Kirkon rukoukset kuolleiden puolest

Rukousten dogmaattinen perusta

Kirkon rukoukset kuolleiden puolesta perustuvat ortodoksisessa teologiassa siihen, että Kirkko ei jakaudu kahdeksi toisistaan irralliseksi todellisuudeksi: eläviin ja kuolleisiin, maanpäällisiin ja tuonpuoleisiin. Kirkko on yksi Kristuksen ruumis. Siihen kuuluvat maan päällä kilvoittelevat uskovat, taivaassa kirkastetut pyhät sekä ne uskossa ja katumuksessa nukkuneet kristityt, jotka eivät vielä ole saavuttaneet täydellistä autuutta. Kuolema muuttaa ihmisen tilan, mutta se ei itsessään katkaise yhteyttä Kristuksen ruumiiseen, jos ihminen on lähtenyt tästä elämästä uskossa, katumuksessa ja Kirkon yhteydessä.

Tämän vuoksi rukous kuolleiden puolesta on ennen kaikkea rakkauden jatkumista kuoleman rajan yli. Kristillinen rakkaus ei lakkaa haudalla, sillä rakkaus “ei koskaan katoa”. Jos kristityt maan päällä rukoilevat toistensa puolesta, kantavat toistensa taakkoja ja auttavat toisiaan pelastuksen tiellä, sama rakkauden laki ulottuu myös niihin, jotka ovat lähteneet tästä elämästä, mutta jotka yhä kuuluvat Kristukselle. Kuolleiden puolesta rukoileminen ei ole yritystä muuttaa Jumalan tuomiota mielivaltaisesti, vaan nöyrää anomista, että Jumalan armo vaikuttaisi niissä, jotka vielä voivat ottaa vastaan Hänen parantavan armonsa.

Itäisten patriarkkojen opetuksen mukaan on olemassa ihmisiä, jotka ovat langenneet vakaviin synteihin, mutta eivät ole kuolleet epätoivossa tai paatumuksessa. He ovat tehneet parannusta ennen kuolemaansa, mutta eivät ole ehtineet kantaa parannuksen hedelmiä: rukouksia, katumuksen kyyneleitä, almuja, nöyryyttä, lähimmäisen lohduttamista ja muita rakkauden tekoja. Tällaiset sielut eivät ole kirkastetussa autuudessa, vaan kärsivät syntiensä seurauksista. Heillä on kuitenkin toivo vapautua näistä kahleista Jumalan armon kautta, erityisesti Kirkon rukousten, verettömän uhrin ja heidän muistokseen tehtyjen hyvien tekojen avulla.

Tämä opetus on tarkasti erotettava sekä välinpitämättömästä universalismista että epätoivoisesta fatalismista. Kirkko ei opeta, että kaikki kuoleman jälkeen automaattisesti vapautuvat rangaistuksesta riippumatta uskosta, katumuksesta tai elämän suunnasta. Se ei myöskään opeta, että kuoleman jälkeen mitään apua ei enää voi olla niille, jotka ovat kuolleet katuen mutta epätäydellisinä. Ortodoksinen näkemys asettuu näiden ääripäiden väliin: kuoleman jälkeen ihmisen tila on todellinen ja vakava, mutta ennen viimeistä tuomiota Jumalan armo voi vielä vaikuttaa niissä, jotka eivät ole lopullisesti sulkeneet itseään siltä.

Tämän opetuksen taustalla on erottelu yksityisen tuomion ja viimeisen tuomion välillä. Jokainen ihminen kohtaa kuolemansa jälkeen Jumalan tuomion, jossa hänen tilansa tulee ilmi. Tämä ei kuitenkaan ole vielä viimeinen, lopullinen ja peruuttamaton koko ihmistä — sielua ja ruumista — koskeva tuomio. Viimeinen tuomio tapahtuu Kristuksen toisessa tulemisessa, kuolleiden ylösnousemuksen jälkeen. Siihen asti joidenkin sielujen tila voi Kirkon rukousten kautta muuttua paremmaksi, ei siksi, että Jumalan oikeudenmukaisuus kumoutuisi, vaan siksi, että Jumalan oikeudenmukaisuus on aina myös parantavaa armoa.

Rukoukset kuolleiden puolesta kohdistuvat siis erityisesti niihin, jotka ovat kuolleet uskossa ja katumuksessa mutta epätäydellisinä. He eivät ole pyhiä siinä mielessä, että he olisivat jo kirkastetussa autuudessa, eivätkä he ole myöskään niitä, jotka ovat lopullisesti hylänneet Jumalan. He ovat Kristuksen ruumiin sairaita, puhdistusta tarvitsevia jäseniä. Maan päällä elävä Kirkko rukoilee heidän puolestaan, koska se ei jätä jäseniään yksin edes kuoleman jälkeen.

Tässä näkyy ortodoksisen pelastuskäsityksen yhteisöllisyys. Ihminen ei pelastu irrallisena yksilönä, vaan Kirkossa, Kristuksen ruumiissa. Yhden jäsenen rukous voi auttaa toista jäsentä. Tämä on totta maan päällä elävien kesken, ja Kirkko uskoo sen olevan totta myös kuolleiden kohdalla, sikäli kuin he ovat säilyneet Kristuksen yhteydessä. Jos elävän ihmisen puolesta rukoileminen voi vaikuttaa hänen parantumiseensa, syntien anteeksiantoon ja hengelliseen vahvistumiseen, ei ole syytä ajatella, että kuolema tekisi rakkauden rukouksen täysin tehottomaksi.

Rukouksen perimmäinen kohde on aina Jumala. Vain Kristuksella on kuoleman ja tuonelan avaimet. Vain Hän voi vapauttaa helvetin kahleista, kuten Hän laskeutui tuonelaan ja vapautti siellä olleet vanhurskaat. Kirkko ei siis kuvittele omistavansa mekaanista valtaa kuolleiden kohtaloon. Se rukoilee nöyrästi elävien ja kuolleiden Herraa. Samalla se pyytää taivaallisen Kirkon, Jumalan pyhien, esirukouksia, sillä koko Kirkko — maan päällä ja taivaassa — on yhdistynyt Kristuksessa.

Rukous kuolleiden puolesta on siksi ennen kaikkea toivon teko. Se tunnustaa synnin vakavuuden, kuoleman vakavuuden ja Jumalan tuomion todellisuuden. Mutta samalla se tunnustaa Kristuksen armon syvyyden. Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi. Rukous kuolleiden puolesta on tämän jumalallisen ihmisrakkauden puoleen kääntymistä.

Raamatullinen ja kirkollinen perusta

Raamatussa ei ole yksittäistä nimenomaista käskyä: “Rukoilkaa kuolleiden puolesta.” Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rukous kuolleiden puolesta olisi Raamatun vastainen. Raamatullinen perusta rakentuu ilmoituksen yleisestä opetuksesta: Kirkon ykseydestä, rakkauden pysyvyydestä, rukouksen voimasta, syntien anteeksiantamisen mahdollisuudesta sekä konkreettisista esimerkeistä, joissa kuolleita muistetaan rukouksessa ja uhrissa.

Ensimmäinen raamatullinen lähtökohta on Kristuksen ruumiin ykseys. Ne, jotka kuolevat Kristuksessa, eivät lakkaa olemasta Kristuksen omia. Kristus on sekä elävien että kuolleiden Herra. Jumalalle kaikki elävät. Apostoli Paavali opettaa, että Kristuksen edessä kumartuvat niin taivaalliset, maanpäälliset kuin maan alla olevatkin. Tämä osoittaa, että kuolemanjälkeinen todellisuus ei ole Jumalan vallan ulkopuolella. Jos kuolleet elävät Jumalalle, he voivat olla myös Kirkon rukouksellisen rakkauden piirissä.

Toinen lähtökohta on yleinen käsky rukoilla kaikkien puolesta. Kristus käskee rukoilla jopa vihollisten puolesta. Apostolit kehottavat rukoilemaan kaikkien ihmisten puolesta ja rukoilemaan toistemme puolesta, jotta paranisimme. Näissä käskyissä ei aseteta rajaksi ihmisen maallista olinpaikkaa tai sitä, elääkö hän näkyvässä maailmassa vai onko hän siirtynyt pois tästä elämästä. Jos rakkaus veljeen jatkuu, myös rukous jatkuu.

Erityisen tärkeä on apostoli Johanneksen opetus synnistä, joka ei ole kuolemaksi, ja synnistä, joka on kuolemaksi. Johannes sanoo, että jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, hänen tulee rukoilla, ja Jumala antaa elämän sille, joka tekee syntiä, joka ei ole kuolemaksi. Kuolemaan johtava synti taas liittyy Kristuksen kieltämiseen, luopumukseen ja Pyhän Hengen pilkkaamiseen. Tästä  seuraa, että rukous syntiä tehneen veljen puolesta voi tuoda hänelle elämän, ellei hän ole langennut lopulliseen, paatuneeseen Jumalan hylkäämiseen. Ne, jotka kuolevat uskossa ja katumuksessa, eivät juuri katumuksensa vuoksi ole tässä lopullisen kuolemansynnin tilassa.

Myös Kristuksen sanat Pyhän Hengen pilkasta ovat keskeisiä. Hän sanoo, ettei sitä anneta anteeksi “tässä eikä tulevassa ajassa”. Tästä kirkollinen traditio päättelee, että joitakin syntejä voidaan antaa anteeksi myös tulevassa ajassa, muuten Kristuksen lisäys olisi merkityksetön. Hän ei sano, ettei mitään syntiä voida antaa anteeksi tulevassa elämässä, vaan että juuri Pyhän Hengen pilkka on anteeksiantamaton sekä nyt että tulevaisuudessa. Tämä antaa pohjan rukoukselle niiden puolesta, jotka eivät ole kuolleet Jumalaa pilkaten ja Kristuksen armoa torjuen.

Vanhan testamentin ja juutalaisen perinteen esimerkit tukevat samaa ajatusta. Juutalaisilla oli tapoja muistaa kuolleita, paastota heidän kuolemansa yhteydessä ja jakaa almuja heidän muistokseen. Siirakin kirjassa kehotetaan olemaan estämättä armoa kuolleelta. Barukin kirjassa on rukousta Israelin kuolleiden ja heidän isiensä syntien tähden. Erityisen selvä esimerkki on Juudas Makkabealainen, joka rukoili taistelussa kaatuneiden puolesta ja lähetti Jerusalemiin uhrilahjan, jotta heidän syntinsä pyyhittäisiin pois. Tämä osoittaa, että rukous ja uhri kuolleiden syntien anteeksiantamiseksi eivät olleet vieraita raamatullisen uskonnon hengelle.

Uudessa testamentissa viitataan mahdollisesti apostoli Paavalin rukoukseen Onesiforuksen puolesta. Paavali pyytää: “Suokoon Herra hänen löytää armon Herran tykönä sinä päivänä.” Koska Paavali erikseen toivottaa armoa Onesiforuksen huoneelle, mutta armon viimeisen tuomion päivänä Onesiforukselle itselleen, monet kirkolliset tulkitsijat ovat nähneet tässä rukouksen jo kuolleen puolesta. Vaikka kohta ei yksin ratkaisisi koko kysymystä, se sopii hyvin Kirkon rukouskäytäntöön.

Ratkaiseva historiallinen todistus on kuitenkin Kirkon liturginen traditio. Kaikissa muinaisissa liturgioissa rukoillaan kuolleiden puolesta. Tämä on erittäin painava seikka. Liturgia on Kirkon uskon syvin ilmaus: se, mitä Kirkko rukoilee, osoittaa, mitä se uskoo. Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen liturgioissa muistetaan niitä, jotka ovat nukkuneet ylösnousemuksen toivossa. Samoin vanhoissa itäisissä liturgioissa, myös niissä yhteisöissä, jotka erosivat myöhemmin ortodoksisesta kirkosta, säilyi kuolleiden muistaminen. Tämä osoittaa, että tapa on hyvin varhainen ja yleiskirkollinen.

Varhaiset kirkkoisät todistavat samasta. Tertullianus, Kyprianus Karthagolainen ja Arnobius mainitsevat rukoilevan kuolleiden muistamisen vakiintuneena käytäntönä. Apostolisissa säädöksissä annetaan ohjeita kuolleiden puolesta toimitettavista psalmeista, lukemisista ja rukouksista. Johannes Damaskolainen sanoo, etteivät apostolit turhaan asettaneet uskossa nukkuneiden muistoa peljättävien ja elämää antavien salaisuuksien yhteyteen. Jos tapa olisi hyödytön tai harha, joku pyhistä opettajista olisi hänen mukaansa torjunut sen; päinvastoin, kaikki vahvistivat sen.

Erityisen tärkeä on eukaristinen muistaminen. Ortodoksisen näkemyksen mukaan verettömällä uhrilla on suurin voima kuolleiden hyväksi. Liturgiassa Kristus itse on sekä uhri että uhraaja, ylimmäinen pappi, joka aina elää rukoillakseen niiden puolesta, jotka Hänen kauttaan tulevat Jumalan luo. Kun kuolleita muistetaan liturgiassa, heitä ei aseteta ihmisen rukouksen varaan yksin, vaan Kristuksen oman uhrin ja esirukouksen yhteyteen.

Kyrillos Jerusalemilainen selittää tämän vertaamalla tilannetta kuninkaaseen, jolle tuodaan kruunu karkotettujen puolesta. Jos ihmiset pyytävät kuningasta armahtamaan niitä, jotka ovat häntä loukanneet, hän voi lieventää heidän rangaistustaan. Liturgiassa kristityt eivät tuo vain kruunua tai symbolista lahjaa, vaan Kristuksen, joka on teurastettu syntiemme tähden. Tämän vuoksi rukous kuolleiden puolesta liturgiassa on erityisen voimallinen: se liittyy Kristuksen sovittavaan uhriin.

Almut ja hyvät teot vainajien puolesta kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Vainaja ei enää voi maan päällä tehdä parannuksen hedelmiä, mutta elävät voivat tehdä rakkauden tekoja hänen muistokseen ja pyytää Jumalaa lukemaan ne hänen hyväkseen. Athanasios vertaa tätä siihen, miten vanhemmat tuovat temppeliin kynttilän tai öljyä sairaan lapsen puolesta: lapsi ei itse tuo lahjaa, mutta se luetaan hänen hyväkseen. Samoin vainajan muistoksi tehdyt hyvät teot voidaan rukouksen ja rakkauden kautta yhdistää vainajan hyväksi.

Johannes Krysostomos kehottaa antamaan almuja vainajan puolesta ja kokoamaan leskiä ja köyhiä rukoilemaan hänen puolestaan. Hänen mukaansa tämä on parempi muistomerkki kuin hautakiven koristelu. Jos vainaja ei itse voi enää osoittaa laupeutta, hänen omaisensa voivat tehdä sitä hänen puolestaan. Näin kuolleiden muistaminen ei jää sanoiksi, vaan muuttuu konkreettiseksi rakkaudeksi.

Ortodoksinen vastaus vastalauseisiin

Kuolleiden puolesta rukoilemisen vastustajat ovat esittäneet monia väitteitä. Ensimmäinen on se, ettei Raamatussa ole suoraa käskyä tällaisesta rukouksesta. Ortodoksinen vastaus on, että yleinen käsky rukoilla kaikkien puolesta koskee myös kuolleita, jotka elävät Jumalalle ja kuuluvat yhä Kristuksen ruumiiseen. Lisäksi Raamatun esimerkit, Kirkon apostolinen traditio ja liturginen käytäntö korvaavat tässä yksittäisen muodollisen käskyn.

Toinen vastalause väittää, että kuoleman jälkeen ei ole enää muutosta: ihminen kuolee ja sitten tulee tuomio. Kirkko vastaa erottamalla yksityisen ja viimeisen tuomion. Kuolemanjälkeinen tila on todellinen, mutta ennen viimeistä tuomiota joidenkin sielujen tila voi Jumalan armosta muuttua. Viimeisen tuomion jälkeen rukoukselle toisten puolesta ei ole enää samaa tehtävää, mutta nyt Kirkko rukoilee niiden puolesta, joiden lopullinen kohtalo ei vielä ole viimeisen tuomion kautta julistettu.

Kolmas vastalause viittaa rikkaaseen mieheen ja Lasarukseen: rikas mies ei päässyt pois vaivan paikasta. Teksti vastaa, että vertaus osoittaa ennen kaikkea, ettei helvetissä oleva voi omin voimin vapauttaa itseään, eikä että rikkaan miehen kaltainen paatunut tila olisi helposti muutettavissa. Vertaus ei kuitenkaan sano, että hänen puolestaan olisi rukoiltu tai että kaikki helvetin kahleissa olevat olisivat samassa lopullisessa tilassa. Ortodoksinen teologia erottaa erilaisia kuolemanjälkeisiä tiloja ja korostaa, että Kirkko rukoilee niiden puolesta, jotka ovat kuolleet uskossa ja katumuksessa, eivät paatuneessa jumalattomuudessa.

Neljäs vastalause kysyy, kuinka elävien rukous voi vaikuttaa tuonpuoleiseen. Tämä mysteeri ei ole suurempi kuin se, miten yhden elävän rukous voi vaikuttaa toiseen elävään. Ihmiset ovat erillisiä persoonia, mutta Kristuksen ruumiissa he ovat yhteydessä. Jos rukous voi vaikuttaa toiseen ihmiseen maan päällä, koska Jumala kuulee rukouksen ja toimii armollaan, se voi Jumalan tahdosta vaikuttaa myös niihin, jotka ovat siirtyneet pois tästä elämästä, mutta yhä kuuluvat Kristukselle.

Viides vastalause koskee tietämättömyyttä vainajan tilasta. Emme tiedä, kuka on jo kirkastettu, kuka tarvitsee puhdistusta ja kuka on lopullisesti hylännyt Jumalan. Kirkko vastaa, ettei rukous ole koskaan turha. Jos vainaja on pyhä, rukous voi olla hänen kunniakseen ja hänen autuutensa lisääntymiseksi Jumalan tuntemisessa. Jos vainaja on niiden joukossa, joita rukous voi auttaa, se on hänelle hyödyksi. Jos hän on lopullisesti paatunut, rukous palaa rukoilijan hyväksi, sillä rakkauden teko miellyttää Jumalaa, vaikka sen kohde ei voisi ottaa sitä vastaan.

Kuudes vastalause sanoo, että jos rukoukset todella auttavat kuolleita, ihmiset voivat elää välinpitämättömästi ja luottaa siihen, että omaiset rukoilevat heidät myöhemmin pelastukseen. Kirkko torjuu tämän. Rukous kuolleiden puolesta ei ole pelastusautomaatti. Se auttaa niitä, joissa on uskon ja katumuksen siemen. Se ei hyödytä paatunutta katumattomuutta. Lisäksi Jumala ei ole antanut tarkkaa lupausta siitä, miten ja milloin rukous vaikuttaa, juuri ettei kukaan käyttäisi sitä tekosyynä moraaliseen huolimattomuuteen. Rukous kuolleiden puolesta on lohdutus eläville ja apu kuolleille, mutta ei lupa synnin turvallisuudesta.

Seitsemäs vastalause liittyy oikeudenmukaisuuteen. Eikö rikas saa enemmän rukouksia ja almuja omaisuutensa tähden, kun köyhä jää ilman?  Kirkko rukoilee aina kaikkien uskossa nukkuneiden puolesta, rikkaiden ja köyhien. Jokaisessa liturgiassa muistetaan kaikkia ortodoksisia kristittyjä, jotka ovat nukkuneet pois. Lisäksi Kirkossa on erityisiä yleisiä vainajien muistopäiviä. Köyhä ei siis jää rukouksen ulkopuolelle. Rikkaan puolesta annetut almut voivat olla hyödyksi vain, jos ne liittyvät uskoon, katumukseen ja rakkauteen, eivät ostettuun pelastukseen.

Tässä ortodoksinen oppi eroaa myös roomalaiskatolisesta kiirastuliopista, jossa sielut kärsivät ajallisia rangaistuksia Jumalan vanhurskauden tyydyttämiseksi ja joista voidaan vapautua anejärjestelmän avulla. Se opettaa pikemminkin, että kuolleiden tila voi parantua Jumalan armon, Kirkon rukousten, eukaristisen muistamisen ja rakkauden tekojen kautta. Painopiste ei ole rangaistuksen laskennallisessa lyhentämisessä, vaan synnin puhdistumisessa, anteeksiannossa ja siirtymisessä parempaan tilaan.

 Keiden puolesta Kirkko rukoilee?

Kirkko rukoilee julkisesti ja liturgisesti niiden puolesta, jotka ovat kuolleet sen uskossa ja yhteydessä: ortodoksisten kristittyjen, uskossa nukkuneiden isien ja veljien, ylösnousemuksen toivossa kuolleiden puolesta. Tämä ei ole mielivaltaista sulkeutumista, vaan seuraa Kirkon omasta olemuksesta. Liturginen rukous ilmaisee kirkollista yhteyttä. Kirkko ei voi liturgisesti kohdella omanaan sellaista, joka ei elänyt eikä kuollut sen uskossa ja sakramentaalisessa yhteydessä.

Tämä näkyy erityisesti hautauspalveluksessa. Ortodoksiset hautajaisrukoukset puhuvat vainajasta Jumalan palvelijana, joka on tunnustanut Pyhän Kolminaisuuden ja pysynyt ortodoksisessa uskossa viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Jos sama palvelus toimitettaisiin ihmiselle, joka tietoisesti torjui tämän uskon, rukouksen sanat muuttuvat valheellisiksi. Kirkko ei voi lohdutuksen nimissä lausua liturgista epätotuutta.

Siksi Kirkko ei toimita julkisia rukouksia niiden puolesta, jotka eivät koskaan kuuluneet Kirkkoon: pakanoiden, juutalaisten, muslimien tai muiden ei-kristittyjen puolesta kirkollisen vainajainmuiston muodossa. Samoin se ei rukoile julkisesti niiden puolesta, jotka ovat tietoisesti luopuneet Kristuksesta, pilkanneet Jumalaa, vastustaneet Kirkkoa tai kuolleet harhaopissa ja skismassa ilman paluuta Kirkon yhteyteen. Tämä ei tarkoita, että Kirkko julistaisi heidän lopullisen tuomionsa, vaan että se jättää heidät Jumalan oikeuden ja armon varaan.

Myös itsemurhan tehneiden kohdalla Kirkko on varovainen. Perinteisesti se ei toimita kirkollista hautausta niille, jotka ovat vapaasti ja epätoivossa riistäneet henkensä, koska itsemurha nähdään vakavana Jumalan elämänlahjan hylkäämisenä. Mutta jos teko on tapahtunut mielenterveyden häiriössä, hulluudessa tai vastuukykyä olennaisesti heikentävässä tilassa, Kirkko ei pidä henkilöä samassa merkityksessä epätoivoisen kapinan tekijänä, ja rukous voi olla mahdollinen.

Erittäin tärkeä on ero julkisen kirkollisen rukouksen ja yksityisen rukouksen välillä. Kirkko ei kiellä kristittyä yksityisesti rukoilemasta kaikkien kuolleiden puolesta. Kristillinen rakkaus voi huokaista Jumalan puoleen myös niiden puolesta, jotka kuolivat Kirkon näkyvän yhteyden ulkopuolella. Kristus rukoili ristiinnaulitsijoidensa puolesta, ja Stefanus rukoili kivittäjiensä puolesta. Siksi kristitty voi yksityisesti sanoa: “Herra, tapahtukoon sinun pyhä tahtosi hänen suhteensa; pelasta hänet niillä vaiheilla, jotka sinä yksin tunnet.”

Tällainen yksityinen rukous ei kuitenkaan saa jäljitellä kirkollista vainajainpalvelusta tavalla, joka antaisi vaikutelman kirkollisesta yhteydestä siellä, missä sitä ei ollut. Ei ole sopivaa lukea uskollisille tarkoitettuja hautajaisveisuja sellaisen puolesta, joka ei kuulunut Kirkkoon, eikä merkitä häntä salaa liturgiseen muistamiseen vastoin Kirkon sääntöjä. Yksityisen rukouksen muoto on nöyrempi, Jumalan tahtoon jättävä ja vailla varmaa liturgista väitettä vainajan kirkollisesta asemasta.

Muiden kristillisten tunnustusten vainajien kohdalla käytäntö on ollut tarkoin rajattu. Kreikan ja Venäjän kirkollisessa käytännössä ortodoksinen pappi voi poikkeustapauksessa saattaa heterodoksisen kristityn haudalle, jos tämän oman tunnustuksen pappia ei ole saatavilla, ja laulaa esimerkiksi “Pyhä Jumala”, kunnioittaen kastetta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta täyttä ortodoksista hautauspalvelusta, litaniaa ja “iankaikkista muistoa” ei toimiteta, ellei henkilö ole ennen kuolemaansa liittynyt ortodoksiseen Kirkkoon tai osoittanut selkeää tahtoa liittyä siihen ja estynyt vain odottamattoman kuoleman vuoksi.

Tämä sääntö näyttää monista ankaralta, mutta se ei johdu rakkauden puutteesta. Kirkko rukoilee kaikkien ihmisten kääntymisen ja pelastuksen puolesta heidän eläessään. Mutta kuoleman jälkeen se ei voi teeskennellä uskonyhteyttä, jota ei ollut. Muuten Kirkko opettaisi käytännössä, ettei ole väliä, mihin uskoon ja kirkolliseen yhteyteen ihminen kuuluu. Tämä olisi uskonnollista välinpitämättömyyttä, ei todellista rakkautta.

Rakkaus ei saa tapahtua totuuden kustannuksella. Gregorios Suuren ajatus ilmaisee tämän: rauhaa ei pidä ostaa totuuden opin hinnalla vain siksi, että näyttäisimme lempeiltä. Kirkon lempeys ei ole rajattomien muotojen antamista kaikille tilanteille, vaan ihmisen jättämistä Jumalan armoon silloin, kun Kirkko ei voi liturgisesti todistaa hänen kuuluneen sen yhteyteen.

 Muistopäivät ja hengellinen merkitys

Ortodoksisessa kirkossa kuolleita muistetaan erityisesti kolmantena, yhdeksäntenä ja neljäntenäkymmenentenä päivänä kuoleman jälkeen, samoin vuosipäivänä, nimipäivänä ja yleisinä vainajien muistopäivinä. Tämä tapa on vanha, ja sen juuret ulottuvat sekä juutalaiseen muistoperinteeseen että varhaiskristilliseen käytäntöön. Apostolisissa säädöksissä kehotetaan  psalmien lukemista ja rukouksia kolmantena, yhdeksäntenä ja neljäntenäkymmenentenä päivänä sekä vuosittain.

Näille päiville on annettu useita selityksiä. Kolmas päivä liittyy Kristuksen ylösnousemukseen kolmantena päivänä. Neljäskymmenes päivä liittyy Kristuksen neljänkymmenen päivän oleskeluun maan päällä ylösnousemuksen jälkeen ennen taivaaseenastumista. Yhdeksäs päivä on liitetty enkelien joukkoihin ja sielun esittämiseen Jumalan eteen. Toisen perinteen mukaan sielu käy kuoleman jälkeen tietyn hengellisen kulun läpi, ja kolmas, yhdeksäs ja neljäskymmenes päivä vastaavat tämän kulun tärkeitä vaiheita.

Näiden muistopäivien tarkoitus ei kuitenkaan ole tyydyttää uteliaisuutta kuolemanjälkeisistä yksityiskohdista. Niiden hengellinen merkitys on siinä, että Kirkko kantaa vainajaa rukouksessa erityisesti hänen siirtymänsä ensimmäisinä vaiheina. Kuolema ei ole vain biologinen tapahtuma, vaan syvä hengellinen murros. Kirkko ympäröi vainajan rukouksella, kuten se ympäröi ihmisen rukouksella syntymässä, kasteessa, avioliitossa, sairaudessa ja kuoleman hetkellä.

Vainajien muistaminen kasvattaa myös eläviä. Se muistuttaa kuolemasta, tuomiosta, katumuksen kiireellisyydestä ja Jumalan armon toivosta. Se opettaa, ettei kristillinen elämä ole vain yksityistä moraalia, vaan yhteistä vastuuta. Me tarvitsemme toistemme rukouksia elinaikana, ja kerran tarvitsemme niitä myös kuoleman jälkeen. Siksi vainajien puolesta rukoileminen on samalla nöyryyden koulu.

Rukous kuolleiden puolesta ei ole surun kieltämistä. Se antaa surulle oikean suunnan. Kristitty saa surra, mutta ei ilman toivoa. Rukous muuttaa epätoivoisen menetyksen rakkauden teoksi. Kun ihminen ei enää voi puhua vainajalle, hän voi puhua Jumalalle vainajan puolesta. Kun hän ei enää voi tehdä palveluksia vainajalle tässä maailmassa, hän voi antaa almuja hänen muistokseen. Kun hän ei voi muuttaa menneisyyttä, hän voi pyytää Jumalan armoa tulevaisuutta varten.

Tämän vuoksi Kirkon rukoukset kuolleiden puolesta ovat yksi ortodoksisen uskon lohdullisimmista ja vakavimmista piirteistä. Ne lohduttavat, koska ne eivät jätä kuolleita yksin eivätkä eläviä avuttomuuteen. Ne ovat vakavia, koska ne eivät vähättele syntiä, kuolemaa tai tuomiota. Ne julistavat, että elämä on vastuullista, mutta myös että Jumalan armo on suurempi kuin ihmisen vajavuus.

Lopulta kaikki jää Jumalan käsiin. Kirkko ei tiedä tarkkaa aikaa, jolloin joku vapautuu kuolemanjälkeisistä kahleista, eikä se tunne jokaisen sielun salattua tilaa. Se tietää kuitenkin, että Kristus on kuoleman voittaja, että Hänellä on tuonelan avaimet, että rakkaus ei katoa ja että rukous ei ole turha. Siksi Kirkko rukoilee: niiden puolesta, jotka ovat nukkuneet uskossa ja ylösnousemuksen toivossa, Herra antakoon levon siellä, missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia, vaan loppumaton elämä.