Pyhän Justin Popovićin näkemys Kirkosta

Pyhän Justin Popovićin näkemys Kirkosta

 

Pyhä Justin Popovič

Elämän alkuvaiheet ja koulutus

Pyhä Justin Popovič (serbiaksi Јустин Поповић) syntyi 6. huhtikuuta 1894 Vranjen kaupungissa Etelä-Serbiassa, silloisessa Osmanien valtakunnassa. Hänen syntymänimensä oli Blagoje Popovič. Hän syntyi pappisperheeseen, jossa oli jo seitsemän sukupolvea ortodoksisia pappeja. Hänen isänsä Spiridon oli pappi ja äitinsä Anastasia oli syvästi uskonnollinen nainen.

Blagoje sai varhaiskasvatuksensa kotikaupungissaan ja osoitti jo nuorena poikkeuksellista älykkyyttä ja hengellistä herkkyyttä. Hän opiskeli Belgradin pappisseminaarissa (1905-1914), jossa hän erottui erinomaisena oppilaana. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän toimi sairaanhoitajana Serbian armeijassa.

Vuonna 1916 hän meni munkiksi Ovčar-Kablarin luostarissa ottaen nimen Justin pyhän marttyyri Justinuksen kunniaksi. Sodan jälkeen hän jatkoi teologisia opintojaan Oxfordin yliopistossa (1916-1919), mutta joutui ristiriitoihin länsimaisen teologian kanssa. Hän siirtyi Ateenan yliopistoon, josta valmistui tohtoriksi vuonna 1926 väitöskirjallaan ”Dostojevskin filosofia ja uskonto”.

Akateeminen ura ja vainot

Vuonna 1921 Justin Popovič vihittiin papiksi ja nimitettiin opettajaksi Karlovacin pappisseminaariin. Vuodesta 1934 hän toimi dogmatiikan professorina Belgradin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hänet tunnettiin loistavana opettajana ja teologina, joka puolusti horjumatta ortodoksista uskoa.

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistinen hallinto alkoi vainota kirkkoa. Vuonna 1945 uusi Titon johtama Jugoslavian kommunistihallinto erotti hänet yliopistosta hänen avoimesti kommunisminvastaisten näkemystensä vuoksi. Hänet karkotettiin Ćelijen luostariin lähellä Valjevoa, jossa hän eli käytännössä kotiarestissa vuoteen 1979 asti.

Kirjallinen tuotanto ja teologinen perintö

Vaikka isä Justin eli eristyksissä, hän jatkoi intensiivistä kirjallista työtään. Hänen tuotantonsa on valtava ja sisältää teologisia, filosofisia ja hengellisiä teoksia. Merkittävimpiä teoksia ovat:

– ”Dogmatiikka” (kolme osaa)

– ”Ortodoksinen kirkko ja ekumenia”

– ”Dostojevskin filosofia ja uskonto”(väitöskirja)

– ”Pyhien elämäkerrat” (12 osaa, serbiaksi)

– ”Humanistinen ekumenia”

– ”Ihminen ja Jumala-ihminen”

Isä Justin oli ortodoksisen teologian merkittävimpiä edustajia 1900-luvulla. Hänen teologinen ajattelunsa keskittyi erityisesti ”jumalihmisyyden” (teantrooppisuuden) käsitteeseen, joka korostaa Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon täydellistä yhdistymistä. Tämä teantrooppinen periaate muodosti hänen ekklesiologiansa (kirkkokäsityksensä) perustan.

Hän kritisoi voimakkaasti länsimaista humanismia, ekumenismia ja materialismia, nähden ne ortodoksisen uskon vääristyminä. Isä Justin korosti kirkon mystistä luonnetta Kristuksen ruumiina ja vastusti kaikkia yrityksiä muuttaa kirkkoa pelkäksi inhimilliseksi instituutioksi.

Hengellinen vaikutus ja pyhäksi julistaminen

Ćelijen luostarissa isä Justin keräsi ympärilleen monia hengellisiä lapsia ja oppilaita, joista tuli myöhemmin merkittäviä piispoja ja teologeja. Hänen vaikutuksensa Serbian ortodoksiseen kirkkoon ja laajemmin koko ortodoksiseen maailmaan on ollut valtava.

Isä Justin Popovič kuoli Kristuksen taivaaseenastumisen juhlana 7. huhtikuuta 1979 Ćelijen luostarissa. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Palvelkaa liturgiaa, palvelkaa vain liturgiaa!” Hänet haudattiin luostarin pihalle hänen toivomuksensa mukaisesti.

Serbian ortodoksinen kirkko kanonisoi hänet pyhäksi 2. toukokuuta 2010, ja hänen muistopäivänsä vietetään 14. kesäkuuta (1. kesäkuuta vanhan kalenterin mukaan). Hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin luostarin kirkkoon vuonna 2014.

Perintö ja merkitys

Pyhä Justin Popovič tunnetaan ”Serbian Krysostomoksena” (Kultasuuna) hänen syvällisen teologiansa ja kaunopuheisen ilmaisunsa vuoksi. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä ortodoksisista teologeista ja hengellisistä opettajista.

Hänen opetuksensa kirkosta Kristuksen teantrooppisena ruumiina on vaikuttanut syvästi ortodoksiseen ekklesiologiaan. Hänen kritiikkinsä länsimaista sekularismia, ekumenismia ja modernismia kohtaan on edelleen ajankohtaista monille ortodokseille.

Pyhä Justin Popovič oli askeetti, mystikko, teologi ja tunnustaja, joka eli uskoaan täydellisesti vaikeissakin olosuhteissa. Hänen perintönsä jatkuu hänen kirjoituksissaan ja hänen hengellisten lastensa elämässä ja työssä, erityisesti Serbian ortodoksisessa kirkossa, mutta myös laajemmin koko ortodoksisessa maailmassa.

Kirkon ominaisuudet

Pyhän Justinin mukaan Kirkon ominaisuudet ovat lukemattomat, koska ne ovat itse asiassa Kristuksen ja kolmiyhteisen Jumaluuden ominaisuuksia Toisen ekumeenisen konsiilin isät tiivistivät ne neljään: ykseys, pyhyys, katolisuus ja apostolisuus. Nämä ominaisuudet määrittelevät ortodoksisen kirkon teantrooppisen (jumalihmisellisen) luonteen.

 

 

1. Kirkon ykseys ja ainutkertaisuus

Kuten Kristus Jumala-ihmisen persoona on yksi ja ainutkertainen, niin on myös hänen perustamansa kirkko. Kirkon ykseys seuraa välttämättä Kristuksen persoonan ykseydestä. Kirkko on orgaanisesti eheä ja teantrooppinen organismi, joka on jakamaton. Jokainen jako merkitsisi sen kuolemaa.

Kirkossa kaikki on teantrooppisesti kokonaisvaltaista ja jakamatonta – luonto, usko, rakkaus, sakramentit, hyveet, opetus ja rakenne. Kaikki jäsenet yhdistyvät Pyhän Hengen armon kautta orgaaniseksi ykseydeksi muodostaen yhden ruumiin.

Kirkon jakautuminen on ontologisesti mahdotonta. Jakautumista kirkon sisällä ei ole koskaan tapahtunut, vaan luopumisia kirkosta on tapahtunut harhaoppisten ja skismaatikkojen toimesta (gnostikot, areiolaiset, roomalaiskatoliset, protestantit jne.).

2. Kirkon pyhyys

Kirkko on teantrooppisen luonteensa vuoksi pyhityksen työpaja. Se on pyhä Kristuksen ruumiina, jonka pää on Kristus ja sielu Pyhä Henki. Kaikki kirkossa on pyhää – opetus, armo, sakramentit ja hyveet.

Kristus pyhitti kirkon kärsimyksillään, ylösnousemuksellaan, opetuksellaan ja koko jumalattomalla elämällään. Syntisten läsnäolo ei vähennä kirkon pyhyyttä, sillä sen pää, sielu ja opetus pysyvät pyhinä. Vain katumattomat syntiset erotetaan kirkosta.

3. Kirkon katolisuus -sobornost

Kirkon teantrooppinen luonne on universaalinen ja katolinen. Kristus on yhdistänyt Jumalan ja ihmisen sekä ihmisen kautta koko luomakunnan Jumalaan. Kirkko käsittää teantrooppisessa organismissaan kaiken luodun.

Kirkon teantrooppisessa organismissa jokainen elää persoonallisuutensa täyteydessä. Jumala-ihmisen kirkossa ihminen kokee itsensä täydellisenä ja luomakunnan kokonaisuutena – Jumala-ihmisenä armosta.

Teantrooppinen katolisuus on kristillistymistä armon ja hyveen kautta. Elämä kirkossa on kamppailua Jumala-ihmisen kaltaisuuden, teoosiksen, pyhityksen ja pelastuksen saavuttamiseksi.

4. Kirkon apostolisuus

Pyhät apostolit olivat ensimmäiset Jumala-ihmiset armosta. Apostolisuus tarkoittaa Kristuksen jumalihmisyyden vapaata omaksumista pyhien hyveiden kautta. Kaikki apostoleissa on teantrooppista, Jumala-ihmiseltä saatua.

Teantrooppinen apostolisuus jatkuu Kristusta kantavien apostolien seuraajissa, pyhissä isissä. Sama Jumala-ihminen Kristus elää ja toimii heissä kaikissa. Pyhien isien kautta apostolit elävät edelleen kaikkine teantrooppisine rikkauksineen.

Ortodoksisen kirkon tärkein perinne on elävä Jumalihminen Kristus. Pyhä perinne käsittää liturgian, jumalanpalvelukset, sakramentit, hyveet, totuuden, vanhurskauden ja koko kirkon teantrooppisen elämän.

Kristuksen ortodoksisessa kirkossa elävä pyhä perinne säilyy rukouksen ja hurskauden avulla, ja siinä säilyy koko Herra Kristus, kirkon ikuinen traditio.

Harhaoppiset ja kirkko

Pyhän Justinin mukaan ortodoksisen kirkon opetus määrittelee, että harhaoppiset eivät ole kirkko eivätkä voi olla kirkko. Heillä ei voi olla pyhiä salaisuuksia, erityisesti eukaristiaa, joka on sakramenttien sakramentti. Eukaristia on kaikki kirkossa – jopa itse Jumala-ihminen, Herra Jeesus Kristus.

Interkommunio (harhaoppisten kanssa sakramentteihin osallistuminen) on petos Kristusta kohtaan, verrattavissa Juudaksen petokseen. Se on koko Kristuksen ainoan kirkon ja pyhän perinteen pettämistä. Interkommunio on käsitteenä ristiriitainen ja ortodoksiselle omalletunnolle käsittämätön.

Kirkko mysteerien lähteenä

Ortodoksisessa opetuksessa ainutkertaisin mysteeri on itse kirkko, Jumala-ihmisen Kristuksen ruumis, joka on kaikkien jumalallisten sakramenttien lähde ja sisältö. Tämän kirkon teantrooppisen mysteerin ulkopuolella ei ole eikä voi olla mitään mysteerioita.

Ortodoksinen kirkko Kristuksen ruumiina on sakramenttien lähde ja perusta, ei päinvastoin. Mysteereitä ei voi toimittaa kirkon yläpuolelle tai tutkia kirkon ruumiin ulkopuolella.

Jumalihminen kirkon keskuksena

Kristuksen apostolinen ortodoksinen kirkko tiivistää koko kristinuskon Jumala-ihmisen Kristuksen elämää antavaan persoonaan. Jumalihmisen -Kristuksen- persoona on kirkon arvokkain aarre. Kristinusko on kristinuskoa vain Jumalihmisen ansiosta.

Jumalihminen Kristus pysyy kanssamme kirkkona. Kirkko on kirkko vain Jumalihmisen kautta ja Jumalihmisessä. Jumalihminen on kirkon olemus, tarkoitus, merkitys ja olennainen arvo – sen sielu, sydän ja elämä.

Kirkko ei ole mitään muuta kuin Jumalihminen Kristus kaikkien vuosisatojen läpi heijastettuna. Jumalihmisenä hän pitää koko kirkon ruumiin koossa yhdessä jakamattomassa armon, totuuden ja elämän ykseydessä.

Ortodoksisuuden ydin

Ortodoksisuuden ydin on Jumalihminen Kristus. Kaikella ortodoksisella on jumalallis- inhimillinen luonne – tietämys, aistit, tahto, mieli, moraali, dogmi, filosofia ja elämä. Jumalallinen ihmisyys on ainoa kategoria, jossa kaikki ortodoksisuuden ilmenemismuodot toimivat täysimääräisesti.

Kristus tuli ihmiseksi antaakseen ihmisluonnolle jumalallisen voiman, joka johtaisi ihmiskunnan läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Tämä jumalallinen voima toimii jatkuvasti hänen jumalallisessa ihmisruumiissaan – kirkossa.

Kirkko jumalallis- inhimillisenä organismina

Kirkko on ihmeellinen jumalallinen ihmisorganismi, jossa jumalallisen armon ja ihmisen vapaan toiminnan yhteistoiminnan kautta koko ihminen muuttuu kuolemattomaksi ja muokkautuu uudelleen jumalallisen inhimillisellä tavalla.

Kirkon jäsenestä tulee jumalallis- inhimillinen inhimillisen persoonallisuutensa täyteydessä. Ihminen saavuttaa jumalallis- inhimillisen elämän ykseyden ja kokee siirtyneensä kuolemasta elämään.

Kirkko jatkuvana helluntaina

Helluntaina Pyhä Henki laskeutui kirkon teantrooppiseen ruumiiseen ja on aina pysynyt sen sisällä elämää antavana sieluna. Kaikki Hengen dynamiikka maailmassa on erottamaton osa Kristuksen teantrooppista voimaa.

Helluntaina alkanut Pyhän Hengen pyhä päivä jatkuu keskeytyksettä ortodoksisessa kirkossa jumalallisten lahjojen ja elämää antavien voimien mittaamattomalla täyteydellä. Kaikki kirkossa on olemassa Pyhässä Hengessä.

Herra on kirkon pää ja ruumis, ja Pyhä Henki on sen sielu. Jokainen pyhä sakramentti ja kaikki jumalalliset hyveet ovat pyhää hengellisyyttä, joiden kautta Pyhä Henki tulee luoksemme ja meihin todella ja tosiasiallisesti, koko jumalallisten energioidensa voimalla.

Kirkon sisäinen tehtävä

Ihmisen kamppailu ikuisuuden kanssa

Pyhä Justin Popović kuvaa, kuinka äärettömän ja ikuisen elämän on vaikea päästä kapeaan ihmissieluun ja -ruumiiseen. Ajan ja avaruuden vankilaan heitetyt ihmiset vastustavat epäluuloisesti kaikkea, mikä ylittää ajan ja avaruuden rajat. Ihminen kokee ikuisuuden tunkeutumisen hyökkäyksenä ja vastaa siihen sodalla. Aineeseen uppoutuneena ja ajan painovoiman sitomana ihminen ei nauti tutkimusmatkoista kohti ikuista. Kuoleman piirittämänä hän halveksii ajatusta kuolemattomuudesta.

Kristus kuolemattomuuden tuojana

Jotta ihminen voisi olla kuolematon, hänen täytyy tuntea itsensä kuolemattomaksi itsetuntonsa ytimessä. Tämä tunne on hukkunut kuoleman painon alle. Ihmisolennot tai filosofian jumalat eivät pysty herättämään tätä tunnetta uudelleen – se on Jumalan tehtävä, joka ruumiillistui ihmisen itsetuntemuksen sisälle.

 

Vain Kristuksessa ihminen tunsi itsensä kuolemattomaksi ja ikuiseksi. Kristus Jumala-ihminen kuroi umpeen ajan ja ikuisuuden välisen kuilun. Vain se, joka on elimellisesti tullut yhdeksi Kristuksen Jumala-ihmisen ja hänen ruumiinsa, kirkon, kanssa, voi tuntea itsensä todella kuolemattomaksi ja ikuiseksi.

Kirkon tehtävä

Jumala-ihmisen Kristuksen ikuisesti elävä persoonallisuus on kirkko. Kirkko on aina persoonallisuus, Jumala-inhimillinen ruumis ja henki. Kirkon tehtävänä on:

1. Tehdä jokaisesta uskovasta elimellisesti ja persoonallisesti yksi Kristuksen persoonan kanssa
2. Muuttaa heidän itsetuntonsa Kristuksen tuntemukseksi
3. Muuttaa heidän elämänsä elämäksi Kristuksessa ja Kristusta varten
4. Saada jäsenissään aikaan vakaumus siitä, että ihmisen persoonallisuuden oikea tila muodostuu kuolemattomuudesta ja ikuisuudesta

Kirkon universaali luonne

Kirkko on Jumalihminen, ikuisuus ruumiillistuneena ajan ja avaruuden rajoissa. Se on tässä maailmassa, mutta ei tästä maailmasta. Kirkko on ekumeeninen, katolinen, jumalihminen, iätön, ja siksi on Kristuksen pilkkaamista muuttaa kirkko kansalliseksi instituutioksi.

Kirkon tarkoitus on kansallisuuden yläpuolella, sen tarkoituksena on yhdistää kaikki ihmiset Kristuksessa riippumatta kansakunnasta, rodusta tai sosiaalisista kerroksista. Pyhän eukaristian sakramentissa Kristuksen tiet ja keinot kaikkien ihmisten yhdistämiseksi koostuvat, määrittyvät ja yhdentyvät.

 Kirkon jakamisen virhe

Kirkko on Jumalinhimillisen Kristuksen persoonallisuus, Jumal- inhimillinen organismi eikä ihmisorganismi. On perustavanlaatuinen virhe, että kirkon Jumal-inhimillinen organismi on jaettu pieniin kansallisiin organisaatioihin. Monet paikalliskirkot ovat rajoittuneet nationalismiin, ja kirkko on sopeutunut kansalle, vaikka kansan pitäisi sopeutua kirkolle.

Jumalinhimilliset hyveet kirkon tehtävänä

Kirkon tehtävä on juurruttaa kansaan seuraavat jumalinhimilliset hyveet:

1.Uskon ponnistelu – Kristuksen usko on kansakunnan ylittävä, ekumeeninen ja katolinen hyve

2. Rukous ja paasto – Näiden tulee olla ortodoksisen kansan elämäntapa ja sielun sielu
3. Rakkaus – Rakkaus, joka ei tunne rajoja, rakastaa kaikkia, myös vihollisia ja syntisiä
4. Nöyryys – Vain sydämeltään nöyrä voi rauhoittaa kiivaat sydämet

5.Kärsivällisyys – Kestää pahaa käytöstä, ei korvata pahaa pahalla, antaa anteeksi kaikki loukkaukset

Kirkon vastaus nykymaailmalle

Vastauksena nykysivilisaation ateismille ja ”hienostuneelle kannibalismille” kirkon on annettava tilaa Kristusta kantaville persoonallisuuksille. Kirkkomme päätehtävä on tällaisten Kristusta kantavien askeettien luominen. Tunnussana kirkossa pitäisi olla: ”Palatkaamme takaisin Kristusta kantavien askeettien ja pyhien isien luo.”

Ortodoksisuuden askeettinen luonne

Ortodoksisuus syntyy yksinomaan armosta tapahtuvan hyveiden laajentamisen kautta, täysin Jumalihmisen ortodoksisin keinoin. Askeetit ovat ortodoksisuuden ainoita lähetystyöntekijöitä ja askeesi on sen ainoa lähetyskoulu.

Askeesin kehittämisen pitäisi olla kirkon sisäinen tehtävä kansojemme keskuudessa. Seurakunnasta on tultava askeettinen keskipiste, mutta tämän voi saavuttaa vain askeettinen pappi. Rukous, paasto ja liturginen elämä ovat ensisijaisia keinoja saada aikaan uudestisyntyminen kansassa.

Tämän kaiken edellytyksenä on, että piispoista, papeista ja munkeista tulee itse askeetteja.

Lähteet:

https://www.youtube.com/results?search_query=justin+popovitch