujasti kuin lyijyllä jalustaansa kiinnitetyt kuvapatsaat. Kaiken kaikkiaan heidän harjoituksensa olivat valmistautumista kilpailuun Mutta jos he olisivat ryhtyneet opettelemaan fryygialaisen Marsyaan tai Olympoksen (tunnettuja lyyransoittajia; suom.huom.) soittotaitoa jättäen areenan ja urheiluharjoitukset, olisivatko he heti saaneet voittoseppeleet ja kunniaa vai tuskin välttyneet joutumasta naurunalaisiksi heikon taitonsa vuoksi? Mutta eipä Timotheoskaan puolestaan jättänyt musiikkia viettääkseen aikaansa urheilukentillä. Ei hän silloin olisi ollut soittotaidoltaan kaikkia paljon etevämpi; hänhän oli siinä määrin ylivoimainen taidossaan, että pystyi kireillä ja ankarilla soinnuilla herättämään vihaa ja taas halutessaan vienolla musiikilla sen laukaisemaan ja pehmentämään sitä. Kerrotaan, että kun Timotheos kerran taidokkaasti soitti fryygialaisen sävelmän Aleksanterille, hän sai tämän nousemaan kesken illallisen ja tarttumaan aseisiin ja sitten leppeillä soinnuillaan palaamaan pöytäkumppaniensa luo. Niin suuri voima päämäärään tähtäävällä harjoittelulla on sekä musiikissa että urheilussa.

Kun nyt on ollut puhetta voittoseppeleistä ja urheilijoista, on vielä mainittava, että he kestävät lukemattomia vaivoja ja kaikin tavoin kasvattavat voimiaan hikoillen urheiluharjoituksissa. Valmentajiltaan urheilijat saavat monia lyöntejä, he noudattavat valmentajien määräämää, vaivalloista ruokavaliota, ja muutenkin, jotten puhuisi turhan pitkään, heidän koko elämänsä ennen kilpailuja on niihin valmistautumista. Sitten he riisuutuvat, menevät kilpakentälle ja ponnistelevat kaikin tavoin antautuen vaaroihin saadakseen laakeri- tai persilja- tai vastaavanlaisen seppeleen ja sen kunnian, että kuuluttaja julistaisi heidät voittajiksi. Onko siis mahdollista, että me, jotka tavoittelemme sekä määrältään että suuruudeltaan niin ihmeellisiä elämän palkintoja, ettei sitä voi sanoin ilmaista, saavuttaisimme ne kädellä kahmaisten noin vain nukkumalla kylkeä kääntäen ja nauttimalla ravintoa varsin suruttomasti? Siinä tapauksessa olisi huoleton ja kevytmielinen elämä arvokasta ja ihmisistä onnellisimpina pidettäisiin Sardanapalosta tai Margitesta, josta Homeros on sanonut, mikäli sanat todella ovat Homeroksen, ettei tämä kyennyt sen kummemmin kyntämään kuin kuokkimaankaan tai tekemään mitään muutakaan elämässä tarpeellista tehtävää (Sardanapalos ja Margites, komiikan henkilöitä. Basileios tuntuu epäilevän Margiteesta kertovan runon homeerista alkuperää; suom.huom.). Eikö lähempänä totuutta ole Pittakos sanoessaan, että on vaikea olla hyvä? Silla todellakin, paljon vaivannäön jälkeenkin töin tuskin onnistumme pääsemään osallisiksi hyvyyksistä, joita ei voi verrata mihinkään ihmiselämän ilmiöön, kuten edellä sanoimme. Meidän ei siis tule heittäytyä huolettomiksi eikä vaihtaa suuria toiveitamme lyhytaikaiseen mukavuuteen, jollemme halua rangaistusta, ei täällä ihmisten keskuudessa, vaikka sekään ei ole vähäinen asia ajattelevalle ihmiselle, vaan niissä tuomioistuimissa, jotka ovat maan alla tai missä lienevätkin maailmankaikkeudessa. Joka on tehnyt syntiä tahtomattaan, hänen osakseen ehkä tulee Jumalan anteeksianto; mutta joka varta vasten on valinnut pahan, ei voi mitenkään puolustautua moninkertaista rangaistusta vastaan

9. Mitä meidän on siis tehtävä? Kuka voi sen sanoa? Mitäpä muuta kuin huolehtia sielustamme ja jättää syrjään kaikki muut asiat. Ei siis pidä orjamaisesti palvella ruumista enemmän kuin välttämätön tarve vaatii, vaan ennen kaikkea on huolehdittava sielun tarpeista, niin että järkevällä elämällä vapautamme sen ruumiillisista himoista kuin vankilasta ja samalla kohotamme ruumiin himojen yläpuolelle. Vatsalle on annettava, mikä sille on tarpeen eikä mikä sitä eniten miellyttää, niin kuin tekevät ne, jotka etsivät pöydänkattajia ja keittäjiä kierrellen maat ja mannut, ikään kuin kantaisivat veroja ilkeälle herralle. Heidän puuhansa tekee heistä säälittäviä, ja heidän kärsimyksensä on yhtä suuri kuin niiden tuonelassa rangaistavien, jotka tarkoituksetta kohentavat tulta tai kantavat vettä seulalla ja tyhjentävät sen vuotavaan ruukkuun vaivojensa koskaan loppumatta. Diogeneen mukaan välttämätöntä enempi kampauksesta ja vaatetuksesta miesten mieliksi huolehtiminen on viheliäisyytta ja naisten mieliksi huolehtiminen taas viettelyä (Diogenes, Laertios 6,2,54). Näin ollen keikarointi tai keikarin maineessa eläminen on teidän kaltaisillenne miehille yhtä häpeällisenä kuin ilotaloissa käyminen tai toisten avioliittojen tuhoksi juonittelu. Mitä eroa ainakaan ajatteleva ihminen näkee siinä, pitääkö joku ylhäisön viittaa vai köyhien pukua, koska köyhän vaate torjuu yhtä hyvin talven kylmyyden ja kesän helteen? Samoin on muutenkin varustauduttava siten, ettei omista enempää kuin tarvitsee, eikä ruumiista tule huolehtia enempää kuin on hyväksi sielulle. Miehen nimen mittaiselle miehelle on yhtä suuri häpeä olla keikari ja ruumiinsa hemmottelija kuin olla minkä tahansa muun alhaisen intohimon vallassa. Kaiken huomionsa kiinnittäminen ruumiilliseen hyvinvointiin ei ole sellaisen ihmisen puuhaa, joka tuntee itsensä ja viisaan ohjeen, ettei ihminen ole sitä, miltä ulospäin näyttää, vaan että tarvitaan enemmän viisautta, jonka avulla jokainen meistä voi oppia tuntemaan, kuka hän itse asiassa on. Itsensä tuntemaan oppiminen taas puhdistamatta mieltään on vielä mahdottomampaa kuin vuotavilla silmillä aurinkoon katsominen. Sielun puhdistaminen – puhuakseni lyhyesti ja teille soveliaasti – tarkoittaa aistinautintojen halveksimista. Silmiään ei saa antaa tempuntekijöiden sopimattomien esitysten katselemiseen tai sallia niiden katsella himoa kiihottavia vartaloita; korviensa kautta taas ei pidä päästää turmeltunutta melodiaa vallitsemaan sielussa. Sillä on luonnollista, että tuonlaatuinen musiikki synnyttää intohimoja, jotka orjuuttavat ja alentavat sielua. sen sijaan meidän tulee pyrkiä kuuntelemaan toisenlaista, parempaa ja parempaan johdattavaa musiikkia, jonka avulla Daavidinkin, pyhien psalmien runoilijan, kerrotaan vapauttaneen kuninkaan synkkämielisyyden raivosta(1. Sam. 16:23). Kerrotaan, että kun Pythagoras kohtasi juopuneen juhlaseurueen, hän käski kulkuetta johtavaa huilunsoittajaa vaihtamaan sävelmää ja soittamaan juhlijoille doorilaiseen tapaan, ja se järkiinnytti heitä siinä määrin, että he viskasivat menemään seppeleensä ja lähtivät häpeissään tiehensä. Toiset taas huilunsoitto pystyy saamaan korybanttisen hurmion tai bakkanttisen raivon valtaan (Platon, Valtio 411A) Niin suuri on ero sen mukaan, antautuuko terveen vai turmeltuneen musiikin valtaan. Näin ollen meidän on aivan yhtä tarkasti pysyttävä erossa nykymusiikista kuin mistä tahansa ilmeisen häpeällisestä asiasta. Kaikenlaisten ilmaan sekoittuvien hajuaistille mielihyvää tuottavien tuoksujen tai itsemme hajuvoiteilla voitelemisen pelkkä mainitseminen ja kieltäminenkin hävettää minua. Siitä taas, ettei pidä tavoitella kosketus- ja makunautintoja, ei ole muuta sanottavaa, kuin että ne pakottavat metsästäjänsä elämään kuin eläimet, joiden huomio on kiinnittynyt vatsaan ja sen alapuolelle. Sanalla sanoen sen, joka ei halua vajota nautintoihin kuin mutaan, on kerta kaikkiaan ylenkatsottava ruumista tai Platonin sanojen mukaan kiinnitettävä siihen huomiota vain sen verran, että se palvelee meitä viisaassa elämässä. Hän puhuu samoin kuin Paavali, joka kehottaa olemaan hemmottelematta ruumiista, niin etteivät sen halut saa valtaa (Room. 13:14). Ne, jotka huolehtivat ruumiistaan ja sen mahdollisimman hyvästä kunnosta mutta halveksivat ruumista välineenään käyttävää sielua antamatta sille mitään arvoa, eivät yhtään eroa niistä, jotka pitävät huolta soittimista, mutta laiminlyovät soittotaidon opettelemisen. Ruumista on täysin päinvastoin pidettävä kurissa ja hillittävä kuin hyökkäävää villipetoa ja lyömällä sitä järjellä kuin piiskalla on nukutettava sen sielulle aiheuttamat levottomuudet. Ei tule ylenkatsoa järkeä ja päästää nautinnon suitsia, sillä silloin kulkeudumme eteenpäin kuin vaununajaja, jota kurittomat ja äksyt hevoset vetävät. On muistettava myös Pythagorasta, joka saatuaan tietää erään oppilaistaan ruumiinharjoituksin ja ruokavaliolla kovasti vahvistavan itseään, sanoi: “Etkö lakkaisi rakentamasta vankilaasi yhä raskaammaksi?” Sen tähden sanotaan myös, että Platon ruumiin aikaansaaman vahingon ennalta ymmärtäen, sijoitti Akatemiansa epäterveelliselle Attikan seudulle katkaistakseen ruumiin liiallisen hyvinvoinnin kuin turhat versot viiniköynnöksestä. Olen kuullut lääkäreiltäkin, että yletön ruumiillinen hyvinvointi on vahingollista.

Kun siis jo tämä äärimmäinen huolehtiminen ruumiista on sillekin epäedullista ja lisäksi esteenä sielulle, ruumiin orjamainen palveleminen on sulaa hulluutta. Mutta jos todella aiomme ruumista halveksia, niin silloin emme ihaile muutakaan inhimillistä. Sillä mihin enää tarvitsemme rikkautta, jos pidämme halpa-arvoisina ruumiillisia nautintoja? En tajua mihin, jollei meille kuin lohikäärmeille saduissa tuota mielihyvää valvoa öitämme maahan haudattujen aarteiden päällä. Sen taas, joka on kasvatettu suhtautumaan välinpitämättömästi tällaisiin asioihin, on hyvin vaikeaa koskaan teoissaan tai sanoissaan antaa etusijaa millekään alhaiselle tai häpeälliselle. Kaikkea, mikä menee yli tarpeen, hän halveksii sitä enemmän, mitä vähemmän hän sitä tarvitsee, olkoonpa kysymyksessä vaikka Lyydian kultahiekka tai kultaa kantavien muurahaisten tuotteet. Tarpeen taas sanelee välttämättömyys eikä nautinnonhalu. Ne, jotka ylittävät välttämättömyyden rajat, ovat verrattavissa alamäkeen kieriviin: heillä ei ole kiinnekohtaa eivätkä he pysähdy mihinkään eteenpäin syöksyessään; samoin hekin, ympäröipä heitä kuinka suuri tavaramäärä tahansa, tarvitsevat kuitenkin vähintään yhtä paljon tai vielä enemmänkin lisää halujensa tyydyttämiseen, kuten sanoo Solon, Eksekestideen poika: ‘Ihmisten rikkaudelle ei ole mitään rajaa.” (ks. Solonis Fragm. 1,5,7. Diehl). Myös Theognista on meidän käytettävä opettajanamme hänen sanoessaan: “En halua rikastua enkä rikkautta pyydä, vaan hyvä on minun elää vähään tyytyen mitään pahaa kärsimättä” (Theognis, Työt ja päivät, 1155-1156). Ihailen myös Diogenesta, koska hän niin kertakaikkisesti ylenkatsoi kaikkea inhimilliseen elämään liittyvää. Hän osoittautui suurta kuningastakin rikkaammaksi, koska tarvitsi elääkseen vähemmän kuin tämä. Meille taas ei mikään riitä, vaikka omistaisimme Myysian Pythioksen rikkaudet ja niin ja niin monta auranalaa maata ja karjalaumoja sellaiset määrät, ettei niitä voi edes laskea. Olen sitä mieltä, että kun rikkautta ei ole, sitä ei tule kaivata, ja kun sitä on, ei tule niinkään ajatella, kuinka hankkisi sitä lisää vaan kuinka käyttäisi sitä oikein. Sokrates on oikeassa, kun jonkun rikkaan kerskaillessa rahoillaan hän sanoi, ettei ihaile tätä, ennen kuin vakuttuu, että tämä osaa käyttää oikein rahojaan (Sokrates ylisti Persian kuningasta Dareiosta; ks. Dion Krysostomos, Kuninkuudesta, puhe 3,102). Jos Feidias ja Polykleitos olisivat kerskailleet kullasta ja norsunluusta, joista toinen teki Zeuksen patsaan Eelikseen, toinen Heran patsaan Argokseen, he olisivat olleet naurettavia ylpeillessään vieraalla rikkaudella mutta jättäneet huomiotta taitonsa, joka antoi kullalle sen kauneuden ja arvon. Ja me arvellessamme, ettei hyve sinänsä riitä ihmiselle koristukseksi, kuvittelemme tekevämme jotain vähemmän hävettävää !

Mutta vaikka ylenkatsoisimme rikkautta ja halveksisimme aistinautintoja, havittelemmeko kuitenkin imartelua ja mairittelua ja tavoittelemmeko Arkhilokhoksen ketun viekkautta ja oveluutta? (Arkhilokhos Paroslainen, lyyrinen runoilija n. 650 eKr; satu ketusta ei ole säilynyt; suom.huom.). Eniten järkevän ihmisen tulee paeta elämistä kunniaa varten yleistä mielipidettä myötäillen Elämän ainoana johtotähtenä meidän on pidettävä sitä, mikä on oikein, vaikka siten joutuisimme vastustamaan kaikkia ihmisiä. Ja vaikka meitä uhkaisi hyvän tähden häväistys ja vaara, emme saa kuitenkaan minkään horjuttaa meitä siitä, minkä tiedämme oikeaksi. Missäpä suhteessa voimme sanoa yleistä mielipidettä ajattelevan ja sen mukaan elävän poikkeavan egyptiläisestä viisaasta (tarkoittaa Proteusta, salaperäistä “meren vanhusta”, Odysseia 4,384 ss. ja 453 ss., ilmaisu Platonilta: Euthydemos 288B; suom.huom.), joka muuttui halutessaan kasviksi tai eläimeksi, tuleksi, vedeksi tai miksi tahansa? Jos siis ihminen toisinaan, oikeaa arvostavien keskellä ylistää oikeaa, toisinaan taas päästää suustaan vastakkaisia sanoja tietäessään vääryyttä arvostettavan, hän mielistelee. Kuten tuhatjalkaisen sanotaan vaihtavan väriä allansa olevan maan värin mukaan, tuollainen ihminenkin muuttaa mieltään kumppaniensa mielipiteiden mukaisesti.

10. Nämä asiat tulemme oppimaan täydellisemmin omista kirjoituksistamme, mutta nyt ikään kuin hahmotamme hyveen ääriviivoja muiden kuin kristittyjen opetusten avulla. Onhan luonnollista, että ne, jotka huolellisesti keräävät hyödyn jokaisesta asiasta, kokoavat sitä monelta taholta kuin suuret joet vesiä kerätessään. Sillä runoilijan sana, että on lisättävä vähä vähään, on oikeutetusti sovitettavissa ei vain hopean, vaan minkä tahansa tiedon karttumiseen. Niinhän Biaskin vastasi pojalleen, joka oli lähdössä Egyptiin ja kysyi, mitä tekemällä hän eniten miellyttäisi isäänsä: “Hankkimalla itsellesi varustus vanhuuden varalle.” Tällä ilmaisulla hän tarkoitti hyvettä kuvaillen sitä näin lyhyesti ja määritellen hyödyn,mikä siitä koituu ihmiselämälle. Vaikka joku puhuisi Tithonoksen (myyttinen henkilö, jolle hänen vaimonsa Eo Zeukselta lahjaksi kuolemattomuutta unohtaen samalla pyytää ikuista nuoruutta; suom.huom.) tai Arganthonioksen syvästä vanhuudesta tai Metusalemista, joka meidän tuntemistamme on pitkäikäisin ja jonka sanotaan eläneen 970 vuotta (1. Moos. 5:25), tai mittaisi kaiken ajan ihmisen luomisesta lähtien, nauraisin sitä kuin lapsellista päähänpistoa tarkastellessani pitkää, vanhentumatonta ikuisuutta, jonka loppua emme tajua sen enempää kuin voimme olettaa kuolemattoman sielun loppua. Tätä ikuisuutta varten kehotan teitä hankkimaan varustukset; kääntäkää, niin kuin sananlasku sanoo, ympäri jokainen kivi, josta voi koitua teille jotain hyötyä tähän tarkoitukseen. Ei pidä epäröidä siksi, että työ on vaikeaa ja vaatii ponnistelua, vaan on muistettava häntä (tarkoittaa Pythagorasta, ks. Plutarkhos, Maanpaosta; suom.huom.), joka kehottaa jokaista itse valitsemaan parhaan elämän, ja niin käytävä käsiksi parhaisiin asioihin odottaen, että tottumus tekee ne miellyttäväksi. On sopimatonta antaa nykyhetken valua hukkaan ja sitten muistella menneisyyttä, kun sitä ei enää hyödytä murehtia.

Olen nyt esittänyt teille joitakin niistä neuvoista, joita pidän parhaina, toisia niistä tulen opettamaan teille koko elämäni ajan. Mutta te varokaa, ettei teille käy samoin kuin kolmivaiheisesta sairaudentilasta parantumatonta vaihetta poteville, ettei mielenne sairaus olisi verrattavissa ruumiin sairauteen. Nimittäin vähäisiä vaivoja potevat menevät itse lääkärin luo, mutta vaikeampaan tautiin sairastuneet kutsuvat parantajat luokseen. Ne taas, joiden tila on edennyt parantumattomaksi ja joita toivottomuus painaa, eivät suostu ottamaan lääkäreitä vastaan näiden tullessa heidän luokseen. Varokaa joutumasta tähän tilaan älkääkä luopuko näistä oikeista periaatteista.