Ortodoksinen näkemys iankaikkisen elämän saavuttamisesta
Ortodoksinen näkemys iankaikkisen elämän saavuttamisesta
Johdanto
Iankaikkisen elämän saavuttaminen on lopullinen päämäärä kaikelle ihmisen elämässä. Ortodoksinen käsitys iankaikkisesta elämästä eroaa merkittävästi länsimaisesta kristillisyydestä painottaessaan theoosista eli jumalallistumista, energioiden teologiaa ja mystistä yhteyttä Jumalaan. Tämä näkemys on kehittynyt varhaiskristillisistä isistä alkaen ja muodostaa yhtenäisen teologisen tradition, joka yhdistää raamatullisen opetuksen, patristisen viisauden ja mystisen kokemuksen. Ortodoksinen perinne ei näe iankaikkista elämää pelkästään tulevaisuuden toivona, vaan todellisuutena, joka alkaa jo tässä elämässä ja täyttyy eskatologisessa tulevaisuudessa. Tämä essee tarkastelee ortodoksisen tradition rikasta opetusta iankaikkisen elämän luonteesta, saavuttamisesta ja kokemisesta.
Raamatullinen perusta ortodoksisessa tulkinnassa
Ortodoksinen tulkinta iankaikkisesta elämästä perustuu Raamatun teksteihin, mutta korostaa tiettyjä teemoja erityisesti. Johanneksen evankeliumin opetus iankaikkisesta elämästä on keskeinen: ”Tämä on iankaikkinen elämä: että he tuntevat sinut, ainoan totisen Jumalan, ja hänet, jonka sinä lähetit, Jeesuksen Kristuksen” (Joh.17:3).
Ortodoksinen tulkinta korostaa, että iankaikkinen elämä on ensisijaisesti Jumalan tuntemista, ei pelkästään kuolemattomuutta. Tämä tunteminen (gnosis) on mystistä ja kokemuksellista, ei vain älyllistä. Johanneksen ensimmäisen kirjeen opetus jumalallisesta osallisuudesta on myös keskeinen: ”Hänen jumalallisen voimansa kautta meille on lahjoitettu kaikki, mitä tarvitsemme hurskaaseen elämään ja jumalanpelkoon” (2. Piet. 1:3-4).
Paavalin opetus Kristuksessa olemisesta ja Kristuksen meissä olemisesta muodostaa toisen keskeisen teeman. ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema voitto” (Fil. 1:21) tulkitaan mystisen yhteyden valossa. Ortodoksinen perinne korostaa myös Paavalin opetusta ruumiin ylösnousemuksesta ja muuttumisesta: ”Katso, minä ilmoitan teille salaisuuden: emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme” (1. Kor. 15:51).
Vanhan testamentin profeettojen näyt Jumalan kirkkaudesta ja läsnäolosta tulkitaan iankaikkisen elämän ennakkoina. Mooseksen kohtaaminen Jumalan kanssa Siinain vuorella ja Elian kokemus ”hiljaisesta äänestä” nähdään theoosiksen esimerkkeinä.
Varhaiskristilliset isät ja iankaikkisen elämän teologia
Varhaiskristilliset isät kehittivät ortodoksisen käsityksen iankaikkisesta elämästä, joka on säilynyt muuttumattomana ortodoksisessa perinteessä. Heidän opetuksensa muodostaa perustan myöhemmälle teologiselle kehitykselle.
Pyhä Irenaeus (n. 130-202) opetti, että ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi jumalaksi.” Tämä kuuluisa lausuma tiivistää ortodoksisen näkemyksen iankaikkisesta elämästä theoosiksena. Irenaeus korosti, että iankaikkinen elämä on osallisuutta Jumalasta omassa elämässä, ei vain sielun kuolemattomuutta.
Pyhä Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215) kehitti gnosis-oppia kristillisessä kontekstissa. Hänen mukaansa todellinen gnosis on mystistä Jumalan tuntemista, joka johtaa iankaikkiseen elämään. Klemens opetti, että kristitty gnostikko saavuttaa jo tässä elämässä osan iankaikkisesta elämästä.
Origenes (185-254) vaikutti merkittävästi ortodoksiseen eskatologiaan, vaikka joitakin hänen opetuksiaan myöhemmin hylättiin. Hänen panoksensa iankaikkisen elämän ymmärtämiseen mystisenä yhteytenä Jumalaan säilyi ortodoksisessa perinteessä.
Pyhä Athanasios Suuri (296-373) kehitti theoosis-oppia areiolaisia vastaan. Hänen kuuluisa lausumansa ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta me jumalallistuisimme” on ortodoksisen iankaikkisen elämän teologian kulmakivi. Athanasios korosti, että theoosis tapahtuu armon kautta, ei luonnon muutoksena.
Kappadokialaiset isät ja mystinen teologia
Kappadokialaiset isät – Pyhä Basil Suuri, Pyhä Gregorios Naziansilainen ja Pyhä Gregorios Nyssalainen – kehittivät ortodoksisen mystisen teologian, joka on keskeinen iankaikkisen elämän ymmärtämiselle.
Pyhä Basileios Suuri (329-379) opetti Pyhän Hengen jumaluudesta ja hänen roolistaan theoosiksessa. Basileioksen mukaan Pyhä Henki on se, joka tekee iankaikkisen elämän mahdolliseksi yhdistämällä ihmisen Jumalaan. Hän korosti myös askeettisen elämän merkitystä iankaikkisen elämän valmistautumisessa.
Pyhä Gregorios Naziansilainen (329-390) kehitti teologiaa Jumalan tuntemattomasta olemuksesta ja tunnetuista energioista. Hänen mukaansa iankaikkinen elämä on osallisuutta Jumalan energioihin, ei olemukseen. Tämä erottelu on keskeinen ortodoksisessa teologiassa.
Pyhä Gregorios Nyssalainen (335-394) opetti epektasisesta eli loputtomasta etenemisestä Jumalaan. Hänen mukaansa iankaikkinen elämä on jatkuvaa kasvua ja syvempää yhteyttä Jumalaan. Gregorios korosti myös pimeän mystiikan merkitystä – Jumalan kohtaamista tuntemattomassa.
Kappadokialaiset isät opettivat myös kolminaisuusteologiaa, joka on keskeinen iankaikkisen elämän ymmärtämiselle. Heidän mukaansa iankaikkinen elämä on osallisuutta kolmiyhteisen Jumalan sisäiseen elämään.
Pyhä Johannes Krysostomos ja käytännöllinen askeesi
Pyhä Johannes Krysostomos (349-407) korosti iankaikkisen elämän käytännöllistä puolta. Hänen mukaansa iankaikkinen elämä ei ole vain mystistä kokemusta, vaan se ilmenee myös eettisessä elämässä ja lähimmäisenrakkaudessa.
Krysostomos opetti, että iankaikkinen elämä alkaa jo tässä maailmassa hyväntekeväisyydessä ja oikeudenmukaisuudessa. Hänen mukaansa köyhien auttaminen ja sosiaalinen vastuu ovat iankaikkisen elämän ilmentymiä. Tämä näkemys yhdistää mystisen ja eettisen ulottuvuuden ortodoksisessa spiritualiteetissa.
Krysostomos korosti myös liturgisen elämän merkitystä iankaikkisen elämän saavuttamisessa. Hänen mukaansa ehtoollinen on iankaikkisen elämän sakramentti, jossa uskova todella osallistuu Kristuksen ruumiiseen ja vereen.
Pyhä Maksimos Tunnustaja ja kosminen theoosis
Pyhä Maksimos Tunnustaja (580-662) kehitti ortodoksisen teologian kosmista ulottuvuutta. Hänen mukaansa iankaikkinen elämä ei koske vain yksittäistä ihmistä, vaan koko luomakuntaa.
Maksimos opetti logosten teoriaa, jonka mukaan jokaisella luodulla olennolla on oma logoksensa eli jumalallinen tarkoituksensa. Iankaikkinen elämä on kaiken luodun paluuta alkuperäiseen tarkoitukseensa Jumalassa.
Maksimos kehitti myös opetusta kahdesta tahdosta Kristuksessa, mikä on keskeinen iankaikkisen elämän antropologialle. Hänen mukaansa ihminen saavuttaa iankaikkisen elämän, kun hänen tahtonsa yhdistyy täydellisesti Jumalan tahtoon.
Maksimos korosti myös rakkauden (agape) keskeisyyttä iankaikkisen elämän saavuttamisessa. Hänen mukaansa rakkaus on tie theoosikseen ja iankaikkiseen elämään.
Pyhä Johannes Damaskoslainen ja dogmaattinen synteesi
Pyhä Johannes Damaskoslainen (676-749) kokosi yhteen varhaisten isien opetuksen iankaikkisesta elämästä teoksessaan ”Ortodoksisen uskon tarkka esitys”. Hänen synteesissään iankaikkinen elämä nähdään kokonaisvaltaisena muuttumisena, joka koskee sekä sielua että ruumista.
Damaskoslainen korosti ylösnousemuksen merkitystä iankaikkiselle elämälle. Hänen mukaansa Kristuksen ylösnousemus tekee mahdolliseksi ihmisen oman ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän ruumiissa.
Damaskolainen opetti myös ikonien merkityksestä iankaikkisen elämän ennakoimisessa. Hänen mukaansa ikonit avaavat ikkunan iankaikkiseen todellisuuteen ja auttavat uskovia valmistautumaan theoosikseen.
Bysanttilainen mystinen perinne
Bysanttilainen mystinen perinne kehitti edelleen iankaikkisen elämän teologiaa, erityisesti käytännöllisen mystiikan osalta.
Pyhä Simeon Uusi Teologi (949-1022) korosti mystisen kokemuksen merkitystä iankaikkisen elämän saavuttamisessa. Hänen mukaansa todellinen kristitty on kokenut Jumalan valon ja tuntee Kristuksen henkilökohtaisesti. Simeon opetti, että iankaikkinen elämä on mahdollista kokea jo tässä elämässä mystisessä yhteydessä.
Pyhä Gregorios Siinailainen (1265-1346) kehitti sydämen rukouksen (Jeesuksen rukous) teologiaa. Hänen mukaansa jatkuva Jeesuksen nimen huutaminen johtaa sydämen puhdistumiseen ja iankaikkisen elämän kokemiseen.
Pyhä Gregorios Palamas (1296-1359) kehitti energioiden teologian, joka on keskeinen ortodoksisen iankaikkisen elämän ymmärtämiselle. Palamaksen mukaan iankaikkinen elämä on osallisuutta Jumalan luomattomiin energioihin, ei olemukseen.
Hesykasmi ja sydämen rukous
Hesykastinen perinne kehitti käytännöllisiä menetelmiä iankaikkisen elämän saavuttamiseksi. Hesykasmi (kreik. hesychia = hiljaisuus) on ortodoksisen mystiikan ydin.
Hesykastit opettivat, että iankaikkinen elämä saavutetaan sydämen puhdistamisella ja jatkuvalla rukouksella. Jeesuksen rukous (”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”) on keskeinen väline tässä prosessissa.
Pyhä Nikeforos Hesykasti (13. vuosisata) opetti hengitystekniikoita, jotka auttavat keskittämään mielen sydämeen. Hänen mukaansa sydän on ihmisen hengellinen keskus, jossa iankaikkinen elämä koetaan.
Pyhä Gregorios Siinailainen kehitti opetusta sydämen valosta. Hänen mukaansa puhdas sydän näkee Jumalan valon, joka on iankaikkisen elämän merkki.
Filokalia eli ”Kauneuden rakkaus” on kokoelma hesykastisia tekstejä, jotka opettavat iankaikkisen elämän saavuttamista mystisen rukouksen kautta.
Pyhä Gregorios Palamas ja energioiden teologia
Pyhä Gregorios Palamas (1296-1359) kehitti ortodoksisen teologian keskeisimmän opin iankaikkisesta elämästä – energioiden teologian. Tämä oppi erottaa ortodoksisen näkemyksen länsimaisesta kristillisyydestä.
Palamaksen mukaan Jumalassa on erotettava olemus (ousia) ja energiat (energeiai). Jumalan olemus on täysin tuntematon ja saavuttamaton, mutta hänen energiansa ovat luomattomia ja jumalallisia, ja niihin ihminen voi osallistua.
Iankaikkinen elämä on osallisuutta näihin Jumalan energioihin. Palamas opetti, että Kristuksen kirkastumisessa Taborin vuorella opetuslapset näkivät Jumalan luomattoman valon, joka on hänen energiaansa.
Palamaksen teologia vahvistettiin ortodoksisissa synoodeissa 1341, 1347 ja 1351. Hänen opetuksensa on ortodoksisen kirkon virallinen oppi iankaikkisesta elämästä.
Palamas korosti myös, että theoosis ei tee ihmisestä Jumalaa olemukseltaan, vaan energioiden osalta, armosta. Ihminen säilyttää luodun luontonsa mutta osallistuu Jumalan luomattomaan elämään.
Venäläinen hengellisyys ja iankaikkinen elämä
Venäläinen ortodoksinen perinne on tuonut omat painotuksensa iankaikkisen elämän ymmärtämiseen.
Pyhä Sergei Radonežilainen (1314-1392) kehitti yhteisöllistä mystikkaa, jossa iankaikkinen elämä koetaan yhteisössä. Hänen perustamansa Pyhän Kolminaisuuden luostari tuli venäläisen hengellisyyden keskukseksi.
Pyhä Nil Sorskilainen (1433-1508) toi hesykastisen perinteen Venäjälle. Hänen mukaansa iankaikkinen elämä saavutetaan sisäisen rukouksen ja askeettisen elämän kautta.
Pyhä Serafim Sarovilainen (1754-1833) opetti iankaikkisesta elämästä Pyhän Hengen hankkimisena. Hänen kuuluisa keskustelunsa Motovilovin kanssa kuvaa iankaikkisen elämän kokemista jo tässä maailmassa.
Staretsi-perinne kehitti hengellistä ohjausta, jossa kokenut hengellinen isä opastaa oppilaita iankaikkisen elämän tielle. Optina-luostarin staretsit olivat erityisen kuuluisia.
Nykyaikainen venäläinen teologia
- ja 21. vuosisadan venäläiset teologit ovat kehittäneet edelleen iankaikkisen elämän teologiaa.
Vladimir Lossky (1903-1958) korosti apofaattisen teologian merkitystä iankaikkisen elämän ymmärtämisessä. Hänen mukaansa iankaikkinen elämä ylittää kaiken inhimillisen ymmärryksen ja sitä voidaan lähestyä vain kieltävän teologian kautta.
Sergei Bulgakov (1871-1944) kehitti Sofia-teologiaa, jossa iankaikkinen elämä nähdään osallisuutena jumalalliseen viisauteen. Hänen opetuksensa oli kiistanalainen, mutta vaikutti ortodoksiseen ajatteluun.
Pavel Florensky (1882-1937) yhdisti tieteellistä ja teologista ajattelua iankaikkisen elämän pohdinnassa. Hänen mukaansa iankaikkinen elämä on todellisuuden syvimmän tason kokemista.
Georgios Florovski (1893-1979) korosti patristisen perinteen merkitystä iankaikkisen elämän ymmärtämisessä. Hänen ”neo-patristinen synteesin” mukaan ortodoksisen teologian tulee palata isien opetukseen.
Kreikkalainen nykyteologia
Kreikkalaiset teologit ovat säilyttäneet ja kehittäneet perinteistä ortodoksista opetusta iankaikkisesta elämästä.
Christos Yannaras (1935-2019) korosti iankaikkisen elämän eksistentiaalista ulottuvuutta. Hänen mukaansa iankaikkinen elämä on todellisen identiteetin löytämistä Jumalassa.
John Zizioulas (1931-2023) kehitti relationaalista teologiaa, jossa iankaikkinen elämä nähdään osallisuutena Jumalan kolminaisuuden sisäisiin suhteisiin.
Panayiotis Nellas (1936-1986) korosti antropologista ulottuvuutta iankaikkisessa elämässä. Hänen mukaansa ihminen on luotu iankaikkista elämää varten ja löytää todellisen itsensä theoosiksessa.
Dumitru Stăniloae (1903-1993), romanialainen teologi, yhdisti mystisen ja dogmaattisen teologian iankaikkisen elämän käsittelyssä.
Liturginen teologia ja iankaikkinen elämä
Ortodoksinen liturginen teologia näkee liturgian iankaikkisen elämän ennakoimisena ja osallistumisena siihen.
Alexander Schmemann (1921-1983) opetti, että liturgia on ”taivas maan päällä”. Hänen mukaansa jumalanpalveluksessa uskovat osallistuvat jo iankaikkiseen elämään.
Maksimos Aghiorgoussis korosti ehtoollisen merkitystä iankaikkisen elämän sakramenttina. Hänen mukaansa eukaristia on todellista osallisuutta Kristuksen ruumiiseen ja vereen.
Liturginen vuosi nähdään iankaikkisen elämän rytminä, jossa pelastushistorian tapahtumat tulevat läsnä oleviksi. Pääsiäinen on erityisesti iankaikkisen elämän juhla.
Ikonit avaavat ikkunan iankaikkiseen todellisuuteen. Ikoniteologia opettaa, että pyhimykset ovat jo iankaikkisessa elämässä ja voivat rukoilla elävien puolesta.
Askeettinen perinne ja iankaikkinen elämä
Ortodoksinen askeettinen perinne näkee askeettisen elämän valmistautumisena iankaikkiseen elämään.
Evagrios Pontikos (345-399) opetti kolmesta vaiheesta: praktike (käytännöllinen askeesi), physike (luonnollinen kontemplatio) ja theologike (mystinen yhteys). Nämä vaiheet johtavat iankaikkiseen elämään.
Johannes Kassianus (360-435) toi idän askeettisen perinteen länteen. Hänen mukaansa iankaikkinen elämä saavutetaan sydämen puhtauden kautta.
Pyhä Johannes Klimakos (579-649) kirjoitti ”Hengellisen nousun portaat”, joka kuvaa 30 askelta iankaikkiseen elämään. Tämä teos on ortodoksisen askeesin klassikko.
Nykyaikainen luostarilaitoskin nähdään iankaikkisen elämän harjoitteluna. Munkit ja nunnat ovat omistaneet elämänsä iankaikkisen elämän tavoittelulle.
Martyrologinen perinne
Ortodoksinen martyrologinen perinne näkee marttyyrikuoleman iankaikkisen elämän saavuttamisena.
Varhaiset marttyyrit, kuten Pyhä Ignatios Antiokialainen, näkivät kuolemansa yhteytenä Kristuksen kärsimykseen ja iankaikkiseen elämään.
Marttyyrien elämäkerrat kuvaavat heidän kokemuksiaan iankaikkisesta elämästä jo ennen kuolemaa. Monet marttyyrit näkivät näkyjä taivaasta ja kokivat Jumalan läsnäolon.
Nykyaikainen marttyyrius, erityisesti kommunististen vainojen aikana, on nähty iankaikkisen elämän todistuksena. Uudet marttyyrit, kuten Venäjän uudet marttyyrit, ovat esimerkki iankaikkisen elämän voitosta kuoleman yli.
Eskatologinen ulottuvuus
Ortodoksinen eskatologia opettaa iankaikkisen elämän täyttymisestä maailman lopussa.
Ylösnousemus on keskeinen iankaikkisen elämän opissa. Ortodoksinen opetus korostaa ruumiin ylösnousemusta, ei vain sielun kuolemattomuutta.
Viimeinen tuomio nähdään iankaikkisen elämän paljastumisena. Ne, jotka ovat valmistautuneet theoosikseen, kokevat Jumalan läsnäolon autuutena.
Uusi taivas ja uusi maa kuvaavat iankaikkisen elämän kosmista ulottuvuutta. Koko luomakunta osallistuu iankaikkiseen elämään.
Apokatastasis eli kaiken palauttaminen on kiistanalainen oppi, jota jotkut ortodoksiset teologit ovat kannattaneet. Se opettaa, että lopulta kaikki pelastuvat iankaikkiseen elämään.
Pastoraalinen ulottuvuus
Ortodoksinen pastoraaliteologia soveltaa iankaikkisen elämän opetusta käytännölliseen elämään.
Hengellinen ohjaus auttaa uskovia iankaikkisen elämän tiellä. Hengelliset isät ja äidit opettavat käytännöllisiä menetelmiä theoosiksen saavuttamiseksi.
Sakramentaalinen elämä on keskeinen iankaikkisen elämän väline. Kaste, konfirmaatio, ehtoollinen ja muut sakramentit välittävät jumalallista armoa.
Rukouselämä on jokapäiväinen yhteys iankaikkiseen elämään. Liturgiset tunnit, henkilökohtainen rukous ja meditaatio valmistautuvat theoosikseen.
Paasto ja askeesi puhdistaa ruumiin ja sielun iankaikkista elämää varten. Ortodoksinen paastoperinne on systemaattista valmistautumista hengelliseen kasvuun.
Sosiaalinen ulottuvuus
Ortodoksinen sosiaalioppi yhdistää iankaikkisen elämän yhteiskunnalliseen vastuuseen. Diakonia eli palveleminen on iankaikkisen elämän ilmentymä. Köyhien, sairaiden ja kärsivien auttaminen on theoosiksen hedelmä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus kuuluu iankaikkisen elämän etiikkaan. Ortodoksinen opetus korostaa taloudellista oikeudenmukaisuutta ja yhteiskunnallista vastuuta.
Ekologia liittyy iankaikkisen elämän kosmiseen ulottuvuuteen. Luonnon suojeleminen on osallisuutta Jumalan luomistyöhön. Rauha on iankaikkisen elämän lahja. Ortodoksinen kirkko on aktiivinen rauhantyössä ja konfliktien ratkaisemisessa.
Johtopäätökset
Ortodoksinen näkemys iankaikkisesta elämästä on moniulotteinen traditio, joka yhdistää raamatullisen opetuksen, patristisen viisauden ja mystisen kokemuksen. Theoosis eli jumalallistuminen on ortodoksisen spiritualiteetin ydin ja iankaikkisen elämän lopullinen päämäärä.
Iankaikkinen elämä ei ole ortodoksisessa käsityksessä vain tulevaisuuden toivo, vaan todellisuus, joka alkaa jo tässä elämässä. Mystinen yhteys Jumalaan, osallisuus hänen energioihinsa ja jatkuva hengellinen kasvu ovat iankaikkisen elämän merkkejä.
Ortodoksinen perinne korostaa iankaikkisen elämän kokonaisvaltaisuutta: se koskee sekä sielua että ruumista, yksilöä että yhteisöä, ihmistä että koko luomakuntaa. Tämä näkemys erottaa ortodoksisen tradition monista muista kristillisistä perinteistä.
Käytännöllinen spiritualiteetti – rukous, askeesi, sakramentaalinen elämä ja lähimmäisenrakkaus – on väline iankaikkisen elämän saavuttamiseksi. Ortodoksinen kirkko tarjoaa konkreettisia menetelmiä ja ohjausta tällä tiellä.
Ortodoksinen opetus iankaikkisesta elämästä on säilynyt yhtenäisenä varhaiskristillisistä isistä nykyaikaan. Se muodostaa ortodoksisen kristillisyyden ytimen ja antaa merkityksen kaikelle hengelliselle elämälle. Tämä traditio jatkaa kehittymistään vastaamaan nykyajan haasteisiin säilyttäen samalla alkuperäisen opetuksen ytimen.
Kirjallisuutta:
Bulgakov, Sergei: The Orthodox Church (1935)
The Wisdom of God (1937)
Florovskij, Georgios:
The Eastern Fathers of the Fourth Century (1931)
The Byzantine Fathers of the Fifth-Eighth Centuries* (1933)
Lossky, Vladimir:
Itäisen kirkon mystinen teologia (Suom. Hannu Juntunen, 1991)
In the Image and Likeness of God (1974)
Meyendorff, John:
Byzantine Theology (1974)
A Study of Gregory Palamas* (1959)
Yannaras, Christos:
The Freedom of Morality* (1984)
Elements of Faith (1991)
Zizioulas, John:
Olemista yhteydessä (Suom. Risto Aikonen, 2003)
Communion and Otherness* (2006)
Nellas, Panayiotis:
Deification in Christ (1987)
Stăniloae, Dumitru:
Orthodox Spirituality (1978)
Schmemann, Alexander:
Introduction to Liturgical Theology (1966)
Maailman elämän edestä (1974)
Ware, Kallistos:
Ortodoksinen tie (Suom. Hannu Juntunen, 1995)
Louth, Andrew:
The Origins of the Christian Mystical Tradition (1981)
Serafim Sarovilainen:
Keskustelu Motovilovin kanssa* (Suom. Hannu Juntunen, 1992)
Theophan Zatvornik:
Tie pelastukseen (Suom. Aarne Toivanen, 1996)