Pappeuden sakramentti

I Johdanto

Viime vuosikymmeninä Euroopassa ja Amerikassa on nähty feminististen järjestöjen voimakasta painostusta eri kristillisiä kirkkokuntia kohtaan, jotta sakramentaalinen pappeus myönnettäisiin myös naisille. Puhtaasti sosiologisista lähtökohdista ja sukupuolten välisen tasa-arvon periaatteeseen perustuva pyyntö on löytänyt hedelmällistä maaperää protestanttisten kirkkokuntien keskuudessa ja viime aikoina myös Anglikaanisessa kirkossa, joka päätti enemmistöäänestyksellä sen puolesta ja asetti siten eheyden ja yhtenäisyyden vaakalaudalle. Yhtä voimakasta painostusta kohdistetaan myös katoliseen kirkkoon sekä maallikoiden että papiston taholta ja myös naisluostareista. Erityisen tärkeää tässä suhteessa on Chicagon ”Catholic Theological Unionin” avoin vastustus Vatikaanin asiaa käsittelevän komission 15. lokakuuta 1976 antamalle julistukselle, jonka otsikko on ”Julistus naisten pääsystä pappeuteen” ja jonka paavi Paavali VI hyväksyi.

Tämä ilmiö ei ole uusi kristillisen kirkon historiassa. Jo 2. vuosisadalla ja aina 4. vuosisadalle asti useat gnostilaiset lahkot hyväksyivät naiset kaikkiin pappeuden asteisiin pakanallisten uskontojen esimerkin mukaisesti, joissa, kuten tiedetään, palvottiin myös naispuolisia jumaluuksia. Kirkon reaktio tähän rajoittui pääasiassa muistuttamaan siitä, että Raamatussa ja perinteessä ei ole mitään viitteitä naisten pappeuteen hyväksymisen puolesta ja että Herramme Jeesus Kristus ja hänen apostolinsa hänen jälkeensä valitsivat seuraajikseen vain miehiä, vaikka useat tärkeät naiset ja erityisesti Neitsyt Maria olivat alkukirkon jäseniä.

Ortodoksinen (katolinen) kirkko pysyy tämän myllerryksen ulkopuolella pitäen asiaa lopullisesti ratkaistuna, vaikka ajoittain kuuluu satunnaisia ​​ääniä, pääasiassa naisten taholta, ilman merkittävää teologista argumentointia sen puolesta. Silti ortodoksinen kirkko ei voi jäädä välinpitämättömäksi käynnissä olevaan keskusteluun. Tässä suhteessa ortodoksinen kirkko on pakotettu tulkitsemaan uudelleen ja vahvistamaan perinteensä katkeamattomassa jatkuvuudessa muinaisen jakamattoman kirkon perinteen ja käytännön kanssa pitäen tehtävänään ”antaa tiliä jokaiselle” (1. Piet. 3:15) ja osoittaa ”vakavuutta toivoon täydellisen varmuuden saavuttamiseksi loppuun asti” (Hepr. 6:11). Tätä varten Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti järjesti vuonna 1988 Rodoksella pan-ortodoksisen konsultaation keskustelemaan aiheesta otsikolla ”Naisen paikka ortodoksisessa kirkossa ja naisten vihkimys”. Tämä tutkimus oli panos tähän teologiseen konsultaatioon, ja se on kirjoitettu toivoen auttavan asiasta kiinnostuneita ymmärtämään sitä paremmin

II Pappeus sakramenttina

Ortodoksinen kirkko laskee pappeuden seitsemän sakramenttinsa joukkoon. Englanninkielinen sana ”sakramentti” ei välitä tarkasti kreikkalaisen vastineen μυστηριον merkitystä ja sisältöä, vaan se merkitsee yleensä mitä tahansa uskonnollista tekoa tai suoritusta ilman erityistä merkitystä. Päinvastoin, kreikkalainen termi ”μυστηριον”, jota käytettiin laajalti mysteeriuskontona, merkitsee tiettyjä tekoja, jotka suoritetaan kirkossa ja kirkon itsensä toimesta, jolloin yksittäiset uskovat saavat Jumalalta mystisellä (salaperäisellä) tavalla voiman ja kyvyn kokea kirkon omaa mysteeriä jumalallisen ilmoituksen yhteydessä Jumalan välineenä ”kosmoksen”, koko maailmankaikkeuden pelastamiseksi. Toisin sanoen ”mysteereissä” osallistuja ei hanki tietoa Jumalasta ja hänen armostaan. Sellaisenaan näiden mysteerien merkitys ei johdu ulkoisesta toiminnallisesta ja seremoniallisesta muodosta, vaan siitä, mitä se tarjoaa tai välittää, eli yliluonnollisesta ja siten mystisestä todellisuudesta, joka tarjotaan osallistujalle kirkon kautta, joka suorittaa tämän teon. Näin yksilö kokee jumalallisen todellisuuden ja armon kirkon todellisuuden kautta ja sen sisällä. Objektiivisesti tarkasteltuna kirkon mysteerit ovat siis rituaaleja, joissa Kristuksen lunastustyö, joka tapahtui historiassa tiettynä ajankohtana menneisyydessä, jatkuu ja laajenee historiassa ajan loppuun asti. Subjektiivisesti koettuna kirkon mysteerit tarjoavat syntien anteeksiannon ja uudistavat syntisen ihmisen Kristuksen uuden luomisen yhteydessä (2. Kor. 5:17 Gal. 5:15) ja antavat hänelle siten Kristuksen ruumiin elämän, ”joka on kirkko” (Kol. 1:24. Ef. 1:23), tai Kristuksen itsensä elämän (Gal. 2:20).

Kirkon mysteerejä tarkastellessamme meidän on kuitenkin pidettävä mielessä kaksi asiaa. Ensinnäkin, että ne ovat juurtuneet historiaan siten, että niitä ei voida ymmärtää erillään Kristuksen historiallisesta persoonasta ja lunastustyöstä. Itse asiassa niiden kautta ja niissä suorittava kirkko toistaa Kristuksen itsensä tiettyjä historiallisia tekoja jäsentensä pelastuksen hyväksi. Tässä valossa näiden rituaalien kuvaaminen ”mysteereiksi” ei liity teoreettiseen mystiikkaan. Sen sijaan ne merkitsevät salaperäistä ja piilotettua jumalallista todellisuutta ja voimaa, joka toimii niissä. Siten, koska ne ovat juurtuneet pelastushistoriaan, yksittäinen mysteerien osallistuja tulee yhteyteen tiettyjen menneisyyden pelastushistorian lunastustapahtumien kanssa. Esimerkiksi kasteen mysteerissä osallistuja tulee yhteyteen Jeesuksen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kanssa, ja voitelun mysteerissä hän saa Pyhän Hengen lahjat ja soveltaa siten itselleen helluntain historiallisen tapahtuman hyödyt, kun taas ehtoollisen mysteerissä osallistuja tulee yhteyteen Kristuksen ruumiin ja veren kanssa hänen ohjeidensa mukaisesti opetuslapsille, että kun tätä mysteeriä vietetään, hänen uhri ristillä toistuu todellisella, vaikkakin mystisellä tavalla (Matt. 26:26 28 rinnakkais.1. Kor. 10.16. 11:23-36). Samalla tavalla pappeuden mysteeriin osallistuja ottaa osaa Kristuksen kaksoisroolista ylipappina ja uhrina, joka toi syntien anteeksiannon objektiivisella tavalla (vrt. Hepr. 2:14-17. 5:9. 9:11 ja sitä seuraavat. 10:5-10. jne.).

Toiseksi kirkon mysteerit eivät ole itsetarkoitus ”teoosikseksi”, vaan tie siihen. Sellaisenaan kirkon mysteereillä ei ole mitään tekemistä mysteeriuskontona suoritettujen samanlaisten rituaalien kanssa, joissa ajateltiin, että osallistuja imeytyi jumalalliseen ja samaistui siihen. Kirkon mysteerien tavoitteena ei ole osallistujan täydellinen imeytyminen ja samaistuminen Kristukseen, vaan osallistujan ykseys hänen kanssaan hänen ihmisluontonsa alueella. Tämä tarkoittaa lisäksi, että kirkon mysteereillä on ekklesiologinen merkitys lisätosiasialle, että niissä yksilö yhdistetään Kristuksen kautta myös hänen ruumiinsa, kirkon, muiden jäsenten kanssa (Room. 12:4-5. 1. Kor. 12.12 ja sitä seuraavat. Ef.4:25. 5:20). Siten pappeuden mysteerin kautta osallistuja yhdistetään Kristukseen ja hänen kauttaan kaikkiin niihin, jotka hänen tavoin olivat osallistuneet Kristuksen pappisvirkaan hänen kärsimyksessään. Heidän ansiostaan, eli uusien pappien, jotka osallistuvat Kristuksen pappisvirkaan ajan loppuun asti, hänen kärsimyksensä ja uhrinsa toistuvat uudelleen mystisellä tavalla ”kunnes hän tulee jälleen” (1. Kor. 11:26). Kristitty pappi toimii Kristuksen sijasta ja hänen nimessään tarjoten leivän ja viinin, eli ne samat elementit, jotka hän itse siunasi viimeisellä ehtoollisellaan ja antoi opetuslapsilleen syötäväksi ja juotavaksi todellisena lihanaan ja verenään. Ja Kristus itse on näkymättömästi läsnä joka kerta, kun pappi tarjoaa leivän ja viinin hänen nimessään ja sijastaan, ja muuttaa ne omaksi lihaksi ja vereksi mystisellä tavalla. Edustuksen idea on alusta alkaen perustavanlaatuinen tekijä, joka on pappeuden mysteerin pohjalla.

III. Vanhan testamentin pappeus

Vanhan testamentin sakramentaalinen pappeus, kuten kaikki muutkin instituutiot, sai alkunsa liitosta ja laista, joka määritteli sen luonteen, muodon ja tavoitteen. Termiä itseään esiintyy hyvin harvoin kaanonisissa kirjoissa (1. Aik. 29:22. 1. Makk.2:54. 3:49. 7:9:21. 4. Makk.5:36. 7:6), mutta se on yleisempi apokryfikirjoissa, Filonin ja Josefuksen teoksissa. Silti kyseisten kirjojen kirjoittajat viittaavat ylipapin ja pappien työhön ja velvollisuuksiin.

Kreikkalainen termi ιερωσινη tulee sanasta ιερος (hepreaksi ”qadosh”), joka tarkoittaa jotakuta, jolle on annettu jumaluuden voima ja joka on siten omistettu sille. Termiä käytetään sekä henkilöistä että asioista. Sellaisenaan termi ιερωσινη tarkoittaa papin virkaa ja siten hänen tehtäväänsä, joka suoritetaan jumalallisessa voimassa ja auktoriteetissa, jonka pappi kantaa itsessään. Siten Jumalan virkaan asettama pappi (ιερευς) on omistettu Hänelle Jumalan palvelijana tai edustajana, ja siten hänen velvollisuutensa ja tehtävänsä on välittää ihmisille Jumalan tahto, voima ja armo. Toisin sanoen pappi (ιερευς) ei ole ihmisen välittäjä Jumalalle, vaan Jumalan välittäjä ihmiselle ihmisen pelastuksen vuoksi ja siten Jumalan edustaja ja ihmisen hengellinen opas ja paimen.

Vanhan testamentin mukaan tämä erityinen, sakramentaalinen pappeus on kaikkien israelilaisten yleisen pappeuden ulkopuolella ja yläpuolella, jota kutsutaan ”kuninkaalliseksi papistoksi ja pyhäksi kansakunnaksi” (2. Moos. 19:6. 23:22. 2. Makk.2:17. vrt. 1. Piet. 2:9. Ilm. 1:6-10) heidän erityisen paikkansa merkityksessä Jumalan pelastussuunnitelmassa ja Hänen oman yhteisönsä (”Kahal Jahwe”) jäseninä. Israel nauttii tästä paikasta Jumalan valinnan ansiosta sekä Jumalan jatkuvan pelastustoiminnan ansiosta, jonka seurauksena Israel erotetaan kaikkien muiden kansojen joukosta. Siten kaikki israelilaiset osallistuvat laajassa merkityksessä Jumalan tehtäviin ja virkoihin, jotka paljastuvat pyhässä historiassa.

Tämän kaikkien israelilaisten yleisen (kuninkaallisen) pappeuden rinnalla löydämme Vanhasta testamentista myös erityisen tai sakramentaalisen pappeuden, jonka Jumala antoi tietyille henkilöille Mooseksen välityksellä (2. Moos. 28. 4. Moos. 6:5). Tämä tapahtui heti liiton perustamisen ja lain antamisen jälkeen (2. Moos. 19-20. 5. Moos. 5:6 ja sitä seuraavat), jotka ovat vahvistus Israelin valinnasta Jumalan kansaksi ja siten ”kuninkaalliseksi papistoksi ja pyhäksi kansakunnaksi”. Toisin sanoen sakramentaalinen pappeus perustettiin Israelin muodostumisen jälkeen ”Kahal Yahwehksi”, ja tämä tarkoittaa, että sakramentaalisella pappeudella on ”eklesiologinen” (eli yhteisöllinen) ulottuvuus, tosiasia, joka määrää alusta alkaen sen paikan liiton historiassa, eli Jumalan taloudenhoidossa Israelin kanssa. ”Kahal Yahweh” -yhteisössä perustettu sakramentaalinen pappeus pyrki edistämään yhteisön jäsenten moraalista puhtautta.

Jumalan välittäjä, kuten sanoimme, tässä suhteessa oli Mooses, ”talon palvelija” (4. Moos. 12:7. Hepr. 3:3-5) ja hänen liittonsa välittäjä Israelin kanssa (Gal. 3:19-20. 1. Tim. 1:5), ainutlaatuinen asema koko liiton historiassa. Jumalan asettama hoitamaan Hänen asioitaan valitun kansan kanssa (2. Moos. 3 ja sitä seuraavat) hänelle annettiin kaikki tarvittava voima ja auktoriteetti Hänen edustajanaan, kuten käy ilmi hänen tehtävästään kansan johtajana ”par excellence” (kuninkaallinen virka), sen saarnaajana (profeetallinen virka) ja pappina (pappeus). Toisin sanoen Mooseksen persoonassa löydämme Israelin myöhemmän uskonnollisen elämän tiivistymisen. Todellakin, vain hänellä oli välitön ja suora pääsy Jumalaan, ja Jumala puhui vain hänelle ”kasvotusten, aivan kuin joku puhuisi ystävälleen” (2. Moos. 33:11. 4. Moos. 12:7-8). Moosekselle Jumala myös ilmoitti nimensä ja kunniansa (2. Moos. 33:18-23), ja hänen jälkeensä ”ei ole noussut Israelissa toista profeettaa, joka olisi Mooseksen kaltainen, jonka Herra tunsi kasvotusten” (5. Moos. 34:10). Jumalan käskystä Mooses, Hänen välittäjänsä, vihki liiton veriuhrin avulla (2. Moos. 24:8. vrt. Hepr. 9:19-22), teko, joka oli osoitus hänen pappisvirastaan. Ja kun pian sen vihkimisen jälkeen israelilaiset rikkoivat sen, Mooses ”sovitti heidän syntinsä” (2. Moos. 32) ja pyysi Jumalaa osoittamaan heille armoa, Jumala uudisti liittonsa jälleen hänen kauttaan (2. Moos. 34).

Kaikki tämä osoittaa kaksi asiaa: a) että Mooseksen auktoriteetti ja voima, jota hän käytti Israelin kanssa tekemisissään, annettiin hänelle Jumalalta, jota hän edusti kaikilta osin; ja b) hänen auktoriteettinsa ja valtansa täyteys osoitti hänen olevan Jumalan välittäjä (eräänlainen yleinen hallintovirkamies) Israelin kanssa tai, teologisemmin sanottuna, Jumalan pelastustalouden ensimmäisen kauden aikana, sillä kuten meillä on myöhemmin tilaisuus korostaa, Mooseksen kuoleman jälkeenkin pappien tehtävät suoritettiin hänen nimessään.

Todellakin, juuri tämän havaitsemme sakramentaalisen pappeuden perustamisessa, kun Jumalan käskystä, jota hän edusti, Mooses uskoi pappisviran veljelleen Aaronille ja hänen neljälle pojalleen, Nadabille, Abiulle, Eleasarille ja Itamarille (2. Moos. 28 ja 41. 4. Moos. 6), ”palvelemaan häntä” (Jumalaa). Tämän lisäksi hän uskoi palveluksen tabernaakkelin sisällä ja ulkopuolella (”suorittamaan tabernaakkelin työt”) Leevin heimon miespuolisille jäsenille (4. Moos. 3). Alusta alkaen sakramentaaliseen pappeuteen kuului ylipapin (Aaron) ja pappien (hänen neljä poikaansa) arvo, ja molempia avustivat leeviläiset, joiden tehtävänä oli ylläpitää järjestystä jumalanpalveluksen aikana, auttaa ylipappia ja pappeja heidän tehtävissään ja lukea lakia jumalanpalveluksessa. Se, että ylipappi erotettiin pappien joukosta, käy ilmi seuraavista seikoista: a) heidän vihkimisensä yhteydessä ylipapin pää voideltiin kokonaan öljyllä, kun taas pappien otsaan voideltiin vain öljyä (2. Moos. 29:7. 1. Kun. 10:1. 16:13); b) vain ylipappi meni tabernaakkelin sisimpään osaan (kaikkeinpyhimpään), ja sekin vain kerran vuodessa sovituspäivänä (3. Moos. 16:3-34); ja c) ylipapin vaatteet poikkesivat pappien vaatteista (2. Moos. 28:4-39. 3. Moos. 8:7-9), ja ylipapin kuoleman jälkeen hänen vaatteensa luovutettiin hänen seuraajalleen yhdessä viran kanssa, jonka symbolina vaatteet olivat (2. Moos. 29:29. 4. Moos. 20:25-28). ”Suuri pappi” oli siis alusta alkaen erotettu ”veljistään” (3. Moos. 21:10. 4. Moos. 35:25-28), kun taas hänen kuolemansa merkitsi yhden kauden loppua ja toisen alkua.

Ylipapin ja pappien tehtäviin kuului tabernaakkelin ja siellä olevien pyhien astioiden vartiointi, jumalanpalveluksen suorittaminen ja lain opettaminen. Siten sakramentaalisen pappeuden luonne ja tehtävä liittyivät selvästi termin ιερος kaksoismerkitykseen, jonka mainitsimme aiemmin, mikä viittaa Jumalan voimalla täytettyyn ja siten Hänelle omistettuun. Tämä tarkoittaa lisäksi, että papin vihkimyksen luonteen määrää ehdottomasti Jumalan armo papille, joka siitä hetkestä lähtien kuuluu jumalallisen läsnäolon piiriin.

Sekä ylipapin että pappien vihkimisen sääntö oli, että se tapahtui itse tabernaakkelissa, joka oli Jumalan asuinpaikka, ja koko kansan ”koko seurakunnan” edessä (3.Moos. 3:8). Rituaaliin kuului: a) ehdokkaan peseminen vedellä; b) hänen pukeminen erityisiin vaatteisiin; c) ylipapin koko pään peseminen oliiviöljyllä ja papin otsan voitelu sillä; d) sekä ylipapin että papin oikean korvan, oikean käden ja oikean jalan voitelu uhratun eläimen verellä; e) ehdokkaan ja hänen vaatteidensa pirskottaminen samalla verellä; ja lopuksi f) ”ehdokkaan käsien täyttäminen” teurastetun eläimen osilla, jotka myöhemmin poltettiin polttouhurialttarilla. Viimeinen teko osoitti, että vihitty ylipappi tai pappi oli oikeutettu uhraamaan eläinuhreja. Tähän päättyi koko rituaali, ja siten uusi ylipappi tai pappi, joka oli vihitty suorittamaan Jumalalle kuuluvaa palvontaa ja puhdistamaan yhteisön (Kahal Yahweh) jäseniä, puhdistettiin itse ja erotettiin kaikesta, jota pidettiin moraalisesti ja uskonnollisesti epäpuhtaana, sillä vain heillä oli oikeus ”lähestyä Herraa Jumalaa” (2. Moos. 19:22. 3. Moos. 10:3. jne.).

Yhteenvetona todisteista havaitsemme seuraavaa. Ensinnäkin Jumala itse on pappeuden lähde, ja Hän antaa sen niille, jotka Hän valitsee (vrt. Hepr. 5:4 και ουχ εαυτω τις λαμβανει την τιμην, αλλα καλουμενος υπο του Θεου, καθωσπερ και Ααρων). Siksi kukaan pappi (tai ylipappi) ei ole pappi omalla voimallaan ja auktoriteetillaan, vaan on täysin riippuvainen Jumalasta virkansa ja tehtävänsä suhteen, jonka pappisvirassa hän yksinkertaisesti osallistuu armosta. Toiseksi pappisvirkaa hoiti ensimmäisen kerran pelastushistoriassa Mooses, ensimmäisen liiton välittäjä, joka sen vuoksi  vihki sen eläinuhrilla, ja kun Israel rikkoi sen, hän ”sovitti kansan synnin”. Myös pappisvirkansa ja Jumalan käskystä ja läsnäollessa Mooses vihki veljensä Aaronin ylipapiksi ja Aaronin pojat papeiksi tietyssä seremoniassa, josta tuli sen jälkeen Mooseksen toverit ja seuraajat tässä hänen erityisessä tehtävässään. Heidän ja heidän seuraajiensa kautta Mooseksen sakramentaalinen pappeus ulottui ensimmäisen liiton historiaan. Kolmanneksi Mooseksen paremmuutta pappeuden suhteen korostetaan Aaronin ja hänen poikiensa vihkimisessä, kun hän oli pannut teurastetun eläimen osat heidän käsiinsä valtuuttaakseen heidät uhraamaan eläinuhreja, hän (Mooses) otti ne takaisin ja pani ne itse alttarille poltettavaksi. Tämä tarkoittaa, että Vanhan liiton uhrit uhrattiin Jumalalle Hänen välittäjänsä Mooseksen kautta

IV Sakramentaalinen pappeus Uudessa testamentissa

Uusi testamentti, kuten Vanhakin testamentti, puhuu kahdenlaisesta pappeudesta: yleisestä ja sakramentaalisesta. Yleinen pappeus koskee kaikkia kastettuja kristittyjä, jotka ovat ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä kansa, Jumalan omaisuudeksi kutsuttu kansa” (1. Piet. 2:9; vrt. 2. Moos. 19:5-6; Ilm. 1:6; 5:10). He ovat ”eläviä kiviä, joista rakennetaan hengellistä temppeliä, pyhää papistoa uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen kautta” (1. Piet. 2:5). Heidän pappeutensa on Kristuksen pappeuden heijastumaa, ja se ilmenee heidän elämässään pyhänä ja Jumalalle mieluisana uhrina (Room. 12:1).

Sakramentaalinen pappeus Uudessa testamentissa on kuitenkin ainutlaatuinen ja korvaamaton. Se on Jeesuksen Kristuksen, ”meidän suuren papin ja ylipapin” (Hepr. 4:14), pappeuden jatkumoa. Hän on ”Jumalan oikealla puolella istuva ylipappi” (Hepr. 8:1), joka on uhrannut itsensä kertakaikkisesti syntien sovitukseksi (Hepr. 9:12, 25-26).

Kristus on täydellinen ylipappi, koska hän on sekä pappi että uhri. Hän on Jumalan Poika, joka tuli ihmiseksi ja antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme. Hänen uhrinsa ristillä on ainutlaatuinen ja riittävä kaikkien ihmisten syntien sovitukseksi.

Kristus asetti apostolinsa jatkamaan tehtäväänsä ja antoi heille vallan saarnata evankeliumia, kääntää ihmisiä ja johtaa kirkkoa. He puolestaan asettivat seuraajia, piispoja ja pappeja, jatkamaan tätä palvelutehtävää. Siten sakramentaalinen pappeus on jatkunut kirkossa apostolien ajasta lähtien.

Uuden testamentin sakramentaalinen pappeus ei ole pelkästään rituaalinen tehtävä, vaan se on ennen kaikkea palvelutehtävä. Papit on kutsuttu palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiään Kristuksen nimessä. Heidän tehtäviinsä kuuluu evankeliumin julistaminen, sakramenttien jakaminen, seurakunnan paimentaminen ja hengellinen ohjaus.

V Kristuksen pappeus Uuden liiton historiassa

Kristuksen pappeus ei ole vain historiallinen tapahtuma, vaan se on ikuinen todellisuus, joka vaikuttaa jatkuvasti kirkossa ja maailmassa. Kristuksen uhri ristillä ei ole menneisyyteen sidottu tapahtuma, vaan se on läsnä joka kerta, kun vietetään ehtoollista. Ehtoollisessa leipä ja viini tulevat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, ja me saamme osallisuuden hänen uhriinsa ja ylösnousemukseensa.

Kristuksen pappeus on myös esikuva ja voimanlähde kaikille kristityille. Meidät on kutsuttu olemaan ”kuninkaallinen papisto” (1. Piet. 2:9), joka palvelee Jumalaa ja lähimmäisiään. Meidän tulisi elää pyhää ja Jumalalle mieluisaa elämää ja todistaa Kristuksesta sanoin ja teoin.

Kristuksen pappeus on lopullinen vastaus ihmisen syntiin ja kuolemaan. Hänen uhrinsa kautta meillä on pääsy Jumalan luo ja iankaikkinen elämä.

VI Apostolien seuraajat ja kirkon järjestys

Uudessa testamentissa Jeesus kutsuu kaksitoista apostolia erityiseen tehtävään: olla hänen todistajiaan ja evankeliumin julistajia. Heidän tehtävänsä ei kuitenkaan rajoittunut vain tähän, vaan heidän tuli myös luoda perusta kasvavalle kristilliselle yhteisölle. Apostolit asettivat seurakuntiin vanhimpia (kreik. *presbyteroi*) ja valvojia (kreik. *episkopoi*), joiden tehtävänä oli paimentaa ja johtaa paikallisia seurakuntia. Nämä termit, *presbyteroi* ja *episkopoi*, esiintyvät Uudessa testamentissa usein rinnakkain ja viittaavat todennäköisesti samaan virkaan, vaikkakin eri näkökulmista.

Apostolien kuoleman lähestyessä nousi tarve varmistaa kirkon ykseys ja opillinen jatkuvuus. Tähän tarpeeseen vastattiin kehittämällä piispanvirkaa. Piispat (kreik. episkopoi) nousivat vähitellen paikallisseurakuntien johtajiksi ja apostolien seuraajiksi, joilla oli valta opettaa, jakaa sakramentteja ja vihkiä uusia pappeja. Piispanviran kehittyminen ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan se oli pitkä prosessi, joka kesti useita vuosisatoja.

Apostolinen seuraanto

Apostolinen seuraanto on keskeinen käsite kirkon historiassa ja teologiassa. Se viittaa uskoon, että piispat ovat apostolien seuraajia ja että heidän kauttaan apostolien opetus ja valta on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Apostolinen seuraanto takaa kirkon opillisen ja sakramentaalisen jatkuvuuden. Se varmistaa, että kirkon opetus on sama kuin apostolien opetus ja että kirkon sakramentit ovat päteviä.

Apostolinen seuraanto perustuu Raamattuun, jossa Jeesus antaa apostoleilleen tehtävän julistaa evankeliumia ja johtaa kirkkoa. Apostolit puolestaan asettivat seuraajia, jotka jatkoivat heidän työtään. Tämä apostolinen virka on jatkunut kirkossa tähän päivään asti.

Kirkon järjestys

Kirkon järjestys on kehittynyt vuosisatojen kuluessa, mutta sen perusta on apostolinen seuraanto. Piispat, papit ja diakonit muodostavat kirkon kolmiportaisen virkajärjestyksen. Piispat ovat kirkon ykseyden ja opillisen puhtauden takeita. Papit avustavat piispoja heidän tehtävissään ja vastaavat seurakuntien hengellisestä hoidosta. Diakonit avustavat piispoja ja pappeja käytännön tehtävissä ja palvelevat seurakuntaa.

Kirkon järjestys ei ole itseisarvo, vaan se on väline, jonka avulla kirkko voi toteuttaa tehtäväänsä maailmassa. Kirkon tehtävänä on julistaa evankeliumia, jakaa sakramentteja ja palvella lähimmäisiä. Kirkon järjestys on tarkoitettu palvelemaan tätä tehtävää ja varmistamaan, että se toteutuu uskollisesti ja tehokkaasti.

VII Vihkimyksen tarkoitus ja merkitys

Vihkimys on pyhä toimitus, jossa Jumala kutsuu ja asettaa henkilön erityiseen palvelutehtävään kirkossa. Se on näkyvä merkki Jumalan armon ja kutsumuksen toimimisesta ihmisen elämässä. Vihkimyksessä Pyhä Henki antaa vihittävälle tarvittavat lahjat ja voiman tehtävän hoitamiseen.

Vihkimyksen tarkoitus

Vihkimyksellä on useita tärkeitä tarkoituksia:

Jatkaa Kristuksen tehtävää: Vihkimys on osa apostolisen seuraannon ketjua, joka ulottuu aina apostoleihin ja Kristukseen itseensä asti. Vihkimyksen kautta Kristuksen tehtävä jatkuu kirkossa tähän päivään asti.

Palvella Jumalaa ja seurakuntaa: Vihitty henkilö asetetaan palvelemaan Jumalaa ja seurakuntaa erityisellä tavalla. Heidän tehtävänsä on julistaa evankeliumia, jakaa sakramentteja, paimentaa seurakuntaa ja johdattaa sitä hengellisessä kasvussa.

Vahvistaa kirkon ykseyttä: Vihkimys on merkki kirkon ykseydestä ja yhteisestä uskosta. Vihityt henkilöt edustavat kirkkoa ja sen opetusta.

Edistää Jumalan valtakunnan leviämistä: Vihkimyksen kautta Jumala varustaa kirkkonsa työkaluilla, joita se tarvitsee evankeliumin julistamiseen ja Jumalan valtakunnan levittämiseen maailmassa.

Vihkimyksen merkitys

Vihkimyksellä on syvällinen hengellinen merkitys sekä vihittävälle että koko seurakunnalle:

Vihittävälle: Vihkimys on kutsumus ja tehtävä, jonka Jumala antaa. Se on myös suuri vastuu ja etuoikeus. Vihityn henkilön tulee elää pyhää ja Jumalalle mieluisaa elämää ja olla uskollinen tehtävälleen.

Seurakunnalle: Vihkimys on merkki Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta seurakunnassa. Seurakunnan tulee tukea ja rohkaista vihittyjä henkilöitä heidän tehtävässään.

Vihkimyksen muodot

Eri kirkkokunnilla on erilaisia käytäntöjä vihkimyksen suhteen. Yleensä vihkimyksen muotoja ovat:

Pappi: Papin tehtävänä on julistaa evankeliumia, jakaa sakramentteja ja paimentaa seurakuntaa.

Diakoni: Diakonin tehtävänä on avustaa pappia ja palvella seurakuntaa käytännön tehtävissä.

Piispa: Piispa on kirkon ykseyden ja opillisen puhtauden tae. Hän johtaa hiippakuntaansa ja vihkii pappeja ja diakoneja.

Vihkimys on Jumalan lahja kirkolleen. Se on merkki Jumalan armosta ja kutsumuksesta. Vihkimyksen kautta Jumala varustaa kirkkonsa tehtäväänsä maailmassa.

VIII Naispappeus

Naispappeus on kysymys, joka on jakanut kristittyjä jo pitkään. Jotkut kirkkokunnat vihkivät naisia pappeuteen ja muihin virkoihin, kun taas toiset eivät. Kysymykseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, sillä Raamattua ja kristillistä perinnettä voidaan tulkita eri tavoin.

Argumentteja naispappeuden puolesta:

Jumalan edessä ei ole miestä eikä naista: Galatalaiskirjeessä 3:28 sanotaan: ”Ei ole enää juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista, sillä te kaikki olette yksi Kristuksessa Jeesuksessa.” Tämän jakeen perusteella voidaan argumentoida, että Jumalan silmissä miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, eikä sukupuoli saisi olla esteenä millekään palvelutehtävälle kirkossa.

Naiset Raamatun kertomuksissa: Raamatussa on useita esimerkkejä naisista, jotka toimivat johtavissa rooleissa ja joilla oli merkittävä rooli Jumalan suunnitelmassa. Esimerkkejä ovat mm. Mirjam, Debora, Hulda, Priscilla ja Phoebe.

Pyhän Hengen lahjat: Pyhä Henki jakaa lahjansa kaikille uskoville sukupuolesta riippumatta. Jos naisella on lahjat ja kutsumus palvella pappina, ei ole perusteltua estää häntä sitä tekemästä.

Argumentteja naispappeutta vastaan:

Jeesuksen esimerkki: Jeesus valitsi kaksitoista apostoliaan vain miesten joukosta. Tämän perusteella voidaan argumentoida, että Jeesus asetti mallin, jota kirkon tulisi seurata.

Apostolinen perinne: Varhaiskirkon aikana vain miehet vihittiin pappeuteen. Tämän perinteen katsotaan usein heijastelevan apostolien opetusta ja käytäntöä.

Miehen ja naisen erilaiset roolit: Jotkut tulkitsevat Raamattua siten, että miehellä ja naisella on luomisjärjestyksessä erilaiset roolit. Tämän näkemyksen mukaan miehen rooli on johtaa ja naisen rooli on tukea ja palvella.

Naispappeus on monimutkainen kysymys, johon ei ole helppoja vastauksia. On tärkeää, että kristityt suhtautuvat toisiinsa kunnioituksella ja rakkaudella, vaikka heillä olisikin eri näkemyksiä tästä asiasta. Jokaisen kirkkokunnan ja seurakunnan tulee itse päättää oma kantansa naispappeuteen Raamatun, perinteen ja oman omantuntonsa pohjalta.