Lk 18:10-14: Jumala ole minulle syntiselle armollinen

Jumala ole minulle syntiselle armollinen

Lk 18:10-14

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumissa Jeesus kertoo vertauksen kahdesta temppeliin rukoilemaan tulleesta miehestä: fariseuksesta ja publikaanista. Fariseus seisoo ja kiittää Jumalaa siitä, ettei ole niin kuin muut ihmiset, eikä myöskään niin kuin tuo publikaani; hän luettelee paastonsa ja kymmenyksensä. Publikaani taas seisoo kaukana, ei edes uskalla nostaa silmiään taivaaseen, vaan lyö rintaansa ja sanoo: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Jeesus päättää vertauksen hätkähdyttävästi: juuri tämä publikaani meni kotiinsa vanhurskaampana kuin toinen.

Jumalan edessä ihmistä eivät pelasta hänen ulkonaiset ansionsa, hengelliset suorituksensa tai vertailunsa toisiin, vaan nöyrä totuudellisuus, katumus ja armon anominen; pelastuksen kannalta ratkaisevaa on, että ihminen lakkaa rakentamasta itseään oman vanhurskautensa varaan ja alkaa elää Jumalan laupeudesta.

Tämä evankeliumi vie meidät suoraan rukouksen ja pelastuksen ytimeen. Jeesus ei kuvaa tässä vain kahta erilaista ihmistä, vaan kahta hengellistä tilaa, kahta tapaa seisoa Jumalan edessä. Toinen luottaa itseensä, toinen pyytää armoa. Jeesus tahtoi opettaa, että ratkaisevaa ei ole se, kuinka hurskaalta ihminen näyttää, vaan se, elääkö hän totuudessa Jumalan edessä.

Fariseuksen rukous on ulkonaisesti moitteeton. Hän kiittää Jumalaa, paastoaa ja antaa kymmenykset. Nämä eivät sinänsä ole pahoja asioita.

Pyhä Johannes Krysostomos muistuttaa, että fariseuksen ongelma ei ollut paasto eikä uskonnollinen kuri, vaan se, että hän käytti hyvää oman ylpeytensä aineksena. Jeesus tahtoi opettaa, että hengelliset teotkin voivat turmeltua, jos niistä tulee oman vanhurskauden rakennusmateriaalia. Silloin rukous lakkaa olemasta kohtaamista Jumalan kanssa ja muuttuu oman minuuden peiliksi.

Fariseus ei itse asiassa katso Jumalaa, vaan itseään — ja vielä enemmän toista ihmistä. Hän rakentaa identiteettinsä vertailun kautta: en ole niin kuin muut.

Pyhä Basileios Suuri näkee tässä ylpeyden syvimmän sairauden: ihminen ei enää tunne tarvitsevansa parannusta, koska hän mittaa itseään väärällä mitalla. Jeesus tahtoi opettaa, että niin kauan kuin ihminen vertaa itseään toisiin, hän ei vielä todella tunne itseään Jumalan valossa.

Publikaani taas seisoo kaukana. Hän ei puolustele itseään, ei luettele hyviä tekojaan, ei rakenna selityksiä. Hän vain sanoo: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.”

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen opettaa, että juuri tässä ilmenee todellisen rukouksen voima: kun ihminen tuo Jumalan eteen rikkoutuneen sydämen, hän alkaa jo parantua. Jeesus tahtoi opettaa, ettei katumus ole hengellisen elämän alennustila, vaan sen todellinen alku.

Vertauksen lopussa Kristus sanoo, että publikaani meni kotiinsa vanhurskaampana. Tämä on pelastuksen näkökulmasta ratkaisevaa.

Pyhä Maksimos Tunnustaja muistuttaa, että Jumala ei yhdistä ihmistä itseensä ylpeyden vaan nöyryyden kautta, koska ylpeys sulkee sydämen armolta, mutta nöyryys avaa sen. Jeesus tahtoi opettaa, että pelastus ei ole palkinto niille, jotka katsovat onnistuneensa, vaan lahja niille, jotka tunnistavat tarvitsevansa Vapahtajaa.

Tämä ei tarkoita, että hyvät teot olisivat tarpeettomia. Päinvastoin. Mutta ortodoksisen ymmärryksen mukaan ne voivat olla pelastavia vain silloin, kun ne syntyvät nöyryydestä ja Jumalan armon vastaanottamisesta. Muuten niistä tulee hengellisen ylpeyden ravintoa.

Tämä evankeliumi kutsuu meitä tutkimaan, miten me rukoilemme, miten me paastoamme, miten me katsomme toisia ihmisiä. Rukoilemmeko niin, että Jumala saa muuttaa meidät, vai niin, että vahvistamme omaa kuvaamme itsestämme?

Pelastus on sitä, että ihminen lakkaa puolustamasta omaa vanhurskauttaan, seisoo Jumalan edessä totuudessa ja huutaa publikaanin tavoin armoa, sillä juuri sellaiseen sydämeen Kristus vuodattaa vanhurskautensa, rauhansa ja uuden elämän. Aamen.