Miten Kirkon oppi muotoutui ensimmäisinä vuosisatoina?

K: Miten Kirkon oppi muotoutui ensimmäisinä vuosisatoina?

V:Kun kirkko siirtyy Uuden testamentin sivuilta seuraaviin historiansa vuosisatoihin, on hyödyllistä seurata sen kasvua ja kehitystä tiettyjen erityisillä alueilla. Tarkastelemme ensin kaikille kristityille tärkeää kategoriaa: oppia. Säilyttikö se Jumalan totuuden sellaisena kuin Kristus ja hänen apostolinsa sen antoivat? Toiseksi, miten jumalanpalvelus kehittyi? Onko havaittavissa tapa, jolla Jumalan kansa uhrasi ylistystä ja kiitosta hänelle?

Sen lisäksi, että kirkko alkoi apostolien opetuksen alaisuudessa, se myös myös ohjeistettiin “pysymään lujana ja pitämään kiinni niistä perinteistä, jotka teille on opetettu, joko sanalla
tai meidän kirjeestämme” (2. Tess. 2:15). Apostoli Paavali vaati, että niitä asioita, joita hän ja apostolitoverinsa sekä henkilökohtaisesti että niissä kirjoituksissa, joita alettiin kutsua Uudeksi Testamentiksi, tuli noudattaa huolellisesti. Niinpä seurasi sellaisia asianmukaisia varoituksia kuin “Jeesuksen Kristuksen nimessä … vetäytykää jokaisesta veljestä, joka vaeltaa epäjärjestyksessä ja joka ei elä sen perinteen mukaan, jonka hän on meiltä saanut” (2. Tess. 3:6). Kristuksen ja hänen opetuslastensa opettamat opetukset,  “kirkon ja totuuden tukipilarin” (1. Ti 3:15),on turvattava, eivätkä ne ole uudelleen neuvoteltavissa.

Ensimmäisen vuosisadan puolivälissä Antiokiassa oli syntynyt kiistaa  Vanhan  Testamentin lakien noudattamisesta. Asiaa ei voitu ratkaista siellä, vaan tarvittiin ulkopuolista apua. Antiokian kirkon johtajat, yhteisö, joka oli aiemmin lähettänyt Paavalin ja Barnabaan
lähetyssaarnaajiksi, veivät asian Jerusalemiin siellä apostolien ja vanhimpien käsiteltäväksi. Asiasta keskusteltiin ja väiteltiin, ja kirjallinen päätös oli tulossa myöhemmin. Jaakob, Herran veli ja Jerusalemin ensimmäinen piispa, esitti ratkaisun ongelmaan. Tämä ratkaisu, jonka kaikki asianosaiset hyväksyivät niin sanotussa Jerusalemin kirkolliskokouksssa (Ap. t. 15:1-35), määritteli mallin kirkolliskokousten käytölle myöhemmin vuosisatojen ajan oppi- ja moraalikysymysten ratkaisemiseksi. Näin ollen koko historian ajan kirkon historiassa on järjestetty lukuisia tällaisia kokouksia, ja eri tasoilla, riitojen ratkaisemiseksi ja niiden käsittelemiseksi, jotka eivät noudata apostolista uskoa.

Kristinuskon historian ensimmäistä kolmeasataa vuotta leimasi tiettyjen harhaoppien tai väärien oppien ilmaantuminen, kuten salaisia filosofisia järjestelmiä eliitille (gnostilaisuus), häikäiseviä profeetallisia eksytyksiä (montanismi) ja vakavia erehdyksiä, jotka koskivat
Kolminaisuuden kolmea persoonaa (sabellianismi).

Neljännen vuosisadan alkupuolella syntyi harhaoppi, joka saattoi aiheuttaa koko kirkon laajuisia häiriöitä, ja jota levitti eräs Areios, Egyptin Aleksandriassa asunut presbyteeri. Hän kielsi Jumalan Pojan ikuisuuden ja iankaikkisuuden ja väitti apostolien opin vastaisesti, että Poika oli luotu olento, joka syntyi jossakin vaiheessa eikä siten ollut todella Jumala. Tämä kuolettava erehdys iski kirkkoon kuin syöpä. Levottomuus levisi lähes kaikkialle.

Ensimmäinen koko kirkon laajuinen Ekumeeninen kirkolliskokous kokoontui Nizzassa vuonna 325 jKr. käsittelemään tätä kysymystä. Noin 318 piispaa sekä sekä monet papit, diakonit ja maallikot hylkäsivät Areioksen ja hänen kumppaneidensa uuden opetuksen,
ja pitivät kiinni apostolien Kristus-opista, jossa vahvistettiin Pojan ikuisuus ja hänen kuolemattomuutensa sekä yksiolennollisuutensa Isän kanssa apostolisen opetuksen mukaisesti. Heidän apostolisen opetuksen mukainen julkilausumansa, joka koski Kristusta, sisällytettiin uskontunnustukseen, joka Pyhää Henkeä koskevin lisäyksin,laadittiin
Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381, muodostaa asiakirjan, jota nykyään kutsumme Nikean uskontunnustukseksi.
Kristinuskon historian ensimmäiset kolmesataa vuotta leimasi se, että ilmestyi tiettyjä harhaoppeja tai vääriä oppeja, kuten salaisia filosofisia suunnitelmia eliitille (gnostilaisuus), häikäiseviä profeetallisia eksytyksiä (montanismi) ja vakavia erehdyksiä, jotka koskivat
Kolminaisuuden kolmesta persoonasta (sabellianismi).

Vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidettiin seitsemän koko kirkon käsittävää kokousta, joissa kaikissa käsiteltiin ensisijaisesti jotakin tiettyjä haasteita, jotka kohdistuivat apostoliseen opetukseen Jeesuksesta Kristuksesta. Nämä kirkolliskokoukset, jotka kokoontuivat Nikeassa, Efesoksessa, Khalkedoninissa ja Konstantinopolissa tunnetaan nimellä seitsemän ekumeenista kirkolliskokousta. Kristinuskon historian ensimmäisen tuhannen vuoden ajan koko kirkko, harhaoppisia lukuun ottamatta, omaksui ja puolusti Uuden testamentin apostolista uskoa. Seurannaisvaikutuksina ei ollut jakautumista. Ja tätä yhtä uskoa, joka säilyi kaikkien koettelemusten, hyökkäysten ja testien läpi, tätä apostolista
oppia, kutsuttiin “ortodoksiseksi uskoksi”.