Egoismista altruismiin. Synnin sairaus ja sen parantaminen Kirkon isien ajattelussa

Egoismista altruismiin.

Synnin sairaus ja sen parantaminen Kirkon isien ajattelussa

Isä Raimo Sissonen

1.Johdanto

1.1 Tausta ja aihepiirin rajaus

Ihmiskunnan ikuiset kysymykset – mikä on hyvä elämä, mikä on oikein ja väärin, miten elää sopusoinnussa itsensä ja muiden kanssa – ovat askarruttaneet ajattelijoita vuosisatojen ajan. Tämä tutkielma sukeltaa syvälle kristillisen teologian alkulähteille, tarkastellen kirkon isien näkemyksiä egoismin ja altruismin välisestä jännitteestä. Aihe on ajankohtainen, sillä itsekkyyden ja epäitsekkyyden välinen kamppailu on läsnä niin yksilön elämässä kuin globaaleissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Kirkon isät, varhaiskristillisen ajan merkittävät teologit ja opettajat, muovasivat kristillistä ajattelua ja etiikkaa perusteellisesti. Heidän kirjoituksensa tarjoavat rikkaan ja monipuolisen näkökulman ihmisen luontoon, synnin olemukseen ja pelastuksen mahdollisuuteen. Tässä tutkielmassa keskitytään erityisesti siihen, miten kirkon isät ymmärsivät egoismin synnin juurena ja altruismin Jumalan rakkauden ilmentymänä.

Esimerkiksi Augustinus, yksi vaikutusvaltaisimmista kirkon isistä, kuvasi ihmisen sydämen levottomuutta ja jatkuvaa tyytymättömyyttä, joka juontaa juurensa itsekkyydestä. Hän totesi kuuluisasti: ”Sinä olet tehnyt meidät itseäsi varten, Herra, ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa” (Augustinus, Tunnustukset, I.1). Tämä lause kiteyttää ajatuksen siitä, että todellinen tyydytys ja rauha löytyvät vasta Jumalan rakkaudessa ja itsensä ylittämisessä.

Johannes Krysostomos, tunnettu saarnaaja ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhuja, korosti rikkauden vaaroja ja köyhien auttamisen tärkeyttä. Hän varoitti: ”Rikkaus on kuin piikki, joka pistää sydäntä ja estää sen kohoamista kohti taivasta” (Johannes Krysostomos, Homiliae in Matthaeum, 63.2). Tämä sitaatti paljastaa Krysostomoksen huolen siitä, miten materialistinen itsekkyys voi estää ihmistä näkemästä Jumalaa ja lähimmäisiään.

Tämän tutkielman aihepiiri rajataan koskemaan pääasiassa 100-luvulta 700-luvulle eläneiden kirkon isien ajattelua. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti heidän kirjoituksensa, jotka käsittelevät synnin, rakkauden, askeesin ja sakramenttien teemoja. Pyritään selvittämään, miten kirkon isät ymmärsivät egoismin ja altruismin välisen suhteen, ja miten he näkivät ihmisen mahdollisuuden siirtyä itsekkyydestä epäitsekkyyteen Jumalan armon avulla. Lähdemateriaalina käytetään ensisijaisesti kirkon isien alkuperäisiä tekstejä sekä niitä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta.

Tämä johdanto asettaa perustan tutkielmalle ja rajaa sen aiheen, aikajänteen sekä käytettävät lähteet. Se myös tuo esille kirkon isien ajattelun tärkeyden ja relevanssin nykypäivänä.

1.2 Tutkimuskysymykset ja tavoitteet

Keskeisenä tavoitteena on analysoida kirkon isien ajattelua egoismin ja altruismin suhteesta, ja päämääränä on selvittää, miten nämä varhaiset kristilliset ajattelijat ymmärsivät itsekkyyden synnin juurena ja epäitsekkyyden Jumalan rakkauden ilmentymänä, sekä millaisia keinoja he tarjosivat ihmiselle egoismin voittamiseen ja altruistisen elämän saavuttamiseen.

Tämän päämäärän saavuttamiseksi pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten kirkon isät määrittelivät egoismin ja miten he näkivät sen yhteyden syntiin ja ihmisen lankeemukseen?

Selvitetään, millaisia ilmenemismuotoja kirkon isät tunnistivat egoismissa ja miten he selittivät sen vaikutuksia yksilön ja yhteisön elämään. Esimerkiksi Basileios Suuri korosti, että ”kaikki, mitä teemme itsellemme, kuolee kanssamme, mutta kaikki, mitä teemme muille, jää ikuisesti” (Basileios Suuri, Regulae Fusius Tractatae, 7). Tämä herättää kysymyksen, miten kirkon isät näkivät itsekkyyden ja epäitsekkyyden vaikutukset ihmisen iankaikkiseen kohtaloon.

2. Miten kirkon isät ymmärsivät altruismin ja sen yhteyden Jumalan rakkauteen (agape)?

Analysoidaan, miten kirkon isät näkivät Jumalan rakkauden altruismin lähteenä ja miten he korostivat lähimmäisenrakkauden merkitystä kristillisessä etiikassa. Gregorios Nyssalainen kirjoitti: ”Jumala on rakkaus, ja se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä” (Gregorios Nyssalainen, De Vita Moysis, II.5). Tämä lause johdattaa kysymään, miten kirkon isät näkivät ihmisen mahdollisuuden osallistua Jumalan rakkauteen ja ilmentää sitä altruistisessa toiminnassa.

3. Millaisia käytännön keinoja kirkon isät tarjosivat egoismin voittamiseen ja altruistisen elämän saavuttamiseen?

Selvitellään, miten kirkon isät korostivat askeesin, rukouksen ja sakramenttien roolia ihmisen henkisessä kasvussa ja itsekkyyden vähentämisessä. Johannes Krysostomos opetti: ”Rukous on sielun valo, todellinen tieto Jumalasta, välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä” (Johannes Krysostomos, De Oratione, I.1). Tämä herättää kysymyksen, miten rukous ja muut hengelliset harjoitukset voivat auttaa ihmistä ylittämään itsekkyytensä ja elämään altruistisesti.

Näiden tutkimuskysymysten avulla pyritään tarjoamaan kattava ja syvällisen kuvan kirkon isien ajattelusta egoismin ja altruismin välisestä suhteesta. Tuloksia voidaan hyödyntää ymmärtämään paremmin kristillisen etiikan perusteita ja pohtimaan itsekkyyden ja epäitsekkyyden merkitystä nykymaailmassa. Lisäksi pyritään osoittamaan kirkon isien ajattelun ajankohtaisuus ja sen tarjoamat näkökulmat ihmisen henkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin.

2. Egoismi synnin juurena Kirkon isien ajattelussa

2.1 Synnin alkuperä ja sen suhde itsekkyyteen

Kirkon isien ajattelussa synnin alkuperä kietoutuu erottamattomasti itsekkyyteen, joka nähdään Jumalasta vieraantumisen ja ihmisen luonnon vääristymisen keskeisenä syynä. Synnin juuret juontavat juurensa ihmisen vapaaseen valintaan kääntyä pois Jumalasta ja asettaa itsensä Jumalan tilalle. Tämä alkuperäinen lankeemus ei ainoastaan rikkonut ihmisen suhdetta Jumalaan, vaan myös vääristi ihmisen sisäisen järjestyksen, jolloin itsekkyys alkoi hallita ihmisen ajatuksia, tunteita ja tekoja.

Augustinus, pohtiessaan synnin syvintä olemusta, korosti, että rakkauden puute on itsekkyyden ydin. Hän kirjoitti teoksessaan Jumalan Valtio: ”Kaksi rakkautta ovat perustaneet kaksi valtiota: maallisen rakkauden, joka ulottuu itsensä halveksuntaan asti, ja taivaallisen rakkauden, joka ulottuu Jumalan halveksuntaan asti” (Augustinus, De Civitate Dei, XIV.28). Tässä Augustinuksen ajatuksessa korostuu, että itsekkyys ei ole vain neutraalia itsensä rakastamista, vaan se on vääristynyt rakkauden muoto, joka johtaa Jumalan ja lähimmäisen halveksuntaan.

Ihmisen lankeemuksen myötä egoismi alkoi ilmetä monin eri tavoin. Ylpeys, ahneus ja kateus nousivat esiin itsekkyyden eri muotoina, jotka turmelivat ihmisen suhteet sekä Jumalaan että muihin ihmisiin. Ylpeys, joka on itsensä korottamista Jumalan yläpuolelle, oli erityisen tuhoisa, sillä se esti ihmistä näkemästä omaa vajavaisuuttaan ja tarvettaan Jumalan armoon. Johannes Krysostomos tuomitsi ylpeyden jyrkästi: ”Mikään ei ole niin vastenmielistä Jumalalle kuin ylpeä sydän” (Johannes Krysostomos, Homiliae in Epistolam ad Romanos, 10.2).

Ahneus, joka on hallitsematon halu omistaa ja kerätä itselleen, johti epäoikeudenmukaisuuteen ja riistoon. Kirkon isät korostivat, että ahneus ei ainoastaan vaurioita yksilön sielua, vaan myös rikkoo yhteisön solidaarisuutta ja aiheuttaa kärsimystä niille, jotka ovat vähempiosaisia. Basileios Suuri varoitti: ”Se, joka hamuaa enemmän kuin tarvitsee, riistää toiselta sen, mitä häneltä puuttuu” (Basileios Suuri, Homiliae in Lucam, 7).

Kateus, joka on toisen menestyksen tai onnen katkeransuloista katsomista, on myös itsekkyyden ilmentymä. Kateus johtaa vihaan, katkeruuteen ja haluun vahingoittaa toisia. Kirkon isät opettivat, että kateus on sielun sairaus, joka syövyttää ihmisen sisintä ja estää häntä kokemasta todellista iloa ja rauhaa.

Voidaan siis todeta, että kirkon isien ajattelussa synnin alkuperä liittyy olennaisesti itsekkyyteen, joka vääristää ihmisen suhteen Jumalaan, lähimmäisiin ja jopa itseen. Egoismin eri ilmenemismuodot, kuten ylpeys, ahneus ja kateus, osoittavat, miten syvälle itsekkyys voi tunkeutua ihmisen sydämeen ja miten tuhoisia seurauksia sillä voi olla sekä yksilön että yhteisön kannalta.

2.1.1 Lankeemus ja ihmisen luonnon vääristyminen

Kirkon isät näkivät ihmisen lankeemuksen ratkaisevana tapahtumana, joka ei ainoastaan rikkonut ihmisen suhdetta Jumalaan, vaan myös vääristi perusteellisesti ihmisen luonnon. Ennen lankeemusta ihminen oli luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, eläen harmoniassa Jumalan, itsensä ja luomakunnan kanssa. Ihmisen mieli oli valaistu Jumalan totuudella, hänen tahtonsa oli sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa ja hänen sydämensä oli täynnä rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Lankeemuksen myötä tämä ihanteellinen tila kuitenkin särkyi.

Irenaeus Lyonilainen korosti, että lankeemuksen myötä ihminen menetti alkuperäisen viattomuutensa ja sai tilalle synnin turmeleman luonnon. Hän kirjoitti: ”Aadam oli lapsi, ja siksi hänet johdettiin harhaan. Mutta täydellinen ihminen on Kristus” (Irenaeus, Adversus Haereses, IV.38.1). Tämä vertauskuva lapsesta kuvaa ihmisen haavoittuvuutta ja kyvyttömyyttä vastustaa kiusausta ilman Jumalan armoa. Lankeemuksen jälkeen ihmisen mieli pimeni, hänen tahtonsa heikkeni ja hänen sydämensä täyttyi itsekkyydellä.

Origenes selitti, että lankeemuksen myötä ihmisen sielu kääntyi pois Jumalasta ja kiinnittyi maallisiin asioihin. Hän opetti, että ”ihmisen sielu on kuin peili, joka heijastaa Jumalan kuvaa, mutta synti on kuin lika, joka tahraa peilin ja estää sitä heijastamasta Jumalan kirkkautta” (Origenes, De Principiis, III.6.1). Tämä vertauskuva kuvaa hyvin sitä, miten synti vääristää ihmisen kykyä nähdä totuus ja rakastaa Jumalaa.

Lankeemuksen myötä ihmisen järki, tunteet ja tahto joutuivat synnin orjuuteen. Ihmisen järki hämärtyi, jolloin hän ei enää kyennyt erottamaan hyvää pahasta. Hänen tunteensa vääristyivät, jolloin hän alkoi rakastaa asioita, jotka olivat vahingollisia hänelle ja muille. Hänen tahtonsa heikkeni, jolloin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta ja tekemään hyvää.

Johannes Kassianus kuvasi ihmisen lankeemuksen jälkeistä tilaa sisäisenä taisteluna, jossa järki ja himot kamppailevat vallasta. Hän kirjoitti: ”Meissä on kaksi tahtoa, toinen lihasta ja toinen hengestä, ja ne ovat jatkuvassa ristiriidassa keskenään” (Johannes Kassianus, Collationes, V.10). Tämä sisäinen konflikti on seurausta siitä, että ihmisen luonto on vääristynyt ja hän on menettänyt alkuperäisen harmoniansa.

Lankeemuksen seurauksena ihmisen suhde luontoonkin muuttui. Sen sijaan, että ihminen olisi elänyt sopusoinnussa luomakunnan kanssa ja hoitanut sitä Jumalan antamana tehtävänä, hän alkoi käyttää sitä hyväkseen ja riistää sitä omien itsekkäiden tarpeidensa tyydyttämiseksi. Tämä luonnon hyväksikäyttö on yksi ilmentymä siitä, miten syvälle itsekkyys on tunkeutunut ihmisen sydämeen lankeemuksen jälkeen.

Kirkon isien mukaan lankeemus oli katastrofaalinen tapahtuma, joka vääristi ihmisen luonnon perusteellisesti. Ihmisen mieli pimeni, hänen tahtonsa heikkeni ja hänen sydämensä täyttyi itsekkyydellä. Lankeemuksen seurauksena ihminen menetti alkuperäisen harmoniansa Jumalan, itsensä ja luomakunnan kanssa, ja hän joutui synnin orjuuteen.

2.1.2 Egoismin ilmenemismuodot: ylpeys, ahneus, kateus

Kirkon isät tunnistivat egoismissa useita eri ilmenemismuotoja, jotka turmelivat ihmisen sisintä ja vaurioittivat hänen suhteitaan muihin. Kolme keskeistä egoismin ilmentymää, joita he toistuvasti korostivat, olivat ylpeys, ahneus ja kateus. Nämä kolme pahetta eivät ainoastaan erottaneet ihmistä Jumalasta, vaan myös estivät häntä elämästä todellista rakkautta ja solidaarisuutta lähimmäistensä kanssa.

Ylpeys oli kirkon isien mukaan egoismin juuri ja kaikkien muiden paheiden äiti. Se on itsensä korottamista Jumalan yläpuolelle, itseriittoisuutta ja haluttomuutta tunnustaa omaa vajavaisuuttaan ja tarvettaan Jumalan armoon. Augustinus määritteli ylpeyden ”vääristyneeksi rakkaudeksi omaan erinomaisuuteensa” (De Trinitate, VIII.3). Ylpeä ihminen uskoo olevansa parempi kuin muut, ja hän halveksii niitä, jotka ovat hänen mielestään alempiarvoisia. Ylpeys johtaa ylimielisyyteen, itsepäisyyteen ja kuuliaisuuden puutteeseen Jumalaa ja auktoriteetteja kohtaan. Se estää ihmistä oppimasta, kasvamasta ja vastaanottamasta Jumalan armoa. Tertullianus varoitti, että ”ylpeys on kaikkien syntien alku, sillä se sai enkelitkin lankeamaan” (De Cultu Feminarum, I.1).

Ahneus on hallitsematon halu omistaa ja kerätä itselleen enemmän kuin tarvitsee. Se on itsekästä kiintymystä maalliseen rikkauteen ja valtaan, ja se johtaa epäoikeudenmukaisuuteen, riistoon ja välinpitämättömyyteen muiden ihmisten tarpeita kohtaan. Basileios Suuri tuomitsi ahneuden jyrkästi: ”Se, joka hamuaa enemmän kuin tarvitsee, riistää toiselta sen, mitä häneltä puuttuu” (Homiliae in Lucam, 7). Ahne ihminen on valmis uhraamaan moraalinsa ja ihmissuhteensa saadakseen lisää omaisuutta. Ahneus ei ainoastaan vaurioita yksilön sielua, vaan myös rikkoo yhteisön solidaarisuutta ja aiheuttaa kärsimystä niille, jotka ovat vähempiosaisia. Klemens Aleksandrialainen opetti, että ”todellinen rikkaus on Jumalan tunteminen ja lähimmäisen rakastaminen, ei maallisen omaisuuden kerääminen” (Quis Dives Salvetur?, 14).

Kateus on toisen menestyksen tai onnen katkeransuloista katsomista. Se on itsekästä surua toisen hyvästä ja halua, että toinen kärsisi tai menettäisi sen, mitä hänellä on. Kateus johtaa vihaan, katkeruuteen ja haluun vahingoittaa toisia. Johannes Krysostomos kuvasi kateutta ”sielua syövyttäväksi sairaudeksi” (Homiliae in Epistolam ad Galatas, 5.14). Kateellinen ihminen ei kykene iloitsemaan toisen onnesta, vaan hän tuntee jatkuvaa tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Kateus ei ainoastaan vaurioita kateellisen ihmisen sielua, vaan myös rikkoo ihmissuhteita ja aiheuttaa vihamielisyyttä ja konflikteja. Ambrosius Milanolainen opetti, että ”kateus on kuin myrkky, joka saastuttaa koko ruumiin” (De Officiis Ministrorum, III.3).

Kirkon isät tunnistivat siis ylpeyden, ahneuden ja kateuden keskeisiksi egoismin ilmenemismuodoiksi. Nämä paheet eivät ainoastaan erottaneet ihmistä Jumalasta, vaan myös estivät häntä elämästä todellista rakkautta ja solidaarisuutta lähimmäistensä kanssa. Ylpeys johti itseriittoisuuteen ja halveksuntaan, ahneus epäoikeudenmukaisuuteen ja riistoon, ja kateus vihaan ja katkeruuteen.

2.2 Egoismin vaikutukset yksilöön ja yhteisöön

Kirkon isät näkivät egoismin tuhoisat vaikutukset ulottuvan sekä yksilön sisäiseen elämään että laajempaan yhteisöön. Egoismi ei ainoastaan vaurioita yksilön suhdetta Jumalaan ja omaan itseensä, vaan se myös rikkoo ihmissuhteita, aiheuttaa epäoikeudenmukaisuutta ja heikentää yhteisön solidaarisuutta.

Egoismin vaikutukset yksilöön

Egoismi turmelee yksilön sisäisen maailman monin tavoin. Se hämärtää ihmisen järjen, vääristää hänen tunteensa ja heikentää hänen tahtonsa. Egoistinen ihminen elää harhassa itseriittoisuudesta ja erillisyydestä, mikä estää häntä näkemästä omaa vajavaisuuttaan ja tarvettaan Jumalan armoon.

Egoismi on pohjimmiltaan Jumalasta vieraantumista, sillä se asettaa itsen Jumalan tilalle. Egoistinen ihminen ei etsi Jumalaa, vaan hän etsii vain oman itsensä tyydytystä. Tämä johtaa hengelliseen kuivuuteen ja tyhjyyteen, sillä ihminen on luotu elämään suhteessa Jumalaan.

Egoismi aiheuttaa sisäistä levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Egoistinen ihminen ei koskaan ole tyytyväinen siihen, mitä hänellä on, vaan hän haluaa aina enemmän. Tämä johtaa jatkuvaan ahdistukseen ja stressiin, sillä ihminen ei koskaan saavuta todellista tyydytystä.

Egoistiset teot aiheuttavat syyllisyyttä ja häpeää. Egoistinen ihminen tietää sisimmässään, että hän on toiminut väärin, ja tämä aiheuttaa hänelle sisäistä tuskaa. Syyllisyys ja häpeä voivat johtaa masennukseen ja itsetuhoiseen käytökseen.

Egoismi estää ihmistä rakastamasta todella. Egoistinen ihminen rakastaa vain itseään, ja hän käyttää muita ihmisiä hyväkseen omien tarpeidensa tyydyttämiseksi. Todellinen rakkaus on epäitsekästä ja uhrautuvaa, ja se vaatii itsensä unohtamista toisen hyväksi.

Egoismin vaikutukset yhteisöön

Egoismi ei ainoastaan vaurioita yksilöitä, vaan se myös rikkoo yhteisöjä ja aiheuttaa epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä. Egoistinen yhteiskunta on jakautunut, epäsolidaarinen ja epäoikeudenmukainen.

Egoismi rikkoo ihmissuhteita. Egoistiset ihmiset ovat itsekkäitä, epäluotettavia ja vaikeita tulla toimeen. Tämä johtaa konflikteihin, riitoihin ja erimielisyyksiin sekä epäoikeudenmukaisuuteen ja riistoon. Egoistiset ihmiset käyttävät valtaansa ja vaikutusvaltaansa hyväkseen omien etujensa ajamiseksi, välittämättä muiden ihmisten tarpeista. Tämä johtaa köyhyyteen, epätasa-arvoon ja sosiaaliseen epävakauteen.

Egoismi johtaa välinpitämättömyyteen muiden ihmisten kärsimystä kohtaan. Egoistinen ihminen on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan, eikä hän välitä muiden ihmisten ongelmista. Tämä johtaa empatian puutteeseen ja haluttomuuteen auttaa niitä, jotka ovat hädässä.

Kirkon isät näkivät egoismin yhtenä sotien ja väkivallan perimmäisenä syynä. Kun ihmiset ovat itsekkäitä ja haluavat vain omaa etuaan, he ovat valmiita käyttämään väkivaltaa saavuttaakseen tavoitteensa. Augustinus kirjoitti, että ”sodat syntyvät rakkaudesta itseen, jopa halveksuntaan asti Jumalaa kohtaan” (De Civitate Dei, XIV.28).

Kirkon isien mukaan siis egoismi on tuhoisa voima, joka vaurioittaa sekä yksilöitä että yhteisöjä. Egoismi johtaa vieraantumiseen Jumalasta, sisäiseen levottomuuteen, syyllisyyteen, kyvyttömyyteen todelliseen rakkauteen, rikkinäisiin ihmissuhteisiin, epäoikeudenmukaisuuteen, riistoon, välinpitämättömyyteen kärsimystä kohtaan sekä sotaan ja väkivaltaan.

2.2.1 Vieraantuminen Jumalasta ja lähimmäisistä

Kirkon isät korostivat, että egoismin ehkä kaikkein vakavin seuraus on vieraantuminen, sekä Jumalasta että lähimmäisistä. Tämä vieraantuminen ei ole vain ulkoinen suhteiden katkeaminen, vaan syvempi sisäinen tila, jossa ihminen menettää yhteyden elämän lähteeseen ja muihin ihmisiin.

Vieraantuminen Jumalasta

Egoismi on pohjimmiltaan kapinaa Jumalaa vastaan. Se on halua asettaa itsensä Jumalan tilalle, elää oman tahtonsa mukaan ja määritellä itse, mikä on hyvää ja pahaa. Tämä johtaa väistämättä vieraantumiseen Jumalasta, sillä ihminen kääntää selkänsä sille, joka on hänen elämänsä perusta ja tarkoitus.

Egoistinen ihminen ei luota Jumalaan, vaan hän luottaa vain itseensä. Hän uskoo pystyvänsä selviytymään elämästä omillaan, ilman Jumalan apua. Tämä johtaa uskon puutteeseen ja kyvyttömyyteen kokea Jumalan läsnäoloa elämässä.

Egoistinen ihminen ei rukoile, sillä hän ei koe tarvitsevansa Jumalaa. Hän uskoo pystyvänsä ratkaisemaan ongelmansa itse, eikä hän pyydä apua Jumalalta. Rukouksen laiminlyönti johtaa etääntymiseen Jumalasta ja kyvyttömyyteen kuulla Jumalan ääntä.

Egoismi johtaa synnin jatkuvuuteen. Egoistinen ihminen ei pyri vastustamaan kiusauksia, vaan hän antautuu niille helposti. Synnin jatkuvuus tahraa ihmisen sielun ja estää häntä lähestymästä Jumalaa.

Kirkon isät opettivat, että egoismi johtaa hengelliseen kuolemaan. Hengellinen kuolema ei tarkoita fyysistä kuolemaa, vaan tilaa, jossa ihminen on erotettu Jumalasta ja menettänyt yhteyden elämän lähteeseen. Hengellinen kuolema on tila, jossa ihminen on tyhjä, levoton ja tyytymätön.

Vieraantuminen lähimmäisistä

Egoismi ei ainoastaan erota ihmistä Jumalasta, vaan se myös erottaa hänet muista ihmisistä. Egoistinen ihminen on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan, eikä hän välitä muiden ihmisten tarpeista. Tämä johtaa väistämättä vieraantumiseen lähimmäisistä.

Egoistinen ihminen ei kykene tuntemaan empatiaa, eli eläytymään toisen ihmisen tunteisiin. Hän ei ymmärrä muiden ihmisten kärsimystä, eikä hän välitä heidän ongelmistaan. Empatian puute johtaa välinpitämättömyyteen ja haluttomuuteen auttaa niitä, jotka ovat hädässä.

Egoistinen ihminen käyttäytyy itsekkäästi. Hän pyrkii aina saamaan itselleen mahdollisimman paljon, välittämättä siitä, miten hänen käytöksensä vaikuttaa muihin ihmisiin. Itsekäs käytös rikkoo ihmissuhteita ja aiheuttaa vihamielisyyttä ja konflikteja.

Egoismi johtaa yksinäisyyteen. Ihminen ei kykene luomaan syviä ja merkityksellisiä ihmissuhteita, sillä hän on liian kiinnostunut vain itsestään. Yksinäisyys on tuskallinen tila, jossa ihminen tuntee olevansa eristetty muista ihmisistä.

Kuten aiemmin mainittiin, egoismi on myös sotien ja konfliktien syy. Kun ihmiset ovat itsekkäitä ja haluavat vain omaa etuaan, he ovat valmiita käyttämään väkivaltaa saavuttaakseen tavoitteensa. Kirkon isien ajattelun mukaan egoismi johtaa vieraantumiseen sekä Jumalasta että lähimmäisistä. Tämä vieraantuminen on tuhoisa tila, joka vaurioittaa yksilön sisäistä elämää ja rikkoo yhteisöjä.

2.2.2. Sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja konfliktien juuret

Kirkon isät näkivät egoismin syvälle kaivautuneena juurena, joka ruokkii sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja konflikteja. He uskoivat, että egoistiset halut ja motiivit, jotka ohjaavat yksilöiden ja ryhmien toimintaa, johtavat väistämättä epätasa-arvoon, riistoon ja vihamielisyyteen yhteiskunnassa.

Ahneus, yksi egoismin ilmenemismuodoista, on suoraan yhteydessä sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Halu kerätä itselleen enemmän kuin tarvitsee johtaa siihen, että ihmiset riistävät toisiaan, käyttävät hyväkseen heikompia ja kieltävät heiltä heidän oikeutensa. Kirkon isät tuomitsivat jyrkästi ahneuden ja korostivat, että rikkauden tulisi olla jaettuna oikeudenmukaisesti kaikkien kesken, ei vain harvojen etuoikeutettujen. Johannes Krysostomos julisti: ”Ei ole mahdollista olla rikas, ellei toinen ole köyhä.” Tämä korostaa sitä, että rikkauden kasaaminen usein tapahtuu muiden kustannuksella.

Egoismi ilmenee myös haluna valtaan ja dominanssiin. Ihmiset, jotka ovat motivoituneita egoistisista haluista, pyrkivät saavuttamaan valtaa ja käyttämään sitä omien etujensa ajamiseen, välittämättä muiden ihmisten tarpeista tai oikeuksista. Tämä johtaa epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin ja järjestelmiin, joissa valta on keskittynyt harvojen käsiin ja enemmistö on alistettu. Augustinus kirjoitti, että ”rakkaus valtaan on kaikkien sotien juuri.”

Kateus, toinen egoismin ilmenemismuoto, ruokkii kilpailua ja vihamielisyyttä ihmisten välillä. Kateellinen ihminen haluaa sitä, mitä toisella on, ja hän on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sen itselleen. Tämä johtaa konflikteihin ja riitoihin, jotka voivat eskaloitua jopa väkivallaksi. Basileios Suuri varoitti, että ”kateus on syöpä, joka syö ihmisen sisintä.”

Ylpeys, egoismin juuri, johtaa suvaitsemattomuuteen ja halveksuntaan niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia. Ylpeä ihminen uskoo olevansa parempi kuin muut, ja hän halveksii niitä, jotka ovat hänen mielestään alempiarvoisia. Tämä johtaa syrjintään, ennakkoluuloihin ja vihaan, jotka voivat ilmetä monin eri tavoin, kuten rasismina, seksisminä ja uskonnollisena suvaitsemattomuutena.

Egoismi johtaa välinpitämättömyyteen muiden ihmisten kärsimystä kohtaan. Egoistinen ihminen on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan, eikä hän välitä muiden ihmisten ongelmista. Tämä johtaa sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen, sillä ihmiset eivät ole valmiita auttamaan niitä, jotka ovat hädässä.

Kirkon isät uskoivat, että sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja konfliktien ratkaisemiseksi on puututtava egoismin juuriin. He korostivat tarvetta kasvattaa ihmisiä epäitsekkyyteen, rakkauteen ja solidaarisuuteen. He opettivat, että todellinen rauha ja oikeudenmukaisuus voidaan saavuttaa vain, kun ihmiset ovat valmiita asettamaan muiden tarpeet omien etujensa edelle.

2.3 Keskeiset kirkkoisät ja heidän näkemyksensä egoismista

Useat kirkkoisät käsittelivät egoismia ja sen vaikutuksia laajasti kirjoituksissaan. Seuraavassa esitellään muutamia keskeisiä hahmoja ja heidän näkemyksiään tästä aiheesta:

Augustinus (354-430 jKr.):

Augustinus, yksi vaikutusvaltaisimmista kirkkoisistä, näki egoismin (lat. amor sui, itserakkaus) vastakohtana Jumalan rakkaudelle (amor Dei). Hän opetti, että ihmisen luonnollinen taipumus on kääntyä sisäänpäin, rakastaa itseään enemmän kuin Jumalaa ja lähimmäisiään. Tämä itserakkaus on kaiken pahan juuri, ja se johtaa syntiin, vieraantumiseen Jumalasta ja sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Augustinus korosti, että vain Jumalan armo voi vapauttaa ihmisen egoismin orjuudesta ja ohjata hänet rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiään oikein. Hänen teoksensa Jumalan valtio ja Tunnustukset ovat täynnä pohdintoja egoismin luonteesta ja sen vaikutuksista ihmisen elämään ja yhteiskuntaan.

Johannes Krysostomos (n. 347-407 jKr.):

Johannes Krysostomos, Konstantinopolin arkkipiispa ja tunnettu saarnaaja, tuomitsi jyrkästi ahneuden ja rikkauden kasaamisen. Hän näki egoismin ja ahneuden sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja köyhyyden juurena. Hän kehotti rikkaita jakamaan omaisuuttaan köyhille ja muistutti, että kaikki, mitä meillä on, on Jumalan lahja, jota meidän tulisi käyttää muiden hyväksi. Hän korosti, että todellinen rikkaus on rakkaudessa ja epäitsekkyydessä, ei maallisessa omaisuudessa. Hänen homiliansa ovat täynnä voimakkaita vetoomuksia oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden puolesta.

Basileios Suuri (n. 330-379 jKr.):

Basileios Suuri, yksi Kappadokian isistä, korosti yhteisön merkitystä ja vastusti individualismia ja egoismia. Hän opetti, että kristittyjen tulisi elää yhteisössä ja jakaa kaikki, mitä heillä on, muiden kanssa. Hän näki egoismin esteenä todelliselle rakkaudelle ja yhteydelle Jumalaan ja lähimmäisiin. Basileios perusti sairaaloita ja orpokoteja osoittaakseen käytännössä, miten kristittyjen tulisi huolehtia niistä, jotka ovat hädässä. Hän korosti, että todellinen kristillinen elämä on epäitsekästä palvelua ja uhrautumista muiden hyväksi.

Gregorios Nyssalainen (n. 335-395 jKr.):

Gregorios Nyssalainen, toinen Kappadokian isistä, käsitteli egoismia osana laajempaa ihmisen luonnon ja Jumalan kuvan pohdintaa. Hän opetti, että egoismi vääristää ihmisen luonnon ja estää häntä toteuttamasta Jumalan kuvaa itsessään. Hän korosti, että ihmisen tulisi pyrkiä ylittämään egoisminsa ja elämään Jumalan tahdon mukaisesti. Gregorios näki ihmisen vapauden mahdollisuutena valita rakkauden ja epäitsekkyyden tie, vastakohtana egoismin itsekkäälle tielle.

Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215 jKr.):

Klemens Aleksandrialainen, varhainen kirkkoisä, korosti tiedon ja hyveiden merkitystä egoismin voittamisessa. Hän opetti, että kristittyjen tulisi pyrkiä kasvamaan tiedossa ja hyveessä, jotta he voisivat vastustaa egoistisia haluja ja elää Jumalan tahdon mukaisesti. Hän näki kristillisen kasvatuksen ja opetuslapseuden keinona muuttaa ihmisen sydän ja ohjata hänet rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiään.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä kirkkoisistä, jotka käsittelivät egoismia ja sen vaikutuksia. Yhteistä heille kaikille oli näkemys egoismista ihmisen perusongelmana, joka johtaa vieraantumiseen Jumalasta, sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja konflikteihin. He korostivat tarvetta Jumalan armolle, kristilliselle kasvatukselle ja epäitsekkäälle palvelulle egoismin voittamiseksi ja todellisen rakkauden ja yhteyden saavuttamiseksi.

2.3.1 Augustinus: Rakkauden puute ja itsekkyyden valta

Augustinus, yksi länsimaisen kristinuskon merkittävimmistä teologeista, tarjosi syvällisen analyysin egoismista, jota hän kutsui usein amor sui (itserakkaus). Hän näki sen paitsi moraalisena puutteena, myös perustavanlaatuisena vääristymänä ihmisen suhteessa Jumalaan, itseen ja lähimmäisiin. Augustinusin mukaan egoismi on pohjimmiltaan rakkauden puute – kyvyttömyys rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.

Egoismin juuret

Augustinus uskoi, että egoismin juuret ovat ihmisen lankeemuksessa. Ennen lankeemusta ihminen eli harmoniassa Jumalan kanssa ja rakasti Häntä täydellisesti. Lankeemuksen myötä ihminen kuitenkin kääntyi pois Jumalasta ja alkoi rakastaa itseään enemmän kuin Jumalaa. Tämä itserakkaus, amor sui, on Augustinusin mukaan kaiken pahan juuri.

Itsekkyyden valta

Augustinus kuvasi egoismin valtaa ihmisen elämässä voimakkaaksi. Hän näki sen hallitsevana voimana, joka ohjaa ihmisen ajatuksia, tunteita ja tekoja. Egoistinen ihminen on vankina omissa haluissaan ja tarpeissaan, eikä hän kykene näkemään tai välittämään muiden ihmisten tarpeista. Tämä johtaa vieraantumiseen Jumalasta ja lähimmäisistä, sekä sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja konflikteihin. Augustinus kirjoitti Jumalan valtiossa, että kaksi rakkautta ovat luoneet kaksi kaupunkia: Jumalan rakkaus taivaallisen kaupungin ja itserakkaus maallisen kaupungin.

Egoismin ilmenemismuodot Augustinuksen mukaan ovat:

Ahneus: Halu omistaa enemmän kuin tarvitsee, riistää muita ja kieltää heiltä heidän oikeutensa.

Kunnianhimo: Halu saada valtaa ja mainetta, käyttää muita hyväkseen ja alistaa heidät omaan tahtoonsa.

Ylpeys: Usko omaan ylemmyyteensä, halveksunta muita kohtaan ja kyvyttömyys nöyryyteen.

Aistillisuus: Halu tyydyttää omia aistillisia haluja, välittämättä niiden seurauksista itselle tai muille.

Augustinus uskoi, että ihminen ei voi vapautua egoismin orjuudesta itse omin voimin. Vain Jumalan armo voi muuttaa ihmisen sydämen ja ohjata hänet rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Tämä muutos tapahtuu Pyhän Hengen työn kautta, joka synnyttää ihmisessä uuden rakkauden, amor Dei (Jumalan rakkaus).

Jumalan armo on välttämätön ihmisen pelastukselle ja vapautumiselle egoismista. Usko Kristukseen ja nöyryys taas ovat edellytys Jumalan armon vastaanottamiselle. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen on Pyhän Hengen hedelmä, joka osoittaa, että ihminen on muuttunut.

Augustinuksen mukaan kristillinen elämä on jatkuvaa taistelua egoismia vastaan ja pyrkimystä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiä yhä enemmän. Tämä taistelu vaatii nöyryyttä, rukousta ja Pyhän Hengen apua. Vain Jumalan armosta ihminen voi voittaa egoismin vallan ja elää todellista, Jumalalle mieluista elämää.

2.3.2 Johannes Krysostomos: Rikkauden vaarat ja köyhien laiminlyönti

Johannes Krysostomos (”Kultasuu”), tunnettu saarnaaja ja Konstantinopolin arkkipiispa, oli erityisen huolissaan rikkauden vaaroista ja köyhien laiminlyönnistä. Hän näki ahneuden ja rikkauden kasaamisen suorana seurauksena egoismista ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden juurena. Krysostomos ei niinkään tuominnut rikkautta itsessään, vaan sen väärää käyttöä ja sen henkisiä vaaroja.

Hänen mukaansa rikkaus usein ruokkii ahneutta ja tyytymättömyyttä. Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hän haluaa. Tämä johtaa loputtomaan pyrkimykseen hankkia lisää rikkautta, mikä estää ihmistä nauttimasta siitä, mitä hänellä jo on.

Rikkaus voi kovettaa sydämen ja tehdä ihmisestä välinpitämättömän muiden ihmisten kärsimyksille. Rikkaat saattavat unohtaa köyhien tarpeet ja elää ylellisyyksissä, samalla kun muut kärsivät nälkää ja puutetta.

Rikkaus voi johtaa ylpeyteen ja itseriittoisuuteen. Rikkaat saattavat alkaa pitää itseään parempina kuin muita ja halveksia köyhiä. Tämä estää heitä näkemästä omaa vajavaisuuttaan ja tarvettaan Jumalan armolle.

Rikkaus voi kiinnittää ihmisen sydämen maallisiin asioihin ja estää häntä etsimästä Jumalaa. Rikkaat saattavat tulla niin kiintyneiksi omaisuuteensa, että he unohtavat iankaikkiset arvot ja elävät vain tätä elämää varten.

Rikkaus voi antaa väärän turvallisuuden tunteen. Rikkaat saattavat luulla, että he ovat turvassa kaikilta vaaroilta, koska heillä on rahaa. He unohtavat, että rikkaus on katoavaista ja että todellinen turvallisuus löytyy vain Jumalasta.

Köyhien laiminlyönti

Krysostomos tuomitsi jyrkästi köyhien laiminlyönnin. Hän uskoi, että rikkailla on velvollisuus huolehtia köyhistä ja jakaa omaisuuttaan heidän kanssaan. Hän korosti, että kaikki, mitä meillä on, on Jumalan lahja, jota meidän tulisi käyttää muiden hyväksi. Hän sanoi usein: ”Ei ole mahdollista olla rikas, ellei toinen ole köyhä,” korostaen rikkauden ja köyhyyden välistä yhteyttä.

Krysostomos ei vaatinut rikkauden täydellistä hylkäämistä, vaan sen oikeaa käyttöä.

Rikkaiden tulisi olla anteliaita ja jakaa omaisuuttaan köyhille. Almujen antaminen ei ole vain hyväntekeväisyyttä, vaan velvollisuus, joka kuuluu jokaiselle kristitylle.

Rikkaiden tulisi kohdella muita ihmisiä oikeudenmukaisesti ja rehellisesti. He eivät saa riistää köyhiä tai käyttää heitä hyväkseen.

Rikkaiden tulisi olla nöyriä ja vaatimattomia. He eivät saa ylpeillä rikkaudellaan tai halveksia köyhiä. Heidän tulisi irrottaa sydämensä maallisista asioista ja etsiä Jumalaa. He eivät saa tulla riippuvaisiksi rikkaudestaan tai unohtaa iankaikkisia arvoja.

Krysostomos painotti, että köyhiä tulee kunnioittaa, sillä heissä näkyy Kristuksen kuva. Auttaessamme köyhiä, autamme itse asiassa Kristusta.

Krysostomoksen opetukset rikkauden vaaroista ja köyhien laiminlyönnistä ovat edelleen ajankohtaisia. Ne haastavat meidät tarkastelemaan omaa suhdettamme rikkauteen ja köyhyyteen ja pohtimaan, miten voimme elää oikeudenmukaisemmin ja solidaarisemmin.

2.3.3 Muita merkittäviä isien näkemyksiä egoismista

Augustinus ja Johannes Krysostomos ovat keskeisiä hahmoja egoismin käsittelyssä kirkkoisien keskuudessa, mutta monet muutkin isät tarjosivat arvokkaita näkökulmia tähän aiheeseen. Heidän näkemyksensä täydensivät ja rikastivat ymmärrystä egoismin luonteesta, sen vaikutuksista ja keinoista sen voittamiseen.

Irenaeus Lyonilainen (n. 130-202 jKr.):

Irenaeus korosti ihmisen kasvua Jumalan kaltaisuuteen. Hän näki egoismin esteenä tälle kasvulle, koska se kääntää ihmisen sisäänpäin ja estää häntä kehittämästä rakkautta ja epäitsekkyyttä. Irenaeuksen mukaan ihminen on luotu vapaaksi, mutta lankeemuksen myötä hän on joutunut egoismin orjuuteen. Vain Kristuksen lunastustyö voi vapauttaa ihmisen tästä orjuudesta ja antaa hänelle mahdollisuuden kasvaa Jumalan kaltaisuuteen.

Basileios Suuri (n. 330-379 jKr.):

Basileios, yksi Kappadokian isistä, korosti sosiaalisen vastuun tärkeyttä. Hän tuomitsi jyrkästi ahneuden ja rikkauden kasaamisen, ja kehotti kristittyjä jakamaan omaisuuttaan köyhille. Hän näki egoismin juurena kyvyttömyyden nähdä muiden ihmisten tarpeita ja välittää heidän kärsimyksistään. Basileios perusti köyhäintaloja ja sairaaloita osoittaakseen käytännössä kristillisen rakkauden ja epäitsekkyyden merkityksen.

Gregorios Nyssalainen (n. 335-395 jKr.):

Gregorios, Basileioksen veli, korosti ihmisen vapaata tahtoa ja kykyä valita hyvän ja pahan välillä. Hän näki egoismin tietoisena valintana kääntyä pois Jumalasta ja rakastaa itseään enemmän kuin muita. Gregorios uskoi, että ihminen voi voittaa egoismin harjoittamalla hyveitä, kuten rakkautta, nöyryyttä ja epäitsekkyyttä. Hän korosti myös rukouksen ja paaston merkitystä hengellisessä kasvussa ja egoismin voittamisessa.

Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215 jKr.):

Klemens pyrki yhdistämään kristillisen uskon ja kreikkalaisen filosofian. Hän näki egoismin tietämättömyytenä ja harhaluulona. Egoistinen ihminen ei ymmärrä, että todellinen onni löytyy Jumalasta ja lähimmäisten rakastamisesta. Klemens korosti tiedon ja valistuksen merkitystä egoismin voittamisessa. Hän uskoi, että kristillinen filosofia voi auttaa ihmistä näkemään todellisuuden oikein ja valitsemaan hyvän pahan sijasta.

Tertullianus (n. 155-220 jKr.):

 Tertullianus, afrikkalainen teologi, oli tunnettu jyrkistä mielipiteistään ja askeettisesta elämäntavastaan. Hän tuomitsi jyrkästi maalliset nautinnot ja rikkauden, ja kehotti kristittyjä elämään yksinkertaista ja askeettista elämää. Hän näki egoismin esteenä kristilliselle täydellisyydelle ja korosti itsensä kieltämisen ja uhrautumisen merkitystä.

Nämä esimerkit osoittavat, että kirkkoisät käsittelivät egoismia monipuolisesti ja syvällisesti. He näkivät sen paitsi moraalisena puutteena, myös perustavanlaatuisena vääristymänä ihmisen suhteessa Jumalaan, itseen ja lähimmäisiin. Heidän opetuksensa korostavat, että egoismin juuret lankeemuksessa. Egoismi on ihmisen luonnollinen taipumus kääntyä sisäänpäin ja rakastaa itseään enemmän kuin Jumalaa. Egoismi ilmenee ahneutena, ylpeytenä, kunnianhimona, aistillisuuteena ja välinpitämättömyytenä muiden kärsimyksille.

Ratkaisu egoismin voittamiseen on Jumalan armo, usko Kristukseen, rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, nöyryys, rukous ja hyveiden harjoittaminen.

Sosiaalinen vastuu on tärkeää. Rikkailla on velvollisuus huolehtia köyhistä ja jakaa omaisuuttaan heidän kanssaan.

Kirkkoisien näkemykset egoismista ovat edelleen ajankohtaisia ja haastavat meidät tarkastelemaan omaa elämäämme ja suhdettamme itseemme, Jumalaan ja muihin ihmisiin. Ne muistuttavat meitä siitä, että todellinen onni löytyy epäitsekkyydestä ja rakkaudesta, ei egoismista ja maallisista nautinnoista.

3. Altruismi Jumalan rakkauden ilmentymänä

3.1 Jumalan rakkaus (agape) altruismin perustana

Kristillisen etiikan ytimenä on agape, Jumalan ehdoton ja uhrautuva rakkaus. Tämä rakkauden muoto ei ole riippuvainen kohteen ansioista tai vastarakkaudesta, vaan se on vapaa, antava ja pyrkii toisen parhaaseen. Kristillisen altruismin, epäitsekkään toiminnan, katsotaan juurtuvan juuri tähän Jumalan agape-rakkauteen.

Luonteeltaan agape on ehdoton ja ansaitsematon. Agape ei ole vastine, vaan lahja. Jumala rakasti ihmiskuntaa jo ennen kuin ihminen oli olemassa tai kykeni vastaamaan tähän rakkauteen.

Agape on valmis uhraamaan itsensä toisen puolesta. Täydellisin esimerkki tästä on Jeesuksen Kristuksen uhri ristillä ihmiskunnan syntien sovitukseksi.

Agape ei odota mitään vastineeksi. Se on puhdasta antamista ja välittämistä toisen hyvinvoinnista. Agape pyrkii muuttamaan ja kohottamaan kohdettaan. Se ei tyydy vain tyydyttämään hetkellisiä tarpeita, vaan pyrkii edistämään toisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Agape ulottuu kaikkiin ihmisiin, jopa vihollisiin. Jeesus opetti rakastamaan vihollisia ja rukoilemaan vainoojiensa puolesta (Matt. 5:44).

Agape altruismin perustana

Kristillinen altruismi ei ole pelkästään moraalinen velvollisuus, vaan se on vastaus Jumalan agape-rakkauteen. Koska Jumala on rakastanut meitä ehdoitta, meidänkin tulisi rakastaa toisiamme samalla tavalla. Agape on siis sekä motivaatio että malli altruistiselle toiminnalle.

Tietoisuus Jumalan rakkaudesta herättää meissä motivaation ja halun jakaa tätä rakkautta eteenpäin. Rakkaus synnyttää rakkautta.

Jeesuksen elämä ja opetus ovat täydellinen esimerkki agape-rakkaudesta ja altruistisesta toiminnasta. Hän palveli köyhiä, paransi sairaita, lohdutti surevia ja lopulta uhrasi itsensä ihmiskunnan puolesta.

Agape on egoismin vastakohta

Agape on suora vastakohta egoismille. Siinä missä egoismi keskittyy itsen tarpeisiin ja haluihin, agape keskittyy toisen tarpeisiin ja hyvinvointiin. Agape vaatii itsensä kieltämistä ja uhrautumista, kun taas egoismi pyrkii maksimoimaan oman hyödyn.

Usko Jumalan agape-rakkauteen voi inspiroida meitä palvelemaan köyhiä ja vähäosaisia, auttamaan niitä, jotka ovat nälkäisiä, kodittomia, sairaita tai muuten tarvitsevia.

Se voi innostaa meitä olemaan armollisia ja anteeksiantavaisia ja kohtelemaan muita ihmisiä ystävällisesti ja antamaan anteeksi heidän virheensä, puolustamaan oikeudenmukaisuutta, taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja puolustamaan heikkojen oikeuksia.

Se voi myös saada meidät rakastamaan vihollisia, kohtelemaan vihollisia kunnioittavasti ja etsimään sovintoa, sekä uhraamaan aikaamme ja resurssejamme muiden hyväksi, osallistumaan vapaaehtoistyöhön ja lahjoittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen.

Jumalan agape-rakkaus on kristillisen altruismin perusta. Se on ehdoton, uhrautuva ja antava rakkaus, joka inspiroi meitä rakastamaan toisiamme samalla tavalla. Usko agapeen voi muuttaa meidät epäitsekkäämmiksi ja myötätuntoisemmiksi ihmisiksi, jotka pyrkivät edistämään toisten hyvinvointia. Se on kutsu elämään elämää, joka on täynnä rakkautta, palvelua ja uhrautumista.

3.1.1 Jumalan itsensä uhrautuva rakkaus ihmiskuntaa kohtaan

Kristinuskon ytimenä on usko siihen, että Jumala ei ole vain etäinen luoja, vaan aktiivinen ja rakastava osallistuja ihmiskunnan elämässä. Tämän rakkauden suurin ja merkittävin ilmentymä on Jumalan itsensä uhrautuva rakkaus ihmiskuntaa kohtaan. Tämä uhrautuva rakkaus on kristillisen teologian ja etiikan perusta, ja se muovaa käsitystämme Jumalasta, itsestämme ja suhteestamme toisiin ihmisiin.

Jumalan rakkauden ilmenemismuodot

Luominen: Jumala loi maailman ja ihmiskunnan rakkaudesta. Hän ei tarvinnut luomista, vaan se oli vapaaehtoinen rakkauden teko. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja antoi hänelle vapaan tahdon, mikä mahdollisti rakkauden suhteen Jumalan kanssa.

Liitto: Jumala solmi liittoja ihmisten kanssa, joissa Hän lupasi suojella ja siunata heitä, jos he pysyisivät uskollisina Hänelle. Nämä liitot, kuten Nooan, Abrahamin ja Mooseksen kanssa solmitut liitot, osoittavat Jumalan halun olla suhteessa ihmiskunnan kanssa.

Laki: Jumala antoi Mooseksen kautta lain, joka sisälsi käskyjä ja ohjeita, joiden avulla ihmiset voisivat elää oikeudenmukaisesti ja rakkaudellisesti. Laki ei ollut vain sääntöjen kokoelma, vaan se oli Jumalan rakkauden ilmaus, jonka tarkoituksena oli suojella ihmisiä ja edistää heidän hyvinvointiaan.

Profeetat: Jumala lähetti profeettoja varoittamaan ihmisiä synnistä ja kehottamaan heitä kääntymään takaisin Hänen luokseen. Profeettojen viestit olivat usein ankarasti tuomitsevia, mutta niiden takana oli aina Jumalan rakkaus ja huoli ihmiskunnan kohtalosta.

Inkarnaatio: Jumalan rakkauden suurin ja merkittävin ilmentymä on Jeesuksen Kristuksen inkarnaatio. Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa ja eli täydellisen elämän maan päällä. Tämä osoittaa Jumalan halun samaistua ihmiskunnan kanssa ja jakaa heidän kokemuksensa.

Risti: Jeesuksen Kristuksen uhri ristillä on Jumalan rakkauden huipentuma. Jumala antoi ainoan Poikansa kuolemaan ihmiskunnan syntien sovitukseksi. Tämä uhri osoittaa Jumalan rajattoman rakkauden ja halun pelastaa ihmiskunta ikuiselta kadotukselta.

Pyhä Henki: Jumala lähetti Pyhän Hengen asumaan uskovien sydämiin. Pyhä Henki antaa uskoville voimaa elää kristillistä elämää ja todistaa Jumalan rakkaudesta maailmalle.

Uhrautuvan rakkauden merkitys

Jumalan itsensä uhrautuva rakkaus ihmiskuntaa kohtaan on kristillisen uskon keskeinen oppi. Se osoittaa, että Jumala ei ole vain oikeudenmukainen ja pyhä, vaan myös rakastava ja armollinen. Tämä rakkaus on kaiken hyvän lähde ja se inspiroi meitä rakastamaan toisiamme samalla tavalla.

Jumalan uhrautuva rakkaus mahdollistaa syntien anteeksiannon. Koska Jeesus Kristus maksoi syntiemme hinnan ristillä, voimme saada anteeksi kaikki syntimme ja aloittaa uuden elämän Jumalan kanssa.

Jumalan uhrautuva rakkaus antaa meille toivoa ikuisesta elämästä. Uskomalla Jeesukseen Kristukseen voimme saada osaksemme ikuisen elämän Jumalan kanssa taivaassa.

Jumalan uhrautuva rakkaus muuttaa meitä sisältäpäin. Kun ymmärrämme Jumalan rakkauden syvyyden, haluamme elää elämää, joka on Hänelle mieluinen.

3.1.2 Kristuksen esimerkki täydellisestä altruismista

Jeesus Kristus on kristillisen uskon keskeinen hahmo ja täydellinen esimerkki altruismista, epäitsekkäästä toiminnasta, joka pyrkii toisen parhaaseen. Hänen elämänsä, opetuksensa ja lopulta kuolemansa ristillä ovat osoitus täydellisestä rakkaudesta ja uhrautumisesta, joka ylittää kaikki inhimilliset rajat. Kristuksen esimerkki ei ole vain ihailtava, vaan se on myös malli, jonka kristityt pyrkivät seuraamaan omassa elämässään.

Kristuksen altruistisen elämän keskeiset piirteet

Inkarnaatio ja nöyryys

Jeesus, Jumalan Poika, luopui taivaallisesta kirkkaudestaan ja tuli ihmiseksi, syntyen vaatimattomiin olosuhteisiin. Tämä itsessään on altruistinen teko, sillä hän alensi itsensä palvelemaan ihmiskuntaa. Filippiläiskirje 2:5-8 kuvaa tätä nöyryyttä: ”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka oli Kristuksella Jeesuksella. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni siitä, että hän oli Jumalan vertainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.”

Palvelu ja myötätunto

Jeesus vietti suurimman osan elämästään palvellen muita. Hän kulki kaupungista kaupunkiin opettaen, parantaen sairaita, ajaen ulos pahoja henkiä ja lohduttaen surevia. Hän ei etsinyt omaa etuaan, vaan keskittyi lievittämään muiden kärsimyksiä. Matteuksen evankeliumi 9:35-36 tiivistää tämän: ”Jeesus kulki kaikki kaupungit ja kylät opettaen synagogissa, julistaen valtakunnan evankeliumia ja parantaen kaikki taudit ja kaikki vaivat. Nähdessään ihmisjoukot hän tunsi heitä kohtaan sääliä, sillä he olivat näännyksissä ja heitteillä kuin lampaat ilman paimenta.”

Opetus rakkaudesta ja anteeksiannosta

Jeesus opetti rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme (Mark. 12:30-31). Hän korosti anteeksiannon tärkeyttä ja kehotti seuraajiaan rakastamaan jopa vihollisiaan (Matt. 5:44). Nämä opetukset ovat suoraan vastakkaisia egoistisille taipumuksille ja kannustavat epäitsekkääseen toimintaan.

Uhrautuva kuolema

Jeesuksen suurin altruistinen teko oli hänen kuolemansa ristillä. Hän antoi itsensä uhriksi ihmiskunnan syntien sovitukseksi. Tämä uhri ei ollut pakotettu, vaan vapaaehtoinen rakkauden teko. Johanneksen evankeliumi 15:13 sanoo: ”Suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin se, että hän antaa henkensä ystäviensä puolesta.”

Ylösnousemus ja toivo

Vaikka Jeesuksen kuolema oli suuri uhri, hänen ylösnousemuksensa antaa toivoa uudesta elämästä ja voitosta kuolemasta. Ylösnousemus vahvistaa sen, että uhrautuva rakkaus voittaa pahan ja että altruistinen toiminta johtaa lopulta hyvään.

Kristuksen esimerkin merkitys

Kristuksen esimerkki täydellisestä altruismista on kristityille sekä haaste että inspiraatio.

Se haastaa meidät arvioimaan omia motiivejamme ja toimintatapojamme. Olemmeko valmiita uhraamaan omaa etuamme toisten hyväksi? Rakastammeko lähimmäisiämme niin kuin itseämme?

Se inspiroi meitä elämään epäitsekkäämmin ja myötätuntoisemmin. Se muistuttaa meitä siitä, että todellinen onni löytyy palvelemalla ja rakastamalla muita.

Kristuksen esimerkki voi inspiroida meitä palvelemaan tarvitsevia, auttamaan köyhiä, sairaita, yksinäisiä ja syrjäytyneitä, olemaan armollisia ja anteeksiantavaisia, antamaan anteeksi niille, jotka ovat tehneet meille vääryyttä ja kohtelemaan kaikkia ihmisiä ystävällisesti.

Se voi johtaa meidät puolustamaan oikeudenmukaisuutta, taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja puolustamaan heikkojen oikeuksia, rakastamaan vihollisia, rukoilemaan vihollistemme puolesta ja etsimään sovintoa. Se voi saada meidät uhraamaan aikaamme ja resurssejamme muiden hyväksi, osallistumaan vapaaehtoistyöhön ja lahjoittamaan kenties rahaa hyväntekeväisyyteen.

3.2 Altruismin teologinen perusta ja merkitys

Altruismi, epäitsekäs toiminta, joka pyrkii toisen parhaaseen, ei ole vain moraalinen ohje, vaan sillä on syvät teologiset juuret kristillisessä uskossa. Sen merkitys ulottuu yksilöllisestä moraalisesta elämästä yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja jopa Jumalan luonteen ymmärtämiseen. Kristillinen teologia tarjoaa vahvan perustan altruismille, perustuen Jumalan rakkauteen, ihmisen luotuun arvoon ja uskoon yhteiseen ihmiskuntaan.

Teologinen perusta

Kuten aiemmin todettiin, Jumalan agape-rakkaus on altruismin ydin. Jumala rakastaa ihmiskuntaa ehdoitta ja uhrautuvasti, mikä on malli kristilliselle rakkaudelle. Tämä rakkaus ei ole vain tunne, vaan aktiivinen toiminta toisen hyväksi.

Raamatun mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi (1. Moos. 1:27). Tämä antaa jokaiselle ihmiselle ainutlaatuisen arvon ja arvokkuuden, riippumatta heidän taustastaan, kyvyistään tai ansioistaan. Koska jokainen ihminen on Jumalan kuva, heidän hyvinvointinsa on tärkeää ja heidän kärsimyksensä on syytä lievittää. Altruistinen toiminta on siten kunnioitusta Jumalaa kohtaan, joka näkyy Hänen luomuksessaan.

Raamattu opettaa, että kaikki ihmiset ovat peräisin samasta luojasta ja ovat siten yhtä perhettä (Apt.17:26). Tämä yhteinen ihmiskunta luo solidaarisuuden ja vastuun tunteen toisiamme kohtaan. Emme ole vain yksilöitä, vaan olemme osa suurempaa kokonaisuutta, ja toistemme hyvinvointi on meidän kaikkien etu.

Jeesus Kristus on täydellinen esimerkki altruismista. Hän eli elämänsä palvellen muita ja lopulta uhrasi itsensä ihmiskunnan syntien sovitukseksi. Hänen elämänsä ja opetuksensa ovat malli kristilliselle elämälle, joka on täynnä rakkautta, myötätuntoa ja uhrautumista.

Pyhä Henki vaikuttaa uskovissa ja antaa heille voimaa elää altruistisesti. Hän synnyttää rakkauden, ilon, rauhan, pitkämielisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja itsehillinnän hedelmää (Gal. 5:22-23), jotka kaikki edistävät epäitsekästä toimintaa.

Altruismin merkitys

Altruismi on keskeinen osa kristillistä moraalia. Se kehottaa meitä asettamaan toisten tarpeet omien tarpeidemme edelle ja elämään elämää, joka on täynnä rakkautta, myötätuntoa ja uhrautumista.

Altruismi on välttämätöntä oikeudenmukaisen ja tasapuolisen yhteiskunnan rakentamisessa. Se kannustaa meitä taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan, puolustamaan heikkojen oikeuksia ja huolehtimaan tarvitsevista.

Altruistinen toiminta voi olla tehokas tapa todistaa kristillisestä uskosta. Kun ihmiset näkevät meidän palvelevan ja rakastavan heitä epäitsekkäästi, he saattavat avautua kuulemaan evankeliumia.

Altruistinen toiminta tuo kunniaa Jumalalle. Kun elämme elämää, joka on täynnä rakkautta ja myötätuntoa, heijastamme Jumalan luonnetta ja teemme Hänet tunnetuksi maailmalle.

Altruistinen toiminta edistää omaa henkistä kasvuamme. Kun palvelemme ja rakastamme muita, me opimme tuntemaan Jumalan paremmin ja tulemme enemmän Kristuksen kaltaisiksi.

Vaikka altruismilla on vahva teologinen perusta, siihen liittyy myös haasteita ja kritiikkiä: Äärimmäinen altruismi voi johtaa omien tarpeiden laiminlyöntiin ja uupumukseen. On tärkeää löytää tasapaino omien tarpeiden ja muiden palvelemisen välillä. Joskus altruistisen toiminnan motiiveja voidaan kyseenalaistaa. Onko toiminta todella epäitsekästä vai pyritäänkö sillä saamaan jotain vastineeksi, kuten hyväksyntää tai tunnustusta?

Altruistinen toiminta voi joskus luoda vääränlaista riippuvuutta avunsaajien ja auttajien välille. On tärkeää pyrkiä auttamaan ihmisiä itsenäistymään ja selviytymään omillaan.

Jotkut kritisoivat ajatusta, että altruismi on vain Jumalan työn tulosta uskovassa. Tämä voi johtaa passiivisuuteen ja vastuun välttämiseen.

3.2.1 Lähimmäisenrakkaus ja sen keskeinen asema kristillisessä etiikassa

Lähimmäisenrakkaus on kristillisen etiikan kulmakivi ja keskeisin periaate. Se ei ole vain yksi hyve muiden joukossa, vaan se on kaiken muun perusta ja mittari. Lähimmäisenrakkaus tiivistää kristillisen uskon ytimen: Jumalan rakkauden ihmiskuntaa kohtaan ja ihmisen kutsun rakastaa Jumalaa ja toisiaan.

Lähimmäisenrakkauden määritelmä ja ulottuvuus

Lähimmäisenrakkaus ei rajoitu vain perheeseen, ystäviin tai niihin, jotka ovat meille mieluisia. Se kattaa kaikki ihmiset, riippumatta heidän taustastaan, uskonnostaan, etnisyydestään, sosiaalisesta asemastaan tai jopa siitä, miten he kohtelevat meitä. Jeesus laajensi perinteisen ”lähimmäisen” käsitteen kattamaan jopa viholliset (Matt. 5:44).

Lähimmäisenrakkaus ei ole pelkkä tunne, vaan aktiivista toimintaa. Se ilmenee konkreettisina tekoina, joilla pyrimme edistämään toisten hyvinvointia, lievittämään heidän kärsimyksiään ja puolustamaan heidän oikeuksiaan.

Lähimmäisenrakkauden teologinen perusta

Lähimmäisenrakkaus perustuu Jumalan rakkauteen ihmiskuntaa kohtaan. Jumala on rakastanut meitä ensin (1.Joh. 4:19) ja antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen kuolemaan meidän puolestamme. Tämä Jumalan rakkaus on malli, jonka mukaan meidänkin tulee rakastaa toisiamme.

Jeesus tiivisti lain ja profeetat kultaiseen sääntöön: ”Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt. 7:12). Tämä sääntö korostaa vastavuoroisuuden ja empatian tärkeyttä.

Jeesus vastasi kysymykseen suurimmasta käskystä sanomalla: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen on tämän vertainen: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:37-39). Tämä kaksoiskäsky osoittaa, että Jumalan rakastaminen ja lähimmäisen rakastaminen ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa.

Jeesus antoi opetuslapsilleen uuden käskyn: ”Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne; niin kuin minä olen teitä rakastanut, rakastakaa tekin toisianne” (Joh.13:34). Tämä käsky korostaa Jeesuksen esimerkin seuraamista ja uhrautuvaa rakkautta.

Lähimmäisenrakkauden ilmenemismuodot

Lähimmäisenrakkaus voi ilmetä monin eri tavoin: Se on kykyä asettua toisen asemaan ja tuntea myötätuntoa hänen kärsimykselleen, valmiutta jakaa omaa aikaa, resursseja ja kykyjä toisten kanssa, valmiutta antaa anteeksi niille, jotka ovat tehneet meille vääryyttä ja pyrkiä sovintoon.

Lähimmäisenrakkautta on taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja puolustaa heikkojen oikeuksia.

Vieraanvaraisuus ja valmius ottaa vastaan ja auttaa niitä, jotka ovat syrjäytyneitä tai ulkopuolisia, on myös lähimmäisenrakkautta, samoin pyrkimys sovintoon ja rauhan edistämiseen konfliktitilanteissa.

Sitä on myös toisten tukeminen ja rohkaiseminen vaikeina aikoina.

Lähimmäisenrakkauden toteuttaminen ei ole aina helppoa. Se vaatii itsensä ylittämistä, omien etujen sivuuttamista ja valmiutta kohdata vaikeita tilanteita. Se edellyttää, että voitamme omat ennakkoluulomme ja kohtelemme kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti.

Jeesus kehotti meitä rakastamaan jopa vihollisiamme, mikä on yksi kristillisen etiikan vaikeimmista haasteista.

Jatkuva toisten auttaminen voi johtaa uupumukseen. On tärkeää löytää tasapaino omien tarpeiden ja muiden palvelemisen välillä, ja muistaa, että lähimmäisenrakkaus perustuu Jumalan rakkauteen ja että sen tarkoituksena on tuoda kunniaa Hänelle.

Lähimmäisenrakkauden merkitys

Lähimmäisenrakkaus on kristillisen etiikan ydin, ja sillä on syvällinen merkitys. Kun rakastamme lähimmäisiämme, heijastamme Jumalan luonnetta ja teemme Hänet tunnetuksi maailmalle. Lähimmäisenrakkaus johtaa konkreettisiin tekoihin, jotka edistävät toisten hyvinvointia ja lievittävät heidän kärsimyksiään sekä kannustaa meitä taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja puolustamaan heikkojen oikeuksia.

Kun palvelemme ja rakastamme muita, me opimme tuntemaan Jumalan paremmin ja tulemme enemmän Kristuksen kaltaisiksi.

Jeesus sanoi, että ne, jotka ovat ruokkineet nälkäisiä, juottaneet janoisia, ottaneet vastaan kodittomia, vaatettaneet alastomia, hoitaneet sairaita ja vierailleet vankeja, perivät ikuisen elämän (Matt. 25:31-46).

Lähimmäisenrakkaus on siis kristillisen etiikan kulmakivi ja keskeisin periaate. Se perustuu Jumalan rakkauteen ihmiskuntaa kohtaan ja ihmisen kutsuun rakastaa Jumalaa ja toisiaan. Lähimmäisenrakkaus kattaa kaikki ihmiset ja ilmenee konkreettisina tekoina, joilla pyrimme edistämään toisten hyvinvointia, lievittämään heidän kärsimyksiään ja puolustamaan heidän oikeuksiaan. Vaikka lähimmäisenrakkauden toteuttaminen voi olla haastavaa, sen merkitys yksilölliselle moraaliselle elämälle, yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle ja Jumalan kunnian tuomiselle on kiistaton. Kristityt ovat kutsuttuja elämään elämää, joka on täynnä lähimmäisenrakkautta, ja näin heijastamaan Jumalan luonnetta maailmalle.

3.2.2 Altruismi Jumalan kuvan heijastuksena ihmisessä

Kristillisen teologian mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi (lat. Imago Dei). Tämä ei tarkoita pelkästään fyysistä samankaltaisuutta, vaan ennen kaikkea henkisiä, moraalisia ja sosiaalisia ominaisuuksia, jotka heijastavat Jumalan luonnetta. Altruismi, epäitsekäs toiminta toisen hyväksi, on yksi keskeisimmistä tavoista, joilla Jumalan kuva ilmenee ihmisessä.

Jumala on itsessään täydellisen altruismin lähde. Hänen rakkautensa ihmiskuntaa kohtaan on ehdotonta ja uhrautuvaa. Hän antoi ainoan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kuolemaan ihmisten syntien sovitukseksi (Joh.3:16). Tämä on äärimmäinen esimerkki altruismista, jossa Jumala asetti ihmiskunnan hyvinvoinnin oman etunsa edelle.

Koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, hänellä on potentiaali heijastaa tätä samaa altruistista rakkautta. Tämä ei tarkoita, että jokainen ihminen automaattisesti olisi täydellisen altruistinen, vaan että jokaisessa ihmisessä on sisäänrakennettu kyky ja kutsumus epäitsekkääseen toimintaan.

Jumalan kuva ihmisessä mahdollistaa myötätunnon ja empatian tunteet. Voimme asettua toisen ihmisen asemaan, ymmärtää hänen kärsimyksensä ja tuntea halua auttaa häntä. Tämä kyky on suora heijastus Jumalan myötätunnosta ihmiskuntaa kohtaan.

Jumala on oikeudenmukainen, ja tämä oikeudenmukaisuuden taju heijastuu myös ihmisessä. Tunnemme sisällämme halua puolustaa heikkoja,vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja edistää tasa-arvoa. Altruistinen toiminta usein kumpuaa tästä oikeudenmukaisuuden tunteesta.

Jumalan rakkaus on uhrautuvaa ja tämä sama rakkaus voi ilmetä myös ihmisessä. Olemme valmiita tekemään uhrauksia toisten hyväksi, jopa silloin, kun se vaatii meiltä henkilökohtaista luopumista. Tämä uhrautuvuus on yksi vahvimmista osoituksista Jumalan kuvan läsnäolosta ihmisessä.

Jumala on luova, ja tämä luovuus heijastuu myös ihmisessä. Voimme käyttää luovuuttamme ja ongelmanratkaisukykyjämme toisten hyväksi, kehittäen uusia tapoja auttaa ja palvella heitä.

Jumala on sosiaalinen, ja tämä sosiaalisuus heijastuu myös ihmisessä. Olemme luotuja elämään suhteissa toisiimme ja huolehtimaan toistemme hyvinvoinnista. Altruistinen toiminta vahvistaa sosiaalisia suhteita ja luo yhteisöllisyyttä.

Synti on vääristänyt Jumalan kuvan ihmisessä. Itsekkyys, ahneus ja välinpitämättömyys ovat synnin seurauksia, jotka estävät altruismin toteutumista. Synnin vuoksi ihminen on taipuvainen asettamaan omat etunsa toisten edelle ja laiminlyömään heidän tarpeitaan.

Kristillisen uskon mukaan uudestisyntyminen Pyhän Hengen kautta palauttaa ja vahvistaa Jumalan kuvan ihmisessä. Uskova saa uuden sydämen ja uuden halun elää Jumalan tahdon mukaan. Tämä johtaa usein altruistisempaan elämäntapaan, jossa toisten palveleminen tulee luonnolliseksi osaksi uskovan elämää.

Altruismi on tärkeää monesta syystä.  Se tuo kunniaa Jumalalle. Kun elämme altruistisesti, heijastamme Jumalan luonnetta ja teemme Hänet tunnetuksi maailmalle. Altruistinen toiminta auttaa lievittämään kärsimystä, edistämään oikeudenmukaisuutta ja luomaan paremman maailman kaikille. Altruismi luo yhteisöllisyyttä, solidaarisuutta ja luottamusta ihmisten välille.

Se johtaa henkiseen kasvuun. Kun palvelemme ja rakastamme muita, me opimme tuntemaan Jumalan paremmin ja tulemme enemmän Kristuksen kaltaisiksi.

3.3 Keskeiset kirkkoisät ja heidän näkemyksensä altruismista

Kirkkoisät, varhaiskristilliset teologit ja johtajat, muokkasivat kristillistä ajattelua ja elämäntapaa vuosisatojen ajan. Heidän kirjoituksensa ja opetuksensa tarjoavat arvokkaita näkemyksiä altruismista ja sen merkityksestä kristillisessä uskossa. Vaikka termi ”altruismi” ei ollut käytössä heidän aikoinaan, heidän opetuksensa rakkaudesta, myötätunnosta, hyvistä teoista ja uhrautuvaisuudesta heijastavat syvää ymmärrystä altruistisesta toiminnasta.

Seuraavassa tarkastellaan muutamien keskeisten kirkkoisien näkemyksiä altruismista:

Ignatius Antiokialainen (n. 35-108 jKr.)

Ignatius Antiokialainen oli yksi apostolisten isien merkittävimmistä edustajista. Hänen kirjeensä, jotka hän kirjoitti matkallaan marttyyrikuolemaan Roomaan, korostavat yhteyttä Kristukseen ja toisiin uskoviin. Hän painotti rakkauden ja ykseyden merkitystä kristillisessä yhteisössä. Vaikka hän ei suoraan käyttänyt termiä ”altruismi”, hänen opetuksensa uhrautuvaisuudesta ja toisten palvelemisesta ovat selkeästi altruistisia. Hän kehotti kristittyjä olemaan ”kaikkien palvelijoita” ja ”kantamaan toistensa kuormia”. Hänen marttyyrikuolemansa itsessään on äärimmäinen esimerkki altruismista, jossa hän asetti Kristuksen seuraamisen oman elämänsä edelle.

Polykarpos Smyrnalainen (n. 69-155 jKr.)

Polykarpos, Ignatiuksen oppilas, oli myös apostolinen isä ja Smyrnan piispa. Hänen kirjeensä filippiläisille korostaa hyvien tekojen ja rakkauden merkitystä. Hän kehotti kristittyjä olemaan ”armahtavaisia ja myötätuntoisia” ja ”tekemään hyvää kaikille”. Hän painotti erityisesti köyhien ja kärsivien auttamista. Polykarpoksen opetukset heijastavat vahvaa altruistista näkemystä, jossa toisten tarpeiden huomioiminen ja heidän auttamisensa on keskeistä kristillisessä elämässä. Kuten Ignatius, myös Polykarpos kuoli marttyyrinä, mikä osoittaa hänen valmiuttaan uhrautua uskonsa puolesta.

Irenaeus Lyonilainen (n. 130-202 jKr.)

Irenaeus, Lyonin piispa, oli merkittävä teologi, joka vastusti gnostilaisuutta. Hän korosti Jumalan luomistyön hyvyyttä ja ihmisen arvoa. Hänen mukaansa ihmisen luominen Jumalan kuvaksi tarkoittaa, että meillä on potentiaali heijastaa Jumalan rakkautta ja hyvyyttä. Irenaeus painotti rakkauden ja hyvien tekojen merkitystä kristillisessä elämässä. Hän uskoi, että ihmisen pelastus on yhteydessä hänen kykyynsä rakastaa Jumalaa ja lähimmäistänsä. Hänen opetuksensa ihmisen potentiaalista hyvyyteen ja rakkauteen on vahva perusta altruistiselle toiminnalle.

Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215 jKr.)

Klemens Aleksandrialainen oli merkittävä teologi ja opettaja Aleksandrian katekeettisessa koulussa. Hän korosti tiedon ja uskon yhdistämistä ja pyrki osoittamaan kristinuskon ylivertaisuuden verrattuna muihin filosofioihin. Klemens painotti rakkauden ja myötätunnon merkitystä. Hän uskoi, että todellinen kristitty on aina valmis auttamaan muita ja että hyvät teot ovat uskon välttämätön seuraus. Hän korosti erityisesti köyhien auttamista ja omaisuuden jakamista tarvitsevien kanssa. Klemens näki altruistisen toiminnan osoituksena todellisesta kristillisestä uskosta ja Jumalan rakkauden heijastuksena.

Origenes (n. 185-254 jKr.)

Origenes, Klemensin oppilas, oli yksi varhaiskristillisen kirkon merkittävimmistä ja kiistanalaisimmista teologeista. Hän kehitti allegorisen raamatuntulkinnan ja pyrki selittämään kristillistä uskoa filosofisin termein. Origenes painotti rakkauden ja uhrautuvaisuuden merkitystä. Hän uskoi, että Kristuksen seuraaminen vaatii itsensä kieltämistä ja toisten palvelemista. Hän korosti erityisesti vihollisten rakastamista ja anteeksiantamista. Origenesin opetukset uhrautuvasta rakkaudesta ja toisten palvelemisesta ovat selkeästi altruistisia ja heijastavat syvää ymmärrystä kristillisen uskon ytimestä.

Augustinus Hippolainen (354-430 jKr.)

Augustinus, Hippon piispa, oli yksi läntisen kirkon vaikutusvaltaisimmista teologeista. Hänen teoksensa, kuten Tunnustukset ja Jumalan valtio, ovat muokanneet kristillistä ajattelua vuosisatojen ajan. Augustinus painotti Jumalan rakkauden keskeisyyttä ja ihmisen kyvyttömyyttä pelastaa itsensä omilla teoillaan. Hän uskoi, että Jumalan armo on välttämätön pelastukselle, mutta että usko ilman tekoja on kuollut (Jaak.2:26). Augustinus korosti rakkauden ja hyvien tekojen merkitystä kristillisessä elämässä. Hän näki lähimmäisenrakkauden osoituksena Jumalan rakkaudesta ja välineenä Jumalan kunnian tuomiseen. Augustinuksen mukaan todellinen rakkaus on aina epäitsekästä ja pyrkii toisen parhaaseen. Hän painotti erityisesti köyhien auttamista ja oikeudenmukaisuuden edistämistä.

Vaikka kirkkoisät eivät käyttäneet termiä ”altruismi”, heidän opetuksensa rakkaudesta, myötätunnosta, hyvistä teoista ja uhrautuvaisuudesta heijastavat syvää ymmärrystä altruistisesta toiminnasta. He korostivat Jumalan rakkauden keskeisyyttä, ihmisen arvoa, lähimmäisenrakkauden merkitystä ja hyvien tekojen välttämättömyyttä. Heidän opetuksensa tarjoavat vahvan teologisen perustan altruismille ja kannustavat kristittyjä elämään elämää, joka on täynnä epäitsekästä toimintaa ja toisten palvelemista. Heidän elämänsä, monet marttyyrikuoleman kautta, ovat vahva todistus heidän uskostaan ja valmiudestaan uhrautua toisten hyväksi.

3.3.1 Basileios Suuri: Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja köyhien auttaminen

Basileios Suuri (n. 330-379 jKr.), Kesarean piispa Kappadokiassa, oli yksi merkittävimmistä kirkkoisistä ja yksi kolmesta Kappadokialaisesta isästä (yhdessä Gregorios Nyssalaisen ja Gregorios Nazianzilaisen kanssa). Hänet tunnetaan erityisesti panoksestaan kolminaisuusoppiin, luostarilaitoksen kehittämiseen ja vahvasta sitoutumisestaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja köyhien auttamiseen. Basileioksen ajattelu ja toiminta tarjoavat syvällisen ja käytännöllisen näkökulman altruismiin.

Teologinen perusta sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle

Basileioksen näkemys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja köyhien auttamisesta perustui vahvasti hänen teologiseen ymmärrykseensä:

Basileios uskoi, että Jumala on luonut maailman hyväksi ja että kaikki ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi. Tämä tarkoittaa, että jokaisella ihmisellä on luovuttamaton arvo ja ihmisarvo, riippumatta hänen sosiaalisesta asemastaan tai varallisuudestaan.

Basileios korosti kristillisen yhteisön merkitystä ja uskoi, että kristityt ovat kutsuttuja elämään keskinäisessä riippuvuussuhteessa toisiinsa. Hän näki yhteisön paikkana, jossa jaetaan resursseja ja huolehditaan niistä, jotka ovat tarpeessa.

Basileioksen mukaan lähimmäisenrakkaus on kristillisen elämän ydin. Hän tulkitsi Jeesuksen opetukset lähimmäisenrakkaudesta siten, että ne koskevat kaikkia ihmisiä, erityisesti niitä, jotka ovat köyhiä, sairaita ja kärsiviä.

Basileios ei tuominnut varallisuutta sinänsä, mutta hän korosti, että varallisuus on lahja Jumalalta, joka on tarkoitettu käytettäväksi Jumalan kunniaksi ja toisten hyväksi. Hän tuomitsi ankarasti ahneuden ja itsekkyyden ja kehotti rikkaita jakamaan omaisuuttaan köyhien kanssa.

Basileioksen toiminta käytännössä

Basileioksen usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ei rajoittunut pelkkiin teologisiin pohdintoihin. Hän toimi aktiivisesti köyhien auttamiseksi ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi:

Basileioksen tunnetuin saavutus oli ”Basileias”, suuri sosiaalinen kompleksi, jonka hän perusti Kesareaan. Basileias sisälsi sairaalan, orpokodin, vanhainkodin, majatalon matkustavaisille ja köyhille sekä koulun. Se oli edistyksellinen laitos aikanaan ja tarjosi kattavaa hoitoa ja apua niille, jotka olivat tarpeessa.

Basileios käytti saarnojaan ja kirjoituksiaan tuomitakseen sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja kannustaakseen rikkaita auttamaan köyhiä. Hän puhui voimakkaasti ahneutta ja itsekkyyttä vastaan ja muistutti rikkaita siitä, että heidän varallisuutensa on lahja Jumalalta, joka on tarkoitettu jaettavaksi.

Basileios eli itse yksinkertaista ja askeettista elämää ja jakoi suuren osan omasta omaisuudestaan köyhille. Hän oli valmis uhraamaan omaa mukavuuttaan ja hyvinvointiaan toisten hyväksi.

Basileios käytti kirkon varoja köyhien auttamiseen ja sosiaalisten ohjelmien rahoittamiseen. Hän varmisti, että kirkko ei vain julistanut sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vaan myös toimi sen mukaisesti.

Basileioksen opetukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja köyhien auttamisesta ovat edelleen ajankohtaisia ja merkityksellisiä nykypäivänä. Ne haastavat meidän itsekkyytemme ja ahneutemme ja kannustavat meitä asettamaan toisten tarpeet omien etujemme edelle.

Hänen opetuksensa haastavat meitä solidaarisuuteen köyhiä ja kärsiviä kohtaan ja muistuttavat meitä siitä, että olemme kaikki osa samaa ihmiskuntaa.

Basileioksen elämä ja toiminta kannustavat meitä tekemään konkreettisia tekoja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi ja köyhien auttamiseksi.

Basileioksen opetukset muistuttavat myös kirkkoa sen roolista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäjänä ja köyhien puolustajana.

3.3.2 Gregorios Nyssalainen: Ihmiskunnan ykseys ja keskinäinen vastuu

Gregorios Nyssalainen (n. 335-395 jKr.), Nyssan piispa Kappadokiassa, oli yksi kolmesta Kappadokialaisesta isästä (yhdessä Basileios Suuren ja Gregorios Nazianzilaisen kanssa). Hänet tunnetaan syvällisestä filosofisesta ja teologisesta ajattelustaan, erityisesti hänen panoksestaan kolminaisuusoppiin, ihmisen luontoon ja ihmiskunnan ykseyden ja keskinäisen vastuun korostamiseen. Gregorios Nyssalaisen näkemykset tarjoavat rikkaan ja moniulotteisen ymmärryksen altruismista.

Gregorios Nyssalaisen ajattelu ihmiskunnan ykseydestä ja keskinäisestä vastuusta perustui useisiin keskeisiin teologisiin periaatteisiin:

Yhteinen luonto

Gregorios korosti, että kaikki ihmiset jakavat saman ihmisluonnon. Tämä yhteinen luonto yhdistää meidät toisiimme ja tekee meistä osan yhtä ihmisperhettä. Hän uskoi, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja että tämä Jumalan kuva on läsnä jokaisessa ihmisessä, riippumatta hänen etnisyydestään, sosiaalisesta asemastaan tai muista ulkoisista tekijöistä.

Jumalan kuva

Gregorioksen mukaan ihmisen luominen Jumalan kuvaksi tarkoittaa, että meillä on potentiaali heijastaa Jumalan rakkautta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Tämä potentiaali on läsnä jokaisessa ihmisessä, ja meidän tehtävämme on kehittää tätä potentiaalia ja elää sen mukaisesti.

Yhteinen alkuperä: Gregorios korosti, että kaikki ihmiset polveutuvat samasta esi-isästä, Aadamista. Tämä yhteinen alkuperä korostaa ihmiskunnan ykseyttä ja muistuttaa meitä siitä, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme.

Kristuksen lunastustyö: Gregorios uskoi, että Kristuksen lunastustyö koskee koko ihmiskuntaa. Kristus kuoli kaikkien ihmisten syntien sovitukseksi ja avasi tien pelastukseen kaikille, jotka uskovat häneen. Tämä universaali lunastus korostaa ihmiskunnan ykseyttä ja muistuttaa meitä siitä, että olemme kaikki yhtä arvokkaita Jumalan silmissä.

Ekklesia (Kirkko): Gregorios näki kirkon paikkana, jossa ihmiskunnan ykseys ilmenee konkreettisesti. Kirkko on yhteisö, jossa ihmiset eri taustoista ja kulttuureista yhdistyvät Kristuksessa ja elävät keskinäisessä rakkaudessa ja solidaarisuudessa.

Gregorioksen mukaan ihmiskunnan ykseys synnyttää keskinäisen vastuun toisistamme. Koska olemme kaikki yhteydessä toisiimme ja jaamme saman ihmisluonnon, meillä on velvollisuus huolehtia toisistamme ja auttaa niitä, jotka ovat tarpeessa. Tämä keskinäinen vastuu ilmenee altruistisessa toiminnassa.

Gregorios korosti myötätunnon ja empatian merkitystä. Hän uskoi, että meidän tulisi pyrkiä ymmärtämään toisten ihmisten kokemuksia ja tunteita ja että meidän tulisi tuntea myötätuntoa niitä kohtaan, jotka kärsivät.

Gregorios kehotti kristittyjä auttamaan köyhiä ja tarvitsevia. Hän uskoi, että meidän tulisi jakaa omaisuuttamme niiden kanssa, jotka ovat vähemmän onnekkaita, ja että meidän tulisi pyrkiä lievittämään heidän kärsimyksiään.

Gregorios korosti oikeudenmukaisuuden merkitystä. Hän uskoi, että meidän tulisi pyrkiä edistämään oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa ja että meidän tulisi vastustaa kaikenlaista epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa.

Gregorios uskoi rauhan merkitykseen. Hän kehotti kristittyjä pyrkimään rauhaan ja sovintoon ja vastustamaan kaikenlaista väkivaltaa ja vihaa.

Gregorios näki altruistisen toiminnan osana henkistä kasvua. Hän uskoi, että kun palvelemme toisia, me kasvamme rakkaudessa ja hyvyydessä ja tulemme enemmän Kristuksen kaltaisiksi.

Gregorios Nyssalaisen kritiikki orjuutta kohtaan

Gregorios Nyssalainen oli yksi harvoista varhaiskristillisistä ajattelijoista, joka tuomitsi orjuuden selkeästi ja voimakkaasti. Hän argumentoi, että orjuus on vastoin ihmisen luonnollista vapautta ja ihmisarvoa. Hän sanoi, että orjuus on ”synti Jumalaa vastaan” ja että se on ”ihmisen luonnon loukkaus”. Gregorioksen kritiikki orjuutta kohtaan osoittaa hänen syvän sitoutumisensa ihmiskunnan ykseyteen ja keskinäiseen vastuuseen.

Gregorioksen opetusten merkitys

Gregorios Nyssalaisen opetukset ihmiskunnan ykseydestä ja keskinäisestä vastuusta ovat edelleen ajankohtaisia ja merkityksellisiä nykypäivänä:

Opetukset ovat haaste individualismille ja itsekkyydelle ja kannustavat meitä näkemään itsemme osana suurempaa ihmisyhteisöä ja kutsuvat meitä solidaarisuuteen niiden kanssa, jotka ovat marginaalissa ja kärsivät. Gregorios kannustaa meitä työskentelemään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta ja muistuttaa meitä jokaisen ihmisen luovuttamattomasta arvosta ja ihmisarvosta.

3.3.3 Muita merkittäviä isien näkemyksiä

Vaikka Basileios Suuri ja Gregorios Nyssalainen ovat erinomaisia esimerkkejä kirkkoisien altruistisista näkemyksistä, monet muut varhaiskristilliset ajattelijat ja johtajat antoivat merkittäviä panoksia aiheen ymmärtämiseen. Tässä tarkastelemme lyhyesti joitakin muita merkittäviä isien näkemyksiä altruismista, keskittyen heidän keskeisiin teemoihinsa:

Johannes Krysostomos (n. 347-407 jKr.)

 Konstantinopolin arkkipiispa, tunnettu saarnaaja ja sosiaalinen uudistaja.

Krysostomos tuomitsi ankarasti varallisuuden väärinkäytön ja korosti, että rikkaiden tulisi nähdä omaisuutensa Jumalan lahjana, joka on tarkoitettu jaettavaksi köyhien kanssa. Hän vertasi rikkaita, jotka eivät auttaneet köyhiä, varkaisiin, jotka varastavat Jumalalta.

Krysostomos korosti köyhien arvoa ja sanoi, että he ovat ”Kristuksen ruumis”. Hän opetti, että kun autamme köyhiä, autamme itse asiassa Kristusta.

Krysostomos kehotti kristittyjä tekemään konkreettisia tekoja köyhien auttamiseksi, kuten antamaan almuja, tarjoamaan suojaa kodittomille ja vierailemalla vankilassa.

Augustinus Hippolainen (354-430 jKr.)

Hippon piispa, vaikutusvaltainen teologi ja filosofi.

Augustinus korosti ”caritas” -rakkauden merkitystä, joka on Jumalan rakkauden heijastusta ihmisessä ja ilmenee lähimmäisenrakkaudessa. Hän erotti ”caritas” -rakkauden ”cupiditas” -rakkaudesta, joka on itsekästä ja maallista.

Augustinus opetti, että kun rakastamme lähimmäistämme, heijastamme Jumalan rakkautta maailmassa. Hän uskoi, että lähimmäisenrakkaus on välttämätöntä pelastukselle.

Augustinus korosti, että altruistisen toiminnan tulisi lähteä sydämestä ja olla motivoitunut Jumalan rakkaudesta, ei pelkästään velvollisuudesta tai ulkoisesta paineesta.

Tertullianus (n. 155-220 jKr.)

Pohjoisafrikkalainen teologi ja apologeetti.

Tertullianus korosti kristittyjen keskinäistä rakkautta ja solidaarisuutta. Hän kirjoitti, että pakanat ihmettelivät kristittyjen rakkautta toisiaan kohtaan ja sanoivat: ”Katso, kuinka he rakastavat toisiaan!”

Tertullianus kuvasi, kuinka kristityt auttoivat toisiaan käytännön asioissa, kuten hautajaisten järjestämisessä, sairaiden hoitamisessa ja vankien tukemisessa.

Tertullianus näki kristittyjen rakkauden ja hyvät teot todisteena heidän uskostaan.

Irenaeus Lyonilainen (n. 130-202 jKr.)

Lyonin piispa ja apologeetti.

Irenaeus korosti, että ihmisen tehtävänä on kehittää Jumalan kuvaa itsessään. Tämä kehitys tapahtuu kuuliaisuuden, rakkauden ja hyvien tekojen kautta.

Hän opetti, että lähimmäisen palveleminen on olennainen osa Jumalan kuvan kehittämistä ja korosti, että kristittyjen tulisi seurata Kristuksen esimerkkiä ja elää elämää, joka on täynnä rakkautta ja uhrautuvaisuutta.

Cyprianus Karthagolainen (n. 200-258 jKr.)

 Karthagon piispa ja marttyyri.

Cyprianus kirjoitti laajoja kuvauksia Karthagon vitsauksista ja siitä, kuinka kristityt vastasivat niihin osoittamalla hyväntekeväisyyttä ja huolehtimalla sairastuneista ja kuolevista, jopa pakanoiden kohdalla.

Hän korosti, kuinka kristittyjen hyväntekeväisyys erotti heidät pakanallisesta yhteiskunnasta ja osoitti heidän uskonsa voiman.

Monet kirkkoisät korostivat altruismin merkitystä kristillisessä elämässä. He painottivat rakkauden, myötätunnon, hyvien tekojen ja uhrautuvaisuuden tärkeyttä. He näkivät altruistisen toiminnan Jumalan rakkauden heijastuksena, ihmiskunnan ykseyden ilmauksena ja välttämättömänä osana pelastusta ja henkistä kasvua. Heidän opetuksensa haastavat meidät elämään elämää, joka on täynnä altruismia ja solidaarisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan.

Nämä isien näkemykset eivät ole täysin yhtenäisiä, ja niissä on vivahteita ja painotuksia. Kuitenkin yhteinen teema on, että kristillinen usko kutsuu ihmisiä ylittämään itsekkyyden ja palvelemaan toisia rakkaudessa ja myötätunnossa. Tämä altruistinen toiminta ei ole vain hyvää, vaan se on olennainen osa kristillistä identiteettiä ja todistus Jumalan rakkaudesta maailmassa.

4. Parantumisen tie: Askeesi, rukous ja sakramentit

4.1 Askeesin rooli egoismin kukistamisessa

Askeesi, laajasti määriteltynä, on vapaaehtoista pidättäytymistä tietyistä nautinnoista tai mukavuuksista, usein uskonnollisista tai hengellisistä syistä. Se on pyrkimys yksinkertaistaa elämää, vähentää kiintymystä maallisiin asioihin ja keskittyä korkeampiin arvoihin. Kristillisessä perinteessä askeesilla on keskeinen rooli egoismin kukistamisessa ja altruismin edistämisessä.

Egoismi, vastakohtana altruismille, on taipumus asettaa omat edut ja tarpeet etusijalle muiden ihmisten kustannuksella. Kristillisessä teologiassa egoismin juuret nähdään usein syntiinlankeemuksessa, joka vääristi ihmisen suhteen Jumalaan, itseen ja toisiin ihmisiin. Egoismi ilmenee monin tavoin, kuten itsekkyytenä, ahneuksena, kateutena, ylpeytenä ja haluna hallita muita.

Askeesi ei ole itsensä kiduttamista tai kärsimyksen tavoittelua itseisarvoisesti. Sen sijaan se on väline, jonka avulla ihminen voi vapautua egoismin kahleista ja avautua Jumalan rakkaudelle ja lähimmäisenrakkaudelle. Askeesi voi ilmetä monissa eri muodoissa:

Paasto:

Ruoasta ja juomasta pidättäytyminen tiettynä aikana. Paasto ei ole vain ruumiillinen harjoitus, vaan se on myös henkinen harjoitus, joka auttaa meitä tunnistamaan tarpeemme Jumalalle ja olemaan myötätuntoisempia niitä kohtaan, jotka kärsivät nälkää.

Rukous:

Säännöllinen ja syvällinen rukous auttaa meitä keskittämään ajatuksemme Jumalaan ja vähentämään itsekkyyden vaikutusta.

Valvominen (vigilia):

Valvominen tarkoittaa hereillä pysymistä yön yli tai pitkiä aikoja, usein rukouksen tai mietiskelyn merkeissä. Se auttaa meitä voittamaan ruumiillisen laiskuuden ja keskittymään henkisiin asioihin.

Almujen antaminen:

Almujen antaminen on konkreettinen tapa jakaa resurssejamme niiden kanssa, jotka ovat tarpeessa. Se auttaa meitä voittamaan ahneuden ja kehittämään myötätuntoa.

Yksinkertainen elämä:

Yksinkertainen elämä tarkoittaa tarpeettomien tavaroiden ja nautintojen välttämistä ja keskittymistä siihen, mikä on todella tärkeää. Se auttaa meitä voittamaan materialismin ja kehittämään tyytyväisyyttä.

Kuuliaisuus:

Kuuliaisuus hengelliselle ohjaajalle tai yhteisölle auttaa meitä voittamaan ylpeyden ja oppimaan nöyryyttä.

Hiljaisuus:

Hiljaisuus on aikaa, jolloin pidättäydymme puhumisesta ja keskitymme kuuntelemaan Jumalaa ja omaa sisintämme. Se auttaa meitä voittamaan turhan puheen ja kehittämään sisäistä rauhaa.

Työ:

Fyysinen työ, erityisesti toisten hyväksi tehtävä työ, voi olla askeettinen harjoitus, joka auttaa meitä voittamaan laiskuuden ja kehittämään palvelualttiutta.

Askeesi vaikuttaa egoismiin monin tavoin: Askeesi auttaa meitä vähentämään kiintymystä maallisiin asioihin, kuten varallisuuteen, valtaan ja nautintoihin. Kun emme ole enää niin kiinni näissä asioissa, olemme vapaampia palvelemaan toisia.

Askeesi vaatii itsekuria ja tahdonvoimaa. Kun opimme hallitsemaan omia halujamme ja impulssejamme, olemme paremmin varustautuneita vastustamaan egoismin houkutuksia.

Askeesi auttaa meitä tunnistamaan omat rajallisuutemme ja tarpeemme Jumalalle. Kun olemme nöyriä, olemme vähemmän taipuvaisia ylpeyteen ja itsekkyyteen.

Askeesi auttaa meitä olemaan myötätuntoisempia niitä kohtaan, jotka kärsivät. Kun olemme itse kokeneet jonkinlaista pidättäytymistä tai epämukavuutta, ymmärrämme paremmin muiden ihmisten vaikeuksia.

Askeesi auttaa meitä keskittämään huomiomme Jumalaan ja hänen tahtoonsa. Kun Jumala on elämämme keskipiste, olemme vähemmän taipuvaisia itsekkyyteen ja enemmän halukkaita palvelemaan toisia.

Vaikka askeesi voi olla hyödyllinen väline egoismin kukistamisessa, on tärkeää olla tietoinen sen mahdollisista vaaroista:

Askeesi voi muuttua lakihenkiseksi, jos uskomme, että voimme ansaita Jumalan suosion suorittamalla tiettyjä harjoituksia.

Askeesi voi johtaa ylpeyteen, jos uskomme olevamme parempia kuin muut, koska harjoitamme askeesia.

Askeesi voi muuttua itsensä vahingoittamiseksi, jos harjoitamme sitä liian äärimmäisellä tavalla.

Askeesi voi johtaa muiden tuomitsemiseen, jos uskomme, että heidän pitäisi harjoittaa askeesia samalla tavalla kuin me.

Oikea asenne askeesiin on nöyryys, rakkaus ja tasapaino. Askeesin tulisi olla väline, joka auttaa meitä kasvamaan Jumalan rakkaudessa ja palvelemaan toisia, ei päämäärä sinänsä. On tärkeää kuunnella omaa sisintään ja hengellistä ohjaajaa, jotta löydämme oikean tasapainon askeesin harjoittamisessa.

Askeesi on perinteinen kristillinen harjoitus, jolla pyritään kukistamaan egoismi ja edistämään altruismia. Se on vapaaehtoista pidättäytymistä tietyistä nautinnoista tai mukavuuksista, jotta voidaan keskittyä korkeampiin arvoihin ja kasvaa Jumalan rakkaudessa. Askeesi voi ilmetä monissa eri muodoissa, kuten paastona, rukouksena, almujen antamisena ja yksinkertaisena elämänä. On tärkeää olla tietoinen askeesin mahdollisista vaaroista ja harjoittaa sitä nöyryydellä, rakkaudella ja tasapainolla. Oikein harjoitettuna askeesi voi olla voimakas väline egoismin kukistamisessa ja altruismin edistämisessä.

4.1.1 Paasto, pidättäytyminen ja itsensä kieltäminen

Paasto, pidättäytyminen ja itsensä kieltäminen ovat keskeisiä askeettisia harjoituksia, joilla pyritään kukistamaan egoismi ja edistämään altruismia kristillisessä perinteessä. Vaikka nämä termit liittyvät läheisesti toisiinsa, niillä on omat erityispiirteensä ja painotuksensa.

Paasto on vapaaehtoista pidättäytymistä ruoasta, juomasta tai molemmista tietyksi ajaksi. Se on yksi vanhimmista ja yleisimmistä askeettisista harjoituksista, jota on harjoitettu monissa eri uskonnoissa ja kulttuureissa. Kristillisessä perinteessä paasto on usein yhdistetty rukoukseen ja mietiskelyyn, ja se nähdään keinona lähestyä Jumalaa ja puhdistaa itseään synnistä.

Paaston tarkoituksena ei ole pelkästään kärsimyksen tuottaminen, vaan se on pikemminkin keino alistaa ruumiilliset halut hengellisille pyrkimyksille. Paasto auttaa meitä tunnistamaan tarpeemme Jumalalle ja olemaan myötätuntoisempia niitä kohtaan, jotka kärsivät nälkää. Se myös auttaa meitä kehittämään itsekuria ja tahdonvoimaa. Paasto voi olla täydellistä, jolloin pidättäydytään kaikesta ruoasta ja juomasta (paitsi vedestä), tai osittaista, jolloin pidättäydytään tietyistä ruoista tai juomista. Paasto voi myös olla ajallista, jolloin paastotaan tiettynä aikana, kuten päivän, viikon tai kuukauden ajan.

Raamatussa on monia esimerkkejä paastosta, kuten Jeesuksen 40 päivän paasto erämaassa (Matt. 4:2) ja israelilaisten paasto katumuksen merkkinä (Joel 2:12-17). Kirkkohistoriassa monet pyhät ja mystikot ovat harjoittaneet paastoa syvällisen hengellisen kasvun saavuttamiseksi.

Pidättäytyminen on laajempi termi kuin paasto, ja se tarkoittaa vapaaehtoista pidättäytymistä mistä tahansa nautinnosta tai mukavuudesta. Pidättäytyminen voi koskea ruokaa, juomaa, viihdettä, seksuaalisuutta, puhetta tai mitä tahansa muuta, mikä voi olla meille nautinnon lähde.

Pidättäytymisen tarkoituksena on vähentää kiintymystä maallisiin asioihin ja keskittyä hengellisiin arvoihin. Se auttaa meitä voittamaan halumme ja kehittämään itsekuria. Pidättäytyminen voi myös olla tapa osoittaa myötätuntoa niitä kohtaan, jotka eivät nauti samoista mukavuuksista kuin me.

Pidättäytyminen voi olla tilapäistä tai pysyvää. Voimme pidättäytyä tietyistä asioista tietyn ajan, kuten paaston aikana, tai voimme päättää pidättäytyä tietyistä asioista pysyvästi, kuten alkoholin tai tupakan käytöstä.

Esimerkkejä pidättäytymisestä ovat lihasta pidättäytyminen paaston aikana, television katselusta pidättäytyminen tiettynä aikana, turhasta puheesta pidättäytyminen ja sosiaalisen median käytöstä pidättäytyminen.

Itsensä kieltäminen on vielä laajempi termi kuin pidättäytyminen, ja se tarkoittaa vapaaehtoista luopumista omista oikeuksista, toiveista ja haluista toisten hyväksi. Itsensä kieltäminen on keskeinen osa kristillistä rakkautta ja uhrautuvaisuutta. Itsensä kieltämisen tarkoituksena on voittaa egoismi ja palvella toisia. Se auttaa meitä asettamaan muiden tarpeet omien tarpeidemme edelle ja elämään elämää, joka on täynnä rakkautta ja myötätuntoa.

Itsensä kieltäminen voi ilmetä monin eri tavoin, kuten antamalla aikaamme ja resurssejamme toisten auttamiseksi, kuuntelemalla toisia kärsivällisesti, antamalla anteeksi niille, jotka ovat tehneet meille vääryyttä, ja jopa uhraamalla oman elämämme toisten puolesta.

Jeesus on täydellinen esimerkki itsensä kieltämisestä, sillä hän luopui jumalallisesta asemastaan ja tuli ihmiseksi palvelemaan ja pelastamaan meidät (Fil. 2:5-8). Muita esimerkkejä itsensä kieltämisestä ovat vanhempien uhraukset lastensa hyväksi, vapaaehtoistyöntekijöiden uhraukset ja marttyyrien uhraukset uskonsa puolesta.

Paasto, pidättäytyminen ja itsensä kieltäminen ovat kaikki tärkeitä välineitä egoismin kukistamisessa, koska nämä harjoitukset auttavat meitä voittamaan halumme ja kehittämään itsekuria. Kun opimme hallitsemaan omia halujamme, olemme vähemmän taipuvaisia itsekkyyteen.

Ne auttavat meitä vähentämään kiintymystä maallisiin asioihin ja keskittymään hengellisiin arvoihin. Kun emme ole enää niin kiinni maallisissa asioissa, olemme vapaampia palvelemaan toisia.

Nämä harjoitukset auttavat meitä olemaan myötätuntoisempia niitä kohtaan, jotka kärsivät. Kun olemme itse kokeneet jonkinlaista pidättäytymistä tai epämukavuutta, ymmärrämme paremmin muiden ihmisten vaikeuksia.

Samoin ne auttavat meitä asettamaan muiden tarpeet omien tarpeidemme edelle ja elämään elämää, joka on täynnä rakkautta ja myötätuntoa.

On tärkeää harjoittaa paastoa, pidättäytymistä ja itsensä kieltämistä oikealla asenteella. Näiden harjoitusten tulisi olla motivoituneita rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, ei pelkästään velvollisuudesta tai halusta ansaita Jumalan suosiota. On myös tärkeää olla tasapainoinen ja välttää äärimmäisyyksiä, jotka voivat vahingoittaa terveyttämme tai aiheuttaa ylpeyttä.

4.1.2 Materiaalisen omaisuuden merkityksen vähentäminen

Kristillisessä askeesissa materiaalisen omaisuuden merkityksen vähentäminen on keskeinen teema, joka liittyy suoraan egoismin kukistamiseen ja altruismin edistämiseen. Ajatuksena on, että kiintymys materiaan luo riippuvuutta, ahneutta ja itsekkyyttä, jotka estävät meitä rakastamasta Jumalaa ja lähimmäistämme täydellisesti.

Ennen kuin voimme vähentää materiaalisen omaisuuden merkitystä, meidän on ymmärrettävä, miksi se on meille niin tärkeää. Materiaaliset asiat voivat tarjota meille tunteen turvallisuudesta ja vakaudesta, erityisesti epävarmassa maailmassa. Ne voivat olla osa identiteettiämme ja kertoa muille, keitä olemme tai keitä haluamme olla ja ne voivat tuottaa meille nautintoa ja tyydytystä, olipa kyse sitten kauniista esineistä, mukavista vaatteista tai uusimmasta teknologiasta.

Ne voivat antaa meille myös valtaa ja vaikutusvaltaa, erityisesti jos meillä on paljon varallisuutta, samoin meille sosiaalista statusta ja arvostusta.

Ongelma ei ole niinkään itse materiaalisissa asioissa, vaan siinä, miten kiinnymme niihin ja miten ne vaikuttavat meihin. Kun asetamme materiaaliset asiat Jumalan ja muiden ihmisten edelle, ne alkavat hallita meitä ja vääristää arvojamme.

Raamatullinen perusta

Raamatussa on monia kohtia, jotka varoittavat meitä rikkauden vaaroista ja kehottavat meitä elämään yksinkertaisesti:

Matt. 6:19-21:

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.  Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi

Luuk.12:15 ”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.”

1. Tim. 6:10: Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä.

Matt. 19:21:  Jeesus sanoi rikkaalle nuorukaiselle: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” 

Nämä kohdat eivät välttämättä tarkoita, että meidän pitäisi luopua kaikesta omaisuudestamme, vaan ne kehottavat meitä tarkastelemaan suhdettamme materiaan ja varmistamaan, että se ei estä meitä seuraamasta Kristusta.

Käytännön keinoja materiaalisen merkityksen vähentämiseen

On monia käytännön keinoja, joilla voimme vähentää materiaalisen omaisuuden merkitystä elämässämme:

Pyrkimällä elämään yksinkertaisempaa elämää, jossa keskitytään olennaiseen. Tämä voi tarkoittaa tarpeettomien tavaroiden karsimista, pienemmässä asunnossa asumista, vähemmän shoppailua ja enemmän aikaa luonnossa viettämistä.

Harjoittelemalla antamista. Lahjoita vaatteita, huonekaluja ja muita tavaroita, joita et enää tarvitse. Anna rahaa hyväntekeväisyyteen ja auta niitä, jotka ovat tarpeessa.

Välttämällä vertaamasta itseään muihin ja heidän omaisuuteensa. Muistamalla, että onnellisuus ei löydy materiaalisista asioista.

Kehittämällä kiitollisuutta siitä, mitä sinulla jo on. Arvosta pieniä asioita elämässä ja ole tyytyväinen siihen, mitä Jumala on sinulle antanut.

Sen sijaan, että kuluttaisimme rahaa tavaroihin, sijoitamme kokemuksiin, kuten matkoihin, konsertteihin tai kurssien käymiseen. Kokemukset voivat tuoda enemmän iloa ja tyydytystä kuin materiaaliset asiat.

Paasto ei ole vain ruoasta pidättäytymistä, vaan se voi olla myös pidättäytymistä muista nautinnoista, kuten shoppailusta tai sosiaalisesta mediasta. Tämä auttaa meitä tunnistamaan tarpeemme Jumalalle ja vähentämään kiintymystä maallisiin asioihin.

Keskitymällä kehittämään sisäistä elämääsi rukouksen, mietiskelyn ja Raamatun lukemisen avulla. Kun olemme yhteydessä Jumalaan, olemme vähemmän taipuvaisia etsimään tyydytystä materiaalisista asioista.

Materiaalisesta omaisuudesta luopuminen tai sen merkityksen vähentäminen vaikuttaa suoraan egoismiin ja altruismiin:

Kun vähennämme kiintymystä materiaan, vähennämme myös itsekkyyttä, ahneutta ja kateutta. Olemme vähemmän taipuvaisia ajattelemaan vain omia tarpeitamme ja halujamme. Kun olemme vähemmän kiinni omassa omaisuudessamme, olemme vapaampia jakamaan sitä muiden kanssa. Kehitämme myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat tarpeessa, ja haluamme auttaa heitä. Materiaalisen omaisuuden merkityksen vähentäminen voi tuoda meille todellista vapautta. Emme ole enää orjia omille haluillemme ja tarpeillemme, vaan voimme elää elämää, joka on täynnä iloa, rauhaa ja tarkoitusta.

Materiaalisen omaisuuden merkityksen vähentäminen on olennainen osa kristillistä askeesia ja avain egoismin kukistamiseen ja altruismin edistämiseen. Se vaatii meiltä tietoisen päätöksen tarkastella suhdettamme materiaan ja pyrkiä elämään yksinkertaisempaa, anteliaampaa ja hengellisesti rikkaampaa elämää. Kun asetamme Jumalan ja lähimmäisemme etusijalle, voimme kokea todellisen vapauden ja ilon, joka tulee altruistisesta elämästä.

4.2 Rukouksen ja mietiskelyn voima

Rukous ja mietiskely ovat keskeisiä hengellisiä harjoituksia, joilla on valtava voima egoismin kukistamisessa ja altruismin edistämisessä. Ne tarjoavat meille mahdollisuuden syventää suhdettamme Jumalaan, ymmärtää itseämme paremmin ja avautua lähimmäisenrakkaudelle.

Rukous on kommunikaatiota Jumalan kanssa. Se voi olla Jumalan ylistämistä hänen suuruudestaan ja kiittäminen hänen hyvyydestään, omien tai muiden tarpeiden esittämistä Jumalalle, syntien tunnustamine ja anteeksiannon pyytämistä. SE voi olla hiljentymistä ja Jumalan äänen kuuntelemista, sekä muiden puolesta rukoilemista.

Rukous ei ole vain sanojen toistamista, vaan se on sydämen asenne, jossa avaudumme Jumalalle ja annamme hänen muokata meitä. Rukous on kuin hengitystä hengelliselle elämälle, ja se auttaa meitä pysymään yhteydessä Jumalaan ja hänen tahtoonsa.

Mietiskely on syvällistä pohdiskelua ja keskittymistä tiettyyn aiheeseen, kuten Raamatun kohtaan, hengelliseen totuuteen tai Jumalan läsnäoloon. Mietiskelyn tarkoituksena on ymmärtää syvemmin Jumalan totuuksia ja soveltaa niitä omaan elämäämme.

Mietiskely voi olla Raamatun kohtien lukemista ja syvällistä pohtimista, jotta ymmärtäisimme niiden merkityksen ja soveltaisimme niitä elämäämme, tai luonnon kauneuden ja ihmeiden tarkkailua ja Jumalan läsnäolon tunnistamista niissä.

Se voi olla hiljentymistä ja omien ajatusten ja tunteiden tarkkailua ilman tuomitsemista.

Kristillinen mietiskely on keskittymistä Jeesuksen elämään, opetuksiin ja uhriin.

Mietiskely auttaa meitä hiljentämään mielemme, vähentämään stressiä ja löytämään sisäisen rauhan. Se myös auttaa meitä ymmärtämään itseämme paremmin ja tunnistamaan egoistiset taipumuksemme.

Rukouksen ja mietiskelyn voima egoismin kukistamisessa

Rukouksella ja mietiskelyllä on monia tapoja, joilla ne auttavat meitä kukistamaan egoismin

Rukous ja mietiskely auttavat meitä tiedostamaan Jumalan läsnäolon elämässämme. Kun tiedostamme Jumalan läsnäolon, olemme vähemmän taipuvaisia ajattelemaan vain itseämme ja omia tarpeitamme.

Ne tarjoavat meille mahdollisuuden itsetutkiskeluun. Voimme tarkastella omia ajatuksiamme, tunteitamme ja tekojamme Jumalan valossa ja tunnistaa egoistiset taipumuksemme.

Rukouksessa voimme tunnustaa syntimme ja pyytää Jumalalta anteeksiantoa. Kun olemme saaneet anteeksi, olemme vapaampia antamaan anteeksi myös muille. Rukous auttaa meitä myös nöyrtymään Jumalan edessä. Kun tunnustamme oman vajavaisuutemme ja riippuvuutemme Jumalasta, olemme vähemmän taipuvaisia ylpeyteen ja itsekkyyteen.

Rukouksessa voimme etsiä Jumalan tahtoa elämäämme. Kun pyrimme tekemään Jumalan tahdon, olemme vähemmän taipuvaisia tekemään itsekästä valintoja.

Rukous ja mietiskely voivat auttaa meitä kehittämään myötätuntoa muita kohtaan. Kun rukoilemme muiden puolesta, alamme nähdä heidän tarpeensa ja kärsimyksensä.

Rukouksessa voimme myös kokea Jumalan rakkauden ja armon. Kun tunnemme Jumalan rakkauden, olemme vapaampia rakastamaan myös muita.

Rukouksen ja mietiskelyn voima altruismin edistämisessä

Rukous ja mietiskely eivät ainoastaan auta meitä kukistamaan egoismia, vaan ne myös edistävät altruismia.

Rukous ja mietiskely auttavat meitä ymmärtämään ja sisäistämään lähimmäisenrakkauden käskyn. Kun rukoilemme muiden puolesta, alamme nähdä heidät Jumalan silmin ja haluamme auttaa heitä. Jeesus on meille uhrautuvan rakkauden täydellinen malli. Rukouksessa ja mietiskelyssä voimme tarkastella Jeesuksen elämää ja opetuksia ja oppia elämään uhrautuvaa elämää. Rukous ja mietiskely antavat meille motivaatiota palvella toisia. Kun tunnemme Jumalan rakkauden ja myötätunnon, haluamme jakaa sitä myös muiden kanssa. Rukous antaa meille voimaa auttaa niitä, jotka ovat tarpeessa. Kun rukoilemme Jumalalta apua, hän voi antaa meille viisautta, rohkeutta ja resursseja auttaa muita.

Rukous ja mietiskely auttavat meitä näkemään elämän iankaikkisesta näkökulmasta. Kun ymmärrämme, että elämä on enemmän kuin vain tämä hetki, olemme valmiimpia tekemään uhrauksia toisten hyväksi.

4.3. Sakramentit Jumalan armon välittäjinä

Sakramentit ovat keskeinen osa monien kristillisten kirkkojen uskoa ja käytäntöä. Ne nähdään Jumalan asettamina pyhinä toimituksina, joiden kautta Jumalan armo välittyy uskoville. Sakramentit eivät ole vain symboleja tai muistomerkkejä, vaan ne ovat konkreettisia merkkejä ja välineitä Jumalan läsnäololle ja toiminnalle maailmassa.

Sakramentti on ulkoinen, näkyvä merkki sisäisestä, näkymättömästä armosta, jonka Jumala antaa. Se on Jumalan asettama pyhä toimitus, jonka kautta Jumala lupaa välittää armoaan uskoville.

Perinteisesti katolisessa, ortodoksisessa ja anglikaanisessa kirkossa on seitsemän sakramenttia.

Protestanttiset kirkot yleensä tunnustavat vain kaksi sakramenttia: kaste ja Ehtoollinen. Protestanttiset kirkot eivät pidä muita toimituksia sakramentteina, koska ne eivät täytä heidän mielestään kaikkia sakramentin määritelmän kriteerejä (esim. suora asettaminen Jeesuksen toimesta). He voivat kuitenkin pitää niitä pyhinä toimituksina tai seremonioina.

Sakramentit ovat tärkeitä monista syistä. Ne ovat Jumalan asettamia välineitä, joiden kautta hän välittää armoaan uskoville. Ne eivät ole vain symboleja, vaan ne ovat konkreettisia merkkejä Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta.

Sakramentit vahvistavat yhteyttä Jumalaan ja toisiin uskoviin. Ehtoollinen on erityisesti yhteyden sakramentti, jossa jaamme Kristuksen ruumiin ja veren ja vahvistamme yhteyttämme toisiimme.

Sakramentit auttavat meitä elämään kristillistä elämää. Kaste on uuden elämän alku Kristuksessa, ja konfirmaatio/vahvistus vahvistaa kristillistä elämäämme. Katumus/ripittäytyminen auttaa meitä tunnustamaan syntimme ja vastaanottamaan anteeksiannon, jotta voimme elää puhtaampaa elämää.

Sakramentit muistuttavat meitä Jumalan lupauksista. Kaste muistuttaa meitä Jumalan lupauksesta antaa meille uusi elämä Kristuksessa. Ehtoollinen muistuttaa meitä Jeesuksen uhrista meidän puolestamme.

Sakramentit ovat usein yhteisöllisiä tapahtumia, joissa uskovat kokoontuvat yhteen juhlimaan Jumalan armoa ja vahvistamaan yhteyttään toisiinsa.

 

5.Johtopäätökset

5.1. Kirkon isien ajattelun relevanssi nykypäivänä

Vaikka maailma on muuttunut paljon kirkon isien ajoista, heidän ajattelunsa tarjoaa edelleen arvokkaita näkökulmia moniin nykyajan haasteisiin:

Kirkon isät käsittelivät peruskysymyksiä ihmisen olemuksesta, Jumalan luonteesta, pahan ongelmasta ja elämän tarkoituksesta. Nämä kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia, ja kirkon isät tarjoavat niihin syvällisiä ja viisaita vastauksia.

Kirkon isät olivat erinomaisia Raamatun tulkitsijoita. He pyrkivät ymmärtämään Raamattua kokonaisvaltaisesti ja soveltamaan sen opetuksia käytännön elämään. Heidän tulkintansa voivat auttaa meitä ymmärtämään Raamattua syvemmin ja välttämään yksipuolisia tai vääristyneitä tulkintoja.

Kirkon isät kehittivät kristillisen etiikan perusteita. He korostivat rakkauden, oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja nöyryyden merkitystä. Heidän eettiset ohjeensa voivat auttaa meitä tekemään oikeita valintoja monimutkaisissa tilanteissa.

Isät olivat syvällisiä hengellisiä ajattelijoita. He korostivat rukouksen, mietiskelyn, paaston ja muiden hengellisten harjoitusten merkitystä. Heidän kirjoituksensa voivat auttaa meitä syventämään omaa hengellistä elämäämme ja löytämään sisäisen rauhan.

Vaikka he eivät eläneet nykyajan maailmassa, heidän ajattelunsa voi auttaa meitä vastaamaan moniin nykyajan haasteisiin.

He varoittivat rikkauden vaaroista ja kehottivat elämään yksinkertaisesti. Heidän opetuksensa voivat auttaa meitä vastustamaan materialismin ja kulutuskeskeisyyden houkutuksia.

Isät korostivat yhteisön merkitystä ja kehottivat rakastamaan lähimmäistämme. Heidän opetuksensa voivat auttaa meitä vastustamaan individualismia ja itsekkyyttä.

He käsittelivät monia eettisiä kysymyksiä, kuten aborttia, eutanasiaa ja sotaa. Heidän ajattelunsa voi auttaa meitä tekemään perusteltuja eettisiä päätöksiä.

Kirkon isät pyrkivät yhdistämään uskon ja järjen. Heidän ajattelunsa voi auttaa meitä ymmärtämään uskon ja järjen välistä suhdetta ja vastustamaan fundamentalismia ja skeptisismiä.

Heidän kirjoituksensa auttavat meitä ymmärtämään kristillisen uskon juuria ja vahvistamaan kristillistä identiteettiämme. Ne muistuttavat meitä siitä, että olemme osa pitkää ja rikasta kristillistä traditiota.

Kirkon isät ovat yhteinen perintö eri kristillisille kirkkokunnille. Heidän ajattelunsa voi auttaa meitä ylittämään kirkkokuntien välisiä eroja ja löytämään yhteistä pohjaa.

Kirkon isien ajattelu on edelleen relevanttia ja arvokasta nykypäivänä. Heidän ajattelunsa tarjoaa ajattomia totuuksia, syvällistä Raamatun tulkintaa, eettisiä ohjeita, hengellistä syvyyttä ja vastauksia nykyajan haasteisiin. Tutustuminen kirkon isien ajatteluun voi auttaa meitä vahvistamaan kristillistä identiteettiämme, syventämään hengellistä elämäämme ja elämään merkityksellistä elämää tässä maailmassa.

Kirjallisuutta:

1. Ensisijaiset lähteet

Augustinus

Tunnustukset (Confessiones)

Jumalan Valtio (De Civitate Dei).

Kolminaisuudesta (De Trinitate) *   **

Basileios Suuri

Pyhästä Hengestä (De Spiritu Sancto   

Askeettiset säännöt (Regulae).

Gregorios Nazianzilainen

Teologiset puheet (Orationes Theologicae)

Johannes Krysostomos

Homilioita Matteuksen evankeliumiin (Homiliae in Matthaeum) –

Pappeudesta (De Sacerdotio).

Irenaeus Lyonilainen

Harhaoppeja vastaan (Adversus Haereses)

Tertullianus

 Apologia (Apologeticus)

Athanasios Aleksandrialainen:

Inkarnaatiosta (De Incarnatione)

2.Toissijaiset lähteet

Chadwick, Henry: The Early Church. Penguin Books, 1993.

Pelikan, Jaroslav: The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Vol. 1: The Emergence of the Catholic Tradition (100-600). University of Chicago Press, 1971. (Klassinen teos kristillisen opin kehityksestä.)

González, Justo L.: The Story of Christianity, Vol. 1: The Early Church to the Dawn of the Reformation. HarperOne, 2010. (Helppolukuinen ja kattava esitys kristinuskon historiasta.)

McGuckin, John Anthony: The Westminster Handbook to Patristic Theology*. Westminster John Knox Press, 2004. (Hyvä johdatus patristiseen teologiaan.)

Ayres, Lewis: Nicaea and Its Legacy: An Approach to Fourth-Century Trinitarian Theology. Oxford University Press, 2004. (Syvällinen analyysi Nikean kirkolliskokouksesta ja sen merkityksestä.)

Oden, Thomas C.: Early Christian Spirituality. HarperOne, 1992. (Tutkimus varhaiskristillisestä henkisyydestä.)

Holmes, Michael W. (ed.): The Apostolic Fathers: Greek Texts and English Translations. Baker Academic, 1999.

Kelly, J.N.D.: Early Christian Doctrines. A & C Black, 1977.

Louth, Andrew: The Origins of the Christian Mystical Tradition: From Plato to Denys. Oxford University Press, 1981.