1 Joh 3:11-20: Meidän tulee rakastaa toisiamme
Meidän tulee rakastaa toisiamme
1 Joh 3:11-20
✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Tässä apostoli Johannes vie meidät kristillisen elämän ytimeen: “Meidän tulee rakastaa toisiamme.” Hän asettaa vastakkain Kainin ja Kristuksen tien. Kain surmaa veljensä, koska hänen tekonsa ovat pahat, mutta Kristus antaa henkensä veljiensä puolesta. Johannes sanoo, että rakkaus ei saa jäädä sanoihin ja puheeseen, vaan sen tulee toteutua teoissa ja totuudessa. Hän liittää tähän myös vakavan opetuksen hengellisestä kuolemasta: se, joka ei rakasta, pysyy kuolemassa. Samalla hän tuo lohdutuksen aralle omalletunnolle: vaikka sydän syyttäisi, Jumala on suurempi kuin sydämemme ja tietää kaiken.
Jeesus tahtoi opettaa apostolinsa kautta, että pelastus ei ole vain oikeaa oppia tai ulkonaista hurskautta, vaan todellista osallisuutta hänen omaan rakkauteensa; se, joka elää vihassa, kateudessa ja välinpitämättömyydessä, pysyy hengellisessä kuolemassa, mutta se, joka Kristuksen esimerkin mukaan rakastaa teoissa ja totuudessa, osoittaa siirtyneensä kuolemasta elämään.
Apostoli Johannes ei jätä meille epäselväksi, mikä on kristillisen elämän tunnusmerkki. Hän ei sano, että kristityn tuntisi ennen kaikkea tiedosta, voimasta tai ulkoisesta menestyksestä, vaan rakkaudesta. Jeesus tahtoi opettaa tämän jo maanpäällisen elämänsä aikana, kun hän antoi uuden käskyn: “Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” Nyt Johannes avaa tämän käskyn koko vakavuuden: rakkaus ei ole lisä kristinuskoon, vaan sen elävä sisältö.
Apostoli nostaa varoittavaksi esimerkiksi Kainin. Hän ei tappanut veljeään vain kädellään, vaan jo sydämessään, jossa kateus ja pahuus olivat saaneet vallan.
Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että kaikki murha alkaa sielun sisäisestä sairaudesta: veljen hyvän katsomisesta pahalla silmällä. Jeesus tahtoi opettaa, että pelastuksen este ei ole vain näkyvä väkivalta, vaan myös sydämen salainen kylmyys, joka kieltäytyy iloitsemasta toisen hyvästä. Siellä missä rakkaus sammuu, kuolema alkaa jo nyt.
Tätä taustaa vasten Kristuksen tie loistaa kirkkaana. Johannes sanoo: “Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän puolestamme.”
Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen näkee tässä kaiken kristillisen etiikan lähteen: me emme määritä rakkautta omien tunteidemme mukaan, vaan katsomalla ristiinnaulittua Herraa. Jeesus tahtoi opettaa, että todellinen rakkaus ei etsi omaansa, vaan uhraa itsensä toisen elämän tähden. Pelastus ei tullut maailmaan yksin opetuksena, vaan uhrattuna elämänä.
Siksi Johannes tekee asiasta hyvin konkreettisen. Jos joku näkee veljensä puutteessa eikä auta häntä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?
Pyhä Basileios Suuri puhuu usein siitä, että köyhän ohittaminen ei ole vain laiminlyönti, vaan rakkauden kieltäminen. Jeesus tahtoi opettaa, että usko, joka ei muutu laupeudeksi, jää hedelmättömäksi. Rakkaus ei saa jäädä sanoihin, sillä sanat ilman tekoja ovat kuin lamppu ilman öljyä.
Mutta Johannes tuntee myös ihmisen sisäisen haurauden. Hän tietää, että omatunto voi syyttää, sydän voi horjua ja ihminen voi nähdä oman rakkautensa vajavaisuuden. Siksi hän sanoo: “Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme.”
Pyhä Augustinus, lännen isä, ilmaisee tämän kauniisti: jos sydämemme tuomitsee meidät, Jumalan armo ei silti ole loppunut. Ortodoksisesti voimme sanoa yhdessä isien kanssa, että katumus ei johda epätoivoon, vaan turvautumiseen siihen laupeuteen, joka yksin voi uudistaa sydämen. Jeesus tahtoi opettaa, ettei pelastus rakennu täydellisen itsetyytyväisyyden varaan, vaan siihen, että syntinenkin pysyy hänen armossaan ja antaa hänen muovata itseään.
Tämä apostolinen opetus on sekä peili että kutsu. Se paljastaa, kuinka helposti sydämemme muistuttaa Kainia. Mutta se näyttää myös Kristuksen, joka ei murskaa meitä, vaan kutsuu meitä omaan rakkauteensa.
Sillä pelastus on juuri sitä, että ihminen siirtyy Kristuksessa kuolemasta elämään, oppii hylkäämään vihan ja välinpitämättömyyden, alkaa rakastaa teoissa ja totuudessa, ja turvaa silloinkin Jumalan suurempaan armoon, kun oma sydän vielä vapisee keskeneräisyytensä alla. Aamen.
