Traditio

Yhtä tärkeä kuin Raamattu uskontotuuksien lähteenä on pyhä traditio eli perimätieto. Traditioon ei sisälly uskontotuuksina mitään sellaista, mikä ei sisältyisi jo Raamattuun, eikä siihen sisälly mitään uskon vastaista. Traditio varjelee apostolista uskoa ja tulkitsee sitä. Se myös pitää huolta sakramenteista ja pyhistä toimituksista, jotka alun perin ovat periytyneet suullisen opetuksen tai esimerkin kautta. Pyhä traditio syntyi samanaikaisesti Kirkon kanssa. Siksi Kirkko, Raamatun kirjoitukset ja apostolinen perinne ovat liittyneet alusta asti toisiinsa ja ne ovat erottamattomat. Apostolinen traditio on kirkon elämää ja Pyhä Henki toimii kirkossa ja ohjaa koko ajan kirkon elämää. Näin ollen traditio ei ole vain vanhan säilyttämistä ja siinä pysyttäytymistä, vaan Pyhän Hengen uudistavaa toimintaa kirkossa.

TRADITIO ORTODOKSISEN USKON ALKULÄHTEENÄ

Ortodoksisen kirkon ominaispiirteitä voi lyhyesti kuvata seuraavasti.  Kirkko on muuttumaton ja järkähtämätön uskollisuudessaan menneisyydelle ja sillä on tietoinen, elävä yhteys alkukirkkoon. Idän patriarkat ovat antaneet aikoinaan julkilausuman: ”Me säilytämme opin Jumalasta turmeltumattomana ja pidämme sen tahrattomana ja kaventamattomana, kuninkaallisena aarteena ja kalliina muistomerkkinä, lisäämättä siihen mitään tai ottamatta siitä mitään pois.” Tämän elävän jatkuvuuden ajatus esitetään ortodokseille lyhyesti yhdessä sanassa traditio

Jumalallinen ilmoitus levisi maailmaan ja säilyi Kirkossa kahta tietä: pyhän tradition ja pyhien kirjoitusten kautta.

Pyhä traditio tarkoittaa uskonoppia, Jumalan lakia, sakramentteja, ja pyhiä toimituksia, jotka siirtyivät jälkimaailmalle todellisten uskovien ja Jumalaa palvelevien välityksellä, muiden sanojen ja esimerkin kautta, sukupolvesta sukupolveen. Näin traditio on Jumalan kansan jatkuvaa elämää. Kaikki todelliset uskovat, joita yhdistää uskon pyhä perinne, muodostavat yhteisesti ja perätysten, Jumalan tahdosta Kirkon. Kirkko on pyhän tradition varma säilyttäjä. Tai niin kuin pyhä Paavali sen ilmaisee: ”Elävän Jumalan seurakunta, joka on totuuden pylväs ja perustus”. (1. Tim. 3:15)

Pyhä Irenaeus kirjoittaa: ”Meidän ei tarvitse etsiä muiden joukosta totuutta, jonka voimme löytää Kirkosta. Sillä Kirkkoon, ikään kuin rikkaaseen aarreaittaan apostolit kokosivat täyteydessään kaiken, mikä on yhteydessä totuuteen, niin että kuka tahansa etsijä voisi siitä saada elämän ravinnon. Kirkko on elämän ovi”.

Vanhan liiton traditiolla tarkoitetaan Raamatun VT:n ja Israelin kansan elämää Kristukseen saakka. Tämä traditio toteutuu, saatetaan päätökseen ja huipentuu Messiaan aikana ja kristillisessä Kirkossa.

Uuden Testamentin traditiolla tarkoitetaan kristillistä perinnettä, apostolista perinnettä, ts. Kirkon traditiota. Tradition keskeisin kirjallinen osa ovat Raamatun UT:n kirjoitukset: evankeliumit sekä apostoliset kirjoitukset. Kristillinen traditio on periytynyt kansakunnalta toiselle sekä paikasta toiseen.

MITÄ TRADITIO ON

Ei -ortodokseja saattaa oudoksuttaa se, että ortodoksisessa kirkossa on paljon vanhaa. Se koetaan joskus antiikkiseksi, silminnähtävää on muuttumattomuus. Lapset kastetaan edelleen kolme kertaa upottamalla kuten alkukirkossakin. Yhä edelleen sylivauvoja tuodaan Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja uskontunnustus luetaan yhä ilman minkäänlaisia muutoksia ja lisäyksiä, sellaisena kuin se muodostui vuosien 325 ja 381 kirkolliskokouksissa Nikeassa ja Konstantinopolissa.

Sana Traditio tarkoittaa sitä, mikä luovutetaan, annetaan eteenpäin. Näin ollen traditiota on kaikki se, mikä kulkee eteenpäin, ja kaikki mitä annetaan toisille Kirkon välityksellä Kristuksesta ja apostoleista alkaen nykypäiviin asti, ja vielä tuleviin sukupolviinkin.  Traditio ei ole vain kirjoitettua sanaa, vaan Kirkon elämä ja kokemus kokonaisuudessaan. Se on Kirkon elämää Pyhän Hengen innoittamana ja ohjaamana.  Kuitenkaan kaikki kirkollinen ei kuulu pyhää traditioon. Jotkut asiat kirkon elämässä ovat vain ajallisia ja väliaikaisia, vain ihmisten tapoja ja perinteitä, ilman ikuista ja pysyvää merkitystä. On tärkeää erottaa maalliset, ihmisten luomat perinteet ja aito, pyhä perimätieto. Kirkon piirissä on myös asioita, jotka eivät kuulu pyhään traditioon eivätkä Kirkon myönteisiin, inhimillisiin perinteisiin. Ne tulevat Kirkon elämään syntisestä ja langenneesta maailmasta. Traditio ei hyväksy näitä Kirkon elämään soluttautuneita hairahduksia ja erehdyksiä. Voimme ymmärtää tradition elämän jatkuvuuden ideaksi.

Johannes Damaskoslainen (k.749) on sanonut traditiosta: ”Me emme muuta ikuisia rajoja, jotka meidän isämme ovat asettaneet, vaan säilytämme tradition sellaisena kuin olemme sen saaneet”.

Kristillinen traditio on se usko, jonka Jeesus Kristus antoi apostoleille ja joka apostolien ajoista lähtien on siirtynyt sukupolvelta toiselle kirkossa.

TRADITION AINEKSET

Traditioon sisältyvät Raamattu, kirkon liturginen ja rukouselämä, Kirkon opilliset päätökset, Kirkon hyväksymien kirkolliskokousten päätökset ja lausunnot, kirkkoisien kirjoitukset, pyhien elämäkerrat, kaanonit, ikonografinen perinne sekä luovan taideilmaisun muodot, esimerkiksi musiikki ja arkkitehtuuri.

Kirjallisen tradition muodostavat Raamattu, vanhimmat uskontunnustukset, apostolien säännöt, yleisten ja paikallisten kirkolliskokousten päätökset ja lausunnot, vanhat liturgiat, vanhimmat marttyyreja koskevat asiakirjat, Kirkon isien ja opettajien teokset sekä koko muinaisen Kirkon käytäntö koskien paastoja, juhlia, kirkkojen rakentamista, pyhiä toimituksia ja yleensä jumalanpalvelussäännöstö.

On tärkeätä huomata, että Raamattu on osa traditiota. Joskus traditio ja pyhä Raamattu nähdään kahtena erillisenä kristinuskon lähteenä. Todellisuudessa on olemassa vain yksi alkulähde, koska Raamattu elää Traditiossa. Näiden kahden erottaminen ja vastakkain asettaminen on molempien köyhdyttämistä. Todellinen ortodoksinen uskollisuus menneisyyttä kohtaan on aina luovaa uskollisuutta, se pyrkii ymmärtämään tradition syvemmän merkityksen. Uskollisuus traditiolle ei oikein ymmärrettynä ole mitään mekaanista ”toistoteologiaa”, vaan pyrkimystä nähdä traditio sisältä käsin ja ymmärtää sen sisäinen henki. Traditio on elämää, Kristuksen kohtaamista Pyhässä Hengessä. Kirkko ei vain suojele traditiota, vaan traditio elää kirkossa, se on Pyhän Hengen elämää Kirkossa. Traditio ei ole menneisyyden hengetöntä vastaanottamista, vaan Pyhän Hengen elävää kokemista nykyajassa, ja Tradition sisäinen olemus on muuttumaton, sillä Jumala ei muutu. Traditio omaksuu jatkuvasti uusia muotoja, jotka täydentävät vanhoja niitä kumoamatta.

Kaikki tradition ainekset liittyvät elimellisesti yhteen. Mikään niistä ei ole olemassa yksinään. Mitään niistä ei voi eristää tai erottaa toisistaan tai Kirkon elämän kokonaisuudesta.

EKUMENISTEN KIRKOLLISKOKUSTEN DOGMIT

Traditioon sisältyvät myös tarkoin ilmaistut ja kaikkia velvoittavat yleisten eli ekumeenisten kirkolliskokousten oppilauselmat eli dogmit, jotka koskevat Pyhän Kolminaisuuden eri persoonia sekä oppia Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalihmisestä. Myös oppi Neitsyt Mariasta Jumalansynnyttäjänä sekä ikoneja koskevat päätökset ovat ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksiä. Apostoleilta peräisin olevia totuuksia löytyy myös muussa kirkon opetuksessa, esimerkiksi kirkollisten juhlien liturgisista teksteistä ja rukouksista.

LITURGINEN PERINNE

Ortodoksisen kirkon rikas jumalanpalveluselämä, sakramenttitraditio ja ennen muuta liturgia ilmaisevat sellaisenaan kirkon oppia ja sisältävät apostolien opetusta hymni- ja rukousteksteissään. Samoin jumalanpalvelusten symboliikka ja niiden palvelusten antama syvällinen kokemus auttaa omaksumaan ortodoksista uskonoppia.

IKONOGRAFIA JA KIRKKOARKKITEHTUURI

Hyvin tärkeä kirkon oppia tulkitseva perinne ilmenee erityisesti ikonitaiteessa. Ikonien voidaan katsoa olevan kuvallista evankeliumin julistusta sanallisen ohella. Kirkkoarkkitehtuurikin omalla tavallaan heijastaa ortodoksisen kirkon oppia.

MIKÄ ON ORTODOKSISEN TRADITION YDIN?

Traditio ei koske ainoastaan tietoa, joka on välittynyt kirjojen kautta tai suullisesti, vaan myös kokemuksen kautta – sekä valaistumisen kokemuksesta että jumalallistumisen kokemisesta – jotka ovat periytyneet perättäin henkilöltä toiselle.

Ortodoksiseen traditioon sisältyy menetelmä ihmisen mielen ja sielun parantamiseksi. Tässä parantamisessa on kaksi vaihetta: valaistuminen ja jumalallistuminen eli teosis. Teosis – tila, jossa joku on kykenevä näkemään Jumalan, takaa sen, että on mahdollista parantua täysin syntiinlankeemuksen seuraamuksista. Tämä parantamisen hoitomenetelmä, joka ortodoksisella traditiolla on tarjottavanaan, siirtyi sukupolvesta toiseen ihmisten kautta. Noista ihmisistä puolestaan saavutettuaan valaistumisen tilan eli teosiksen, tuli muiden parantajia. Vanhassa Testamentissa kuitenkin voi havaita ainoastaan Israelin patriarkkojen ja profeettojen saavuttaneen valaistumisen ja teosiksen tilan.

Tämä on historiallinen ilmiö. Patriarkat olivat ennen profeettoja, ennen Moosesta oli Aabraham. Kuitenkin Vanhassa Testamentissa havaitsemme, että tietoisuus valaistumisen ja teosiksen tilasta oli olemassa jo ennen Aabrahamia. Aabraham itse oli nähnyt Jumalan. Hän oli saavuttanut toisin sanoen jumalallistumisen. Tämä on aivan ilmeistä. Myös juutalaisessa traditiossa on todisteita, että valaistuminen ja teosis tunnettiin ajanjaksolla ennen Aabrahamia, hänen esi-isiensä joukossa, kuten Nooan. Kaiken kaikkiaan tämä valaistumisen ja teoksikseen traditio siirtyi eteenpäin. Se ei ilmestynyt ikään kuin tyhjästä 11. tai 12. vuosisadalla eKr.

On helpompaa nähdä nämä asiat Uudesta Testamentista, koska ajanjakso, jonka se käsittää on rajallisempi, kun taas Vanha Testamentti käsittää 1500 vuotta historiaa. Tämän 1500 vuoden jakson keskeisenä ja yhdistävänä tekijänä on traditio, joka siirtyi profeetalta profeetalle. Se on ortodoksisen tradition ydin. Toisin sanoen ortodoksisen tradition ydin on valaistumisen ja jumalallistumisen kokemuksen siirtäminen sukupolvelta toiselle. Se ulottuu ajallisesti Aabrahamista Vanhassa Testamentissa Johannes Edelläkävijään. Kysymyksessä on profeetallinen traditio, patriarkkojen ja profeettain traditio.

Näin voimme ymmärtää, että ortodoksisen tradition ydin ei olekaan Pyhän Raamatun kirja, vaan tämä valaistumisen ja teosiksen kokemuksen siirtäminen, joka on siirtynyt Aadamista omaan aikaamme.