Yksityinen tuomio kuoleman jälkeen

Johdanto

Kristillisessä teologiassa kuolema ei ole ihmisen olemassaolon tyhjenemistä eikä persoonallisuuden häviämistä, vaan siirtymä näkyvästä elämästä näkymättömään todellisuuteen. Ihminen ei lakkaa olemasta, vaikka ruumis kuolee; sielu jatkaa olemassaoloaan Jumalan edessä. Tästä seuraa väistämättä kysymys tuomiosta: mitä ihmiselle tapahtuu heti kuoleman jälkeen, ennen yleistä ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota? Tätä kysymystä kutsutaan tavallisesti opiksi yksityisestä tuomiosta.

Yksityinen tuomio tarkoittaa kuoleman jälkeistä henkilökohtaista kohtaamista Jumalan totuuden kanssa. Se ei ole sama asia kuin maailmanhistorian lopussa tapahtuva viimeinen tuomio, jossa koko ihmiskunta, ruumiillisesti ylösnousseena, asetetaan Kristuksen eteen. Yksityinen tuomio koskee ihmisen sielun tilaa välittömästi kuoleman jälkeen. Siinä paljastuu, mihin suuntaan ihminen on elämänsä aikana kääntynyt: Jumalaa, valoa ja rakkautta kohti vai itsensä sulkemiseen, syntiin ja hengelliseen pimeyteen.

Tämä oppi ei ole kristillisessä traditiossa irrallinen spekulaatio “tuonpuoleisesta”. Se liittyy läheisesti ihmiskäsitykseen, pelastusoppiin, rukoukseen kuolleiden puolesta, katumukseen, sakramentaaliseen elämään ja käsitykseen Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Jos ihmisen elämä on todellista ja hänen valintansa ovat vakavia, kuoleman jälkeinen tila ei voi olla merkityksetön. Jos taas Jumala on rakkaus ja totuus, ihmisen kuoleman jälkeinen kohtaaminen Jumalan kanssa on samalla sekä paljastava että oikeudenmukainen.

Yksityisen tuomion teologinen perusajatus voidaan ilmaista näin: ihminen tulee kuolemassa siksi, mitä hän on hengellisesti valinnut olla. Elämän aikana syntyneet taipumukset, rakkaudet, katumukset, vihat, usko, epäusko, nöyryys ja paatumus eivät katoa kuoleman hetkellä kuin jälkiä jättämättä. Kuolema paljastaa ihmisen hengellisen suunnan. Siksi yksityinen tuomio ei ole mielivaltainen ulkoinen päätös, vaan Jumalan valossa tapahtuva totuuden ilmitulo.

Raamatullinen perusta

Raamatussa ei esitetä yksityisestä tuomiosta systemaattista oppikirjamääritelmää, mutta sen keskeiset ainekset ovat selvästi läsnä. Vanha ja Uusi testamentti todistavat, että kuoleman jälkeen ihminen ei vaivu olemattomuuteen, vaan joutuu Jumalan edessä vastuuseen elämästään.

Heprealaiskirjeessä sanotaan: “ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio” (Hepr. 9:27). Tämä lause on yksityisen tuomion kannalta keskeinen, koska se asettaa kuoleman ja tuomion välittömään suhteeseen. Ihmiselämä ei pääty moraaliseen tyhjyyteen. Kuoleman jälkeen ihminen kohtaa arvioinnin, jossa hänen elämänsä todellinen sisältö paljastuu.

Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk.16:19–31) on erityisen merkittävä. Siinä molemmat kuolevat, mutta heidän tilansa kuoleman jälkeen eroaa välittömästi. Lasarus viedään Aabrahamin helmaan, rikas mies joutuu vaivaan. Kertomus ei odota viimeistä tuomiota kuvatakseen kuoleman jälkeistä eroa; se osoittaa, että jo ennen historian loppua ihmisellä on kuoleman jälkeinen tila, joka vastaa hänen elämänsä hengellistä suuntaa.

Samankaltainen ajatus näkyy Kristuksen sanoissa ristillä katuvalle ryövärille: “Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä sinä olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk.23:43). Tässä ei puhuta vasta maailman lopussa tapahtuvasta autuudesta, vaan välittömästä kuoleman jälkeisestä osallisuudesta Kristuksen kanssa. Ryövärin katumus ja usko avaavat hänelle paratiisin jo samana päivänä.

Apostoli Paavali ilmaisee kuoleman jälkeisen Kristuksen yhteyden toivon monin paikoin. Hän sanoo haluavansa “lähteä täältä ja olla Kristuksen kanssa” (Fil. 1:23), mikä on hänelle “monin verroin parempi”. Toisessa kohdassa hän kirjoittaa, että ruumiista poissa oleminen merkitsee Herran luona olemista (2. Kor. 5:8). Nämä sanat viittaavat siihen, että kuoleman ja ylösnousemuksen välissä on tietoinen, henkilökohtainen tila, jossa ihminen joko on Kristuksen yhteydessä tai erossa hänestä.

Ilmestyskirjassa marttyyrien sielut kuvataan taivaallisen alttarin alla huutamassa Jumalan puoleen (Ilm. 6:9–11). He eivät ole tiedottomia eivätkä olemattomia. He odottavat lopullista täyttymystä, mutta ovat jo Jumalan edessä. Tämä tukee ajatusta välitilasta: kuolleet eivät ole vielä viimeisen tuomion ja ruumiillisen ylösnousemuksen lopullisessa täyteydessä, mutta he eivät myöskään ole vailla tietoista hengellistä tilaa.

Raamatullinen aineisto siis osoittaa kolme asiaa. Ensiksi kuoleman jälkeen on tuomio. Toiseksi sielun tila kuoleman jälkeen voi olla joko autuas tai tuskallinen. Kolmanneksi tämä tila ei vielä ole sama kuin viimeisen tuomion jälkeinen lopullinen tila, vaan välitila, joka odottaa ylösnousemuksen ja maailman uudistumisen täyttymystä.

Yksityinen ja yleinen tuomio

Kristillisessä teologiassa on tärkeää erottaa toisistaan yksityinen tuomio ja yleinen eli viimeinen tuomio. Ne eivät ole kaksi ristiriitaista tuomiota, vaan saman jumalallisen totuuden kaksi eri vaihetta.

Yksityinen tuomio tapahtuu ihmisen kuoleman jälkeen. Se koskee hänen sielunsa henkilökohtaista tilaa. Ihminen kohtaa Jumalan valon, jossa hänen elämänsä todellisuus paljastuu. Tämän perusteella sielu tulee osalliseksi joko levosta ja valosta tai ahdistuksesta ja pimeydestä. Tämä tila on todellinen, mutta ei vielä lopullinen siinä mielessä, että ihminen ei ole vielä ruumiillisesti ylösnoussut eikä koko maailmanhistoria ole vielä päättynyt.

Viimeinen tuomio tapahtuu Kristuksen toisessa tulemisessa. Silloin kaikki kuolleet nousevat, koko ihmiskunta asetetaan Kristuksen eteen ja historian salattu sisältö paljastetaan julkisesti. Viimeinen tuomio on kosminen, julkinen ja lopullinen. Se ei koske vain yksittäisen sielun tilaa, vaan koko luomakunnan, historian, yhteisöjen, tekojen ja Jumalan oikeuden täyttä paljastumista.

Yksityinen tuomio voidaan ymmärtää ikään kuin henkilökohtaisena ennakkotuomiona, mutta tätä sanaa on käytettävä varovasti. Se ei ole epävarma tai alustava siinä mielessä, että Jumala myöhemmin “muuttaisi mielensä” mielivaltaisesti. Pikemminkin se on sielun todellinen tila ennen lopullista ruumiillista ja kosmista täyttymystä. Viimeinen tuomio vahvistaa ja julkistaa sen, mikä yksityisessä tuomiossa on jo tullut ilmi.

Eroa voidaan havainnollistaa ihmisen kaksiosaisella olemuksella. Kuolemassa sielu eroaa ruumiista, mutta ihminen ei ole lopullisesti täysi ilman ruumista. Kristillinen toivo ei ole pelkkä sielun kuolemattomuus, vaan ruumiin ylösnousemus. Siksi kuoleman jälkeinen sielun tila on todellinen, mutta se odottaa vielä ihmisen täyttä palauttamista ruumiillisena persoonana. Yksityinen tuomio koskee sielua; viimeinen tuomio koskee koko ihmistä ja koko maailmaa.

Tämä ero auttaa välttämään kaksi virhettä. Ensimmäinen virhe olisi ajatella, ettei kuoleman jälkeen tapahdu mitään ennen maailmanloppua. Tämä on ristiriidassa raamatullisten todistusten kanssa, joissa kuolleiden sielut ovat tietoisessa tilassa. Toinen virhe olisi ajatella, että yksityinen tuomio tekee viimeisen tuomion tarpeettomaksi. Jos sielu jo kuoleman jälkeen saa osansa, miksi viimeinen tuomio tarvitaan? Siksi, että ihminen ei ole vain yksityinen sielu, vaan ruumiillinen ja yhteisöllinen olento, jonka elämä on vaikuttanut toisiin ja historiaan.

Viimeisessä tuomiossa paljastuvat myös tekojen laajemmat seuraukset. Ihmisen hyvä tai paha ei pääty hänen kuolemaansa. Opetus, esimerkki, rakkaus, haavat, synnit ja siunaukset voivat jatkaa vaikutustaan sukupolvissa. Yksityisessä tuomiossa ihminen kohtaa oman elämänsä suunnan; viimeisessä tuomiossa paljastuu myös hänen elämänsä paikka koko Jumalan historian kokonaisuudessa.

 

Sielun tila kuoleman jälkeen

Yksityisen tuomion ymmärtäminen edellyttää käsitystä sielun olemassaolosta kuoleman jälkeen. Kristillinen traditio torjuu ajatuksen, että sielu nukkuisi tiedottomana maailmanloppuun asti, vaikka kuolemaa kuvataan Raamatussa usein unena. “Uni” on kristillisessä kielessä toivon kuva: kuolema ei ole lopullinen häviö, vaan tila, josta Jumala herättää. Se ei kuitenkaan välttämättä merkitse tietoisuuden puuttumista.

Kuoleman jälkeen sielu on erossa ruumiista. Tämä tila on epänormaali siinä mielessä, ettei Jumala luonut ihmistä pelkäksi sieluksi. Kuolema on vihollinen, ei luonnollinen täyttymys. Silti sielu säilyttää persoonallisen tietoisuuden, muistin ja suhteen Jumalaan. Se ei ole täydellinen ihminen ilman ruumista, mutta se ei myöskään ole olematon.

Kirkollisessa perinteessä on usein kuvattu kuoleman jälkeistä sielun tilaa matkaksi. Erityisesti ortodoksisessa hengellisessä kirjallisuudessa tunnetaan ajatus “tulliasemista”, joissa sielu kohtaa demonien syytöksiä ja joutuu käymään läpi elämänsä himot ja synnit. Tätä kuvastoa on tulkittu eri tavoin. Sitä ei pidä ymmärtää karkeana maantieteellisenä karttana tuonpuoleisesta, vaan hengellisenä kuvauksena siitä, että kuoleman jälkeen ihmisen sisäinen todellisuus paljastuu ja pahan valta yrittää pitää kiinni siitä, mikä sille ihmisessä kuuluu.

Tulliasemakuvaston ydin ei ole uteliaisuus näkymättömän maailman mekanismeista, vaan vakava askeettinen opetus: mikään synti, johon ihminen vapaasti sitoutuu eikä kadu, ei ole merkityksetön. Himoista tulee siteitä. Pahat teot eivät jää ulkoisiksi tapahtumiksi, vaan muovaavat sielua. Kuoleman jälkeen ihminen ei voi enää piiloutua itsepetokseen samalla tavalla kuin maan päällä.

Toisaalta pyhien ja katuvien kohdalla kuoleman jälkeinen tila kuvataan levoksi, valoksi ja Kristuksen läheisyydeksi. Kristillinen kuolema ei ole epätoivoinen pudotus tuntemattomaan, vaan siirtymä Herran käsiin. Siksi kirkko rukoilee kuolleiden puolesta: “saata lepoon palvelijasi sielu”. Lepo ei tarkoita passiivista olemattomuutta, vaan vapautumista maallisen vaelluksen taistelusta ja osallistumista Jumalan rauhaan.

Kuoleman jälkeisessä tilassa autuus ja tuska eivät ole vain ulkoisesti määrättyjä paikkoja, vaan myös sisäisiä tiloja. Jumalan valo on sama, mutta ihminen kokee sen oman tilansa mukaan. Se, joka rakastaa Jumalaa, kokee valon ilona. Se, joka vihaa totuutta ja on sulkeutunut rakkaudelta, kokee saman valon polttavana paljastuksena. Näin tuomio on sekä Jumalan teko että ihmisen oman hengellisen todellisuuden ilmitulo.

Tämä ei tarkoita, että taivas ja helvetti olisivat vain psykologisia kokemuksia. Kristillinen traditio puhuu todellisesta autuudesta ja todellisesta kadotuksesta. Mutta niiden ymmärtäminen pelkiksi ulkoisiksi sijainneiksi olisi liian karkea tulkinta. Tärkeintä on suhde Jumalaan. Taivas on Jumalan yhteyttä; helvetti on Jumalan rakkauden torjumisen seurausta.

Tuomion luonne

Yksityistä tuomiota ei pidä kuvitella pelkäksi oikeussaliksi, jossa Jumala lukee ulkoisen listan ihmisen teoista ja määrää rangaistuksen. Tällainen kuva voi olla osittain hyödyllinen, koska Raamattu puhuu tuomiosta, kirjoista ja vastuusta. Mutta jos se jää ainoaksi kuvaksi, se kaventaa tuomion hengellistä luonnetta.

Kristillisessä ymmärryksessä tuomio on ennen kaikkea totuuden paljastumista. Jumala ei tarvitse tutkimusta saadakseen tietää, mitä ihminen on tehnyt. Jumala tuntee ihmisen sydämen. Tuomio tapahtuu ihmistä varten: ihminen näkee itsensä Jumalan valossa. Kaikki itsepuolustukset, valheelliset selitykset, tekosyyt ja naamioituneet motiivit menettävät voimansa. Ihminen näkee, mitä hän on rakastanut ja mitä hän on torjunut.

Tämä tekee tuomiosta sekä pelottavan että oikeudenmukaisen. Pelottavan siksi, että totuus ihmisestä voi olla musertava. Oikeudenmukaisen siksi, ettei Jumala tuomitse väärin, pinnallisesti tai intohimon vallassa. Jumalan tuomio on täydellisesti totuudellinen, ja juuri siksi se on täydellisesti oikeudenmukainen.

Tuomion kohteena eivät ole vain ulkoiset teot, vaan myös sydämen tila. Kristus opettaa, että viha, himo, ylpeys, armottomuus ja tekopyhyys ovat hengellisesti vakavia, vaikka ne eivät aina näkyisi ulkoisina rikoksina. Ihminen voi näyttää kunnialliselta muiden silmissä ja olla sisältä täynnä itserakkautta. Toisaalta ihminen voi olla ulkoisesti heikko, langennut ja haavoittunut, mutta sydämeltään katuva ja Jumalaan turvautuva. Yksityinen tuomio paljastaa tämän eron.

Tässä näkyy Jumalan tuomion ero ihmisten tuomioihin. Ihmiset arvioivat näkyvän perusteella; Jumala näkee sydämen. Siksi kristillinen traditio varoittaa tuomitsemasta toisia. Emme tunne toisen ihmisen sisäistä taistelua, tietämättömyyttä, haavoja, katumusta tai armon salattua työtä. Yksityinen tuomio kuuluu Jumalalle, ei ihmisille.

Tuomio on myös rakkauden paljastumista. Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta, mutta kristillisessä teologiassa Jumalan oikeudenmukaisuus ei ole erillään hänen rakkaudestaan. Jumalan rakkaus on totuudellista rakkautta. Se ei voi kutsua pahaa hyväksi eikä valhetta totuudeksi. Jos Jumala ei tuomitsisi pahaa, hän ei rakastaisi uhreja eikä totuutta. Tuomio on rakkauden vakavuus.

Samalla tuomio ei merkitse sitä, että Jumala etsisi syytä kadottaa ihminen. Kristillinen evankeliumi julistaa päinvastoin, että Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan. Kristus tuli pelastamaan syntisiä. Yksityisessä tuomiossa ei siis paljastu Jumalan haluttomuus armahtaa, vaan ihmisen suhde annettuun armoon. Kadotus ei synny armon puutteesta vaan armon torjumisesta.

Kuolleiden puolesta rukoileminen

Oppi yksityisestä tuomiosta liittyy läheisesti rukoukseen kuolleiden puolesta. Jos kuoleman jälkeen ihmisen tila olisi täysin muuttumaton ja kaikki olisi jo lopullisesti päätetty samalla tavalla kuin viimeisen tuomion jälkeen, miksi kirkko rukoilisi kuolleiden puolesta? Toisaalta jos kuoleman jälkeen ei olisi mitään tietoista tilaa, rukous kuolleiden puolesta olisi myös vaikeasti ymmärrettävää. Kirkon rukous edellyttää, että kuolleet ovat Jumalan edessä ja että Jumalan armo voi koskettaa heitä salatulla tavalla.

Varhaiskirkosta lähtien kristityt rukoilivat poisnukkuneiden puolesta, erityisesti eukaristiassa. He pyysivät Jumalaa antamaan heille levon, valon ja syntien anteeksiannon. Tämä käytäntö ei syntynyt myöhäisenä lisänä, vaan kuuluu kirkon liturgiseen muistiin. Se ilmaisee uskoa siihen, että kirkko on yksi sekä elävien että kuolleiden osalta. Kuolema ei katkaise Kristuksen ruumiin yhteyttä.

Ortodoksinen traditio ei kuitenkaan määrittele tätä samalla tavalla kuin roomalaiskatolinen kiirastulioppi. Katolisessa teologiassa kiirastuli kehittyi opiksi tilasta, jossa pelastuvat sielut puhdistuvat ajallisista rangaistuksista ennen taivaan täyttä autuutta. Tähän liittyivät myöhemmin anejärjestelmät ja juridiset käsitteet hyvityksestä. Ortodoksinen traditio rukoilee kuolleiden puolesta, mutta välttää määrittelemästä tarkkaa “mekanismia”, jolla rukous vaikuttaa. Se luottaa Jumalan laupeuteen.

Rukous kuolleiden puolesta perustuu rakkauteen. Kirkko ei spekuloi uteliaasti vainajan kohtalolla, vaan kantaa hänet Jumalan eteen. Tämä on erityisen tärkeää, koska ihminen kuolee usein keskeneräisenä. Harva lähtee tästä elämästä täydellisesti puhdistuneena, täysin katuneena ja kaikista himoista vapaana. Kirkko pyytää Jumalaa täydentämään armossaan sen, mikä ihmisessä jäi kesken.

Tämä ei tarkoita, että kuoleman jälkeen ihminen voisi katua samalla tavalla kuin maan päällä tai että kirkon rukous automaattisesti kumoaisi ihmisen vapaan tahdon. Maanpäällinen elämä on ratkaiseva kilvoittelun aika. Juuri siksi kirkko kehottaa parannukseen nyt. Mutta kirkko ei myöskään rajoita Jumalan laupeutta ihmisen käsitteellisiin järjestelmiin. Rukous kuolleiden puolesta on toivoa, ei varmuuden väärinkäyttöä teoin.

Tässä kohden yksityinen tuomio säilyttää sekä vakavuuden että toivon. Se on vakava, koska kuoleman jälkeen ihmisen elämän suunta paljastuu. Se on toiveikas, koska kirkko uskoo Jumalan laupeuteen ja rukoilee vielä poisnukkuneiden puolesta. Kristillinen toivo ei ole kevytmielistä optimismia, vaan ristin ja ylösnousemuksen varaan rakentuvaa luottamusta.

Moraalinen ja hengellinen merkitys

Yksityisen tuomion oppi ei ole tarkoitettu pelotteluksi vaan herätykseksi. Sen tarkoitus on palauttaa ihmiselle tietoisuus elämän vakavuudesta. Jokainen päivä muovaa sielua. Jokainen valinta vahvistaa jotakin suuntaa. Ihminen ei voi elää hengellisesti neutraalisti, sillä sydän kiinnittyy aina johonkin.

Nykyajan kulttuurissa kuolema usein joko torjutaan näkyvistä tai käsitellään pelkkänä luonnollisena tapahtumana. Kristillinen oppi yksityisestä tuomiosta palauttaa kuolemalle moraalisen ja hengellisen merkityksen. Kuolema ei ole vain biologinen päätepiste, vaan hetki, jossa elämän totuus paljastuu. Tämä ei merkitse elämän halveksuntaa, vaan sen arvon korostamista. Juuri koska kuoleman jälkeen on tuomio, ajallinen elämä on suunnattoman merkityksellistä.

Tämä oppi kutsuu katumukseen. Jos ihminen tietää joutuvansa kerran Jumalan valoon, hänen ei tarvitse odottaa kuolemaan asti. Katumus on vapaaehtoista tuomiota ennen tuomiota. Kun ihminen tunnustaa syntinsä nyt, hän antaa Jumalan valon paljastaa ja parantaa hänet jo tässä elämässä. Siksi kirkon isät sanoivat usein, että se, joka tuomitsee itsensä täällä katumuksessa, ei joudu tuomituksi samalla tavalla tulevassa.

Yksityinen tuomio kutsuu myös valvomiseen. Kristus kehottaa toistuvasti valvomaan, koska emme tiedä päivää emmekä hetkeä. Valvominen ei tarkoita neuroottista kuolemanpelkoa, vaan hengellistä hereilläoloa. Ihminen elää niin, ettei hänen tarvitse hävetä Kristuksen edessä. Hän pyrkii sovintoon, anteeksiantoon, rukoukseen, lähimmäisenrakkauteen ja sydämen puhtauteen.

Lisäksi oppi yksityisestä tuomiosta lohduttaa kärsiviä ja vääryyttä kokeneita. Maailmassa oikeus ei aina toteudu. Monet rikokset jäävät piiloon, monet uhrit ilman hyvitystä, monet valheet palkitaan ja monet pyhät kärsivät tuntemattomina. Jumalan tuomio merkitsee, ettei mikään totuus katoa. Kaikki tulee kerran valoon. Tämä ei oikeuta kostoa, vaan vapauttaa ihmisen luottamaan Jumalan oikeuteen.

Samalla tuomio muistuttaa armollisuudesta. Jos itse odotamme Jumalan laupeutta, emme voi elää armottomasti toisia kohtaan. Kristuksen vertaukset osoittavat, että anteeksiantamattomuus on hengellisesti vaarallista. Ihminen, joka kieltäytyy armahtamasta, sulkee itsensä armon ulkopuolelle. Yksityisessä tuomiossa ei kysytä vain, mitä muodollisesti uskoimme, vaan tuliko uskostamme rakkaus.

Teologinen synteesi

Yksityinen tuomio voidaan ymmärtää kristillisen ihmiskuvan, Jumala- kuvan ja pelastusopin leikkauspisteenä. Se edellyttää, että ihminen on vapaa ja vastuullinen persoona. Se edellyttää, että kuolema ei hävitä ihmisen tietoista olemassaoloa. Se edellyttää, että Jumala on sekä rakastava että oikeudenmukainen. Se edellyttää, että pelastus ei ole ulkoinen julistus ilman sisäistä muutosta, vaan ihmisen todellinen yhteys Jumalaan.

Yksityisessä tuomiossa ihmisen elämän hengellinen totuus tulee ilmi. Se, joka on elänyt katumuksessa, uskossa ja rakkaudessa, kohtaa Jumalan valon kotina. Se, joka on sulkenut itsensä Jumalalta, kohtaa saman valon paljastavana ja tuskallisena. Tuomio ei siis ole mielivaltainen lisä evankeliumiin, vaan evankeliumin vakava kääntöpuoli: Kristus on pelastaja, mutta juuri siksi suhde häneen ratkaisee ihmisen kohtalon.

Tämä oppi ei anna lupaa uteliaisuuteen tuonpuoleisista yksityiskohdista. Kirkko puhuu kuoleman jälkeisestä elämästä kuvien, rukousten, raamatullisten todistusten ja hengellisen kokemuksen avulla. Se ei laadi karttaa näkymättömästä maailmasta samalla tavalla kuin maantieteestä. Teologinen nöyryys on välttämätöntä. On asioita, jotka Jumala on ilmoittanut pelastuksemme tähden, ja asioita, jotka hän on jättänyt salaisuuteen.

Silti ilmoitettu riittää. Ihminen kuolee kerran. Kuoleman jälkeen on tuomio. Kristus on voittanut kuoleman. Katuvalle avautuu paratiisi. Kirkko rukoilee poisnukkuneiden puolesta. Viimeinen tuomio paljastaa kaiken. Siksi kristityn tulee elää niin, että kuolema ei ole epätoivon portti, vaan kohtaaminen hänen kanssaan, jota hän on jo elämässään etsinyt.

Yksityisen tuomion oppi on lopulta kutsu elää totuudessa. Ihminen voi paeta monia asioita, mutta ei Jumalan valoa. Tämä valo ei kuitenkaan ole vihollisen valo, vaan parantavan rakkauden valo. Juuri siksi se paljastaa kaiken. Jumala ei tuomitse siksi, että hän lakkaisi rakastamasta, vaan siksi, että hänen rakkautensa on totuus. Ja ihminen pelastuu silloin, kun hän suostuu tähän totuuteen jo nyt.

VIITTEET

1. Hepr. 9:27.
2. Luuk. 16:19–31.
3. Luuk. 23:43.
4. Fil. 1:21–23.
5. 2. Kor. 5:1–10.
6. Ilm. 6:9–11.
7. Matt. 25:31–46.
8. Joh. 5:24–29.
9. Room. 14:10–12.
10. 1. Kor. 3:11–15.
11. 2. Tim. 4:7–8.
12. Ortodoksinen liturginen traditio: vainajien muistopalvelukset ja eukaristinen muistaminen.
13. Kirkkoisien opetus kuolemasta, sielun tilasta ja tulevasta tuomiosta, erityisesti Johannes Krysostomos, Basileios Suuri, Gregorios Dialogos ja Johannes Damaskolainen.