Kärsimyksen merkitys

Mitä kärsimys on

Kärsimys on olennainen osa olemassaoloamme täällä maan päällä. Se on kudottu elämämme kaikkiin osa-alueisiin. Siitä pitäisi puhua, sitä pitäisi ennakoida, siihen pitäisi varautua mahdollisimman paljon, eikä sitä saa paeta. Nykyään kärsimyksiä, murheita, epäonnea pidetään jonkinlaisena pahana, jota on vastustettava ja vältettävä hinnalla hyvänsä. Ihmiset pelkäävät kärsimystä. Toisinaan kärsimyksen pelko ylittää itsensä kärsimyksen.Meille on kerrottu, että elämän pitäisi edetä sujuvasti, esteettömästi. Kärsimys ja surut häiritsevät hyvinvointia elämässä. Ne häiritsevät meitä. Niitä pidetään poikkeavuuksina, vääryyksinä, ei tuloksena, vaan ihmiselämän vääryyksien syynä. Kuinka hyvä Jumala voisi sallia sen? Tämä ajattelutapa on iskostunut mieliimme ja sydämiimme koulujen ja joukkotiedotusvälineiden kautta, erityisesti täällä vauraissa länsimaissa. Ihmiset tarkastelevat ja ymmärtävät kärsimystä monin eri tavoin. Kaikki, mikä on yhteydessä ihmisen kokemukseen, kuten kipu, on hyvin monimutkaista. Kärsimys on usein aihe Raamatussa, pyhillä isillä, saarnoissa ja teologisissa julkaisuissa. Ortodoksikristityt, kuten muukin ihmiskunta, ovat hyvin huolissaan kärsimyksestä.

Ortodoksikristittyinä paras puolustuksemme tämän asenteen tiedostamatonta omaksumista vastaan on ymmärtää kärsimyksen todellinen merkitys, sellaisena kuin se ortodoksisessa kirkossa esitetään.

Kärsimys voi olla fyysistä kipua, psykologista (sielullista) kipua ja hengellistä kipua. Kärsimys on seurausta jonkinlaisesta vammasta. Kipu on epämiellyttävää. Niin kuin totesimme, pelko tai henkinen tuska kivusta voi aiheuttaa yhtä paljon tai jopa enemmän kärsimystä kuin itse kipua. Kipu tekee ihmiset onnettomiksi, kun taas nautinto tekee päinvastoin.

Kärsimyksen tarkoitus

Perusnäkemys kärsimyksestä ja nautinnosta on, että kärsimys on  on pahaa ja nautinto hyvää. Kärsimys opettaa meitä välttämään sitä, mikä vahingoittaa meitä, kun taas nautinto palkitsee meitä. Kärsimys on merkittävä kannustaja ihmisyydessä ja kasvussa. Tässä suhteessa kärsimys opettaa meitä välttämään pahaa ja valitsemaan hyvän.

 Vaikka kaikkia kristittyjä ei kutsuta marttyyrikuolemaan tässä fyysisen kuoleman kirjaimellisessa merkityksessä, ottamalla ristimme ja seuraamalla kärsimyksen polkua, mekin koemme marttyyriuden muodon. Luostarielämä – vapaaehtoinen, tietoinen ja vapaehtoinen puutteeseen ja itsensäkieltämiseen sitoutuminen – on ylin esimerkki hengellisestä marttyyrikuolemasta. Maailmassa eläminen tarjoaa myös monia mahdollisuuksia tällaiseen marttyyrikuolemaan, sillä kärsimys – olipa se fyysistä, hengellistä tai psyykkistä – on väistämätöntä tässä synnin saastuttamassa maailmassa. Tietenkin, jos joku johdetaan marttyyrikuolemaan, yhtäkkiä kieltää uskonsa ja kuolee, hänen marttyyrikuolemansa ei tuo hänelle pelastusta. Samoin, jos haluamme, että kärsimyksillämme on vapauttava luonne, meidän on hyväksyttävä ne vapaaehtoisesti ja yritettävä ymmärtää niitä, siinä määrin kuin se on mahdollista ihmismielelle ja sydämelle.

Kärsimys, kipu tai vastoinkäymiset voivat  olla tai sitten ei, vältettävissä, se voi olla hyödyllistä tai ei, tai  se voi olla ansaittua tai ei. Nämä ovat kolme hyvin erilaista tapaa katsoa kipua. Näiden näkemysten tasapaino ratkaisee viime kädessä sen, miten käsittelemme kärsimystä.

Kirkon historiasta käy ilmi, että juuri vainon aikoina usko levisi voimakkaimmin “Marttyyrien veri on kirkon siemen” (Tertullian). Kärsimys voi myös tuoda paljon hedelmää henkilökohtaiseen elämäämme. Se on osa Jumalan suunnitelmaa, testi meille, sielujemme pelastukseksi. Sarovin pyhän Serafimin sanoin: “Missä ei ole murheita, ei ole pelastusta.” Kärsimykset puhdistavat henkilön. Ne auttavat juurimaan pois synnin jääännöksiä. Kärsimyksissämme käännymme Jumalan puoleen ja meidän tulisi pyytää, ettei meiltä vain otettaisi pois kärsimystä, vaan että meille annettaisiin voimaa kestää niitä, ja hyötyä niistä. Pyhän Serafien mukaan “kaikki kärsimyksemme ovat arvokkaimpia kaupankäyntivälineitä, jotka meidän on saatava tuottamaan, jotta voimme vaihtaa ne ikuisiin rikkauksiin.”

Koska kärsimys on yleinen kokemus ihmisten keskuudessa, jaamme kärsimyksen. Siitä puhutaan  ja se kannetaan yhdessä, ainakin niin pitäisi tehdä. Kärsimyksen jakaminen voi auttaa parantamaan elämän laatua. Kärsimyksen kokemus elämässä edistää emotionaalista kasvuamme ja kypsymistämme.

Kärsimyksen muotoja

 Kärsimystä on erimuotoista. Selkeintä on sairaudesta tai fyysisestä vammasta johtuva kärsimys Kun tapaamme jonkun, yleensä ensimmäinen asia, minkä  teemme, on kysyä heidän terveydestään. Tällaista kärsimystä voidaan joskus lievittää lääkkeillä ja ulkoisilla keinoilla. Se ilmenee fyysisinä kipuna, epämukavuutena ja liikkumisen rajoittuneisuutena. Toisten kanssa oleminen on vaikeaa, ja siksi siihen liittyy usein yksinäisyyttä; joskus sairaus aiheuttaa fyysistä epämuodostumista, joka voi myös johtaa kärsimykseen. Tämä kärsimyksen muoto on luultavasti ilmeisin.

Toinen kärsimyksen tyyppi liittyy ihmisen hengen ja sielun maailmaan. Se ei johtu suoranaisesti fyysisestä kivusta, vaan yleensä joistakin ulkonaisista asioista: onnettomasta perhe-elämästä; työelämän- ja sosiaalisista vaikeuksista; riippuvuudesta alkoholiin tai huumeisiin, rahaan, aineellisiin tavaroihin; köyhyydestä panettelusta, rikkomuksista, rakkauden epäonnistumisesta vaikeuksista koulussa ja ystävien keskuudessa, näennäisesti toivotomasta tilanteesta tai umpikujasta, hedelmättömyydestä, pettymyksestä johonkuhun, elämän muuttumisesta tai, siitä, mitä tapahtuu usein, perheenjäsenestä tai meille läheisen sairaudesta tai kuolemasta.

Kolmas kärsimyksen muoto liittyy puhtaasti hengelliseen yhteisöon, ja se on ainutlaatuinen ortodoksikristityille. Kutsukaamme sitä “sydämen kärsimykseksi”. Tämä on se tunne, jota koemme, kun emme pysty nostamaan itseämme halutulle hengelliselle tasolle; kun olemme tietoisia syntisyydestämme ja Luojasta loitontuneisuudestamme; kun läheisemme menehtyvät hengellisesti; kun koemme uskonkriisin; kun olemme hengellisesti herkkiä sille, mitä ympärillämme tapahtuu. Kaikki tämä, riippumatta siitä, kuinka hyvät ja suotuisat elämämme ulkoiset olosuhteet ovat, aiheuttavat meille hengellistä tuskaa, kärsimystä. Tämä voi johtua myös ortodoksisen elämäntapamme yhteensopimattomuuden ristiriidasta ympäröivän maailman kanssa. Kahdentuhannen vuoden ajan kristityillä on ollut vaikeuksia elää tässä maailmassa, mutta meidän aikanamme, jolloin käännyimme pois Jumalasta, vakavien ja hienosyisimpien  petosten, moraalittomuuden ja pelkoa aiheuttavien sairauksien aikana, se on sitäkin vaikeampaa. Yritämme sopeutua ympäristöön, etsimme rauhaa, “markkinarakoamme”, mutta emme löydä sitä, ja tämä aiheuttaa meille sydämen tuskaa.

Väistämätön kipu tuntuu ansaitsemattomilta, yntymän, sairauden ja kuoleman tuska, muiden aiheuttama kipu tai jokin katastrofi. Jotkut ihmiset, myös lapset, kärsivät äärimmäisestä kivusta ja kärsimyksestä. Tunnemme tällaisia ihmisiä, ja heidän tuskansa seuramukset voivat jättää meidät hämmentyneiksi, kun syyt eivät ole meille selviä. Yhteiskunnassa, joka määrittelee onnellisuuden kärsimyksen puuttumiseksi,  tämä on tragedia.

Ortodoksinen näkemys kärsimyksestä ja sen merkityksestä

Ortodoksinen kristillisyys on kokemusta Jumalasta. Ortodoksisuuden auktoriteetti ei ole kirjoissa, vaan henkilökohtaisessa totuuskokemuksessamme. Itsellemme  asettamat kärsimykset paaston ja hyveiden harjoittamisen avulla riisuvat meidät siitä, mikä estää meitä kokemasta Jumalaa. Opimme ymmärtämään kärsimystä ja Kristuksen kärsimyksen merkityksen ihmiskunnalle. Opimme uhraamaan itsemme ja kärsimään saavuttaaksemme korkeampaa Tämä on erittäin tärkeä vaihe hengellisessä kehityksessä. Kärsimys johtaa tässä tapauksessa terveyteen, onnellisuuteen ja kärsimysten puutteeseen. Kärsimys liittyy parantumiseen ja palkitaan onnellisuudella, joka syntyy hyveiden hyvyydestä.

Kuinka hyvä Jumala voi sallia kärsimyksen, on kysymys, jota käsitellään usein pyhissä kirjoituksissa ja pyhien isien kirjoituksissa. Kärsimys ja kipu ovat pysyvä osa luomista. Kuinka hyvä Jumala voi olla sekä taivaan että helvetin, Jumalan valtakunnan ja ulkoisen pimeyden syy? Miksi tämä on välttämätöntä? Meille sanotaan, että Jumala antoi älykkäälle luoduille vapaan tahdon, vapauden päättää itse suhteestaan ​​Jumalaan, ja ensimmäiset esi-isämme päättivät rakastaa itseään enemmän kuin Jumalaa, ja he muuttuivat. Kärsimys ilmenee  siten näkyväksi luomakunnaksi  ilman Jumalaa ja itse asiassa aivan Hänen toiveidensa vastaisen. Jumala ei ei halunnut hallita ensimmäisten ihmisten vapaaehtoisuutta, koska se tuhoaisi sen, mikä antoi heille kyvyn rakastaa vapaasti. Sittemmin  hän kehitti suunnitelman, joka avaisi oven ihmiskunnalle takaisinpaluuseen  itsensä luo Kristuksen kautta. Ihmiskunnan tuli nyt taistellla langenneen luonteensa kanssa päästäkseen lähemmäksi Jumalaa.

Ortodoksiset kristityt kirjoittajat, kirkon isät,  viittaavat syntiin kärsimyksen syynä. Kärsimys liittyy myös taisteluun synnistä vapautumiseen. Tätä taistelua verrataan urheilijoiden harjoitteluun kilpailuja varten: kärsimys johtaa suoraan palkintoon. Kärsimystä pidetään vain väliaikaisena ja välttämättömänä tulevaa elämää varten. Ansaisemme kärsimykset luonnostaan, koska olemme kaikki synnin orjia. Roomalaiskatolinen ajatus lunastavasta kärsimyksestä on hieman erilainen. Tässä itse kärsimystä pidetään hyveenä eikä hyveeseen johtavana. Kiirastuli on paikka, jossa yksinomaan  kärsimys puhdistaa sieluja – idea, joka on täysin vieras idän ortodoksiselle kirkolle. Buddhalaisuuden neljä jaloa totuutta menevät täsmälleen päinvastaiseen suuntaan, mutta samalla tasolla, jossa kärsimyksestä pääseminen saavutetaan heikentämällä ihmisen tunne-elämän kykyä.

Pyrkimykset kärsimyksen poistamiseen – Eutanasia

Nykyaikaisessa lääketieteessä ei ole kyse kuolevien auttamisesta selviytymään kuolemasta. Psykologia tutkii epänormaaleja emotionaalisia tai mielenterveyshäiriöitä, ja kuolemaa pidetään normaalina ihmiselämään kuuluvana prosessina (kuka kuolee “väärin”?). Neuvonnan tarkoituksena on pikemminkin auttaa omaisia ja omaishoitajia selviytymään vainajan menetyksestä. Ortodoksinen kristinusko on aivan yhtä huolissaan menehtyneiden hyvinvoinnista kuin eloonjääneidenkin hyvinvoinnista. Ortodoksikset kuolemaan liittyvät toimitukset ovat kaikkien lohduttamista varten.

Kuolema on normaali vaihe ihmisen kokemuksessa, ja ihmisten on tunnetasolla hyväksyttävä kuolema osaksi sitä, keitä he ovat. Kuoleman hyväksyminen on osa ihmisen kasvua tunnetasolla. Ortodoksisella kristinuskolla on käytettävissään välineitä, joiden avulla sekä kuolevat että jälkeen jääneet voivat käsitellä tätä väistämätöntä luontomme tosiasiaa.