Artikkeleja

Ihminen elämän ja kuoleman edessä

Ihminen elävänä luotuna olentona

Jumala loi ihmisen viimeisenä luoduista. Pyhä Johannes Damaskolainen opettaa: “… Hän loi ihmisen omilla käsillään näkyvästä ja näkymättömästä luonnosta, omaksi kuvaksensa ja kaltaisuuteensa.. Maasta Hän muovasi ruumiin, ja antoi omalla henkäyksellään järjellisen ja ymmärtäväisen sielun hänelle, ja sitä me kutsumme jumalalliseksi kuvaksi. Sillä kuvan mukaisuus ilmaisee järjellisyyttä ja itsenäisyyttä, kaltaisuus taas hyveen mahdollisuuksien mukaista omaksumista.”

Apostoli Paavali kirjeessään tessalonikalaisille sanoo:” Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.” ( 1 Tess.5: 23) Näistä sanoista käy ilmi ne kolme elementtiä, joista ihmispersoona muodostuu.

Ihmisellä on ensiksikin “maan tomusta” luotu ruumis, joka on aineellinen puoli ihmistä. Hänellä on myös sielu, joka tekee ruumiin eläväksi. Eläimilläkin on sielu, ehkä kasveillakin. Mutta vain ihmisen sielu on varustettu tietoisuudella. Sielu on järjellinen ja kykenee ajattelemaan ja tekemään johtopäätöksiä.

Lisäksi ihmisellä on henki. Se on “Jumalan henkäys”, joka puhallettiin ihmiseen. (1 Moos.2:7). Tätä henkäystä ei ole eläimillä.

Sielunsa avulla ihminen voi tehdä tutkimustyötä ja analysoida havaintojaan. Hengen avulla hän ymmärtää totuuden Jumalasta ja olioiden olemuksen. Tämä tapahtuu eräänlaisen intuition kautta. Isien mielestä henki ja hengellinen ymmärrys ovat ylemmällä tasolla kuin ajattelukyky ja tunteet. Tähän perustuu ihmisen moraalinen vapaus sekä valta määrätä itsestään, samoin kyky erottaa hyvä ja paha sekä valinnanvapaus niiden välillä.

Ihmisellä ruumiina, sieluna ja henkenä on erikoisasema luomakunnassa. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala loi kaiken olemassa olevan kahteen tasoon, hengelliseen ja materialistiseen eli ruumiilliseen tasoon. Hengelliselle tasolle kuuluvat enkelit ja muut ruumiittomat voimat. Toiseen tasoon taas kuluvat avaruuden tähtijoukot, kivikunta sekä kasvillisuus ja eläimistö. Ainoastaan ihminen kuuluu samanaikaisesti molemmille tasoille. Hengellisesti hän kykenee osallistumaan enkelien elämään, aineellisena olentona hän käyttää hyväkseen materialistista tasoa. Tässä mielessä ihminen on monimutkaisempi enkelien luontoa ja hänen mahdollisuutensa ovat moninaisemmat, ja niinpä voidaan sanoa ihmisen olevan enkeleitä korkeampi.

Ihminen on mikrokosmos. Kahden maailman välillä, aineellisen ja henkisen, hän on välittäjän asemassa. Hänen tehtävänään on hengellistää aineellinen ja paljastaa kaikki luomisjärjestykseen sisältyvät mahdollisuudet. Joku isistä on sanonut, että ihminen on koko maailman yhteenveto. Välittäjän tehtävässään hän ikään kuin palauttaa maailman uhrina Jumalalle. Luomakunnan hengellistäminen tapahtuu ennen kaikkea siten, että ihminen hengellistää oman ruumiinsa ja tuo sen uhriksi Jumalalle. Ihmisen kutsumuksena on todellistaa hengellinen aineellisessa ja aineellisen maailman kautta.

Luomiskertomuksen mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Siinä hän on ainutlaatuisessa asemassa. Isien mukaan “kuva” liittyy ihmisen henkeen eli hengelliseen ymmärrykseen, jonka kautta ihmiselle on mahdollista tuntea Jumala ja päästä yhteyteen Hänen kanssaan. Tähän sisältyy kaikki, mikä tekee ihmisestä eläimistä eroavan. Kuva tekee ihmisestä persoonan, joka pystyy toimimaa moraalisesti, valitsemaan oikean ja väärän ja joka on sisäisesti vapaa. Hänelle on mahdollista toteuttaa sisimmässään olevaa Jumalan kuvaa juuri hänelle ominaisella tavalla. Jokainen ihminen on ainutkertainen ja Jumalalle mittaamattoman arvokas. Tämän vuoksi jokaista on pidettävä ennen kaikkea persoonana, subjektina eikä objektina.

Isien mielestä “kuva” tarkoittaa ihmisen mahdollisuutta elää Jumalassa, “kaltaisuus ” taas tuon mahdollisuuden toteutumista. Kuva on ihmisessä alusta alkaen, mutta kaltaisuus on saavutettavissa vasta pitkän hengellisen tien päässä. Tätä tietä kutsutaan jumaloitumiseksi eli theoosikseksi. Usko, että ihminen on Jumalan kuva, merkitsee myös uskoa, että ihminen on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä ja hänen kanssaan. Mikäli niin ei tapahdu, ihminen ei ole oikealla tavalla ihminen. Erossa Jumalasta eläminen on suuressa määrin luonnonvastaista.

“Jumalan kuvaksi” luominen merkitsee lisäksi, että ihminen luotiin kolmiyhteisen Jumalan kuvaksi. Näin “kuva” ei merkitse vain suhdetta Jumalaan, vaan myös muihin ihmisiin. Jumaluuden kolmen persoonan lailla, jotka elävät toisissaan ja toisiaan varten, myös ihminen on todellinen persoona silloin, kun hän ottaa omakseen toisen ihmisen ilot ja surut.

Välittäjäasemansa vuoksi ihminen on asetettu luomakunnan hallitsijan asemaan ja papiksi. Tässä ainutlaatuisessa asemassa hän kykenee siunaamaan ja kiittämään Jumalaa kaiken edestä. Tässä mielessä ihminen on “eukaristinen” ja pystyy ymmärtämään maailman Jumalan läsnäolon paikkana ja sakramenttina. Ihminen on kykenevä myös jatkamaan luomista, muuttamaan maailmaa, muovaamaan sitä ja antamaan sille uuden merkityksen. Jumalan ihmiselle antama maailma ei ole vain lahja, vaan myös tehtävä. Meidät on luotu toimimaan yhdessä Jumalan kanssa. Olemme “Jumalan työtovereita”, kuten apostoli Paavali sanoo.

Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi tarkoittaa lisäksi sitä, että hänelle on mahdollista sisimmässään kohdata Jumala ja tulla yhteyteen Hänen kanssaan. Sitä tarkoittavat Jeesuksen sanat: “Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” (Lk. 17:21) ja “Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.” (Mt. 5:8). Ihmisen tärkein tehtävä onkin tämän sisäisen kohtaamispisteen ja valtakunnan etsiminen. Pyhä Klemens Aleksandrialainen sanoo: “Suurin kaikista opittavista asioista on oman itsensä tunteminen. Sillä jos joku tuntee itsensä, hän tulee tuntemaan Jumalan. Ja jos joku tuntee Jumalan, hän tulee Jumalan kaltaiseksi.” Pyhä Iisak Syyrialainen on sanonut: “Se joka tuntee itsensä, tuntee kaiken.” Hän on myös kirjoittanut: ” Astu sisäiseen aarrekammioosi, niin saat nähdä taivaallisia asioita. Niihin molempiin on nimittäin sama sisäänkäynti. Jumalan valtakuntaan johtava porras on kätkettynä sielussasi.”

Ihmisen elämä

Ihminen luotiin Jumalan toveriksi. Tämä on ensimmäinen peruspiirre kristillisessä opissa ihmisestä. Kuitenkin ihminen hylkäsi tämän toveruuden. Tämä on toinen tosiasia, jonka koko kristillinen antropologia ottaa huomioon. Kirkon kielessä tämä merkitsee sitä, että Jumala loi ihmisen, Aadamin, omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen ja asetti hänet paratiisiin. Se, että ihminen hylkää kaikessa tämän toveruuden, merkitsee Kirkon kielessä sitä, että Aadam lankesi ja hänen lankeemuksensa, hänen “perisyntinsä”, vaikuttaa koko ihmiskunnassa.

Jumala sanoi: “Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme ja kaltaiseksemme…” (1 Moos.1:26) Huomamme, että Jumala puhuu monikossa: Tehkäämme ihminen. Ihmisen luomiseen, kuten kreikkalaiset isät jatkuvasti korostavat, ottivat osaa Kolminaisuuden kaikki kolme persoonaa, ja siksi kuva ja kaltaisuus on aina käsitettävä Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaisuudeksi. Tämä on hyvin merkittävä kohta.

Useimpien kreikkalaisten isien mukaan käsitteet “kuva” ja “kaltaisuus” eivät tarkalleen ottaen merkitse samaa. “Jumalan kuvaksi” ilmaisee Johannes Damaskolaisen mukaan “järkeä ja vapautta”, kun taas “kaltaisuus” ilmaisee hyveen kautta tapahtuvaa yhtäläistymistä Jumalaan. Jumalan “kuva” tarkoittaa ihmisen vapaata tahtoa, hänen järkeään, hänen moraalisen vastuun tuntoaan, lyhyesti sanoen kaikkea, mikä erottaa ihmisen luontokappaleesta ja tekee hänestä persoonan. Mutta kuva merkitsee enemmänkin. Se merkitsee, että olemme “Jumalan jälkeläisiä” (Apt.17:28), “Hänen sukulaisiaan”, mikä tarkoittaa sitä, että Hänen ja meidän välillämme on kosketuskohta, olemuksen yhtäläisyys. Kuilu luodun ja Luojan välillä ei ole ylittämätön, sillä koska olemme Jumalan kuva, voimme tuntea Jumalan ja olla yhteydessä Häneen. Jos ihminen käyttää oikealla tavalla tätä kykyä Jumala- yhteyden saavuttamiseksi, silloin hänestä tulee Jumalan “kaltainen”. Hän saavuttaa Jumalan kaltaisuuden, eli kuten Johannes Damaskolainen sanoo: ” Hän sulautuu samankaltaiseksi Jumalan kanssa hyveen avulla”.Tuo samankaltaistuminen tarkoittaa jumaloitumista, theoosista, tulemista “toiseksi jumalaksi”, “jumalaksi armosta”. Aivan kuten psalmista vakuuttaa: “…olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia… ” (Ps. 82: 6).

Ihminen on Jumalan kuva ensimmäisestä olemassaolonsa hetkestä asti, mutta kaltaisuuden hän saavuttaa asteittain. Kuinka syntinen ihminen lieneekään, hänestä ei kuitenkaan katoa Jumalan kuva. Ihminen luotiin täydelliseksi. Aadam aloitti viattomuuden ja yksinkertaisuuden asteelta. “Hän oli lapsi, jonka ymmärrys ei vielä ollut täydellinen”, kirjoitti Irenaeus, “hänen oli tarpeellista kasvaa ja niin saavuttaa täydellisyys”. Jumala asetti Aadamin oikealle polulle, mutta Aadamilla oli edessään pitkä tie kuljettavanaan, jos aikoi saavuttaa lopullisen päämäärän.

“Kun Jumalan sanotaan luoneen ihmisen kuvansa kaltaiseksi”, kirjoitti Gregorios Palamas, “sana ihminen ei tarkoita vain yksinomaan sielua eikä yksinomaan ruumista, vaan molempia yhdessä”. Se, että hänellä on ruumis, ei tee ihmistä alempiarvoisemmaksi, vaan enkeleitä korkeammaksi.

Ortodoksisen uskon mukaan ihminen on “elävä teologia”, koska Jumalan kuva on ihmisessä. Ja koska hän on Jumalan kuva, hän voi löytää Jumalan tutkimalla omaa sydäntään, “kääntymällä sisälle itseensä”. “Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä”(Lk.17:21), Jeesus sanoi. “Tunne itsesi”, sanoi pyhä Antonius Suuri, “…hän, joka tuntee itsensä, tuntee Jumalan”. “Jos olet puhdas (sydämeltäsi)”, kirjoitti pyhä Iisak Syyrialainen (7. vuosisadan loppupuoli), “taivas on sisälläsi: sisälläsi voit nähdä enkelit ja enkelien Herran”. Pyhä Pakomios on sanonut: “Sydämensä puhtaudessa hän näki näkymättömän Jumalan kuin kuvastimessa”.

Koska ihminen on Jumalan kuva, jokainen ihmiskunnan jäsen, kaikkein syntisinkin, on äärettömän tärkeä Jumalalle. “Kun näet veljesi”, sanoi Klemens Aleksandrialainen (k. 215), “näet Jumalan”. Ja pyhä Evagrius ajatteli: “Jumalan jälkeen meidän tulee kunnioittaa kaikkia ihmisiä kuin itse Jumalaa”. Tämä kaikkien ihmisten kunnioitus ilmenee ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, kun pappi suitsuttaa ei vain ikonien puoleen, vaan myös kaikkien kokoontuneiden puoleen, tehden kunniaa Jumalan kuvalle jokaisessa persoonassa. “Paras Jumalan kuva on ihminen”.

Jumalan kuvana oleminen merkitsee, että ihmisellä on vapaa tahto. Jumala haluaa poikia, ei orjia. Ortodoksinen kirkko hylkää kaikki opit sellaisesta armo- käsityksestä, jotka osoittavat loukattavan ihmisen vapautta. Ortodoksinen opetus käyttää kuvaamaan suhdetta Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon välillä sanaa “yhteistoiminta” tai “työtoveruus” (synergeia). Paavalin sanoin: “Me olemme Jumalan työtovereita” ( 1Kor 3:9). Ihminen ei voi saavuttaa täydellistä Jumalan toveruutta ilman Hänen apuaan. Ihmisenkin tulee tehdä oma osuutensa, vaikka se, mitä Jumala tekee, on mittaamattomasti tärkeämpää kuin mitä ihminen tekee.

Ihmisen yhdistymiselle Kristukseen ja ihmisen liitolle Jumalan kanssa on tarpeen yhteistoiminta kahden erilaisen, mutta yhtä tarpeellisen voiman välillä, nimittäin jumalallisen armon ja inhimillisen tahdon. Kaikkein parhain esimerkki työtoveruudesta on jumalan Äiti.

Ihmiselämän tarkoitus

Kreikkalaisten isien opetuksen mukaan “ihminen on kutsuttu tulemaan armosta siksi, mitä Jumala on luonnostaan”. Athanasios Suuri ilmaisee tämän saman ajatuksen sanoessaan: “Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi”. Tästä näkökulmasta kristityn elämän päämäärä on “jumalallistuminen”, Jumalan kaltaisuuteen kasvaminen ja kehittyminen. Tämä on tullut mahdolliseksi siksi, että Kristus Vapahtaja oli samalla täydellinen ihminen ja täydellinen Jumala. Vain Jumala voi pelastaa ihmisen. Siksi Kristuksen on oltava Jumala voidakseen pelastaa. Mutta ainoastaan siksi, että Hän on myös täydellinen ihminen, me voimme tulla osalliseksi siitä, mitä Hän on tehnyt meidän edestämme. Tämän Jumalan ja ihmisen välisen sillan muodostaa Kristuksen lihaksitulo, inkarnaatio. Kristus-Immanuel, “Jumala meidän kanssamme”, on Jumal-ihminen, samalla täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Vain tässä valossa voimme ymmärtää, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan: “Totisesti, totisesti: te saatte nähdä taivaan avoinna, ja te näette Jumalan enkelien kulkevan ylös ja alas siinä, missä Ihmisen Poika on.”(Joh.1: 51)

Ortodoksinen oppi ihmisen jumalallistumisesta ja yhteydestä Jumalan kanssa on erityisen tärkeä. Jumalallistuminen ei koske vain ihmissielua, vaan myös ruumista. Koko ihmisen on mahdollista jumalallistua ja pyhittyä jumalallisen armon ja ihmisen vapaan tahdon yhteistoimintana. Luomiskertomuksessa sanotaan, että ihminen luotiin Jumalan “kuvaksi” ja “kaltaiseksi”. Kreikkalaisten isien mukaan “kuva” ja “kaltaisuus” eivät ole sama asia. “Kuva” tarkoittaa ymmärrystä ja vapautta, kun taas “kaltaisuus” viittaa Jumalan kaltaisuuteen kehittymistä hyveen kautta. “Kuvaan” kuuluu ihmisen vapaa tahto, hänen ymmärryksensä, tietoisuus oikeasta ja väärästä, toisin sanoen kaikki se, mikä erottaa ihmisen eläinkunnasta ja tekee hänestä ihmisen. “Kuva” tarkoittaa, että olemme “Jumalan sukua”(Apt.17:28) Kuilu Luojan ja luodun välillä ei ole ylipääsemätön, sillä koska olemme Jumalan kuva, voimme tuntea Jumalan ja olla yhteydessä Häneen. Ja jos ihminen käyttää oikein tätä kykyään olla yhteydessä Jumalaan, hänestä tulee “Jumalan kaltainen”. Jumalan kaltaisuuteen kehittyminen tarkoittaa “jumalallistumista”, tulemista “jumalaksi armosta”, niin kuin psalminkirjoittaja sanoo: “… olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia” (Ps. 82:6). Oppi jumalallistumisesta merkitsee sitä, että ihminen on luotu Pyhän Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaiseksi.: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme…” (Joh. 17:21). Aivan kuten Kolminaisuuden persoonat ovat toinen toisissaan lakkaamattomassa rakkauden liikkeessä, samoin ihminen Kolminaisuuden kuvana “lepää” Kolmiyhteisessä Jumalassa.

Pyhä Maksimos Tunnustaja määrittelee opin jumalallistumisesta ihmisen ja jumalan väliseksi elimelliseksi yhteydeksi: Jumala asuu meissä ja me Jumalassa. Pyhä apostoli Paavali näkee kristillisen elämän ennen kaikkea “elämänä Kristuksessa”.

Jumalallistuminen on aina ymmärrettävä niin, että tehdään ero Jumalan olemuksen ja Hänen energioidensa välillä. Yhdistyminen Jumalan kanssa tarkoittaa tulemista osalliseksi hänen energioistaan, mutta ei jumalallisesta olemuksesta. Näin ortodoksinen kirkko puhuessaan jumalallistumisesta ja yhtymisestä Jumalan kanssa, hylkää kaikki panteismin muodot.

Luoja ja luotu eivät koskaan sulaudu yhdeksi olennoksi, kuten idän uskonnot opettavat. Ortodoksinen mystinen teologia on aina väittänyt, että ihminen säilyttää täydellisesti erillisyytensä, olipa hän kuinka lähellä Jumalaa tahansa. Jumalallistuneenakin ihminen on Jumalasta erillinen, vaikkakaan ei erossa Hänestä. Kun pyhä Maksimos Tunnustaja sanoo: “Jumala ja jotka ansaitsevat Jumalan, ovat yksi ja sama energia”, hän ei tarkoita sitä, että pyhät ihmiset menettäisivät oman vapaan tahtonsa, vaan sitä, että he vapaehtoisesti rakkaudesta mukauttavat omana tahtonsa Jumalan tahtoon. Eikä se tarkoita myöskään sitä, että ihminen “tulemalla jumalaksi” lakkaisi olemasta ihminen. Tunnettu ortodoksiteologi Lossky on sanonut: “Tullessamme jumaliksi armosta pysymme luotuina, kuten Kristuskin pysyi Jumalana ihmiseksitulonsa jälkeenkin”. (Lossky: The Mystical Theology of the Eastern Church, s.87). Ihmisestä ei tule Jumalaa luonnoltaan, vaan pelkästään “luotu jumala”, jumala armosta. Pyhä Maksimos Tunnustaja sanoo lisäksi: ” Koska ihminen on sielun ja ruumiin ykseys, ja koska lihaksitullut Kristus pelasti ja lunasti koko ihmisen, siitä seuraa, että ihmisen ruumis jumalallistuu samalla kuin hänen sielunsakin”.

Kuitenkin on huomattava, että täydellinen ruumiin jumalallistuminen tapahtuu vasta “viimeisenä päivänä” Kristuksen toisessa tulemuksessa, kun vanhurskaat nousevat ylös kuolleista ja heidät puetaan hengelliseen ruumiiseen. Pyhien ruumiit kirkastuvat jumalallisesta valosta, aivan kuten Kristuksen ruumis kirkastui Taaborin vuorella.

Uuden testamentin opetuksen mukaan jumalallistuminen ja kirkastuminen eivät koske vain ihmistä, vaan koko luomakuntaa: “Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet…” (Ilm.21:1) Lunastettua ihmistä ei “siepata pois muusta luomakunnasta”, vaan koko luomakunta pelastuu yhdessä ihmisen kanssa. Apostoli Paavali kirjoittaa: “Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä…että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa.” ( Room.8:19-22)

Ajatus kosmisesta lunastuksesta samoin kuin ortodoksinen opetus ihmisruumiista sekä ikoniteologia perustuvat Kristuksen lihaksitulemisen oikein ymmärtämiseen. Kristus omaksuessaan lihan, aineelliseen järjestykseen kuuluvana, teki mahdolliseksi lunastuksen ja koko luomakunnan uudistumisen, ei vain aineettoman vaan myös aineellisen luomakunnan.

Ortodoksinen käsitys  kuolemasta

Ortodoksinen kuolemakäsitys on osaksi peräisin Vanhasta testamentista, jossa se ankkuroituu ilmoitukseen ensimmäisen ihmisen nousemisesta Jumalan tahtoa vastaan, eli syntiinlankeemuksesta.

Vanhan testamentin maininnat ovat ilmaisultaan epätarkkoja ja johtavat jopa tulkintaan, että kuoleman alku on Jumalassa. Uudessa testamentissa taas näkemys kuoleman alkuperästä on selkeämpi ja sitä hallitsee ajatus, että Jumalassa on elämä ja että kuolema on vain elämän puuttumista. Kuolema on siis elämän kieltämistä.

Kuolema ei kuulu Jumalan luomisjärjestykseen eikä se ole lähtöisin Jumalasta. Kirkko opettaa, että Jumala on antanut ihmiselle tiedon, vapaan tahdon ja arvostelukyvyn, jotta tämä kykenisi karttamaan pahaa, koska ihminen tietää sen vahingoittavan häntä itseään.  Lankeemuksessa ihminen erosi kuitenkin vapaaehtoisesti Jumalasta, jossa on elämä ja kuolemattomuus.  Kirkon opetuksessa ihmisen elämä ymmärretään aikakäsitystä käyttäen ikuiseksi. Kuolema ei merkitse elämän päättymistä vaan iankaikkisen elämän alkamista. Tällöin kuolema ei tarkoita myöskään yhteyden katkeamista elävien ja kuolleiden välillä, vaan kirkon opetus korostaa tanatologian yhteydessä rukousta ja vain rukousta tuon yhteyden ylläpitäjänä.

Kirkon liturginen traditio kehottaa elävällä tavalla jatkuvasti muistelemaan edesmenneitä. Käytännössä tämä toteutuu esirukouspalveluksien pyytämisenä ja niihin osallistumisena.

Poismeno-termiä käytettäessä tarkoitetaan sielun poistumista ruumiista ja yleensäkin näkyvästä maailmasta. Kyseistä sanaa käytetään sekä Vanhassa, että Uudessa testamentissa. Samoin sanaa lähtö käytetään Raamatussa. Sana poismeno on kuitenkin monimerkityksinen. Se tarkoittaa sielun irrottautumista ruumiista, sen lähtöä näkyvästä maailmasta näkymättömään maailmaan. Kirkon hymnografiassa kuolemaa kutsutaan myös siirtymiseksi, ja kuollutta poismuuttajaksi, siirtolaiseksi. Tätä Kavarnos perustelee sillä, että ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä siirtyy tästä maailmasta toiseen maailmaan.

Kavarnos käyttää esimerkkinä Johannes Damaskolaisen hautajaispalveluksen troparia:

“Totisesti mitä kauhistuttavin on kuoleman salaisuus, kun sielu erotetaan yhteydestään ruumiiseen ja näiden liiton luonnollinenside katkaistaan jumalallisesta tahdosta. Sen tähden rukoilemme Sinua: Ihmisiä rakastava Elämänantaja, anna poismuuttajalle lepo vanhurskaitten asuinsijoissa.”

Kavarnoksen mielestä troparin tekee mielenkiintoiseksi termit side, poismuuttaja ja ero, jolla on troparissa kaksi merkitystä. Se ilmaisee sielun eroa ruumiista ja sen eroa aineellisesta maailmasta. Kavarnoksen mukaan Herran enkeli erottaa niin vanhurskaiden kuin syntistenkin sielun ruumiista. Hän lainaa Tessalonikan arkkipiispaa Simeonia: “Enkelit erottavat syntistenkin sielun, jottei päällekäyvä vihollinen saisi tilaisuutta kuolettaa ihmistä ja jottei kukaan luulisi että se on elämän ja kuoleman valtias.” Sielu eroaa ruumiista Jumalan käskyn mukaisesti.

Kavarnoksen mukaan sielu näkee kaikki tekonsa eroamisen hetkellä ja eron hetkeä luonnehditaan myös osittaiseksi tuomioksi.

Diodohos Fotikelaisen mukaan mielentila vaikuttaa myös siihen kuinka eron hetkellä käy. Mikäli lähdön hetkellä ihmisen valtaa pelko ja epävarmuus “– emme pääse noin vain tuonelan valtiaiden ohi. Sielun pelko nimittäin paljastaa niille, että niillä voisi olla aihetta periä saataviaan.”

Kavarnos kertoo pyhien isien opettavan, että enkelit saattavat erkanevaa sielua päämääräänsä. Paljon riippuu kuitenkin siitä, onko sielu ollut hyveellinen elämässään.

Pyhä isämme Pafnutios opettaa enkelisaattueesta. Hänen mukaansa hyveellisesti ja Jumalaa miellyttävästi eläneiden sielut ohjataan enkelivartiossa hengelliseen maailmaan, sillä ne ovat elämänvaelluksellaan ja käytöksellään tulleet otollisiksi tähän valoisaan, riemulliseen paikkaan, jossa myös Jumala ja enkelten pyhät joukot ovat. Tätä paikkaa Pafnutios nimittää henkiseksi paratiisiksi. Syntisten sielut sen sijaan joutuvat pahojen henkien riemusaatossa tuonelaan, osittaiseen tuomioon, pimeään ja surkuteltavaan paikkaan, jossa kaikki pahat ja syntiset ovat. Sielun sijoituspaikkaa eivät kuitenkaan päätä pahat henget tai enkelit, vaan Jumala. Kirkon isät opettavat, että tämän osittaisen tuomion jälkeen sielu saapuu ns. välitilaan. Pentapolin piispa, pyhä Nektarios Eginalainen opettaa, että välitilassa sielu saa esimakua tulevasta, hyvät hyvyydestä ja pahat pahuudesta. Varsinainen tuomio langetetaan kuitenkin vasta Kristuksen toisen tulemisen jälkeen.

Ortodoksisessa kirkossa käytössä oleva hautajaisveisu “Saata oi Kristus palvelijaisi sielut lepoon, Pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia.” kuvastaa hyvin kirkon käsitystä vainajuudesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Vainajan uskotaan pääsevän pyhien joukkoon ja hänen sielunsa pääsee lepoon.

Kuoleman jälkeistä elämää käsiteltäessä käytetään eri termejä siitä tuonilmaisesta maailmasta, jonne ihminen kuolemansa jälkeen joutuu. Kuoleman jälkeisen maailman sijainnista on myös eri käsityksiä. Ignati Brjantšaninovin mukaan tuonelalla tarkoitetaan helvettiä, ja se sijaitsee maan alla. Hän vetoaa Vanhaan testamenttiin ja siihen, että Jumala sanoi Adamin tulevan jälleen maan tomuksi. Jumala ei sanonut Aadamin ruumiin maatuvan, vaan Adamin jälleen palaavaan maan tomuun. Tämä tulkinta on saanut vahvistusta myös siitä Uuden testamentin teksteistä, joissa kerrotaan Kristuksen menneen alas, aina alimpiin paikkoihin , jossa hän saarnasi vankeudessa oleville hengille.

Kuolema ja kuolemanjälkeinen elämä

Pyhä Antonios Suuri sanoo kuolemasta: ”Kuten ihminen tulee äitinsä kohdusta alastomana, niin sielukin alastomana lähtee ruumiista. Joku lähtee puhtaana ja valoisana, toisessa on näkyvissä hairahdusten tahroja, joku taas on aivan musta monien rikkomustensa takia. Sen tähden järkevä ja Jumalaa rakastava sielu elää hurskaasti ja pitää kuolemanjälkeiset rangaistukset mielessään, ettei sitä tuomittaisi niihin. Sillä vain mielettömät epäuskoiset elävät jumalattomasti, tekevät syntiä ja halveksivat tuonpuoleisia asioita.

Kuten ruumiin on välttämättä synnyttävä silloin, kun se on päättänyt kehityksensä kohdussa, niin on sielunkin, joka on saavuttanut Jumalan sille säätämät rajat ruumiissa, lähdettävä pois ruumiista.

Jos sikiö tulee äidin kohdusta kesken kehityksensä, se ei voi kasvaa normaalisti. Samoin ei sielukaan voi pelastua eikä liittyä Jumalaan, jos se poistuu ruumiista ennen kuin on ehtinyt hyvän elämänvaelluksen avulla edetä Jumalan tuntemisessa”*).

*)Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta: Filokalia I: s.38, kohdat 111,114,11

Kuolema on sielun eroaminen ruumiista. Ruumis, joka on luotu maasta, palaa sielun siitä erottua jälleen maahan, josta se otettiin, se tuhoutuu ja hajoaa. Mutta kuolematon sielu vaeltaa sinne, minne Luoja käskee, tai paremminkin siihen paikkaan, jonka se itse itselleen valmisti, kun se oli vielä ruumiissa. Sillä sen mukaan kuin ihminen elää täällä, sen mukaan hän on saava siellä.(Joh. Damaskol.: Barlaam ja Joasaf. VIII: 63)

Kuolemanjälkeisessä elämässä on kaksi ajanjaksoa: 1) Haudantakainen elämä ennen kuolleitten ylösnousemista eli varsinaisesti sielun elämä ja 2) haudantakainen elämä ylösnousemuksen jälkeen eli sielun elämä ruumiin yhteydessä.

Sielu, erottuaan ruumiista, jatkaa yksin, poissa ruumiista, olemassaoloaan haudan takana tänä ensimmäisenä ajanjaksona eli yksityisen tuomion ja yleisen tuomion välisenä aikana. Henki siirtyy joko autuuteen tai vaivan tilaan, josta viimemainitusta voi vielä pelastua pyhän kirkon esirukouksien kautta. Ensimmäiseen ajanjaksoon haudantakaista elämää sisältyy siis vielä mahdollisuus pelastua vaivan tilasta. Herra Jeesus Kristus esitti opetuksesta haudantakaisesta elämästä saddukeuksille seuraavasti: “Hän ei ole kuolleitten Jumala, vaan elävien, sillä kaikki Hänelle elävät” (Luuk. 20: 38). Se on todistus sielun persoonallisesta elämästä haudan takana. Sielun haudantakainen elämä on tietoista elämää. Sielut ovat toimivia, kuten ortodoksinen kirkko opettaakin, eivätkä tiedottomassa unitilassa, kuten jotkut ajattelevat.

Opetus sielun unitilasta, tiedottomasta tilasta ja siis myös toimettomuudesta haudan takana ennen yleistä ylösnousemusta on ristiriidassa sekä Vanhan että Uuden Testamentin ilmoituksen kanssa ja on myös järjen vastainen. Niin Vanhan kuin Uuden Testamentin ilmoitus esittää sielun haudantakaisen olotilan persoonallisena, itsenäisenä, tietoisena ja toimivana.

Sielun voimat, jotka vaikuttavat sielun ollessa ruumiissa, toimivat edelleen sen poistuttua ruumiista ja siirryttyä haudantakaiseen elämään. Jeesuksen vertauksessa mainittu rikas mies (Luuk. 16: 22 -25) kuolemansa jälkeen joutuu sielullaan tuonelaan. Jeesus kuvaa tässä koko laajuudessaan sen, kuinka rikkaan miehen sielu tuonelan vaivoissa toimii. Kaikki sielun voimat toimivat: tajunta tietää onnettoman tilansa ja syyn siihen, tunne on iloton ja kuvastaa sekä sisäistä että ulkonaista kärsimystä, tahto tuloksettomasti pyrkii huojentamaan sielun tilaa, muisti tuo kuvan maan päällä elävistä veljistä ja huomio kohdistuu heidän tulevaan haudantakaiseen kohtaloonsa.

Kuolemanjälkeisen maailman pelastettujen sekä tuonelan vaivoissa olevien sielujen toiminta perustuu yhteiseen lakiin, joka yhdistää kaikki hengellissiveelliset olennot Luojaansa ja Jumalaansa sekä toinen toiseensa, kuolemattomuuden lakiin, jonka pohjana on ikuinen rakkaus. Molemmissa haudantakaisissa tiloissa, niin pelastettujen joukossa kuin myös tuonelan vaivoissa olevien keskuudessa, sielut, erikoisesti ne, jotka maan päällä yhdisti toisiinsa sydämellinen rakkaus ja läheinen sukulaisuus, ystävyys tai tuttavuus, rakastavat jatkuvasti toisiaan myös haudan takana vilpittömästi, puhtaalla sydämellä ja vielä enemmän kuin maallisen elämän aikana. Ja jos he kerran toisiaan rakastavat, niin he muistavat myös vielä tänne maan päälle jääneitä omiaan ja myös ajattelevat heitä. Tuntien elossa olevien elämän haudantakaiset olennot ottavat osaa heidän elämäänsä, murehtien ja iloiten yhdessä heidän kanssaan. Jumalassa he ovat yhtä. Haudantakaiseen maailmaan muuttaneet toivovat elossa olevien rukousta ja myös heidän pelastustaan odottaen heitä joka hetki luoksensa lepoon haudantakaiseen isänmaahan. He odottavat joka hetki, sillä he tuntevat kaikkien maan päällä elävien velvollisuuden olla joka hetki valmiina muuttamaan haudantakaiseen maailmaan.

Toinen ajanjakso, viimeisen tuomion jälkeinen ikuisuus on kullekin ihmiselle vain joko autuuden tai vaivan olotila. Ennen yleistä tuomiota haudantakainen elämä on kehitystä uuteen, lopulliseen olemiseen, joka vastaa niitä sielun ominaisuuksia, jotka se on omaksunut eläessään maan päällä. Sielun haudantakaisen elämän ensimmäinen ajanjakso on sen tila ruumiista erottua ja sen olotila haudan takana siksi, kunnes se jälleen yhtyy ylösnousseeseen ruumiiseensa, jolloin ihminen saa lopullisen palkkansa maanpäällisestä elämästään.

Ortodoksinen kirkko uskoo, että nukkuneitten sielut ovat joko levossa tai tuskassa, sen mukaan, mitä kukin on tehnyt. Ruumiista erotessaan ne menevät heti joko iloon tai suruun ja huokaukseen, vaikka emme tunnustakaan, että palkkio tai tuomio olisi lopullinen. Sillä yleisen ylösnousemuksen jälkeen, jolloin sielu yhdistyy siihen ruumiiseen, jonka kanssa on vaeltanut hyvin tai pahoin, jokainen saa lopullisen palkan tai tuomion.

Pyhä, katolinen ja apostolinen Kristuksen Kirkko uskoo kuoleman jälkeiseen puhdistumiseen, joka tapahtuu uskovaisten poismenneitten puolesta toimittamien uhrien ja muitten pyhien rukousten, anomusten, laupeudentekojen ja muitten Jumalan mieleisten töitten kautta. Mutta emme opeta puhdistavista rangaistuksista, puhdistumisesta kiirastulessa tai muustakaan rankaisevasta tai puhdistavasta tulesta, joka vaivaisi ruumiitonta sielua, ennen sitä palkanmaksua, joka tapahtuu Kristuksen tullessa toisen kerran ja josta päätetään tulevalla tuomiolla elämämme mukaan.