Maallistuminen Kirkossa

Siitä, mitä Kirkko on, millaista elämän todellisuus on, ja millaista on Kirkon todellisten jäsenten käyttäytyminen tänä päivänä, voimme saada käsityksen tekemällä vertailuja todellisen ja väärän elämäntavan välillä. Seuraavassa tarkastellaan keskeistä aihetta, jonka kohtaamme omana aikanamme.

Mitä maallistumisella tarkoitetaan

Maallistumisella tarkoitetaan Kirkon todellisen elämän kadottamista, Kirkon jäsenten vieraantumista aidosta kirkon mielestä. Sekularismi eli maallistuminen on kirkollisen luonteen hylkäämistä ja niin kutsutun maallisen mielen tunkeutumista elämäämme. Kirkolla on monia ”vihollisia”. Mutta pahin ja vaarallisin on sekularismi, joka kalvaa Kirkon ydintä. Tietenkään Kirkko ei ole missään todellisessa vaarassa, koska se on siunattu Kristuksen Ruumis, mutta Kirkon jäsenet ovat vaarassa.

Tarkasti ottaen sekularismi on elämäntavan ja todellisen uskon väärentymistä. Suurimmaksi osaksi maallistuminen  alkoi kirkossa vainojen lakkaamisen jälkeen. Vainojen aikana kristityt uskoivat ja elivät totuudessa. Mutta kun kristinuskosta tuli valtion virallinen uskonto, silloin kristinusko ja elämäntapa alkoivat väärentyä. Vastareaktiona tälle maallistumiselle alkoi esiintyä  erakkoja, ja munkkilaisuus kehittyi. Varhaiskirkossa kaikki kristityt elivät luostarimaisesti, kuten Raamatusta käy ilmi, erityisesti pyhien apostolien lähetyskirjeistä. joka on kristittyjen vitsauksena nykyaikana.

Ensiksi on tarkasteltava, mitä  niin kutsuttu maailmallinen mieli on, mitä me nimitämme ”maailmaksi” raamatullis- patristisessa perinteessä, koska joka tapauksessa maailmaa vastaava sana (cosmos) on keskeinen maallistumis-käsitteessä.

Sanan ´cosmos´ kaksoismerkitys

Sanalla ´cosmos´ on Pyhässä Raamatussa ja isien teoksissa kaksi merkitystä. Toinen tarkoittaa Jumalan luomakuntaa, kaikkea luotua, ja toinen on ”kosmos”, joka merkitsee himoja eli lihan mieltä, joka on osaton Pyhästä Hengestä

Ensiksikin kosmos on luomakunta. Sitä kutsutaan tuolla nimellä, koska se on ikään kuin koriste, jalokivi. Ortodoksisessa perinteessä sanomme, että maailma on Jumalan todellinen työ. Se ei ole kopio jostakin muusta todellisesta maailmasta, ideain maailmasta, eikä se ole todellisen maailman romahdus, eikä se ole jonkin vähäisemmän jumala luomus. Uskontunnustuksessa lause -”Uskon yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaiken näkyväisen ja näkymättömän Luojaan” – muotoiltiin tiettyjen vanhojen harhaoppisten opetusta vastaan, jotka opettivat, että maailma oli jonkin alemman jumalan luoma.

Maailma on siis Jumalan luomus. Pyhä Raamattu sanoo: ”Ja Jumala näki, että se oli hyvä”.

Jumala ei vain luonut maailmaa, vaan Hän myös ylläpitää sitä kaitselmuksellisilla energioillaan. Kaiken kaikkiaan ihminen on mikrokosmos makrokosmoksen sisällä ja on koko luomisen yhteenveto.

Johannes Evankelista, joka toistuvasti käyttää ”maailma”- sanaa merkitsemään Jumalan luomakuntaa, koko luomakuntaa, toisissa tapauksissa käyttää sitä myös ilmaisemaan lihan himoja, kaikkea, mikä vetää ihmistä pois Jumalasta, tai ihmisen elämää eroon Jumalasta. Näissä kahdessa mielessä tapaamme sanan ”maailma” myös patristisissa teksteissä. Selittäessään tätä pyhä Gregorios Palamas sanoo, että maailman hallitsija on Jumala, Joka loi sen. Paholaista kutustaan maailman hallitsijaksi, koska hän hallitsee laittomuuden ja synnin maailmaa. Basileios Suuri puhuessaan ihmisen vetäytymisestä maailmasta sanoo: ”Vetäytyminen maailmasta ei tarkoita ruumiillista olemista ulkonaisesti, vaan vetäytymistä sielun myötämielisyydestä sitä kohtaan”. Vetäytyminen ei ole pakoa maailmasta, se ei ole sielun eroamista ruumiista, kuten muinaiset filosofit sanoivat, vaan sielun vetäytymistä myötätunnosta ruumista kohtaan. Ja tietysti kun isät puhuvat ruumiista, he eivät tarkoita itse ruumista, vaan lihan mieltä, lihan himoja, ruumiin palvontaa.

Tässä mielessä sanaa ”maailma” käytetään käsitteessä maallistuminen, sekularismi. Sekularismi on ihmisen lihallisen mielen ja himojen vääristymistä. Kun elämämme täyttyy himoista vääryyden maailman kanssa, ja kun Kirkossa tämän kaltainen alkaa elää ajattelussamme, se on sekularismia. Yleensä sekularismi on elämämme vieraantumista Jumalasta, sitä että emme etsi yhteyttä ja ykseyttä Häneen, kiintymystämme maalliseen ja kaiken ja elämämme asioiden katsomista erillään Jumalan tahdosta. Voisi sanoa, että maallistuminen merkitssee samaa kuin ihmiskeskeisyys.

Maallistuminen Kirkon elämässä

a)Sekularismi Kirkossa

Pohjimmiltaan Kirkko on Kristuksen Ruumis. Se ei ole inhimillinen elimistö, vaan Jumalallis-inhimillinen Kristuksen Ruumis. Kirkko on jumalallistumisen yhteisö, mikä tarkoittaa, että sen päämäärä on ohjata jäseniään jumalallistumiseen, joka on ihmisen luomisen perustarkoitus.

Todellisen Kirkon olemassaolo näkyy sen menestymisestä ihmisen parantamisen suhteen. Tiedämme Kirkon pyhien isien opetuksesta, että Kirkko on hengellinen parantamiskeskus, hengellinen sairaala, joka parantaa ihmisen. Puhuessamme sairaudesta ja hoidosta, tarkoitamme, että mieli on sairas ja että se tulee parantaa. Mielen parantaminen riippuu puhdistumisesta, valaistumisesta ja jumalallistumisesta. Kirkon päämäärä on parantaa tämä tietoon liittyvä keskus, jotta ihminen voisi tavoittaa Jumalan tuntemisen, joka muodostaa hänen pelastumisensa. Siten todellisen Kirkon olemassaolo ilmenee menestyksen asteesta, parantamisen tuloksista. Jos se parantaa ihmisen, jos se määrittelee sairauden oikein, ja jos se tuntee parantamisen tavan ja menetelmän, silloin se on todellinen, eikä maallistunut Kirkko.

Kuitenkin on joitakin esimerkkejä, jotka osoittavat, että parantamistieto ja menestyminen parantamisessa on edelleen käynnissä tietyssä kirkossa. Eräs esimerkeistä on ihmisen oikeat sosiaaliset suhteet. Oikeastaan häiriintyneet sosiaaliset ja ihmistenväliset suhteet ovat mielen sairauden tulosta. Mielen parantamisella, joka muodostuu sen puhdistumisesta ja valaistumisesta, on myös sosiologisia seurauksia. Me ortodoksit näemme yhteiskunnan muuttumisen tässä valossa, ja tämän vuoksi olemme realisteja. Meistä on utopiaa haluta muuttaa yhteiskuntaa yrittämällä löytää sopiva sosiaalinen järjestelmä. Ei ole kysymys järjestelmästä, vaan elämäntavasta. Tehokkain ja järkevin keino muutoksseen on mielen parantaminen.

Toinen esimerkki, joka osoittaa kirkon menestyksen astetta parantumisessa on pyhien reliikkien olemassaolo ja läsnäolo. Pyhät reliikit ovat todiste ihmisen parantumisesta. Kun mieli puhdistuu ja valaistuu, ja sitten kun ihminen saavuttaa jumalallistumisen, silloin koko ihminen jumalallistuu, koska Jumalan armo siirtyy sielusta myös ruumiiseen. Pyhien reliikit, jotka ovat turmeltumattomia, hyväntuoksuisia ja ihmeitätekeviä, ovat todiste siitä, että parantamisen menetelmä ja tapa on säilynyt, että Kirkko johtaa ihmisen jumalallistumiseen. Sen vuoksi sanotaan kuvaavasti, että Kirkon tehtävä on johtaa ihminen jumalallistumiseen. Ja kirkko, joka ei synnytä reliikkejä, osoittaa, että sillä ei ole oikeaa menetelmää ihmisen parantumiseksi.

Maallistuminen Kirkossa on suorassa suhteessa Kirkon todellisen tarkoituksen menetykseen. Kirkko, joka ei tee eläväksi, toisin sanoen Kirkko, joka ei paranna ihmistä, vaan askartelee muissa asioissa, on maallistunut. Tässä mielessä voidaan puhua maallistumisesta Kirkossa..

Voi sanoa, että kirkko on maallistunut, kun sitä pidetään uskonnollisena järjestönä. On suunnaton ero Kirkon ja uskonnon välillä. Uskonto puhuu persoonattomasta Jumalasta, joka asuu taivaassa ja ohjaa sieltä maailmaa. Ja ihmisen erilaisin riitein ja seremoniallisin toimin on miellytettävä tätä Jumalaa ja tultava Hänen kanssaan yhteyteen. Mutta Kirkko on Kristuksen Ruumis, Kristuksen, joka omaksui ihmisluonnon ja tällä tavoin on olemassa yhteys ihmisen ja Jumalan välillä Kristuksen Persoonassa.

Oli miten oli maallistunut Kirkko tyydyttää yksinomaan ihmisten uskonnollisia tunteita eikä enempää. Se tunnetaan kauniista seremonioistaan.Lisäksi Kirkko on maallistunut, jos se pitää itseään ideologisena paikkana ja elämästä erillisenä järjestelmänä. Kirkko ei toimi ideologisena kenttänä. Sillä ei ole yksinomaan joitakin aatteita, vaikkakin parhaita ja kaikkein kauneimpia, joita se voi käyttää torjumaan muita aatteita. Kirkossa on elämä, ja todella todellinen elämä, joka on hedelmä ihmisen yhteydestä Jumalaan.

Maallistunut Kirkko askartelee inhimillisten arvelujen ja käsitteellisten ideoiden parissa. Todellinen ja tosi Kirkko toimii todellisena lääkkeenä, erityisesti kirurgina.

Lisäksi Kirkosta tulee maallistunut, jos se alentuu sosiaaliseksi järjestöksi monien muiden järjestöjen tavoin, joita yhteiskunnassa on. Kirkkoa ei voi koskaan pitää laitoksena. Se on hengellinen sairaala, joka parantaa ihmisen. Sitä ei voi koskaan pitää yhteiskuntaa avustavana laitoksena ja kansalaisia sopivasti kotielämään totuttavana.

Valitettavasti on myös niitä, jotka eivät näe Kirkon profeetallista ja pyhittävää roolia, johon sisältyy ihmisen ja koko maailman pyhittäminen. Pikemminkin he hyväksyvät Kirkon vain koristeellisena perusedellytyksenä. He tarvitsevat sitä koristeena erilaisiin seremonioihin ja loistaakseen sen läsnä ollessa. Joka tapauksessa Kirkko, joka ristiinnaulitsee sen sijaan, että olisi ristiinnaulittu, joka kokee maallista kunniaa ristin kunnian sijasta, Kirkko, joka antaa periksi Kristuksen kolmelle kiusaukselle erämaassa voittamatta niitä, on maallistunut Kirkko. Se on ottanut päämääräkseen auttaa langennutta yhteiskuntaa pysymään langenneessa tilassaan, ja se levittää pettymystä ja epätoivoa kaikille, jotka yrittävät löytää jotakin syvempää ja oleellisempaa.

b) Sekularismi teologiassa

Teologia tarkoittaa ”sanaa Jumalasta”. Mutta puhuminen Jumalasta edellyttää, että tunnemme Jumalan. Ortodoksisessa Kirkossa sanomme, että tieto Jumalasta ei ole älyllistä, vaan hengellistä, toisin sanoen se liittyy  ihmisen yhteyteen Jumalan kanssa. Pyhän Gregorios Palamaksen opetuksessa näky luomattomasta Valosta on läheisessä yhteydessä ihmisen jumalallistumiseen, yhteyteen Jumalan kanssa ja Jumalan tuntemiseen. Sen vuoksi teologia samaistetaan Jumalan näkemiseen ja teologi samaistetaan henkilöön, joka näkee Jumalan. Sellaista, joka puhuu Jumalasta, vaikka arvailuinkin, voidaan nimittää teologiksi ja siksi isät nimittivät teologeiksi myös filosofeja, mutta viime kädessä ortodoksisesta näkökulmasta teologi on sellainen, joka on nähnyt Jumalan kunnian, tai ainakin hyväksyy niiden pyhien kokemukset, jotka ovat jumalallistuneet.

Tässä mielessä teologit ovat sellaisia, jotka näkevät Jumalan, jotka ovat saavuttaneet jumalallistumisen ja saaneet Jumalan ilmestyksen. Eräs sellainen teologi on apostoli Paavali, nousi kolmanteen taivaaseen ja monta kertaa kuvaa ja esittää ilmestyksen omaisia kokemuksiaan.

Apostoli Paavali, kuten hän itse, puhuen  kolmannessa persoonassa, ”temmattiin kolmanteen taivaaseen” (2 Kor 12:2). Pyhän Maksimos Tunnustajan selityksen mukaan kolme taivasta ovat todellisuudessa kolme hengellisen elämän tasoa.

Ensimmäinen taivas käytännön filosofian loppu, mikä tarkoittaa sydämen puhdistumista, joka pakottaa pois kaikki ajatukset sydämestä.

Toinen taivas on luonnollinen Jumalan näkeminen, toisin sanoen, tieto olentojen sisäisestä olemuksesta, kun Jumala armo on suonut tuntea olentojen olemuksen, sisäinen lakkaamaton rukous.

Ja kolmas taivas on Jumalan näkeminen, teologia, jonka kautta saavutetaan Jumalan armon välityksellä ja ylöstempaistun mielen avulla niin pitkälle kuin on mahdollista saada tieto Jumalan salaisuuksista ja tuntea kaikki taivasten valtakunnan salaisuudet.

Ortodoksinen teologia on läheisessä yhteydessä ortodoksiseen asketismiin eikä sitä voi ymmärtää siitä erillisenä.

 Niketas Stithatoslainen sanoo paratiisin selityksessään, että hyvän ja pahan tiedon puu on luonnollinen Jumalan näkeminen, ja elämän puu on mystinen teologia. Kun ihmisen mieli puhdistuu askeesin kautta, silloin hän voi lähestyä hyvän ja pahan tiedon puuta ja siitä saada elämän puun ravinnon; ja saada teologian lahjan.

Jos teologia ei kuulu näihin puitteisiin, jotka pyhät isät esittivät, se ei ole ortodoksista teologiaa, vaan maallistunutta teologiaa. Tyypillinen esimerkki maallistuneen teologian toiminnasta perinteisten patrististen puitteiden ulkopuolella on niin sanottu skolastinen teologia, joka kehittyi lännessä 11. ja 15. vuosisatojen välillä, ja joka yritti selittää kaiken Jumalasta järjellä.

Ortodoksisessa kirkossa, kuten pyhät isät ovat ilmaisseet, sanomme, että usko on Jumalan ilmoitus ihmiselle. Otamme vastaan uskon kuultuamme sen, emme ymmärtääksemme sen jälkeenpäin, vaan jotta sydämemme voisivat puhdistua ja me voisimme päästä uskoon Jumalan näkemisen kautta ja voisimme kokea ilmoituksen.

Maallisen teologian ilmeneminen nykyään

Maallistunut teologia, joka on sukua skolastiikalle, ilmenee myös nykyään monin tavoin. Seuraavassa joitakin muotoja.

Eräs niistä on se, että pohjaamme koko teologisen menetelmämme järkeen ja ajatteluun. Ajattelemme ortodoksista uskoa, järkeistämme uskon totuudet tai yksinkertaisesti muodostamme teologian historian. Olemme lähes päätyneet tarkastelemaan teologiaa filosofiana Jumalasta, ollen kokonaan tietämättömiä  Kirkon terapeuttisesta menetelmästä

Toinen tapa on rajoittaa teologia estetiikaksi. Kirjoitetaan monia teoksia tekemällä laajoja analyyseja koskien ortodoksista taidetta, tutkimalla hagiografian koulukuntia, ymmärtäen Bysantin taiteen suuri arvo, samalla kun halveksitaan ja ylenkatsotaan asketismia, hesykastista menetelmää, joka on kaiken ortodoksisen taiteen perustana. Puhdistuminen, valaistuminen ja jumalallistuminen ovat kaiken taiteen ja toiminnan ja ortodoksisen kirkon sakramenttien perustana.

Eräs  tapa on se, että yritämme synnyttää uudelleen Kirkon liturgista elämää ilman että vastaavasti elvyttäisimme ja kokisimme Kirkon askeettista elämää. Puhumme jatkuvasta sakramentteihin osallistumisesta tekemättä vastaavasti pyrkimystä yhdistää tämä pyrkimys hengellisen täydellistymisen asteisiin, jota ovat puhdistuminen, valaistuminen ja jumalallistuminen. Ponnistelemme paljon saadaksemme ihmiset ymmärtämään jumalallista Liturgiaa järjellisesti, ponnistelematta samanaikaisesti kokeaksemme ortodoksisen jumalanpalveluksen hengen. Kaikissa tapauksissa, jolloin teologiamme ei ole yhteydessä niin kutsuttuun hesykastiseen elämään, jos se ei ole askeettista, silloin se on sekulaaria, se on maallistunutta teologiaa.

C)Maallistuminen sielunhoidossa

Sielunhoidollinen huolenpito on yhteydessä Kirkkoon ja teologiaan, eikä niistä riippumatonta. Pastoraalinen huolenpito on Kirkon työtä, jonka päämääränä on ihmisen liittyessä Kirkko-ruumiiseen tehdä hänestä todellinen jäsen. Pastoraalinen huolenpito on Kirkon menetelmä ohjata ihmistä jumalallistumiseen. Sitä paitsi kuten aiemmin sanottiin se on Kirkon syvällisin tarkoitus. Tämä on nähtävissä koko Kirkon elämässä. Pyhä Gregorios Teologi pitää pastoraalista toimintaa kaikkein vaikeimpana taitona, ja joka tapauksessa hän yhdistää sen ihmisen jumalallistumiseen. Sen vuoksi hän haluaa Kirkon paimenien olevan jo etukäteen parantuneita, jotta he voisivat ohjata hengellisiä lapsiaan kohti parantumista ja jumalallistumista.

Kirkon pyhät kanonit esittävät pastoraalisen menetelmän. Pyhät kanonit ovat lääke ihmisen parantamiseksi. Kanonien huolellinen tutkiminen johtaa päätelmään, että ne koskevat  ihmisen sairautta, joka on ihmisen mielen pimentyminen, ja ne tähtäävät ihmisen terveyteen, joka taas on mielen valaistuminen ja jumalallistuminen. Basileios Suuren mukaan on viisi katuvien astetta, nimittäin: itkevät, kuuntelijat, polvistujat, jumalanpalvelukseen osallistujien kanssa seisovat, ja Pyhiin Lahjoihin, Kristuksen Ruumiiseen ja Vereen, osallistuvat. Nämä asteet osoittavat, että jokainen synti, joka muodostaa mielen pimentymisen, on Aadamin synnin ja todellisesta elämästä lankeamisen toistoa. Siten ihminen lakkaa olemasta Kristuksen Kirkon elävä jäsen. Ne myös osoittavat, että katumus on ihmisen kamppailua tullakseen uudelleen Kirkon jäseneksi.

On huono asia, jos ylläpidämme ihmiskeskeistä näkemystä  ja ajattelemme, että ihmisen terveys paranee, jos noudatamme pelkästään kuuntelemisen ja keskustelun menetelmää. Oikeastaan ihmisen sielu, joka on Jumalan luoma, päämääränään saavuttaa jumalallistuminen, ei löydä lepoa moraalisista neuvoista eikä ulkoisesta inhimillisestä tuesta. Sairaus on syvemmällä, se on mielessä. Se ei ole tietyn menneisyydessä tukahdutun ja traumaattisen kokemuksen asia, vaan mielen pimentymisen ja vaillinaisen toiminnan asia. Mielen parantaminen ja sen valaistuminen eivät voi tapahtua ihmiskeskeisin menetelmin, ei neuvojen tai psykoanalyysin kautta.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että sekularismi on Kirkon suurin vaara. Se turmelee Kirkon todellisen hengen, sen todellisen ilmapiirin. Tietystikin meidän on muistettava, että se ei turmele Kirkkoa, vaan Kirkon jäseniä, koska Kirkko on todellinen ja pyhitetty Kristuksen Ruumis. Siksi tulisi pikemminkin puhua Kirkon jäsenten maallistumisesta.

Kirkko on maailman Jalokivi, ihmiskunnan armo. Mutta kun tämän maailman jalokiven läpäisee niin sanottu maallistumisen henki, kun kristityt, Kirkon jäsenet, sen sijaan että kuuluisivat tähän jalokiveen ja olisivat maailman valkeus, heidät kyllästää maailma himojen mielessä, ja heistä tulee maailma, silloin he kokevat maallistumisen. Ja tämä maallistuminen ei johda jumalallistumiseen. Se on ihmiskeskeinen näkemys elämästä. Kirkon tulisi mennä maailmaan, jotta tekisi siitä Kirkon, eikä maailman tulla Kirkkoon tehdäkseen siitä maailman.

Maallistunut Kirkko on täysin  sopimaton ja kykenemätön muuttamaan maailmaa, jotta se  tulisi Kirkoksi. Ja maallistuneet kristityt ovat epäonnistuneita kaikilla tasoilla.