Patristinen näkemys sisäisestä työskentelystä

Patristinen näkemys sisäisestä työskentelystä

Isä Raimo Sissonen

Johdanto

Kristillisen hengellisyyden historia on selkeä: sitä leimaa toistuva teema – ihmisen sisäinen muutosprosessi, jonka tavoitteena on yhteys Jumalaan. Varhaiset kirkkoisät ymmärsivät tämän muutoksen enemmän kuin pelkkänä moraalisena tai teologisena parantumisena; he näkivät sen kattavana ”sisäisenä työnä” (kreikaksi: ”sisäinen työ”, latinaksi: ”exercitium interius”). Tässä näkemyksessä ihmisen sydän, mieli ja tahto ovat kaikki aktiivisesti mukana pelastuksen saavuttamisessa. Tämä sisäinen prosessi ei ollut ristiriidassa pelastuksen oppia korostavan Jumalan armon kanssa. Se oli pikemminkin sen toteutumisen elävä todellisuus ihmisissä. Isät korostivat, että ihmisten oli ”pelastettava pelolla ja vapinalla” (ks. Fil. 2:12), ja he ymmärsivät tämän sisäisenä taisteluna.

Varhaiskristillisessä kirjallisuudessa, erityisesti erämaaisien ja syyrialaisten askeettien teksteissä, esitetään rikas ja monipuolinen kuva siitä, miten tämä sisäinen työ tapahtuu. Tämä työ ei ole vain paastoa tai ulkoisia rukousmuotoja. Se on sydämen jatkuvaa tarkkailua, ajatusten erottelua ja halujen suuntaamista Jumalaan. On tärkeää ymmärtää, että sydän – ihmisen sisin osa (kreikaksi καρία, syyriaksi leba) – on hengellisen taistelun keskus. Jumalan valtakunta alkaa tai estyy siellä.

Patristisessa ajattelussa sisäinen työ on erottamattomasti yhteydessä Jumalan kuvan palauttamiseen ihmiseen. Syntiinlankeemus ei tuhonnut tätä kuvaa, mutta se peittyi halujen ja epäjärjestyksen alle. Taistelun tehtävä on selkeä: palauttaa tämä kuva puhtaaseen loistoonsa, jotta ihminen voi jälleen olla ”Jumalan kaltainen” (ὁμοίωσις). Tämä teologinen perusta nostaa sisäisen työn eettisen kehitysohjelman yläpuolelle ja tekee siitä keskeisen osan jumalallistumisen prosessia (θέωσις). Tässä mielessä ihmiset ovat yhdistyneet Jumalaan niin läheisesti kuin luotu olento voi yhdistyä Luojaansa.

Sisäisen työn korostaminen ei rajoittunut yksittäisiin askeettisiin kirjoittajiin, vaan se oli läsnä sekä itäisissä että länsimaisissa perinteissä. Gregorius Nyssalainen, Augustinus, Evagrius Ponticus, Cassianus, Basilius Suuri, Maximus Tunnustaja ja monet muut kehittivät kukin oman käsityksensä siitä, miten sisäinen työ tapahtuu, mitä se vaatii ja mikä on sen tavoite. Vaikka heidän painotuksensa eroavat toisistaan, heitä yhdistää vakaumus, että todellinen kristillinen elämä tapahtuu sydämessä ja että ilman sydämen muutosta ei ole pelastusta.

Tässä tarkastelemme lopullisesti patristisen perinteen keskeisiä näkemyksiä sisäisestä työskentelytä. Isät ymmärsivät mielen ja sydämen puhdistumisen, ajatusten erottamisen, armon ja tahdon yhteistyön sekä sydämestä tulevan rukouksen tärkeyden. Tavoite on selvä: osoittaa, että sisäinen työ on olennainen osa patristista pelastusteologiaa ja hengellistä antropologiaa, ei vain asketismin erityisala.

1. Evagriuksen logismien oppi

Pontuksen Evagrius (n. 345–399) oli uraauurtava kristitty kirjailija, joka kehitti kattavan järjestelmän sisäiseen työhön, erityisesti ajatusten hallintaan ja hengelliseen tietoisuuteen. Hänen merkittävin panoksensa patristiseen hengellisyyteen oli logismoi-oppi (kreikaksi: λογίσμός), jonka hän määritteli ”ajatuksiksi” tai ”ajatusten muodoiksi”, jotka voivat olla hyviä, neutraaleja tai pahoja. Evagrius väittää, että logismoi toimivat hengellisen taistelun sulatusuunina ja sillana mielen ja intohimojen välillä. Ne vaikuttavat ratkaisevasti siihen, pysyykö yksilö yhteydessä Jumalaan vai eksyykö hän sisäisesti polulta.

Evagrius väittää, että logismoi eivät ole luonteeltaan syntisiä, vaan pikemminkin sisäisiä vaikutelmia tai ehdotuksia, jotka voivat johtaa syntiin, jos niille annetaan tilaa. Hän tunnistaa kahdeksan pahuuden perusmuotoa, jotka myöhemmin vaikuttivat merkittävästi länsimaisen seitsemän kuolemansynnin oppiin: ahneus, himo, ahneus, melankolia, viha, laiskuus (acedia), turhamaisuus ja ylpeys. Nämä eivät ole pelkkiä moraalisia luokkia, vaan ne kuvaavat tapoja, joilla ihmismieli vääristyy ja alkaa palvella itseään Jumalan sijaan.

Evagrius väittää, että hengellinen kehitys riippuu siitä, että oppii erottamaan ajatukset toisistaan ja reagoimaan niihin oikein. Keskeinen käsite tässä on diakrisis logismōn, kyky erottaa ajatukset toisistaan. Tämä vaatii kokemuksellista viisautta ja hengellistä oivallusta, jotka ovat Jumalan lahjoja. Sisäinen työ on jatkuvan havainnoinnin prosessi: ”Istu ja tarkkaile ajatuksiasi; katso, miten ne tulevat, viipyvät ja lähtevät.” 3. Askeetti oppii erottamaan ajatukset, jotka ovat peräisin Jumalasta, ihmisestä tai pahasta hengestä. Hän puhdistaa mielensä niiden vaikutuksesta.

Evagrius väittää, että tämä työ ei ole pelkkää psykologista itsetarkkailua, vaan syvästi teologista. Hän näki ihmisen kolmella tavalla: ruumiina (sōma), sieluna (psychē) ja mielinä (nous). Logismoi kohdistuu erityisesti nousiin, joka on se osa ihmistä, joka kykenee tuntemaan Jumalan. Kun nous on samea, ihminen ei enää näe Jumalaa, vaan ajattelee Jumalasta oman kuvansa mukaan. Sisäisen työn tavoitteena on puhdistaa nous ja palauttaa se alkuperäiseen tehtäväänsä: Jumalan selkeään mietiskelyyn (theōria).

Evagriuksen hengellinen psykologia ei koske vain oireiden hoitamista, vaan niiden perimmäisten syiden paljastamista. Himoa koskeva logismos ei ole vain seksuaalista vetovoimaa, vaan se heijastaa syvempää kaipuuta yhteyteen ja rakkauteen. Sisäinen työ tarkoittaa tämän kaipuun ohjaamista kohti Jumalaa. Se ei tarkoita sen tukahduttamista, vaan sen muuttamista. Evagriuksen opetus on ajaton, koska se ei ole vain moraalikoodi, vaan hengellinen menetelmä, joka johtaa syvälliseen sydämen muutokseen.

Evagriuksen perintö on selvästi näkyvissä Philokalia-kokoelmassa ja ortodoksisessa hesykastisessa perinteessä. Hänen opetuksensa muodostavat perustan sille, miten monet ortodoksiset, katoliset ja länsimaiset kontemplatiiviset liikkeet ymmärtävät hengellisen elämän psykologisen ja teologisen dynamiikan. Logismoi-oppi ei ole vain historiallisesti kiinnostava aihe, vaan se tarjoaa kehyksen, jonka avulla modernin ihmisen sisäinen maailma voidaan jäsentää hengellisestä näkökulmasta.

2. Maximus Tunnustajan käsitys synergian ja tahdon välisestä suhteesta on selkeä.

Pyhä Maximus Tunnustaja (n. 580–662) on kiistatta yksi patristisen teologian syvällisimmistä ajattelijoista, erityisesti kun on kyse ihmisen tahdosta, armosta ja pelastuksesta. Hän eli aikana, jolloin kristologiset kiistat olivat keskiössä, ja hänen teologiansa kehittyi erityisesti monoteletismiä vastaan, joka väitti, että Kristuksella oli vain yksi tahto. Maximus puolusti vakaasti ortodoksista näkemystä, jonka mukaan Kristuksella on kaksi tahtoa – jumalallinen ja inhimillinen – ja että nämä tahdot ovat sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa ilman ristiriitaa. Tällä perustavalla teologisella ratkaisulla oli laaja vaikutus hänen käsitykseensä ihmisen elämästä ja sisäisestä toiminnasta.

Maximus väittää, että ihmisen pelastus saavutetaan synergisesti, ihmisen tahdon ja Jumalan armon yhteistyönä. Tämä ei tarkoita kahden erillisen toimijan tasa-arvoista yhteistyötä, vaan pikemminkin ihmisen tahdon vapaaehtoista ja tietoista alistumista Jumalan tahtoon. Hän kirjoittaa: ”Ihmisen hyveelliset teot ovat merkki siitä, että Jumalan tahto on alkanut asua hänessä.” Sisäinen työ tarkoittaa tahdon suuntaamista Jumalan tahdon mukaiseksi. Tämä tarkoittaa, että tahdon ei pidä tukahduttaa, vaan puhdistaa ja jumalistaa.

Maximuksen ajattelu keskittyy kahteen käsitteeseen: ‘gnōmikē theléeisis’ (henkilökohtainen tahto) ja ‘phusikē theléeisis’ (luonnollinen tahto). Kaikilla ihmisillä on luonnollinen tahto, joka on suuntautunut hyvään. Synninlankeemuksen jälkeen ihmisissä toimii myös henkilökohtainen tahto, joka antaa heille mahdollisuuden valita hyvän ja pahan välillä. Sisäinen työ on juuri tämän henkilökohtaisen tahdon kouluttamista, jotta se oppii vastaamaan Jumalan tahtoon suuntautuvaan luonnolliseen haluun. Maximus syventää Evagriuksen opetusta logismoista ja lisää siihen teologisen ja ontologisen ulottuvuuden.

Maximus väittää, että Kristus on täydellisen tahdon ja Jumalan tahdon yhdistymisen ruumiillistuma. Getsemanessa lausutut sanat ”ei minun tahtoni, vaan sinun tahtosi” (Matt. 26:39) ilmaisevat Kristuksen inhimillisen tahdon vapaaehtoisen alistumisen Jumalan tahtoon – ei sen väkivaltaista rikkomista. Tämä esimerkki on malli jokaiselle askeetille: sisäinen työ ei ole taistelua Jumalaa vastaan, vaan itsensä antautumista Jumalan tahdon virtaukselle.

Synergia ei ole vain teoreettinen periaate, vaan sillä on käytännön ulottuvuuksia. Rukous, paasto ja rakkauden teot ovat kaikki toimintoja, joissa ihmisen tahto osallistuu armon liikkeeseen. Maximus kirjoittaa, että ihminen ”ei voi tulla jumalalliseksi ilman omia tekojaan”, mutta toisaalta ”ilman Jumalaa yksinään mikään teko ei johda pelastukseen”. Tämä tasapaino ei salli passiivisuutta eikä ylpeää itseluottamusta.

Maximuksen synergistinen antropologia korostaa, että sisäinen työ ei ole pelkästään moraalinen projekti, vaan teologinen tapahtuma, jossa ihmiset osallistuvat Jumalan energioihin (energeiai) ja tulevat osaksi niitä. Tämä prosessi puhdistaa ja muuttaa ihmisen tahdon hengelliseksi näkemykseksi, joka antaa hänelle kyvyn erottaa hyvän ja pahan, totuuden ja valheen, Jumalan ja vääriä jumalia.

3. Maximus Tunnustajan näkemys sisäisestä työskentelystä

Pyhän Maximus Tunnustajan (n. 580–662) teologia ei rajoitu dogmaattisiin kysymyksiin, vaan ulottuu syvälle käytännön hengelliseen elämään. Teoksissaan hän kehittää kattavan näkemyksen sisäisestä työstä, jossa yhdistyvät kristillinen antropologia, askeettisuus ja teosis- eli jumalallistumisen oppi. Maximus väittää, että sisäinen muutos on keskeinen osa pelastuksen todellisuutta. Se ei ole pelkästään uskon tai Jumalan armon seuraus, vaan prosessi, joka on mahdollinen armon ansiosta ja joka toteutuu ihmisen tahdon ja toiminnan kautta.

Sisäisen työn ytimessä on ihmisluonnon puhdistuminen (katharsis), joka edeltää hengellistä näkemystä (theoria) ja mahdollistaa lopulta osallistumisen jumalalliseen elämään (theosis). Maximuksen klassinen kolmivaiheinen malli perustuu ajatukseen, että sielun kolme voimaa – halullinen (epithymnentikon), intohimoinen (thymikon) ja järkiperäinen (logikon) – on ohjattava oikeaan suhteeseen Jumalaan. Kun nämä voimat toimivat luonnollisesti, ihminen on sisäisesti eheä ja kykenevä rakastamaan Jumalaa koko olemuksellaan.

Maximus opettaa, että syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisen sisäinen toiminta on vääristynyt: halut suuntautuvat pois Jumalasta luotuihin asioihin, intohimot suuntautuvat vääriin kohteisiin ja järki sumenee. Sisäinen työ on prosessi, joka palauttaa nämä voimat oikeaan tilaansa: halut suuntautuvat Jumalaan, intohimot hylkäävät synnin ja järki valaistuu. Hän kirjoittaa: ”Se, joka on puhdistanut intohimonsa, näkee Jumalan niin kuin aurinko heijastuu puhtaasta vedestä.” Tässä yhteydessä ”intohimo” (pathos) tarkoittaa luonnotonta halua, joka sitoo ihmisen ajalliseen ja tuhoaa hänen sisäisen yhtenäisyytensä.

Maximus korostaa, että tämä puhdistuminen ei tapahdu pelkän ulkoisen pidättäytymisen kautta. Se vaatii syvää sisäistä havainnointia ja ajatusten hallintaa. Hän viittaa selvästi Evagriuksen opetukseen logismeista, mutta menee vielä pidemmälle yhdistämällä ajatusten hallinnan teologiseen näkemykseen ihmisen pelastuksesta. Ajatukset eivät ole vain psykologisia ilmiöitä, vaan ne paljastavat ihmisen sisäisen tilan ja hänen suhteensa Jumalaan. Sisäinen työ on jatkuvaa valppautta, jonka tavoitteena on tehdä ihmisen sydämestä Jumalan asuinpaikka.

Maximus näkee sisäisen työn erottamattomasti rakkaudesta. Hän esittää kiistattoman väitteen, että rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen on ainoa asia, joka voi voittaa itsekkäät intohimot. Rakkaus ei ole tunne, vaan sisäisen työn tulos ja päämäärä. Hän kirjoittaa: ”Joka rakastaa Jumalaa, pitää koettelemuksia arvokkaina eikä koskaan syytä niitä, jotka aiheuttavat hänelle kärsimystä.” Tämä tekee selväksi, että Maximuksen etiikka on vahvasti juurtunut radikaaliin evankelisuuteen. Sisäinen työ ei ole vain yksilön asia, vaan se puhdistaa myös hänen suhteitaan muihin, heijastaen Jumalan luonnetta.

Maximukselle sisäinen työ ei ole vain moraalista parantumista, vaan syvällistä, eksistentiaalista ja ontologista osallistumista Jumalan työhön ihmisissä. Kun ihminen puhdistuu ja rakastaa, hänestä tulee Jumalan kaltainen. Maximus ei opeta, että pelastus saavutetaan ihmisten kautta. Hän korostaa, että kaikki hyvät asiat ovat Jumalan lahjoja. Ihmiset osallistuvat tähän lahjaan omalla vapaalla yhteistyöllään: he suostuvat puhdistumaan, hyväksyvät koettelemukset ja ponnistelevat rukouksessa, paastossa ja lähimmäisen rakkaudessa.

Sisäinen työ on sekä yksilöllistä että yhteisöllistä. Se alkaa sydämestä, mutta näkyy teoissa. Rakkaus Jumalaan ilmenee rakkaudessa lähimmäistä kohtaan, ja näin askeetin sisäinen muutos rakentaa koko kirkon ruumista. Maximusin näkemys sisäisestä työstä on selkeä: se on yhdistelmä askeettisuutta ja eukaristista elämää. Tämä muutos tapahtuu sydämen hiljaisuudessa ja yhteydessä kirkkoon.

4. Johannes Siinailainen (Klimakos) opettaa selkeästi sydämen taistelusta.

Siinain Johannes (n. 579–649) tunnetaan ennen kaikkea teoksestaan Klimax tou Paradeisou (suom. Portaat), joka esittelee vaikuttavasti ja järjestelmällisesti sisäisen työn hengellisen taistelun kontekstissa. Teoksessaan, joka on järjestetty kolmekymmentä ”askelta” sisältäväksi kokonaisuudeksi, Johannes kuvaa askeettisen elämän vaiheet, jotka alkavat synnin hylkäämisellä ja päättyvät rakkauden ja rukouksen kautta tapahtuvaan yhdistymiseen Jumalan kanssa. Hän kuvaa sydämessä tapahtuvaa sisäistä taistelua erityisen vaikuttavalla tavalla kutsumalla sitä ”sydämen sodaksi” – näkymättömäksi taisteluksi, jossa askeetti kohtaa ajatuksia, intohimoja ja demonisia kiusauksia.

Johannes väittää, että sydän on ihmisen hengellisen elämän keskus. Se on paikka, jossa ihminen kohtaa Jumalan, mutta myös paikka, jossa kiusaukset, pelot, ylpeys ja halut yrittävät saada jalansijaa. Tämä sisäinen tila ei ole neutraali, vaan se on jatkuvasti sisäisten ja ulkoisten vaikutusten uhkaama. Johannes kirjoittaa: ”Siunattu on se, joka on nähnyt itsensä, sillä hän on nähnyt kaiken.” 2. Tämä näkemys on introspektiivinen, mutta ei psykologisoiva. Se on hengellistä tarkkaavaisuutta, joka on suunnattu sydämen tilan tarkkailuun Jumalan läsnäolon valossa, ei pelkkää itsetutkiskelua.

Johannes korostaa, että intohimoja ei voida taistella pelkästään älyllisin keinoin. Taistelu vaatii rukousta, paastoa, hiljaisuutta (hesychia) ja ennen kaikkea mielen (nous) laskeutumista sydämeen. Tämä hesykastinen näkemys on selvästi näkyvissä Johanneksen opetuksissa: askeetti pyrkii pitämään mielensä sydämessään ja vartioimaan sitä lakkaamatta kuin vartija muurilla. Portaat -teoksen luvuissa 15–26 käsitellään perusteellisesti tätä taistelua, mukaan lukien taistelu himoa, vihaa, turhamaisuutta ja ylpeyttä vastaan.

Sydämen sota on sekä moraalinen että hengellinen. Johannes opettaa, että jokainen kiusaus tarjoaa mahdollisuuden joko kaatua tai saavuttaa hengellinen voitto. Hän kuvaa intohimojen etenemistä nelivaiheisena prosessina, joka muistuttaa Evagriuksen mallia: (1) ehdotus (prosbolē), (2) vuoropuhelu, (3) suostumus ja (4) intohimon vakiintuminen (pathos). Sisäinen työ tarkoittaa tässä sitä, että askeetti oppii katkaisemaan ajatuksen välittömästi vihjeen vaiheessa, ennen kuin se ehtii juurtua sieluun. Tätä auttaa jatkuva huutaminen Jumalalle – erityisesti Jeesuksen rukouksen harjoittaminen: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Johannes väittää, että Jumala aiheuttaa tarkoituksella sielulle sisäisiä kamppailuja vahvistaakseen sen kestävyyttä ja nöyryyttä. Hän kirjoittaa, että ne, jotka eivät koe kiusauksia, voivat helposti langeta itsetyytyväisyyteen ja hengelliseen ylpeyteen. Sydämen sota on olennainen osa hengellistä kasvua. Kyse ei ole vain vihollisen torjumisesta, vaan Jumalan ohjauksen muovaamisesta. Johanneksen etiikka on vahvasti jumala- keskeistä, ja hän väittää, että jokainen sielussa tapahtuva asia voidaan jäljittää Jumalan pedagogiikkaan, joka on suunniteltu ihmisen pelastamiseksi ja puhdistamiseksi.

Johanneksen kuvaus sydämen taistelusta ei ole synkkä eikä epätoivoinen, huolimatta sen äärimmäisestä realismista. Hänen kirjoituksensa välittävät tiedon, että tämä taistelu ei ole yksinäinen: askeetti taistelee Jumalan armon avulla, enkelien suojeluksessa ja pyhien esirukousten tukemana. Lopullinen voitto ei ole ihmisen ponnistelujen tulos, vaan Jumalan lahja niille, jotka taistelevat uskollisesti.

5. Gregorius Nyssalaisen näkemys hengellisestä kasvusta

Gregorius Nyssalainen (n. 335–n. 395) kehitti joitakin patristisen perinteen syvällisimpiä näkemyksiä hengellisestä kasvusta. Hän uskoi, että hengellinen polku ei ole pysyvä tila, vaan jatkuva eteneminen kohti Jumalaa, joka on ääretön ja käsittämätön. Gregorius väittää, että ihmisen elämä yhteydessä Jumalaan on jatkuva, loputon kasvun matka. Sielu puhdistuu ja valaistuu, uppoutuessaan yhä syvemmälle Jumalan olemassaolon mysteeriin. Tämä dynaaminen näkemys hengellisestä elämästä perustuu hänen ontologiaansa ja hänen raamatulliseen tulkintaansa Jumalan äärettömyydestä.

Gregorius keskittyy käsitteeseen epäjatkuva täydellisyys (αεὶ αὔξησις), joka on jatkuvaa kasvua ilman pysyvää päätepistettä. Teoksessaan Mooseksesta, De vita Moysis, hän toteaa yksiselitteisesti, että todellinen täydellisyys on ”jatkuva eteneminen kohti ääretöntä täydellisyyttä”. 2) On selvää, että pyhitys ei ole saavutus, vaan jatkuva Jumalan etsiminen ja syvenevä kokemus Hänen läsnäolostaan. Ihmiset eivät koskaan saavuta täyttä osallisuutta Jumalan olemukseen, mutta he voivat osallistua Hänen hyveisiinsä (energeiai) ilman rajoituksia. Hengellinen elämä on päättäväistä etenemistä kohti Jumalan ääretöntä luonnetta.

Gregorius yhdistää hengellisen kasvun olennaisesti katarsikseen (puhdistumiseen), photismokseen (valaistumiseen) ja theosisin (jumalallistumiseen). Puhdistumisen ensisijainen vaihe vapauttaa sielun intohimojen vallasta ja ohjaa sen kohti Jumalaa. Hän kirjoittaa: ”Sielu, joka on vapautettu intohimoista, voi vastaanottaa Jumalan valon ja elää hengellisessä kirkkaudessa.” 3 Tämä puhdistuminen saavutetaan askeettisen kamppailun, rukouksen, paaston ja Jumalan käskyjen noudattamisen kautta, mutta se on mahdollista ennen kaikkea Jumalan armosta.

Gregorius teki selväksi, että hengellinen kasvu ei ole yksinkertainen matka kohti jotakin ihanteellista moraalista tilaa. Se on aktiivinen osallistuminen jumalalliseen elämään, joka todella muuttaa ihmisen. Tämä tapahtuu sekä kognitiivisena että eksistentiaalisena prosessina: ihminen oppii tuntemaan Jumalan paitsi käsitteellisesti, myös syvästi olemuksessaan. Hengellinen kasvu on erottamattomasti yhteydessä mystiseen tietoon (gnosis), joka ylittää järkiperäisen ymmärryksen. Gregorius viittaa usein kohtaamiseen Jumalan kanssa tapahtuvaksi ”pimeydessä”, jossa järki vaipuu hiljaisuuteen ja sielu lepää uskossa. Tämä ajatus perustuu tunnettuun kertomukseen Mooseksen kohtaamisesta Jumalan kanssa Siinain vuorella, jossa pimeys symboloi Jumalan piilotettua läsnäoloa.

Tämä näkemys hengellisestä kasvusta korostaa Gregoriusin teologian olennaisen periaatteen: hengellinen elämä ei rajoitu moraalisiin hyveisiin. Se huipentuu elämään Jumalan läsnäolossa, joka on sekä rakastavaa että kokemuksellista. Hän kirjoittaa: ”Sielu, jolle on annettu osa Jumalan valosta, ei tyydy siihen, mitä se on jo saanut, vaan se herää yhä enemmän rakastamaan sitä, mitä se ei vielä tunne.” 5. Gregorius eroaa moraalisista filosofisista järjestelmistä, koska hän korostaa hengellisen halun (eros) dynaamisuutta. Gregoriuksen mukaan ihmisen kaipaus on Jumalan istuttama, eikä sitä voi tyydyttää mikään luotu. Vain ääretön Jumala voi tyydyttää tämän kaipauksen.

Gregorius Nyssalaisen opetuksessa todetaan selvästi, että hengellinen kasvu on jatkuva matka – ei siksi, että Jumalaa ei voi kohdata, vaan siksi, että hänen syvyytensä on mittaamaton. Ihmisen tehtävänä on osallistua tähän liikkeeseen vapaasti ja jatkuvasti, tietäen että jokainen askel kohti Jumalaa johtaa uuteen kaipaukseen. Sisäinen työ ei ole vain hyveiden harjoittamista, vaan eksistentiaalista osallistumista Jumalan ikuiseen elämään.

6. Myöhäispatristisen hesykasmin näkemykset sisäisestä hiljaisuudesta ja valppaudesta ilmaistaan selvästi Philokaliassa.

Philokalia (φιλοκαλία τῶν ἱερῶν νηπτικῶν), ”Pyhien neptisten isien rakkaus kauneuteen”, on kokoelma itäisen kristinuskon askeettista ja mystistä kirjallisuutta. Sen ovat koonneet pyhät Nikodemos Athoslainen ja Makarios Korinttolainen 1600-luvun lopulla. Teokset kattavat laajan ajanjakson varhaisista isistä, kuten Evagriuksesta ja Maximus Tunnustajasta, myöhempiin hesykasteihin, kuten Siinain Gregoriukseen, Palamasiin ja Athos-vuoren pyhään Nikodemosiin. Philokalia heijastaa selvästi syvälle kehittynyttä sisäisen työn perinnettä, jossa hiljaisuus (ἡσυχία) ja valppaus (νῆψις) ovat keskeisiä käsitteitä hengellisessä kasvussa ja pelastuksessa.

Hesychia, eli ”sisäinen hiljaisuus”, ei tarkoita ulkoista eristäytymistä tai hiljaisuutta. Se tarkoittaa mielen ja sydämen tyynnyttämistä. Tässä tilassa kaikki häiritsevät ajatukset, intohimot ja mielikuvat pyritään karkottamaan rukouksen ja keskittymisen avulla. Gregorius Siinailainen (n. 1260–1346) kirjoittaa: ”Hesychia on evankeliumin mysteerien äiti… se vartioi Jumalan sanaa ja antaa sen kantaa hedelmää sielussa.” 2 Tämä hiljaisuus ei ole passiivista vetäytymistä, vaan intensiivistä ja tarkkaa sisäistä hallintaa. Askeetti vartioi mieltään (nous) ja sydäntään kuin sotilas vartioi porttia.

Nēpsis, hallinta tai hengellinen valppaus, on keskeinen käsite hesykastien opetuksessa. Sen juuret ulottuvat varhaisiin erämaan isiin, mutta se korostuu erityisesti Filokaliassa. Hallinta tarkoittaa ajatusten (logismoi) tarkkailua ja niiden alkuperän, sisällön ja tarkoituksen arviointia. Teoksessaan Valppaudesta ja rukouksesta (Peri nēpseōs kai proseuchènes) Jerusalemin Hesychius kirjoittaa: ”Aivan kuten portinvartija vartioi palatsia, niin meidän on vartioitava mieltämme ja havaittava välittömästi vihollisen vihjeet.” 3) Tämä valppaus on erottamattomasti yhteydessä Jeesuksen rukoukseen. Se toimii hengityksenä, puhdistaa ja valaisee sydämen.

Jeesuksen rukous – ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” – on hesykastisen taistelun ytimessä. Se toimii keinona keskittää mieli, yhdistää se sydämeen ja pitää se Jumalan edessä ilman harhautumista. Pyhä Nikodemos Pyhästä Vuoresta opettaa, että rukouksen jatkuvuus luo sieluun vähitellen ”jumalallisen valon temppelin”, jossa Jumala itse asuu. Hesykastisen perinteen pneumatologinen ulottuvuus on tässä ilmeinen: sydämen rukous on Pyhän Hengen mahdollistama, ja valppaus valaisee mielen.

Myöhäisessä patristisessa hesykasmissa sisäisen hiljaisuuden ja valppauden tavoitteena on välttää syntiä ja puhdistaa sydän (katharsis), jotta ihminen voi nähdä Jumalan (theōria). Tämä on erityisen ilmeistä pyhän Gregorios Palamaksen (n. 1296–1359) opetuksissa. Hän korostaa, että Jumalan kirkkauden voi kokea ihmisen sisimmässä, kun mieli laskeutuu sydämeen ja pysyy siellä, jatkuvasti huutaen Jumalaa rukouksessa ja hiljaisuudessa. Hesychia ja nēpsis eivät ole vain askeettisia käytäntöjä, vaan ne liittyvät suoraan Jumalan tuntemiseen.

Filokalia-opetuksessa on vahva antropologinen ulottuvuus. Sydän on ihmisen olemassaolon keskus. Se ei ole vain tunteiden kotipaikka, vaan hengellisen olemassaolon keskus. Pyhä Theofan Erakko(1815–1894), Filokalia-teoksen myöhempi tulkitsija venäläisessä perinteessä, kuvaa tätä seuraavasti: ”Kun mieli laskeutuu sydämeen ja Jumalan nimi asettuu sinne, silloin alkaa todellinen rukous ja todellinen elämä.”

Yhteenvetona voidaan todeta, että myöhäisen patristisen hesykastisen perinteen Philokalia tarjoaa syvällisen näkemyksen sisäisestä työstä. Tässä näkemyksessä hiljaisuus, rukous ja valppaus muodostavat kolminaisuuden. Tämä kolminaisuus puhdistaa ihmisen ja mahdollistaa hänen yhdistymisensä Jumalaan. Tämä ei ole mekaaninen harjoitus, vaan se on Jumalan armon ja ihmisen vapaan yhteistyön (synergia) hedelmä. Jokainen sisäisen hiljaisuuden hetki on askel kohti jumalallistumista.

Johtopäätökset

Patristinen perinne ei ole vain historiallinen monumentti, vaan elävä ja hengellisesti hedelmällinen perintö, joka puhuu ihmisille tänään. Varhaisten ja keskiaikaisten kirkkoisien opetukset sisäisestä työstä, hiljaisuudesta, valppaudesta ja sydämen rukouksesta tarjoavat syvällisiä vastauksia modernin ihmisen hengellisiin kysymyksiin. Niiden ytimessä on ihmisen kokonaisvaltainen muutos Jumalan armosta, joka tapahtuu yhteistyössä ihmisen vapauden ja Jumalan lahjan kanssa. Tämä synergia on ajaton ohjenuora.

Nykyisessä ortodoksisessa hengellisessä elämässä patristiset opetukset ovat löytäneet uuden ilmaisun hiljaisuuden retriiteissä, ohjatuissa Jeesuksen rukouksen harjoituksissa sekä nykyajan askeettien ja hengellisten vanhimpien opetuksissa. Athos-vuoren vanhimmat, kuten Paisios Athos-vuorelta ja Ephraim Filotheou, ovat tuoneet monien ulottuville käytännöllisen ja syvästi kokemuksellisen tulkinnan hesykastisesta elämästä. Tässä tulkinnassa Filokalia-kirjan periaatteet toteutuvat konkreettisesti nykypäivänä.

Patristista opetusta sovelletaan yhä enemmän myös psykologisen hyvinvoinnin alalla. Ortodoksinen psykoterapia, sellaisena kuin sitä opettaa isä Sofroniy Saharov ja hänen oppilaansa arkkimandriitta  Zacharias Zacharou, yhdistää saumattomasti Gregorios Palamaksen ja muiden kirkkoisien opetukset ihmisluonnosta, tahdosta ja rukouksesta psykologisiin ulottuvuuksiin, kuten persoonallisuuden integraatioon ja identiteetin palauttamiseen Jumalan kuvaksi.

Nykyaikaiset teologit ja tutkijat ovat arvioineet uudelleen patrististen tekstien merkitystä postmodernissa kulttuurissa, jossa fragmentaatio, levottomuus ja merkityksen menetys ovat keskeisiä haasteita. Tässä yhteydessä isien korostama sisäinen hiljaisuus (hesychia) ja sydämen rukous eivät ole pakoa todellisuudesta. Ne ovat syvällinen ja eettisesti merkittävä vaihtoehto fragmentoituneelle elämälle. Hiljaisuudesta kumpuava toiminta ei ole vetäytymistä maailmasta, vaan sen parantamista Kristuksen valossa.

Hesykastinen ajattelu on hengellinen ekosysteemi. Se on elämäntapa, jossa ihmiset oppivat elämään tasapainossa itsensä, lähimmäistensä, luomakunnan ja Jumalan kanssa. Tämä tarjoaa teologisen perustan ekoteologialle, jossa sydämen puhdistuminen heijastuu eettiseen ja ekologiseen vastuuseen.

Patristinen perinne tarjoaa nykyihmisille vaihtoehdon pinnalliselle elämälle. Se kutsuu meidät syvemmälle olemassaolon tasolle, jossa etsimme paitsi hyvinvointia myös pelastusta, pyhittymistä ja jumalallistumista (theōsis). Sisäinen hiljaisuus, itsehillintä ja rukous eivät ole menneisyyden ihanteita, vaan nykyajan keinoja vastata aikamme eksistentiaaliseen kriisiin. Patristinen perinne kukoistaa siellä, missä ihmiset kääntyvät sydämessään Jumalan puoleen ja antavat Pyhän Hengen uudistaa elämänsä.

Viitteet: 1. Evagriuksen opetus logismeista

1. Evagrius Pontius, Praktikos, 6–8; teoksessa *The Praktikos and Chapters on Prayer*, käännös John Eudes Bamberger, Kalamazoo: Cistercian Publications, 1981, s. 18–21.
2. Ibid., 84–90, s. 52–57.
3. Evagrius Pontuslainen, Peri Logismōn (Ajatuksista), frag. Katso Antoine Guillaumontin toimittama Les Six Centuries des Kephalaia Gnostica d’Évagre le Pontique, julkaistu Pariisissa. Éditions du Cerf, 1971, s. 45–46.

Viitteet: 2. Maximus Tunnustajan näkemys synergian ja tahdon välisestä suhteesta on selkeä.

1. Maximus Tunnustaja, Opuscula theologica et polemica, 7; teoksessa Maximus Confessor: Selected Writings, käännös George C. Berthold, New York: Paulist Press, 1985, s. 189–192.
2. Ibid., Questions to Thalassius, 21; s. 140.
3. Lars Thunberg, Microcosm and Mediator: The Theological Anthropology of Maximus the Confessor, Chicago: Open Court, 1995, s. 247–250.
4. Maximus Tunnustaja, Other Hundred Chapters on Love, 3.60; käännös Maximus Tunnustaja: Rakkaudesta, käännös Markku Salminen, Helsinki: Lähde on Filokalia-sarja, 2004, s. 97.

Viitteet: 3. Maximus Tunnustajan näkemys sisäisestä työskentelystä

1. Jean-Claude Larchet, La divinisation de l’homme selon saint Maxime le Confesseur, Pariisi: Cerf, 1996, s. 104–108.
2. Maximus Tunnustaja, Ambigua, 41; teoksessa Maximus Tunnustaja: Valitut kirjoitukset, käännös George C. Berthold, New York: Paulist Press, 1985, s. 279–281.
3. Maximus Tunnustaja, Other Hundred Chapters on Love, 2.30; käännetty teoksessa Rakkaudesta, käännös Markku Salminen, Helsinki: Lähde on Filokalia-sarja, 2004, s. 70.
4. Ibid., 1.66; s. 51.

Viitteet: 4. Siinain Johannes opettaa selvästi sydämen sodasta.

1. Siinain Johannes, Paratiisin tikkaat (Klimax), käännös Markku Salminen, Helsinki: Filokalia-sarja, 2006, s. 15–19.
2. Klimax, 26.1; s. 184.
3. Ibid., 15–26; s. 102–190.
4. Kattava tarkastelu aiheesta löytyy Evagrius Ponticuksen teoksesta Peri logismōn ja Siinain Johanneksen teoksesta Klimax, erityisesti sivulta 186, kohdasta 26.12.

Viitteet: 5. Nyssalaisen Gregoriuksen näkemys hengellisestä kasvusta

1. Jean Daniélou, Platonism and Mystical Theology: The Spiritual Doctrine of St. Gregory of Nyssa, Lontoo: Burns & Oates, 1954, s. 58–65.
2. Gregorius Nyssalainen, De vita Moysis, II.225; suomen käännös: Mooseksen Elämää, käännös Osmo Haapasaari, Helsinki: Filokalia-sarja, 2007, s. 117–119.
3. Katso kohdat II.160–170 sivuilla 97–101.
4. Ibid., II.162–166; s. 98.
5. Gregorius Nyssalainen, In Canticum Canticorum, Hom. 6; teoksessa From Glory to Glory: Texts from Gregory of Nyssa’s Mystical Writings, käännös Herbert Musurillo, New York: Charles Scribner’s Sons, 1961, s. 196–197.

Viitteet:6.Myöhäispatristisen hesykastisen näkemykset sisäisestä hiljaisuudesta ja valppaudesta ovat selkeitä Philokaliassa.

1. Philokalia, toim. Nikodemos Athos-vuorelta & Makarios Korintista, engl. The Philokalia, Vols. 1–5, käännös. G.E.H. Palmer, Philip Sherrard & Kallistos Ware, Lontoo: Faber & Faber, 1979–1995.
2. Gregory of Sinai, Philokalia, osa IV, luku 118; englanninkielinen Philokalia, osa IV, s. 215–218.
3. Hesychius Jerusalemin, Vigil and Prayer, Philokalia, osa I; englanniksi Philokalia, osa I, s. 162.
4. Nikodemos Athos, Advice on Prayer, Philokalia, osa V; englanniksi Philokalia, osa V, s. 45–47.
5. Gregory Palamas, Triads in Defense of St. Gregory Palamas, suomenkieliset otteet, ks. John Meyendorff, St. Gregory Palamas and Orthodox Spirituality, Crestwood: SVS Press, 1974, s. 119–138.
6. Theophan the Recluse, The Art of Prayer: An Orthodox Anthology, Lontoo: Faber & Faber, 1966, s. 64–67.

Lopuksi:

1. Paisios Athosvuorelainen, Sanat I: Hengellista herääminen -teoksen suomenkielinen käännös on saatavana Athos-säätiöltä Uusikylästä (2015, s. 55–72). Efraim Arizonlainenin Rukouksen ja kilvoittelun tie -teoksen suomenkielinen käännös on myös saatavana Athos-säätiöltä (2022, s. 90–113).
2. Archimandrite Zacharias Zacharou, The Enlargement of the Heart, Essex: The Stavropegic Monastery of St. John the Baptist, 2006, s. 15–28; Sofroni Saharovilainen, Ihmisen jumalallinen tie, suomenkielinen käännös, Athos-säätiö, 2018, s. 81–95.
3. John Chryssavgis, Beyond the Shattered Image: Insights into an Orthodox Ecological Worldview, Boston: Holy Cross Orthodox Press, 1999, s. 102–117.