Mitä Raamattu opettaa kuolemanjälkeisestä elämästä?

K: Mitä Raamattu opettaa kuolemanjälkeisestä elämästä?

V:Muinaisille heprealaisille kuolema merkitsi paluuta samaan maahan, josta kaikki otetaan: “Sillä maa sinä olet, ja maahan sinä palaat” (1.Moos. 3:19; Job 7:21). Kuitenkin kehittyi yleinen käsitys siitä, että kuolleiden sielut jatkavat elämäänsä, vaikkakin vain varjomaisesti, puolitajuttomassa maailmassa, jota kutsutaan sheoliksi eli Haadeksekse (1. Moos. 37:34, 35; Ps. 114:3, 138:8; Jes. 14:9-11), “unohduksen maaksi” (Ps. 87:10-12; Job. 14:18-22). Sheolissa – maan syvyyksissä , “kuilussa” – myös vanhurskaat kuolleet pysyvät, voimatta vapautua (Job 7:6-10; Ps 88:48; Jes 38:18; Hes 26:19-21). Silti oli ainakin yleinen toivo siitä, että kuolleen yhteisö ja jälkeläiset säilyttäisivät ihmisen muiston (Ps 111:1-6; Pr 10:7;  5.Moos. 25:5, 6).
Vasta vähitellen Jumala paljasti kansalleen välähdyksiä kuolemanjälkeisestä loistokkaasta elämästä, toivosta, joka tulisi kaikkien saataville Kristuksen ylösnousemuksen voiman kautta. Varhainen vihje tästä tulevasta toivosta paljastui Jobille. Kauheiden kärsimystensä keskellä Job kysyy: “Jos ihminen kuolee, elääkö hän uudelleen?” Ja jumalallisen oivalluksen välähdyksen kautta hän sanoo: “Minä odotan, kunnes nousen ylös.” (Job 14:14). Myös psalmeissa aletaan pohtia henkilökohtaista ylösnousemusta ikuiseen elämään (Ps. 15:8-11; 48:15; 70:20-23; 90:1-16).
Ensimmäiset merkit Israelin kansan yhteisöllisestä ylösnousemuksesta antavat Hoosea kahdeksannella vuosisadalla eKr. (Hoos 6:1-3; 13:14) ja Jesaja (Jes 26:19).   6. vuosisadan alussa eKr. Hesekiel saa dramaattisen näyn “koko Israelin huoneen” ihmeellisestä jälleenrakentamisesta kuivien luiden peittämällä tasangolla (Hes 37:1-14). Kirkko lukee tätä kohtaa riemukkaasti suurena ja pyhänä lauantaina. Miksi? Koska se on profetia Kristuksen toteuttamasta kaikkien ihmisten sielujen vapauttamisesta Haadeksesta tuona päivänä (1. Piet. 3:19; Ef. 4:8-10) ja yleisestä kaikkien kuolleiden ylösnousemuksesta viimeisenä päivänä.
Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella eKr. kuolemattomuus Salomonin viisauden mukaan on yhteydessä suoraan viisauden ja vanhurskauden mukaiseen elämään: “Viisauden yhteydessä on kuolemattomuus” (Viis. 8:17); “Vanhurskaat elävät iankaikkisesti” (Viis. 5:15; ks. myös 1:13-15; 2:22, 23; 6:17-21). Useita kohtia tästä kirjasta (Viis.3:1-9; 4:7-15; 5:15-6:3) luetaan ehtoopalveluksessa joidenkin tunnetuimpien pyhien muistoksi.

Kristuksen aikaan saddukeukset hylkäsivät uskon kuolemanjälkeiseen elämään (ks. Mt 22:23), kun taas fariseukset uskoivat kuitenkin ylösnousemukseen ja kuolemattomuuteen (Ap. t. 23:6-8). Se oli fariseusten näkemys, joka tuli hallitsevaksi myöhemmässä juutalaisuudessa. Lasaruksen sisar Martta tiesi yleisestä “ylösnousemuksesta viimeisenä päivänä” (Joh. 11:24), mutta Jeesus ilmoittaa hänelle, että ylösnousemus ja ikuinen elämä tulee vain hänen kauttaan (Joh. 11:25; ks. 3:14-16; 4:14; 6:40, 47-58; 14:1-6).
Kristus lupaa, että uskovat ovat hänen kanssaan kuolemansa jälkeen (Lk. 23:42, 43; ks. 2. Kor. 5:8; Fil. 1:21-23). Uskovien sielut valaistuvat entisestään Kristuksessa, kun he kokevat esimakua ikuisesta taivaallisesta valtakunnasta. Silti kaikki poisnukkuneet odottavat vielä yleistä ylösnousemusta, sitä päivää, jolloin heidän sielunsa yhdistetään jälleen heidän ruumiisiinsa, jotka ovat muuttuvat kirkastuneeseen tilaan (1. Kor. 15:50-54) Kristuksen oman ruumiin tavoin (Fil. 3:20, 21; 1. Joh. 3:2).