Liturgian rakenne ja sisältö

Liturgia on tärkein  jumalanpalvelus, sillä siinä toimitetaan Pyhän Ehtoollisen sakramentti, jonka Herramme Jeesus Kristus  asetti Suuren torstain iltana, kärsimystensä aattona. Pestyään opetuslastensa jalat antaen esimerkin nöyryydestä, Herra kiitti Isää Jumalaa, otti leivän, siunasi ja mursi sen ja antoi opetuslapsillensa sanoen :”Ottakaa, syökää, tämä on minun Ruumiini, teidän edestänne annettu. Sitten Hän otti viinimaljan ja siunasi myös sen ja antoi sen heille sanoen: Juokaa tästä, te kaikki,, sillä tämä on minun Vereni, uuden liiton veri, joka on vuodatettu monien edestä, syntien anteeksiantamiseksi. Ja kun he olivat osallistuneet niistä, Herra antoi heille käskyn aina toimittaa tämä sakramentti:  tehkää tämä minun muistokseni (Mt. 26:26-28; Lk. 22:19; 1. Kor. 11:24 )

Apostolit toimittivat Pyhää Ehtoollista Jeesuksen Kristuksen käskyn ja esimerkin mukaan ja opettivat kaikkia kristittyjä toimittamaan tätä suurta ja pelastavaista sakramenttia. Varhaisimpina aikoina liturgian toimittamisen muoto ja järjestys välittyivät suullisesti ja kaikki rukoukset ja pyhät hymnit opittiin ulkoa.  Loppuvaiheessa apostolisen liturgian kirjoitettuja  kehitelmiä alkoi esiintyä. Kun aika kului, eri kirkoissa lisättiin rukouksia, hymnejä ja pyhiä toimituksia niin, että sen toimittamisen yhtenäisyys hävisi. Syntyi tarvetta yhdistää kaikki olemassaolevat  liturgian järjestykset ja saada aikaan uudelleen  sopusointu niiden toimittamiseen. Neljännellä vuosisadalla, kun Rooman vainot kristittyjä kohtaan päättyivät, tuli mahdolliseksi uudelleen  vakiinnuttaa hyvä järjestys Kirkon sisäisessä elämässä ekumeenisten kirkolliskokousten kautta. Pyhä Basileios Suuri kirjoitti muistiin ja tarjosi yleiseen käyttöön yhden liturgian muodon, kun taas pyhä Johannes Krysostomos muotoili lyhyemmän version Basileioksen liturgiasta. Nämä liturgiat pohjautuivat kaikkein varhaisimpaan liturgiaan, joka on nimetty pyhän apostoli Jaakobin, ensimmäisen Jerusalemin piispan,  mukaan. Pyhä Basileios Suuri, joka kuoli 379, oli Vähä-Aasian Kappadokian Kesarean arkkipiispa.. Häntä  kutsutaan “Suureksi” hänen suurien askeettisten ponnistelujensa vuoksi ja hänen kirjallisesta panoksestaan Kirkolle lukuisten rukouksien  ja kirkollisten  kirjoitusten ja sääntöjen muodossa.

Pyhä Johannes Krysostomos oli Konstantinopolin arkkipiispa. Häntä kutsuttiin “Krysostomokseksi” (=Kultasuuksi) hänen ainutlaatuisen puheenlahjansa takia, jolla hän julisti Jumalan Sanaa. Vaikka hän kuoli vuonna 402 maan paossa, monet hänen saarnakokoelmansa ja kirjeensä jäivät  kohottamaan meitä hengellisesti.

Liturgiaa kuvataan monin termein. “Liturgia”- sana on kreikankielinen ja tarkoittaa “yhteistä työtä tai palvelusta” ja tarkoittaa sitä, että Pyhän Ehtoollisen sakramentti on Jumalan sovitusuhri koko uskovien yhteisön syntien puolesta, sekä elävien että kuolleiden. Koska pyhän Ehtoollisen sakramenttia kutsutaan kreikaksi “Evharistia” eli “kiitosuhri”, liturgiaa kutsutaan myöskin Eukaristiaksi.  Sitä nimitetään myöskin “mystiseksi ateriaksi” tai “Herran ateriaksi”, koska sitä tavallisesti toimitetaan keskipäivän tienoilla, ja pyhän Ehtoollisen sakramentissa uhrattua Kristuksen ruumista ja Verta kutsutaan sillä nimellä  Jumalan Sanassa ( 1. Kor. 10:21; 11:20 ) Apostolien aikoina  liturgiaan viitattiin leivän murtamisella (Apt. 2:46). Liturgiassa muistellaan Jeesuksen Kristuksen maanpäällistä elämää ja opetuksia Hänen syntymästään aina taivaaseenastumiseensa asti samoin kuin sitä hyötyä, jonka Hän soi pelastukseksemme maan päällä.

Liturgian järjestys on seuraava. Ensiksi valmistetaan sakramentin ainekset, sitten uskovaiset valmistautuvat sakramenttiin, ja lopuksi itse sakramentti toimitetaan ja uskovat vastaanottavat Ehtoollisen. Liturgia jakaantuu kolmeen osaan: 1) proskomidi, 2) opetettavien liturgia ja 3) uskovaisten liturgia.

Kirkko eli temppeli   jumalanpalveluspaikkana

1. Temppeli Vanhan testamentin aikana

Seurakunnan yhteistä  rukouspaikkaa, jossa jumalanpalvelukset ja yleensä kaikki sakramentit toimitetaan, kutsutaan temppeliksi eli kirkoksi. Tehtäväänsä se on pyhitetty erityisten sääntöjen mukaan.Temppelit pyhitetään jonkin pyhän ihmisen tai tapahtuman muistolle, esimerkiksi pyhän Nikolaoksen kirkko tai Kristuksen kirkastumisen kirkko jne.

Vanhan testamentin aikana kirkon tehtävää hoitivat uhrialttarit, joita rakennettiin minne tahansa  ulkona. Yleisimmin sellainen oli paikassa, jossa Jumala oli ilmestynyt tai ilmaissut itsensä ihmisille       ( 1. Moos. 12:7) tai missä oli tapahtunut jokin erityinen tapahtuma ( 1.Moos. 8:18-20). Usein  paikka oli vuorilla tai metsässä, jotka sellaisinaan olivat paikkoja, jotka saattoivat ihmisen rukoilemaan ja ajattelemaan Jumalaa. Näin oli laita Moosekseen saakka. Mooseksen aikana Jumala antoi käskyn rakentaa ilmestysmajan Herran asumukseksi ( 2. Moos. 25 – 27). Ilmestysmaja oli jaettu kolmeen osaan: kaikkein pyhin, pyhä ja piha. Myöhemmin kuningas Salomo rakensi Jumalan kehotuksesta Jerusalemin temppelin, joka oli myöskin jaettu kolmeen osaan.( 1. Kun.6:1)

2. Temppeli Uuden testamentin aikana

Uuden testamentin aikana  apostolien vielä eläessä jumalanpalvelukset toimitettiin tavallisissa asumuksissa, joissa palveluspaikaksi oli valittu erityinen huone, useimmiten  rakennuksen yläkerroksessa (Apt. 1:13). Myöhemmin alettiin rakentaa erityisiä jumalanpalveluspaikkoja, Herran huoneita, jotka olivat tilavampia, ja joihin mahtui enemmän ihmisiä. Juutalaisten alkaessa vainota kristittyjä ja myöhemmin  vainojen levittyä ja laajettua kristityt kokoontuivat piilopaikkoihin, luoliin ja katakombeihin. Näin tapahtui keisari Konstantinos Suuren hallitusaikaan saakka. Hän lakkautti vainot ja jumalanpalveluksia varten alettiin rakentaa temppeleitä.

Temppelien  rakennustyyli vaihteli. Alkumuotona oli tyypillinen roomalainen rakennus, basilika. Myöhemmin muutkin muodot yleistyivät. Kirkkorakennukset saattoivat olla pitkähköjä, laivan muotoisia, toisinaan taas ympyrän  tai tähden  muotoisia. Laivan muoto viittasi ajatukseen maailmasta elämän merenä, täynnä kiusauksia, jolla kirkkolaiva purjehtii, perämiehenään itse Kristus. Kirkkolaivan avulla oli mahdollista purjehtia myrskyjen halki hiljaiseen satamaan, taivasten valtakuntaan. Temppeli tähden muotoisena oli osoittamassa tietä erämaassa, maailmassa. Ympyrän muoto viittaa Kristuksen seurakunnan pysyvyyteen ja iankaikkisuuteen. Ristinmuotoinen kirkko, jollaisia usein  temppelit omana aikanamme ovat, muistuttavat Kristuksen kärsimyksistä ristillä. Ikivanhoista ajoista asti kirkkojen katolle on rakennettu kupoleja tai  yksi tai useampia torneja. Ne muistuttavat meitä taivaasta, jonne meidän tulee rientää ajatuksin ja tuntein temppelissä ollessamme. Kupolien ja tornien huipuilla ristit muistuttavat siitä, että temppelit ovat kuin Kristuksen levitetyt kädet ja syli , jonne Hän tahtoo vetää kaikkia luokseen.

3. Nykyinen kirkkorakennus

Nykyisenkin  kirkkorakennuksen muotona  ja mallina on Vanhan testamentin ilmestysmaja ja Salomonin temppeli. Oman aikamme temppelikin jakaantuu kolmeen osaan. Varhaisina aikoina kolmijako vastasi temppelissä käyvien jakaantumista kolmeen ryhmään. Ensiksikin oli opetettavia eli katekumeeneja sekä katuvia. He olivat ihmisiä, jotka tahtoivat tulla kristityiksi juutalaisten tai pakanoiden joukosta ja joille opetettiin heidän valmistautuessaan kasteelle kristinopin alkeita. Katuvat taas olivat niitä, jotka kasteen jälkeen olivat langenneet sellaisiin synteihin, joiden vuoksi heidät oli erotettu uskovien yhteydestä, ja jotka halusivat uudelleen palata.  Toisen ryhmän muodostivat uskovaiset ja kolmannen jumalanpalvelusten toimittajat. Kullakin ryhmällä oli temppelissä oma paikkansa, etteivät he sekaantuisi toisiinsa. Tämän kolmijaon mukaan temppelikin on jaettu kolmeen osaan.

1. Ulkoeteisestä astutaan kirkon eteiseen eli esihuoneeseen ,joka on kirkon läntisin osa. Siinä varhaiskirkon aikana seisoivat jumalanpalveluksen aikana opetettavat ja katuvaiset. Siellä oli usein kasteastia opetettavien kastamista varten ja erityisiä pöytiä agapeeta, rakkauden ateriaa varten. Tästä esihuoneesta varsinaiseen temppelihuoneeseen johti kolme ovea: kaksi sivuovea  miehiä ja naisia varten sekä keskellä ovi, jota sanottiin kauniiksi eli kuninkaan oveksi. Kolme ovea voidaan ymmärtää pyhän Kolminaisuuden vertauskuvana. Nykyisin tämä esihuone liittyy välittömästi varsinaiseen temppeliin. On siis muistettava, että nykyinen ulkoeteinen ei ole sama kuin esihuone. Esihuoneessa on  kirkonisännöitsijän pöytä, jolta ostetaan tuohukset.

2. Varsinainen kirkkosali eli naos  jaettiin ennen vanhaan puisilla väliaidoilla kolmeen osaan.. Miesten paikka oli oikealla ja naisten vasemmalla. Keskellä salia oli amboni eli koroke, johon päästiin muutamia portaita nousemalla. Sen yläpuolella kohoaa kattona taivasta kuvaava kupoli. Ambonilta saarnattiin ja luettiin Jumalan sanaa. Ainoastaan kadetraaleissa on nykyisin tällaisia korokkeita piispaa varten. Nykyisin varsinaisessa kirkkosalissa ovat myös solea eli alttarikoroke amboneineen, kliirossit eli laulajien kuoroaitiot sekä ikonostaasi eli kuvaseinä. Alttarikoroke on ikonostaasin edessä oleva koroke. Sen tarkoitus on tehdä jumalanpalvelukset kansalle paremmin kuultaviksi ja nähtäviksi ja myöskin siksi, ettei seurakunta  mahdollisesti häiritsisi jumalanpalveluksen toimittamista.  Amboni, joka on eri asia kuin keskellä kirkkoa oleva piispankoroke, on pyhän oven edessä oleva koroke tai alttarikorokkeen osa , joka kaarevasti ulkonee kirkkosaliin päin kuninkaan ovien kohdalla. Tältä alttarikorokkeelta pappi saarnaa ja diakoni lukee ektenioita. Kliirossit eli kuoroaitiot sijaitsevat  molemmin puolin alttarikoroketta lukijoita ja laulajia varten. Niitä on kaksi  kirkkosalin symmetrian vuoksi, mutta myös siksi, että kaki kuoroa voisi laulaa ns. antifonisesti eli vuorolauluna. Kummankin kliirossin vierelle on pystytetty kaksi kirkkolippua eli horugvia. Ne ovat tankoihin kiinnitettyjä ikoneita, jota muistuttavat meitä siitä, että seurakunnan tehtävä on taistella pelastuksen vihollisia vastaan. Horugvit ovat tässä mielessä sotalippuja ja niitä käytetään ristisaatoissa ja kulkueissa.

Ikonostaasi erottaa alttarihuoneen muusta kirkkosalista. Ikonostaasissa on keskellä pyhä ovi eli kuninkaan ovi. Sitä kutsutaan tällä nimellä siksi, että sen kautta Pyhien Lahjojen siirtyessä uhripöydältä alttaripöydälle suuressa saatossa kuningasten Kuningas tulee ikään kuin karitsa teurastettavaksi jaettavaksi uskovaisille ruuaksi, kuten suuren lauantain kerubiveisu asiasta kertoo. Kuninkaan oven edessä alttarihuoneen puolella on esirippu, jonka sulkeminen ja avaaminen merkitsevät usein samaa kuin pyhän oven avaaminen ja sulkeminen.

3. Alttarihuone on kirkkorakennuksen itäisin ja samalla pääosa. Ilmansuuntana  itä, josta aurinko nousee, kuvaa sitä hengellistä valoa, jonka Kristus toi maailmaan. Jo varhaiskristityillä oli tapana rukoilla kääntyneenä itään päin. Sisälle alttariin saavat mennä jumalanpalveluksen toimittajat ja heitä auttavat henkilöt. Alttarihuoneessa sijaitsevat pyhä pöytä keskellä alttarihuonetta kuninkaan ovien kohdalla sekä uhripöytä huoneen pohjoisosassa.

4. Pyhä pöytä

Alttarihuoneessa kuninkaan ovien kohdalla sijaitsee pyhä pöytä, jolla veretön uhri toimitetaan. Piispan vihkiessä pyhän pöydän sen alle  sijoitetaan pieneen lippaaseen osa jonkun pyhän marttyyrin luusta. Ensimmäiset kristityt toimittivat jumalanpalveluksia marttyyrien haudoilla. Vainojen  lakattua 4. vuosisadalla ,kun alettiin rakentaa uusia kirkkoja, kristityt kaipasivat marttyyrien hautoja, jolloin tuli tavaksi tuoda kirkkoihin marttyyrien jäännöksiä, joista osa sijoitettiin pyhän alttarin alle. Meille tämä tapa muistuttaa siitä, että Kirkon olemassaolo perustuu marttyyrien uskon varaan. Ilman heidän uskoaan kirkko ei olisi  laajentunut koko   maailmaan.

Pyhän pöydän esineistöön kuuluvat antiminssi, käsiristi, evankeliumikirja ja artoforion eli kirkonmuotoinen ehtoollisarkku. Tässä lippaassa pidetään pyhiä Lahjoja sairaita varten. Lisäksi alttaripöydän takana on seitsenhaarainen kynttilänjalka ja alttaripöydäntakainen risti , jota kannetaan ristisaatoissa.

Antiminssi on liina, johon on ommeltu pieni pala jonkun pyhän martyyrin luuta. Sillä on sama merkitys kuin pöydän alle asetetulla jäännökselläkin. Antiminssiin on kuvattu Kristuksen hautaaminen, sen kulmissa ovat neljän evankelistan ikonit ja reunoissa kuvattuna  Kristuksen kärsimyksen eri vaiheet. Antiminssia alettiin käyttää vainojen aikana. Tuolloin liturgian toimittaminen vihityllä pöydällä usein häiriintyi, jolloin liturgia toimitettiin pelloilla, metsissä tai erämaissa. Kun pyhää pöytää ei voitu kuljettaa mukana, pöydän asemesta alettiin käyttää piispan vihkimiä antiminsseja. Vainojen lakattuakin jatkettiin niiden käyttämistä. Piispat lähettivät niitä uusiin, vihittyihin kirkkoihin ja siten antoivat siunauksensa jumalanpalvelusten toimittamiseen. Antiminssin ympärillä on kääreliina, jota kutsutaan ilitoniksi.

Antiminssissa on seuraava kirjoitus: “Pyhän Hengen armolla on tämä antiminssi vihitty Herran Ruumiin ja Veren jumalallisen uhrin toimittamista varten pyhässä liturgiapalveluksessa. Vihkinyt arkkipiispa/piispa NN …….kuun   ……..päivänä 20….  Annettu pyhän liturgiapalveluksen toimittamista varten  NN:n seurakunnan pyhän ……..kirkossa.”

Nykyisin antiminssiliina tarkoittaa sitä, että jokainen ortodoksinen temppeli ja seurakunta kuuluvat elimellisesti yhteiseen eli katoliseen Kirkkoon, joka perustuu marttyyrien uskoon ja jonka pyhät marttyyrit ovat vahvistaneet pyhällä elämällään ja kärsimyksillään. Jokainen seurakunta ja kirkko on samalla osa apostolista Kirkkoa , jossa piispat, apostolien seuraajat, valvovat uskoa ja järjestystä.

5. Uhripöytä

Uhripöytä sijaitsee alttarihuoneessa sen pohjoisosassa. Sen päällä toimitetaan proskomidi ja säilytetään liturgian toimittamiseen tarvittavia pyhiä ehtoollisastioita. Uhripöydän takana on tavallisesti Jeesuksen syntymää tai Getsemanen rukousta esittävä ikoni. Ehtoolliskalustoon kuuluvat ehtoolliskalkki eli malja, diskos eli ehtoollislautanen, keihäänmuotoinen veitsi eli keihäs, tähti, joka on tehty kahdesta metallikaaresta, ehtoollislusikkka eli labis, kaksi ristinmuotoista ehtoollispeitettä ja suurempi peite nimeltä “ilma” sekä kaksi apulautasta ja viinikauha.

Diskos eli ehtoollislautanen on pyöreä ja jalalla varustettu. Diskos kuvaa liturgiassa sekä Vapahtajan seimeä että Hänen hautaansa. Ehtoollislautasella liturgian aikana valmistetaan, siunataan ja jaetaan eri osiin  se kirkkoleivän eli prosforan osa, jota sanotaan Karitsaksi. Pyhässä Ehtoollisessa se jaetaan uskovaisille.

Ehtoolliskalkki eli malja  muistuttaa siitä maljasta, josta Kristus viimeisellä ehtoollisella antoi apostoleille verensä viinin muodossa. Proskomidissa maljaan pannaan kirkkoviiniä ja Eukaristiassa viini sakramentaalisesti muuttuu Kristuksen Vereksi.

Tähti muodostuu kahdesta metallikaaresta, jotka on kiinnitetty toisiinsa ristinmuotoisesti. Se muistuttaa tähdestä, joka johdatti tietäjät Betlehemiin. Tähden tarkoitus on kannatella ehtoollispeitettä, joka asetetaan lautaselle asetettujen kirkkoleivän osasten päälle.

Keihäs on keihäänmuotoinen veitsi ja sillä leikataan osasia kirkkoleivistä. Se muistuttaa keihäästä, jolla Vapahtajan kylki lävistettiin Hänen ristillä ollessaan.

Ehtoollislusikalla eli labiksella jaetaan pyhä Ehtoollinen maallikoille. Sana “labis” tarkoittaa ottamista. Profeetta Jesaja kertoo, kuinka kerubi otti alttarilta hehkuvan kiven ja kosketti sillä profeetta Jesajan suuta (Jes.6.) Ehtoollislusikkaa voidaankin verrata näihin kerubin pihteihin, koska sillä uskovaisten suuhun pannaan Kristuksen Ruumis ja Veri, joista ehtoollisrukouksissa sanotaan, että ne ovat polttava tuli niille, jotka kelvottomasti osallistuvat jumalallisista Lahjoista.

Kirkon varhaisina aikoina pyhä Ehtoollinen jaettiin siten, että Kristuksen Ruumis annettiin uskovaisille käsiin ja tämä itse otti sen suuhunsa. Kristuksen Veri taas annettiin suoraan kalkista. Pyhä Johannes Krysostomos (k.407) otti käytäntöön nykyisen tavan jakaa Kristuksen Ruumis ja Veri yhtäaikaa lusikalla  kalkista väärinkäytösten ehkäisemiseksi.

Papiston valmistautuminen liturgian toimittamiseen

Ennen liturgian aloittamista tomittava pappi ja diakoni tulevat ambonille kuninkaan oven eteen. Siinä he lukevat hiljaisella äänellä alkurukoukset ja katumustroparit. Sen jälkeen he suutelevat Kristuksen ja Jumalansynnyttäjän ikoneita. Sitten pappi rukoilee itselleen voimaa ja vahvistusta peljättävän sakramentin toimittamiseen. Rukouksen jälkeen pappi ja diakoni kumartavat seurakunnan puoleen pyytäen syntejään anteeksi sekä seurakunnan esirukouksia. Tämän jälkeen he menevät  alttariin pyhän pöydän eteen, pappi suudellen pyhää evankeliumikirjaa ja pyhää pöytää, diakoni pyhää pöytää.

1.Pukeutuminen jumalanpalveluspukuihin

Sitten seuraa pukeutuminen jumalanpalvelusasuihin. Vanhan Testamentin  aikana pappi ja papit pukeutuivat Jumalan käskystä erityisiin vaatteisiin. Pappi puki ylleen viitan, ihokkaan, vyön ja käärelakin. Ylimmäisen papin asuun kuului  lisäksi kasukka, ruudullinen ihokas, rintakilpi sekä otsakoristeella varustettu käärelakki.

Apostolisella ajalla jumalanpalvelukset toimitettiin sen ajan siviilipuvuissa, tunikassa ja toogassa. Diakonit vyöttäytyivät  pöytäpalveluksen ajaksi kapealla liinalla. Näistä roomalaisista puvuista kehittyi 5. ja 6. vuosisadan vaihteessa nykyiset jumalanpalveluspuvut. Samalla ne saivat symbolisen merkityksensä. Ne voidaan ymmärtää  Jumalan suojelevan armon vertauskuvina. Pukiessaan vaatteita ylleen papisto lukee psalmien jakeita, jotka ilmaisevat kunkin vaatekappaleen vertauskuvallisen merkityksen.

Jumalanpalvelusten ulkopuolella pappi ja diakoni ovat mustassa, kapeahihaisessa alusviitassa sekä samanlaisessa, mutta leveähihaisessa päällysviitassa. Pappi kantaa arvonsa merkkinä rintaristiä. Piispalla kuuluu sen lisäksi erikoinen päähine, klobukki, sekä rinnalla kannettava Neitsyt Marian ikoni eli panagia.

1. 1. Diakonin palveluspuku

Liturgian ajaksi papisto riisuu päällysviitan ja diakoni pukeutuu leveähihaiseen stikariin, nauhamaiseen orariin, jonka hän asettaa olalleen  sekä  päällyshihoihin.

Stikari oli varhaiskirkon aikana valkoisesta kankaasta  tehty puku, jolla kuvataan enkelin kirkasta vaatetta, ja sitä elämän puhtautta, jota jumalanpalveluksia toimittamaan vihityltä papistolta vaaditaan. Nykyisin diakonin stikarin väri vaihtelee kunkin juhlan tai päivän liturgisten värien mukaan  Valkoinen alusstikari muistuttaa  myös siitä valkoisesta kastepuvusta, johon kastettava puetaan kasteen yhteydessä.

Diakonin palveluspukuun kuuluva  orari eli olkavaate ,on pitkä ja kapea vaate, jota diakoni kantaa jumalanpalveluksen aikana vasemmalla olallaan. Orarin nimi tulee latinankielisestä sanasta oro (=rukoilen). Diakonit antavat orarilla merkin, kohottaen oikean kätensä pitäen kiinni orarista, kun  tulee rukoilla tai laulaa.

1. 2. Papin palveluspuku

Pappi pukee ylleen  ensiksi  alusstikarin. Valkoinen alusstikari muistuttaa siitä valkoisesta kastepuvusta, johon kastettava puetaan kasteen yhteydessä.

Alusstikarin päälle pappi pukee diakonin  oraria vastaavan epitrakiilin , joka vyötetään vyöllä. Päällyshihat ovat samanlaiset kuin diakonilla. Pappi pukee oikealle kupeelleen kuvevaatteen ja lopuksi kaikkein päällimmäiseksi hän pukeutuu hihattomaan  feloniin.

Päällyshihat ovat kalvosimen tapaiset  ja niillä  kiinnitetään  käsivarteen alusviitan hihan suut. Vertauskuvallisesti ne voidaan ymmärtää siteiksi, joilla Vapahtajan kädet sidottiin.

Epitrakiili on vaate, jota pappi pitää kaulassaan. Etupuolelta epitrakiili ulottuu melkein maahan asti. Se on muodostunut diakonin orarista ja merkitsee pappeuden armoa. Ilman epitrakiilia pappi ei toimita mitään jumalanpalvelusta, samoin ei diakonikaan ilman oraria.

Vyöllä vyötetään alusstikari ja epitrakiili. Se symboloi Jumalan voimaa ja sitä, että papin  tulee olla valmiina palvelemaan Jumalaa.

Feloni on pitkä, hihaton vaate, jossa on aukko päätä varten. Alhaalta se on leikattu avoimeksi melkein rintaan saakka. Feloni merkitsee vanhurskauden haarniskaa.

Näiden lisäksi rovastit ja arkkimandriitat pitävät epigonaatiota eli paalitsaa ja hiippaa eli mitraa. Useilla papeilla on lisäksi kuvevaate, skufia, kamilavka ja kullattu rintaristi. Epigonaatio eli paalitsa on vinoneliön muotoinen asun osa, jossa on keskellä risti. Epigonaatio ripustetaan yhdestä kulmasta oikealle kupeelle ja se merkitsee “hengen miekkaa” (Ef. 6:17). Kuvevaate, jota myöskin sanotaan epigonaatioksi, on suunnikkaan muotoinen vaate, jonka keskellä on risti. Sitä pappi pitää oikealla kupeellaan ja sen merkitys on sama kuin epigonaation.

Mitra eli hiippa on päähine , joka vastaa Vanhan testamentin ylimmäisen papin päähinettä, käärelakkia. Se symboloi hengellistä valtaa ja sitä pitävät piispat,Venäjän kirkossa myös arkkimandriitat ja muutamat rovastit. Pappien pukuihin kuuluvat myös skufia eli suippupäähine ja kamilavka eli tasapäähine.

1. 3. Piispan jumalanpalveluspuku

Piispan jumalanpalvelusasuun kuuluvat seuraavat: alusstikari, epitrakiili, päällyshihat, vyö, epigonaatio, sakkos, omofori eli olkavaate, panagia, mantia ja mitra. Kirkossa piispa seisoo kotkamatolla.

Sakkos  on piispan päällysvaate ja se on stikarin muotoinen. Piispa pitää sitä felonin asemesta ja sillä on  näin ollen sama  merkitys kuin felonilla. Alunperin sakkos on ollut kreikkalaisten keisarien puku. Muinoin piispalla oli sakkoksen sijalla ns. ristifeloni. Vertauskuvallisesti se voidaan nähdä niiden monipuolisten kärsimysten ja huolien kuvaajana, joita piispa joutuu kohtaamaan laumansa puolesta.

Omofori on samanmuotoinen kuin orari, mutta leveämpi ja pitempi. Se on piispan puvussa päällimmäisenä. Se asetetaan molempien olkapäiden yli niin, että sen päät laskeutuvat alaspäin sekä edestä että takaa. Siihen pukeutuneena piispa kuvaa jumalanpalveluksessa Jeesusta Kristusta, jonka hartioilla on koko maailman synnit. Varhaiskirkon aikana omofori tehtiin valkoisesta lampaanvillasta  kuvaten sitä kadonnutta lammasta, jonka hyvä paimen löydettyään panee hartioilleen ja kantaa kotiin (Lk. 15:5).

Panagia (=kaikkein pyhin) on piispan kaulassaan pitämä pieni, ketjussa riippuva Vapahtajan tai Neitsyt Marian ikoni.

Mantia eli pallium on munkkien päällysvaate. Se on leveä, pitkä, hihaton, yläpuolelta kureille vedetty vaate. Munkit pitävät täysin mustaa mantiaa. Arkkimandriittojen  mantia on musta ja siihen kuuluvat ns. laintaulut. Piiispoilla on kirjava mantia ja siihen kuuluvat laintaulut, lähteet ja kulkuset. Laintauluiksi sanotaan arkkimandriittojen ja piispojen  mantioissa pieniä, punaisia tai vihreitä neliöitä , jotka on kiinnitetty mantian etupuolelle. Ne kuvaavat laintauluja ja ne merkitsevät näin ollen sitä, että arkkimandriitat ja piispat ovat  laumansa johtajia Jumalan käskyjen teillä.

Lähteiksi sanotaan piispojen mantiassa värillisiä juovia jotka kulkevat koko puvun ympäri rivittäin. Ne kuvaavat piispan suusta virtaavia Jumalan sanan hengellisiä virtoja (Joh. 4:14; 7:38)

Piispan sakkoksessa ja mantiassa olevat kulkuset kuvaavat hänen saarnaamistehtäväänsä.

Piispat seisovat kotkamatolla, johon on kuvattu kaupungin kohdalla  lentelevä kotka. Se symboloi piispojen tarkkaa hengellistä näköä, jota he tarvitsevat  hengellisen laumansa johtamisessa.

Proskomidi

“Proskomedia” on kreikkaa ja tarkoittaa “uhri”. Liturgian ensimmäinen osa saa nimensä varhaiskristittyjen tavasta tuoda uhriksi leipää ja viiniä ja kaikkea muuta liturgiaan tarvittavaa. Siksi varsinainen leipä, jota kutsutaan nimellä “prosfora”, toisella “uhria” tarkoittavalla sanalla. Tämän leivän eli prosforan tulee olla hapatettua , puhdasta ja vehnäjauhoista tehtyä. Herra Jeesus Kristus itse toimittaessaan pyhän Ehtoollisen sakramenttia käytti hapatettua, ei happamatonta, leipää, kuten käy ilmi Uudessa Testamentissa käytetystä kreikankielisestä sanasta artos. Prosforan tulee olla pyöreä ja se muodostuu kahdesta osasta, toinen toisen yläpuolella, Jeesuksen Kristuksen kahden luonnon ,jumalallisen ja inhimillisen, kuvauksena. Ylemmän osan sileälle pinnalle painetaan  ristisinetti, ja sen neljään osaan muodostuvat kreikkalaisin nimikirjaimin “Jeesus Kristus”, IC XC, ja kreikankielinen sana NIKA, joka tarkoittaa “Jeesus Kristus  voittaa”.

Sakramentissa käytetyn viinin tulee olla punaista rypäleviiniä, koska tämä väri muistuttaa meitä veren väristä. Veden sekoittaminen viiniin muistuttaa meitä Vapahtajan keihäällä lävistetystä kyljestä, josta vuosi ristillä verta ja vettä. Proskomidissa käytetyt viisi prosforaa palauttavat mieliimme viisi leipää, joilla Jeesus ihmeellisesti ruokki viisi tuhatta, tapahtuma, jolla Jeesus antoi keinon opettaa ihmisiä hengellisestä ravinnosta, turmeltumattomasta, hengellisestä ruuasta, joka lahjoitetaan pyhän  Ehtoollisen sakramentissa. (Joh. 6:22 – 58)  Ehtoolliseen käytetään ainoastaan yksi prosfora (Karitsa) apostolien sanojen mukaisesti: “Leipä on yksi , ja niin mekin  olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” ( 1.Kor. 10:17)  Siksi tämän yhden  prosforan tulee vastata osallistuvien määrää kokonsa puolesta.

Pappi toimittaa proskomidin uhripöydän edessä hiljaa osoitukseksi siitä, että pelastus on suuri salaisuus. Lisäksi se palauttaa mieliimme sen tosiasian, että Jeesuksen Kristuksen  eläessä ja erityisesti Hänen kärsiessään vain harvat tunnistivat Hänet maailman Vapahtajaksi.

Proskomidin toimittamisen aikana seurakunta kuuntelee ja muistelee Vapahtajan kärsimyksiä samanaikaisesti  luettaessa kolmannen ja kuudennen hetken psalmeja ja rukouksia.

1. Proskomidin toimittaminen

Alkurukousten, pukeutumisen ja käsien pesemisen jälkeen  pappi menee uhripöydän eteen ja  siunaa proskomidin aloittamisen, ottaa ensimmäisen prosforan, Karitsan, ja tehden keihäällä ristinmerkin  leivän päällä sanoo:  ” Meidän Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen muistoksi.” Nämä sanat tarkoittavat, että proskomidi toimitetaan Jeesuksen Kristuksen käskyn mukaisesti. Sitten pappi leikkaa keihäällä  kuutionmuotoisen osan tämän leivän keskeltä ja lausuu profeetta Jesajan sanoin: “Niinkuin lammas Hänet viedään teuraaksi, ja niinkuin karitsa on ääneti keritsijänsä edessä, niin ei Hänkään suutansa avaa. Hänen alentumisensa kautta Hänen tuomionsa otetaan pois. Kuka kertoo Hänen syntyperänsä?”

Kuutionmuotoista prosforan osaa kutsutaan Karitsaksi (Joh. 1:29) ja se sijoitetaan diskokselle. Sitten pappi leikkaa ristinmuotoisesti  Karitsan alapuolelta sanoen: “Teurastetaan Jumalan Karitsa, joka ottaa kannettavakseen maailman synnit maailman elämäksi ja pelastukseksi.” Sen jälkeen  hän keihäällä lävistää Karitsan  oikealta puolelta (papista katsoen vasemmalta) sanoen evankelistan sanat: “Yksi sotamiehistä lävisti keihäällä Hänen kylkensä ja heti vuoti siitä verta ja vettä. Ja joka sen näki, on sen todistanut, ja hänen todistuksensa on tosi.” (Joh. 19:34) Näiden sanojen mukaisesti vedellä sekoitettu viini kaadetaan kalkkiin. Pappi leikkaa toisesta prosforasta  osasen Jumalan Äidin kunniaksi ja asettaa sen Karitsan oikealle puolelle  diskokselle. Kolmannesta prosforasta otetaan yhdeksän osaa pyhien, Johannes Kastajan, profeettojen, apostolien, esipaimenten, marttyyrien, pyhien askeettien, palkattaparantajien, Jumalan esivanhempien Joakimin ja Annan, kyseisenä päivänä muisteltavan pyhän ja lopuksi sen pyhän, jonka liturgiaa toimitetaan, kunniaksi. Nämä osaset  sijoitetaan Karitsan vasemmalle puolelle diskokselle kolmeen riviin kussakin kolme osasta. Neljännestä prosforasta otetaan osaset esipaimenten, papiston ja kaikkien elävien puolesta ja asetetaan Karitsan alapuolelle. Viidennestä prosforasta otetaan osaset poisnukkuneiden ortodoksikristittyjen puolesta ja ne sijoitetaan niiden osasten alle, jotka olivat otetut elävien puolesta. Lopuksi otetaan osasia  niistä prosforoista, joita uskovaiset ovat lahjoittaneet elävien ja kuolleiden nimissä ja samanaikaisesti pyydetään  Jumalan palvelijoille  terveyttä, pelastusta ja lepoa. Nämä osaset asetetaan yhdessä niiden osasien joukkoon, jotka olivat otetut neljännestä ja viidennestä prosforasta. Venäläinen perinne käyttää proskomidissa viittä prosforaa. Muissa perinteissä, kuten kreikkalaisessa, käytetään kahta suurta, joista osaset otetaan.

Proskomidin lopulla pappi siunaa suitsutuksen ja sijoittaa tähden suitsutettuaan sen ensin diskokselle Karitsan ja osasten ylle, jotta niiden järjestys säilyisi. Hän peittää diskoksen ja maljan  kahdella ristinmuotoisella peitteellä ja asettaa niiden molempien päälle suuremman peitteen, jota kutsutaan “ilmaksi”. Senjälkeen hän suitsuttaa pyhille lahjoille ja rukoilee, että Herra siunaisi esiintuodut lahjat, muistelee niitä, jotka ovat uhrin kantaneet ja niitä, joiden puolesta ne ovat kannetut, ja tekemään papin itsensä arvolliseksi jumalallisen sakramentin  juhlalliseen toimittamiseen.

Proskomidin toimittamisessa käytetyillä pyhillä esineillä ja toiminnoilla on symbolinen merkitys. Diskos eli ehtoollislautanen  tarkoittaa Betlehemin syntymäluolaa ja Golgataa, tähti Betlehemin tähteä ja ristiä, ehtoollispeitteet ja ilma kapaloita ja käärinliinoja Vapahtajan haudalla, kalkki sitä maljaa, jossa Jeesus pyhitti viinin, valmistettu Karitsa Jeesuksen Kristuksen tuomitsemista, kärsimyksiä ja kuolemaa, keihäällä lävistäminen sotilaan suorittamaa Jeesuksen kyljen lävistämistä.

Kaikkien osasten järjestäminen tiettyyn järjestykseen diskokselle tarkoittaa koko Jumalan valtakuntaa, jonka jäsenet muodostuvat Jumalanäidistä, enkeleistä, Jumalalle mieluisista pyhistä ihmisistä, kaikista uskovista ortodoksikristityistä, elävistä ja kuolleista, ja sen keskellä valtakunnan Pää, itse Herra,Vapahtajamme. Suitsuttaminen merkitsee Pyhän Hengen läsnäoloa , josta Armosta  osallistutaan Pyhän Ehtoollisen sakramentissa.

Pappi toimittaa proskomidin hiljaisella äänellä uhripöydän äärellä alttarin ollessa suljettuna. Sen toimittamisen aikana luetaan kolmannen ja kuudennen  (ja joskus yhdeksännen) hetken palvelukset Horologionin mukaan.

Opetettavien liturgia

Liturgian toista osaa kutsutaan opetettavien eli katekumeenien liturgiaksi, koska opetettavat, kasteeseen valmistautuvat samoinkuin katuvat, jotka väliaikaisesti ovat erotetut vakavien syntien vuoksi Ehtoollisyhteydestä, saavat osallistua sen toimittamiseen.

1. Alkusiunaus

Diakoni saatuaan siunauksen papilta menee alttarihuoneesta ambonille ja lausuu sanat: “Siunaa, isä!”  toisin sanoen pyytää pappia siunaamaan  palveluksen alkaminen ja yhteenkokoontuneiden uskovien osallistuminen rukouksentäyteiseen  Jumalan ylistämiseen. Pappi ensimmäisessä lauselmassaan ylistää Pyhää Kolminaisuutta:” Siunattu olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.”   Kuoro vastaa tähän: “Aamen.” (=totisesti, niin olkoon)

 2.Suuri ektenia

Diakoni  resitoi suuren ektenian, jossa luetellaan erilaisia kristittyjen tarpeita ja pyyntöjä Herralle, joiden aikana pappi itsekseen rukoilee alttarissa, että Herra katsoisi alas kirkon ja siellä rukoilevien puoleen ja täyttäisi heidän tarpeensa. Suuri ektenia alkaa muistuttamalla, että on  tarpeellista rukoilla Herraa rauhassa, ts. keskinäisessä sovussa, ilman katkeruutta, kiukkua tai vihaa ketään kohtaan. Vapahtajamme opetuksen mukaan emme voi uhrata Jumalalle lahjoja, jos meillä on jotakin lähimmäistämme vastaan (Mt. 5:23 – 24).  Ylevin lahja, jonka puolesta tulee rukoilla ,on  sielun rauha ja sielun pelastus: ” Rukoilkaamme Herralta rauhaa korkeudesta ja sielujemme pelastusta!”   Rauha on omantunnon  seesteisyyttä ja ilon tunnetta, jota koemme, kun olemme tietoisesti osallistuneet katumuksen sakramenttiin tai osallistuneet Pyhään Ehtoolliseen, tai myötätuntoinen huoli kanssaihmistemme hyvinvoinnista tehtyämme hyvän teon.. Vapahtaja jätti tämän rauhan apostoleilleen jäähyväispuheessaan viimeisellä ehtoollisella (Joh. 14:27):”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa.”

Pyydettäessä  “koko maailmalle rauhaa  ja kaikkien yhdistymistä” anomme, ettei kansojen eikä rotujen välillä olisi erimielisyyksiä eikä vihamielisyyttä  missään koko maailmassa. Anomme  “pyhille Jumalan seurakunnille kestävyyttä”, että ortodoksiset kirkot jokaisessa maassa voisivat vakaasti ja horjumatta Jumalan Sanaan ja Kirkon kanoneihin perustuen tunnustaa pyhää ortodoksista uskoa. Rukoillessamme “kaikkien yhdistymistä” pyydämme, että kaikki voisivat tulla yhdeksi laumaksi Kristuksessa.

Rukous jatkuu “tämän pyhän temppelin” puolesta, joka on seurakunnan tärkein omaisuus ja jonka tulisi olla jokaisen seurakuntalaisen taholta tärkein ja erityisen huolehtimisen kohde, niin että Herra varjelisi sen tulipalolta, varkailta ja muilta vahingoilta. Edelleen rukoillaan “täällä uskossa, hartaudessa ja Jumalan pelvossa käyvien puolesta”, ts. jotta he  lujassa uskossa, kunnioituksessa ja Jumalan pelossa astuisivat pyhään temppeliin.

Sitten  rukoillaan  patriarkkojen, metropoliittojen, arkkipiispojen ja piispojen puolesta, koska heidät on  kaikkialla asetettu valvomaan  kristinuskon puhtautta ja moraalia; esivallan puolesta, jotka pitävät huolta ortodoksisen uskon vapaudesta ja yleensä laillisesta järjestyksestä, jotta kaikki kansalaiset voisivat elää rauhassa,  samoin rukoillemme “tämän kaupungin (kylän, pyhän luostarin), kaikkien kylien, kaupunkien ja maakuntain ja niiden uskovaisten asukkaiden puolesta”, että kaikki tapahtuisi kristillisen rakkauden hengessä.

Vielä rukoilemme “Herralta suotuisia ilmoja, runsaita maan hedelmiä ja rauhallisia aikoja”. Hyviä ilmoja pyydämme siksi, että maa antaisi runsaasti  satoaan ,joka on tarpeellinen kaikkien  maiden asukkaille ravinnoksi. Rauhallisia aikoja pyydämme, ettei kansalaisten välillä syntyisi  mitään yhteenottoja, jotka hämmentävät rauhallista ja kunniallista elämää ja työntekoa. Vielä rukoillaan  “merelläkulkijain, matkustajain, sairaiden, kärsivien, sorrettujen ja uskonsa tähden vainottujen ja vankeudessa olevien puolesta, että Herra pelastaisi heidät”.  Juuri he tarvitsevat eniten jumalallista apua ja rukouksiamme.

Rukoilemme Herraa, “että Hän päästäisi meidät kaikesta vaivasta, vihasta, vaarasta ja hädästä.” Sen jälkeen  anomme Herralta, että Hän puolustaisi ja pelastaisi meitä, ei meidän tekojemme ja ansioittemme perusteella, joita meillä ei ole, vaan Hänen armostaan.

Suuren ektenian loppusanoissa “muisteltuamme kaikkein pyhintä Jumalansynnyttäjää ja kaikkia pyhiä” jätämme itsemme ja toinen toisemme Kristuksen Jumalan haltuun, jotta Hän voisi ohjata meitä viisaan tahtonsa mukaan. Pappi päättää suuren ektenian ylistyslauseeseen: “Sillä Sinulle, Isä, Poika ja Pyhä Henki, on tuleva kaikkinainen ylistys, kunnia ja palvelus, nyt ja aina ja iankaikkisesti.”

3. Antifonit

Suuren ektenian jälkeen lauletaan ensimmäisenä antifonina psalmi 103: “Kiitä, sieluni, Herraa…”, joka kertoo Jumalan meitä kohtaan osoittamista  suurista armotöistä ja huolenpidosta sekä sisältää kiitoksen tästä kaikesta. Toisena antifonina veisataan psalmi 146: “Ylistä, minun sieluni, Herraa…”. Tämä psalmi kertoo ensiksikin ihmisen voimattomuudesta ja avuttomuudesta ja loppupuolella siitä, kuinka Jumala huolehtii kaikista, erityisesti Hänen apuaan tarvitsevista ja siihen turvaavista. Näiden kahden antifonin  välissä luetaan pieni ektenia: “Taas ja taaskin rukoilkaamme rauhassa Herraa.” Nämä psalmit kuvaavat Jumalan ihmiskunnalle suomia siunauksia. Kristittyjen tulee sydämestään  ja sielustaan   siunata Herraa, joka puhdistaa ja parantaa  fyysiset ja henkiset heikkoutemme ja täyttää toiveemme hyvillä asioilla ja vapauttaa elämämme  turmeluksesta. Sen vuoksi ei pidä unohtaa Hänen lahjojaan. Herra on armollinen, säälivä ja kärsivällinen. Hän on totuus iankaikkisesti, tuomitsee väärintekijät ja ruokkii nälkäiset, vapauttaa vangitut, rakastaa vanhurskautta, huolehtii orvoista ja leskistä ja rankaisee syntisiä.

Herran juhlina näitä psalmeja ei lauleta ,vaan niiden sijaan tulevat erityiset psalmijakeet, jotka sopivat juhlittavaan tapahtumaan. Näiden jokaisen  jakeen laulamisen jälkeen  lauletaan: “Jumalansynnyttäjän esirukouksien tähden, Vapahtaja,  pelasta meidät.”  Toisen juhla-antifonin säkeet  ovat yhteydessä vietettävään  juhlaan. Kristuksen syntymäjuhlassa  lauletaan: “Pelasta, Neitseestä syntynyt Jumalan Poika, meidät, jotka Sinulle veisaamme ….  Teofaniana lauletaan: “Pelasta, Jordanissa kastettu Jumalan Poika … ja pääsiäisenä: “Pelasta, kuolleista ylösnoussut Jumalan Poika… Kaikki laulettavat säkeet päättyvät “hallelujaan”.

Toista antifonia seuraa aina hymni “Jumalan ainokainen, kuolematon Poika ja Sana, joka meidän pelastuksemme tähden olet tahtonut lihaksi tulla pyhästä Jumalansynnyttäjästä, ainaisesta Neitseestä Mariasta, muuttumatta ihmiseksi tullut, myös ristiinnaulittu ja kuolemalla kuoleman rikkipolkenut, yksi pyhästä Kolminaisuudesta ja Isän ja Pyhän Hengen kanssa kunnioitettava Kristus Jumala, pelasta meidät.” Tämä hymni säädettiin  laulettavaksi liturgiassa vuonna 535 keisari Justinianuksen aikana ja se  esittää ortodoksisen opetuksen Kolminaisuuden toisesta persoonasta, Jeesuksesta Kristuksesta. Hän on Jumalan Ainosyntyinen Poika ja Sana, joka on kuolematon, tuli ihmiseksi lakkaamatta olemasta Jumala  (tuli ihmiseksi “muuttumatta”) ja hyväksyi ihmisruumiin pyhältä Jumalansynnyttäjältä ja ainaiselta Neitseeltä Marialta. Ristiinnaulitsemisellaan  ja kuolemallaan Hän voitti kuoleman yhtenä Pyhän Kolminaisuuden persoonista, ja Häntä kunnioitetaan kuten Isää ja Pyhää Henkeä.

Sitten seuraa pieni ektenia ja kolmantena antifonina autuuden lauseiden laulaminen (Mt. 5:3 – 12). Lauseiden alussa  lauletaan katuvan ryövärin rukous: “Herra, muista meitä valtakunnassasi.” Autuudenlauseet viittaavat  kristityn tarvitsemiin hengellisiin luonteen piirteisiin etsittäessä Jumalan  armoa: nöyryyden henkeä (hengellinen köyhyys), syntiensä tuntemista, alistuvaisuutta vanhurskasta Jumalaa lähestyttäessä, sydämen puhtautta, kärsivällisyyttä kiusauksissa, lähimmäisiin kohdistuvaa myötätuntoa, ja valmiutta kestää  häväistystä, vainoa ja Kristuksen puolesta kuolemista, luottaen siihen, että Hänet tunnustaen ja sellaisin ankarin kilvoituksin voi odottaa suurta palkintoa taivaassa. Neljä ensimmäistä autuuden lausetta lauletaan yhtäjaksoisesti, mutta viidennestä lähtien on joskus tapana laulaa ns. autuuden troparit jokaisen lauselman jälkeen. Suurina  juhlina autuuden lauseiden sijasta lauletaan juhlatropari useita kertoja siihen liittyneenä eri säkeitä.

4. Pieni saatto

Autuuden lauseiden laulamisen aikana toimitetaan pieni  saatto. Pappi ottaa evankeliumikirjan alttarilta autuuden lauseiden loppupuolella ja  antaa sen diakonille, joka vie pyhän evankeliumin ambonille. Tätä papiston pyhän evankeliumin kanssa suorittamaa saattoa kutsutaan pieneksi erotukseksi suuresta saatosta, joka seuraa tuonnempana, ja muistuttaa uskovaisia Jeesuksen Kristuksen maailmaan tulosta ja  siitä, kun Hän aloitti koko maailmankaikkeutta koskevan saarnaamisensa. Saatuaan siunauksen papilta diakoni jää seisomaan  kuninkaan ovien eteen ja kohottaen evankeliumikirjan  lausuu: “Se on viisautta! Olkaamme vakaat!”. Sitten hän menee alttariin ja asettaa evankeliumikirjan pyhälle pöydälle.  Nämä sanat “se on viisautta, olkaamme vakaat” muistuttavat uskovia siitä, että heidän tulee seistä vakaina (vastaava kreikankielinen sana tarkoittaa oikein tai rehteinä) ja  olla tarkkaavaisia, pysyen ajatukset keskittyneinä. Heidän tulee katsoa pyhään evankeliumiin kuin itse Jeesukseen Kristukseen, joka tulee saarnaamaan ja laulavat uskolla : “Tulkaa, kumartukaamme ja langetkaamme Kristuksen eteen. Pelasta kuolleista ylösnoussut Jumalan Poika meidät, jotka Sinulle veisaamme: Halleluja!” Evenkeliumikirjan edellä saatossa kannettava palava kynttilä merkitsee Jeesuksen opetusta, sillä Hän sanoi itsestään: “Minä olen maailman valkeus.” (Joh. 8:12) Se kuvaa myöskin Johannes Kastajaa, joka oli Kristuksen edelläkävijä ja jota Vapahtaja itse nimitti “kirkkaalla liekillä palavaksi lampuksi” (Joh. 5:35).Saaton päätyttyä pappi siunaa kynttilänkantajaa, joka kuvasi tässä toimituksessa Johannes Kastajaa, Kristuksen edelläkävijää.

 5. Tropari ja kontakki

Senjälkeen lauletaan sunnuntain, juhlan tai tuona päivänä muisteltavan pyhän ihmisen tropari ja kontakki. Pappi rukoilee hiljaa sen aikana, että Taivaallinen Isä, jolle kerubit veisaavat ja serafit ylistävät, ottaisi meiltä vastaan Pyhän Kolminaisuuden veisun , antaisi anteeksi syntimme ja pyhittäisi ja soisi meille voiman oikein palvella Häntä. Rukouksen loppu “sillä pyhä olet Sinä ,meidän Jumalamme…” lausutaan ääneen.

6. “Pyhä Jumala” -veisu

Sitten laulajat aloittavat  “Pyhä Jumala” – veisun. Johannes  Damaskolainen kertoo, että veisua alettiin käyttää 5. vuosisadalla keisari Theodosios II:n ja  arkkipiispa Prokloksen aikana. Tuolloin Konstantinopolissa oli suuri maanjäristys ja kansa  rukoillen hartaasti Jumalaa , että vaara lakkaisi, suoritti ristisaaton. Ristisaaton aikana eräs nuorukainen temmattiin ihmeellisellä tavalla ilmaan ja hän kuuli siellä enkelien veisaavan: “Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon.”  Maahan laskeuduttuaan hän kertoi kuulemastaan. Kristityt alkoivat laulaa pojan kuulemaa laulua ja lisäsivät siihen oman rukouksensa: “Armahda meitä”. Vaara lakkasi ja siitä saakka tätä veisua on laulettu  jumalanpalveluksessa. (Pyhä Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys III: X, s. 45) Tätä veisua kutsutaan  Kolminaisuuden virreksi, sillä se ilmaisee Kolmiyhteisen Jumalan ominaisuudet: Jumala on pyhä, väkevä ja kuolematon eli iankaikkinen.

Tämän laulun sijaan lauletaan  pääsiäisviikon aikana, helluntaina, jouluna, loppiaisena, Lasaruksen lauantaina ja suurena lauantaina: “Niin monta, kuin teitä on Kristukseen kastettu, te olette Kristukseen pukeutuneet! Halleluja! (Gal. 3:27) Tätä veisua lauletaan siksi, että varhaiskirkossa nämä juhlapäivät olivat katekumeenien kastepäiviä. Ristin ylentämisen juhlana ja paaston kolmantena sunnuntaina sekä elokuun 1. päivänä veisataan: “Sinun ristillesi me kumarramme, Valtias, ja Sinun pyhää ylösnousemistasi ylistämme!”

7. Epistolan lukeminen

“Pyhä Jumala” -veisun jälkeen diakoni kehottaa: “Ottakaamme vaari!” Pappi siunaa :”Rauha olkoon teille kaikille!”, minkä jälkeen lauletaan jollakin kahdeksasta  sävelmästä päivän prokimeni, johdannoksi tarkoitettu psalmin jae.. Diakoni suorittaa suitsutuksen sen  ja  luettavan epistolan aikana. Suitsutus kuvaa Pyhän Hengen armoa, jonka avulla apostolit saarnasivat.  Epistola luetaan  Apostolien teoista  tai neljästätoista lähetyskirjeestä. Apostoliset kirjoitukset ja evankeliumit on jaettu jumalanpalveluksia varten jo varhaisessa vaiheessa lukukappaleiksi eli perikoopeiksi ja niiden lukemisessa  noudatetaan määrättyä järjestystä. Tapa lukea pyhiä kirjoituksia ja Jumalan sanaa on peräisin synagoogajumalanpalveluksesta. Apostolisella ajalla luettiin paljon profeettoja. Kun Uuden testamentin kirjoja alkoi ilmestyä, alettiin niitäkin lukea seurakunnissa ja vähitellen vanhan testamentin lukeminen jäi luettavaksi  ainoastaan  sunnuntain ja juhlien  aattoiltojen palveluksissa.

8. Evankeliumin lukeminen ja saarna

Evankeliumin edellä diakoni tai pappi lausuu: “Se on viisautta! Olkaamme vakaat! Kuulkaamme pyhää evankeliumia!” Näillä sanoilla kehotetaan kaikkia rauhassa Jumalan, lähimmäistemme ja itsemme kanssa kuuntelemaan evankeliumin sanoja, jotka kuulemme  aivan kuin itse Kristus opettaisi keskellämme. Evankeliumi on  Jumalan puhetta meille tämän päivän ihmisillekin. Tuota puhetta tulee kuunnella yhtä hartaasti kuin Maria kuunteli Herraa hänen jalkainsa juuressa (Lk. 10:39 – 42) Sekä epistola että evankeliumi luetaan opetukseksemme ja jotta rakentuisimme ja pelastuisimme.. Siksi on oikein kiittää Jumalaa kummastakin. Sen vuoksi epistolan jälkeen  lauletaan “Halleluja”, joka tarkoittaa “Kiittäkää Herraa”  ja evankeliumin lukemisen jälkeen: “Kunnia olkoon Sinulle, Herra, kunnia Sinulle!

Evankeliumin lukemista kuunnellaan kumarretuin päin. Lukupöydän eteen asetettu palava kynttilä muistuttaa Kristuksen valosta, joka valaisee kuulijoita.

Evankeliumin jälkeen seuraa tavallisesti opetuspuhe eli saarna. Sen paikka voi olla myös liturgian lopussa.

9. Hartauden ektenia, vainajien ektenia ja opetettavien ektenia

Hartauden ektenian aikana evankeliumin lukemisen ja opetuspuheen jälkeen pappi levittää pyhälle pöydälle ilitonin ja  antiminssin , jonka päällä  Eukaristia toimitetaan. Hartauden ekteniaa seuraavat vainajien ektenia  sekä opetettavien eli katekumeenien ektenia.

Hartauden ektenia alkaa sanoilla: “Lausukaamme kaikki täydestä sydämestämme ja täydellä ymmärryksellämme, lausukaamme.” Kuoro vastaa jokaiseen anomukseen laulamalla kolminkertaisesti  “Herra armahda!” Ekteniassa rukoillaan hengellisen ja maallisen esivallan sekä  papiston ja luostarikilvoittelijoiden  puolesta, muistellaan ja kannetaan esirukouksia kirkonrakentajien ja kaikkien poisnukkuneiden ortodoksien puolesta  sekä elossa olevien temppelin kaunistajien, sen hyväksi työskentelevien ja  sitä avustavien sekä koko kirkkokansan puolesta.

Vainajien ekteniassa kannetaan esirukouksia poisnukkuneiden puolesta. Ekteniaa ei lueta sunnuntaisin ellei ole hautausliturgia, eikä suuren paaston aikana.

Opetettavien ekteniassa kirkko kehottaa ensiksi opetettavia rukoilemaan itsensä edestä: “Rukoilkaa, opetettavat, Herraa”. Sen jälkeen kehotetaan uskovaisia rukoilemaan opetettavien edestä, että Herra armahtaisi heitä, opettaisi heitä totuuden sanalla, avaisi heille vanhurskauden evankeliumin ja yhdistäisi heidät pyhään, yhteiseen ja apostoliseen seurakuntaan, jotta he voisivat yhdessä uskovien kanssa kunnioittaa isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.

Myös omana aikanamme on opetettavia. He ovat niitä, jotka muista uskonnoista tai  ihmisryhmistä pyrkivät  Kirkon yhteyteen ja haluavat oppia tuntemaan ortodoksisen uskon. Kristittyjen rakkauden hengessä on oikein rukoilla heidän puolestaan, että Jumala siunaisi sanansa kylvön heidän keskuudessaan  ja valaisisi heidät oikealla uskolla.

10. Katekumeenien liturgian loppu

Koska opetettavat eivät varhaiskirkossa voineet olla mukana Eukaristian toimittamisessa, heitä kehotettiin poistumaan kirkosta diakonin sanoessa: “Opetettavat, poistukaa.  Te, jotka olette opetettavia, poistukaa, ettei jäisi ketään opetettavista.” Näihin sanoihin päättyy katekumeenien liturgia.

Käsky poistaa opetettavat ennen uskovaisten liturgiaa löytyy kaikkein vanhimmista, erityisesti idän ortodoksisen kirkon, liturgiakaavoista, kuten apostolisista konstituutioista, apostoli Jaakobin kreikankielisestä sekä syyriankielisestä liturgiasta, Armenian kirkon liturgiasta, apostoli Markuksen liturgiasta, apostolien Taddeuksen ja Mariuksen liturgiasta  sekä paavi Gregorios Dialogoksen ennenpyhitettyjen lahjain liturgiasta. Käsky on liitetty näihin kaavoihin niinä aikoina , jolloin kristinusko oli leviämässä juutalaisten keskuuteen ja pakanamaailmaan. Kristittyjen saarnan ja elämän esimerkin vaikutuksesta monet uskoivat Kristukseen ja pyysivät kastetta. Kaste toimitettiin yleensä suurimpien juhlien edellä ja heille annettiin kasteopetusta. Heitä varten oli erityinen jumalanpalvelus, katekumeenien eli opetettavien liturgia, joka samalla oli valmistava osa sitä välittömästi seuraavaan uskovaisten liturgiaan, jossa uskovaiset osallistuivat pyhään Ehtoolliseen.

Katekumeeneiksi katsottiin myös ne kastetut kristityt, jotka olivat joutuneet erotetuiksi lyhemmäksi tai pitemmäksi ajaksi kirkon yhteydestä ja Pyhästä Ehtoollisesta  joidenkin syntien vuoksi. Myöskin heitä kehotettiin poistumaan opetettavien kanssa. kirkosta.

Syyrian kirkossa oli tapana, että katekumeenit kuultuaan diakonin kehotuksen poistua kirkosta tulivat ensin piispan tai papin luo, joka panemalla kätensä heidän päälleen siunasi  heidän poistumisensa. Näin kertoo Edessan piispa Jaakob ( k. 708) kirjeessään pappi Tuomaalle. Tätä tapaa noudatettiin luultavasti muissakin kirkoissa, joiden vanhoissa liturgian kaavoissa mainitaan, että katekumeenit on nimenomaan siunauksin päästettävä pois kirkosta. Nämä kehotukset ovat on säilyneet kreikankielisissä liturgian kaavoissa  näihin päiviin saakka, vaikka itse tapa onkin jo kadonnut käytännöstä.

Uskovaisten liturgia

Uskovaisten liturgiaksi sanotaan liturgian kolmatta osaa ja se alkaa  kahdella lyhyellä ektenialla, joista ensimmäinen alkaa sanoilla: “Me, jotka olemme uskovaisia, taas ja taaskin rukoilkaamme rauhassa Herraa”. Tämän ektenian aikana pappi lukee hiljaisella äänellä rukouksen, jossa hän kiittää Jumalaa siitä, että Hän on tehnyt meidät otollisiksi seisomaan Hänen pyhän uhrialttarinsa edessä. Toinen ektenia alkaa sanoilla: “Taas ja taaskin rukoilkaamme rauhassa Herraa.” Sen aikana pappi rukoilee, että ihmisiä rakastava herra ottaisi vastaan meidän rukouksemme, puhdistaisi meidät kaikesta pahasta ja lahjoittaisi rukoileville menestystä elämässä, uskossa ja hengellisessä ymmärryksessä.

Uskovaisten liturgian keskeiset tapahtumat ovat

1. Eukaristia eli pyhien Lahjain siunaaminen  sekä

2. osallistuminen Herran pyhästä Ehtoollisesta .

Näiden ympärille ryhmittyvät kaikki muut liturgian osat.

Sekä Eukaristiaa että Herran pyhään Ehtoolliseen osallistumista edeltävät valmistustoimitukset ja valmistusrukoukset.

1.     Valmistautumisena  Eukaristiaan tapahtuu seuraavaa:

         1.Pyhien Lahjojen siirtäminen pyhälle pöydälle, mikä tapahtuu suuressa saatossa.

         2.Anomusektenia

         3.Uskontunnustus

                        2.   Sen jälkeen on varsinainen Eukaristia, jossa on kaksi osaa:

a.  Kiitosuhrin toimittaminen

b. Pyhien Lahjojen  siunaaminen

3.  Valmistautumisena  Herran Ehtoolliseen osallistumiseen ovat:

1.Esirukoukset taivaallisen seurakunnan, edesmenneiden sekä maanpäällisen seurakunnan puolesta

2.Anomusektenia uudelleen

3.Herran rukous

4.Papin muistutus siitä, että pyhistä Lahjoista  tulevat osallisiksi ainoastaan pyhät sekä

seurakunnan vastaus siihen.

         4.  Osallistuminen Herran pyhään Ehtoolliseen

         5.   Kiitosrukoukset

6.  Siunaus temppelistä poislähtöön

7. Liturgian loppusiunaus

1.  Valmistautuminen pyhään Eukaristiaan

1.1. Suuri saatto

Kahden uskovaisten ektenian jälkeen kuoro aloittaa kerubiveisun: “Nyt me salaisesti kuvaamme kerubeja ja eläväksi tekevälle Kolminaisuudelle pyhintä virttä veisaamme. Heittäkäämme  pois siis kaikki maalliset huolet, ottaaksemme vastaan kaikkeuden Kuninkaan, jota näkymättömästi seuraavat enkelein joukot. Halleluja, halleluja, halleluja.”  Oikeastaan kerubiveisua tässä on vain sana “Halleluja”, muut sanat johdattavat ja neuvovat meitä oikealla tavalla vastaan ottamaan Jeesusta Kristusta.

Kerubiveisu otettiin käyttöön vuonna 573 keisari Justinus Nuoremman ja patriarkka Johannes Skolastikon aikana.

Kerubiveisu muistuttaa uskovia siitä, että heidän tulee nyt jättää  kaikki jokapäiväisen elämän huolet ja antaa itsensä Jumalalle kerubien kaltaisina yhdessä enkelien kanssa.

Suuri saatto tapahtuu seuraavasti: Diakoni otettuaan suitsutusastian tulee  papin eteen ja saatuaan siunauksen suitsuttaa pyhän pöydän ympäri ja koko alttarihuoneen, ikoneille papistolle, veisaajille ja kansan puoleen lukien samalla psalmia 51. Samanaikaisesti pappi rukoilee salaisesti itselleen omantunnon puhtautta ja voimaa suorittaa Kristuksen  Ruumiin ja Veren sakramenttia. Kohotetuin käsin hän lukee kolmesti kerubiveisun. Tämän jälkeen pappi ja diakoni menevät uhripöydän eteen. Pappi suitsuttaa pyhille Lahjoille ja asettaa suuren ehtoollispeitteen eli ilman, jolla pyhät Lahjat olivat peitetyt, diakonin vasemmalle olkapäälle. Sitten hän antaa pienellä ehtoollispeitteellä peitetyn diskoksen diakonille ja ottaa itse pyhän kalkin. Sen jälkeen he kulkevat alttarihuoneesta pohjoisoven kautta solealle seuraten edellään kannettavaa kynttilää ja pysähtyvät kasvot kansaan päin. Kuoron laulettua loppuun kerubiveisun ensimmäisen osan pappi siunaa kansaa kalkilla lausuen :”Muistakoon Herra Jumala valtakunnassaan kaikkia teitä oikeauskoisia kristittyjä” ja diakoni jatkaa:” ja  kaikkia kristittyjä, alati, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.”  Laulajat laulavat: “Aamen” ja jatkavat keskeytyksettä kerubiveisun toista osaa. Pappi ja diakoni menevät pyhän oven kautta alttarihuoneeseen ja asettavat kalkin ja ehtoollislautasen pyhälle pöydälle avatulle antiminssille. Pappi poistaa ottaa kalkin ja maljan  päältä  pienemmät ehtoollispeitteet ja peittää ne isommalla ehtoollispeitteellä eli ilmalla. Näin tehdessään pappi lukee Kristuksen hautaamista selostavia tropareja.

Suuressa saatossa kalkin ja diskoksen  kantaminen solealle pohjoisoven kautta  kuvaa Vapahtajan ratsastamista Jerusalemiin, jossa Hän antoi itsensä kärsimyksiin ja kuolemaan ristillä ja niiden asettaminen pyhälle pöydälle  Hänen ristiinnaulitsemistaan ja  kuolemaansa ja ruumiinsa hautaamista.

Kerubiveisun sanat selittävät tätä “mystistä” tapahtumaa kertomalla, että tätä “tapahtumaa seuraavat enkelein joukot” ,ts. myöskin “taivasten voimat meidän kanssamme näkymättömästi palvelevat”, kuten ennenpyhitettyjen lahjain liturgian kerubiveisu kuvaa tapahtumaa.

Suuren saaton aikana kirkkokansa seisoo kummarretuin päin osoittaen kunnioitusta Lahjoja ja muisteltavia tapahtumia kohtaan.

Ehtoollislahjojen siirtäminen uhripöydältä alttaripöydälle on suuren saaton käytännöllinen tarkoitus.

1.2 Anomusektenia

Suuren saaton jälkeen luetaan anomusektenia, jossa rukoillaan ensiksi ” esiintuotujen kalliiden Lahjain puolesta”. Nykyisessä muodossaan proskomidi,  ennen liturgian alkamista toimitettava liturgian osa, syntyi 700 – 800-luvuilla. Ennen sitä proskomidina eli esiintuomisena oli todellinen leivän ja viinin tuominen alttarille. Ehtoollisaineet haettiin temppelin esihuoneesta uhripöydältä, jonne uskovaiset olivat asettaneet ne lahjana.

Leivän ja viinin esiinkantamisen jälkeen oli tuolloin tapana lukea rukous lahjan tuoneiden puolesta sekä niiden puolesta, joiden muistoksi lahjat oli tuotu. Omana aikanamme koko seurakunta tekee mahdolliseksi  ehtoollisaineiden valmistamisen ja hankkimisien.

Anomusektenia jatkuu anomuksin temppelin ja kaikkien läsnäolevien puolesta. Lisäksi rukoillaan armoa viettää päivä ilman syntiä, rauhan enkelin varjelusta, syntien sovitusta, rauhaa koko maailmalle, kunniallista kuolemaa ja laupeudellista vastausta viimeisellä tuomiolla. Kaikkiin anomuksiin kuoro vastaa laulaen: “Anna, Herra!” Ektenian aikana  pappi lukee esiinkantamisen eli proskomidirukouksen, jossa lyhyesti anotaan samaa kuin anomusekteniassakin. Ektenian ylistyslauselman jälkeen seuraa papin rauhan toivotus.

1.3 Uskontunnustus

Yksimielisyys ja yhteinen usko edellyttää keskinäistä rakkautta ja yksimielisyyttä. Koska Jumala on rakkaus, Hänen salaisuuksiensa tunteminen on mahdollista vain keskinäisen rakkauden ilmapiirissä. Keskinäinen rakkaus puolestaan  synnyttää yksimielisyyden uskon asioissa. Siksi rauhan toivotuksen jälkeen diakoni kehottaa:” Rakastakaamme toinen toistamme, että yksimielisesti tunnustaisimme”, johon kansa vastaa laulamalla: “”Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, yksiolennollista ja jakaantumatonta Kolminaisuutta”, tunnustaen näin lyhyesti uskonsa  Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Varhaiskristityt noudattivat kirjaimellisesti tätä apostolien kehotusta (Room. 16:16; 1.Piet. 5:14). Miehet tervehtivät toisiaan ja naiset toisiaan rauhan suudelmalla. Myöhemmin tavasta luovuttiin. Nykyisin ainoastaan jumalanpalvelusta toimittavat papit suutelevat toisiaan olkapäihin ja kättä vanhemman papin sanoessa: “Kristus on keskellämme”, johon nuorempi vastaa: “On ja tulee olemaan”. Yksin toimittaessaan pappi suutelee ainoastaan diskosta, kalkkia ja pyhää pöytää.

Uskontunnustuksen edellä diakoni kehottaa: “Ovet, ovet, viisaudella ottakaamme vaari!”

Vanhimmassa liturgian kaavassa, joka sisältyy apostolisiin  konstituutioihin, tällaista kehotusta “ovista”  ei ole, mutta siinä annetaan selitys, josta peräisin luultavasti kehotus “ovet, ovet” on. Siinä sanotaan, että diakonien tulee seisoa miesten ja  ipodiakonien naisten ovilla, jotta Eukaristiaa toimitettaessa kukaan ei menisi ulos ja ettei ovea avattaisi Lahjain ylentämisen eli Uhrin kantamisen aikana, vaikka joku uskovainen olisikin tulossa  sisälle. Kyseinen kehotus “ovet, ovet” on sellaisenaan vanhimmissa säilyneissä Basileios Suuren kreikankielisen, mutta ei kuitenkaan syyriankielisen,  Johannes Krysostomoksen liturgian sekä Gregorios Dialogoksen ennenpyhitettyjen lahjain liturgian käsikirjoituksissa. Apostoli Jaakobin syyriankielisessä, mutta ei kreikankielisessä, liturgiassa on diakonin huudahdus: “Pankaa ovet kiinni”, sen jälkeen kun katekumeeneja on kehotettu poistumaan.

Nykyään voimme ymmärtää nämä sanat kehotuksena sulkea sielun ovet turhien ajatusten hyökkäyksiltä ja ottaa huomioon uskontunnustuksessa esitetyt ortodoksisen uskon totuudet

Aivan ensiksi  tätä pitempää nikealais- konstantinopolilaista uskontunnustusta käytettiin Antiokian kirkossa  liturgian kaavassa  jo vuonna 471. Myöhemmin vuonna 510 Konstantinopolin patriarkka Timoteos lisäsi sen liturgian kaavaan ja se tuli pysyväksi Konstantinopolissa ja myöhemmin koko ortodoksisessa kirkossa. Meillä uskontunnustuksen laulaa yhdessä koko kansa. Muualla sen lukee joko piispa tai vanhin maallikko.

Uskontunnustus lauletaan tai luetaan tässä liturgian kohdassa osoitukseksi siitä, että kaikki temppelissä olevat ovat uskovaisia, joilla on sama usko ja oikeus olla läsnä liturgiassa ja lähestyä pyhää sakramenttia. Uskontunnustuksen aikana soitetaan  kirkonkelloja.

2. Eukaristia

Uskontunnustusta seuraa liturgian merkittävin ja tärkein osa, kiitosuhrin, Eukaristian, toimittaminen. Se tapahtuu yhtäjaksoisena rukouksena, jota kutsutaan anaforaksi (=uhrin esiin kantaminen). Siihen kuuluu laulettuja ja ääneen luettuja osia, mutta suurimman osan siitä pappi lukee itsekseen.

Jotta kaikki osallistuisivat kelvollisesti Eukaristian toimittamiseen diakoni kehottaa: “Seisokaamme hyvin, seisokaamme pelvolla, ottakaamme vaari, rauhassa uhratkaamme pyhää uhria.” Laulajat vastaavat tähän kehotukseen kansan puolesta: “Rauhan laupeutta, kiitosuhria!” Tämä vastaus merkitsee sitä, että seurakunta on valmiina kantamaan pyhän uhrinsa, joka toisaalta on laupeutta eli armeliaisuutta lähimmäistä kohtaan ja toisaalta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Tämän jälkeen pappi siunaa kansaa apostolisella siunauksella: “Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan Isän rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon  kaikkien teidän kanssanne!” Nämä apostolien sanat siunauksessa  tarkoittavat sitä, että tarvitaan  Kolmiyhteisen Jumalan kaikkien persoonien mukanaoloa, jotta sakramentti  voidaan kelvollisesti toimittaa. Kansa vastaa  laulajien suulla: “Myös sinun henkesi kanssa” niin toivottaen papillekin samaa Jumalan apua. Pappi on seurakunnan valtuuttama edessäseisoja, kanssapalvelija. Sen vuoksi seurakunta toivottaa hänellekin samoja armolahjoja, joita hän välittää seurakunnalle.

Sen jälkeen pappi jälleen alttariin päin kääntyneenä lausuu: “Ylentäkäämme sydämemme!”. Tämä on kehotus kokonaan luopua ajattelemasta maallisia ja mielen keskittämiseksi täydellisesti  Eukaristian toimittamiseen. Seurakunta vastaa:” Ylennämme Herran puoleen.” Pappi jatkaa: “Kiittäkäämme Herraa”, johon vastaten seurakunta kumartuneena laulaa: “Kohtuullista ja oikeata on kumartaa Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä, yksiolennollista ja jakaantumatonta Kolminaisuutta”.

2.1. Prefaatio eli johdantokiitosrukous

Tämä veisu lauletaan hitaasti papin sen aikana hitaasti lukiessa prefaatiorukouksen. Siinä hän kiittää Kolmiyhteistä Jumalaa kaikesta maailman ja ihmisen luomisessa ihmiskunnan hyväksi tehdystä, jumalallisesta kaitselmuksesta sekä myöskin parhaillaan toimitettavasta jumalanpalveluksesta, jonka  Jumala on hyväksinähnyt vastaan ottaa ihmisiltä, vaikka Hänen edessänsä seisoo tuhansia ylimmäisiä enkeleitä, kerubeja ja serafeja “voittoveisua laulaen, huutaen, ääntäen ja lausuen”. Nämä sanat viittaavat Johannes Teologin näkyyn neljästä henkiolennosta veisaamassa kiitosvirttä  Jumalalle (Ilm. 4:6-8) Nuo olennot olivat kotka, härkävasikka, jalopeura ja ihmisenmuotoinen olento , jotka ylistävät Jumalaa. Nämä olennot on ymmärretty pyhien evankelistojen vertauskuvina.

2.2. Sanktus eli ylistys

Laulajat jatkavat papin lauselmaa  ylistysveisulla: “Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, täynnä on taivas ja maa Sinun kunniaasi”. Seurakunta yhtyy enkelten veisuun liittämällä jatkoksi oman ylitys- ja avunhuutonsa: “Hoosianna korkeuksissa. Siunattu on Hän, joka tulee herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa”.  Sana “hoosianna” tarkoittaa  “auta, pelasta”. Tällä huudolla Vanhan testamentin aikana tervehdittiin sekä Jumalaa että kuninkaita. Tällä huudolla juutalaiset ottivat vastaan Jeesuksen Hänen ratsastaessaan palmusunnuntaina Jerusalemiin.

2.3. Anamnesis eli muisteleminen

Lukien hiljaa  aloitettua  anaforarukousta pappi muistelee sitä salaista ehtoollista, jossa Herra asetti Ruumiinsa ja Verensä sakramentin ja päättää rukouksensa Vapahtajan sanoihin, joilla Hän asetti sakramentin: “Ottakaa, syökää, tämä on minun Ruumiini, joka teidän edestänne murretaan syntien anteeksiantamiseksi”. Tähän kansa vastaa: “Aamen!”  Ja edelleen pappi jatkaa: “Juokaa tästä kaikki; tämä on minun Vereni, se uuden liiton Veri, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi.” Jälleen kansa vastaa: “Aamen!”

Näiden asettamissanojen jälkeen pappi vielä jatkaa anamneesis- eli muistelurukousta hiljaisesti sanoen: “Muistaen siis tätä pelastavaista käskyä ( toisin sanoen käskyä: “Tehkää tämä minun muistokseni”; Lk. 22:19; 1. Kor. 11:24)  ja kaikkea meidän tähtemme tapahtunutta: ristiä, hautaa, ylösnousemista kolmantena päivänä, taivaaseen menemistä, oikealla puolella istumista, toista ja kunniallista tulemista Sinun omaasi, Sinun omistasi me Sinulle edeskannamme kaiken tähden ja  kaiken edestä”.

Näitä viimeisiä sanoja lausuttaessa pappi tai diakoni kohottaa ristiin asetetuin käsin diskoksen ja maljan siten, että oikealla kädellä tartutaan vasemmalla puolella olevaan diskokseen ja vasemmalla oikealla olevaan maljaan, pyhän pöydän yläpuolelle ja asettaa ne sen jälkeen  antiminssille.

Nämä sanat ilmaisevat ajatuksen, että esillekannetut lahjat, leipä ja viini ovat Jumalan lahjaa, samoin edeskantajat eli seurakuntalaiset ovat Jumalan, joka hyvyydessään antaa meille kaiken sen , jonka  me  Hänen luotuinaan Hänelle uhraamme. Jumala ei kylläkään tarvitse uhriamme, vaan tällä tavoin  Hän antaa meille mahdollisuuden osallistua Vapahtajan ristinkuolemalla ja ylösnousemisella meille suotuun uhriin ja pelastukseen.

Laulajat ja kansa jatkavat välittömästi rukousta veisaamalla: “Sinulle veisaamme, Sinua ylistämme, Sinua kiitämme, Herra, ja rukoilemme Sinua, meidän Jumalaamme”.

Tämä on uskovaisten liturgian tärkein kohta, sillä sen aikana tapahtuu lahjain siunaaminen ja leivän ja viini  muuttuminen Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi.

2.4. Epiklesis eli rukous Pyhän Hengen lähettämiseksi

Tämän veisun aikana pappi ensiksi kohotetuin käsin rukoilee nöyrästi hiljaisella äänellä Jumalaa, että Hän lähettäisi  Pyhän Henkensä esillä olevien lahjojen, ts. leivän ja viinin  päälle niiden muuttumiseksi ja myöskin seurakunnan päälle, jotta uskovaiset voisivat osallistua Pyhistä Lahjoista.

Sitten pappi tehden ristinmerkin leivän päälle sitä siunaten sanoo: “Ja tee tämä leipä Sinun Kristuksesi kalliiksi Ruumiiksi. Aamen”.  Samoin tehden ristinmerkin maljan  yli hän sanoo: “Ja mitä tässä maljassa on, Sinun Kristuksesi kalliiksi Vereksi. Aamen.” Tehden ristinmerkin molempien yli hän lausuu: “Muuttaen ne Pyhällä Hengelläsi. Aamen. Aamen. Aamen.”

Ymmärryksen ylittävällä tavalla leipä ja viini muuttuvat rukouksen , siunauksen ja Pyhän Hengen alastulemisen kautta näkymättömästi ja hengellisesti Kristuksen todelliseksi Ruumiiksi ja Vereksi. Kuinka tämä kaikki tapahtuu, siitä kirjoittaa pyhä Johannes Damaskolainen:

“Se on totisesti yhdistynyt Ruumis, pyhästä Neitseestä syntynyt  ruumis, ei niin, että taivaaseen noussut ruumis laskeutuisi taivaista, vaan niin että leipä ja viini muuttuvat Jumalan ruumiiksi ja vereksi. Jos haluat tietää sen tavan, kuinka se tapahtuu, riittää kun kuulet, että se tapahtuu Pyhän Hengen kautta, niin kuin Herra valmisti itselleen ja itsessään lihan pyhästä Jumalansynnyttäjästä Pyhän Hengen kautta; mitään muuta emme tiedä, kuin että Jumalan Sana on todellinen ja toimiva ja kaikkivoimallinen, mutta tapa on tutkimaton.” (Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys  IV: XIII  s. 49-50)

Kuoron edelleen laulaessa veisua “Sinulle veisaamme…” pappi ja diakoni sekä kaikki alttarihuoneessa olijat samoinkuin koko seurakunta kumartuvat maahan Kristuksen Ruumiin ja Veren edessä ,joissa Kristus on nyt näkyväisestikin läsnä liturgiassa. Tämä on liturgian tärkein hetki ja siitä ilmoitetaan  myös maailmalle ja niille, jotka eivät ole kirkossa, soittamalla  kirkonkelloilla  ilmoitussoitto.

3.Valmistautuminen Herran Ehtoolliseen osallistumiseen

3.1.   Esirukoukset

Liturgian pyhät Lahjat ovat kiitosuhri koko maailman puolesta, elossaolevien ja  edesmenneiden Kirkon jäsenten puolesta. Siksi pappi lahjojen siunaamisen jälkeen lukee hiljaisesti esirukouksia niin näkymättömän eli riemuitsevan seurakunnan kuin myös näkyväisen eli taistelevan seurakunnan puolesta. Ensiksikin hän  lukee kiitosrukoukset pyhien ihmisten ja erityisesti Jumalansynnyttäjän edestä ja sitten muiden uskossa ja synninkatumuksessa nukkuneiden edesmenneiden edestä, anoen heille lepoa taivasten valtakunnassa Sitten pappi rukoilee myös kaikille elossaoleville terveyttä ja pelastusta. Rukouksen lopun  hän erityisesti muistelee Jumalansynnyttäjää lausuen  ääneen :”Ja erityisesti pyhimmän, puhtaimman, siunatuimman, kunniallisen Valtiattaremme, Jumalansynnyttäjän ja ainaisen Neitseen Marian edestä”.

Kuoro vastaa tähän laulamalla ylistysveisun Jumalansynnyttäjälle. Tavallisin veisu on :”Totisesti on kohtuullista…” Tämän veisun alkuosa on tullut liturgiaan vuonna 980  ja jälkimmäinen osa: “Me ylistämme  Sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi…”  8. vuosisadalla. Basileios Suuren liturgiassa tämän veisun sijaan lauletaan: “Sinun tähtesi, Armoitettu, iloitsevat kaikki luodut…”.  Pääsiäisaikana ja muidenkin suurten juhlien aikana juhlan päättymiseen saakka lauletaan “Totisesti on kohtuullista” -veisun sijaan erityiset ylistysveisut, jotka ovat kyseisen juhlan aamupalveluksen kanonin 9. irmossiveisu.

Tämän veisun jälkeen pappi rukoilee piispoille terveyttä ja voimaa toimia Jumalan totuuden julistajina ja sallisi heidän toimia rauhassa ja terveinä. Seurakunta jatkaa rukousta laulamalla: “Niin myös kaikkia”, ts. että Jumala muistisi myös kaikkia muitakin seurakunnan jäseniä.. Pappi jatkaa edelleen rukoustaan kaikkien Jumalan apua tarvitsevien puolesta muistaen sairaita, vankeudessa olevia, matkustavia, laupeutta osoittavia ja seurakunnan temppelistä huolehtivia.

3.2. Anomusektenia

Anomusktenia alkaa sanoilla:” Muisteltuamme kaikkia pyhiä taas ja taaskin rukoilkaamme rauhassa Herraa”.  Siinä rukoillaan esiintuotujen ja pyhitettyjen Lahjojen puolesta. Sen aikana pappi hiljaa rukoilee, että Herra tekisi Ehtoolliseen osallistujat “kelvollisiksi osallistumaan hengellisen aterian taivaallisista salaisuuksista.”

3.2.   Herran rukous

Anomusektenia päättyy ylistyslauselmaan: “Tee ,Herra, meidät kelvollisiksi … että rohkenisimme avuksihuutaa  Sinua, taivaallista Jumalaa Isää ja lausua: “Isä meidän, joka olet taivaissa…” Kirkkokansa laulaa yhteisesti Herran rukouksen. Rukousta laulettaessa diakoni sitoo orarinsa ristinmuotoisesti vertauskuvana serafeista, jotka seisoen Jumalan valtaistuimen edessä peittävät kasvonsa siivillään. Näin hänen on myös helpompi palvella sakramenttia jaettaessa. Tämä tapa muistuttaa myös seurakuntalaisia siitä, että kaikkien ja erityisesti Ehtoolliseen osallistuvien tulee pukeutua ristiin eli itse Kristukseen (Gal. 3:27)

3.3.   “Pyhät pyhille”

Herran rukouksen jälkeen pappi ottaa Karítsan molemmin käsin ja kohottaa  eli ylentää sen lausuen: “Pyhät pyhille”. Nämä sanat tarkoittavat sitä, että pyhät lahjat ovat tarkoitetut pyhille ja siksi niistä saavat osallistua vain pyhät, toisin sanoen uskovaiset, jotka ovat pyhittäneet itsensä rukouksella, paastolla ja katumuksella. Seurakunta vastaa tähän: “Ainoa on pyhä, ainoa Herra, Jeesus Kristus, Isän Jumalan kunniaksi. Aamen”  näin tunnustaen , että ainoastaan Kristus on pyhä ja ne, jotka ovat sitä Kristuksen armosta. Janoamme ja tarvitsemme pyhitystä ja siksi Kristuksen pyhyyteen turvaten osallistumme sakramenttiin saadaksemme itsellemme pyhityksen.

Jeesus sanoi: “Ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo Hänen vertaan, teillä ei ole elämää.” (Joh. 6:53)

Ennen Ehtoolliseen osallistumista olisi myös hyvä mietiskellä apostoli Paavalin sanoja: “Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” ( 1. Kor. 11: 28-29)

3.4.   Karitsan murtaminen

Välittömästi Karitsan ylentämisen jälkeen pappi murtaa Karitsan eli jakaa sen osiin Ehtoollista varten. Näin seurataan Jeesuksen ja apostolien esimerkkiä, jotka mursivat leivän ennen sen jakamista.

Karitsa murretaan ensin neljään osaan siten, että jokaiseen osaan tulee yksi Karitsan päällyssinetissä olevista sanoista, oikeammin niiden sanojen alkukirjaimista. Pappi asettaa ne  ehtoollislautaselle ristinmuotoisesti siten ,että osan, jossa on kirjaimet  JS hän asettaa  diskoksen takareunalle papista katsoen, KS-osan etureunalle, NI-osan vasemmalle ja  KA- osan oikealle.  JS-osan pappi panee pyhään kalkkiin lausuen: “Pyhän Hengen täyteys”.  KS- osan hän jakaa yhtä moneen osaan kuin on Ehtoolliseen osallistuvaa papistoa, osat  NI  ja  KA  leikataan pieniksi osasiksi jaettavaksi uskovaisille sen jälkeen kun pappi ja papisto ovat nauttineet Ehtoollisen. Karitsan murtamisen jälkeen pappi kaataa vielä lämmintä vettä pyhään kalkkiin kuvaamaan Kristuksen kyljestä vuotanutta verta ja vettä ja niiden lämpimyyttä. Ennen   “lämpimyyden” kaatamista kalkkiin pappi siunaa sen sanoen: “Siunattu olkoon Sinun pyhiesi lämpimyys…” Tällä kuvataan Ehtoolliselle tulevien  uskonvarmuutta. Kun hän kaataa “lämpimyyden” kalkkiin, hän sanoo: “Uskon lämpimyys on täynnänsä Pyhää Henkeä.” Näin tunnustetaan ,että uskon varmuus on Pyhän Hengen teko.

3.5.   Papiston osallistuminen Ehtoolliseen

Papisto nauttii Herran Ehtoollisen alttarissa, ensiksi  leivän ja viinin  sen jälkeen. Papiston tapa nauttia Ehtoollinen erillään maallikoista johtuu siitä, että Kristus aikoinaan antoi oman Ruumiinsa ja Verensä  leivän ja viinin muodossa ensin apostoleille. Papisto on perinyt heidän tehtävänsä. Vasta  myöhemmin apostolit jakoivat Ehtoollisen sakramentti muille ihmisille.

Papiston osallistuessa Ehtoolliseen syntyisi  palveluksen toimittamisessa tauko. Siksi kuoro laulaa veisun “Ainoa on Pyhä…” jälkeen  vielä  jakeen jostakin psalmista ja siihen liittyen enkelten veisua “halleluja”. Tätä jaetta  nimitetään ehtoollislauselmaksi. Sen lisäksi lauletaan tarpeen mukaan vielä jokin muu psalmi tai  sopiva kirkkoveisu.

3.6.   Seurakuntalaisten osallistumien Ehtoolliseen

Papiston nautittua Ehtoollisen pyhä kalkki tuodaan ambonille. Pappi lausuu tai jos palvelemassa  on diakoni, hän sanoo: “Jumalan pelvossa, uskossa ja rakkaudessa, lähestykää!”  Kalkkia kantava pappi kuvaa Kristuksen ilmestymistä ylösnousemisensa jälkeen.  Ilolla vastaanottaen ylösnousseen Herran, joka pyhissä Lahjoissa tulee nautittavaksi, kuoro tervehtii ylösnoussutta Vapahtajaa laulaen: “Siunattu on Hän ,joka tulee Herran nimeen.  Jumala on Herra ja Hän ilmestyi meille.” Tässä kohtaa seurakunta kunnioittaen kumartuu maahan asti Kristuksen Ruumiin ja Veren edessä.

Tämän jälkeen ne, jotka ovat valmistautuneet Ehtoollista varten, tulevat ambonin eteen ja yhdessä papin kanssa lukevat rukoukset ennen Ehtoollista. Rukouksia on kolme, jotka alkavat sanoin: 1) Uskon, Herra, ja tunnustan…   2) Sinun salaiseen Ehtoolliseesi osalliseksi …   ja 3)  Herra, älköön pyhien  salaisuuksiesi osallisuus…   Rukousten jälkeen kumarrutaan jälleen maahan ja osallistujat lähestyvät kalkkia kädet ristissä  rinnalla.

Ehtoollista jakaessaan pappi sanoo: “Jumalan palvelija (nimi) tulee osalliseksi meidän Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kalliista ja pyhästä Ruumiista ja Verestä  syntiensä anteeksiantamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.”. Kirkossamme Ehtoollinen jaetaan  lusikalla maljasta, Ruumis ja Veri samalla kertaa. Otettuaan vastaan Pyhät Lahjat ehtoollisvieras suutelee pyhän kalkin reunaa aivan kuin Kristuksen kylkeä, josta  oli vuotanut veri ja vesi ja toistaa mielessään  enkelin sanat profeetta Jesajalle: “Katso tämä on koskettanut huuliini, pahat tekoni on poistettu ja syntini sovitettu” (Jes. 6:7). Suudeltuaan kalkin reunaa ehtoollisvieras   siirtyy syrjään ja tekee vasta nyt ristinmerkin kiittäen Herraa. Pyhän Ehtoollisen nauttimisen jälkeen ei kumarruta maahan, vaan tehdään ainoastaan pieni kumarrus. Sitten  osallistuja nauttii lämpimyyttä eli jälkiviiniä ja anditoria, , jotka ovat lämpimällä vedellä sekoitettua viiniä ja  palanen kirkkoleipää, josta Karitsa  oli proskomidissa otettu.

Kuoro laulaa Ehtoollista jaettaessa: “Ottakaa vastaan Kristuksen Ruumis, juokaa kuolemattomasta lähteestä. Halleluja, halleluja, halleluja”.

Ehtoollisen jakamisen päätyttyä pappi asettaa  Pyhät lahjat alttaripöydälle ja siunaa  kirkkokansaa: “Pelasta, Jumala, Sinun kansasi, ja siunaa Sinun perintöäsi”  Tämä siunaus viittaa Herran siunaukseen Hänen taivaaseen menemisensä yhteydessä Öljymäellä.

Sitten pappi pyyhkii ehtoollislautaselta kaikki osaset, jotka proskomidissa olivat otetut muista kirkkoleivistä, ja kaataa ne  kalkkiin rukoillen: “Pese, Herra ,kalliilla verelläsi, tässä muisteltujen synnit pyhiesi esirukouksien tähden.”

Kuoro kiitollisena Kristuksen pelastusteoista laulaa ylistys- ja kiitosveisun: “Me näimme totisen valkeuden , otimme vastaan taivaallisen Hengen, löysimme totisen uskon, kumarramme  jakaantumatonta Kolminaisuutta sillä Hän on meidät pelastanut.” Tämän veisun aikana pappi suitsuttaa pyhille lahjoille lausuen hiljaa: “Korota itsesi yli taivasten, Jumala, ja levitköön  Sinun kunniasi yli kaiken maan.” (Ps. 57:12) Suitsuttaminen kuvaa sitä pilveä, joka peitti Vapahtajan opetuslasten näkyvistä Öljymäellä taivaaseen astumisen yhteydessä.

3.7.   Pyhien Lahjojen siirtäminen  uhripöydälle

Sitten pappi vielä kerran, kuvaten Vapahtajan viimeistä ilmestymistä apostoleille sekä taivaaseen astumista, tuo pyhän kalkin seurakunnan eteen lausuen: “Kiitetty olkoon Jumalamme, alati,  nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.”  Nämä sanat muistuttavat  Vapahtajan lupauksesta: “Minä olen teidän kanssanne kaikki  päivät maailman loppuun asti.” (Mt. 28:20)

Kuoro vastaa kiitosveisulla: “Täyttyköön suumme Sinun kiittämisestäsi, Herra, että veisuilla ylistäisimme Sinun kunniaasi….” Tämäkin veisu päättyy enkelten lauluun: Halleluja. Tätä veisua laulettaessa pappi kantaa pyhät lahjat uhripöydälle. Liturgian jälkeen  papisto nauttii ne loppuun..

Veisun aikana pappi myös taittaa  kokoon antiminssin  asettaen evankeliumin sen päälle

Seuraa erityinen kiitosektenia ,joka alkaa sanoin: “Olkaamme vakaat. Tultuamme osallisiksi jumalallisista, pyhistä, puhtaista, kuolemattomista, taivaallisista, eläväksitekevistä, peljättävistä Kristuksen salaisuuksista kelvollisesti kiittäkäämme Herraa.”

3.8.   Siunaus temppelistä poislähtöön

Siunauksen poislähtemiseen pappi lausuu sanoin: “Lähtekäämme pois rauhassa.”  Kansa  saatuaan luvan poislähtöön ilmoittaa tekevänsä sen “Herran nimessä”, mikä tarkoittaa “Jumalan siunauksella”.

Sitten pappi astuu seurakunnan  keskelle solean  eteen ja lukee ns. ambonintakaisen rukouksen. Se on matkarukous, jossa toistetaan samat ajatukset kuin anaforarukouksessa aikaisemmin: että Herra säilyttäisi seurakunnan kokonaisena, pyhittäisi Herran huoneen kauneutta rakastavat, lahjoittaisi ja rauhan maailmalle. Rukouksessa anotaan myös siunausta ja pelastusta seurakunnalle ja sen papistolle ja maan hallitukselle sekä todetaan kaikkien hyvyyksien ja lahjojen tuleva ylhäältä, valkeuksien Isältä.”

Ambonintakaiseksi rukoukseksi tätä  rukousta nimitetään sen vuoksi, että varhaiskirkossa oli tapana, että piispa tai pappi  liturgian lopulla siunasi poislähtevän kansan panemalla kätensä  seurakuntalaisten päälle.

Laulajat jatkavat tätä rukousta  Jumalan nimen ylistämisellä laulaen kolme kertaa: “Siunattu olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.”

Pappi siunaa kansaa lausuen: “Herran siunaus tulkoon teille Hänen armostaan  ja ihmisrakkaudestaan alati, nyt ja aina ja iankaikkisesti.”  Kääntyen jälleen pyhään pöytään päin hän kiittää Herraa sanoen: “Kunnia olkoon Sinulle, Kristus, meidän Jumalamme, kunnia Sinulle.”

Laulajat kiittävät kansan puolesta Jumalaa lyhyellä ylistyslauselmalla: “Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle nyt ja aina  ja iankaikkisesti. Aamen.” Sitten kuoro rukoilee  armoa Herralta veisaten kolmesti: “Herra, armahda.” Lopuksi kuoro pyytää papin siunausta laulaen: “Siunaa!”

Pappi risti kädessään kääntyneenä kansaan päin lausuu loppusiunauksen. Siinä mainitaan esirukoilijoina Jumalansynnyttäjä, Karjalan valistajat, Johannes Krysostomos tai Basileios Suuri, mikäli hänen liturgiansa toimitettiin, Herran esivanhemmat Joakim ja Anna sekä kyseisenä päivä muistettava päivän pyhä.

Laulajat laulavat rukouksen, jossa anotaan pitkää ikää sekä kirkolliselle että maalliselle esivallalle ja kaikille oikeauskoisille kristityille.

Tämän jälkeen jokainen tulee ambonin luo ja suutelee papin kädessä olevaa  ristiä. Samalla pappi sanoo kolmesti: “Kunnia olkoon Sinulle, Jumala.”  Lukija aloittaa kiitosrukousten lukemisen. Kunkin seurakuntalaisen tulee lukea ne kotonaan liturgian jälkeen, mikäli jostakin syystä niitä ei lueta kirkossa.

Pappi menee alttariin. Kuninkaan ovi ja esirippu suljetaan, kaikki lampukat ja kynttilät sammutetaan. Liturgia temppelissä on päättynyt, mutta yhteinen palvelus “maailman elämän edestä” sen uudistamiseksi ja luomakunnan kirkastamiseksi jatkuu “liturgiana liturgian jälkeen” itsem kunkin  sisimmässä tapahtuvana kilvoitteluna ja ortopraksiana, käytännön elämässä toteutuvana ortodoksisen uskon mukaisena elämänä.