RAUHAN SUUDELMAN JA KÄSIEN PESUN LITURGINEN JA TEOLOGINEN MERKITYS VARHAISKIRKOSSA
RAUHAN SUUDELMAN JA KÄSIEN PESUN LITURGINEN JA TEOLOGINEN MERKITYS VARHAISKIRKOSSA
Lähdeteos: Joseph Bingham: Origines Ecclesiasticæ – The Antiquities of the Christian Church.Vol. 2. Reprinted from the original edition. With an enlarged analytical index.
London MDCCX
Tässä tarkastellaan varhaiskristillisen jumalanpalveluksen rauhan suudelmaa sekä käsien pesua, painottaen niiden sijoittumista liturgiassa ja teologista sisältöä alkukirkon isien ja kirkolliskokousten todistusten valossa.
Rauhan suudelman liturginen ajoitus ja alueelliset erot
Bingham tuo selkeästi esiin merkittävän liturgisen eron idän ja lännen kirkkojen välillä liittyen rauhan suudelman ajankohtaan ehtoollisliturgiassa. Itäisessä kirkossa (esim. Apostoliset konstituutiot, Kyrillos Jerusalemlainen, Krysostomos ja Laodikean kirkolliskokous) suudelma sijoittui heti yhteisten rukousten jälkeen, mutta ennen eukaristista uhria ja pyhittämistä. Tämä ajoitus korosti suudelman luonnetta valmistautumisena uhriin: se oli ehto, joka tuli täyttää ennen lahjan tuomista alttarille.
Vastaavasti läntisessä kirkossa (esim. Augustinus, Innocentius I) tapa oli sijoittaa suudelma pyhittämisen ja Isä meidän -rukouksen jälkeen, välittömästi ennen ehtoollisen jakamista. Tässä kontekstissa suudelma toimi ”rukouksen sinettinä” (signaculum orationis) ja todistuksena osallistujien suostumuksesta toimitettuun mysteeriin. Innocentius I:n kirjeessä jopa tuomitaan läntinen käytäntö sijoittaa suudelma ennen pyhittämistä, mikä osoittaa riitin vakiintuneen eri tavoin eri osissa kristikuntaa.
Suudelman teologinen sisältö: Yhteys ja vilpittömyys
Teologisesti rauhan suudelma ymmärrettiin universaaliksi sovinnon ja ykseyden merkiksi. Krysostomos ja Kyrillos Jerusalemilainen tulkitsevat sen symboliksi sovinnosta ja kaikkien vahinkojen anteeksiantamisesta. Suudelma ei ollut pelkkä muodollisuus, vaan siihen liittyi vaatimus aidoista sydämestä lähtevästä rakkaudesta. Teksti korostaa turmeluksen vaaraa: Augustinus vertaa donatolaisia variksiin ja katolilaisia kyyhkyihin, huomauttaen, että suudelman antaminen ilman todellista rauhaa on pelkkää tekopyhyyttä ja muistuttaa Juudaksin petosta.
Riitin yleisyydestä kertoo Tertullianuksen maininta, jossa naiset antoivat suudelman veljille ilman sukupuolista erottelua, vaikka myöhemmin idän kirkossa oli tapana eriyttää miehet ja naiset toisistaan tervehdyttäessä.
Järjestys ja paaston vaikutus toimitukseen
Kirkkoisien kirjoituksista ilmenee, että suudelmaan liittyvää käytäntöä säänneltiin tarkasti. Tertullianuksen mukaan yksityinen paasto ei saanut estää suudelman antamista julkisessa jumalanpalveluksessa, jottei paasto tulisi ilmi ja menettäisi palkkansa. Sen sijaan kirkon säätäminä yleisinä paastopäivinä, kuten pitkäperjantaina, suudelma jätettiin systemaattisesti väliin. Tämä poikkeus vahvistaa säännön: suudelma oli olennainen osa kristillistä jumalanpalvelusta, mutta sen poisjättäminen oli perusteltua vain kirkon yhteisen surun ja paaston hetkinä.
Käsien pesu: Puhdistuksen symboli
Pappien käsien pesu ennen pyhittämistä ei Kyrillos Jerusalemilaisen mukaan ollut fyysinen hygieniateko, vaan syvällinen symbolinen teko. Käsien pesu edelsi ehtoollisrukouksia ja kuvasti papin ja seurakunnan tarvetta puhdistua synneistä ja laittomuudesta. Pesu oli viittaus Daavidin psalmiin (”Minä pesen käteni viattomain tavoin…”), ja se toimi merkkinä tekojen puhtaudesta ennen alttarin lähestymistä. Myös tässä tavassa oli pieniä paikallisia eroja, kuten subdiakonien käyttö vedentuojina Rooman kirkossa papiston suuren lukumäärän vuoksi.