Jumalan kuvana ja kaltaisena: Dumitru Staniloaen ihmiskäsitys

Dumitru Staniloae (1903-1993) oli merkittävä romanialainen ortodoksiteologi, jonka teologia painottuu vahvasti kirkkoisien opetukseen. Staniloaen mukaan Jumalan suunnitelma ihmisestä on monimutkainen ja moniulotteinen, ja se kattaa ihmisen luomisen, lankeemuksen, pelastuksen ja lopullisen jumaloitumisen. Tässä esseessä tarkastellaan Jumalan suunnitelmaa ihmisestä Staniloaen teologian valossa, keskittyen erityisesti ihmisen luomiseen Jumalan kuvana, lankeemuksen vaikutuksiin ja ihmisen suhteeseen kosmokseen.

Ihminen Jumalan kuvana

Ihmisen luominen oli luomisprosessin huipentuma, ja se merkitsi Jumalan ja ihmisen välisen erityisen suhteen alkua. Psalmissa 8:6-9 kuvaillaan ihmisen asemaa luomakunnassa:

”Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa: lampaat ja härät, kaiken karjan, metsän villit eläimet, taivaan linnut ja meren kalat, kaikki vesissä liikkuvat.”

Staniloae korostaa, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja on kaltaisuuteen kutsuttu. Ihminen on sielun ja ruumiin kokonaisuus, ”inkarnoitunut henki”. Jumala loi ihmisen maan tomusta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, mikä tekee ihmisestä ainutlaatuisen olennon. Staniloae painottaa ihmisen ja Jumalan välistä sukulaisuutta, joka ilmenee ihmisen sielussa ja kohottaa ihmisruumiin pelkän materian yläpuolelle.

Staniloae puhuu ihmisen osallistumisesta Jumalan luomistyöhön mysteerinä. Lainaten Paul Evdokimovia, hän toteaa: ”Ihminen on subjekti, persoona. Ihmisen persoona, johon liittyvät odottamattomat tilat, tunteet ja ajatukset, on myös itsessään mysteeri.” Yhteys muihin ihmisiin tekee tästä mysteeristä todellisen, sillä se heijastaa Jumalan kolmen persoonan välistä yhteyttä ja rakkautta.

Staniloae pitää merkittävänä sitä, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi (1. Moos. 1:27). Tämä korostaa kuvan yhteisöllistä luonnetta ja sen kehitystä. Miehen ja naisen välinen rakkaus on kuva Jumalan rakkaudesta, ja se voittaa seksuaalisen nautinnon rajat. Lisäksi Staniloae painottaa ihmisen, luonnon ja Jumalan ontologista yhteyttä. Luonnon eri hypostaasit ovat osa erillisyyttä, jonka sisällä yhteyden voi saavuttaa. Elämä, joka muotoutuu kanssakäymisessä Jumalan, luonnon ja muiden ihmisten kanssa, rikastuttaa tai tuhoaa ympäröivää todellisuutta ihmisen teoista riippuen.

Staniloae pitää Jumalan ja ihmisen välisen suhteen korkeimpana muotona ihmisen jumaloitumista. Jumaloitumisessa Jumalan kuva ihmisessä kehittyy armon avulla kohti täydellistä kaltaisuutta Jumalaan. Pyhää Johannes Damaskolaista lainaten Staniloae toteaa: ”’Kuvan mukaisuus’ ilmaisee järjellisyyttä ja itsenäisyyttä, ’kaltaisuus’ taas hyveen mahdollisuuksien mukaista omaksumista”. Syntiinlankeemus on kuitenkin vaikeuttanut kaltaisuuden saavuttamista ja heikentänyt Jumalan kuvaa ihmisessä.

Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen kuvailee Jumalan ja ihmisen suhteen ainutlaatuisuutta:

”Jumala, joka on antanut kaikille luoduille olemisen, suo kaitselmuksensa kautta niille kaiken muunkin. Jumala on Herra ja kuitenkin Hän tuli orjaksi. Näin Hän ilmaisi luoduilleen huolenpitonsa äärettömän suuruuden. Jumalan Sana tuli muuttumatta lihaksi ja yhdistyi sen kautta koko luomakuntaan. Mikä outo ihme taivaassa ja maan päällä: Jumala maan päällä ja ihminen taivaassa! Näin Hän liittäessään ihmiset enkeleihin jumalallistaa koko luomakunnan. Enkelten ja ihmisten pyhitys ja jumalallistuminen on Pyhän ja Yksiolennollisen Kolminaisuuden tuntemista.”

Pyhä Henki, jumalallinen armo, yhdistää ihmiset Kristukseen ja tekee Kristuksen jumalallisen armon näkyväksi maailmassa. Armo on hypostaasien kasvavaa luomatonta energiaa, joka ilmenee konkreettisesti maailmassa. Staniloae korostaa armon ehtymätöntä voimaa ja sen avaamaa perspektiiviä kohti Jumalan ikuisuutta. Armo poistaa elämän rajoitukset ja antaa ihmisille mahdollisuuden täyttymykseen Jumalan kuvana.

Kristuksen lihaksitulemisen, kärsimyksen ja ylösnousemuksen kautta armo tuli saavutettavaksi ihmisille. Ennen Kristuksen inkarnaatiota ihmisluonto oli suljettu Jumalan armolta. Kristuksen esikuvaa seuraten ihminen voi saavuttaa armon ja Jumalan kuvan. Pyhä Henki auttaa ihmistä kulkemaan Kristuksen ihmisenä kulkemaa tietä ja täydellistämään ihmisluonnon. Kristus tahtoo pelastaa armossaan jokaisen ihmisen, mutta ihmisen vapaus on ratkaisevassa asemassa.

Jumalan erityinen läheisyys ihmisiin paljastuu Kristuksessa ja tuomion kautta. Maksimos Tunnustajan sanoin: ”jumaloitumisella ei ole loppua”. Ajan loppua seuraava vapaus on ihmisen paluuta Jumalan kuvana olemisen vapauteen. Staniloae esittelee Gregorios Nyssalaisen ajatuksen sielun ja ruumiin yhdistymisestä, menneen ja tulevan yhdistymisestä sekä älykkyyden ja tunteiden yhdistymisestä. Ihmisen osien kokonaisvaltainen yhdistyminen rakkaudessa paljastaa sielun tärkeimmäksi aspektiksi vapauden, jonka avulla ihminen voi saavuttaa Jumalan kaltaisuuden.

Staniloaelle korkein mahdollinen yhtyminen Jumalaan ei merkitse uppoamista persoonattoman rajattomuuden mereen, vaan yhtä ja erilaistumatonta jumaluutta. Vapaus, joka ei ole lähtöisin Jumalasta, vaan ihmisen omista haluista, johtaa tuhoon.

Ihminen on ja pysyy Jumalan kuvana ollessaan elävässä yhteydessä Jumalaan. Tämä yhteys vaatii sekä ihmisen että Jumalan aktiivisuutta. Jumala osoittaa rakkauttaan lahjoillaan, ja ihmisen vastalahja on antaa takaisin niitä lahjoja, joita hän on saanut. Näin ihminen tunnustaa Jumalan herruuden ja kasvaa hengellisesti.

Lankeaminen alkuperäisestä tilasta

Vaikka ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi, täydelliseen yhteyteen Jumalan kanssa, hänellä oli alkuperäisessäkin tilassaan mahdollisuus langeta. Staniloae korostaa, että ihmisen alkuperäinen tila ei ollut staattinen täydellisyyden tila, vaan dynaaminen kasvun ja kehittymisen tila. Ihmisellä oli vapaus valita Jumalan tahdon seuraaminen tai siitä kääntyminen.

Staniloae kuvaa ihmisen lankeemusta seuraavasti: alkuperäisessä tilassaan ihminen eli Jumalan armon valossa ja koetti ympäröivän maailman läpinäkyvänä ja harmonisena. Hänen huomionsa oli kuitenkin vielä suuntautunut enemmän itseensä ja luomakuntaan kuin Jumalaan.  Kiusauksen hetkellä ihminen valitsi kääntää katseensa pois Jumalasta ja keskittyä omaan itseensä ja omiin haluihinsa. Tämä valinta rikkoi yhteyden Jumalaan ja johti lankeemukseen.

Lankeemuksen seuraukset olivat syviä ja kauaskantoisia. Ihminen menetti yhteyden Jumalaan, ja samalla hänen suhteensa itseensä, lähimmäiseensä ja koko luomakuntaan vääristyi.  Hän alkoi kokea pelkoa, häpeää ja syyllisyyttä.  Luonto, joka aiemmin oli ollut ihmisen ystävä ja kumppani, muuttui vihamieliseksi ja uhkaavaksi.

Lankeemus ei kuitenkaan tuhonnut Jumalan kuvaa ihmisessä kokonaan. Vaikka kuva himmeni ja vääristyi, se säilyi ihmisessä Jumalan armon ansiosta. Tämä antaa ihmiselle mahdollisuuden katumukseen ja paluuseen Jumalan yhteyteen.

Lankeemus ei myöskään muuttanut Jumalan suunnitelmaa ihmisestä. Jumala ei hylännyt ihmistä, vaan lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan pelastamaan ihmisen synnin ja kuoleman vallasta ja johdattamaan hänet takaisin yhteyteen Jumalan kanssa. Kristuksen sovitustyön kautta ihmiselle avautui tie takaisin Jumalan luokse ja mahdollisuus jumaloitumiseen.

Vaikka lankeemus oli traaginen tapahtuma, se tarjosi ihmiselle myös mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. Kokemalla synnin ja sen seuraukset ihminen voi oppia arvostamaan Jumalan armoa ja rakkautta entistä syvällisemmin. Lankeemus voi johtaa ihmisen syvempään nöyryyteen ja riippuvuuden tunteeseen Jumalaa kohtaan, mikä lopulta voi johtaa syvempään ja aidompaan yhteyteen Jumalan kanssa.

Kaksi paratiisin puuta lankeemuksen symboleina

Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomuksessa paratiisista ja lankeemuksesta esiintyy kaksi puuta, jotka symboloivat ihmisen suhdetta Jumalaan ja omaan itseensä: elämän puu ja hyvän- ja pahantiedon puu (1. Moos. 2:9). Staniloae tulkitsee näitä puita syvällisinä symboleina, jotka valaisevat ihmisen alkuperäistä tilaa, lankeemuksen luonnetta ja pelastuksen mahdollisuutta.

Elämän puu edustaa Jumalaa itseään ja hänen antamaansa elämää. Se symboloi täydellistä yhteyttä Jumalaan, jossa ihminen saa osallisuuden Jumalan luontoon ja iankaikkiseen elämään. Staniloae korostaa, että elämän puu ei ole pelkkä abstrakti symboli, vaan se viittaa konkreettisesti Jumalan läsnäoloon ja toimintaan luomakunnassa.

Hyvän- ja pahantiedon puu puolestaan symboloi ihmisen omaa tahtoa ja hänen haluaan erottaa itsensä Jumalasta ja asettua itse omaksi herrakseen. Se edustaa kiusausta tietoonsa ja kykyihinsä luottaen hylätä Jumalan tahto ja määritellä itse, mikä on hyvää ja mikä pahaa.

Pyhät Maksimos Tunnustaja ja Gregorios Palamas pitävät myös hyvän ja pahan tiedon puita symboleina.

Pyhä Gregorios Nyssalainen (n. 335-394) oli merkittävä kirkkoisä ja mystikko, jonka ajattelussa Raamatun symbolien tulkinnalla oli keskeinen rooli. Dumitru Staniloaen tavoin myös Gregorios näki paratiisin kahdessa puussa syvällisiä hengellisiä merkityksiä, jotka valaisevat ihmisen suhdetta Jumalaan.

Gregorioksen mukaan elämän puu symboloi Jumalan hyvyyttä ja rakkautta, jotka ovat ihmisen todellisen elämän lähde. Se edustaa myös hengellistä kasvua ja täydellisyyttä, johon ihminen on kutsuttu Jumalan yhteydessä.

Hyvän- ja pahantiedon puu puolestaan edustaa Gregorioksen mukaan ihmisen halua asettaa oma tahtonsa Jumalan tahdon yläpuolelle. Se ei niinkään symboloi tietoa sinänsä, vaan pikemminkin ylpeyttä ja omavanhurskautta, jotka johtavat ihmisen eroon Jumalasta.

Gregorioksen tulkinnassa korostuu erityisesti ihmisen vapaa tahto ja vastuu. Hän painottaa, että Jumala loi ihmisen vapaaksi ja antoi hänelle mahdollisuuden valita hyvän ja pahan välillä. Lankeemus ei johtunut Jumalan tahdosta tai pakosta, vaan ihmisen omasta väärästä valinnasta.

Gregorioksen mukaan ihmisen lankeemus ei kuitenkaan tuhonnut hänen mahdollisuuttaan palata takaisin Jumalan yhteyteen. Kristuksen sovitustyön kautta ihmiselle avautui tie takaisin paratiisiin ja elämän puun luo.

Gregorioksen ajattelussa korostuu myös hengellisen kasvun ja kehityksen teema. Hän näkee ihmisen elämän matkana kohti Jumalaa, jossa lankeemus ja siitä nouseminen ovat osa tätä prosessia. Tärkeintä ei ole Gregorioksen mukaan se, että ihminen välttyy kaikilta virheiltä, vaan se, että hän kääntyy katumuksessa takaisin Jumalan puoleen ja pyrkii eteenpäin kohti hengellistä täydellisyyttä.

Johtopäätelmänä voidaan todeta, että sekä Dumitru Staniloae että Gregorios Nyssalainen näkivät paratiisin kahdessa puussa syvälliset symbolit, jotka valaisevat ihmisen suhdetta Jumalaan, lankeemuksen luonnetta ja pelastuksen mahdollisuutta. Molempien teologien tulkinnoissa korostuu Jumalan rakkaus ja armo, ihmisen vapaa tahto ja vastuu sekä kutsumus hengelliseen kasvuun ja yhteyteen Jumalan kanssa.

Kirkkoisä Basileios Suuri (n. 330-379) lähestyi paratiisin puiden tematiikkaa hieman eri näkökulmasta kuin Gregorios Nyssalainen tai Dumitru Staniloae. Vaikka hän tunnusti niiden symbolisen merkityksen lankeemuskertomuksessa, hän korosti erityisesti luomakuntaa Jumalan lahjana ja ihmisen vastuuta sen hoitajana.

Basileiokselle elämän puu edusti Jumalan anteja, joita ihminen sai nauttia paratiisissa. Se kuvasi runsauden ja ilon tilaa, jossa kaikki tarpeet oli tyydytetty. Tämän sijaan hyvän- ja pahantiedon puu symboloi Basileiokselle ihmisen rajallista ymmärrystä ja taipumusta itsekkyyteen. Se edusti kiusausta asettaa omat halut Jumalan tahdon edelle ja käyttää luomakuntaa itsekkäisiin tarkoituksiin.

Basileioksen tulkinnassa korostuu luomakuntaan liittyvä etiikka. Hän painotti, että Jumala on antanut ihmiselle vastuun hoitaa ja vaalia luomakuntaa. Ihmisen tehtävä ei ole riistää luontoa, vaan elää sopusoinnussa sen kanssa ja kunnioittaa Jumalan luomistyötä.

Basileioksen mukaan lankeemus rikkoi ihmisen suhteen Jumalaan ja samalla hänen suhteensa luomakuntaan. Seurauksena olivat kärsimys, kuolema ja luonnonkatastrofit. Kuitenkin, vaikka ihminen epäonnistui tehtävässään luomakunnan hoitajana, Jumala ei hylännyt luomaansa. Kristuksen sovitustyön kautta ihmiselle avautui mahdollisuus palata takaisin yhteyteen Jumalan kanssa ja elää sopusoinnussa luomakunnan kanssa.

Basileioksen ajattelussa luonnolla on tärkeä rooli myös hengellisessä kasvussa. Hän näki luonnon kauneuden ja viisauden heijastavan Jumalan suuruutta ja rakkautta. Luonnon tarkkaileminen ja sen ihmeiden pohtiminen voi auttaa ihmistä tuntemaan Jumalan läheisyyden ja kasvamaan uskossa.

Voidaan todeta, että Basileios Suuri lähestyi paratiisin puiden tematiikkaa korostaen luomakuntaa Jumalan lahjana ja ihmisen vastuuta sen hoitajana. Hänen mukaansa lankeemus rikkoi ihmisen suhteen Jumalaan ja luomakuntaan, mutta Kristuksen kautta avautui tie takaisin sopusointuun ja yhteyteen Jumalan kanssa.

Staniloaen mukaan ihmisen lankeemus ei johtunut niinkään tiedonhalusta sinänsä, vaan väärästä tavasta lähestyä tietoa.  Ihminen halusi omia tiedon itselleen ja käyttää sitä Jumalasta riippumatta.  Tämä johti ihmisen eroon Jumalasta ja samalla eroon todellisesta tiedosta ja viisaudesta.

Lankeemuksen jälkeen ihminen menetti pääsyn elämän puulle ja joutui kokemaan kuoleman ja kärsimyksen todellisuuden.  Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut Jumalan suunnitelman epäonnistumista.  Kristuksen sovitustyön kautta ihmiselle avautui jälleen tie takaisin elämän puulle ja yhteyteen Jumalan kanssa. 

Staniloae näkee Kristuksen itsessään todellisena elämän puuna, joka tarjoaa ihmiselle syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.  Kristukseen uskomalla ja hänen yhteyteensä liittymällä ihminen saa osallisuuden Jumalan luontoon ja pääsee osaksi Jumalan iankaikkista valtakuntaa.

Kaksi paratiisin puuta muistuttavat meitä ihmisen alkuperäisestä kutsumuksesta ja lankeemuksen seurauksista.  Ne haastavat meidät pohtimaan omaa suhdettamme Jumalaan ja valitsemaan elämän tien, joka johtaa yhteyteen Jumalan kanssa ja iankaikkiseen elämään.

Lankeemuskertomuksessa ihmisen hengen heikkeneminen on keskeinen teema, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Vaikka Raamattu ei käytä termiä ”hengen heikkeneminen” suoraan, se kuvaa monin tavoin sitä, kuinka syntiinlankeemus vaikutti ihmisen suhteeseen Jumalaan, itseensä ja ympäristöön.

1. Suhde Jumalaan: Ennen lankeemusta ihminen eli harmoniassa Jumalan kanssa. Heillä oli avoin ja läheinen suhde, joka ei vaatinut välikäsiä. Syntiinlankeemus rikkoi tämän yhteyden, ja ihminen alkoi pelätä Jumalaa ja piiloutua häneltä. Tämä kuvaa hengen heikkenemistä, sillä ihminen menetti kyvyn kokea Jumalan läsnäoloa ja rakkautta samalla tavalla kuin ennen.
2. Suhde itseensä: Lankeemus johti myös ihmisen sisäiseen ristiriitaan. Hän tuli tietoiseksi omasta alastomuudestaan ja häpeästä, mikä symboloi syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta. Ihminen alkoi vertailla itseään Jumalaan ja kokea itsensä vajavaiseksi. Tämä heikensi hänen itsetuntoaan ja sai hänet etsimään hyväksyntää ja arvoa ulkoisista asioista.
3. Suhde toisiin: Lankeemus vaikutti myös ihmissuhteisiin. Ensimmäinen pariskunta alkoi syyttää toisiaan ja kilpailla keskenään. Heidän välilleen tuli etäisyyttä ja epäluottamusta. Tämä kuvaa hengen heikkenemistä, sillä ihminen menetti kyvyn rakastaa ja luottaa toisiin ehdoitta.
4. Suhde luomakuntaan: Myös ihmisen suhde luomakuntaan muuttui. Alun perin harmoninen yhteys korvautui riistolla ja alistamisella. Ihminen alkoi käyttää luontoa itsekkäisiin tarkoituksiin välittämättä sen hyvinvoinnista. Tämä kuvaa hengen heikkenemistä, sillä ihminen menetti kyvyn nähdä luomakuntaa Jumalan lahjana ja hoitaa sitä vastuullisesti.

Lankeemuksen seurauksena ihmisen henki siis heikkeni monin tavoin. Se johti eroon Jumalasta, sisäiseen ristiriitaan, ihmissuhdevaikeuksiin ja luomakunnan riistoon. On kuitenkin tärkeää muistaa, että Jumalan rakkaus ja armo ovat aina läsnä. Kristuksen sovitustyön kautta ihmiselle avautuu mahdollisuus palata takaisin yhteyteen Jumalan kanssa ja kokea hengen uudistumista.

Ihmisen syntiinlankeemus ja siitä seurannut hengen heikkeneminen rajoittavat kykyämme ymmärtää maailmaa ja itseämme. Ylpeys, itsekkyys ja lihalliset himot saavat meidät etsimään vain omaa tyydytystämme ja hallintaamme. Tämän seurauksena näemme maailman pelkkänä objektina, josta ottaa ja jota hyödyntää omien tarpeidemme tyydyttämiseksi.

Tällainen pinnallinen näkemys estää meitä näkemästä luomisen todellista kauneutta, mysteeriä ja tarkoitusta. Jäämme vangiksi omaan rajalliseen näkökulmaamme emmekä kykene kokemaan todellisuutta sen täyteydessä.

Onneksi tilanne ei ole toivoton. Ortodoksisen näkemyksen mukaan meillä on edelleen mahdollisuus nousta tämän rajoittuneen tietoisuuden yläpuolelle. Vaikka emme koskaan pysty täysin poistamaan syntiinlankeemuksen varjoja, voimme Kristuksen avulla avata silmämme näkemään maailman uudestaan – Jumalan luomana lahjana, joka on täynnä ihmetystä ja kunnioitusta herättävää kauneutta.

Maailmankaikkeus on enemmän kuin vain fyysinen todellisuus. Se on Jumalan luoma lahja, joka heijastaa Hänen rakkauttaan ja hyvyyttään. Maailman tarkoitus on toimia sillanpäänä kohti korkeampaa, hengellistä todellisuutta, jossa vallitsee täydellinen rakkaus ja yhteys Jumalan ja ihmisten välillä.

Jotta voisimme nähdä maailman tässä valossa, meidän on ymmärrettävä sen läpinäkyvyys – se, että se viittaa johonkin itseään suurempaan. Tämä näkemys heikkeni syntiinlankeemuksen myötä, kun ihminen menetti yhteyden Jumalaan ja alkoi nähdä maailman pelkkänä objektina, jota hyödyntää.

Pelastus Kristuksessa palauttaa tämän yhteyden ja avaa silmämme näkemään maailman uudelleen Jumalan luomana lahjana. Se vapauttaa meidät kuoleman ja turmeluksen vallasta ja johdattaa meidät takaisin kohti alkuperäistä tarkoitustamme: elämää yhteydessä Jumalan ja toistemme kanssa.

Vaikka syntiinlankeemus himmensi kykyämme nähdä maailman hengellinen ulottuvuus, se ei tuhonnut sitä kokonaan. Ihmisen henki voi edelleen kehittyä ja kasvaa kohti Jumalaa, jopa keskellä vajavaista ja rajallista ymmärrystämme.

Erityisesti Gregorios Nyssalaisen ja Dumitru Staniloaen tulkintojen valossa. Elämän puu edustaa paratiisin tilaa ja yhteyttä Jumalaan, mutta se voidaan ymmärtää monella tasolla: se voi symboloida maailmaa itseään, ihmisen järkeä, rakastavaa lähimmäistä tai lopulta Kristusta, joka äärettömällä rakkaudellaan täyttää kaiken.

Ihmisen lankeemus paratiisista ei tarkoita kirjaimellista erottamista elämän puusta, vaan kyvyttömyyttä nähdä ja kokea sitä. Maailma säilyttää potentiaalinsa ”elämän puuna”, mutta synnin varjo peittää sen ihmissilmiltä. Pyhät, jotka ovat kohonneet maallisten siteiden yläpuolelle, kykenevät yhä näkemään maailman jumalallisessa valossaan ja kokemaan elämän puun todellisuuden.

Synti erottaa ihmisen Jumalasta ja siten myös hyvästä. Se johtaa hengelliseen kuolemaan ja heikentää koko luomakuntaa. Helvetti ymmärretään ikuisen kuoleman tilana, jossa ihminen on eristyksissä Jumalan läsnäolosta ja todellisen maailman kauneudesta.

Vaikka kaikki eivät saavuta pyhyyttä, Kristuksen tuleminen tuo toivoa kaikille. Kristuksessa elämän puu on jälleen kaikkien ulottuvilla, ja se tarjoaa mahdollisuuden palata yhteyteen Jumalan kanssa.

Staniloae ei pyri esittämään omia näkemyksiään, vaan toimii pikemminkin kirkon perinteisten opetusten tulkitsijana. Hän avaa meille ikiaikaisia viisauksia, jotka auttavat ymmärtämään ihmisen asemaa luomakunnassa ja Jumalan suurta rakkautta.

Ihmisen kolmiyhteys: ruumis, sielu ja henki

Staniloaen mukaan ihminen ei ole vain ruumis ja sielu, vaan myös henki, jotka liittyvät yhteen. Kristillisessä uskossa ruumis nähdään hengen temppelinä, joka ylittää pelkän fyysisyyden ja osallistuu hengen elämään. Hengen läsnäolo ruumiissa mahdollistaa syvemmän tietoisuuden, herkkyyden ja kyvyn kokea kipua ja nautintoa ainutlaatuisella tavalla.

Vaikka ruumis ja sielu ovat tiiviisti yhteydessä, ne ovat myös erillisiä. Ruumis on hengen asuinsija ja väline toimia maailmassa, kun taas sielu on peräisin Jumalan Hengestä ja siksi kuolematon.

Staniloae kritisoi ajatusta ruumiista sielun vankilana, korostaen niiden samanaikaista luomista ja yhteyttä. Hän torjuu myös käsityksen sielun kuolevaisuudesta tai sen vaipumisesta uneen kuoleman jälkeen. Sen sijaan hän korostaa Jumalan tahtoa ihmisen sielun kuolemattomuudesta ja sen roolia ikuisessa suhteessa Jumalaan.

Ortodoksisessa traditiossa korostuu myös järjen merkitys Jumalan tuntemisessa. Järki, vapautettuna maailmallisista rajoituksista, voi kokea Jumalan läsnäolon intuitiivisesti. Tärkeää on kuitenkin mielen ja sydämen yhteys rukouksessa. Pelkkä älyllinen rukous on kylmä, kun taas pelkkä tunne jää pinnalliseksi. Vasta sydämen syvyyksissä, Jumalan rakkauden kokemuksessa, mieli löytää todellisen levon ja yhteyden Jumalaan.

Staniloae muistuttaa, että todellinen rukous on vapaa mielikuvista ja teologisista spekulaatioista. Se on tietoisuutta Jumalan läsnäolosta, joka täyttää sydämen ilolla, kiitollisuudella, rakkaudella ja nöyryydellä. Vain Jumalan rakkauden kokemus voi tyydyttää ihmisen syvimmän kaipuun ja johdattaa hänet todelliseen elämään.

Ihminen suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen

Vaikka sanonta ”ihminen on ihmiselle susi” pitääkin sisällään totuuden siemenen, Jumalan alkuperäinen suunnitelma oli toinen. Ihmiset luotiin toisilleen avuksi ja iloksi, rinnalla kulkijoiksi. Tämän vuoksi ihmisillä on luontainen tarve olla vuorovaikutuksessa sekä Jumalan että toisten ihmisten kanssa.

Staniloae korostaa, että ihmisen on mahdotonta paeta tätä yhteyttä. Vaikka synti onkin heikentänyt ihmisen kykyä rakkauteen ja luonut itsekkäitä taipumuksia, kaipaus yhteyteen ja kyky rakkauteen säilyvät.

Todellinen kommunikaatio syntyy, kun ihminen oppii näkemään itsensä ja muut Jumalan kuvina ja kohtelemaan heitä sen mukaisesti. Tämä vaatii tietoista huomion suuntaamista toisiin, heidän kuuntelemistaan ja kunnioittamistaan.

Synti saa ihmisen näkemään maailman itsekkäiden halujensa objektina ja johtaa hänet epäilykseen, murheeseen ja lopulta eroon Jumalasta ja lähimmäisistä. Vasta rakkaudessa ja yhteydessä toisiin ihmisiin ihminen voi kokea todellisen hyvän ja oman olemassaolonsa tarkoituksen.

Staniloae muistuttaa myös anteeksiannon tärkeydestä. Anteeksiantamattomuus ja katumattomuus pitävät ihmisen vankina menneisyyteen ja estävät häntä kokemasta todellista vapautta ja rakkautta.

Todellinen vapaus löytyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta. Se on jatkuvaa kasvamista rakkaudessa ja yhteydessä, joka on mahdollinen vain Jumalan avulla.

Staniloae näkee itäisen kristillisyyden hengellisyyden tarjoavan parhaat työkalut tälle matkalle kohti todellista vapautta ja yhteyttä Jumalaan ja lähimmäiseen.

Pyhyyden luonne ja merkitys ihmisen yhteydelle Jumalaan ja lähimmäiseen

Staniloae pohtii pyhyyden luonnetta syvällisesti, nojaten pyhän Maksimos Tunnustajan ajatukseen luonnollisen ja yliluonnollisen ilmoituksen samanarvoisuudesta pyhille. Pyhissä Jumalan läsnäolo on niin voimakas, että se tekee heistä ”palavia pensaita”, jotka säteilevät Jumalan valoa ja lämpöä ympärilleen.

Pyhyys on samanaikaisesti sekä pelottavaa että vetoavaa. Se paljastaa ihmisen oman syntisyyden ja saa hänet vapisemaan Jumalan edessä, mutta samalla se vetää puoleensa ja kutsuu yhteyteen. Pyhät, jotka ovat puhdistaneet itsensä intohimoista ja kasvaneet hyveissä, heijastavat Jumalan tietoisuuden ikuista valoa ja toimivat esimerkkeinä muille.

Staniloae korostaa erityisesti Neitsyt Marian asemaa pyhimpänä kaikkien pyhien joukossa. Marian ainutlaatuinen yhteys Kristukseen, hänen nöyryytensä ja rakkautensa tekevät hänestä esikuvan ja esirukoilijan koko ihmiskunnalle.

Rukouksella on Staniloaen mukaan keskeinen rooli ihmisen suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Rukous yhdistää eläviä ja kuolleita, vahvistaa ihmissuhteita ja avaa sydämet rakkaudelle. Rukoilemalla toisen puolesta ihminen täyttää velvollisuutensa lähimmäistä kohtaan ja avaa samalla oman sydämensä Jumalan rakkaudelle.

Erityisen tärkeänä Staniloae pitää liturgiaa, jossa näkyvä ja näkymätön kirkko kohtaavat Kristuksen ruumiissa ja veressä. Liturgiassa ihminen yhdistyy Kristuksen uhriin ja saa osallisuuden Jumalan armoon ja rakkauteen.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Staniloaen mukaan pyhyys, rukous ja liturgia ovat kaikki avainasemassa ihmisen matkalla kohti todellista yhteyttä Jumalaan ja lähimmäiseen.

Ihminen ja maailmankaikkeus osana Jumalan suunnitelmaa

Staniloae korostaa, että ihminen ja kosmos ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa ja Jumalaan. Maailma on Jumalan luoma ja sillä on tarkoitus: se on luotu rakkaudesta, jotta luodut olennot voisivat kokea Jumalan hyvyyden ja osallisuuden kolmiyhteiseen rakkauteen.

Staniloae painottaa, että sekä luonnollinen että yliluonnollinen ilmoitus ovat tärkeitä ja toisiinsa kietoutuneita. Ne heijastavat Jumalan läsnäoloa ja ohjaavat ihmistä kohti yhteyttä Luojaansa. Vaikka syntiinlankeemus onkin hämärtänyt tätä yhteyttä, Jumalan armo ja rakkaus ovat edelleen läsnä ja kutsuvat ihmistä takaisin luokseen.

Ihmisenä oleminen merkitsee Staniloaelle syvää yhteyttä luomakuntaan ja Jumalaan. Ihmisluonto on osa luotua luontoa, ja sen täydellinen toteutuminen on mahdollista vain yhteydessä Jumalaan. Tämän vuoksi ihmisen on tärkeää elää sopusoinnussa itsensä, lähimmäistensä ja ympäröivän luonnon kanssa.

Staniloae korostaa myös eskatologian eli lopun aikojen merkitystä. Maailmanhistoria ei ole sattumanvaraista vaan se etenee kohti päämääräänsä, joka on Jumalan yhteydessä oleva ikuinen elämä. Tämä toivo tulevaisuudesta antaa merkityksen myös nykyiselle elämälle ja ohjaa ihmistä kohti hyvyyttä ja rakkautta.

Vaikka Staniloae nojaa vahvasti kirkkoisien opetuksiin, hän tuo esiin myös omia tulkintojaan ja jättää tilaa avoimille kysymyksille. Esimerkiksi kuilu hyvien ja pahojen kohtalon välillä jää lopulta arvoitukseksi, vaikka rukouksen voima ja Jumalan armo antavatkin toivoa myös niille, jotka ovat eksyneet pois valosta.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Staniloaen mukaan ihmisenä oleminen on jatkuvaa matkaa kohti Jumalaa ja täydempää yhteyttä luomakuntaan. Tämä matka tapahtuu sekä näkyvässä että näkymättömässä maailmassa, ja sen päämääränä on ikuinen ilo ja rakkaus Jumalan yhteydessä.

Ihmisen ja luonnon erottamaton yhteys Jumalan suunnitelmassa

Staniloae korostaa ihmisen ja luonnon syvää, ontologista yhteyttä. Ne ovat erottamattomat osat Jumalan luomaa kokonaisuutta, jossa ihminen on kutsuttu vastuulliseen ja kunnioittavaan suhteeseen ympäröivän maailman kanssa.

Staniloae kritisoi läntisen kristillisyyden taipumusta erottaa ihmisen pelastus luonnosta. Hänen mukaansa pelastus koskettaa koko luomakuntaa ja ihmisen täydellisyys edellyttää harmonista yhteyttä luontoon. Tässä hän nojaa vahvasti ortodoksiseen perinteeseen ja kirkkoisien opetuksiin.

Ihmisen tehtävä on Staniloaelle ”inhimillistää” luomakuntaa eli tuoda esiin sen syvintä merkitystä ja kauneutta. Tämä tapahtuu yhteistyössä Jumalan kanssa, joka on läsnä sekä luonnossa että ihmisen omassatunnossa. Ihminen ei ole luonnon herra vaan sen vastuullinen hoivaaja, jonka tehtävänä on vaalia ja suojella Jumalan luomaa maailmaa.

Staniloae painottaa myös Jumalan jatkuvaa läsnäoloa ja toimintaa maailmassa. Jumala ei ole luonut maailmaa ja jättänyt sitä oman onnensa nojaan, vaan hän ohjaa ja varjelee sitä kaitselmuksessaan. Tämä kaitselmus ilmenee sekä luonnonlaeissa että historiallisissa tapahtumissa, ja se ohjaa ihmiskuntaa kohti lopullista päämääräänsä eli yhteyttä Jumalaan.

Staniloae näkee ihmisen ja luonnon välisen suhteen myös hengellisenä peilinä. Ihmisen sisäinen tila heijastuu hänen suhteessaan luontoon ja päinvastoin. Kun ihminen elää sopusoinnussa itsensä, lähimmäistensä ja luonnon kanssa, hän avautuu Jumalan rakkaudelle ja armoille.

Staniloae tuo esiin myös mielenkiintoisen yhteyden läntisen teologian, erityisesti Karl Rahnerin, ajatuksiin. Molemmat korostavat ihmisen kykyä tavoitella Jumalaa ja kokea hänen läsnäolonsa jo tässä ajassa. Staniloae kuitenkin lisää tähän, että tämä kokemus on täydellinen vain, kun se sisältää myös yhteyden luontoon.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Staniloaen mukaan ihminen on osa suurta, Jumalan luomaa kokonaisuutta, jossa jokaisella osalla on oma tärkeä tehtävänsä. Ihmisenä oleminen merkitsee vastuullista ja rakastavaa suhdetta sekä luontoon että lähimmäisiin, ja tämä suhde on avainasemassa matkalla kohti Jumalaa ja todellista täyttymystä.

Näkyvän ja näkymättömän maailman yhteys

Staniloae korostaa, että näkyvän, aistein havaittavan maailman lisäksi on olemassa myös näkymätön maailma, joka on enkelien ja demonien asuinsija, taivas ja helvetti. Ihmisillä ja enkeleillä on erityinen yhteys, joka ylittää näiden maailmojen rajat.

Enkelit ovat iankaikkisia olentoja, jotka Jumala on luonut ihmisten avuksi. Heidän tehtävänsä on auttaa ihmisiä saavuttamaan iankaikkisuus ja nostamaan myös näkyvä maailma Jumalan yhteyteen. Enkelit toimivat välittäjinä Jumalan ja ihmisten välillä, ja he auttavat meitä ymmärtämään Jumalan todellisuutta.

Staniloae painottaa, että enkelit ovat olleet olemassa jo ennen näkyvän maailman ja ihmisen luomista. Heidän tehtävänsä edellyttääkin läheistä yhteyttä luomakuntaan. Kristuksen inkarnaation myötä enkelien rooli muuttui, ja Kirkosta tuli keskeinen välittäjä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä.

Staniloae viittaa kirkkoisien opetuksiin, joiden mukaan enkelit ovat ihmisiä korkeampia olentoja, mutta heidän tehtävänsä on palvella ihmiskuntaa. Enkelien apu on osoitus heidän kunniastaan ja vastuuntunnostaan heikompia kohtaan.

Staniloae pohtii myös Louis Bouyerin ajatusta, jonka mukaan näkyvä maailma on ikään kuin kuori täydelliselle, hengelliselle maailmalle. Tämä näkymätön maailma on elävien, luotujen persoonien maailma, johon meillä on pääsy uskon kautta.

Yhteys enkelimaailmaan avautuu meille symbolien ja mietiskelyn kautta. Enkelit auttavat meitä ymmärtämään Jumalan ilmoituksia ja kasvattamaan ymmärrystämme Jumalan olemuksesta. Vaikka enkelit ovatkin viisaita, he eivät tunne Jumalan suunnitelmia täysin. Vasta Kristuksen lihaksituleminen paljasti Jumalan äärettömän rakkauden ja ihmiskunnan arvon.

Staniloae korostaa, että enkelit ovat aina läsnä auttamassa ja rohkaisemassa meitä, vaikka emme heitä näekään. Rukous on yksi tapa avata sydämemme heidän läsnäololleen. Yhdessä enkelit ja ihmiset muodostavat kuoron, joka ylistää Jumalan suuruutta ja kirkkautta.

Pahuuden olemus ja helvetin todellisuus

Staniloae kuvaa helvettiä pahojen henkien, demonien, asuinpaikaksi, joka sijaitsee ihmismaailman alapuolella. Hän painottaa, että alun perin pahuutta ei ollut olemassa, vaan se syntyi enkelien kapinasta Jumalaa vastaan. Nämä langenneet enkelit, joita johtaa Saatana, menettivät hyvyytensä ja heistä tuli pahuuden välikappaleita.

On tärkeää huomata, että Jumala ei luonut pahuutta. Se on seurausta luotujen olentojen vapaasta tahdosta ja heidän valinnastaan kääntyä pois Jumalasta. Staniloae korostaa, että pahuus ei ole osa todellisuuden perusolemusta, vaan se on pikemminkin hyvyyden puutetta, ”miinusmerkki” olemassaolossa.

Louis Bouyerin sanoin pahuus on kuin riitasointu kauniissa harmoniassa. Se on särö luomakunnassa, jota pahat voimat pyrkivät laajentamaan. Ihminen on osa tätä kamppailua, ja meidän taipumuksemme pahuuteen on osoitus siitä, että olemme joutuneet orjuuteen synnin ja kuoleman valtaan.

Staniloae selventää, että demonit ovat menettäneet kykynsä hyvyyteen, ja heidän ainoa tarkoituksensa on houkutella ihmisiä pois Jumalan luota. He kylvävät epäilyksen siemeniä, lietsovat riitoja ja yrittävät saada meidät uskomaan, että todellinen onni löytyy ilman Jumalaa.

Demonit ovat taitavia manipuloijia, jotka osaavat hyödyntää heikkouksiamme ja pelkojamme. He voivat jopa ottaa ruumiillisen muodon ja esiintyä meille houkuttelevina tai pelottavina olentoina. On tärkeää muistaa, että demonit saavat voimansa meidän synneistämme ja riippuvuuksistamme.

Staniloae kuvaa helvettiä lopulliseksi eroksi Jumalasta ja kaikesta hyvästä. Se on ikuinen tila, jossa vallitsee yksinäisyys, epätoivo ja kärsimys. Helvetissä ihmisen synti ja pahuus saavuttavat täyden mittansa, ja hän on ikuisesti erotettu rakkauden ja armon lähteestä.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että Jumala ei halua kenenkään joutuvan helvettiin. Hän tarjoaa meille pelastusta ja iankaikkista elämää Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Meidän tehtävämme on kääntyä pois synnistä ja uskoa Jeesukseen, jolloin meidät vapautetaan pahuuden vallasta ja saamme osallisuuden Jumalan kirkkauteen.

 

KIRJALLISUUS

Staniloae, Dumitru

Prayer and Holiness: The Icon of Man Renewed in God. Fairacres, Oxford: Convent of the Incarnation. Third edition, 1987. Fairacres publication, nro 82. 1982

The Experience of God: Orthodox Dogmatic Theology. (Teologica dogmatica ortodoxa, 1978.) Vol. 1. Revelation and the Knowledge of the Triune God. Translated Ioan Ioanita and Robert Barringer. Brookline, Massachusetts: Holy Cross Orthodox Press. 1994

The Experience of God: Orthodox Dogmatic Theology. (Teologica dogmatica ortodoxa, 1978.)   Vol.2. The World: Creation and Deification. Translated Ioan Ioanita and Robert Barringer. Brookline, Massachusetts: Holy Cross Orthodox Press. 2000

Experience of God: Orthodox Dogmatic Theology. (Teologica dogmatica ortodoxa, 1978.) Vol.3. The Person of Jesus Christ as God and Savior. Translated Ioan Ioanita. Brookline, Massachusetts: Holy Cross Orthodox Press. 2011

Experience of God: Orthodox Dogmatic Theology. (Teologica dogmatica ortodoxa, 1978.) Vol.4. The Church: Communion in the Holy Spirit. Translated Ioan Ioanita. Brookline, Massachusetts: Holy Cross Orthodox Press. 2012a

Experience of God: Orthodox Dogmatic Theology. (Teologica dogmatica ortodoxa, 1978.) Vol.5. The Sanctifying Mysteries. Translated Ioan Ioanita and Robert Barringer. Brookline, Massachusetts: Holy Cross Orthodox Press. 2012a

Experience of God: Orthodox Dogmatic Theology. (Teologica dogmatica ortodoxa, 1978.) Vol.6. The Fulfillment of Creation. Translated Ioan Ioanita. Brookline, Massachusetts: Holy Cross Orthodox Press. 2013

Bouyer, Louis

Cosmos: The World and the Glory of God. (Cosmos: Le Monde et La Gloire de Dieu, 1982.) Traslated by Pierre de Fontnouvelle. Massachusetts: St. Bede´s Publications. 1988