Taistelu syntiä vastaan

KIUSAUSTEN JA HIMOJEN VASTUSTAMINEN
Yleensä ehdottomia sääntöjä taistelussa syntiä vastaan ei voida antaa. Kokemus on parhain opettaja. Kokemus on opettanut, että on helpompaa ehkäistä kiusauksia kuin taistella niitä vastaan. Samoin kilvoittelijaisät ovat kokeneet, että ”toimettomuus ja joutilaisuus ovat turmiollisia sielulle”. Ruumiillinen työ ja hengelliset harjoitukset ehkäisevät kiusauksien tulemista. Terveet ja raittiit elämänvakaumukset ovat myös tärkeänä apuna, samoin katumuksellisen mielialaan ylläpitäminen ja vastenmielisyys syntiä kohtaan. Tärkeintä on kuitenkin muistaa kääntyä rukouksissaan Jumalan puoleen. Häneltä tulee apu ja tuki kiusauksien keskelle.

Taistelu syntiä vastaan tulee aloittaa silloin, kun se on vasta mielessä itämisasteella. Kilvoittelevalla on oltava vakava halu elää Jumalan tahdon mukaan, ja määrätietoinen pyrkimys kehittää hengellisiä voimiaan Jumalan ja pyhän Kirkon ohjeiden mukaisesti.
Kahta äärimmäisyyttä tulee varoa taisteltaessa kiusauksia ja syntiä vastaan: ensiksikin epätoivoa, jolloin synnit näyttävät liian suurilta ja anteeksiantamattomilta. Toiseksi tulee varoa hengellistä ylpeyttä, jolloin ihminen viehättyy luulemaan itseään synnittömäksi. Jälkimmäisessä tapauksessa tulee pyrkiä saamaan itsensä synnintuntoon, sillä vain nöyriä Herra armahtaa.

RUKOUS
Pyhät isät selittävät, että rukous on sielulle samaa kuin ruoka ruumiille. Jos ruumis ei saa ravintoa, niin se kuihtuu, samoin sielunkin hengellinen elämä kuihtuu, ellei sitä ravita rukouksella Rukous voidaan määritellä mielen ja sydämen ylentämiseksi Jumalan puoleen, ja se ilmenee hartaana keskusteluna Jumalan kanssa. Rukous yhdistää ihmisen Jumalaan ja henkimaailmaan.

Rukoukset sisältönsä puolesta voidaan jakaa anomus-, kiitos- ja ylistysrukouksiin. Anomusrukouksessa me pyydämme Jumalalta jotakin itsellemme tai lähimmäisillemme. Voimme pyytää häneltä kaikkea, mitä tarvitsemme tai mitä pidämme tarpeellisena, kunhan se ei ole Jumalan lain vastaista. Tyypillinen anomusrukous on ”Isä meidän” -rukous. Kiitosrukouksessa kiitämme Jumalaa Hänen lahjoistaan ja osoittamistaan hyvyyksistä. Raamattu kehottaa meitä kiitollisuuteen, kiittämään joka tilassa (1. Tess. 5: 18).

Ylistysrukous on kysymyksessä silloin, kun ajattelemme Jumalan ylenpalttista suuruutta, ääretöntä ihmisrakkautta ja rajatonta viisautta, jolla Hän maailmaa hallitsee. Psalmeissa on mitä ihanimpia kiitos- ja ylistysrukouksia. Tyypillisimpänä ylistysrukouksena pidetään Ambrosius Milanolaisen nimeä kantavaa ylistysveisua: “Sinua, Jumala, kiitämme…“ Tähän ryhmään kuuluvat myös ns. akatistos- veisut. Enkelit taivaassa lakkaamatta ylistävät ja kiittävät Jumalaa.

Ihmisille on ominaista anomusrukous, vaikka meidänkin pitäisi oppia anomustemme rinnalla myös kiittämään ja ylistämään.
Usko on välttämätön rukouksessa. Raamatun ohjeiden mukaan rukouksen tulisi lähteä vilpittömästä ja nöyrästä sydämestä (Ps.51:19). Jeesus asetti malliksi nöyrän publikaanin rukouksen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”, josta on muotoutunut niin sanottu Jeesuksen rukous: ”Herra, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä”. Jeesuksen rukousta voi rukoilla kaikkialla, sanoin tai mielessään, työssä tai vapaalla.
Jeesus lupasi:“ Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte” (Mt. 21: 22). Anoessamme Jumalaa armahtamaan itseämme, meidän on muistettava antaa anteeksi myös lähimmäisillemme (Mk. 11:25). Rukouksessa tulee olla kestävä ja järkähtämätön (Lk.18:1-8). Toisinaan Jumala kasvattaakseen meitä ei heti vastaa rukouksiimme. Lähimmäisten auttamisessa on esirukouksilla Raamatun mukaan suuri merkitys (Mt. 15: 28). Myös esirukoukset vainajien edestä ovat tarpeelliset. Jumala kyllä tietää ihmisen tarpeet, mutta toivoo, että ihminen rukoilisi.

Pyhät isät kehottavat valitsemaan määrätyn rukoussäännön rukoustaidon oppimista varten. Rukousaikoina sopivimpia ovat ilta ja aamu. Rukous tulee aivan kuin lausua Jumalan korvaan. Kaikki muut ajatukset tulee karkottaa pois mielestä, paitsi rukouksen sanat.

Rukouksen omaksumisessa voi erottaa kolme astetta: 1. Ulkoinen rukous: Tarkoittaa rukoussäännön lukemista ja ulkonaisia rukoustapoja, kuten ristinmerkkiä ja kumarruksia 2. Mielen rukous: Rukoilija tuntee rukoussanat ja ulkonaiset rukoustavat ikään kuin oman sydämen vaatimuksesta ulos pulppuaviksi 3. Sydämen rukous: Sydän sulautuu täydellisesti rukoussanoihin vastaten niihin palavilla tunteilla ja mielenliikutuksilla. Kun sydämen rukous tulee keskeytymättömäksi rukousvirraksi, silloin alkaa hengen rukous, jolloin ihmisessä jo rukoilee Jumalan Henki.
Apostoli Paavali kehottaa: “Rukoilkaa lakkaamatta”(1.Tess.15:17). Tällaisella lakkaamattomalla rukouksella pyhät isät tarkoittavat sitä, että joka aina säilyttää hengessään rukouksellisen mielialan, rukoilee lakkaamatta.

Parhaana keinona lakkaamattoman rukouksen saavuttamisessa kilvoittelijat esittävät jo aiemmin mainittua Jeesuksen rukouksen lakkaamatonta toistamista. Tämä Jeesuksen rukous kuuluu: “Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä”. Alussa rukouksen toistaminen saattaa olla ulkonaista, mutta vähitellen sydän omaksuu sen ja lopulta se tulvii sydämestä lakkaamattomana rukousvirtana Jumalan eteen. Kun kristitty herkeämättä kääntyy Kristuksen puoleen, niin Hän puhdistaa ja polttaa rukoilijan sydämestä kaiken synnin ja saastan.

Rukoilija voi joskus eksyä tavoittelemaan väärää rukoustilaa. Järjen viettelykseksi nimitetään sellaista tilaa, jolloin rukoilija haluaa kaikin mahdollisin keinoin tulla osalliseksi jumalallisista näyistä, tai itse keinotekoisesti luo ne mielikuvituksensa avulla. Jotkut kuvittelevat näkevänsä Kristuksen, tai enkeleitä, taivaan, helvetin jne. Sydämen viettelykseksi nimitetään sitä, kun rukoilija pyrkii maistamaan jumalallista ihanuutta ja keinotekoisesti suggeroi itsensä mielenliikutuksen valtaan.

Molemmat näistä viettelyksistä perustuvat ylpeyteen, joka ei sovi oikealle rukoilijalle. Oikean rukouksen tunnus on sydämen nöyryys, jolloin ihminen pitää itseään kaikkein huonoimpana Jumalan palvelijana eikä pidä itseään ansiollisena tulemaan osalliseksi mistään erikoisista Jumalan armon osoituksista.

YHTEINEN RUKOUS – JUMALANPALVELUKSET
Kristus itse on sanonut: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Mt. 18: 19 -20).
Seurakunnan jumalanpalvelus on yhteistä rukousta. Osallistuessaan jumalanpalveluksiin heikkokin rukoilija tuntee saavansa vahvistusta ja tukea toisten rukouksista. Jumalanpalvelusten aikana myös enkelit ja pyhät lankeavat Jumalan eteen ja kohottavat rukousäänensä. Jeesus antoi rukoilijoille ohjeen: “Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa (Mt.6: 6). Temppelissä myös voidaan rukoilla salassa, omassa sydänkammiossa.

Apostolit ja heidän jälkeensä koko kristillinen Kirkko on aina seurannut Vapahtajan omaa esimerkkiä yhteisestä rukouksesta ja jumalanpalveluksesta
Kirkon jumalanpalvelukseen kuuluvat rukoukset, kirkkolaulut, pyhät toimitukset ja sakramentit. Palvelukset ovat paljon monipuolisempia kuin yksityinen rukous. Kirkkomme jumalanpalveluksilla on suuri kasvattava merkitys siveellisessä mielessä ja ne vaikuttavat voimakkaasti ihmismieleen ja koko ihmisen olemukseen. Näkyvällä tavalla pyhät toimitukset ohjaavat sisälle pyhyyden maailmaan. Sakramenteissa, erikoisesti Herran Pyhässä Ehtoollisessa, me salaisella tavalla yhdistymme Kristukseen ja samalla tajuamme kuuluvamme samaan suureen Jumalan perheeseen.Paitsi kunnioittamalla jumalanpalveluksia osallistumalla niihin mahdollisimman usein, osoitamme myös kunnioitustamme ja rakkauttamme Herran temppeleille, joissa niitä toimitetaan ja pyhille esineille, sekä huolehdimme pyhäkköjen rakentamisesta ja kaunistamisesta.

PAASTO
Paasto yleensä ymmärretään pidättäytymisenä määrätyistä ruoista. Kristilliseen paastoon kuuluu tämän lisäksi myös pidättäytyminen maallisista huveista ja yleensä kaikista siveellisesti vaarallisista elämäntavoista, sekä entistä ahkerampi ponnistelu hyveiden harrastamiseen.. Ortodoksisessa kirkossa ovat paastoaikana kiellettyjä liha- ja maitoruoat.

Jumala antoi ensimmäisen paastosäännön jo paratiisissa kieltäessään syömästä paratiisin puusta, tarkoituksenaan kasvattaa ensimmäisiä ihmisiä kuuliaisuuteen. Raamatussa puhutaan paastosta aina yhdistyneenä rukoukseen. Paasto on tarkoitettu ihmissielun kasvatuskeinoksi ja muokkaamaan sitä otolliseksi vastaanottamaan Jumalan armoa. Taistelussa sielun sairauden, synnin, parantamiseksi paasto on tehokas parannuskeino. Kristus itsekin paastosi. Ennen julkisen toimintansa aloittamista Hän paastosi 40 päivää erämaassa.

Kristillisessä paastossa ruumiilliseen paastoon tulee ehdottomasti liittyä myös hengellinen paasto. Kirkkoisä pyhä Johannes Krysostomos opettaa: “Ei paasto ole siinä, että syöt vähän, vaan siinä, että jaat leipäsi nälkäisille, ei siinä, että pukeudut säkkiin, vaan siinä, että vaatetat alastonta, eikä siinä, että olet murheellisen näköinen, vaan siinä, että lohdutat murheellisia”. Paastonajan kirkkoveisussa laulamme: “Veljet, paastoten ruumiillisesti paastotkaamme myös henkisestikin. Katkaiskaamme kaikki vääryyden kahleet…“

Paaston tulee olla koko ihmisen persoonan käsittävä. Se tarkoittaa, että meidän tulee pidättyä turhista puheista ja puhdistaa sydämemme kaikesta vihamielisyydestä ja vihasta. Paastossa ei tule vain vatsan paastota, vaan myös silmien, korvien, käsien, jalkojen. Koko ihmisen tulee pidättäytyä pahasta. Pyhät isät ohjaavat todelliseen paastoon kehottaen antamaan kaiken paastossa säästyneen almuina köyhille ja tarvitseville.

Kirkkovuodessa on neljä pitkää paastoa ja useita yksipäiväisiä paastoja. Paaston avulla me osoitamme kuuliaisuuttamme Jumalalle ja Kristuksen Kirkolle. Paasto valmistaa meitä myös oikealla tavalla vastaanottamaan suuria kristillisiä juhlia, kuten pääsiäistä, joulua ym.

HENGELLINEN OHJAUS
Varsinkin nuoruudessa elämän kysymysten edessä tuntee usein arkuutta ja kaipaa kokenutta ohjaajaa ja neuvojaa. Luostareissa on tapana määrätä jokaiselle nuorelle kilvoittelijalle niin sanottu ohjaajavanhus, jolle hän käy joka ilta selostamassa erehdyksensä, ja jolta hän saa neuvoja elämäänsä varten. Myös maailmassa eläville suositellaan tällaisen ohjaajan hankkimista. Rippi-isäksi nimitetään sellaista sielunpaimenta, jonka luona tavallisimmin käydään synnintunnustuksella. Ohjaajana voi olla myös esimerkiksi isä tai äiti tai joku hyvästä elämänvaelluksestaan tunnettu henkilö, ei välttämättä aina pappi. Sakramentillisen synninpäästön voi kuitenkin antaa ainoastaan pappi.

Katumus
Katumus läpäisee koko kirkon opetuksen ja rukouselämän. Ei ole yhtään Kirkon liturgista palvelusta, missä ei rukoiltaisi synninkatumusta ja anteeksiantoa. Alkukirkossa kaste ja katumus ymmärrettiin olennaisesti samaksi asiaksi, vaikkakin jo melko varhain alettiin tehdä ero “ensimmäisen katumuksen”, jolla tarkoitettiin kastetta, ja “toisen katumuksen”, varsinaisen katumuksen sakramentin välillä. Katumus edellyttää, että ihminen tuntee olevansa erossa Jumalasta, kuten tuhlaajapoika vieraalla maalla ollessaan. Kirkon sisällä, varsinkin sakramenttielämässä taas yhteys Jumalaan on joka hetki korostetusti esillä. Kirkon yhteydessä eläen syntinenkin ihminen elää mukana pyhien yhteydessä, mutta kun hän kokee synnin erottavan siitä, myös ero Jumalasta tulee konkreettiseksi kokemukseksi.
Oman langenneen tilansa ja synnin tajuaminen ja tiedostaminen johtaa katumukseen, mielenmuutokseen (metanoiaan). Se merkitsee ihmisen koko elämänasenteen muutosta ja johtaa etsimään persoonallista Jumala-suhdetta, janoamaan yhteyttä Häneen, mikä toteutuu osallistumalla Kristuksen, Jumalihmisen, Ruumiiseen. Yleensä katumusta pidetään murheena syntien vuoksi, syyllisyyden tunteena, suruna ja pelkona omien pahojen tekojemme ja laiminlyöntiemme vuoksi. Mielenmuutos kuitenkin tarkoittaa edellä mainittujen lisäksi uutta tapaa katsoa itseämme, muita ja Jumalaa. Kysymyksessä on luonteeltaan positiivinen asia. Katumus on näin ollen koko elämän läpi kestävä asenne, ei vain satunnaisia, irrallisia tekoja.
Katumus tarkoittaa mielen, ajatusten, asenteiden ja tunteiden muutosta. Se on omista synneistään ja myös ihmisen syntisestä luonnosta tietoiseksi tulemista, vastuun ja syyllisyyden tunnustamista. Tätä tunnustamista täytyy seurata halukkuus muuttaa tapojansa, eikä sekään vielä riitä. Tämä asenne vaatii jatkuvaa pyrkimystä kiivetä hengellisen elämän portaita, jotka eivät koskaan pääty. Siksi katumus ei ole hetken tapa, vaan se on elämän tie.

ASKEESI
Niitä kilvoittelijoita, jotka pyrkivät korkeampaan siveelliseen täydellisyyteen, nimitetään kirkossa askeeteiksi. Askeesi (askesis, kreik. = harjoitus) tarkoittaa harjaantumista hyveiden noudattamiseen. Sitä voivat kaikki kristityt harrastaa, mutta erityisesti luostarit ovat paneutuneet sen järjestelmälliseen noudattamiseen em. köyhyyden, selibaatin ja kuuliaisuuden avulla. Munkit ja nunnat, jotka antavat Jumalalle köyhyyden, kuuliaisuuden ja naimattomuuden lupaukset, pyrkivät eristäytymään maailmasta viettääkseen vaativampaa kilvoittelijaelämää. Taistelussaan pahuutta vastaan heitä auttavat antamansa lupaukset, yksinäisyys ja varsinkin hengellinen ohjaus. Perheetön munkki tai nunna, jolla ei ole perhettä, voi vapaammin antautua hengellisten asiain tutkisteluun. Vapaana maallisista turhuuksista ja huolista hän on myös mieleltään herkempi vastaanottamaan pyhiä ja jaloja vaikutteita.

Ortodoksinen askeesi on pääosin rukousta ja paastoa. Sen tarkoituksena on sulauttaa oma tahto ja elämä Jumalan tahtoon ja elämään. Seksuaalinen energia ohjataan palvelemaan tätä pyrkimystä, ihmisen hengellistä kasvua. Psykologiassa tätä kutsutaan sublimaatioksi.

Kirkon historian aikana on käytetty kilvoittelumuotoina vaikenemista, kammioon sulkeutumista, pylvään päällä asumista, kahleiden kantamista ja mielettömyyttä Kristuksen tähden, niin sanotut Kristuksen tähden houkat (1. Kor. 4: 10). Näitä kaikkia varsinaisen munkkeuden lisänä ilmenneitä erikoisia kilvoitusmuotoja ei Kirkko ole yleisesti hyväksynyt. Yksinäisyyden koulun käyneistä kilvoittelijoista on Kirkko saanut useita tunnettuja hengellisiä ohjaajia ja esipaimenia. Erityinen merkitys kilvoittelijoilla on ollut hengellisinä ohjaajina ja esirukoilijoina.

LUOSTARIELÄMÄ
Kristillinen luostarilaitos on syntynyt Egyptissä neljännen vuosisadan alkupuolella. Ennen luostareiden perustamista kirkon piirissä kuitenkin jo esiintyi runsaasti kilvoittelijoita, jotka vetäytyivät pois muiden ihmisten keskuudesta eläen yksinäisyydessä mietiskelyyn ja rukoukseen syventyen. Tällaisten kilvoittelijoiden ruvettua elämään yhdessä ensimmäiset luostarit saivat alkunsa.

Vainojen loputtua kristityt ikään kuin valtasi suuri askeettinen innostus: pyrittiin mahdollisimman täydellisesti ja tinkimättömästi toteuttamaan kristillisiä ihanteita jokapäiväisessä elämässä. Tuon ajan tilanteessa erakkoelämä tai luostarikilvoitus nähtiin ihanteellisena kristillisen elämän muotona. Luostarilaitos oli myös reaktio kirkon maallistumista vastaan.

Luostareiden syntyyn erityisen merkittävällä tavalla on vaikuttanut kolme huomattavaa kilvoittelijaisää: Pyhät Antonios, Pakomios ja Basileios, joille kaikille myöhempi aika on antanut kunnianimen Suuri. He ovat ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet luostarikilvoituksen muodostumiseen sellaiseksi, kuin me sen nyt tunnemme.

Pyhä Antonios (251- 356) oli munkkilaisuuden isä, ensimmäinen merkittävä ja laajalti tunnettu erakko. Aluksi hän vetäytyi yksinäiseen kilvoitukseen asutuskeskuksen läheisyyteen, mutta siirtyi myöhemmin erämaahan, jossa eli noin 20 vuotta. Antonios tuli kuuluisaksi pyhyydestään ja sai lukuisia oppilaita. Antonios ei kuitenkaan koskaan muodostanut mitään järjestäytynyttä uskonnollista yhteisöä. Ensimmäisenä sen teki Pakomios Suuri (286 – 346), entinen roomalainen sotilas, josta näin tuli kristillisen luostarilaitoksen isä.

Ensimmäisten kirjoitettujen ja nimenomaan ortodoksisessa kilvoituselämässä yleiseen käyttöön otettujen luostarisääntöjen tekijä on Basileios Suuri (n. 330 -379), Kappadokian Kesarean piispa. Hän varsinaisesti kaikkein merkittävimmällä tavalla loi teologista ja teoreettista perustaa munkkilaisuudelle. Basileios kiinnostui luostarielämästä sisarensa Makrinan vaikutuksesta ja tutustui luostareihin niiden varhaisimmilla leviämisalueilla Egyptissä, Palestiinassa, Syyriassa ja Mesopotamiassa. Matkoiltaan palattuaan hän itse vetäytyi luostariin. Basileioksen askeettisissa kirjoituksissa, joista löytyvät ”Pidemmät säännöt” ja ”Lyhyemmät säännöt”, annetaan yksityiskohtaisia luostareiden elämäntapaa koskevia määräyksiä. Niissä on ohjeita mm. rukousta, opiskelua, työtä, aterioita, unta ja pukeutumista varten.

Luostarielämän tunnusomaisimpia piirteitä ovat alusta alkaen olleet kolme päävelvoitetta, jotka luostareiden asukkaat juhlallisesti lupasivat täyttää: he antoivat naimattomuuden, köyhyyden ja kuuliaisuuden lupauksen. Ne kaikki perustuvat suoraan Raamatun esimerkkeihin tai opetuksiin. Köyhyyden lupaus myös merkitsee Raamatun erään suuren ihanteen toteuttamista. Kristuksen seuraaminen merkitsi kaikesta muusta luopumista.
Kuuliaisuus on ehkä kaikkein oleellisin, monien kilvoittelijoiden mielestä samalla kaikkein vaikein asia luostarikilvoituksessa. Kuuliaisuuden tulee merkitä täydellistä omasta tahdosta luopumista, ei pelkästään kuuliaisuutta luostarin johdolle, vaan viimekädessä ja ennen kaikkea Kristukselle.
Ortodokseille luostariaate ei merkitse kahdenlaisten kristillisten normien hyväksymistä, toisia maailmassa eläviä ja toisia luostarikilvoittelijoita varten. Raamattu asettaa kaikille kristityille yhden yhteisen päämäärän ja ihanteen: Olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen isänne täydellinen on (Mt.5:48). Kukin kristitty pyrkii tähän päämäärään hänelle parhaiten soveltuvalla tavalla.