Isien opetuksia sielusta

29.7.2021 Raimo Sissonen

Sielu

Sielun viisaus ja hyveellisyys kuvastuvat ihmisen katseesta, kävelytavasta, äänestä ja naurusta sekä siitä, kuinka hän käyttää aikansa ja keiden kanssa hän seurustelee. Viisaassa sielussa on kaikki muuttunut ja kehittynyt kauneimmilleen, sillä Jumalaa rakastava mieli torjuu valppaan ovenvartijan tavoin pahat ja häpeälliset ajatukset. Viisas sielu pyrkii eroon irstaudesta, pöyhkeydestä, petollisuudesta, pahansuopuudesta, riistosta ja muista senkaltaisista pimeyden teoista, jotka ovat demoonista toimintaa ja kielivät sielun huonosta tilasta. Sitkeän ponnistelun ja harkinnan avulla ihminen, jota hänen mielihalunsa eivät vedä petollisiin nautintoihin, voi saavuttaa kaiken. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/20-21.20,22)

Ruumiissa on sielu, sielussa mieli, mielessä järki. Nämä apunaan ihminen ajattelee Jumalaa ja ylistää Häntä. Näiden kautta Jumala tekee sielun kuolemattomaksi, lahjoittaa sille katoamattomuuden ja iankaikkisen autuuden. Sillä Jumala on antanut kaikille luoduille elämän sulasta hyvyydestään. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/36.98)

Ihminen sanan täydessä merkityksessä on se, joka käsittää ruumiin olevan katoavainen ja lyhytaikainen. Sellainen ihminen ymmärtää myös sielun olemuksen: se on jumalallinen ja kuolematon, Jumalan henkäys, joka on liitetty ruumiiseen koeteltavaksi ja jonka päämäärä on jumaloituminen. Se, joka tajuaa sielun olemuksen, vaeltaa oikein ja Jumalan tahdon mukaisesti eikä alistu ruumiin valtaan. Hän näkee mielessään Jumalan ja tarkastelee aina hengessään iankaikkisia hyvyyksiä, jotka Jumala on sielulle lahjoittanut. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/40.124)

Sielu on maailmassa, koska se on maailmaan syntynyt. Ymmärrys sen sijaan on maailman yläpuolella, koska se ei ole syntynyt. Sielun, joka ymmärtää maailman olemuksen ja haluaa pelastua, tulee pitää järkähtämättä mielessään: nyt on koetuksen ja tutkinnon aika. Ymmärtäväinen sielu ei salli itsensä asettua tuomarin paikalle. Se käsittää, että sielun tuhoutuminen tai pelastuminen riippuu vähäisestä häpeällisestä aistinautinnosta. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/42.136)

Jotkut ovat arvelleet, että armo ja synti, so. Totuuden henki ja eksytyksen henki (Kts. 1 Joh. 4: 6), vaikuttaisivat yhtä aikaa kastettujen mielen kätköissä: edellinen kehottaa mieltä hyvään, jälkimmäinen taas kiirehtii yllyttämään pahaan. Pyhistä kirjoituksista ja oman mieleni kokemuksesta olen päätynyt seuraavaan käsitykseen: Ennen pyhää kastetta armo on sielun ulkopuolella ja sieltä kehottaa sitä hyvään. Sielun syvyyksissä taas asustaa saatana, joka pyrkii tukkimaan sielulta kaikki kanavat Jumalan yhteyteen. Kasteessa kaikki kääntyy: paha henki joutuu ulos ja armo alkaa vaikuttaa sielun sisällä. Samoin kuin ennen vallitsi sielua eksytys, niin sitä kasteen jälkeen vallitsee totuus. Saatana tosin vaikuttaa sieluun kasteen jälkeenkin entiseen tapaan, toisinaan jopa pahemminkin. Ei kuitenkaan niin, että se asuisi sielussa yhdessä armon kanssa – pois se! – vaan se käyttää hyväkseen ruumiin nesteitä sumentaakseen mielen järjettömillä himoilla ja nautinnoilla. Tämä tapahtuu Jumalan sallimuksesta, jotta ihminen läpäistyään myrskyn ja tulen koetuksen pääsisi – mikäli haluaa – nauttimaan hyvästä. On sanottu: “Me jouduimme tuleen ja veteen, mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen.” (Ps. 66: 12) (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/311-312. 76)

Herramme opettaa evankeliumeissa, että kun paha henki palatessaan löytää talonsa lakaistuna ja tyhjänä, ts. Löytää hedelmättömän sydämen, silloin se ottaa mukaansa seitsemän muuta henkeä, pahempaa kuin se itse, ja pesiytyy siihen, jolloin sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset. (Lk. 11: 25) Tästä näemme, että niin kauan kuin Pyhä Henki on meissä, saatana ei voi päästä sielumme syvyyteen ja viipyä siellä. Samasta asiasta opettaa myös pyhä apostoli Paavali, joka tarkastelee sitä kilvoittelevan kannalta:» Sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.» (Room. 7: 22-23) Tarkastellessaan asiaa täydellisyyden saavuttaneiden kannalta Paavali sanoo:» Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut minut synnin ja kuoleman laista.» (Room. 8: 1-2) Toisaalla hän sanoo – jälleen meitä opettaakseen-, että saatana hankkiutuu ruumiin kautta taisteluun sielua vastaan, joka on osallinen Pyhästä Hengestä:» Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.» (Ef. 6: 14-17) Toista on näet vangiksi joutuminen, toista taistelu; edellinen merkitsee väkivaltaista vieraalle maalle viemistä, jälkimmäinen taas tasavertaista vastarintaa. Juuri tämän tähden apostoli sanoo pahan hengen hyökkäävän palavine nuolineen niitä vastaan, jotka kantavat Kristusta sielussaan. Sillä se, joka ei voi käydä vastustajaansa käsiksi, käyttää häntä vastaan nuolia, jotta niitä sinkoamalla saisi saaliikseen sen, joka jo kaukaa käy taisteluun hyökkääjää vastaan. Niin saatanakin jouduttuaan väistymään armon tieltä kilvoittelijan sydämestä kaivautuu hänen ruumiiseensa ja kiiruhtaa käyttämään hyväkseen sen nesteitä saadakseen ruumiin viehtymyksellä sielun ansaansa. Sen tähden ruumista tulee kohtuullisesti kuihduttaa, jottei sen kosteus vetäisi mieltä hiveleviin nautintoihin. Apostolikin vakuuttaa, että kilvoittelijoiden mielessä vaikuttaa jumalallinen valo, ja siksi mieli myös palvelee Jumalan lakia ja ilolla yhtyy siihen. (Room. 7: 25) Liha taas nautinnollisten taipumustensa tähden kallistuu pahojen henkien puoleen ja tuntee houkutusta palvella niiden pahuutta.

Näin on käynyt selvästi ilmi, ettei sydän voi olla samanaikaisesti Jumalan ja saatanan asuntona. Kuinka minä» mielellä palvelen Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia», (Room. 7: 25) jollei mieleni olisi vapautensa koko voimalla noussut taisteluun pahoja henkiä vastaan ja käynyt iloiten palvelemaan armon hyvyyttä, mutta ruumiini viihtyisi järjettömien himojen imelässä lemussa? Pahoille hengille, kuten jo sanoin, on jätetty mahdollisuus asettua ruumiiseen.» Sillä minä tiedän ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää”, sanoo apostolikin (Room. 7: 18). Näin siis ne, jotka kilvoitellen taistelevat syntiä vastaan – apostoli ei nimittäin puhu henkilökohtaisesti itsestään-, saavat kokea kuinka pahat henget hyökkäävät mieltä vastaan pyrkimällä niljakkailla houkutuksillaan viettelemään lihan hekumalliseen nautintoon. Sillä Jumala on vanhurskaudessaan säätänyt, että pahat henget saavat pesiytyä niidenkin lihaan, jotka kiihkeästi taistelevat syntiä vastaan, jotta ihmisen vapaa tahto olisi aina koetuksella. Mutta jos ihminen pystyy jo eläessään kilvoitusvaivoillaan kuolettamaan lihansa, silloin hänestä tulee kokonaan Pyhän Hengen asumus. Sellainen ihminen on noussut kuolleista jo ennen kuin on kuollutkaan. Tällainen oli autuas Paavali itse sekä kaikki ne, jotka ovat täydellisesti kilvoitelleet tai kilvoittelevat syntiä vastaan. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/316-317.82)

Herra itse sanoo saatanan langenneen taivaasta (Vrt. Lk. 10: 18) jottei se – inhottava kun on – edes näkisi pyhien enkelten asumuksia. Kuinka siis se, joka ei ollut arvollinen Jumalan todellisten palvelijain seuraan, voisi asua ihmismielessä yhdessä itsensä Jumalan kanssa. Jotkut selittävät kuitenkin, että Jumala väistyy sivummalle ja suo siten sijaa saatanalle. Tämä selitys ei pidä paikkaansa. Jumala tosin voi sielua kasvattaakseen jättäytyä sivuun, mutta Hän ei suinkaan ota pois sielulta armon valoa, vaan armo, kuten jo sanoin, vain kätkeytyy mieleltä. Tarkoituksenahan on, että pahojen henkien häijyys olisi johtamassa sielua edistykseen, sillä oppiessaan vähitellen tuntemaan vihollisen viekkauden se pelokkaana ja aivan nöyrtyneenä kiiruhtaa turvautumaan Jumalan apuun. Armo toimii tässä kuin äiti, joka heittää syödessään kiukuttelevan pienokaisen hetkeksi sylistään, jotta se outoja eläimiä tai ihmisiä säikähdettyään palaisi itkien hänen helmaansa.

Mutta on myös toisenlaista vetäytymistä: sellaisen sielun, joka ei halua Häntä majaansa, Jumala jättää kokonaan oman onnensa nojaan; niin sielu joutuu pahojen henkien valtaan. Mutta me emme ole niitä, jotka “vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen» (Hebr. 10: 39) – pois se! Me uskomme olevamme Jumalan armon todellisia sylilapsia, joita armo hoivaa» hylkäämällä» hetkeksi ilmaantuakseen sitten runsaana ja ravitsevana, niin että sen hyvyyden hoivissa» pääsisimme täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään». (Ef. 4: 13)

Jos tahdot päästä viisaan ja ymmärtäväisen kirjoihin ja haluat, että sinut luetaan Jumalan ystävien joukkoon, pyri tuomaan sielusi Herralle sellaisena kuin olet sen Häneltä saanut: puhtaana, viattomana ja täysin tahrattomana. Jos niin teet, saat taivaallisen voitonseppeleen ja enkelit ylistävät sinua autuaaksi. (Pyhittäjä Johannes Karpathoslainen: Rohkaisun sanoja Intiasta… Filok. I/362.89)

Kuinka mieli, joka alati askartelee tällaisten asioiden parissa, voisi olla kaipaamatta todellista hyvää? Sillä jos sitä kiehtoo sellainenkin mikä on sille luonnostaan vierasta, eikö paljon enemmän kiehdo sellainen, mikä on sille luonnostaan läheistä? Antaisiko sielu, joka rakastaa tällaisia tutkiskeluja, enää minkään maallisen erottaa itseään Rakastetustaan. Eikö se ennemminkin ole kyllästynyt elämään ruumiissa, joka estää sitä saavuttamasta todellista kauneutta? Vaikka mieli aineellisuuden keskellä näkeekin vain hämärästi henkisen kauneuden, ovat nuo henkiset hyvyydet kuitenkin niin suurenmoisia, että pieni pisarakin tai kalpea aavistus tuosta kauneuden merestä saa mielen kohoamaan kaiken aineellisen kauneuden yläpuolelle ja ikävöimään hengen maailmaan. Ja kohtasivatpa mieltä millaiset murheet tahansa se ei enää voi erota tuosta suloisesta kauneudesta. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Hengellisen elämän tutkistelua Filok. II/49.16)

Kaikki oliot ovat luonnostaan liikkumattomia. Liikkumiskyvyn niille antaa sielu, joka toisilla on järjellinen, toisilla järjetön ja joillakin tunnoton**. Sielulla on kolme voimaa: ensimmäinen ravitsee ja kasvattaa, toinen muodostaa kuvia ja virittää vaistotoimintoja, kolmas pystyy järjelliseen ajatteluun ja tajuamiseen. Kasveilla on vain ensimmäinen sielunvoima, järjettömillä eläimillä ensimmäinen ja toinen, mutta vain ihmisellä on kaikki kolme sielun voimaa. Kaksi ensiksi mainittua voimaa ovat katoavaisia, kolmas on katoamaton ja kuolematon. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/107.31-32)

Sielu toimii oikein silloin, kun sen halut ovat itsehillinnän hallinnassa, kun se kiivailee rakkauden*puolesta ja kääntää selkänsä vihalle, ja kun mieli**suuntautuu kohti Jumalaa rukouksen ja hengellisen tutkistelun avulla. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/125.15)

Kreikk. Alkuteksiti: Kun sen kiihottuvat voimat ovat kasvaneet kiinni rakkauteen.

**Kreikk. Alkuteksti: sielun älyllinen puoli

Jumala on, Raamatun sanoin, vanhurskauden Aurinko (Mal. 4: 2), joka lämmittää hyvyytensä säteillä yhtä lailla kaikkia. Sielu taas on oman asenteensa mukaisesti vahaa tai savea: vahaa se on, jos se rakastaa Jumalaa – ja savea, jos se on kiintynyt aineelliseen. Auringossa savi luonnostaan kuivuu, kun taas vaha pehmenee. Samoin sielu, joka rakastaa maailmaa ja mammonaa, eikä piittaa Jumalan nuhteluista, kovettuu kuin savi ja niin syöksee faaraon tavoin itsensä turmioon. Jumalaa rakastava sielu sen sijaan pehmenee Jumalan nuhteluista kuin vaha, jumalalliset asiat jättävät siihen jälkensä ja siitä tulee Jumalan asuinsija Hengessä. (I: 12) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Jumalan tuntemisesta … Filok. II/142.6)

Rakkaus ja itsehillintä vahvistavat sielua; mieltä taas vahvistavat puhdas rukous ja hengellinen mietiskely. Puhdas omatunto vaikuttaa sieluun jalostavasti. Saastaiset ajatukset taas vetävät sen lokaan.

(Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/220-221. 81,91)

Järjelliselle sielulle sopimatonta on hylätä Luoja ja langeta palvomaan omaa ruumistaan. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/222.7)

Mieli on täydellinen silloin kun se on hengellisen tiedon läpitunkema. Sielu on täydellinen silloin kun se on hyveiden kyllästämä. Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/226.54)

Ruumiillinen vaivannäkö ja nöyrtyminen ovat sielusta huolehtimista. Niiden tähden Jumala antaa anteeksi kaikki syntimme. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … II/227.69)

Himolliset sielut ovat kuin henkinen länsi, sillä Vanhurskauden Aurinko on niiltä laskenut.. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä.. Filok.. II/229.87)

Hyvä sielu tekee hyvää lähimmäiselleen ja on pitkämielinen häntä kohtaan silloinkin kun saa osakseen kiittämättömyyttä. Se myös kestää tyynesti lähimmäisensä loukkaukset. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/234.43)

Viisas mieli hallitsee sieluaan, kurittaa ruumistaan ja masentaa himonsa. (Vrt. 1 Kor. 9: 27) (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/236. 64)

Niin kuin aistit ja aistimaailma kuuluvat lihan piiriin, niin mieli ja ajatusmaailma ovat sielun aluetta. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/240. 3)

Niinkuin sielu tekee elävän ruumiin, niin myös hyve ja tieto tekevät eläväksi sielun. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/242.25)

Jeesus on Kristus, meidän Herramme ja Jumalamme, joka on antanut meille uskon Häneen, niin että me saamme elää. Itsessään Hän yhdisti sielun ja ruumiin jumaluuteen ja ilmestyi meille vapauttaakseen Jumalana sekä sielumme että ruumiimme kuolemasta. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/244.58-59)

Järjellinen sielu on aineellisen ja henkisen valon rajamailla. Aineellisessa valossa se ohjaa ruumiin toimia, henkisen valon avulla taas tekee Hengen tekoja. Sielu ei pysty täysin antautumaan jumalallisten asioiden katselemiseen, jollei se rukouksessa ole kokonaan yhtynyt henkiseen valoon – siinä oleva henkinen valo on näet himmentynyt, kun taas aineellinen, jossa se on alusta alkaen tottunut olemaan, on kirkastunut. Sielu joutuu siis pakostakin olemaan sekä pimeyden että valon asukas: aineellisissa yhteyksissä se elää pimeydessä mutta mielikuvissaan se elää valossa. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/43.80)

Sielu ei voi täysin tietoisesti sanoa» minä iloitsen Herrassa riemuitsen hänen pelastuksestaan» (Ps. 35: 9LXX), ennen kuin se on» peittämättömin kasvoin katsellut Jumalan kunniaa» (2 Kor. 3: 18). Sen sisintä varjostaa näet itserakkauden verho, niin ettei se voi nähdä maailmankaikkeuden perustuksia, ts. Luotujen sisäistä olemusta.*Itserakkautta ei saa pois sydämestä ilman vapaaehtoisia kilvoitusvaivoja ja vastoinkäymisiä, jotka eivät ole tahdostamme riippuvaisia. (Elia Presbyteeri: Hengellisestä tiedosta Filok. III/51.13)

Kreikk. Logoi, s. 360

Järjellisen sielun esipiha on tunne, temppeli ymmärrys ja ylimmäisenä pappina toimii mieli. Mieli on temppelin esipihalla silloin, kun rukousta häiritsevät asiattomat ajatukset. Temppelissä mieli on miettiessään rukouksen aikana sinänsä hyviä ja hyödyllisiä asioita. Mutta kun mielen on suotu astua kaikkein pyhimpään, eivät sitä askarruta enempää asiattomat kuin hyvät ja hyödyllisetkään ajatukset. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/59.54)

Ilosta täyttyy se, joka saa kodissaan kestitä kuninkaallisia, ja häntä ihaillaan huomattavana henkilönä. Mitä tunteekaan sielu, joka saa majansa asukkaaksi kuningasten Kuninkaan (Ilm. 19: 16) Hänen oman lupauksensa mukaan! (Joh. 14: 23) Tällaisen sielun on tarkoin ja suurella hartaudella varjeltava itseään: sen on heitettävä pois kaikki, mikä ei miellytä Kuningasta ja hankittava sellaista mikä on Hänelle mieleen. Autuas on sielu, joka ei pidä lukua päivän ponnistuksista odottaessaan Herraansa illalla tulevaksi eikä välitä yönkään vaivannäöstä, koska sen Herra saapuu heti aamun valjetessa. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … III/67.100,102)

Ruoka, muoto ja ääni paljastavat sielun halujen laadun ja osoittavat, kuinka se suhtautuu miellyttäviin tai vastenmielisiin aistivaikutelmiin. On kolme mahdollisuutta: se joko käyttää niitä oikein maku –, näkö – ja kuuloaistin välityksellä tai syyllistyy niiden väärinkäyttöön tai sitten keikkuu näiden kahden välimailla. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/74.135)

Niin kuin sielu on ruumista kunniakkaampi, niin on myös järjellinen ihminen koko maailmaa arvokkaampi. Älä siis, oi ihminen, tarkastellessasi luontokappaleiden mahtavuutta ajattele että ne ovat sinua itseäsi arvokkaampia. Katso sinulle suotua armoa, opi ymmärtämään henkisen ja järjellisen sielusi arvo ja laula ylistystä Jumalalle, joka on suonut sinulle kaikkea näkyväistä suuremman kunnian. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/123.100)

Hengelliset kilvoitukset ja vaivat synnyttävät sieluun ilon jota edeltää himojen rauhoittuminen. Se mikä aistien vallassa oleville on hankalaa, on helppoa ja tuottaa suurta mielihyvää vaivaa näkevälle sielulle, joka on pyhien hikihelmien kautta alkanut kaivata Jumalaa ja rakastaa syvästi jumalallista tietoa. Aistien vallassa elävät ovat antautuneet ruumiillisiin mukavuuksiin ja nautintoihin. He eivät ole harkinneetkaan, että ryhtyisivät pesemään pois nautintojen suolaisuutta kyynelvirroin: sen vuoksi kilvoitukset ja vaivat hyveiden tähden näyttävät heistä sangen hankalilta ja raskailta. Sellainen sielu taas, joka inhoaa nautintoja – tuskan tuottajia – ja on karistanut yltään yhtä lailla mukavuudenhalun kuin ruumiiseensa kohdistuvan rakkaudenkin, kaipaa vaivoja ja kilvoituksia ja antautuu niihin mielihyvin. Vain yksi tuottaa tällaiselle sielulle murhetta: lepo vaivoista ja kilvoitusten puuttuminen. Se mikä aistien vallassa oleville tuottaa ruumiillista iloa, on murheenaihe sielulle, joka on suunnannut kaiken kaipauksensa jumalallisiin asioihin. Se taas mikä tällaiselle sielulle tuottaa hengellistä iloa saa aistien vallassa olevat huokailemaan ja tuskailemaan. (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/139.23)

Sielun sisäisestä asenteesta riippuu, millaisena asioiden olemus kulloinkin näyttäytyy. Kun sielun henkiset aistit ovat luonnonmukaisessa tilassaan, ymmärrys tutkii hairahtumatta luotujen olemusta. Koska järki valaisee sielulle olevaisen luonnon ja toiminnan, asiat ja ihmiset – ja kaikki aineellinen – näyttäytyvät sielulle luonnollisessa tilassaan ilman mitään salaista saastutuksen tai vahingon aihetta. Silloin taas kun sielun voimat toimivat vastoin luontoaan ja kapinoivat itseään vastaan, näyt täytyy aineellinenkin luonnottomassa tilassa: se ei luonnollisella kauneudellaan kohota sielua Luojan tuntemiseen, vaan syöksee sen – sielussa itsessään vaikuttavan himollisen tottumuksen tähden – turmion kuiluun. (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/149.52)

Kun pelko yhtyy sieluun, sielu tulee katumuksen kautta raskaaksi tuomion ajatuksesta. Silloin sen kietovat heti tuonelan paulat. Huokaukset ja tuskalliset kivut raatelevat sydäntä, kun se ajattelee pahojen osaksi tulevia rangaistuksia. Sitten sielu synnyttää monin kyynelin ja vaivoin järjen kohdusta sydämensä maahan pelastuksen hengen. Näin sielu vapautuu tuonelan vaivoista ja tuomion ajatusten tuskailuista; se täyttyy ilolla, eikä kaipaa muuta kuin tulevia hyvyyksiä. Puhtaus, sielun ystävä, rientää yhdessä siveyden kanssa sitä vastaan ja liittää sen rakkaudessa Jumalaan. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, se tuntee sanomatonta nautintoa. Tämän suloisen nautinnon vallassa se vuodattaa hartaan liikutuksen kyyneleitä ja ikään kuin astuu aistimaailman ulkopuolelle. Se rientää Yljän jälkeen kuin poissa suunniltaan ja huutaa sanomattomin sanoin:» Kiiruhdan sinun jälkeesi sinun voiteittesi tuoksun ohjaamana. (Kork. V. 1: 4 LXX) Sano minulle sinä, jota minä rakastan, missä laumaasi paimennat? Missä lepäät puhtaan hengellisen näkemisen keskipäivällä, etten hunnutettuna joutuisi sinun tovereittesi, van (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/188.49)

Niin kauan kuin sielu kapinoi itseään vastaan, koska sen voimat toimivat kurittomasti, se ei kykene ottamaan vastaan jumalallisia säteitä. Tällainen sielu ei kykene vapautumaan lihan mielen orjuudesta eikä liioin pysty nauttimaan rauhasta. Niin kauan kuin hillittömät himot jatkavat hyökkäyksiään sielua vastaan, on sielulle tarpeellista, että huulet vaikenevat mahdollisimman paljon. Näin sielu voi sanoa Daavidin tavoin:» Minä olen kuin kuuro, en mitään kuule, kuin mykkä, joka ei suutansa avaa.» (Ps. 38: 14) Tällainen sielu on aina murheellinen ja vaeltaa murtunein mielin Kristuksen käskyjen teitä. Se odottaa, että siihen laskeutuu Lohduttaja-Henki, joka suo hartaan liikutuksen murtamalle ja kyynelten puhdistamalle sielulle palkaksi todellisen Vapauden. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/196.65)

Sielu joka halveksii kaikkea alhaista ja joka on Jumalan rakkauden kokonaan haavoittama, kokee ihmeellisen jumalallisen haltioitumisen.*Tällainen sielu on nähnyt selvästi olevaisten luonnon ja sisäisen olemuksen. Se on tajunnut, mikä on kaiken inhimillisen loppu eikä enää kestä maailman ja ruumiin rajoituksia. Kun sielu on rikkonut rajansa ja katkonut aistien kahleet, se siirtyy kaiken luodun tuolle puolen. Sanomattomassa hiljaisuudessa se astuu Jumalan tuntemisen**pimeyteen***ja tajuaa sanoin ilmaisemattoman viisauden valossa Tosiolevaisen kauneuden – siinä määrin kuin sille tämä armo ylhäältä annetaan. Ajatuksissaan se astelee jumalallisen juhlallisesti yhä syvemmälle ihastelemaan tätä kauneutta ja nauttii rakkauden ruokkiman pelon vallassa kuolemattomien kasvien hedelmistä, so. Jumalallisten käsitteiden herättämistä ajatuksista. Niiden suurenmoisuutta ja loistavuutta se ei jälkeenpäin – itseensä palattuaan – pysty koskaan täydellisesti ilmaisemaan. Sielu näet kokee kaiken tämän sanomattomassa ilossa ja hiljaisuudessa. Henki saa selittämättömällä tavalla sielun liikkeelle, mutta sielu ei liioin pysty kuvaamaan liikkeitään eikä sanomaan, mikä sitä liikuttaa. Se ei myöskään pysty selvittämään, kuinka Henki näyttäytyy sille ja puhuu salaisesti sanomattomia salaisuuksia. (Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvalelluksen … Filok. III/236-237.53)

*Kts. Selityksiä haltioituminen s. 357

**Kts. teologia, s. 362

***Kts. pimeys, s. 361. Vrt. 2 Moos. 20.21 (

Tutkikaamme nyt, mitä isät opettavat sielunvoimista ja niiden oikeasta käytöstä. Pyhä Maksimos sanoo: Koska sielu on itsessään, siis olemukseltaan, järjellinen ja henkinen, on sillä myös itsenäinen olemassaolo. Ja koska se on itsenäisesti olemassa, se toimii luontonsa mukaan sekä yksin että ruumiin yhteydessä. Tämä tarkoittaa, että se luonnostaan tajuaa ja ajattelee eikä koskaan lakkaa käyttämästä luonnon siihen liittämiä voimia. Ovathan luonnolliset ominaisuudet, jotka kuuluvat itse kullekin olevalle, häviämättömiä ja kestävät niin kauan kuin asianomainen on olemassa. Niin sielukaan, joka kerran elämään tultuaan on ikuinen – sellaiseksi Jumala on sen luonut-, ei koskaan lakkaa tajuamasta, ajattelemasta ja tuntemasta oman olemuksensa ja luontonsa mukaan, olipa se sitten yksin tai ruumiin yhteydessä. Ei siis ole mitään syytä, jonka perusteella sielulta otettaisiin pois nämä sille luonnostaan – ei ruumiin vuoksi – kuuluvat ominaisuudet, kun sielu erkanee ruumiista.»

Tiedämme hyvin ja olemme pyhiltä oppineet, että mielemme ja ymmärryksemme kiertelevät aina Jumalan ympärillä ja toimivat yhdessä Hänen kanssaan sekä tässä että tulevassa ajassa. Muut sielunvoimamme sen sijaan toimivat vain tässä ajassa, johon ne myös kuuluvat. Sen tähden sielun, jolla luonnostaan on valta omiin voimiinsa, tulee toimia taitavan ohjaajan tavoin ei vain tätä aikaa vaan ennen kaikkea tulevaista ajatellen. Sen tulee kaikin keinoin pyrkiä kohottamaan, johdattamaan ja kiinnittämään mielensä ja ymmärryksensä Jumalaan puhtaan rukouksen ja yksinkertaisen, keskittyneen hengellisen työskentelyn aikana. Mutta mielikuvituksesta ja muista voimistaan sielun tulee pitää mieli täysin erossa. Pyhä Neilos opettaa:» Rukouksellinen tila on himottomuuden tila, jossa pohjaton rakkaus tempaa hengellisiin korkeuksiin viisautta rakastavan mielen.” Näin toimien sielu säilyttää sille kuuluvan kunnian ja arvon. (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat … Filok. IV/232.69)

Tästä lähtien vaikenemiskilvoittelija saa kestää vihollisen hyökkäyksiä – ei enää sen tähden, että Jumala olisi hylännyt hänet ja kääntynyt hänestä pois, vaan siksi että Jumala jättäytyy sivuun kasvattaakseen häntä. Miksi näin? Siksi, ettei kilvoittelijan mieli ylpistyisi löytämästään hyvästä. Taistelujen ja kuritusten keskellä kilvoittelija aina nöyrtyy. Ja nöyryys on ainoa ase, jonka avulla hän voi voittaa ylpeät vastustajansa. Nöyrä tulee myös otolliseksi saamaan yhä suurempia lahjoja ja edistyy niin pitkälle kuin se ihmisluonnolle yleensä on mahdollista, vaikka onkin lihan väistämättömien ahdistavien ja painavien kahleiden sitoma. Näin hän etenee kohti Kristuksen tahdon mukaista täydellisyyttä ja himottomuutta.

Pyhä Diadokhos opettaa: Herra itse sanoo saatanan langenneen taivaasta (vrt. Lk. 10: 18), jottei se – inhottava kun on – edes näkisi pyhien enkelten asumuksia. Kuinka siis se, joka ei ollut arvollinen Jumalan todellisten palvelijain seuraan, voisi asua ihmismielessä yhdessä itsensä Jumalan kanssa. Jotkut selittävät kuitenkin, että Jumala väistyy sivummalle ja suo siten sijaa saatanalle. Tämä selitys ei pidä paikkaansa. Jumala tosin voi sielua kasvattaakseen jättäytyä sivuun, mutta Hän ei suinkaan ota pois sielulta armon valoa, vaan armo, kuten jo sanoin, vain kätkeytyy mieleltä. Tarkoituksenahan on että pahojen henkien häijyys olisi johtamassa sielua edistykseen, sillä oppiessaan vähitellen tuntemaan vihollisen viekkauden se pelokkaana ja aivan nöyrtyneenä kiiruhtaa turvautumaan Jumalan apuun. Armo toimii tässä kuin äiti, joka heittää syödessään kiukuttelevan pienokaisen hetkeksi sylistään, jotta se outoja eläimiä tai ihmisiä säikähdettyään palaisi itkien hänen helmaansa.

Mutta on myös toisenlaista vetäytymistä: sellaisen sielun, joka ei halua Häntä majaansa, Jumala jättää kokonaan oman onnensa nojaan; niin sielu joutuu pahojen henkien valtaan. Mutta me emme ole niitä, jotka» vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen» (Hebr. 10: 39) – pois se! Me uskomme olevamme Jumalan armon todellisia sylilapsia, joita armo hoivaa» hylkäämällä» hetkeksi ilmaantuakseen sitten runsaana ja ravitsevana, niin että sen hyvyyden hoivissa» pääsisimme täyteen miehuuteen Kristuksen täyteyden täyden iän määrään». (Ef. 4: 13)

Kasvattava» hylkääminen» aiheuttaa sielussa suurta murhetta ja nöyryyttä sekä jossain määrin jopa jonkinlaista toivottomuutta. Näin tapahtuu, jotta sielusta nöyrtymisen vaikutuksesta häviäisi kunnianhimo ja itsetehostus. Ja kohta sydämen täyttää Jumalan pelko; se puhkeaa katumuksen kyyneliin ja halajaa hartaasti vaikenemisen kultaa. Toista on todellinen hylkääminen: kun Jumala todella jättää ihmisen, valtaa sielun epätoivo, epäusko, pöyhkeys ja viha. Kun nyt tunnistamme kasvattavan ja todellisen hylkäämisen, tulee meidän kummassakin tapauksessa osata lähestyä Jumalaa tilanteen mukaan. Edellisessä tapauksessa meidän on paitsi kaduttava myös kiitettävä Jumalaa siitä, että Hän rankaisee tottelematonta sieluamme tällä hylkäämisensä katkeralla kalkilla opettaakseen hyvän Isän tavoin meille hyveen ja paheen eron. Mutta kun Jumala todella hylkää meidät ja kääntää kasvonsa pois meistä, silloin meidän tulee ehtymättömin kyynelin katua syntejämme ja eristäytyä entistä enemmän maailmasta, jotta näin vaivojamme lisäten voisimme lepyttää Jumalan, niin että Hän kääntäisi jälleen katseensa sydämeemme.

Muistakaamme myös että kun sielu joutuu lähitaisteluun saatanan kanssa, tällaista tapahtuu kun Jumala kasvattavasti» hylkää» meidät, silloin armo kätkeytyy, kuten jo sanoin, ja vain salaisesti suo sielulle apuaan – salaisesti siksi että vihollisesta näyttäisi siltä, kuin sielu taistelisi ja voittaisi yksinään, omin avuin.

Pyhä Iisak selittää: Ilman kasvattavia koettelemuksia, joiden ajaksi Jumala jättäytyy sivuun, ei ihminen voi saavuttaa viisautta hengellisissä taisteluissa. Niiden kautta hän oppii ymmärtämään, kuka pitää hänestä huolta, ja niiden aikana hän kokee Jumalan avun ja vahvistuu salaisesti uskossaan Häneen Kaikki tämä perustuu siihen kokemukseen, minkä kilvoittelija saa kiusausten aikana Jumalan voimasta. Kun armo näkee, että omahyväisyys alkaa hiljalleen hiipiä kilvoittelijan mieleen ja tämä rupeaa luulottelemaan suuria itsestään, se sallii oitis kiusausten yltyä ja voimistua, kunnes kilvoittelija oppii tuntemaan oman heikkoutensa, pakenee Jumalan turviin ja tarrautuu nöyrästi Häneen. Näissä kilvoituksissa ihminen kasvaa täyteen miehuuteen uskossaan ja toivossaan Jumalan Poikaan (Ef. 4: 13) sekä kohoaa rakkauden ilmapiiriin. Ihmeellisellä tavalla tulee Jumalan rakkaus todeksi ihmiselle, jos hän joutuu tilanteeseen, missä hänellä ei enää ole toivoa. Silloin Jumala osoittaa hänelle voimansa pelastamalla hänet. Koskaan ei näet ihminen opi tuntemaan Jumalan voimaa silloin, kun kaikki on kohdallaan ja ongelmatonta. Ei liioin Jumala ole koskaan toiminut selvästi havaittavalla tavalla muualla kuin hiljaisuudessa ja erämaassa: siellä ei ole tilaisuutta tavata muita ihmisiä ja sieltä puuttuvat ihmisten yhteiselosta aiheutuvat levottomuudet. (Munkit Kallistos ja Ignatiso: Ohjeita niille, jotka ovat … Filok. IV/254-257.85)

Sielun osat

Sielumme kolme osaa meidän tulee suunnata oikein ja luonnonmukaisesti Jumalan tahdon mukaan. Kiihtyvä osa meidän on kohdistettava ulkonaiseen minäämme ja käärmeeseen, saatanaan. Sillä on sanottu: “Vihastukaa syntiä vastaan,” (Vrt. Ps. 4: 5 LXX: vihastukaa) so. Vihastukaa itseenne ja paholaiseen, niin ettette tee syntiä Jumalaa vastaan. Halumme taas tulee suunnata Jumalaan ja hyveeseen. Järki pankaamme viisaasti ja taiten noiden molempien edelle niitä käskemään, nuhtelemaan, rankaisemaan ja hallitsemaan, kuten kuningas vallitsee palvelijoitaan. Silloin järkemme*ohjaa meitä Jumalan tahdon mukaisesti. Vaikka himot kapinoivatkin järkeä vastaan, on meidän kuitenkin pakotettava järki niitä hallitsemaan. Sillä sanoohan Herran veli: “Jos joku ei hairahdu puheessa*, niin hän on täydellinen mies ja kykenee hillitsemään myös koko ruumiinsa – – – (Jaak. 3: 2). Totta on, kun sanotaan, että kaikki laittomuus ja synti sikiää noista kolmesta, mutta toisaalta niistä viriää myös kaikki hyve ja vanhurskaus. (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä … Filol. I/258.126)

*kreikk. logos, sisäinen sana

Gregorios Teologin mukaan jokainen järjellinen sielu on kolmitahoinen. Hyvettä, jonka käyttövoimana on järki, hän nimittää järkevyydeksi, ymmärtäväisyydeksi ja viisaudeksi; sielun kiihottuvan puolen hyveitä ovat miehuullisuus ja kärsivällisyys; kun halumme suuntautuu hyvään, on hedelmänä rakkaus, siveys ja itsehillintä. Oikeudenmukaisuus ei rajoitu mihinkään sielun osaan ja siksi se saakin ne toimimaan sopusointuisesti. Järkevyys on sielun ase vihollisvoimia vastaan ja sillä se puolustaa hyveitä. Siveyden turvin sielu näkee asiat himottomasti ja rakkaus saa sen rakastamaan lähimmäisiään niin kuin itseään. Itsehillinnän avulla se hävittää hekumallisen nautinnon, miehuullisuus ja kärsivällisyys taas ovat suojana näkymättömien vihollisten hyökkäyksiä vastaan.-Näin sielu on kuin hyvin viritetty soitin. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Sielulle hyödyllisisä opetuksia Filok. II/18.24)

Lopuksi toistan vielä: Järjellisen sielun ainoa tehtävä ruumiissa ollessaan on pyrkiä omaan päämääräänsä. Mutta koska tahto ei toimi ilman ymmärrystä, olemme saaneet avuksemme järjen voimat. Järki on siis olemassa joko tahdon vuoksi tai sitten sekä oman itsensä että tahdon tähden. Sillä autuuteen, jonka uuttera kilvoituselämä täällä maan päällä tuottaa ja jota se myös ennalta kuvaa, kuuluvat nämä molemmat: sekä ymmärrys että tahto, toisin sanoen sekä rakkaus että hengellinen nautinto. Ovatko nämä toiminnot samanarvoisia vai onko toinen tärkeämpi, sitä pohtikoot ne, joilla on siihen halua. Toistaiseksi pidämme niitä samanarvoisina. Ymmärryksen toimintaa kutsumme hengelliseksi tutkiskeluksi, tahdon toimintaa käytännön hyveeksi. Nämä korkeimmat sieluntoiminnot eivät voi esiintyä yksinään ilman toisiaan; sen sijaan alemmat sieluntoiminnot voivat ilmetä yksitellen. Sitä, mikä häiritsee näitä kahta ylintä sielun-toimintoa ja pyrkii niille vastakkaisiin päämääriin, kutsumme paheeksi; sitä taas, mikä edistää näitä äsken mainittuja sieluntoimintoja ja poistaa esteet niiden tieltä, kutsumme hyveeksi. Hyveistä kumpuavia toimintoja nimitämme hyviksi teoiksi, mutta paheista lähtöisin olevia lankeemuksiksi ja synneiksi. Korkein päämäärä, johon, kuten tiedämme, tähtäävät sekä ymmärryksen että tahdon toiminta, antaa jokaiselle yksittäiselle toiminnolle sille ominaisen muodon, jolla voidaan edistää joko hyvää tai pahaa. (Pyhä Teodoros, Edessan Piispa: Hengellisen elämän tutkistelua Filok. II/56.31)

Paha pääsee valtaan meissä, kun käytämme väärin sielunvoimiamme. Esimerkiksi järjen väärinkäytöstä seuraa tietämättömyys ja mielettömyys, tunteiden ja tahdon väärinkäytöstä taas viha ja hillittömyys. Oikein käytämme sielunvoimia silloin, kun pyrimme niiden avulla tietoon, ymmärtäväisyyteen, rakkauteen ja siveyteen. Jos näin teemme, silloin ei mikään Jumalan luoma ole pahaa. Pahaa ei ole ruoka vaan vatsanpalvonta, ei lasten siittäminen vaan haureus, ei raha vaan rahanhimo, ei kunnia vaan kunnianhimo. Näin siis asiat sinänsä eivät ole pahoja, pahaa on ainoastaan niiden väärinkäyttö. Tämä väärinkäyttö taas johtuu siitä, ettei mieli välitä ohjata luontaisia voimiaan oikeaan. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/100-101.3-4)

Sielulla on kolme voimaa: ensimmäinen ravitsee ja kasvattaa, toinen muodostaa kuvia ja virittää vaistotoimintoja, kolmas pystyy järjelliseen ajatteluun ja tajuamiseen. Kasveilla on vain ensimmäinen sielunvoima, järjettömillä eläimillä ensimmäinen ja toinen, mutta vain ihmisellä on kaikki kolme sielun voimaa. Kaksi ensiksi mainittua voimaa ovat katoavaisia, kolmas on katoamaton ja kuolematon. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/107.32)

Sielun voimia on kolme: ymmärrys, tunne ja tahto*. Järjellä etsimme tietoa hyvästä, tahtomme halajaa sitä ja tarmollamme taistelemme saavuttaaksemme sen. Näiden sielunvoimien avulla Jumalaa rakastavat pyrkivät jumalalliseen hyveeseen ja tietoon. Ensimmäisen avulla he etsivät, toisen avulla haluavat ja kolmannen avulla taistelevat – näin he saavat turmeltumatonta ravintoa ja ruokkivat mieltään luotuja koskevalla tiedolla. (IV: 25) (Pyhä Maksimos TunnustajaValikoima Jumalan tuntemista … Filok. II/184.135)

*Kreikk. alkuteksti: järki, kiihottuva voima ja halu

Järki tahtoo horjahtaa pois tiedon tieltä silloin, kun tunteet ja tahto*luopuvat luonnollisista hyveistään. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/226.56)

*Kts. Sielu

Paitsi järkeä sielu jakaantuu viiteen aistiin ja puhuttuun sanaan. Vaikka puhuttu sana onkin luonnostaan himoton, se on kuitenkin erottamatta liittynyt sielun himolliseen puoleen. Mutta kun se imee itseensä himollisten sielunvoimien pahuuden, se muuttuu itsekin himolliseksi. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/34.20)

Hengellisen laivan soutumiehinä ovat hurskaat ajatukset, airoinaan sielunvoimat: tunteet ja halut sekä tahto ja valinnanvapaus. Näitä tarvitaan käytännön kilvoittelussa jatkuvasti. Mietiskelyn harjoittajalle ne eivät ole aina tarpeellisia, sillä rukoillessaan hän jättää taakseen kaikki ja kaiken. Hän asettuu arvostelukyvyn peräsimeen ja valvoo koko hengellisen mietiskelyn yön kohottaen ylistysveisunsa kaiken Ylläpitäjälle. Katsellessaan, miten suolainen meri myllertää ja aallot kuohuvat hän väliin virittää sielussaan myös rakkauslaulun hämmästellen Jumalan tuomioita ja säädöksiä. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/57.45)

Sielun sisäisestä asenteesta riippuu, millaisena asioiden olemus kulloinkin näyttäytyy. Kun sielun henkiset aistit ovat luonnonmukaisessa tilassaan, ymmärrys tutkii hairahtumatta luotujen olemusta. Koska järki valaisee sielulle olevaisen luonnon ja toiminnan, asiat ja ihmiset – ja kaikki aineellinen – näyttäytyvät sielulle luonnollisessa tilassaan ilman mitään salaista saastutuksen tai vahingon aihetta. Silloin taas kun sielun voimat toimivat vastoin luontoaan ja kapinoivat itseään vastaan, näyttäytyy aineellinenkin luonnottomassa tilassa: se ei luonnollisella kauneudellaan kohota sielua Luojan tuntemiseen, vaan syöksee sen – sielussa itsessään vaikuttavan himollisen tottumuksen tähden – turmion kuiluun. (Niketas Stitahatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/149.52)

Niin kauan kuin sielu kapinoi itseään vastaan, koska sen voimat toimivat kurittomasti, se ei kykene ottamaan vastaan jumalallisia säteitä. Tällainen sielu ei kykene vapautumaan lihan mielen orjuudesta eikä liioin pysty nauttimaan rauhasta. Niin kauan kuin hillittömät himot jatkavat hyökkäyksiään sielua vastaan. On sielulle tarpeellista, että huulet vaikenevat mahdollisimman paljon. Näin sielu voi sanoa Daavidin tavoin: “Minä olen kuin kuuro, en mitään kuule, kuin mykkä, joka ei suutansa avaa.” (Ps. 38: 14) Tällainen sielu on aina murheellinen ja vaeltaa murtunein mielin Kristuksen käskyjen teitä. Se odottaa, että siihen laskeutuu Lohduttaja-Henki, joka suo hartaan liikutuksen murtamalle ja kyynelten puhdistamalle sielulle palkaksi todellisen vapauden. (Niketas Stitahatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/196.65)

Kolmiosaisessa sielussamme on kaksi puolta: järjellinen ja himollinen*. Järjellinen puoli on Luojansa kuvana riippumaton ja näkymätön, eivätkä aistit pysty rajoittamaan sitä, koska se on niiden sekä ulko – että sisäpuolella. Järjellisellä puolellaan sielu on yhteydessä henkisiin ja jumalallisiin voimiin ja kiiruhtaa luonnostaan luotuja koskevan pyhän tiedon kautta Jumalan, alkukuvansa luo. Näin sielu saa nauttia Hänen jumalallisesta luonnostaan.

Sielun himollinen puoli on pirstoutunut aisteihin ja on alttiina kärsimyksille ja nautinnoille. Himollinen puoli pitää sielun yhteydessä siihen olemuksemme osaan, joka tekee aistihavaintoja sekä huolehtii ravinnonsaannista ja kasvamisesta. Sen kautta ihminen tajuaa säänvaihtelut, kylmyyden ja lämmön sekä tuntee tarvitsevansa ravintoa elääkseen, kasvaakseen ja pysyäkseen terveenä. Koska sielun himolliseen puoleen vaikuttavat näin monet asiat, saavat järjettömät halut toisinaan sen hairahtumaan pois luonnollisen piiristä; toisinaan se taas ärsyyntyy ja joutuu järjettömän vihan valtaan. Sielun himollinen puoli on meissä se joka tuntee nälkää ja janoa, murehtii, aistii kivun ja huojennuksen, nauttii mukavuuksista ja kärsii ahdistuksissa. Aivan oikein sitä kutsutaan sielun himolliseksi puoleksi – tuleehan se esiin himojen yhteydessä.

Mutta silloin kun järjen sisältämä “elämä nielee sen, mikä on kuolevaista” (2 Kor. 5: 4) ja arvokkaampi voittaa, alkaa Jeesuksen elämä näkyä kuolevaisessa lihassamme (2Kor. 4: 11). Se saa meissä aikaan eläväksi tekevän kuoleman, himottomuuden, ja suo meille kuolemattomuuden ja turmeltumattomuuden, mitä myös henki halajaa. (Niketas Stitahatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/217.9)

*Sielun himollinen puoli käsittää tahdon ja tunteet, ts. Sen haluavan ja kiihtyvän osan

Hengen salaisten aarteiden vartioiminen merkitsee kaiken inhimillisen huolehtimisen hylkäämistä. Tätä pääasiallisesti tarkoitetaan myös vaikenemiskilvoituksella. Vaikeneminen puhdistaa sydämen ja suo hartaan liikutuksen nautinnon: näin se lietsoo rakkautta Jumalaan entistä palavammaksi, se vapauttaa sielun aistien kahleista ja suo sille vapauden, jota muotoseikat eivät kahlitse. Vaikeneminen auttaa myös kokoamaan sielun voimat ja palauttamaan ne alkuperäiseen luonnolliseen tilaansa, niin ettei Jumalan kuvan vääristyminen ja luisuminen pahuuteen anna aihetta syyttää kaiken hyvän Luojaa pahan Luojaksi.

(Niketas Stitahatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/224.24)

Meissä on kolme päävoimaa: yksi hallitsee mutta ei alistu hallittavaksi; toinen sekä hallitsee että alistuu hallittavaksi; kolmas taas ei hallitse vaan on ainoastaan hallittavana. Kun hallitseva voima joutuu noiden toisten voimien valtaan, tulee siitä – luonnostaan vapaasta – niiden orja jotka ovat luonnostaan orjia. Se on joutunut luopumaan sille kuuluvasta vallasta ja omasta luonnostaan, ja näiden kolmen voiman kesken vallitsee suuri sekasorto. Tällaisen sekaannuksen keskellä emme näe, kuinka kaikki on alistettu Sanalle. (Hebr. 2: 8) Mutta kun hallitseva voima alkaa hallita muita ja kun se johtaa ne omaan valtaansa ja herruuteensa, yhdistyvät erilleen joutuneet voimat ja tulevat yksimielisiksi sekä solmivat rauhan Jumalan kanssa. Ja kun kaikki on alistettu Sanalle, “Hän antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun.” (1Kor 15: 24) (Niketas Stitahatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/258-259. 94)

On syytä tutkia, miksi pyhät jumalankantajaisät kutsuvat vihaa ja halua toisinaan lihan ja toisinaan taas sielun voimiksi. Pyhien isien opetukset eivät ole lainkaan ristiriitaisia, kunhan vain tutustumme niihin tarkasti. Viha ja halu ovat todella sekä lihan että sielun voimia ja isät vaihtavatkin tarpeen mukaan viisaasti nimityksiä, sillä sekä sielu että ruumis ovat tulleet olemiseen sanoin selittämättömästi, ja ne on luotu elämään yhdessä. Sielu on jo täällä maan päällä täydellinen ja kokonainen, mutta ruumis on vielä epätäydellinen, koska se joutuu käyttämään ravintoa kasvaakseen. Sielussa asustaa voima haluta jotakin sekä eräänlainen kiihkeys, joka antaa sille urhoollisuutta ja herättää siinä rakkauden.

Nämä ominaisuudet ovat olleet sielussa jo alusta alkaen, kun se luotiin järjelliseksi ja henkiseksi. Mutta luomisessa ei sieluun – niin kuin ei lihaankaan – pantu järjetöntä vihaa tai mieletöntä intohimoa.

Liha luotiin alun perin turmeltumattomaksi: siinä ei ollut nesteitä, joista himollinen halu ja petomainen viha sittemmin saivat alkunsa. Aadamin tottelemattomuus alisti kuitenkin lihan turmeluksen valtaan ja järjettömien eläinten tavoin ihminen vajosi karkeaan aistillisuuteen. Näin lihassa alkoivat väkisinkin ilmetä myös viha ja himokas halu: niiden hallitessa se vastustaa sielun tahtoa. Mutta jos kuolevainen ruumis on järjen hallinnassa, se seuraa sielua ja palvelee sen hyviä pyrkimyksiä. Kun lihan myöhäsyntyiset ominaisuudet – viha ja intohimo-sekoittuivat sieluun, voitiin ihminen todellakin rinnastaa eläimiin. (Ps 49: 21) Lihallinen luonto alisti ihmisen synnin lain alle: järjellisestä olennosta tuli eläin, ihminen muuttui pedoksi.

Kun Jumala elävöittävällä henkäyksellään loi sielun järjelliseksi ja henkiseksi, Hän ei pannut siihen vihaa eikä eläimellistä intohimoa. Sen sijaan Hän soi sielulle voiman haluta jotakin sekä urheuden pyrkiä sitä kohti mikä rakkauden voimalla vetää sitä puoleensa. Aivan samoin Jumala ei luodessaan pannut vihaa ja järjetöntä intohimoa ruumiiseenkaan. Vasta myöhemmin tottelemattomuus teki ihmisruumiista kuolevaisen, turmeltuvan ja eläimellisen. Teologit sanovat, että ruumis luotiin katoamattomaksi, ja sellaisena se myös nousee kuolleista, vaikka siinä onkin “turmeluksen siemen”. Sielu puolestaan luotiin himottomaksi. Mutta molemmat, sekä sielu että ruumis turmeltuivat ja sekoittuivat toisiinsa sulautumisen ja vuorovaikutuksen luonnon lain mukaisesti. Sielun ominaisuudet olivat peräisin himoista – tai pikemminkin pahoilta hengiltä. Ruumiista taas oli tullut järjettömien eläinten kaltainen ja katoavainen. Kun sielun ja ruumiin voimat yhtyivät, syntyi vihan ja intohimon hallitsema eläimellinen, järjetön ja mieletön olento. Ihminen oli laskeutunut eläinten tasolle ja tullut joka suhteessa niiden kaltaiseksi, niin kuin Raamattukin sanoo. (Ps. 49: 21) (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/284. 81-82

Aistit, etenkin terveet aistit, toimivat vastaavalla, etten sanoisi samalla tavalla kuin sielunvoimat. Sielunvoimat näet elävät ja toimivat aistien välityksellä ja elävöittävä Henki on yhtynyt sekä sieluun että aisteihin. Todella sairas ihminen on silloin, kun himot tekevät hänet heikoksi ja hän vain makaa velttouden sairaalassa. Aistit näkevät selvästi aistimaailman ja sielunvoimat tarkastelevat henkisiä asioita. Näin tapahtuu etenkin silloin, kun niiden välillä ei ole mitään saatanan synnyttämää taistelua, joka sotii mielen ja hengen lakia vastaan. Mutta kun Henki liittää aistit ja sielunvoimat toisiinsa ja ne yhtyvät, silloin ne tuntevat välittömästi kaikki jumalalliset ja inhimilliset asiat niiden olemuksen pohjia myöten sellaisina kuin ne luonnostaan ovat. Ne näkevät selvästi niiden sisäiset perusteet*ja tarkastelevat Kolminaisuutta, kaiken ja kaikkien Alkusyytä, niin selkeästi kuin vain on mahdollista. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/292.98)

Ihminen on kuin kaksiulotteinen pienoismaailma. Apostolin sanojen mukaan hän voi uudistua: “Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus.” (2 Kor. 5: 17) Hyveellisestä ihmisestä tulee nimittäin sekä taivas että maa – ja kaikki mitä maailmaan kuuluu – ja sen mukaan häntä myös kutsutaan. Ihmiseen näet liittyvät kaikki sanat ja kaikki salaisuudet, kuten Gregorios Teologi sanoo. Apostolin sanojen mukaan “meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.” (Ef. 6: 12) Tämä antaa aiheen ajatella, että ne jotka taistelevat salaisesti meitä vastaan, vaikuttavat jossakin toisessa, suuremmassa maailmassa, joka on luonnoltaan sukua meidän sielunvoimillemme. Kolme pahuuden ruhtinasta taistelee kilvoittelijaa vastaan hyökkäämällä sielun kolmen voiman kimppuun. Erittäinkin ne pyrkivät tuhoamaan sen hyveen missä hän on edistynyt ja näkee vaivaa. Lohikäärme, syvyyden kuilun valtias, nousee taisteluun niitä vastaan, jotka tarkkaavat sydäntään. Sillä on valta lanteiden haluihin ja unohduksen hekumallisen jättiläisen avulla se sinkoaa tulisia nuoliaan. Hekumallinen halu on tuon syvyyden valtiaan meri tai syvä kuilu. Siihen se sukeltaa ja panee sen pärskyttelyllään kuohumaan ja vaahtoamaan (Vrt. Job 41: 22) ja näin sytyttää kilvoittelijassa halun sukupuoliyhteyteen. Se hukuttaa halumme nautintojen tulvaan eikä koskaan tyydytä sen kyltymättömyyttä.

Tämän maailman ruhtinas (Joh. 12: 31) puolestaan nousee niitä vastaan, jotka harjoittavat käytännön hyveitä, ja suuntaa hyökkäyksensä tunteiden puolelle. Velttouden jättiläinen apunaan tämän maailman ruhtinas kietoo kilvoittelijan monenkirjavien himojen lumoukseen ja käy henkimaailmassa, tai ikään kuin henkisellä kilpakentällä, taistelua aina urhoollista kilvoittelijaa vastaan. Toisinaan se saa voiton, toisinaan taas joutuu häviölle Näin se joko saattaa kilvoittelijat häpeään enkelten edessä tai suo heille mahdollisuuden saada voitonseppeleen.

“Ilmavallan hallitsija” (Vrt. Ef. 2: 2) taas nousee niitä vastaan jotka keskittyvät hengelliseen mietiskelyyn. Se täyttää heidän mielensä erilaisilla kuvitelmilla ja pyrkii ilmavallan pahojen henkiolentojen avustuksella vaikuttamaan heidän henkisiin voimiinsa. Yhdessä tietämättömyyden jättiläisen kanssa ilmavallan hallitsija sumentaa ja hämmentää mietiskelijöiden korkeuksiin kurottavan ymmärryksen henkisen taivaan. Ukkosmyrskyn, salamoiden ja jylinän sijaan se täyttää ymmärryksen taivaan mielikuvituksellisilla utuisilla henkiolennoilla, jotka muuttavat vähän väliä hämäävästi muotoaan. Siten se saa kilvoittelijan pelon valtaan. Talla tavoin kukin näistä kolmesta ruhtinaasta kohdistaa toimintansa tiettyyn sielun osaan ja käy juuri sen sielunvoiman kimppuun, joka on sen vastustaja. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/305. 122)

Sielumme koostuu kolmesta osasta ja siinä vaikuttaa kolme voimaa. Nämä kolme voimaa ovat järki, kiihko ja halut, ja ne ovat kaikki kasvaneet kieroon. Tahtoessaan parantaa sielun Kristus aloittaa aivan ymmärrettävästi viimeisestä eli haluista, sairaalloiset halut näet kiihottavat sielua vihaan. Kun sekä halut että kiihko ovat kieroutuneet, ne ruokkivat järjen korskeita haihatteluja. Sielun kiihko ei voi koskaan olla tervettä, elleivät halut ole ensin tervehtyneet, eikä liioin järki voi toimia terveesti, elleivät molemmat muut sielunvoimat ole terveellä pohjalla. (Pyhä isämme Gregorios: Kirje nunna Ksenialle Filok. IV 62.15)

Jos siis kilvoittelija, joka on rukouksessa ahkeroimalla puhdistanut mielensä toiminnan ja on jossain määrin joko tiedon valon tai henkisen kirkastumisen valaisema, alkaa sen tähden pitää itseään puhdistuneena, hän eksyy itsepetokseen ja avaa omahyväisyydessään oven ammolleen sille, joka vaanii koko ajan tilaisuutta eksyttääkseen meidät. Mutta jos kilvoittelija tuntee oman sydämensä epäpuhtauden eikä ylpisty kohtuullisesta puhdistumisestaan, silloin hän tämän puhtauden turvin näkee entistä selvemmin muiden sielunvoimiensa epäpuhtauden, edistyy nöyryydessä, murehtii murehtimasta päästyäänkin ja löytää kullekin sielunvoimalle sopivan lääkkeen. Käytännön kilvoituksella hän puhdistaa tekonsa, tiedolla älynsä ja rukouksella mietiskelynsä ja niin päätyy sydämen ja mielen täydelliseen, todelliseen ja pysyvään puhtauteen. Sitä ei kukaan ole koskaan saavuttanut muutoin kuin tulemalla täydelliseksi käytännön kilvoituksessa, sitkeästi harjoittelemalla sekä syventymällä jumalallisten asioiden katseluun ja sen synnyttämään rukoukseen.

(Pyhä isämme Gregorios: Kolme lyhyttä lukua rukouksesta Filok. IV/117.3)

Sielulla on kuten jo esitimme ei vain pahoilta hengiltä peräisin oleva taipumus kuvitteluun, vaan myös luonnollinen siitä itsestään kumpuava kuvittelukyky. Kuten ruumiilla on viisi aistia – näkö, haju, kuulo, maku ja tuntoaisti – niin on sielullakin viisi voimaa: mieli, ymmärrys, näkemys, mielikuvitus ja tunne. Mielikuvitus on siis sielun voima, jonka avulla sielu muodostaa mielikuvia. Jos sielu tahtoo käyttää ja ohjata voimiaan oikein, sen tulee pyrkiä siivittämään ja kaikkinensa kohottamaan Jumalan puoleen ne voimat, jotka lujimmin liittävät sitä Jumalaan sekä tässä että tulevassa ajassa. Mutta muistakin voimistaan sen tulee pitää tarpeellista huolta sekä käyttää niitä oikein.

Tutkikaamme nyt, mitä isät opettavat sielunvoimista ja niiden oikeasta käytöstä. Pyhä Maksimos sanoo: m” Koska sielu on itsessään, siis olemukseltaan, järjellinen ja henkinen, on sillä myös itsenäinen olemassaolo. Ja koska se on itsenäisesti olemassa, se toimii luontonsa mukaan sekä yksin että ruumiin yhteydessä. Tämä tarkoittaa, että se luonnostaan tajuaa ja ajattelee eikä koskaan lakkaa käyttämästä luonnon siihen liittämiä voimia. Ovathan luonnolliset ominaisuudet, jotka kuuluvat itse kullekin olevalle, häviämättömiä ja kestävät niin kauan kuin asianomainen on olemassa. Niin sielukaan, joka kerran elämään tultuaan on ikuinen – sellaiseksi Jumala on sen luonut-, ei koskaan lakkaa tajuamasta, ajattelemasta ja tuntemasta oman olemuksensa ja luontonsa mukaan, olipa se sitten yksin tai ruumiin yhteydessä. Ei siis ole mitään syytä, jonka perusteella sielulta otettaisiin pois nämä sille luonnostaan – ei ruumiin vuoksi – kuuluvat ominaisuudet, kun sielu erkanee ruumiista.”

Tiedämme hyvin ja olemme pyhiltä oppineet, että mielemme ja ymmärryksemme kiertelevät aina Jumalan ympärillä ja toimivat yhdessä Hänen kanssaan sekä tässä että tulevassa ajassa. Muut sielunvoimamme sen sijaan toimivat vain tässä ajassa, johon ne myös kuuluvat. Sen tähden sielun, jolla luonnostaan on valta omiin voimiinsa, tulee toimia taitavan ohjaajan tavoin ei vain tätä aikaa, vaan ennen kaikkea tulevaista ajatellen. Sen tulee kaikin keinoin pyrkiä kohottamaan, johdattamaan ja kiinnittämään mielensä ja ymmärryksensä Jumalaan puhtaan rukouksen ja yksinkertaisen, keskittyneen hengellisen työskentelyn aikana. Mutta mielikuvituksesta ja muista voimistaan sielun tulee pitää mieli täysin erossa. Pyhä Neilos opettaa: “Rukouksellinen tila on himottomuuden tila, jossa pohjaton rakkaus tempaa hengellisiin korkeuksiin viisautta rakastavan mielen. Näin toimien sielu säilyttää sille kuuluvan kunnian ja arvon. (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka oavat … Filok. IV/231-232.69)

Sielu ja ruumis – liha

Synti on aineellisuuteen liittyvä himo. Ruumista, jossa ei ole pahuutta, ei ole olemassakaan. Tämän tajuttuaan viisas sielu karistaa yltään materian kahleet, so. Pahuuden. Kun se pääsee eroon tästä pahasta, se oppii tuntemaan kaikkien Jumalan ja varoo ruumista kuin vihamiestä ja vastustajaa eikä taivu sen tahtoon. Voitettuaan näin pahuuden ja aineellisuuden himot sielu saa Jumalalta voitonseppeleen. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/26. 50)

Ruumiin hallintaan jouduttuaan sielu heti pimenee ja tuska ja hekuma tuhoavat sen. Tuska ja hekuma ovat näet kuin rumiin nesteitä. Mutta Jumalaa rakastava sielu asettuu vastarintaan ja pelastaa sielun – ruumiille se tuottaa tuskaa aivan kuin lääkäri, joka leikaten tai polttaen parantaa potilaan. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/35. 95)

Ruumiissa on sielu, sielussa mieli, mielessä järki. Nämä apunaan ihminen ajattelee Jumalaa ja ylistää Häntä. Näiden kautta Jumala tekee sielun kuolemattomaksi, lahjoitta sille katoamattomuuden ja iankaikkisen autuuden. Sillä Jumala on antanut kaikille luoduille elämän sulasta hyvyydestään. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/36. 98)

Järjetön sielu, vaikka se on olemukseltaan kuolematon ja ruumiin herra, on aistinautintojen kautta joutunut ruumiin orjaksi tajuamatta, että ruumiin nautinto on sielun tuho. Turtuneena ja houkkamaisena sellainen sielu huolehtii vain ruumiin mukavuudesta. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/36. 101)

Jos ne, jotka jostakin syystä joutuvat uimalla ylittämään suuria jokia, ovat raittiita, selviävät he hengissä. Sillä vaikka vuolaskin virta olisi tempaamaisillaan heidät mukaansa, he pelastuvat takertumalla johonkin rannan puuhun tai pensaaseen. Ne taas, jotka ovat juovuksissa, vajoavat lukemattomista uintiaikeistaan huolimatta virran vieminä veden alle ja niin poistuvat elävien mailta. Samoin on sielunkin laita, ellei se ole raitis turmiollisesta aineellisuudesta. Jos sielu unohtaa olevansa jumalallinen ja kuolematon eikä muista, että se on liitetty ruumiin väliaikaiseen, himojen täyttämään ja kuolevaiseen aineeseen siksi, että sitä koeteltaisiin, tempaavat elämän virtojen pyörteissä ja kuohuissa riehuvat ruumiilliset nautinnot sen tuhoon. Itseään halveksien ja tietämättömyydestään juopuneena se omaa tilaansa tajuamatta tuhoutuu ja jää pelastuneiden joukon ulkopuolelle. Sillä virran tavoin ruumis usein vetää meitä sopimattomiin nautintoihin.

Ruumiin kukoistus ja tämän elämän viettäminen rikkauden ja vallan nautinnoissa koituu sielun kuolemaksi. Sen sijaan vaivannäkö, kärsivällisyys, kiitollisuudella kestetty puute ja ruumiillinen kuolema ovat sielulle elämäksi ja iankaikkiseksi autuudeksi. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/43-44. 142, 145)

Mutta himottomuus**on tila, jossa ei ole taistelua. Sillä silloin ihminen on saavuttanut voitonpalkinnon eikä enää ole huolissaan noista kolmesta toisistaan erotetusta, sillä niiden kesken vallitsee rauha Jumalassa. Nämä kolme ovat sielu, ruumis ja henki. Kun nämä kolme ovat Pyhän Hengen vaikutuksesta tulleet yhdeksi, ne eivät enää voi erota. Niin kauan kuin vihollisesi ahdistavat sinua valveilla tai unessa, älä kuvittele kuolleesi synnille. Niin kauan kuin ihmisparka on kilparadalla, hän ei voi olla varma voitosta. (Pyhä Jesaja Erakko: Mielen varjelemisesta Filok. I/56. 18)

Niin kuin ruumiimme aistit aivan kuin väkisin vetävät meitä kohti näkyväisiä hyvyyksiä, niin myös hengellinen tuntoaisti maistettuaan Jumalan hyvyyttä tavallisesti ohjaa meitä kohti näkymättömiä hyvyyksiä. Kumpikin kaipaa omaansa: sielu ruumiittomana taivaallisia hyvyyksiä, ruumis joka on maata, maallista nautintoa. Niinpä saamme varman kokemuksen aineettomasta tuntoaistista, jos kevennämme aineellista luontoamme kilvoitusvaivoin. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/286 – 287. 24)

Runsas ruoka rasittaa ruumista ja tekee mielen jotenkin araksi ja hidasliikkeiseksi. Toisaalta taas yletön paasto näännyttää ruumiin ja saa sielun alakuloiseksi ja haluttomaksi hengelliseen tutkiskeluun. Ruumista on ravittava sen kulloisenkin tilan mukaisesti: ruumiin ollessa terve sitä pidetään tiukasti aisoissa, mutta kun se sairastaa, sille suodaan kohtuullista huojennusta. Kilvoittelija ei saa päästää ruumistaan riutumaan, vaan sen tulee olla kyllin vahva kilvoittelemaan jotta ruumiin vaivoissa sielukin puhdistuisi. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/296. 45)

On totta, että sydän synnyttää omasta itsestäänkin sekä hyviä että pahoja ajatuksia. (Vrt. Lk. 6: 45) Pahat ajatukset eivät kuitenkaan ole sydämen luontaisia hedelmiä, vaan pikemminkin ensimmäisen lankeemuksen heijastumia: pahan muistaminen on tullut tavaksi. Valtaosa pahoista ajatuksista on kuitenkin pahojen henkien hyökkäysten tulosta. Meistä itsestämme kuitenkin tuntuu, että ne kaikki tulevat sydämestä, ja siksi jotkut ovatkin alkaneet ajatella, että mielessä asuu armon ohella myös synti. Tämän vuoksi he sanovat Herrankin lausuneen: “Mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä ja se saastuttaa ihmisen. Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet jne.” (Mt. 15: 18-19) He eivät tiedä, että mielemme on äärimmäisen herkkä ja pitää ominaan niitäkin ajatuksia, jotka pahat henget ruumiin toimintojen kautta herättävät. Ruumiin ja sielun yhteyden vuoksi ruumiin viehtymys aina heikentää sielua, vaikka emme ymmärräkään, kuinka se sen tekee. Liha mielii määrättömästi petollista imartelua ja siksi siis myös pahojen henkien alulle panemat ajatukset näyttävät tulevan sydämestä. Ja niistä todellakin tulee meidän ajatuksiamme, jos ilomielin niihin yhdymme. Tästä Herra moitti edellä lainatussa kohdassa, kuten itse lainauksestakin käy ilmi. Sillä onhan selvää, että se joka mielihyvin yhtyy ajatuksiin, jotka kavala saatana on hänen mieleensä ujuttanut, ja siten ikään kuin kaivertaa niiden muiston sydämeensä, alkaa ennen pitkää esittää niitä oman ajattelunsa hedelminä. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/318. 83)

Ensimmäisenä ovat entiset tottumukset, toisin sanoen mieltymys hyveiden vastakohtiin; sieluun syöpynyt viehtymys on kehittynyt voimakkaaksi tottumukseksi, joka pyrkii taivuttamaan mielen maallisiin asioihin. Toinen este ovat aistit, jotka aistein havaittavaan kauneuteen viehtyneinä koettavat temmata myös mielen mukaansa.

Kolmas este on henkisen toiminnan taantuminen, mikä johtuu siitä että sielu joutuu elämään ruumiissa. Sillä kun sielu on ruumiin yhteydessä, ei mielen suhde henkisiin asioihin ole samanlainen kuin näön suhde näkyväisiin tai yleensä aistien suhde aistimaailmaan. Aineettomat henkiolennot sen sijaan tajuavat henkisiä asioita vieläkin paremmin kuin näkö näkyväistä. Mutta niin kuin sameat silmät näkevät kaiken sekavana ja epäselvänä, niin myös ruumiin vankina oleva sielumme tajuaa hämärästi henkisiä asioita. Ja koska se ei kykene kirkkaasti näkemään hengen kauneuksia, se ei osaa niitä kaivatakaan – sillä jotakin voi kaivata vain sen mukaan kuin siitä on tietoa. Lisäksi aistein havaittava kauneus kiehtoo väkisinkin mieltä, koska se on selvemmin havaittavassa muodossa; mieli ei näet voi olla viehtymättä kauniilta näyttäviin asioihin, olipa sitten kysymys todellisesta tai näennäisestä kauneudesta.

Näiden kolmen esteen lisäksi on vielä neljäs: saastaisten vihollishenkien vaikutus. On mahdotonta luetella kaikkia niitä erilaisia ansoja, joita ne viheliäiset virittävät kaikkialle tuhotakseen sielun. Ne käyttävät hyväkseen aisteja, järkeä, mieltä – kaikkea mahdollista. Yksikään sielu ei voisi välttää niiden ansoja, ellei Hän, joka nostaa hartioilleen eksyneen lampaan (Kts. Lk. 15: 4-5), kohottaisi äärettömässä huolenpidossaan Häneen turvaavia niiden ulottumattomiin.

Näiden esteiden voittamiseen tarvitsemme kolmea asiaa. Ensimmäinen ja tärkein niistä on, että suuntaamme koko sielustamme katseemme Jumalaan, anomme Hänen apuaan ja panemme kaiken toivomme Häneen. Meidän tulee olla vakuuttuneita siitä, että ilman Hänen apuaan lankeaisimme varmasti viekoittelijoiden pauloihin. Toiseksi – itse asiassa tämä johtaa edelliseen – meidän on jatkuvasti ravittava mieltämme tiedolla. Tarkoitan tietoa kaikista luoduista, näkyvistä ja näkymättömistä, tietoa siitä millaisia ne ovat sellaisinaan ja mikä on niiden suhde kaiken Alkuun, josta ne ovat lähtöisin ja jota kohti ne pyrkivät. Tämän lisäksi meidän on tutkiskeltava myös itse luomakunnan Luojaa, siinä määrin kuin se on meille mahdollista, tutkimalla Hänen luotujaan. Luotujen olemuksen tutkiminen vaikuttaa puhdistavasti. Se vapauttaa meidät himollisesta suhtautumisesta ja väärästä viehtymyksestä niihin sekä varmemmin kuin mikään muu kohottaa sielumme kaiken Alkajan puoleen. Sillä kaikki kaunis, ihmeellinen ja suuri heijastaa kuvastimen tavoin täydellistä kauneutta, ihmeellisyyttä ja suuruutta – tai pikemminkin heijastaa sitä Alkulähdettä, joka on kaiken kauneuden, ihmeellisyyden ja suuruuden yläpuolella.

Kolmas seikka, jota tarvitaan aiemmin mainittujen esteiden voittamiseen, on matkakumppanimme ruumiin kuolettaminen. Vain siten voimme nähdä kirkkaasti ja selvästi hengen maailman ilmiöt. Liha kuoletetaan tai, oikeammin, ristiinnaulitaan Kristuksen kanssa paaston, valvomisen, paljaalla permannolla nukkumisen, karkean ja vain välttämättömän vaatetuksen sekä vaivojen ja rasitusten avulla. Kun ruumis on jalostunut ja puhdistunut sekä tullut henkistyneeksi ja herkäksi, se seuraa vaivattomasti ja vastaan hangoittelematta mielen liikkeitä ja kohoaa yhdessä sen kanssa hengen korkeuteen. Mutta ilman lihan kuolettamista kaikki meidän ponnistelumme on turhaa. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Hengellisen elämän tutkistelua Filok. II/48-49. 15-16)

Tällainen on siis tavoitteemme. Mutta kuinka voimme sen saavuttaa? Kuten jo oli puhe, ruumis tahtoo aistien välityksellä nauttia siitä, mikä on sille ominaista. Näin se vastustaa sielun pyrkimyksiä, ja mitä voimakkaampi se on, sitä väkevämmäksi tulevat myös sen halut. Sielun tuleekin kaikin tavoin hillitä aisteja, jottemme antautuisi nautiskelemaan aistimaailman asioista. Ruumis pyrkii tavoitteeseensa sitä voimakkaammin, mitä vahvempi se on; ja mitä kiihkeämmäksi sen pyrkimys kasvaa, sitä vaikeammin se on hillittävissä. Sen tähden sielun on kuoletettava ruumis paaston, valvomisen, rukouksessa seisomisen, paljaalla permannolla nukkumisen, peseytymättömyyden ja muiden kilvoitusvaivojen avulla. Näin sielu saa ruumiista tottelevaisen ja nöyrän palvelijan henkisiin toimintoihinsa. Tämä on tavoite. Sitä on helppo suositella, mutta sen toteuttaminen käytännössä on jo paljon vaikeampaa. Lisäksi epäonnistuminen on monin verroin tavallisempaa kuin onnistuminen, sillä olimmepa kuinka tarkkaavaisia tahansa, pääsevät aistit usein pettämään meidät. Sen tähden on kolmanneksi parannuskeinoksi säädetty rukous ja kyyneleet. …. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Hengellisen elämän tutkistelua Filok. II/54. 28)

Uskomme mukaan sielu on ruumiin yläpuolella ja Jumala, maailman luoja, on verrattomasti maailman yläpuolella. Niinpä se, joka asettaa ruumiin sielun edelle ja pitää maailmaa suuremmassa arvossa kuin itse Luojaa, on epäjumalanpalvelijain kaltainen. Ihminen asettaa ruumiin sielun edelle ja luodun Luojansa edelle silloin, kun hänen mielensä on kääntynyt pois Jumalan rakkaudesta ja Hänen muistamisestaan ja on kiintynyt johonkin näkyväiseen. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/61. 7-8)

Jumala on antanut meille erilaisia lahjoja. Jotkut niistä vaikuttavat sielussamme, jotkut ruumiissamme ja jotkut ruumiin ulkopuolella. Sielussa ovat erilaiset sielunvoimat, ruumiissa aistit ja ruumiinjäsenet; ruumiin ulkopuolisia ovat mm. Ravinto, raha ja omaisuus. Se käytämmekö näitä lahjoja ja niiden hedelmiä oikein vai väärin, osoittaa, vaellammeko hyveen vai paheen tietä. Myös näiden Jumalan lahjojen hedelmistä jotkut vaikuttavat sielussa, jotkut ruumiissa ja jotkut ruumiin ulkopuolella. Sielussa vaikuttavat esimerkiksi tieto ja tietämättömyys, unohtaminen ja muistaminen, rakkaus ja viha, murhe ja ilo. Ruumiissa taas vaikuttavat nautinto ja tuska, tunto ja tunnottomuus, terveys ja sairaus, elämä ja kuolema ja muut näiden kaltaiset. Ruumiin ulkopuolisia ovat lapset ja lapsettomuus, rikkaus ja köyhyys, kunnia ja häpeä jne. Joitakin näistä ihmiset pitävät hyvinä, joitakin taas pahoina. Kuitenkaan ei mikään niistä ole itsessään paha, vaan niistä tulee hyviä tai pahoja sen mukaan, käytetäänkö niitä oikein vai väärin. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/94. 75 – 76)

Jos haluat olla hurskas ja oikeamielinen, anna olemuksesi kummallekin osalle, ts. Sielulle ja ruumiille, mitä niille kuuluu. Ruoki mieltäsi hengellisellä lukemisella ja tutkistelulla sekä rukouksella, valele tuntosi hengellisellä rakkaudella, vihan vastavoimalla, ja suuntaa halusi siveyteen ja itsehillintään. Ruumiillesi suo ainoastaan välttämätön, so. “Elatus ja vaatteet”. (1 Tim. 6: 8) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/129. 44)

Hyveen tielle kuuluvat vaivat ja vastukset. Kestävät kilvoittelijat saavat voittopalkinnokseen sielun himottomuuden; silloin sielu rakkaudessa yhtyy Jumalaan ja unohtaa kokonaan sekä ruumiin että maailman. Kestävät kilvoittelijat saavat kokea, että ruumiin kärsimys merkitsee sielun vahvistumista. (111: 17) Ei mikään paljasta sielun tilaa niin kuin kärsivän lihan kapinayritykset: antaessaan niille periksi sielu osoittaa rakastavansa lihaa enemmän kuin Jumalaa; mutta jos nämä hyökkäykset eivät saa sielua horjumaan, on se merkkinä siitä, että hyve on sielulle rakkaampi kuin liha. Hyveen myötä tulee sielun asukkaaksi Jumala, joka on sielun tähden suostunut kärsimään meidän ihmisten tavoin ja huutaa nyt meille kuten aikoinaan opetuslapsilleen: “Olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” (Joh. 16: 33) (III: 21) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemista … Filok. II/168. 82, 86)

Niin kuin Jumala hallitsee maailmaa, niin myös sielun tulee hallita ruumista. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/216. 31)

Järjelliselle sielulle sopimatonta on hylätä Luoja ja langeta palvomaan omaa ruumistaan. Sielun kuolemattomuus on himottomuutta ja hengellistä tietoa. Nautintojen orjan on mahdotonta päästä siitä osalliseksi. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/222-223. 7, 14)

Niinkuin aistit ja aistimaailma kuuluvat lihan piiriin, niin mieli ja ajatusmaailma ovat sielun aluetta. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/240. 3)

Niin kuin sielu tekee eläväksi ruumiin, niin myös hyve ja tieto tekevät eläväksi sielun. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/242. 25)

Itsessään Hän yhdisti sielun ja ruumiin jumaluuteen ja ilmestyi meille vapauttaakseen Jumalana sekä sielumme että ruumiimme kuolemasta. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/244. 59)

Ruumis ei voi puhdistua ilman paastoa ja valvomista eikä sielu ilman armeliaisuutta ja totuutta. Mielen puhtaus taas on mahdotonta ilman keskustelua Jumalan kanssa ja ilman Hänen näkemistään. Nämä kolme paria – paasto ja valvominen (Vrt. Jaak. 3: 2), armeliaisuus ja totuus sekä Jumalan kanssa keskusteleminen ja Hänen näkemisensä ovat portteina puhtauteen. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/35. 21)

Ystävällinen käytös kertoo hyveen kauneudesta, hillitty liikehtiminen sielun tyyneydestä. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/38. 47)

Niin kuin sielu on ruumista kunniakkaampi, niin on myös järjellinen ihminen koko maailmaa arvokkaampi. Älä siis, oi ihminen, tarkastellessasi luontokappaleiden mahtavuutta ajattele että ne ovat sinua itseäsi arvokkaampia. Katso sinulle suotua armoa, opi ymmärtämään henkisen ja järjellisen sielusi arvo ja laula ylistystä Jumalalle, joka on suonut sinulle kaikkea näkyväistä suuremman kunnian. (Pyhittäjäisämme Simeon Uusteologi: Käytännön kilvoittelusta ja… Filok. III/123. 100)

Ruumiillisten sairauksien syitä ja parannuskeinoja ei voi kukaan tuntea tarkoin ilman runsasta lääketieteellistä kokemusta. Ei liioin sielullisia sairauksia voi oppia tuntemaan ilman pitkäaikaista kilvoittelua ja harjoitusta. Kun kerran ruumiillisten sairauksien määritys on uhkarohkeaa ja vain harvat voivat tehdä sen luotettavasti, kuinka paljon vaikeampaa onkaan tunnistaa sielun sairauksia! Niin kuin sielu on ruumista arvokkaampi, niin ovat myös sen sairaudet pahempia ja vaikeammin selvitettäviä kuin tämän kaikkien nähtävänä olevan ruumiin vaivat. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/174. 11)

Kun ruumis on karkaistu askeesin hehkussa ja pesty kyynelten kylvyssä, sen ei tarvitse enää kuluttaa voimiaan kilvoitusvaivoissa: se saa nyt levon uurastuksestaan. Se on näet noussut selvästi käytännön kilvoituksen yläpuolelle ja sisäisen rauhan myötä tyyntynyt ja hiljentynyt. Uusi voima ja vireys, uusi Hengen väkevyys, ovat täyttäneet ruumiin. Kun sielu saa kallisarvoiseksi työtoverikseen tällaisen ruumiin, joka on kohonnut ulkonaisen kilvoituksen yläpuolelle, se voi suunnata luontaisen toimintansa hengen taistoihin: jäntevällä sisäisellä työskentelyllä se varjelee kuolemattomien kasvien hedelmiä hengen paratiisissa. Tuosta paratiisista virtaavat jumalallisten ajatusten vuolaat virrat ja siellä on Jumalan tuntemisen puu, joka kantaa hedelminään viisautta, iloa, rauhaa, ystävällisyyttä, hyvyyttä, pitkämielisyyttä ja sanomatonta rakkautta. (Gal. 5: 22) Kun sielu näin viljelee ja vartioi innokkaasti (Vrt. 1 Moos. 2: 15) paratiisiaan, se jättää ruumiin ja astuu Jumalan tuntemisen pimeyteen. (Vrt. 2 Moos. 20: 21) Mikään näkyväinen ei sitä enää pidättele, vaan se on kohonnut kaiken yläpuolelle. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, lakkaa sen uurastus ja sen kaipaus saa täyttymyksensä.

Kumpi on meissä arvokkaampaa, näkyväinen vai henkinen? Tämä kysymys kuuluu meille, jotka suhtaudumme kilvoituselämään vakavasti. Jos jalompaa on näkyväinen, ei minkään pitäisi olla meille katoavaista parempaa ja rakkaampaa eikä sielukaan olisi ruumista arvokkaampi. Mutta jos arvokkaampaa on henkinen, niin “Jumala on Henki; ja jotka Häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa” (Joh. 4: 24). Kun siis sielun henkinen toiminta on tervettä ja väkevää, käy ruumiillinen harjoitus tarpeettomaksi. (Vrt. 1 Tim. 4: 8) Henkinen työskentely näet keventää olemuksemme maallisen puolen, ja henkiseen yhdistyneenä siitä tulee kokonaan hengellinen. (Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/229. 39-40)

Kun sielu ja ruumis ovat liittyneet yhteen sopusointuisesti mutta silti sekoittumatta toisiinsa, ne suorittavat yhdessä samaa tehtävää: palvelevat joko ainetta tai ihmisluontoa. Mutta kun sielun ja ruumiin yhteys ei ole sopusointuinen, ne alkavat kilpailla keskenään ja kumpikin tavoittelee voittoa. Kilpailu kuitenkin päättyy, kun järki ottaa johdon. Se haihduttaa heti tuon kiihkon ja saa aikaan yksimielisyyden. Se panee sielun ja ruumiin palvelemaan kokonaan ihmisluontoa ja henkeä. (Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/258. 939)

On syytä tutkia, miksi pyhät jumalankantajaisät kutsuvat vihaa ja halua toisinaan lihan ja toisinaan taas sielun voimiksi. Pyhien opetukset eivät ole lainkaan ristiriitaisia, kunhan vain tutustumme niihin tarkasti. Viha ja halu ovat todella sekä lihan että sielun voimia ja isät vaihtavatkin tarpeen mukaan viisaasti nimityksiä, sillä sekä sielu että ruumis ovat tulleet olemiseen sanoin selittämättömästi, ja ne on luotu elämään yhdessä. Sielu on jo täällä maan päällä täydellinen ja kokonainen, mutta ruumis on vielä epätäydellinen, koska se joutuu käyttämään ravintoa kasvaakseen. Sielussa asustaa voima haluta jotakin sekä eräänlainen kiihkeys, joka antaa sille urhoollisuutta ja herättää siinä rakkauden. Nämä ominaisuudet ovat olleet sielussa jo alusta alkaen, kun se luotiin järjelliseksi ja henkiseksi. Mutta luomisessa ei sieluun – niin kuin ei lihaankaan – pantu järjetöntä vihaa tai mieletöntä intohimoa. Liha luotiin alun perin turmeltumattomaksi: siinä ei ollut nesteitä, joista himollinen halu ja petomainen viha sittemmin saivat alkunsa. Aadamin tottelemattomuus alisti kuitenkin lihan turmeluksen valtaan ja järjettömien eläinten tavoin ihminen vajosi karkeaan aistillisuuteen. Näin lihassa alkoivat väkisinkin ilmetä myös viha ja himokas halu: niiden hallitessa se vastustaa sielun tahtoa. Mutta jos kuolevainen ruumis on järjen hallinnassa, se seuraa sielua ja palvelee sen hyviä pyrkimyksiä. Kun lihan myöhäsyntyiset ominaisuudet – viha ja intohimo-sekoittuivat sieluun, voitiin ihminen todellakin rinnastaa eläimiin. (Ps. 49: 21) Lihallinen luonto alisti ihmisen synnin lain alle: järjellisestä olennosta tuli eläin, ihminen muuttui pedoksi.

Sisäiseen taisteluun on kolme pääsyytä, jotka joka taholta ja kaiken välityksellä vaikuttavat meihin: tottumus; luomakunnan väärinkäyttö ja – Jumalan sallimuksesta – pahojen henkien kateus ja hyökkäykset. Liha nousee sielua vastaan ja sielu puolestaan taistelee lihaa vastaan – apostolin sanoin ne “himoitsevat” toisiaan vastaan. (Vrt. Hoos. 2: 12 LXX) Vastaavasti säätelevät lihan himojen sotaa sielua vastaan ja sielun hyveiden taistelua lihaa vastaan tottumuksemme ja toimintamme laatu.

Toisinaan taas röyhkeä vihamiehemme itse tekee ilman aihetta häikäilemättömiä hyökkäyksiään meitä vastaan. Ystäväni, älä anna tuon verenimijän ryystää verta suonistasi – sillä ellei se saa verta, ei se voi koskaan oksentaa sitä. Älä liioin anna käärmeen ja lohikäärmeen kieriskellä mielin määrin tomussa – omassa lihassasi. Näin tallaat jalkoihisi röyhkeän leijonan ja lohikäärmeen. (Vrt. 91: 13) Huokaile, kunnes olet riisunut yltäsi himosi ja saat pukeutua ylhäiseen majaasi, (Vrt. 2 Kor. 5: 2) ja Jeesus Kristus, joka on sinut kuvakseen luonut, saa muodon sinussa. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/308. 125)

Jos sekä ruumiisi että sielusi luopuvat ilomielin kaikesta edellä kuvatusta. Ei tuskan vitsaus lähesty sinun sieluasi (Vrt Ps. 91: 10), murheen nuoli ei pääse lävistämään sydäntäsi eivätkä kasvosi synkisty. Sillä niihin jotka ovat luopuneet nautinnollisista tottumuksista ja torjuneet kaikki mainitut kiintymykset, kilpistyvät tylsistyneinä murheen piikit. Kristus ilmestyy kilvoittelevalle sielulle ja suo sydämelle sanomattoman ilon. Tätä hengellistä iloa eivät sen enempää maailman riemut kuin sen murheetkaan pysty koskaan riistämään. Hyödylliset hengelliset tutkistelut ja pelastavaiset muistelut yhdessä jumalallisten ajatusten kanssa auttavat kilvoittelijaa ja varjelevat häntä kaikilla hänen teillään (Ps. 91: 11), kun hän tekee Jumalan tahdon mukaisia tekoja. Hän kulkee leijonan ja kyykäärmeen – ts. Kaikkien järjettömien halujen ja julkean suuttumuksen – ylitse sekä tallaa maahan nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen, so. Vihan ja intohimon. (Ps. 91: 13) Näin tapahtuu siksi, että hän on pannut kaiken toivonsa ihmisen ja edellä mainittujen maailmallisten nautintojen ja kiintymysten asemesta Jumalaan. Hän tuntee Jumalan ja kutsuu mielessään jatkuvasti Häntä avukseen. Ja Herra sanoo: “Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan, minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni. Hän huutaa minua avuksensa ja minä vastaan hänelle, enkä vain vapahda häntä hänen ahdistajistaan, vaan myös saatan hänet kunniaan.” (Ps. 91: 15) (Teoleptos, Filadelfian metropoliitta: Mitä on näkymätön työskentely … Filok. IV/12. 7)

Kun mieli kääntää selkänsä ulkomaailmalle ja keskittyy sisäiseen maailmaan, se palaa omaan itseensä. Mieli yhtyy ymmärryksen puheeseen ja tämä mielen luontainen puhe liittää sen rukoukseen. Rukouksen kautta mieli sitten kohoaa Jumalan tuntemiseen rakkauden koko voimalla ja innolla. Silloin väistyvät lihan halut, kaikki nautinnolliset aistimukset katoavat ja tämän maailman kauneuskin tympäisee sielua. Sielu hylkää kaikki ruumiilliset ja ruumiiseen liittyvät asiat ja pyrkii kohti Kristuksen kauneutta. Se seuraa Häntä elämällä nuhteettomasti ja pitämällä mielensä puhtaana ja veisaa: “Neitsyet saatetaan kuninkaan tykö.” (Vrt. Ps. 45: 15) Sielu saa nähdä Kristuksen ja pitää Hänet jatkuvasti silmiensä edessä sanoen: “Minä pidän Herraa aina edessäni, sillä hän on minun oikealla puolellani.” (Ps. 16: 8 LXX) Silmät koko ajan Kristukseen suunnattuina se huutaa: “Minun silmäni katsovat alati Herraan.” (Ps. 25: 15) Puhtaassa rukouksessa sielu keskustelee Kristuksen kanssa ja riemuitsee ihastuksissaan: “Olkoon minun puheeni hänelle suloinen; minä iloitsen Herrassa.” (Ps. 104: 34 LXX) Ja niin rakastettu, nimeltä kutsuttu ja avuksi huudettu Jumala kuulee rukousäänen ja suo rukoilevalle sielulle sanomattoman ilon. Kun sielu muistaa rukouskeskustelussa Jumalaa, Herra ilahduttaa sen ja se voi lausua:” Minä muistin Jumalaa ja riemastuin.” (Ps. 77: 4 LXX) (Teoleptos, Filadelfian metropoliitta: Yhdeksän kohtaa salaisesta … Filok. IV/24. 1)

Tiedä siis, kunnianarvoinen äiti, tai paremminkin opeta sinä niitä nuoria neitoja jotka ovat valinneet Jumalan tahdon mukaisen elämän, pitämään mielessään, että on olemassa myös sielun kuolema, vaikka sielu luontojaan onkin kuolematon. Niinpä Kristuksen rakastama teologikin**sanoo: “On syntiä, joka on kuolemaksi – – ja on syntiä, joka ei ole kuolemaksi.” (1Joh. 5: 16-17) Ja suuri Paavali toteaa – sielun kuolemaa tarkoittaen: “Maailman murhe tuottaa kuoleman” (2 Kor. 7: 10) Toisaalla hän kehottaa: “Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!” Mistä kuolemasta hän kehottaa nousemaan’? Tietenkin siitä, jonka saavat aikaan sielua vastaan sotivat lihan himot (1Piet. 2: 11)”. Siksi Herrakin kutsui kuolleiksi niitä, jotka elävät tässä turhuuden maailmassa. Hän ei suostunut opetuslapsen pyyntöön, kun tämä halusi mennä hautaamaan isänsä, vaan käski opetuslapsen seurata itseään ja antaa kuolleiden haudata kuolleensa.” Kuolleiksi Herra siis kutsuu myös elossa olevia mutta sielultaan kuoleutuneita.

Niin kuin sielun eroaminen ruumiista merkitsee ruumiin kuolemaa, niin merkitsee myös Jumalan eroaminen sielusta sielun kuolemaa, ja kuolema sanan täydessä merkityksessä on juuri sielun kuolema. Sitä Jumala tarkoitti myös varoittaessaan Aadamia paratiisissa: “Sinä päivänä jona sinä syöt kielletystä puusta, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” (1 Moos. 2: 17) Rikkomuksessa kuoli näet Aadamin sielu, koska rikkomus erotti sen Jumalasta. Ruumiillisesti Aadam sen sijaan eli peräti 930-vuotiaaksi. (1Moos. 5: 5)

Mutta rikkomuksen tuottama sielun kuolema ei turmele pelkästään sielua syösten ihmisen kiroukseen, vaan saattaa myös ruumiin turmelukselle ja lukemattomille rasituksille ja vaivoille alttiiksi, kunnes lopulta korjaa senkin saaliikseen. Rikkomusta seuranneen sisäisen ihmisen kuoleman jälkeen sai maasta luotu Aadam kuulla kirouksen sanat: “Kirottu olkoon maa sinun tähtesi, orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” (1 Moos. 3: 17-19)

Tosin aikanaan seuraavassa uudestisyntymisessä, vanhurskaiden ylösnousemuksessa, myös lainrikkojien ja syntisten ruumiit nousevat ylös, mutta vain siirtyäkseen kuolemasta kuolemaan (Ilm. 20: 14). Iankaikkiseen rangaistukseen, kuolemattoman madon (Mk. 9: 44; puuttuu suom. UT: sta) ruoaksi, hammasten kiristykseen (Mt. 8: 12), ulos pilkkopimeään (Mt. 8: 12), helvetin pimeyteen ja sammumattomaan tuleen (Mt. 5: 22), josta profeetta sanoo: “Laittomat ja syntiset palavat yhdessä eikä ole sammuttajaa.” (Jes. 1: 31 LXX) Tämä on “toinen kuolema”, niinkuin Johannes Ilmestyskirjassa meille opettaa. (Ilm. 20: 14)

Kuule myös, mitä suuri Paavali sanoo: “Jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää” (Room. 8: 13) Paavali puhuu tässä tulevan maailman elämästä ja kuolemasta ja tarkoittaa elämällä pääsyä iankaikkisen valtakunnan nautintoon, kuolemalla taas ikuista rangaistusta. Jumalan käskyjen rikkomisesta seuraa siis sekä sielun että ruumiin kaikinpuolinen kuolema niin tässä ajassa kuin myös tulevassa päättymättömän rangaistuksen paikassa.

Mutta samoin kuin sielun kuolema on tosi kuolema, niin on myös sielun elämä todellista elämää. Sielun elämä puolestaan on sielun yhdistymistä Jumalaan, niin kuin ruumiin elämä on ruumiin yhteyttä sieluun. Samoin kuin sielu koki kuoleman, kun se rikkomalla käskyn erosi Jumalasta, samoin se tulee uudestaan eläväksi, kun se tottelemalla käskyä yhdistyy jälleen Jumalaan. Kristus sanookin evankeliumissa: “Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä.” (Joh. 6: 63) Tämän kokenut Pietari lausui Herralle: “Sinulla on elämän sanat.” (Joh. 6: 68) Mutta iankaikkisen elämän sanoja ne ovat vain niitä noudattaville, tottelemattomille tämä elämän käsky koituu kuolemaksi. (Vrt. Room. 7: 10) Apostolitkin, jotka olivat Kristuksen hyvä tuoksu, olivat toisille kuoleman haju kuolemaksi, toisille taas elämän tuoksu elämäksi. (2 Kor. 2: 16)

Tämä todellinen elämä kuuluu sielun lisäksi myös ruumiille. Ylösnousemuksessa se tekee ruumiinkin kuolemattomaksi. Eikä se vain vapauta ruumista kuolemasta, vaan päästää sen myös tulevasta rangaistuksesta, ts. Loppumattomasta kuolemasta. Todellinen elämä suo myös ruumiille ikuisen elämän Kristuksessa vailla tuskia, sairauksia ja murheita – siis elämän, jossa ei todellakaan ole kuolemaa. Sielun kuolemaa, siis lankeemusta ja syntiä, seurasi ruumiin kuolema, sen hajoaminen maaksi ja muuttuminen tomuksi; ruumiin kuolema taas toi sielulle tuonelantuomion.

Vastaavasti sielun ylösnousemusta – ts. Sen paluuta Jumalan yhteyteen, mikä toteutuu kun tottelemme Hänen käskyjään-, seuraa myös ruumiin ylösnousemus, ruumis yhdistyy jälleen sieluun. Tämän ylösnousemuksen lopputuloksena on sitten todellinen katoamattomuus, iankaikkinen elämä yhdessä iankaikkisen Jumalan kanssa niille, jotka ovat siihen otollisia: he ovat muuttuneet lihallisista hengellisiksi ja elävät Jumalan enkelien tavoin taivaissa. Tästä apostoli sanoo: “Meidät temmataan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin, ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.” (1 Tess. 4: 17)

Jumalan Poika, joka rakkaudesta ihmisiin tuli ihmiseksi, kuoli ruumiillisesti, kun Hänen sielunsa erosi ruumiista, vaikkei se eronnutkaan jumaluudesta. Siksi Hän myös herätti oman ruumiinsa kuolleista ja otti sen kunniassa ylös taivaaseen. Vastaavasti ne jotka ovat täällä eläneet Jumalan tahdon mukaan, eivät ruumiista erotessaan kuitenkaan eroa Jumalasta ja ylösnousemuksessa hekin ottavat ruumiinsa Jumalan luo ja menevät ruumiissaan sinne, minne Jeesus on meidän edelläkävijänämme mennyt (Vrt. Hebr. 6: 20), ja pääsevät nauttimaan siitä kirkkaudesta, joka on ilmestyvä (1 Piet. 5: 1) Kristuksessa. Eikä heidän osallisuutensa pääty ylösnousemukseen, vaan he pääsevät osallisiksi myös Kristuksen taivaaseen astumisesta ja koko jumalallisesta elämästä. Mutta näin ei käy niille jotka ovat täällä eläneet lihallisesti ja joilla ei lähtönsä hetkellä ollut mitään yhteyttä Jumalaan. Kaikki tosin nousevat kuolleista, mutta jokainen omassa joukossaan kuten apostoli sanoo (1 Kor. 15: 23; suomennos vuorollaan ei täysin vastaa alkutekstin merkitystä)”. Joka on täällä “kuolettanut Hengellä lihan teot” (Room. 8: 13), elää siellä Kristuksen kanssa jumalallista, todella ikuista elämää. Sen sijaan sellainen, joka on täällä lihan haluilla ja himoilla kuolettanut hengen, tulee siellä – voi onnetonta – tuomituksi yhdessä pahan alkusyyn ja aiheuttajan kanssa ja joutuu sietämättömiin, ihmisjärjelle käsittämättömiin rangaistuksiin, so. Uuteen, loppumattomaan kuolemaan. (Ilm. 20: 14)

Missä sitten sai alkunsa tämä varsinainen kuolema, joka tuottaa sekä sielulle että ruumiille niin ajallisen kuin iankaikkisenkin kuoleman? Eikö juuri elämän maassa? Sen tähden ihminen tuomittiinkin heti maanpakoon, pois Jumalan paratiisista, sillä hänen elämänsä oli alkanut tuottaa kuolemaa eikä ollut enää sovelias paratiisiin. Vastaavasti myös varsinainen elämä, joka tuottaa sekä sielulle että ruumiille todellisen, kuolemattoman elämän, saa nyt alkunsa täällä kuoleman paikassa. Älköön kuitenkaan sellainen joka ei kiiruhda hankkimaan tätä elämää sieluunsa jo täällä, pettäkö itseään tyhjillä toiveilla, että saisi sen siellä, rajan takana. Hänen on myös turha toivoa, että saisi maistaa Jumalan ihmisrakkautta tulevassa ajassa. Silloin on maksun ja koston päivä (Vrt Jes. 63: 4) – ei myötätunnon ja ihmisrakkauden. Silloin Jumalan kiivastus, viha ja oikeudenmukaisuus astuvat esiin. Silloin Jumala kohottaa korkealle väkevän kätensä rankaisemaan tottelemattomia. (Vrt. Jes. 5: 25) Voi sitä, joka lankeaa elävän Jumalan kasiin! (Vrt. Hebr. 10: 31) Voi sitä, joka siellä joutuu kokemaan Jumalan suuttumuksen eikä ole jo täällä Jumalan pelon koulussa oppinut, kuinka voimakas Hänen vihansa voi olla, eikä ole teoillaan ennalta turvannut itselleen Hänen rakkauttaan. Nämä kokemukset kuuluvat tähän nykyiseen aikaan, sitä varten Jumala on antanut meille tämän elämän katumuksen paikaksi. Ellei näin olisi, menettäisi ihminen heti syntiä tehdessään myös tämän elämän. Mitä hyötyä hänellä siitä olisi’?

Epätoivolla ei saa myöskään olla sijaa ihmiselämässä, vaikka paholainen koettaakin monin tavoin kylvää sitä ei vain välinpitämättömien, vaan toisinaan myös kilvoittelevien mieleen. Koska siis tämän elämän aika on katumuksen aikaa, jo pelkästään se että syntiä tehnyt on elossa on takeena siitä, että Jumala ottaa hänet vastaan jos hän vain tahtoo palata Jumalan luo. Tähän elämään kuuluu näet aina ihmiselle annettu oikeus päättää itse omasta kohtalostaan. Vapaan tahdon tehtävänä onkin valita joko elämän vuoripolku tai kuolemanlaaksoon johtava tie – näistä molemmista oli edellä puhetta. Ihminen voi siis vapaasti valita tai hylätä kumman tahansa. Missä siis olisi sijaa epätoivolle, kun kaikki voivat aina ja milloin vain haluavat saada omakseen iankaikkisen elämän? (Pyhä isämme Gregorios: Kirje nunna Ksenialle: Filok. IV/49 – 53. 3 – 7)

Sielu ja aistit

Kun järki hallitsee himoja, se tekee aistit hyveen palvelijoiksi – ja päinvastoin: kun himot hallitsevat järkeä, ne valjastavat aistit synnin palvelukseen. Onkin syytä tarkkaan tutkia ja miettiä, kuinka sielu voisi tehdä täyskäännöksen ja käyttää hyveiden hankkimiseen ja säilyttämiseen samoja aisteja, joita se on ennen käyttänyt syntien tekemiseen. (III: 58) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemista … Filok. II/175.109)

Niin kuin aistit ja aistimaailma kuuluvat lihan piiriin, niin mieli ja ajatusmaailma ovat sielun aluetta. Pidä sielusi erossa aistimaailman asioista, niin mielesi kiintyy Jumalaan ja hengelliseen mietiskelyyn. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/240.3-4)

Auringon säteet eivät pääse taloon, jonka ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Hengen Aurinko suo valoaan toisin: Hän ei lähetä suloisia säteitään odottavaan sieluun, ellei se ole sulkenut aistejaan kaikelta näkyväiseltä. (Elia Presbyteeri: Hengellisestä tiedosta Filok. III/53.20)

Ruoka, muoto ja ääni paljastavat sielun halujen laadun ja osoittavat, kuinka se suhtautuu miellyttäviin tai vastenmielisiin aistivaikutelmiin. On kolme mahdollisuutta: se joko käyttää niitä oikein maku-, näkö – ja kuuloaistin välityksellä tai syyllistyy niiden väärinkäyttöön tai sitten keikkuu näiden kahden välimailla. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja.. Filok. III/74.135)

Ihmisellä on viisi aistia: näkö, kuulo, maku, haju ja tuntoaisti. Vastaavasti myös sielun aisteja on viisi: mieli, järki, sisäinen tunto, viisaus ja tieto. Ne liittyvät kolmeksi sielun energiaksi: mieleksi, järjeksi ja tunnoksi. Mielen avulla otamme vastaan jumalallisen tiedon ja viisauden aivoitukset, järjen avulla tulkitsemme tätä tietoa ja viisautta ja tunnon kautta sen kuvat piirtyvät mieleemme. (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/134.10)

Hengelliset kilvoitukset ja vaivat synnyttävät sieluun ilon jota edeltää himojen rauhoittuminen. Se mikä aistien vallassa oleville on hankalaa, on helppoa ja tuottaa suurta mielihyvää vaivaa näkevälle sielulle, joka on pyhien hikihelmien kautta alkanut kaivata Jumalaa ja rakastaa syvästi jumalallista tietoa. Aistien vallassa elävät ovat antautuneet ruumiillisiin mukavuuksiin ja nautintoihin. He eivät ole harkinneetkaan, että ryhtyisivät pesemään pois nautintojen suolaisuutta kyynelvirroin: sen vuoksi kilvoitukset ja vaivat hyveiden tähden näyttävät heistä sangen hankalilta ja raskailta. Sellainen sielu taas, joka inhoaa nautintoja – tuskan tuottajia – ja on karistanut yltään yhtä lailla mukavuudenhalun kuin ruumiiseensa kohdistuvan rakkaudenkin, kaipaa vaivoja ja kilvoituksia ja antautuu niihin mielihyvin. Vain yksi tuottaa tällaiselle sielulle murhetta: lepo vaivoista ja kilvoitusten puuttuminen. Se mikä aistien vallassa oleville tuottaa ruumiillista iloa, on murheenaihe sielulle, joka on suunnannut kaiken kaipauksensa jumalallisiin asioihin. Se taas mikä tällaiselle sielulle tuottaa hengellistä iloa, saa aistien vallassa olevat huokailemaan ja tuskailemaan (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/139.23)

Sielun sisäisestä asenteesta riippuu, millaisena asioiden olemus kulloinkin näyttäytyy. Kun sielun henkiset aistit ovat luonnonmukaisessa tilassaan, ymmärrys tutkii hairahtumatta luotujen olemusta. Koska järki valaisee sielulle olevaisen luonnon ja toiminnan, asiat ja ihmiset – ja kaikki aineellinen – näyttäytyvät sielulle luonnollisessa tilassaan ilman mitään salaista saastutuksen tai vahingon aihetta. Silloin taas kun sielun voimat toimivat vastoin luontoaan ja kapinoivat itseään vastaan, näyttäytyy aineellinenkin luonnottomassa tilassa: se ei luonnollisella kauneudellaan kohota sielua Luojan tuntemiseen, vaan syöksee sen – sielussa itsessään vaikuttavan himollisen tottumuksen tähden – turmion kuiluun. (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/149.52)

Kun pelko yhtyy sieluun, sielu tulee katumuksen kautta raskaaksi tuomion ajatuksesta. Silloin sen kietovat heti tuonelan paulat (Ps. 18: 6) Huokaukset ja tuskalliset kivut raatelevat sydäntä, kun se ajattelee pahojen osaksi tulevia rangaistuksia. Sitten sielu synnyttää monin kyynelin ja vaivoin järjen kohdusta sydämensä maahan pelastuksen hengen. Näin sielu vapautuu tuonelan vaivoista ja tuomion ajatusten tuskailuista; se täyttyy ilolla, eikä kaipaa muuta kuin tulevia hyvyyksiä. Puhtaus, sielun ystävä, rientää yhdessä siveyden kanssa sitä vastaan ja liittää sen rakkaudessa Jumalaan. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, se tuntee sanomatonta nautintoa. Tämän suloisen nautinnon vallassa se vuodattaa hartaan liikutuksen kyyneleitä ja ikään kuin astuu aistimaailman ulkopuolelle. Se rientää Yljän jälkeen kuin poissa suunniltaan ja huutaa sanomattomin sanoin:» Kiiruhdan sinun jälkeesi sinun voiteittesi tuoksun ohjaamana. (Kork. V. 1: 4 LXX) Sano minulle sinä, jota minä rakastan, missä laumaasi paimennat’? Missä lepäät puhtaan hengellisen näkemisen keskipäivällä, etten hunnutettuna joutuisi sinun tovereittesi, vanhurskaiden, laumojen luo? (Vrt. Kork. V. 1: 7) sillä sinun luonasi on suurten salaisuuksien kirkas valo”. Niin Ylkä johtaa sielun kätkössä olleiden salaisuuksien häämajaan ja antaa sille viisauden nähdä kaiken luodun tarkoituksen. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/188.49)

Sielu joka halveksii kaikkea alhaista ja joka on Jumalan rakkauden kokonaan haavoittama, kokee ihmeellisen jumalallisen haltioitumisen.*Tällainen sielu on nähnyt selvästi olevaisten luonnon ja sisäisen olemuksen. Se on tajunnut, mikä on kaiken inhimillisen loppu eikä enää kestä maailman ja ruumiin rajoituksia. Kun sielu on rikkonut rajansa ja katkonut aistien kahleet, se siirtyy kaiken luodun tuolle puolen. Sanomattomassa hiljaisuudessa se astuu Jumalan tuntemisen*pimeyteen**ja tajuaa sanoin ilmaisemattoman viisauden valossa Tosiolevaisen kauneuden – siinä määrin kuin sille tämä armo ylhäältä annetaan. Ajatuksissaan se astelee jumalallisen juhlallisesti yhä syvemmälle ihastelemaan tätä kauneutta ja nauttii rakkauden ruokkiman pelon vallassa kuolemattomien kasvien hedelmistä, so. Jumalallisten käsitteiden herättämistä ajatuksista. Niiden suurenmoisuutta ja loistavuutta se ei jälkeenpäin – itseensä palattuaan – pysty koskaan täydellisesti ilmaisemaan. Sielu näet kokee kaiken tämän sanomattomassa ilossa ja hiljaisuudessa. Henki saa selittämättömällä tavalla sielun liikkeelle, mutta sielu ei liioin pysty kuvaamaan liikkeitään eikä sanomaan, mikä sitä liikuttaa. Se ei myöskään pysty selvittämään, kuinka Henki näyttäytyy sille ja puhuu salaisesti sanomattomia salaisuuksia. (Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvalelluksen … Filok. III/236-237.53)

Aistit, etenkin terveet aistit, toimivat vastaavalla, etten sanoisi samalla tavalla kuin sielunvoimat. Sielunvoimat näet elävät ja toimivat aistien välityksellä ja elävöittävä Henki on yhtynyt sekä sieluun että aisteihin. Todella sairas ihminen on silloin, kun himot tekevät hänet heikoksi ja hän vain makaa velttouden sairaalassa. Aistit näkevät selvästi aistimaailman ja sielunvoimat tarkastelevat henkisiä asioita. Näin tapahtuu etenkin silloin, kun niiden välillä ei ole mitään saatanan synnyttämää taistelua, joka sotii mielen ja hengen lakia vastaan (Vrt. Room. 7: 23). Mutta kun Henki liittää aistit ja sielunvoimat toisiinsa ja ne yhtyvät, silloin ne tuntevat välittömästi kaikki jumalalliset ja inhimilliset asiat niiden olemuksen pohjia myöten sellaisina kuin ne luonnostaan ovat. Ne näkevät selvästi niiden sisäiset perusteet*ja tarkastelevat Kolminaisuutta, kaiken ja kaikkien Alkusyytä, niin selkeästi kuin vain on mahdollista. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/292.98)

Sielun luonnollinen tila

Niin kauan kuin sielu on luonnonvastaisessa tilassa villiintyneenä ja täynnä nautintojen ohdakkeita, se on villipetojen ja hirviöiden asuinpaikka. Onhan kirjoitettu: “Siellä pesivät tuonenkurjet, kissapöllöt asuvat siellä, siellä metsänpeikot toisiansa tapaavat.” (Vrt. Jes. 34: 11, 14) Nämä kaikki tarkoittavat häpeällisiä himoja. Mutta kun sielu palaa takaisin luonnonmukaiseen tilaansa – näin se voi tehdä milloin tahansa niin kauan kuin se on vielä ruumiissa – ja taltuttaa itsensä ponnistelemalla uutterasti ja tunnollisesti ja elämällä Jumalan lain mukaan, silloin siihen pesiytyneet pedot pakenevat ja tilalle tulevat enkelit, meidän elämämme suojelijat, jotka iloitsevat sielun kääntymisestä. Silloin kaikkein pyhimmän Hengen armo asettuu sieluun asumaan ja opettaa sille hengellistä tietoa, niin että se vahvistuu ja edistyy hyvässä yhä pitemmälle. (Pyhä Teodoros: Sielulle hyödyllisiä opetuksia Filok. II/14.7)

Sielu toimii luonnonmukaisesti silloin, kun järki ponnistelee Jumalan tuntemisen polkua ja tahto*taivaltaa rakkauden ja itsehillinnän tietä. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä Filok. II/226.52)

Kts. Sielu

Sielun sisäisestä asenteesta riippuu, millaisena asioiden olemus kulloinkin näyttäytyy. Kun sielun henkiset aistit ovat luonnonmukaisessa tilassaan, ymmärrys tutkii hairahtumatta luotujen olemusta. Koska järki valaisee sielulle olevaisen luonnon ja toiminnan, asiat ja ihmiset – ja kaikki aineellinen – näyttäytyvät sielulle luonnollisessa tilassaan ilman mitään salaista saastutuksen tai vahingon aihetta. Silloin taas kun sielun voimat toimivat vastoin luontoaan ja kapinoivat itseään vastaan, näyttäytyy aineellinenkin luonnottomassa tilassa: se ei luonnollisella kauneudellaan kohota sielua Luojan tuntemiseen, vaan syöksee sen – sielussa itsessään vaikuttavan himollisen tottumuksen tähden – turmion kuiluun. (Niketas Stithatolainen: Kätrännön kilvoituselämästä Filok. III/149.52)

Sielu ja ajatukset

Kuten kokematon vasikka töytäillessään ruohomättäältä toiselle saattaa joutua kahden rotkon väliin, samoin käy sielunkin, jota ajatukset vähä vähältä kuljettavat harhaan. (Pyhittäjä Markus Askeetti: Niille, jotka arvelevat … Filok. I/189.74)

Muuan isistä (Neilos ((Euagrios?)) on puhunut erittäin viisaasti ja samalla helppotajuisesti ajatusten erittelemisestä. Hän sanoo: Tutkikaamme sydämen tuomioistuimessa, ovatko ajatukset meidän omiamme vai vastustajista lähtöisin. Hyvät, luontomme mukaiset ajatukset sijoita syvälle sieluusi ja varjele niitä kuin aarretta kammiossaan. Vihollisen ujuttamille ajatuksille sen sijaan anna järjen ruoskaa ja häädä ne heti äläkä anna niille mitään sijaa tai asuinpaikkaa sielusi lähettyvillä. Sanon asian vieläkin selvemmin: hävitä ne kerta kaikkiaan rukouksen ja jumalallisen mietiskelyn miekalla, että rosvojoukon tuhoutuessa rosvopäällikkökin pelästyisi. Sama isä opettaa vielä, että se joka tutkii tarkkaan ajatuksensa, rakastaa todella myös käskyjä. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Sielulle hyödyllisiä opetuksia Filok. II/32.70)

Lakkaa tahraamasta ruumistasi häpeällisillä teoilla ja saastuttamasta sieluasi pahoilla ajatuksilla, niin Jumalan rauha laskeutuu sinuun ja herättää sinussa rakkauden. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/65.44)

Puhdas omatunto vaikuttaa sieluun jalostavasti. Saastaiset ajatukset taas vetävät sen lokaan. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä… Filok. II/221.91)

Hyveellinen sielu vaalii hyviä ajatuksia, paheellinen taas ruokkii kelvottomia mietteitä. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä… Filok. II/237.76)

Toisen kerran sama veli pyysi abba Filemonilta: – Tee rakkaudenpalvelus, isä, ja selitä, miten harjoitat mieltäsi. Opeta minua, että minäkin pelastuisin. Abba kysyi: – Miksi utelet tällaisia asioita? Silloin veli lankesi pyhän isän jalkoihin, syleili ja suuteli niitä ja pyysi hartaasti häntä vastaamaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen abba sanoi hänelle:-Et vielä pysty omaksumaan tätä, sillä vain se joka on kasvanut kiinni vanhurskauteen, voi osoittaa kullekin aistilleen sopivan työn. Mutta se joka ei ole täydellisesti puhdistunut turhista maallisista ajatuksista, ei ole arvollinen saamaan tätä armolahjaa.

Jos siis halajat tällaisia asioita harjoita puhtain sydämin jatkuvaa salaista mietiskelyä. Sillä jos rukoilet lakkaamatta ja tutkit pyhiä kirjoituksia, sielusi sisäiset silmät avautuvat ja sisimmässäsi syntyy suuri ilo ja sanoin kuvaamaton palava rakkaus. Silloin Hengen palo valtaa myös ruumiin ja koko ihmisestä tulee hengellinen.

Kun Jumala tekee sinut otolliseksi rukoilemaan puhtain mielin, tapahtuipa se päivällä tai yöllä, luovu silloin omasta rukoussäännöstäsi ja pyri kaikin voimin kohti Jumalaa ja tarraudu Häneen. Hän valaisee sydämesi ja osoittaa, millaiseen hengelliseen työskentelyyn sinun pitää ryhtyä.

Abba Filemon jatkoi vielä:

– Kerran eräs vanhus tuli luokseni.

Tiedustelin häneltä hänen mielensä tilaa ja hän vastasi:» Kaksi vuotta rukoilin uupumatta koko sydämestäni Jumalalta, että Hän painaisi lähtemättömästi sydämeeni sen rukouksen, jonka Hän itse opetti omille opetuslapsilleen, eikä sallisi mieleni eksyä muihin asioihin. Nähdessään vaivannäköni ja kärsivällisyyteni laupias Herra, aulis Antaja, soi minulle sen mitä olin pyytänyt.»

Abba Filemon sanoi vielä:

– Mielessä syntyvät turhat ajatukset ovat toimettoman ja velton sielun vaivoja. Meidän tulee – niin kuin kirjoitettu on –» yli kaiken varottavan varjella sydäntämme» (Sananl. 4: 23), veisata ymmärtäväisesti ja ajatustemme harhailematta sekä rukoilla puhtain mielin. Veljeni, Jumala näet tahtoo, että me osoitamme kaipuumme Jumalaan ensin ruumiillisen vaivannäön ja sitten rakkauden ja lakkaamattoman rukouksen avulla – ja niin Hän näyttää meille pelastuksen tien. Taivaaseen ei ilmeisesti ole muuta tietä kuin täydellinen vaikeneminen, kaiken pahan välttäminen, hyvän harjoittaminen, täydellinen rakkaus Jumalaan ja yhdistyminen Häneen pyhyydessä ja vanhurskaudessa. Jos joku on nämä saavuttanut, hän on pian kohoava taivaan korkeuksiin. Kuitenkin sen, joka haluaa kohota näihin korkeuksiin, tulee ensin» kuolettaa maalliset jäsenensä» (Kol. 3: 5). Sillä kun sielumme riemuitsee katsellessaan todellista hyvää, se ei lankea himoihin, joihin aistinautinto sitä viettelee. Se päinvastoin kiertää kaukaa kaiken ruumiillisen nautinnon ja ottaa puhtain ja tahrattomin mielin vastaan sille ilmestyvän Jumalan.

Meidän tulee olla valppaita, nähdä ruumiillisesti vaivaa ja varjella sielumme puhtautta, että saisimme Jumalan sydämemme asukkaaksi. Vain siten voimme täyttää hänen käskynsä emmekä eksy oikealta tieltä. Silloin Hän itse opettaa meitä noudattamaan lakejaan ja lähettää meille Hengen armon kautta voimansa niin kuin aurinko säteensä. Vaivojen ja koettelemusten avulla meidän tulee kirkastaa itsessämme Jumalan kuva, jonka mukaan meidät on luotu järjellisiksi ja meille on annettu kyky kasvaa viisaudessa ja Jumalan kaltaisuudessa. Kun olemme koettelemusten tulessa kirkastaneet aistimme, ne puhdistuvat ja me itse kohoamme kuninkaalliseen arvoon. Sillä Jumala on tehnyt myös ihmisluonnon osalliseksi taivaallisista hyvyyksistä: hengessä se kykenee näkemään enkelten kuorot, herrauksien loiston, voimat, hallitukset, vallat, lähestymättömän valkeuden ja häikäisevän säteilevän kirkkauden.

Kun olet onnistunut saavuttamaan jonkin hyveen, älä pöyhkeile veljesi edessä äläkä ajattele, että sinä olet menestynyt, mutta hän on ollut välinpitämätön, sillä tällaisesta saa alkunsa ylpeys. Varo kaikin tavoin, ettet tekisi mitään vain miellyttääksesi ihmisiä. Kun taistelet jotakin himoa vastaan, älä lannistu äläkä masennu, vaikka taistelu pitkittyisikin, vaan nouse ja lankea Jumalan eteen ja toista koko sydämestäsi profeetan sanoja» Riitele, Herra, minun riitaveljiäni vastaan» (Ps. 35: 1), sillä itse en kykene heitä vastustamaan. Ja Herra näkee nöyryytesi ja lähettää sinulle apunsa.

Kun kuljet jonkun kanssa tiellä, älä antaudu turhaan keskusteluun, vaan anna mielesi keskittyä tavanmukaiseen hengelliseen työskentelyyn, että siitä muodostuisi mielelle hyvä tapa, joka saisi sen unohtamaan maailman nautinnot ja johtaisi himottomuuden satamaan.

Opetettuaan veljelle tämän ja vielä muutakin vanhus päästi hänet menemään. (Abba Filemon: Hyödyllinen kertomus Filok. II/256-259.12)

Pahat henget ympäröivät sankkana muurina sielua ja pimeys kytkee sen kahleisiinsa. Pimeyden saartama sielu ei voi rukoilla niin kuin tahtoisi: sillä on pimeyden näkymättömät kahleet ja sen sisäiset silmät ovat sokaistuneet. Mutta kun se alkaa rukoilla Jumalaa ja näin raitistuu, se pääsee vähän kerrallaan vapaaksi tuosta pimeydestä. Muulla tavoin se ei pysty vapautumaan.

Kun pimeys on hälvennyt, sielu havaitsee sydämessä toisen taistelun, toisen salaisen vihollisrintaman, joka sotii pahojen henkien herättämät ajatukset aseinaan. Tästä taistelusta todistaa pyhä Kirja:» Jos hallitsijassa nousee viha sinua kohtaan, niin älä jätä paikkaasi.» (Saarn. 10: 4) Mielen» paikka» on vakaa vaellus hyveen ja raittiuden tiellä. Vakaasti voi vaeltaa paitsi hyveessä myös paheessa. Psalminkirjoittajan sanoin:» Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten teillä.” (Ps. 1: 1 LXX) Apostoli puolestaan kehottaa: “Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä.” (Ef. 6: 14) (Pyhittäjä Filoteos Siinailainen: Henkisestä raittiudesta Filok. III/20.19)

Pahat henget käyvät sielun kimppuun ensin ajatusten eivätkä itse asioiden kautta. Synnilliset asiat taistelevat avoimesti sielua vastaan, ja tämän taistelun käynnistäjiä ovat näkö ja kuulo. Ajatuksissa käytävää taistelua taas lietsovat tottumus ja demonit. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/34.18)

Jos et saa sieluasi pysymään pelkästään sitä itseään koskevissa ajatuksissa, pakota ainakin ruumiisi yksinäisyyteen tutkailemalla jatkuvasti sen viheliäisyyttä. Näin Jumalan armo auttaa sinua ajan mittaan kohoamaan alkuperäiseen jaloon arvoosi. (Elia Presbyteeri: Hengellisestä tiedosta Filok. III/50.8)

Kun käytännön kilvoituksissa ahkeroiva sielu on jättänyt taakseen kaiken pahuuden, yrittävät sekä pahat henget että pahat ajatukset kääntää sen katseen takaisin “turhuuksiin ja valheellisiin kiihotuksiin” (Ps. 405 LXX). Sanokoon tällainen sielu Korkean Veisun morsiamen tavoin:” Olen ihokkaani riisunut; pukisinko sen päälleni enää? Olen jalkani pessyt; tahraisinko ne taas?” (Kork. V. 5: 3) (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/66.95)

Sävyisyyden saavutat helposti, jos kartat kaikkea ja samalla kannustat koko ajan sieluasi rakkauteen, olet enimmäkseen vaiti, nautit ravintoa kohtuullisesti ja rukoilet lakkaamatta. Isät opettavat: “Hillitse kiihkosi rakkaudella, kuihduta halusi paastolIa ja pidättyvyydellä ja anna järjellesi siivet rukouksella. Silloin ei mielesi valo koskaan himmene.» He myös antavat ohjeita:» Vihan hillitsee oikea-aikainen vaikeneminen, järjettömän intohimon taas kohtuullisuus ravinnossa, ja vaikeasti hallittavan ajattelukykymme pitää aisoissa lyhytsanainen rukous.»

Vielä isät valistavat:» On kolme hyvettä, jotka takaavat mielen valon: tietämättömyys ihmisten pahuudesta, hämmentymättömyys kaikissa tilanteissa ja pahan maksaminen hyvällä. Nämä kolme hyvettä ovat alkuna kolmelle vielä suuremmalle hyveelle: tietämättömyys ihmisten pahuudesta avaa ovet rakkaudelle, kaiken kohdalle tulevan hämmentymättä kestäminen synnyttää sävyisyyden. Ja tekemällä hyvää niille jotka tekevät sinulle pahaa, saavutat rauhan.»

Ja lisää isien opetusta:» Munkkielämässä voidaan erottaa kolme pääastetta. Ensimmäisellä asteella munkki ei lankea synnintekoihin. Toisella hän ei salli himollisten ajatusten pesiytyä sieluunsa. Kolmannelle asteelle munkki on kohonnut, kun hän pystyy himoa tuntematta muistelemaan naista tai loukkaajaansa.» (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat … Filok. IV/247-248.78)

Sielu ja himot

Vapaa on se, joka ei ole aistinautintojen orja, vaan järkevästi ja siveästi hallitsee ruumistaan sekä tyytyy kiitollisena siihen, mitä Jumala on hänelle antanut, olipa se kuinka vaatimatonta tahansa. Kun Jumalaa rakastavan mielen ja sydämen kesken vallitsee sopusointu, rauhoittuu koko ruumis vastoin tahtoaankin, sillä sielun tahtoessa sammuvat kaikki ruumiilliset himot. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteestaFilok. I/27.56)

Järjettömien eläinten tavoin tuhoutuvat ne sielut, joita järki ei pidä aisoissa ja joiden himoja ts. Murhetta ja nautinnonhalua ei valvo, hillitse ja ohjaa ymmärrys. Tällöin näet järki riistäytyy himojen valtaan kuin vaununajaja, jonka hevoset pillastuvat. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/35.96)

Ymmärtäväinen sielu, joka on hyvissä aikeissa horjumaton, taltuttaa vihan ja hekuman – nämä järjettömimmät himonsa – kuin hevosen. Jos se pystyy voittamaan, tukahduttamaan ja hillitsemään himonsa, se saa voitonseppeleen ja pääsee taivaan asuntoihin sekä saa Luojaltaan ja Jumalaltaan voittopalkinnon ja vaivojensa palkan. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/44.143)

Tästä sairaudesta voimme täysin parantua seuraavasti: uskomme, ettei meidän ole lupa vihastua – ei vanhurskaisiin eikä vääriinkään. Sillä vihan hengen pimennettyä järkemme ei meissä enää ole arvostelukyvyn valoa emmekä kykene oikein harkitsemaan asioita tai hoitamaan niitä oikeudenmukaisesti. Sielusta ei myöskään voi tulla Pyhän Hengen temppeliä, jos vihan henki pimentää järkemme ja hallitsee meitä. Ja vihdoin tulee meidän joka päivä pitää silmiemme edessä kuoleman aavistamattomuus ja niin varjella itsemme vihasta. Tietäkäämme myös, ettei siveydestä, ei kaikesta aineellisesta luopumisesta, ei paastoista eikä valvomisista ole mitään hyötyä, jos tuomiopäivänä havaitaan meidän syyllistyneen kiivastukseen ja vihaan. (Pyhä Cassianus Roomalainen: Murehtimisesta I/131 r. 6)

Kaiken muun hyvän lisäksi Herra, herättäessään Lasaruksen kuolleista, osoitti meille, että meidän tulee syvän liikutuksen (Joh. 11: 33) voimalla karkottaa sielustamme kaikki naismaisuus ja epävakaisuus ja pyrkiä saavuttamaan luja luonne, jonka avulla pystymme – jos soimaamme itseämme – pääsemään vapaiksi itserakkaudesta, turhamaisuudesta ja ylpeydestä. (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudeta ja hyveistä I/261.141)

Sielun älyllinen puoli

(logistikon,, kts. myös järki)

Kolmiosaisessa sielussamme on kaksi puolta: järjellinen ja himollinen. Järjellinen puoli on Luojansa kuvana riippumaton ja näkymätön, eivätkä aistit pysty rajoittamaan sitä, koska se on niiden sekä ulko – että sisäpuolella. Järjellisellä puolellaan sielu on yhteydessä henkisiin ja jumalallisiin voimiin ja kiiruhtaa luonnostaan luotuja koskevan pyhän tiedon kautta Jumalalan, alkukuvansa luo. Näin sielu saa nauttia Hänen jumalallisesta luonnostaan.

Sielun himollinen puoli on pirstoutunut aisteihin ja on alttiina kärsimyksille ja nautinnoille. Himollinen puoli pitää sielun yhteydessä siihen olemuksemme osaan, joka tekee aistihavaintoja sekä huolehtii ravinnonsaannista ja kasvamisesta Sen kautta ihminen tajuaa sään vaihtelut, kylmyyden ja lämmön sekä tuntee tarvitsevansa ravintoa elääkseen, kasvaakseen ja pysyäkseen terveenä. Koska sielun himolliseen puoleen vaikuttavat näin monet asiat, saavat järjettömät halut toisinaan sen hairahtumaan pois luonnollisen piiristä; toisinaan se taas ärsyyntyy ja joutuu järjettömän vihan valtaan. Sielun himollinen puoli on meissä se joka tuntee nälkää ja janoa, murehtii, aistii kivun ja huojennuksen, nauttii mukavuuksista ja kärsii ahdistuksissa. Aivan oikein sitä kutsutaan sielun himolliseksi puoleksi – tuleehan se esiin himojen yhteydessä.

Mutta silloin kun järjen sisältämä “elämä nielee sen, mikä on kuolevaista” (2Kor 5: 4) ja arvokkaampi voittaa, alkaa Jeesuksen elämä näkyä kuolevaisessa lihassamme (2 Kor 4: 11). Se saa meissä aikaan eläväksi tekevän kuoleman, himottomuuden, ja suo meille kuolemattomuuden ja turmeltumattomuuden, mitä myös henki halajaa. (Pyhittäjä Niketas Stitahatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/217-218.9)

Sielun himollinen puoli

(pathetikon)

Sielun himollinen puoli on pirstoutunut aisteihin ja on alttiina kärsimyksille ja nautinnoille. Himollinen puoli pitää sielun yhteydessä siihen olemuksemme osaan, joka tekee aistihavaintoja sekä huolehtii ravinnonsaannista ja kasvamisesta Sen kautta ihminen tajuaa sään vaihtelut, kylmyyden ja lämmön sekä tuntee tarvitsevansa ravintoa elääkseen, kasvaakseen ja pysyäkseen terveenä. Koska sielun himolliseen puoleen vaikuttavat näin monet asiat, saavat järjettömät halut toisinaan sen hairahtumaan pois luonnollisen piiristä; toisinaan se taas ärsyyntyy ja joutuu järjettömän vihan valtaan. Sielun himollinen puoli on meissä se joka tuntee nälkää ja janoa, murehtii, aistii kivun ja huojennuksen, nauttii mukavuuksista ja kärsii ahdistuksissa. Aivan oikein sitä kutsutaan sielun himolliseksi puoleksi – tuleehan se esiin himojen yhteydessä.

Mutta silloin kun järjen sisältämä “elämä nielee sen, mikä on kuolevaista” (2Kor 5: 4) ja arvokkaampi voittaa, alkaa Jeesuksen elämä näkyä kuolevaisessa lihassamme (2 Kor 4: 11). Se saa meissä aikaan eläväksi tekevän kuoleman, himottomuuden, ja suo meille kuolemattomuuden ja turmeltumattomuuden, mitä myös henki halajaa. (Pyhittäjä Niketas Stitahatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … ilok. III/217-218.9

Sielu ja aineellisuus

Jumala on, Raamatun sanoin, vanhurskauden Aurinko (Room. 11: 6), joka lämmittää hyvyytensä säteillä yhtä lailla kaikkia. Sielu taas on oman asenteensa mukaisesti vahaa tai savea: vahaa se on, jos se rakastaa Jumalaa – ja savea, jos se on kiintynyt aineelliseen. Auringossa savi luonnostaan kuivuu, kun taas vaha pehmenee. Samoin sielu, joka rakastaa maailmaa ja mammonaa, eikä piittaa Jumalan nuhteluista, kovettuu kuin savi ja niin syöksee faaraon tavoin itsensä turmioon. Jumalaa rakastava sielu sen sijaan pehmenee Jumalan nuhteluista kuin vaha, jumalalliset asiat jättävät siihen jälkensä ja siitä tulee Jumalan asuinsija Hengessä. (I: 12) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Jumalan tuntemisesta… Filok. II/142.6)

Liekistä, kun se yhtyy palavaan aineeseen, tulee valonantaja. Sielusta taas, kun se vapautuu aineesta, tulee jumalankantaja. Liekki kohoaa korkealle niin kauan kuin palavaa ainetta riittää. Sielu puolestaan nousee kohti korkeuksia, kunnes saavuttaa jumalallisen rakkauden täyteyden. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/63.79)

Sielu ja henkinen raittius

Sielun autuaallinen tai paremminkin iki-ihana henkinen raittius on kuin sydämen syvyyksistä pulppuileva vesi. Lähteen pohjasta pulppuava vesi täyttää koko lähteen. Samalla tavoin sydämestä kumpuava Hengen ikuiseen liikkeeseen panema vesi täyttää koko sisäisen ihmisen jumalallisella virvoituksella ja henkäyksellä ja tekee ruumiinkin ikään kuin hehkuvaksi. (Patriarkka Kallistos: Rukouksesta Filok. IV/285.6)

Sielu ja hyveet

Ne, jotka pyrkivät elämään hyveellisesti ja Jumalan mielen mukaan, huolehtivat sielun hyveistä kuin ainakin omaisuudesta, joka on erottamattomasti heidän ja suo heille iankaikkisen autuuden. Ajallisesta he nauttivat vain siinä määrin kuin on tarpeen ja Jumala antaa ja tahtoo; iloiten ja kiittäen he ottavat ajalliset hyvyydet vastaan, olivatpa ne kuinka vaatimattomia tahansa. Sillä ylellinen syöminen ruokkii ruumista, joka on aineellinen, mutta Jumalan tunteminen, itsehillintä, hyvyys, hyväntekeväisyys, hurskaus ja sävyisyys jumalallistavat sielun. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/22-23.34)

Kuten terveys ja sairaus vaikuttavat ruumiiseen sekä valo ja pimeys silmään, niin myös hyve ja pahe vaikuttavat sieluun sekä tieto ja tietämättömyys ymmärrykseen. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/129.46)

Niin kauan kuin sielu kulkee “voimasta voimaan” (Ps. 84: 8) ja “kunniasta kunniaan” (vrt. 2 Kor. 3: 18) – so. Etenee hyveestä yhä suurempaan hyveeseen ja kohoaa tiedosta yhä korkeampaan tietoon – se pysyy vaeltajana ja muukalaisena, niin kuin on sanottu: “Kauan on sieluni ollut muukalainen.” (vrt. Ps. 120: 5,6) Sillä sielun on taivallettava pitkä matka ja kuljettava monen tiedonasteen kautta, ennen kuin se saapuu “ihanan majan paikalle aina Jumalan huoneeseen asti riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta”. (Ps. 42: 5 LXX) Edistyessään jumalallisissa tutkiskeluissa se puhkeaa yhä uudestaan ilohuutoihin ja hengellisiin kiitosvirsiin täynnä iloa ja kiitollisuutta siitä mitä mieli on saanut nähdä. Tähän riemuun yhtyvät kaikki, jotka ovat saaneet sydämiinsä armon hengen, ja huutavat:” Abba, Isä!” (Gal. 4: 6) (II/77) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Jumalan tuntemisesta… Filok. II/159-160.62)

Ei mikään paljasta sielun tilaa niin kuin kärsivän lihan kapinayritykset: antaessaan niille periksi sielu osoittaa rakastavansa lihaa enemmän kuin Jumalaa; mutta jos nämä hyökkäykset eivät saa sielua horjumaan, on se merkki siitä, että hyve on sielulle rakkaampi kuin liha. Hyveen myötä tulee sielun asukkaaksi Jumala, joka on sielun tähden suostunut kärsimään meidän ihmisten taoin ja huutaa nyt meille kuten aikoinaan opetuslapsilleen:” Olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” (Joh. 16: 33) (III: 21) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemista … Filok. II/168.86)

Kiinnitä sielunvoimasi lujasti hyveisiin. Siten vapautat ne himojen hirmuvallasta. Todella sopiva hallitsijaksi on se, joka on alistanut sielunsa ja ruumiinsa hyveen palvelukseen. Rakkaus ja itsehillintä vahvistavat sielua; mieltä taas vahvistavat puhdas rukous ja hengellinen mietiskely. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/219-220.65,79,81)

Naisella tarkoitetaan vertauskuvallisesti käytännön kilvoitteluun antautunutta sielua. Kun mieli yhtyy siihen, se synnyttää hyveet. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä… Filok. II/224.24)

Kärsivällisyys on sitä, että sielu pyrkii vaivojaan säästämättä hyveisiin. Tällainen pyrkimys karkottaa nautinnonhalun. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/228.73)

Hyödyllinen puhe todistaa viisaasta mielestä ja hyvät teot huokuvat sydämen lämpöä. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/236. 73)

Niin kuin sielu tekee eläväksi ruumiin, niin myös hyve ja tieto tekevät eläväksi sielun. Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä… Filok. II/242. 25)

Kun sielua ympäröivät edellä mainitut hyveet, on se linnoitus, ts. Kärsivällisyys, niin vahva, ettei se kukistu kiusauksissa. “Kestäväisyydellänne te voitatte omaksenne elämän”, sanoo Herra. (Lk. 21: 19). Mutta jos sielun tila on toinen se on kuin muuriton kaupunki, jonka pelkkä kaukainen häly saa pelosta järkkymään. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/35.22)

Sielun päähyveitä on kolme: paasto, rukous ja vaikeneminen. Kun rukouksessasi pidät taukoa, etsi lepoa luonnollisesta, luomakuntaan kohdistuvasta, tutkistelusta. Ja kun keskeytät vaikenemisesi, rentoudu sen rasituksista ylevässä siveellisessä keskustelussa. Paaston väsyttämä taas etsiköön virvoitusta nauttimalla jotakin sallittua ravintoa. (Elia Presbyteeri: Hengellisestä tiedosta Filok. III/52.17)

Kun ruumis on karkaistu askeesin hehkussa ja pesty kyynelten kylvyssä, sen ei tarvitse enää kuluttaa voimiaan kilvoitusvaivoissa: se saa nyt levon uurastuksestaan. Se on näet noussut selvästi käytännön kilvoituksen yläpuolelle ja sisäisen rauhan myötä tyyntynyt ja hiljentynyt. Uusi voima ja vireys, uusi Hengen väkevyys, ovat täyttäneet ruumiin. Kun sielu saa kallisarvoiseksi työtoverikseen tällaisen ruumiin, joka on kohonnut ulkonaisen kilvoituksen yläpuolelle, se voi suunnata luontaisen toimintansa hengen taistoihin: jäntevällä sisäisellä työskentelyllä se varjelee kuolemattomien kasvien hedelmiä hengen paratiisissa. Tuosta paratiisista virtaavat jumalallisten ajatusten vuolaat virrat ja siellä on Jumalan tuntemisen puu, joka kantaa hedelminään viisautta, iloa, rauhaa, ystävällisyyttä, hyvyyttä, pitkämielisyyttä ja sanomatonta rakkautta. (Gal. 5: 22) Kun sielu näin viljelee ja vartioi innokkaasti (vrt. 1 Moos 2: 15) paratiisiaan, se jättää ruumiin ja astuu Jumalan tuntemisen pimeyteen. (vrt. 2 Moos. 20: 21, ks. Pimeys, s. 361)” Mikään näkyväinen ei sitä enää pidättele, vaan se on kohonnut kaiken yläpuolelle. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, lakkaa sen uurastus ja sen kaipaus saa täyttymyksensä (Pyhittäjä Niketa Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/229.39.)

Sielu ja armo

Jotkut ovat arvelleet, että armo ja synti, so. Totuuden henki ja eksytyksen henki (Ks. 1 Joh. 4: 6), vaikuttaisivat yhtä aikaa kastettujen mielen kätköissä: edellinen kehottaa mieltä hyvään jälkimmäinen taas kiirehtii yllyttämään pahaan. Pyhistä kirjoituksista ja oman mieleni kokemuksesta olen päätynyt seuraavaan käsitykseen: Ennen pyhää kastetta armo on sielun ulkopuolella ja sieltä kehottaa sitä hyvään. Sielun syvyyksissä taas asustaa saatana, joka pyrkii tukkimaan sielulta kaikki kanavat Jumalan yhteyteen. Kasteessa kaikki kääntyy: paha henki joutuu ulos ja armo alkaa vaikuttaa sielun sisällä. Samoin kuin ennen vallitsi sielua eksytys, niin sitä kasteen jälkeen vallitsee totuus. Saatana tosin vaikuttaa sieluun kasteen jälkeenkin entiseen tapaan, toisinaan jopa pahemminkin. Ei kuitenkaan niin, että se asuisi sielussa yhdessä armon kanssa – pois se! – vaan se käyttää hyväkseen ruumiin nesteitä sumentaakseen mielen järjettömillä himoilla ja nautinnoilla. Tämä tapahtuu Jumalan sallimuksesta, jotta ihminen läpäistyään myrskyn ja tulen koetuksen pääsisi – mikäli haluaa – nauttimaan hyvästä. On sanottu: “Me jouduimme tuleen ja veteen, mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen.” (Ps. 66: 12) (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/311-312. 76)

Pyhässä kasteessa siis saatana karkotetaan sielusta, mutta syistä, jotka jo mainitsin, se saa jatkaa houkutuksiaan ruumiin välityksellä. Mutta sielussa itsessään, sen syvyyksissä, asuu Jumalan armo. On kirjoitettu:» Koko kuninkaan tyttären ihanuus on sisäpuolella» (Ps. 45: 14 LXX), se ei toisin sanoen ole pahojen henkien nähtävissä. Sen tähden muistellessamme palavasti Jumalaa tunnemmekin, kuinka ikään kuin syvältä sydämestämme pulppuaa jumalallinen kaipaus. Pahat henget käyttävät hyväkseen ruumiin aisteja ja niihin pesiytyneinä käyvät aina alttiin lihan kautta niiden kimppuun, jotka ovat vielä lapsia sielultaan. Pyhän apostolinkin mukaan mielemme aina yhtyy Hengen lakiin (Vrt. Room. 7: 22) mutta lihalliset aistimme haluavat heittäytyä nautintojen hekumaan. Hengellisessä tiedossa varttuneet saavat ruumiillisestikin tuntea armon tuottamaa sanomatonta iloa. Mutta pahat henget, nuo murhaajat, ottavat sielun vangikseen ja pakottavat sen sellaiseen, mitä se ei tahdo – varsinkin jos tapaavat sen välinpitämättömänä ja huolettoman hurskauden tiellä. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/313-314.79)

Herramme opettaa evankeliumeissa, että kun paha henki palatessaan löytää talonsa lakaistuna ja tyhjänä, ts. Löytää hedelmättömän sydämen, silloin se ottaa mukaansa seitsemän muuta henkeä, pahempaa kuin se itse, ja pesiytyy siihen, jolloin sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset (Lk. 11: 25) Tästä näemme, että niin kauan kuin Pyhä Henki on meissä, saatana ei voi päästä sielumme syvyyteen ja viipyä siellä. Samasta asiasta opettaa myös pyhä apostoli Paavali, joka tarkastelee sitä kilvoittelevan kannalta:» Sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.» Room. 7: 22-23) Tarkastellessaan asiaa täydellisyyden saavuttaneiden kannalta Paavali sanoo:» Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut minut synnin ja kuoleman laista.» (Room. 8: 1-2) Toisaalla hän sanoo – jälleen meitä opettaakseen-, että saatana hankkiutuu ruumiin kautta taisteluun sielua vastaan joka on osallinen Pyhästä Hengestä:» Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.» (Ef. 6: 14-17) Toista on näet vangiksi joutuminen, toista taistelu; edellinen merkitsee väkivaltaista vieraalle maalle viemistä, jälkimmäinen taas tasa-vertaista vastarintaa. Juuri tämän tähden apostoli sanoo pahan hengen hyökkäävän palavine nuolineen niitä vastaan, jotka kantavat Kristusta sielussaan. Sillä se, joka ei voi käydä vastustajaansa käsiksi, käyttää häntä vastaan nuolia, jotta niitä sinkoamalla saisi saaliikseen sen, joka jo kaukaa käy taisteluun hyökkääjää vastaan. Niin saatanakin jouduttuaan väistymään armon tieltä kilvoittelijan sydämestä kaivautuu hänen ruumiiseensa ja kiiruhtaa käyttämään hyväkseen sen nesteitä saadakseen ruumiin viehtymyksellä sielun ansaansa. Sen tähden ruumista tulee kohtuullisesti kuihduttaa, jottei sen kosteus vetäisi mieltä hiveleviin nautintoihin. Apostolikin vakuuttaa, että kilvoittelijoiden mielessä vaikuttaa jumalallinen valo, ja siksi mieli myös palvelee Jumalan lakia ja ilolla yhtyy siihen. (Room. 7: 25) Liha taas nautinnollisten taipumustensa tähden kallistuu pahojen henkien puoleen ja tuntee houkutusta palvella niiden pahuutta.

Näin on käynyt selvästi ilmi, ettei sydän voi olla samanaikaisesti Jumalan ja saatanan asuntona. Kuinka minä» mielellä palvelen Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia” (Room. 7: 25), jollei mieleni olisi vapautensa koko voimalla noussut taisteluun pahoja henkiä vastaan ja käynyt iloiten palvelemaan armon hyvyyttä, mutta ruumiini viihtyisi järjettömien himojen imelässä lemussa? Pahoille hengille, kuten jo sanoin, on jätetty mahdollisuus asettua ruumiiseen.» Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää», sanoo apostolikin. (Room. 7: 18) Näin siis ne, jotka kilvoitellen taistelevat syntiä vastaan – apostoli ei nimittäin puhu henkilökohtaisesti itsestään-, saavat kokea kuinka pahat henget hyökkäävät mieltä vastaan pyrkimällä niljakkailla houkutuksillaan viettelemään lihan hekumalliseen nautintoon. Sillä Jumala on vanhurskaudessaan säätänyt, että pahat henget saavat pesiytyä niidenkin lihaan, jotka kiihkeästi taistelevat syntiä vastaan, jotta ihmisen vapaa tahto olisi aina koetuksella. Mutta jos ihminen pystyy jo eläessään kilvoitusvaivoillaan kuolettamaan lihansa, silloin hänestä tulee kokonaan Pyhän Hengen asumus. Sellainen ihminen on noussut kuolleista jo ennen kuin on kuollutkaan. Tällainen oli autuas Paavali itse sekä kaikki ne, jotka ovat täydellisesti kilvoitelleet tai kilvoittelevat syntiä vastaan. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/316.82)

Kaikkein pyhimmän Hengen armo annetaan kihlauksen merkiksi sieluille, jotka ovat Kristuksen morsiamia. Ilman kihlausta ei nainen voi olla varma siitä, että hän kerran liittyy mieheen avioliiton sitein. Samoin ei sielukaan, ellei se ole ensin saanut armon kihlausta ja ellei se ole saanut tietoisesti tuntea armon vaikutusta itsessään, voi olla varma siitä, että se kerran pääsee ikuisesti yhteen Valtiaansa ja Jumalansa kanssa ja salaisesti ja sanoin kuvaamattomalla tavalla yhdistyy Häneen ja nauttii Hänen lähestymättömästä kauneudestaan. Ensin laaditaan aviosopimus täyttämällä käskyt. Hyveet ovat sen sinetti ja allekirjoitus. Sitten Ylkä, Kristus, antaa morsiamelle – sielulle – sormuksen eli Hengen kihlauksen. Ennen häitä morsian saa sulhaselta vain kihlauksen merkin; sovitut myötätäiset ja muut luvatut lahjat jäävät odottamaan itse avioliiton solmimista. Samoin hengellinen morsian – Kirkko ja meidän itse kunkin sielu – saa ensin Yljältä, Kristukselta, vain Hengen kihlat. Iankaikkiset hyvyydet ja taivaan valtakunta jäävät odottamaan siirtymistämme iankaikkisiin majoihin. Vakuutena niistä ovat Hengen kihlat, jotka kuvastimen tavoin heijastavat tulevaisia hyvyyksiä. Ne ovat Valtiaan ja Jumalan kanssa solmitun sopimuksen sinettinä. (Pyhittäjäisämme Simeon Uusteologi: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/115-116.76)

Talo jonka rakentaja on laiskuuttaan jättänyt vaille kattoa ei ole vain käyttökelvoton vaan saattaa rakentajansakin naurunalaiseksi. Yhtä lailla keskeneräinen ja surkuteltava on täydellisten silmissä se, joka on käskyjen täyttämisen perustukselle pystyttänyt hyveiden korkeat seinät, mutta ei ole saanut Pyhän Hengen armoa, niin että näkisi ja tuntisi sen läsnäolon sielussaan. Hän on jäänyt vaille Hengen armoa kahdesta syystä: joko hän on lyönyt laimin katumuksen tai on katsonut hyveiden hankkimisen loputtomaksi ja toivottomaksi ja on jättänyt tekemättä jotakin näennäisesti ehkä vähäistä, jota ilman kuitenkin hyveiden talo jää torsoksi eikä sitä voida suojata Hengen armon katolla. (Pyhittäjäisämme Simeon Uusteologi: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/117-118. 84)

Sielu joka halveksii kaikkea alhaista ja joka on Jumalan rakkauden kokonaan haavoittama, kokee ihmeellisen jumalallisen haltioitumisen. Tällainen sielu on nähnyt selvästi olevaisen luonnon ja sisäisen olemuksen. Se on tajunnut, mikä on kaiken inhimillisen loppu eikä enää kestä maailman ja ruumiin rajoituksia. Kun sielu on rikkonut rajansa ja katkonut aistien kahleet, se siirtyy kaiken luodun tuolle puolen. Sanomattomassa hiljaisuudessa se astuu Jumalan tuntemisen*pimeyteen**ja tajuaa sanoin ilmaisemattoman viisauden valossa Tosiolevaisen kauneuden – siinä määrin kuin sille tämä armo ylhäältä annetaan. Ajatuksissaan se astelee jumalallisen juhlallisesti yhä syvemmälle ihastelemaan tätä kauneutta ja nauttii rakkauden ruokkiman pelon vallassa kuolemattomien kasvien hedelmistä, so. Jumalallisten käsitteiden herättämistä ajatuksista. Niiden suurenmoisuutta ja loistavuutta se ei jälkeenpäin – itseensä palattuaan – pysty koskaan täydellisesti ilmaisemaan. Sielu näet kokee kaiken tämän sanomattomassa ilossa ja hiljaisuudessa. Henki saa selittämättömällä tavalla sielun liikkeelle, mutta sielu ei liioin pysty kuvaamaan liikkeitään eikä sanomaan, mikä sitä liikuttaa. Se ei myöskään pysty selvittämään, kuinka Henki näyttäytyy sille ja puhuu salaisesti sanomattomia salaisuuksia. (Pyhittäjä Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/236-237.53)

Jotka etsivät armovoimaa vakavissaan eivätkä vain kokeilumielessä, voivat tietyistä merkeistä havaita, että se on alkanut vaikuttaa heissä. Julistaahan viisauskin, että armon löytävät ne jotka eivät etsi sitä kiusaten, ja että se ilmestyy niille jotka eivät suhtaudu siihen epäuskoisesti. (Vrt. Sal. Viisaus 1: 2)

Toisissa ihmisissä armo näkyy sielun aamuruskona, toisissa kauhunsekaisena riemuna, toisissa ilona, tai ilona ja pelkona, joissakin taas kauhistuksena ja ilona. Toisinaan se ilmenee kyynelinä ja pelkona: sielu kyllä iloitsee Jumalan vierailusta ja armosta, mutta toisaalta se pelkää Hänen läsnäoloaan ja vapisee, koska on syyllistynyt moniin synteihin. Kun armon vaikutus alkaa, tuntevat jotkut kuvaamatonta synninmurhetta ja suurta sieluntuskaa: sielu vääntelehtii tuskissaan kuin synnytyskivuissa oleva nainen, kuten Raamattu asian ilmaiseen. Elävä ja toimiva Sana, Jeesus, tunkeutuu ihmisen sisimpään, kunnes apostolin mukaan» erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet» (Vrt. Hrbr. 4: 12), että Hänen väkevä voimansa kuluttaisi sielusta ja ruumiista pois kaiken himollisen.

Toisissa armo herättää rakkauden ja saa heidät suhtautumaan tyynen rauhallisesti kaikkiin. Joissakin se näkyy riemastuksena, jota isät nimittävät usein sydämen ilonkarkeloksi. Tämä riemu on nimittäin Hengen voimaa ja sydämen elävää liikettä. Sitä kutsutaan myös Hengen sykähdykseksi ja huokaukseksi, sillä» Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla» (Room. 8: 26). Jesaja nimittää sitä Jumalan vanhurskauden luomukseksi (Vrt. Jes. 45: 8) ja suuri Efraim*sydämen pistokseksi. Herra itse kutsuu tätä riemastusta» sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään» (Joh. 4: 14) – (Henkeä Hän nimittää vedeksi). Se nousee sydämestä ja kuohuu yli väkevässä voimassaan. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Ohjeita armovoiman löytämiseksiFilok. III/322-323.4)

Sielu ja henki

Se joka on sydämessään omistautunut etsimään Jumalaa hurskaasti, ei voi kuvitella olevansa heti otollinen Jumalalle. Niin kauan kuin omatunto moittii häntä luonnonvastaisista teoista,*on vapaus hänelle vierasta. Sillä niin kauan kuin on olemassa moittija, on myös syyttäjä, ja missä on syytteitä, siellä ei ole vapautta. Kun siis rukoillessasi huomaat, ettei omatuntosi syytä sinua mistään pahasta, silloin olet todella vapaa ja olet päässyt Hänen pyhään lepoonsa Hänen tahtonsa mukaan.

Kun näet hyvän sadon alkavan kypsyä sinussa eikä se enää tukahdu vihollisen rikkaruohoihin ja kun huomaat, että vastustajasi ovat poistuneet – eivät vapaaehtoisesti omaa kavaluuttaan vaan todella luovuttuaan taistelusta aistejasi vastaan – ja että pilvi on verhonnut ilmestysmajan eikä aurinko enää polta sinua päivällä eikä kuu yöllä ja kaikki on sinussa valmista, niin että voit pystyttää ilmestysmajasi ja varjella sitä Jumalan tahdon mukaisesti, niin silloin olet Jumalan avulla saanut voiton, silloin Hän itse on varjonnut majasi, sillä se on Hänen. Niin kauan kuin taistelu on kesken, ihminen elää pelossa ja vavistuksessa. – Kuinka käy tänään? Voitanko vai kärsinkö tappion? Entä huomenna, voitanko vai häviänkö? – ja ahdistus puristaa sydäntä. Mutta himottomuus**on tila, jossa ei ole taistelua. Sillä silloin ihminen on saavuttanut voitonpalkinnon eikä enää ole huolissaan noista kolmesta toisistaan erotetusta, sillä niiden kesken vallitsee rauha Jumalassa. Nämä kolme ovat sielu, ruumis ja henki. Kun nämä kolme ovat Pyhän Hengen vaikutuksesta tulleet yhdeksi, ne eivät enää voi erota. Niin kauan kuin vihollisesi ahdistavat sinua valveilla tai unessa, älä kuvittele kuolleesi synnille. Niin kauan kuin ihmisparka on kilparadalla, hän ei voi olla varma voitosta. (Pyhä Jesaja Erakko: Mielen varjelemisesta Filok. I/55-56.18)

*Kaikki pahuus on isien opetuksen mukaan “luonnonvastaista”, kun taas siveellisesti korkeatasoinen ihminen on luonnonmukainen. – Mutta myös luonnonmukaisen yläpuolelle ihminen voi kohota tulemalla “jumalallisesta luonnosta osalliseksi” (2 Piet. 1: 4)

**Kts. Himottomuus

Sielu ja itsetuntemus

Kun sielu on oppinut tuntemaan itsensä, se luonnostaan lämpenee ja nöyrtyy Jumalalle otolliseksi. Elämän huolten häiritsemättä se tässä rauhan tilassa syttyy rakastamaan Jumalaa ja pyrkii vakaasti Hänen rauhaansa. Tällainen Jumalan muistaminen kuitenkin haihtuu hetkessä joko siksi, että aistit harhauttavat mielen muihin asioihin tai siksi, että luontainen hyvä yleensäkin on aina vajavaista ja herkästi haihtuvaa. Juuri siksi kreikkalaiset filosofit eivät voineet todella saavuttaa sitä, minkä arvelivat itsehillinnän avulla saavuttavansa, sillä heidän mielessään ei vaikuttanut ikuinen Viisaus. Pyhän Hengen suoma lämpö ei ensinnäkään ole ohimenevää. Se huokuu yltyleensä rauhaa ja kutsuu sielun kaikkinensa rakastamaan Jumalaa. Tämä lämpö ei myöskään karkaa sydämen ulkopuolelle, vaan omalla voimallaan ilahduttaa koko ihmisen ja johtaa hänet määrättömään rakkauteen ja riemuun. Niiden, jotka tuntevat Pyhän Hengen lämmön, tulee pyrkiä pääsemään tuohon rakkauteen. Pidättyminen pitää ihmisluonnon terveenä ja tämän tilan tuntomerkkinä on luonnollinen rakkaus. Se ei kuitenkaan voi hengellisen rakkauden tavoin johtaa mieltä himottomuuteen. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/310.74)

Sielu ja kiusaukset/viettelykset

Pieni lapsi, joka ei pahuudesta mitään tiedä, iloitsee nähdessään ilveilijän ja viattomuudessaan seuraa häntä. Niin myös sielumme, jonka Hyvä Valtias on luonut yksinkertaiseksi ja hyväksi, ihastuu paholaisen viettelyksiin. Petettynä se syöksyy pahuuteen, ikään kuin se olisi jotain hyvää. Sielu on kuin kyyhkynen, jonka poikasten vihollinen saa ne houkutelluksi pois pesästä. Samoin sielukin sekoittaa omat ajatuksensa saatanan houkutusten aiheuttamiin mielikuviin, olkoonpa sitten kysymyksessä vaikka kaunis nainen tai jotain muuta Kristuksen käskyjen kertakaikkiaan kieltämää. Sitten se pyrkii löytämään keinon toteuttaa näkemänsä käytännössä. Lopulta se antaa periksi ja toteuttaa näkemänsä laittomuuden omalla ruumiillaan ja omaksi tuomiokseen.

Tällainen on pahan menettelytapa, ja näillä nuolilla se myrkyttää jokaisen sielun. Sen tähden ei – ennen kuin mieli on saavuttanut suuren taistelukokemuksen – ole turvallista antaa ajatusten tulvia sydämeemme, ei ainakaan alussa. Sillä sielumme nauttii suuresti saatanan ehdotuksista ja iloiten seuraa niitä. Mutta meidän tulee vain heti ymmärtää, mistä on kysymys, ja tukahduttaa viettelys alkuunsa. Kun mieli on kypsynyt tässä verrattomassa valppaudessa, se tottumuksen voimasta harjaantuu, niin että pystyy taistellessaan havaitsemaan vihollisensa, ja voi, profeetan sanojen mukaan, helposti hallita ‘pieniä kettuja’. (Vrt. Kork. v. 2: 15) Vasta sitten se voi myös tarpeen vaatiessa antautua lähitaisteluun ja sitten taitavasti nuhdella vihollisia. (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä Filok. I/239-240. 43-44)

Sielu ja paha henki

Jotkut ovat arvelleet, että armo ja synti, so. Totuuden henki ja eksytyksen henki, (Kts. 1 Joh. 4: 6) vaikuttaisivat yhtä aikaa kastettujen mielen kätköissä: edellinen kehottaa mieltä hyvään, jälkimmäinen taas kiirehtii yllyttämään pahaan. Pyhistä kirjoituksista ja oman mieleni kokemuksesta olen päätynyt seuraavaan käsitykseen: Ennen pyhää kastetta armo on sielun ulkopuolella ja sieltä kehottaa sitä hyvään. Sielun syvyyksissä taas asustaa saatana, joka pyrkii tukkimaan sielulta kaikki kanavat Jumalan yhteyteen. Kasteessa kaikki kääntyy: paha henki joutuu ulos ja armo alkaa vaikuttaa sielun sisällä. Samoin kuin ennen vallitsi sielua eksytys, niin sitä kasteen jälkeen vallitsee totuus. Saatana tosin vaikuttaa sieluun kasteen jälkeenkin entiseen tapaan, toisinaan jopa pahemminkin. Ei kuitenkaan niin, että se asuisi sielussa yhdessä armon kanssa – pois se! – vaan se käyttää hyväkseen ruumiin nesteitä sumentaakseen mielen järjettömillä himoilla ja nautinnoilla. Tämä tapahtuu Jumalan sallimuksesta, jotta ihminen läpäistyään myrskyn ja tulen koetuksen pääsisi – mikäli haluaa – nauttimaan hyvästä. On sanottu: “Me jouduimme tuleen ja veteen, mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen.” (Ps. 66: 12) (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/311-312.76)

Pyhässä kasteessa siis saatana karkotetaan sielusta, mutta syistä, jotka jo mainitsin, se saa jatkaa houkutuksiaan ruumiin välityksellä. Mutta sielussa itsessään, sen syvyyksissä, asuu Jumalan armo. On kirjoitettu: “Koko kuninkaan tyttären ihanuus on sisäpuolella”, (Ps. 45: 14 LXX) se ei toisin sanoen ole pahojen henkien nähtävissä. Sen tähden muistellessamme palavasti Jumalaa tunnemmekin, kuinka ikään kuin syvältä sydämestämme pulppuaa jumalallinen kaipaus. Pahat henget käyttävät hyväkseen ruumiin aisteja ja niihin pesiytyneinä käyvät aina alttiin lihan kautta niiden kimppuun, jotka ovat vielä lapsia sielultaan. Pyhän apostolinkin mukaan mielemme aina yhtyy Hengen lakiin, (Vrt. Room. 7: 22) mutta lihalliset aistimme haluavat heittäytyä nautintojen hekumaan. Hengellisessä tiedossa varttuneet saavat ruumiillisestikin tuntea armon tuottamaa sanomatonta iloa. Mutta pahat henget, nuo murhaajat, ottavat sielun vangikseen ja pakottavat sen sellaiseen, mitä se ei tahdo – varsinkin jos tapaavat sen välinpitämättömänä ja huolettoman hurskauden tiellä. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/313-314.79)

Herramme opettaa evankeliumeissa, että kun paha henki palatessaan löytää talonsa lakaistuna ja tyhjänä, ts. Löytää hedelmättömän sydämen, silloin se ottaa mukaansa seitsemän muuta henkeä, pahempaa kuin se itse, ja pesiytyy siihen, jolloin sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset. (Lk. 11: 25) Tästä näemme, että niin kauan kuin Pyhä Henki on meissä, saatana ei voi päästä sielumme syvyyteen ja viipyä siellä. Samasta asiasta opettaa myös pyhä apostoli Paavali, joka tarkastelee sitä kilvoittelevan kannalta: “Sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.” (Room. 7: 22-23) Tarkastellessaan asiaa täydellisyyden saavuttaneiden kannalta Paavali sanoo: “Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut minut synnin ja kuoleman laista.” (Room. 8: 1-2) Toisaalla hän sanoo — jälleen meitä opettaakseen-, että saatana hankkiutuu ruumiin kautta taisteluun sielua vastaan, joka on osallinen Pyhästä Hengestä: “Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana. “(Ef. 6: 14-17)’ Toista on näet vangiksi joutuminen, toista taistelu; edellinen merkitsee väkivaltaista vieraalle maalle viemistä, jälkimmäinen taas tasavertaista vastarintaa. Juuri tämän tähden apostoli sanoo pahan hengen hyökkäävän palavine nuolineen niitä vastaan, jotka kantavat Kristusta sielussaan. Sillä se, joka ei voi käydä vastustajaansa käsiksi, käyttää häntä vastaan nuolia, jotta niitä sinkoamalla saisi saaliikseen sen, joka jo kaukaa käy taisteluun hyökkääjää vastaan. Niin saatanakin jouduttuaan väistymään armon tieltä kilvoittelijan sydämestä kaivautuu hänen ruumiiseensa ja kiiruhtaa käyttämään hyväkseen sen nesteitä saadakseen ruumiin viehtymyksellä sielun ansaansa. Sen tähden ruumista tulee kohtuullisesti kuihduttaa, jottei sen kosteus vetäisi mieltä hiveleviin nautintoihin. Apostolikin vakuuttaa, että kilvoittelijoiden mielessä vaikuttaa jumalallinen valo, ja siksi mieli myös palvelee Jumalan lakia ja ilolla yhtyy siihen. (Room. 7: 25) Liha taas nautinnollisten taipumustensa tähden kallistuu pahojen henkien puoleen ja tuntee houkutusta palvella niiden pahuutta.

Näin on käynyt selvästi ilmi, ettei sydän voi olla samanaikaisesti Jumalan ja saatanan asuntona. Kuinka minä “mielellä palvelen Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia”, (Room. 7: 25) jollei mieleni olisi vapautensa koko voimalla noussut taisteluun pahoja henkiä vastaan ja käynyt iloiten palvelemaan armon hyvyyttä, mutta ruumiini viihtyisi järjettömien himojen imelässä lemussa? Pahoille hengille, kuten jo sanoin, on jätetty mahdollisuus asettua ruumiiseen. “Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää”, sanoo apostolikin. (Room. 7: 18) Näin siis ne, jotka kilvoitellen taistelevat syntiä vastaan – apostoli ei nimittäin puhu henkilökohtaisesti itsestään-, saavat kokea kuinka pahat henget hyökkäävät mieltä vastaan pyrkimällä niljakkailla houkutuksillaan viettelemään lihan hekumalliseen nautintoon. Sillä Jumala on vanhurskaudessaan säätänyt, että pahat henget saavat pesiytyä niidenkin lihaan, jotka kiihkeästi taistelevat syntiä vastaan, jotta ihmisen vapaa tahto olisi aina koetuksella. Mutta jos ihminen pystyy jo eläessään kilvoitusvaivoillaan kuolettamaan lihansa, silloin hänestä tulee kokonaan Pyhän Hengen asumus. Sellainen ihminen on noussut kuolleista jo ennen kuin on kuollutkaan. Tällainen oli autuas Paavali itse sekä kaikki ne, jotka ovat täydellisesti kilvoitelleet tai kilvoittelevat syntiä vastaan. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/316-317.82)

Kun pimeys on hälvennyt, sielu havaitsee sydämessä toisen taistelun, toisen salaisen vihollisrintaman, joka sotii pahojen henkien herättämät ajatukset aseinaan. Tästä taistelusta todistaa pyhä Kirja: “Jos hallitsijassa nousee viha sinua kohtaan, niin älä jätä paikkaasi.” (Saarn. 10: 4) Mielen “paikka” on vakaa vaellus hyveen ja raittiuden tiellä. Vakaasti voi vaeltaa paitsi hyveessä myös paheessa. Psalminkirjoittajan sanoin: “Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten teillä.” (Ps. 1: 1) Apostoli puolestaan kehottaa: “Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä.” (Ef. 6: 14) (Pyhittäjä Filoteos Siinailainen: Henkisestä raittiudesta Filok. III/20. 19)

Kun käytännön kilvoituksissa ahkeroiva sielu on jättänyt taakseen kaiken pahuuden, yrittävät sekä pahat henget että pahat ajatukset kääntää sen katseen takaisin “turhuuksiin ja valheellisiin kiihotuksiin” (Ps. 40: 5 LXX) Sanokoon tällainen sielu Korkean Veisun morsiamen tavoin: “Olen ihokkaani riisunut; pukisinko sen päälleni enää? Olen jalkani pessyt; tahraisinko ne taas?” (Kork. V. 5: 3) (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/66. 95)

Ihminen on kuin kaksiulotteinen pienoismaailma. Apostolin sanojen mukaan hän voi uudistua: “Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus.”” (2 Kor. 5: 17) Hyveellisestä ihmisestä tulee nimittäin sekä taivas että maa – ja kaikki mitä maailmaan kuuluu – ja sen mukaan häntä myös kutsutaan. Ihmiseen näet liittyvät kaikki sanat ja kaikki salaisuudet, kuten Gregorios Teologi sanoo. Apostolin sanojen mukaan “meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa”. (Ef. 6: 12) Tämä antaa aiheen ajatella, että ne jotka taistelevat salaisesti meitä vastaan, vaikuttavat jossakin toisessa, suuremmassa maailmassa, joka on luonnoltaan sukua meidän sielunvoimillemme. Kolme pahuuden ruhtinasta taistelee kilvoittelijaa vastaan hyökkäämällä sielun kolmen voiman kimppuun. Erittäinkin ne pyrkivät tuhoamaan sen hyveen, missä hän on edistynyt ja näkee vaivaa. Lohikäärme, syvyyden kuilun valtias. Nousee taisteluun niitä vastaan, jotka tarkkaavat sydäntään. Sillä on valta lanteiden haluihin ja unohduksen hekumallisen jättiläisen avulla se sinkoaa tulisia nuoliaan. Hekumallinen halu on tuon syvyyden valtiaan meri tai syvä kuilu. Siihen se sukeltaa ja panee sen pärskyttelyllään kuohumaan ja vaahtoamaan (Vrt. Job 41: 22) ja näin sytyttää kilvoittelijassa halun sukupuoliyhteyteen. Se hukuttaa halumme nautintojen tulvaan eikä koskaan tyydytä sen kyltymättömyyttä.

Tämän maailman ruhtinas (Joh. 12: 31) puolestaan nousee niitä vastaan, jotka harjoittavat käytännön hyveitä, ja suuntaa hyökkäyksensä tunteiden puolelle. Velttouden jättiläinen apunaan tämän maailman ruhtinas kietoo kilvoittelijan monenkirjavien himojen lumoukseen ja käy henkimaailmassa, tai ikään kuin henkisellä kilpakentällä, taistelua aina urhoollista kilvoittelijaa vastaan. Toisinaan se saa voiton, toisinaan taas joutuu häviölle. Näin se joko saattaa kilvoittelijat häpeään enkelten edessä tai suo heille mahdollisuuden saada voitonseppeleen.

“Ilmavallan hallitsija” (Vrt. Ef. 2: 2) taas nousee niitä vastaan jotka keskittyvät hengelliseen mietiskelyyn. Se täyttää heidän mielensä erilaisilla kuvitelmilla ja pyrkii ilmavallan pahojen henkiolentojen avustuksella vaikuttamaan heidän henkisiin voimiinsa. Yhdessä tietämättömyyden jättiläisen kanssa ilmavallan hallitsija sumentaa ja hämmentää mietiskelijöiden korkeuksiin kurottavan ymmärryksen henkisen taivaan. Ukkosmyrskyn, salamoiden ja jylinän sijaan se täyttää ymmärryksen taivaan mielikuvituksellisilla utuisilla henkiolennoilla, jotka muuttavat vähän väliä hämäävästi muotoaan. Siten se saa kilvoittelijan pelon valtaan. Tällä tavoin kukin näistä kolmesta ruhtinaasta kohdistaa toimintansa tiettyyn sielun osaan ja käy juuri sen sielunvoiman kimppuun, joka on sen vastustaja. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/305. 122)

Myös pyhä Iisak käsittelee tätä aihetta kirjoituksissaan: Kuten äiti pitää huolta lapsestaan, niin Kristuskin huolehtii vapaaehtoisiin kieltäymyksiin antautuvan ruumiista ja on aina hänen vierellään. – Täydessä vatsassa ei asu Jumalan salaisuuksien tunteminen. – Niin kuin ne, jotka kyynelin kylvävät, saavat korjata riemun tähkäpäitä (Vrt. Ps. 126: 5,6), niin saavat iloita nekin, jotka ovat Jumalan tähden antautuneet vapaaehtoisiin kieltäymyksiin. – Autuas on se, joka on sulkenut oven kaikelta nautiskelulta, joka erottaa hänet hänen Luojastaan.

Olen joutunut kauan kestämään kiusauksia sekä oikealta että vasemmalta, ja monta kertaa minua on koeteltu molemmin tavoin.*Vastustaja on hakannut minut kauttaaltaan haavoille, mutta olen saanut kokea myös Jumalan salaista väkevää puolustusta. Näin olen vuosien mittaan hankkinut kokemusta, ja olen koetuksissani Jumalan armosta oppinut seuraavan:

Kaiken hyvän perustana on kaksi hyvää tottumusta. Ne palauttavat sielun vihollisen vankeudesta ja ovat tie valoon ja elämään. Ensimmäinen on itsensä kokoaminen yhteen paikkaan ja toinen jatkuva paastoaminen. On siis viisaasti ja ymmärtäväisesti hillittävä vatsaansa pidättyväisyydellä, pysyteltävä vakaasti omassa olinpaikassaan sekä keskityttävä muista puuhista vapaana lakkaamatta Jumalan mietiskelyyn. (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka… Filok. IV/176. 30)

Sielu ja pahat tavat sekä tottumukset

Kun mieli Herrassa voimistuneena tempaisee sielun irti piintyneestä pahasta tavasta, on sydän kuin mestauslavalla, jossa kaksi pyöveliä, ymmärrys ja himot, tempovat sitä sinne tänne. (Pyhittäjä Markus Askeetti: Niille, jotka arvelevat … Filok. I/189. 75)

Kuuntele, mitä Daavid lupaa sinulle: “Korkeimman olet sinä ottanut suojaksesi”, ja jos olet valinnut Kristuksen tahdon mukaisen kaidan tien (Vrt. Mt. 7: 14), ei maailman elämästä sinuun tarttunut “paha enää lähesty sinua” (Vrt. Ps. 91: 10). Sinä olet valinnut katumuksen tien, eivätkä seurassasi viihdy rahanhimo, ylellisyys, kunnianhimo, koreilunhalu eikä hillitön aistillisuus. Sinun silmiesi edessä eivät liioin kestä laittomat, (Ps. 5: 6) so. Ymmärryksen haihattelu, mielen takertuminen turhuuksiin, ajatusten vellonnan aiheuttama sisäisen järjestyksen herpaantuminen eikä mikään muukaan sekasorto tai tahallinen poikkeaminen Jumalan tahdosta. Sinua ei myöskään pääse kiusaamaan kiintymys vanhempiin, sisaruksiin ja sukulaisiin sekä ystäviin ja tuttaviin. Sinun tykönäsi ei asu (Ps. 5: 5) halu tarpeettomiin tapaamisiin tai hyödyttömiin keskusteluihin heidän kanssaan.

Jos sekä ruumiisi että sielusi luopuvat ilomielin kaikesta edellä kuvatusta, ei tuskan vitsaus lähesty sinun sieluasi (Vrt. Ps. 91: 10), murheen nuoli ei pääse lävistämään sydäntäsi eivätkä kasvosi synkisty. Sillä niihin, jotka ovat luopuneet nautinnollisista tottumuksista ja torjuneet kaikki mainitut kiintymykset, kilpistyvät tylsistyneinä murheen piikit. Kristus ilmestyy kilvoittelevalle sielulle ja suo sydämelle sanomattoman ilon. Tätä hengellistä iloa eivät sen enempää maailman riemut kuin sen murheetkaan pysty koskaan riistämään. Hyödylliset hengelliset tutkistelut ja pelastavaiset muistelut yhdessä jumalallisten ajatusten kanssa auttavat kilvoittelijaa ja varjelevat häntä kaikilla hänen teillään (Ps. 91: 11), kun hän tekee Jumalan tahdon mukaisia tekoja. Hän kulkee leijonan ja kyykäärmeen – ts. Kaikkien järjettömien halujen ja julkean suuttumuksen – ylitse sekä tallaa maahan nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen, so. Vihan ja intohimon. (Ps. 91: 13) Näin tapahtuu siksi, että hän on pannut kaiken toivonsa ihmisten ja edellä mainittujen maailmallisten nautintojen ja kiintymysten asemesta Jumalaan. Hän tuntee Jumalan ja kutsuu mielessään jatkuvasti Häntä avukseen. Ja Herra sanoo: “Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan, minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni. Hän huutaa minua avuksensa ja minä vastaan hänelle, enkä vain vapahda häntä hänen ahdistajistaan, vaan myös saatan hänet kunniaan.” (Ps. 91: 15; lopussa vapaa sitaatti) (Teoleptos, Fialdelfian metropoliitta: Mitä on näkymätön työskentely … Filok. IV/11-12. 6-7)

Sielu ja paheet/pahuus

Kun sielu oppii ymmärtämään mitä pahuus on, se alkaa vihata sitä kuin löyhkäävää petoa. Mutta ymmärtämätön sielu rakastaa pahuutta, ja paha pitää rakastajaansa vankinaan ja orjanaan. Eikä tuo kurja ja onneton tajua, mitä hänelle tapahtuu, vaan arvelee pahuuden olevan hänelle kaunistukseksi. Puhtaan ja lempeän sielun Jumala valaisee ja kirkastaa. Silloin mielessä syntyy hyviä ajatuksia ja Jumalalle otollisia aikeita. Mutta kun sielu on pahuuden tahraama ja Jumala on kääntynyt siitä pois tai paremminkin sielu on itse eronnut Jumalasta, hyökkäävät kiusaajahenget ajatuksiin ja yllyttävät sielua sopimattomiin tekoihin: aviorikoksiin, ryöstöihin, pyhäinhäväistyksiin ja muihin senkaltaisiin pimeyden tekoihin. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/26. 51-52)

Himollinen sielu on pahojen ajatusten ahjo. Oman pahuutensa paljoudesta se tuo esiin pahaa. (vrt. Mt. 12: 35) (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/237. 77)

Vapaaehtoiset kieltäymykset eivät vapauta sielua kokonaan pahuudesta, ellei se kestä myös vastentahtoisten koettelemusten kärvennystä. Sielu ei kestä murtumatta onnettomuuksien iskuja, ellei sitä karkaista kuin veistä tulessa ja vedessä (Ps. 66: 12), ts. Vaivoissa, joihin se joko itse vapaehtoisesti ryhtyy tai jotka sitä kohtaavat. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/33. 7)

Ensin sielu alkaa kuvitella pahaa, sitten haluta sitä; halua taas seuraa joko nautinto tai murhe. Sielu siis aistii pahan ja tunnistettuaan sen ryhtyy joko näkyväiseen tai näkymättömään kosketukseen sen kanssa. Kaikkia näitä sielun liikkeitä – ensimmäistä, pahan kuvittelemista, lukuun ottamatta, myötäilevät pahat ajatukset. Jos siis pahat kuvitelmat torjutaan, jää kaikki niitä seuraava paha toteutumatta. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/71. 123)

Sekä hyveet että paheet syntyvät sielussa. Hyveitä sielu synnyttää luonnostaan, paheita sen sijaan vastoin luontoaan. Tahdon suunta määrää, syntyykö sielussa hyvää vai pahaa. Tahto on kuin säteiden lähtöpiste tai aivan kuin vaaka: kumpaan puoleen se kallistuu sinne sielukin suuntautuu ja toimii sen mukaan. Asennoitumiseemme vaikuttavat molemmat voimat, sillä kykenemme sekä hyvään että pahaan. Kyky hyvään on synnynnäinen, pahaan puolestaan päädymme tahdon vapaaehtoisen valinnan kautta. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/288-289. 89)

Sielu ja synti

On viisi syytä, jotka saavat sielun luopumaan synnistä: ihmisten pelko, tuomion pelko, tulevan palkinnon toivo, rakkaus Jumalaan ja viidenneksi omantunnon soimaukset. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/95. 81)

Sielu tekee syntiä kolmessa muodossa: teoin, sanoin ja ajatuksin. Synnittömyyden hyvä puolestaan ilmenee kuudella tapaa: viiden aistin ja puheen puhtaudessa. Joka ei hairahdu näissä, on täydellinen: hänellä on voimaa hillitä myös sielunsa muut puolet. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/34. 19)

Jotka ottavat vastaan armon, hedelmöityvät hengellisesti ja Henki tekee heidät raskaaksi. Lankeemuksillaan he kuitenkin keskeyttävät raskautensa ja poistavat sisimmästään jumalallisen siemenen. Toisaalta myös Jumala saattaa hylätä heidät, jättää leskeksi, koska he ovat olleet yhteydessä viholliseen ja ovat päästäneet sen luikertelemaan sisimpäänsä. Kun himot alkavat vaikuttaa, poistuu armo. Varsinaiset synninteot taas johtavat armon täydelliseen menettämiseen. Sielu joka hellii himoja ja syntejä, ajaa pois armon ja jää hengellisesti leskeksi. Tällaisesta sielusta tulee himojen – etten sanoisi pahojen henkien – asuinsija sekä nyt että tulevassa ajassa. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/267. 12)

Synnin pistimessä piilee kuoleman myrkky: himollinen tottumus jonka synti tuo sieluun. Sen joka vapaaehtoisesti päästää himot toiseksi luonnokseen, on näet erittäin vaikea muuttaa tapojaan. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/282. 76)

Tämä on siis varsinainen kuolema: sielun eroaminen Jumalan armosta ja liittyminen syntiin. Ymmärtäväisille tämä on se kuolema, jota on todella vältettävä ja kauhistuttava. Asioita oikein harkitseville se on helvetin piinaakin pahempi. Paetkaamme siis mekin sitä kaikin voimin. Heittäkäämme pois kaikki, työntäkäämme pois tieltä kaikki, luopukaamme kaikesta – olipa sitten kyse ihmissuhteista, teoista tai haluista – kaikesta mikä kiskoo meitä poispäin ja eroon Jumalasta ja johtaa tuohon kauheaan kuolemaan. Joka on pelännyt sielun kuolemaa ja onnistunut varjelemaan itsensä siltä, ei enää pelkää lähestyvää ruumiin kuolemaa, sillä hänen sisimmässään asuu todellinen elämä, jota ei ruumiin kuoleman jälkeen mikään voi enää ottaa häneltä pois – kuolema vain sinetöi sen pysyvyyden. Mutta samoin kuin sielun kuolema on tosi kuolema, niin on myös sielun elämä todellista elämää. Sielun elämä puolestaan on sielun yhdistymistä Jumalaan, niin kuin ruumiin elämä on ruumiin yhteyttä sieluun. Samoin kuin sielu koki kuoleman kun se rikkomalla käskyn erosi Jumalasta, samoin se tulee uudestaan eläväksi, kun se tottelemalla käskyä yhdistyy jälleen Jumalaan. Kristus sanookin evankeliumissa: “Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä.” (Joh. 6: 63) Tämän kokenut Pietari lausui Herralle: “Sinulla on elämän sanat.” (Joh. 6: 68) Mutta iankaikkisen elämän sanoja ne ovat vain niitä noudattaville, tottelemattomille tämä elämän käsky koituu kuolemaksi. (Vrt. Room. 7: 10) Apostolitkin, jotka olivat Kristuksen hyvä tuoksu, olivat toisille kuoleman haju kuolemaksi, toisille taas elämän tuoksu elämäksi (2Kor. 2: 16). (Pyhä isämme Gregorios: Kirje nunna Ksenialle Filok. IV/51. 5)

Sielun spitaali

Pitkävihaisuus on sielun spitaali. Sielu saa tartunnan joko siksi, että sitä on häväisty tai vahingoitettu tai siksi, että sitä kalvaa epäluulo. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/234. 46)

Sielun sairaus

Taipumus pahaan on sairautta, synninteko taas on sielun kuolema. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/229. 89)

Kun huolehdit sielusi terveydestä, älä masennu, vaikka näet sairautesi ankaruuden: käytä tehokasta lääkettä, ts. Rakasta vaivannäköä kilvoituksissa, ja karkota tauti kauas pois. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/36. 32)

Sielun epäpuhtaus

Jotka ovat ryvettäneet vaatteensa, tahraavat niidenkin vaipan, jotka joutuvat heidän lähelleen. Samalla tavoin nekin, joiden aikeet ovat huonot ja elämä väärää, tahraavat kuin loka yksinkertaisten ihmisten sielut sopimattomilla puheillaan seurustellessaan heidän kanssaan. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/44.147)

Epäpuhdas on sielu, jonka täyttävät ilkeät ajatukset, hekuma ja viha. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/62.14)

Sielun saastaisuus on sitä, että se ei toimi luontonsa mukaisesti. Tästä johtuu, että mielessä syntyy himollisia ajatuksia. Luontonsa mukaisesti sielu toimii silloin, kun sen himoille alttiit voimat – tunteet ja tahto*– säilyvät himottomina sekä itse kiusausten että kiusaavien mielikuvien hyökätessä sielua vastaan. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/108.35)

*Kreikk. Alkuteksti: kiihtymys ja halu

Älä luule, että sellaiset viestintuojat, jotka herättävät sinussa katkeruutta ja vihaa veljeäsi kohtaan, ovat hyvää tarkoittavia ystäviä – älä silloinkaan, kun heidän viestinsä vaikuttavat tosilta. Karta heitä kuin myrkkykäärmeitä sekä saadaksesi heidät lopettamaan pahat puheensa että varjellaksesi omaa sieluasi heidän ilkeyksiensä myrkyltä. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/127.31)

Joka ei teoillaan vahingoita sieluaan, saattaa saastuttaa sen sanoillaan. Samoin se, joka varjelee sielunsa pahoista sanoista, ei vielä voi olla varma siitä, ettei tahraa sitä ajatuksillaan. Syntiä on näet kolmenasteista. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/34.16)

Sielu ja tarkkaamattomuus

Lumi ei synnytä liekkiä eikä vesi tulta, eikä orjantappuroissa kasva viikunoita. Niin ei myöskään sydämemme vapaudu saatanallisista ajatuksista, sanoista ja teoista, ellemme ensin puhdista sitä sisältä henkisellä raittiudella ja Jeesuksen rukouksella sekä pyri alati innokkaasti nöyryyteen ja sielun vaikenemiseen. Mutta tarkkaamaton sielu jää pakostakin vaille kaikkia hyviä ja täydellisiä ajatuksia kuin maho muuli, koska sillä ei ole hengellisen viisauden tajua. (Vrt. Ps. 32: 9) Jeesuksen nimi ja täydellinen himollisista ajatuksista vapautuminen on todella suloista ja tuottaa sielulle rauhan (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä … Filok. I/257. 122)

Sielu ja tarkkaavaisuus

Nyt haluammekin oppia: mitä tarkkaavaisuus on ja kuinka se voidaan saavuttaa? Tämä aihepiiri on näet meille täysin vieras.

Vastaus: Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Hänen, joka on sanonut “ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh. 15: 5)-, Häntä avukseni huutaen ja auttajakseni kutsuen yritän voimieni mukaan selvittää teille, mitä tarkkaavaisuus on ja kuinka se Jumalan niin tahtoessa saavutetaan.

Jotkut pyhistä ovat kutsuneet tarkkaavaisuutta mielen varjelemiseksi, jotkut sydämen vartioimiseksi, jotkut henkiseksi raittiudeksi, muutamat mielen hiljaisuudeksi ja jotkut vielä muilla nimillä. Nämä eri nimitykset tarkoittavat kuitenkin yhtä ja samaa asiaa aivan kuin leipä, limppu ja kyrsä. Mitä tämä tarkkaavaisuus sitten on ja mitkä ovat sen luonteenomaiset piirteet, siitä saat seuraavassa tarkan selvityksen.

Tarkkaavaisuus on vilpittömän katumuksen merkki. Se on sielun paluuta alkuperäiseen tilaansa, vihaa maailmaa kohtaan ja kohoamista Jumalan luo. Tarkkavaisuus on synnistä luopumista ja hyveeseen palaamista. Se on ehdotonta varmuutta syntien anteeksisaamisesta. Tarkkaavaisuus on hengellisen näkemisen alku tai pikemminkin sen välttämätön perusta, sillä se saa Jumalan ikään kuin kumartumaan alas ja ilmestymään mielelle. Tarkkaavaisuus on mielen häiriintymättömyyttä tai paremminkin täydellistä hiljentymistä, jolla Jumala laupeudessaan palkitsee sielun. Tarkkaavaisuus on pahojen ajatusten tuho; se on Jumalan muistamisen palatsi ja voimavarasto, joka auttaa kestämään kärsivällisesti kaikki vastoinkäymiset. Tarkkaavaisuus auttaa osaltaan uskon, toivon ja rakkauden synnyssä. Joka ei usko, ei myöskään halua ottaa vastaan ulkonaisia koettelemuksia. Ja joka ei mieluusti kohtaa koettelemuksia, ei voi sanoa Herralle: “Sinä olet minun turvani ja linnani.” (Ps. 91: 2) (Erakkomunkki Nikeforos: Nikeforoksen omaa opetusta Filok. IV/41)

Sielu ja ymmärrys

Ruumiillinen näkömme on silmissä, kun taas sielun näkö on ymmärryksessä. Ihminen, jolta puuttuvat silmät, on sokea; hän ei näe aurinkoa, joka valaisee kaiken maan ja meren, eikä myöskään pysty nauttimaan valosta. Samoin sielukin, jolla ei ole ymmärrystä eikä hyvää elämänvaellusta, on sokea. Se ei tunne Jumalaa, kaiken Luojaa ja kaiken hyvän Antajaa, ei ylistä Häntä eikä pysty nauttimaan Hänen katoamattomista ja iankaikkisista hyvyyksistään.

Jumalan lakien mukaan ruumiin kasvaessa sielukin täyttyy ymmärryksellä, jotta ihminen hyvästä ja pahasta valitsisi sen, mikä häntä miellyttää. Sielulla, joka ei valitse hyvää, ei vielä ole ymmärrystä. Niinpä vaikka jokaisella ruumiilla onkin sielu, ei voi sanoa, että jokaisella sielulla olisi ymmärrystä. Jumalaa rakastava ymmärrys on siveillä, oikeudenmukaisilla, hurskailla, puhtailla, hyvillä, armeliailla ja Jumalaa oikein kunnioittavilla. Ymmärrys auttaa ihmistä vaeltamaan Jumalaa kohti. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/39 – 40. 118, 126)

Ymmärryksen toiminta kohdistuu sieluun ja luonnon vaikutus ruumiiseen. Ymmärrys saa aikaan sielun jumaloitumisen, luonto taas pitää huolen ruumiin hajoamisesta. Luonto toimii jokaisessa ruumiissa, mutta jokaisessa sielussa ei ole ymmärrystä. Sen tähden eivät kaikki sielut pelastu.

Puhdasta sielua voidaan syystä kutsua valituksi astiaksi (Apt. 9: 15; UT: n suomennoksessa vapaa käännös “valittu ase”), suljetuksi yrttitarhaksi, lukituksi lähteeksi (Kork. V. 4: 12) ja ymmärtäväisyyden valtaistuimeksi (Sananl. 12: 23 LXX). Sen sijaan paheiden saastuttama sielu on kuin löyhkäävä jäteastia. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Sielulle hyödyllisiä opetuksia Filok. II/36)

Järjellisen sielun ainoa tehtävä ruumiissa ollessaan on pyrkiä omaan päämääräänsä. Mutta koska tahto ei toimi ilman ymmärrystä, olemme saaneet avuksemme järjen voimat. Järki on siis olemassa joko tahdon vuoksi tai sitten sekä oman itsensä että tahdon tähden. Sillä autuuteen, jonka uuttera kilvoituselämä täällä maan päällä tuottaa ja jota se myös ennalta kuvaa, kuuluvat nämä molemmat: sekä ymmärrys että tahto, toisin sanoen sekä rakkaus että hengellinen nautinto. Ovatko nämä toiminnot samanarvoisia vai onko toinen tärkeämpi, sitä pohtikoot ne joilla on siihen halua. Toistaiseksi pidämme niitä samanarvoisina. Ymmärryksen toimintaa kutsumme hengelliseksi tutkiskeluksi, tahdon toimintaa käytännön hyveeksi. Nämä korkeimmat sieluntoiminnot eivät voi esiintyä yksinään ilman toisiaan; sen sijaan alemmat sieluntoiminnot voivat ilmetä yksitellen. Sitä mikä häiritsee näitä kahta ylintä sieluntoimintoa ja pyrkii niille vastakkaisiin päämääriin, kutsumme paheeksi; sitä taas mikä edistää näitä äsken mainittuja sieluntoimintoja ja poistaa esteet niiden tieltä, kutsumme hyveeksi. Hyveistä kumpuavia toimintoja nimitämme hyviksi teoiksi, mutta paheista lähtöisin olevia lankeemuksiksi ja synneiksi. Korkein päämäärä, johon, kuten tiedämme, tähtäävät sekä ymmärryksen että tahdon toiminta, antaa jokaiselle yksittäiselle toiminnolle sille ominaisen muodon, jolla voidaan edistää joko hyvää tai pahaa. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Hengellisen elämän tutkistelua Filok. II/56.. 31)

Ymmärtäväiselle sielulle koituu suuri vahinko, jos mieli askartelee hekumallisissa ajatuksissa. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/215. 27)

Niittyjä kierrellen mehiläinen kokoaa mettä hunajaansa. Sielu taas kiertelee eri aikakausia ja hankkii näin nautinnon ymmärrykselleen. (Elia Presbyteeri: Hengellisestä tiedosta Filok. III/53. 22)

Järjellisen sielun esipiha on tunne, temppeli ymmärrys ja ylimmäisenä pappina toimii mieli. Mieli on temppelin esipihalla silloin, kun rukousta häiritsevät asiattomat ajatukset. Temppelissä mieli on miettiessään rukouksen aikana sinänsä hyviä ja hyödyllisiä asioita. Mutta kun mielen on suotu astua kaikkein pyhimpään, eivät sitä askarruta enempää asiattomat kuin hyvät ja hyödyllisetkään ajatukset. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/59. 54)

Kun sielu on vapautunut lamaannuksesta ja ymmärrys on ravistanut yltään ilkeyden, ei häpeän peite enää verhoa mieltä: se on alaston ja viaton ja elää puhtaasti veisaten uutta virttä Jumalalle. Ilolaulua näppäillen se kiittää Häntä ja juhlii tulevan elämän alkajaisia. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/63. 81)

Sielun sisäisestä asenteesta riippuu, millaisena asioiden olemus kulloinkin näyttäytyy. Kun sielun henkiset aistit ovat luonnonmukaisessa tilassaan, ymmärrys tutkii hairahtumatta luotujen olemusta. Koska järki valaisee sielulle olevaisen luonnon ja toiminnan, asiat ja ihmiset – ja kaikki aineellinen – näyttäytyvät sielulle luonnollisessa tilassaan ilman mitään salaista saastutuksen tai vahingon aihetta. Silloin taas kun sielun voimat toimivat vastoin luontoaan ja kapinoivat itseään vastaan, näyttäytyy aineellinenkin luonnottomassa tilassa: se ei luonnollisella kauneudellaan kohota sielua Luojan tuntemiseen, vaan syöksee sen – sielussa itsessään vaikuttavan himollisen tottumuksen tähden – turmion kuiluun. (Niketas Stitahatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/149. 52)

Näetkö nyt, millaisia ovat Jumalan tahdon mukaan kilvoittelevien taistelut ja millaisia palkinnot, jotka he kilvoituksistaan saavat? Pyri siis toteuttamaan kutsumuksesi käytännössä. Olet eristäytynyt ulkoisesti maailmasta, luopunut maallisia asioita koskevista ajatuksistakin ja pukeutunut munkin pukuun. Muutu siis sisäisestikin muukalaiseksi, vältä turhaa puhumista ja sukulaistesi tapaamista. Sillä ellet tee loppua ulkoisista harhailuista, et voi nousta taisteluun sisälläsi väijyviä vihollisia vastaan. Ja ellet kukista vihollisia, jotka ahdistavat sinua näkyväisillä, et liioin voi karkottaa pakoon näkymättömiä juonittelijoita. Mutta jos hankkiudut eroon ulkonaisista häiriötekijöistä ja siivoat sisimpäsi pahoista ajatuksista, silloin mielesi nousee hengellisiin toimiin ja alkaa puhua Hengen sanoja. Silloin, sen sijaan että seurustelisit sukulaistesi ja tuttaviesi kanssa, harrastat hyveitä itse teossa, ja turhien maailmallisten keskustelujen sijaan tutkit mielessäsi Jumalan sanaa, joka avautuessaan valaisee sielun ja antaa sille ymmärrystä. (Vrt. Ps. 119: 130) (Teoleptos, Filadelfian metropoliitta: Mitä on näkymätön työskenteley Filok. IV/13. 8)

Sielu ja tieto

Niin kauan kuin sielu kulkee “voimasta voimaan” (Ps. 84: 8) ja “kunniasta kunniaan” (Vrt. 2 Kor. 3: 18) – so. Etenee hyveestä yhä suurempaan hyveeseen ja kohoaa tiedosta yhä korkeampaan tietoon – se pysyy vaeltajana ja muukalaisena, niin kuin on sanottu: “Kauan on sieluni ollut muukalainen.” (Vrt. Ps. 120: 5,6) Sillä sielun on taivallettava pitkä matka ja kuljettava monen tiedonasteen kautta, ennen kuin se saapuu “ihanan majan paikalle aina Jumalan huoneeseen asti riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta.” (Ps. 42: 5) Edistyessään jumalallisissa tutkiskeluissa se puhkeaa yhä uudestaan ilohuutoihin ja hengellisiin kiitosvirsiin täynnä iloa ja kiitollisuutta siitä mitä mieli on saanut nähdä. Tähän riemuun yhtyvät kaikki, jotka ovat saaneet sydämiinsä armon hengen, ja huutavat: “Abba, Isä! (Gal. 4: 6) (II: 77) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Jumalan tuntemisesta … Filok. II/159. 62)

Jumalan käskyjen pitämisestä syntyy himottomuus. Himottomassa sielussa taas säilyy hengellinen tieto. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/224. 25)

Niin kuin sielu tekee eläväksi ruumiin, niin myös hyve ja tieto tekevät eläväksi sielun. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/242. 25)

“Itkuvirret ja huokaukset ja voi-huudot” (Hes. 2: 10) asuvat käytännön kilvoittelijan sielussa, koska raskas raadanta ahdistaa sitä. “Riemu ja kiitos” (Ps. 42: 5) taas raikuvat sielussa, joka harjoittaa mietiskelyä, sillä tieto tekee sen iloiseksi. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/59.55)

Hengelliset kilvoitukset ja vaivat synnyttävät sieluun ilon, jota edeltää himojen rauhoittuminen. Se mikä aistien vallassa oleville on hankalaa, on helppoa ja tuottaa suurta mielihyvää vaivaa näkevälle sielulle, joka on pyhien hikihelmien kautta alkanut kaivata Jumalaa ja rakastaa syvästi jumalallista tietoa. Aistien vallassa elävät ovat antautuneet ruumiillisiin mukavuuksiin ja nautintoihin. He eivät ole harkinneetkaan, että ryhtyisivät pesemään pois nautintojen suolaisuutta kyynelvirroin: sen vuoksi kilvoitukset ja vaivat hyveiden tähden näyttävät heistä sangen hankalilta ja raskailta. Sellainen sielu taas, joka inhoaa nautintoja – tuskan tuottajia – ja on karistanut yltään yhtä lailla mukavuudenhalun kuin ruumiiseensa kohdistuvan rakkaudenkin, kaipaa vaivoja ja kilvoituksia ja antautuu niihin mielihyvin. Vain yksi tuottaa tällaiselle sielulle murhetta: lepo vaivoista ja kilvoitusten puuttuminen. Se mikä aistien vallassa oleville tuottaa ruumiillista iloa, on murheenaihe sielulle, joka on suunnannut kaiken kaipauksensa jumalallisiin asioihin. Se taas mikä tällaiselle sielulle tuottaa hengellistä iloa, saa aistien vallassa olevat huokailemaan ja tuskailemaan. (Niketas Stitahatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/139. 23)

Tietämättömyys on todella hirvittävä: se on “sellainen pimeys, että siihen voi käsin tarttua”. (2 Moos. 10: 21) Se tekee sielut synkeiksi, hajottaa ajatukset ja katkaisee sielun yhteyden Jumalaan. Lyhyesti sanottuna tietämättömyys tekee sielun järjettömäksi ja koko ihmisestä tulee järjetön ja tunteeton. Tietämättömyyden turtumus on lannistamalleen sielulle tuonelan pohjaton syvyys, ja sen syövereissä vaanivat rangaistus ja tuskat, murhe ja huokaukset.

Vastaavasti taas jumalallinen tieto, kirkkaan valon ehtymätön lähde, tekee Jumalalle ominaisella tavalla valonkirkkaiksi sielut, jotka puhtautensa ansiosta ovat saaneet sen omakseen. Tämä tieto täyttää sielut rauhalla, tyyneydellä, ilolla, sanomattomalla viisaudella ja täydellisellä rakkaudella. (Niketas Stitahatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/222. 19)

Sielut, jotka ovat saavuttaneet täydellisen puhtauden ja kohonneet viisauden ja tiedon korkeuksiin, ovat kerubien kaltaisia. Kerubien tavoin nämä sielut järjestelmällisessä kilvoittelussaan lähestyvät välittömästi kaiken hyvän Lähdettä ja saavat kirkkaasti katsella Jumalaa suoraan – se suodaan niille kuin ilmestyksenä. Yleensä jumaluus valaisee suoraan vain kerubivoimia, kun he jumalallisissa tutkiskeluissaan pyrkivät kiihkeästi Häntä kohti. (Niketas Stitahatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen… Filok. III/224. 26)

Nämä erilaiset opetuksen sanat ovat sielussa todellakin kuin elämännesteenä, ja sielu myös herkistyy heti kuullessaan niitä toisilta. Edellytyksenä tietenkin on, että niin puhujassa kuin kuulijassakin vaikuttaa usko ja rakkaus. Kuulija kuuntelee uskossa, ja puhuja kasvattaa rakkaudessa: puhuu hyveistä ilman pöyhkeyttä ja turhamaisuutta. Silloin sielu ottaa vastaan tiedon sanan kuin kasvattajanaan ja kirjoista kuulemansa opetukset ruokkijanaan. Käytännön kokemuksesta kumpuava sisäinen sana on sielun suloinen saattaja, joka johdattaa Yljän luo. Hengen sana on kuin Ylkä itse: Sana, joka yhtyy sieluun ja valaisee sekä ilahduttaa sen.

“Jokaisella sanalla, joka Jumalan suusta lähtee” (5 Moos. 8: 3) tarkoitetaan pyhien ihmisten sanoja, joita he puhuvat Hengen vaikutuksesta, tuota Hengen suloista elävöittävää henkäystä, joka ei kuitenkaan kosketa kaikkia, vaan josta saavat nauttia vain arvolliset. Sanat ovat järjellisten olentojen nautintoa, mutta Hengen sanoista pystyvät vain hyvin harvat jo tässä elämässä selvästi ja täydesti riemuitsemaan. Useimmat tuntevat ne vain pinnallisesti, osaavat niitä ulkomuistista ja siihen heidän osallisuutensa rajoittuukin. He eivät ole vielä tietoisesti päässeet tulevaisen elämän todellisen leivän makuun, joka on Jumalan sana. Vain tätä leipää on siellä tarjolla runsain määrin kelvollisten kaikinpuoliseksi nautinnoksi. Se ei koskaan lopu syömällä, ei vähene eikä liioin kulu uhraamalla. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/291. 96)

Sielun hurskaus

Hurskas sielu tuntee kaikkien Jumalan. Hurskaus ei ole mitään muuta kuin Jumalan tahdon tekemistä. Tämä taas on Jumalan tuntemista, mikä merkitsee sitä, että ihminen on hyvänsuopa, siveä, sävyisä, antelias voimiensa mukaan, ystävällinen, riitaa ja kilpailua karttava ja kaikessa muussakin ottaa huomioon Jumalan tahdon. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/45-46.151)

Sielun herääminen

Kristus herättää synnin surmaaman järkemme näyttämällä sille kaikki aikakaudet. Isä taas itsensä tuntemisen kautta herättää sielumme, joka on kuollut Kristuksen kuoleman. Tätä tarkoittavat Paavalin sanat: “Jos olemme kuolleet yhdessä hänen kanssaan, uskomme, että saamme myös hänen kanssaan elää.” (2 Tim. 2: 11) (Munkki Euagrios: Himojen ja ajatusten erittelemisestä Filok. I/84.17)

Herätä kuolleista meidän sielumme, puhdista ruumiimme ja pese pois saastaisuutemme. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta ja itsehillinnästä Filok. II/238.97)

Sielu ja kärsivällisyys

Kärsivällisyys on sielun jatkuvaa uurastusta. Kärsivällisyyttä kasvattavat vapaehtoinen kilvoittelu ja väistämättömät vastoinkäymiset. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä… Filok. II/232.16)

Sielu ja opetus

Ymmärtämätön mieli ei opeta sieluaan ja niin vierottaa sen rakkaudesta ja itsehillinnästä. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/236.67)

“Jokaisella sanalla, joka Jumalan suusta lähtee” (5 Moos. 8: 3) tarkoitetaan pyhien ihmisten sanoja, joita he puhuvat Hengen vaikutuksesta, tuota Hengen suloista elävöittävää henkäystä, joka ei kuitenkaan kosketa kaikkia, vaan josta saavat nauttia vain arvolliset. Sanat ovat järjellisten olentojen nautintoa, mutta Hengen sanoista pystyvät vain hyvin harvat jo tässä elämässä selvästi ja täydesti riemuitsemaan. Useimmat tuntevat ne vain pinnallisesti, osaavat niitä ulkomuistista ja siihen heidän osallisuutensa rajoittuukin. He eivät ole vielä tietoisesti päässeet tulevaisen elämän todellisen leivän makuun, joka on Jumalan sana. Vain tätä leipää on siellä tarjolla runsain määrin kelvollisten kaikenpuoliseksi nautinnoksi. Se ei koskaan lopu syömällä, ei vähene eikä liioin kulu uhraamalla. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/291-292. 96)

Sielu ja kyyneleet

Aluksi kilvoitusvaivat näyttävät tuskallisilta kaikista, jotka ryhtyvät vuodattamaan hikeään hengellisissä taistoissa. Mutta kun kilvoittelijat harjaantuvat ja alkavat edistyä hyveissä ja kun he ovat päässeet hyveiden tien puoliväliin, alkavat kilvoitusvaivat näyttää heistä jonkinlaisen nautinnon ja merkillisen helpotuksen lähteiltä. Ja sitten kun lihan kuolevaisen mielen nielee kuolematon elämä (2 Kor. 5: 4) – tämän Hengen laskeutuminen suo niille, jotka vaivaa nähden todella tavoittelevat täydellisyyttä hyveissä – he tulevat täyteen sanomatonta iloa ja riemua. Heidän sisällään näet avautuu raikas kyynelten lähde ja sielua huuhtelevat ylhäältä suloiset liikutuksen virrat. (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/139-140. 24)

Kun pelko yhtyy sieluun, sielu tulee katumuksen kautta raskaaksi tuomion ajatuksesta. Silloin sen kietovat heti tuonelan paulat” (Ps. 18: 6). Huokaukset ja tuskalliset kivut raatelevat sydäntä, kun se ajattelee pahojen osaksi tulevia rangaistuksia. Sitten sielu synnyttää monin kyynelin ja vaivoin järjen kohdusta sydämensä maahan pelastuksen hengen. Näin sielu vapautuu tuonelan vaivoista ja tuomion ajatusten tuskailuista; se täyttyy ilolla, eikä kaipaa muuta kuin tulevia hyvyyksiä. Puhtaus, sielun ystävä, rientää yhdessä siveyden kanssa sitä vastaan ja liittää sen rakkaudessa Jumalaan. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, se tuntee sanomatonta nautintoa. Tämän suloisen nautinnon vallassa se vuodattaa hartaan liikutuksen kyyneleitä ja ikään kuin astuu aistimaailman ulkopuolelle. Se rientää Yljän jälkeen kuin poissa suunniltaan ja huutaa sanomattomin sanoin: “Kiiruhdan sinun jälkeesi sinun voiteittesi tuoksun ohjaamana.” (Kork. V. 1: 4) Sano minulle sinä, jota minä rakastan, missä laumaasi paimennat”? Missä lepäät puhtaan hengellisen näkemisen keskipäivällä, etten hunnutettuna joutuisi sinun tovereittesi, vanhurskaiden, laumojen luo? (Vrt. Kork. V. 1: 7) sillä sinun luonasi on suurten salaisuuksien kirkas valo.” Niin Ylkä johtaa sielun kätkössä olleiden salaisuuksien häämajaan ja antaa sille viisauden nähdä kaiken luodun tarkoituksen. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/188.49)

Niin kauan kuin sielu kapinoi itseään vastaan, koska sen voimat toimivat kurittomasti. Se ei kykene ottamaan vastaan jumalallisia säteitä. Tällainen sielu ei kykene vapautumaan lihan mielen orjuudesta eikä liioin pysty nauttimaan rauhasta. Niin kauan kuin hillittömät himot jatkavat hyökkäyksiään sielua vastaan, on sielulle tarpeellista, että huulet vaikenevat mahdollisimman paljon. Näin sielu voi sanoa Daavidin tavoin: “Minä olen kuin kuuro, en mitään kuule, kuin mykkä, joka ei suutansa avaa.” (Ps. 38: 14) Tällainen sielu on aina murheellinen ja vaeltaa murtunein mielin Kristuksen käskyjen teitä. Se odottaa, että siihen laskeutuu Lohduttaja-Henki, joka suo hartaan liikutuksen murtamalle ja kyynelten puhdistamalle sielulle palkaksi todellisen vapauden. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/196.65)

Sielu ja rakkaus

Joka ei ole saanut valaistusta, hän älköön antautuko hengellisiin tutkisteluihin; toisaalta ei senkään, jonka päälle Pyhän Hengen hyvyys runsaana säteilee, pidä ryhtyä silloin puhumaan. Armon puutetta näet seuraa tietämättömyys ja armon yltäkylläsyys taas saa ihmisen vaikenemaan, kun sielu ikääkuin juopuneena Jumalan rakkaudesta haluaa vain nauttia Herran kunniasta. Milloin sitten voi puhua Jumalasta? Silloin kun emme ole noissa ääritiloissa vaan armo vaikuttaa meissä kohtuullisesti. Tässä keskitilassa sielu saa sopivia sanoja, joilla se voi ylistää Jumalaa. Kun siis puhumme ja opetamme, vahvistaa jumalallisen valaistuksen yltäkylläisyys uskoamme Ja niin me rakkautemme ansiosta saamme itse ensiksi maistaa tiedon hedelmää. “Peltomiehen, joka vaivan näkee, tulee ennen muita päästä osalliseksi hedelmistä.” (2 Tim. 12: 8) (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä … Filok. I/280 – 281. 8)

Joskus sielussa syttyy horjumaton ja mielikuvista vapaa rakkaus Jumalaa kohtaan ja se vetää ruumiinkin tuon sanoin kuvaamattoman rakkauden syvyyksiin, kun kilvoittelija on joko valveilla tai Pyhän Armon vaikutuksen alaisena vaipumassa uneen, niin että sielu ei silloin ajattele mitään muuta kuin Häntä, jota kohden se pyrkii. Kun näin tapahtuu, voimme olla varmoja, että tuo vaikutus on Pyhästä Hengestä. Sillä kun tuo sanomaton suloisuus täyttää sielun, se ei voi ajatella mitään muuta tuossa ehtymättömässä ilossa. Mutta jos mieli tällaisessa tilassa taipuu johonkin epäilykseen tai likaiseen ajatukseen, vaikka käyttääkin Jumalan pyhää nimeä ei vain rakkaudesta Jumalaan, vaan puolustukseksi pahaa vastaan, tulee tästä ymmärtää, että tuon mielihyvän täyteisen lohdutuksen takana on petturi, joka on pukenut petoksensa ilon pukuun. Tuo ilo on kuitenkin aivan holtitonta ja sekavaa, sillä vihollinen yrittää näin raiskata sielun, kun se näkee mielen alkavan vilpittömästi iloita sisäisen tuntokykynsä kokemuksesta. Vihollinen vetää silloin sielua puoleensa joillakin hyväntuntuisilla lohdutuksilla, jotta tämä veltostuttava ja nihkeä mielihyvä pettäisi sen, niin ettei se huomaisi yhtyvänsä viholliseen. Tästä kaikesta siis tunnemme totuuden hengen ja eksytyksen hengen. (1 Joh. 4: 6) Ei kukaan voi tietoisesti maistaa Jumalan hyvyyttä eikä kokea pahojen henkien karvautta, jollei hän ole varmasti perillä siitä, että armo asuu mielen syvyyksissä, kun taas pahat henget oleilevat ainoastaan sydämen ympärillä. Pahat henget eivät kuitenkaan halua meidän milloinkaan uskovan sitä, jottei mielemme täysin tietoisena tästä aseistautuisi niitä vastaan Jumalan muistamisella.

Toista on sielun luonnollinen rakkaus, toista se minkä saa aikaan Pyhä Henki. Edellinen on jossain määrin meidän tahtomme vallassa, minkä vuoksi myös pahat henget helposti voivat saada sen valtaansa, niin pian kuin lakkaamme ponnistelemasta jotta pysyisimme valitsemassamme suunnassa. Mutta jälkimmäinen sytyttää sielun niin suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan, että kaikki sen osat äärimmäisen yksinkertaisesti ikään kuin kasvavat kiinni jumalallisen rakkauden kuvaamattomaan hyvyyteen. Tuo Pyhän Hengen toiminta ikäänkuin hedelmöittää mielen ja siitä pulppuaa rakkauden ja ilon lähde. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/290-292. 33-34)

Kuinka mieli, joka alati askartelee tällaisten asioiden parissa, voisi olla kaipaamatta todellista hyvää? Sillä jos sitä kiehtoo sellainenkin, mikä on sille luonnostaan vierasta, eikö paljon enemmän kiehdo sellainen, mikä on sille luonnostaan läheistä? Antaisiko sielu, joka rakastaa tällaisia tutkiskeluja, enää minkään maallisen erottaa itseään Rakastetustaan. Eikö se ennemminkin ole kyllästynyt elämään ruumiissa, joka estää sitä saavuttamasta todellista kauneutta? Vaikka mieli aineellisuuden keskellä näkeekin vain hämärästi henkisen kauneuden, ovat nuo henkiset hyvyydet kuitenkin niin suurenmoisia, että pieni pisarakin tai kalpea aavistus tuosta kauneuden merestä saa mielen kohoamaan kaiken aineellisen kauneuden yläpuolelle ja ikävöimään hengen maailmaan. Ja kohtasivatpa mieltä millaiset murheet tahansa, se ei enää voi erota tuosta suloisesta kauneudesta. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Hengellisen elämän tutkistelua Filok. II/49. 16)

Lakkaa tahraamasta ruumistasi häpeällisillä teoilla ja saastuttamasta sieluasi pahoilla ajatuksilla, niin Jumalan rakkauden rauha laskeutuu sinuun ja herättää sinussa rakkauden. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/65. 44)

Hyveen tielle kuuluvat vaivat ja vastukset. Kestävät kilvoittelijat saavat voittopalkinnokseen sielun himottomuuden; silloin sielu rakkaudesta yhtyy Jumalaan ja unohtaa kokonaan sekä ruumiin että maailman. Kestävät kilvoittelijat saavat kokea, että ruumiin kärsimys merkitsee sielun vahvistumista. (III: 7) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemista … Filok. II/168. 82)

Sielu toimii luonnonmukaisesti silloin, kun järki ponnistelee Jumalan tuntemisen polkua ja tunteet ja tahto taivaltavat rakkauden ja itsehillinnän tietä. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/226. 52)

Kuka voisikaan nähdä itsensä synnistä riisutuksi jo ennen ruumiillista kuolemaa, joka kohtaa meitä kaikkia? Kuka tuntisi itsensä ja oman luontonsa laadun ennen kuin kuolema hänet riisuu?

Rakkauden haavoittaman sielun

Rukous jo täällä liittää Ylkään. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/43. 79)

Kauris, joka on nielaissut käärmeen, kiirehtii lähteelle sammuttaakseen myrkyn poltteen. Mutta sielu, jota jumalalliset nuolet ovat haavoittaneet, särpii lakkaamatta sisäänsä rakkautta Haavoittajaansa kohtaan. (Elia Presbyteeri: Hengellisestä tiedosta Filok. III/53. 23)

Silloin kun hengelliseen tutkiskeluun antautunutta mieltä kutsuvat luonnon tarpeet ja se joutuu laskeutumaan alas taivaasta, se voi Basileios Suuren tavoin hämmästellä: Mikä olisi Jumalan kauneutta ihmeellisempää? Mikä ihanampaa kuin Hänen valtasuuruutensa? Ja mikä rakkaus voisi olla yhtä väkevä ja raju kuin se, minkä Jumala herättää sieluun, joka on puhdistunut kaikesta pahuudesta ja huutaa sydämen kyllyydestä: “Minä olen rakkaudesta sairas!” (Kork. V. 2: 5) Jumalaa rakastava sielu lausuu rohkeasti Jumalalle: “Sano minulle, sinä hyvä paimen, missä laumaasi paimennat, missä annat lampaittesi keskipäivällä levätä? Miksi minä hunnutettuna joutuisin sinun toveriesi laumain luo!” (vrt. Kork. V. 1: 7)

Käytännön kilvoituksissa ahkeroiva sielu, joka pyrkii pysymään rukouksessa, mutta ei siihen pysty, huutaa Korkean Veisun morsiamen tavoin: “Yöllä minä vuoteellani etsin häntä, jota minun sieluni rakastaa. Minä etsin, mutta en löytänyt häntä – minä kutsuin häntä, mutta hän ei kuullut minua. Minä nousen – so. Alan rukoilla entistä uutterammin – ja kiertelen kaupunkia, katuja ja toreja: etsin häntä, jota minun sieluni rakastaa. (Vrt. Kork. V. 3: 1-2) Ehkä löydän hänet, joka on kaikessa, mutta silti kaiken ulkopuolella, ja saan ravita itseni hänen kunniansa katselemisella.” (Ps. 17: 15)

Kun sielu alkaa rukouksen riemusta kyynelehtiä, se huutaa rohkaistuneena kuin morsian yljälleen: “Tulkoon puutarhaansa rakkaani ja syököön lohdutuksekseen kyynelteni kalliita hedelmiä.” (Kork. V. 4: 16)

Kun käytännön kilvoituksissa ahkeroiva sielu alkaa luomakunnan suuruuden ja kauneuden innoittamana ihailla Luojaa ja maistaa luotujen tutkiskelun suloisuutta, se huudahtaa hämmästyneenä: “Kuinka kaunis olet sinä, Ylkäni, kuin isäsi puutarha! Sinä olet tasangon kukka, sen seetri, kuin Libanonin seetrit. Minä halajan istua sen varjossa ja makea on sen hedelmä suussani.” (Kork. V. 2: 3 LXX) (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/65 – 67. 93, 96 – 99)

Kun pelko yhtyy sieluun, sielu tulee katumuksen kautta raskaaksi tuomion ajatuksesta. Silloin sen kietovat heti tuonelan paulat (Ps. 18: 6). Huokaukset ja tuskalliset kivut raatelevat sydäntä, kun se ajattelee pahojen osaksi tulevia rangaistuksia. Sitten sielu synnyttää monin kyynelin ja vaivoin järjen kohdusta sydämensä maahan pelastuksen hengen. Näin sielu vapautuu tuonelan vaivoista ja tuomion ajatusten tuskailuista; se täyttyy ilolla, eikä kaipaa muuta kuin tulevia hyvyyksiä. Puhtaus, sielun ystävä, rientää yhdessä siveyden kanssa sitä vastaan ja liittää sen rakkaudessa Jumalaan. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, se tuntee sanomatonta nautintoa. Tämän suloisen nautinnon vallassa se vuodattaa hartaan liikutuksen kyyneleitä ja ikään kuin astuu aistimaailman ulkopuolelle. Se rientää Yljän jälkeen kuin poissa suunniltaan ja huutaa sanomattomin sanoin: “Kiiruhdan sinun jälkeesi sinun voiteittesi tuoksun ohjaamana.” (Kork. V. 1: 4) Sano minulle sinä, jota minä rakastan, missä laumaasi paimennat? Missä lepäät puhtaan hengellisen näkemisen keskipäivällä, etten hunnutettuna joutuisi sinun tovereittesi, vanhurskaiden laumojen luo? (Vrt. Kork. V. 1: 7) sillä sinun luonasi on suurten salaisuuksien kirkas valo.” Niin Ylkä johtaa sielun kätkössä olleiden salaisuuksiensa häämajaan ja antaa sille viisauden nähdä kaiken luodun tarkoituksen. (Niketas Stitahatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/188. 49)

Jumalan rakkauden syvästi haavoittama sielu kurkottaa yhä ylemmäs kohti taivasta – se ei näet voi jäädä omaan itseensä tai pysyä paikoillaan, jos se on saanut maistaa Jumalan henkisten lahjojen suloisuutta. Mitä korkeammalle sielu Hengen avulla etenee ylenemisissään ja mitä syvemmälle se tunkeutuu Jumalan salaisuuksiin, sitä polttavammaksi yltyy sielun kaipaus ja se rientää yhä vain syvemmälle Jumalan suuriin salaisuuksiin ja yhä lähemmäs autuaallista Valoa. Siinä on mielen kurkottelujen päätepiste, siinä se saa sydämen riemussa levätä vaelluksistaan. (NiketasStitahatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/228. 37)

Sielu, joka halveksii kaikkea alhaista ja joka on Jumalan rakkauden kokonaan haavoittama, kokee ihmeellisen haltioitumisen. Tällainen sielu on nähnyt selvästi olevaisten luonnon ja sisäisen olemuksen. Se on tajunnut, mikä on kaiken inhimillisen loppu eikä enää kestä maailman ja ruumiin rajoituksia. Kun sielu on rikkonut rajansa ja katkonut aistien kahleet, se siirtyy kaiken luodun tuolle puolen. Sanomattomassa hiljaisuudessa se astuu Jumalan tuntemisen*pimeyteen**ja tajuaa sanoin ilmaisemattoman viisauden valossa Tosiolevaisen kauneuden – siinä määrin kuin sille tämä armo ylhäältä annetaan. Ajatuksissaan se astelee jumalallisen juhlallisesti yhä syvemmälle ihastelemaan tätä kauneutta ja nauttii rakkauden ruokkiman pelon vallassa kuolemattomien kasvien hedelmistä, so. Jumalallisten käsitteiden herättämistä ajatuksista. Niiden suurenmoisuutta ja loistavuutta se ei jälkeenpäin – itseensä palattuaan – pysty koskaan täydellisesti ilmaisemaan. Sielu näet kokee kaiken tämän sanomattomassa ilossa ja hiljaisuudessa. Henki saa selittämättömällä tavalla sielun liikkeelle, mutta sielu ei liioin pysty kuvaamaan liikkeitään eikä sanomaan, mikä sitä liikuttaa. Se ei myöskään pysty selvittämään, kuinka Henki näyttäytyy sille ja puhuu salaisesti sanomattomia salaisuuksia. (Niketas Stitahatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/236. 53)

Tämä esimerkki vakuuttakoon sinut, uuttera viinitarhan työmies, äläkä enää epäile. Kun lyyransoittajan tavoin keskityt valppaasti tarkkaamaan sydämesi syvyyttä, saavutat helposti etsimäsi. Sielu jonka on kokonaan vallannut rakkaus Jumalaan ei näet voi enää kääntyä takaisin. “Minun sieluni riippuu sinussa kiinni” (Ps. 63: 9), sanoo jumalallinen Daavid. (Patriarkka Kallistos: Rukouksesta Filok. IV/284. 2)

Henkisen raittiuden puhdistamaa mieltä uhkaa pimeneminen, ellei se jatkuvasti Jeesusta muistamalla lakkaa kokonaan kiinnittämästä huomiota ulkonaisiin. Se, joka liittää käytännön kilvoituksen hengelliseen mietiskelyyn eli mielen vartioimiseen, ei enää kiinnitä huomiota meteliin, koputuksiin tai ääniin. Kun näet sielu on Kristuksen jumalallisen rakkauden haavoittama, se seuraa Häntä kuin rakastettuaan. (Patriarkka Kallistos: Rukouksesta Filok. IV/286. 10)

Sielu ja Sana

Aineellisten luotujen sisäinen olemus ohjaa henkisten luotujen tuntemiseen. Henkisistä luoduista taas heijastuu yliolennollinen Sana, jonka luo jokainen vakavasti kilvoitteleva sielu kiiruhtaa. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/64. 85)

Sielu ja rukous

Kun sielu saa runsain mitoin nauttia luontaisista hedelmistään se veisaa silloin ääntään säästelemättä ja haluaa rukoilla ääneen. Mutta kun sielussa vaikuttaa Pyhä Henki, se laulaa ja rukoilee vaivattoman kevyesti ja suloisuutta tuntien ainoastaan sydämessään. Luontainen hyvinvointi johtaa hengellisiin haaveiluihin, Pyhä Henki sen sijaan saa aikaan hengelliset kyyneleet ja niiden jälkeen mielen valtaa rauha ja ilo. Ääntä kohtuullisesti käytettäessä Jumalan muistamisen lämpö säilyy ja synnyttää sydämessä kyyneliin herkistäviä lempeitä ajatuksia. Näin kylvämme kyynelin rukouksen siemenet sydämen maahan ja odotamme toivossa iloiten sadonkorjuun aikaa. Kuitenkin jos ankara alakuloisuus ahdistaa meitä, veisatkaamme reippaasti ääneen psalmeja ja toivossa iloiten vaientakaamme sielun vaikerrukset, kunnes veisuun vihurit puhaltavat hajalle alakuloisuuden painostavan pilven. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/310. 73)

Kun ruumis kuolee, se eroaa maailmasta. Samoin sielukin rukouksen ylimmällä asteella ikään kuin kuolee ja irtautuu kaikista maallisista mielikuvista. Ilman tällaista kuolemaa sielu ei voi olla yhteydessä ja elää Hänessä. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/91. 62)

Kuka voisikaan nähdä itsensä synnistä riisutuksi jo ennen ruumiillista kuolemaa, joka kohtaa meitä kaikkia? Kuka tuntisi itsensä ja oman luontonsa laadun ennen kuin kuolema hänet riisuu?

Rakkauden haavoittaman sielun

Rukous jo täällä liittää Ylkään. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/43. 79)

Kun sielu kaikesta ulkoisesta vapaana antautuu kokonaan rukoukseen, ympäröi rukous sen kuin liekki: niin kuin rauta alkaa hehkua tulessa niin sielukin syttyy hehkuun rukouksessa. Sielu pysyy kyllä samana, mutta sitä ei voi enää koskettaa – eihän hehkuvaan rautaankaan voi käsin tarttua. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/47. 105)

Sielu, joka vasta tavoittelee rukousta, on kuin nainen synnytystuskissaan. Rukouksen saavuttanut sielu taas on kuin nainen, joka on täynnä iloa synnytettyään lapsen. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/61. 69)

Sielu joka on kieltänyt itsensä täydellisesti ja kurkottautuu kaikilla voimillaan rukoukseen, on noussut luomakunnan yläpuolelle. Se ei enää laskeudu alas oman tahtonsa mukaan, vaan sen mukaan milloin niin katsoo hyväksi Hän, joka punnitsee ja mittaa oikein kaiken meitä koskevan. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/63. 80

Käärmeen purema peura kiiruhtaa vesilähteelle – rukouksen suloisen nuolen haavoittama sielu sen sijaan rientää kohti aineettomien asioiden kirkkautta. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/65. 89)

Kastepisarat kostuttavat kynnöksen, ja sydämestä nousevat kyyneleiset huokaukset virvoittavat sielun rukousmielialan. (Elia Presbyteeri: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/68. 106)

Sielu ja taivas

Niin kuin ruumiimme aistit aivan kuin väkisin vetävät meitä kohti näkyväisiä hyvyyksiä, niin myös hengellinen tuntoaisti maistettuaan Jumalan hyvyyttä tavallisesti ohjaa meitä kohti näkymättömiä hyvyyksiä. Kumpikin kaipaa omaansa: sielu ruumiittomana taivaallisia hyvyyksiä, ruumis joka on maata, maallista nautintoa. Niinpä saamme varman kokemuksen aineettomasta tuntoaistista, jos kevennämme aineellista luontoamme kilvoitustavoin. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/286. 24)

Ei liioin tiedon hankkiminen onnistu ilman vaivannäköä. Samoin tarvitaan runsain mitoin ponnistelua ja aikaa, ennen kuin sielumme tottuu hellittämättä tähyämään ja tavoittelemaan taivaallisia asioista. Mieleltä vaaditaan suurta valppautta ja lujuutta, että se pystyisi vastustamaan aisteja, jotka viettelevät sitä alas. Tämä voimainmittelö ja taistelu ruumista vastaan jatkuu taukoamatta kuolemaan saakka, vaikka se näyttääkin vaimenevan, kun viha ja intohimo vähitellen laantuu ja aistit alistuvat tiedon valistaman ymmärryksen hallintaan. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Hengellisen elämän tutkistelua Filok. II/45. 7)

Alkuvalo valaisee puhdistuneita sieluja tiedon säteillä. Sen loiste ei ainoastaan tee niitä hyviksi ja valoisiksi, vaan luomakunnan luonnollisen tutkistelun kautta johtaa ne henkisiin taivaisiin. Jumalallinen vaikutus ei lopu vielä tähän: se ulottuu aina siihen saakka, kunnes puhdistuneet sielut yhtyvät viisauden ja sanomattomien salaisuuksien tuntemisen kautta Yhteen eivätkä enää ole monta vaan yksi Hänessä. (Pyhittäjä Niketas Stithatolanen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/222-223. 21)

Koska kiusauksia on runsaasti, elää meidän sukupolvemme himojen hirmuvallassa. Siksi meidän aikanamme on mahdotonta löytää sellaisia ilmiöitä kuin valon todellinen hengellinen näkeminen, kuvitelmista ja harhailusta vapaa mieli, todellinen sydämen syvyyksistä lakkaamatta kumpuava rukous, sielun ylösnousemus ja ylentyminen, jumalallinen pyhä ihmetys, kohoaminen kaiken maallisen yläpuolelle, ymmärryksen täydellinen irtaantuminen aisteista Pyhän Hengen avulla, mielen tempaantuminen omien voimiensa ulkopuolelle sekä sielun enkelimäinen ja Jumalan innoittama kurkottautuminen kohti korkeuksia – kohti ääretöntä. Ihmismieli – varsinkin pinnallisten ihmisten mieli – on kuitenkin taipuvainen haaveilemaan edellä luetelluista asioista ennenaikaisesti. Siten se kadottaa senkin kohtalaisen siedettävän tilan jonka Jumala on sille suonut, ja kuolee kokonaan. Siksi tarvitsemmekin runsaasti arvostelukykyä, ettemme alkaisi ennen aikojaan tavoitella sellaista mikä kyllä tulee ajallaan, emmekä hylkää käsillä olevaa, koska haaveilemme jostakin muusta. Meidän mielemme näet luonnostaan kuvittelee helposti edellä lueteltuja ilmiöitä, vaikka se ei ole vielä kohonnut niiden tasolle. Tällainen haaveilija on vaarassa kadottaa senkin, mitä hänellä jo on. Ei ole mitenkään tavatonta, että haaveilija menettää järkensä ja vaikenemiskilvoittelu*vaihtuu haihatteluun. (Pyhä Gregorios Siinailaoinen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/302. 118)

Tällainen elämäntapa alistaa aistit järjen johtoon, siitä seuraa mielen raittius, se kesyttää ruumiin rajut himot ja muuttaa ajatukset lempeiksi. Se synnyttää valoisat mielen liikkeet, antaa intoa hyveiden harjoittamiseen ja suo yleviä ja henkeviä ajatuksia; siitä ovat lähtöisin myös vuolaat ja ehtymättömät liikutuksen kyyneleet. Jatkuva paastoaminen ja paikoillaan pysyttely saa muistamaan kuolemaa ja johtaa puhtaaseen siveyteen, joka pidättyy täysin kaikesta mieltä kiusaavasta kuvittelusta. Tällainen elämäntapa terottaa hengellisen näkökyvyn ja antaa tarkan tiedon kaukaisista asioista. Siitä kumpuavat sekä syvälliset Jumalan salaisuuksiin pureutuvat mietteet, jotka ymmärrys omaksuu jumalallisten sanojen voimasta, että sielun sisäiset liikkeet. Se antaa kyvyn tunnistaa ja arvioida henkiä, niin että voimme päätellä onko kyse pyhistä voimista ja todellisista näyistä vai turhista kuvitelmista.

Lisäksi jatkuva paastoaminen ja paikoillaan pysyttely herättää pelon ymmärryksen meren väyliä ja uomia kohtaan, ja tämä pelko tekee lopun velttoudesta ja välinpitämättömyydestä. Nämä hyvät tottumukset sytyttävät myös innostuksen liekin, joka saa halveksimaan kaikkia vaaroja ja kohottaa sielun kaiken pelon yläpuolelle. Ne suovat lämmön, joka panee halveksimaan kaikkia haluja, pyyhkii ne pois mielestä ja saa päälle päätteeksi unohtamaan kaiken ajallisen ja ohimenevän. Lyhyesti sanottuna näitä hyviä tottumuksia seuraa todelliselle ihmiselle ominainen vapaus, sielun ilo ja ylösnousemus sekä lepo Kristuksen yhteydessä taivasten valtakunnassa. (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat … Filok. IV/177. 30)

Sielu ja usko

Käsitykseni mukaan sen nopeampaa ja suorempaa tietä ei sielulla ole kuin usko. Uskolla en tarkoita ainoastaan uskoa Jumalaan ja Hänen ainokaiseen Poikaansa. Tarkoitan sitä sisäistä luottamusta, joka saa meidät uskomaan Kristuksen lupauksiin ja niihin hyvyyksiin, jotka Hän on “valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1 Kor. 2: 9). Usko merkitsee myös, että pidämme totena tuonelan uhkaa ja rangaistuksia, jotka on valmistettu pahalle hengelle ja sen apureille (Vrt. Mt. 25: 41). Tämä usko vakuuttaa kilvoittelevalle sielulle, että sekin voi toivoa saavuttavansa pyhien tilan, heidän autuaan himottomuutensa – sekin voi kohota heidän pyhyytensä korkeuksiin ja päästä yhdessä heidän kanssaan taivasten valtakunnan perilliseksi. Kun sielu on saanut tämän varmuuden, se antautuu täyttämään käskyjä innokkaasti ja vähääkään epäilemättä. Pyhien vaivoja esikuvanaan pitäen se pyrkii heidän laillaan kilvoitellen saavuttamaan heidän täydellisyytensä. (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/142. 30)

Sielu ja valo

“Hänen herrautensa on Israelin yllä”, (Ps. 68: 35) ts. Mielessä, joka näkee Jumalan kunnian kauneuden siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista. “Ja hänen voimansa on pilvien tasalla”, (Ps. 68: 35) so. Valoa hohtavissa sieluissa, jotka jo aamusta varhain suuntaavat katseensa Isän oikealla puolella Istuvaan. Hän heijastaa niihin valoaan kuten aurinko valaa hohdettaan puhtaisiin pilviin ja saa ne näyttämään ihanilta. (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä Filok. I/238. 35)

Auringon säteet eivät pääse taloon, jonka ovet ja ikkunat ovat kiinni. Hengen Aurinko suo valoaan toisin: Hän ei lähetä suloisia säteitään odottavaan sieluun, ellei se ole sulkenut aistejaan kaikelta näkyväiseltä. (Elia Presbyteeri: Hengellisestä tiedosta Filok. III/53.20)

Kun kilvoitusvaivat ovat hehkullaan jäntevöittäneet ja puhdistaneet sielun, jumalallinen valo kirkastaa sen. Se alkaa vähitellen nähdä itselleen luonnostaan kuuluvan kauneuden, jonka Jumala on alussa antanut, sekä avautuu rakastamaan Luojaansa. Mitä enemmän Vanhurskauden Auringon säteet kirkastavat sielua ja mitä paremmin se oppii tuntemaan luonnollisen kauneutensa, sitä innokkaammin se lisää kilvoitusvaivojaan. Sielu tahtoo tulla yhä puhtaammaksi voidakseen selvästi tajuta saamansa lahjan kirkkauden. Se tahtoo puhdistua ja pukeutua jälleen entiseen jalouteensa säilyttääkseen Luojansa kuvan Hänelle itselleen puhtaana ja aineeseen sekoittumattomana. Sielu ei anna hiukkaakaan periksi kilvoitusvaivoissaan, ennen kuin on puhdistanut itsensä kaikesta liasta ja saastasta ja siten tullut otolliseksi katselemaan Jumalaa ja keskustelemaan Hänen kanssaan. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/205. 86)

Tietämättömyys on todella hirvittävä: se on “sellainen pimeys, että siihen voi käsin tarttua”. (2Moos. 10: 21) Se tekee sielut synkeiksi, hajottaa ajatukset ja katkaisee sielun yhteyden Jumalaan. Lyhyesti sanottuna tietämättömyys tekee sielun järjettömäksi ja koko ihmisestä tulee järjetön ja tunteeton. Tietämättömyyden turtumus on lannistamalleen sielulle tuonelan pohjaton syvyys, ja sen syövereissä vaanivat rangaistus ja tuskat, murhe ja huokaukset.

Jumalallinen valo, yksi ja yksinkertainen**, kokoaa läsnäollessaan luokseen sielut, jotka ovat päässeet siitä osallisiksi. Se liittää ne jälleen itseensä, yhdistää ne omalla ykseydellään ja täydellistää omalla täydellisyydellään. Se ohjaa niiden ymmärryksen silmät katselemaan Jumalan syvyyksiä ja näyttää niille suuria salaisuuksia. Se vihkii sielut salaisuuksiin ja tekee niistä salaisuuksiin vihkijöitä. Pyri siis kilvoitusvaivojen avulla täydelliseen puhtauteen ja saat selvästi nähdä, kuinka nämä Jumalalle mieluisat vaikutukset alkavat ilmetä sinussa.

Alkuvalo valaisee puhdistuneita sieluja tiedon säteillä. Sen loiste ei ainoastaan tee niitä hyviksi ja valoisiksi, vaan luomakunnan luonnollisen tutkistelun kautta johtaa ne henkisiin taivaisiin. Jumalallinen vaikutus ei lopu vielä tähän: se ulottuu aina siihen saakka, kunnes puhdistuneet sielut yhtyvät viisauden ja sanomattomien salaisuuksien tuntemisen kautta Yhteen eivätkä enää ole monta vaan yksi Hänessä. (Pyhittäjä Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/222. 19 – 21)

Toiset johtavista taivaallisista voimista ovat palavia ja kiihkeitä kaikessa mikä koskee Jumalaa – he eivät hetkeksikään lakkaa ylistämästä Jumalaa. Toiset taas ovat antautuneet Jumalan katselemiseen ja ovat täynnä tietoa ja viisautta. Pyhä tottumus saa heidät liikkumaan aina jumalallisten asioiden parissa. Myös puhtaat sielut ovat palavia ja kiihkeitä kaikessa jumalallisessa. Nekin ovat viisaita ja tietäviä sekä ylentävät jatkuvasti mielensä jumalallisiin tutkiskeluihin. Pyhä tottumus saa ne aina voimiensa mukaan askaroimaan jumalallisissa ja seisomaan vakaasti Jumalan edessä. Puhtaat sielut pystyvät myös ottamaan vastaan jumalallista valonsäteilyä, jonka kautta ne osallistuvat Olevaan. Sanoillaan ne välittävät Hänen valoaan ja armoaan runsain määrin toisillekin. (Pyhittäjä Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/224. 27)

Jumalan rakkauden syvästi haavoittama sielu kurkottaa yhä ylemmäs kohti taivasta – se ei näet voi jäädä omaan itseensä tai pysyä paikoillaan, jos se on saanut maistaa Jumalan henkisten lahjojen suloisuutta. Mitä korkeammalle sielu Hengen avulla etenee ylenemisissään ja mitä syvemmälle se tunkeutuu Jumalan salaisuuksiin, sitä polttavammaksi yltyy sielun kaipaus ja se rientää yhä vain syvemmälle Jumalan suuriin salaisuuksiin ja yhä lähemmäs autuaallista Valoa. Siinä on mielen kurkottelujen päätepiste, siinä se saa sydämen riemussa levätä vaelluksistaan. (Pyhittäjä Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/228. 37)

Tällaisiin korkeuksiin kohottaa siis autuaallinen murhe sydämeltään nöyrät ja hengessään köyhät. Mutta koska nämä asiat meihin pesiytyneen velttouden tähden ylittävät mittamme, palatkaamme alkuun ja tarkastelkaamme vielä vähän kaiken pohjana olevaa murhetta. Mutta kaikki maallinen köyhyys, joka kohtaa meitä tahtomattamme saa aikaan murhetta. Kukapa ei murehtisi joutuessaan rahattomana näkemään nälkää, riutumaan vaivoissaan tai joutuessaan häväistyksi? Tällaiseen murheeseen ei kuitenkaan liity lohdutusta, ja se on sitä raskaampaa mitä ankarammaksi köyhyys käy tai paremminkin: mitä kauempana köyhä on todellisesta tiedosta. Hän ei näet alista aistikokemuksien aiheuttamia nautintoja tai tuskia järjelle, vaan päinvastoin alistuu itse niiden valtaan käyttäen väärin järkensä terävyyttä pahoihin ajatuksiin. Näin hän lisää järjettömästi nautintojen tuskaa – saamatta siitä mitään hyötyä, päinvastoin – mitä suurimmaksi vahingokseen. Hänen uskonsa horjuvuus todistaa selvästi häntä vastaan. Häneltä puuttuu näet luja usko Jumalan evankeliumiin, sitä edeltäviin profeettoihin ja sitä seuranneisiin opetuslapsiin, jotka lähetettiin julistamaan köyhyydellään kulumatonta rikkautta, alhaisuudellaan sanoin kuvaamatonta kunniaa, itsekieltäymyksellään tuskaa tuntematonta nautintoa, kestävyydellään kiusauksissa ja koettelemuksissa vapautusta tulevasta iankaikkisesta ahdistuksesta ja murheesta. Ahdistus ja murhe näet odottavat niitä, jotka rakastavat täällä leväperäistä elämää eivätkä tahdo mennä kaitaa tietä (Mt. 7: 14) ahtaasta portista elämään sisälle. Sattuvasti sanoo apostoli Paavali: “maailman murhe tuottaa kuoleman.” (2Kor. 7: 10) Edellä esitetystäkin on jo käynyt ilmi, että on olemassa synti, joka on kuolemaksi.

Todellinen elämä on siis isien opetuksen mukaan sielussa vaikuttava jumalallinen valo, joka syntyy Jumalan tahdon mukaisesta murheesta. Vastaavasti sielun todellinen kuolema on se katala pimeys, jolla maailman murhe se täyttää. Tästä pimeydestä puhuu Basileios Suuri*sanoessaan, että synnin synty on seurausta hyvän puutteesta ja pahat teot saavat aikaan, että synti alkaa ilmetä henkisen pimeyden muodossa. Myös jumalallinen Markus julistaa: “Kuinka pahojen ajatusten piirittämä voisi nähdä niiden taakse kätkeytyneen synnin? Synti on sielun pimeys ja usva saa alkunsa pahoista mielijohteista, sanoista ja ajatuksista. – – Mutta jos emme näe tätä syvintä syntiä, kuinka voimme rukoilla siitä puhdistumista. Ja jollemme ole puhdistuneet, kuinka voimme löytää luonnollisen puhtautemme? Mutta jos emme sitä löydä, kuinka voisimme nähdä Kristuksen asuinsijan sisimmässämme?” (Pyhittäjäisämme Gregorios: Kirje nunna Ksenialle Filok. IV/82. 39)

Ylösnousemuksensa jälkeenkin Herra ilmestyi useita kertoja omilleen eri aikoina ja antoi heille rauhan sanoen: “Rauha teille!” (Joh. 20: 19) Pietari, jolle Herra uskoi opetuslasten johtajan tehtävän, sai kuulla kolmesti kehotuksen: “Jos sinä, Pietari, rakastat minua enemmän kuin muut, kaitse minun lampaitani.” (Vrt. Joh. 21: 15-17) laumasta huolehtiminen on tavallaan palkka palavasta rakkaudesta Häntä itseään, Herraamme Jeesusta Kristusta kohtaan. Ei liene yhtään liioittelua sanoa, että nämä kolme suurenmoista hyvettä, rukous, rauha ja rakkaus, kantavat myös kolme erinomaista hedelmää: sielun puhdistumisen, valaistumisen ja täydellistymisen (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat … Filok. IV/133. 10)

Sielu ja ulkonäkö

Kasvot muuttuvat luonnostaan sielun sisäisen tilan mukaan. Kasvojen ilme paljastaa katselijalle, millaista on sielun sisäinen henkinen toiminta. Ilme vaihtelee sen mukaan, mitkä voimat vaikuttavat ajatusmaailmaan: se on iloinen, kun sydän iloitsee ylevistä, hyvistä ajatuksista ja Jumalan mietiskelystä; se on alakuloinen ja synkkä, kun sydämen katkeroittavat sopimattomat ajatukset. Niiltä joiden sielun aistit*ovat harjaantuneet (Hebr. 5: 14) ei jää huomaamatta mikä voima kenessäkin kulloinkin vaikut taa. He havaitsevat helposti, onko kyseessä Korkeimman oikean käden sielussa aiheuttama muutos*– onhan se heille tuttu ja rakas ilmiö: sen kautta he ovat aikoinaan itse “syntyneet uudesti ylhäältä” (Vrt. Joh. 3: 3) Hengen vaikutuksesta ja ovat olleet valona ja suolana lähimmäisilleen. Mutta he näkevät selvästi senkin, jos kyseessä on pahan voimien kapina ja ajatusten hämmennys, – ovathan he itse hylänneet pahan ja heihin on nyt kirkkaasti piirtynyt Jumalan Pojan kuva, joka loistaa jumalallisissa armolahjoissa.

*Vrt. Ps. 77: 11: tarkoitetaan sieluntilassa yllättäen tapahtuvaa muutosta parempaan, jonka saa aikaan Jumalan armo, kun se tulee hengellisessä kuivuudessa kamppailevan kilvoittelijan avuksi.

Kelvottomia ajatuksia hautova näyttää synkältä ja happamelta. Hänen kielensä kieltäytyy veisaamasta jumalallisia veisuja ja hän on haluton kaikkeen kanssakäymiseen toisten kanssa. Mutta se joka vaalii sydämensä puutarhassa hyviä ja kuihtumattomia kasveja, säteilee iloa; hänen kielensä veisaa rukouksia sointuvin äänin ja hän on miellyttävä keskustelukumppani. Jokainen jolla on silmät päässään, huomaa näin heti, kuka on vielä epäpuhtaiden himojen orjana ja maallisen ajattelutavan kahleissa, samoin kuin senkin, kenet Hengen laki on tästä orjuudesta vapauttanut. Sanoohan viisas Salomokin: “Iloinen sydän kaunistaa kasvot, mutta sydämen tuska synkistää ne.” (Sanal. 15: 13 LXX) (Niketas Stitahatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/142 – 143. 31, 33)

Sielu ja toivottomuus

Sielu joka on menettänyt toivonsa lukemattomien kiusausten ja syntiensä paljouden tähden, sanoo: “Toivoni on mennyttä; olen hukassa. “(Kts. Hes. 37: 11) Herra ei kuitenkaan menetä toivoaan meidän pelastuksestamme, vaan vastaa: “Te tulette eläviksi ja tulette tietämään, että minä olen Herra.” (Kts. Hes. 37: 6) Sielulle, joka epäuskoisena ihmettelee, kuinka se koskaan voisi suurien hyveiden avulla synnyttää Kristuksen, kuuluvat sanat: “Pyhä Henki tulee sinun päällesi.” (Vrt. Lk. 1: 35) Missä näet Pyhä Henki on läsnä, siellä rikkoutuvat luonnonlait ja tavanomainen asiain tila ja järjestys järkkyy. Sillä tuo kumarrettava, pyhä ja kaikkivoimallinen Henki saa sinussa aikaan ennennäkemättömiä asioita, niin että hämmästyt. Hän nostaa tuon ennestään voitetun mielen vuorostaan voittajaksi, sillä Lohduttaja, joka Jumalan armosta annetaan meille ylhäältä, on yli kaikkien. (Kts. Joh. 3: 31) Hän kohottaa sinut kaikkien luonnollisten kiihotusten ja saatanallisten himojen herraksi. (Pyhittäjä Johannes Karpathoslainen: Rohkaisun sanoja Intiasta … Filok. I/359. 81)

Sielu ja unet

Tosi kilvoittelijalle hänen omat unensakin kertovat, kuinka hänen sielunsa jaksaa, ja sen mukaisesti hän voi huolehtia sieluntilastaan. Sisäisen ihmisen asenteen ja kiinnostuksen kohteiden mukaisia näet ovat myös ruumiin liikehdinnät ja mielen kuvitelmat. Se jonka sielu rakastaa aineellista ja on nautinnonhimoinen, näkee untakin tavaroiden hankkimisesta ja suurista rahoista, naishahmoista ia himokkaista syleilyistä joista hänen ihokkaansa tahrautuu (Juud. 23) ja lihansa saastuu (Juud. 8). Kullasta taas uneksii aina se, jolla on ahne ja rahanhimoinen sielu: hän perii maksuja, vaurastuu koroilla, kerää kultaa aarrekammioihin ja häntä tuomitaan kovasydämiseksi. Ja sitä jonka sielu on kiukkuinen ja kateellinen, ahdistavat unessa villipedot ja myrkylliset matelijat: hän joutuu pelon ja kauhun valtaan. Se taas jonka sielu on turhan kunnian paisuttama, uneksii kansan ylistyshuudoista ja juhlavista vastaanotoista, valta – ja johtoasemista, ja vaikkei hänellä valtaa ja johtoasemaa olekaan, hän käyttäytyy hereilläkin ikään kuin ne olisivat tai ainakin tulisivat olemaan hänen. Se taas jonka sielu on täynnä ylpeyttä ja ylimielisyyttä, uneksii ajavansa loistavissa ajoneuvoissa ja lentävänsä ilmassa ikään kuin siivillä ja näkee unta, että kaikki vapisevat hänen ylivoimaisen valtansa edessä.

Vastaavasti myös Jumalaa rakastava, hyveissä ja hurskaudessa kilvoitteleva, jonka sielu on vapaa aineellisuudesta, näkee unessa tulevia asioita ja kauhistuttavia ilmestyksiä. Herätessään hän tapaa itsensä aina hartaassa rukouksessa: sielu ja ruumis rauhassa, kyyneleitä poskilla ja huulilla huokaus Jumalalle. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/193. 60)

Sielun jumalallistuminen

Ne, jotka pyrkivät elämään hyveellisesti ja Jumalan mielen mukaan, huolehtivat sielun hyveistä kuin ainakin omaisuudesta, joka on erottamattomasti heidän ja suo heille iankaikkisen autuuden. Ajallisesta he nauttivat vain siinä määrin kuin on tarpeen ja Jumala antaa ja tahtoo; iloiten ja kiittäen he ottavat ajalliset hyvyydet vastaan, olivatpa ne kuinka vaatimattomia tahansa. Silla ylellinen syöminen ruokkii ruumista, joka on aineellinen, mutta Jumalan tunteminen, itsehillintä, hyvyys, hyväntekeväisyys, hurskaus ja sävyisyys jumalallistavat sielun. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/22.34)

Sielun kauneus

Näin sielu voi Herrassa pysyä sopusointuisen kauniina ja suorana – siis sellaisena, millaiseksi Jumala sen alussa loi. Suuri Jumalan palvelija Antonios sanoo: “Hyve on sitä, että mielemme on luonnollisessa tilassaan.” Ja toisaalla hän sanoo: “Se, että sielu on suora, tarkoittaa, että mieli on sellainen, jollaiseksi se on luotu.” Vielä hän sanoo: “Puhdista mielesi, sillä minä uskon, että luonnollisessa tilassaan, joka tavalla puhtaana, se voi saada selvänäkemisen kyvyn ja nähdä enemmän ja pitemmälle kuin pahat henget, koska itse Herra ilmaisee sille salattuja asioita.” Näin puhui kuuluisa Antonios, kuten Athanasios Suuri hänen elämäkerrassaan kertoo.*(Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä Filok. I/271. 179)

Kaunis katsella on pää, jota koristaa kallisarvoinen otsaripa täynnä intialaisia jalokiviä ja hohtavia helmiä. Mutta verrattomasti kauniimpi on sielu, jonka täyttää Jumalan tunteminen, joka säteilee mietiskelyn kirkkautta ja josta on tullet Pyhän Hengen asuinsija. Kukapa kykenisi täysin kuvaamaan tällaisen autuaan sielun kauneuden. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Sielulle hyödyllisiä opetuksia Filok. II/19-20.29)

Kuinka mieli, joka alati askartelee tällaisten asioiden parissa, voisi olla kaipaamatta todellista hyvää? Sillä jos sitä kiehtoo sellainenkin, mikä on sille luonnostaan vierasta, eikö paljon enemmän kiehdo sellainen, mikä on sille luonnostaan läheistä? Antaisiko sielu, joka rakastaa tällaisia tutkiskeluja, enää minkään maallisen erottaa itseään Rakastetustaan. Eikö se ennemminkin ole kyllästynyt elämään ruumiissa, joka estää sitä saavuttamasta todellista kauneutta? Vaikka mieli aineellisuuden keskellä näkeekin vain hämärästi henkisen kauneuden, ovat nuo henkiset hyvyydet kuitenkin niin suurenmoisia, että pieni pisarakin tai kalpea aavistus tuosta kauneuden merestä saa mielen kohoamaan kaiken aineellisen kauneuden yläpuolelle ja ikävöimään hengen maailmaan. Ja kohtasivatpa mieltä millaiset murheet tahansa se ei enää voi erota tuosta suloisesta kauneudesta.

Niin kuin henkinen kauneus on jalompaa kuin aineellinen, niin myös sielussa kauneuden halajamisen tulee voittaa alhaiset vietit. Lihasta tulee pitää huolta vain sen verran kuin on välttämättä tarpeen elämän ylläpitämiseksi, ettei ruumiimme ennen aikojaan kuihtuisi. On kyllä helppo asettaa tämä tavoitteekseen, mutta sen toteuttaminen on jo työläämpää, sillä ilman sitkeää uurastusta on mahdotonta kitkeä pois sieluun juurtuneet huonot tavat. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Hengellisen elämän tutkistelua Filok. II/45.6)

Pese ensin itsesi kyynelvirroilla lunta valkeammaksi ja kirkasta omatuntosi puhtaalla elämällä. Vasta sitten kun enkelten kaltaiset hohtavan valkoiset vaatteesi todistavat sielusi sisäisestä kauneudesta, kosketa pyhitettynä pyhiä salaisuuksia. Katso myös, ettet toimita pyhiä salaisuuksia kaavamaisesti, vaan Jumalan armo olkoon näkymättömästi kanssasi ja salaisesti antakoon sinulle ymmärrystä jumalallisten asioiden käsittämiseen. (Pyhittäjä Teognostos: Pappeudesta Filok. II/274.18)

Sisäisestä toiminnasta riippuu, saako sielu voitonseppeleen vai tulevatko sen osaksi rangaistukset ja kuritukset. Jos se harrastaa jumalallisia asioita ja hoitaa nöyryyden puutarhaa, se saa ylhäältä kyynelvirtoja, joilla se kastelee ja ruokkii rakkautta ja uskoa Jumalaan sekä myötätuntoa lähimmäisiä kohtaan. Nämä hyveet uudistavat sielussa Kristuksen kuvan kauneuden. Sielusta tulee ihmisille valo, joka hyveittensä säteillä vetää puoleensa heidän katseensa ja saa kaikki ylistämään Jumalaa. Mutta silloin sielu kasvattaa vihan ohdakkeita ja kääntää selkänsä hyvälle, jos se askartelee alhaisten ja maallisten asioiden parissa ja kaivelee synnin syövereitä löyhkän ja synkeyden keskellä. Näin sielussa uudistuu vanhan ihmisen kuva – maisen, kauneudesta osattoman olennon kuva, sielusta tulee pimeyden lähde sitä lähestyville: pahoilla teoillaan ja puheillaan se turmelee yksinkertaisia sieluja, joilta puuttuu vankka perustus, ja saa ne herjaamaan Jumalaa. Palkkansa sielu saa sen mukaan, missä tilassa kuolema sen tapaa. (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoitteluelämästä Filok. III/143.32)

Kun kilvoitusvaivat ovat hehkullaan jäntevöittäneet ja puhdistaneet sielun, jumalallinen valo kirkastaa sen. Se alkaa vähitellen nähdä itselleen luonnostaan kuuluvan kauneuden, jonka Jumala on alussa antanut, sekä avautuu rakastamaan Luojaansa. Mitä enemmän Vanhurskauden Auringon säteet kirkastavat sielua ja mitä paremmin se oppii tuntemaan luonnollisen kauneutensa, sitä innokkaammin se lisää kilvoitusvaivojaan Sielu tahtoo tulla yhä puhtaammaksi voidakseen selvästi tajuta saamansa lahjan kirkkauden. Se tahtoo puhdistua ja pukeutua jälleen entiseen jalouteensa säilyttääkseen Luojansa kuvan Hänelle itselleen puhtaana ja aineeseen sekoittumattomana. Sielu ei anna hiukkaakaan periksi kilvoitusvaivoissaan, ennen kuin on puhdistanut itsensä kaikesta liasta ja saastasta ja siten tullut otolliseksi katselemaan Jumalaa ja keskustelemaan Hänen kanssaan. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/205.86)

Sielun paatumus

Paatunut sielu ei tajua kuritusta eikä tunne hyväntekijäänsä. (Pyhittäjä Thalassios afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/227.61)

Sielun peili

“Yli kaiken varottavan varjele sydämesi” (Sananl. 4: 23) jatkuvasti ajatuksilta, jotka saattavat himmentää sielun peilin. Tämän peilin tulisi näet aina heijastaa siihen piirtynyttä Jeesuksen Kristuksen, Jumalan – Isän Viisauden ja Voiman (Vrt. 1 Kor. 1: 24) valoisaa kuvaa. Etsikäämme myös lakkaamatta taivasten valtakuntaa sydämestämme (Mt. 6: 33) samoin kuin sinapinsiementä (Lk. 13: 19), helmeä (Mt. 13: 45) ja hapatusta (Mt. 13: 33). Kunhan vain puhdistamme mielemme silmät, löydämme kaiken muunkin sisimpämme kätköistä. Tätä tarkoittavat Herramme Jeesuksen Kristuksen sanat: “Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” (Lk. 17: 21) Näin Hän osoittaa, että Jumaluus asuu sydämessämme. (Pyhittäjä Filoteos Siinailainen: Henkisestä raittiudesta Filok. III/22-23. 23)

Sielun pelastaminen

Tosi ihminen pyrkii olemaan hurskas. Hurskas taas on se, joka ei himoitse mitään ihmiselle vierasta. Ja ihmiselle vierasta on kaikki luotu. Halveksi siis kaikkea tätä kuten Jumalan kuvalle sopiikin. Jumalan kuvaksi ihminen kehittyy, kun hän elää oikein ja Jumalan tahdon mukaisesti. Tämä taas ei onnistu muuten kuin erkanemalla kaikesta maallisesta. Jolla on Jumalaa rakastava mieli, tietää, että kaikki mikä on hyödyllistä sielulle ja koko hänen hurskautensa syntyvät tästä eroamisesta. Jumalaa rakastava ihminen ei moiti ketään sellaisesta, missä hän itsekin on tehnyt syntiä. Tämä on pelastusta kohti kulkevan sielun tuntomerkki. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/33. 87)

Ruumiin hallintaan jouduttuaan sielu heti pimenee ja tuska ja hekuma tuhoavat sen. Tuska ja hekuma ovat näet kuin ruumiin nesteitä. Mutta Jumalaa rakastava asettuu vastarintaan ja pelastaa sielun – ruumiille se tuottaa tuskaa aivan kuin lääkäri, joka leikaten tai polttaen parantaa potilaitaan. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/35. 95)

Jos sikiö tulee äidin kohdusta kesken kehityksensä, se ei voi kasvaa normaalisti. Samoin ei sielukaan voi pelastua eikä liittyä Jumalaan, jos se poistuu ruumiista ennenkuin on ehtinyt hyvän elämänvaelluksen avulla edetä Jumalan tuntemisessa. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta … Filok. I/38. 116)

Kun pelko yhtyy sieluun, sielu tulee katumuksen kautta raskaaksi tuomion ajatuksesta. Silloin sen kietovat heti tuonelan paulat (Ps. 18: 6). Huokaukset ja tuskalliset kivut raatelevat sydäntä, kun se ajattelee pahojen osaksi tulevia rangaistuksia. Sitten sielu synnyttää monin kyynelin ja vaivoin järjen kohdusta sydämensä maahan pelastuksen hengen. Näin sielu vapautuu tuonelan vaivoista ja tuomion ajatusten tuskailuista; se täyttyy ilolla, eikä kaipaa muuta kuin tulevia hyvyyksiä. Puhtaus, sielun ystävä, rientää yhdessä siveyden kanssa sitä vastaan ja liittää sen rakkaudessa Jumalaan. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, se tuntee sanomatonta nautintoa. Tämän suloisen nautinnon vallassa se vuodattaa hartaan liikutuksen kyyneleitä ja ikään kuin astuu aistimaailman ulkopuolelle. Se rientää Yljän jälkeen kuin poissa suunniltaan ja huutaa sanomattomin sanoin: “Kiiruhdan sinun jälkeesi sinun voiteittesi tuoksun ohjaamana. (Kork. V. 1: 4 LXX) Sano minulle sinä, jota minä rakastan, missä laumaasi paimennat’? Missä lepäät puhtaan hengellisen näkemisen keskipäivällä, etten hunnutettuna joutuisi sinun tovereittesi, vanhurskaiden, laumojen luo?” (Vrt. Kork. V. 1: 7) sillä sinun luonasi on suurten salaisuuksien kirkas valo.” Niin Ylkä johtaa sielun kätkössä olleiden salaisuuksiensa häämajaan ja antaa sille viisauden nähdä kaiken luodun tarkoituksen. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/188. 49)

Sielun puhtaus

Puhtaan ja lempeän sielun Jumala valaisee ja kirkastaa. Silloin mielessä syntyy hyviä ajatuksia ja Jumalalle otollisia aikeita. Mutta kun sielu on pahuuden tahraama ja Jumala on kääntynyt siitä pois tai paremminkin sielu on itse eronnut Jumalasta, hyökkäävät kiusaajahenget ajatuksiin ja yllyttävät sielua sopimattomiin tekoihin: aviorikoksiin, ryöstöihin, pyhäinhäväistyksiin ja muihin senkaltaisiin pimeyden tekoihin. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/26. 52)

Sielu, joka on puhdistunut täyttämällä kaikki käskyt, tekee mielen järkkymättömäksi, niin että se kykenee saamaan etsimänsä rukousvireen. (Munkki Euagrios: Rukouksesta Filok. I/92. 2)

Isien antama tarkka pidättäytymisraja ja-ohje on, että syöminen on lopetettava ennen kuin ollaan täysin kylläisiä vaikka ruokahalua vielä olisikin. Ei apostolikaan sanoessaan “älkää niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät,” (Room. 13: 14) kieltänyt huolehtimasta elämän ylläpitämiseen välttämättömistä tarpeista, vaan kielsi vain nautinnonhalujen tyydyttämisen. Lisäksi on todettava, ettei pelkkä ruoasta pidättyminen riitä sielun täydellisen puhtauden saavuttamiseen, ellei ihmisellä ole muitakin hyveitä apunaan. Niinpä nöyryys, joka ilmenee työn kuuliaisena suorittamisena ja ruumiin rasittamisena, on meille suureksi avuksi. Vapautuminen rahanhimosta, ei niin ettei ainoastaan omista rahaa vaan niin ettei edes halua sitä saadakaan, on sekin viemässä kohti sielun puhtautta. Pidättäytyminen vihasta, murehtimisesta, turhamaisuudesta, ylpeydestä – kaikki tämä puhdistaa sielua. (Pyhä Cassianus Roomalainen: Haureuden hengestä Filok. I/114. R 8 alh.)

Puhdista sielusi pahoista mielikuvista ja anna ylevien ajatusten valaista sitä. Älä unohda, että “nautintoa rakastava sydän muuttuu lähdön hetkellä sielun vankilaksi ja kahleeksi. Vaivannäköä rakastavasta sydämestä sen sijaan tulee avoin ovi”. Todellakin, enkelit tulevat noutamaan puhtaita sieluja niiden erotessa ruumiista ja johtavat ne autuaalliseen elämään. Mutta puhdistumattomat ja paatuneet sielut joutuvat – voi heitä onnettomia! – pahojen henkien kuristukseen. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Sielulle hyödyllisiä opetuksia Filok. II/19. 28)

Puhdasta sielua voidaan syystä kutsua valituksi astiaksi (Apt. 9: 15), suljetuksi yrttitarhaksi, lukituksi lähteeksi (Kork. V. 4: 12) ja ymmärtäväisyyden valtaistuimeksi (Sananl. 12: 23 LXX). Sen sijaan paheiden saastuttama sielu on kuin löyhkäävä jäteastia. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Sielulle hyödyllisiä opetuksia Filok. II/21. 36)

Saastaisen sielun on helpompi puhdistua ja tervehtyä kuin sellaisen, joka kerran parannuttuaan on haavoittunut uudelleen. Niiden, jotka ovat äskettäin eronneet maailman hälinästä, on helpompi saavuttaa himottomuus – olivatpa heidän aikaisemmat hairahduksensa millaisia tahansa – kuin niiden, jotka ovat maistaneet Jumalan hyviä sanoja ja vaeltaneet pelastuksen tietä, mutta ovat uudelleen sitten taipuneet syntiin. Näille himottomuuden saavuttaminen on vaikeaa: esteenä ovat toisaalta tottumuksen voima ja toisaalta masennuksen demoni, joka yhtenään vilauttelee synnin kuvaa heidän silmiensä edessä. Mutta uuttera ja vaivannäköön valmis sielu onnistuu Jumalan armon turvin helposti tässäkin vaikeassa tehtävässä. Pitkämielinen ja rakastava Jumalan armo näet kutsuu alati meitä katumukseen ja ottaa sanomattoman hellästi vastaan kääntyvät, kuten evankeliumin vertaus tuhlaajapojasta meille osoittaa. (Lk. 15: 11-32) (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Sielulle hyödyllisiä opetuksia Filok. II/30. 67)

Järjen kannalta sielun puhdistuminen tarkoittaa vapautumista kaikesta alhaisesta ja vääristyneestä eli elämän huolista ja hälinästä, huonoista taipumuksista ja mielettömistä ennakkoluuloista, niin että nämä kaikki lopullisesti ja täydellisesti pyyhkiytyvät pois. Tahdon***osalta sielun puhdistuminen merkitsee, että sielu lakkaa tavoittelemasta aineellisia asioita eikä enää kiinnitä huomiotaan aistinautintoihin vaan tottelee kuuliaisesti järjen ääntä. Tunteet***taas ovat puhdistuneet, silloin kun sielu ei enää joudu kiihkon valtaan tapahtuipa meille mitä tahansa.

Tämän puhdistumisen ja sielun häpeällisten viettien kuolettamisen tai parantamisen lisäksi on ehdottomasti tarpeen hengellinen kohoaminen ja jumaloituminen, sillä sen, joka on luopunut pahasta, on harjaannuttava hyvään (Kts. Ps. 34: 15) Sen tähden sanotaankin, että ensin tulee kieltää itsensä ja sitten ottaa ristinsä ja seurata Herraa jumaloitumisen täydellisyyteen saakka. (Kts. Mt. 16: 24) (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Hengellisen elämän tutkistelua Filok. II/44-45. 3-4)

***Kreikk. Alkutekstissa tahto on sielun haluava osa, tunteet sielun kiihottuva osa ja järki sielun älyllinen osa. Ks. Filokalia I s. 367 sielu.

Sielu on puhdas, kun se on vapautunut himoista ja riemuitsee lakkaamatta Jumalan rakkaudesta. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/64. 34)

Ihminen varjelee sielunsa tahrattomana Jumalan edessä, jos hän pakottaa ymmärryksensä ajattelemaan ainoastaan Jumalaa ja Hänen ääretöntä hyvyyttään, käyttää puhekykyään tulkitakseen ja selittääkseen oikein tätä hyvyyttä sekä jos hän on opettanut aistinsa tarkastelemaan puhtaasti koko näkyväistä maailmaa ja kaikkea mitä siinä on ja vakuuttamaan sielulle sen kaiken suurenmoista tarkoituksenmukaisuutta ja viisautta. (I: 14) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemisesta … Filok. II/142. 8)

Ei kukaan voi palvella Jumalaa puhtaasti, ellei hän perin pohjin puhdista sieluaan. Samoin ei kukaan voi palvoa luotua muuten kuin kaikin tavoin hemmottelemalla ruumistaan. Harrastamalla tätä turmiollista ruumiinsa palvontaa ja paisuttamalla siten itserakkauttaan ihminen on joutunut jatkuvaan nautinnon ja tuskan kierteeseen. Hän syö jatkuvasti tottelemattomuuden – hyvän ja pahan tiedon – puusta, ja hankkii näin aisteillaan kokemukseen perustuvaa tietoa sekä hyvästä että pahasta. Ei olisi väärin väittää, että hyvän ja pahan tiedon puu tarkoittaa tätä näkyväistä luomakuntaa. Tämä näkyväinen maailma tarjoaa näet vuoroin nautintoa ja vuoroin tuskaa. (III: 55) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemisesta … Filok. II/174. 106)

Kärsimys puhdistaa hekuman tahraaman sielun ja vapauttaa sen tyystin kaikesta aineellisesta, kun sielu saa käytännössä kokea aineeseen kohdistuvan rakkauden vahingolliset seuraukset. Tästä syystä Jumalan oikeudenmukaisuus sallii pahan hengen ahdistaa ihmistä tuskallisilla vaivoilla. (III: 64) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemisesta … Filok. II/177.114)

Rakkaus ja kieltäymykset puhdistavat sielun – puhdas rukous puolestaan kirkastaa mielen. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/214. 11)

Katumus ohjaa noudattamaan Jumalan käskyjä. Käskyjen pitäminen taas puhdistaa sielun. Puhdas sielu vapautuu himojen vallasta. Himoista vapautuminen puolestaan synnyttää rakkauden. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/228. 77-78)

Hengellinen lukeminen ja rukous puhdistavat mielen, rakkaus ja itsehillintä taas puhdistavat sielun himoista. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/229. 84)

Käskyjen noudattaminen puhdistaa sielun ja siten tekee sen Valkeuden perilliseksi. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/244. 55)

Sen joka luopuu maailmasta tulee alusta alkaen murehtia sydämessään, vuodattaa hengellisiä kyyneleitä, muistella ikuista rangaistusta, elää todella vaieten, rukoilla kärsivällisesti, veisata psalmeja ja tutkiskella pyhiä kirjoituksia Jumalan pelossa. Mutta se joka ei näin tee eikä jatkuvalla harjoituksella totuta ja pakota itseään näin tekemään ja jonka mielestä Jumalan pelko on kaikonnut, hän on vielä kiinni tässä maailmassa eikä kykene rukoilemaan puhtain mielin. Sillä aito hurskaus ja Jumalan pelko puhdistavat sielun himoista ja vapauttavat mielen sekä johtavat sen luonnostaan jumalallisten asioiden tutkiskeluun ja sitä tietä Jumalan tuntemiseen. Tämän sielu kokee suloisuutena, joka antaa sille esimakua tulevasta autuudesta ja varjelee sen tyynenä ja lujana.

Ahkeroikaamme siis kaikin voimin käytännön kilvoituksissa, sillä se johtaa meidät tosi hurskauteen. Hurskaus taas on mielen puhtautta, josta versoo sekä luomakunnan luonnollinen tutkiskelu että Jumalan tunteminen. Käytäntö on teoreettisen tutkiskelun perusta, kuten Gregorios Teologi sanoo. Jos siis laiminlyömme käytännön työskentelyn, jäämme vaille kaikkea viisautta. Vaikka joku saavuttaisikin hyveen korkeimman huipun, hän tarvitsee silti myös ruumiillista kilvoittelua hallitakseen ruumiinsa kurittomuuden puuskat ja valvoakseen ajatuksiaan. Ja näinkin vain vaivoin saamme Kristuksen asumaan meissä. Mitä enemmän vanhurskaus enenee meissä, sitä lähemmäksi pääsemme hengellistä kypsyyttä. Kun mieli on kohonnut täydellisyyteen, se liittyy kokonaan Jumalaan, tulee täyteen jumalallista valoa ja sille avautuvat sanoin kuvaamattomat salaisuudet. Silloin mieli todella oppii tietämään “missä on ymmärrys, missä on voima ja missä on taito, missä on pitkä ikä ja elämä, missä on silmien valo ja rauha”. (Baaruk 3: 14) Sillä niin kauan kuin mieli vielä taistelee himoja vastaan, se ei kykene nauttimaan tällaisista asioista. Sekä hyveet että paheet näet sokaisevat mielen: paheet estävät näkemästä hyveitä ja hyveet paheita.

Mutta kun taistelun tauottua mieli on tullut arvolliseksi pääsemään osalliseksi hengellisistä armolahjoista, se muuttuu armon voimasta kokonaan valon kaltaiseksi ja keskittyy hengellisten asioiden sisäiseen tarkasteluun. Silloin ihminen ei ole enää kiinni tämän maailman asioissa vaan on “siirtynyt kuolemasta elämään” (Joh. 5: 24) Sen tähden ihmisellä, joka on antautunut kilvoituselämään, tulee olla puhdas sydän ja puhtaat ajatukset, niin että hänen sanansa olisivat puhtaita ja kelvollisia ylistämään Jumalaa – keskusteleehan Jumalaan liittynyt sielu jatkuvasti Hänen kanssaan.

Veljet, meidänkin tulee kohota tälle hyveiden huipulle, ettemme himoihin takertuneina jäisi maan vangeiksi. Sillä ihminen, joka kilvoitellen lähestyy Jumalaa, on Hänen rakkautensa haavoittama ja tulee pyhästä valosta osalliseksi. Hän riemuitsee Herrassa ja kokee sanomatonta hengellistä iloa, kuten psalmirunoilija sanoo: “Silloin sinulla on ilo Herrassa, ja hän antaa sinulle, mitä sinun sydämesi halajaa. – Ja hän antaa sinun vanhurskautesi nousta niin kuin valkeuden ja sinun oikeutesi niin kuin keskipäivän” (Ps. 37: 4,6)

Mika kaipaus voisikaan olla yhtä väkevä ja vastustamaton kuin rakkaus, jonka Jumala sytyttää kaikesta pahasta puhdistuneeseen sieluun, joka vilpittömästi huokaa: “Minä olen rakkaudesta sairas. “(Kork. V. 5: 8) Jumalallisen kauneuden häikäisevä säteily on täysin käsittämätön: kieli ei kykene sitä kuvaamaan eikä korva kuulemaan. Sen rinnalla kalpenevat aamutähdet, kuun hohde ja auringon loiste. Ei niistä voi edes samana päivänä puhua, ne ovat kuin pilkkopimeä yö keskipäivän kirkkauden rinnalla. Näin meille opettaa oman kokemuksensa perusteella Basileios Suuri. (Basileios Suuri: Laaja sääntökokoelma 2: 1) (Abba Filemon: Hyödyllinen kertomus … Filok. II/265-267. 19)

Toiset johtavista taivaallisista voimista ovat palavia ja kiihkeitä kaikessa mikä koskee Jumalaa – he eivät hetkeksikään lakkaa ylistämästä Jumalaa. Toiset taas ovat antautuneet Jumalan katselemiseen ja ovat täynnä tietoa ja viisautta. Pyhä tottumus saa heidät liikkumaan aina jumalallisten asioiden parissa. Myös puhtaat sielut ovat palavia ja kiihkeitä kaikessa jumalallisessa. Nekin ovat viisaita ja tietäviä sekä ylentävät jatkuvasti mielensä jumalallisiin tutkiskeluihin. Pyhä tottumus saa ne aina voimiensa mukaan askaroimaan jumalallisissa ja seisomaan vakaasti Jumalan edessä. Puhtaat sielut pystyvät myös ottamaan vastaan jumalallista valonsäteilyä, jonka kautta ne osallistuvat Olevaan. Sanoillaan ne välittävät Hänen valoaan ja armoaan runsain määrin toisillekin. (Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/224. 26 – 27)

Tutkikaamme siis ensin Jumalan avulla, joka antaa sanat tällaisten hyvyyksien julistajalle (Vrt. Ps. 68: 12 LXX), kuinka voimme löytää Hänet, joka meillä jo on eli Kristuksen – Hänethän olemme kasteessa saaneet Hengen välityksellä sisimpäämme. Apostoli Paavali sanookin: “Ettekö tunne, että Jeesus Kristus asuu sydämissänne?” (Vrt. 2 Kor. 13: 5) Sitten yritämme selittää, kuinka on jatkettava tästä eteenpäin niin että säilyttää löytämänsä. Tämän laajan aiheen voi parhaiten ja kätevimmin käsitellä niin, että kuvataan tien alku ja loppu sekä sanotaan muutama sana siitä, mikä niiden välissä on.

Monet ovat kilvoittelemalla löytäneet etsimänsä, mutta ovat sitten pysähtyneet. He eivät välitä jatkaa pitemmälle, vaan tyytyvät vain löytämäänsä alkuun. He ovat kohdanneet esteitä ja ovat huomaamattaan poikenneet syrjäpoluille. Itse he arvelevat vaeltavansa oikeaa tietä, vaikka todellisuudessa harhailevatkin hyödyttömästi väärillä teillä. Jotkut ovat kyllä päässeet pitemmälle, mutta ovat väsähtäneet kesken kaiken ja jättäneet matkanteon sikseen. Tai sitten he ovat langenneet leväperäiseen elämään ja niin kääntyneet takaisin ja palanneet vasta-alkajiksi. Täydellisyyden saavuttaneet taas saattavat joutua-elleivät ole varuillaan – omahyväisyyden uhreiksi j a siten langeta takaisin edistyneiden tai vasta-alkajien tasolle.

Vasta-alkajissa vaikuttaa Hengen armovoima, edistyneet saavat valaistuksen ja täydellisten sielu puhdistuu, so. He kokevat ylösnousemuksen. (Pyhä Gregorios Siinailainen: tarkka opetus vaikenemisesta ja … Filok. III/321. 2)

Ylösnousemuksensa jälkeenkin Herra ilmestyi useita kertoja omilleen eri aikoina ja antoi heille rauhan sanoen: “Rauha teille!” (Joh. 20: 19) Pietari, jolle Herra uskoi opetuslasten johtajan tehtävän, sai kuulla kolmesti kehotuksen: “Jos sinä, Pietari, rakastat minua enemmän kuin muut, kaitse minun lampaitani.” (Vrt. Joh. 21: 15-17) Tämä osoittaa, että laumasta huolehtiminen on tavallaan palkka palavasta rakkaudesta Häntä itseään, Herraamme Jeesusta Kristusta kohtaan. Ei liene yhtään liioittelua sanoa, että nämä kolme suurenmoista hyvettä, rukous, rauha ja rakkaus, kantavat myös kolme erinomaista hedelmää: sielun puhdistumisen, valaistumisen ja täydellistymisen. (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat… Filok. IV/133. 10)

Sielun puhtaudesta: “Sielu on puhdas, kun se on vapautunut himoista ja riemuitsee lakkaamatta Jumalan rakkaudesta.”

Sydämen puhtaudesta: “Sydän on puhdas, kun se tuo Jumalan eteen muistin, joka on täysin tyhjä kuvista ja muodoista ja valmis painamaan itseensä vain ne merkit, joiden kautta Jumala yleensä ilmaisee itsensä.”

Mielen täydellisyydestä: “Mieli on täydellinen silloin, kun se on todellisen uskon avulla käsittämättömästi käsittänyt Hänet, joka on käsittämättömyydenkin yläpuolella. Tällainen mieli on tarkkaan tutkinut Jumalan luomakunnassa vallitsevia lakeja ja on saanut Jumalalta tietoa Hänen kaitselmuksestaan ja tuomioistaan niin paljon kuin ihminen voi sitä ottaa vastaan.”

Sielun täydellisyydestä: “Sielu on täydellinen silloin, kun sen halujen ainoa kohde on Jumala.”

Sydämen täydellisyydestä: “Sydäntä kutsutaan täydelliseksi, kun siinä ei millään tavoin ole minkäänlaista luonnollista liikettä mitään kohtaan. Tällainen sydän on kuin vahataulu, jonka äärimmäinen yksinkertaisuus on hyvin silotellut. Sellaiseen Jumala kirjoittaa lakinsa.” (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat … Filok. IV/225. 66)

Sielun riemujuhla

Niin kauan kuin sielu kulkee “voimasta voimaan” (Ps. 84: 8) ja “kunniasta kunniaan” (Vrt. 2 Kor. 3: 18) – so. Etenee hyveestä yhä suurempaan hyveeseen ja kohoaa tiedosta yhä korkeampaan tietoon – se pysyy vaeltajana ja muukalaisena, niin kuin on sanottu: “Kauan on sieluni ollut muukalainen.” (Vrt. Ps. 120: 5,6) Sillä sielun on taivallettava pitkä matka ja kuljettava monen tiedonasteen kautta, ennen kuin se saapuu “ihanan majan paikalle aina Jumalan huoneeseen asti riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta”. (Ps. 42: 5 LXX) Edistyessään jumalallisissa tutkiskeluissa se puhkeaa yhä uudestaan ilohuutoihin ja hengellisiin kiitosvirsiin täynnä iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä mieli on saanut nähdä. Tähän riemuun yhtyvät kaikkia, jotka ovat saaneet sydämiinsä armon hengen, ja huutavat: “Abba, Isä!” (Gal. 4: 6) (II: 77) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Jumalan tuntemisesta… Filok. II/159-160. 62)

Sielun pimeys

Abba Filemon kertoi vielä erakosta, joka oli saavuttanut himottomuuden ja saanut jokapäiväisen leivän enkelin kädestä; mutta sitten hän kävi välinpitämättömäksi ja menetti tämän kunnian. Kun sielu sallii mielen keskittyneisyyden herpaantua, sen valtaa yö. Missä näet Jumala ei valaise, siellä kaikki on hämärää kuin yön pimeydessä, eikä sielu pysty kiinnittämään katsettaan Jumalaan eikä vavisten kuulemaan hänen sanojaan. “Olenko minä Jumala vain lyhyeltä matkalta, sanoo Herra; enkö ole Jumala myös kaukaa? Saattaako joku niin piiloon piiloutua, etten minä häntä näe? Sanoo Herra. Enkö minä täytä taivasta ja maata? Sanoo Herra.” (Jer. 23: 23-24) (Abba Filemon: Hyödyllinen kertomus… Filok. II/263. 18)

Se, jonka ajatukset harhailevat vielä maallisen ajattelun usvassa, huutaa Jumalalle: “Avaa minun silmäni näkemään sinun lakisi ihmeitä.” (Ps. 119: 18) Kun sielun silmien eteen heittyy maalliselle mielelle ominainen tietämättömyyden usva ja syvä synkeys, valtaa pimeys ja synkkyys sielun. Se ei voi ymmärtää jumalallisia eikä edes inhimillisiä asioita. Se ei pysty katselemaan jumalallisen valon säteilyä eikä pääse nauttimaan niistä hyvyyksistä, joita “silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut ja jotka eivät ole ihmisen sydämeen nousseet” (1 Kor. 2: 9). Mutta kun katumus avaa sielun silmät, se alkaa nähdä ne kirkkaasti, kuulee niistä ymmärtäen kuulemansa ja tajuaa ne järjellään. Ajatukset näistä asioista vaikuttavat myös sydämeen kohottavasti. Kun sielu saa maistaa tämän kaiken suloisuutta, sen tieto kirkastuu, ja Jumalan viisauden sanoin se kertoo kaikille niistä ihmeellisistä hyvyyksistä, jotka Jumala on valmistanut Häntä rakastaville. (1 Kor. 2: 9) Monin kilvoituksin ja kyynelin se kannustaa kaikkia pyrkimään näistä Jumalan hyvyyksistä osalliseksi. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/205. 87)

Vastaavasti taas jumalallinen tieto, kirkkaan valon ehtymätön lähde, tekee Jumalalle ominaisella tavalla valonkirkkaiksi sielut, jotka puhtautensa ansiosta ovat saaneet sen omakseen Tämä tieto täyttää sielut rauhalla, tyyneydellä, ilolla, sanomattomalla viisaudella ja täydellisellä rakkaudella. (Pyhittäjä Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/222. 19)

Sielun silmät

Pitkän hiljaisuuden jälkeen abba sanoi hänelle: – Et vielä pysty omaksumaan tätä, sillä vain se joka on kasvanut kiinni vanhurskauteen, voi osoittaa kullekin aistilleen sopivan työn. Mutta se joka ei ole täydellisesti puhdistunut turhista maallisista ajatuksista, ei ole arvollinen saamaan tätä armolahjaa.

Kun pimeys on hälvennyt, sielu havaitsee sydämessä toisen taistelun, toisen salaisen vihollisrintaman, joka sotii pahojen henkien herättämät ajatukset aseinaan. Tästä taistelusta todistaa pyhä Kirja: “Jos hallitsijassa nousee viha sinua kohtaan, niin älä jätä paikkaasi.” (Saarn. 10: 4) Mielen “paikka” on vakaa vaellus hyveen ja raittiuden tiellä. Vakaasti voi vaeltaa paitsi hyveessä myös paheessa. Psalminkirjoittajan sanoin: “Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten teillä.” (Ps. 1: 1 LXX) Apostoli puolestaan kehottaa:” seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä.” (Ef. 6: 14) (Pyhittäjä Filoteos Siinailainen: Henkisestä raittiudesta Filok. III/20.19)

Sielun suoruus

Näin sielu voi Herrassa pysyä sopusointuisen kauniina ja suorana – siis sellaisena, millaiseksi Jumala sen alussa loi. Suuri Jumalan palvelija Antonios sanoo: “Hyve on sitä, että mielemme on luonnollisessa tilassaan.” Ja toisaalla hän sanoo: “Se, että sielu on suora, tarkoittaa että mieli on sellainen jollaiseksi se on luotu.” Vielä hän sanoo: “Puhdista mielesi, sillä minä uskon, että luonnollisessa tilassaan joka tavalla puhtaana se voi saada selvänäkemisen kyvyn ja nähdä enemmän ja pitemmälle kuin pahat henget, koska itse Herra ilmaisee sille salattuja asioita.” Näin puhui kuuluisa Antonios, kuten Athanasios Suuri hänen elämäkerrassaan kertoo.*(Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä Filok. I/271. 179)

Sielun tunteettomuus

Entä sitten se demoni, joka saattaa sielun tunteettomuuden tilaan? Pelkään siitä kirjoittaakin. Sen saapuessa sielu näet lankeaa luonnollisesta tilastaan sekä luopuu Herran pelosta ja hartaudesta. Syntiä se ei lue synniksi, laittomuutta ei pidä laittomuutena, helvettiä ja iankaikkista tuomiota se pitää joutavana höpinänä, maata järisyttävälle tulelle se nauraa pilkaten, ja vaikka se tunnustaakin Jumalan, niin Hänen säädöksiään se ei halua tuntea. Hakkaat sydäntäsi sielusi johdattaessa sinua syntiin, mutta se ei sitä tunne. Koetat taivuttaa sitä Raamatun kirjoituksilla, mutta se on täysin paatunut eikä kuule. Kuvailet sille ihmisten pilkkaa, mutta se ei välitä siitä, häpeästä se ei tajua mitään – se on kuin sika, joka silmät sidottuina murtaa aitauksensa.

Tämän demonin tuovat mukanaan turhamaiset ajatukset, jos ne saavat asettua meihin. Sen tähden sanotaankin: “Ellei niitä päiviä olisi lyhennetty, ei mikään liha pelastuisi.” (Mt. 24: 22) Tämä demoni hyökkää harvoin luostariyhteisössä eläviä veljiä vastaan. Syykin on selvä: toisten onnettomuuksien edessä-olipa kyseessä sitten sairaus, vankeus tai äkkikuolema-sielu vähä vähältä liikuttuu ja alkaa tuntea myötätuntoa, jolloin pahan hengen aiheuttama paatunut tunnottomuus hälvenee. Tällainen apu puuttuu meiltä erakoilta, jotka elämme autiomaassa ja kohtaamme harvoin sairastavia.

Tämän demonin karkottamiseksi on Herra antanut käskyn käydä katsomassa sairaita ja vierailla vankeudessa olevien luona. Hän sanoo: “Minä sairastin ja te kävitte minua katsomassa.” (Mt. 25: 36)

Mutta muistettakoon myös tämä: Jos erakko tämän demonin vaikutuksessa ollessaan ei ole taipunut haureellisiin ajatuksiin eikä masennuksen vallassa ole lähtenyt asumuksestaan, se on osoituksena siitä, että hänellä on jumalallista kärsivällisyyttä ja siveyttä ja että hän on autuas suuren himottomuutensa tähden. Ne jotka ovat lupautuneet Jumalan palvelemiseen mutta antavat etusijan seurustelulle maailman ihmisten kanssa, varokoot tätä demonia. – Häpeän puhua tai kirjoittaa siitä mitään enempää. (Munkki Euagrios: Himojen ja ajatusten erittelemisestä Filok. I/78. 10)

Sielun terveys

Kun sielu alkaa tuntea olevansa terve, se alkaa nähdä myös himottomia ja levollisia unia. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/74. 89)

Meitä koetellaan milloin nautinnolla, milloin murheella, toisinaan taas ruumiillisilla kärsimyksillä. Sielujen Lääkäri viisaassa kaitselmuksessaan näkee sielussamme piilevien himojen syyt ja määrää lääkityksen niiden mukaan. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/88. 44)

Lääkärit, ruumiin parantajat, eivät määrää kaikille sairaille samaa lääkettä. Samoin ei Jumalakaan sielujen sairauksia parantaessaan ole vain yhden kaikille soveltuvan parannuskeinon varassa, vaan antaa kullekin sielulle sen tarvitseman lääkityksen ja saa siten aikaan parantumisen. Kiittäkäämme siis Häntä, kun Hän meitä hoitaa, vaikka se välistä aiheuttaisikin meille tuskaa, sillä lopputuloksena on autuus. (III: 20) (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Valikoima Jumalan tuntemista … Filok. II/168. 85)

Sielun terveys on himottomuutta ja hengellistä tietoa. Nautintojen orjan on mahdotonta päästä siitä osalliseksi. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/222.2)

Sielu saattaa näyttää ulkoisesti terveeltä, mutta usein tajunnan syvyyksissä piilee sairaus. On kuitenkin välttämätöntä, että tuo sairaus saadaan nuhtelulla pois sielusta: näin mielen uudistuminen parantaa sielun ja sen sisin tervehtyy. Mieletön on siis se joka hylkii nuhteita eikä häpeä, vaikka makaa jatkuvasti tunnottomuuden sairaalassa. Kun huolehdit sielusi terveydestä, älä masennu, vaikka näet sairautesi ankaruuden: käytä tehokasta lääkettä, ts. Rakasta vaivannäköä kilvoituksissa, ja karkota tauti kauas pois. (Elia Presbyteeri: Antologia Filok. III/36. 30, 32)

Sielun työ

Laki käskee vertauskuvallisesti tehdä kuusi päivää työtä ja seitsemäntenä levätä. (2Moos. 20: 11) Sielun työtä on rahan tai muun omaisuuden avulla tapahtuva hyväntekeminen. Se saa levon ja rauhan myymällä kaikki ja antamalla köyhille, kuten Herra on sanonut. (Mt. 19: 21) Vapaana kaikesta omaisuudesta se lakkaa työstä ja viettää lepoa sisäisessä toivossa. Tähän lepoon Paavalikin kehottaa meitä pyrkimään:” Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon.” (Hebr. 4: 11) (Pyhittäjä Markus Askeetti: Niille, jotka arvelevat … Filok. I/197. 148)

Sielun tuho

Sielun suurin sairaus, tuho ja turmio on, ettei se tunne Jumalaa. Jumala on tehnyt kaiken ihmistä varten sekä lahjoittanut hänelle mielen ja järjen, jotka kohottavat ihmisen Jumalan puoleen mietiskelemään ja ylistämään Häntä. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/36. 97)

Ihminen joka alkaa tietoisesti esittää vastaväitteitä, on itse itselleen kaksiteräinen miekka. Hän tuhoaa tietämättään oman sielunsa ja vieraannuttaa sen iankaikkisesta elämästä. (Pyhittäisämme Simeon Uusteologi: Käytännön kilvoittelusta ja … Filok. III/101. 29)

Sielun virvoitus

Mikään ei ole niin vahingollista hyveille kuin ilvehtiminen ja pilailu sekä suunsoitto. Eikä mikään niin virvoita väsynyttä sielua ja anna sille voimaa lähestyä Jumalaa kuin Jumalan pelko, oivallinen valppaus, lakkaamaton Jumalan sanan mietiskely, aseistautuminen rukouksella ja valvomisesta koituva hengellinen hyöty. (Pyhittäjä Johannes Karpathoslainen: Rohkaisun sanoja Intiasta … Filok. I/340. 20)

Sielun voimat

(kts. Sielun osat)

Pahojen ja tuhoisien ajatusten vaurioittama muisti voidaan parantaa ennalleen siten, että se palautetaan alkuperäiseen yksinkertaisuuteensa. Tottelemattomuus on tehnyt hyvään suuntautuneesta ja yksinkertaisesta muististamme pahuuden aseen. Samalla se on turmellut kaikki sielunvoimamme ja himmentänyt sielun luontaisen pyrkimyksen kohti hyveitä. Muistin parantaa ennen kaikkea hellittämätön Jumalan muistaminen mikä toteutuu ja vakiintuu rukouksen avulla. Rukouksessa muisti sekoittuu henkeen ja siirtyy vähitellen luonnollisesta yliluonnolliseen. (Pyhä Gregorios Siinailainen: Hyödyllisiä opetuksia Filok. III/279. 61)

Sielusta huolehtiminen

Kun ihmiset pyrkivät elämään parhaalla mahdollisella tavalla ja pitävät huolta sielunsa tilasta, heistä tulee hyviä ja Jumala rakastaa heitä. Jumalaa etsivä löytää Hänet voittamalla kaikessa omat halunsa hellittämättömän rukouksen avulla. Tällainen ihminen ei pelkää pahoja henkiä. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/21.27)

Kun ruumis on karkaistu askeesin hehkussa ja pesty kyynelten kylvyssä, sen ei tarvitse enää kuluttaa voimiaan kilvoitusvaivoissa: se saa nyt levon uurastuksestaan. Se on näet noussut selvästi käytännön kilvoituksen yläpuolelle ja sisäisen rauhan myötä tyyntynyt ja hiljentynyt. Uusi voima ja vireys, uusi Hengen väkevyys, ovat täyttäneet ruumiin. Kun sielu saa kallisarvoiseksi työtoverikseen tällaisen ruumiin, joka on kohonnut ulkonaisen kilvoituksen yläpuolelle, se voi suunnata luontaisen toimintansa hengen taistoihin: jäntevällä sisäisellä työskentelyllä se varjelee kuolemattomien kasvien hedelmiä hengen paratiisissa. Tuosta paratiisista virtaavat jumalallisten ajatusten vuolaat virrat ja siellä on Jumalan tuntemisen puu, joka kantaa hedelminään viisautta, iloa, rauhaa, ystävällisyyttä, hyvyyttä, pitkämielisyyttä ja sanomatonta rakkautta. (Gal. 5: 22) Kun sielu näin viljelee ja vartioi innokkaasti (Vrt. 1 Moos. 2: 15) paratiisiaan, se jättää ruumiin ja astuu Jumalan tuntemisen*pimeyteen. (Vrt. 2 Moos. 20: 21, kts. pimeys s. 361.)” Mikään näkyväinen ei sitä enää pidättele, vaan se on kohonnut kaiken yläpuolelle. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, lakkaa sen uurastus ja sen kaipaus saa täyttymyksensä. (Pyhittäjä Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/229.39.)

*“Jumalan tunteminen”, kreikk. Teologia, kts. s. 362

Kristuksen sielu

Jumalan Poika, joka rakkaudesta ihmisiin tuli ihmiseksi, kuoli ruumiillisesti, kun Hänen sielunsa erosi ruumiista, vaikkei se eronnutkaan jumaluudesta. Siksi Hän myös herätti oman ruumiinsa kuolleista ja otti sen kunniassa ylös taivaaseen. Vastaavasti ne jotka ovat täällä eläneet Jumalan tahdon mukaan, eivät ruumiista erotessaan kuitenkaan eroa Jumalasta ja ylösnousemuksessa hekin ottavat ruumiinsa Jumalan luo ja menevät ruumiissaan sinne, minne Jeesus on meidän edelläkävijänämme mennyt (Vrt Hebr 6: 20), ja pääsevät nauttimaan siitä kirkkaudesta, joka on ilmestyvä (1 Piet 5: 1) Kristuksessa. Eikä heidän osallisuutensa pääty ylösnousemukseen, vaan he pääsevät osallisiksi myös Kristuksen taivaaseen astumisesta ja koko jumalallisesta elämästä. Mutta näin ei käy niille, jotka ovat täällä eläneet lihallisesti ja joilla ei lähtönsä hetkellä ollut mitään yhteyttä Jumalaan. Kaikki tosin nousevat kuolleista, mutta jokainen omassa joukossaan kuten apostoli sanoo (1Kor 15: 23; Suomennos vuorollaan ei vastaa alkutekstin merkitystä). Joka on täällä “kuolettanut Hengellä lihan teot” (Room 8: 13), elää siellä Kristuksen kanssa jumalallista, todella ikuista elämää. Sen sijaan sellainen, joka on täällä lihan haluilla ja himoilla kuolettanut hengen, tulee siellä – voi onnetonta – tuomituksi yhdessä pahan alkusyyn ja aiheuttajan kanssa ja joutuu sietämättömiin, ihmisjärjelle käsittämättömiin rangaistuksiin, so. Uuteen, loppumattomaan kuolemaan. (Ilm. 20: 14) (Pyhä isämme Gregorios: Kirje nunna Ksenialle Filok. IV/53.6)

Viisas sielu

Viisas sielu pyrkii eroon irstaudesta, pöyhkeydestä, petollisuudesta, pahansuopuudesta, riistosta ja muista senkaltaisista pimeyden teoista, jotka ovat demoonista toimintaa ja kielivät sielun huonosta tilasta. Sitkeän ponnistelun ja harkinnan avulla ihminen, jota hänen mielihalunsa eivät vedä petollisiin nautintoihin, voi saavuttaa kaiken. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/21. 22)

Kun todella viisas sielu näkee pahojen ihmisten menestyvän ja ansiottomien voivan hyvin, ei se järjettömien ihmisten tavoin joudu hämmennyksiin ajatellessaan noiden tässä elämässä saamia nautintoja. Se tietää näet varsin hyvin, että kohtalo on vaihteleva, elämä epävarma, elinaika lyhyt ja tuomio lahjomaton. Viisas sielu uskoo, että Jumala kyllä pitää huolen hänen välttämättömästä ravinnostaan. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/44. 144)

Viisas sielu halveksii aineellisuutta ja lyhytaikaista elämää, niinpä se valitsee taivaan ihanuuden ja iankaikkisen elämän. Sen sielu saa Jumalalta nuhteettoman vaelluksensa tähden. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/44. 146)

Tee hyvää sille, joka tekee sinulle vääryyttä, ja Jumala on ystäväsi. Älä kenellekään panettele vihollisiasi. Harjoita rakkautta, siveyttä, kärsivällisyyttä, itsehillintää ja muuta senkaltaista. Tämä on näet Jumalan tuntemista ja Hänen seuraamistaan ja se tapahtuu nöyryyden, viisauden ja muiden hyveiden avulla. Tähän ei kuitenkaan pysty kuka tahansa, vaan ainoastaan viisas sielu. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/47. 165)

Toiset johtavista taivaallisista voimista ovat palavia ja kiihkeitä kaikessa mikä koskee Jumalaa – he eivät hetkeksikään lakkaa ylistämästä Jumalaa. Toiset taas ovat antautuneet Jumalan katselemiseen ja ovat täynnä tietoa ja viisautta. Pyhä tottumus saa heidät liikkumaan aina jumalallisten asioiden parissa. Myös puhtaat sielut ovat palavia ja kiihkeitä kaikessa jumalallisessa. Nekin ovat viisaita ja tietäviä sekä ylentävät jatkuvasti mielensä jumalallisiin tutkiskeluihin. Pyhä tottumus saa ne aina voimiensa mukaan askaroimaan jumalallisissa ja seisomaan vakaasti Jumalan edessä. Puhtaat sielut pystyvät myös ottamaan vastaan jumalallista valonsäteilyä, jonka kautta ne osallistuvat Olevaan. Sanoillaan ne välittävät Hänen valoaan ja armoaan runsain määrin toisillekin. (Pyhittäjä Niketas Stithatolainen: Rakkaudesta ja elämänvaelluksen … Filok. III/224-225. 26 – 27)

Sielu ja hyvä elämänvaellus

Sielu ja Kristus

Pankoon siis sielu uskalluksensa Kristukseen, pyytäköön Hänen apuaan älköönkä arkailko, sillä se ei taistele yksin, vaan yhdessä mahtavan kuninkaan Jeesuksen Kristuksen kanssa. Hän on kaikkien olevaisten, niin ruumiittomien kuin ruumiillistenkin, so. Näkyväisten ja näkymättömien, Luoja. (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä.. Filok. I/239.40)

Sielu, jolle Jeesus on tehnyt hyvää ja jonka Hän on täyttänyt suloisuudella, riemulla ja rakkaudella, ylistää Hyväntekijäänsä. Kiittäen ja iloiten sielu kutsuu avukseen Häntä, joka on antanut sille rauhan. Se näkee sisäisesti Hänet itsessään hajoittamassa pahojen henkien harhakuvia. (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä.. Filok. I/250.92)

Kun pelko yhtyy sieluun, sielu tulee katumuksen kautta raskaaksi tuomion ajatuksesta. Silloin sen kietovat heti tuonelan paulat” (Ps. 18: 6). Huokaukset ja tuskalliset kivut raatelevat sydäntä, kun se ajattelee pahojen osaksi tulevia rangaistuksia. Sitten sielu synnyttää monin kyynelin ja vaivoin järjen kohdusta sydämensä maahan pelastuksen hengen. Näin sielu vapautuu tuonelan vaivoista ja tuomion ajatusten tuskailuista; se täyttyy ilolla, eikä kaipaa muuta kuin tulevia hyvyyksiä. Puhtaus, sielun ystävä, rientää yhdessä siveyden kanssa sitä vastaan ja liittää sen rakkaudessa Jumalaan. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, se tuntee sanomatonta nautintoa. Tämän suloisen nautinnon vallassa se vuodattaa hartaan liikutuksen kyyneleitä ja ikään kuin astuu aistimaailman ulkopuolelle. Se rientää Yljän jälkeen kuin poissa suunniltaan ja huutaa sanomattomin sanoin: “Kiiruhdan sinun jälkeesi sinun voiteittesi tuoksun ohjaamana. (Kork. V. 1: 4 LXX) Sano minulle sinä, jota minä rakastan, missä laumaasi paimennat’? Missä lepäät puhtaan hengellisen näkemisen keskipäivällä. Etten hunnutettuna joutuisi sinun tovereittesi, vanhurskaiden, laumojen luo? (Vrt. Kork. V. 1: 7) sillä sinun luonasi on suurten salaisuuksien kirkas valo.” Niin Ylkä johtaa sielun kätkössä olleiden salaisuuksien häämajaan ja antaa sille viisauden nähdä kaiken luodun tarkoituksen. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhtaudesta Filok. III/188.49)

Sielu ja lepo

Laki käskee vertauskuvallisesti tehdä kuusi päivää työtä ja seitsemäntenä levätä. (2 Moos 20: 11) Sielun työtä on rahan tai muun omaisuuden avulla tapahtuva hyväntekeminen. Se saa levon ja rauhan myymällä kaikki ja antamalla köyhille, kuten Herra on sanonut. (Mt. 19: 21) Vapaana kaikesta omaisuudesta se lakkaa työstä ja viettää lepoa sisäisessä toivossa. Tähän lepoon Paavalikin kehottaa meitä pyrkimään: “Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon.” (Hebr. 4: 11) (Pyhittäjä Markus Askeetti: Niille, jotka arvelevat … Filok. I/197-198.148)

Sellainen jolla on murtunut, vaatimaton ja nöyrä henki, ei voi olla iloitsematta ulkonaisesti vaatimattomasta ja alhaisesta tilastaan, koska hän pitää itseään arvottomana kunniaan, hyvinvointiin, varallisuuteen ja muuhun sellaiseen. Joka siis pitää itseään näin arvottomana, on Jumalan autuaaksi ylistämä köyhä. Hän on oikea köyhä ja ansaitsee tämän nimen kokonaan eikä vain puoliksi. Siksi pyhä Luukas sanookin vain “Autuaita ovat köyhä”, (Lk 6: 20) lisäämättä “hengessään”. Tällaiset köyhät ovat kuulleet Jumalan Pojan kutsun ja seuranneet Häntä, ja heistä on tullut Hänen kaltaisiaan joka sanoo: “Oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä, niin te löydätte levon sielullenne.” (Mt. 11: 29) Tällaisten köyhien on taivasten valtakunta, he ovat sen perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa. (Pyhä isämme Gregorios: Kirje nunna Ksenialle Filok. IV/62.14)

Sielu ja oikeudenmukaisuus

Hengellinen tieto varoittaa meitä monista himoista, jotka alussa vaanivat jumalalliseen tutkisteluun syventävää sielua. Noista himoista vikkelimpiä ovat suuttumus ja viha. Niiden valtaan sielu joutuu ei niinkään pahojen henkien toiminnan kuin oman edistyksensä tähden. Sillä niin kauan kuin sielua hallitsee maailmallinen ajattelu, se ei juuri hätkähdä, vaikka näkisikin ihmisten polkevan oikeutta. Se huolehtii vain omien halujensa tyydyttämisestä ja vähät välittää siitä, mikä on oikein Jumalan edessä. Mutta kun se alkaa halveksia ajallisia asioita ja rakkaudesta Jumalaan rupeaa kohoamaan himojensa yläpuolelle, se ei enää kestä nähdä enempää itsensä kuin toistenkaan oikeutta poljettavan. Se raivostuu pahantekijöihin ja joutuu kiihdyksiin eikä voi rauhoittua, ennen kuin näkee oikeuden pilkkaajien joutuvan hyvittämään tekonsa. Tällainen sielu vihaa väärintekijöitä, mutta rakastaa suuresti oikeamielisiä. Viha ei kuitenkaan pääse sumentamaan sielun näkökykyä, kun sielun verho – tarkoitan ruumista – on paaston ohentama. Sitä paitsi on paljon parempi itkeä omaa tunteettomuuttaan kuin vihata väärintekijöitä. Sillä vaikka se olisikin heidän ansionsa mukaan, ei kuitenkaan ole mielekästä, että Jumalaa rakastava sielu antautuu vihan kiusattavaksi. Sillä viha vaientaa tiedon. (Autuas Diadokhos: 100 kohtaa kilvoitteluelämästä Filok. I/308.71)

Sielu – Kristuksen morsian

Ensin laaditaan aviosopimus täyttämällä käskyt. Hyveet ovat sen sinetti ja allekirjoitus. Sitten Ylkä, Kristus, antaa morsiamelle – sielulle – sormuksen eli Hengen kihlauksen.

Ennen häitä morsian saa sulhaselta vain kihlauksen merkin; sovitut myötäjäiset ja muut luvatut lahjat jäävät odottamaan itse avioliiton solmimista. Samoin hengellinen morsian – Kirkko ja meidän itse kunkin sielu – saa ensin Yljältä, Kristukselta, vain Hengen kihlat. Iankaikkiset hyvyydet ja taivaan valtakunta jäävät odottamaan siirtymistämme iankaikkisiin majoihin. Vakuutena niistä ovat Hengen kihlat, jotka kuvastimen tavoin heijastavat tulevaisia hyvyyksiä. Ne ovat Valtiaan ja Jumalan kanssa solmitun sopimuksen sinettinä.

Sulhanen saattaa toisinaan viipyä vieraalla maalla tai askarrella muiden asioiden parissa ja häät lykkääntyvät. Jos morsian tästä kimpaantuneena vähät välittää sulhasen rakkaudesta ja joko vetää henkselit aviosopimuksen yli tai repii sen kappaleiksi, hän joutuu heti luopumaan kaikista sulhaseen kohdistuneista odotuksistaan. Näin käy myös sielulle. Jos kilvoittelija alkaa nurkua “Kuinka pitkään minun oikein pitää vaivata itseäni?” ja laiminlyö askeettiset ponnistelunsa, ellei hän piittaa käskyistä eikä jatkuvasta katumuksesta, hän ikään kuin repii kappaleiksi ja heittää roskakoriin tekemänsä sopimukset. Hänen hengellinen kihlauksensa purkautuu heti ja hän joutuu luopumaan kaikista Jumalaan kohdistuvista toiveistaan.

Jos morsian suuntaa sulhaselleen kuuluvan rakkauden johonkuhun toiseen ja alkaa seurustella tämän kanssa, julkisesti tai salaa, hän menettää kaiken mitä sulhanen oli hänelle luvannut; lisäksi häntä odottaa häpeä ja laissa säädetty rangaistus. Samoin käy meillekin: jos joku meistä – avoimesti tai salaa-suuntaa Kristus-Yljälle kuuluvan rakkauden johonkin muuhun ja antaa muiden asioiden vallata sydämensä, hän alkaa herättää Yljässä vihaa ja inhoa eikä ole arvollinen Yljän yhteyteen. Herra on itse sanonut: “Minä rakastan niitä, jotka minua rakastavat.”

Itse kukin päätelköön näistä merkeistä, onko hän saanut Hengen kihlat Kristus-Yljältä ja Valtiaalta. Kihlat saanut katsokoon, ettei menetä niitä. Se taas, jolla ei vielä ole Hengen kihloja, tavoitelkoon niitä hyvien tekojen ja hartaan katumuksen avulla ja kihlat saatuaan säilyttäköön ne käskyjä noudattamalla sekä kehittymällä hyveissä. (Pyhittäjäisämme Simeon Uusteologi: Käytännön kilvoittelusta ja Filok. III/115-117. 76, 78-82)

Kun pelko yhtyy sieluun, sielu tulee katumuksen kautta raskaaksi tuomion ajatuksesta. Silloin sen kietovat heti tuonelan paulat” (Ps. 18: 6). Huokaukset ja tuskalliset kivut raatelevat sydäntä, kun se ajattelee pahojen osaksi tulevia rangaistuksia. Sitten sielu synnyttää monin kyynelin ja vaivoin järjen kohdusta sydämensä maahan pelastuksen hengen. Näin sielu vapautuu tuonelan vaivoista ja tuomion ajatusten tuskailuista; se täyttyy ilolla, eikä kaipaa muuta kuin tulevia hyvyyksiä. Puhtaus, sielun ystävä, rientää yhdessä siveyden kanssa sitä vastaan ja liittää sen rakkaudessa Jumalaan. Kun sielu on yhdistynyt Jumalaan, se tuntee sanomatonta nautintoa. Tämän suloisen nautinnon vallassa se vuodattaa hartaan liikutuksen kyyneleitä ja ikään kuin astuu aistimaailman ulkopuolelle. Se rientää Yljän jälkeen kuin poissa suunniltaan ja huutaa sanomattomin sanoin: “Kiiruhdan sinun jälkeesi sinun voiteittesi tuoksun ohjaamana.” (Kork. v. 1: 4 LXX) Sano minulle sinä, jota minä rakastan, missä laumaasi paimennat? Missä lepäät puhtaan hengellisen näkemisen keskipäivällä, etten hunnutettuna joutuisi sinun tovereittesi, vanhurskaiden, laumojen luo? (Vrt. Kork. v. 1: 7) sillä sinun luonasi on suurten salaisuuksien kirkas valo.” Niin Ylkä johtaa sielun kätkössä olleiden salaisuuksien häämajaan ja antaa sille viisauden nähdä kaiken luodun tarkoituksen. (Niketas Stithatolainen: Mielen puhdistamisesta Filok. III/188.49)

Sielun kadotus

Vain henkinen pääoma pysyy turvassa ja on riistäjien ja varkaiden ulottumattomissa. Sitä on hyveellinen ja Jumalan mielen mukainen elämänvaellus, tieto ja hyvien tekojen ahkerointi. Mutta rikkaus on sokea ohjaaja ja mieletön neuvon-antaja. Joka väärinkäyttää rikkautta elääkseen ylellisesti, kadottaa ymmärtämättömän sielunsa. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/30.70)

Sielun kuolema

Ruumiin kukoistus ja tämän elämän viettäminen rikkauden ja vallan nautinnoissa koituu kuolemaksi. Sen sijaan vaivannäkö kärsivällisyys, kiitollisuudella kestetty puute ja ruumiillinen kuolema ovat sielulle elämäksi ja iankaikkiseksi autuudeksi. (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/44.145)

Kun ruumis kuolee, se eroaa maailmasta. Samoin sielukin rukouksen ylimmällä asteella ikäänkuin kuolee ja irtautuu kaikista maallisista mielikuvista. Ilman tällaista kuolemaa sielu ei voi olla Jumalan yhteydessä ja elää Hänessä. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/91.62)

Taipumus pahaan on sielun sairautta, synninteko taas on sielun kuolema. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä Filok. II/229.89)

Lähimmäisen vihaaminen on sielun kuolemaksi. Tällainen viha hallitsee panettelijan sielua ja säätelee hänen tekojaan. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä Filok. II/235. 50)

Sillä sielu, joka murehtii onnetonta tilaansa ja jota alituisesti piinaa omien syntiensä muisto, kuolee maailmalle ja maailma sille, toisin sanoen: lihan himot eivät pysty tällaiseen ihmiseen. Joka on luopunut maailmasta ja liittynyt Kristukseen ja elää vaieten, hän rakastaa Jumalaa, säilyttää itsessään Jumalan kuvan ja kasvaa Hänen kaltaisuuteensa. Hän saa ottaa Jumalalta vastaan Hengen lahjan ja hänestä tulee Jumalan — eikä pahojen henkien — asumus ja hän tekee Jumalalle otollisia tekoja. Sielu joka on puhdistunut ja vapautunut maallisista huolista ja lihan saastutuksesta, niin ettei siinä ole ‘tahraa eikä ryppyä’,’ (Ef 5: 27) saa vanhurskauden seppeleen ja säteilee hyveiden kauneutta.” (Abba Filemon: Hyödyllinen kertomus Filok. II/265.19)

Tiedä siis, kunnianarvoinen äiti, tai paremminkin opeta sinä niitä nuoria neitoja, jotka ovat valinneet Jumalan tahdon mukaisen elämän, pitämään mielessään, että on olemassa myös sielun kuolema, vaikka sielu luontojaan onkin kuolematon. Niinpä Kristuksen rakastama teologikin (apostoli Johannes) sanoo: “On syntiä, joka on kuolemaksi – – ja on syntiä, joka ei ole kuolemaksi. (1Joh 5: 16-17) Ja suuri Paavali toteaa – sielun kuolemaa tarkoittaen: “Maailman murhe tuottaa kuoleman” (2 Kor 7: 10). Toisaalla hän kehottaa: “Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!” (Ef 5: 14). Mistä kuolemasta hän kehottaa nousemaan? Tietenkin siitä jonka saavat aikaan sielua vastaan sotivat lihan himot” (1 Piet 2: 11). Siksi Herrakin kutsui kuolleiksi niitä, jotka elävät tässä turhuuden maailmassa. Hän ei suostunut opetuslapsen pyyntöön, kun tämä halusi mennä hautaamaan isänsä, vaan käski opetuslapsen seurata itseään ja antaa kuolleiden haudata kuolleensa.” (Mt 8: 22) Kuolleiksi Herra siis kutsuu myös elossa olevia mutta sielultaan kuoleutuneita.

Niin kuin sielun eroaminen ruumiista merkitsee ruumiin kuolemaa, niin merkitsee myös Jumalan eroaminen sielusta sielun kuolemaa, ja kuolema sanan täydessä merkityksessä on juuri sielun kuolema. Sitä Jumala tarkoitti myös varoittaessaan Aadamia paratiisissa: “Sinä päivänä, jona sinä syöt kielletystä puusta, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” (1 Moos 2: 17) Rikkomuksessa kuoli näet Aadamin sielu, koska rikkomus erotti sen Jumalasta. Ruumiillisesti Aadam sen sijaan eli peräti 930-vuotiaaksi. (1 Moos. 5: 5)

Tosin aikanaan seuraavassa uudestisyntymisessä, vanhurskaiden ylösnousemuksessa, myös lainrikkojien ja syntisten ruumiit nousevat ylös, mutta vain siirtyäkseen kuolemasta kuolemaan (Ilm 20: 14), iankaikkiseen rangaistukseen, kuolemattoman madon (Mk 9: 44; puuttuu suom. UT: sta) ruoaksi, hammasten kiristykseen (Mt 8: 12), ulos pilkkopimeään (Mt. 8: 12), helvetin pimeyteen ja sammumattomaan tuleen” (Mt 5: 22), josta profeetta sanoo: “Laittomat ja syntiset palavat yhdessä eikä ole sammuttajaa.” (Jes. 1: 31 LXX) “. Tämä on “toinen kuolema”, niinkuin Johannes Ilmestyskirjassa meille opettaa. (Ilm. 20: 14)

Kuule myös, mitä suuri Paavali sanoo: “Jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää. (Room. 8: 13) Paavali puhuu tässä tulevan maailman elämästä ja kuolemasta ja tarkoittaa elämällä pääsyä iankaikkisen valtakunnan nautintoon, kuolemalla taas ikuista rangaistusta. Jumalan käskyjen rikkomisesta seuraa siis sekä sielun että ruumiin kaikinpuolinen kuolema niin tässä ajassa kuin myös tulevassa päättymättömän rangaistuksen paikassa.

Mutta samoin kuin sielun kuolema on tosi kuolema, niin on myös sielun elämä todellista elämää. Sielun elämä puolestaan on sielun yhdistymistä Jumalaan, niin kuin ruumiin elämä on ruumiin yhteyttä sieluun. Samoin kuin sielu koki kuoleman kun se rikkomalla käskyn erosi Jumalasta, samoin se tulee uudestaan eläväksi, kun se tottelemalla käskyä yhdistyy jälleen Jumalaan. Kristus sanookin evankeliumissa: “Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä” (Joh 6: 63) Tämän kokenut Pietari lausui Herralle: “Sinulla on elämän sanat.” (Joh. 6: 68) Mutta iankaikkisen elämän sanoja ne ovat vain niitä noudattaville, tottelemattomille tämä elämän käsky koituu kuolemaksi. (Vrt. Room. 7: 10) Apostolitkin, jotka olivat Kristuksen hyvä tuoksu, olivat toisille kuoleman haju kuolemaksi, toisille taas elämän tuoksu elämäksi. (2 Kor. 2: 16)

Vastaavasti sielun ylösnousemusta – ts. Sen paluuta Jumalan yhteyteen, mikä toteutuu, kun tottelemme Hänen käskyjään-, seuraa myös ruumiin ylösnousemus, ruumis yhdistyy jälleen sieluun. Tämän ylösnousemuksen lopputuloksena on sitten todellinen katoamattomuus, iankaikkinen elämä yhdessä iankaikkisen Jumalan kanssa niille, jotka ovat siihen otollisia: he ovat muuttuneet lihallisista hengellisiksi ja elävät Jumalan enkelien tavoin taivaissa. Tästä apostoli sanoo: “Meidät temmataan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin, ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.” (1 Tess. 4: 17; lyhennys)

Jumalan Poika, joka rakkaudesta ihmisiin tuli ihmiseksi, kuoli ruumiillisesti, kun Hänen sielunsa erosi ruumiista, vaikkei se eronnutkaan jumaluudesta. Siksi Hän myös herätti oman ruumiinsa kuolleista ja otti sen kunniassa ylös taivaaseen. Vastaavasti ne jotka ovat täällä eläneet Jumalan tahdon mukaan, eivät ruumiista erotessaan kuitenkaan eroa Jumalasta ja ylösnousemuksessa hekin ottavat ruumiinsa Jumalan luo ja menevät ruumiissaan sinne, minne Jeesus on meidän edelläkävijänämme mennyt (Vrt. Hebr. 6: 20), ja pääsevät nauttimaan siitä kirkkaudesta joka on ilmestyvä (1 Piet. 5: 1) Kristuksessa. Eikä heidän osallisuutensa pääty ylösnousemukseen, vaan he pääsevät osallisiksi myös Kristuksen taivaaseen astumisesta ja koko jumalallisesta elämästä. Mutta näin ei käy niille jotka ovat täällä eläneet lihallisesti ja joilla ei lähtönsä hetkellä ollut mitään yhteyttä Jumalaan. Kaikki tosin nousevat kuolleista, mutta jokainen omassa joukossaan kuten apostoli sanoo (1 Kor. 15: 23; suom. Vuorollaan ei täysin vastaa alkutekstin merkitystä)”. Joka on täällä “kuolettanut Hengellä lihan teot” (Room 8: 13)’, elää siellä Kristuksen kanssa jumalallista, todella ikuista elämää. Sen sijaan sellainen, joka on täällä lihan haluilla ja himoilla kuolettanut hengen, tulee siellä – voi onnetonta – tuomituksi yhdessä pahan alkusyyn ja aiheuttajan kanssa ja joutuu sietämättömiin, ihmisjärjelle käsittämättömiin rangaistuksiin, so. Uuteen, loppumattomaan kuolemaan. (Ilm. 20: 14)

Missä sitten sai alkunsa tämä varsinainen kuolema, joka tuottaa sekä sielulle että ruumiille niin ajallisen kuin iankaikkisenkin kuoleman? Eikö juuri elämän maassa? Sen tähden ihminen tuomittiinkin heti maanpakoon, pois Jumalan paratiisista, sillä hänen elämänsä oli alkanut tuottaa kuolemaa eikä ollut enää sovelias paratiisiin. Vastaavasti myös varsinainen elämä, joka tuottaa sekä sielulle että ruumiille todellisen, kuolemattoman elämän, saa nyt alkunsa täällä kuoleman paikassa. Älköön kuitenkaan sellainen, joka ei kiiruhda hankkimaan tätä elämää sieluunsa jo täällä, pettäkö itseään tyhjillä toiveilla, että saisi sen siellä, rajan takana. Hänen on myös turha toivoa, että saisi maistaa Jumalan ihmisrakkautta tulevassa ajassa. Silloin on maksun ja koston päivä (Vrt. Jes. 63: 4) – ei myötätunnon ja ihmisrakkauden. Silloin Jumalan kiivastus, viha ja oikeudenmukaisuus astuvat esiin. Silloin Jumala kohottaa korkealle väkevän kätensä rankaisemaan tottelemattomia. (Vrt. Jes. 5: 25) Voi sitä, joka lankeaa elävän Jumalan käsiin! (Vrt. Hebr. 10: 31) Voi sitä, joka siellä joutuu kokemaan Jumalan suuttumuksen eikä ole jo täällä Jumalan pelon koulussa oppinut, kuinka voimakas Hänen vihansa voi olla, eikä ole teoillaan ennalta turvannut itselleen Hänen rakkauttaan. Nämä kokemukset kuuluvat tähän nykyiseen aikaan, sitä varten Jumala on antanut meille tämän elämän katumuksen paikaksi. Ellei näin olisi, menettäisi ihminen heti syntiä tehdessään myös tämän elämän. Mitä hyötyä hänellä siitä olisi’?

Sielun kuolemattomuus

Ruumiissa on sielu, sielussa mieli, mielessä järki. Nämä apunaan ihminen ajattelee Jumalaa ja ylistää Häntä. Näiden kautta Jumala tekee sielun kuolemattomaksi, lahjoittaa sille katoamattomuuden ja iankaikkisen autuuden. Sillä Jumala on antanut kaikille luoduille elämän sulasta hyvyydestään (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/36. 98)

Sielun kuolemattomuus on himottomuutta ja hengellistä tietoa. Nautintojen orjan mahdotonta päästä siitä osalliseksi. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä Filok. II/223. 14)

Sielun lähtö ruumiista

Kuten ihminen tulee äitinsä kohdusta alastomana, niin sielukin alastomana lähtee ruumiista. Joku lähtee puhtaana ja valoisana, toisessa on näkyvissä hairahdusten tahroja, joku taas on aivan musta monien rikkomustensa takia. Sen tähden järkevä ja Jumalaa rakastava sielu elää hurskaasti ja pitää kuolemanjälkeiset rangaistukset mielessään, ettei sitä tuomittaisi niihin. Sillä vain mielettömät epäuskoiset elävät jumalattomasti, tekevät syntiä ja halveksivat tuonpuoleisia asioita.

Kuten ruumiin on välttämättä synnyttävä silloin, kun se on päättänyt kehityksensä kohdussa, niin on sielunkin, joka on saavuttanut Jumalan sille säätämät rajat ruumiissa, lähdettävä pois ruumiista.

Jos sikiö tulee äidin kohdusta kesken kehityksensä, se ei voi kasvaa normaalisti. Samoin ei sielukaan voi pelastua eikä liittyä Jumalaan, jos se poistuu ruumiista ennenkuin on ehtinyt hyvän elämänvaelluksen avulla edetä Jumalan tuntemisessa (Pyhä Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta Filok. I/38.111,114,116)

Kun sielu kuoleman jälkeen on kohonnut korkeuksiin ja Kristus puolustaa sitä taivaan porteilla, ei sen sielläkään tarvitse pelätä vihollisiaan, vaan se voi rohkeasti, kuten nyt niin silloinkin, puhutella niitä. Sielun tulee vain aina lähtöönsä saakka väsymättä päivin ja öin huutaa avukseen Herran Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan nimeä ja Hän toimittaa sille pian oikeuden sen pettämättömän jumalallisen lupauksen mukaan, jonka Hän lausui vertauksessaan väärästä tuomarista. (Lk. 18: 1-8) Vakuutan teille: Hän toimittaa sen sekä tässä nykyisessä elämässä että sielun ruumiista lähdön jälkeen. (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä Filok. I/263.149)

Sielun erotessa ruumiista vihollinen hyökkää sen kimppuun röyhkeästi pilkaten ja syyttää sitä julmasti ja kauhistuttavasti sen synneistä. Mutta Jumalaa rakastava ja Häneen uskova sielu ei silloin säikähdä vihollisten hyökkäyksiä ja uhkauksia, vaikka synti olisi sitä useinkin haavoittanut, vaan on vahva Herrassa. Ilo antaa sille siivet ja rohkeutta se saa pyhiltä voimilta, jotka sitä suojelevat. Uskon valo ympäröi sitä ja sen suojasta se huutaa ilkeälle paholaiselle: “Mitä sinulla on meidän kanssamme tekemistä, sinä Jumalasta erotettu ja taivaasta karkotettu paha palvelija? Sinulla ei ole valtaa meihin. Kristus, Jumalan Poika, on meidän Valtiaamme ja kaikkien Valtias. Häntä vastaan olemme tehneet syntiä ja Hänelle myös teemme tiliä. Hänen pelastavaisen armonsa panttina meillä on Hänen kunniakas ristinsä. Sinä kelvoton pakene kauaksi meistä. Sinulla ei ole mitään tekemistä Kristuksen palvelijoiden kanssa”. Kun sielu rohkeasti puhuu tällä tavoin, saatana kääntyy pakosalle huutaen ja valittaen, koska se ei voi vastustaa Kristuksen nimeä. Niin sielu kohoaa yhä ylemmäksi ja tallaa vihollisen jalkoihinsa ja löylyttää sitä kuin haukka varista. Sen jälkeen se pääsee iankaikkiseen iloon, kun Jumalan enkelit saattavat sen sinne, mihin se sisäisen tilansa perusteella kuuluu. (Pyhittäjä Johannes Karpathoslainen: Filok. I/342.25)

Puhdista sielusi pahoista mielikuvista ja anna ylevien ajatusten valaista sitä. Älä unohda, että “nautintoa rakastava sydän muuttuu lähdön hetkellä sielun vankilaksi ja kahleeksi. Vaivannäköä rakastavasta sydämestä sen sijaan tulee avoin ovi”. Todellakin, enkelit tulevat noutamaan puhtaita sieluja niiden erotessa ruumiista ja johtavat ne autuaalliseen elämään. Mutta puhdistumattomat ja paatuneet sielut joutuvat – voi heitä onnettomia! – pahojen henkien kuristukseen. (Pyhä Teodoros, Edessan piispa: Sielulle hyödyllisiä opetuksia Filok. II/19.28)

Sisäisestä toiminnasta riippuu, saako sielu voitonseppeleen vai tulevatko sen osaksi rangaistukset ja kuritukset. Jos se harrastaa jumalallisia asioita ja hoitaa nöyryyden puutarhaa, se saa ylhäältä kyynelvirtoja, joilla se kastelee ja ruokkii rakkautta ja uskoa Jumalaan sekä myötätuntoa lähimmäisiä kohtaan. Nämä hyveet uudistavat sielussa Kristuksen kuvan kauneuden. Sielusta tulee ihmisille valo, joka hyveittensä säteillä vetää puoleensa heidän katseensa ja saa kaikki ylistämään Jumalaa. Mutta silloin sielu kasvattaa vihan ohdakkeita ja kääntää selkänsä hyvälle, jos se askartelee alhaisten ja maallisten asioiden parissa ja kaivelee synnin syövereitä löyhkän ja synkeyden keskellä. Näin sielussa uudistuu vanhan ihmisen kuva – maisen, kauneudesta osattoman olennon kuva, sielusta tulee pimeyden lähde sitä lähestyville: pahoilla teoillaan ja puheillaan se turmelee yksinkertaisia sieluja, joilta puuttuu vankka perustus, ja saa ne herjaamaan Jumalaa. Palkkansa sielu saa sen mukaan, missä tilassa kuolema sen tapaa. (Niketas Stithatolainen: Käytännön kilvoituselämästä Filok. III/143.32)

Sielun täydellisyys

Sielu on täydellinen silloin, kun sen halujen ainoa kohde on Jumala. (Pyhä Maksimos Tunnustaja: Rakkaudesta Filok. II/121. 98)

Mieli on täydellinen silloin kun se on hengellisen tiedon läpitunkema. Sielu on täydellinen silloin kun se on hyveiden kyllästämä. (Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen: Rakkaudesta, itsehillinnästä … Filok. II/226. 54)

**Kts. Yksinkertaisuus s. 362

Ylösnousemuksensa jälkeenkin Herra ilmestyi useita kertoja omilleen eri aikoina ja antoi heille rauhan sanoen: “Rauha teille!” (Joh. 20: 19) Pietari, jolle Herra uskoi opetuslasten johtajan tehtävän, sai kuulla kolmesti kehotuksen: “Jos sinä, Pietari, rakastat minua enemmän kuin muut, kaitse minun lampaitani.” (Vrt. Joh. 21: 15-17) Tämä osoittaa, että laumasta huolehtiminen on tavallaan palkka palavasta rakkaudesta Häntä itseään, Herraamme Jeesusta Kristusta kohtaan. Ei liene yhtään liioittelua sanoa, että nämä kolme suurenmoista hyvettä, rukous, rauha ja rakkaus, kantavat myös kolme erinomaista hedelmää: sielun puhdistumisen, valaistumisen ja täydellistymisen. (Munkit Kallistos ja Ignatios: Ohjeita niille, jotka ovat… Filok. IV/133. 10)

Mielen puhtaudesta: “Mieli on puhdas, kun se on vapautunut tietämättömyydestä ja kun jumalallinen valo valaisee sitä.”

Sielun puhtaudesta: “Sielu on puhdas, kun se on vapautunut himoista ja riemuitsee lakkaamatta Jumalan rakkaudesta.”

Sydämen puhtaudesta: “Sydän on puhdas, kun se tuo Jumalan eteen muistin joka on täysin tyhjä kuvista ja muodoista ja valmis painamaan itseensä vain ne merkit, joiden kautta Jumala yleensä ilmaisee itsensä.”

Sielun täydellisyydestä: “Sielu on täydellinen silloin, kun sen halujen ainoa kohde on Jumala.”