Vanheneminen kirkon näkökulmasta

Ikääntyminen

Maailmassa on 70 miljoonaa yli 80-vuotiasta ihmistä. Vuoteen 2050 mennessä luvun ennustetaan nousevan 370 miljoonaan, joista 2 miljoonaa on yli 100-vuotiasta. Valtiovarainministeri saattaisi reagoida tähän tietoon toteamalla, että ilmiö vaatii paljon menetettävää rahaa ja resurssit ovat riittämättömät. Lääkäri ehkä sanoisi: liian paljon työtä ja parantumattomia tapauksia. Vanhuus ei kuitenkaan ole vain sairaus eikä korjattava ongelma yhteiskunnassa saati sitten  surullinen tai pelottava ihmisen elämän vaihe.

Elämä on Jumalan lahja ihmisille. Jotta voisimme ymmärtää, mitä on vanhuus, pitää ensiksi ymmärtää mikä on ihminen, sillä ei ole olemassa vanhuutta sinänsä, vaan ainoastaan vanhoja ihmisiä. Koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, hän on arvokas kaikissa elämänsä vaiheissaan.

Raamatun pelastushistoriassa vanhat ihmiset ovat olleet hyvin tärkeitä. Vanhassa testamentissa vanhuuden kunnioittaminen muuttuu laiksi: ”Nouse harmaapään edessä, anna arvo vanhukselle” (3. Moos.19:32). Vanhukset olivat neuvonantajia ja elämän opettajia; he välittivät nuorille sukupolville kansanperinnettä ja toimivat esimerkkinä uskollisuudesta. Jumala on myös perheen Jumala alkaen aina esi-isien ajasta.

Vanhuus uutena lapsuutena

Vanhuus ja kaikki siihen liittyvä voidaan ymmärtää todella ainoastaan perheen kehyksessä. Sen vuoksi paras apu ja lääke vanhukselle on perheellinen ilmapiiri. Vanhemmat pitävät huolta lapsista, ja kun lapset kasvavat, heidän on aika pitää huolta vanhemmistaan. Se on oikeudenmukaisuuden ja rakkauden seuraus. ”Kunnioita isääsi kaikesta sydämestäsi, sanoo Jumala, äläkä unohda äitisi synnytystuskia. Muista, että olet heistä syntynyt; ja millä sinä voisit korvata sen, mitä he ovat tehneet sinun hyväksesi?” (Siir 7:27–28).

Etenkin teollisuuden ja kaupunkien kehitys on johtanut monien vanhusten syrjäytymiseen perheistä. Sen lisäksi monissa maissa on myös tapana, että lapset lähtevät kodista nuorina. Perheenjäsenten sekä fyysinen että psykologinen etäisyys kasvavat. Valitettavasti myös perhe voi tuottaa ongelmia. Esimerkiksi avioero aiheuttaa syvän haavan koko perheen rakenteeseen; se vaikuttaa lapsiin ja myös isovanhempiin. Isovanhemmat kokevat yksinäisyyttä kun eivät enää välttämättä näe lastenlapsiaan.

Samalla tavalla kuin lapsuus on hieno kausi uuden oppimisineen ja kasvamisineen, myös vanhuus voi olla kaunis kausi, jolloin voi oppia ja kasvaa.

Vanhuus voidaan ymmärtää myös ihmisen viimeisenä kautena, joka johtaa suoraan Taivaallisen Isämme luokse. Uskolla ja toivolla voimme ymmärtää, että on mahdollista elää vanhuus rakkaudessa. Tämä on se salaisuus jonka kautta tulee käsittäväksi, että vanhuus Jumalan kanssa on uusi lapsuus. Perheissä pienet lapset ja vanhat ihmiset vaativat samaa hoitoa: pesemistä, pukemista, syöttämistä.

Miten vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan?

Yleinen suhtautuminen vanhuuteen on yleensä perin kielteistä. Asennetutkimuksissa on melko synkkä, ennakkoluulojen sävyttämä mielikuva siitä, millaista on olla vanha, millaisia vanhukset ovat. On ehkä joitakin kielteissävyisiä yksityistapauksia näköpiirissä, jotka yleistetään (”Kaikki ne ovat äreitä, masentuneita, saitoja, epäluuloisia”). Tällaiset kielteiset käsitykset ja asenteet ovat turhana rasituksena sekä vanhuksille itselleen että niille, jotka eivät itse ole vanhoja.

Väärien ennakkoluulojemme vuoksi saatamme pelätä tai vain kaukaa kunnioittaa vanhuutta. Koska yleensäkään emme halua tutustua lähemmin sellaiseen mitä pelkäämme, emme saa oikeata kuvaa vanhuudesta, emme pysty laajentamaan tietojamme jotka kumoaisivat väärät ennakkoluulomme. Näin ollen emme myöskään pysty tekemään suunnitelmia ja järjestelyjä etukäteen oman vanhuutemme varalta.

Vanhuus on itse asiassa eräs rooli sosiaalisessa kentässä, johon nuoremmat ikäpolvet asennoitumisineen ovat ikäihmisiä pakottamassa: passiivisia autettavia ja holhottavia, joista ei ole mitään hyötyä.

Kristinusko opettaa, että on kaksi erityistä vaihetta ihmisen elämässä, joissa tarvitsemme erityisesti toista ihmistä: varhaislapsuus ja vanhuus. Niinpä meidän hengellinen kypsyytemme kristittyinä, samalla yhteiskunnan kehittyneisyys, punnitaan siinä, kuinka suhtaudumme lapsiin ja vanhuksiin.

Raamatun vanhuskäsitys

Raamattu alkaa kertomuksilla elämän syntymisestä. Mutta jo 1. Moos.. 2. kerrotaan elämän päättymisestä. ”… sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.” Elämän päättyminen kuvataan väärän valinnan seurauksena.

Toisenlaisen kuvan kuolemasta, ja kuvan vanhuudesta, antaa 1.Moos.. 25:8  ”Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo.”

Vanhuuden ajatellaan olevan aikaa, jolloin saa punnita elämänsä asioita. Silloin saa miettiä omia pyrkimyksiään ja voimavarojaan. Se on aikaa, jolloin voi koota yhteen sen, mitä elämä merkitsee. ”Elämästä kyllänsä saaneena” on kuva sellaisesta prosessista, jossa ihminen on saanut kokea eheytyvänsä elämän ristiriitaisten vaatimusten, mahdollisuuksien ja toiveiden keskellä. Sanonnalla ”otettiin isiensä luo” tarkoitettiin tapahtumaa, jossa kuolleen luut siirrettiin suvun hautapaikkaan tai hautaluolaan. Sillä ilmaistiin suvun jäsenten keskinäistä yhteyttä ja tasavertaisuutta kuoleman edessä. Elämä ja kuolema ovat jokaista suvun jäsentä koskevia ruumiillisia asioita.

Vanhan ihmisen edessä tuli käyttäytyä kunnioittavasti.  “Nouse harmaapään edessä, anna arvo vanhukselle ja pelkää ja kunnioita Jumalaasi” (Lev. 19:32).    Uudessa Testamentissa on samaan viittaava ohje ” Älä nuhtele vanhaa miestä ankarasti, vaan neuvo häntä kuin omaa isääsi” (1. Tim. 5:1).

Kirkko ja vanheneminen

Kaikille on tuttu näky ihmisestä, joka istuu pyörätuolissaan. Elämän viimeajat ovat olleet hänelle täynnä perusteellisia muutoksia. Hänen hiuksensa ovat hieman sekaisin. Ilme naamalla osoittaa epäjohdonmukaisuutta ja hämmennystä. Hän katsoo etäisyyteen tuijottamalla ja heiluttaa kättään edestakaisin, ikään kuin järjettömästi. Hän ei tunnista perhettään, kun he tulevat luokseen. Hän ei muista vanhempiaaan ja lapsiaan, ateriaa, jonka hän  söi tuona aamuna, eikä sanoja, joita sairaanhoitaja puhui hänelle vain minuutteja aikaisemmin.

Joissakin tapauksissa tämä on ollut  ilon, anteeksiannon, selkeiytymisen ja viisauden aikaa. Kun vanhuksille  annetaan tilaisuus pohtia ja jakaa perintöään nuorempien sukupolvien kanssa, jotkut löytävät uusia näkökulmia elämään ja saattavat olla ensimmäistä kertaa kiinnostuneita myös iankaikkisuudesta.Valitettavasti  vanhuus voi olla myös täynnä menetyksiä ja kutistumista ja käpertymistä. Monet kärsivät kauheasti, kun heidän ruumiinsa lakkaavat toimimasta, ja he kärsivät useista häiriöistä ja kroonisista kivuista. Vanhuuteen saattaa liittyä itsemääräämisoikeuden, itsetunnon tai jopa tarkoituksen menetystä.

Alzheimerin tauti ja muistin menetys aiheuttavat usein haastavimmat tilanteet ikääntyessä. Tavalla tai toisella, tällaiset tapahtumat vaikuttavat jokaiseen meistä.

Kuinka ymmärrämme ihmisen persoonallisuutta kuihtuvan  mielen ja kehon valossa? Kuinka voimme vaalia suhdetta ihmiseen, jolla on vaikea muistihäiriö? Onko henkisyydellä tässä mitään paikkaa? Mikä on ikääntyneiden rooli kirkkoyhteisössä, ja lopulta, mikä on kirkon asema kaikessa tässä?

Dementia on peruuttamaton ja rappeuttava aivojen sairaus, joka koskee joka kahdeksatta yli 65-vuotiasta aikuista. Aivojen aivokuoreen kertyy plakkeja ja ryppyjä, jotka tuhoavat miljoonia hermoyhteyksiä. Aivot rappeutuvat ja ihminen menettää kykynsä toimia melkein kaikilla fyysisillä tasoilla. Lyhyet ja pitkäaikaiset muistot katoavat. Yhteiset esineet ja tutut ihmiset voivat tulla tunnistamattomiksi. Taudin prosessi saa aikaan omituista käytöstä, kuten tavoitteetonta vaeltamista, estämättömiä tunteita, masennusta ja sekavuutta. Lopulta kanssakäymisestä tulee yhä vähäisempää, jopa mahdotonta. Kaikkien näiden tappioiden keskellä ei ole ihme, että ihmiset kysyvät: ”Onko tämä edelleen sama henkilö, jonka minä tunsin?” Yhdistämme usein olemassaolomme  kykyymme toimia; vaikkapa esimerkiksi opettaa, suunnitella, filosofisoida. Monet meistä voisivat sanoa: ”Suoritan, siksi olen olemassa.” Dementia riistää ihmiseltä järjellisyyden, autonomian ja toimivuuden. Se pysäyttää nämä identiteetin kulttuuriankkurit; sen seurauksena monet päättelevät, että saattaa saattaa koko  ihmiskunnan tuhoon.

Kirkon isillä oli kuitenkin hyvin erilainen näkökulma. Koko heidän opetuksensa läpäisee kaksi keskeistä käsitystä  ihmisluonnosta. Ensinnäkin ne määrittelevät ihmispersoonallisuuden suhteena – olla ihminen merkitsee samaa kuin olla parisuhteessa. Toiseksi he pitävät kiinni näkemyksestä, että ruumiilla ja sielulla on erottamaton yhteys. Kun pohdimme näitä asioita ikääntymisprosessin yhteydessä, löydämme uuden tavan  tarkastella rakkaita ihmisiä, joilla on dementia. Ihmisen luonto on vuoropuhelua. Syvällä sisimmässään jokainen meistä haluaa olla vuoropuhelussa, yhteydenpidossa, Jumalan ja toistensa kanssa. Metropolitan John Zizioulas tarkentaa: ”Identiteetti syntyy olemisesta ja suhteesta toiseen persoonaan. Toisaalla hän kirjoittaa: ”Persoonallisuus merkitsee … olemista … liikkumista kohti yhteisöä, joka johtaa ’itsensä’ rajojen ylittämiseen.” Yksinkertaisesti sanottuna jokaisella meistä on luontainen pyrkimys ja taipumus ylittää itsensä kohti  toista ihmistä.

Meillä on tällainen luonne olemassa, koska meillä on ymmärrys. Ymmärrys eli mieli  ”edustaa ihmisen mietiskeleviä mahdollisuuksia”. ”Isien kannalta pohjimmiltaan se yhdistää ihmisen Jumalaan. Se on ihmisen syvimmän olemuksen ja hänen todenmukaisuuden luonteensa pysyvä merkki.” Voimme pohdiskella, mikä on toimintahäiriöisen kehon vaikutus ihmisen mieleen? Voimme vastata tähän kysymykseen tarkastelemalla kirkkoisien opetusta sielun ja ruumiin välisestä yhteydestä. He selittävät, että ruumis ja sielu ovat kietoutuneita ja sekoittuneita, ja että persoonallisuus yhdistyy tähän kokonaisuuteen.Pyhän Gregoryn Nyssalaisen  sanojen mukaan ”mieli on yhtä lailla kosketuksessa jokaiseen ruumiin osaan eräänlaisena yhdistelmänä, jota ei pysty kuvaamaan. “

Keholla ja sielulla on kuitenkin erilaisia ​​toimintoja.

Pyhä Gregorios  jatkaa sanomalla, että sielu antaa ruumiille elämän sekä kyvyn olla vuorovaikutuksessa materiaalisen maailman kanssa. Kuitenkin, mitä tapahtuu, kun ruumis  lakkaa toimimasta oikein? Tätä on kuvattu seuraavasti: ”Kun joku kehon sisätilojen osista vaurioituu, olipa kyse sitten aivoista tai sydämestä, silloin ei heikenny sielun luonne, vaan näiden jäsenten kautta tapahtuva  toiminta  heikentyy.” Asiaa voisi kuvata seuraavalla rinnastuksella muusikosta ja hänen soittimestaan: ”Kun soittimen kielessä oleva säie tai urkujen pilli vaurioituu,musiikillisen vaikutelman  vika ei ole niitä soittavan sormissa, vaan pikemminkin taiteellinen vaikutelma on riippuvainen  on sormen nivelten tai urun pillien äänen estymisessä, koska viat ovat soittimissa. Siis kun ruumis lakkaa toimimasta oikein, sielu pysyy kuitenkin hengissä ja on  läsnä, mutta se ei pysty kommunikoimaan tai olemaan tehokkaasti vuorovaikutuksessa maailman kanssa.

Dementiaa sairastavassa henkilössä tauti tuhoaa aivojen kriittiset alueet ja imee ihmisen välttämättömät kyvyt, mutta se ei hävitä  hänestä kaikkea. Tutkimusten mukaan dementiaa sairastavat ihmiset kykenevät kokemaan tunteita,ylläpitämään  mielikuvitusta, tahtoa ja moraalista tietoisuutta jopa pitkälle kehittyneissä sairauden vaiheissa.

Kirkon isät väittävät, että sisäinen ihminen on läsnä ruumiissa, vaikka se olisikin dementoitunut tai murtunut. Dementia ei tuhoa ihmisen  mieltä, ja ahdistuneella henkilöllä on tarve ylläpitää  suhteita toisiin ja mahdollisuutta niiden luomiseen. Kuten muusikko, joka kamppailee soittaakseen musiikkia rikkinäisellä instrumentilla, myös muistiläheiset rakkaamme ovat elossa, mutta eivät pysty soittamaan lauluaan yhtä tehokkaasti. Meidän tehtävämme on keskittyä jäljellä oleviin soittimen osiin ja oppia kuuntelemaan musiikkia.

Kontaktiin ei aina tarvita keskustelua. Ne voi joskus jakaa pelkän silmäkontaktin kautta. Niissä voi havaita kirkkautta, läpinäkyvyyttä ja elämää. Käsitämme, että taudin alla, hiljaisten, tyhjien ja ryppyisten kasvojen takana  on elävä henkilö.

Kärsimys ja kuolema

Usein vanhuuteen kuuluu kärsimys. Aineellistuneessa yhteiskunnassa kärsimys nähdään vihollisena. Silti kärsimys on väistämätön matkatoveri ihmisen elämässä ja joskus jopa henkilökohtaisen kasvun tekijä. Elämä ei menetä merkitystään kipujenkaan keskellä. Kärsimys voi auttaa ymmärtämään mitä tarkoittaa Kristuksen  risti ja vain sen kautta voimme käsittää syvästi, mitä kärsimys merkitsee. Onnettomuuden sattuessa, sairauden iskiessä tai rakkaan ihmisen kuollessa arvojen skaala uudistuu osoittaen sen, mikä on todella tärkeää elämässä.

Kuolema on portti, josta jokaisen pitää astua sisään. Vanhuudessa ihminen voi valmistautua omaan kuolemaansa ja ikuiseen elämään. Tästä syystä vanhuksia tulisi auttaa hengellisesti: Kotona tai sairaalassa voimme rukoilla yhdessä heidän kanssaan. Perhe tai lääkäri voi myös soittaa papille, joka voi olla tukena viimeisinä hetkinä, tarjoten lohtua, rakkautta ja sakramentteja. Olisi tärkeää, että kuoleman lähestyessä vanhuksen ympärillä olisi ihmisiä.

Kouluissa nuorille voitaisiin opettaa, mitä tarkoittaa kärsimys ja kuolema. Tätä varten olisi syytä korjata nykyinen negatiivinen kuva vanhuudesta, ja selittää nuorille tuskan ja kuoleman oikea merkitys: molemmat ovat osa elämää.

Vanhuuden rikkaus ja merkitys

Vanhukset ovat perheen ja yhteiskunnan muisti, kokemus sekä viisaus. Vanhukset voivat välittää inhimillisiä perusarvoja nuorimmille sukupolville. Vertauskuvana muistista voidaan käyttää puun juuria: korkea puu tarvitsee syvälle yltävät  juuret, muistin. Perheen ja yhteiskunnan tulevaisuus riippuu niiden juurista. Vanhusten elämä näyttää meille usein myös rohkeuden ja inhimillisyyden esimerkkiä.

Perheen tulisi opettaa jäseniään välittämään ja kantamaan vastuuta vanhoista, sairaista ja vammaisista. Toki on myös perheitä, jotka eivät aina kykene antamaan tätä apua. Silloin muiden ihmisten ja perheiden – toissijaisesti myös yhteiskunnan – asiana on huolehtia näiden ihmisten tarpeista.

Perheiden vahvistamiseksi ja vanhusten roolin korostamiseksi perheissä ja yhteiskunnassa voidaan esittää muun muassa seuraavia keinoja: etääntymisen ehkäisemiseksi vaikkapa yhteisiä aterioita tai uuden teknologian käytön opettamista; yhteisöllisyyden korostamista vanhusten arjessa konserttien ja retkien muodossa; hengellistä hoitoa ja koulutus retriiteissä, jumalanpalveluksissa ja rukoushetkissä;sekä  vastuun ja konkreettisten tehtävien antamista, esimerkkinä kotityöt, opetus seurakunnissa, vierailut toisten vanhusten luona.

Vanhuuden teologiasta

Vanhuuden teologiassa ovat keskeisiä ruumiillisuus, kaikilla aisteilla koettava yhteys, sovintoon pääseminen oman menneisyyden kanssa, muistelu ja sureminen sekä Jumalan ja ihmisen myötätunto.Hyvin olennainen osa vanhuuden teologiaa on huumori. Se ei välttämättä tarkoita naurua vaan yllättävien, lempeiden näkökulmien havaitsemista sekä itsessä että Jumalassa. Se voi olla vapauttavaa nauruakin.Jumala on luonut myös heikkenevän, elämästä luopuvan ihmisen. Jumalan elämä sykkii vähitellen vaikenevassa puheessa, samentuvassa katseessa, kosketusta etsivässä, yksinäisen kylmenevässä kädessä.

Vanheneva ihminen alkaa etsiä sovintoa itselleen, omaan elämäänsä, omien valintojen ja ristiriitojen käsittelyyn. Vanhetessaan ihminen voi läpikäydä syvällisiä prosesseja, jotka tuovat elämään ennen tuntemattomia näkökulmia, ja toivoa. Tämä sopii hyvin yhteen sen ylösnousemususkon kanssa, josta Uudessa Testamentissa kerrotaan.

Kohtaamisten sisältöinä ovat ystävyyssiteiden luominen, vanhan ihmisen henkisten ja hengellisten prosessien tukeminen, pyrkimys ymmärtää jokainen ihminen ruumiillisena olentona. Juuri ruumiillisuus yhdistää meitä toisiimme. Lisäksi sisältöjä ovat yhdessä toteutetut rukoushetket, pyhään Ehtoolliseen osallistuminen ja monenlainen auttaminen arkisissa asioissa. On vaikea löytää asiaa, joka ei kuuluisi tähän yhteyteen ainakin niin, että siitä voidaan keskustella.

Moni vanha ihminen jopa pohtii oman elämänsä päättämistä itse. Kohtaamisissa kuljetaan juuri siinä masennuksen ja alakulon maisemassa, jossa ihminen sillä hetkellä elää. Jumala kärsii ja on epätoivoinen luoduissaan ja luotujensa kanssa väistymättä piirunkaan vertaa pois. Jumala ei hylkää koskaan.

Varsinkin muistisairaiden ihmisten elämässä laulu ja musiikki ovat merkittäviä yhteyden kokemisen tapoja. Entuudestaan tutut sanat ja sävelet heräävät vähentyneen muistin sopukoista aivan eri tavalla kuin muut muistikuvat. Se mikä on elänyt lapsuudessa, se elää yllättäen vanhuudessa, ja tuo toivoa ja iloa.

Vanhojen ihmisten kanssa jokaisessa keskustelussa, kohtaamisessa ja auttamistilanteessa on jumalanpalveluksen luonne, ne ovat hengellisiä tapahtumia. Niissä avataan ikkunoita toiseen elämään, joka kuitenkin on juuri tätä elämää tässä ja nyt.