Kirkko ortodoksisessa ajattelussa

Kirkon alkuperä ja ilmestymine

Monet tietävät, että Kirkko muodostettiin helluntaipäivänä, kun Pyhä Henki laskeutui apostolien sydämiin. Ja tietysti voimme sanoa helluntain olevan Kirkon syntymäpäivän siitä näkökulmasta, että silloin Kirkosta tuli Kristuksen Ruumis. Se sai olemuksen. Kirkon alku on kuitenkin jo helluntaita edeltävältä ajalta

”Kirkko” tarkoittaa yhteen kokoontuvaa kansaa, seurakuntaa. Sana ”ekklesia” juontaa verbistä, joka tarkoittaa ”kehottaa”, ”kutsua”, ”kutsua kokoon”, ”kokoontua yhteen”

Kirkko on ”pyhä kansa” tai ”pyhien yhteys”. Jumalan kansa ei ole vain papisto tai vain maallikot, vaan papiston, munkkien ja maallikoiden yhteys, ja tämä yhteys on Kristus. ”Kristuksessa” tarkoittaa, että Kirkon jäseniä ovat kaikki ne, jotka ovat yhdistyneet Kristukseen, kaikki jotka ovat Kristuksen Ruumiin todellisia jäseniä sakramenttien ja askeettisen elämän kautta, kaikki jotka on kastettu ja voideltu uskossa, pyhän Simeon Uusi Teologin mukaan. Eukaristia on Kirkon syvällisin ilmaus.

Monet meistä tietävät, että Kirkko muodostettiin helluntaipäivänä, kun Pyhä Henki laskeutui apostolien sydämiin. Ja tietysti voimme sanoa helluntain olevan Kirkon syntymäpäivän siitä näkökulmasta, että silloin Kirkosta tuli Kristuksen Ruumis. Se sai olemuksen. Kirkon alku on kuitenkin jo helluntaita edeltävältä ajalta. Pyhät isät opettavat, että enkelien luominen on alkuna Kirkolle. Ja Kirkon isien kirjoituksista ilmenee myös, että enkelitkin ovat Kirkon jäseniä. Enkelit ja ihmiset kuuluvat samaan laumaan, samaan Kirkkoon, Kristuksen lihaksitulemisen jälkeen. Mutta tämä merkitsee myös sitä, että tämä yhteys oli olemassa jo ennen syntiinlankeemusta. Ensimmäinen Kirkko, jossa enkelit ovat jäseninä, oli hengellinen.

Ensimmäinen Kirkko täydellistyi ihmisen, Aadamin ja Eevan, luomisella ja heidän asettamisellaan paratiisiin. Aadam ja Eeva elivät enkelinkaltaista elämää Paratiisissa. He olivat mielen valaistuneisuuden tilassa, joka on ensimmäinen aste Jumalan näkemisessä. He olivat yhteydessä Jumalaan.

Pyhien isien opetuksen mukaan Paratiisi on konkreettinen ja järjellinen. Näin sanoo pyhä Gregorios Teologi, ja pyhä Johannes Damaskoslainen sanoo samoin. Käsin kosketeltava Paratiisi oli erityinen paikka, ja järjellinen Paratiisi oli ihmisen ja Jumalan välistä yhteyttä ja vuoropuhelua. Nämä kaksi paratiisia olivat sisäkkäisiä siinä mielessä, että Eedenin paratiisi sai Jumalan luomatonta energiaa.

Pyhä Gregorios Siinailainen ymmärtää paratiisin Kirkon toiseksi vaiheeksi. Hän kirjoitta, että paratiisi oli kahdenkertainen, ”käsin kosketeltava ja järjellinen, nimittäin Eedenin sekä armon paratiisi”. Eedenin paratiisista hän sanoo, ettei se ollut täysin turmeltumaton eikä täysin turmeltunut, vaan se oli luotu ”turmeluksen ja turmeltumattomuuden puoliväliin”. Paratiisissa olevilla puilla oli luonnollinen kukkimisvaiheensa, hedelmien aika ja hedelmien kypsymisen vaihe. Kun kypsät hedelmät tippuivat maahan, ja kun puut lahosivat, ”niistä tuli hyväntuoksuista tomua eivätkä ne lemunneet kuten maailman kasvit”.  Puilla ja kasveilla oli luonnollinen uusiutuminen, mutta koska Aadam ei ollut vielä menettänyt Jumalan armoa eikä syvä pimeys ollut vielä langennut koko luomakuntaan, ei ollut olemassa vielä rappeutumista, paha haju ei vielä ollut vallalla. Oli olemassa täysi kiertokulku, mutta ei siis rappiota eikä lemua. Ja näin oli, kuten pyhä Gregorios Siinailainen sanoo, ”siellä vallinneen iäti yltäkylläisen armon runsaan hyvinvoinnin ja pyhyyden vuoksi”.

Vanhassa liitossa oli vanhurskaita miehiä, kuten tuomareita, profeettoja ja pyhiä, joita oli siunattu jumalallisella ilmoituksella ja näyllä. He näkivät Jumalan. Ja koska Jumalan näkeminen isien opetuksessa on sama kuin theosis, jumalallistuminen ja ihmisen yhteys Jumalan kanssa, voi sanoa, että Vanhassa Testamentissa pieni jäännös säilyi, Kirkko oli olemassa. Gregorios Teologi saarnassaan makkabealaisista sanoo, että Vanhan Testamentin pyhät tunsivat Kristuksen, ja kutsuu tätä mystiseksi ja sanoilla kuvaamattomaksi. Pyhä Johannes Krysostomos viitaten Vanhan Testamentin vanhurskaisiin miehiin sanoo, että he kuuluvat Kristuksen Ruumiiseen, koska ”hekin tunsivat Kristuksen”. Vanhassa Testamentissa oli Kirkko, huolimatta ihmisen lankeemuksesta. Tämä kirkon jäsenet olivat vanhurskaita ja profeettoja, joilla oli Jumalan armo. Tämän vahvistaa Kirkon sakramentaalinen käytäntö. Kaikki sakramentit, jotka toimitamme kristillisessä Kirkossa ovat viittausta Vanhan Testamentin riitteihin ja sakramentteihin.

Kirkko ilmestyi meille Kristuksen ihmiseksi tulemisessa ja tulee Kristuksen Ruumiiksi sekä saa Pään, joka on Kristus. Kleemens Roomalainen mainitsee että Kirkko oli ”ensiksi luotu hengelliseksi ylhäältä, ennen aurinkoa ja kuuta, ja ollen hengellinen, ilmoitettiin Kristuksen lihassa”. Pyhä Maksimos Tunnustaja sanoo kuvaavasti: ”Ikiajoista ja sukupolvista asti kätkettynä ollut salaisuus ilmoitettiin nyt Jumalan Pojan todellisessa ja täydellisessä ihmiseksi tulossa, joka yhdisti luontomme Itseensä erottamattomasti ja sekoittumatta”. Kristuksen lihaksitulemisessa ihmisluonto, jonka Kristus omaksui, tehtiin jumalalliseksi, ja tämän kautta kristityt, Kiron jäsenet, ovat Kristuksen Ruumiin täysiä jäseniä.

Kristuksen kirkastumisessa opetuslapset näkivät Pyhän Kolminaisuuden luomattoman kunnian Logoksen inhimillisessä luonnossa. Jotta he voisivat saavuttaa tämän suuren kokemuksen, tuli heidän olla kirkastuneita etukäteen: ”He olivat vuorostaan muuttuneet, ja he näkivät muutoksen”. Tämä opetuslasten muuttuminen on sama kuin jumalallistuminen, theosis. Jumalallistumisen kautta he saavuttivat näyn Jumalasta, ja sen vuoksi patristisessa opetuksessa Jumalan näkeminen on yhteydessä ihmisten jumalallistumiseen. Kuitenkin, vaikka Jumalan luomattoman kunnian näkeminen tuli sisältä, siitä huolimatta Valo, joka virtasi esiin Kristuksen jumal-inhimillisestä Ruumiista oli pyhille apostoleille ulkonaista, koska heistä ei ollut vielä tullut Kristuksen Ruumiin jäseniä. Helluntaina he saivat tämän suuren lahjan. Opetuslapset näkivät Jumalan kunnian sisäisesti, toisin sanoen jumalallistumisen kautta, mutta myös Kristuksen jumal-inhimillisen Ruumiin sisäpuolelta, koska Pyhän hengen tulemisen kautta heistä tuli Kristuksen Ruumiin jäseniä. Helluntaina Kristuksen Ruumis ei ollut apostoleille enää ulkoinen, kuten Kristuksen kirkastuessa, vaan sisäinen siinä mielessä, että opetuslapset olivat tulleet Kristuksen Ruumiin jäseniksi, ja Kristuksen Ruumiin jäseninä he olivat arvolliset tähän kokemukseen.

Kirkko on olemassa myös Kristuksen toisen tulemuksen jälkeen, jolloin voimme puhua Kirkon täydellisestä ilmestymisestä. Elämällä Kirkossa saavutamme Aadamin tilan Paratiisissa ennen lankeemusta, ja kohoamme vielä korkeammallekin, koska saamme yhteyden ja ykseyden Kristuksen kanssa. Pyhä Simeon Uusi Teologia sanoo, että ne, joille on suotu luomattoman valon näkeminen eivät odota toista tulemusta, koska he ovat jo kokeneet Jumalan valtakunnan. Jumalan valtakunta ei ole jokin luotu, eikä se ole maallinen todellisuus. Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että osallisuus Jumalan valtakunnasta on samaistettavissa ja kytköksissä luomattoman Valon näkemiseen. Tämä osallistuminen tulee olemaan jatkuvaa täydellistymistä Jumalan kunniasta. Pyhä Gregorius Siinailainen sanoo: ”On sanottu, että tulevassa ajassa enkelit ja pyhät ikuisesti kehittyvät armon lahjoissa eivätkä koskaan laannu kaipauksessaan vielä tuleviin siunauksiin. Heikkenemistä tai poikkeamista hyveistä paheisiin ei tapahdu tuossa elämässä”. Pyhä Gregorios Palamas viitatessaan tähän kohtaan puhuu jatkuvasta kehittymisestä jumalallistumisessa, ihmisen jatkuvasta täydellistymisessä.

Koska Vanhan Testamentin pyhät näkivät Sanan, joka ei ollut vielä tullut lihaksi, ja Uuden Testamentin pyhät näkivät ihmiseksi tulleen Sanan ja heillä oli läheinen yhteys Häneen, tämä tarkoittaa, että ihmisen pelastus tapahtuu vain Kristuksen kautta. Vain Kristuksessa on pelastus. Kirkko ei ole inhimillinen organisaatio, vaan jumal-inhimillinen organismi. Se ei ole ihmisen keksintö, eikä se ole ihmisten sosiaalisen tarpeen hedelmä tai tulos, vaan se on ainoa ihmisen pelastuksen paikka.

Kirkko ei koskaan lakkaa olemasta, huolimatta vaikeuksista ja epäsuotuisista olosuhteista.  Kirkko on Kristuksen Ruumis, jonka Päänä on Kristus, ja Kirkon jäseniä ovat Kristuksen Ruumiin jäsenet. Kirkon jäseniä on olemassa kaikilta aikakausilta ja tulee olemaan aikojen loppuun. Jas kun Kirkon jäsenet lakkaavat olemasta, tulee maailman loppu. Kirkossa kaikki ongelmat ovat ratkaistut. Kirkko on ”taivaan ja maan kohtaaminen”. Rauha, oikeudenmukaisuus jne. eivät ole pelkästään jotakin sosiaalisia sopimuksia, vaan lahja, joka annetaan Kirkossa. Rauha samoin kuin oikeudenmukaisuus ja kaikki muut hyveet, kuten rakkaus jne. ovat Kirkon kokemuksia. Kirkossa koemme todellista rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja rakkautta, jotka ovat Jumalan keskeisiä energioita.

Armon suurin lahja, joka meillä on se, että kuulumme Kirkkoon. Suurin lahja on se, että olemme tässä suuressa perheessä.

Kirkon ominaisuudet

Kirkko on salaisuus. Yhdistyneenä Kristukseen ja Hänen Ruumiiseensa se ei ole inhimillinen organisaatio, vaan jumalallis-inhimillinen organismi. Tavallisesti sanotaan, että Kirkossa on seitsemän sakramenttia. Kuitenkin sakramenttien lukumäärän suhteen Kirkossa on vaihtelua. Pyhät isät ajattelivat pääasiassa kasteen, mirhavoitelun ja jumalallisen Eukaristian olevan sakramentteja. Kasteen sakramenttia nimitetään johdantosakramentiksi, koska se johdattaa meidät uuteen elämään, Kristuksen Ruumiiseen. Pyhä mirhavoitelu on niin sanottu hengen kaste, joka antaa mahdollisuuden kasteen armon toiminnalle sisällämme. Ja jumalallisen Eukaristian sakramentti jumalallistaa henkilön hänen vastaan ottaessaan Kristuksen Ruumiin ja Veren. Kaikki muut sakramentit (pappeus, avioliitto, sairaanvoitelu, synnintunnustus) ovat läheisesti yhteydessä näihin kolmeen. Ne edellyttävät kasteen ja mirhavoitelun sakramentin ja tulevat täydelliseksi jumalallisen eukaristian sakramentissa. On kuitenkin huomattava, että kaikki sakramentit ovat läheisesti yhteydessä hengellisen elämän tasoihin, nimittäin sydämen puhdistumiseen, mielen valaistumiseen ja jumalallistumiseen. Emme saa ajatella asiaa pelkästään inhimillisestä näkökulmasta, vaan suhteessa osallistumiseen Jumalan luomattomasta armosta. Voidaankin sanoa, että sakramentti on osallistumista Jumalan luomattomasta armosta. Koska osallistuminen Jumalan luomattomasta armosta tapahtuu ihmisen hengellisen tason mukaisesti, sanotaan, että Kirkossa on kolme sakramenttia; puhdistuminen, valaistuminen ja jumalallistuminen. Jumalan luomatonta energiaa sanotaan puhdistavaksi, valaisevaksi ja jumaloittavaksi sen vaikutusten, tulosten mukaisesti.

Varhaisina aikoina ovat jotkin teologit muotoilleet määritelmiä siitä, mitä Kirkko on. Myöhemmin tajuttiin, että Kirkkoa ei voi määritellä. Sen vuoksi huomaamme, että patristisessa opetuksessa ei ole määritelmiä Kirkosta. Se, mitä Raamatussa ja patristisissa kirjoituksissa on lähinnä sanottu on, että Kirkko on Kristuksen Ruumis ja jumalallistumisen yhteisö. Kirkko on todellisuus, jota elämme eikä kohde, jota tutkimme. Pyhä Maksimos Tunnustaja ei määrittele Kirkkoa, vaan käyttää siitä monia kuvia. Näiden monien ilmauksien joukossa ovat muiden muassa seuraavat. Kirkko on ”Jumalan kuva”, olemassa olevan maailman näkyvien ja näkymättömien olemuksien kuva”, ”sielun kuva”. Monet ihmiset puhuessaan Kirkosta tarkoittavat joko hierarkiaa, joka on vain papisto ja erityisesti piispat, jotka muodostavat pastoraalisen järjestyksen Kirkossa, tai vain maallikoita, jota ovat kastetut kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Mutta nämä näkemykset ovat virheellisiä ja ilmentävät läntistä ajattelua Kirkosta.

Voidaan sanoa, että jotkut ovat Kirkossa potentiaalisesti, jotkut aktiivisesti, ja että jotkut ovat kuolleita jäseniä ja toiset taas eläviä. Tämä ero, kuolleet ja elävät, on nähtävissä Kirkon koko raamatullis – patristisessa perinteessä. Ja on valitettavaa, jos emme tunne koko traditiota emmekä opeta, että kaikki jotka saavat vain pyhän kasteen, ovat Kirkon jäseniä. Tietysti on myös jäseniä, jotka ovat irtautuneet kokonaan Kirkosta. Mutta joillakin kuolleilla jäsenillä on mahdollisuus tulla eläviksi jumalallisen armon toiminnasta ja heidän oman yhteistoimintansa avulla. Tässä mielessä sanotaan, että Kirkko on hengellinen parantola, parannuksen paikka, tai kuten pyhä Johannes Krysostomos nimittää sitä ”suurenmoiseksi ja ihmeelliseksi, avaraksi majataloksi”.  Ja niin kuin sairaalassa on lääkäreitä, sairaanhoitajia ja sairaita ihmisiä, sama pitää paikkansa Kirkossakin. Siinä on lääkäreitä, jotka henkilökohtaisesti tietävät, mitä on terveys, mitä on sairaus ja parannusmenetelmä, siinä on hoitajia, jotka auttavat lääkäreitä parannustyössä, ja siinä on sairaita, jotka etsivät parannusta.

Apostoli Paavalin lähetyskirjeistä käy ilmi, että Kirkossa on kirkastuneita, valaistuneita ja yksityisiä yksilöitä. Kirkastetut ovat jumalallistuneita, jotka osallistuvat Jumalan jumalallistavasta energiasta, valaistuneet harjoittavat mielen (noeettista) rukousta, mutta eivät ole vielä saavuttaneet jumalallistumista, ja yksilölliset yksilöt ovat niitä, jotka ovat kastetut vedellä, jotka ovat puhdistumisen tilassa eivätkä ole vielä saaneet Pyhää Henkeä. Näiden ryhmien lisäksi on myös niitä, joilla ei ole uskoa, jotka eivät ole vielä siirtyneet puhdistumisen tasolle, eivätkä vielä vastaanottaneet kastetta. Isät nimittävät Kirkkoa pyhien yhteisöksi. Se ei ole kokoelma ihmisiä, jotka kerran kastettiin ja ovat lamaannuksen tilassa, vaan karismaattisten ihmisten yhteisö. Pyhä Johannes Damaskoslainen nimittää Kirkkoa ”Jumalan valitsemaksi järjestykseksi”, ”pyhien kansaksi”, ”Kristuksen kansaksi”, ”Jumalan lampaiksi”, ”pyhäksi kansaksi”.

Uskontunnustuksessa tunnustamme uskovamme ”yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen Kirkkoon. Ei ole olemassa monia kirkkoja. Kirkko on yksi. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Me, ollen monta, olemme yksi leipä ja yksi ruumis.” Huolimatta jäsenten moninaisuudesta, on vain yksi ruumis, ja se on ihmisen pelastuksen ainoa paikka. Kristus ilmaisi tämän seikan kuvalla laumasta ja paimenesta. Kirkon ykseys ei häviä uskovaisten suuresta määrästä, eikä paikallisten kirkkojen määrästä, joita kuitenkin yhdistää ja sitoo yhteen heidän uskonsa ja elämänsä. Yksikään paikalliskirkko ei ole yksi monista niin sanotuista Kirkoista, vaan Kristuksen Kirkko. Eivätkä seurakunnat riko Kirkon ykseyttä, koska jokainen seurakunta on Kirkko pienoiskoossa. Huolimatta monien paikalliskirkkojen ja seurakuntien olemassaolosta Kirkon ykseys ei katkea. Katkeaminen tapahtuu harhaoppien kautta. Kirkon hajoamista ei todellisuudessa tapahdu, vaan ainoastaan Kirkon jäsenten eroamista ja heidän irtautumistaan siitä. Kirkon ykseys ei katoa, vaan harhaoppiset jäsenet eroavat tästä ykseydestä. He eivät kuulu yhdistyneeseen Kristuksen Ruumiiseen. Pyhä Maksimos Tunnustaja sanoo, että ”vaikka kristityt ovat jakaantuneita eri ryhmiin iän, rodun, kansallisuuksien, kielten, paikkojen ja elämäntapojen, harrastusten ja ominaispiirteiden suhteen”, ja todella ”jakaantuneina toinen toisistaan, ja useimmat synnyttyään eri Kirkkoon, uudesti synnyttyään ja tullessaan uudesti luoduiksi Hengessä, antaa kaikille yhtäläisesti ja hyödyttää kaikkia heitä samalla jumalallisella muodolla ja nimityksellä, olla Kristuksen omia ja kantaa hänen nimeään”.

Kirkon ykseys on sisäinen. Se on seurausta sen yhteydestä Kristukseen: ensisijaisesti yhdestä uskosta, mikä on elämä, yhteisestä jumalanpalveluksesta ja yhteisestä ihmisen parantamisen paikasta. Lisäksi kirkko on ainoa pelastuksen paikka. Kirkossa meillä on takuu siitä, että saavutamme yhteyden ja ykseyden Kristuksen kanssa, ja meistä tulee Hänen todellisia jäseniään. Ja tällä tavoin me saavutamme jumalallistumisen. Ainoastaan Kirkossa voimme tulla Kristuksen Ruumiin jäseniksi, syödä Kristuksen Ruumis ja juoda Kristuksen Veri. Kirkon ulkopuolella ei tietenkään ole mahdollisuutta osallistua tähän armoon. Ne, jota erottautuvat kirkosta eivät murra Kirkon ykseyttä, vaan he itse erottautuvat siitä ja menettävät mahdollisuutensa olla yhteydessä Kristuksen jumal- inhimilliseen Ruumiiseen. Kirkossa voimme elää kaikkien evankeliumin hyveiden mukaan. Ilman todellista uskoa ei ole todellista rakkautta, eikä todellista oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Nykyaikana puhutaan kirkkojen yhdistymisestä. Mutta tämä käsite on teologisesti arvoton. Emme voi puhua yhtymisestä, vaan uskon ykseydestä.

Koska Kirkko on Kristuksen Ruumis, se on pyhä. Kirkko on pyhä, ei siksi, että sen jäsenet olisivat pyhiä, vaan koska sen Pää, Kristus, on pyhä. Siksi hyvät ihmiset eivät ole pyhiä, vaan ne, jotka osallistuvat Jumalan jumaloittavasta armosta. Koska Kirkko on pyhä, myös sen työ on pyhittävää. Kirkon päämäärä on pyhittää jäsenensä, ohjata heidät valaistukseen ja jumalallistumiseen. Kirkon pyhittävä työ toteutuu sakramenttien ja askeettisen elämän kautta. Osallistumattomuus Jumalan jumaloittavasta energiasta on tietenkin sairaus, eikä se ole psykologinen tila, vaan hengellinen tosiseikka. Ollessamme Kristuksen Ruumiin todellisia jäseniä lakkaamme olemasta kuolleita ja tulemme eläviksi jäseniksi.

Sanottaessa, että Kirkko on katolinen, tarkoitetaan sitä kolmessa erityisessä mielessä. Ensiksikin, että se on olemassa koko maailmassa; toiseksi, että sillä on koko totuus Jumalasta, ihmisestä ja ihmisen pelastuksesta; ja kolmanneksi, että Kirkon elämä on yhteinen kaikille kristityille, kaikille sen jäsenille. Ei ole paikkaa, missä ortodoksinen Kirkko ei olisi olemassa. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen määrittelee tämän: ”Sitä nimitetään katoliseksi, koska se on levinnyt kautta maailman … koska se on kaikkialla maailmassa laidasta laitaan … koska Kirkkojen ykseys ulottuu kaikkialle, minkä saa aikaan katolisen Kirkon Pyhän Hengen side”. Sen tähden Kirkon läsnäolo kaikkialla maailmassa ja sen yhteys Pyhän Hengen voimaan ja energiaan tekee siitä katolisen. Kirkko on katolinen, koska sillä on koko totuus sellaisena kuin se ilmoitettiin helluntaipäivänä. Lännen skolastinen teologia kyllä opettaa, että kautta aikain uskon dogmat ovat syventyneet ja ne edelleen syventyvät. Mutta tämä ei ole ortodoksinen opetus. Ortodoksinen opetus on, että helluntaipäivänä apostolit saavuttivat jumalallistumisen, theosiksen, ja siten saivat koko totuuden. Tätä totuutta on muotoiltu ja tuotu ilmi jokaisena aikakautena, kun harhaoppeja on esiintynyt. Katolisuus on tässä suhteessa sidoksissa ortodoksisuuteen. Ortodoksisuus säilyttää koko totuuden, sekä ilmoitetun että dogmaattisen, ja koettuna, kun taas harhaoppi katkaisee totuuden katolisuuden, koska se ottaa esille yhden puolen totuudesta ja hylkää toisen. Harhaopit ottavat pois osan totuudesta, erottavat sen katolisuudestaan, ja painottavat sitä liikaa kokonaisuuden kustannuksella.

Kirkko on katolinen myös siksi, että elämä, jonka se tarjoaa, kuuluu kaikille, toisin sanoen, kaikilla kristityillä on mahdollisuus saavuttaa theosis, huolimatta heidän elämäntavastaan, ammatistaan ja elinpaikastaan.

Kirkko on apostolinen, koska sillä on alkunsa Kristuksessa. Ja Kristus on tunnustuksen apostoli ja ylipappi. Isä lähetti Kristuksen tekemään Kirkon Ruumiikseen ja siten pysymään yhteydessään ainaisesti. Kirkkoa kutsutaan apostoliseksi, koska se rakentuu apostolien perustalle. Kirkko on apostolinen, koska se on myös patristinen. Pyhät isät antoivat meille vakuuden Kirkon apostolisuudesta. Pyhät isät ovat pyhien apostolien seuraajia, ei vain pappeuden armon välittäjinä, vaan koska he itse myös saavuttivat saman kokemuksen kuin pyhät apostolit. Lisäksi apostolinen sukkessio on toisaalta pappeuden armon katkeamatonta siirtämistä ja vihkimistä, ja toisaalta ihmisen osallistumista Jumalan puhdistavasta, valaisevasta ja jumaloittavasta energiasta. Pyhän Gregorios Teologin, samoin kuin Simeon Uusi Teologin opetuksesta ilmenee, että apostolinen sukkessio on osallistumista sekä pappeuden sakramentaalisesta armosta että Jumalan pyhittävästä armosta. Pyhä Irenaeos toteaa, että apostolinen sukkessio ei ole vain sarja ”opetuksia” tai ”opettajia”, eikä vain tyypillinen sarja ”vihkimyksiä”, vaan samanaikaisesti se on sekä täysin didaktista että täysin karismaattista opetusta. Näin apostolinen sukkessio on yhteydessä sekä sakramentteihin että ”hesykasmiksi” nimettyyn parannusmenetelmään ja askeettiseen elämään, joka ortodoksisessa kirkossa vallitsee, ja joka erottaa sen selvästi muista traditioista ja muista ”kirkoista”. Pyhät isät havaitsevat yhteyden Kirkon sisällä. Heillä on yhteinen opetus ja yhteinen mieli. Pyhä Maksimos kirjoittaa: ”En sano mitään kokonaan omaani. Sanon sen, mitä kaikki isät ovat opettaneet”. Pyhiä sanotaan isiksi ensisijaisesti siksi, että he uudesti synnyttivät hengellisiä lapsia ja johtivat heidät elämään ja pyhyyteen. Mitä tulee opetukseen, pyhissä isissä ei ole eroa, eikä myöskään ihmisen parannusmenetelmässä. Kaikilla pyhillä isillä on yhteinen mieli ja yhteinen elämä.

Nykyaikanakin on esiintynyt näkemyksiä, että tarvitsemme oppisanaston vaihtamista, että on muutettava ilmoituksen sisältö uusiksi käsitteiksi ja omiksi sanallisiksi kaavoiksi, ja jota luonnehditaan uuspatristiseksi teologiaksi. Tällainen näkemys on vaarallinen. Jos jossakin tapauksessa tarvitaan joitakin muutoksia, se on tehtävä kirkon isien toimesta, joita elää myös nykyään, joilla kaikilla on askeettinen menetelmä ja jotka elävät täysin hesykastista elämäntapaa, jota Kirkon dogma edellyttää. Kaikki harhaoppiset yrittävät muodostaa uusia käsitteitä täysin irrallaan Kirkon koko hesykastisesta traditiosta. Harhaoppi erottuu elämäntavasta ja sen tuloksena teologisoimisen tavasta, ja tietysti myös muilla tavoilla.

Kirkko on Kristuksen Ruumis ja jumalallistumisen yhteisö, mutta ei inhimillinen yhteisö, eikä kuolleiden ihmisten luettelo.