Publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina

Tsasounan suunnalta
WWW. TSASOUNA. NET

Publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina

Lk.18: 10–14

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Tämän päivän evankeliumin jakson on kirkkomme valinnut luettavaksi kolme viikkoa ennen suuren paaston alkua. Olemme ajankohdassa, jolloin meidän tulisi aloittaa paastoon valmistautuminen. Evankeliumin kertomuksen mukaan tätä sunnuntaita kutsutaan publikaanin ja fariseuksen sunnuntaiksi. Vertauksessa kuvataan kahta miestä, joista toinen uskoo täyttävänsä kaikki uskonnon vaatimukset ja on aina tyytyväinen itseensä. Hän on varma ja ylpeä itsestään. Itse asiassa hän on kuitenkin harhautunut mittaamaan omaa hurskauttaan sillä rahamäärällä, jolla hän avustaa temppeliä ja näin hän on vääristänyt uskon ja uskonnon tarkoituksen*                

Toinen mies taas nöyryyttää itsensä ja nöyryys tekee hänet kelvolliseksi Jumalan edessä. Tämän sisältörikkaan ja opettavaisen vertauspuheen kautta Herra haluaa opettaa meitä oikeaan itsetuntemukseen ja nöyryyteen. Juuri nöyryys on nykyään sellainen ominaisuus, jota väheksytään, ja jonka arvo melkein kielletään. Sitä pidetään jopa heikkouden merkkinä, mikä ei sovi kunnon ihmiselle. Meidän aikamme juurruttaa jatkuvasti meihin ylpeyden, itseihailun ja itsevanhurskauden henkeä. Mitä sitten on nöyryys? Jumalan luomis- ja pelastustekoja tutkiessamme huomamme, että nöyryys jumalallinen ominaisuus. On sanottu, että nöyryys on Jumalan kunnian säteily, joka täyttää taivaan ja maan. Jumala itse on nöyrä.

Kuinka ihminen voi tulla nöyräksi? Vastaus on kristitylle selvä: Tutkistelemalla Kristusta, ihmiseksi tullutta jumalallista nöyryyttä, Häntä, jossa Jumala on kerta kaikkiaan paljastanut kunniansa nöyryytenä ja nöyryytensä kunniana. Sinä yönä, jona Kristus äärimmilleen nöyryytti itsensä, Hän sanoi: “Nyt Ihmisen Poika kirkastettu ja Jumala on kirkastettu Hänessä.”

Hän sanoi myös kerran: “Oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltäni.”

Nöyräksi tullaan mittaamalla kaikki Hänen mukaansa kääntymällä kaikessa Hänen puoleensa, sillä ilman Kristusta todellinen nöyryys on mahdotonta. Fariseukselle uskontokin on ihmissaavutus ja muuttuu siten ylpeydeksi ja näin uskonto on hänelle eräs itsensä korottamisen muoto.

Jumalan tahdosta ihminen on sellainen, että hän kaipaa yhteyttä Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä. Etsimme yhteyttä ja yritämme säilyttää sen. Juuri näissä koemme suurimmat ilomme ja suurimmat pettymyksemme. Olemme nimittäin hyvin hetkiä lankeamaan itsekkyyden ja omahyväisyyden syntiin. Alamme ajatella itseämme muita paremmiksi ja saatamme halveksia muita. Omat tekemisemme ovat mielestämme kehumisen ja kiittämisen arvoisia.0mat pahat tekomme taas tuntuvat meistä ymmärrettäviltä ja hyväksyttäviltä. Tämä on juuri farisealaista mielenlaatua ja johtaa meidät tuomitsemaan toisia.               

Mutta publikaani tietää olevansa paha, sillä sekä ihmisten tuomio, että Jumalan laki on häntä vastaan. Hän ei rohkene oikein astua sisälle temppeliin. Hän kavahtaa Jumalan läsnäoloon astumista, peläten Jumalan suunnattomuutta ja pyhyyttä, kokien temppeliin astumisen tuomiona. Tästä armottomasta, julmasta inhimillisestä kokemuksesta kohoaa tuo mittaamattoman syvä ja aito rukous: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.               

Publikaani, nöyryyttää itsensä ja se tekee hänet kelvolliseksi Jumalan edessä.                

Vanhurskaus tarkoittaa totuuden ja oikeamielisyyden saavuttamista. Ihminen, joka kehuu itseään ja vähättelee omia virheitään, elää kuin huumaantuneena valheen vallassa. Hän on kadottanut kyvyn rakastaa toisia ihmisiä ja sen mukana myös kyvyn rakastaa Jumalaa.

Hyvin usein on niin, että ihminen, joka elää syyttäen itseään heikkoutensa tajuten, ja jota kanssaihmiset ylenkatsovat ja halveksivat, huokaa Vapahtajan puoleen vilpittömässä nöyryydessä ja katumuksessa. Hän on vertauksen publikaanin kaltainen, ja on päässyt oikeaan ja rehelliseen käsitykseen itsestään ja Jumalasta. Hän tietää, että Jumala kaikesta pelottavuudestaan ja pyhyydestään huolimatta on armollinen ja ihmisiä rakastava ja rohkenee vedota Jumalan armoon: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.”                

Niin kuin publikaanin, meidänkin tulisi ymmärtää oma syntisyytemme, myöntää se ja pyytää nöyrästi anteeksi. Jumala kyllä tuntee meidän tilamme ja punnitsee meidän arvomme, joten niiden korostaminen Hänen edessään ei ole soveliasta eikä tarpeellista. Sen sijaan on välttämätöntä, että itsemme nöyryyttäen ja heikkouksiamme katuen koetamme elää Jumalan tahdon mukaista elämää.                

Olemme lähellä suuren paaston alkua, katumuksen porteilla. Eilen iltavigiliassa ensimmäisen kerran laulettiin veisut, joiden sanat saattelevat meitä koko suuren paaston ajan. Olkoot nuo sanat tienviittoina aloittaessamme itsetutkistelumme, jotta löytäisimme publikaanin nöyryyden ja oikean katumuksen. Katumus on ennen kaikkea paluuta asioiden oikeaan järjestykseen ja oikean elämännäkemyksen saattamista uudelleen oikeuksiinsa.                

“Synninkatumuksen ovet avaavat minulle, oi Elämänantaja, sillä aamusta varhain pyrkii Sinun pyhään temppeliisi minun henkeni, joka kantaa peräti saastutettua ruumiin temppeliä. Mutta, Sinä, Armollinen puhdista se laupiaalla armollasi.

Pelastuksen poluille ohjaa minut, oi Jumalansynnyttäjä, sillä minä olen häpeällisillä synneillä saastuttanut sieluni ja olen suruttomuuteen kaiken elämäni tuhlannut. Mutta Sinä esirukouksillasi vapahda minut kaikesta saastaisuudesta.              

Ajatellen pahojen tekojeni paljoutta minä onneton vapisen hirmuisen tuomiopäivän pelosta. Mutta laupeutesi armoon turvaten minä Daavidin tavoin Huudan Sinulle: Armahda minua, Jumala, Sinun suuresta armostasi.”. Aamen.