Mt 11:16-20: Kun sydän ei tahdo vastata Jumalalle

Kun sydän ei tahdo vastata Jumalalle

Mt 11:16-20

✝️ Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tässä evankeliumin jaksossa Kristus paljastaa ihmisen sydämen yhden vaarallisimmista sairauksista: hengellisen oikuttelun ja paatumuksen. Hän vertaa sukupolveaan lapsiin, jotka eivät suostu vastaamaan sen paremmin surulauluun kuin ilon sävelmäänkään. Johannes Kastajan askeesi ei kelvannut, eikä Ihmisen Pojan laupeudellinen läsnäolo kelvannut. Näin Jeesus osoittaa, että ongelma ei ollut sanansaattajissa, vaan ihmisten sydämissä, jotka eivät tahtonut tehdä parannusta.

Herra lausuu sanat, jotka ovat yhtä aikaa surullisia ja paljastavia: “Mihin minä vertaisin tämän sukupolven?” Ja Hän vastaa: se on lasten kaltainen sukupolvi, joka istuu toreilla ja valittaa, ettei mikään kelpaa. “Me soitimme huilua, ettekä tanssineet; me veisasimme itkuvirsiä, ettekä valittaneet.” Näin Jeesus halusi opettaa, että ihminen voi tulla niin sisäisesti sulkeutuneeksi, ettei hän enää vastaa Jumalan kutsuun missään muodossa.

Johannes Kastaja tuli paastoten, eläen ankaraa elämää, erämaan profeettana. Häntä sanottiin riivatuksi. Kristus tuli syöden ja juoden, ihmisten keskellä, armahtaen syntisiä ja istuen publikaanien pöydässä. Häntä taas sanottiin syömäriksi ja juomariksi, publikaanien ja syntisten ystäväksi. Tässä näkyy ihmisen hengellinen sairaus: kun sydän ei tahdo kääntyä, se löytää aina syyn torjua Jumala. Jos sanoma tulee ankarana, sitä pidetään kohtuuttomana. Jos se tulee lempeänä, sitä pidetään liian heikkona. Mutta vika ei ole lääkkeessä — vika on siinä, ettei sairas tahdo parantua.

Herra ei tässä arvostele vain tiettyjä historiallisia ihmisiä, vaan paljastaa yleisinhimillisen totuuden. Langennut ihminen haluaa usein Jumalalle omilla ehdoillaan. Hän hyväksyisi Jumalan, jos tämä ei vaatisi parannusta, nöyryyttä eikä sydämen muutosta. Mutta Jumalan viisaus ei mukaudu ihmisen ylpeyteen.

Siksi Jeesus lisää: “Viisaus on tullut oikeaksi teoissaan.” Toisin sanoen Jumalan viisaus osoittautuu oikeaksi niiden elämässä, jotka ottavat sen vastaan. Johannes ja Kristus näyttivät ulkoisesti hyvin erilaisilta, mutta molemmat palvelivat samaa pelastuksen suunnitelmaa. Toinen kutsui katumukseen, toinen toi lähelle armahduksen täyttymyksen.

Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että Kristus osoittaa tässä juutalaisten tekosyiden perusteettomuuden. He eivät torjuneet Johannesta hänen ankaruutensa vuoksi eivätkä Kristusta hänen lempeytensä vuoksi, vaan siksi, etteivät tahtoneet uskoa. Isät näkevät tässä myös opetuksen siitä, että Jumala käyttää monia eri teitä ihmisen pelastukseksi: joskus profeetallista ankaruutta, joskus lempeää armahdusta.

Autuas Augustinus huomauttaa samansuuntaisesti, että ihmisen ylpeys yrittää aina tehdä itsestään tuomarin Jumalan sanaa kohtaan. Mutta todellinen viisaus ei ole siinä, että ihminen arvioi Jumalan toimintaa, vaan siinä, että hän alistuu Jumalan pelastavaan järjestykseen.

Pelastuksen näkökulmasta tämä evankeliumi on vakava kutsu tutkia omaa sydäntämme. Emmekö mekin joskus torju Jumalan kutsun siksi, että se tulee meille epämukavassa muodossa? Kun kirkko kutsuu paastoon, se tuntuu ankaralta. Kun se julistaa armoa, ihminen käyttää sitä välinpitämättömyyden tekosyynä. Näin sydän voi pysyä muuttumattomana kaiken hengellisenkin keskellä.

Kristus kuitenkin kutsuu meitä pois tästä oikuttelusta yksinkertaiseen kuuliaisuuteen. Pelastus alkaa, kun ihminen lakkaa asettamasta ehtoja Jumalalle. Silloin hän suostuu sekä Johannes Kastajan parannussaarnaan että Kristuksen armahtavaan läsnäoloon. Hän ottaa vastaan sekä lääkkeen katkeruuden että parantavan lohdutuksen.

Tämän päivän evankeliumin ydin on siis se, että Jumala kutsuu ihmistä monin tavoin, mutta paatunut sydän torjuu kaiken. Autuas on se, joka ei etsi tekosyitä, vaan kuulee Jumalan äänen sekä nuhteessa että armossa. Sillä juuri sellainen sydän alkaa parantua, tehdä parannusta ja kulkea kohti pelastusta. Aamen.