Mt 11:20-26: Parannusta tekevä sydän

Parannusta tekevä sydän

Mt 11:20-26

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumijaksossa Kristus lausuu sekä ankaran nuhteen että syvän kiitosrukouksen. Hän moittii niitä kaupunkeja, joissa oli tapahtunut eniten voimatekoja, koska ne eivät tehneet parannusta, ja samalla Hän ylistää Isää siitä, että valtakunnan salaisuudet ovat avautuneet “lapsenmielisille” eivätkä itseensä tyytyväisille viisaille. Näin Jeesus tahtoo opettaa, että pelastuksen ratkaiseva kysymys ei ole se, kuinka paljon ihminen on nähnyt tai tiennyt, vaan suostuuko hänen sydämensä parannukseen ja nöyryyteen.

Tässä evankeliumissa Herra alkaa nuhteella, joka on täynnä murhetta: “Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida!” Hän sanoo, että jos Tyroksessa ja Siidonissa olisi tapahtunut ne voimateot, jotka näissä kaupungeissa tapahtuivat, ne olisivat jo kauan sitten tehneet parannuksen säkissä ja tuhkassa. Ja Kapernaumille, joka oli saanut elää aivan erityisen lähellä Kristuksen toimintaa, Hän lausuu vielä vakavamman varoituksen.

Mitä Jeesus halusi opettaa? Hän tahtoi osoittaa, ettei Jumalan lahjojen läheisyys automaattisesti pelasta ihmistä. Ihminen voi nähdä ihmeitä, kuulla totuutta, elää pyhien asioiden keskellä ja silti pysyä muuttumattomana. Suurin vaara ei ole aina avoin kapina, vaan hengellinen turtumus. Sydän voi tottua pyhään niin, ettei se enää värähdä. Kristus ei nuhtele näitä kaupunkeja siksi, etteivät ne olisi saaneet tarpeeksi merkkejä, vaan siksi, että ne eivät vastanneet saamaansa valoon parannuksella.

Heti tämän ankaran nuhteen jälkeen Jeesus puhkeaa rukoukseen: “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille.” Tämä ei tarkoita, että Jumala halveksisi todellista viisautta tai oppia. Kristus ei puhu tässä pyhittyneestä ymmärryksestä, vaan ylpeästä itsevarmuudesta. Ne, jotka pitävät itseään hengellisesti riittävinä, sulkevat usein itse oven ilmoitukselta. Lapsenmielinen taas ei tarkoita tietämätöntä, vaan nöyrää, vastaanottavaa ja luottavaa.

Jeesus halusi opettaa, että Jumalan valtakunta ei avaudu hallinnan, älyllisen omistamisen tai hengellisen ylpeyden kautta. Se avautuu sille, joka tulee Jumalan eteen kerjäläisenä, avoimin käsin.

Pyhä Johannes Krysostomos näkee tässä kohdassa vakavan opetuksen vastuusta. Mitä enemmän ihminen on saanut, sitä suurempi on hänen vastuunsa vastata armoon. Korasin ja Betsaida eivät joutuneet tuomion alle siksi, että ne olivat pakanoita, vaan siksi, että ne eivät tehneet parannusta nähtyään Kristuksen voiman.

Isät korostavat myös, että “lapsenmielisyys” on hengellistä nöyryyttä. Pyhä Gregorios Teologi ja muut opettavat, että Jumala ilmoittaa itsensä puhtaille sydämille, ei siksi, että hän suosisi tietämättömyyttä, vaan siksi, että ylpeys sokeuttaa ihmisen. Todellinen viisaus alkaa nöyryydestä.

Pelastuksen näkökulmasta tämä evankeliumi on hyvin tutkisteleva. Se kysyy meiltä: mitä olemme tehneet sillä valolla, jonka olemme saaneet? Meillä on kirkko, liturgia, pyhät sakramentit, evankeliumi, pyhien isien opetus. Mutta jos sydämemme ei muutu, olemme vaarassa muistuttaa juuri niitä kaupunkeja, joita Herra nuhteli.

Samalla tämä kohta tuo suuren toivon. Pelastus ei vaadi poikkeuksellista lahjakkuutta, oppineisuutta tai näkyvää hengellistä menestystä. Se vaatii nöyrää sydäntä, joka tekee parannusta. Lapsenmielinen sielu voi ottaa vastaan sen, minkä ylpeä torjuu.

Tämän  evankeliumin ydin on siis tämä: suurin ihme ei ole se, että ihminen näkee voimatekoja, vaan se, että hänen sydämensä tekee parannuksen. Kristus etsii meissä juuri tätä. Autuas on se, joka ei turru saamaansa armoon, vaan nöyrtyy, katuu ja avaa sydämensä Jumalalle — sillä juuri sellaisessa sydämessä alkaa pelastuksen todellinen elämä. Aamen.