Kristillinen avioliitto

AVIOLIITTO
Avioliitto on miehen ja naisen vapaaehtoinen ja rakkauteen perustuva liitto, jonka tarkoituksena on toistensa täydentäminen ja auttaminen ja jonka hedelmänä on lasten synnyttäminen ja kasvattaminen. Raamattu pitää avioliittoa ihmisen luonnollisimpana elämänmuotona. Kristus siunasi avioliiton olemalla mukana häissä Galilean Kaanassa. Erikoisen korkean eettisen merkityksen avioliitto sai kristinuskossa, jossa sitä alettiin verrata Kristuksen liittoon seurakunnan eli Kirkon kanssa (Ef. 5: 32). Kristinuskossa on käytäntönä vain yksiavioisuus, monogamia, ja liiton tulisi olla elinkautinen ja purkamaton. Moniavioisuudessa, polygamia, ja väliaikaisissa suhteissa on tavallisesti kysymys vain avioliiton lihallisesta puolesta, mistä syystä kristinusko ei voi niitä hyväksyä.

Kristillinen Kirkko pitää välttämättömänä, että avioliitto siunataan kirkollisin menoin ja sille pyydetään siunausta Jumalalta. Avioliiton tärkeyttä korostaa se, että se on alusta alkaen kirkossamme ollut sakramentti eli pyhä salaisuus. Näin ollen Kirkko ei voi hyväksyä pelkästään siviiliavioliittoa eli avioliiton solmimista ainoastaan siviiliviranomaisten edessä. Ortodoksisen käsityksen mukaan hyväksytään uskonnollisistakin vihkimyksistä vain sakramenttivihkimykset. On todettu, että siviiliavioliittojen lisääntyessä myös avioerot ovat lisääntyneet ja käsitys avioliiton pyhyydestä on lähes hävinnyt.

SEKA-AVIOLIITOT
Kirkko on edellyttänyt 4. vuosisadalta lähtien, että aviopuolisoiden tulee tunnustaa samaa ortodoksista uskoa. Harhaoppisen kanssa ei saanut avioitua, mutta kylläkin skismaaatikon kanssa. Monet ovat kuitenkin ilman oma syytään syntyneet harhaoppisiin ryhmiin, ja siksi ortodoksinen kirkko ei ole noudattanut tätä sääntöä. Siksi kirkko siunaa ortodoksin avioliiton minkä tahansa muun kristityn kanssa. Sen sijaan uskonnottoman, esim. siviilirekisterissä olevan tai muun uskoisen, esim. muslimin kanssa solmittavaa avioliittoa kirkko ei siunaa.

SELIBAATTI
Raamattu hyväksyy myös määrätyssä mielessä myös aviottomuuden, vaikka pitääkin avioliittoa luonnollisimpana elämänmuotona Kristillinen munkkilaisuus perustuu Vapahtajan sanoihin: “On niitä, jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi” (Mt. 19: 11—13).

Selibaatti (caelebs, lat. = naimaton) eli sukupuolisesta kanssakäymisestä pidättäytyminen on kristillisessä kirkossa ollut aina Paavalista alkaen arvostettu tapa, jota noudattaen on mahdollista seurata Kristusta vapaina maallisista siteistä. Luostarielämään se sopii erityisen hyvin. Jeesuskin viittaa siihen sanoessaan rikkaalle nuorukaiselle: “Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” (Matt. 19:21, Luuk. 18: 22) Luostarielämän valinneet lupaavat luopua omaisuudesta, noudattaa selibaattiaja totella kaikessa luostarinjohtajaa. Näin he vapauttavat itsensä kaikista maallisista siteistä, jopa omasta tahdosta, omistautuakseen kaikessa Jumalan ja ihmisten palvelemiseen.
Myös avioliitossa on selibaatti joskus tarpeen. Apostoli Paavali kirjoittaa: “Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voitte keskittyä rukoukseen: palatkaa sitten taas yhteen.” (1 Kor. 7: 5) Puolison sairauden ja synnytyksen aikana on selibaatti myös tarpeen.

AVIOPUOLISOIDEN VELVOLLISUUDET
Aviorakkaus ja -uskollisuus edellyttävät sitä, että aviopuolisot auttavat ja täydentävät toisiaan, ottavat vastaan ilot ja surut yhdessä ja rukoilevat Jumalaa yhdessä. Itsekasvatuksen puitteissa kummankin tulee huolehtia vikojensa poistamisesta, jotka ovat toiselle vastenmielisiä. Todellinen omaa voittoaan pyytämätön rakkaus kestää vaikeissakin elämänkohtaloissa. Uskollisuuden tulee säilyä muuttumattomana elämän loppuun asti. Raamatun mukaan mies on vaimon pää (Ef. 5: 23). Tämä ei tarkoita sitä, että hänellä olisi oikeus orjuuttaa vaimoaan. Raamattu opettaa, että vaimon tulee kunnioittaa miestänsä (Ef. 5: 33) ja miehen rakastaa vaimoansa (Ef. 5: 28) niin kuin heikompaa astiaa (1. Piet. 3: 7) ja huolehtia hänen hyvinvoinnistaan. Ihmisinä sekä mies että nainen ovat tietenkin täysin tasa-arvoisia.

SYNTYVYYDEN SÄÄNNÖSTELY
Avioliitto, jossa lapset eivät ole tervetul¬leita, perustuu virheelliseen, itsekkääseen ja lihalliseen rakkauden muotoon. Useimmat ihmiset ymmärtävät lasten synnyttämisen ja kasvattamisen suurimmaksi iloksi ja Jumalan siunaukseksi. Avioliitolla on kuitenkin muitakin tarkoituksia kuin lasten synnyttäminen ja kasvattaminen. Siksi Kirkko pitää syntyvyyden säännöstelyä hyväksyttävänä asiana tietyin edellytyksin. Kreikan, Romanian ja Venäjän kirkkojen edustajat tuomitsivat ehkäisyn 1930- luvulla. Myöhemmin sekä Moskovan patriarkka että ekumeeninen patriarkka ovat sanoneet, että asia on yksinomaan miehen ja vaimon sekä rippi isän välinen asia.

Eräiden teologien mukaan ihmisen kyky kontrolloida luomista on ilmaus ihmisen vapaudesta toimia Jumalan työtoverina. Ihminen ei siis ole vain objekti, joka vastaanottaa luonnonlait, vaan hän osallistuu itse aktiivisesti maailman muotoutumiseen. Ehkäisy on siis hyväksyttävää, jos sitä harjoitetaan yhteistuumin ja kristillisen uskon huomioivista syistä.

Lapsen saantia siirrettäessä ehkäisymenetelmin, ja iän karttuessa, sekä miehen että naisen hedelmättömyyttä lisäävien tekijöiden vaikutus alkaa lisääntyä. Sen sivuvaikutuksena myös tahdonvastainen lapsettomuus on lisääntynyt.

ABORTTI
Eräs kaikkein uhkaavimmista sosiaalisista ja moraalisista ongelmista, jonka kanssa kansamme olemme kasvokkain nykyaikana yhä lisääntyvä abortin yleisyys ja hyväksyntä. Kristillinen kirkko on alkuajoistaan asti selittänyt ihmissikiön tahallisen abortin olevan verrattavissa murhaan. Samalla meidän on muistettava myös, että kirkon neuvot juontuvat rakkauden hengestä ja siitä johtuvasta pastoraalisesta huolesta kristittyjen lauman moraaliseen ja hengelliseen hyvinvointiin.

Ihmiselämä ei ole kertakaikkinen lahja Jumalalta, vaan siihen sisältyy tiettyjä vastuita. Se että Jumala näkee viattoman elämän ottamisen erityisen pahana rikoksena, on ilmiselvää, ei vain kuudennen käskyn perusteella, vaan myös kertomuksen Kainista ja Aabelista perusteella, joka kerrotaan 1. Moos 4:1-6:ssa. Lisäksi Logoksen ihmiseksi tulo on ikuisesti pyhittänyt ihmiselämän sekä fyysisen että hengellisen puolen. Luomisessa ihmiseen on painettu Jumalan oman kuvan ja kaltaisuuden leima. Aadamin lankeemus rikkoi kuvan ja tuhosi kaltaisuuden, mutta toisen Aadamin elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta kuva entistetään ja kaltaisuus palautetaan. Tämä tarkoittaa, etteivät ainoastaan inhimillinen olemassaolo ja persoona heijasta jumalallista, vaan myös että meillä kaikilla on kasvun mahdollisuus yhä enemmän Jumalan kaltaiseksi, kunnes saavutamme yhteyden Hänen kanssaan.

Kasvun prosessi yhä enemmän Jumalan kaltaiseksi, ”persoonallisuutemme kehittyminen”, on koskaan päättymätön ihmisolennolle. Se alkaa sikiämisessä ja jatkuu fyysisen elämämme viimeiseen hetkeen. Siten yksikään ihmisolento ei ole ”persoona” tai kokonaan ”inhimillinen” täysimmässä merkityksessään, koska kukaan meistä ei ole tarkalleen Jumalan kaltainen. Kuitenkin kaikilla ihmisolennoilla on sama mahdollisuus kehittyä ”persooniksi” olivatpa he kohdussa, parhaassa elämässään tai kuolinvuoteellaan. Ihmissikiön mahdollisuus ”persoonaksi” on ilmeinen ei vain ortodoksisen käsityksen, vaan Raamatunkin mukaan.

Eräs kaikkein yleisimmin käytetty perustelu abortin kannattajien puolelta on vaatimus, että naisen oikeus yksityisyyteen ulottuu määräysvaltaan hallita, mitä tapahtuu hänen oman ruumiinsa sisällä, sisältäen myös hänen kohtunsa sisällön. Ortodoksisuus hylkää sellaisen käsityksen johtuen Jumalan elämälle antamasta arvosta, ja tosiasiasta, että elämä on lahja, jota kenelläkään ei ole oikeutta riistää. Jos meillä ei ole oikeutta riistää omaa elämäämme, kuinka meillä olisi oikeus riistää sikiön tai alkion viaton elämä kohdussa? Jos ruumiimme ovat ”Pyhän Hengen temppeleitä” niin kuin uskomme, silloin viattoman ihmisolennon tappaminen on rikos, ei vain tuota ihmistä kohtaan, vaan myös Pyhää Henkeä vastaan.
Toinen peruste, jota aborttia ”oikeutena” pitävät suosivat on se, että erityisesti jos syntyvän elämän poistaminen tapahtuu raskauden joidenkin ensimmäisten viikkojen aikana, mitään ihmispersoonaa, tai persoonaa, joka olisi ”täysin ihminen”, ei tuhota. Myös väitetään, että ei-halutuilla lapsilla ei tulisi olemaan kehittymismahdollisuutta ”vastuullisiksi persooniksi” tai he vaarantaisivat vanhempien ja sisarusten ”henkilön” johtuen lisärasituksesta, johon ne pakottavat.

Emme voi kuitenkaan väittää ”persoonan” perusteella, että sikiöllä kohdussa ei ole arvoa, tai pienempi arvo sekä Jumalan että ihmisen silmissä kuin syntyneellä ihmisellä. Kun äidin elämä on vaarassa hänen raskautensa vuoksi, silloin poikkeus kiellolle tai abortti voidaan sallia. Tilanteet ovat aina traagisia, erityisesti äidille, joka joutuu kauhean valinnan eteen oman elämänsä ja hänen sisällään kasvavan elämän välillä. Tässä erityiset tilanneolosuhteet, esimerkiksi äärimmäisen sairas äiti, tai useiden muiden lasten olemassaoloksi, jotka voisivat jäädä orvoiksi, on otettava huomioon kristillisen rakkauden ja kieltäymyksen hengessä.

Tapauksissa, joissa mahdollisuudet ovat korkeat, tai tiedetään varmasti, että lapsi syntyy vakavasti epämuotoisena tai jälkeenjääneenä, ei poikkeuksia voi tehdä. Sellaisetkin ihmisolennot ovat luodut Jumalan kuviksi ja kaltaisiksi.
Raiskaus- tai insestitapauksissa näiden rikosten luonnottoman ja usein väkivaltaisen luonteen samoin kuin sairauden vaaran vuoksi, on suositeltavaa, että lääketieteelliset toimenpiteet tapahtuvat niin pian kuin mahdollista ennen kuin hedelmöityminen tai kiinnittyminen voivat tapahtua.
Kaikkiin raskausongelmiin liittyviä naisia tulee kohdella myötätunnolla, kristillisellä rakkaudella ja pastoraalisella ymmärryksellä. Mahdollisuutta antaa lapsi adoptoitavaksi tulisi ehdottaa. Niitä naisia, jotka inhimillisestä heikkoudesta valitsevat abortin, pitäisi vastaanottaa takaisin kristillisen kirkon helmaan rakkauden ja anteeksiannon hengessä, jos he vilpittömästi katuvat syntiään ymmärtäen, että kaikki olemme synnin alaisia.

AVIORIKOS JA AVIOERO
Jeesus asettaa aviorikoksen (Matt. 5:32) avioeron ainoaksi päteväksi syyksi. Ortodoksinen kirkko salliikin avioliiton purkamisen aviorikoksen perusteella. Joidenkin mielestä avioeroa puoltavia syitä voisivat olla myös hylkääminen, äärimmäinen julmuus, molemminpuolinen kyvyttömyys seksuaaliseen yhteyteen tai parantumaton mielisairaus. Maamme lainsäädäntö tekee kuitenkin mahdolliseksi avioeron monesta muustakin syystä, eikä aina tarvitse edes syytäkään osoittaa. Raamattu puhuu siitä, miten mies ja vaimo tulevat yhdeksi lihaksi yhtyessään avioliittoon. (1 Moos. 2: 24) Tämä liittosuhde on siunattu. Jos joku yhtyy henkilöön, joka ei ole oma aviopuoliso, rikkoo liittonsa, ja samalla aiheuttaa repeämän Kristuksen ruumiissa, hänen Kirkossaan. Meidän ruumiimme on aina yhteydessä Kristuksen ruumiiseen. Kristillinen avioliitto on kirkollista heijastumaa ihmisen ja Jumalan suhteesta. Jumala on sen yhteyden lähde, joka kristityllä on puolisonsa kanssa. Tilapäissuhteet avioliitossa estävät mahdollisuuden kehittää keskinäistä suhdettaan kohti sitä täydellisyyttä, mikä on mahdollista. Tilanne voi johtaa avioeroon, vaikka sitä ei itse asiassa ole haluttukaan.

Ortodoksinen sakramentaalinen vihkiminen on kuva Kristuksen ja Kirkon välisestä liitosta. Aviosuhde ulottuu olemuksemme syvyyksiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Se koskee kaikkia tasoja meissä ja siksi puolison kuolema tai avioero on tuskallinen. Nyky-yhteiskunta on tehnyt avioeron muodollisesti helpoksi, ja avioeroja myönnetäänkin enemmän kuin koskaan.

Kirkko tunnustaa, että joskus avioero on välttämätön ihmisen sydämen kovuuden tähden ja myöntää avioeron, sekä sallii eronneille vielä uuden mahdollisuuden aloittaa alusta avioelämän rakentaminen. Toiseen avioliittoon vihkimisen kaava poikkeaa kuitenkin ensimmäisestä, ainutkertaisesta liitosta. Siinä on katumuksen ja anteeksipyytämisen, ihmisen heikkouden tunnustamisen sävy. Kolmaskin avioliitto on kirkossa vielä mahdollinen, mutta neljänteen avioliittoon ei kirkko enää vihi, koska se katsotaan jo moniavioisuudeksi.

SEKSUAALIETIIKKA
Seksuaalieettiset kysymykset ovat nousseet runsaan keskustelun kohteeksi. Pääosin se on lääketieteen huiman kehityksen seurausta. Nykyisin miehen siittiöitä ja naisen munasoluja voidaan pakastaa ja siirtää haluttuun kohteeseen. Geneettisellä isällä tai äidillä tarkoitetaan miestä tai naista, joka on luovuttanut siittiö- tai munasoluja, ja jotka lääketieteellisin keinoin on siirretty toiseen henkilöön raskauden aikaansaamiseksi.
Äiti- nimitys tarkoittaa nykyisin biologis-sosiaalista äitiä, naista, jonka kohdussa hänen oma hedelmöitetty munasolunsa kasvaa, ja joka sekä kantaa, synnyttää että hoitaa lapsen. Isä-nimityskin on sisällöltään hieman muuttunut. Geneettis-sosiaalinen isä on mies, jonka spermalla munasolu on hedelmöitetty, ja joka tämän jälkeen toimii myös lapsen sosiaalisena isänä. Sosiaalisiksi vanhemmiksi sanotaan miestä ja naista, jotka adoptoivat vieraan lapsen. Luovuttaja taas ei osallistu lapsen hoitamiseen tai kasvatukseen, vaan hänen osuutensa päättyy sukusolujen luovutukseen. Ongelman muodostaa, pitäisikö syntyvän lapsen saada tietää geneettisen isänsä tai äitinsä nimi.

Sijaissynnyttäjäksi sanotaan naista, jonka kohtuun saatetaan koeputkessa hedelmöitetty munasolu ja joka synnyttää aikanaan näin kehittyneen lapsen. Tällaisia kohdunvuokraustapauksia tunnetaan eri puolilla maailmaa. Myös raamattu tuntee vastaavanlaisen tapauksen: Saaran sijaissynnyttäjänä toimi Abrahamin orjatar Haagar. (1. Moos. 16)

Keinotekoisesta hedelmöityksestä on eräs ortodoksiteologi on sanonut, että jos käytetään sekä vaimon että miehen omia sukusoluja, on se eettisesti hyväksyttävää. Vieraiden siittiöiden ja munasolujen käyttö hedelmöitykseen on ongelmallista monessa suhteessa. Ortodoksinen kirkko ei ole vielä selkeästi määritellyt kantaansa tässä asiassa.

Raskauden katsotaan yleisen käsityksen mukaan alkavan silloin, kun hedelmöitetty munasolu kiinnittyy kohdun seinämään. Tämä tapahtuu 5 – 8 vuorokauden kuluessa hedelmöitymisestä. Jotkut ovat sitä mieltä, että raskaus alkaa hetkellä, kun siittiö hedelmöittää munasolun. Ortodoksinen kirkko ei ole ottanut yleisesti kantaa siihen, kumpi näkemys on oikea. Ensin mainitun käsityksen puolesta puhuu se tosiseikka, että siittiö voi hedelmöittää munasolun vaikka koeputkessa. Kuitenkin jos kasvun edellytykset eli kohtuun kiinnittyminen puuttuu, alkio ei voi kehittyä sikiöksi ja edelleen ihmiseksi.