Pyhittyminen ihmiselämän tarkoituksena 

ELÄMÄMME PÄÄMÄÄRÄ

Kysymys elämämme päämäärästä on ensisijaisen keskeinen, koskeehan se ihmisen tärkeintä asiaa – hänen maailmallisen olemassaolonsa tarkoitusta. Jos ihminen suuntautuu oikein tässä asiassa ja toteuttaa todellisen päämääränsä, silloin hän on kykenevä kohtaamaan oikealla tavalla muut jokapäiväiset elämänsä pienemmät asiat, kuten hänen suhteensa kanssaihmisiinsä, opintoihinsa, ammattiinsa, avioliittoonsa ja lastensa synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Mikäli hän ei kuitenkaan valitse oikeaa suuntaa tässä perusasiassa, silloin hän epäonnistuu elämänsä muidenkin tarkoitusperien suhteen.

Ulkoisesti ihminen näyttää olevan pelkästään biologinen olento, sellainen kuin muutkin elävät olennot, kuten eläimet.Tietenkin ihminen kuuluu biologisesti eläinkuntaan, mutta kuten pyhä Gregorios Teologi kuvaavasti sanoo: ”Ihminen on ainoa olento, joka on erillään muusta luomakunnasta – ainoa, josta voi tulla jumala”.

Kun ihminen on kutsuttu “Jumalan kaltaisuuteen”, niin kuin Raamattu kertoo,mutta ei tästä huolimatta ole jumalallistumiseen johtavalla tiellä, hän kokee itsessään  tyhjyyden, sen, että jotakin on pielessä. Hän ei nauti aitoa onnea edes silloin, kun hän yrittää täyttää tyhjyyden erilaisilla askareilla.

 ORTODOKSINEN KÄSITYS IHMISESTÄ

Raamatun alkulehdiltä voimme lukea, kuinka Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme ja kaltaiseksemme…” (1 Moos.1:26) Huomaamme, että Jumala puhuu monikossa: Tehkäämme ihminen. Ihmisen luomiseen, kuten kreikkalaiset isät jatkuvasti korostavat, ottivat osaa Kolminaisuuden kaikki kolme persoonaa, ja siksi kuva ja kaltaisuus on aina käsitettävä Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaisuudeksi. Tämä on hyvin merkittävä kohta.

Ihminen luotiin Jumalan toveriksi. Tämä on ensimmäinen peruspiirre kristillisessä näkemyksessä ihmisestä. Kuitenkin ihminen hylkäsi tämän toveruuden. Tämä on toinen tosiasia, jonka koko kristillinen käsitys ihmisestä  ottaa huomioon. Kirkon kielessä tämä merkitsee sitä, että Jumala loi ihmisen, Aadamin, omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen ja asetti hänet paratiisiin. Se, että ihminen hylkää kaikessa tämän toveruuden, merkitsee Kirkon kielessä sitä, että Aadam lankesi ja hänen lankeemuksensa, hänen ”alkuperäinen syntinsä”, vaikuttaa koko ihmiskunnassa.

Ortodoksisen uskon mukaan ihminen on ”elävä teologia”, koska Jumalan kuva on ihmisessä. Ja koska hän on Jumalan kuva, hän voi löytää Jumalan tutkimalla omaa sydäntään. ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä”(Lk.17:21), Jeesus sanoi. ”Tunne itsesi”, sanoi pyhä Antonius Suuri, ”…hän, joka tuntee itsensä, tuntee Jumalan”. ”Jos olet puhdas (sydämeltäsi)”, kirjoitti pyhä Iisak Syyrialainen (7. vuosisadan loppupuoli), ”taivas on sisälläsi: sisälläsi voit nähdä enkelit ja enkelien Herran”. Pyhä Pakomios on sanonut: ”Sydämensä puhtaudessa hän näki näkymättömän Jumalan kuin kuvastimessa”.

Ihmisen luominen “Jumalan kuvaksi”viittaa lahjoihin, jotka Jumala antoi ainoastaan ihmiselle, toisin kuin muille luomilleen olennoille, jotta tämä olisi Jumalan kuva Näitä lahjoja ovat järjellinen mieli, omatunto, vapaa tahto (vapaus), luomiskyky, rakkaus (eros) ja kaipaus kohti täydellisyyttä ja Jumalaa, omakohtainen itsetietoisuus, sekä kaikki se, mikä  saa aikaan sen, että ihminen on muiden elävien olentojen luomisen yläpuolella ja tekee hänestä persoonan ja persoonallisuuden. Toisin sanoen, mikä hyvänsä, mikä  tekee ihmisestä persoonan, on lahjaa, joka kuuluu ”Jumalan kuvaan meissä”

Saatuaan lahjaksi ”kuvan” ihminen on kutsuttu saavuttamaan myös ”kaltaisuus”, jumalallistuminen, teoosis. Luojamme, luonnostaan Jumala, kutsuu ihmisiä tulemaan jumalaksi armosta. Jumalan kuvaan sisältyvät lahjat meissä tekevät meidät kykeneviksi nousemaan hyvin korkealle, jotta me voisimme saavuttaa niiden avulla Jumalamme ja Luojamme kaltaisuuden saadaksemme, ei ulkonaista moraalista suhdetta Häneen, vaan henkilökohtaisen yhteyden Luojaamme. Saattaa  kenties tuntua  hyvin julkealta sanoa tai edes ajatella, että elämämme tarkoitus on tulla jumaliksi armosta. Pyhä Raamattu ja kirkon isät eivät kuitenkaan kätkeneet tätä meiltä.

Valitettavasti monet kirkon ulkopuolella olevat ihmiset, kuten myös jotkut sen sisälläkin, ovat tietämättömiä tästä. He uskovat, että elämämme tarkoitus on parhaimmillaankin vain moraalista kehittymistämme, meidän tulemistamme paremmiksi ihmisiksi. Evankeliumin, kirkon tradition ja pyhien isien mukaan tämä ei kuitenkaan  ole elämämme tarkoitus Ihmisen ei tule ainoastaan tehdä itseään paremmaksi ja tulla moraalisemmaksi, oikeudenmukaisemmaksi, siveämmäksi ja huolellisemmaksi.  Kaikkein tärkein tarkoitus,jota varten luojamme ja tekijämme loi ihmisen, on jumalallistuminen – ihmisen liittyminen Jumalan yhteyteen, ei ulkokohtaisesti, vaan todellisesti.

Koska ihminen on Jumalan kuva, jokainen ihmiskunnan jäsen, kaikkein syntisinkin, on äärettömän tärkeä Jumalalle. ”Kun näet veljesi”, sanoi Klemens Aleksandrialainen (k. 215), ”näet Jumalan”. Ja pyhä Evagrius ajatteli: ”Jumalan jälkeen meidän tulee kunnioittaa kaikkia ihmisiä kuin itse Jumalaa”. Tämä kaikkien ihmisten kunnioitus ilmenee ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, kun pappi suitsuttaa ei vain ikonien puoleen, vaan myös kaikkien kokoontuneiden puoleen, tehden kunniaa Jumalan kuvalle jokaisessa persoonassa. ”Paras Jumalan kuva on ihminen”.

Jumalan kuvana oleminen merkitsee, että ihmisellä on vapaa tahto. Jumala haluaa poikia ja tyttäriä,ei orjia. Ortodoksinen kirkko hylkää kaikki opit sellaisesta armo- käsityksestä, jotka osoittavat loukattavan ihmisen vapautta. Ortodoksinen opetus käyttää kuvaamaan suhdetta Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon välillä sanaa ”yhteistoiminta” tai ”työtoveruus” (synergeia). Paavalinkin sanoin: ”Me olemme Jumalan työtovereita” ( 1Kor 3:9). Ihmisenkin tulee tehdä oma osuutensa, vaikka se, mitä Jumala tekee, on mittaamattomasti tärkeämpää kuin mitä ihminen tekee.

PELASTUMINEN

Ortodoksit uskovat,kuten muutkin kristityt, että pelastus huipentuu iankaikkisen elämän saavuttamiseen Jumalassa. Tie tämän saavuttamiseen on ortodoksisen näkemyksen mukaan puhdistumista ja askeettista ponnistelua , yhteistyötä Jumalan armon kanssa (synergia) pitäen mielessä sen, ettei mikään epäpuhdas voi päästä Jumalan valtakuntaan (Ef. 5:5, Ilm. 21:27). Valtakuntaan pääsy “vaatii välttämättä sielun puhtautta, pyhyyden vaatetta, jota ilman kukaan ei näe Herraa”(Hepr. 12:14).

Se osa ortodoksisen Kirkon teologiasta, joka todella erottaa sen muusta kristikunnasta, on sen käsitys pelastuksesta. Ortodoksien mielestä lännen kirkon näkemys pelastuksesta on liian juridisluontoinen ja ristiriidassa kirkon isien opetuksen kanssa. Munkki Damaskinos, amerikkalaisen pyhän Hermanin ortodoksisen luostarin igumeni Kaliforniassa on sanonut: “Ortodoksinen kirkko suhtautuu pelastukseen maksimalistisesti ja näkee sen prosessina, joka päättyy jumalallistumiseen (teoosikseen). Hän jatkaa: ”Ortodoksiselle kirkolle pelastus on enemmän kuin syntien ja rikkomusten anteeksisaaminen. Se on enemmän kuin vanhurskautuminen tai vapauttamista Jumalaa vastaan tehdyistä rikkomuksista. Ortodoksisen opetuksen mukaan pelastus sisältää varmasti anteeksiannon ja vanhurskauttamisen, mutta ei suinkaan rajoitu niihin. Kirkon isille pelastus on Pyhän Hengen armon saamista. Pelastuminen tarkoittaa pyhitetyksi tulemista ja osallistumista Jumalan elämään – todellakin tulla osallisiksi jumalallisesta luonnosta (2. Piet. 1:4), niin kuin apostoli Pietari määrittelee asian.

Näitä näkemyksiä on kritisoitu melkoisesti. Jotkut ovat väittäneet, että ortodoksit sekoittavat pelastuksen pyhitykseen. Toiset ovat pohjimmiltaan jopa syyttäneet ortodoksista kirkkoa pelagianismista – 5. vuosisadan harhaopista,joka minimoi Jumalan armon osuuden pelastuksessa. Kuitenkin melkein kaikkien erimielisyyksien juuret ortodoksisen pelastusopin kanssa johtuvat täysin erilaisesta ymmärryksestä koskien armoa, vapaata tahtoa ja ihmisen lankeemuksen seuraamuksia. Ortodoksisen käsityksen mukaan armo ei ole jotain, mitä Jumala on luonut tai jakanut, vaan se on pohjimmiltaan Jumalan energiaa, Gregory Palamaksen ilmauksen mukaan.

Armo ei ole ortodoksisen ymmärryksen mukaan jotain, mikä on ikään kuin päällä tai pois päältä, kuten sähkökatkaisimesta, tai jonka Jumala antaa ja vetää pois, vaan se on jotain, joka on aina läsnä. Se, missä määrin ihminen kokee Jumalan armon, riippuu hänen hengellisestä tilastaan ja siitä, kuinka halukas hän on tai ei ole  tekemään yhteistyötä sen kanssa.

Protestanttisessa pelastusopissa keskeistä on oppi vanhurskautumisesta yksin uskosta (sola fide). Usko pelastaa ihmisen. Luterilaisuus tekeekin jyrkän eron vanhurskautuksen ja pyhityksen välille. Ensisijaisesti pelastus on vanhurskautusta, jossa ihminen tulee Jumalan lapseksi, ja tämä tapahtuu vain uskon kautta armosta. Pyhityksessä puolestaan ihmisen usko ja teot yhdessä vaikuttavat hänessä lisääntyvän pyhyyden. Ihmisen vanhurskauttaminen ja uudestisyntyminen ovat uuden elämän ja pyhittymisen edellytys. Pyhitys on Pyhän Hengen aikaansaama vanhurskauden hedelmä Kristukseen uskovassa ihmisessä. Pyhä Henki vaikuttaa pyhityksen Jumalan sanan kautta. Vanhurskauttaminen on kertakaikkinen ja pyhittyminen on jatkuvaa Jumalan armon työtä ihmisessä. Pyhitys on jatkuvaa Pyhällä Hengellä täyttymistä. Pyhitys on välttämätön, koska se on Jumalan tahto. Uskovan ihmisen tulee vaeltaa jokapäiväisessä mielenmuutoksessa ja syntien anteeksisaamisessa. Kun Pyhä Henki on aikaansaanut ihmisessä uskon evankeliumiin, Hän saa samassa ihmisessä aikaan uskon kautta myös pyhityksen ja hyviä tekoja.

VANHURSKAUTUMINEN

Kreikankielessä sanaa ”vanhurskaus/ vanhurskauttaminen” vastaava sana on (dikaiosynē). Nykyään raamatun kääntäjien keskuudessa on ongelmia tämän käsitteen suhteen. Vanhurskauttaminen käsitetään paremminkin  ”oikeuttamiseksi” juridisessa mielessä.   Teksasin ortodoksinen piispa Dimitri selittää hyvin eroa ortodoksisen ja ei-ortodoksisen käsityksen välillä “oikeudesta”:

”Uskon perusperiaatteena on, että ihmisen vanhurskaus tai oikeutus on Jumalan armon hedelmää, joka on vuodatettu hänelle Jeesuksen Kristuksen työn kautta, joka huipentuu ristin ja ylösnousemuksen uhriin (2. Kor. 1:9- 10; Fil. 3:9-10). Tämä armon myöntäminen on Pyhän Hengen työtä (Ef. 5:9). Väärinkäsitys näyttää johtuvan siitä, että vastustetaan Jumalan tekoa vanhurskaaksi tai “ihmisen vanhurskaaksi tekemiseksi” vanhurskauden saavuttamisessa (1. Joh. 3: 7) uskosta. Mies tai nainen ei ole passiivinen Jumalan armon vastaanottaja; hänen vastauksensa Jumalan lahjaan on hyvien tekojen “tekeminen”. Kuten apostoli huomauttaa efesolaisille (Ef. 2:8), meidät on pelastettu (Hänen osuutensa) uskon (meidän osuutemme) kautta; meistä on tullut uusi luomus (Ef.2:10) erityisesti hyviä tekoja varten. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö “vanhurskauttamisen” juridinen tulkinta olisi täysin perusteltua, mutta ortodoksinen käsitys ei tarkoita sitä, että joku julistetaan vanhurskaaksi, vaan pikemminkin se, että hänestä tulee vanhurskas Jumalan armosta. Oikeudelliseen tulkintaan on kuitenkin yhteys, sillä meidät ortodoksisen uskon mukaan tuomitaan tekojemme mukaan. Tämä käy  selväksi ortodoksiselle ymmärrykselle sellaisista kirjoituksista kuin Kristuksen viimeinen tuomio (Mt. 25:36-41), sekä joistakin  Raamatun kohdista, kuten Ilmestyskirjassa (Ilm. 20:12): ”Ja minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjat avattiin; ja avattiin toinen kirja, joka on elämän kirja; ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, tekojensa mukaan. (Kts. myös Job 34:11, Mt 16:27, Rm 2:6, Ilm. 22:12) Jotkut näistä mainituista raamatun kohdista tekevät  ortodoksisuudesta vaikean “palan” muille kristityille. Alituinen tietoisuus syntisyydestään ja ”pakko” tehdä sille jotakin, ei sovi yhteen muiden kristillisten uskonryhmien näkemysten kanssa.

Ortodoksisuus ymmärretään väärin, kun sanotaan, että tästä askeesista ei ole Jumalalle mitään hyötyä – eli se ei ole “työtä” pelastuksen ansaitsemiseksi. Mutta se on pikemminkin työtä omaksi hyödyksi – jotain, jonka tarkoituksena on juurruttaa nöyryyttä ja hengellistä köyhyyttä (vrt. Mt. 5:3), joka pakottaa hylkäämään maailman viisauden (1.Kor. 3:9) ja kääntymään Jumalan puoleen, lopulta luottaen Hänen armoonsa eikä omaan voimaansa. Tuo kääntyminen – ja ehkä toistuva kääntyminen – kohti Jumalaa ymmärretään ortodoksiassa μετάνοια´ksi  eli  parannuksen todelliseksi merkitykseksi.

”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan” (Mt. 5:8). Tämä Vuorisaarnan lause tiivistää tämän näkemyksen pelastuksesta yhteen Raamatun jakeeseen. Edellä  esitetty asettaa ihmisen lankeemuksen Paratiisissa selkeään valoon. Kun läntinen kristinusko, roomalaiskatolisuus ja useimmat protestanttiset tunnustukset, pitävät oppia “perisynnistä” syyllisyytenä, joka periytyi Aadamin rikkomuksesta, idän ortodoksinen kirkko ei ymmärrä tätä syntiä niinkään syyllisyytenä, vaan sairauden termein. Länsimaiset tunnustukset katsovat yleensä, että Aadamin lankeemuksen vaikutus oli Jumalan armon vetäytyminen, kun taas ortodoksisuus uskoo, että Aadamin lankeemuksen vaikutus heikensi vakavasti hänen kykyään kokea Jumalan armo. Nämä ovat ehkä hienovaraisia ​​eroja, mutta johtavat pelastuksen ymmärtämiseen joko ennallistamisen tai parantamisen näkökulmasta. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista huomata, että kreikan sanan “pelastus” (sōtēria) juuri on verbi σωζω (sōzō), joka yleensä käännetään “pelastaa”, mutta se on myös sana, joka tarkoittaa “parantaa” (esim.”Jos saan koskea vain hänen vaatteisiinsa, paranen” (Mk.5: 28)

ORTODOKSINEN NÄKEMYS PELASTUKSESTA 

Idän kirkon kristillisyydessä pelastus nähdään jatkuvana puhdistusprosessina, joka ulottuu tämän maailman ulkopuolelle ikuisuuteen. Koko tämän prosessin ajan osallistumme kirkon elämään. Menemme synnintunnustukselle, otamme vastaan Pyhän Ehtoollisen ja pyrimme rakastamaan Jumalaa koko sydämestämme,voimastamme,sielustamme ja mielestämme. Tämä auttaa meitä tulemaan yhä enemmän Jeesuksen Kristuksen kaltaiseksi. Näin ollen ortodoksit kutsuvat tätäpelastusprosessia teoosikseksi tai jumalallistumikseksi .

MITÄ JUMALALLISTUMINEN  TARKOITTAA?  

Jumalallistuminen (kr. theosis ) on prosessi, jossa kristitty tulee yhä enemmän Jumalan kaltaiseksi. Pyhä Pietari puhuu tästä prosessista kirjoittaessaan: ”Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, hänen tuntemisensa kautta, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja täydellisyydellään, joiden kautta hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee,” ( 2. Piet. 1:3-4 ).

Monet ihmiset ortodoksikirkon ulkopuolella virheellisesti luulevat, että jumalallistumisen kautta meistä tulee kirjaimellisesti jumalia. Kun kirkko kehottaa meitä jatkamaan jumalallistumista- tulemaan  enemmän Jumalan kaltaiseksi – tämä ei tarkoita sitä, että meistä sitten tulee Jumalan kaltainen luontomme suhteen. Tämä on mahdotonta. Olemme ihmisiä, olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan. Niinpä emme voi ottaa luonnosta mitään muuta, etenkään Jumalan luonnosta, joka on täysin tuntematonta meille.

Pyhä Johannes Damaskoslainen (8.vs.) tekee merkittävän havainnon. Kreikan kielen sanaa Jumala (Theos) käytetään Raamatussa johdettuna verbistä, joka  tarkoittaa  kestää tai virrata, katsoa tai polttaa. Nämä ovat energiaa kuvaavia sanoja, eivätkä pohjimmiltaan  olemusta  kuvaavia sanoja.

Ortodoksisen kirkon mukaan  jumalallistuminen tarkoittaa  meidän tulemistamme yhä enemmän Jumalan kaltaiseksi Hänen armostaan tai jumalallisten energioiden vaikutuksesta. Luomisessa ihminen tehtiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi (1. Moos 1:26) ihmisluonnossaan. Toisin sanoen koko ihmiskunta luonteeltaan on Jumalan kuva tai ikoni. Alusta alkaen meidän tarkoitumme on osallistua Pyhän Kolminaisuuden elämästä. Synnin kautta me kuitenkin vääristämme tätä kuvan  joksikin, mitä  sen ei pitäisi olla.   

Kristuksen inkarnaatio, ihmiseksi tuleminen, palautti täysin koko ihmiskunnan sen täyteen potentiaaliinsa, koska Hän otti itselleen koko ihmisluonnon (mukaan lukien synnin aiheuttamat kärsimykset, vaikka hän  itse oli synnitön). Kristuksessa Jumalan ja ihmisen kaksi luontoa eivät ole enää kaksi vaan yksi; näin ollen Kristuksessa on täydellinen liitto koko ihmiskunnan ja Jumalan välillä. Liittymällä Kristukseen mekin voimme kokea tämän täydellisen yhteyden. Meistä voi tulla armosta sitä mitä Jumala on luonnostaan( Pyhä Athanasius Aleksandrialainen) ja voimme tulla Jumalan lapsiksi ( Joh. 1:12 ). Sitä on pelastus. Sitä tarkoittaa olla pelastettu.

Hyvä vertauskuva jumalallistumisesta on esimerkki miekasta ja tulesta. Kuvitelkaamme teräsmiekka, joka on työnnetty kuumaan tuleen. Se pysyy siellä, kunnes se saa punaisen hehkun. Tulen energia läpäisee miekan, mutta miekka ei koskaan tule itse tuleksi. Sen sijaan se vain saa tulen ominaisuudet.

PYHITTYMINEN IHMISELÄMÄN TARKOITUKSENA

Kaiken edellä sanotun jälkeenkin on vielä syytä ikään kuin kertauksena alleviivata sitä, että ortodoksisen kirkon ajattelussa pyhittyminen on ihmisessä tapahtuva todellinen prosessi. Ortodoksisen kirkon teologia eroaa olennaisesti protestanttisuudesta, jossa ihmisen tilanteessa tapahtuva ratkaiseva muutos katsotaan lähinnä juridiseksi toimenpiteeksi, jolla Jumala armahtaa syntisen, lukee hänet vanhurskaaksi armosta eli eräässä mielessä suostuu näkemään hänet uusissa väreissä, ikään kuin mustan valkoisena.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa pyhittyminen taas on ihmisessä tapahtuvaa jatkuvaa ja vähittäistä hengellistä kasvua, jonka seurauksena Jumalan Pyhän Hengen läsnäolo enenee hänessä ja saa hänessä yhä runsaammin elintilaa. Jumalan Pyhän Hengen läsnäolo merkitsee ihmisen kokonaispersoonan kirkastumista hänen kilvoituksensa edellyttämässä mitassa. Pyhän Hengen läsnäolo jatkuu niin ihmisen sielussa kuin ruumiissakin kuoleman jälkeenkin, mistä syystä ortodoksinen kirkko suhtautuu suurella kunnioituksella pyhäinjäännöksiin ja edesmenneisiin yleisestikin.

Pyhittyminen on ortodoksisen kirkon kannalta myös yhteistyötä, synergiaa, Jumalan kanssa. Vaikka Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastusta, itse kunkin on omalta osaltaan aktiivisesti ponnisteltava sen eteen. Tämä ponnistelu on käytännön osoitus siitä, että ihminen todella haluaa pelastustaan ja kaipaa Jumalan apua. Pyhittyminen on edelleen ihmisen jumalallistumista Kirkossa ja sen perinteen mukaisin menetelmin. Muussa tapauksessa toistamme kohdallamme Aadamin lankeemuksen, sillä hänkin pyrki tulemaan sellaiseksi kuin Jumala, mutta Jumalan tahdon vastaisin menetelmin. Olennaisinta pyhittymisessä on juuri se, että ihminen tiedostaa sen mahdottomuudeksi Kirkon ulkopuolella. Ihminen ei voi pyhittyä ja kasvaa hengellisesti ilman Kirkkoa ja sen mysteereitä, sakramentteja.

Pyhittymiseen kuuluu olennaisesti myös kärsimyksen hyväksyminen hengellisen kasvun välineenä. Vaikka pyhittyminen tapahtuu kolmivaiheisesti eli puhdistumisen, valistumisen ja jumalallistumisen vaiheiden kautta, kärsimys on olennainen säie koko prosessissa. Kärsimyksen merkitys tässä etenevässä prosessissa on uskovan oikean itsetuntemuksen säilyminen ja kasvu. Koska yhä tiivistyvä yhteys Jumalaan voi ruokkia ihmisessä vääriä kuvitelmia omista kyvyistä, Jumalan on sallittava hänelle erilaisia koettelemuksia, jotka auttavat häntä näkemään hänen oman sisäisen tyhjyytensä ilman jumalallisen armon läsnäoloa. Nöyryyden lisääntyessä ja vakiintuessa ihmisen on jälleen mahdollista saada Jumalalta osakseen entistä voimakkaampia kokemuksia Hänen armostaan ilman, että ne koituisivat ihmiselle tuhoisiksi ja olisivat vaarantamassa hänen pelastustaan.

Kristittyjen hengellisestä tilasta riippuen he toisinaan ovat Kristuksen ruumiin eläviä ja toisinaan kuolleita jäseniä. Esimerkiksi kastettu ihminen on jo tullut Kristuksen ruumiin jäseneksi. Mikäli hän ei tunnusta syntejään, ei osallistu ehtoollisesta, eikä  elä hengellistä elämää, hän on  Kristuksen ruumiin kuollut jäsen.

KIRKKO – PELASTUMISEN PAIKKA

Pyhien isien mukaan pelastuksemme olisi mahdotonta ilman Kirkon pyhiä sakramentteja, jotka liittävät meidät Kristukseen ja tekevät meidät osallisiksi Kristuksen ruumiista ja Verestä

Kirkossa kaikki asiat johtavat kohti jumalallistumista – pyhä liturgia, pyhät sakramentit, jumalanpalvelukset, evankeliumin saarnaaminen, paastoaminen, kaikki. Kirkko on ainoa pyhittymisen ja  jumalallistumisen paikka.

Kirkko ei siis ole yhteiskunnallinen, kulttuurillinen tai historiallinen säätiö, joka muistuttaa maailman muita säätiöitä. Se ei ole kuten maailman monenkirjavat instituutiot. Instituutiot, organisaatiot, säätiöt ja muut mukavat asiat ovat löydettävissä maailmasta. Ortodoksinen kirkko on  ainutlaatuinen. Se on ainoa kanssakäymisen paikka Jumalan ja ihmisen välillä, ainoa paikka ihmisen jumalallistumiselle. Ihmisestä voi tulla jumala ainoastaan Kirkossa, ei missään muualla, ei yliopistoissa, ei sosiaalisten palvelujen avulla, eikä minkään muunkaan maailman meille tarjoaman kauniin ja hyvän asian avulla. Miten hyviä ne voivatkin olla, ne eivät voi tarjota sitä, mitä Kirkko tarjoaa.

Tämän vuoksi maailmalliset instituutiot ja järjestelmät, huolimatta siitä miten ne kehittyvät, eivät voi milloinkaan asettua Kirkon sijalle

Kirkossa meidän heikkojen ja syntisten ihmisten on mahdollista käydä läpi kriisejä ja vaikeuksia aina silloin tällöin.Näin tapahtuu, koska me Kirkossa olemme matkalla kohti jumalallistumista, ja siksi on aivan luonnollista, että inhimillistä heikkoutta esiintyy. Me emme ole jumalia, vaan vasta tulossa jumaliksi. Niin paljon kuin tällaista esiintyykin, me emme milloinkaan käänny pois Kirkosta, koska vain sen sisällä  yhteys Jumalaan on meille mahdollinen.

Monet protestantit ja jopa jotkut roomalaiskatoliset saattavat kokea ortodoksisen teoosis- käsityksen ahdistavana. Varsinkin kun he lukevat, kuten tämän lainauksen pyhältä Athanasiukselta: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihmisistä tulisi jumalia”. He pelkäävät välittömästi hindulaisuuden tai panteismin itämaisen mystiikan vaikutusta. Mutta tällainen vaikutus ei voisi olla kauempana ortodoksisesta ymmärryksestä.

Lännen kristillisyydessä ihmisen päämääräksi ymmärretään usein  yksinkertaisesti moraalinen kehittyminen ja hengissä säilyminen. Moraalinen täydellisyys ei kuitenkaan ole ihmiselle riittävä. Meitä ei tyydytä pelkästään entistä paremmaksi tuleminen, ja moraalisten tekojen tekeminen.

Kirkon pyhät isät ja teologit esittävät, että voittamalla egoismimme ja itserakkautemme ihmiskeskeisen filosofian tulemme aidoiksi persooniksi, aidoiksi ihmisiksi ja kohtaamme Jumalan kunnioituksella ja rakkaudella. Kohtaamme myös kanssaihmisemme suurella kunnioituksella ja aidolla arvonannolla. Emme näe häntä mielihyvän ja riiston välikappaleena, vaan Jumalan kuvana, jonka määränpäänä on jumalallistuminen.

Lopullinen päämäärämme on yhdistyä pyhän Jumalan kanssa. Tämä on maailmankaikkeuden luomisen tarkoitus. Tämä on haluttu päämäärä.Tämä on ilomme, onnemme ja täyttymyksemme.

Luento Pyhät ja pyhyys-seminaarissa Mikkelissä 19.02. 2022