Hyvän ja pahan välillä

Uskonopilla ja etiikalla on paljon yhteyttä keskenään. Ne muodostavat opin Jumalan valtakunnasta. Uskonoppi selostaa Jumalaa ja Hänen suhdettaan ihmisiin. Etiikka puolestaan kuvaa meille, millainen on ihminen ja mikä on hänen suhteensa Jumalaan.

Ensisijainen perusta ortodoksiselle etiikalle on Raamattu, erityisesti Uusi testamentti, samoin yhtäläisesti Pyhä Traditio Kirkon tietoisuutena. Etiikka on riippuvainen Kirkon opeista ja teologisesta opetuksesta ja dogmeista. Kanoninen oikeus on samoin etiikan lähde. Lisäksi pyhien hyveellinen elämä on tärkeä kristillisen etiikan alueella.

Nykyajan kielessä moraali-käsitteellä tarkoitetaan lähinnä yksilöllisen luonteen ja käyttäytymisen arviointia ja mittaamista, ja liittyy hyvän ja pahan ilmenemiseen ihmisten välisessä kanssakäymisessä, moraalisiin velvoitteisiin ja erityisiin hyveisiin.

Ortodoksisessa ajattelussa syntiinlankeemus merkitsee vapaan valinnan kautta tapahtunutta mahdollisuuden menettämistä todellisen elämän osallisuudesta. Ihmisen vapaa valinta Jumalan yhteydestä kieltäytymällä ja itsetyytyväisyyteen ja riippumattomuuteen rajoittuminen ovat lankeemuksen olennainen piirre.

Jumalan kutsuu ihmistä tulemaan Hänen yhteyteensä. Sillä hetkellä, kun ihmispersoona kieltäytyy tästä kutsusta ja yhteydestä ja alkaa pyrkiä kohti luonnonmukaista riippumattomuutta, hän vieraantuu itsestään. Ihmisen vapaus ei tuhoudu, ainoastaan häiriintyy. Jokaisen yksilöllisyys nousee toisten yksilöllisyyttä vastaan saadakseen ehdottoman oikeuden olemassaololleen. Lankeemus merkitsee erottautumista Kolminaisuuden elämästä. Tämä lankeemus on synti, hamartia, mikä merkitsee epäonnistumista, harhaan menemistä.

Isien mukaan luomakunnassa ei ole mitään luonnostaan pahaa, ei edes paholainen. Ihmiskunnan olennainen muutos merkitsee lankeemusta eräänlaiseen ei- olemiseen. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy näkemystä, jonka mukaan ihmisen ja Jumalan suhde olisi juridinen ja lainomainen. Jumala ei ole siinä mielessä pelättävä ja rankaiseva ja kauhistuttava ihmiselle, että Hän haluaisi syyllisyyden hyvitystä juridisessa mielessä. Kirkon etiikka on ”hyvän ja pahan tuolla puolen”.

Yritettäessä järjestelmällisesti esittää kuvaus ortodoksisesta etiikasta, on kolme tapaa lähestyä aihetta. Ne ovat 1. hyvä/paha, 2. oikea/väärä ja 3. sopiva/sopimaton. Yleisin suhtautumistapa etiikan perustana on ensin mainittu. Yritetään löytää yksinkertainen perusperiaate, joista muut eettiset arvostelmat johtuvat. Oikea/väärä- lähtökohta taas kohdistaa huomion toimintaan ja tekoihin. Se johtaa etiikan sääntöihin. Sopiva/sopimaton lähtökohtana on yleistä perinteisissä sosiaalisissa ryhmissä.

Koska inhimilliset olennot ovat todella inhimillisiä vain, jos he tulevat Jumalan kaltaisiksi, jumalallista hyvää ei voida rajoittaa inhimillisiin luokituksiin. Ainoa absoluuttinen hyvä on Jumala itse. Absoluuttinen eettinen ihanne on se, että me olemme kykeneviä osallistumaan Jumalan energioista.

Keskeinen on kysymys: Onko hyvä hyvää itsessään, vai siksi, että Jumala niin tahtoo? Ainoastaan persoonallinen Jumala voi haluta hyvää. Jumalan rakkaus ihmiskuntaa kohtaan ilmenee Hänen halunaan, että kaikki ihmiset tulisivat Hänen valtakuntansa jäseniksi. Jumalan antama päämäärä jokaiselle persoonalle on toteuttaa Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mahdollisuus ja saavuttaa teosis.

Kaikki uskonnot sisältävät eettistä opetusta. Jokaisella henkilöllä, kansalla, yhteisöllä, yhteiskunnalla ja erityisryhmällä on omat kokemuksensa moraalista. Ne ovat myös yrittäneet selvittää ja ymmärtää moraalista kokemusta. Justinus Marttyyrin oppi ”Logoksen siemenistä” on tärkeä silta pakanallisen filosofian ja kristinuskon välillä. Justinus opettaa, että vaikka Jumalallinen Logos ilmestyi täyteydessään vain Kristuksessa, ”Logoksen siemen” oli kylvetty koko ihmiskuntaan kauan ennen Kristusta.

EETTISIÄ TEORIOITA

On olemassa monia tapoja lähestyä eettisiä teorioita. Eräs niistä on intuitiivisen etiikan teoria, joka kehittyi läntisessä maailmassa. Sen mukaan ihmisessä on eräänlainen sisäinen kyky käsittää, mitä hyvä on. Tämä on yhteydessä järkeen tai älyyn. Ortodoksiselta kannalta voidaan kysyä, kuinka hyvä voitaisiin näillä perusteilla tuntea, sillä ihmisen luontohan on langenneessa tilassa.

”Hyvä lakina” on tärkeä ja merkittävä teoria ja sillä on useita muotoja. Eräs niistä on ”jumalallisen käskyn” teoria, jonka mukaan hyvää on se, minkä Jumala käskee. Ortodoksisuudessa laki ei kuitenkaan ole keskeinen, vaikka sitä ei kokonaan suljeta pois.

Laajimmin ilmenevä lähestymistapa hyvään on käsitys mielihyvästä ja onnellisuudesta hyvän kriteerinä. Tämä sisältää idean välittömästä mielihyvästä ja välittömän tuskan välttämisestä. Utilitarismi tai sosiaalinen onnellisuus, jonka on kehittänyt John Stuart Mill, väittää, että ”hyvää on se, joka tuottaa suurimman onnen suurimmalle määrälle ihmisiä”. Tässä teoriassa on ortodoksiselta kannalta paljon hyvää filantropian, taloudellisen ja sosiaalisen oikeuden ja sosiaalietiikan kannalta.

Persoonallisen täydellisyyden teoriat sisältävät ajatuksen, että ”ihmisen tulee kehittää omat potentiaaliset mahdollisuutensa ja kykynsä täydellisimmälle mahdolliselle tasolle”. Suurin vika näissä teorioissa on se, että ne eivät pysty tyydyttävästi selittämään täydellisyyden luonnetta

Eräs teorioista Darwinin evoluutioteoria, joka perustuu luonnolliseen valintaan ja lajien säilymiseen. Ortodoksisen teologian mukaan ei ole kuitenkaan kysymys siitä, että maailmassa olisi toiminnassa evolutiivisia prosesseja. Kristinopin mukaan Jumala ohjaa ihmiskuntaa lopulliseen täyteyteensä, eikä se tapahdu mekaanisena prosessina, kuten evolutionaariset teoriat selittävät.

Jotkut teoreetikot yrittävät löytää hyvän idean ”arvojen” sisällöstä. Puhutaan ”arvojen hierarkiasta”.

”Hyvä rakkautena” on kristillisen ilmoituksen pohjalta syntynyt teoria. Sitä voidaan luonnehtia päämääränä toteuttaa Kristuksen kaltaisuutta, Jumalankaltaisuutta.

Eksistentiaalinen etiikka eroaa muista eettisistä teorioista siinä, ettei se ole teoria, vaan asenne ihmiselämää ja sen ongelmia kohtaan. Se vastustaa järjestelmiä, näkee inhimillisen olemassaolon individualismina eikä hyväksy olevan mitään yleistä totuutta. Eksistentialismi vääjäämättä johtaa ateismiin.

Ehdoton hyvä on yksinomaan yhteydessä Kolmiyhteiseen Jumalaan. Ymmärryksemme on vaillinainen, koska luotu ei voi ymmärtää Jumalan olemusta. Mutta ymmärryksellä Kolmiyhteiseen Jumalaan ja yksin Häneen nojaten ortodoksinen etiikka kykenee erottamaan olennaisen epäolennaisesta ja löytämään suunnan eettisille arvosteluille, kehitykselle, päätöksenteolle ja koko kristilliselle elämälle sekä koko maailmalle.

PAHA

Paha on hyvän vastakohta. Se on jotakin sellaista, jota ei pitäisi olla, jota ei pitäisi olla olemassa, ja jos sitä on todella olemassa, sen ei pitäisi jatkaa olemassaoloaan. Arvotermein paha on epäarvo. On yritetty ymmärtää pahan suhdetta todellisuuteen. Tässä suhteessa eräs lähestymistapa on relativismi, jonka mukaan pahaa on se, mikä vastustaa jonkun tarkoitusperiä. Jotkut näkevät pahan olemassaolon välttämättömänä aineksena, ts. pahaa täytyy olla olemassa. Dualismissa hyvä sekä paha ovat rinnakkain koskaan päättymättömänä sidoksena.

Paha voidaan myös ymmärtää kaikkien filosofisten järjestelmien tarkoituksen täyttymättömyytenä. Eräs näköala on se, että paha on illuusio, ts. sitä ei todella ole olemassa. Näin ajattelevat kristillisen tieteen edustajat. Syvällisempi muoto tätä on ns. meonismi. Tämän mukaan fyysistä pahaa ei todella ole olemassa, koska pahaksi kutsutut tapahtumat ovat tosiasiassa neutraaleja.

Eettisyys on tietoista ja vapaaehtoista Jumalan tahdon täyttämistä. Puhuessamme kristillisestä siveellisyydestä, on meidän sen vuoksi ensin selitettävä itsellemme kysymykset ihmisen vapaasta tahdosta ja omastatunnosta.

VAPAA TAHTO

Tahdon vapaudesta on monia erilaisia teorioita. Determinismin mukaan ihmisen tahto on aina edeltäpäin määrätty. Vapauden tajunta on vain kuvittelua. Indeterminismin mukaan ihminen voi joka hetki yhtä kevyesti seurata toista tai toista vaikutinta, lähteä suuntaan tai toiseen. Fatalismi on uskonnollista determinismiä. Sen mukaan on vain yksi voima, kohtalo, joka tekee muitten aktiivisen toiminnan mahdottomaksi. Fatalistisia piirteitä on voimakkaasti islamissa ja reformeerattujen kristittyjen uskonsuunnissa.

Ortodoksisen näkemyksen mukaan ihmisellä on itsemääräämisoikeus. Pyhän Atanasioksen mukaan ”oli aika, jolloin pahaa ei ollut”. Itse asiassa kysymys hyvästä ja pahasta on riippuvainen ihmisen vapaasta tahdosta. Herää kysymys, mistä paha tulee? Perinteinen vastaus on, että pahan lähde on Saatana ja langennut enkeli seuralaisineen. Kysymyksessä on vapauden väärinkäyttö.

Ihmisen vapaudella on rajansa, koska ihminen monessa suhteessa on rajoitettu olento. Ihmisen ratkaisuihin suuresti vaikuttavat hänen järkensä päätelmät, tottumuksensa, ympäristön vaikutus, kasvatus jne. Etiikka kiinnittää päähuomionsa siihen, valitseeko ihminen ratkaisuissaan hyvää vai pahaa, suuntautuuko hän hyvään tai pahaan. Tässä mielessä myönnetään ihmisellä olevan valinnan vapaus. Tahdon vapaudella tarkoitetaan sitä, että ihmisellä rajoittuneisuudestaan huolimatta on mahdollisuus aina itse päättää, valitseeko hän hyvän vai pahan

Eettinen vapaus ymmärretään ortodoksisuudessa peruskykynä, joka on suotu ihmiselle jumalallisesta armosta. Vapauden käytön tulisi johtaa eettiseen kehittymiseen ja ihmisen täydellistymiseen ja ”Jumalan kaltaisuuden” saavuttamiseen. Väärä vapauden käyttö johtaa ihmisyyden lankeemukseen pois Jumala- yhteydestä. Nykyinen ihmisen tila, kykymme itsemääräämiseen, nähdään ortodoksisessa näkemyksessä ihmisestä heikentyneenä ja jollakin tapaa häiriintyneenä. Tarvitaan armoa, jotta ihmisen ja Jumalan suhde aktivoituisi ja jotta ihminen saavuttaisi pelastuksen. Päämäärä tulla todelliseksi ihmiseksi edellyttää suuntautumista Jumalan puoleen, jonka kuvaksi olemme luodut.

OMATUNTO

Omatuntoa kuvataan eri tavoilla. Sokrateella se oli daimon, näkymätön, mystinen voima, joka ohjasi ihmistä. Kristinuskossa suojelusenkeli on ymmärretty joskus samalla tavalla. Läntisessä skolastisessa teologiassa omatunto on ymmärretty tietoisuutena velvollisuudesta suorittaa moraalisia tekoja. Toisia näkökantoja voisi kutsua intuitiivisiksi. Freudilla ”yliminän” toiminta on omatunto. Kristillisessä etiikassa otetaan huomioon raamatullinen ja isien näkemys omastatunnosta. Molemmat puhuvat ”pahasta” ja ”hyvästä” omastatunnosta. Teologisesti ajatellen omatunto on osa ”kuvaa ja kaltaisuutta”.

Omatunto ilmaisee ihmissielussa, mikä on oikein tai väärin. Varsinaisesti omatunto ei ole Jumalan ääni ihmisessä, koska se ilmenee eri ihmisillä erilaisena, ja koska se joskus saattaa tuomioissaan erehtyä. Omatunto ei myöskään ole sivistyksen tulos, koska se usein puhuu jyrkästi yhteiskunnan virtauksia vastaan. Omatunto on meidän sisäinen henkemme ääni, joka on jumalallista alkuperää.

Voidaan erottaa lakiasäätävä ja tuomitseva omatunto. Ensimmäisessä tapauksessa se sanoo, mitä on tehtävä tai mitä ei pidä tehdä ja jälkimmäisessä se arvostelee, millaista oli se, mikä tuli tehdyksi. Lakiasäätävä omatunto toimii siis teon edellä ja saattaa se olla joko levollinen ja rauhallinen, tai levoton ja tuskaisa. Myös Raamattu puhuu omastatunnosta, joskin siitä käytetään usein nimitystä “sydän” tai “valo”. Omatunto, kuten kaikki muutkin ihmisen kyvyt, kehittyy ja täydellistyy. Sitä mukaa kun ihminen puhdistuu synnistä, täydellistyy ja tulee lähemmäksi Jumalaa, myös hänen omatuntonsa herkistyy ja kehittyy.