Sakramentit

Ihmiselämän liturginen kierto alkaa rukouksilla lapsivuoteessa olevan äidin puolesta ja päättyy panihidaan, kuolleen puolesta toimitettuun muistopalvelukseen. Jumalanpalvelukset voidaan jakaa kahteen ryhmään: yleiset jumalanpalvelukset ja yksityiset jumalanpalvelukset. Jako ei oikeastaan ole hyväksyttävissä, sillä todellisuudessa kaikki yhdessä muodostavat seurakunnan. Se, mikä koskee yksityistä, koskee koko kirkkoa, ja se, mikä koskee kirkkoa, koskee jokaista seurakunnan jäsentä. Sakramentaalisen elämän keskus on Eukaristia, joka on yhteydessä tavalla tai toisella muihin sakramentteihin. Ortodoksinen kirkko edustaa ns. eukaristista ekklesiologiaa, ts. ehtoolliskeskeistä seurakuntaelämää. Jo apostolit korostivat Ehtoollisen merkitystä. Kuitenkaan Eukaristiaa ei tulisi korostaa muiden sakramenttien kustannuksella.

Sakramentti on pyhä mysteerio, salaisuus, näkymättömän Jumalan armon näkyvä merkki. Sakramenttien avulla Jumalan armo ja pyhitys tulevat ihmisen omaksuttaviksi.

Sakramenttien lukumäärästä on ollut vallalla kaksi käsityskantaa: erityisesti roomalaiskatolinen kirkon kanta on ehdoton lukumäärään seitsemän nähden. Kuitenkaan lukumäärää ei voi täsmällisesti määritellä, sillä Jumalan armoa ei voi rajata. Tämä näkemys korostuu ortodoksisessa teologiassa. Joskus hautaus ja munkiksi vihkiminen on luettu sakramentteihin, ja joskus taas avioliittoa ei ole pidetty sakramenttina.

Lukumäärää seitsemän on perusteltu mm. seuraavilla näkökohdilla: seitsemän katsotaan viittaavaan Jes.11:2-4: “Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki”.

Nykyään ortodoksisessa kirkossa katsotaan olevan seitsemän sakramenttia eli mysteeriota: kaste, voitelu, pyhä Ehtoollinen, heirotonia eli vihkimys pappeuden eri asteisiin, katumus, sairaanvoitelu ja avioliitto. Kuitenkaan ei euhologion, joka sisältää kaikkien sakramenttien tekstit eikä patristinen traditio muodollisesti rajoita sakramenttien määrää. Ne eivät tee selvää eroa “sakramenttien” ja sellaisten toimitusten kuin esimerkiksi teofaniana tapahtuvan vedenpyhityksen, hautauspalveluksen tai munkiksi vihkimisen välillä, joita kutsutaan sakramentalioiksi. Itse asiassa mikään ortodoksisen kirkon kirkolliskokous ei ole koskaan määritellyt sakramenttien määrää. Ainoastaan “ortodoksisessa tunnustuksessa” 17.vuosisadalla uskonpuhdistusta vastaan hyväksyttiin yleisesti lukumääräksi seitsemän.

Sakramentit ymmärretään Kirkon näkyviksi välikappaleiksi ihmisten pyhittämistä varten. Sana sakramentti merkitsee samaa kuin mysteerio, salaisuus. Sana tarkoittaa salaista, peitettyä, toiselle saavuttamatonta. Raamatussa salaisuus- käsitettä käytetään myös eri merkityksessä kuin sakramentti, esim. taivasten valtakunnan salaisuus (Mt.13:11), uskon salaisuus (1 Tim.3:9; 1 Kor. 13:2), jumalaisuuden salaisuus (1.Tim.3:16) ja lunastuksen salaisuus (Kol. 1:26; Ef 3:9).

Ortodoksinen kirkko ymmärtää sakramentit itsensä Kristuksen asettamiksi. Ne ovat laillisen papiston toimittamia pyhiä toimituksia, jotka välittävät Jumalan näkymättömän armon. Jokaisessa sakramentissa uskova saa määrätyn armolahjan.

Roomalaiskatolisen kirkon käsitys sakramenteista on sama kuin ortodokseilla.  Protestanteilla on toisenlainen käsitys. Koska ihminen tulee vanhurskaaksi vain yksin uskosta, pelastava armo annetaan Jumalan välittömänä vaikutuksena ihmisen sydämeen. Armon vastaanottaminen sakramenteissa on riippuvainen ihmisten sielullisesta mielentilasta. Sakramentit ovat annetut vahvistamiseksi ja ne kasvattavat uskoamme, mutta eivät sisällä itsessään vanhurskauttamisen armoa. Armoa ei anneta ihmisille sakramenttien kautta, vaan uskon kautta ja vain jos uskoo. Lutherin mukaan “ei sakramentti, vaan usko sakramentissa vanhurskauttaa”. Sakramenteilla ei ole merkitystä itsessään, vaan ainoastaan Sanan kanssa. Sakramenteissa ei syntien anteeksiantamus tule kaikille yleensä, vaan, kuten sanassa, jokaiselle erikseen. Sakramentti siis vahvistaa uskoa ihmisen omaan pelastukseen, vanhurskauttavan armon saamiseen. Jos ei ole persoonallista uskoa, sakramentti on vain ulkonainen merkki, joka ei välitä armoa.

Reformeerattujen käsitys poikkeaa vielä edellisestä. Sakramenteilla ei ole uskon vahvistamisen välikappaleen merkitystä. Sakramentit ovat vain sovittuja merkkejä ihmisten liittymisestä keskenään. Sakramentin vastaanottaessaan ihminen antaa ulkonaisen todistuksen kristillisestä uskostaan.

Kalvinistien mukaan “sakramentti välittää armon vain niille ihmisille, jotka Jumala on edeltä määrännyt pelastukseen”. Armo ei vaikuta sakramenteissa. Ne ovat Jumalan “armon merkkejä ja sinettejä”.

Anglikaanisen kirkon käsitys on, että sakramentti on Kristuksen asettama sisäisen ja hengellisen armon ulkonainen ja näkyvä merkki, välikappale, jonka kautta ihminen saa armon. Sakramentti on takuu, joka vakuuttaa ihmisen Jumalan armosta. Itse asiassa anglikaanisen kirkon käsitys täysin ortodoksinen, ts. sakramentit ovat armon antamisen välikappaleita.

Ortodoksisen näkemyksen mukaan sakramentti ei ole vain toimitus. Näkyvässä muodossa se sisältää ja johdattaa Jumalan armon ihmiseen. Sakramentin vaikutus on pelastukseksi tai tuomioksi. Sakramentti on todellinen, jos se toimitetaan oikein ja jos täytetään kirkon säätämät vaatimukset toimittajasta ja toimitustavasta. Sakramentin voi toimittaa vain oikealla tavalla valittu ja laillisesti vihitty piispa tai pappi. Sakramentin vaikutus ei ole riippuvainen sakramentin toimittajan hengellisestä tasosta.

Sakramentti on todellinen, jos toimittaja on henkilö, jolla on siihen laillinen oikeus ja valta ja jos sakramentin toimittaminen tapahtuu oikein.  Armo vaikuttaa sakramentin vastaanottajassa riippumatta hänen uskonnollis-siveellisestä tilastaan. Onko armon vaikutus pelastava vai tuomitseva, riippuu sakramentin vastaanottajan sisäisestä mielentilasta. Välttämätön ehto pelastavalle vaikutukselle on usko sakramenttiin sekä vilpitön halu tulla siitä osalliseksi.

KASTE

Kaste on ensimmäinen sakramentti, joka toimitetaan kirkon jäsenyyteen liittyvälle. Kaste tapahtuu ortodoksisessa kirkossa upotuskasteena, vaikka valelukastekin hyväksytään mahdollisissa poikkeustapauksissa. Kastetta vastaavia riittejä on kuulunut ikivanhoista ajoista muihinkin uskontoihin, sekä juutalaisuuteen että Aasian uskontoihin. Kristilliseen kasteeseen liittyy merkityksiä, joita muissa uskonnoissa ei ole. Kaste ymmärretään oveksi seurakuntaan ja liittymiseksi kristilliseen kirkkoon. Kaste on uudestisyntyminen, jonka Pyhän Hengen saaminen vaikuttaa. Pelastustapahtuma on kastettavalle henkilökohtainen, hänen pelastuksensa kuolemasta sekä ylösnouseminen Kristuksen kanssa. Kaste merkitsee myös syntien anteeksisaamista, perisynnistä ja muista synneistä vapautumista, sekä Pyhän Hengen saamista näkymättömästi. Alkuaan kaste, voitelu ja Ehtoollinen ovat kuuluneet yhteen.

Lapsikastetta on harjoitettu jo UT:n ajoista lähtien. Tästä on kirjallisia todisteita 2. vuosisadalta. Lapsikasteen kieltäjät ja vastustajat vetoavat Mk.16:16: “Joka uskoo ja kastetaan…”, jonka katsotaan vaativan kastettavalta uskoa ennen kastetta, mitä lapsella ei tietystikään vielä voi olla samoin kuin aikuisella. Sen vuoksi vasta aikuisena voidaan kastaa. Tällä kannalla ovat baptistit, adventistit ja helluntailaiset. Lapsikaste ei ole heistä pätevä, vaan se täytyy uudistaa

Hätäkaste

Ortodoksisen Kirkon perinteessä on ohjeet myös sellaista poikkeuksellista kastetta varten, joka toimitetaan kuolemanvaarassa olevalle lapselle. Joskus voidaan jo heti synnytyksen jälkeen todeta, että lapsi ei todennäköisesti jää henkiin. Tällöin on toimittava välittömästi hätäkasteen järjestämiseksi. Ensisijaisesti on pyrittävä saamaan paikalle ortodoksinen pappi, mutta usein on tyydyttävä muuhun ratkaisuun. Hätäkasteen voi toimittaa maallikkokin. Ortodoksinen kirkko hyväksyy myös toiseen kirkkokuntaan kuuluvan jäsenen suorittaman kasteen. Hätäkastetta ei uusita. Keskiajalla ei edes vaadittu kirkkoon kuulumista hätäkasteen toimittajalta. Luterilainen kirkko hyväksyy vain luterilaisen suorittaman hätäkasteen. Kaste hyväksytään valelemallakin, jos se suoritetaan “Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Kasteelle tarvitaan todistaja, ts. kummi tai kummit. Mikäli lapsi jää eloon, on heti olosuhteiden salliessa huolehdittava siitä, että ortodoksinen pappi tulee toimittamaan mirhavoitelun.

Kummi

Kummijärjestelmä syntyi todennäköisesti 100-luvulla. Justinus Marttyyri (k.165) viittaa kummiuteen kertoessaan henkilöstä, joka ilmoittaa piispalle, mitä tietää kastettavasta henkilöstä. Aluksi kummius liittyi katekumeeniaikaan. Kummi oli lisäksi todistaja siitä, että henkilö todella halusi liittyä kristinuskoon. 200-luvulla kummijärjestelmä vakiintui. Kummin tehtäväksi tuli myös opettaa kastettavalle kristinuskon perusasioita. Lapsina kastetuille opetus luonnollisesti tapahtui kasteen jälkeen. Lapsikasteen yleistyessä vanhemmat olivat kummin asemassa. Myöhemmin vakiintui käytäntö, etteivät vanhemmat toimineet omien lapsiensa kummeina. Heidän sijastaan jotkut muut hoitivat kummin tehtävät.

Nykyään kummin tehtävä on vastata kastekysymyksiin lapsen puolesta. Kasteen jälkeen hänen tehtävänsä on opettaa lasta kristilliseen uskoon liittyvissä asioissa ja viedä häntä pyhälle Ehtoolliselle.

Kastetta edeltäviä toimituksia

Lapsen kastetta edeltäviin kirkon toimituksiin kuuluvat rukoukset lapsivuoteessa olevan äidin puolesta. Ne luetaan samana päivänä, jolloin lapsi on syntynyt. Äiti on niissä keskeisellä sijalla. Rukouksissa pyydetään anteeksiantoa äidille. Kahdeksantena päivänä syntymästä toimitetaan rukoukset lapsen puolesta. Nykyisinkin toimitettavassa ns. kirkottamisen toimituksessa on yhdistetty kaksi eri toimitusta: äitiä koskeva toimitus sekä alkuaan erillisenä toimitettu kastetun lapsen tuominen seurakunnan yhteyteen. Äitiä koskevassa toimituksessa kannetaan rukouksia äidin ja kastamattoman lapsen puolesta sekä äidin, joka palaa 40 vrk:n jälkeen kirkolliseen yhteyteen.

Kastetoimituksen järjestys:

I Kasteeseen valmistautuminen

1. Opetettavaksi ottaminen

2. Eksorkismit eli manaukset

3. Saatanasta luopuminen

4. Kristukseen liittyminen

5. Uskon tunnustaminen

II Varsinainen kaste

1. Veden pyhittäminen

2. Öljyn siunaaminen ja kastettavan voiteleminen

3. Kastaminen upottamalla

III Voitelun sakramentti

1. Valkeaan vaatteeseen pukeminen

2. Mirhavoiteella voiteleminen

3. Saatto kasteastian ympäri

4. Epistola ja evankeliumi

IV Ns. kahdeksannen päivän toimitukset

1. Mirhavoiteen poispeseminen

2. Hiusten leikkaaminen

Kaste liittää ihmisen Jumalan pelastusteon yhteyteen, ja mahdollistaa poispääsyn tuonelasta, mutta vain siinä tapauksessa, että ihminen pysyy kuolemaansa asti kasteen liitossa. Paha yrittää nimittäin myös vetää ihmisiä puolelleen, ja Jumalasta luopuneet ihmiset ovat sen saalista. (1. Piet.5: 8 9)

Ihmisen osana tässä maailmassa on kasteen sinetin varjeleminen, toisin sanoen pysyminen kiinni Kristuksessa, Kirkossa ja tulevan iankaikkisen elämän toivossa. Tähän hän saa apua itse Jumalalta. Jumala on lähettänyt Pyhän Henkensä johtamaan Kirkkoa, joka on perustettu maan päälle tukemaan ihmistä taistelussa pahaa vastaan, eikä Kirkkoa voi mikään mahti maailmassa tuhota. Kirkon yhteydessä eläen on pelastuminen mahdollista. (Mt.16:18 19) Kirkon ulkopuolella olevien ihmisten kohtalon määrää yksin Jumala, jolle kaikki on mahdollista.

Kaste on alkuna kristillisen kasvun tiellä. Tarvitaan kasvatusta ja harjoitusta sekä taistelua synnillisiä taipumuksia vastaan. Kaste merkitsee vastausta siihen, mitä Jumala on tehnyt hyväksemme. Voittoa kuolemasta ei saavuteta passiivisella osallistumisella. Tarvitaan uskoa sekä syvää kaipausta kuolla Kristuksen kanssa. Se merkitsee jatkuvaa taistelua, askeesia. Vasta kun kaikki maailman elementit kuolevat sisimmässä, voi tehokkaasti taistella pahaa vastaan ja toteuttaa epäitsekästä rakkautta kirkon elämässä. Pelastus, pyhittyminen ja jumaloituminen toteutuvat täydellisesti ja objektiivisesti kirkossa ja ovat sidoksissa kasteeseen ja Eukaristiaan. Niistä riippuu pelastuksemme. Se, joka ei täytä kastelupaustaan, “on kutsuttu, mutta ei valittu”. Niin kuin Jeesuksen parannusihmeet, myös sakramentit, erityisesti kaste ja Eukaristia, välittävät uskovalle syntien anteeksiannon ja osallisuuden valtakunnan uudesta elämästä (Mk 2:10; Joh. 5:14). Kaste, ykseyden sakramentti Kristuksessa, tarvitsee ollakseen täydellinen, moninaisuuden sakramentin, Eukaristian.

Kristittynä eläminen merkitsee jatkuvaa uudistumista. Se edellyttää pakoa maailmasta. Kreikkalaiset isät käyttävät siitä nimitystä anakhoresis. Sillä ei tarkoiteta jonkin tietyn paikan jättämistä, vaan luopumista turhuuksista ja houkutuksia täynnä olevasta ympäristöstä. Käytännössä se merkitsee kieltäytymistä aistillisista ja maallisista iloista, toisin sanoen kaikesta siitä, mikä estää kristityn hengellistä kasvua. Se on paheista ja viettelevästä ympäristöstä luopumista, vapaehtoista köyhyyden valitsemista ja väärän uskonnollisen elämän hylkäämistä.

Kastettujen tulee säilyttää kasteen armo. He ovat armon astioita. Turmelukselle ei saa antaa valtaa.

Kristityiltä edellytetään, että he vapaasti vastaavat Jumalan armoon uskossa ja kuuliaisuudessa ja pyrkivät saamaan ja säilyttämään Pyhän Hengen sydämissään. Kasteen armo on luovuttamaton ja henkilökohtainen ja se on kaiken kristillisen elämän perusta. Kaikki sakramentit, erityisesti kaste ja Eukaristia, ovat oleellisia Kristuksen Ruumiin jäsenyydelle. Jos niitä ei oteta vakavasti, ne ovat vain mahdollisuus.

Mitä enemmän ihminen tuntee Jumalaa, sitä enemmän hän on ihminen. Jumalan työtoverina hän omalta osaltaan toteuttaa Hänen kaitselmuksensa kokonaissuunnitelmaa, jonka tarkoituksena on saada aikaan harmonia ja rauha koko maailmankaikkeudessa. Kastettu on uudistunut ja jumalallistunut. Koko hänen elämällään on uusi merkitys. Jumala asuu hänessä, uudistaa häntä, luo uutta ja antaa uutta elämää. Pyhän Hengen temppelinä hänestä tulee täällä maan päällä Jumalankantaja.

MIRHAVOITELU

Voitelun sakramentti, jota kutsutaan myös vahvistukseksi, toimitetaan ortodoksisessa kirkossa aina kasteen yhteydessä. Aivan samoin kuin pääsiäiseen liittyy erottamattomasti helluntai, niin kasteeseenkin liittyy voitelu. Ortodoksisessa kirkossa voitelun sakramentti, Pyhän Hengen lahja, toimitetaan voitelemalla kastettu erityisellä öljyllä, pyhällä mirhalla, jonka valmistavat kirkon piispat suurena torstaina aina määräajoin. Mirhaa käytetään tässä sakramentissa merkkinä siitä, että alkukirkossa Pyhän Hengen lahja annettiin Kristuksen apostolien kautta, joiden seuraajia maailmassa ovat piispat.

Voitelussa kastettu saa Pyhän Hengen lahjat, jotka kasvattavat ja vahvistavat häntä hengellisessä elämässä. Ne antavat voimaa asteittain täydellistyä hengellisesti ja säilyttää ja tunnustaa usko Jeesukseen Kristukseen. Kristus itse oli Jumalan Voideltu ja kirkon isien mukaan voitelun sakramentissa kasteltu voidellaan yhdessä Kristuksen kanssa ja niin hänestäkin tulee “voideltu”. Voitelun kautta meistä tulee Jumalan lapsia, joissa Pyhä Henki asuu ja vaikuttaa niin kauan kuin toimimme yhteistyössä Hänen voimakkaan ja pyhän vaikutuksensa kanssa.

Voitelua voi kutsua siis Pyhän Hengen johdattamisen sakramentiksi, joka on kasteesta erillinen sakramentti, vaikka toimitetaankin kasteen kanssa samassa yhteydessä. Apostolit alkoivat toimittaa tätä sakramenttia heti helluntain jälkeen. Apostolit eivät tehneet mitään oman tahtonsa mukaan, vaan Herran käskyn mukaisesti. Käskyn suorittaa voitelun sakramenttia Jeesus luultavasti antoi ilmestyessään heille ylösnousemuksensa jälkeen, jolloin Hän puhui heille Jumalan valtakunnan salaisuuksista.

Voitelun sakramentti toimitettiin alkukirkossa kahta eri käytäntöä noudattaen. Aivan aluksi se tapahtui kätten päälle panemisen kautta. Useat UT:n kohdat mainitsevat voitelun, esim. Joh.7:37 -39:”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, “hänen sisimmästään kumpuavat elämän veden virrat, niin kuin kirjoituksissa sanotaan”. Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Vielä ei Henki ollut tullut, koska Jeesusta ei vielä ollut kirkastettu”. Tämä evankeliumin kohta sisältää lupauksen Pyhästä Hengestä.

Toisaalla Apostolien teoissa (Ap.t.8:14 -17) mainitaan selvästi kätten päälle paneminen voitelun sakramentin toimittamismuotona: “Perille tultuaan nämä rukoilivat Samarian uskovien puolesta, että he saisivat Pyhän Hengen… Pietari ja Johannes panivat kätensä heidän päälleen ja he saivat Pyhän Hengen”.

Kätten päälle panemisen jälkeisestä Pyhän Hengen välittömästä vaikutuksesta mainitaan apostolien teoissa (Ap.t.19:1-6): “Tämän kuultuaan he ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimeen, ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, Pyhä Henki tuli heihin ja he puhuivat kielillä ja profetoivat”. Apt. 2:38:ssa Pietari kehottaa: “Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen”.

Tätä sakramenttia nimitetään voiteluksi mm. 1. Joh.2:20, 27:ssa: “Te taas olette Pyhältä saaneet hengen voitelun, ja kaikilla teillä on tieto… Teissä kyllä pysyy se voitelu, jonka olette Pyhältä saaneet, ettekä te tarvitse kenenkään opetusta. Hänen Henkensä opettaa teitä kaikessa ja on tosi…” Myös 2. Kor.1:21:ssa käytetään voitelu- nimitystä: “Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa: hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen”.

Voitelun sakramentin toimittaminen tapahtuu välittömästi kastamisen jälkeen. Rukouksessa pappi pyytää, että Jumala lahjoittaisi kastetulle “Pyhän Hengen lahjan sinetin” ja “Kristuksen Ruumiin ja kalliin Veren osallisuuden”, että Jumala säilyttäisi kastetun hänelle annetussa pyhityksessä ja vahvistaisi oikeassa uskossa. Sitten seuraa voiteleminen pyhällä mirhavoiteella ristinmuotoisesti ruumin jäseniin, samalla kun lausutaan: “Pyhän Hengen lahjan sinetti. Aamen.” Voiteella tehdään ristinmerkki otsaan mielen ja ajatusten pyhittämiseksi, rintaan sydämen ja halujen pyhittämiseksi, silmiin, korviin ja huuliin aistien pyhittämiseksi sekä käsiin ja jalkoihin töiden ja käytöksen pyhittämiseksi.

Näkymättömästi voitelun sakramentissa kastettu saa Pyhän Hengen armolahjoineen. Alkuseurakunnassa Pyhän Hengen saaminen ilmeni erityisinä lahjoina, esimerkiksi ennustamisena, kielilläpuhumisena jne. Voitelu ymmärrettiin alkuseurakunnassa ”sinetiksi”, joka painetaan ihmisen sisimpään. Kirkon alkuaikoina voitelua kutsuttiinkin “sinetöinniksi”. Tämä sinetti kehotetaan säilyttämään rikkomattomana.  “Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten” (Ef. 4:30). Voitelun kautta ihmisistä tulee Jumalan temppeleitä: “Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä!” (1 Kor.3:16 – 17)

Roomalaiskatolisessa kirkossa voitelun toimittaa piispa, papit ainoastaan poikkeustapauksissa. (7.Apost.Sääntö: 22,43,44:Voitelun saa toimittaa myös pappi piispan ohella). Piispa toimittaa kätten päälle panemisen kutsuen Pyhän Hengen voideltavaan. Piispa voitelee vain otsan sanoen: “Minä merkitsen sinut N. ristinmerkillä…” Sitten hän lyö voideltua hiljaa poskelle lausuen: “Rauha olkoon kanssasi”. Katolisessa kirkossa voitelun sakramenttia ei toimiteta kasteen yhteydessä, vaan 7 – 12- vuotiaana.

Protestantit eivät hyväksy voitelua sakramentiksi, vaan ymmärtävät sen vain kastetta täydentävänä ulkonaisena toimituksena, konfirmaationa. He eivät myöskään käytä voidetta, vaan konfirmaatio tapahtuu kätten päälle panemisena 12 – 18-vuotiaana. Kysymyksessä on vanhempien ja kummien antamien lupauksien vahvistaminen.

Ortodoksisen opetuksen mukaan voitelun sakramentti sinetöi kastetun henkilökohtaiseen ja ainutlaatuiseen suhteeseen Pyhään Kolmianisuuteen Pyhän Hengen läsnäolon kautta. Voitelun sinetti painetaan kaikkiin ihmisruumiin jäseniin merkiksi siitä, että kastettu on liitetty kokonaisuudessaan Kristuksen Ruumiiseen. Jokainen sakramentti kasteen ja voitelun jälkeen liittää ihmisen uudelleen siihen ihmisluonnon täydellisyyteen, joka alkoi kasteessa. Kasteen jälkeen ihminen lankeaa kutsumuksestaan. Se on luonnollista. Hänen on mahdollista palata takaisin katumuksen sakramentin kautta. Sen tarkoitus on todellistaa totuutta ihmisestä, samalla myös Jumalasta.

Ortodoksiseen kirkkoon liittäminen

Voimassa olevan lainsäädännön mukaan Suomessa voi kuulua vain yhteen uskonnolliseen yhteisöön. Siksi kirkkoon liittyjän on ennen liittymistä erottava entisestä uskontokunnasta. Vasta sen jälkeen hänet voidaan hyväksyä ortodoksisen kirkon rekisteriin.

Kirkkoon liittämistä edeltää valmentautumisjakso, jonka aikana liittyjä perehtyy ortodoksisen uskon keskeisimpään sisältöön papin antamien ohjeiden mukaisesti. Häntä pyydetään käymään katekumeeni- luennoilla, lukemaan ortodoksisuutta esittelevää kirjallisuutta ja osallistumaan jumalanpalveluksiin. Tällä tavalla hän voi tutustua ortodoksisen uskon maailmaan.

Varsinainen kirkkoon liittäminen saa erilaisia muotoja riippuen asianomaisen uskonnollisesta taustasta Jos liittyjää ei ole aikaisemmin kastettu, hänelle toimitetaan kasteen ja mirhavoitelun sakramentti. Jos liittyjä on kastettu jossain protestanttisessa kirkossa, kastetta ei uudisteta, mutta voitelun sakramentti toimitetaan.

Jossain muussa idän ortodoksista kirkoista tai katolisessa kirkossa kastetun ja voidellun kirkkoon liittäminen tapahtuu osallistumalla katumuksen sakramenttiin ja Herran pyhään ehtoolliseen. Jos taas liittyjä on joskus ollut ortodoksisen kirkon jäsen, mutta eronnut kirkosta, takaisin liitäminen tapahtuu yksinkertaisesti osallistumalla synnintunnustukseen ja ehtoolliseen. Samoin menetellään maahanmuuttajien suhteen, jotka ovat kastetut ja voidellut jossain muussa ortodoksisessa paikalliskirkossa.

Kirkkoon liittäminen voi tapahtua jumalanpalveluksen yhteydessä tai erillisenä toimituksena. Liittämistoimituksen edellä asianomaisen tulee osallistua katumuksen sakramenttiin, jonka yhteydessä hän antaa seuraavansisältöisen uskon vakuutuksen: “Jumalan armosta tullessani ortodoksiseen eli yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon annan tämän kirjallisen vakuutuksen, jolla tunnustan ja omaksun kaiken mitä seitsemän pyhää ekumeenista synodia sekä paikalliset kirkolliskokoukset ovat säätäneet ja rakkaudella omaksuneet. Näin hylkään kaikki oikean uskon vastaiset uudet opetukset dogmeissa, sakramenteissa, perimätavoissa ja kirkon käytännössä. Tunnustaen ja koko sielullani vastaanottaen oikean uskon tahdon olla ortodoksisen kirkon uskollinen ja oikea lapsi.”

Liittämistoimitus on lyhyt ja yksinkertainen. Alkurukousten ja psalmin 51 lukemisen jälkeen asianomaiselta kysytään, tahtooko hän tulla ortodoksisen kirkon jäseneksi. Annettuaan myönteisen vastauksen liittyjä lukee nikealais- konstantinopolilaisen uskontunnustuksen, minkä jälkeen toimitetaan voitelun sakramentti. Pappi voitelee pyhällä mirhalla kirkkoon liitettävän otsan, korvat, kädet, rinnan ja jalat lausuen: “Pyhän Hengen lahjan sinetti. Aamen.” Voidellulle annetaan risti kaulassa kannettavaksi ja kummi ojentaa hänelle palavan tuohuksen. Usein kirkkoon liittäminen tapahtuu liturgian pienen saaton aikana. Kirkkoon liitetty osallistuu kyseisessä liturgiassa ensimmäisenä pyhään Ehtoolliseen.

PYHÄ EHTOOLLINEN

Epäilemättä voidaan sanoa, että Kirkon keskeisin sakramentti on Pyhä Ehtoollinen. Se on sakramenttien sakramentti. Itse Kristus asetti sen. Matteuksen evankeliumi kertoo siitä seuraavasti: “Illan tultua Jeesus kävi aterialle kahdentoista opetuslapsensa kanssa. Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsilleen sanoen: “Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini”. Sitten Hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: “Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi”. Ja Kristus lisäsi vielä: “Tehkää tämä minun muistokseni!”

Näistä Kristuksen sanoista ymmärrämme, että Pyhä Ehtoollinen on todellinen Kristuksen Ruumis ja Veri. Se ei ole vain symboli. Kristus ei sanonut, että tämä vertauskuvallisesti esittää Ruumistani tai vertani, vaan “tämä on minun ruumiini ja vereni”. On tietenkin totta, että Ehtoolliseen osallistuessamme näemme inhimillisillä silmillämme leivän ja viinin ja kielellämme maistamme leivän ja viinin. Mutta todellisuudessa se mitä näemme ja maistamme on todellinen Kristuksen ruumis ja veri. Kuinka tämä tapahtuu, sitä ei kukaan osaa sanoa. Kaikki tapahtuu salaisella tavalla Pyhän Hengen vaikutuksesta papin sanoessa: “Tee tämä leipä Sinun Kristuksesi kalliiksi Ruumiiksi ja mitä tässä maljassa on Sinun Kristuksesi kalliiksi vereksi”.

Kristuksen sanoista käy myös ilmi, että Kristus asetti tämän sakramentin “syntien anteeksi antamiseksi”. Sakramentin päätarkoitus on ihmisten syntien anteeksiantaminen ja anteeksiantamisen ohella siihen liittyy myös pyhittyminen, kunnia ja iankaikkinen elämä. Siksi ehtoollisen jakaja sanoo jokaiselle osallistujalle: “osallistuu Kristuksen Ruumiista ja verestä syntien anteeksiantamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi”.

Kristuksen sanoista käy edelleen ilmi, että Pyhän Ehtoollisen sakramentti on Jumalan ja ihmisen välisen uuden, ystävyyden ja sovinnon liiton, sinetti. Edellä mainituista asettamissanoista ilmenee myös, että tämä sakramentti tulee aina toimittaa myös Kristuksen “muistoksi”, Hänen ihmiseksi tulemisensa, ristinuhrinsa, hautaamisensa ja ylösnousemisensa muistoksi sekä taivaaseen astumisensa ja Isän oikealla puolella istumisensa muistoksi, ja vielä Hänen toisen, kunniakkaan tulemisensa muistoksi.

Toisaalla Raamatussa Kristus vakuuttaa, että Hänen ruumiinsa on “todellinen ruoka “ja “todellinen juoma”. Ja vielä Hän sanoo nuo pelottavalta tuntuvat sanat, että “sillä, joka ei syö hänen ruumistaan ja juo hänen vertansa ei ole iankaikkista elämää itsessään”. Tästä ymmärrämme, että Pyhä Ehtoollinen on ihmisen hengellinen ravinto. Kuten ihminen ei voi elää ilman luonnollista ravintoa, ei hän voi myöskään elää ilman hengellistä ravintoa – ilman Pyhää Ehtoollista. Tämän Kristus tekee meille täysin selväksi sanoessaan, “ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo Hänen vertansa, teillä ei ole elämää itsessänne; ja se joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä”.

Pyhä Ehtoollinen on ihmisen ja Jumalan välinen yhteys. Se jumalallistaa hänet. Koska ihminen yhdistyy Jumalan kanssa, hän yhdistyy myös toisten ihmisten kanssa. Kuten apostoli Paavali sanoo: “Koska leipä on yksi, niin mekin olemme yksi Ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.”

Tämä ihmisten yhdistyminen yhdeksi ruumiiksi on kuten Pyhän Kolminaisuuden kolmen Persoonan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, yhteys.

Pyhän Ehtoollisen hedelmät ovat syntien anteeksisaaminen, puhdistuminen, pyhittyminen, vanhurskauttaminen, yhteys Jumalan ja toinen toistemme kanssa, hengellisyys, iankaikkinen elämä, kunnia ja jumaloituminen eli jumalankaltaisuuteen kasvaminen.

Saadakseen kaikki Pyhän Ehtoollisen hedelmät ja kaiken hyödyn, ihmisen tulee osallistua siihen usein. Kuinka usein, voimme kysyä? Joka kerran, kun hän osallistuu liturgiaan. Toiseksi: meidän tulee lähestyä “Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa”. Toisin sanoen lähestyä arvollisesti, kunnioituksella ja uskossa Jumalaan, kokosydämisesti rakastaen Jumalaa ja ihmisiä.

Pyhä Ehtoollinen toimitetaan kirkossa, mutta se voidaan tehdä myös ulkona tai missä tahansa, jos tarve vaatii, tilanteen mukaan. Se voidaan toimittaa kerran päivässä ja se siis tapahtuu Pyhässä Liturgiassa. Aineelliset leipä ja viini muuttuvat Pyhän Hengen vaikutuksesta hengellisiksi asioiksi – Kristuksen ruumiiksi ja vereksi

KATUMUKSEN SAKRAMENTTI

Katumuksen sakramentissa hoidetaan ihmisen murheita ja sielun epäpuhtauksia, ja kristitty saatuaan syntien anteeksiannon jälleen vapautuu syyllisyydestä ja pyhitetään aivan samoin kuin silloin, kun hänet kastettiin. Siksi katumuksen sakramenttia myös joskus kutsutaan “hengelliseksi lääkkeeksi”. Ihmisen synnit, jotka painavat häntä kohti maata, jotka tylsistävät hänen mielensä ja järkensä, sydämensä ja omatuntonsa, jotka hämärtävät hänen hengellisen näkökykynsä ja tekevät voimattomaksi hänen kristillisen tahtonsa, hävitetään, ja hänen yhteytensä kirkkoon ja Herraan Jumalaan saatetaan entiselleen.

Koska teemme syntiä kasteemme jälkeen, katumuksen sakramentti on meille välttämätön sisäisen, hengellisen ihmisemme puhdistamiseksi. Tästä syystä sitä kutsutaan toiseksi kasteeksi. Katumuksen sakramentti muodostuu kahdesta osasta: 1. syntien tunnustaminen kirkon papin edessä tulemalla sakramenttiin, ja 2. papin lausumasta päästörukouksesta ja Jumalan suomasta syntien anteeksiannosta. Sakramenttia kutsutaan myös synnintunnustuksen sakramentiksi, vaikka syntien tunnustaminen käsittääkin vain ensimmäisen ja alkuosan siitä, ja tämä viittaa sielun syntien vilpittömän tunnustamisen tärkeyteen ja merkitykseen.

Syntien tunnustaminen, ts. niiden ääneen lausuminen, on sisäisen katumuksen ilmaus, sen tulos ja osoittaja. Katumus ei ole vain tietoisuutta omista synneistä tai vain oman arvottomuutensa tuntemista eikä se ole synnintuntoakaan tai murhetta, vaikka näiden puolten tulee kuuluakin katumukseen. Paremminkin katumus on tahdon ilmaus parannukseen, halu ja vakaa aikomus, päätös taistella pahoja taipumuksia vastaan. Tähän sielun tilaan yhdistyy pyyntö Jumalan avusta taistelussa pahoja taipumuksiaan vastaan Tällainen sydämestä tuleva ja vilpitön katumus on välttämätöntä, jotta tämän sakramentin voima ulottuisi ei vain syntien poistamiseen, vaan myös, että avautuneeseen sieluun tulisi armon tuova parantuminen, joka ei enää sallisi sielun joutua synnin saastan likaamaksi.

Papin edessä tapahtuva syntien tunnustaminen, omien murheiden ja lankeemusten ilmaiseminen, merkitsee voittoa ylpeydestä, joka on tärkein syntien aiheuttaja, ja toivottomuudesta ja syntien vallasta, jotka estävät parantumista ja pelastusta. Katumuksen sakramenttiin tulevien tulee valmistautua rukouksella, paastolla ja syvällisesti itseään tutkimalla tarkoituksenaan paljastavat syntinsä ja tulla tietoiseksi syntisyydestään

AVIOLIITON SAKRAMENTTI

Avioliitto saa sakramentaalisen merkityksen yhteydestään Ehtoolliseen. Sakramentaalisuus käsittää koko avioelämän, ei ainoastaan avioliittoon vihkimistä. Perinne painottaa avioliiton ainutkertaisuutta. Lähtökohtana sakramentissa on Ef.5:20 – 33. Avioliitto ei ole pelkästään maallisia tarpeita tai suvunjatkamista varten, vaan siinä on ennen kaikkea sakramentaalinen puoli. Kirkko vaatii vain yhden avioliiton. Myönnytyksenä inhimilliselle heikkoudelle on hyväksytty toinen ja kolmas avioliitto, joilla ei kuitenkaan ole sellaista sakramentaalista merkitystä kuin ensimmäisellä. Alkukirkossa ei ollut erityistä vihkitoimitusta. Avioliittojen solmiminen tapahtui vanhojen juutalaisten ja roomalaisten juridisten perinteiden mukaan. Kirkon tehtäväksi jäi niiden tunnustaminen. Kristityt ottivat huomioon kirkon asettamat velvoitteet.

Ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien kristityt alkoivat pyytää siunauksen avioliitolleen seurakunnan vanhimmalta tai piispalta. Avioliitto sinetöitiin osallistumalla yhteisesti pyhään Ehtoolliseen. Neljänneltä vuosisadalta on mainintoja, että avioliittoon yhdistyvät on juhlallisesti kruunattu liturgian yhteydessä. Liturgiaan oli myös liitetty erityisiä rukouksia avioliittoon menevien puolesta. Kirkollinen vihkiminen ei ollut vielä pakollinen 800-luvulla Bysantissa. 900-luvulla otettiin käyttöön erillinen vihkitoimitus. Siitä lähtien vain kirkollinen avioliitto olisi laillinen. Näin keisari Leo VI:n aikana kirkosta tuli se viranomainen, joka yksin antoi avioliitolle juridisen pätevyyden. Avioliitto erotettiin nyt Eukaristiasta ja vihkikaava muodostui vähitellen nykyiselleen. Nykyisen avioliittokaavan kolme rukousta vastaavat liturgian kolmea antifonia. Niitä seuraavat Raamatun luvut lauselmineen. Myös ekteniat ovat samassa järjestyksessä kuin liturgiassa. Isä meidän – rukouksen jälkeen liturgiassa seuraa Ehtoolliseen osallistuminen ja avioliittoon vihkimisessä yhteinen malja.

Kihlaus

Euhologionin teksteissä on avioliittoon vihkimisen ensimmäinen osa nimeltään kihlauspalvelus. Siinä keskeinen tapahtuma on sormusten vaihto ja sormusten sormeen paneminen. Kihlaus on rakenteeltaan itsenäinen kokonaisuus ja se voidaan toimittaa erillisenä. Kihlaus on roomalaisen avioliittosopimuksen kristillinen muoto. Sormusten vaihto on merkkinä keskinäisestä sopimuksesta. Se on myös omaisuuden merkki ja merkki omaisuuteen oikeuttavasta vallasta sekä uskollisuudesta. Ortodoksisen perinteen mukaan sormus pannaan kihlautuvien oikeaan käteen, sillä oikea käsi kuvaa Jumalan voimaa. Jumala pitää maan perustukset lujana ja Jumala vahvistaa myös avioliiton perustan ja pitää sen voimassa. Raamatussa sormus on aina Jumalan ihmistä kohtaan osoittaman rakkauden, armon ja uskollisuuden vertauskuva.

Kihlauksessa vihkiparin tulisi seisoa kirkon eteisessä merkiksi siitä, että kihlaus kuuluu vielä “tähän maailmaan”. Bysantin käytännön mukaan kihlaus oli juridisesti sitova avioliiton solmimisen muoto. Siitä puuttui vain sakramentaalinen täyttymys. Se toteutuu, kun liitto otetaan kirkon sisälle. Tätä ilmaisee parin siirtyminen papin johdolla juhlallisessa saatossa kirkkosaliin.

Vihkiminen eli kruunaus

Vihkiminen eli kruunaus alkaa, kun pappi suitsutin kädessä psalmia lukien johtaa parin keskelle kirkkoa, jossa analogilla ovat risti ja evankeliumikirja. Vihittävillä on käsissään palavat kynttilät. Kihlaus muuttuu nyt avioliiton sakramentiksi. Vuorossa ovat sitten papin kysymykset: “Onko sinulla NN. hyvä ja vapaa tahto…? jne. Kysymykset eivät kuulu alkuperäiseen kreikkalaiseen Euhologioniin. Kiovan metropoliitta Pietari Mogila otti nämä kysymykset vihkikaavaan 1640- luvulla roomalaiskatolisen kirkon esikuvan mukaan. Sieltä ne periytyivät meille.

Saatuaan myönteisen vastauksen pappi aloittaa sakramentin toimittamisen.

Avioliiton sakramentin kaava

Suuri alkusiunaus

Suuri ektenia

Ektenia sisältää erityisiä anomuksia avioliittoon menevien puolesta.

Kolme rukousta

Rukouksissa on pitkiä nimiluetteloita, joissa mainitaan Aabraham ja Saara, Iisak ja Rebekka, Jaakob ja Raakel, Joosef ja Aasenat, Mooses ja Sippora, Sakarias ja Elisabet sekä Joakim ja Anna. Näitä aviopareja Jumala on erityisesti siunannut. Samaa siunausta anotaan avioparille. Mainitut parit olivat myös tuoneet ihmiskuntaa lähemmäksi Kristusta ja maailman pelastusta. Sen tulee olla myös vihittävänä olevan avioparin tehtävä. Rukouksissa kehotetaan etsimään avioliittoonsa iloa ristin tietä kulkemalla ja mainitaan Sebastianin 40 pyhää marttyyria, jotka Jumala palkitsi seppelein. Vihkimistoimituksessa käytetyt kruunut kuvaavat näitä seppeleitä.

Kruunut symboloivat luomisen järjestystä: ihminen on luomakunnan hallitsija. Ne myös osoittavat kristityn tehtävää: avioliitto on marttyyriutta, koska se on todistusta kristillisestä uskosta ja elämästä. Lisäksi kruunut viittaavat Jumalan valtakunnan kruunuun, ja näin niillä on eskatologinen ulottuvuus. Ne muistuttavat myös apostoli Paavalin mainitsemista voittopalkinnoista (1Kor.9:24–25;2Tim.4:7-8). Lisäksi kruunu kuuluu kuninkaalle ja kuningattarelle: aviopuolisot ovat oman perheensä kuningas ja kuningatar.

Epistola (Ef. 5: 20- 33)

Aviopuolisoiden keskinäistä suhdetta verrataan Kristuksen ja seurakunnan suhteeseen. Kristus on seurakunnan pää, samoin mies on vaimon pää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita alistussuhdetta.

Evankeliumi (Joh. 2: 1- 12)

Evankeliumi kertoo Kaanan häistä, joissa Jeesus oli läsnä ja niin osoitti avioliiton Jumalan siunaamaksi elämänmuodoksi. Häissä Hän muutti veden viiniksi. Kristuksen läsnäolo muuttaa arkisen elämän juhlaksi. Kristuksen läsnäolo tekee avioliiton sakramentiksi.

Anomusektenia

Herran rukous

Yhteinen malja

Malja on Ehtoollisen paikalla, mutta vain sen köyhä korvike. Malja muistuttaa vihittyjen elämän yhteisyydestä ja yhteisestä kohtalosta ja vastuusta. Sitä ei tulisi jättää pois, vaikka avioliiton sakramentti toimitettaisiin liturgian yhteydessä.

Saatto evankeliumin ympäri.

Pappi taluttaa parin kolme kertaa analogin ympäri. Evankeliumi kuvaa Kristuksen läsnäoloa ollen Hänen sanallinen ikoninsa. Kuoro laulaa: “Riemuitse, Jesaja…”. Kyseessä on Jesajan karkelo, joka on ollut aikoinaan liturginen tanssi. Sillä on symbolisesti sama merkitys kuin sormuksella, kuvaten päättymättömyyttä ja ikuisuutta. Avioliiton alkuaskeleet on suunnattu kohti iankaikkisuutta.

Rukous seppeleitä pois pantaessa.

Rukous sisältää kahdeksannen päivän symboliikkaa, jossa kuvastuu avioliiton sakramentaalisuus.

SAIRAANVOITELU ELI ÖLJYPYHITYKSEN SAKRAMENTTI

Herran veli Jaakob kuvaa Raamatussa tätä sakramenttia: “Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi.”(Jaak. 5: 14 -16)

Tällä sakramentilla on kaksi tarkoitusta, ruumiillinen parantuminen ja syntien anteeksisaaminen. Nämä kaksi puolta liittyvät toisiinsa, sillä ihminen on sielun ja ruumiin yhteys, eikä sielullisten ja ruumiillisten sairauksien välillä ole jyrkkää eroa.

Sairaanvoitelun sakramentissa pappi tai piispa voitelee sairaan henkilön pyhitetyllä öljyllä anoen yhdessä koko Kirkon kanssa Jumalan armoa parantamaan sielun ja ruumiin sairautta.

Sakramentti toimitetaan aina tarvittaessa. Se ei ole pakollinen, vaan vapaaehtoinen. Mikäli odottaa hyvää tulosta sakramentista, siihen on osallistuttava uskolla. Sairas henkilö ei aina parannu, koska Jumalalla on muita suunnitelmia hänen varalleen. Kysymys ei ole vain sairauden parantamisesta, vaan kysymyksessä on myös hengellinen sanoma. Sakramenttia toimitettaessa jatketaan Kristuksen työtä maailmassa sairaiden parantajana ja syntien anteeksiantajana. Tarkoituksena on osoittaa, että ihminen on loppujen lopuksi poisväistyvä, siksi paranemisella on toissijainen merkitys. Todella lopullinen paraneminen ei tässä maailmassa ole edes mahdollista.

Sairaanvoitelu on luonteeltaan kollektiivinen, koko kirkkoa koskeva. Sakramentti ei myöskään liity kuolemaan, kuten esimerkiksi roomalaiskatolisten viimeinen voitelu. Sakramentti voidaan toimittaa useammankin kerran samalle henkilölle. Sakramentin tarkoitus on tuoda sairaus ja mahdollinen kuolema Jumalan eteen, liittää se Kristuksen kärsimyksiin.

Luku seitsemän on keskeinen sakramentissa. Se on Kirkon ja sen täyteyden symboli. Käytettävä öljy on ilon ja armon vertauskuva.

Sakramenttia toimittamassa tulisi olla seitsemän pappia osoittamaan, että armahtavaisuus ja huolenpito sairaita kohtaan ovat koko Kirkon vastuulla. Tarpeen vaatiessa voitelun voi toimittaa kolme tai vain yksi pappikin. Pöydälle asetetaan Kristuksen – tai muu ikoni sekä viinillä ja öljyllä täytetty lampukka. Pöydällä on astiassa tai vadilla myös vehnänjyviä. Voiteleminen tehdään otsaan, rintaan ja käsiin. Luettavat rukoukset kuvaavat sakramentin luonnetta. Niistä käy selvästi ilmi, että sielunvaivat asetetaan ensisijalle.

Sakramentissa luetaan seitsemän epistolaa ja seitsemän evankeliumia ja voitelu suoritetaan seitsemän kertaa. Seitsemännen voitelemisen jälkeen avonainen evankeliumikirja asetetaan sairaan pään päälle, ja vanhin pappi lukee päästörukouksen: “Laupias ja armosta rikas pyhä Kuningas, Herra Jeesus Kristus, elävän Jumalan Poika ja Sana, joka et tahdo syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi, minä en laske syntistä kättäni syntisenä luoksesi tulevan ja Sinulta anteeksiantoa pyytävän palvelijasi pään päälle, vaan ojenna Sinä väkevä ja voimallinen kätesi tässä evankeliumissa, jolla kanssapalvelijani peittävät palvelijasi (N.N) pään. Heidän kanssaan anon ja rukoilen…” Tämä viimeinen rukous kuvaa Kristuksen läsnäoloa tässä sakramentissa.

Kirkko tuntee lukemattoman määrän parantumistapauksia, nopeitakin, jotka ovat tapahtuneet sakramentin toimittamisen jälkeen. Jos sairas henkilö kuolee, kirkko vakaasti uskoo, että sairaanvoitelun sakramentti auttaa kuolevaa saamaan Jumalan armon apua pelottavassa toiseen maailmaan siirtymisessään. Kuitenkaan sakramentti ei ole kuolemaan valmistamisen sakramentti. Se voidaan toimittaa kelle tahansa sairaalle, myös terveille, kuten on tapana Suurena keskiviikkona monin paikoin. Kreikassa on tapa toimittaa se terveille ennen Ehtoollista, koska toimitus sisältää myös katumuksen aineksia, vaikkakin on huomattava, että tätä sakramenttia ei ole tarkoitettu katumuksen sakramentin sijalle.

PAPPEUDEN SAKRAMENTTI

Kirkon ainoa ja todellinen pappi on Kristus, joka on ortodoksisen kirkon kaikkien papillisten virkojen lähde. Hän antaa täydellisesti itsensä yhdistääkseen langenneen ihmiskunnan Jumalan kanssa. Jumalan pappeus muodostuu kaikkien uskovien kuninkaallisesta pappeudesta sekä erityiseksi tehtäväksi asetetusta pappeudesta.

Voitelun sakramentin kautta, jonka ymmärrämme helluntain jatkeena, jokaisesta kirkon jäsenestä tulee osallinen Kristuksen kuninkaallisesta pappeudesta. Kaikkia kristittyjä kutsutaan toimimaan tietoisesti totuuden puolesta. Pietarin ensimmäisestä kirjeestä voimme lukea: “Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.” (1 Piet.2:9). Näin kristityt ovat erotetut Jumalan kansaksi ja osana Jumalan valtakuntaa olemme vastuussa Jumalalle. Jumalan kuninkaallisen pappeuden jäseninä kannamme kiitosta ja uhreja Jumalalle siitä, mitä Hän on antanut maailman edestä. Tehtäväksemme on asetettu palvella, uhrata, profetoida ja julistaa Jumalan sanaa.

Luomisjärjestykseen kuuluu erityinen pappeus, ryhmä uskovia Kirkko – ruumiissa, jotka toimivat kaikkien hyväksi Kirkon nimissä kaikkien pelastukseksi. Kolme olennaisinta virkaa ovat piispan, papin ja diakonin virka. Heidät on erityisesti valittu palvelemaan Kirkkoa, saarnaamaan, opettamaan ja kaitsemaan Jumalan kansaa, toimittamaan pyhiä sakramentteja, säilyttämään puhtaana oikean opin ja pitämään Kristuksen Ruumiin yhtenä. Kristus perusti pappeuden, kun apostoleille annettu Pyhän Hengen lahja ja toiminta välitettiin kätten päälle panemisen (vihkimisen) kautta. Pappeuteen vihkimisen sakramentti on lähtemätön merkki, joka pysyy vihityssä; jopa silloinkin, kun häneltä on otettu pois papin oikeudet tai hän joutuu harhaan oikeasta uskosta häntä ei vihitä uudelleen, jos hän vielä palaa Kirkon yhteyteen.

Kristus itse asetti tehtäväänsä kaksitoista apostolia. He olivat ensimmäiset kaitsijat eli piispat, jotka puolestaan vihkivät pappeja ja diakoneja.

Piispat ovat apostolien seuraajia, tärkeimpinä Kirkon kaitsijoina ja palvelijoina, he ovat myös oikean uskon opettajia ja varjelijoita. Piispan ortodoksinen nimike on episkopos, joka kirjaimellisesti tarkoittaa kaitsijaa, päälle katsojaa. Näyttää siltä, että ensimmäiseksi nimityksiä ”episkopos” ja ”presbyteeri” käytettiin samassa merkityksessä kuin Apostolien teoissa.

Kuitenkin toisella vuosisadalla erotettiin kolme pappeuden astetta. Piispa on myös Kirkon ykseyden edustaja. Piispat valittiin kuudennelta vuosisadalta lähtien naimattomasta papistosta. Oikeus valita, kenestä tulee piispa, kuuluu papistolle ja koko kansalle. Piispan vihkii kolme piispaa. Kaikissa muissa pappeuden asteissa vihkimisen suorittaa yksi piispa.

Presbyteerit (papit) osallistuivat piispan palvelutehtävään omissa, heille nimetyissä tehtävissä. Uskon asioissa ja seurakunnan hallinnossa pappi on pelastusta koskevien asioiden edustaja. Pappi toimittaa myös sakramentteja sekä sielunhoidollisia tehtäviä seurakunnassa piispan apuna. Papilla on valta hoitaa kaikkia muita tehtäviä ja opettaa sekä hoitaa myös kaikkia muita piispan tehtäviä paitsi vihkiä pappeja ja kirkkoja. Pappeuden sisällä on monia palvelutehtäviä, jotka eivät ole pappivihkimyksen osana.

Diakonit auttavat piispoja ja pappeja sielunhoitotyössä, jumalanpalvelusten toimittamisessa ja kasvatustehtävissä. Apostolien teoissa mainitaan, että Kirkko valitsi ensimmäiset seitsemän diakonia auttamaan pöytäpalveluksessa, ts. eukaristian toimittamiseen. Diakonin palvelutehtävä on selvästi määritelty kirkon sisällä. Diakoni ei ole “puolipappi”, vaan oikealla tavalla ymmärrettynä diakonien palvelutehtävä on Jumalan kansan pelastukseksi asetettu aivan ainutlaatuinen ja olennainen tehtävä.

Diakonius on nykyaikana askel pappeuteen, ja varsinaisissa diakonin tehtävissä palvelevat harvat. Samoin diakonin palvelutehtävää seurakunnissa voisi nykyaikana monipuolistaa. Papit ja diakonit voivat joko mennä avioliittoon tai pysyä naimattomina. He eivät saa mennä avioliittoon vihkimyksen jälkeen.

Vihkimys tapahtuu seuraavassa järjestyksessä:

Tultuaan suuren saaton jälkeen alttariin ja saatuaan piispalta siunauksen vihittävä käy kolmesti vanhimman papin jäljessä pyhän pöydän ympäri ja suutelee pyhän pöydän neljää kulmaa, piispan omoforia, epigonatiota ja kättä. Kolminkertainen käyminen pyhän pöydän ympäri merkitsee vihittävän katkaisematonta yhteyttä kirkon kanssa. Pyhän pöydän suuteleminen on rakkauden osoitus Jumalaa kohtaan ja omoforin, epigonation ja piispa käden suuteleminen osoittaa vihittävän lapsellista kuuliaisuutta piispalle. Hänen käydessään pyhän pöydän ympäri lauletaan kolme veisua: Ensimmäisessä rukoillaan apuun pyhiä marttyyreja, jotka ovat meidän rukoilijoitamme Jumalan edessä ja samalla korkeita uskon puhtauden opettajia. Toinen veisu on Jumalan kunniaksi, jossa vihittävälle asetetaan esikuvaksi apostolit ja marttyyrit, joiden saarnan aiheena on ollut Pyhä Kolminaisuus. Kolmas veisu Jumalan Äidin kunniaksi muistuttaa, että kirkon ja pappeuden sakramentin perustuksena on Jumalan Pojan lihaksituleminen.

Ympärikäynnin jälkeen notkistaa vihittävä polvensa pyhän pöydän edessä, sen oikealla puolella, molemmat polvensa (diakoniksivihittävä vain toisen) täydellisen alttiiksi antautumisen merkiksi Herran edessä, panee kätensä ristiin pyhälle pöydälle, painaa päänsä alaspäin ja odottaa Pyhän Hengen tulemista. Piispa peittää hänen päänsä omoforillaan, siunaa häntä kolmesti, panee kätensä hänen päänsä päälle ja lausuu sakramentin rukouksen: ” Jumalallinen armo, joka heikkoja parantaa…asettaa tämän jumalallisen diakonin (nimi) papiksi.” Tämän rukouksen papisto päättää veisulla: Herra armahda, ja laulajat laulavat: Kyrie eleison. Tämän laulun aikana piispa, vielä kolmesti siunattuaan vihittävää lukee hiljaa rukouksia, joissa hän anoo vihittävälle Pyhän Hengen armoa ja anoo niitä lahjoja, jotka ovat tarpeellisia papille.

Rukouksien päätyttyä antaa piispa vihitylle papin tehtävään kuuluvat esineet: epitrakilin, vyön, felonin ja jumalanpalveluskirjan. Kutakin esinettä antaessaan hän lausuu: aksios! Seurakunta laulajien kautta hyväksyy tämän virkaan pyhittämisen laulaen kolmesti kutakin esinettä vihitylle annettaessa piispan lausuman sanan.

Sitten kun vihitty on puettu, suutelevat kaikki läsnä olevat papit häntä veljellisesti. Pyhien lahjain siunaamisen jälkeen antaa piispa vihitylle Ehtoollisosasen sanoen. “Ota tämä pantti ja säilytä se kokonaisena ja vahingoittumatta viimeiseen hengenvetoosi asti, sillä siitä vaaditaan sinulta tili meidän herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen toisessa ja pelättävässä tulemisessa.” Se merkitsee sitä, että papin tulee pitää sakramentin pyhyyttä arvossa, päästäen siitä osalliseksi vain otollisia. Vihittävä pitää Ehtoollisosasta Kristuksen sakramenttien säilyttäjänä ja jakajana hartaudella käsissään pyhän pöydän edessä aina siihen asti kun papisto nauttii Herran Ehtoollista. Liturgian loppupuolella vastavihitty lukee korokkeentakaisen rukouksen, osoittaen siten kansalle, että hän on jo ryhtynyt pyhään palvelukseen.

Diakonin virkaan vihkiminen on melkein samanlainen kuin papinkin virkaan. Suurin ero on siinä, ettei diakonia vihitä Pyhien Lahjojen siunaamisen edellä, kuten pappi, vaan hänet vihitään sen jälkeen, sillä diakoni ei toimita sakramentteja, vaan ainoastaan palvelee niiden toimittamisessa. Pyhän pöydän edessä hän notkistaa vain toisen polvensa sen merkiksi, että hänen palveluskuormansa on keveämpi kuin papin.

Ortodoksinen pappeus on miesten tehtävä. Kristus ilmaisee itseään piispojen ja pappien kautta. Kristuksen pappeus jätettiin apostoleille ja se jatkuu apostolisen sukkession kautta vihittävissä. Vihityt piispat ja papit ovat hänen ikonejaan.

Alempiin pappeuden asteisiin kuuluvat alidiakonit, lukijat, veisaajat ja alttaripalvelijat. Vihkiminen tapahtuu alttarin ulkopuolella liturgian yhteydessä. Siunaaminen näihin tehtäviin tapahtuu siten, että piispa ennen liturgian alkamista tai pienessä saatossa kolmesti siunaa vihittävää, panee kätensä hänen päänsä päälle ja lausuu rukouksen. Sitten hän leikkaa ristinmuotoisesti hiuksia vihittävän päästä sen merkiksi, että hänet erotetaan maallikoista pyhään palvelukseen, ja vihittävä puetaan stikariin. Alidiakonin olkapäille piispa panee sen lisäksi orarin. Näitä alempia vihkimyksiä kutsutaan keirotesiaksi ja ylempiä keirotoniaksi.

Kaikkiin asteisiin vihkiminen tapahtuu liturgiassa. Vihkimykseen tarvitaan koko kansan suostumus. Jokaisessa vihkimyksessä seurakunta ja läsnä oleva papisto antavat suostumuksensa piispa mukaan lukien huutamalla: Aksios!(=otollinen)