Mirhavoitelun sakramentin muotoutuminen varhaiskirkon kasteen vahvistamisen toimittamisen tavoista

Mirhavoitelun sakramentin muotoutuminen varhaiskirkon kasteen vahvistamisen toimittamisen tavoista

Raimo Sissonen

Tässä tarkastellaan kasteen vahvistuksen toimittamista ja siihen liittyviä seremonioita varhaiskristillisessä kirkossa, nojaten Joseph Binghamin teokseen ”The Antiquities of the Christian Church” (Kirja XII, luku III, osiot 2-4) ja niiden muotoutumiseksi mirhavoitelun sakramentiksi ortodoksisessa kirkossa.

Vahvistuksen öljyllä voitelu

Varhaiskirkossa ensimmäinen kasteen vahvistukseen liittyvä seremonia oli öljyllä voitelu. Vaikka Raamattu ei mainitsekaan tätä käytäntöä, se yleistyi kirkossa pian apostolien ajan jälkeen. Tertullianus (n. 155-240) mainitsee sen teoksessaan ”De Baptismo”: ”Heti kun nousemme vedestä, meidät voidellaan siunatulla öljyllä.” (De Bapt.7). Hän jatkaa: ”Ja sitten meidät konfirmoidaan kätten päällepanolla, Pyhää Henkeä rukouksella kutsuen.” (De Bapt.8).

Vaikka Tertullianuksen kaltaiset oppineet pitivät öljyllä voitelua apostolisena käytäntönä, Habertus ja Estius, molemmat tunnettuja katolisia teologeja 1600-luvulta, kyseenalaistivat tämän väitteen.

Habertus eli Isaac Habert (1598–1668) oli ranskalainen teologi ja piispa. Hänet tunnetaan parhaiten kommentaareistaan Raamatun eri kirjoihin, erityisesti Uuteen testamenttiin. Hänen teoksensa olivat tunnettuja selkeydestään ja oppineisuudestaan.

Estius eli Willem Hessels van Est (1542–1613) oli hollantilainen jesuiittateologi ja Raamatun tutkija. Hänen merkittävin teoksensa on laaja katolinen Raamatun selitys ”Commentarii in omnes D. Pauli epistolas” (Kommentaari kaikkiin Paavalin kirjeisiin), joka julkaistiin vuonna 1614–1615. Estiuksen kommentaareja arvostettiin laajalti niiden selkeyden, tasapainoisuuden ja perusteellisen raamatuntuntemuksen vuoksi.

Molemmat teologit elivät ja kirjoittivat aikana, jolloin uskonpuhdistus oli jakanut kristikuntaa. Heidän teoksensa heijastelevat katolisen kirkon vastareformaation ajan pyrkimystä puolustaa perinteistä oppia ja vahvistaa kirkon yhtenäisyyttä.

Heidän mukaansa apostolit eivät käyttäneet öljyä kasteen vahvistamisen yhteydessä. Todennäköisemmin käytäntö sai alkunsa Tertullianuksen aikana symbolina Pyhän Hengen voitelusta.

Varhaiskirkossa öljyllä voitelu tapahtui kasteen jälkeen.

Vaikka Raamatussa ei suoraan mainitakaan öljyllä voitelua osana kastetta tai vahvistusta, varhaiskristilliset kirjoitukset, kuten Tertullianuksen ”De Baptismo”, osoittavat sen tapahtuneen heti kastetoimituksen jälkeen. Tertullianus kirjoittaa: ”Heti kun nousemme vedestä, meidät voidellaan siunatulla öljyllä.” (De Bapt.7). Tämä lause osoittaa selvästi, että voitelu seurasi kastetta.

Ortodoksisessa kirkossa öljyllä voitelu tapahtuu nykyään ennen varsinaista kastetta. Tämä muutos tapahtui vähitellen ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla ja toisella vuosituhannella.

Aluksi, kuten aiemmin mainittiin, öljyllä voitelu tapahtui kasteen jälkeen ja sitä pidettiin vahvistuksen osana. Varhaisimmat kristilliset kirjoitukset myös tukevat tätä järjestystä.

Muutosta selittävät todennäköisesti seuraavat tekijät:

Kasteen ja vahvistuksen eriytyminen: Kun kastetta alettiin toimittaa yhä useammin lapsille, kaste ja vahvistus alkoivat eriytyä kahdeksi erilliseksi toimitukseksi. Tällöin öljyllä voitelu liitettiin osaksi kastetta.

Öljyllä voitelun merkityksen muutos: Alun perin öljyllä voitelu symboloi Pyhän Hengen vuodattamista ja vahvisti kastelupauksia. Vähitellen se alkoi symboloida myös puhdistautumista ja uudestisyntymistä, ja siksi se siirrettiin kastetta edeltäväksi toimitukseksi.

Käytännön syyt: Kun kasteita alettiin toimittaa useammin, oli käytännöllisempää voidella lapsi öljyllä ennen kasteallasta upottamista.

On vaikea sanoa tarkkaa ajankohtaa, jolloin muutos tapahtui. Todennäköisesti se tapahtui vähitellen eri puolilla kristillistä maailmaa. Ortodoksinen kirkko on kuitenkin säilyttänyt tämän muinaisiksi katsotun käytännön osana kasterituaaliaan.

Öljyllä voitelu symboloi Pyhän Hengen vuodattamista ja vahvisti kasteessa tehtyjä lupauksia. Se oli siis luonteeltaan vahvistava toimitus, joka tapahtui kasteen jälkeen.

Öljyllä voiteluun liitettiin suuria vaikutuksia. Sillä uskottiin olevan samanlainen mystinen vaikutus kuin kastevedellä ja ehtoollisaineilla. Kyrillos Jerusalemilainen vertasi näitä kolmea toisiinsa. Voitelun katsottiin tekevän jokaisesta kristitystä ”kuninkaallisen papiston” jäsenen, kuten Origenes, paavi Leo ja Hieronymus totesivat.

Vahvistuksen voiteluun liitettiin rukouksia, joissa pyydettiin Pyhän Hengen lahjoja. Yksi lyhyt rukousmuoto kuului: ”Pyhän Hengen lahjan sinetti.” Pidempi rukousmuoto löytyy Apostoliset konstituutiot -teoksesta, jossa piispa voitelee kastetun sanoen: ”Herra Jumala, Isä, jolla ei ole herraa, joka olet kaiken Herra, joka annoit evankeliumin tuntemisen tuoksun levitä kaikkien kansojen keskuuteen, anna nyt, että tämä öljy olisi tehokas tässä kastetussa, että Kristuksen tuoksu pysyisi hänessä lujana ja muuttumattomana, ja että hän, kuoltuaan hänen kanssaan, nousisi ja eläisi hänen kanssaan.”

Kreikkalaisessa kirkossa voitelu suoritettiin otsaan ja muihin ruumiinosiin, kun taas latinalaisessa kirkossa piispa ja papit jakoivat tehtävän keskenään. Barcelonan kirkolliskokouksen sääntö osoittaa, että papitkin suorittivat osan vahvistuksesta. Koska vahvistus oli kirkon asettama toimitus, kirkolla oli valta päättää sen yksityiskohdista.

Ristinmerkki

Öljyllä voitelun lisäksi vahvistukseen kuului ristinmerkki. Tertullianus, paavi Leo ja muut varhaiskristityt mainitsevat tämän käytännön. Itse asiassa latinan kielen sana ”consignatio”, jota käytettiin vahvistuksesta, viittaa todennäköisesti ristinmerkkiin.

Ristinmerkkiä pidettiin suojaavana symbolina, joka karkotti pahoja henkiä. Sillä uskottiin olevan myös hengellisiä vaikutuksia.

Kätten päällepaneminen

Kolmas vahvistamisen seremonia oli kätten päällepaneminen. Tämäkin käytäntö juontaa juurensa Raamattuun, jossa apostolit panivat kätensä niiden päälle, jotka Filippos oli kastanut. Kyprianus, Firmilianius, Hieronymus ja Augustinus totesivat kaikki kätten päällepanemisen olevan apostolinen käytäntö.

Kätten päällepaneminen symboloi Pyhän Hengen vuodattamista. Sen uskottiin vahvistavan kasteessa annetut lupaukset ja antavan voimaa kristilliseen elämään.

On totta, että läntisessä kirkossa kätten päällepaneminen alettiin yhdistää vahvemmin myöhemmin erilliseksi toimitukseksi muodostuneeseen konfirmaatioon, ja siksi se saattoi joissakin läntisissä traditioissa jäädä pois itse kasteen yhteydestä.

Ortodoksisessa kirkossa kaste, mirhalla voitelu ja ehtoolliseen osallistuminen muodostavat kuitenkin erottamattoman kokonaisuuden, ja kätten päällepaneminen on olennainen osa tätä kokonaisuutta. Se tapahtuu heti mirhalla voitelun jälkeen hiusten leikkaamisen yhteydessä, kun pappi asettaa kätensä kastetun pään päälle ja lukee rukouksen:

”Herra meidän Jumalamme, joka olet kastemaljan täyteyden kautta hyvyydestäsi pyhittänyt ne, jotka uskovat Sinuun, siunaa tämä pienokainen ja laskeutukoon Sinun siunauksesi hänen päällensä. Niin kuin Sinä siunasit profeetta Samuelin kautta kuningas Daavidin, niin siunaa nyt tämän palvelijasi (N.N) pää minun kädelläni, vaikka olenkin syntinen, ja laskeudu häneen Pyhällä Hengelläsi, että hän varttuen iässä vielä hamassa vanhuudessa kantaisi Sinulle kiitosta ja näkisi Jerusalemin onnellisena kaikkina elinpäivinään. Sillä Sinulle, Isä, Poika ja Pyhä Henki, kuuluu kaikkinainen ylistys, kunnia ja palvonta, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.”

Vahvistus oli varhaiskristillisessä kirkossa tärkeä toimitus, joka täydensi kasteen. Siihen liittyi useita seremonioita, joilla uskottiin olevan hengellisiä vaikutuksia. Öljyllä voitelu, ristinmerkki ja kätten päällepaneminen symboloivat Pyhän Hengen läsnäoloa ja voimaa.

Vahvistaminen varhaiskirkossa

Varhaiskirkossa ”vahvistaminen” siis ei ollut erillinen sakramentti, vaan se ymmärrettiin osana kastetta. Kasteen jälkeen piispa (tai joskus pappi) pani kätensä kastetun päälle rukoillen Pyhän Hengen laskeutumista ja lahjojen antamista. Tätä kätten päällepanemista pidettiin vahvistuksena, ja se liitettiin usein öljyllä voiteluun.

Siirtyminen mirhavoiteluun

Varhaiskirkossa vahvistus siis tapahtui kätten päällepanemisena ja öljyllä voiteluna osana kastetta. Ortodoksisessa kirkossa siirryttiin vähitellen käyttämään mirhavoidetta vahvistuksessa, korostaen sakramentin juhlallisuutta, ja niin muotoutui mirhavoitelun sakramentti. Läntisessä kirkossa vahvistaminen eriytyi omaksi sakramentikseen myöhemmin, ja sitä toimittaa piispa öljyllä voitelun ja kätten päällepanemisen kanssa.

Vaikka vahvistuksen käytännöt ovat kirkkokunnissa hieman erilaisia, ne kaikki perustuvat Raamatun kuvaukseen Pyhän Hengen laskeutumisesta ja uskovien vahvistamisesta.

Vaikka vahvistuksen voitelulla ja mirhavoitelun sakramentilla on yhtäläisyyksiä, ne eivät ole täysin sama asia.

Yhtäläisyyksiä:

Öljyllä voitelu. Molemmissa toimituksissa keskeistä on öljyllä voitelu, joka symboloi Pyhän Hengen vuodattamista ja lahjojen antamista.

Yhteys kasteeseen: Sekä varhaiskirkossa että ortodoksisessa kirkossa öljyllä voitelu liittyy kasteeseen.

Hengellinen sinetöinti: Molempia toimituksia on pidetty eräänlaisena hengellisenä sinetöintinä, joka vahvistaa kasteessa saadun armon ja liittää henkilön täydellisemmin Kristuksen ruumiiseen, kirkkoon.

Eroja:

Ajoitus: Varhaiskirkossa öljyllä voitelu tapahtui yleensä heti kasteen jälkeen, kun taas ortodoksisessa kirkossa mirhavoitelu tapahtuu kasteen yhteydessä heti varsinaisen vesikasteen jälkeen.

Toimittaja: Varhaiskirkossa vahvistuksen toimitti usein piispa, kun taas ortodoksisessa kirkossa mirhavoitelun toimittaa pappi.

Teologiset painotukset: Vaikka molemmissa korostetaan Pyhän Hengen lahjoja, ortodoksisessa kirkossa mirhavoitelu yhdistetään vahvemmin käsitykseen kristityn hengellisestä uudistumisesta ja osallistumisesta Kristuksen kuninkaalliseen ja papilliseen virkaan.

Ei ole täysin selvää, milloin ortodoksisessa kirkossa siirryttiin käyttämään nimenomaan mirhavoidetta vahvistamisena. On kuitenkin todennäköistä, että se tapahtui vähitellen ensimmäisten vuosisatojen aikana. Mirhalla oli jo varhaiskirkossa symbolinen merkitys, ja sitä käytettiin mm. hautajaisissa ja kuninkaiden voitelussa. Mirhan käyttö vahvistuksessa korosti sakramentin juhlallisuutta ja Pyhän Hengen lahjojen ainutlaatuisuutta.

Läntisessä kirkossa (roomalaiskatolisuus) vahvistus eriytyi omaksi sakramentikseen myöhemmin, noin 1200-luvulle mennessä. Katolisessa kirkossa vahvistuksen toimittaa piispa, ja se tapahtuu yleensä nuoruusiässä. Sakramentin näkyvänä merkkinä käytetään öljyllä voitelua otsaan ja kätten päällepanemista.

Voidaan siis sanoa, että ortodoksisen kirkon mirhavoitelu on kehittynyt varhaiskirkon vahvistuskäytännöstä, mutta se on saanut omanlaisensa muodon ja teologisen painotuksen osana ortodoksista kasterituaalia. Kätten päällepaneminen ei siis ole kuitenkaan kadonnut ortodoksisen kirkon kastekaavasta, vaan se on edelleen osa sitä, niin kuin edellä todettiin.

On totta, että läntisessä kirkossa kätten päällepaneminen alettiin yhdistää vahvemmin myöhemmin erilliseksi toimitukseksi muodostuneeseen konfirmaatioon, ja siksi se saattoi joissakin läntisissä traditioissa jäädä pois itse kasteen yhteydestä.

Voidaan siis sanoa, että ortodoksisen kirkon mirhavoitelu on kehittynyt varhaiskirkon vahvistuskäytännöstä, mutta se on saanut omanlaisensa muodon ja teologisen painotuksen osana ortodoksista kasterituaalia.

 

Lähde

Origenes Ecclesiasiciae or the Antiquities of the Christian Church and the other Works of the Rev. Joseph Bingham, M.A.  Vol. III. Printed for William Straker, West Strand 433, London. MDCCCXXXIV

Tutkimuskirjallisuus

Pelikan, J. (1992). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine. Vol. 1: The Emergence of the Catholic Tradition (100-600). Chicago: University of Chicago Press.

Dix, G. (1945). The Shape of the Liturgy. London: Dacre Press. (Klassinen teos, joka käsittelee kristillisen liturgian historiaa ja kehitystä, sisältäen tietoa sakramenttien viettämisestä eri aikoina.)

Teokset, jotka keskittyvät vahvistukseen ja voiteluun

L’Huillier, P. (1969). The Theology of Confirmation in Relation to the Other Sacraments and to Christian Initiation. London: Darton, Longman & Todd.

Yarnold, E. (1971). The Awe-Inspiring Rites of Initiation: Baptismal Homilies of the Fourth and Fifth Centuries. Slough: St Paul Publications.

Schmemann, A. (1963). For the Life of the World: Sacraments and Orthodoxy. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press.