Ortodoksinen avioliitto
1.Johdanto
Usein kysytään, mikä on ortodoksinen näkemys avioliitosta. Vastausta tähän kysymykseen on etsittävä ortodoksisesta opetuksesta koskien avioliiton “sakramenttia eli salaisuutta”. Ortodoksinen kirkko pitää avioliittoa sakramenttina. Tiedämme, että myös roomalaiskatolinen kirkko pitää avioliittoa sakramenttina. On kuitenkin hyvin tärkeä ero, joka tässä suhteessa tarvitsee selitystä. Ensiksikin roomalaiskatolinen kirkko uskoo, että morsian ja sulhanen toteuttavat avioliiton yhdessä keskenään, lupauksillaan toisilleen. Ortodoksisessa kirkossa avioliiton pyhittää pappi tai piispa, joka anoo Jumalaa seurakunnan nimissä lähettämään Pyhän Hengen miehen ja naisen päälle ja tällä tavoin tekemään heidät “yhdeksi lihaksi”. Lisäksi avioliitto on ortodoksiselle kirkolle pikemminkin pyhä tie Jumalan etsimiseksi, ykseyden ja rakkauden salaisuus, valmistava kuvaus Jumalan valtakunnasta, kuin edellytys lisääntymiselle.
Avioliitto ei ole kirkon keksimä eikä käyttöön ottama elämänmuoto. Kaikissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa avioliitolla on keskeinen sija. Usein avioliittoa määrittelevät tarkat perinteet ja yksityiskohtaiset säädökset, jotka saattavat paljonkin vaihdella. Useimmissa kulttuureissa avioliitto solmitaan uskonnollisin menoin. Avioliittoa saatetaan pitää ensi sijassa maallisena instituutiona, koska avioliittoja solmitaan, uskoivatpa ihmiset Jumalaan tai ei.
Alkukirkko hyväksyi vallitsevat yhteiskunnalliset käytännöt. Pakanallisuudessa ja juutalaisuudessa solmitut avioliitot hyväksyttiin sellaisinaan kristityiksi tulon jälkeenkin. Moniavioisuutta kristinuskossa ei ole alusta alkaen hyväksytty. Kristinuskoon vaikutti sekä hellenistinen että juutalainen kulttuuri. Juutalainen vaikutus tuli UT:n välityksellä ja se oli usein vastavaikutusta.
Juutalaisessa avioliittonäkemyksessä pääpaino ja -merkitys on suvun jatkumisessa. Usko ylösnousemukseen oli epämääräistä, mutta usko elämän jatkumiseen jälkeläisissä oli selvä. Lapset olivat avioliiton tarkoitus ja lapsettomuus katsottiin häpeäksi.
Kristillisen avioliittonäkemyksen perustana on Kristuksen ylösnousemus. Persoonallinen elämä jatkuu ylösnousemuksessa. Siksi ei ole tarpeen huolehtia elämän jatkumisesta jälkeläisten välityksellä. Lapsetonkaan avioliitto ei ole tarkoitukseton, eikä lapsettomuutta pidetä häpeänä. Leskeksi jääneitä ei rohkaista avioitumaan uudestaan, joskin se hyväksytään. Kirkko omaksui käytännössä roomalaisen juridisen näkemyksen.
Avioliitto Rooman lainsäädännössä ja alkukirkossa oli ennen kaikkea juridinen sopimus. Suvunjatkaminen ei ole ensi sijalla, vaan ydin on vapaassa sopimuksessa. Molempien sukupuolten tasa-arvoa ja vapautta painotettiin. Avioliitto rekisteröitiin, jolloin se oli virallinen. Yhteiskunta ei ollut sen pitemmälle kiinnostunut. Kristinusko ei halunnut asettaa maallista lakia kyseenalaiseksi, vaan hyväksyi sen. Kristinusko toi sopimukseen sakramentaalisen osan. Nyt kihlaus on sopimus ja sen jälkeen voidaan avioliittoon tuoda sakramentaalinen puoli.
Kuitenkin Kirkon isistä mm. Dionysios Areopagita, Teodoros Studites ja Gregorios Palamas eivät sisällytä avioliittoa sakramenttiluetteloonsa.
2. Kristillinen avioliitto: Salaisuus- sakramentti
Ortodoksisen opetuksen mukaan avioliitto on salaisuus, sakramentti, joka on Jumalan siunauksella asetettu luomisen kuluessa. Valitut ihmiset ymmärsivät sen sitten salaisuudeksi, joka saa alkunsa jumalallisesta luomisesta. Kristus vahvistaa tämän sanoessaan: ”Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi” (Mark.10:6-8)
Raamatun mukaan avioliitto perustuu:
miehen ja naisen väliseen eroavuuteen ensimmäisessä luomisessa “Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät (1.Moos. 1: 27)
naisen luomiseen Aadamin kylkiluusta (1.Moos. 2:21-24):”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.
Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: “Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.”(1. Moos. 1: 27-28)
Nämä kolme seikkaa tekevät avioliitosta hengellisen käytännön, eivät vain kahden ihmisen tekemän pelkän liiton ansiosta, vaan erityisesti sen seikan vuoksi, että se on ilmaus Jumalan tahdosta. Luonnollisesta avioliitosta tulee ikään kuin jumalallinen liitto, tästä johtuen sillä on siis täysin mystinen luonne, jota kirkko painottaa. Avioliiton perusperiaate ja siksi avioliiton olennainen tekijä on kunkin persoonan liittyminen vastakkaista sukupuolta olevaan persoonaan,jolloin heistä tulee yhtä. Tämä perustekijä yhdestä persoonasta avioliitossa pysyy voimassa ensin luotujen syntiinlankeemuksen jälkeenkin Vanhassa Testamentissa, vaikka tästä ei olekaan pidetty kiinni käytännössä.
Tämä avioliiton osatekijä edellyttää samankaltaisuutta Jumalan ja valitun kansan välisen suhteen välillä. Käsitys yhdestä persoonasta avioliitossa on Kristuksen opetuksen vahvistama.
Paavali ensimmäisenä ymmärtää Kristuksen opetuksen olemuksen koskien avioliittoa ja sen pyhyyttä. Hän kuvaa sitä “suureksi salaisuudeksi tarkoittaen Kristusta ja seurakuntaa”. Määritelmä “Kristusta ja seurakuntaa” tarkoittaa apostoli Paavalin mukaan sitä, että hengellinen rakkauden, sitoutumisen ja keskinäisen kumppanille alistumisen side – mikä on merkkinä heidän täydellisestä ykseydestään – on olemassa vain, kun se on vastaa rakkautta Kristukseen ja Hänen kirkkoonsa. (Ef. 5:22-33).
Kumppaneiden suhde, joka kasvaa avioliitosta, on toisin sanoen niin olennainen, niin läheinen ja niin hengellinen, kuin olemassa oleva Kristuksen suhde Kirkkoonsa. Kirkon ykseys – kastettujen yhteisönä – Kristuksen kanssa ja sen ylläpitäminen tapahtuu jumalallisen Eukaristian sakramentin kautta.
Eukaristia on kaikkien sakramenttien keskus ja asettaa ihmissuvun lopunaikaa koskevan näköalan yhteyteen. Tällä tavoin avioliitto nimittäin “kirkastaa” miehen ja vaimon ykseyden uudeksi todellisuudeksi, nähtynä Kristus- elämän näkökulmasta. Tämän vuoksi apostoli Paavali ei epäröi nimittää tätä ratkaisevaa askelta inhimillisessä olemassaolossa Kristuksen ja Hänen Kirkkonsa “salaisuudeksi” (eli sakramentiksi). Tämä on ainoa syy, miksi todellinen kristillinen avioliitto voi olla ainutlaatuinen, “koska se on Jumalan valtakunnan Salaisuus, joka saa aikaan ihmiskunnalle ikuisen ilon ja ikuisen rakkauden”. Tämä ykseys, joka on avioliiton sakramentin aikaansaama, ei ole yksipuolista Kirkon toimintaa. Ihmistä ei kutsuta viime kädessä osallistumaan passiivisesti Jumalan armosta, vaan Jumalan kanssatoimijana. Ja jopa ihmisen tullessa kanssatoimijaksi hän pysyy riippuvaisena inhimilliseen olemassaoloon liittyvästä heikkoudesta ja synnillisyydestä.
Tässä valossa lastensynnyttäminen (1.Tim. 2:15) on ymmärrettävissä ihmisen luomistyöhön osallistumisena. Avioliiton sakramentti eli salaisuus on välittömässä yhteydessä elämän salaisuuteen, ihmissielujen syntymään, kuolemattomuuteen ja niiden kuolemaan.
Avioliitto saa sakramentaalisen merkityksen yhteydestään pyhään Ehtoolliseen. Sakramentaalisuus käsittää koko avioelämän, ei ainoastaan avioliittoon vihkimistä. Perinne painottaa avioliiton ainutkertaisuutta. Lähtökohtana sakramentille on Ef.5:20 – 33.( Kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Vaimot ja aviomiehet
Alistukaa toistenne tahtoon, Kristusta totellen. Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon,sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon.
Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä.Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään.Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme.) Avioliitto ei ole pelkästään maallisia tarpeita tai suvunjatkamista varten, vaan siinä on ennen kaikkea sakramentaalinen puoli. Kirkko vaatii vain yhden avioliiton. Myönnytyksenä inhimilliselle heikkoudelle on hyväksytty toinen ja kolmaskin avioliitto, joilla ei kuitenkaan ole sellaista sakramentaalista merkitystä kuin ensimmäisellä. Alkukirkossa ei ollut erityistä vihkitoimitusta. Avioliittojen solmiminen tapahtui vanhojen juutalaisten ja roomalaisten juridisten perinteiden mukaan. Kirkon tehtäväksi jäi niiden tunnustaminen. Kristityt ottivat huomioon kirkon asettamat velvoitteet.
Ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien kristityt alkoivat pyytää siunauksen avioliitolleen seurakunnan vanhimmalta tai piispalta. Avioliitto sinetöitiin osallistumalla yhteisesti pyhään Ehtoolliseen. Neljänneltä vuosisadalta on mainintoja, että avioliittoon yhdistyvät juhlallisesti kruunattiin liturgian yhteydessä. Liturgiaan oli myös liitetty erityisiä rukouksia avioliittoon menevien puolesta. Kirkollinen vihkiminen ei ollut vielä pakollinen 800-luvulla Bysantissa. 900-luvulla otettiin käyttöön erillinen vihkitoimitus. Siitä lähtien vain kirkollinen avioliitto olisi laillinen. Näin keisari Leo VI:n aikana kirkosta tuli se viranomainen, joka yksin antoi avioliitolle juridisen pätevyyden. Avioliitto erotettiin nyt Eukaristiasta ja vihkikaava muodostui vähitellen nykyiselleen.
3. Avioliiton tarkoitus
Tässä suhteessa on selvää, että roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko eroavat käsityksessään avioliiton tarkoituksesta. Ortodoksisessa teologisessa ajattelussa tarkoitus on ensiksikin keskinäinen rakkaus, aviopuolisoiden välinen suhde ja apu heidän Kristuksessa täydellistymisekseen. Vasta sen jälkeen tulee heidän seksuaalisten tarpeidensa hillitseminen ja ihmisrodun lisääminen lasten synnyttämisen kautta.
On merkillepantavaa, että Uudessa testamentissa ei löydy viittausta avioliitosta lasten synnyttämisen tarkoituksessa. Roomalaiskatolisessa kirkossa taas nähdään, että avioliiton perimmäinen tarkoitus on lisääntyminen ja lastensynnyttäminen.
Avioliiton päätarkoituksen ymmärtäminen lastensynnyttämiseksi on kapea näköala miehen ja naisen avioelämästä. Mikä arvo seksuaalisella kanssakäymisellä on miehen ja naisen välillä hedelmättömyyden tapauksissa ja vaihdevuosien jälkeen, tai jos nainen on lääketieteellisesti kykenemätön saamaan lapsia? On varmaa, että avioparilla on etusijalla perhe, kuinka ansiokas perheen tarkoitus sitten onkaan.
Kertomus perheen perustamisesta löytyy 1. Mooseksen kirjan toisesta luvusta, ja se käsittelee sitä seikkaa, että “mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi”. (1. Moos. 2:24), ilman mainintaakaan lastensynnyttämisestä. Pyhä Johannes Krysostomos viittaa tähän sanoessaan: “On kaksi syytä, minkä vuoksi avioliitto perustettiin … jotta mies tyytyisi yhteen vaimoon … joka synnyttäisi hänelle lapsia, mutta ensimmäinen on kaikkein tärkeintä… Mitä lasten synnyttämiseen tulee, tämä ei välttämättä liity avioliittoon… todisteena tästä ovat monet avioliitot, joissa lasten saaminen ei ole mahdollista. Tämän vuoksi ensisijainen syy avioliitolle on säännellä seksuaalista elämää, erityisesti nyt, kun ihmissuku on jo kansoittanut koko maailman”.
4. Avioliiton pyhyys ja purkamattomuus
Edellä jo sanottiin, että avioliitto puhtaimmassa muodossaan on jumalallisen suunnitelman luonnollinen järjestys. Se on perheen perustus, yhteisö, jossa ihmisen jaloimmat tunteet kykenevät kehittymään. Avioliitto on olemukseltaan pyhä laitos ja sen pyhyys on sinetöity Kirkon kautta, joka näkee avioliiton jumalallisena laitoksena ja salaisuutena. Sen vuoksi avioliitto ei perustu avioliiton osapuolten sopimukseen eikä vapaaseen tahtoon, vaan Jumalan armo on erityisen keskeinen, ja se annetaan Kirkon hyväksynnällä piispan persoonassa.
Opetus koskien avioliiton purkamattomuutta perustuu sen pyhyyteen. Avioliiton pyhyys ja purkautumattomuus ihannoivat yksiavioisuutta. Tässä suhteessa viitataan usein Vanhaan testamenttiin (Mal.2:14)
Mutta salaisuutena eli sakramenttina kristillinen avioliitto epäilemättä on kasvokkain ihmiskunnan “langenneen” tilan kanssa. Se esitetään saavuttamattomana ihanteena. Mutta on ilmeinen ero “sakramentin” ja “ihanteen” välillä, sillä ensimmäinen on “kokemus, joka ei kosketa vain ihmistä, vaan jossa hän toimii yhteydessä Jumalaan”, tässä hänestä tulee Pyhän Hengen kumppani, vaikkakin pysyy ihmisenä heikkoineen ja vikoineen.
Käsityksellä avioliiton purkamattomuudesta on voimakas kasvattava merkitys. Perusteluna on Kristuksen käsky. Ne jotka sitoutuvat avioliittoon tulee tehdä kaikki, mitä voi, ettei eroaisi, sillä heidän on kiitettävä Jumalaa siitä, että ovat yhtä. Mutta lisäperuste: “ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”(Mark. 10:9), ei merkitse maagista uskollisuutta. Jokaisessa salaisuudessa eli sakramentissa mukaan lukien kaste, vaaditaan ihmisen vapaan tahdon ponnistusta. “Ei-eroaminen” on jumalallinen määräys, kuten on myös “älä tapa”. Mutta ihminen on vapaa, ja voi hajottaa avioliittonsa ja tappaa kanssaihmisensä. Molemmissa tapauksissa hän tekee raskaan synnin.
Kirkko on ollut uskollinen läpi vuosisatojen Paavalin viittaamalle periaatteelle, että toinen avioliitto on poikkeus Kristuksen säädöksestä. Tässä mielessä ortodoksinen opetus vahvistaa ei vain avioliiton purkamattomuuden, vaan myös sen ainutkertaisuuden. Jokainen todellinen avioliitto voi olla ainutkertainen vain “yhtenä ainoana”.
5. Avioero
Avioeron ongelma on hyvin arkaluontoinen kysymys joka kerran, kun se koskettaa tuskallisesti ihmisen todellisuutta. Ensimmäisen vuosisadan Kirkon perinne, joka jatkuu edelleen arvovaltaisena ortodoksisessa kirkossa, painottaa hyvin voimakkaasti kahta asiaankuuluvaa kohtaa:
-aidon kristillisen avioliiton ainutkertaisuutta
– aviollisen yhteiselämän jatkuvuutta
Tässä voimme jälleen palauttaa mieleen rinnastuksen, jonka Paavali tekee Kristuksen ja hänen Kirkkonsa sekä morsiamen ja sulhon välillä. Tämä rinnastus ikään kuin salaisuuden juurena edellyttää todellista ja jatkuvaa avioparin jatkuvaa yhteyttä, joka sen vuoksi kokonaan sulkee pois samanaikaisen moniavioisuuden ja näkee yhden avioliiton ihanteena.
Avioero ei paranna sairasta avioliittoa, vaan tappaa sen. Se ei ole myönteinen toimintatapa vaan asiaan puuttuminen. Se on ikään kuin “pienoiskirkon”, joka oli muodostunut aviosuhteen kautta, hajottaminen. Pyhä Raamattu pitää avioeroa ihmisen julmuutena. Tämä nähdään lankeemuksena ja syntinä. Ja kuitenkin ortodoksinen kirkko voi sallia avioeron ja uudelleen avioitumisen sen tulkinnan perusteella, jonka Herra sanoo Matt. 19:9:ssa: “Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen”. Piispa Kallistos Waren mukaa avioero on Kirkon ”ekonominen” toimenpide ja ”myötätunnon ilmaus” syntistä ihmistä kohtaan. ”Koska Kristus, Matteuksen evankeliumin kertomuksen mukaan, salli poikkeuksen yleiseen sääntöönsä avioliiton purkamattomuudesta, ortodoksinen kirkko on myös halukas sallimaan poikkeuksen”.
6. Avioliitto Bysantin kanonisen lain mukaan
Bysantin teologinen, liturginen ja kanoninen traditio yksimielisesti painottaa kristillisen avioliiton ehdotonta ainutlaatuisuutta ja tämä perustuu Ef 5. Sakramenttina tai mysteerinä avioliitto heijastelee Kristuksen ja Kirkon, Jahven ja Israelin, välistä yhteyttä, ja sellaisena se voi olla vain yksi- ikuinen side, jota kuolemakaan ei hävitä. Sakramentaalisena luonteeltaan avioliitto muuttaa ja ylittää sekä lihallisen yhteyden että sopimuksellisen laillisen yhteyden: inhimillinen rakkaus heijastaa Jumalan ikuista valtakuntaa.
Ainoastaan tältä pohjalta käsitys kristillisestä avioliitosta voi selittää sen seikan, että kymmenennelle vuosisadalle saakka toista avioliittoa ei siunattu Kirkossa – ei leskeksi jääneiden eikä eronneiden. Viittaamalla tapaan “kruunata” morsiuspari, joka on piirre bysanttilaisesta avioliittoon vihkimisen palveluksesta, Nikeforos Tunnustajan nimiin pantu kanoni, määrittelee: ”Niitä, jotka menevät toiseen avioliittoon, ei kruunata eikä heidän sallita osallistua kaikkein puhtaimpiin salaisuuksiin kahteen vuoteen; ne jotka menevät kolmanteen avioliittoon, erotetaan ehtoollisyhteydestä viideksi vuodeksi”. Tämä teksti, joka pelkästään toistaa Basileioksen aikaisempia kanoneja, edellyttää, että noiden leskeksi jääneiden tai eronneiden avioliittoja voitiin solmia ainoastaan siviilisopimuksina. Oikeastaan, koska avioliittoon siunattiin normaalisti Eukaristiassa, jossa aviopari osallistui Pyhään Ehtoolliseen, vaadittu väliaikainen ehtoollisyhteydestä erottaminen sulki pois mahdollisuuden osallistua Kirkolliseen elämään tai siunauksiin tapauksissa, joissa avioiduttiin uudelleen.
Yhden ainoan kristillisen avioliiton normin vahvisti se seikka, että Bysantin kanonisessa laissa sitä vaadittiin ehdottomasti papistolta. Miestä, joka oli toista kertaa naimisissa tai nainut lesken tai eronneen, ei vihitty diakoniksi eikä papiksi. Mutta maallikot katumusajan ja sakramenteista pidättäytymisen jälkeen hyväksyttiin uudelleen täydelliseen kirkolliseen yhteyteen toisen ja kolmannenkin avioliiton jälkeen. Ymmärrystä ja suvaitsevuutta laajennetaan heihin nähden, jos he eivät voineet hyväksyä jäämistä yksin tai halusivat toisen mahdollisuuden aloittaa aito kristillinen avioliitto.
Aivan ilmeisesti bysanttilainen perinne lähentyy uudelleen avioitumisen ongelmaa leskeyden ja avioeron jälkeen katumuskäytäntönä. Avioliitto sakramenttina edellyttää Jumalan armon suomista. Mutta toimiakseen tämä armo edellyttää ihmisen yhteistoimintaa (synergia). Tämä koskee kaikkia sakramentteja, mutta erityisesti kastetta, jonka hedelmät voidaan hajottaa synnin kautta ja jälleen palauttaa katumuksen kautta. Avioliiton ollessa kysymyksessä, joka edellyttää henkilökohtaista ymmärtämistä ja psykologista tarkastelua, bysanttilainen käytäntö hyväksyy mahdollisuuden alkuperäisen virheen kuin myös sen seikan, että yksin eläminen kuoleman tapauksissa tai pelkästään elämänkumppanin poissaolo on suurempi paha kuin uudelleen avioituminen niiden kohdalla, jotka eivät voi olla “niin tekemättä”.
Avioeron mahdollisuus jäi oleelliseksi osaksi bysanttilaista siviililakia kaikkina aikoina. Kirkon ja valtion “sinfonia-periaatteen” puitteissa sitä ei koskaan asetettu kyseenalaiseksi seikkana, jota ei voitu selittää pelkästään viittauksella “caesaropapismiin” (=valtion pää on myös kirkon pää). Bysantin kirkosta ei koskaan ole puuttunut pyhiä, jotka olivat valmiita nuhtelemaan ankarastikin keisarillista hirmuvaltaa, sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta tai muuta evankeliumin vastaista pahaa. Johannes Krysostomos (398-404), Theodoros Studionilainen († 820), tai patriarkka Polyeuktos (956-970) kykenivät haastamaan valtiovallan ilman pelkoa; kukaan heistä ei kuitenkaan protestoinut avioeroa koskevaa lainsäädäntöä vastaan. He ilmeisesti näkivät sen ihmiselämän väistämättömänä tekijänä langenneessa maailmassa, jossa ihminen voi ottaa vastaan armon tai torjua sen; jossa synti on käsittämätöntä, mutta katumus aina avoinna; missä Kirkon toiminta ei koskaan ollut kompromissin tekemistä evankeliumin normien kanssa, vaan myötätunnon ja armon osoittamista inhimillistä heikkoutta kohtaan.
Bysantin kirkon asennetta selvästi ylläpidettiin niin kauan kuin Kirkon ensisijainen tehtävä tehdä Jumalan valtakunta läsnä olevaksi ihmisen elämässä, ja valtion tehtävä johtaa langennutta ihmiskuntaa valitsemaan pienempi paha ja pitämällä järjestystä laillisin keinoin, pysyivät selvästi erillisinä. Avioliiton ollessa kysymyksessä tämä olennainen ero hävisi, ainakin käytännössä, kun keisari Leo VI (k. 912) julkaisi novellan 89, antamalla Kirkolle muodollisesti laillisen velvollisuuden vahvistaa kaikki avioliitot. Vapaiden kansalaisten siviiliavioliitot jäivät pois laillisena mahdollisuutena, ja pian, aivan loogisesti, Aleksios I Comnenus mahdollisti kirkkoavioliitot myös orjille. Näillä keisarillisilla asiakirjoilla Kirkko teoreettisesti saavutti muodollisen valvonnan kaikkien kansalaisten avioliitoista. Tosiasiassa kuitenkin se alkoi suoranaisesti olla vastuussa kaikista väistämättömistä kompromisseista, jotka oli ratkaistu siihen asti siviiliavioliiton mahdollisuudella ja avioerolla, ja menetti mahdollisuuden soveltaa aikaisempaa rangaistukäytäntöä
Jos Kirkko nyt antoi laillisen valtuutuksen avioliitoille, sen oli myös ratkaistava tähän uuteen vastuuseen liittyvät lailliset vaikeudet. Ja niin se alkoi “myöntää avioeroja”, joita aikaisemmin olivat myöntäneet ainoastaan maalliset oikeusistuimet, ja sallia “uudelleenavioitumisia” kirkossa, koska ilman sellaisia “uusavioliittoja” toiset ja kolmannet liitot olisivat olleet laillisesti pätemättömiä. Kirkon onnistui tehdä neljäs avioliitto laittomaksi vuoden 920 kirkolliskokouksessa, mutta joutui tekemään kompromisseja monissa muissa asioissa.
Kuitenkin jäi voimaan ainakin periaatteessa olennainen ero ensimmäisen ja seuraavien avioliittojen välillä. Jälkimmäisiä varten otettiin käyttöön erillinen palvelus, Eukaristiasta erillinen ja luonteeltaan katumuksellinen. Sen vuoksi ymmärrettiin, että toinen ja kolmas avioliitto eivät olleet normi, ja sellaisenaan olivat sakramentaalisesti riittämättömiä. Kaikkein huomattavin ero bysanttilaisen avioliittoteologian ja sen keskiaikaisen latinalaisen osapuolen välillä oli, että bysanttilaiset voimakkaasti painottivat kristillisen avioliiton ainutkertaisuutta ja aviositeen ikuisuutta. He eivät koskaan pitäneet avioliittoa laillisena sopimuksena, jonka toisen osapuolen kuolema automaattisesti purki. Leskeksi jääneen uudelleenavioitumiseen ainoastaan myönnyttiin samoin kuin eronneiden.
Mutta tämä “myöntyminen” ei tarkoittanut hyväksymistä. Se edellytti katumusta, ja uudelleen avioituminen sallittiin vain niille miehille ja naisille, joiden aikaisemmat avioliitot katsottiin käytännössä olemattomiksi (erilaiset keisarilliset säännöt luetteloivat tapauksia). Samanaikaisesti latinalainen länsi alkoi suhtautua laillisesti suvaitsemattomasti avioeroon samalla myöntäen rajoituksetta uudelleen avioitumisia leskeksi jäämisen jälkeen. Käytännössä oikeudellisen sopimuskäsityksen ohjaamana avioliitto oli purkamaton niin kauan kuin osapuolet olivat elossa. Lännessä hyljättiin ajatus, että avioliitto, jos sitä pidettiin sakramenttina, olisi nähtävä ikuisena siteenä Jumalan valtakuntaan; ja että muiden sakramenttien avoin avioliitto vaatii vapaata vastausta ja edellyttää ihmisen mahdollisuutta hyljätä ja erehtyä; ja että katumus aina sallii uuden aloittamisen. Tässä on varhaiskirkon teologinen perusta myöntymiselle avioeroon, samoin kuin Bysantissa.