Kuinka varhaiskirkon hallinto muotoutui?

K: Kuinka varhaiskirkon hallinto muotoutui?

 

V: Kukaan ei vakavasti kyseenalaista, johtivatko Kristuksen apostolit kirkkoa sen alussa. Heille oli annettu tehtäväksi julistaa evankeliumia (Mt 28:19, 20) ja valtuudet antaa syntejä anteeksi tai pidättää ne (Joh. 20:23). Heidän tehtävänsä ei suinkaan ollut pelkästään saarnaamistehtävä! He rakensivat itse kirkkoa Kristuksen johdolla. Sen hallitsemiseksi muotoutui kolme selkeää ja pysyvää virkaa, kuten Uudessa testamentissa opetetaan.

1.Piispan virka. Apostolit itse olivat kirkon ensimmäiset piispat. Jopa ennen helluntaita, sen jälkeen kun Juudas oli ilmennyt petturiksi, Pietari julisti psalmia 108:8 soveltaen: “Ottakoon toinen hänen kaitsijatoimensa” (Ap. t. 1:20). Sana “piispanistuin” viittaa tietenkin virkaan, jonka haltija on piispa, ja sen käyttö osoittaa, että apostolit itse ovat piispoja. Jotkut ovat virheellisesti väittäneet, että piispan virka oli myöhempi keksintö. Aivan päinvastoin, apostolit olivat itse piispoja, ja he nimittivät piispoja seuraajikseen valvomaan kirkkoa kullakin paikkakunnalla.

Toisinaan kuulee edelleen väitteen, jonka mukaan piispan ja presbyteerin virat olivat aikanaan alun perin identtisiä. Uudessa testamentissa termejä käytetään vaihdellen, kun taas apostolien aikana, jolloin piispa oli paikallisen seurakunnan johtava vanhin, apostolien kuoleman jälkeen piispan ja presbyteerin virat erottuivat pian toisistaan koko kirkossa.

Ignatius Antiokialainen, joka vihittiin piispaksi vuonna 70 jKr.  siinä kirkossa, josta Paavali ja apostolit olivat lähettäneet Barnabaksen kirjoittaa heti vuosisadan vaihteen jälkeen, että apostolit nimittivät virkaansa kaikkialla kirkossa piispoja, joita ympäröivät heidän presbyteerinsä.

2.Presbyteerin virka. Vanhimmat eli presbyteerit mainitaan hyvin varhaisessa vaiheessa Apostolien teoissa ja lähetyskirjeissä. On ilmeistä, että jokaisessa paikassa kristillinen yhteisö kehittyi, apostolit nimittivät presbyteereja paimentamaan kansaa.

Ajan kuluessa presbyteereistä käytettiin sanan lyhennettyä muotoa “prests”, josta muodostui “pappi”, täysin tietäen, että Vanhan liiton pappeus oli täyttynyt Kristuksessa ja että kirkko on yhteisesti uskovien pappeus. Pappia ei ymmärretty Jumalan ja kansan välittäjäksi eikä armon jakajaksi. Papin tehtävä oli tuoda Kristus läsnä olevaksi kristillisessä yhteisössä. Ja juuri siinä, edustamalla pääpaimenen, Jeesuksen Kristuksen, läsnäoloa, papin tuli varjella Jumalan laumaa.

3.Diakonian virka. Kolmas aste tai virka Uuden testamentin kirkon hallinnassa oli diakoni. Aluksi apostolit hoitivat tätä virkaa itse. Mutta kun kirkon nopean kasvun myötä valittiin aluksi seitsemän diakoniaa (Ap. t. 6:1-7), jotka auttoivat kantamaan vastuuta apua tarvitsevista. Yhdestä näistä diakoneista, Stefanuksesta, tuli kirkon ensimmäinen marttyyri.

Vuosisatojen kuluessa diakonit eivät ole palvelleet ainoastaan kirkon aineellisia tarpeita, vaan heillä on ollut keskeinen asema myös kirkon liturgisessa elämässä. Heitä kutsutaan usein “piispan silmiksi ja korviksi”, ja monista diakoneista on tullut pappeja ja lopulta asetettu piispan virkaan.

Piispan, presbyteerin ja diakonin auktoriteettia ei muinoin ymmärretty niin, että se olisi erillään kansasta, vaan aina kansan keskuudesta. Jumalan kansaa puolestaan kutsuttiin alistumaan niille, jotka hallitsivat heitä (Hebr. 13:17), ja heitä kutsuttiin myös antamaan suostumuksensa johtajien kirkon johtamiselle. Useissa yhteyksissä historiassa tuota “aamenta” ei tullut, ja kirkon piispat panivat sen merkille ja muuttivat kurssia. Myöhemmin historiassa monet kirkon johtajat poikkesivat muinaisesta mallista ja anastivat itselleen auktoriteettia. Joidenkin mielestä tämä teki muinaisen mallin osittain kyseenalaiseksi. Ongelma ei kuitenkaan ollut mallissa vaan siitä poikkeamisessa.

On myös syytä mainita, että apostolien palvelutyön ja elämän kautta muodostui kirkkoon Jumalan kansa, maallikot. Kaukana siitä, että he olisivat tarkkailijoiden lauma. Maallikot ovat elintärkeitä kirkon tehokkuuden kannalta. He ovat Hengen lahjojen ja armon vastaanottajia ja aktiivisia käyttäjiä.

Jokaisella maallikolla on oma tehtävänsä kirkon elämässä ja toiminnassa. Jokaisen on annettava jotakin kokonaisuudelle (1. Kor. 12:7). Ja piispojen, pappien ja diakonien tehtävänä on varmistaa, että tämä on todellisuutta maallikoille.

Kirkon jumalanpalvelus sen ensimmäisten 1000 vuoden lopussa oli olennaisesti samanmuotoista paikasta toiseen. Oppi oli sama. Koko kirkko tunnusti yhden uskontunnustuksen, joka oli sama joka paikassa, ja se oli kestänyt monia hyökkäyksiä.

Kirkon hallinto oli kaikkialla tunnistettavasti yksi. Ja tämä yksi kirkko oli ortodoksinen kirkko.