Ruumiin kuolema ja sielun kuolemattomuus

 Kuolema, sielu ja persoonallinen kuolemattomuus

Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokaisen ihmisen maallinen elämä päättyy ruumiin kuolemaan. Tämä koskee kaikkia: sekä Kirkkoon kuuluvia että sen ulkopuolella eläviä. Apostolin sanoin “Aadamissa kaikki kuolevat”, ja ihmiselle on “määrätty, että hänen kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio”. Kuolema on siis yleinen, väistämätön ja ihmisyyttä koskeva todellisuus. Se ei kuitenkaan tarkoita ihmisen lopullista tuhoutumista. Ortodoksisen opetuksen mukaan ruumiin kuolema merkitsee sielun eroa ruumiista ja sielun siirtymistä välitilaan, jossa se jatkaa olemassaoloaan ennen yleistä ylösnousemusta.

Tämän opetuksen ytimessä on sielun kuolemattomuus.  Kuolemattomuus on kuitenkin ymmärrettävä oikein. Sielun kuolemattomuus ei tarkoita vain sitä, että jokin epämääräinen henkinen “aines” tai persoonaton prinsiippi jää jäljelle ruumiin kuoltua. Sellainen käsitys esiintyy usein panteistisissa järjestelmissä, joissa yksilöllinen sielu palaa persoonattomaan kaikkeuteen kuin aalto mereen. Tällöin ihmisen oma persoonallisuus, muisti, tietoisuus, vapaus ja moraalinen vastuu katoavat. Tämä ei ole todellista kuolemattomuutta, vaan yksilöllisen ihmisen tuhoutumista.

Varsinainen kristillinen kuolemattomuus on persoonallista kuolemattomuutta. Se tarkoittaa, että sielu säilyttää kuoleman jälkeen oman itsetietoisuutensa, muistinsa, moraalisen vastuunsa, vapautensa ja henkisen sisältönsä. Ihminen ei muutu kuolemassa tyhjäksi tauluksi, joka aloittaisi kaiken alusta. Hän ei myöskään liukene johonkin yleiseen henkisyyteen. Se, mitä ihminen on elämänsä aikana tahtonut, rakastanut, ajatellut, uskonut, valinnut ja tehnyt, seuraa häntä. Sielu säilyttää oman historiansa.

Tämä on teologisesti välttämätöntä. Jos sielu kuoleman jälkeen menettäisi muistinsa ja persoonallisen tietoisuutensa, moraalinen vastuu menettäisi merkityksensä. Ei olisi enää sama ihminen, joka saa palkkion tai rangaistuksen. Hyvän ja pahan seuraamukset eivät kohtaisi niiden tekijää. Myös katumus, pyhitys, hengellinen kasvu ja Jumalan yhteyden etsiminen menettäisivät jatkuvuutensa. Kristillinen tuomio-oppi edellyttää, että kuoleman jälkeen elävä sielu on sama persoona, joka eli maan päällä.

Tämä persoonallisen kuolemattomuuden ajatus liittyy suoraan oppiin ihmisestä Jumalan kuvana. Jumala on ikuinen, eikä Hänen olemassaolonsa pääty. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu Jumalan kaltaisuuteen. Siksi ihmisen päämäärä ei voi olla olemattomuus. Jos ihmisen sielu lakkaisi olemasta ruumiin kuollessa, Jumalan kuva hänessä olisi luotu vain katoamista varten. Tämä olisi ristiriidassa sen kanssa, että ihminen on asetettu luomakunnan keskelle persoonallisena, tietoisena ja moraalisena olentona.

Kuolema ei kuulu Jumalan alkuperäiseen tarkoitukseen lopullisena päämääränä. Se on synnin seurauksena maailmaan tullut väliaikainen ja poikkeuksellinen tila, joka koskee ensisijaisesti ruumista. Ruumis palaa maahan, mutta sielu palaa Jumalan eteen. Sielu ei ole ruumiin biologinen toiminto, vaan aineeton, hengellinen ja Jumalan luoma todellisuus. Koska se ei koostu osista, kuten ruumis, se ei myöskään hajoa osiin ruumiin tavoin.

Tärkeä on tasapaino: sielun kuolemattomuus ei ole itsenäistä jumalallista kuolemattomuutta. Vain Jumalalla on kuolemattomuus itsessään. Ihmissielu on kuolematon Jumalan tahdosta, lahjana ja luomisen järjestyksen mukaisesti. Jumala voisi kaikkivaltiaana hävittää luodun, mutta Hänen hyvyytensä, viisautensa ja oikeudenmukaisuutensa mukaisesti Hän ei ole luonut ihmistä mitättömyyttä varten. Sielun luonnossa ei ole sisäistä hajoamisen periaatetta, mutta sen olemassaolo riippuu aina Luojasta.

Kuolema ei siis ole olemassaolon loppu, vaan olemassaolon muodon muutos. Ruumis kuolee ja odottaa ylösnousemusta. Sielu irtautuu ruumiista, mutta elää tietoisesti. Tämä välitila ei ole vielä ihmisen lopullinen tila, koska ihminen on luotu sielun ja ruumiin yhteydeksi. Kristillinen toivo ei pääty sielun kuolemattomuuteen, vaan ulottuu ruumiin ylösnousemukseen. Sielun kuolemattomuus on kuitenkin välttämätön edellytys sille, että ihmisen persoonallinen jatkuvuus säilyy kuoleman ja ylösnousemuksen välillä.

 Ilmoituksen todistus sielun kuolemattomuudesta

Raamatun opetus sielun kuolemattomuudesta ei ole irrallinen oppilause, vaan se liittyy koko ilmoituksen rakenteeseen. Jos kuoleman jälkeen ei olisi tietoista elämää, suuri osa kristillisestä uskosta menettäisi merkityksensä. Sovitusoppi, tuomio-oppi, pyhitys, sakramenttien vaikutus, Jumalan kaitselmus ja kristillinen toivo edellyttävät, ettei ihmisen elämä pääty ruumiin kuolemaan. Apostoli Paavali sanoo, että jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia ihmisiä surkuteltavammat. Kristinusko seisoo tai kaatuu sen varassa, että Kristuksen voitto ulottuu kuoleman yli.

Raamattu käyttää kuolemasta ilmaisuja, jotka jo itsessään viittaavat siihen, ettei sielu tuhoudu. Kuolema kuvataan lähtönä, poismenona, ruumiin majasta vapautumisena, sielun paluuna Jumalan luo ja siirtymisenä tästä väliaikaisesta maailmasta toiseen. Nämä ilmaukset eivät sovi ajatukseen täydellisestä häviämisestä. Ne kuvaavat siirtymää, ei olemattomuutta.

Kristus opettaa tämän suoraan sanoessaan: “Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua.” Ihminen voi surmata ruumiin, mutta sielun elämä ei ole ihmisen vallassa. Tämä kohta erottaa selvästi ruumiin kuoleman ja sielun elämän jatkumisen. Sielu ei ole ruumiin mukana häviävä ilmiö.

Kristuksen keskustelu saddukeusten kanssa vahvistaa saman. Saddukeukset kielsivät ylösnousemuksen ja kuolemanjälkeisen elämän. Kristus vastasi heille Mooseksen kirjojen perusteella: Jumala sanoi olevansa Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Hän ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien, sillä kaikki elävät Hänelle. Tämä merkitsee, että patriarkat eivät olleet Jumalalle kadonneita menneisyyden henkilöitä, vaan eläviä. Jumalan liitto heidän kanssaan jatkui kuoleman jälkeen.

Herran kirkastuminen on toinen vahva todistus. Kirkastusvuorella Kristuksen kanssa ilmestyivät Mooses ja Elia. Elia oli otettu taivaaseen kuolemaa näkemättä, mutta Mooses oli kuollut. Silti hän ilmestyy elävänä ja keskustelee Kristuksen kanssa Hänen tulevasta kärsimyksestään Jerusalemissa. Tämä osoittaa, että kuoleman kokenutkin Jumalan palvelija elää tietoisesti ja kykenee yhteyteen.

Kristus itse antaa kuollessaan henkensä Isän käsiin. Koska Hän oli kaikessa meidän kaltaisemme, paitsi synnissä, Hänen inhimillisen sielunsa elämä kuoleman jälkeen on perustava todistus myös ihmisestä yleensä. Kristuksen ruumis oli haudassa, mutta Hänen sielunsa laskeutui tuonelaan. Apostoli Pietari opettaa, että Kristus saarnasi vankeudessa oleville hengille. Tämä olisi mahdotonta, elleivät nämä sielut olisi olleet tietoisessa tilassa ja kykeneviä vastaanottamaan saarnaa.

Vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta on  erityisen tärkeä. Rikas mies kuolee ja joutuu vaivan paikkaan; Lasarus taas viedään Abrahamin helmaan. Rikas mies tuntee Abrahamin ja Lasaruksen, muistaa maanpäällisen elämänsä, muistaa veljensä ja ymmärtää oman tilansa syyn. Hänellä on tietoisuus, muisti, tunne, tahto ja vastuu. Vertaus ei siis kuvaa sielun unta tai persoonattomuutta, vaan kuolemanjälkeistä tietoista elämää.

Apostoli Paavali ilmaisee saman toivon sanoessaan, että hän haluaisi “lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo”, mikä olisi kaikkein parasta. Jos kuoleman jälkeen seuraisi tiedoton uni tai persoonattomuus, Paavalin kaipaus Kristuksen luo olisi vaikeasti ymmärrettävä. Kristuksen kanssa oleminen edellyttää tietoista yhteyttä Häneen.

Ilmestyskirjassa apostoli Johannes näkee alttarin alla niiden sielut, jotka on tapettu Jumalan sanan tähden. He huutavat Jumalan puoleen ja odottavat oikeuden toteutumista. He muistavat kärsimyksensä, tietävät maan päällä tapahtuneen vääryyden ja odottavat Jumalan tuomiota. Tämäkin kohta osoittaa, että marttyyrien sielut elävät tietoisesti ennen yleistä ylösnousemusta.

Raamatun kokonaisopetus on siis selvä: ruumiin kuolema ei tuhoa sielua, eikä sielun kuolemanjälkeinen elämä ole tiedotonta tai persoonatonta. Sielu säilyttää itsetietoisuuden, muistin ja moraalisen identiteetin. Se odottaa joko autuuden täyttymistä tai tuomion lopullista julistusta ruumiin ylösnousemuksessa.

Järjelliset perusteet kuolemattomuudelle

Ilmoitus todistaa ja  osoittaa, että sielun kuolemattomuus on myös terveen järjen mukainen. Filosofiset perusteet eivät yksinään voi pakottaa epäuskoista hyväksymään kuolemattomuutta, koska ne edellyttävät lopulta uskoa persoonalliseen Jumalaan, Luojaan ja moraaliseen järjestykseen. Mutta kun Jumalan olemassaolo tunnustetaan, nämä perusteet tekevät sielun kuolemattomuudesta erittäin johdonmukaisen ja järkevän.

Ensimmäinen peruste nousee Jumalan ominaisuuksista. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Olisi vaikea ajatella, että Hän olisi antanut ihmiselle persoonallisuuden, tietoisuuden, vapauden ja ikuisuuden kaipuun vain hävittääkseen hänet. Luonnossa mikään ei varsinaisesti katoa: aine ja voimat muuttavat muotoaan. Jos aineellisessa maailmassa Jumala ei anna luotujen elementtien kadota tyhjyyteen, vielä vähemmän on uskottavaa, että persoonallinen henki — luomakunnan korkein näkyvä olento — tuhoutuisi kokonaan.

On ero yleisen ja persoonallisen kuolemattomuuden välillä. Aineellisessa luonnossa yksilölliset muodot häviävät, mutta laji tai luonto jatkuu. Ihmisen kohdalla tämä ei riitä. Ihminen ei ole vain lajin edustaja, vaan ainutlaatuinen persoona. Jos yksilöllinen ihminen häviäisi, mikään toinen ihminen ei korvaisi häntä. Persoonan tuhoutuminen olisi todellinen hävitys. Siksi ihmisen kohdalla kuolemattomuuden täytyy olla persoonallista.

Toinen peruste liittyy ihmisen päämäärään. Ihminen kantaa sisällään äärettömyyden kaipuuta. Hänen järkensä etsii totuutta, eikä mikään rajallinen tieto tyydytä sitä lopullisesti. Jokainen uusi tieto avaa uusia kysymyksiä. Ihmisen mieli suuntautuu kohti täydellistä totuutta, vaikka tämä elämä ei anna mahdollisuutta saavuttaa sitä täysin.

Samoin ihmisen moraalinen luonto suuntautuu kohti täydellistä hyvyyttä. Moraalinen ihanne ei tyhjenny mihinkään saavutettuun tilaan. Mitä enemmän ihminen edistyy hyveessä, sitä selvemmin hän näkee oman vajavuutensa ja korkeamman täydellisyyden mahdollisuuden. Maanpäällinen elämä on liian lyhyt tämän kutsumuksen täyttämiseen. Jos kuolema päättäisi kaiken, Jumala olisi istuttanut ihmiseen päämäärän, jota ei voisi koskaan saavuttaa.

Kolmas ihmisen peruspyrkimys on onnen tai autuuden kaipuu. Ihminen etsii täydellistä hyvää, mutta mikään maallinen hyvä ei lopullisesti täytä häntä. Vaikka hän saavuttaisi tietoa, mainetta, rakkautta, turvallisuutta tai nautintoa, häneen jää tyytymättömyys. Kärsimys, katoavaisuus ja kuolema varjostavat kaikkea maallista onnea. Tämä ei todista, että maallinen elämä olisi merkityksetön, vaan että ihmisen sydän on tehty suurempaa varten.

Ihmiskunnan kollektiivinen edistys ei voi korvata kuolemanjälkeistä elämää. Vaikka tulevat sukupolvet olisivat oppineempia, terveempiä tai yhteiskunnallisesti kehittyneempiä, yksittäisen ihmisen totuuden, hyvyyden ja autuuden kaipuu ei täyty toisten ihmisten tulevassa menestyksessä. Lisäksi kokemus osoittaa, että sivilisaation edistys ei automaattisesti tee ihmistä onnellisemmaksi. Usein lisääntynyt tieto lisää myös levottomuutta, tyytymättömyyttä ja tietoisuutta elämän rajallisuudesta.

Kolmas suuri peruste on moraalinen. Ihmisen omatunto vaatii, että hyvä palkitaan ja paha tuomitaan. Tässä elämässä näin ei useinkaan tapahdu. Vanhurskaat kärsivät, jumalattomat menestyvät, totuuden puolustajat joutuvat vainotuiksi ja väärintekijät saavat nauttia rauhasta. Jos kuoleman jälkeen ei olisi tuomiota, moraalinen järjestys jäisi lopulta rikkinäiseksi. Jumalan oikeudenmukaisuus edellyttää elämää, jossa tämä epäjärjestys korjataan.

On totta, että hyve sisältää jo itsessään sisäisen palkinnon ja pahe sisäisen rangaistuksen: hyvä omatunto antaa rauhaa, paha voi tuottaa syyllisyyttä. Mutta tämä ei riitä. Monet paatuneet eivät tunne omantunnon tuskaa, ja monet hyvät kärsivät sisäisesti ja ulkoisesti. Moraalinen tietoisuus odottaa myös objektiivista oikeuden toteutumista. Siksi kuolemanjälkeinen elämä ja Jumalan tuomio ovat moraalisen todellisuuden välttämätön täyttymys.

Kuolemattomuususko on yleismaailmallinen. Kaikissa kansoissa ja uskonnoissa on tavalla tai toisella ollut käsitys kuolemanjälkeisestä olemassaolosta. Hautajaisriitit, vainajien kunnioitus, rukoukset ja käsitykset tuonpuoleisesta osoittavat, että ihmisessä on syvä tietoisuus siitä, ettei kuolema ole loppu. Tämä yleinen usko ei selity helposti petoksella, poliittisella manipuloinnilla tai unien väärintulkinnalla. Se nousee ihmisen omasta hengellisestä luonnosta.

Ihminen voi teoriassa väittää, ettei hän ole olemassa kuoleman jälkeen, mutta hänen on lähes mahdotonta kuvitella omaa olemattomuuttaan. Ajatellessaan olemattomuuttaan hän ajattelee yhä itseään. Tämä viittaa siihen, että persoonallinen olemassaolo kuuluu syvästi ihmisen itsetietoisuuden rakenteeseen. Kuolemattomuuden ajatus ei ole vain toive, vaan ihmisluonnon sisäinen todistus.

 Vastaväitteet ja sielun kuolemanjälkeinen tila

Sielun kuolemattomuuden vastustajat ovat esittäneet erilaisia selityksiä sille, miksi ihmiset uskovat kuolemanjälkeiseen elämään. Yksi väite sanoo, että viisaat hallitsijat ja lainsäätäjät keksivät kuolemattomuuden opin pitääkseen kansan moraalisesti kurissa. Tuonpuoleisen tuomion pelko olisi ollut poliittinen työkalu. Tämä on kuitenkin sekä historiallisesti että psykologisesti epäuskottavaa. Ei ole näyttöä siitä, että tällainen oppi olisi keksitty näin. Lisäksi aistillinen ja kehittymätön kansa tuskin olisi omaksunut näkymätöntä rangaistusta tehokkaampana kuin näkyvän vallan rangaistukset, ellei ajatus olisi vastannut jotakin syvää sisäistä vakaumusta.

Toinen selitys johtaa kuolemattomuususkon unista. Alkukantaiset ihmiset näkivät kuolleita unissa ja luulivat heidän todella elävän jossain. Tästä olisi syntynyt usko sieluun. Tämäkin selitys on liian yksinkertainen. Ihmiset, myös lapset ja niin sanotut alkukantaiset kansat, osaavat erottaa unen ja valveen. Vaikka jokin yksittäinen käsitys olisi saanut aineksia unista, se ei selitä uskon yleismaailmallisuutta ja pysyvyyttä. Jos kuolemattomuus perustuisi vain unen ja todellisuuden sekaannukseen, sen olisi pitänyt kadota, kun ihmiset oppivat erottamaan ne.

Kolmas väite sanoo, että kuolemattomuususko syntyy elämänhalusta. Ihminen pelkää kuolemaa ja siksi kuvittelee elävänsä ikuisesti. Kuolemanjälkeinen elämä ei kaikissa uskonnoissa ole vain toivottu jatko nykyiselle elämälle, vaan siihen liittyy myös tuomio ja rangaistus. Monille ajatus tuonpuoleisesta voi herättää pelkoa enemmän kuin toivetta. Lisäksi pelkkä halu ei muutu yleiseksi vakaumukseksi. Ihminen voi haluta rikkautta, mainetta tai nautintoa, mutta hän tietää silti, ettei halu tee niistä varmoja. Kuolemattomuususkon täytyy perustua johonkin syvempään kuin pelkkään toiveeseen.

Materialismi väittää, että sielu on vain aivojen toiminto. Kun ruumis kuolee, tietoisuus häviää.  Sielulla on kuitenkin oma toimintakyky. On totta, että maallisessa elämässä sielun ilmeneminen on sidottu ruumiiseen. Aivot, aistit ja keho vaikuttavat tietoisuuteen. Mutta tästä ei seuraa, että sielu olisi ruumiin tuote. Keho voi olla sielun väline, ei sen lähde.

Sielu ei ole kuollut peili, johon ulkomaailma vain heijastuu. Se käsittelee vaikutelmia, muodostaa käsitteitä, muistaa, tahtoo, arvioi ja luo sisäistä elämää. Se ei vain vastaanota aineellisia ärsykkeitä, vaan tekee niistä henkistä sisältöä. Kun tämä sisältö on kerran tullut sielun omaksi, se ei ole aineellinen lisä, joka katoaisi ruumiin mukana, vaan osa sielun henkilökohtaista elämää.

Sielun ja ruumiin suhdetta voidaan verrata kasviin ja maaperään. Kasvi saa ravintonsa maasta, mutta se voidaan siirtää toiseen maaperään ja jatkaa kasvuaan. Samoin sielu saa maallisessa elämässä vaikutelmia ruumiin ja aistien kautta, mutta kuoleman jälkeen se voi siirtyä toiseen olemisen ympäristöön, jossa sen elämä jatkuu henkisillä tavoilla. Ruumiista vapautuminen ei välttämättä merkitse köyhtymistä, vaan voi merkitä jopa laajempaa henkistä toimintaa, koska ruumis ei enää rajoita sielua samalla tavoin.

Tähän liittyy kysymys sielun “unesta”. Jotkut ovat opettaneet, että kuoleman jälkeen sielu vaipuu tiedottomaan tilaan aina ylösnousemukseen asti. He vetoavat Raamatun kohtiin, joissa kuolemaa kutsutaan uneksi. Kuoleman vertaaminen uneen koskee ensisijaisesti ruumista, joka lepää maassa ja nousee kerran ylös. Uni kuvaa kuoleman väliaikaisuutta, ei sielun tiedottomuutta.

Vanhan testamentin synkät kuvaukset Šeolista eivät myöskään tarkoita, että sielut olisivat tiedottomia. Ne kuvastavat aikaa ennen Kristuksen voittoa kuolemasta ja ennen taivaan avautumista ihmiselle. Samassa Vanhassa testamentissa on kohtia, joissa kuolleet näyttävät tunnistavan toisensa, puhuvan ja muistavan. Jesajan kuvauksessa Babylonin kuninkaan laskeutumisesta Šeoliin kuolleet kuninkaat nousevat häntä vastaan. Samuelin ilmestyminen Saulille osoittaa tietoisuutta sekä menneistä että tulevista asioista. Nämä kohdat eivät sovi ajatukseen täydellisestä tiedottomuudesta.

Kysymystä siitä, millaisessa muodossa sielu on ruumiista erottuaan, ei voi määritellä tarkasti. Kuitenkin monet kirkolliset opettajat ovat arvelleet, ettei sielu ole muodoton epämääräisyys, vaan säilyttää jonkinlaisen henkisen muodon tai tunnistettavuuden. Vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta edellyttää, että sielut tunnistavat toisensa. Mooses ja Elia tunnistettiin kirkastusvuorella. Pyhien ilmestykset vahvistavat ajatusta, että sielu säilyttää persoonallisen identiteettinsä myös havaittavassa muodossa, vaikka tämä muoto ei ole nykyisen aineellisen ruumiin kaltainen.

Tätä ei pidä sekoittaa ruumiin ylösnousemukseen. Kristillinen oppi ei sano, että sielu saisi kuoleman jälkeen lopullisen ylösnousemusruumiin ennen viimeistä päivää. Ihmisen täysi tila palautuu vasta yleisessä ylösnousemuksessa. Mutta sielu voi silti olla persoonallisesti määräytynyt, tunnistettava ja elävä.

Kysymys lasten sieluista on erityisen tärkeä. Mitä tapahtuu niille, jotka kuolevat ennen täyden itsetietoisuuden kehittymistä? Vastaus on myönteinen: hekin elävät tietoista elämää kuoleman jälkeen. Jumalan kerran elämään kutsuma sielu ei menetä olemassaoloaan siksi, ettei se ehtinyt kehittyä maan päällä. Lapsen sielu on kuin siemen, jossa on elämän voima. Jos se siirretään toiseen maaperään, se voi kasvaa siellä. Erityisesti kastettujen lasten kohdalla Kirkko luottaa siihen, että he kuuluvat Jumalan valtakunnan perillisiin. Kristus itse sanoi, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta.

Ruumiin kuolema ja sielun kuolemattomuus muodostavat näin kristillisen eskatologian perustan. Kuolema on todellinen ja vakava, mutta se ei ole ihmisen loppu. Sielu elää, muistaa, vastaa ja odottaa. Se säilyttää persoonallisuutensa, koska Jumala on luonut ihmisen ikuisuutta varten. Lopullinen toivo ei kuitenkaan ole vain sielun jatkuminen, vaan koko ihmisen — sielun ja ruumiin — ylösnousemus ja Jumalan valtakunnan täyteys. Kuolema erottaa, mutta Kristuksessa se ei voi tuhota.