Konfirmaation sakramentaalinen luonne ja hallinnollinen käytäntö alkukirkossa

Konfirmaation sakramentaalinen luonne ja hallinnollinen käytäntö alkukirkossa

https://openlibrary.org/books/OL43851485M/Origines_ecclesiasticae

Lähdeteos: Joseph Bingham: Origines Ecclesiasticæ – The Antiquities of the Christina Church.Vol. 1.  Reprinted from the original edition. With an enlarged analytical index.
London
MDCCVIII – MDCCXXII.

Binghamin tutkimus tarjoaa yksityiskohtaisen katsauksen varhaiskirkon käytäntöihin, jotka liittyivät kasteen jälkeisiin toimituksiin, erityisesti konfirmaatioon eli kastetta seuranneeseen Pyhän Hengen vastaanottamiseen. Bingham oikaisee useita myöhempiin aikoihin ja nykykäytäntöihin liittyviä väärinkäsityksiä osoittaen, että varhaiskirkossa konfirmaatio, kaste ja eukaristia muodostivat yhtenäisen initiaatioprosessin, jota hallinnoitiin joustavasti mutta teologisesti tiukasti määritellyin perustein.

Tutkimus jakautuu viiteen pääalueeseen: konfirmaation ajankohtaan ja kohteisiin, toimittajiin, toimitustapaan ja seremonioihin, muihin kastetta seuraaviin riitteihin sekä lainsäädäntöön uudelleenkastamista vastaan.

Konfirmaation ajankohta, luonne ja kohdejoukot

Teksti aloittaa käsittelemällä konfirmaation ajankohtaa ja sen suhdetta kasteeseen. Varhaiskirkon käytännössä konfirmaatio, jota kutsuttiin myös nimillä chrisma (voitelu), cheirothesia (kättenpäällepano) ja sphragis (sinetti), nähtiin kiinteänä osana kastesakramenttia. Se ei ollut erillinen riitti, vaan kasteen täydellistävä toimitus, jossa rukoiltiin Pyhän Hengen laskeutumista kastetun ylle. Jos piispa oli läsnä, konfirmaatio toimitettiin välittömästi kasteen jälkeen. Tämä vahvistuu useiden kirkkoisien (Tertullianus, Kyrillos Jerusalemilainen, Ambrosius) todistuksista, jotka kuvaavat kastetun nousevan vedestä, saavan voitelun ja kättenpäällepanon peräkkäin.

Mikäli piispa ei ollut läsnä – mikä oli yleistä maaseutukirkoissa tai hätäkasteiden yhteydessä – konfirmaatio lykättiin myöhemmäksi ajankohdalle, jolloin piispa vieraili seurakunnassa. Tekstissä tuodaan esiin, että tämä käytäntö johti joskus siihen, että henkilöt kuolivat ilman konfirmaatiota, mikä aiheutti kirkossa hallinnollisia ongelmia. Ongelman ratkaisemiseksi tietyt kirkolliskokoukset (esim. Espanjassa) velvoittivat piispat kiertämään hiippakuntansa vuosittain tai jakamaan suuret hiippakunnat pienempiin osiin.

Erityisen merkittävä on tekstin käsittely konfirmaation antamisesta lapsille. Nykykäytännöstä poiketen varhaiskirkossa lapset konfirmoitiin välittömästi kasteen jälkeen. Tämä perustuu selkeisiin historiallisiin todisteisiin:

1.Kirjalliset lähteet: Gennadius, paavi Innocentius ja Alcuin kuvaavat lapsen tuomista piispan luo kasteen jälkeen saatettavaksi voitelulla ja kättenpäällepanolla.

2.Eukaristian vastaanottaminen: Varhaiskirkossa lapset osallistuivat eukaristiaan kasteen jälkeen. Koska eukaristiaan osallistuminen edellytti yleensä konfirmaatiota, on loogista, että myös lapset konfirmoitiin. Tämä käytäntö jatkui tekstissä mainitun todistusaineiston perusteella aina 800-luvulle saakka.

Bingham käsittelee myös väitettä, jonka mukaan konfirmaatio olisi ollut itsenäinen sakramentti (kuten mirhavoitelu ortodoksisessa kirkossa nykyäänkin). Kirjoittaja argumentoi vahvasti vastaan: kun kirkkoisät puhuivat ”kahdesta sakramentista” kasteen yhteydessä, he tarkoittivat kahta pääseremoniaa (vesikaste ja voitelu/kättenpäällepano), jotka yhdessä muodostivat yhden uudestisyntymisen sakramentin. Esimerkiksi Optatus ja Pacianus lukevat voitelun ja kätten päällepanon kasteen osiksi, eivätkä erillisiksi sakramenteiksi. Tämä eroaa myöhäisemmästä roomalaiskatolisesta teologiasta, joka on korottanut konfirmaation itsenäiseksi sakramentikseen.

Konfirmaation toimittajat ja alueelliset käytännöt

Konfirmaation toimittamiseen liittyvät säädökset vaihtelivat alueittain, mutta tietty perusrakenne säilyi. Konfirmaatio koostui useista osista: krisman (pyhän voiteluöljyn) vihkimisestä, voitelusta, ristin merkistä, kätten päällepanosta ja rukouksesta.

Krisman (mirhavoiteen) vihkiminen oli yksinomaan piispan tehtävä, ja se säilyi hänen erityisenä etuoikeutenaan kaikkialla. Presbyteereillä ei ollut oikeutta vihkiä krismaa, ja tietyt kirkolliskokoukset (esim. Toledo) jopa tuomitsivat tämän oikeuden loukkauksena piispan virkaa vastaan.

Voitelun ja kättenpäällepanon osalta esiintyi eroja:

Rooman kirkko: Käytti kahta erillistä voitelua. Presbyteerit voisivat voidella kastetun muut kehon osat, mutta otsan voitelu (consignatio) oli varattu yksinomaan piispalle kättenpäällepanon yhteydessä.

Gallian (Ranskan) kirkko: Noudatti yksinkertaisempaa käytäntöä. Presbyteerit suorittivat voitelun itse kasteen yhteydessä, ja piispan tehtäväksi jäi vain kätten päällepano ja rukous.

Itäinen kirkko: Piti kiinni yhdestä voitelusta, jonka suoritti piispa. Ainoastaan Alexandriassa ja Egyptissä presbyteereillä oli lupa toimittaa konfirmaatio piispan ollessa poissa, mikä oli poikkeus yleisestä käytännöstä.

Kättenpäällepano oli universaalisti piispan tehtävä, ja se perustui apostoliseen käytäntöön (Apostolien teot 8. ja 19. luku). Tekstissä korostetaan, että vaikka presbyteereillä oli tietyissä tilanteissa (kuten Alexandriassa) oikeus toimittaa konfirmaatio, se tapahtui aina piispan valtuuttamana ja alaisuudessa. Lännessä kirkko oli tiukempi; paavit Innocentius ja Gregorius Suuri kielsivät presbyteereiltä oikeuden konsignoida (tehdä ristinmerkki otsaan kätten päällepanon yhteydessä), mikä johti siihen, että monet kuolivat saamatta konfirmaatiota piispan vierailujen vähyyden vuoksi.

Poikkeustapauksia olivat energumeenit (riivatut) ja kuolemanvaarassa olevat kerettiläiset. Näissä tilanteissa piispa saattoi valtuuttaa presbyteerin tai jopa diakonin toimittamaan konfirmaation, jotta henkilö ei kuolisi ilman Pyhän Hengen armon vastaanottamista. Tämä osoittaa kirkon pragmaattisuutta hengellisen hätätilanteen edessä.

Konfirmaation toimitustapa ja siihen liittyvät seremoniat

Konfirmaation seremoniallinen anti oli monipuolinen ja symbolisesti rikas. Toimitus alkoi yleensä voitelulla, jota seurasi ristinmerkki ja kätten päällepano rukouksineen.

Voitelun alkuperä ei ole täysin selvä. Vaikka jotkut tutkijat ovat yrittäneet johtaa sen apostolisesta käytännöstä, kirjoittaja pitää todennäköisempänä, että se tuli yleiseksi vasta 200-luvulla (Origenes, Tertullianus). Voitelu nähtiin kuitenkin keskeisenä: se symboloi ”kuninkaallista pappeutta” ja Pyhän Hengen lahjan vastaanottamista. Rukoukset voitelun yhteydessä vaihtelivat lyhyistä kaavoista (”Pyhän Hengen lahjan sinetti”) pitkiin anomisiin hengellisen vakauden ja armon puolesta.

Kätten päällepano oli merkittävin seremonia, jonka katsottiin perustuvan suoraan Raamattuun. Kirkkoisät (Cyprianus, Augustinus, Hieronymus) perustelivat käytäntöä Apostolien tekojen kuvauksilla. Augustinus teki tärkeän teologisen erottelun: vaikka apostoliset ihmeet (kielilläpuhuminen) olivat lakanneet, kätten päällepanon kautta saatava Pyhä Henki antoi yhä armoa, rakkautta ja hengellistä voimaa taisteluun syntiä vastaan. Konfirmaatiossa saatua armoa pidettiin kasteen armon täydennyksenä – kaste antoi synnit anteeksi, mutta konfirmaatio antoi voimaa ja viisautta kristilliseen elämään.

Bingham käsittelee olennaista kysymystä konfirmaation välttämättömyydestä. Se ei ollut ehdottoman välttämätön pelastukseen (kuten kaste), sillä ilman konfirmaatiota kuollut henkilö katsottiin pelastetuksi kasteen vanhurskauttavan voiman perusteella. Konfirmaatio oli kuitenkin välttämätön hengelliseen kasvuun ja ”taisteluun” maailmaa vastaan. Sen laiminlyönti ei ollut kuoleman synti, mutta se johti kirkollisiin seuraamuksiin: ilman konfirmaatiota ollutta henkilöä ei voitu vihkiä papiksi, ja hänen kastettaan pidettiin ”keskeneräisenä” (sacrum integrum), ellei sitä ollut ”täydennetty” piispan toimittamalla konfirmaatiolla (kättenpäällepanolla ja voitelulla).

Muut kastetta seuraavat riitit

Kasteen ja konfirmaation jälkeen seurasi joukko muita seremonioita, jotka samalla tavoin kuin konfirmaatio, sitoivat kastetun kirkon yhteisöön.

1. Valkoiset vaatteet: Kastettu puettiin valkoisiin vaatteisiin (alba), jotka symboloivat uutta elämää ja viattomuutta. Näitä vaatteita käytettiin yleensä kahdeksan päivää pääsiäisen jälkeen, jolloin ne laskettiin kirkkoon. Vaatteilla oli myös juridinen merkitys; niitä säilytettiin todisteena kastetun tekemistä lupauksista. Tekstissä kerrotaan kuvaava esimerkki karthagolaisesta Elpidiphoruksesta, joka luopui uskostaan, ja hänen kumminsa toi hänen kastevaatteensa todisteeksi hänen petoksestaan viimeisellä tuomiolla.

2.Kynttilät: Kastetut kantoivat palavia kynttilöitä, mikä symboloi uskon valoa ja Kristuksen edessä valmiina seisomista.

3. Rauhan suudelma: Kastettu otettiin vastaan ”rauhan suudelmalla”, mikä merkitsi hänen täydellistä hyväksymistään seurakunnan veljekseksi ja sisareksi. Tämä käytäntö ulottui myös pieniin lapsiin.
4. Maito ja hunaja: Kastetulle annettiin maistettavaksi maitoa ja hunajaa. Tämä ei korvannut eukaristiaa (jota myös jaettiin), vaan symboloi luvattua maata ja uudestisyntymää lapsen kaltaisena viattomuutena. Tällä riituksella oli oma erillinen vihkimisensä, erotettuna eukaristian vihkimisestä.
5. ”Isä meidän” lukeminen: Kastettua opetettiin ja hän sai luvan rukoilla ”Isä meidän” heti kasteen jälkeen, sillä nyt hän oli tullut Jumalan lapseksi.
6. Psalmilaulu: Kastetut otettiin vastaan psalmilaululla, mikä ennakoi taivaallista ylistystä.
7. Eukaristia: Kasteen huipennus oli osallisuus eukaristiasta. Tämä koski kaikkia, myös lapsia, ja käytäntö jatkui useiden vuosisatojen ajan.

Bingham mainitsee myös kiistanalaisen jalkojenpesun. Rooman kirkko hylkäsi sen osana kastetoimitusta peläten sekaannusta sakramentin kanssa, kun taas Milanon kirkko piti sitä tärkeänä mysteerinä, joka viittasi hengelliseen puhdistukseen ja kiusauksilta suojautumiseen.

Kirkon ja valtion lait uudelleenkastamista vastaan

Bingham päättää kattavaan katsaukseen laeista, jotka kielsivät uudelleenkastamisen. Alkukirkko suhtautui kasteen toistamiseen erittäin kielteisesti, ja tämä perustui sekä teologisiin että hallinnollisiin näkökohtiin.

Teologiset perustelut uudelleenkastamista vastaan olivat moninaiset:

Kristus kuoli kerran, joten kastetta (yhteydessä kuolemaan) ei pitäisi toistaa. Raamatun sanat ”yksi usko, yksi kaste” (Ef.4:5).

Heprealaiskirjeen varoitus niille, jotka ”valaistuttuaan” lankeavat (Hepr. 6:4-6), jonka kirkkoisät tulkitsivat viittaavan kasteeseen ja sen mahdottomuuteen uusia.

Ainoa merkittävä poikkeus olivat markionilaiset, jotka sallivat jopa kolme kastetta synninpesuna. Kirkko tuomitsi tämän jyrkästi.

Käytännön tilanteet vaativat tarkkaa harkintaa:

Epävarmuus kasteesta: Jos kastetulla ei ollut muistoa tai todistajia kasteestaan (esim. pikkulapsina vangituilla orjilla), hänet kastettiin. Tätä ei pidetty uudelleenkastamisena, vaan varmistuksena.

Harhaoppiset: Jos kaste oli toimitettu väärässä muodossa (esim. kolminaisuusopin vastaisesti) tai väärällä aineella, se katsottiin mitättömäksi, ja henkilö kastettiin. Tätäkään ei pidetty uudelleenkastamisena, vaan ensimmäisenä laillisena kasteena.

Apostaatit: Ne, jotka olivat kastettu katolisessa kirkossa mutta luopuneet uskosta, eivät saaneet uutta kastetta palatessaan. Heidät otettiin takaisin parannuksen ja kätten päällepanon kautta. Tämä oli universaali käytäntö, jota noudattivat jopa kyprianilaiset, jotka muutoin vaativat harhaoppisten kastamista uudelleen.

Lainsäädäntö oli ankara. Kirkkoisät pitivät uudelleenkastamista ”ristiinnaulitsemisena uudelleen” ja Jumalan pilkkana.

Kirkolliset rangaistukset: Uudelleenkastettu joutui pitkään katumukseen, menetti oikeutensa kirkollisille viroille ja saattoi saada eukaristian vain kuolinvuoteella. Piispat ja presbyteerit, jotka suorittivat uudelleenkastamisen, erotettiin virasta.

Siviilioikeudelliset rangaistukset: Rooman keisarit (Valentinianus, Honorius, Theodosius Junior) säätivät uudelleenkastajille omaisuuden takavarikointia ja karkotusta. Nämä lait olivat erityisesti suunnattu donatisteja ja eunomianolaisia vastaan, jotka aktiivisesti kastoivat uudelleen katolilaisia.

Bingham kuvaa kirkon sakramentaalista järjestelmää, joka oli samalla joustava käytännön sovellutuksissaan (kuten konfirmaation lykkääminen) mutta periaatteeltaan ehyt ja tiukka. Kaste, konfirmaatio ja eukaristia muodostivat yhtenäisen alun kristityn elämälle, ja kirkko puolusti tämän initiaation pysyvyyttä ja ainutlaatuisuutta teologisin perusteluin ja kanonisin säädöksin.