Origenes VASTUSTAVISTA VOIMISTA

Origenes

VASTUSTAVISTA VOIMISTA

DE PRINCIPIIS – Kirja III

Lähde:

THE ANTE-NICENE FATHERS. TRANSLATIONS OF The Writings of the Fathers down to A.D. 325. THE REV. ALEXANDER ROBERTS, D.D. AND JAMES DONALDSON, LL.D., EDITORS. AMERICAN REPRINT OF THE EDINBURGH EDITION. REVISED AND CHRONOLOGICALLY ARRANGED, WITH BRIEF PREFACES AND OCCASIONAL NOTES,

BY A. CLEVELAND COXE, D.D.

VOLUME IV.

TERTULLIAN, PART FOURTH; MINUCIUS FELIX; COMMODIAN; ORIGEN, PARTS FIRST AND SECOND. AUTHORIZED EDITION.

NEW YORK:

CHARLES SCRIBNER’S SONS.

1 9 1 3

2.

Copyright, 1885,

by

THE CHRISTIAN LITERATURE PUBLISHING COMPANY

***

Teos:

Origen DE PRINCIPIIS

Käännös RS ja tekoäly Claude 3.5.Sonnet

LUKU II    VASTUSTAVISTA VOIMISTA

Meidän on nyt Raamatun lausuntojen mukaisesti huomattava, kuinka vastakkaiset voimat tai itse perkele taistelee ihmissukua vastaan, yllyttäen ja vietellen ihmisiä syntiin. Ensinnäkin Genesiksen kirjassa kerrotaan käärmeen vietelleen Eevan; häntä koskien Mooseksen taivaaseenastumisesta kertovassa pienessä kirjasessa, jonka apostoli Juudas mainitsee kirjeessään, arkkienkeli Mikael sanoo käärmeen, perkeleen innoittamana, olleen Aadamin ja Eevan rikkomuksen syynä. Jotkut tutkivat myös, kuka oli se enkeli, joka puhui Aabrahamille taivaasta sanoen: “Nyt minä tiedän, että pelkäät Jumalaa, kun et säästänyt minun tähteni ainoaa poikaasi, jota rakastat.” Hänet kuvataan selvästi enkeliksi, joka sanoi tietävänsä silloin, että Aabraham pelkäsi Jumalaa eikä säästänyt ainoaa rakastamaansa poikaa, kuten Raamattu kertoo, vaikka hän ei sanonutkaan Aabrahamin tehneen tämän Jumalan tähden vaan hänen, puhujan, tähtensä.

Meidän on myös selvitettävä, kuka oli se, jonka sanotaan 2.Mooseksen  kirjassa halunneen tappaa Mooseksen, kun tämä oli lähdössä Egyptiin; ja sen jälkeen myös, kuka on se, joka mainitaan tuhoavana enkelinä, sekä se, joka 3.Mooseksen kirjassa kutsutaan Apopompaeukseksi eli Poistuttajaksi, josta Raamattu sanoo: “Yksi arpa Herralle ja yksi arpa Apopompaeukselle eli Poistuttajalle.” Ensimmäisessä Kuningasten kirjassa myös sanotaan, että paha henki kuristi Saulin; ja kolmannessa kirjassa profeetta Miika sanoo: “Minä näin Herran, Israelin Jumalan, istuvan istuimellansa, ja koko taivaallisen sotajoukon seisovan hänen edessänsä, oikealla ja vasemmalla puolella. Ja Herra sanoi: ‘Kuka viettelisi Ahabin, Israelin kuninkaan, lähtemään sotaan Ramot-Gileadia vastaan, ja kaatumaan siellä?’ Toinen puhui niin, toinen näin. Silloin astui ulos henki ja asettui Herran eteen ja sanoi: ‘Minä viettelen hänet’. Herra kysyi häneltä: ‘Millä keinolla?’ Se vastasi: ‘Minä lähden ja olen vilpillinen henki kaikkien hänen profeettojensa suussa’. Herra sanoi: ‘Viettele hänet, sinä voit siihen kyllä; mene ja tee niin’. Katso, Herra on pannut vilpillisen hengen kaikkien näiden sinun profeettaisi suuhun; mutta Herra on puhunut pahaa sinua vastaan.”

Tästä viimeisestä lainauksesta käy selvästi ilmi, että eräs henki omasta (vapaasta) tahdostaan ja valinnastaan päätti pettää (Ahabin) ja puhua vilpillisesti, jotta Herra saattaisi eksyttää kuninkaan kuolemaan, sillä hän ansaitsi kärsiä. Ensimmäisessä aikakirjassa sanotaan myös: “Mutta saatana nousee Israelia vastaan ja yllyttää Daavidin laskemaan Israelin miesluvun.” Psalmeissa mainitaan myös pahan enkelin ahdistelleen joitakuita henkilöitä. Saarnaajan kirjassa Salomo sanoo: “Jos hallitsijan henki nousee sinua vastaan, älä jätä paikkaasi; sillä sävyisyys estää monta rikkomusta.” Sakariaassa kerrotaan, että perkele seisoi Joosuaa vastassa hänen oikealla puolellaan ja vastusti häntä. Jesaja sanoo, että Herran miekka nousee lohikäärmettä, väärää käärmettä vastaan. Ja mitä minun on sanottava Hesekielistä, joka toisessa näyssään ennustaa hyvin selvästi Tyron ruhtinasta vastaan toimivasta voimasta ja joka sanoo myös lohikäärmeen asuvan Egyptin virroissa? Eikö koko Jobin kirja käsittele muuta kuin perkeleen tekoja, joka pyytää saada vallan kaikkeen, mitä Jobilla on, hänen poikiinsa ja hänen ruumiiseensakin? Ja kuitenkin perkele voitetaan Jobin kärsivällisyyden avulla. Siinä kirjassa Herra on vastauksissaan antanut paljon tietoa sen lohikäärmeen voimasta, joka vastustaa meitä. Tällaisia ovat Vanhassa testamentissa annetut lausunnot, ainakin ne mitkä nyt muistamme, vihollisvoimista, jotka joko mainitaan Raamatussa nimeltä tai sanotaan vastustavan ihmissukua ja joutuvan sitten rangaistuksen alaisiksi.

Katsokaamme nyt myös Uutta testamenttia, jossa saatana lähestyy Vapahtajaa ja kiusaa häntä, ja jossa myös kerrotaan Vapahtajan ajavan ulos pahojen ja saastaisten henkien, jotka olivat vallanneet monia ihmisiä, ja hänen vapauttavan nämä kärsijät. Myös Juudakseen meni perkele, sen jälkeen, kun tämä oli jo päättänyt kavaltaa Kristuksen, sillä on kirjoitettu, että aterian jälkeen “perkele meni Juudakseen”. Ja apostoli Paavali opettaa meitä olemaan antamatta jalansijaa perkeleelle, vaan “pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen koukkuja vastaan”. Hän osoittaa, että pyhien “on käytävä taistelu, ei verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanherroja vastaan, lihan henkivaltoja vastaan”. Hän sanookin, että Vapahtaja itse oli ristiinnaulittu tämän maailman ruhtinaitten toimesta, jotka ovat hukkumaisillaan ja joiden viisautta hän ei puhu. Näin siis pyhä Raamattu opettaa meille, että on olemassa näkymättömiä vihollisia, jotka taistelevat meitä vastaan ja joita vastaan sen käsketään meidän varustautua. Siksi yksinkertaisimmat Herran Kristuksen uskovat ovatkin sitä mieltä, että kaikki synnit, joihin ihmiset ovat langenneet, johtuvat näiden vastustajien väsymättömistä yrityksistä vaikuttaa syntisten mieliin, koska tässä näkymättömässä taistelussa nämä voimat osoittautuvat ihmistä vahvemmiksi. Sillä jos ei olisi perkelettä, ei yksikään ihminen joutuisi eksyksiin.

Me kuitenkin, jotka näemme asian syyn selvemmin, emme kannata tätä näkemystä, kun otamme huomioon ne (synnit), jotka ilmeisesti johtuvat ruumiillisen olemuksemme välttämättömänä seurauksena. Pitäisikö meidän tosiaan olettaa, että perkele on syynä siihen, että tunnemme nälkää tai janoa? Luulen, ettei kukaan uskalla väittää sellaista. Jos hän siis ei ole syynä nälän ja janon tuntemiseemme, mikä on ero siinä vaiheessa, kun kukin on saavuttanut sukukypsyyden iän ja tuo ajanjakso on herättänyt luonnollisen himon? On epäilemättä niin, että samoin kuin perkele ei ole syynä nälän ja janon tuntemiseemme, niin ei myöskään siihen haluun, joka luonnollisesti herää kypsyyden aikana, nimittäin haluun sukupuoliyhteyteen. On varmaa, ettei tätä syytä aina pane liikkeelle perkele, niin että meidän olisi pakko olettaa, ettei ruumiilla olisi halua tuonkaltaiseen yhteyteen, ellei perkelettä olisi olemassa. Katsokaamme seuraavaksi, jos kuten olemme jo osoittaneet, ihminen haluaa ruokaa, ei perkeleen yllyttämänä vaan eräänlaisen luonnollisen vaistonsa ajamana, olisiko mahdollista, ettei ihminen kokisi sellaista itsehillintää ruokaa nauttiessaan, ettei se koskaan ylittäisi soveliaita rajoja, ts. ettei kukaan ottaisi muuta kuin mitä tarvitsee eikä enempää kuin järki sallii, niin että ihmiset, noudattaen kohtuutta ja maltillisuutta syömisessä, eivät koskaan tekisi väärin. En tosin usko, että niin suurta maltillisuutta voitaisiin noudattaa ihmisten keskuudessa (vaikka perkelettä ei olisikaan yllyttämässä), ettei kukaan syödessään ylittäisi soveliaita rajoja ja hillintää, ennen kuin olisi pitkän tottumuksen ja kokemuksen kautta oppinut niin tekemään.

Kuinka siis on asian laita? Syömisessä ja juomisessa oli mahdollista erehtyä ilman perkeleen yllytystäkin, jos sattuisimme olemaan vähemmän maltillisia tai varovaisia (kuin pitäisi); ja pitäisikö meidän sitten olettaa, ettei tilanne sukupuoliyhteyden himon tai luonnollisten halujen hillinnän suhteen ole samankaltainen? Olen todellakin sitä mieltä, että saman päättelytavan on ymmärrettävä soveltuvan myös muihin luonnollisiin liikkeisiin, kuten ahneuden tai vihan tai surun liikkeisiin tai yleensäkin kaikkiin niihin, jotka hillittömyyden paheesta johtuen ylittävät kohtuullisuuden luonnolliset rajat. On siis ilmeisiä syitä kannattaa sitä näkemystä, että samoin kuin hyvissä asioissa ihmistahto itsessään on heikko saamaan aikaan mitään hyvää (sillä se tulee jumalallisen avun kautta täydelliseksi kaikessa), niin myös vastakkaisissa asioissa saamme eräänlaiset alkuaineet ja ikään kuin synnin siemenet niistä asioista, joita käytämme luonnon mukaisesti; mutta kun olemme hekumoineet niissä yli kohtuuden emmekä ole vastustaneet ensimmäisiä hillittömyyden liikkeitä, niin vihamielinen voima tarttuessaan tilaisuuteen tästä ensimmäisestä rikkomuksesta yllyttää ja ahdistelee meitä kaikin tavoin pyrkien laajentamaan syntejämme laajemmalle alueelle ja tarjoten meille ihmisille tilaisuuksia ja syntien alkuja, joita nämä vihollisvoimat levittävät kauas ja jos mahdollista kaikkien rajojen yli. Näin kun ihmiset ensin vähän haluavat rahaa, ahneus alkaa kasvaa himon kasvaessa, ja lopulta tapahtuu lankeemus itsekkyydeksi. Ja tämän jälkeen, kun intohimo on sokaissut mielen ja vihollisvoimat kehotuksillaan kiihottavat mieltä, rahaa ei enää haluta vaan se varastetaan ja hankitaan väkivallalla tai jopa vuodattamalla verta. Lopuksi todistus siitä, että niin suuret paheet johtuvat demoneista, voidaan helposti nähdä siitä, että ne yksilöt, joita painaa liiallinen rakkaus, hillitön viha tai liiallinen suru, eivät kärsi vähempää kuin ne, joita ruumiillisesti ahdistelevat demonit. Eräissä historioissa nimittäin kerrotaan, että jotkut ovat rakkauden tilasta, toiset vihan tilasta ja useat surun tilasta, ja jopa liiallisen ilon tilasta, joutuneet mielenvikaisiksi, mikä johtuu mielestäni siitä, että nämä vastakkaiset voimat, nuo demonit, olivat päässeet sisään heidän mieliinsä, jotka olivat jo avautuneet heille hillittömyyden kautta, ja vallanneet täysin heidän aistinluontonsa, varsinkin kun mikään hyveen kunnian tunne ei ollut herättänyt heitä vastarintaan.

Että on kuitenkin eräitä syntejä, jotka eivät lähde vastakkaisista voimista vaan saavat alkunsa ruumiin luonnollisista liikkeistä, apostoli Paavali selvästi ilmaisee sanoessaan: “Liha himoitsee Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat vastakkaisia toisillensa, ettette tekisi sitä, mitä tahdotte.” Jos siis liha himoitsee Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan, meidän täytyy joskus taistella lihaa ja verta vastaan, ts. koska olemme ihmisiä ja vaellamme lihan mukaan emmekä voi joutua kiusauksiin, jotka ovat suurempia kuin ihmiselle kuuluvat, sillä meistä sanotaan: “Ei teitä ole pääsyt käsittämään muu kuin inhimillinen kiusaus; mutta Jumala on uskollinen eikä salli teidän kiusattavan yli sen minkä voitte kestää.” Sillä samoin kuin julkisten kilpapelien järjestäjät eivät päästä kilpailijoita areenalle sokeasti ja satunnaisesti vaan huolellisen tarkastuksen jälkeen, asettaen puolueettoman harkinnan mukaisesti tämän tuon pariksi, joko koon tai iän perusteella, pojat esim. poikia vastaan, miehet miehiä vastaan, jotka ovat lähes saman ikäisiä tai yhtä voimakkaita, samoin meidän on ymmärrettävä jumalallisen kaitselmuksen menettelyn, joka asettaa mitä puolueettomimmilla perusteilla kaikki nämä, jotka astuvat tämän inhimillisen elämän taisteluihin, kunkin yksilön voimien mukaan, mitkä voimat ovat tiedossa vain Hänelle, joka yksin näkee ihmisten sydämet, niin että yksi taistelee yhtä lihan kiusausta vastaan, toinen toista vastaan, yhtä altistetaan sen vaikutukselle niin pitkäksi aikaa, toista vain niin pitkäksi, yhtä kiusaa liha tähän tai tuohon hekumaan, toista erilaiseen, yhden on vastustettava tätä tai tuota vihamielistä voimaa, toisen taisteltava kahta tai kolmea vastaan yhtä aikaa, tai milloin tätä, milloin tuota vihamielistä vaikutusta vastaan, tiettynä ajankohtana vastustettava yhtä vihollista, toisena eri vihollista, tehtyään tiettyjä tekoja altistuen tälle vihollisjoukolle, toisten tekojen jälkeen toiselle joukolle.

Ja katso, eikö apostolin sanoissa ole viittaus johonkin tällaiseen tilaan: “Jumala on uskollinen eikä salli teidän kiusattavan yli sen, minkä voitte kestää”, ts. jokaista kiusataan suhteessa hänen voimiensa tai vastustuskykynsä määrään. Vaikka olemmekin sanoneet, että Jumalan vanhurskaan tuomion mukaan jokaista kiusataan hänen voimiensa mukaan, meidän ei silti pidä olettaa, että kiusatun on kaikissa tapauksissa voitettava taistelu, samoin kuin kilpa-areenalla kamppaileva ei välttämättä voita, vaikka hänet on asetettu vastustajansa pariksi oikeudenmukaisilla järjestelyillä. Ellei kuitenkaan taistelupuolten voimat ole tasavertaisia, voittajan palkinto ei ole oikeudenmukaisesti ansaittu; eikä myöskään voitettuun kohdistu oikeutettua moitetta, koska Hän tosin sallii meidän tulla kiusatuksi, mutta ei “yli sen, minkä voimme kestää”, sillä meitä kiusataan voimiemme mukaan, eikä ole kirjoitettu, että kiusauksessa Hän myös tekisi paon tien, niin että kestäisimme sen, vaan paon tien, niin että voisimme kestää sen. Mutta riippuu meistä itsestämme, käytämmekö tätä Hänen meille antamaansa voimaa ponnekkuudella vai velttoudella. Ei ole epäilystäkään, etteikö meillä olisi jokaisessa kiusauksessa kestämisen voimaa, jos käytämme oikein meille annettua voimaa. Mutta se ei ole sama asia kuin voittamisen voima ja voitto, kuten apostoli itse on osoittanut hyvin varovaisilla sanoilla: “Jumala on tekevä pääsyn siitä, niin että voitte kestää”, ei että kestäisitte. Sillä monet eivät kestä kiusausta, vaan tulevat voitetuiksi. Nyt Jumala siis ei tee meille mahdolliseksi kestää (kiusausta) (muuten ei näyttäisi olevan taistelua), vaan antaa meille kestämisen voiman. Mutta tätä meille annettua voittamisen voimaa voidaan käyttää vapaan tahdon kykymme mukaan joko ahkerasti, jolloin voitamme, tai laiskasti, jolloin tulemme voitetuiksi. Sillä jos meille olisi annettu sellainen voima, että meidän olisi väistämättä voitettava eikä koskaan tultava voitetuiksi, mikä syy taisteluun enää jäisi sille, jota ei voi voittaa? Tai mikä ansio on voitossa, josta on riistetty voittamisen mahdollisuus? Mutta jos voittamisen mahdollisuus on yhtäläisesti annettu meille kaikille ja on meidän vallassamme, miten tätä mahdollisuutta käytämme, ahkerasti vai laiskasti, silloin voitettu moititaan oikeutetusti ja voittaja ansaitusti ylistetään. Näistä parhaamme mukaan käsitellyistä seikoista on mielestäni selvästi ilmeistä, että on eräitä rikkomuksia, joita emme suinkaan tee vihamielisten voimien painostuksesta, kun taas on toisiakin, joihin meidät yllyttävät heidän kehotuksensa liialliseen ja hillittömään hekumaan. Tästä seuraa, että meidän on tutkittava, miten nämä vastakkaiset voimat saavat aikaan nämä yllytykset meissä.

Mitä tulee sydämestämme nouseviin ajatuksiin tai tekojemme muisteluun tai minkä tahansa asioiden tai syiden pohdintaan, huomaamme, että ne joskus lähtevät meistä itsestämme, joskus taas vastakkaiset voimat panivat ne alulle; eivät harvoin myös Jumala tai pyhät enkelit anna niitä meille. Tällainen väite saattaa kuitenkin näyttää uskomattomalta, elleivät pyhät kirjoitukset todista sitä. Että ajatuksia siis nousee meissä itsessämme, Daavid todistaa psalmissa sanoessaan: “Ihmisen ajatus on tunnustava sinulle, ja ajatuksen jäännös on pyhittävä sinulle juhlapäivän.” Että tämä kuitenkin tapahtuu myös vastakkaisten voimien vaikutuksesta, Salomo osoittaa Saarnaajan kirjassa seuraavasti: “Jos hallitsijan henki nousee sinua vastaan, älä lähde paikaltasi, sillä maltti estää suuria rikkomuksia.” Myös apostoli Paavali todistaa samasta asiasta sanoessaan: “Ja kukistamme kaikki itsensä korottavat ajatukset, jotka nousevat Kristuksen tuntemista vastaan.” Että tämä kuitenkin on Jumalasta lähtöisin, Daavid julistaa sanoessaan psalmeissa: “Autuas on se mies, jonka apu on sinussa, Herra, hänen sydämessään on sinun noususi.” Ja apostoli sanoo, että “Jumala pani Tiituksen sydämeen”.

Että tietyt ajatukset herätetään ihmisten sydämissä joko hyvien tai pahojen enkelien toimesta, osoittaa sekä Tobiaan seurannut enkeli, että profeetan sanat, jossa hän sanoo: “Ja minussa puhuva enkeli vastasi.” Myös Paimenen kirja julistaa saman sanoen, että kutakin yksilöä seuraa kaksi enkeliä, niin että aina kun hyviä ajatuksia nousee sydämeemme, hyvä enkeli herättää ne, mutta jos päinvastaisia, niin paha enkeli yllyttää niihin. Saman julistaa Barnabas kirjeessään sanoessaan, että on kaksi tietä, valkeus ja pimeys, joiden yli hän väittää asetetun tiettyjä enkeleitä – Jumalan enkelit valkeuden tielle, Saatanan enkelit pimeyden tielle. Meidän ei kuitenkaan pidä kuvitella, että sydämeemme herätetyistä, olivatpa ne hyviä tai pahoja, seuraisi muuta kuin vain (mielen) liikahdus ja yllytys joko hyvään tai pahaan. Sillä on aivan voimissamme, kun paha voima on alkanut yllyttää meitä pahaan, torjua luotamme nuo kelvottomat kehotukset ja vastustaa inhottavia houkutuksia ja olla tekemättä mitään lainkaan moitittavaa. Ja toisaalta on mahdollista, kun jumalallinen voima kutsuu meitä parempaan, olla tottelematta kutsua, sillä vapaa tahto säilyy meillä kummassakin tapauksessa. Sanoimme tosiaan edellä, että tietyt hyvien tai pahojen tekojen muistelut herätetään meissä joko jumalallisen kaitselmuksen tai vastakkaisten voimien toimesta, kuten Esterin kirjassa osoitetaan, kun Artahsasta ei ollut muistanut sen vanhurskaan miehen Mordokain palveluksia, mutta yöllisten valvomisvaivainsa uuvuttamana Jumala pani hänen mieleensä vaatia suurten tekojensa vuosikirjoja luettavaksi, jolloin Mordokain palvelusten muistaminen sai hänet käskemään vihollisensa Hamanin hirttämään mutta Mordokaille annettavaksi loistavia kunnianosoituksia ja koko pyhälle kansalle suojaa uhkaavalta vaaralta.

Toisaalta taas meidän täytyy olettaa, että perkele vihollisensa vaikutuksesta herätti sen kehotuksen ylipappien ja kirjanoppineiden mieliin, jonka he tekivät Pilatukselle tullessaan ja sanoessaan: “Herra, me muistamme, että se villitsijä vielä eläessään sanoi: Kolmen päivän perästä minä nousen ylös.” Myös Juudaan ajatus Herramme ja Vapahtajamme kavaltamisesta ei lähtenyt hänen oman mielensä pahuudesta yksin. Sillä kirjoitus todistaa, että “perkele oli jo pannut hänen sydämeensä ajatuksen kavaltaa Hänet”. Sen tähden Salomo oikein käski sanoen: “Yli kaiken varjele sydäntäsi.” Ja apostoli Paavali varoittaa meitä: “Sen tähden tulee meidän sitä uskollisemmin noudattaa kuulemiamme, ettemme kulkisi niistä ohitse.” Ja sanoessaan: “Älkääkä antako perkeleelle sijaa”, hän osoittaa tuolla kehotuksella, että perkeleelle tehdään tietä tietyillä teoilla tai eräänlaisella mielen velttoudella, niin että jos hän vain pääsee sisään sydämeemme, hän joko saa meidät valtaansa tai ainakin saastuttaa sielun, ellei ole saanut täydellistä valtaa siihen, heittämällä meihin tulisia nuoliaan, joilla meidät joskus syvältä haavoitetaan, joskus vain sytytetään palamaan. Harvoin tosin, vain muutamissa tapauksissa, nämä tuliset nuolet sammutetaan, niin etteivät löydä paikkaa, josta haavoittaa, ts. kun joku on katettu uskon vahvalla ja mahtavalla kilvellä. Efesolaiskirjeen sanat: “Ei meillä ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tämän pimeyden maailmanvaltiasta vastaan, lihattomia pahoja henkivaltoja vastaan korkeuksissa”, on ymmärrettävä niin, että “meillä” tarkoitetaan: “minulla Paavalilla ja teillä efesolaisilla ja kaikilla, joilla ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan”, sillä sellaisten on taisteltava hallituksia ja valtoja vastaan, tämän maailman pimeyden hallitsijoita vastaan, ei niin kuin korinttolaisilla, joiden taistelu oli vielä verta ja lihaa vastaan eikä heitä ollut kohdannut muuta kiusausta kuin mikä ihmiselle on tavallista.

Meidän ei kuitenkaan pidä olettaa, että kunkin yksilön on taisteltava kaikkia näitä (vastustajia) vastaan. On mahdotonta, että kukaan ihminen, vaikka olisikin pyhimys, voisi taistella niitä kaikkia vastaan yhtä aikaa. Jos se todella millään tavoin olisi mahdollista, mikä varmasti on mahdotonta, inhimillinen luonto ei voisi kestää sitä tuhoutumatta kokonaan. Mutta niin kuin esimerkiksi jos viisikymmentä sotilasta sanoisi lähtevänsä taistelemaan viittäkymmentä muuta vastaan, ei ymmärrettäisi, että yhden heistä olisi taisteltava koko viittäkymmentä vastaan, vaan kukin sanoisi oikein: “Taistelu oli viittäkymmentä vastaan”, kaikki kaikkia vastaan, niin myös on ymmärrettävä apostolin tarkoittaneen, että kaikkien Kristuksen urheilijoiden ja sotilaiden on painia ja taistella kaikkia lueteltuja vastustajia vastaan – taistelu tosin on käytävä kaikkia vastaan, mutta yksittäisten henkilöiden joko yksittäisiä voimia tai ainakin sellaisella tavalla vastaan kuin Jumala, taistelun vanhurskas johtaja, määrää. Sillä olen sitä mieltä, että on olemassa tietty inhimillisen luonnon voimien raja, vaikka olisikin Paavali, josta sanotaan: “Hän on minulle valittu ase”, tai Pietari, jota eivät helvetin portit voita, tai Mooses, Jumalan ystävä, ei kukaan heistä voisi ilman tuhoutumistaan kestää näiden vastakkaisten voimien koko yhtäaikaista hyökkäystä, ellei ainoan Hänen voimansa toimisi hänessä, Hänen, joka sanoi: “Olkaa hyvässä turvassa, minä olen voittanut maailman.” Ja siksi Paavali huudahtaakin luottavaisesti: “Voin tehdä kaikki Kristuksen voiman avulla, joka minua vahvistaa”, ja vielä: “Olen kyllä tehnyt enemmän työtä kuin he kaikki, en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka on ollut minun kanssani.” Tämän epäilemättä ei-inhimillisen, hänessä vaikuttavan ja puhuvan voiman tähden Paavali siis saattoi sanoa: “Sillä minä olen lujasti vakuutettu siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” En näet luule, että ihmisluonto yksinään voisi taistella enkeleitä ja korkeuksien ja syvyyksien voimia ja mitään muuta luotua vastaan, vaan kun se tuntee Herran läsnäolon asuvan itsessään, luottamus jumalalliseen apuun saa sen sanomaan: “Herra on minun valkeuteni ja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on elämäni turva, ketä minä peljästyn? Vaikka vihollisparvet minua piirittäisivät sotaankin, en pelkäisi; vaikka nostaisi sotaa minua vastaan, minä pysyisin turvassa.” Tästä päättelen, ettei ihminen ehkä koskaan yksin kykenisi voittamaan vastakkaista voimaa, ellei hänellä olisi jumalallisen avun turvaa. Siitä myös sanotaan enkelin painineen Jaakobin kanssa. Ymmärrän kuitenkin tässä kirjoittajan tarkoittavan, että enkelin painia Jaakobin kanssa ei ollut samaa kuin painia häntä vastaan, vaan enkeli, joka paini hänen kanssaan, oli läsnä varjelemassa häntä, ja tämä enkeli, tutustuttuaan myös hänen hengelliseen edistymiseensä, antoi hänelle lisäksi nimen Israel, ts. hän oli hänen kanssaan taistelussa ja avusti häntä kamppailussa, koska epäilemättä oli toinenkin enkeli, jota vastaan hän taisteli ja jonka kanssa hänen oli käytävä kamppailu. Lopulta Paavali ei ole sanonut meidän painelevamme ruhtinaita tai valtoja vastaan, vaan hallituksia ja valtoja vastaan. Ja siksi vaikka Jaakob paini, hän epäilemättä paini jotakuta niistä valloista vastaan, jotka, kuten Paavali julistaa, vastustavat ja taistelevat ihmissukua ja varsinkin pyhiä vastaan. Ja siksi kirjoitus lopulta sanookin hänestä, että “hän paini enkelin kanssa ja oli voiton saanut Jumalasta”, niin että taistelu käydään enkelin avulla, mutta voiton palkinto johtaa voittajan Jumalan luo.

Meidän ei tosiaan pidä luulla, että tällaisia kamppailuja käydään ruumiillisilla voimilla ja painikoulun otteilla, vaan henki taistelee henkeä vastaan, Paavalin julistuksen mukaisesti, että taistelumme on hallituksia, valtoja ja tämän maailman pimeyden hallitsijoita vastaan. Kamppailujen luonne on pikemminkin ymmärrettävä seuraavasti: kun meitä kohtaavat menetykset ja vaarat tai meitä vastaan nostetaan panetteluja ja perättömiä syytöksiä, eivät vihollisvoimat pyri vain siihen, että kärsisimme näitä koettelemuksia, vaan että niiden kautta meidät ajettaisiin joko liialliseen vihaan tai suruun tai viimeiseen epätoivoon, tai ainakin, mikä on suurempi synti, että meidät, väsyttyämme ja lannistuttuamme jonkin vastoinkäymisen painosta, pakotettaisiin valittamaan Jumalaa vastaan, ikään kuin hän ei hallitsisi ihmisten elämää vanhurskaasti ja oikeudenmukaisesti. Tämän seurauksena voi olla, että uskomme horjuu, toiveemme pettyvät, meidät pakotetaan luopumaan mielipiteidemme totuudesta tai meidät viedään Jumalaa koskeviin jumalattomiin käsityksiin. Tällaisia asioita on kirjoitettu Jobista, sen jälkeen, kun perkele oli pyytänyt Jumalalta valtaa hänen omaisuuteensa. Tästä meille myös opetetaan, ettemme joudu vahingon tai menetyksen kohteeksi minkään satunnaisen hyökkäyksen vuoksi, kun joku meistä menettää omaisuuttaan, eikä se johdu sattumasta, kun joku meistä joutuu vangiksi tai kun rakkaiden ihmisten asunnot luhistuvat raunioiksi, sillä kaikkien tällaisten tapausten suhteen jokaisen uskovaisen tulee sanoa: “Sinulla ei olisi voimaa minua vastaan ollenkaan, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.” Huomaa näet, ettei Jobin talo sortunut poikiensa päälle, ennen kuin perkele oli saanut ensin vallan heihin. Eivätkä ratsumiehethyökänneet kolmessa joukkueessa ryöstämään hänen kamelejaan tai härkiään ja muuta karjaansa, elleivät olisi antautuneet sen hengen palvelukseen, jonka tahdon palvelijoiksi he olivat itsensä luovuttaneet. Eikä se tuli, joka näytti siltä, tai ukkosenjyrinä, jollaiseksi se on luultu, olisi iskenyt patriarkan lammaslaumaan, elleivät perkele olisi sanonut Jumalalle: “Etkö ole pannut aitaa kaiken sen ympärille, mikä on hänen omaisuuttansa sekä ulkona että sisällä ja ympärillä? Mutta nyt, ojenna kätesi ja kurkota kaikkeen, mitä hänellä on, ja hän perkaa sinua vasten kasvoillesi.”

Kaiken edellä sanotun tarkoitus on osoittaa, että kaikki maailmassa tapahtuvat välitapaukset, olipa niissä kyse surullisista tai muista tapahtumista, eivät tosin ole Jumalan aikaansaamia, mutta eivät myöskään tapahdu ilman häntä. Hän ei ainoastaan estä noita pahoja ja vastarinnan henkivoimia, jotka haluavat saada nämä tapahtumat aikaan, vaan jopa sallii niiden tehdä niin, tosin vain tietyissä tilanteissa ja tietyille yksilöille, kuten sanotaan itse Jobista, että hän tietyksi ajaksi joutui toisten vallan alaiseksi ja hänen kotinsa ryöstettiin väärintekijöiden toimesta. Siksi pyhä Raamattu opettaa meitä ottamaan kaiken tapahtuvan Jumalalta lähteneenä, tietäen, ettei mikään tapahdu ilman häntä. Kuinka voisimmekaan epäillä tätä, että mikään ei tule ihmiselle ilman Jumalaa, kun Herramme ja Vapahtajamme julistaa: “Eikö pari varpusta myydä rovolla? Ei kuitenkaan jää ainoakaan niistä laskematta Isänne edessä, joka on taivaissa.” Mutta asian välttämättömyys on vienyt meidät pitkälle sivupolulle käsitellessämme vihollisvoimien ihmisille käymää taistelua ja niitä surullisempia tapahtumia, jotka osuvat ihmisen elämänosaksi, ts. sen kiusauksia – Jobin julistuksen mukaan: “Eikö ihmisen koko elämä maan päällä ole ainoa, suuri kiusaus?” – jotta niiden tapahtumistapa ja se henki, jolla meidän tulisi niihin suhtautua, tulisivat selvästi osoitetuiksi. Huomatkaamme seuraavaksi, kuinka ihmiset lankeavat väärän tiedon syntiin tai mitä tarkoitusta vastakkaiset voimat ovat taipuvaisia ajamaan kiistalla meitä vastaan tällaisissa asioissa.