Pyhä Basileios Suuri
Basileios syntyi suunnilleen niihin aikoihin kun Athanasioksesta tuli piispa, mahdollisesti kymmenen vuotta ennen Eusebios Kesarealaisen kuolemaa. Kirkko, jossa Basileios varttui, oli valtion tunnustama ja avustama, ja kaikki ”maailman” poliittiset, sosiaaliset ja älylliset tulivat tulivat siinä hyväksytyiksi. Kirkosta oli tullut merkittävä tekijä julkisessa elämässä. Sen piispat usein nauttivat julkista arvostusta, hyvinvointia ja laajalle ulottuvaa vaikutusvaltaa. Oli voimakas pyrkimys kristinuskon suurempaan kulttuurilliseen ja ajankohtaan sopivaan tyyppiin, vaikkakin sitä surkuttelivat teräväkatseiset huomioijat sekä kirkon sisällä että ulkopuolella. Mitä tulee kysymykseen kirkon uskonnollisesta perustasta, jonka Areioksen harhaoppi oli nostattanut, siitä ei oltu vielä päätetty. Monet kirkon miehet yrittivät välttää päätöksentekoa jättäytyen tavallisiin touhuihin antaumuksellisesti tasapainoillen. Toisaalta Kristuksen sanomasta oli tulossa kaikenlaisten teologisten ristiriitojen aihe . Keisarillinen hallitus pyrki rajoittamaan loputonta jännitettä ja ristiriitaa ja pitämään kirkon koossa määräyksin, piispainkokouksien päätöksin ja pakkotoimenpitein. Kenenkään omatunto ei olut täysin puhdas tähän kaikkeen, mutta useimmat piispoista alistuivat yhteen tai toiseen joustavaan ohjeeseen, joita tarjottiin tai hiljaisuudessa vetäytyivät yhdessä konfliktista. Heille tuli tavaksi jättää huomioimatta vastalauseita ja enemmän tai vähemmän avoimesti tekivät pilaa teologiasta. Ulkoisen ja loistavan aineellisen ja kulttuurillisen tilanteen keskellä Kirkkoa uhkasi perikato ja tietoisuuden menetys. Kehityskulussa yrittää hallita tilannetta vastuullisen toiminnan mahdollisuus tulevaisuudessa hitaasti mutta varmasti väheni.
Tätä taustaa vasten tulee Basileios ”Suuren” persoonallisuus ja työ nähdä. Basileios oli oleellisesti askeetti ja teologi. Sellaisena hän avasi polun vaarassa oleville aikalaisilleen; mutta hän voimakkaasti vastusti suurta joukkoa piispakollegoitaan. ”Nuorena nikealaisena” Basileios oli Athanasioksen seuraaja. Hän jatkoi tämän elämän taistelua toisessa maantieteellisessa piirissä ja erilaisessa teologisessa hengessä. Mutta vaikka hän henkilökohtaisesti säästyi maanpaolta ja vakavilta vahingoilta, hän koki paljon vaikeammaksi puolustaa itseään, koska Kappadokia ei ollut Egyptin kaltainen omavarainen kirkollinen maakunta. Basileoiksen täytyi myös taistella suurempien hengellisten ongelmien kanssa, koska hän oli paljon herkempi luonteeltaan ja hänelle oli suotu runsaammin luonnetta, joka tunsi monisäikeisen heikentävän taistelun syvennin ja kärsi voimakkaammin kuin Aleksandrian taipumaton vanha patriarkka.
Teologina ja ihmisenä Basileios ei ollut juurtunut kirkolliseen maailmaan eikä hänen luonteensa ollut muovautunut aloittamaan kirkkopoliittisia kädenvääntöjä. Itsekunnioitus ja riippumattomuus olivat hänessä synnynnäistä aivan alusta asti. Kristittynä hän harkitusti piti kurissa näitä ominaisuuksia, mutta hänen itsevarmuutensa pohjautui muistoihin suurenmoisesta perheestä ja ikivanhasta maaseudusta, joka oli juuri avautunut kristilliselle elämälle laajimmalla rintamalla.
Mommsenin usein lainatun huomion mukaan muinainen hiittiläinen ja persialainen Kappadokian maakunta oli ”tuskin enemmän kreikkalainen keisarillisen kauden alkuaikoina kuin Brandenburg ja Pomerania olivat ranskalaisia Fredrik Suuren aikana” (Roem. Gesch. V, ch.8). Gregorios Thaumaturgi, Origeneen oppilas, näkee kristinuskon tässä levinneen ja saaneen tukea hellenismin taholta. Molemmat voimat, hellenismin ja kristinuskon traditio oli yhdessä hyväksytty Basileioksen perheessä. Hänen isovanhempansa olivat kristittyjä ja heidän oli pitänyt paeta joksikin aikaa Maksiminuksen viimeisten vainojen aikana. Sedästä ja myöhemmin kahdesta veljestä Basileioksen tavoin tuli piispoja ja hänen sisarensa Makrina omistautui kokonaan askeettiseen elämään. Kasvatus hellenistisessä hengessä oli samoin selvyys tässä perheessä kristittynä, ts. nikealais-kristillinen kasvatus Hänen isänsä ei halunnut Basileioksen saavan ”yksisilmäistä” kasvatusta (Greg.Naz. or. 43, 12), vaan nauttivan täydestä klassisesta ja filosofisesta kasvatuksesta. Ottaen huomioon perheen kaikkein kuninkaallisimman hyvinvoinnin, joka johtui maatiloista, joita oli kautta kolmen maakunnan, rahallisia esteitä ei ollut.
Basileios aloitti opintonsa Kappadokian Kesareassa ollessaan noin viidentoista vuoden ikäinen ja jatkoi niitä Konstantinopolissa. Hän vietti kaikkein tärkeimmät kautensa Ateenassa vuodesta 351 eteenpäin. Gregorios Naziansilainen, jonka kanssa hän aloitti elämänikäisen ystävyyssuhteen tällä kaudella, kertoi myöhemmin, kuinka hän oli pelastanut ystävänsä hyväksikäytöltä, johon nuoret opiskelijat tavallisesti alistettiin, ja varmisti, että palavassa opiskeluinnossaan he viettivät koko aikansa luentosalissa tai kirkossa.
Voimme otaksua, että hänen sosiaaliseen asemaansa ja varhaiseen tuntemukseensa älyllisestä ylemmyydestä Basileioksella liittyi laaja ja monipuolinen kulttuuri näinä vuosina.. Hänen kirjoituksensa osoittivat, että hänessä säilyi elinikäinen läheinen suhde Platoniin, Homerokseen ja historioitsijoihin ja puhujiin, ja ne varmastikin vaikuttivat hänen tyyliinsä. Hän ei tuntenut itseään noloksi yhteyksistään pakanoihin. Hän tunsi henkilökohtaisesti kuuluisan puhujan Libaniuksen ja oli jonkin verran kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Basileios ei kuitenkaan koskaan innostunut kulttuurista Gregorioksen tavoin ja myöhemmin munkkina ja piispana hän jokseenkin kriittisesti tarkasteli turhanpäiväistä Ateenan kauden ylistelyä (Greg.Naz, or. 43:11), Basileios ei jättänyt huomiotta klassillisen kirjallisuuden moraalisia vaaroja, mutta neuvo, jonka hän antoi veljenpojalleen kirjoista, joita hänen pitäisi lukea, osoittaa, ettei hän ollut valmis tässä mielessä kieltämään klassillisen opiskelun aarteita. Tärkeä asia oli valita huolella lukemansa. Hän kielsi, että pakanallisilla kirjailijoilla olisi jotain enempää kuin valmistavaa merkitystä (ts. palvellen johdantona korkeampiin opintoihin), mutta heidän käyttökelpoisuutensa ei rajoittunut pelkästään muodollisiin ja esteettisiin näkökohtiin, he olivat tervetullut apu myös kristittyjen moraalisessa kasvatuksessa. Näyttää siltä, että Basileios itse horjui mahdollisen puhujan uran ja kristillisten ihanteittensa välillä. Hän palasi kotiin ”raskaasti kulttuurilla lastattuna laivana” (Greg.Naz. or. 43,21). Häntä pyydettiin joka puolelle ja kaikki julkiset uravalinnat olivat hänelle avoinna. Mutta hän lujasti kieltäytyi. Hän ei halunnut palvella ”maailmaa” jaotti kasteen, jotta hän aloittaisi puhtaan askeettisen elämän Herran käskyjen mukaan. Ei ole aivan selvää, kuinka hän päätyi tähän ratkaisuun. Perhetraditio, hänen sisarensa harras vakaumus ja vaikutus, joka Egyptin erämaakilvoittelualuiden läpi tehdyllä matkalla oli häneen, nämä kaikki luultavasti näyttelivät suurta osaa. Basileios luultavasti oli saanut ratkaisevan sysäyksen varhaisesta askeettisesta liikkeestä kotimaassaan, ja erityisesti mieheltä, jota hän suuresti iahili tuohon aikaan ja myöhemmin väheksyi, Eustatios Sebastialainen Pontuksesta. Tämä munkkilaisaatteen esitaistelija oli myös houkutellut monia seuraajia Kappadokiassa, ja niin häntä pitivät epäilyttävänä monet piispat, jotka olivat ainoastaan jossain määrin taipuvaisia asketismiin. Kuitenkin Basileioksesta tuli hänen opetuslapsensa. Suuri osa siitä, mitä hän opetti munkkilaiselämästä ja hengellisen ohjauksen taidosta luultavasti ovat peräisin Eustatiokselta. Nämä kaksi miestä erkanivat myöehmmin toisistaan opillisista syistä. Eustatios vastusti nikealaista uskoa ja siitä johtuen hänet arvioitiin ”areiolaiseksi”; ja tässä vaiheessa uskontunnustus oli Basileiokselle tärkeämpi kuin vanha ystävyys ja toveruus askeettisten ideoiden palveluksessa. Hän ei halunnut sellaista kristinuskoa, joka jätti huomioimatta dogmit.
Jotta ymmärtäisi Basileiosta häntä ei tule tarkastella ensisijaisesti munkkina. Hän oli askeetti koko sydämestään ja sielustaan, ankara asketismi oli se aines, jossa hän eli ja liikkui ja jota hänen hengellinen olemuksensa oli. Hän oli askeetti aina niin pitkälle kuin on mahdollista joutumatta ristiriitaan Kirkon ja sen kristinopin kanssa. Hän kuitenkin kunnioitti näitä rajoja koko elämänsä ajan ja Kappadokiassa tämä ei ollut merkityksetöntä. Basileios ei koskaan kääntänyt munkkilaiselämää Kirkkoa vastaan, eikä koskaan uskonut, etteikö avioliitossa elävät kristityt pelastuisi, kuten Eustatioksen seuraajat päätyivät uskomaan. Hänestä kaikkein ankarimmankaan asketismin vaikuttimena ei voinut olla dualismi markionilaisessa ja manikealaisessa mielessä. Basileios pysyi ”kreikkalaisena”. Epäilemättä hänen ajattelunsa perustui lihan ja hengen, maan ja taivaan, ikuisuuden ja ajan väliseen vastakohtaisuuteen, ja eskatologinen näkökulma aina merkitsi hyvin elävää osaa hänen teologisessa ajattelussaan; mutta fyysinen ja ajallinen maailma ei ollut hänen hänen mielestään itsessään paha, vaan pelkästään ainaisena yllykkeenä pahaan. Ainoastaan sellainen elämä on täysin tarkoituksellista, joka perustuu henkeen, Jumalaan ja Hänen siunattuun ikuisuuteensa. Mutta pyrkimällä tähän päämäärään ja alistamalla itsensä kovaan taisteluun ja itsekuriin munkki ei tuhoa todellista inhimillistä itseään. Päinvastoin hänen todellinen itsensä vapautuu, varustautuu siivillä ja kohoaa yli rajoittavien esteiden voidakseen antaa itsensä kokonaan Jumalalle, nähdäkseen Jumalan ja tullakseen yhdeksi Jumalan kanssa.
Tämä käsitys on peräisin uusplatonikkojen metafysiikasta ja Basileioksen rakastamalta opettajalta Origeneelta. Mutta Basileios panee suuremman painon kuin kaikki edeltäjänsä , poikkeuksen tekee mahdollisesti Klemens, siihen kohtaan, että tämän vapautetun elämän todellinen voima ei ole vain tieto vaan rakkaus, eikä rakkaus rakkauden Jumalaan ”teologisessa” merkityksessä, vaan myöskin rakkaus lähimmäiseen. Basileiokselle munkkielämä on sen vuoksi pohjimmiltaan elämää yhteisössä, jossa kaikki voivat palvella toisiaan ja toinen voi auttaa ja kehittää toista ja siten muodostaa todellinen elämä, jossa kaikki inhimilliset mahdollisuudet ylevöityä, esimerkiksi kristillinen.
Itse asiassa Basileios vetäytyi perheen omistamille tiluksille Iris-joen varrella, jossa hänen äitinsä ja sisarensa olivat jo pitkän aikaa eläneet hurskaassa yksinäisyydessä. Hän koksi yhteen samanmielisiä kumppanuksia, jotka alistuivat hänen johtoonsa ja perustivat lisää luostareita, joille hän antoi hengellisiä ohjeita ja neuvoja. Kuri oli ankara, kuuliaisuus ehdoton, hengellisenä päämääränä nöyryys kaikissa asioissa. Hengellisen mietiskelyn lisäksi munkit tekivät yksinkertaisia käsitöitä. Maailmaan paluu oli mahdotonta. Mutta näiden yhteisöjen ilmapiiriä ja henkeä ei ollut tarkoitus horjuttaa säännöillä ja määräyksillä: veljet elivät hengen vapaudessa. Rukous oli munkkielämää ylläpitävä voima; kiinteät kiitosrukoushetket ja rukoileminen antoivat sille rytmin. Suurin merkitys annettiin veljien ajatustenvaihdolle. Kokoontumisissaan he saattoivat tuoda ilmi erilaisia ongelmiaan ja kysellä vapaasti. Heillä oli mahdollista saada oma hengellinen ohjaaja ja myöhemmin heistä itsestään tuli toisten munkkien hengellisiä ohjaajia. Munkkien säännöllinen synnintunnustuskäytäntö on peräisin ennen kaikkea Basileiokselta. Tämä elämä ei tehnyt mahdottomaksi iloita älyllisestä työskentelystä ja teologisesta tiedosta. Kuitenkin useimpien veljien keskeinen työ oli raamatun tutkiminen ja erityisesti Paavlin kirjoitusten ja synoptisten evankeliumien tutkiminen. Juuri näihin aikoihin Basileios kokosi Antologian Origeneen kirjoituksista yhteistyössä ystävänsä Gregorioksen kanssa..
Munkkina Basileios oli kokonaan oma itsensä. Voimat, joilla hän kykeni voittamaan aina läsnä olevat kiusaukset, Jumalan totuuden tunteminen ja ”kaikesta jumalallisesta kauneudesta” nauttiminen, lisääntyivät luostarin suuresti rakastetussa hiljaisuudessa ja rauhassa. Kuuluisa kirje (Ep.14, ad Greg.), jossa hän yrittää houkutella Gregoriosta liittymään seuraansa on tässä suhteessa hämmästyttävä asiakirja. Kuvaus hänen erakkomajastaan, josta oli ihastuttava näköala laaksoon lähellä vesiputousta ja joka antoi hänelle vihdoin rauhaa luonnon puhtaan raikkauden keskellä, on syvästi koettu kuvaus maaseudusta , jonka läntinen maailma tuntee – muinainen idylli, jossa on jotakin aavistusta salaisuudesta, joka sijoittuu perinteisten luokittelujen ulkopuolelle.
Kukaan, joka kykenee nauttimaan yksinäisyydestä siinä määrin, ei voi odottaa kestävän sen ikuisesti. Basileios oli aivan liian paljon toiminnan mies, tai ainakin toimeliaan moraalisen vastuun, kyetäkseen jäämään pysyvästi tähän suuresti rakastamaansa elämän tapaan. Teologiset murheet ja velvoitteet vetivät häntä vastustamattomasti takaisin Kirkon yhteiseen elämään. Tänä aikana keisarin nikealais- vastainen politiikka oli juuri saavuttanut armottomimman asteensa. Vuonna 360 Basileios seurasi Eustatiosta Konstantinopoliin neuvottelemaan dogmaattisista kysymyksistä. Nikealainen puoli ei ollut niin heikko kuin miltä näytti, mutta siltä puuttui rohkeutta ilmaista se avoimesti. Kaksi vuotta myöhemmin Basileios sai katuvan tunnustuksen omalta piispaltaan, joka oli joutunut harhaan nikealaisesta uskosta, mutta kutsui Basileioksen kuolinvuoteensa äärelle.
Uusi piispa Eusebios Kesarealainen (Kappadokiasta, ei Palestiinasta, jossa kuuluisa Eusebios oli ollut piispana) onnistui saamaan Basileioksen täysiaikaiseen Kirkon palvelemiseen. Vuonna 364 hänet vihittiin papiksi. Ylevä maalais- aatelimies ei luultavasti ollut aivan helppo alainen; ehkä hänen askeettinen antaumuksensa teki hänestä epäilyttävän. Papin ja hänen piispansa välille syntyi jännitteittä, jotka saivat aikaan sen, että Basileios, jolla ei ollut halua hautoa riitoja Kirkon sisällä, päätti palata erakkomajaansa.
Keskeytys ei kuitenkaan kestänyt pitkää aikaa, Eusebios itse pyysi sovintoa, eikä Basileios epäröinyt päästä sopimukseen hänen kanssaan. Kirkko tarvitsi hänen työpanostaan. Nyt hän nopeasti kohosi piispansa apulaispiispaksi ja siinä tehtävässä hänen tuli huolehtia laajasta hiippakunnasta. Hän ei väistellyt ärsyttäviä yksityiskohtia ja jokapäiväistä sissisotaa Kirkon elämässä . Kuten tavallisesti, kaikkialta puuttui todella käyttökelpoista paistoa, tunnollisia saarnaajia ja epäitsekkäitä hallintomiehiä. Pelkästä laiskuudesta Kirkko oli usein nimittänyt aivan sopimattomia ihmisiä vastuullisiin asemiin. Virkoja oli ostettu ja lahjontatapauksia oli sattunut. Oli naimisissa olevaa papistoa, jotka kieltäytyivät luopumaan vaimoistaan, ja kaikkien opillisten riitojen lisäksi oli tavallisesti kinastelijoiden, panettelijoiden ja juoruilijoiden joukko. Basileios ryhtyi voimakkaisiin toimenpiteisiin, kun oli kysymys siihen asti laiminlyötyjen kirkollisten sääntöjen vahvistamisesta. Mutta hän aina yritti antaa selkeät perustelut toimenpiteilleen. Hän keskusteli niistä piispansa kanssa, ja milloin valituksia esitettiin, hän oli aina halukas kohdistamaan syytteet itseensä. Suurpiirteisellä luonteellaan yhdistyneenä sisäiseen arvokkuuteen hän saavutti todellisen tasapainon virkansa häneen kohdistuvien vaatimusten ja henkilökohtaisen, kristittynä ja munkkina noudattamansa nöyryyden välillä. Basileioksesta tuli ensimmäinen suuri papin ja piispan munkki-ihanteen edustaja, johon seuraavat aikakaudet yhä uudelleen viittasivat.
Hänestä tuli pian kesarealaisten suosikki. Hän loi, epäilemättä suurelta osin omin voimavaroin, koko diakoniatyökokonaisuuden. Syntyi kokonainen ”uusi kaupunki” (Greg.Naz.or. 43,63) luostarin ja kirkon ympärille ryhmittyneenä, joka muodostui vierasmajoista, köyhäintaloista ja sairaaloista tartuntatauteja varten, ja piispalla itsellään oli siellä asunto. Laitosta jäljiteltiin ja ihailtiin suuresti, ja myös arvosteltiin. Sitä pidettiin uhkana valtiohallinnon riippumattomuudelle, väite jota Basileios itse kieltäytyi hyväksymästä. Henki, joka antoi voimaa näille laupeuden töille, oli enemmän munkkilaishenkinen kuin poliittinen ja hierarkinen. Tarkoitus ei ollut, että maallikot vaipuisivat takaisin passiivisuuteen. Basileioksen saarnat olivat täynnä käytännön kehotuksia ja esimerkkejä, jotka antoivat herätteitä kristillisen rakkauden teoille ja kristillisten hyveiden harjoittamiselle. Erityisesti vuoden 368 suuren nälänhädän aikana hän todisti rohkeutensa vaikuttavissa saarnoissaan keinottelijoita ja välinpitämättömiä rikkaita vastaan. Hän itse järjesti ilmaisia aterioita ihmisille, joita saivat myöskin maahan muuttajat, pakanat ja jopa uskottomat Israelin lapset.
Olisi kuitenkin väärin arvotella Basileiosta yksinomaan toiminnan ja hallinnon kirkollisena miehenä. Keskeisenä hänen toiminnassaan ja ennen kaikkea kaikissa hänen saarnoissaan hän aina oli samalla paimen ja teologi. Basileiosta on pidetty muodollisen kreikankielisen saarnan aloittajana. Hän harkitusti muotoili uskonnollisia puheita retoriikan sääntöjen mukaan, ja oli siksi ennakkotapaus. Olemme vieraantuneet nykyään taiteellisesta ja korusanaisesta uskonnollisista puheesta. Se mikä on vieläkin hurmaavampaa Basileioksessa, on väkevä todellisuudentajuisuus, hänen perusideoittensa tarkkuus ja yksinkertaisuus, jotka eivät kuitenkaan erottuneet hänen saarnoissaan. Lähes kaikki niistä perustuivat Raamatun teksteihin. Moraalinen saarna on vallitsevana, mutta jopa teologiset saarnatkaan eivät ole puhtaasti teoreettisia ja ”dogmaattisia” sanan huonossa merkityksessä. Ne heijastelevat sen ajan Kirkon ajankohtaisia opillisia ristiriitoja, joihin Basileioksen oli otettava kantaa ja joissa hän nopeasti saavutti arvovaltaisen aseman.
Vuonna 370 hänestä tehtiin Kesarean arkkipiispa ja tuosta ajasta eteenpäin koko vastuu ja huoli hutiloidusta tilanteesta Kirkossa oli ennen kaikkea hänen varassaan. Tässä tilanteessa ei ollut sellaista kuin yhteistä nikealaista rintamaa. Basileios itse käytti vertausta kahdesta taistelevasta laivastosta, jotka myrsky oli saanut kieppumaan yhdessä niin että oli mahdotonta erottaa ystävää vihollisesta. Ainoastaan hänen vaikutusvallallaan Kappadokiasta hitaasti tuli eräänlainen ortodoksisen kirkon suojavalli, vaikka selkkaus yhä raivosi kaikkialla. Hallinnon kirkkopolitiikka tähtäsi edelleen toiseen suuntaan ja kaikkialla pani esteitä Basileioksen tielle. Kappadokian maakunnan jakaantuminen, joka oli tarkoitettu vähentämään Kesarean kirkollista vaikutusvaltaa, on myös tässä kohtaa mainittava. Basileios ei suostunut peloteltavaksi. Hän matkusti henkilökohtaisesti paikasta toiseen yrittäen sitoa lankoja yhä tiukemmin yhteen perustamalla uusia hiippakuntia ja johtamalla väsymätöntä yhteydenpitoa joka suuntaan. Jännitys saavutti huippunsa keisari Valentinuksen vieraillessa henkilökohtaisesti Kesareassa. Arveltiin, että Basileios joutuisi antautumaan tai lähtemään maanpakoon. Hän ei tehnyt kumpaakaan. Näyttää siltä, että tyyni päättäväisyys, jolla hän kohtasi itsevaltiaan sai keisarin toimimaan varovasti ja vältti selkkauksen. Nikealainen ortodoksisuus saavutti koko ajan jalan sijaa Kappadokiassa.
Menestystä, minkä Basileios saavutti on pidettävä paljon suurempana ottaen huomioon, että hänen asemansa aluksi oli kaikkea muuta kuin varma. Toisin kuin Atanasios hänellä ei ollut joukkoa sokeasti antautuneita seuraajia , jotka vannoutuneina kulkisivat hänen kanssaan. Ehkä hän ei olisi halunnutkaan tämän kaltaista tukea. Hänen menestyksensä olu ensisijaisesti todellisen teologisen työskentelyn hedelmää, jota hän teki ystävineen rakentamalla maan aikaisemman nikealais – origeneslaisen perinteen pohjalle. Basileios, tajusi, että selkkaus Areioksen kanssa johtui uskon perusteista. Kristus ei voi olla luotu olento, jos Hänen on tehtävä Luojan pelastus saatavilla olevaksi. Hän oli todella Jumalan Poika ennen kaikkia aikoja ja luonnoltaan Jumala, joka tuli alas kurjaan ihmisyyteemme lunastamaan eksyksissä olevan ihmiskunnan kuoleman ja pahan vallasta ja uudistamaan vapauden, johon uusi kristillinen elämä armon kirkastamana perustuu. Basileios oli täysin vakuuttunut Kolminaisuus-teologiasta ja näki Kolminaisuusopissa kristinuskon todellisen olemuksen. Hän aloitti sen vuoksi järjestelmällisellä jumaluuden sisäisten suhteiden selityksellä. Atanasiosta pidemmälle mennen hän painotti ”hypostaasien” kolminaisuutta, erottaen niiden erityispiirteet, jotka eivät hävittäisi jumalallisen elämän yhteyttä ja täydellisyyttä. Hän myöskin mietiskeli niiden keskinäistä suhdetta. Sellaisille pohdiskeluille eivät koskaan tullut loppua, niitä ei saanut kuolemaan. Aina täytyi olla joitakin ajatuksia opillisen lausunnon takana, ja ennen kaikkea niiden tuli perustua raamattuun. Ystäviensä ja vihollistensa painostuksesta huolimatta Basileios kieltäytyi tekemästä enempiä väitteitä Pyhän hengen persoonasta, mikä olisi ollut pelkkiä sanoja. On totta, että hänestä, Origeneen tavoin, Pyhällä Hengellä varmasti on paikkansa Isän ja Pojan ohella. Olemisen asteikossa, jossa ei olisi mitään luomattoman jumaluuden ja luodun välillä, on itsestäänselvyys, johon hän toistuvasti kiinnitti huomiota. Siitä huolimatta hän vältti niin pitkälle kuin mahdollista suoraan kuvaamasta Henkeä ”Jumalana”, ja hän oli melko vaitonainen Hengen erityisestä asemasta Kolminaisuuden sisällä. Päinvastoin hän ”tunnustaa pelkäämättä”, että paras asia ja myös vähäisin ”vaara” on vilpittömästi myöntää tietämättömyytensä (Contra Sab. Et Ar. 24,6).
Löydämme sellaisia muistutuksia Basileiokselta tuon tuostakin. Tällaisessa harkitussa vankeudessa olossa ei ole vähäisintäkään naiviutta ”terveen uskon yksinkertaisuuteen ” nähden. Basileios ymmärtää, että vimma kiistelyihin on saattanut Kirkon kuilun ja hajoamisen partaalle. Hän haluaa välttää lisäämästä öljyä loputtoman väittelyn tuleen. Hän pikemminkin haluaa lopettaa skolastisen logiikka-sanasodan ja johdattaa uskovan hengelliseen mietiskelyyn ja palvovaan Jumalan mysteerin ylistämiseen. Tämä oli hänen näkökannaltaan koko teologian tarkoitus. Mistä Raamattu vaikenee, siitä teologien pitäisi olla myös hiljaa eikä aiheuttaa levottomuutta ihmisissä viisasteluillaan. Ihminen tuntee Jumalan hänen käskyjensä täyttämisen kautta, tuntemalla Hyvän paimenen, joka antoi elämänsä lammastensa puolesta, ei ” kyselemällä ” ylimaallisia asioita eikä pohdiskellen asioita ,joita ei voi nähdä” (Hom. In. Mam.Mart.4). Nämä ovat epäilemättä munkkilaisuuteen liittyviä aiheita, jotka pitkän taistelun katkerat kokemukset osoittavat. Basileios ei halunnut pelastautua kokonaan teologialta eikä päätyä pelkkään uskon käytäntöön (praxis pietatis). Hän halusi luoda perustukset hedelmälliselle teologialle, joka saattaisi yhteen kaikki todelliset ja vakavasti otettavat teologit.
Tässä määrin hänen rajoituksillaan uskonopin asioissa oli poliittista merkitystä. Tämä on selvää erityisesti suhteessa oppiin Hengestä. Basileios ponnisteli eniten voittaakseen ns. pneumatomakit , jota kieltäytyivät hyväksymästä Pyhän Hengen jumaluutta, jota ei varta vasten oltu määritelty Nikeassa. Hän yritti myös aloittaa keskustelun nk. Keskuspuolueen edustajien ja monien dogmaattisten individualistien kanssa. Hänen ponnistelunsa eivät olleet tuloksettomia, mutta ei ole hämmästyttävää, että tämän asenteen vapaamielisyys ei tehnyt asioita yhtään helpommiksi kirkonmiehelle, jonka oli säilytettävä asemansa puoluesodan keskellä. Basileioksen periaatteen puuttumista tai hänen hengellistä ylpeyttään arvosteltiin kaikenlaisissa paikoissa, vaikka hän yritti kumota arvostelun yhä uudelleen ja tarjoutui aina aloittamaan keskustelun ja väittelyn. Erittäin tärkeä tekijä oli se, että Atanasios antoi Basileiokselle kaiken mahdollisen tuen. Tietyistä teologisista eroavuuksista huolimatta hän kykeni näkemään lähitoveriensa huomattavan merkityksen ja myönsi sen koko elämänsä ajan.
Basileios ymmärsi alusta alkaen, että Kirkon uskonopillisia ongelmia ei ratkaista pikkutarkalta pohjalta. On totta, että hänelle olisi ollut verrattain helppoa säilyttää oma kappadokialais-piirinsä, jossa hänen arvovaltansa oli kiistaton missään mielessä. Mutta häntä olisi pidetty ikään kuin kaikkien kristittyjen yhteisen asian pettäjänä. Basileios kaikilta piispoilta ”ekumeenista” näkemystä. Vastoin sitä, miltä näyttää, on olemassa kautta maailman todellisten uskovien yhteys. Tärkeä asia on olla vakavissaan huolissaan ”veljeydestä, joka on olemassa kaikkialla”(Ep. 133. ad Petr. Alex.), joka saattaa sen jäsenet kosketuksiin toinen toistensa kanssa ja niin tekee yhteydestä näkyvän ja tehokkaan. Tämä oli Basileioksen jättimäisen ja aina kasvavan kirjeenvaihdon palvelemisen päätös. ”Kysykää pisidialaisilta, lykeonilaisilta ja isaurilaisilta, fryygialaisilta, armenialaisilta, kreikkalaisilta, illyrialaisilta, gallialaisilta, esanjalaisilta, afrikkalaisilta, Egyptin terveestä osata ja niiltä, mitä on käjellä (ortodoksisesta) Syyriasta, jotka kaikki lähettävät kirjeitä minulle ja saavat myös minulta vastauksia”: tämän Basileios kerran kirjoitti Pontukselle. (Ep. 204, 7 ad Neocaes.).
Erillisenä vanhoista ortodoksisuuden suojavarustuksista, Roomasta ja Aleksandriasta, syntyi uusi keskus, jossa , kuten pian ilmenisi, tuli seurata itsenäistä linjaa. Kaikki Basileioksen pyrkimykset pohjautuivat sille edellytykselle, että oli tärkeä seikka soveltaa nikealaisen lännen vaikutusvaltaa idän kirkon vastaavaan uudistukseen, vaikkakin varjelellen jälkimmäisen ominaispiirteitä ja teologiaa niin pitkälle kuin mahdollista. Hän voitti kreikkalaisen synnynnäisen ylpeyden ja kääntyi läntisten kolleegoitensa puoleen pyytäen apua pyytäen hartaasti heidän ”myötätuntoaan”. Hän kääntyi ennen muita heistä tärkeimmän, piispa Damasus Roomalaisen, puoleen
Antiokiassa oli erityisiä vaikeuksia voitettavana ja juuri täällä Basileios toivoi paavin puuttuvan asiaan ensisijaisesti. Suuri enemmistö antiokialaisista ortodokseista tunnusti piispa Meletioksen piispakseen. Joidenkin alkuepäilysten jälkeen hän oli asettunut selvästi nikealaisen tunnustuksen puolelle. Valitettavasti kuitenkin pieni ryhmä leppymättömiä vanhoja esitaistelijoita oli puolustanut tiukempia nikealaisen uskon kannattajia. Vastarinta vanhojen ja uusien nikealaisten välillä, jonka Atanasios oli voittanut oli puhjennut uudelleen Syyrian kristikunnan pääkaupungissa. Siitä tuli kiihkeämpi ja uhkasi romuttaa koko yhdistämistytön. Basileios heti tuki Meletiosta. Hän tiesi oikein hyvin, että länsi, jonka mielestä oli lähes mahdotonta käsittää hienosyisempiä eroja, jotka aiheuttivat näitä uskonopillisia selkkauksia kallistui vastustajien puolelle ja pitäisi parempana puhua aivan yksinkertaisesti yhdestä jumalallisesta hypostaasiksesta. Mutta hän oli sitä näkökantaa, että nyt kun teolginen rauha kahden ortodoksisen leirin välillä oli saatu aikaan, oli mahdollista luottaa Rooman ymmärrykseen ja voittaa Damasuksen tuki käyttökelpoiselle menetelmälle saavuttaa rauhantila. Hän erehtyi. Damasus, jota on kutsuttu ”ensimmäiseksi paaviksi”, ja joka oli lähes ruhtinas ulkoisesti, oli ainoastaan kohtalaisesti kiinnostunut teologisista ongelmista; Kirkon yhdentyminen hänen käsityskannaltaan tarkoitti Rooman puoluekiihkoilijoiden suosimista ja paavin vallan alle alistumisen varmistamista. Neuvotteluja oli sen vuoksi turha aloittaa. Basileios antoi purkautumistien tunteilleen tästä tavasta huolehtia kirkoista näillä katkerilla sanoilla: ”Minua muistutetaan Diomedeksen sanoista (Il.IX. 698 f.): On hyödytöntä pyytää hartaasti, sillä ihminen on ylimielinen” (Ep.215 ad Euseb.Sam.) . Muissakin suhteissa Basileios ajautui katkeruuden partaalle ja halveksuntaan taistelussaan puoluehengen monipäistä lohikäärmettä vastaan (hydra). Mutta hän ei hellittänyt ponnistuksiaan ja vähitellen sai jalansijaa.
Basileios itse ei saavuttanut pyrkimystensä päämäärää. Hän itse oli aikaansa edellä Sairaana ja maksavaivasta kärsien , niin kuin monet askeetit, hän kuoli noin viidenkymmenen ikäisenä vuonna 379. Kaksi vuotta myöhemmin tapahtui Konstantinopolissa Meletioksen puheenjohtajakaudella niin kutsuttu toinen ekumeeninen kirkolliskokous, jota keisari Teodosios Suuri käytti uudelleen järjestääkseen idän kirkon nikealaisen uskontunnustuksen asettamien rajojen mukaisesti. Atanasios ja Basileios olivat myös aluksi teologisella ja kirkollisella pohjalla. Teodosios, länsimaalainen, oli myös alussa muovannut politiikkansa Rooma- Aleksandria –”akselin” varaan, mutta muutti nopeasti mieltään. Kuten Basileios halusi, hän nyt avasi elpyneen keisarillisen kirkon portit jokaiselle, joka hyväksyi nikealaisen uskontunnustuksen, ja hän jätti huomiotta uskollisten idän ja lännen vanhojen nikealaisten vastalauseet. Mutta tämä oli tyynnyttämistä puhtaasti käytännön syistä. Kriittisellä hetkellä kirkkopoliitikot osoittautuivat paljon voimakkaammiksi kuin teologia. Jos Basileios olisi vielä elänyt asiat olisivat todennäköisesti menneet toiseen ja onnellisempaan suuntaan. Mukautumisen aikakausi oli päättymässä.
Basileioksen todellinen suuruus käy ilmi ja hänen roolinsa oikein ymmärretyksi vain, jos häntä tarkastellaan aikakautensa ristiriitojen puitteissa. Kirkkopoliitikkona Basileios ei osoittanut Atanasioksen kaliionlujaa voimaa, teologina hänellä ei ollut nuoremman veljensä Gregorios Nyssalaisen sopusointuisuutta ja yleimaailmallisuutta, munkkina hänellä ei ollut myöhempien aikojen mystikkojen hienovaraista hienostuneisuutta. Mutta näitä seikkoja ei tule nähdä moraalisena heikkoutena. Päinvastoin juuri hänen todellinen antautumisensa ajan tarpeisiin pakotti hänet alinomaa vaihtelemaan menettelytapojaan ja teki mahdottomaksi hänen kehittää runsaita kykyjään rauhassa. Hän piti työtään kirkkopoliitikkona niin vaikeana, koska hän ei ollut vain viisaampi ja kauaskatseisempi, vaan myös syvällisempi ja rehellisempi useimpia virkaveljiään. Hänen ansiotaan ensisijaisesti on, että Nikean valtionkirkko, joka oli rakennettu niin nopeasti, ei vain juhlinut helppoja voittoja vaan säilytti todellisen teologisen elämän ja älyllisen vapauden. Kun sitä vastoin muut eivät koskaan kehittyneet koulussa oppimaansa teologiaa pidemmälle, eivätkä nähneet puolue-etujansa ja pelkkiä aineellisia näkökohtia kauemmaksi. Basileios piti aina mielessään kirkon koko elämää. Hän kärsi piispakollegojensa ahdasmielisyydestä ja hengellisen näköalan puutteesta enemmän kui ne,jotka olivat liian muissa maailmoissa eläviä, liian herkkätunteisia tai liian omahyväisiä joutuakseen kahakoihin. Ja Basileios pystyi näkemään sen hetken huolien ja ongelmien takana syvällekäyvät muutokset, jotka oli hyväksyttävä. Hän ymmärsi, että oli mahdotonta kääntää kelloa taaksepäin.
Historialliselta kannalta tämä on ehkä hänen luonteensa kaikkein kiinnostavin puoli. Basileios aavisti kuilun, joka oli kohonnut kristinuskon alkuperäisen ja nykyisen hengen tarkoitusten ja toiveiden välille. Yhä uudelleen hän asetti vastakkain nykyisen kirkon synnit sen kirkon kanssa, jollainen se kerran oli ollut. Alkuperäisien ihanteellisen kristillisyyden kaipaaminen oli sopusoinnussa hänen teologiansa ikuisen elämän kaipauksen kanssa. Siksi Basileoiksesta tuli munkki. Munkkiyhteisö elvytti hänessä, tarkoin rajatussa piirissä, varhaiskirkon elämän ja hänen tarkoituksenaan oli, että munkkielämä vaikuttaisi koko kirkkoon tämän suuntaisesti. Ajatuksena oli, että munkkielämässä hengelliset lahjat, ensimmäinen rakkaus, vastavuoroisuuden antaumuksellinen voima uudelleen alkaisivat kukoistaa. Tämä oli tarkoituksena ns. ”Sääntöjen” takana, jotka hän muotoili. Munkkiaskeesia pidettiin tienä radikalismiin ja varhaiskirkon pyhyyteen. Ja Basileios toivoi, että tämä johtaisi teologian uudelleen elpymiseen. Loputtomat teologiset perustelut ja väittelyt eivät enää koskeneet hänen mielestään kristinuskon perusongelmia ja –aineksia. Tarvittiin yritystä palata uudelleen alkuun, ikusesti voimassaolevaan, jotta voitettaisiin sisältäpäin harhaoppisten erimielisyydet ja erehdykset. Voimakas raamatullisuus, johon Basileios yhä uudelleen palasi, perustui tähän vakaumukseen. Se oli uskon tunnustus vanhassa kirkon traditiossa.
Molemmat tekijät, Raamattu ja traditio, olivat jo näytelleet tärkeää osaa kirkossa toisella vuosisadalla. Ne olivat läheisessä yhteydessä Origenekseen. Mutta siinä, missä hän näki päämääräksi edetä yhä kauemmaksi, Basileios pikemminkin palasi Irenaeokseen. Basileios puolusti pikemminkin rajoituttamista kuin laajentamista. Ainoastaan harhaippisten kiihko uudistuksiin teki tarpeelliseksi kehitellä yhä monimutkaisempia uskon sääntöjä. Turhassa kateudessaan ammattiteologit asettivat ansojaan, ei totuuden vuoksi, vaan pelkästään väittelyn (De Spir. S.1.) ”Kieltäydymme hyväksymästä muiden meille määräämää uutta uskoa. Mutta emme ole tarpeeksi rohkeita levittämään oman ajattelumme tuotteita ja muuttamaan uskonnon sanaa ihmissanoiksi. Kuten meitä pyhät isät ovat opettaneet, niin julistamme sitä niille, jotka kysyvät meiltä.” (Ep.140, 2 ad eccl.Ant). Dogmit ja traditio taas omaksuvat puolustustarkoituksen. Väsymättä Basileios neuvoo kristittyjä pitämään kiinni nikealaisesta uskontunnustuksesta eikä antaa houkutella siitä pois minkään ovelan, saivartelevan kysymyksen perusteella.
Karl Holl puhuu tässä yhteydessä juuri ja juuri havaittavissa olevasta ”hellenismin vanhemisesta”. Ilmaus ei näytä ihan sopivalta. Ei hellenismi ollut tullut vanhaksi ja väsyneeksi, ei ainakaan Basileioksen henkilössä, mutta kirkollisen tilanteen taakka ja edityminen teologiassa oli alkanut painaa raskaana tutkimuksen vapautta ja oli saattamassa teologeja lujittamaan ja hillitsemään tarmoaan pikemminkin kuin tekemään uusia edistysaskelia. Nyt mitä suurimmassa määrin näytti tarpeelliselta vakiinnuttaminen ja dogman muuttumattomuus, selvä sitoutuminen raamattuun ja arvovaltaiseen traditioon. Selvää on, että tämä vanha tarve tarkoitti jotakin muuta neljännellä vuosisadalla kuin mitä se Justinuksen tai Klemensin tai jopa Eusebios Kesarealaisen aikaan. Siinä määrin on järkevää sanoa kuin on totta, että kreikkalainen kirkko oli ikääntynyt, koska sen teologinen perinne oli vanhentunut eikä tuntunut että aikakusi kirkon historiassa oli päättymässä. Basileios tunsi tilanteen painon, mutta ajan melkein toivottomien vaarojen keskellä hän ajatteli ennen kaikkea kaikkien saatavilla olevien voimien keskittämistä harhaoppisia vastaan ja palauttamaan Kirkkoon rauha, jotta se voisi viettää jälleen todellista hengellistä elämää. Hän ei ollut huolestunut teologian kohtalosta tulevaisuudessa, koska se oli vallannut hänet kokonaan nykyelämässä ja hän tunsi voimakasta vastuuntuntoa antaa kaiken mitä voi omasta elinvoimaisuudestaan.
Vuonna 368 Basileios kirjoitti muistokirjoitksen piispa Musonios Neokesarealaisesta, joka maalailee hienoin sanakääntein ja retorisella lennokkuudella kuvan johtavasta piispasta, jonka hän tunsi läheisimmin muistuttavan itseään. Hän kysyy: ”Onko tämän miehen elämässä (Ep.28, 1 ad Eccl. Neocaes.) mitään sellaista piirrettä, joka pitäisi unohtaa tai hiljaa salata? En voi mainita heti kaikkea ja lisäksi pelkään etten tee oikeutta totuudelle esittämällä palasista koostuvan selonteon. Luotamme on poistunut mies, joka ylitti kaikki aikalaisensa inhimillisiltä kyvyiltään. Hän oli kotimaansa tuli, kirkkojensa kaunistus, totuuden suojamuuri ja pylväs, kristinuskon vakaa tuki, ystäviensä vilpitön auttaja, voittamattoman vahva vastustaja vihollisilleen, isien sääntöjen voimassa pitäjä ja kaiken uuden vihollinen. Hän ilmensi omassa persoonassaan muinaista Kirkon tapaa. Hän muovasi hänen valtaansa asetetun kirkon elämää alkuperäisen pyhän esikuvan mukaiseksi. Ne etuoikeutetut, jotka saivat elää hänen kanssaan voisivat ajatella eläneensä miesten kanssa, jotka tähtien lailla valaisivat maailmaa kaksisataa vuotta ja kauemminkin sitten”.
Lähdekirjallisuus:
Florovsky Georges: The Eastern Fathers of the Fourth Century. The Collected Works. Vol. VII. Büchervertriebsanstalt, Vaduz
von Campenhausen,Hans: The Fathers of the Greek Church .Pantheon Books. 1959. New York.
Campbell, James Marshall: The Greek Fathers. Cooper Square Publishers,Inc. 1963. New York
Armstrong,A.H. (Edit.): The Cambridge History of Later Greek and Early Medieval Philosophy. Cambridge University Press. Cambridge. 1967