Publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina

Publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina

Lk. 18: 10- 14

Isän ja Pojan Pyhän Hengen nimeen!

Tänään kohtaamme evankeliumin kertomuksessa kaksi miestä, jotka kumpikin arvioivat itseään. Tämä vertaus on osuva kuvaus ulkokultaisesta ja muita parempana itseään pitävästä ihmisestä sekä ihmisestä, joka osoitti itsetuntemusta.

Fariseus arvioi ja arvosteli publikaania. Publikaani taas arvosteli itseään. Toista arvosteleva fariseus saa Jeesukselta tuomion, mutta publikaani, joka kohdistaa arvostelun itseensä, asetetaan meille esikuvaksi. Arvostelu ja kritiikki voi siis olla luonteeltaan pelastavaa silloin, kun sitä käytetään itseä kohtaan, mutta seuraus on päinvastainen, jos kohdistamme arvostelumme muihin.

Jumala on antanut meille arvostelukyvyn siinä tarkoituksessa, että käyttäisimme sitä pääasiassa itseemme emmekä muihin. Ainoa ihminen, jonka tunnemme kylliksi hyvin voidaksemme arvostella sopivalla tavalla, on oma itse.

Tuomitseminen on helppoa. Helppoa oli fariseuksen katsoa alentuvasti publikaaniin ja sanoa: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset: rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani?

Tuskin fariseus kuitenkaan tiesi mitään niitä taisteluista, joita publikaani oli varmastikin sisimmässään käynyt parantaakseen itseään. Mikä antoi fariseukselle oikeuden olla niin ylpeä ja ylimielinen? Mitä me oikeastaan tiedämme toisista ihmisistä, joita saatamme tuomita ujostelematta? Tunnemmeko heidän toiveensa ja unelmansa ja sisäiset taistelunsa?

Toisaalta tänään arvostellessamme vertauksen fariseusta, meidän on myös hyvä muistaa, että syyttäessämme ihmisiä farisealaisuudesta, tekopyhyydestä ja ulkokultaisuudesta pitäisi myös olla aina hyvin varovainen, sillä on olemassa ihmisiä, jotka tekevät paljon hyviä töitä ja toimivat lähimmäisen hyväksi ilman ajatustakaan oman itsensä korottamisesta. Eräänlainen fariseusten metsästys on kuitenkin varsin yleistä ja valitettavasti se koko ajan saa aikaan väsymistä ja kyllästymistä siellä missä halutaan auttaa lähimmäistä. Fariseuksen nimen saamisen pelko aiheuttaa varmasti melkoisen määrän vahinkoa. Monet luultavasti jäävät tulematta kirkon yhteisiin jumalanpalveluksiin juuri tästä syystä.

Periaatteessa Jeesus ei moiti fariseusta tämän hyvistä töistä. Ei hän moiti siitä, että ihminen paastoaa enemmän kuin muut tai antaa enemmän kolehtiin. Ei hän moiti siitä, että fariseus noudattaa lakia. Uuden testamentin varmasti kuuluisin fariseus oli aikanaan apostoli Paavali. Ja hän oli ylpeä farisealaisuudestaan vielä kristittynäkin. Hän arvosti lain noudattamisen korkealle ja teki varmasti paljon sellaisia asioita, joita me tänä päivänä voisimme epäillä tekopyhyydeksi. Tuskin kuitenkaan pidämme Paavalia pitää minään oikeana fariseuksena.

Ero evankeliumin tuntemattoman fariseuksen ja fariseus Paavalin välillä johtuukin siitä että nämä suhtautuivat eri tavalla tekojensa merkitykseen. Ja tässä onkin asian ydin. Ei se tekeekö joku suuriakin tekoja lähimmäisen hyväksi tai hengellisen elämän eteen muuta häntä tekopyhäksi. Vasta sitten kun asianomainen alkaa noiden tekojen kautta uskoa olevansa muita parempi ihmisenä ja siten kelpaavansa Jumalalle, vasta sitten tullaan vaarallisille vesille.

Mutta Jeesuksen kertomuksessa oli siis toinenkin mies, publikaani. Oman aikansa halveksittu hahmo, verovirkailija, joka teki töitä maata miehittävän roomalaisarmeijan eteen. Useat publikaanit, kuten nimeltäkin mainittu Sakkeus, ottivat myös osan verosta pimeänä itselleen. Publikaanit siis olivat eräänlaisia oman aikansa rötösherroja.

Sosiaalisessa arvoasteikossa publikaani saattoi olla kyllä rikas ja siten arvostettukin. Mutta tässä nimenomaisessa paikassa, temppelissä, hän oli häpeäpilkku, oman kansansa ja uskonsa pettäjä. Fariseus ei välttämättä ollut rikas. Hänen arvostuksensa nousi nimenomaan siitä että hän oli hurskas ja siksi hänen paikkansa temppelissä oli itsestäänselvyys. Nämä molemmat miehet kyllä tiesivät paikkansa. Nimenomaan paikkansa ihmisten edessä. Mutta fariseus arvioi väärin oman paikkansa Jumalan edessä. Sen sijaan publikaani tunsi itsensä. Hänen oli turha teeskennellä olevansa pyhempi kuin oli.

Jokin asia pakotti publikaania Jumalan luokse. Jeesus ei kerro tai edes vihjaa sitä miksi publikaani tuli temppeliin. Mutta Jeesus arvostaa sitä että hän tuli. Ja vielä enemmän Jeesus arvostaa sitä miten publikaani ilmaisi uskonsa. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’ Vaikein asia onkin oman syntisyyden tunnustaminen Jumalan edessä. Fariseuksella oli pokkaa Jumalankin edessä leuhkia tekemisillään ja vedota niihin ikään kuin hänen asemansa olisi jotain itsestään selvää. Olisi varmasti publikaanikin voinut periaatteessa leuhkia sillä miten rikas hän oli ja miten hänellä oli paljon vaikutusvaltaisia ystäviä. Mutta sisimmässään tuo mies tiesi, että ne eivät ole asioita, joilla hoidetaan suhteita ylöspäin. Mikä sitten olikin publikaanin syy tulla temppeliin niin tuo yksi lyhyt rukous oli varmasti ajamassa hänen elämäänsä oikeaan suuntaan.

Jeesuksen kertomus fariseuksesta ja publikaanista sekä varoittaa että rohkaisee.

Se varoittaa luulemasta itsestään liikoja mutta samalla se rohkaisee tulemaan Jumalan kasvojen eteen sellaisena kuin on.

Jumala kyllä tuntee ja tietää jokaisen tekomme ja tekemättä jättämisemme, sanotut sanat ja vaietut lauseet. Publikaanin tavoin tulee aikoja, jolloin ikään kuin asiaa kirkkoon olisi. Silloin olisi hyvä kun niitä fariseuksia, jotka katsovat pitkään ja vertailevat itseään ylemmyydentuntoisesti tulijaan, olisi mahdollisimman vähän. Aamen.