Lk 4:22-30: Ei kukaan profeetta kelpaa kotikaupungissaan

Ei kukaan profeetta kelpaa kotikaupungissaan

Lk 4:22-30

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä Nasaretin synagogassa tapahtuvassa evankeliumin kohtauksessa Jeesus kohtaa ensin ihailua, sitten epäuskoa ja lopulta vihaa. Samat ihmiset, jotka ihmettelevät hänen armollisia sanojaan, kääntyvät häntä vastaan, kun hän paljastaa heidän sydämensä sulkeutuneisuuden.

Jeesus tahtoo opettaa, että Jumalan armo ei ole ihmisen hallittavissa eikä rajoitettavissa oman yhteisön, oman kunnian tai oman ansion piiriin; ja että juuri ylpeä tuttuus voi estää ihmistä näkemästä Jumalan läsnäolon siellä, missä hän on kaikkein lähimpänä.

Tämä evankeliumi asettaa meidät hengellisesti hyvin vakavan kysymyksen eteen: kuinka on mahdollista, että ihmiset kuulevat Jeesuksen sanat, ihmettelevät hänen armonsa sanoja, ja kuitenkin hetken kuluttua tahtovat syöstä hänet jyrkänteeltä? Nasaretin synagogassa ei siis tapahdu vain mielialan muutos, vaan ihmisen sydämen paljastuminen. Aluksi he kuuntelevat mielihyvällä, mutta heti kun Jeesus ei suostu heidän odotuksiinsa, ihailu muuttuu torjunnaksi. He eivät voi hyväksyä sitä, että Jumala toimii tavalla, joka ei vahvista heidän omaa erityisasemaansa. Jeesus tahtoi opettaa, että ihmisen suurin este Jumalan kohtaamiselle ei ole aina avoin vihamielisyys, vaan tuttuuden synnyttämä ylpeys: “Eikö tämä ole Joosefin poika?”

Tässä kysymyksessä on paljon enemmän kuin vain toteamus Jeesuksen taustasta. Se merkitsee: me tunnemme hänet, me tiedämme, mistä hän tulee, emmekä siksi voi ottaa vastaan sitä, että Jumala puhuisi hänen kauttaan. Ihminen torjuu helposti sen, mikä tulee liian läheltä. Hän etsii suuria merkkejä, mutta halveksii armoa, joka seisoo hänen keskellään tavallisuuden peitossa. Jeesus vastaa tähän muistuttamalla Elian ja Elisan ajoista: leski Sidonissa ja Naeman Syyrialainen saivat osakseen Jumalan avun, kun taas monet Israelissa jäivät siitä osattomiksi. Tämä ei tarkoita, että Jumala hylkäisi kansansa, vaan että hänen armonsa ei ole koskaan kansallisen, uskonnollisen tai kulttuurisen omistusoikeuden alainen. Jeesus tahtoi opettaa, että pelastus on lahja niille, jotka ottavat sen vastaan nöyrästi, ei niille, jotka kuvittelevat omistavansa sen.

Pyhät isät ovat nähneet tässä kohdassa syvän kuvan koko pelastushistoriasta.

Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen opettaa, että Nasaretin väki edustaa niitä, jotka kuulevat Sanan, mutta loukkaantuvat siihen, koska eivät tahdo muuttua. He tahtovat ihmeitä ilman parannusta, kunniaa ilman nöyryyttä.

Pyhä Beda Kunnianarvoisa taas näkee leskessä ja Naemanissa kuvan pakanoista, jotka ottavat vastaan sen armon, jonka monet Israelissa hylkäsivät. Isien mukaan Jeesuksen sanat eivät siis ole vain paikallinen nuhde, vaan ennustus siitä, että evankeliumi avautuu kaikille kansoille.

Pelastuksen kannalta tämä evankeliumi on sekä varoitus että lohdutus. Se varoittaa meitä hengellisestä omahyväisyydestä. On mahdollista olla lähellä pyhiä asioita, kuulla Jumalan sanaa, tuntea kirkon kieli ja tavat — ja silti olla sydämeltään suljettu Kristukselle. Mutta samalla tämä kohta lohduttaa suuresti: Jumalan armo ei pysähdy ihmisen torjuntaan. Vaikka Nasaret hylkää Kristuksen, hän kulkee heidän keskitseen ja jatkaa pelastustyötään. Ihmisen pahuus ei kumoa Jumalan uskollisuutta.

Tämä evankeliumi kutsuu meitä tutkimaan, olemmeko mekin joskus Nasaretin väkeä. Kuulemmeko Kristuksen sanat vain niin kauan kuin ne miellyttävät meitä? Suostummeko siihen, että Jumala toimii tavalla, joka rikkoo meidän rajamme ja odotuksemme? Pelastus alkaa siitä, että ihminen lakkaa vaatimasta Jumalaa omiin mittoihinsa ja kumartuu ottamaan vastaan armon sellaisena kuin se tulee. Ja armo tulee meille Kristuksessa — usein hiljaisesti, läheltä, tutusti — mutta aina pelastavasti. Aamen.