Pyhä Gregorios Teologi

Perinteisesti yhdistetään kolminaisuudeksi ”suuret kappadokialaiset” Basileios ja hänen  ainoastaan  hieman nuorempi ystävänsä Gregorios Naziansilainen sekä nuorempi veljensä Gregorios Nyssalainen. Sillä lisäyksellä, että Basileios oli merkittävä hahmo, ystäviensä ja työtovereidensa johtaja ja opas. Gregorios Nazansilaisesta tuli hänen seuraajansa ja  etsi hänen apuansa. Hän myös piti Basileiosta opettajanaan teologiaan. Syvällä kiihkeydellä hän  paneutui uuteen askeettiseen hurskauselämään johon Basileios kannusti avustajiaan, ja oli yhtä innokas näkemään sen vaikuttavan kirkossa. Gregorios kuitenkin oli luonteeltaan hallitsija ja häntä alituiseen lannisti kova arkipäivän todellisuus, jonka hän jätti huomioimatta ajattelussaan. Hän oli puhuja ja kirjoittaja, siis jossain mielessä runoilija, pehmeän lyyrinen luonne, joka oli aina riippuvainen muiden ihmisten seurasta ja reaktioista, niitä persoonallisuuksia, jotka eivät voineet elää ilman myötätuntoa ja ihailua. Juuri tämä pakotti hänet kirkon julkiseen elämään. Mutta myrskyisät ajat eivät suoneet hänen kehittää kykyjään rauhassa ja johtivat hänet alinomaa tehtäviin, joihin hän ei ollut sopiva ja joihin hänen oli suostuttava. Pettymys ja tappio, vetäytyminen ja pakeneminen velvollisuuksista, joihin hän oli ryhtynyt, olivat aina lopputulos. Päästäkseen kaikista huolistaan ja tuskistaan hän päätyy ylistämään yksinään elämistä, ”filosofista” mietiskelevää munkkielämää, täynnä Jumalan rikkauksia ja hiljaisuutta, yhä suuremmalla innostuksella. Se tosiseikka, että Gregorioksen herkkähermoinen, puhetaidollinen luonne teki mahdottomaksi hänelle ylipäätään olla todella hiljaa, teki tilanteesta yhä tuskallisemman. Koko hänen henkilökohtainen katkeruutensa, turhamaisuutensa ja pahantuulisuutensa ilmenivät koskaan päättymättömänä taitavasti vaihtelevina purkauksina ja mietiskelyinä.

Gregorioksessa ei ollut mitään sankarillista. Ollaksemme oikeudenmukaisia häntä kohtaan on tutkittava häntä hänen yksityiselämässään. Siinä huomaa kaikesta huolimatta puhtaan aikomuksen, herkän moraalisen tunnon, joka pysyi loppuun asti säälivänä ja syvästi uskonnollisesti suuntautuneena. Gregorioksen luonne oli ulospäin suuntautuva ja korkealentoinen, mutta hän ei ollut pinnallinen ja hän tiesi kuten Basileioskin, jopa ehkä paremminkin, hengellisen elämän tarkoituksen. Hän oli kotonaan samoissa älyllisissä ja sosiaalisissa piireissä kuin Basileioskin ja monet hänen ystävistään. Hän tuli samoista Kappadokian rikkaan aateliston piireistä, josta olivat lähtöisin maan piispat ja antoivat tälle muinaiselle kansalle yllättävän ja hämmästyttävän sysäyksen saattamalla heidät kosketuksiin kristinuskon ja kreikkalaisen sivistyksen kanssa. Gregorios juurtui kristilliseen traditioon. Hänen isänsä Gregorios oli alkujaan ollut hypsistaari kuuluen juutalais-pakanallisen lahkon sekamuotoon, joka uskomalla kaiken yläpuolella olevan Jumalan kuvattomaan palvelemiseen, mutta äiti oli harras kristitty ja oli varmistanut puolisonsa kääntymyksen. Hänestä oli sitten tehty Naziansin maaseutukaupungin piispa. Siinä lähellä syntyi Gregorios eräällä vanhempiensä maatilalla Arianzissa vuonna 329 – 330. Häntä oli hartaasti toivottu myöhäisenä hedelmänä avioliitolle, joka pitkään oli ollut lapseton ja jonka hänen äitinsä oli alusta alkaen hänen itsensä kertoman mukaan ”omistanut ” ja ”antanut Herralle”.(Or. I:77) Tehokas uskonnollinen kasvatus, jonka hän sai putosi hedelmälliseen maaperään.  Gregorios ei koskaan vakavasti tavoitellut ”maallisia” ihanteita. Hän halusi elää kokonaan Vapahtajalle, joka oli pelastanut hänet, ja hän piti Jumalan sanaa ”makeampana kuin hunaja”. Mutta maailma, jossa hän eli, ei enää ollut pakanallinen maailma. Kyltymättömällä ruokahalulla lahjakas nuorukainen ahmi kaikki sivistyksen hyvät asiat, jotka hänelle tarjottiin Palestiinan Kesarean, Aleksandrian ja ennen kaikkea Ateenan kouluissa. Ateenassa hän eli läheisessä ja ”pyhässä” kumppanuudessa Basileioksen kanssa, joka saapui sinne jonkin verran myöhemmin. Tuohon aikaan Gregorios yhä piti itseään vanhempana ja etevämpänä heistä kahdesta. Hän otti nuoremman maalaistoverinsa siipiensä suojiin, johdatteli hänet akateemiseen elämään ja yritti suojella häntä ympäristön houkutuksilta. Sisäisesti hän kuitenkin antautui opiskelun älylliselle mielihyvälle paljon suuremmalla riehakkuudella kuin hiljainen nuori ystävänsä. Gregoriokselle älyllinen kulttuuri, runous, keskustelu ja taide olivat itse elämä, sillä varauksella, että pakanuuden myrkyllinen ydinneste oli imetty pois klassillisen kirjallisuuden moraalisesta ja esteettisestä sisällöstä ja että oli valmis uhraamaan Kristukselle kaiken valon ja avun, mitä siitä sai. ”Pyhän Hengen viisauden, joka tulee ja on peräisin ylhäältä Jumalalta, täytyy oikeutetusti olla kaiken alemman laatuisen sivistyksen herra” (Carm. II: 2, 8  ad Seleucum, 245 ff). Tämän Gregoriokselle omistetun runon kirjoitti luultavasti hänen nuorempi serkkunsa Ampfilokios Ikonionilainen, mutta se on läpeensä samanhenkinen

Käytetyllä käsitteellä ”alempi” kulttuuri tarkoitettiin tässä runossa kokonaan sanan perinteistä merkitystä. Gregorios omaksui myöhäisen antiikin sivistysaatteet muodollisine puhetekniikoineen ja lukemattomine moraalisine ja filosofisine latteuksineen. Mutta hän arvosti myös klassisia tekstejä, ennen kaikkea Homeroksen runoutta ja tragedioita, eloisalla innolla ja vakaumuksella että on syntynyt puhujaksi, jolle on mieluisaa elvyttää vanhoja muotoja ja soveltaa niitä sadoilla eri tavoilla. Gregorioksen tiedot kirjallisuudesta olivat epätavallisen laajat ja runsaat. Hän oli myös harjaantunut filosofiaan, mutta se ei tehnyt hänestä itsenäistä ajattelijaa eikä tutkijaa. Hänestä tuli puhuja. Hänen lukuisat uskonnolliset puheensa ja esitelmänsä eivät olleet saarnoja raamatullisista teksteistä, vaan mestarillisia puheita, jotka muodostuivat virallisista luennoista, ylistyspuheista, muistopuheista ja puheista, jotka hän piti kaikenlaisissa seurakunnallisissa ja henkilökohtaisissa tilanteissa. Hänen voi selvästi nähdä ottaneen huomioon  puheenpidolliset säännöt tavoissa, joilla hän ralenteli puheensa ja kehitteli niiden aiheita. Hän käytti runsaasti sen aikaista ”aasialaisen” tyylin menetelmiä, vertauksia ja antiteesejä, soinnullisia ja rinnakkaisia rytmejä, useimmiten lyhyissä lauseissa, osoittaen kaikkia puhetaiturin taitoja. Meidän on vaikea nauttia näistä suuresti ihailluista puheista. Mutta ne ovat erityisen luonteenomaisia Gregorioksen tyylille. Ne hämmästyttävät meitä niiden alituisilla ja melkein lapsenomaisella itsekeskeisyydellään. Estottomien kirjoittajan omien luonteenpiirteiden, mielipiteiden ja tunteiden kuvauksien ohella niissä on paljon itsekehua, mutta myös itsesyytöstä ja laajakantoista moralistista ja psykologista pohdintaa. Kuitenkin ne olivat tarkoitetut olemaan hengellisiä ja hurskauselämään kuuluvia teoksia. Ne alinomaa sisältävät viittauksia raamatullisiin esimerkkeihin, sanoihin ja kuviin, ja kaikki esitetään ikuisuuden valossa. Ne monta kertaa ovat Pyhän Kolminaisuuden rukouksellista palvontaa.

On tarpeetonta sanoa, että Gregorios kävi puheissaan myös areiolaisen harhaopin kimppuun. Hän selitti, että oppi Jumalasta – toisin sanoen ortodoksinen usko Pyhään Kolminaisuuteen – oli kristillisen uskon ja kaiken todellisen uskonnon sydän. Rauhallisissa kauniisti tasapainotetuissa muotoiluissaan hän epäröimättä tunnusti uskonsa kolmen jumalallisen hypostaasin olemukselliseen ykseyteen. ”Jumaluutta palvotaan Pyhänä Kolminaisuutena ja Pyhä Kolminaisuus on ykseys. Sitä palvotaan kokonaisuutena ja sillä on kuninkaallinen valta, ja niillä on yksi valtaistuin ja yksi ja sama kunnia, ylimaallinen, yliajallinen, luomaton, näkymätön, saavuttamaton ja vertaamaton, jonka vain se itse tuntee sikäli kun on kysymys sen sisäisestä rakenteesta, mutta meidän kunnioituksemme ja palvomisemme arvoinen” (Or. VI:22)

”Kolminaisuuden rajoittaminen vähäisessäkin määrin merkitsee samaa kuin sen täydellinen tuhoaminen, ikään kuin hyökkäisi kokonaan oppia Jumalasta vastaan  ja paljain päin” (Or. VI:11). Gregorios panee paljon laajemmin painoa Pyhän Hengen jumalalliselle merkitykselle kuin Basileios, joka epäröi asettaa itseään alttiiksi. Gregoriokselle  origeneslaisen kasvatuksensa mukaisesti hengellinen ja hengen maailma ovat uskonnon perusalue. Jumalan Pyhän Hengen täytyy vapauttaa meidän henkemme sen maallisista kahleista ja kristityn perimmäinen päämääränä on tulla jonain päivänä täydellisesti jumalalliseksi.