Pyhä huolettomuus

” Sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen.” (Luuk. 10: 41– 42)

Pyhällä huolettomuudella Raamatussa tarkoitetaan levollista sieluntilaa, joka tulee Jumalan läheisyyden kokemisesta. Se on jotain aivan muuta kuin tietämättömyys, välinpitämättömyys ja turtuneisuuden tila, johon monet pyrkivät.

Pyhästä huolettomuudesta on kysymys silloin, kun jätämme huolemme Jumalan haltuun. Raamatussa sanotaan:” Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1.Piet. 5: 7). Todellisuudessa tämä on asioiden asettamista oikeisiin mittasuhteisiinsa. Pyhä huolettomuus on siis oikeastaan murehtimisen vastahyve.

Jeesus opettaa seuraajilleen tällaisesta huolettomuudesta. Murehtiminen ei Vapahtajamme mukaan pidennä ikäämme eikä auta huolien postamisessa. Kristus vakuuttaa, että hiuskarvakaan ei taitu päästämme eikä pieninkään lintu putoa maahan Taivaallisen Isän tietämättä. Kun kerran Isä pitää huolta kedon kuihtuvista kukkasista ja pikkulinnuista, huolehtii hän toki omistaan.

Tällainen huolenpito ei kuitenkaan tarkoita kärsimyksen poistumista tai kuoleman kiertämistä. Kristuksen sanat ovat ennen kaikkea läsnäolon lupaus, vakuutus siitä, että Hän on kaikessa kanssamme. Silloinkin, kun jokin asia tuntuu olevan pielessä, kaikki ei kuitenkaan ole pielessä. Elämässä on paljon hyvää ja kaunista, vaikka joku asia näyttää epäonnistuvankin.

Murehtiminen ei ole vain pohdintaa, vaan se on luonteeltaan pelkoa ja luottamuksen puutetta, joka vaikuttaa ihmisen mielialaan negatiivisesti. Yksinkertaistaen voi sanoa, että murehtija luottaa enemmän itseensä kuin Jumalaan, ja kuvittelee voivansa vaikuttaa asioiden kulkuun niitä murehtimalla. Useimmiten asiat eivät murehtimalla parane, vaan murehtiminen voi saada ne tuntumaan vain entistä pahemmilta.

Jumalaan luottava osaa ottaa itsensä ja elämän oikealla tavalla. Hänellä ei ole tarvetta pakottaa itseään jaksamaan, vaan hän on päättänyt hyväksyä itsensä ja elämänsä sellaisena kuin on. Hän ymmärtää, ettei hän voi hallita elämää itse ja siksi hän luovuttaa ohjat Jumalalle. Oikea huolettomuus on Jumalan tahdon hyväksymistä käytännön elämässä (Matt. 6: 10, Matt. 26: 42).

Aivan Raamatun alkulehdillä luomiskertomuksessa sanotaan: “Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt.” (1 Moos. 2: 2). Jumalan työn päättyminen ei kuitenkaan tarkoita Jumalan toiminnan lakkaamista. Sanat “päätti seitsemäntenä päivänä työnsä” ilmaisevat ajatuksen, että Jumala lakkasi luomasta uusia olentoja. Maailman luominen on Jumalan täydellisen rakkauden vaikutusta, ja Hän loi sen pitääkseen siitä huolta, eikä jättääkseen sen oman onnensa nojaan. Tästä huolenpidosta käytetään nimeä kaitselmus. Johannes Damaskolainen opettaa kaitselmuksesta: “Kaitselmus on Jumalan huolenpitoa olevaisista. Ja vielä: Kaitselmus on se Jumalan tahto, jonka tähden olevaiset saavat soveliaan kulkunsa … Tulee tietää, että Jumalan kaitselmus toimii monella tapaa, eikä sitä voi sanoin selittää, eikä järjellä käsittää. (Ortodoksisen uskon tarkka esitys II: 29). Kaitselmus on Jumalan kaikkivaltiuden, viisauden ja hyvyyden lakkaamatonta toimintaa, jonka kautta Jumala pitää voimassa luotujen olemuksen ja säilyttää niiden voimat sekä johdattaa niitä hyviin tarkoituksiin, jonka kautta hän myös edistää kaikkea hyvää. Mutta sen pahuuden, joka hyvyydestä poikkeamisen kautta syntyy, Hän estää tai korjaa ja johtaa hyviin seurauksiin. Jumala johtaa maailmaa ja sen luotujen, erityisesti ihmisen, elämää edeltä määrättyjen tarkoitusten saavuttamiseen. Tämä ilmenee siten, että Jumala auttaa ihmistä hyvään ja estää, parantaa tai johtaa hyviin seurauksiin sen pahuuden, joka johtuu ihmisen vapaan tahdon vääristymisestä.

Ihmisen elämässä kaitselmus ilmenee loppumattomana sarjana Jumalan rakkauden tekoja: rangaistuksina tai armahtamisena, tapaturmilta ja onnettomuuksilta suojaamisena, lohdutuksena ja vahvistamisena vaikeina aikoina sekä elämän järjestämisenä ja hyvään ohjaamisena. Vuorisaarna (Mt. 6: 25-34) ja Jeesuksen vertaus hopearahasta sekä vertaus kadonneesta lampaasta (Lk. 15: 8-10,3-7) opettavat myös Jumalan kaitselmuksesta ihmiselämässä.

Jokainen huolia kantava tietää, kuinka kuluttavia erilaiset murheen aiheet voivat olla. Ne jopa vaikeuttavat ihmissuhteita, ja vievät yöunet ja ruokahalun ja lopulta elämän ilon ja voiman. Huolehtiminen tai huolettomuus eivät ole vain luonnekysymyksiä, vaan ne sisältyvät moniin tehtäviin ja velvollisuuksiin, joita elämä meille asettaa.

Oikea huolettomuus ei ole laiskuutta, vaan lepoa kaikesta turhasta ja häiritsevästä huolehtimisesta, turhista tavaroista ja turhasta ajattelemisesta, etäisyyden ottamista kaikesta siitä hälinästä, joka meitä täällä ympäröi joka paikassa, joka hetki, lukemattomilla tavoilla.

Hiljaisuus ja pysähtyminen häivyttävät ahtaat rajat ympäriltämme ja auttavat näkemään enemmän. Mitään kummallista tai erityistä ei tapahdu, mutta hiljaisuudessa mieli löytää rauhan, sydän asettuu sijoilleen aivan rauhallisesti kuin lintu omaan pesäänsä. Ei tarvitse lähteä minnekään. Voi vain olla.

Muistan kokeneeni tällaisen hetken hiljaisella erämääjärveltä. Vähän matkaa soudeltuani nostin airot ylös ja annoin veneen ajautua vapaasti.

Aurinko lämmitti pilvettömältä taivaalta. Nojaudun taaksepäin veneen teljolla pidellen veneen reunoista käsilläni. Silmäluomieni läpi kuumottaa punaisena luomieni verisuoniverkosto. Lehtokerttu lavertelee rannalla loputtomasti.  Millaista olisi olla sokea, näkemättä tätä kaikkea? Yritän eläytyä ääniin. Niiden avulla sokea varmaakin aistii ympäristöään. Kaukana kuuluu virtaavan joen ääni vaimeana. Jossakin kuuluu kalan polskahdus. Rapsahdus kuivettuneen oksan pudotessa rannan kelottuvasta männystä. Paarman siipien surahdus, oman sydämeni lyönnit. Vaikka on tyyntä, olen kuulevinani tuulen suhisevan hiljaa rannan puissa.  Aistin voimakkaana suopursun tuoksun. Siihen sekoittuu veden erikoinen sivutuoksu, jossa olen tuntevinani kalan hajua.  Oli vain tuoksut ja erilaiset luonnon äänet. Hetken oli tunne kuin kaikki seisahtuisi.

Oli vain tuo hetki, joka sisältää kaiken. Siinä on kaikki entinen, siinä on myös tuleva, ikuisuuskin. Äänien, värien ja tuoksujen lisäksi tunnen rauhaa ja kiitävän ajatuksen, että minulla on vielä aikaa.

Kehotus olla murehtimatta ei kuitenkaan tarkoita, että ihmisen tulisi lopettaa itsestään huolehtiminen, tai että hän vain passiivisesti odottaisi puun alla omenan putoavan hänen käteensä. On kuitenkin yksi asia, joka on kaikkein tärkein. Jeesus sanoo: “Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” “Älkää siitä murehtiko, mitä söisitte tai joisitte. Älkää sitä etsikö. Tätä kaikkea maailman ihmiset tavoittelevat; teidän Isänne tietää kyllä, että te sitä tarvitsette. Etsikää hänen valtakuntaansa, niin te saatte myös kaiken tämän.”

Kirkon pyhät kehottavat meitä huolehtimaan sielustamme ja varottavat lankeamasta vääränlaiseen huolettomuuteen. Ortodoksia on terapeuttista tiedettä, jonka päämääränä on ihmisen parantuminen sielun sairauksista. Tätä parantumisen menetelmää ja sen mukaista elämää kutsutaan pyhän hesykasmin eli hiljaisuuden teologiaksi. Kirkon teologia ei ole inhimillistä tietoa tai intohimoa, vaan Pyhän Hengen työtä, joka vaikuttaa ihmisen puhtaassa sydämessä. Samalla kun luotamme siihen, että Jumala pitää meistä huolen kaikkine tarpeinemme, meidän on tehtävä oma osuutemme Jumalan valtakunnan saavuttamiseksi ja sielumme pelastukseksi. Meidän on kilvoiteltava sielumme puhdistamiseksi, jotta Jumalan pelastava armo voisi saada sijaa meissä ja voisi uudistaa meitä Kristuksen kaltaisuuteen. Pelastus on ihmisen ja jumalallisen armon yhteistoimintaa. Hiljaisuus on osa tätä pelastukseen johtavaa tietä.