Pyhän Simeon Uusi Teologin teologiasta

Pyhälle Simeon Uusi Teologille on ominaista tietyt piirteet, jotka tulevat esiin hänen persoonassaan ja opetuksissaan: ensiksikin voimakas hellittämättömyys jumalallisiin salaisuuksiin ja siitä johtuen hänen apofaattinen tapansa lähestyä Jumalaa. Mystikkona hän on täysin transsendentti, kaikkien kuvien ja käsitteiden sekä inhimillisen ymmärryksen yläpuolella. Hänellä on tasapainottava ymmärrys ikuisuuden läheisyydestä samoin kuin toiseudesta, ei vain tuonpuoleisuudesta, vaan myös läsnä olevasta. Jumalan voi tuntea tässä ja nyt, tässä elämässä, suoran henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Apofaattisessa lähestymistavassaan hänellä on mieltymys valon symboliikkaan pikemminkin kuin pimeyden. Mystinen yhteys Jumalan kanssa saa ennen kaikkea jumalallisen säteilyn näyn muodon, Taaborin vuorella kirkastuneen Kristuksen ollessa määräävänä ”mallina”.

Kristityssä Idässä poikkeuksellisella tavalla Simeon viittaa aina nimenomaan omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Intomielisenä ja järjestelmättömänä hän on ”teologi”, ei nykyaikaisessa akateemisessa mielessä, vaan paremminkin käsitteen perinteisen käsittämisen mukaan, rukouksen ja henkilökohtaisen näyn omaavana hän puhuu jumalallisista asioista, ei teoreettisella tavalla, vaan sen pohjalta, mitä hän on itse nähnyt ja kokenut.

 

Tietoisuus Jumaluuden asumisesta ihmisen sisällä

Simeon osoittaa erityistä samankaltaisuutta Makarioksen nimiin omistettujen Hengellisten opetuspuheiden kanssa. Mikä tahansa totuus onkaan opetuspuheiden messaliaanisen luonteen suhteen, ei ole mitään hyvää syytä liittää Uusi Teologiin messalianismia, joka saattaisi hänet epäillyksi harhaopista. Missä Simeon on yhtä mieltä opetuspuheiden kanssa, on ennen kaikkea tietoinen, henkilökohtainen Kristuksen ja Hengen tajuaminen. Hän on intohimoisen vakuuttunut, että kristinuskoon liittyy enemmän kuin pelkkää muodollista, dogmaattista ortodoksiaa tai moraalisten sääntöjen ulkonaista noudattamista. Kukaan ei voi olla ”toisen käden” kristitty. Jokaisen poikkeuksetta tulee elää uudeksi perinne ja jokaisen pitäisi tuntea Pyhän Hengen asuvan sisällään tietoisella, ilmenevällä tavalla.

“Älä sano, että on mahdotonta vastaanottaa Pyhää Henkeä. Älä sano, että on mahdollista pelastua ilman Häntä. Äläkä myöskään sano, että voi omistaa Hänet tuntematta Häntä. Älä sano, että Jumala ei ilmesty ihmisille. Älä sano, että ihmiset eivät näe jumalallista valoa, tai että se mahdotonta nykyisinä aikoina. Tämä on asia, mikä ei ole milloinkaan mahdotonta, ystäväni, vaan päinvastoin täysin mahdollista niille, jotka haluavat”.

Jos tässä katkelmassa ja muuallakin Simeon tulee lähelle armon todellisuuden tunnistamista tietoisella tunteella armosta, niin kuin messaliaanien syytettiin tekevän, hän toisinaan ottaa huomioon todellisen Hengen vielä kätketyn toiminnan tiedostamattomalla tasolla. Päämäärä kuitenkin on aina päästä tämän tiedostamattoman armon tuolle puolen selvän tietoisuuden kohtaan, jossa koemme Hengen ”tietoisella ja havaittavalla tavalla”, jota hän nimittää ”sydämen aistimukseksi”. Edellä lainatussa kohdassa on merkillepantavaa, että Simeon kieltää kiivaasti kaikki viittaukset, että menneisyyden pyhille miehille ja naisille suodut armolahjat eivät enää olisi saavutettavissa nykyajan kristityille. Hänen mielestään tällainen väite on kaikkein pahin harhaoppi, joka tarkoittaisi, että Henki olisi jotenkin vetäytynyt pois Kirkosta. Olemme täsmälleen samassa tilanteessa kuin ensimmäiset kristityt, hän väittää vastaan. Jos armo ei olekaan nykyaikana keskellämme ulospäin näkyvänä kuten se kerran oli heidän joukossaan, siihen on pelkästään syynä uskomme heikkous.

 

Anteeksiantamuksen voima

Simeon soveltaa tätä opetusta suorasta kokemuksesta erityisemmin synnintunnustukseen ja anteeksiantamiseen. ”Kuka”, hän kysyy Kirjeessään synnintunnustuksesta”, on oikeutettu ´sitomaan ja päästämään´? Vastaus on yllättävä. On vain yksi ominaisuus ja vain yksi, joka tekee henkilön kykeneväksi toimimaan rippi-isänä ja hengellisenä isänä, ja se on valveutunut tietoisuus Pyhästä Hengestä: ”Älä yritä toimia välittäjänä muiden puolesta ellet itse ole täytetty Pyhällä Hengellä, ennen kuin tulet tuntemaan ja saavutat kaikkien Kuninkaan ystävyyden jatkuvana tietoisuutena sielussasi.

Tästä Simeon tekee kaksinaisen johtopäätöksen: kielteisen, että sen, jolta puuttuu tämä jatkuva tietoisuus, olkoonpa hän vaikka piispa tai patriarkka, ei pitäisi, eikä tosiaan voikaan, harjoittaa katumuksen palvelusta; myönteisesti, että maallikkomunkitkin, joilla on sellainen tietoisuus, vaikka eivät olekaan vihityt, voidaan kutsua harjoittamaan palvelutehtävää.

Useimmat ortodoksit epäröivät kulkea tässä koko matkaa Simeonin kanssa. On totta, että kristillisessä Idässä neljänneltä vuosisadalta eteenpäin näihin päiviin on ollut monia tapauksia maallikkomunkkien toiminnasta hengellisinä isinä. Simeonin oma ”vanhus”, Simeon Studionilainen, ei ollut pappi – vaikka Uusi Teologi itse oli – ja monet Athoksen Pyhän Vuoren johtavista hengellisistä isistä ovat samalla tavoin maallikkomunkkeja. Ortodoksian piirissä ovat vanhus- tehtävää harjoittaneet yhtälailla nunnatkin, jotka toimivat samalla tavoin hengellisinä äiteinä. Mutta onko tämä vanhuksena palveleminen tai hengellinen ohjaus samanlaisena kuin katumuksen sakramentti, kielletty? Vaikka Simeon ei tee eroa näiden kahden välillä, monet muut ortodoksit toivoisivat niin tehtävän. Eräs kohta kuitenkin nousee esiin Simeonin vastauksesta koskien synnintunnustusta: sen suuri merkitys, että on suora henkilökohtainen kokemus Jumalasta.

 

Jumalallisen Valon näkeminen

Itse hän kertoo tapahtumasta: ”Eräänä iltana, kun Gregorios (tarkoittaa Simeonia itseään) taas seisoi rukoilemassa ja lausui pikemminkin mielessään kuin suullaan ´Jumala, ole minulle syntiselle armollinen´, jumalallinen valonleimahdus täytti koko huoneen. Nuorukainen ei enää tiennyt missä oli, ja unohti täysin olevansa seinien sisällä ja katon alla. Kaikkialla hän näki vain valoa eikä tuntenut maata jalkojensa alla. Hän ei pelännyt putoavansa, ei liioin kantanut mitään huolta maallisista eikä tuntenut mitään muutakaan mitä fyysiset ihmiset yleensä tuntevat – mitään tällaista ei tullut hänen mieleensä, vaan hän oli kokonaan aineettomassa valossa ja näytti, kuin hän olisi itsekin muuttunut valoksi. Hän unohti koko maailman ja kylpi kyynelissä ja sanoin kuvaamaton ilo ja riemu täyttivät hänet kokonaan. Siitä hänen mielensä kohosi taivaaseen ja näki siellä toisen, vielä kirkkaamman valon. Ja sen valon piirissä hän hämmästyksekseen näki sen enkelimäisen munkkivanhuksen, joka oli antanut hänelle tuon ”pienen käskyn” (=rukoussäännön) ja kirjan”.

Merkillepantavaa on, että Simeonin kokemuksessa yhdistyivät suru ja ilo. Ennen näkyään hän rukoilee armoa ja näyn tultua hän vuodattaa kyyneliä. Kuitenkaan ne eivät ole katumuksen kyyneleitä vaan ilon. Valo, joka hänet ympäröi, on selvästi paljon muuta kuin vertauskuvallinen ”ymmärryksen valo”. Se on olemassa olevaa todellisuutta, ja kuitenkin samanaikaisesti se ei ole fyysistä ja luotua valoa, vaan jumalallista ja hengellistä. Hän vakuuttaa kaikissa kirjoituksissaan, että valo on itse Jumala. Jumalallisella valolla on Simeoniin muuttava vaikutus. Hän tempautuu siihen, mitä mietiskelee ja ”tulee itse valoksi”. Kuitenkaan kirkastuneenakaan hän ei menetä henkilökohtaista identiteettiään, mutta ei koskaan ole ollut niin todella itsensä kuin valon sisällä. Jos kertomus Simeonin ensimmäisestä näystä saattaa tuntua väittävän, että valo on persoonaton, muualla hän vakuuttaa Jeesuksen henkilökohtaisesta läsnäolosta jumalallisen kirkkauden keskellä. Herra puhuu hänelle valosta ja valoon liittyy rakkauden dialogi heidän välillään. Simeonin valomystiikka ei ole ”valokeskeistä”, vaan Kristus-keskeistä.

 

Jumalallisen Valon näkeminen ihmisen luotuna päämääränä

Se, että Simeon näki Jumalallisen valon näkemisen ja henkilökohtaisen yhteyden Jumalan kanssa inhimillisen olemassaolon päämääränä ja tarkoituksena, tärkeimpänä asiana, jota varten ihminen luotiin, käy ilmi hänen omista sanoistaan, ja jonka hän mainitsee kirjoituksissaan useita kertoja. Kuitenkin ennen kuin voi täysin ymmärtää tämän väitteen luonteen ja ymmärtää jumalallisen näyn merkityksen hänen näkemyksessään ihmisen hengellisyydessä, on tarpeen tarkastella Simeonin kokonaisvaltaista käsitystä ihmisen hengellisestä kasvusta ja kehityksestä.

Pyhä Simeon selvästi ymmärsi, että todellinen kristillinen elämä alkoi kasteen sakramentista. Tässä ei ole eroa normaaliin patristiseen käsitykseen nähden, jonka seuraajaksi hän luki itsensä. Tässä sakramentaalisessa tapahtumassa ihmispersoona uudistuu uuteen Kristus- elämään. Hänet saatetaan olemassaolon jumalalliseen muotoon, niin että hänestä tulee todellinen ihminen, jota hän oli ennen synnin vaikutusta ja ylivaltaa. Ihmisyys oksastetaan Kristukseen, jotta hän voisi omistaa jälleen sen elämän, jonka hän oli kerran menettänyt. Ainoastaan tämän langenneen persoonan uudestisyntymisen kautta uuteen elämään Kristuksessa voi mitään pelastavaa toimintaa tapahtua. Simeonilta puuttua kirjoituksia, joissa hän kiinnittäisi huomiota kasteen sakramenttiin, paitsi pari lausumaa, joissa hän mainitsee kasteen olevan kristillisen hengellisyyden alku. Kastettuna ja voideltuna kristityllä on sisällään Henki, Jumalan asunto, ja siten hänen sisimpäänsä sisältyy siemen, jota hänen tulee sitten hoivata ja ravita saattaakseen kasteen armon tuottamaan hedelmää pyhityselämän kautta. Jokaisessa ihmisessä on tämä jumalallinen kipinä, mutta kaikki eivät ponnistele sen kylvämiseksi. Pyhä Simeon kirjoittaa: ”On vain yksi tuhannesta tai paremminkin yksi kymmenestätuhannesta, joka on päässyt mystiseen Jumalan näkemiseen”. Vaikka meissä kaikissa onkin jumalallinen kipinä sisimmässämme, vain suhteellisen harvat toimivat tarvittavalla tavalla sytyttääkseen sen liekkiin. Kuitenkin juuri nämä muutamat, jotka ovat ryhtyneet tähän elämään, elävät Simeonin mukaan sitä elämää, jota varten heidät luotiin ja jota olivat tarkoitetut elämään. Täydellinen hengellinen olemassaolo vaatii toimintaa, ja tämä välttämätön toiminta Simeonin mukaan on kilvoituselämää. Jumalallinen läsnäolo jokaisen sisimmässä on todellisuutta, vaikka itsekeskeinen mieli ja himojen orjuuttama elämä himmentävät tämän läsnäolon näkemistä ja jopa kokonaan voivat olla poissa tietoisuudesta. Uudelleen tämän näkemisen saavuttamiseksi on välttämätöntä, että ihminen halukkaasti ja tarmokkaasti taistelee maallisten siteiden katkaisemiseksi ja turhamaisuuden hallitsemiseksi, tehden mielensä yksinkertaiseksi ja keskittämällä koko olemuksensa yritykseen lähentyä Jumalaa. Tässä ilmenee itäisen patristisen ajattelun yleinen aiheen kaikuja: kilvoitteluelämän tarkoitus ei ole tehdä ihmisestä jotain yli- tai erityisihmistä, vaan että hänestä tulisi todellinen itsensä. Kun näin alkaa tapahtua, kun kilvoittelija tekee ruumiinsa ja mielensä hedelmälliseksi maaperäksi vastaanottamaan Jumalan armon toiminnan, Jumala alkaa yhä näkyvämmin ilmaista itseään ihmiselle. Simeon palauttaa mieleen tämän toiminnan selostamalla omia kokemuksiaan. Ensiksikin kamppaillessaan Jumalan tuntemiseksi, maailmassa vielä ollessaan, häntä palkittiin Kristuksen näkemisellä valona ”kaukana erillään”, jota kesti vain lyhyen hetken. Tämä rohkaisi ja innosti häntä jatkamaan ponnistelujaan. Ja sitten kun hän oli puhdistunut enemmän ankarammalla kilvoituksella ja yksinkertaisemmalla elämällä, näyt tulivat useammin ja henkilökohtaisempina, ja selkeämpinä. Hän käyttää useammin kuin kerran kuvausta sokeasta miehestä, joka vähitellen saa näkönsä, ei ainoastaan tähdentämällä kehittymisensä asteittaista luonnetta, vaan alleviivaten ajatusta, että tämä hengellinen näkö, fyysisen näön tavoin, elämänpiirre, joka on annettu ihmiskunnalle. Kiinnostavinta on ymmärtää tuota Valoa, jonka hän näki. Tärkeää on huomata paikka, jossa tämä näky tapahtui hänen omassa hengellisessä kehityskulussaan. Kasteesta kumpuava Simeonin halu tulla lähemmäksi Jumalaa pakotti häntä kilvoitteluharjoituksiin, aluksi vähäisiin. Jumala palkitsi tämän lahjanaan näyllä läsnäolostaan valona, joka puolestaan innosti Simeonia vielä palavampaan haluun lisätä Jumalalle omistautumistaan. Tämä johti yhä laajempiin ja henkilökohtaisempiin näkyihin, ja ne taas puolestaan yhä syvempään haluun kehittyä. Tässä on nähtävissä silmiinpistävästi samankaltaisuus pyhän Gregorios Nyssalaisen käsityksen kanssa ikuisesta kasvusta, jonka mukaan ei ole väliä, kuinka korkealla olemme kiipeämisessämme hengelliselle vuorelle, olemme kuitenkin vasta matkamme alussa, ja aina haluamme edetä korkeammalle. Tulee myös ottaa huomioon se seikka, että halu ja sen ”pakonomainen mielihyvä” jumalallisessa näyssä ovat molemmat Jumalan lahjoja, eivätkä suoranaisesti ihmisen omien ponnistelujen tulosta. Ihmisen toiminta on tärkeää, sillä se valmistaa ihmistä vastaanottamaan Jumaluuden tietoisesti.

Jumalan armo sytyttää ihmisen halun ja saattaa hänet näkemään Hänen läsnäolonsa Valona. Ja näin tapahtuessa, kun tämä pyhä halua johtaa todelliseen pyhitettyyn elämään, jossa näemme vapaasti Jumalan Valona omassa elämässämme, alamme elää sitä Kristus- elämää, johon meidät on tarkoitettu – jatkuvaan henkilökohtaiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Näky Jumalallisesta Valosta ei ole jotakin kristinuskolle vierasta. Pyhälle Simeonille se on todellisen kristinuskon sydän. Sitä varten ihminen luotiin ja siihen hänen tulee täydellisesti pyrkiä, mikäli haluaa tuntea Jumalan tässä elämässä.

 

Jumalallisen Valon luonne

 

Valon persoonallinen luonne

Simeon kirjoituksissaan selittää laajasti ajatusta Valon persoonallisesta luonteesta. Kysymyksessä ei ole pelkästään aistillinen säteily – eloton kirkkaus, sellainen joka lähtee auringosta tai lampusta. paremminkin Jumalallinen Valo on Jumaluuden Itsensä todellinen ”persoona”, ei vain pelkästään Jumalan tuote, vaan se on Jumala. ”Sinun Valosi, oi Jumalani, olet Sinä”, hän kirjoittaa ja tähän kohtaan hän usein palaa.

Jumalan ymmärtäminen valoksi kuitenkin jättää jäljelle kysymyksen: tarkoittaako Simeon ”Jumalalla”, että Valo on Isä? Vai Poika? Vai onko Valo itse asiassa koko Kolminaisuus, Isä, Poika ja Pyhä Henki? Simeon itse näyttää kamppailleen tämän kysymyksen kanssa hänen näkyjensä alkaessa. Puhuessaan ensimmäisestä Valo- näystään ryhdyttyään munkiksi, hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa, kuten tavallisesti: ”Hän tyytyi katselemaan (Valoa) suurella pelolla ja vavistuksella (…) tietäen vain, että joku oli ilmestynyt hänen edessään”.

Tässä kohtaa hengellisellä tiellään Simeonin näkyä vielä himmensivät hänen himonsa, hän kertoo, ja hän ei selvästi tiennyt edessään olevan valon ominaisuutta. Hän kuitenkin lisäsi ponnistelujaan, ja kun Jumalan armo lisääntyi hänessä, hän oppi tunteman täydellisemmin sen luonnetta. Toisinaan hän samaisti Valon Pyhään Henkeen, aika ajoin Kolmiyhteisen Jumalan täyteydeksi, mutta useimmiten ja mielellään Pojaksi. Ja edellä mainitun näyn lopussa, kun Simeon rohkeni kysyä sanallisesti Valon luonnetta, hän kuuli Jumalallisessa äänessä vastauksen: “Minä se olen, Jumala, joka tulin ihmiseksi sinua varten; ja katso, minä tein sinut, kuten ymmärrät, ja teen sinusta jumalan”. Simeon ymmärtää mieluimmin ja mainitsee useimmin Valon luonnoltaan Kristuksena, ehkä siksi, että Kristus itse vakuutti ollessaan ihmisenä maan päällä olevansa Valo (Joh. 8:12; 9:5), ja siksi, että kokemiensa näkyjen hetkillä ja nähdessään valon, hän tunsi itse olevansa Herransa Jeesuksen läsnäolossa.

Olisi kuitenkin liioittelua sanoa Simeonin olevan täysin selvillä käsityksessään Valon ”persoonallisuudesta”. Vaikka hän pitää sitä Kristuksena suurimmassa osassa puheitaan, edeltä on jo käynyt ilmi, että hän oli kaukana siitä, että tämä näkemys olisi yhtenäinen. Voi pikemminkin sanoa, että Simeon hieman epätietoinen käsityksessään Valon persoonallisesta luonteesta ja jopa harkitusti sitä. Hän tietää henkilökohtaisesta epäilyksestä riippumatta, että valo on Jumala, ja että hän kokee Jumalan valona, toisinaan Isänä, Poikana ja Henkenä, toisinaan Kolmiyhteisenä Jumalana. Kuitenkin mitä tulee Valon ”persooniuteen”, hän on tyytyväinen siirtäessään sellaisen tiedon Jumaluuden jumalalliseen salaisuuteen. Simeon melkein aina kuvaa mystistä yhteyttä valon termein eikä pimeyden. Hän samanaikaisesti on apofaattinen teologi, toistuvasti soveltaen negatiivista kieltä Jumalaan. ”Sinä olet korkeampi kaikkea olemusta”, hän sanoo Luojalle, ”korkeampi kuin luonnon todellinen luonto, korkeampi kaikkia aikakusia, korkeampi kaikkea valoa …Sinä et ole mikään niistä asioista, jotka ovat, vaan niiden kaikkien yläpuolella. Edelleen samalla kun on ”näkymätön, lähestymätön, kaiken ymmärryksemme ja käsityskykymme yläpuolella”, Jumala tuli samanaikaisesti todelliseksi ihmiseksi, ja pyhät tuntevat Hänet näyssä kasvoista kasvoihin. Ilmaistakseen tämä kaksinaisen totuuden, että Jumala samalla tuonpuoleinen ja läsnä oleva, tuntematon ja hyvin tunnettu, 14. vuosisadan hesykastit käyttivät hyväkseen jumalallisen olemuksen ja jumalallisten energioiden välistä eroavuutta. Vaikka Jumala onkin kaiken ymmärryksen yläpuolella olemuksensa suhteen, Jumala ilmaisee itsensä ja osallistuu persoonalliseen suhteeseen kanssamme energioidensa kautta. Toisinaan Simeon niin ikään käsittelee tätä eroa, mutta muualla sivuuttaa sen, sanomalla, että ihmiset voivat jopa tulla osallisiksi Jumalasta. Hänen kielenkäyttönsä ei ole johdonmukaista ja olisi harhaanjohtavaa lukea hänen ajatteluunsa myöhemmän vaiheen kehittyneempää mielipidettä. Yleensä kuitenkin hänellä oli tärkeä vaikutus 14. vuosisadan hesykasteihin.

 

Valo muotona tai kirkkautena

Jumalallinen Valo on Simeonin mukaan Jumalan armoa, kaikki Hänen hyvyytensä ilmentymää, Pyhän Hengen toimintaa ja jopa Hänen energioitaan. Tämä saattaisi johtaa jonkun uudelleen tarkastelemaan hänen käsitystään Valosta persoonattomana, elottomana kirkkautena. Kuitenkin edeltä on jo käynyt ilmi, että Simeon ei käsittänyt sitä sellaiseksi. Voikin kysyä, mitä hän oikeastaan näki, ja mikä saa hänet esittämään, että jokainen meistä voi nähdä sen, kokiessaan Jumaluuden valon?

Simeon kertoo joukon muotoja, joilla hän kuvailee Valo- näkyjään. Se on pallomainen ikään kuin aurinko paistaisi pilvien yläpuolella, samanlainen kuin helmi tai tähti, kuin sokaiseva säde tai itsevalaisevien vesien vuo ja taivaallinen sädekimppu, joka sulkee sisäänsä koko luomakunnan. Eräässä tapauksessa hän jopa väittää oikeastaan nähneensä Valossa Kristuksen kasvot. Kaikki nämä esimerkit saattavat johtaa Simeonin ajattelemaan pikemminkin Jumalallisen Valon perimmäistä, aineellista luontoa. Kuitenkaan ei voi olla huomaamatta sitä seikkaa, että Simeon aina huolellisesti kumoaa nämä muotoa koskevat lausumat yhtä tehokkailla lausumilla muodottomuudesta – tai ehkä paremmin, muodon ihmeellisyydellä. Simeon kirjoittaa: ”Se (Valo) yhtäkkiä näyttäytyy täydellisenä sisälläni/ pallomainen valo, lempeä, jumalainen/ omaten muodon, hahmon muodottomassa muodossa”.

Tässä on selvästi nähtävissä Simeonin ainutlaatuinen paradoksi: Valolla on muoto ja tätä muotoa hän usein yrittää kuvailla. Kuitenkin se on muoto ilman muotoa, enemmän kuin muoto, itsensä täysin ylittävä. Hänen tiettyjen muotojen Valon ansioksi lukeminen näyttää olevan yritys korostaa Jumalan todellisen ja täydellisen läsnäolon immanenttia todellisuutta: tämä Valo ei ole vain Jumalan läsnäolon ”sivuvaikutus”, se on Jumaluuden Itsensä ”muoto”. Kuitenkin todella Jumalalle fyysisen muodon antaminen merkitsisi Hänen olemuksensa transsendentin luonteen vähentämistä, ja sillä tavoin Valolle omistetun ”muodon” täytyy todellisuudessa olla muodoton, hyväksymällä Jumalallisen Olennon yliaistillinen luonto. ”Yliaistillinen” ei edellytä sitä, että Jumala on aistihavaintojemme piirin ulkopuolella, sillä juuri sitä Simeon väittää Valosta. Mutta se tarkoittaa sen hyväksymistä, että aistimme eivät voi koskaan käsittää täysin Jumaluuden täyteyttä. Simeonin mielipiteitä Kristuksen kasvojen näkemisestä tulee ymmärtää eri tavalla: otaksuminen, että hän todella näki ihmiskasvojen fyysiset piirteet, on vastoin Valon muodotonta luotoa, jota Simeon pidemmälti laajentaa muilla alueilla. Kenties ”prosopon”´illa hän viittaa täyteen, todelliseen Kristuksen immanenttiin läsnäoloon Hänen olemuksensa kirkastumisen ilmenemisenä. ”Sinä näytit minulle kasvosi” ei ole tieteellinen kertomus Kristuksen muodon näkemisestä, vaan pikemminkin todistusta Hänen läsnäolonsa todellisuudesta Valon henkilökohtaisessa kokemisessa.

Käsitys Jumalallisesta Valosta Jumalan energioina on myös läsnä Simeonin ymmärryksessä, ja tästä syystä hänen teologiaansa usein verrataan Gregorios Palamakseen 13. – 14. vuosisadan teologiaan. Kuitenkin se painoarvo, jonka Palamas yhdistää olemuksen/ energioiden eroavuuteen Luomattomassa Valossa on dramaattisesti suurempi kuin se, minkä Simeon asettaa Valon luonteelle Jumalan energioina. Simeon arvelee tällä lausumalla olevan saman tarkoituksen kuin hänen selityksellään ”muodottomasta muodosta”. Hän toivoo vahvistavansa Jumalan läsnäolon varsinaista todellisuutta valona, mutta ei rajoittaa Häntä kokonaan valon kahleisiin, eikä julistaa, että ihminen voi katsella Jumalan kaikinpuolista täyteyttä. Näin hän on vähemmän tarkka kuin Palamas siinä, mitä tarkoittaa, että Valo on Jumalan ”energioita”.

 

Ulkoinen vai sisäinen näky

Mikä sitten on Simeonin käsitys Jumalallisen Valon luonteesta suhteessa ihmispersoonaan? Onko Valo jotakin, jonka kilvoitteleva henkilö näkee itsensä ulkopuolella, vai onko se jotakin, minkä hän löytää oman persoonansa sisältä.

Simeonin vastaus riippuu suureksi osaksi siitä, ”milloin”, minkä tulisi selventää kysymystä. Jumalallinen Valo, hän selittää, koetaan eri tavoilla eri aikoina yksilöllisen hengellisen kasvun vaiheissa. Ensiksi Jumala tulee, ei ollenkaan Valona, vaan hiljaisesti todellisella ja aktiivisella tavalla ”kohottamaan” ihmistä sisäisen katselun polulle. Sitten kun yksilö jatkaa polullaan, hän alkaa nähdä Valon kaukaisena näkynä, kuin tähtenä tai aurinkona, joka sädekimppuna valaisee ylhäältä päin. Kun puhdistumisen prosessi jatkuu, valo tulee läsnä olevammaksi, lähemmäksi persoonaa, ja se nähdään valaistunein silmin paljon selvemmin. Tässä kohdin Simeon puhuu Valosta ”valoisina vesinä”, jotka pesevät pois epäpuhtaudet etsivästä sielusta. Tässä persoona pakotetaan yksinkertaistamaan mielensä ja sydämensä, antautumaan täydellä energiallaan sisäiseen Jumalan katselemiseen, tuntemaan ”Valon yksinkertainen luonne”, ja että Jumala Valona haluaa tulla nähdyksi. Kun sydän on tullut yksinkertaiseksi, Jumalallinen Valo alkaa kasvaa sen sisällä, vähä vähältä, ja kilvoittelija alkaa nähdä valon, ei enää ulkoisena näkynä, vaan säteilynä oman itsensä sisäpuolelta. Lopulta Valo kirkastaa kokonaan ihmissydämen muuttaen sen valoksi, ja nyt Jumala Itse sädehtii kirkastuneen persoonan sisäpuolelta, ja persoona itse – ehkä ensimmäistä kertaa – todella tuntee Jumalan. Simeon kirjoittaa: “Itse asiassa ei ole muuta keinoa tuntea Jumalaa, kuin näkemällä Hänestä tulevan Valon”.

 

Ruumis ja sakramenttiteologia

Merkillepantavaa on, että Simeonin aidoissa kirjoituksissa ei ole viittaustakaan Jeesuksen rukoukseen. Tässä tulee huomata ero Simeonin ja myöhempien hesykastien välillä.

Toiseksi Simeonin näky hengellisestä tiestä samalla kun on Kristus-keskeinen, on samalla myös syvällisesti sakramentaalinen. Erityisesti hän viittaa Eukaristiaan erityisen voimakkain realistisin käsittein:

”Minun vereni sekoittui Sinun Vereesi ja tiedän että yhdistyin myös Sinun Jumaluuteesi. Minusta on tullut Sinun puhtain Ruumiisi. Mihin istun, mitä kosketan, missä lepuutan näitä jäseniä, jotka ovat tulleet Sinun jäseniksesi. Mihin töihin tai toimintaan käytän niitä, näitä jäseniä, jotka ovat kauhistuttavat ja jumalalliset?”

Kolmanneksi Simeon osoittaa syvällistä kunnioitusta ruumista kohtaan, jonka hän ymmärtää                     hepreankielisin raamatullisin käsittein ihmispersoonan keskeisenä osana – pyhittyvänä, ei vihattavana eikä tukahdutettavana. Tämän hän on saanut tietää hengelliseltä isältään Simeon Studionilaiselta, josta hän sanoo:

”Hän ei hävennyt kenenkään ruumiinjäseniä tai nähdä muita alastomina tai tulla itse nähdyksi alastomana. Sillä hänellä oli koko Kristus ja oli itse kokonaan Kristus; ja aina hän piti kaikkia omia jäseniään ja jokaisen muun jäseniä yksilöllisinä ja yhdessä Kristuksena itsenään”.

Tässä kuten kertomuksessa hänen jumalallisen valon ensimmäisestä näkemisestään ja hänen sanoissaan kiitosrukouksista Pyhän Ehtoollisen jälkeen, ymmärrämme, kuinka Simeonin käsityksen mukaan, koko persoona, ruumis ja sielu yhdessä, pyhittyy ja tulee armon ja kunnian täyttämäksi. Munkkina ja askeettina hänellä ei kuitenkaan ollut ymmärtämystä platonilaiseen tai gnostilaiseen näkemykseen, joka ei arvostanut ruumista ja sulki sen pelastustapahtuman ulkopuolelle. Simeonin mielestä askeettinen itsensäkieltäminen ei ole taistelua ruumista vastaan vaan sen puolesta.

 

Hengellisestä ohjauksesta

Pyhä Simeon väittää, että tien löytäminen todelliseen katumukseen ja lopulliseen pelastukseen riippuu hyvän hengellisen ohjaajan ohjauksesta. Tietenkin vapaa tahto on kaikkein perustavaa laatua oleva Jumalan lahja, ja vapaan tahtomme korkein ilmaus on halu ja omistautuminen aina pitämään mielemme kääntyneenä Häneen. Juuri tässä hyvä hengellinen ohjaaja voi auttaa eniten. Näillä linjoilla pyhä Simeon työskenteli määritelläkseen ja selittääkseen vapaan tahtomme osuuden ja rajat. Hän uskoi, että inhimillinen tahto yleensä on laajempi kuin (hengellinen) vapaa tahtomme, koska se ulottuu myös aiheisiin, joissa emme ole vapaita toimimaan tai olemaan toimimatta, ts. nälkä, jano, tarve hengittää jne., jotka ovat ”säädetyt” meihin. Nämä ovat ihmisluontomme himoja. Kuitenkin jopa sielun himoissa, esim. halutessamme ja vihatessamme, emme ole kokoaan vapaita. Näin siksi, että vaikka emme voi valita luopumista niistä, emme voi valita, ettei niitä olisi meissä ollenkaan, niin kuin oli Aadamin ja Eevan tapauksessa. Meillä on kuitenkin toivoa niiden suhteen halussamme vapautua niiden herruudesta. Tähän haluun me ihmiset perustamme pyrkimyksemme ja rukouksemme Jumalalle vapautuaksemme synnistä ja yhdistyäksemme Häneen. Tällä tavoin paljastamme hengellisen sairautemme ja ryhdymme soveliaisiin toimenpiteisiin – ja vain silloin meitä voidaan nimittää kristityiksi, joiden tarkoitus on osallistua sekä ”elämästä että valosta”, kuten pyhä Simeon asian ilmaisee. Theosis, tietoinen yhdistymisemme Jumalaan annetaan meille jumalallisena vastauksena tähän syvään haluamiseemme, ja avaa ovet Hänen ihmiseksi tulonsa tarkoitukselle..

Jumalalisen Valon näkeminen oli pyhän Simeon Uusi Teologin teologialle ja hengellisyydelle keskeistä. Se ei vain edusta hengellisen elämän huipentumaa ja päämäärää – ja todellakin ihmislajin luotua tarkoitusta ja tavoitetta, – vaan se esittää yhtä lailla yksilön suoraa ja henkilökohtaista kohtaamista Jumalan sisäisen olemuksen kanssa. Sellainen näky ei Simeonilla ole pelkästään ekstaattisen ilon harjoittamista, vaikka hän puhuukin siitä ekstaasin käsittein, ja ”joutumisena itsensä ulkopuolelle ”38. Pikemminkin se on ihmisen kirkastumisen todellinen alkujuuri ja -lähde. Langennut, syntinen persoona kohtaa Jumalan jumalallisen läsnäolon Valona, ja puhdistuu, kunnes todellinen valo loistaa hänen omassa sydämessään kuin aurinko. Simeon selostaa suurta iloa, mitä tämä yhteys Jumalan kanssa on, kun hän lämpimästi muistaa tulleensa nostetuksi Valoon ja vedetyksi Vapahtajaansa: ”Huusin ja elin sanoinkuvaamattomassa ilossa nähtyäni Sinut, Sinä maailmankaikkeuden Luoja”. ”Sinä teit arvolliseksi minut, tuhlaajan, kuulemaan Sinun äänesi./ Ja nyt keskustelen kanssasi, Mestari, kuin ystävä ystävän kanssa”.

Tämä on Simeonin Valon teologian ydin.   Ihmisen palauttaminen Vapahtajansa yhteyteen ja Hänen tuntemiseensa, jotta nämä kaksi, jotka olivat joutuneet luonnottomasti eroon toisistaan voisivat jälleen olla yhteydessä ystävinä.