Lk 18:15-17; 26-30: Valtakunta otetaan vastaan lahjana

Valtakunta otetaan vastaan lahjana

Lk 18:15-17; 26-30

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Evankeliumissa Kristuksen luo tuodaan pieniä lapsia, jotta Hän koskisi heihin. Opetuslapset nuhtelevat tuojia, ehkä ajatellen, että lapsilla ei ole asiaa Mestarin vakavaan työhön. Mutta Herra pysäyttää heidät: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” Heti tämän jälkeen evankeliumi asettaa eteemme toisen kysymyksen: ”Kuka sitten voi pelastua?” Ja Kristus vastaa: ”Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.” Näin meille näytetään sekä valtakunnan portti että voima, jolla siitä käydään sisään: lapsenkaltainen sydän ja Jumalan armo.

Jeesus halusi opettaa, ettei Jumalan valtakuntaa valloiteta voimalla, asemalla, tiedolla tai ansioilla. Se otetaan vastaan niin kuin lapsi ottaa vastaan rakkauden: luottavaisesti, avoimesti ja ilman vaatimusta hallita kaikkea. Lapsi ei tule Kristuksen luo esittäen saavutuksiaan. Hän ei tuo mukanaan hengellistä ansioluetteloa. Hän tulee, koska hänet kannetaan ja koska Kristus kutsuu.

Tämä ei tarkoita lapsellisuutta, vastuuttomuutta tai ymmärtämättömyyttä. Kristus kutsuu meitä lapsenkaltaisuuteen: nöyryyteen, luottamukseen ja sydämen yksinkertaisuuteen. Aikuinen ihminen kadottaa usein tämän, koska hän rakentaa turvansa omaisuuden, kontrollin, maineen ja omien suunnitelmien varaan.

Siksi opetuslapset kysyvät: ”Kuka sitten voi pelastua?” He ovat ymmärtäneet jotakin pelottavaa: ihminen ei voi omin voimin vapauttaa itseään kiintymyksistään. Pelastus ei ole projekti, jonka vahva ihminen suorittaa. Se on Jumalan työ ihmisessä. Mutta tämä ei tee meistä passiivisia. Se tekee meistä nöyriä yhteistyöhön armon kanssa.

Pyhät isät näkivät lapsessa kuvan sydämestä, joka ei ole vielä kovettunut ylpeydestä. Nöyryys tekee sydämen vastaanottavaksi.

Pyhä Johannes Krysostomos opetti, että lapsen kaltaisuus merkitsee viattomuutta pahuudessa, vapautta kostonhimosta ja nopeutta sovintoon. Lapsi voi itkeä syvästi, mutta hän ei rakenna katkeruudesta temppeliä.

Pyhä Theofylaktos selittää, että Jumalan valtakunta kuuluu niille, jotka eivät luota itseensä, vaan Jumalaan. Isien mukaan suurin este pelastukselle ei ole heikkous, vaan omavarainen ylpeys. Heikko ihminen voi huutaa Jumalaa avuksi; ylpeä ei tunne tarvitsevansa parantajaa.

Kun Kristus lupaa, että se, joka on jättänyt talon, vanhemmat, veljet, vaimon tai lapset Jumalan valtakunnan tähden, saa moninkertaisesti jo tässä ajassa ja tulevassa iankaikkisen elämän, isät eivät ymmärtäneet tätä kylmänä perheen halveksuntana. Kyse on rakkauden järjestyksestä. Kun Jumala on ensimmäinen, kaikki muut suhteet puhdistuvat omistamisesta ja muuttuvat lahjaksi.

Meidän pelastuksemme kannalta tämä evankeliumi kysyy: estänkö minä lasta tulemasta Kristuksen luo — joko konkreettisesti lapsia, tai omaa sydäntäni, joka kaipaa Jumalan kosketusta? Estänkö sen kiireellä, kovuudella, kyynisyydellä tai ylpeydellä? Annanko Kristuksen koskettaa sydäntäni?

Tuokaamme lapsemme Kristuksen luo rukouksessa, ehtoollisessa, kodin uskossa ja omalla esimerkillämme. Mutta tuokaamme myös oma sisäinen lapsemme: haavoittunut, pelokas, kontrolliin takertuva sydän. Pelastus alkaa, kun lakkaamme todistamasta Jumalalle vahvuuttamme ja annamme Hänen kantaa meidät.

Se, mikä meille on mahdotonta — sydämen puhdistuminen, himojen kahleiden katkeaminen, todellinen rakkaus — on Jumalalle mahdollista. Ottakaamme valtakunta vastaan kuin lapsi: avoimin käsin, nöyrin mielin ja luottamuksella Kristukseen, joka siunaa ne, jotka tulevat Hänen luokseen. Aamen.